Kirjoittaja Aihe: Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | 8/x 22.2  (Luettu 268 kertaa)

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angst, fluff, slash
Varoitus: alkoholin käyttöä, kiroilua
Haaste: Ime kappale tyhjiin -otsikkohaaste
Yhteenveto: Avioero on tuskin astunut vielä voimaan, kun Kuisma löytää itsensä jo takaisin elämänsä muuttaneen miehen käsivarsille.


A/N: Minä täällä, taas. Kuisma perseilee, taas.

Lisää Kuisman seikkailuja täällä.


• • •

1
300

joulukuu 2019

Baarissa oli helvetisti väkeä. Hukkasin omat ihmiseni heti narikassa ihmishälinään, mutta se ei haitannut mua - en mä niiden takia sinne ollut tullutkaan.

Katselin etsien ympärilleni ja samassa puhelin värisi kuin tilauksesta mun taskussa. Mua hymyilytti jo valmiiksi, kun kaivoin puhelimen esille ja kun huomasin, että näytöllä tosiaan vilkkui se nimi, joka ilmestyi siihen aina viikonloppuisin, niin mun oli pakko purra jo poskiani.

"Kuisma", vastasin puhelimeen ja vastaukseksi kuului vain naurua.

"No kuule, Uudentalon Ville tässä moro", se tuttu lauantai-illan ääni sanoi. Sen äänestä kuuli miten sitä hymyilytti ja mä painoin puhelinta lujemmin vasten korvaani, jotta kuulisin paremmin. Kuulisin sen äänestä kaiken. Helvetti, kun se pelkkä äänikin oli jo silkkaa seksiä.

”Mis meet? Kaveris käveli äsken mun ohi."
"Odotan, että saan takkini narikkaan", yritin huutaa musiikin yli.
"Hitto en kuule mitään, mitä sanot”, se puhui vähän kuin itselleen.

Mun oli vaikea saada selvää sen sanoista ja kuulin, miten se toisti itseään hetken ennen kuin lopulta lopetti puhelun.

Olin vähän hämmentynyt, mutta kun puhelin piippasi saapuvaa viestiä palasi hymy takaisin mun huulille vaan entistä leveämpänä.
 
”Oon ulkona röökillä. Odotan sua täällä.”
 

Ja se tosiaan odotti. Sen katse porautui mun sieluun asti heti, kun avasin terassin oven. Hetken tuntui, että näin vain sen - se koko ihmishälinä meidän ympäriltä oli kadonnut. Sitä hymyilytti, eikä se piilotellut tunteitaan. Ei sen tarvinnut enää. Meidän ei tarvinnut enää piilotella mitään.

Ville painoi mut selkä seinää vasten heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Sen suu maistui tupakalle ja viinalle. Se maistui lohduttavan tutulle. Sen kädet tuntui karheilta vasten mun poskia ja mä tunsin, miten mun vatsanpohjassa räjähteli ainakin miljoona rakettia ja päästä katosi jokainen ajatus.

"Vittu miten pitkältä ilta on tuntunut, kun oon vaan odottanut tätä hetkeä", sen rosoinen ääni kuiskasi mun huulille.

Se suuteli mua uudelleen ja uudelleen ja hetken mä tunsin olevani taas elossa.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2021 00:12:36 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198

2
300 sanaa

tammikuu 2020


Sivelin Villen teräväpiirteistä nenää. Juoksutin sormeani hellästi pitkin sen punaisiksi suudeltuja huulia.

Alahuulen alla oli pieni arpi teini-iän huulilävistyksestä ja mun varpaissa asti kihelmöi, kun mietin miten hyvältä se on näyttänyt sen kanssa.

Siirsin sormeni leukalinjaa pitkin kohti kaljua päätä. Hiusten sänki tuntui hassulta sormissa. Erilaiselta, kuin mihin olin tottunut.

Mua hymyilytti katsoa, miten kovasti Ville nautti mun kosketuksesta. En ollut ikinä ennen koskettanut Villeä niin. Niin hellästi. Kuin rakastaen.

Se piti silmiään kiinni, sen suu oli hivenen auki ja kun painoin suudelman sen otsalle niin sain senkin hymyilemään.

”Helvetin uskomatonta maata näin”, se kuiskasi ja sen ääni oli ihanasti aamun kähentämä. ”Oot maailman paras hipsuttelija.”

”Hipsuttelija?” tyrskähdin. Sana kuulosti niin oudolta sen suusta.

