Kirjoittaja Aihe: Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | viimeinen osa 23.8  (Luettu 3989 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
24
tripla


Ei me ehditty edes kotiin asti, kun Villeltä oli tullut viesti. Toinen. Kolmas. Monta viestiä täynnä kirjoitusvirheitä. Viestejä, joissa pahoitteli käytöstään. Kertoi olevansa ihan vitun seipäät. Halusi puhua. Meistä. Omasta käytöksestään ja miksi se reagoi noin. Heti tai huomenna - mä sain kuulemma päättää, joten mä päätin sulkea puhelimen ja ottaa jääkaapista kaksi kaljaa. Ei Ville kuitenkaan puhuisi. Panisi vain.

”Kuisma”, Janne naurahti, kun tulin eteiseen kaljojen kanssa. Se ei ollut saanut vielä kenkiäkään pois jaloistaan.
”Jää hetkeksi”, pyysin ja se otti tölkin vastaan hymyillen.


Avasin kauluspaidasta kolme ylintä nappia ja heittäydyin sohvan nurkkaan. Kylmä kalja tuntui lohdulliselta. Jannen seura tuntui turvalliselta. En voinut uskoa, että oikeesti selvisin tästä päivästä, koska hetkittäin tuntui, että olisin mielummin kuollut.

”Puhuitko Anssin kanssa?” Janne kysyi varovasti, mutta vedin silti kaljaa väärään kurkkuun.
”Ei se edes moikannut.”
”Moikkasitko sä?”
”Jannik”, huokaisin ja sain Jannen nauramaan ääneen.
”Eli et moikannut”, Janne tiesi, mutta mulla oli selitys.
”Se näytti onnelliselta. Mua vähän oksetti.”
”Kuismanen”, Janne kuiskasi, eikä naurusta näkynyt enää merkkiäkään. Se kosketti mun reittä. ”Jokainen käsittelee —”
”Mut, ei sen väliä. Hienoa vaan, jos se on”, keskeytin. Laitoin musiikkia soimaan yrittäen peittää hiljaisuutta, jonka itse loin.

”Ootko sä?” Janne kysyi, kun kappale oli yli puolessa välissä. Mua nauratti. Luuliko Janne, että voisin olla?
”Onnellinenko? Siis. Oon kaiken aikani joko töissä, lenkillä tai kännissä. Kai sitäkin voi onnellisuudeks kutsua.”
”Oot sä joskus munkin kanssa”, Janne sanoi hymyillen ja sen hymy tarttui hetkessä myös mun huulille. ”Se tuntuu ainakin musta onnelta.”
Ja se käänsi katseensa lattiaan kuin olisi sanonut jotain väärää.

”Ootteko te...” Janne aloitti. Se kosketti tatuoitua polveaan jäädessään etsimään sanoja. Tajusin heti, mitä se halusi kysyä. Oliko sillä väliä? ”Onko teillä Villen kanssa vielä jotain?”

Hetken mä vain katsoin Jannea. Meillä oli Villen kanssa paljon kaikkea, mutta mitään me ei oltu. Ei olla oltu mitään, koskaan, enkä tämän illan jälkeen enää edes tiennyt, että haluaisinko. Se teki paskasta paskempaa, eikä edes tajunnut.

”Ei meillä ole mitään”, valehtelin, kai, ja näin, miten Janne jäi odottamaan multa lisää sanoja, mutta mä en sanonut enempää. Ei ollut mitään sanottavaa. Ville rakasti. Mua inhotti. Kaikki se omituisuus ja sekoilu meidän välillä oli saanut ihan yllättäen uuden merkityksen. Enkä jaksanut ajatella sitä nyt.

”Okei.” Janne paransi asentoaan. Se rakasti puhua. ”Miksi se sitten puhisi vihaa ja kiukkua, kun se nousi autosta? Näin ja kuulin, miten se kiroili. Olin jopa erottavinani sun nimen. Mitä sanoit sille?”

Kohautin olkia. Suurin ongelma taisi olla siinä, mitä mä jätin sanomatta.

”Ehkä sillä oli huono päivä”, vastasin ja mun sisällä läikähti jokin, kun kuulin, miten Jannen huulilta karkasi naurahdus.
”Kuisma”, se sanoi hymyillen ja mä join kaljatölkkini yhdellä kulauksella tyhjäksi. ”Miten sut saisi tajuamaan, että puhuminen—”
”Haen itelleni uuden. Otatko sä?” Heilautin tyhjää tölkkiä. Janne puri huultaan ja mä olin niin humalassa, että se näky oli mun silmissä seksikkäintä ikinä.
”En mä voi ottaa enempää”, Janne sanoi. ”Miehet puvuissa on aina ollut mun heikkouteni.”

Mun rintäkehässä tuntui oudolta. Hyvältä. Janne ei ollut edes juonut paljoa ja silti flirttaili noin. En ymmärrä, mitä meidän välillä oli tapahtunut.

”Sit mä tuonkin sulle seuraavaks viskiä”, heitin, kokeilin, ja mua ihan kutkutti, kun näin miten kovasti Janne yritti estää itseään hymyilemästä.
”Kuismanen.” Sen ääni oli ihanan matala. ”Eikö sun elämä ole jo tarpeeks hankalaa?”
”Sun kanssa se tuntuu helpolta.”

Tölkki päästi onton kolahduksen pudotessaan mun kädestä lattialle. Olin äkisti Jannen ja sohvan välissä. Jannen kädet tuntui pehmeiltä mun poskella. Sen suu maistui oluelta ja... Jannelta. Sen suuteleminen tuntui niin oudolta ja upealta, etten pystynyt kuin antautumaan hetken vietäväksi.

”Vittu, en ole edes kännissä”, Janne kuiskasi mun huulille ja yhtä äkisti kuin se oli heittänytkin itsensä mun päälle, niin se katosi siitä. ”Mennäänkö tupakalle?”
Olin hämmentynyt ja kiihottunut. Halusin ihan kaikkea muuta kuin mennä tupakalle, mutta nyökkäsin ja seurasin Jannea parvekkeelle.


Poltettiin tupakkaa, eikä sanottu toisillemme sanaakaan. Mieheksi, joka rakasti puhua, niin Janne oli ahdistavan hiljaa. Se tuijotti taivasta, tuijotti varpaitaan ja välillä katsahti mua.

”Saanko jäädä yöksi?” se kysyi, kun sen rööki oli ollut sammuneena sen sormien välissä jo hetken.
”Toki, mut saat nukkua sohvalla”, vastasin ja Jannea nauratti niin, että mun vatsanpohjassa helisi.
”Kunhan saan olla täällä”, se sanoi. Sen äänen vireessä oli jotain niin uutta, kehräävää, kujeilevaa, etten halunnut enää hillitä itseäni.

Jannen suusta pääsi ihanan yllättynyt ynähdys, kun suutelin sitä. Sen kädet löysi hetkessä paikkansa mun vartalolta. Mun iho oli kananlihalla. Koko kropan läpi meni väristyksiä, kun kaksi rikkinäistä sielua muovautui yhdeksi.

