Kirjoittaja Aihe: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37  (Luettu 14845 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 24. luku 24.1
« Vastaus #60 : 24.01.2020 10:33:53 »
nomps: Mikä tahansa syy on hyvä julkasta uusi luku :D Jännää tosiaan!!

24.   luku

Herään sairaalasiivestä, eikä minulla ole hajuakaan, miten olen päätynyt sinne. Alan kaivelemaan muistiani ja muistan sen hetken alkemianluokassa, kun puurouttamani vesisuola -seos alkoi temppuilla. Oliko se tosiaan onnistunut lyömään minulta tajun kankaalle?

”Hyvä, olet hereillä”, luokseni saapunut matami Higgs sanoo.

”Mitä tapahtui?”

”Epäonnistuit loitsussa alkemiantunnilla. Ei mitään vakavaa, löit pääsi pulpettiin säikähdettyäsi.”

Takaraivoani tosiaan kivistää. Hieraisen sitä. Etsin katseellani Jasperia, mutta häntä ei näy. ”Kauanko minä…”

”Vain parikymmentä minuuttia. Ehdit hyvin illalliselle. Juo tämä, se auttaa kipuun.”

Otan vastaan matamin tarjoaman lusikallisen, joka maistuu hirvittävän kitkerältä. Vilkuilen minun lisäkseni tyhjää sairaalasiipeä.

”Onko Betty-”

”Häntä ei voi tavata, vieläkin karanteenissa tartuntariskin vuoksi”, matami sanoo ja ottaa lusikan kädestäni. Hän antaa minulle luvan lähteä, joten alan hitaasti kävelle suurta salia kohti. Nyt osaan onnekseni jo navigoida linnassa melko hyvin ilman apuakin.

Oloni tuntuu omituiselta. Tuntuu niin kuin jotain muutakin olisi tapahtunut, mutta en muista yhtään mitä. Olossani on jotain samaa kuin herättyäni Pyhästä Mungosta, vaikka oireet eivät olekaan niin vahvat.

Kerron suuressa salissa ystävilleni mitä tapahtui alkemiantunnilla, eivätkä he näytä pitävän sitä erikoisena, vaan siirtyvät nopeasti juoruilemaan.

”Minä näin Jamesin flirttailevan Lindsay Toddin kanssa”, Eliza kuiskaa. ”Aiotko tehdä asialle jotain?”

Räpyttelen hetken aikaa silmiäni… niin James. ”Äh, dumbbasin hänet jo eilen”, sanon ja heilautan kättäni. ”Ja päätellen siitä, että hän on jo nyt flirttailemassa muiden kanssa, se oli oikea päätös. Hän kyllästyttää minua. Eikä ole kovin hyvä seksissä. Lindsay pitäköön hänet.”

Tytöt tirskuvat kommentilleni.

Seuraavana päivänä on ensimmäinen Tylyahoviikonloppu, jolle saan aikaiseksi lähtemään. Olen käyttänyt koulun alun niin ahkerasti opiskeluun vain pärjätäkseni, että kaipaan viimein pääsyä pois linnasta. En olekaan huomannut kuinka pitkällä syksy on jo. On jo marraskuu ja puiden lehdet ovat enimmäkseen tippuneet maata koristavaksi ruskeaksi peitteeksi. Hiekkatie on jäätynyt niin että askeleet eivät narsku niin paljoa.

Tylyaho näyttää ihan sellaiselta kuin sen olin kuvitellutkin. Kiertelemme kauppoja ja käymme Hunajaherttuassa, josta haluaisin ostaa ihan kaiken. Äkkään ilokseni yhden pölyyntyneen purkin salmiakkia, jonka ostan puoli-ilmaiseksi – myyjän ihmeeksi – sillä se on lempiherkkuani, mutta petyn karvaasti, kun huomaan vihaavani sen makua. En ymmärrä. Ehkä suomalainen salmiakki sitten on erilaista, kun tämä. Kävelen kauemmas ystävistäni heittääkseni paketin kujalla olevaan roskakoriin. Kun olen kääntymässä takaisinpäin, huomaan miehen tukkineen reittini. Tällä on hieman harmaantuneet ruskeat hiukset ja parta sekä musta viitta vartalon peittona.

”Viimeinkin. Olen odottanut sinua pitkään”, mies sanoo.

Äänessä on jotain tuttua. ”Kuka sinä olet?” kysyn varovasti ja osoitan häntä taikasauvalla. Mies nostaa aseettomat kätensä ylös rauhan merkiksi.

Ele näyttää tutulta… Nyt muistan! ”Sinä olit Valkoisessa traakissa”, tajuan. Hän pelasti minut Harmaaselältä.

Mies nyökkää. ”Tarvitsen apuasi”, mies sanoo.

”Kuka olet?”

”Olemme tavanneet useamminkin. Mutta et taida muistaa.”