Uudentalon Ville oli kirosanoja ja rajua seksiä. Ei hipsuttelua sunnuntaisin sängyssä vielä kahdeltatoista.

”Niin mä sanoin”, se hymähti ja avasi silmänsä.

Sen vihreissä silmissä oli lempeä katse. Niin lempeä, etten pystynyt jäädä katsomaan vaan nojauduin suutelemaan sen hymyilevää suuta.

”Oliko sulla huomenna se muutto?” Ville kysyi mun huulia vasten ja sekuneissa hetken taika oli kadonnut.

Vetäydyin sängyn reunalle istumaan.

”Joo”, henkäisin tuskin ääneen. Hengittäminen tuntui vaikeammalta.

Elämä tuntui taas vähän liian todelliselta, eikä kaikki ollutkaan enää vain hipsuttelua ja toisen huulille katoamista.

”Voin tulla auttamaan”, Ville ehdotti. Katsahdin sitä hämmentyneenä.
”Oikeesti?” kysyin ja mun kysymys sai teräväpiirteisen miehen nauramaan.

Ville möyri mun luokse sängyn reunalle. Se kietoi kätensä mun ympärille, painoi päänsä mun syliin, katsoi mua suoraan silmiin ja vain hymyili.

”Totta kai oikeesti”, se sanoi lopulta. Painoi kuivia suudelmia mun paljaaseen vatsaan.

”Mun kaverit on jo tulossa auttamaan mua”, kiirehdin vastaamaan, kun en hetkeen ollut ihan varma halusinko päästää Villen siihen taloon, jonka seinät huusi toisen miehen nimeä.

”Ei mua haittaa. Mä osaan käyttäytyä.”

Sen sanat sai mut naurahtamaan. Nauru sai solmuja mun sisällä hieman löystymään ja ennen kuin tajusinkaan annoin sille luvan tulla
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198

3
350 sanaa

tammikuu 2020


Ville ei uskaltanut tulla yksin. Ja kun se yritti suudella mua tervehdykseksi eteisessä mä väistin sen huulia ja taputin sitä miehekkäästi olalle.

Halusin ajatella, että Ville ymmärsi, koska se kuitenkin hymyili. Mutta mä en ymmärtänyt miksi se edes halusi tulla tänne.

Koska me muutettiin mua pois mun kodista. Talosta, jossa olin asunut vuosia jonkun muun kanssa. Sellaisen, jota rakastin. Sellaisen, joka jätti mut, koska panin Uudentalon Villeä sen selän takana.


Johdatin Villen ja Janin olohuoneeseen missä mun muuttoavuksi tulleet kaverit jo oli. En ollut kertonut kenellekään, että Villekin on tulossa, joten kun ne astui olohuoneeseen Janin kanssa oli jännite ja hämmennys hetken ihan käsinkosketeltavaa.

Kukaan ei moikannut Villeä. Janne yritti, mutta ei saanut sanaa suustaan. Mun suusta pääsi ulos vain typeriä, yksittäisiä sanoja, eikä Villen käsi mun alaselällä auttanut tilannetta.



Seitsemän jätkää tuntui vähän liiotellulta, kun me aloitettiin kantamaan tavaroita vuokrattuun pakettiautoon. Mutta kun sohvan alta paljastui kadonnut hääkuva ja Janne joutui jäämään lohduttamaan mua makkariin suljetun oven taakse, niin ei jäljelle jäänytkään enää kuin viisi.

”Kuismanen”, Janne henkäisi ja kosketti mua hartiasta. En itkenyt, mutta olo tuntui harmaalta ja raskaalta. Typerältä ja nololta. Tuntui kuin olisin äkisti katoamassa talon tyhjentyviin neliöihin.

”Luulin, että olin jo joulukuussa heittänyt kaikki vanhat kuvat menemään”, kuiskasin Jannelle. Painoin kasvoni vasten sen rintaa. ”Tai niinku... vittu. Muutenkin niin paska hetki ja sit tollanen vielä...”

Jannen sormet siveli mun hiuksia.

”Haluutko, että käyn heittämässä senkin roskiin?” Janne kuiskasi, kun oltiin oltu kauan hiljaa.

Mä nyökkäsin.

”Ootko varma?”

Nyökkäsin uudelleen.