En tiedä oliko mikään oikeesti koskaan, ikinä, tuntunut näin hyvältä kenenkään muun kanssa vai olinko mä vain niin rikki ja humalassa.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
25
350


Hätkähdin hereille tyhjästä sängystä. Jossain niiden suudelmien ja seksin välissä olin nukahtanut, sammunut, ja siinä samassa hetkessä Janne oli kadonnut.

Painoin kasvot tyynyyn. Vatsassa poltti. Sielussa hävetti. Yritin kelata, miten päädyttiin taas Jannen kanssa siihen, tähän, mutten edes tiedä.

Katsahdin seinällä olevaa kelloa, eikä se ollut vielä seitsemää enempää. Krapula ja morkkis korvensi rinnassa kilpaa, eikä mikään asento tuntunut enää hyvältä.

Istuin sängyn reunalle. Puhaltelin keuhkoja tyhjäksi, kun tuntui, että oksennan. Ahdisti tajuta, että olin yhä alasti.
Eilinen tuntui ajatuksena jo ihan utopistiselta. Tapahtuiko se oikeasti? Tapahtui niin paljon kaikkea.

Eilinen oli mielessä pelkkiä sirpaleisia muistoja, ei yhtään selkeää kuvaa. Muistin vaan ne kaikista paskimmat hetket ja äkisti muistin, miten olin suututtanut Villen.

Nousin ylös etsimään puhelintani. Askeleet tuntui raskailta, huojuvilta ja etäisyydet yksiössä kilometreiltä, kun suunnistin sängyn reunalta keittiöön.

Puhelin oli paikassa mihin en muistanut sitä jättäneeni ja mun kädet tärisi huonosta olosta, kun yritin avata sitä. Laitoin pin-koodin väärin kahdesti.

Ei yhtään viestiä.

Ei puhelua.

Avasin mun ja Villen keskustelun. sä saat päättää oli yhä viimeisenä. Eikä Ville ollut ollut paikalla tunteihin.

Soitin sille. En tiennyt, mitä sanoisin. Halusin kai pyytää anteeksi. En tiedä. Huono olo muuttui pahemmaksi jokaisella tuuttauksella.

Se ei vastannut.

Tuijotin seiniä. Tunsin oloni niin riipivän yksinäiseksi. Tiedostin sen osiltaan olevan kaiken sen eilisen alkoholin vika, mutta samaan aikaan se tuntui niin todelliselta ja vahvalta.

Pelotti, että olin pilannut kaiken Villen kanssa. Ja Jannen kanssa. Anssin kanssa nyt kaikki oli jo pilalla, mutta joku pieni osa mussa haaveili, että me oltaisiin eilen jotenkin... löydetty edes puheyhteys.

Hautasin kasvot kämmeniin. En tajunnut miksi ihmeessä mua sattui näin paljon.

Koska, oltiin me Jannen kanssa ennenkin päädytty samaan sänkyyn ja oli se ennenkin kadonnut ennen mun heräämistä. Ja me oltiin Villen kanssa ennenkin tapeltu ja se oli ennenkin ollut vastaamatta mulle päiviin. Ja Anssi oli ollut puhumatta mulle jo kuukausia.

Miksi se kaikki tuntui nyt niin helvetin pahalta? Koska ne tapahtui samana päivänä? Koska vihdoinkin avieron häpeä kutkutti mua lähes päivittäin?

Yritin soittaa Villelle uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Tunsin oloni jo tyhmäksi, mutten hallinnut käsiäni.

Eikä se vastannut. Ja mä olisin itkenyt, jos olisin pystynyt.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
26
tupla

”Mitä vittua sä haluat?” Ville oli taas mun oven takana ilmoittamatta. Se näytti epätoivoiselta, eikä se sopinut sille yhtään.

”Valitat, kun en puhu tunteista. Valitat, kun musta ei kuulu mitään. Valitat, ettet muka tiedä musta mitään. Vaadit musta enemmän, kuin olisin halunnu antaa.” Villen ääni oli kova. Ei se huutanut, mutta sen ääni jäi kaikumaan rappukäytävään. ”Ja sitten, kun sanon, että rakastan, niin sä vastaat okei.”

Ville oli vain sekunnin murto-osia hiljaa.

”Kuka vittu vastaa okei, kun toinen sanoo rakastavansa?” se huusi.

”Minä vissiin”, sanoin, vaikkei olisi tarvinnut.

”Niin, joo, sinä vissiin.” Ville oli niin vihainen ja mä tunsin oloni niin tyhmäksi. ”Helvetti, Kuisma. Mä annan sulle itsestäni niillä sanoilla kaiken ja sä vastaat okei.”

”Tule sisälle”, pyysin ja yllättäen se tuli.

Mun pienessä eteisssä haistoin, miten se haisi viinalle. Ei edes vanhalle, vaan ihan tuoreelle. Tupakalle. Naisen hajuvedelle. Se näytti eksyneeltä. Itkeneeltä. Enkä osannut kuvitella, että se itkisi koskaan.

”Anteeks”, sanoin, kun Ville oli ottamassa kenkiään pois. Se pysähtyi. Katsoi mua kuin ei olisi koskaan kuullut sellaista sanaa.

”Anteeks mistä?”

”Että oon ihan sekaisin.”

Ville naurahti. Sillä tavalla, että se kuulosti helpottuneelta. Tai surulliselta. Ei sillä, että se olisi pitänyt sitä hauskana.

”Eilinen oli... aika paska päivä. En oikeen osannut, niin kun... reagoida tai...” Sanat jäi kesken. Aivot oli jumissa, enkä tosiaan tiennyt, miten selittää kaikki. Eilinen oli kamala. Eilisestä teki kamalan menneisyys. Anssi. Eilisestä teki kamalan nykyhetki. Se, että Anssilla oli kaikki hyvin. Eilisestä teki kamalamman Ville ja se, että sen täytyi raivota Tinolle.

”Eilinen oli mullekin rankka. En tiedä, miten tyhmältä kuulostan, jos sanon, et menin paniikkiin kun tajusin, että näet miehes. Mieli kehitti typerän skenaarion, että rakastutte, palaatte yhteen ja unohdat mut. Alotettiin Janin kanssa juomaan heti aamupäivästä ja se oli jo itsessään helvetin huono idea. Sit tuli Hochbergin sisarukset ja vittu anteeksi, että olin eilen niin idiootti.” Se oli hetken hiljaa.
”Ville”, aloitin, mutta kalju mies mun eteisessä keskeytti mut.
”Kuuntele vaan mua.” Sen ääni oli yhä kireä. ”Hävettää ihan helvetisti, että menin puhumaan teidän Tinolle. En olisi todellakaan saanut. Mulla ei ollut oikeutta, mut...” Sen sanat meni sekaisin ja suusta pääsi ulos vain turhautunut sekamelska. ”Olin niin vitun kännissä. Se ei ole hyväksyttävä syy, eikä selitys, mut ei mulla ole muuta. En ajatellut. Mieli ei toiminut. En edes tiedä tietääkö Tino musta, tai kai se jotain tiesi, kun se sillä tavalla sanoi mun nimen... Mut helvetti, sä olit etäinen ja mä menin paniikkiin, et mun mielikuvat toteutui. Anteeksi. Anteeksi ihan helvetisti. Mulla meni yli.”