Pudistan päätäni ja pysyn yhä varuillani.

”Voin auttaa sinua muistamaan.”

”Miksi minun pitäisi luottaa sinuun”, vaadin tietää.

Mies hymyilee. ”Siihen minulla ei ole sinulle vastausta. Sinun vain täytyy luottaa. Mutta vaikket päättäisikään luottaa, sinun täytyy tietää, ettet ole koulussa turvassa.”

”Miksen?”

”Siellä on eräs henkilö, joka ei ole sitä miltä hän vaikuttaa.”

”Kuka?”

”Jasper Bay.”

Vatsaani vääntää. Jasper? ”En ymmärrä.” Ääneni kuulostaa hätääntyneeltä.

”Bay oli äitisi liittolainen. Heitä kiinnosti sama vaarallinen asia. Niin kiinnosti sinuakin. Vain minä ja isäsi ymmärsimme mitä siitä voisi seurata.”

Otteeni taikasauvasta tiukkenee. ”Sinä… sinä olet isäni ystävä… isäni, joka yritti tappaa minut.”

”Hän ei yrittänyt tappaa sinua vaan pelastaa sinut.”

Hämmennyn siitä niin paljon, etten osaa varautua sanattomaan loitsuun, joka lyö taikasauvani kädestäni.

Mies hymyilee pahoittelevasti. ”Anteeksi, mutta tämä on niin paljon helpompaa, jos antaisit minun yrittää palauttaa muistosi.”

En ehdi huutamaan apua ennen kuin maailma pimenee.

Kun avaan silmäni, näen öljylampun heiluvan hiljaisesti suoraan yläpuolellani matalasta hirsikatosta. Sänky on kova ja muhkurainen. Käännän katsettani ja näen saman miehen katselevan minua. Painaudun seinää vasten ja hapuilen taikasauvaani, mutten löydä sitä.

Mies osoittaa minua taikasauvalla. ”Aloitan hitaasti. En tiedä kuinka kauan tässä kestää tai toimiiko se varmasti. Potilaskertomuksessasi kuitenkin sanotaan, ettei muistiasi ole yritetty palauttaa taikakeinoin”, mies kertoo.

”Miten olet saanut sen käsiisi?”

Mies hymyilee. ”Olen tarkkaillut sinua hetken aikaa. Ja olen hyvä ottamaan kiinni pöllöjä.”

Matami Higgs lähetti Pyhään Mungoon viestin, jossa pyydettiin potilaskertomustani. Mies varmaan sai sen jotenkin. En ehdi kysymään enempää, kun taikasauvasta lähtee valkea valo, enkä minä ole enää hirsimökissä.

On joulu. Evelyn avaa lahjoja kuusen edessä. Evelynin äiti, isä ja minut kaapannut mies istuvat sohvalla. Evelyn repii innoissaan auki punaiseen paperiin käärityn lahjan. Sieltä paljastuu samettinen laatikko, jossa on kimaltava tiara. Olen nähnyt sen ennenkin, Evelynin huoneessa hyllyllä viime kesänä.

Evelyn hengähtää ihastuneena. ”Kiitos, eno, se on ihana”, hän sanoo ja nostaa sen hiuksilleni.

”Phil, nyt sinä hemmottelet hänet piloille”, Evelynin äiti moittii.

”Kummisedän oikeuksia. Prinsessalla on oltava kruunu”, mies sanoo hymyillen.

Evelyn säteilee tiara päässä ja siirtyy seuraavaan lahjaan. Se paljastuu nahkakantiseksi kirjaksi. Evelynin kasvot rypistyvät hetkeksi, sillä kannessa ei ole tekstiä, mutta kun hän avaa sen, hänen silmänsä kirkastuvat ja lentävät hänen äitiinsä. ”Onko tämä sinun tutkimuksesi?”

Nainen hymyilee. ”On. Ajattelin, että on aika.”

”Fiona, hän on ihan liian nuori”, Evelynin isä estelee.

”Hän on juuri sopivan ikäinen, Harold”, Fiona sanoo ja hymyilee Evelynin innolle tämän selaillessa kirjaa.

Harold nousee nyt pystyyn ja vie kirjan Evelyniltä, joka valittaa ja yrittää napata sitä takaisin. ”Et voi olla tosissasi? Et käytä häntä koekaniinina.”

”Hän ei ole koekaniini. Tulokset ovat lupaavia. Olen eliminoinut uhat.”

”Isä minä haluan kokeilla sitä!” Evelyn vaatii ja yrittää napata kirjaa, mutta Harold leijuttaa sen ylös kaapin päälle tytön ulottumattomiin. ”Etkö sinä halua, että minusta maailman voimakkain noita!” Evelyn pillastuu.