”Mä meen”, se kuiskasi mun hiuksiin, mutta ei mennyt. Kuulin miten se hengitti syvään. Painoi suudelman mun päälaelle ja kuiskasi taas: ”Mä katson sun toimintaa ihan liikaa ja liian usein läpi sormien, mutta nyt en pysty olemaan hiljaa. Tajuatko, että ei todellakaan ole okei, että te ootte Villen kanssa jo jotain.”

Jäin kuuntelemaan hiljaisuutta.

”Ootteko Anssin kanssa vielä hakenu avioeroa? Ootteko te edes jutelleet sen jälkeen kun se lähti?”

”Ei, mut —”
”Niin, mut mitä? Siitä ei ole vielä kuukauttakaan. Helvetin tahditonta tuoda se tänne, jonka takia me edes ollaan tässä tilanteessa.”

Ja Janne oli niin tuskastuttavan oikeessa, että ihan kuin vahingossa mä purskahdin itkuun. 
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
4
350 sanaa

helmikuu 2020


Laskin puhelimeni kädestäni ainakin kymmenennen kerran. Painoin silmäni kiinni ja hieroin otsaani yrittäessäni kanavoida itseeni rikkinäisestä sielustani jotain vahvuutta.

Oli lauantai. Villestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Mutta se oli ihan normaalia. Olin jo tottunut siihen. Yritin tottua.

Se saattoi olla arkipäivät hiljaa, mutta heti kun kello nytkähti turvallisesti viikonlopun, ensimmäisen kaljan, puolelle, tuli siltä viesti. Usein se oli vain yksi sana: panettaa ja pienen hetken päästä sen huulet oli jo mun iholla. Mutta nyt minuutit vaan liikkuivat, eikä Villen nimi ilmestynyt näytölle, vaikka kuinka tuijotin.


Kello oli yksi yöllä. Sen olisi pitänyt jo olla täällä.


En muistanut, että deittailu oli tällaista. Tai, oikeastaan, en tiennyt sen olevan tällaista. Jännittävää ja kiehtovaa. Stressaavaa ja ahdistavaa.

Halusin antaa Villelle tilaa, mutta samaan aikaan tahdoin viettää kaiken aikani sen kanssa. Kaikki tuntui niin ristiriitojen sekasotkulta, etten edes tiennyt miten niitä tulisi selvittää. Kaikki mitä tein tuntui vain väärältä.



Otin huikan avatusta kaljasta vieressäni. Painoin kasvoni vasten sohvatyynyä ja hetken hulluudessa tunsin olevani tarpeeksi rohkea. Otin kiinni siitä tunteesta kaksin käsin ja sekunneissa olin pusertanut itsestäni ulos sen, mitä olin vannonut, etten enää tekisi.

mis meet? ikävä sun viereen”

Pusersin ulos sen ensimmäisen viestin. Mua hävetti, miten heikko olin. Taas. Lähetin liian usein ensimmäisen viestin ja jäin liian usein vaille vastausta.

Otin pitkän kulauksen pullosta. Yritin hukuttaa häpeäni, mutta kun puhelin alkoi väristä saapuvaa puhelua sohvan perimmäisessä nurkassa, olin lähellä tukehtua.

”Moi”, vastasin hämmentyneenä puhelimeen. Luulin jääväni taas ilman vastausta.
No moi”, Villen rosoinen ääni naurahti. Suljin silmäni ja yritin hengittää. Tuntui kuin sydän olisi nytkähtänyt pois paikoiltaan. ”Lupasin olla tänään kuskina ja sain just auton tyhjäks ihmisistä. Tuutko ajelee?”

Sain vastattua jotain totta kai ja tietenkin sekasotkua ja Villen äänikin hymyili, kun se sanoi olevansa mun kämpän edessä vartin päästä.


”Vai oli sulla ikävä mua”, Ville tervehti ja mun kehossa kipristeli ihan liikaa tunteita.
”Mulla tai mun munalla, mene ja tiedä”, vastasin takaisin yrittäen peittää tunteista jokaisen.

Villen lämmin nauru valtasi auton. Se nojautui mua kohti ja suuteli. Kerran, toisen ja kuudennen.

”Mullakin oli ikävä”, Ville kuiskasi mun huulille. Sitä hymyilytti. ”Teitä molempia.”
« Viimeksi muokattu: 03.02.2021 00:12:35 kirjoittanut KAISA. »
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
5
350 sanaa

maaliskuu 2020


Uusi kämppä tuntui ahdistavalta. Vietin kaiken aikani jossain muualla, jos mulla oli siihen mahdollisuus.