”Et ole ikinä puhunut näin paljoa”, kuiskasin ja Villeä hymyilytti ihan oikeasti.
”Enkä koskaan tule enää puhumaan.” Se hymyili. Mä hymyilin. Mun mieli kelasi, että mitä helvettiä tapahtuu. Voiko se olla näin helppoa? Puhuminen. Asioiden selvittäminen. Toinen päästää suustaan sanoja ja hetkessä solmut on auki.

”Mut nyt jotenkin ymmärrän, kun kaikki sanoo, että puhuminen helpottaa—”
”Ne sanoo samaa mullekin!” keskeytin Villen, kun olin äkisti niin innoissani. Ville puki mun ajatuksia sanoiksi, kuin se olisi tietänyt mitä mietin. ”Onko sulla oikeesti parempi olla?”
Ville suoristi itsensä. Ihan kuin siihen olisi tullut senttejä lisää pituutta.
”No, siis. On. Rinnassa ei purista ja sä tiedät, mitä mun mieli kelaa. Se helpottaa sua ymmärtämään mun reaktiot ja mäkin nyt tavallaan tiedän mitä sun päässä on pyörinyt. Oot sekaisin. Mäkin olen sekaisin. Tiedätkö, kun me jotenkin hullulla tavalla mätsätään yhteen niin vitun hyvin.”

Olin sanaton. Ville teki mut sanattomaksi. Käyttihän se jo kaikki sanat mitkä meille kahdelle tuppisuulle oli jaettu vuoden päiviksi.

”Sussa on haastetta”, Ville jatkoi vielä. Se kosketti mun käsivartta. ”Ja vaikka mä olen ihan perseestä, niin silti sä päästät mut aina takaisin.”

”Voidaanko halata?” kysyin, kun en osannut sanoa muuta. Ville oli todellakin perseestä, mutta se taisi olla mun vika.
”Totta kai”, Ville naurahti ja mä painauduin sen syliin.

Aamun ahdistus ja morkkis tuntui kaukaiselta muistolta. Villen sylissä olin joku muu. Sen läsnäololla oli sellainen vaikutus. Parantava.

”Ja nyt me mennään panemaan”, Ville kuiskasi mun korvaan ja mä nauroin. Ääneen.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
27
350

heinäkuu 2020

Elämä oli hyvää. Hengittäminen helppoa. Ville ihana. Hauska. Sen huumori oli mustaa, kuivaa ja täynnä sarkasmia. Mun vitsit oli ihan vaniljaa sen vierellä. Sillä oli myös yllättävän vahvoja mielipiteitä eri asioihin, sellaisiinkin joilla ei ollut mitään väliä. Ja nyt, kun se oli löytänyt äänensä, sen puhumisen kauniin taidon, tuntui, ettei se koskaan enää ollut hiljaa.

Se oli mun luona arki-iltaisin. Välillä jäi yöksi, mutta meni enemmin kotiinsa nukkumaan. Viikonloppuisin sillä meni yhä kalja mun edelle, mut ei se haitannut - sainpa olla Jannenkin kanssa.



Kaljat vaihtui väkeviksi ja Jannen kämppä yökerhoksi, kuten lähes jokainen viikonloppu sitten Anssin lähdön. Meillä oli Jannen kanssa aina hauskaa, vaikka yökerhon neliöt sai meidät aina hukkaamaan toisemme.

Tällä kertaa en edes huomannut Jannen katoamista kuin vasta puhelimen värähtäessä saapunutta viestiä.

Viesti oli kryptinen, mutta ymmärsin pointin. Janne oli lähtenyt jonkun mukaan, eikä ole tulossa takaisin. ”holmenna tulwm syåmön sipssj” oli viimeinen lause ja mua hymyilytti, miten vielä seksin kynnyksellä se mietti mua ja seuraavan päivän darrasipsejä.



missä? kirjoitin viestiin, kuten lähes jokainen viikonloppu ja vastaus tuli hetkessä, kuin se olisi odottanut sitä puhelin kädessä.



Ville seisoi grillikioskin edessä. Se oli mulle tuntemattomien ihmisten ympäröimä, eikä huomannut mua, vaikka tuntui, että se katsoi mua silmiin ainakin neljästi.

”Liljeroos!” se huusi typerän yllättyneenä seitsemännen katseen jälkeen ja mua nauratti, miten Ville huusi mun sukunimeä kuin olisi joku joukkuekaveri, eikä mies, joka orgasmin jälkeen suukottaa mua kaikkialta.

”Tilasin itelleni makkaraperunat. Olisitko sä halunnut jotain?” Ville kysyi kun pääsin sen luo. Oltiin nähty viimeksi keskiviikkona ja mun oli niin kova ikävä, että halusin vain suudella.
”En, kiitos”, vastasin hymyillen. Nostin käteni sen alaselälle ja se otti kaksi askelta vasemmalle.
”Tuutko mun luo?” se kuitenkin kysyi ja mä uskottelin itselleni, että se oli alkoholi, joka häiritsi sen tasapainoa.

Villen vieressä oleva nainen kosketti Villen käsivartta ja sanoi jotain, joka sai kaljun miehen hymyilemään.
”Vittu, totta.” Ville nauroi. Katsoi naista. Katsahti mua. ”Mulla on kamaa Tarun autossa. Ootatko tässä? Tuun pian”, se sanoi, muttei jäänyt kuuntelemaan mun vastausta. Totta kai odotin. Ja esitin, etten nähnyt mitään, kun näin, miten Ville puristi naista perseestä ennen kuin ne katosi kulman taakse.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
28
tupla

Katselin, miten Ville puki vaatteita päälleen. Ehkä se yritti vihjailla, että mun oli aika lähteä, mutta olin liian typerä tajutakseni.

Mietin usein, mikä tuossa miehessä viehätti mua niin kovin. Niin paljon, että tuhosin avioliittoni, pilasin elämäni, sen takia. Mietin sitä nytkin, koska katsoessani sitä, en oikeen tiennyt.

Olin ollut saman ihmisen kanssa niin monta vuotta, etten edes tiedä millainen ihminen on mun tyyppiä. Kiltti ja vaalea? Anssi? Välillä tuntui, että mun tyyppiä oli kuka vaan sellainen jonka jalkojen välissä on muna ja suonissa virtaa veri.

Mutta Ville oli silti jotenkin erilainen. Komea, omalla tavallaan, mutta jotenkin niin… tavallinen. Ulkonäöltään ei mitään sellaista, mistä normaalisti pidin. Tai luulin pitäväni.

Luonne sillä oli upea - röyhkeä, räiskyvä ja itsevarma. Ihan Anssin vastakohta. Tai olihan Anssikin itsevarma, muttei todellakaan samalla tavalla.


