8
350 sanaa
Huhtikuu 2020
”saank tulla yökylään?”Tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä. Tuntui, että tuijotin ikuisuuden, vaikka todellisuus oli lähempänä sekunteja.
Ai tänään? Kysyin, koska, vaikka päivät, viikot, kuukaudetkin, oli kuluneet, niin me nähtiin yhä vain viikonloppuisin. Olin muutaman kerran yrittänyt saada sitä luokseni arkena. Kerran se vastasi, mutta ei tullut ja muina kertoina se ei vaivautunut edes vastaamaan. Vaikka se häiritsi mua, niin en jaksanut välittää. Mulle oli pääasia, että nähtiin edes joskus. Vaikka sit vaan kännissä baarissa. Sain hetken tuntea olevani haluttu. Tai edes jotain sinne päin.
”tänään tänään. nyt”Ja puoli tuntia myöhemmin Uudentalon Ville seisoi mun eteisessä reppunsa kanssa. Sen hymy ylettyi sen huulilta viisitoista kertaa mun sydämeni ympäri.
”Moi”, se tervehti ensin, kun en saanut sanaa suustani. Olin niin yllättynyt, että se oli siinä. Keskellä viikkoa. Selvinpäin. Omasta aloitteestaan.
Apua.
”Ootko seonnut päivistä?” kysyin, kun kaikki typerät vaaleanpunaiset tunteet puristi sydäntä ihan samaan aikaan.
”Ne sanoo, että keskiviikko on pikkulauantai”, Ville naurahti. ”Oon tainnut vaan seota susta.”
”Ootko sä kännissä?” karkasi mun huulilta. Sen oli pakko olla. Ei se muuten puhuisi tollaista
”En”, se vastasi hymyillen. ”Pitäiskö mun olla?”
”Ei tietenkään, mut... yleensä oot.”
”Niin oot säkin. Yleensä.” Katse sen silmissä oli äkisti vähän vakava. ”Oonko sulle vaan joku kännipano?”
”Et todellakaan. Mutta musta tuntuu, että mä oon sulle.”
Siinä. Mä sanoin sen. Viikkojen, kuukausien, liian monen yksinäisen illan jälkeen, mä vihdoin sain sen suustani ulos.
”Miten voit luulla noin?” se kysyi ja hetken mä katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Koska me nähdään vain kännissä.”
”Mut mä ajattelen sua päivittäin”, Ville sanoi. ”Tykkään susta. Paljon. Kyllä sä sen tiedät.”
”Mistä mä voisin sen tietää?” kysyin ja naurahdin, kun musta alkoi tuntumaan, että se ainoa tyhmä tässä olisikin minä.
”Oon sanonut sen sulle.”
”Voisit sanoa useammin”, tuhahdin puoliksi vahingossa ja sain Villen nauramaan ääneen.
”Ai, sä oot niitä ihmisiä joiden tarvii kuulla se jatkuvasti.”
Enkä kehdannut myöntää, että mä olin
niiden ihmisten perustajajäsen.
”No en nyt jatkuvasti”, yritin puolustella. Hävetti.
”Mutta useammin?” se kysyi, mutten kehdannut enää nyökätä.
Ville hymähti. Painoi otsansa mun otsaa vasten.
”Tykkään susta ihan vitusti”, se kuiskasi ja mua melkein itketti.