Arkipäivisin tein jatkuvasti ylitöitä, illat notkuin koirien kanssa Jannella ja viikonloput vietin humalassa baarissa. En tykännyt olla ”kotona”. En varsinkaan yksin, mutta harvemmin seurakaan sai asunnon ilmapiiriä muutettua.

Paska mikä paska.

Hätiköiden tehty paniikkipäätös, kun mun ja Anssin omakotitalon seinät kaatui päälle heti Anssin lähdettyä. Mun oli pakko päästä sieltä pois, mutta en ollut tajunnut, että jossain muualla voisi tuntua vielä kurjemmalta.

Janne oli sitä mieltä, että mun uusi kämppä kaipasi vain juhlia. Tupareita. Se väitti, että mun vain tarvitsisi nähdä tuttuja, iloisia kasvoja mun itsemurhayksiössä ja jokin siinä nytkähtäisi oikeille raiteille.

En ollut oikeen ollut juhlatuulella pariin kuukauteen, mutta silti joku Jannen ideassa kuulosti hyvältä. Toteuttamisen arvoiseltakin, joten päätin antaa asunnolleni vielä yhden mahdollisuuden ja järjestin sille juhlat.


Ville oli ensimmäinen joka saapui. Se suuteli mua heti eteisessä. Ei ehtinyt ottaa edes kenkiä jaloistaan, kun sillä oli niin kiire saada huulensa mun huulille.
”Oon maailman paskin ostamaan lahjoja”, se mutisi mun huulia vasten ja kaivoi samalla taskustaan jotain.

”Joten, ole hyvä.”

Se törkkäsi paketin mun käteen ja mua nauratti miten noloissaan Ville oli lahjastaan.

”Ei sun todellakaan olis tarvinnut tuoda mitään”, yritin lohdutella sitä, mutta se ei auttanut.

Ville kääntyi laittamaan takkinsa naulakkoon, kun mä yritin saada pientä pakettia auki.

”Ville”, henkäisin saatuani lahjan auki. Naurahdinkin, kun yllätyin niin helvetisti. ”Tää on paras lahja, mitä oon saanut varmaan ikinä.”

Tuijotin haltioituneena metallista avaimenperää johon oli kuin kaiverrettu kuva meidän koirista. Vittu. Mun koirista.

”No, uusille aluille, avaimille ja niin edelleen”, Ville sanoi ja heilautti kättään kuin vähätelläkseen kaikkea.

Sen ajattelevaisuus yllätti mut. Se kun tuntui välillä ihmiseltä, joka ei ajatellut. Mitään. Ketään. Liian usein ehkä itseään, mutta harvemmin ketään muuta.

”Ketä kaikkia on tulossa?” Ville kysyi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Se otti mun kädestä kiinni ja johdatti mukanaan olohuoneeseen. Ville istahti sohvannurkkaan ja veti mut syliinsä.

”Tai, no, toisaalta”, se naurahti. ”Onko sillä mitään väliä? Sua mä tänne tulin katsomaan.”

Ville piti mua tiukasti kiinni itseään vasten. Tuntui turvalliselta ja joku siinä hetkessä sai mut ajattelemaan, että näinhän tän kaiken varmaan pitikin mennä.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
6
350 sanaa

maaliskuu 2020

Mun yksiö tuntui jättimäiseltä, kun porukka oli jakautunut kahteen osaan. Mä olin Jannen ja Villen kanssa keittiössä muiden istuessa olohuoneessa.


Villen käsi siveli pöydän alla mun reitttä. Se piirteli kuvioita. Kirjoitti sanoja. Puristi. Välillä liian ylhäältä. Välillä otti kätensä pois ja sai mun sisuskalutkin kiljumaan sen nimeä.

Ville jutteli Jannen kanssa kuin ne olisi ystäviä ja aina kun se kutsui sitä nimeltä, niin se sanoi sitä Jannikiksi ja Jannesta näki miten sitä inhotti kuulla nimensä Uudentalon Villen suusta. Mutta Janne sentään yritti.

Kosketin hellästi varpaillani Jannen säärtä. Se nosti katseensa muhun ja pudisteli hymyillen päätään. Sen katse sanoi satoja sanoja, vaikka suu oli täysin hiljaa.


Sytkäri naksui Jannen sormissa, kun se sytytti tupakkaansa.
”Hitsi Kuismanen”, se huokaisi ja ojensi sytkärin takaisin mulle. ”Mä todella yritän pitää Villestä. Tai edes sietää sitä, mut se on jotenkin ihan hirveen vaikeeta. Se on musta jotenkin niin vastenmielinen.”