Ville potkaisi sängyn reunaa. Hätkähdin, mutta miehen hymy tarttui mun huulille nopeasti.
”Mitä tuijotat?” se kysyi.
”Mietin vaan, et miks ikinä ihastuin suhun”, sanoin suoraan, kun krapulassa en aina hallinnut kieltäni.
”Sitä mäkin olen usein miettinyt.” Ville naurahti. Se oli jo lähdössä pois makuuhuoneesta, kun mun sanat keskeytti sen askeleet.
”Kai se on sitä, että olet ihan erilainen kuin Anssi”, sanoin. Kuulin Villen suunnalta tuhahduksen, mutten saanut suutani hiljaiseksi. ”Anssi on niin kiltti. Se teki aina kaiken mitä pyysin, eikä pistänyt yhtään vastaan. En näkis, että sä tekisit jupisematta yhtään mitään, mitä pyydän. Ja kaikki tykkää Anssista. Susta mun kaverit ei pidä yhtään.”
”On meissä samaakin. Mulla oli myös vaalea tukka ennen kuin se lähti karkuun”, Ville vitsaili viitaten kaljuun päähänsä, mutta vaikutti jotenkin vaikealta.
”En välttämättä halua tuhlata sunnuntaitani siihen, et puhun sun eksästä”, se jatkoi vielä ennen kuin ehdin avata typerää suutani enempää. ”Vaikka mä olen tällanen kusipää, niin mullakin on epävarmuuteni. Sä ja sun exäs on yks suurimmista.”

Naurahdin Villen sanoille. En halunnut uskoa, että se oli tosissaan, mutta kun sen vain katsoi ja katsoi mua sanomatta sanakaan, aloin vähitellen uskomaan.

”Anteeksi”, pyysin. Osuinko muka kaikista kipeimpään noin vain? Olin hämmentynyt.

Ville ei edes vaikuttanut mieheltä jolla olisi epävarmuuksia. Peittelikö se niitä kaikkia sen kovan, kusipäisen, ulkokuoren alle? Hitto miten taitava se oli.

Ville heilautti kättään.
”Ihan sama.” Se yritti hymyillä, mutta näytti loukkaantuneelta.

Ei mun ollut tarkoitus satuttaa. Silmissä kirveli ja kurkkua kuristi. Krapula liioitteli usein mun tunteita ja teki se niin nytkin.

”Ei ole ihan sama”, sanoin. Ääni murtui. Itketti. Yritin estellä itkua, mutten onnistunut vaan kyyneleitä karkasi mun poskille.
”Jätkä hei”, Ville naurahti. Se istui sängylle, kosketti mun käsivartta ja mä hautasin kasvoni tyynyyn. ”Ei tää nyt noin vakavaa ole.”

Puristin silmiäni yhteen. Tää oli vakavaa.

”Oon vaan niin darranen, että mun tunnereaktiot elää omaa elämäänsä”, puolustauduin, kun Villen naurahdus sai mut tuntemaan oloni typeräksi ja Villeä nauratti vaan enemmän. Se pörrötti mun hiuksia.

”Lupasin eilen, että menen Tarun luo heti aamupäivästä. Voin heittää sut himaan? Tai voit toki jäädä tänne keräilee itseäs. En yhtään tiedä millon palaan takasin. Varmaan illalla, et ei välttämättä kannata jäädä odottelemaan.”
Ja hetkessä kyyneleet kuivui kuin itsestään, kun mun mieleen piirtyi niin selvänä se hetki eiliseltä, kun näin, miten Ville kouri Tarua perseestä. En olisi muistanut, jos se ei olisi sanonut naisen nimeä ääneen.

Nostin kasvoni tyynystä. Kuului liioiteltu niiskaisu, kun yritin saada nenän kautta henkeä.

”Kuka se Taru on?” kysyin.
”Se kenet näit eilen.” Pitikö Ville mua tyhmänä?
”Panetteko te?”
”Ja se kuuluu sulle, miksi?”
”No, onhan se nyt multa pois, jos sä panet muualla.” Ja kun Ville tajusi miten käytin sen sanoja se repesi nauramaan.

”Haluatko kyydin vai jäätkö vielä?” Ville kysyi. Taru-aihe oli sen mielestä ilmeisesti loppuun puhuttu, mutta mä en ollut valmis.
”Senkö takia et jää yöksi, kun sä menet sen luokse?” Ville piirteli mun käsivarren tatuoinnin ääriviivoja.
”Enkö mä saisi?” se kysyi vihreät silmät hämmästyksestä suurina.
”Tee mitä haluat.” Yritin naurahtaa. ”Mut oot sanonut, että rakastat mua.”
”Ei ne kaksi automaattisesti sulje toisiaan pois.”

Ja me jäätiin tuijottamaan toisiamme, kuin toivoen, että hiljaisuudesta löytyisi vastauksia.

”Rakastatko sä mua? Vai onko sun tuntees yhä vaan okei?” Ville kysyi turhauduttuaan hiljaisuuteen ensin. ”Mieti tarkkaan, mitä vastaat.”
”En mä tiedä.” Kohautin hartioitani. En tosiaan tiedä.
”Älä sitten oleta, että olisin vaan sun. En olisi, vaikka rakastaisit.” Villen ääni kuulosti erilaiselta ja musta tuntui, että ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin sen, miksi Janne aina sanoi, että Ville on mulkku.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
29
tupla

Me mentiin Villen kanssa jotenkin sykleittäin.

Kyettiin nauttimaan ihanasta ja helposta vain pieniä hetkiä kerrallaan. Ihan kuin se vaaleanpunainen ahdistaisi ja silloin, kun kaikki oli liian hyvää oli pakko keksiä jotain mustaa - tahallaan. Ja me tehtiin se vuorotellen - kuin äänettömästä sopimuksesta. Se oli uuvuttavaa. Niin helvetin raskasta, että sai avioeron kivunkin tuntumaan ihan arkipäivältä.

Ja mua nauratti, vaikka mua sattui, kun mietin, miten Ville aina ylisti sitä, miten me oltiin muka  samanlaisia. Oltiin kuin luodut toisillemme. Nauratti, vaikka itketti, miten kierounut oli maailmankaikkeus ja Uudentalon Villen mieli, jos se, jota me oltiin, olisi jotenkin upeeta ja kadehdittavaa.


Istuin sohvan nurkassa, kun kuulin kolinaa eteisestä. Säikähdin, mutta hetkessä muistin Jannen yöllisen viestin krapulasipseistä.

Olisin halunnut olla yksin.

”Yhyy”, Janne voihkaisi eteisestä. ”Miksei sun koirat ole kotona? Onko ne taas Tinolla?”

”Siellähän ne”, vastasin. Taas ne oli Tinolla. Ne tuoksui aina Anssilta palatessaan kotiin.

”Oliko viime yö hyvä?” kysyin, kun kuulin Jannen askeleiden pysähtyvän muutaman metrin päähän sängyn viereen. Yritin etsiä ääneeni huoletonta sävyä, mutta kyynelten paino kuului kaikkialla. Naurahdin, jotta ääni kevenisi ja hieroin otsaani, että saisin peiteltyä kyyneleisiä silmiäni.

”Mm, no”, Janne aloitti. ”Puheet oli hyviä. Suoritus itsessään 2/5. En menis uudellleen.”