Hymähdin. Tiesinhän mä Jannen mielipiteen. Olin kuullut sen ennenkin. Liian monta kertaa, mutta se ei silti ollut onnistunut muuttamaan mun fiiliksiä Villestä.

”Kuisma, se oikeesti panee kaikkea mikä liikkuu”, Janne huokaisi lopulta. Se yritti taas.
”Oletko nähnyt?”
”En, mutta mä tunnen sen —”
”Mutta vittu joojoo. Miksen mä saa olla onnellinen?”
”Totta kai saat olla”, Janne kiirehti vastaamaan. ”Mut mä en mitenkään pysty uskomaan, että Villen kanssa löydät sitä onnea.”
”Musta tuntuu vallan mainiolta nyt”, keskeytin sen taas. ”Oon lähempänä onnea, mitä olen ollut kuukausiin ja se on Villen ansiota. Mikset voi olla onnellinen mun puolesta? Miksi oot noin helvetin katkera? Ootko sä kateellinen? Oot sinkkuna vaan vuodesta toiseen samalla, kun mä oon avioeron jälkeen löytäny heti jonkun toisen.”
”En mä nyt oikeen tiedä kannattaako tolla kauheesti kehuskella”, Janne naurahti pelkkää ivaa äänessään. ”Ja onko se toinen nyt niin paljon parempi, kun silti sä istut mun luona joka ilta? Mitä kiireitä Villellä on, että se ehtii nähdä sua vaan kännissä?”
”En minä vittu tiedä. Kysy siltä.”

Mun olo alkoi tuntua ihan idiootilta. En tiennyt miten olla, kun Janne puki niin helposti sanoiksi sen, mitä olin itsekin miettinyt.

”No vittu. Minäpä kysyn”, Janne naurahti. Se tumppasi röökinsä parvekkeen kaiteeseen ja katosi sisälle. Kirosana sen suusta kuulosti ihan myrkyltä.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
7
350 sanaa

maaliskuu 2020


Jäin polttamaan toisenkin röökin. En pystynyt menemään sisälle todistamaan, miten Janne nolaa itsensä lisäksi mut, kysymällä Villeltä kysymyksiä meidän jutusta kuin oltaisiin vittu viistoista.

En silti pystynyt olemaan katsomatta parvekkeen lasioven läpi, mitä sisällä tapahtui. Onneksi katsoin, koska mun rintaa kiristävä ahistus helpotti hieman, kun näin, miten Teemu pysäytti Jannen askeleet tarjoten sille jallupulloa. Janne otti monta huikkaa suoraan pullon suusta. Ne nauroi Teemun kanssa ja Janne puhui ja puhui. Sen täyteen tatuoidut käsivarret viuhtoi edestakaisin kuin rytmittäen sen sanoja ja tunsin päässeeni pälkähästä - Janne unohti mitä se oli menossa tekemään.

Tumppasin sammuneen tupakkani ja menin sisälle. Vältteli varmuuden vuoksi Jannen katsetta. Katsoin vain Villeä. Se oli mun poissaollessa siirtynyt olohuoneeseen. Ihailin sen rohkeutta. Vaikka se ei tainnutkaan edes tajuta pelätä.

Ville istui Repen vieressä. Niillä oli juttu kesken, kun pääsin niiden luokse.

Istahdin sohvan käsinojalla ja Ville nosti heti kätensä lepäämään mun reidelle. Mieheksi, joka oli lähinnä kirosanoja ja rajua seksiä, se osasi olla myös ihastuttavan lempeä. Hellä. Ja se sai mut hykertelemään ihastuksesta ihan uudella tasolla. 


”No, Ville, mites sun ja Kuisman rakkaus voi? Joko säkin muutat tänne?” kuulin Teemun kysyvän. Melkein putosin käsinojalta.

”Teemu”, älähdin lujempaa kuin oli tarkoitus ja vedin paniikissani juomaakin väärään kurkkuun. ”Ei sun Vil—”

Mutta Ville keskeytti mut: ”Se voi mun mielestä tosi hyvin.”

Ville katsahti mua kuin varmistaakseen ja mä vain nyökkäilin kun hukuin sen vihreiden silmien katseeseen.