Kuulin, miten tatuoitu mies rojahti sänkyyn ja avasi krapulasipsipussinsa.

”Yritin soittaa sulle yöllä, mut et vastannut.” se sanoi. ”Missä olit? Villellä?”
Sanoi Villen nimen jotenkin ihan ohimennen, mutta se sattui silti sielussa asti.
”En ole ollut sen luona ikuisuuteen… Mut en muista eilisen tyypin nimeä. Joku ulkomaalainen vivahde siinä oli”, valehtelin. Tunsin Jannen katseen itsessäni, kuin se tietäisi, etten puhunut totta. Oltiin hiljaa hetki. Ikuisuus. Hengitys tuntui painavalta mun tuijottaessa sohvan koristetyynyjä.
”Okei”, Janne sanoi lopulta. ”Menisitkö uudelleen?”
”Todennäköisesti.” Se oli puolikas valhe. (Menisin vaikka heti.)
”Ja arvosanaksi annat?”
”6/5.” Enkä valehdellut enää lainkaan.
”Vau. Ens kerralla otat mut mukaan.”

Naurahdin. Ahdistus rinnassa keveni hetkeksi, mutta Jannen hiljentyessä syömään sipsejään, palasi mieli takaisin niihin ajatuksiin, joiden aiheuttama puristus rinnassa tuntui ihan fyysisenä.


Tavallaan tiedostin ongelmani. Tiesin, miksi roikuin, vaikka sattui.

Roikuin, koska ilman Villeä pelkäsin jääväni yksin. Roikuin siinä kiinni vaikka se sattui, koska ilman sitä sattuisi varmaan enemmän.

Olin ollut vuosia parisuhteessa. Mulla oli vuosia ollut joku johon nojata. Joku, jonka syliin sain aina palata. Elämä tuntui vähemmän pelottavalta, kun tiesi, että jossain oli se joku. Vaikka se joku olikin vähän toksinen ja vaikea, niin yksinäisyys oli pelottavampaa.

Villen ongelmia en tiennyt. Ehkä olin sille jonkunlainen palkinto. Tai enemmänkin velvoite. Se puhui Anssista usein vieläkin mun miehenä, enkä tiedä tekikö se sen vahingossa vai tahallaan. Ehkä Ville jäi pyörimään mun elämään, koska pelkäsi pilaneensa sen. Se olisi ainoa järkevä selitys. Olin niin saatanan epävakaa ja raskas, ettei mun kanssa mistään rehellisistä syistä voisi olla.


”Kuismanen.” Jannen ääni keskeytti ahdistuksen.
”Tule halimaan”, se pyysi. Lässytti. ”Sipsipussi on melkein tyhjä ja mun sielussa on yhä tilaa jollekin.”

En tarvinnut enempää suostuttelua. Nousin sohvalta. Kiipesin Jannen päälle makaamaan. Painoin pääni vasten sen rintakehää. Mun silmät oli raskaat kyynelistä ja Jannella oli sipsinmuruja paidalla. Sydän täyttyi rakkaudesta, enkä hetkeen muistanut hengittää.

Janne oli turvallinen. Rakas. Ainoa, joka pysyi mun rinnalla, kun kaikki oli vaikeaa.

”Onko sulla kaikki hyvin? Niin kun… elämässä.” Jannen ääni oli varovainen.
”On, totta kai. Miten niin?” kysyin. Valehtelin, taas.
”Edes sillon joulukuussa kun… kun Anssi lähti, niin et ollut näin…” Janne jäi etsimään sanojaan. Mä luulin peitteleväni tunteitani hyvin, mutta Jannen haparoivat sanat sai mut paniikkiin. ”Oot ollut aika ailahtelevainen. Surullinenkin. Oon huolissani.”
”Työt stressaa”, yritin selittää. Mun sydän hakkasi jo ohimoilla.
”Oot ollu kaks viikkoa kesälomalla”, Janne naurahti.
”No joo, mut, silti”, yritin vielä.

”Tiedäthän sä, että voit kertoa mulle kaiken”, Janne kuiskasi kuin ei olisi uskonut sanakaan. Se silitteli mun selkää.
”Totta kai.”
”Koska aloitat sen?” Nostin pääni Jannen rintakehältä. Sen sanat sattui. Olin yrittänyt jo monta kertaa, mutta puhuminen oli mulle vaikeeta. Jannen jos jonkun pitäisi tietää se.

Olin sanaton. Tuijotin vain Jannen tummia silmiä. Puristi sydämestä nähdä se niin huolestuneena. Kielen päällä kävi sanoja, mutten saanut niitä ulos.

Kuulin puhelimeni piippaavan sohvapöydällä ja päästäkseni pois tilanteesta, kuin typerä pelkuri, nousin pois sängystä lukemaan viestiä.

”Lähden täältä vartin päästä. Haen sut. Mennään ajelee.”

Ja se Villen seksikäs periksiantamattomuus. Se, ettei se kysynyt, vaan käski. Se, johon silloin ihastuin tuntui yhtäkkiä ahdistavalta kontorollilta, mutta vastasin ok.

Vittu mua.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
30
tripla

26 minuuttia myöhemmin Ville pysäytti autonsa mun eteen. Annoin sen odottaa ja poltin rauhassa tupakkani loppuun. Kaduin jo, miten helposti olin suostunut. Sillä olisi kuitenkin taas joku selitys. Tai, vaikka ei olisikaan, niin hetken päästä saisin taas huomata, miten huohotan sen ja sängyn välissä. Sillä oli sellainen taito. Taito saada mut tuntemaan itseni tyhmäksi ja kiihottuneeksi. Taito saada mut unohtamaan, miten vihainen olinkaan.


Tumppasin viimein tupakan, suljin silmät ja avasin oven. Istahdin etupenkille. Autossa tuoksui naisen hajuvesi ja möykky mun vatsanpohjalla vaan suureni entisestään ahdistuksen hakatessa kylkiluissa.
”Moi”, Ville sanoi, mutta en pystynyt vastaamaan. Se yritti suudella, mutta väistin.

Haistoin Tarun kaikkialla. Olin haistanut sen hajun ennenkin, niin monta kertaa, mutta nyt vasta tajusin kenelle se kuului.



Ville ajoi meidät joenrantaan ja jos tunnelma autossa ei olisi ollut niin kipeä, niin olisi voinut luulla, että se kosii tai jotain muuta inhoromanttista. Siellä oli niin kaunista.

Me jäätiin autoon istumaan. Tuijotettiin hiljaisuudessa, miten laskeva aurinko oli värjännyt horisontin oranssiksi.

”Sä et oikeesti rakasta mua?” Ville aloitti keskustelun. ”Erosit miehestäs mun takia ja silti väität, ettet rakasta?”

Taas se sama aihe. Se sama aihe, joka päätti tänään meidän aamupäivän hyvinkin nopeasti, kun mä lähdin sen luota sanomatta sanaakaan. Miten mä voisin rakastaa?

”Miksi mun rakkaus on sulle noin tärkeää, vaikka just aamulla sanoit, ettei se muuttaisi meissä mitään?” kysyin. Itku kuristi kurkussa. Tunsin oloni avuttomaksi, kun en ymmärtänyt, miten se voi rakastaa, miten se halusi olla rakastettu, mutta silti tahtoi tehdä kaikkea mitä halusi. Olin turhautunut, kun en ymmärtänyt, miten mä olin tässä se paha.
”Se saattais muuttaa”, Ville vastasi. Sen sanat kirveli. En tiennyt miten olla. En tiennyt, mitä sanoa.
”Miten mun pitäis uskaltaa rakastaa sua, kun sä…” en saanut sanojani loppuun. Selvitin kurkkuani. Yritin hengittää pahaa oloa ulos. ”En ikinä uskaltaisi rakastaa sun kaltaista.”

Ville loukkaantui mun sanoista ja yllättäen sen silmät kiilsi kyyneleistä. En tiennyt kumpi meistä satutti toista enemmän, mutta Villen kyyneleet repi mua palasiksi.

Miten me oltiin yhtäkkiä näin rikki?

”Miten voisin edes rakastaa…” Mun ääni murtui ilman mun lupaa. ”Elän muutenkin tällä hetkellä maailmassa, jossa rakkaus on joku… vittu, kun en tiedä onko rakkautta edes olemassa.”

En tiedä saiko Villen mun viimeisistä sanoista selvää. Hajosin täysin. Tuntui, etten saanut happea ja me vain itkettiin molemmat.

Meidän välillä oli alle metri, mutta se tuntui loputtomalta.

”Mä en niinku—.” Villen sanat keskeytti niiskaisu. ”Mä en niinku vittu tajua, miten tää on näin vaikeeta.”

Se alkoi olla jo vihainen, vaikka sitä itkettikin vielä.

”Me ollaan tunnettu yli vuosi. Me ollaan pantu yli vuosi. Vittu, pieni ikuisuus. Sä olet ollut sinkku jo kaheksan kuukautta ja silti, mikään ei ole edennyt minnekään.”
”Onko se mun vika?” Villen sanat sai mutkin vihaiseksi. ”Miten me voitaisiin edetä, kun sä katoat koko ajan ja panet mitä tahansa?”
”Ihan kuin sinä et menis tuolla pitkin kyliä ja pane mitä tahdot!” Ville huusi takaisin. ”Mä tunnen ihmisiä. Mä tiedän, mä olen kuullut, mitä sä touhuat. Mä en tajua, miten luulet olevas oikeutettu itkemään mulle siitä, ketä mä panen, kun sulla itellä ei muna pysy housuissa viikkoa kauempaa!”
”Sä olet kuullut pelkkiä valheita!” huusin. Ääni murtui taas. ”Vittu. Alkuvuodesta mulla oli muutama, kun sä olit kadoksissa viikkojakin. Maaliskuun jälkeen en ole pannu kuin Jan—”
”Jannea?” Ville keskeytti. ”Ei jumalauta. En tajua miksi olen näin yllättynyt. Vittu, mä tiesin, et panet sitä.”
”Sä panet Tarua!” huusin takaisin. ”Mitä vittua sä välität ketä mä panen, kun sä painat kaikkea millä on pulssi!”

Ville hiljeni. Hautasi kasvonsa käsiinsä ja hiljaisuus autossa oli tuskaisa.

”Musta tulee isä.” Villen ääni hajotti hiljaisuuden. Koko maailma tuntui pysähtyneeltä. Korvissa kohisi.

Ville nosti kasvonsa käsistään. Katsoi mua ja sitä vittu hymyilytti. Näin, miten sen suu liikkui, mutta en kuullut enää sanaakaan.

Mies kosketti mun polvea.

”Voisit vaikka onnitella”, se sanoi ja: ”Mitä vittua”, oli ainoa, jonka sain ulos suustani. Villeä nauratti.

”Mistä sä haluat, että onnittelen?” kysyin. Järkytys oli muuttunut takaisin vihaksi. ”Siitä, että oot maailman suurin mulkku?”
”Hei—” Ville yritti sanoa väliin, mutta mä en pystynyt kuuntelemaan.
”Saat mut tuntemaan itteni hirviöksi, kun en uskalla rakastaa. Väität, että mä olen paska, kun panen Jannea ja sä olet pannut jonkun paksuksi! Sä tuot mut johonki vitun järvenrantaan puhumaan rakkaudesta ja sit yhtäkkkiä heitätkin tollasen pommin!”
”Itse asias tää on joki, mut”— Ville aloitti.
”Sillä ei ole mitään vitun väliä!” huusin. ”Olkoot vaikka meri, mut et sä nyt—”
ja mun sanat jäi kesken. Itketti ihan helvetisti. En saanut happea. Avasin turvavyön. Tuntui, että kuristun.

Etsin ovenkahvaa. Se oli kuin kadonnut. Paniikki valtasi mut. Helpottui hieman, kun sain oven auki, mutta jyskytti taas sielua repivänä kipuna, kun astuin ulos autosta.

Hengitys oli liian nopeeta. Jalat ei pysynyt paikoillaan. Pää oli täynnä ajatuksia ja tunteita, mutten saanut yhdestäkään kiinni.

Tukistin hiuksiani, mutta sekään ei auttanut. Olo oli avuton. Kipeä ja tuskainen.

”Kuisma”, Villen ääni kuului läheltä. Tunsin sen koskevan, mutta huidoin sen pois. Koko keho jo sattui, poltti ja riipi.
”Rakas”, Ville yritti kovemmin. ”Kuisma. Hei. Rahoitu.”

Se painoi mun pääni rintaansa vasten. Piti kiinni, vaikka vastustin.
”Ei hätää”, se kuiski. Uudelleen ja uudelleen. Suukotti mun hiuksia. Tiukensi otettaan, kun ahdistus halusi saada mut irrottautumaan.
”Anteeksi ihan vitusti kaikesta”, se sanoi ja ahdistus purkautui ulos mun sisältä lohduttomana itkuna.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
31
300

syyskuu 2020

Olin kulkenut viikkoja vähän sumussa. Jatkuvassa humalassa. Olin muutenki jo kova poika juomaan, mutta Villen suuren uutisen jälkeen join melkein kaksi viikkoa putkeen. 14 päivässä olin vain kolme päivää juomatta.

Selittelin sitä itselleni kesälomalla, sen viimeisillä hetkillä, hauskanpidolla, mutta tunsin itseni oikeasti niin surulliseksi, huijatuksi ja hämmentyneeksi, etten kestänyt olla ajatuksieni kanssa selvinpäin.

Uskottelin itselleni, että humalassa olisi kivaa ja hauskaa, mutta todellisuudessa mulla oli jo heti herätessä paska olla. Nukkumaan mennessä maailma pyöri, kaulalla oli vieraan ihmisen huulet, olo vielä aamuistakin paskempi ja silti tein sen uudelleen ja uudelleen. Päivä toisensa jälkeen olin naivi ja typerä, kun luulin, että alkoholista löytäisin helpotuksen.
 