”En ole muuttamassa tänne, mutta tykkään Kuismasta ihan helvetisti, jos se on se, mitä halusit kuulla”, Ville jatkoi katsoen vuorostaan Teemua. ”En tosin tykkää tosta vittuilevasta sävystä sun äänessä. Ymmärrän toki sen, että teidän kaikkien mielestä mä olen löytänyt tieni Kuisman elämään vähän kyseenalaista kautta, mutta mitä sitä tunteilleen voi?”

”Sitä voisi kuvitella, että maail— mitä vittua, Reponen?” Dankkekin aloitti nauraen, mutta Repe tönäisi sitä kyynärpäällään kylkiluiden väliin.
”Jaahas”, Repe sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nousi ylös sohvalta ottaen tukea Villen ja Danielin reisistä. ”Lähdetäänpäs sit jätkät baariin.”

”Mä tilaan teille taksin”, Ville naurahti ja lähti parvekkeelle.

Jäin tuijottamaan mun ystäviä.
”Vittu, te olette perseestä”, sihahdin. ”Antakaa mun elää. Antakaa mun leikkiä onnellista.”
Ne oli hiljaa ja mun teki mieli huutaa.
Love you, bastard.

KAISA.

  • ***
  • Viestejä: 198
8
350 sanaa

Huhtikuu 2020


”saank tulla yökylään?”

Tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä. Tuntui, että tuijotin ikuisuuden, vaikka todellisuus oli lähempänä sekunteja.

Ai tänään?

Kysyin, koska, vaikka päivät, viikot, kuukaudetkin, oli kuluneet, niin me nähtiin yhä vain viikonloppuisin. Olin muutaman kerran yrittänyt saada sitä luokseni arkena. Kerran se vastasi, mutta ei tullut ja muina kertoina se ei vaivautunut edes vastaamaan. Vaikka se häiritsi mua, niin en jaksanut välittää. Mulle oli pääasia, että nähtiin edes joskus. Vaikka sit vaan kännissä baarissa. Sain hetken tuntea olevani haluttu. Tai edes jotain sinne päin.

”tänään tänään. nyt”



Ja puoli tuntia myöhemmin Uudentalon Ville seisoi mun eteisessä reppunsa kanssa. Sen hymy ylettyi sen huulilta viisitoista kertaa mun sydämeni ympäri.

”Moi”, se tervehti ensin, kun en saanut sanaa suustani. Olin niin yllättynyt, että se oli siinä. Keskellä viikkoa. Selvinpäin. Omasta aloitteestaan.

Apua.

”Ootko seonnut päivistä?” kysyin, kun kaikki typerät vaaleanpunaiset tunteet puristi sydäntä ihan samaan aikaan.

”Ne sanoo, että keskiviikko on pikkulauantai”, Ville naurahti. ”Oon tainnut vaan seota susta.”

”Ootko sä kännissä?” karkasi mun huulilta. Sen oli pakko olla. Ei se muuten puhuisi tollaista
”En”, se vastasi hymyillen. ”Pitäiskö mun olla?”
”Ei tietenkään, mut... yleensä oot.”
”Niin oot säkin. Yleensä.” Katse sen silmissä oli äkisti vähän vakava. ”Oonko sulle vaan joku kännipano?”
”Et todellakaan. Mutta musta tuntuu, että mä oon sulle.”

Siinä. Mä sanoin sen. Viikkojen, kuukausien, liian monen yksinäisen illan jälkeen, mä vihdoin sain sen suustani ulos.

”Miten voit luulla noin?” se kysyi ja hetken mä katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Koska me nähdään vain kännissä.”
”Mut mä ajattelen sua päivittäin”, Ville sanoi. ”Tykkään susta. Paljon. Kyllä sä sen tiedät.”
”Mistä mä voisin sen tietää?” kysyin ja naurahdin, kun musta alkoi tuntumaan, että se ainoa tyhmä tässä olisikin minä.
”Oon sanonut sen sulle.”
”Voisit sanoa useammin”, tuhahdin puoliksi vahingossa ja sain Villen nauramaan ääneen.
”Ai, sä oot niitä ihmisiä joiden tarvii kuulla se jatkuvasti.”

Enkä kehdannut myöntää, että mä olin niiden ihmisten perustajajäsen.

”No en nyt jatkuvasti”, yritin puolustella. Hävetti.
”Mutta useammin?” se kysyi, mutten kehdannut enää nyökätä.

Ville hymähti. Painoi otsansa mun otsaa vasten.

”Tykkään susta ihan vitusti”, se kuiskasi ja mua melkein itketti.
Love you, bastard.