Löysin jotain, mistä pitää kiinni vasta kun kesäloma oli ohi ja mun oli aika palata takaisin töihin. Sinne palaaminen tuntui paremmalta kuin ikinä ennen. Se tuntui joltakin, joka antoi elämälle taas merkityksen.

Pidin itseni kiireisenä. Tein pitkää päivää, ylitöitä, olin vapaaehtoisena kaikkialla mihin pyydettiin, mutta silti ajatus Villestä, siitä, mitä me ei koskaan oltu, onnistui satuttamaan mua.

Se iski aina lujaa vatsanpohjaan, kun vähiten odotin. Se sai mun hengityksen salpaantumaan ja kyyneleet kohoamaan silmiin, kun tajusin, että se kaikki mitä me oltiin oli oikeasti ohi.

Vitun vaikeaahan se oli - se kaikki, mitä mä luulin, että oltiin, mutta mun koko elämä muuttui sen takia. Muutin itsessäni kaiken sen miehen takia ja nyt me ei muka oltu enää mitään.

Ville valitsi Tarun, syntymättömän lapsensa, ja se yllätti, satutti, koska joku typerä osa musta oli kuvitellut, että me oltaisiin vielä joskus oikeesti yhdessä.

Pilasin vittu elämäni sen takia.
« Viimeksi muokattu: 09.08.2021 21:26:17 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
32
150


Tuijotin puhelimen näytöllä olevaa kuvaa.

Suljin silmät, hengitin syvään ja toivoin, että katsoessani uudelleen en näkisi enää samaa. Mutta, siinä se oli. Kuva pienistä vaatteista mustaharmaan valokuvan vierellä. Kuvatekstinä oli suuria sanoja rakkaudesta ja kommenttikenttä täynnä onnitteluja.

Sen todellisemmaksi se ei voinut enää muuttua. Maailman suurimmasta mulkusta tulisi oikeasti isä.

Reagoin kuvaan sydämellä. Jätin kommentoimatta, koska onnittelut olisivat kuulostaneet vain katkeralta mun suusta.



”Luulin, että olet raitistunut ja löytänyt Jumalan, kun susta ei ole kuu—” Janne aloitti nauraen astuessaan eteiseen, mutta lopetti lauseensa kesken kun sen katse osui muhun. ”Onko sulla kaikki hyvin?”

Olinko noin läpinäkyvä?

”On, tietenkin”, yritin, mutta Jannen huolestunut katse sai mut vaihtamaan vastausta. ”Rankka viikko vaan töissä. Avioero on viimein virallinen.”
Naurahdin keventääkseni sanojani. Kumpikaan ei ollut valhe, mutta kuva Villen syntymättömästä lapsesta sattui sielussa enemmän.

Jannen sanat oli epämääräistä sotkua, kun se veti mut syliinsä. Sattui enemmän, kun se pahoitteli kuin kaikki olisi sen vika.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228

33
250

Jannesta näki, että se oli huolissaan, mutta se peitteli sitä hymyyn ja helliin kosketuksiin. Tuntui hyvältä, kun se ei pakottanut mua puhumaan. Mun elämä oli mun pään sisällä jo niin rankkaa, etten olisi edes pystynyt sanomaan mitään ääneen.

Olo oli niin rikkinäinen, että se hävetti.

En enää edes tiennyt, miksi olin niin loukkaantunut, että Ville valitsi lapsensa. Totta helvetissä sen kuuluikin tehdä niin. Mun valitseminen ei ollut vaihtoehto. En olisi edes antanut sen olla.

Silti se ei estänyt mua toivomasta, että tää kaikki olisi vain pahaa unta.

Ei ollut mennyt päivääkään, ettenkö olisi miettinyt, mitä jos kaikki olisi toisin. Jos tää olisi vain harhaa. Joku Universumin tapa vittuilla. Jotain, jonka päätyttyä mä havahtuisin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin.

Olisiko se hetki se, kun Ville kertoi rakastavansa ensimmäisen kerran? Vai ennen kuin Anssi jätti mut? Ennen kuin tapasin Villen?

Ahdisti, miten en tiennyt, mikä oli se hetki, kun mun elämä lähti menemään päin vittua.

Ahdisti, miten en ollut edes varma mihin olisin halunnut palata.

Ahdisti, kun ainoa minkä tiesin todeksi oli se, että nykyhetkessä oli järjettömän paha olla.


”Entä, jos jäätäisinkin vaan vetämään kalsarikännit?” Janne ehdotti seitsemännen kaljansa jälkeen. Hymyili. Kosketti mun reittä. Jätti kätensä siihen.

Naurahdin. Halusin niin kovasti ulos neljän seinän sisältä. Halusin flirttailla tuntemattomalle, juoda itseni niin humalaan, ettei jalatkaan kantaisi. Halusin mennä siihen yhteen yökerhoon, jos vaikka Ville olisi siellä…
”Oon virallisesti sinkkumies, ekaa kertaa vuosikymmeneen, nyt vittu mennään ja flirttaillaan kaikille”, humala, elämä, sai mut sanomaan, kun se ei tajunnut sitä sähköä Jannen kosketuksessa.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228
34
350



Janne oli jo lähtenyt jonkun matkaan. Mullakin oli mahdollisuus, mutta sitten näin sen, mitä tulin etsimään.

Sen lähes kaksi viikkoa, minkä vietin jatkuvassa humalassa, mun ainoana tavoitteena oli nähdä Ville. En enää pystynyt ottamaan siihen yhteyttä. Se ei ottanut muhun. Mutta jokainen kerta, kun astuin ovesta ulos, toivoin vain, että näkisin sen.

Ja nyt se oli siinä. Nojasi baaritiskiin. Nauroi. Hymyili. Näytti aivan liian hyvältä. Piti kättään jonkun alaselällä. Ja mä jäin jumiin.



Olin ohittanut Villen ihmismeressä jo neljästi. Hivuttauduin aina lähemmäksi. Viidennellä kerralla haiston jo sen partaveden.

Ensimmäiset neljä kertaa se oli kuin ei huomaisikaan, mutta nyt se katsoi mua kohti, eikä enää kauas tyhjyyteen.

Se vain katsoi. Niin katsoin minäkin. Aika hidastui. Sydän hakkasi kurkussa. Kosketin sen käsivartta kuin vanhasta pahasta tavasta. Sormenpäissä poltteli. Filmi katkesi sekunneiksi ja seuraavaksi tajusin olevani Villen ja seinän välissä.

Villen nyrkki piti kiinni mun paidan rinnuksista ja sen käsivarsi painoi mun kurkkua.
”Lopeta tuijottamasta”, se sähisi. Sen ote kiristyi ja mä vaistomaisesti otin kiinni sen ranteesta.
”Sä et ollut mulle koskaan, vittu ikinä, yhtään mitään muuta, kuin vitun helppo pano”, se jatkoi. Tuijotti mua vihreät silmät niin vihasta sekaisena, että mä uskoin jokaisen sanan.

Ja me jäätiin siihen. Ville ei päästänyt irti, vaikka ihmisiä käveli ohi. Mä en yrittänyt lähteä.

Tunsin sen hengityksen huulillani.

”Onnea vauvasta. Kaikki on ilmeisesti hyvin”, sanoin pienen ikuisuuden jälkeen. En jaksanut tapella. ”Tuleeko teille tyttö vai poika?”
”Ei tollasta nyt voi vielä vittu tietää”, Ville sanoi äänessään ikävä vire.
”Kumpaa sä toivot?”
”Mitä vittua, Liljeroos.” Ville naurahti. Viha sen katseessa menetti pelottavimman teränsä, vaikka käsi puristi yhä mun paitaa.

Se ei tiennyt, miten olla. Miten sen kuuluisi nyt reagoida, kun en lähtenytkään mukaan riitaan.

Ville pudisti päätään. Se irroitti otteensa. Otti askeleen taaksepäin. Katsoi kattoon, katsoi lattiaan. Katsoi mua.

Suuteli.

Sekunnit tuntui minuuteilta, kun meidän huulet yritti muovautua yhdeksi. Villen kädet oli mun poskilla. Se painautui mua vasten niin, että polvissa heikotti ja mieli kelasi, miten olinkaan kaivannut tätä.

”Vittu sä olet helppo”, sen sanat keskeytti maanpäälisen taivaan ja vaikka viha oli palannut takaisin sen silmiin, kun se katsoi mua, niin musta tuntui, että se puhui itselleen.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 228

35
maaliskuu 2021

En pystynyt nukahtamaan. Olo oli levoton. Paikoillaan oleminen tuntui kropassa ahdistavalta. Jalat heilui kuin omasta tahdostaan ja mieli kävi kierroksilla.

Otin puhelimen käteen. Laitoin pois. Otin sen käteeni vielä uudelleen ja vain tuijotin pimeää näyttöä.

Mielessä pyöri Ville. Lastenvaunut.

Me oltiin menossa Jannen kanssa syömään. Perjantai-ilta. Muutama kalja jo pohjalla. Janne kertoi hyvän läpän ja mä nauroin. Kävelin liian lähellä. Janne kosketti mun kämmentä kuin olisi aikonut ottaa kiinni. Mun vatsanpohjassa pyörähti silloin, mutta multa meinasi lähteä jalat alta, kun näin Villen. Tarun. Lastenvaunut.

Ville moikkasi ensin. Hymyili. Se kantoi itseään ylpeänä. Ylpeämpänä. Sillä oli rinta kohti taivasta kuin se olisi ollut vihdoin varma, että teki oikean valinnan.

Mä onnittelin. Janne onnitteli.

Ja sit tilanne oli ohi.

Tilanne oli nopea, en ajatellut mitään sillä hetkellä, mutta nyt ajattelin ihan liikaa.


Puoli vuotta se mies oli ollut pois silmistä. Pois mielestä. Jo neljä kuukautta elämä oli tuntunut helpolta. Tai… ei jatkuvalta taistelulta.

Elin tavallaan hetkessä, mutta suunnittelin innoissani tulevaa ja näin niissä ajatuksissa vain itseni. Olin löytänyt elämääni jotain pysyvää ja tavoittelemisen arvoista. Jotain, joka oli tärkeää mulle. Olin ylpeä itsestäni ja tavoitteistani, mutta nyt ne tuntui merkityksettömiltä.


Yritin päästää ahdistusta ulos hengittämällä. Hengitys oli katkonaista. Hallitsematonta. Mieli kelasi kaikkea negatiivista. Kasvatti mörköjä mun sisällä. Kietoi rautaa sielun ympärille. Vittu, rakastinko mä Villeä? Senkö takia se sai mut näin rikki? Taas.

Naurahdin omille ajatuksilleni. Painoin kämmenet vasten silmiä. Helvetti. Ville oli vain laastari, joka revittiin liian kipeästi irti. Laastari, joka jätti muhun syvempiä arpia. Niin syviä, etten ollut varma oliko rakkaus tässä maailmassa oikeesti vain jotain valheellista ja turhaa.

”Kuisma?” Jannen uninen ääni kysyi pimeydestä. Säikähdin sen ääntä. En ahdistukseltani muistanut, että se oli vielä siinä. Jannen käsi kosketti peiton alla mun rintakehää. ”Mikä hätänä?”
”Ei mikään”, valehtelin, vaikka tiesin, ettei se uskoisi. Yritin tasata hengitystäni.
”Hei…” Janne tuli lähemmäs. Se painoi nenänsä vasten mun kaulaa. Suukotti kerran. Toisen. ”Sun sydän hakkaa ihan hulluna.”
”Mm”, pääsi mun suusta kun sanojen muodostaminen oli hankalaa.
”Miksi?”
”Koska sinä.” Jannen uninen nauru helisi yksiön seinillä ja mä niin toivoin, että syy sydämen kiihtyneeseen sykkeeseen olisi ollut vain se.

”Mietitkö Villeä?” se kysyi, vaikka tiesi. En sanonut mitään ja Janne piti mun hiljaisuutta vastauksena.

”Mitä teidän välillä on oikeesti tapahtunut?” se kysyi varovasti. En ollut koskaan kertonut mitään oikeeta, enkä aikonut nytkään. Se tiesi vain sen oletetun - petin Anssia Villen kanssa ja eron jälkeen meillä oli vähän juttua. Vähän vaikeuksia, muttei mitään vakavaa. Ja se saa riittää. Hävettää liikaa, miten annoin sen leikkiä mulla kuukausia.

”Siis, äh. Ei mitään. Oli vaan niin outoa nähdä se pitkästä aikaa, kun sen takia..,” lause jäi kesken, kun en halunnutkaan sanoa sitä ääneen. ”Kyllä sä tiedät.”
”Joo”, Janne kuiskasi vastaukseksi ja me jäätiin hiljaisuuteen.

Janne silitteli mun rintakehää, siveli sormillaan mun kylkiä ja pian huomasin hengittäväni sen kanssa samaan tahtiin.

”Mutta, jos halutaan miettiä asiaa posin kautta”, Janne naurahti ja aina sen täytyi etsiä kaikesta jotain posiitivista... ”ilman sitä mä en olisi tässä.”
”Olisithan”, vastaain ajatuksissani. Janne oli yks mun parhaimmista ystävistä. Tietenkin se olisi tässä.
”Mm, joo. Mut en…” Jannen sanat keskeytyi, kun se  suuteli mun kaulaa. Näykkäsi korvanlehdestä. ”en tällä tavalla”

Se nosti kätensä mun poskelle, käänsi hellästi mun päätä. Nojautui suutelemaan mua ja jos tässä loputtomassa paskasta täytyi jotain hyvää löytää, niin kai se oli tuo täyteen tatuoitu saksalainen. Tuo, jonka syliin sain kaatua, kun muualle en enää uskaltanut. Ehkä, jos elämän oikuille haluaa etsiä selitystä ja suurempaa merkitystä, niin ehkä syy on aina vain ollut Janne.

Vaikka pää oli täynnä puolikkaita ajatuksia ja vääriä sanoja, niin ehkä se silti oli Janne, jonka takia enää edes jaksoin yrittää. Ehkä. Ehkä. Ehkä joskus vielä helpottaa.
Love you, bastard.