”En missään nimessä, jos se tarkoittaa tällaisiin voimiin sotkeutumista”, Harold kivahtaa ja katsoo vihaisesti vaimoaan. ”Olen tukenut sinua tutkimuksessasi, jopa niissä valinnoissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin eettisiä, mutta tähän minä vedän rajan”, mies sanoo jyrkästi. ”Lupasit, ettei Evelyniä sotkettaisi tähän.”

”Kun tulokset olivat epävakaita. Nyt ne eivät enää ole”, Fiona huomauttaa kipakasti ja nousee itsekin pystyyn. ”Tiedän mitä teen.”

”Et tiedä mitä se tekee pitkällä aikavälillä! Hänestä saattaa tulla maailman voimakkain noita yhdeksi päiväksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi, mutta seuraavana hän voi kuolla. Tai pahempaa – hän voi menettää järkensä ja muuttua vain hädin tuskin elossa olevaksi kuoreksi!”

”Olen tutkinut tätä viimeiset kolmekymmentä vuotta! Tietenkään en ehdottaisi tätä, ellen olisi satapro- no, yhdeksänkymmentäprosenttisesti varma.”

”Eli olet valmis kymmenen prosentin epäonnistumiseen? Kyse on tyttäremme elämästä, ei mistään tavallisesta uhkapelistä.”

”Se kymmenen prosentin epävarmuus johtuu siitä, jos joku yrittää tulla tielleni”, Fiona kivahtaa.

Harold naurahtaa epäuskoisesti silmät leimuten ja taikoo sitten luokseen kaapin päällä olleen kirjan, jonka hän sytyttää tuleen – eikä ihan mihin tahansa tuleen, vaan korventavaan pirunpaloon.

”Ei!” Fiona kiljaisee ja yrittää sammuttaa tulen, mutta tuli syö kirjan hetkessä ja jättää jälkeensä vain mustaa hiiltä, joka tipahtelee matolle.

”Tämä loppuu nyt. Tule Evelyn”, Fiona sanoo ja hapuilee Evelynin kättä.

”En! En tule”, Evelyn kiljuu ja kiiruhtaa äitinsä taakse piiloon.

”Lähde, Harold. Äläkä palaa”, Fiona sanoo kylmästi ja osoittaa miestään taikasauvalla ja vilkaisee veljeään. ”Phil?”

”Fiona, sinä olet tässä asiassa väärässä. Tämä voi mennä kammottavalla tavalla pieleen”, Phil sanoo.

”Suosittelen sitten, että lähdette molemmat tai en vastaa seurauksista”, Fiona sanoo kylmästi.

Phil koskettaa Haroldin olkapäätä ja he katoavat.

Fiona halaa Evelyniä. ”Me pystymme tähän”, nainen lupaa.


Muisto loppuu ja hätkähdän taas nykyisyyteen. Katselen miestä, joka tarkkailee minua. Hieraisen nihkeää, kivistävää otsaani ja tasaan hetken aikaa hengitystäni ennen kuin saan sanat järjestettyä päässäni. Oloni tuntuu sumealta. Yritän kohdistaa katsettani minne tahansa, vaikka vastakkaisella seinällä oleviin liemivälineisiin.

”Jos olet enoni, miksei sairaalassa kerrottu, että minulla on perhettä”, ihmettelen.

Mies hymyilee surullisesti ja vilkaisee merkitsevästi ympäri pikkuruista mökkiä. ”En ole sellaista perhettä, jolle he antaisivat hoidettavaksi lapsen, en enää… Sen joulun jälkeen minunkin elämäni lähti kulkemaan aikamoista alamäkeä. Jouduin ongelmiin ja minun oli kadottava.”

Oloni tuntuu kylmänhikiseltä ja huteralta. Niin kuin olisin unohtanut jotain… ihan äskettäin…

”Mitä sinä sanoitkaan Jasperista?” kysyn otsaani pidellen. Päähän sattuu.

”On parasta, että selvität itse”, Phil sanoo ja valkoinen valo välähtää taas.

Alkemianluokka. Polte kädellä. Jasperin huoneisto. Verhot. Muistot. Taikasauva. Pimeys. Muistot ovat nopeampia, vain välähdyksiä, mutta täytän tyhjät kohdat nopeasti.

Säpsähdän nykyhetkeen vaikertaen. Minulla on kuuma ja kylmä samaan aikaan. Päähän sattuu. En saa tärinää loppumaan. Tipahdan sängyltä.
Phil kyykistyy viereeni ja koskettaa otsaani. ”Ei enempää muistoja. Tämä on selvästi rankkaa mielellesi”, hän sanoo huolehtien ja kävelee keittiönurkkaukseen.

Halaan itseäni pitääkseni itseni koossa. ”Mitä minä vein Harmaaselältä?” kysyn vaisusti.

”Esineen, johon on jäänyt vanhaa pimeyden taikuutta, jonka Harmaaselkä oli perinyt isältään”, mies vastaa puuhaillessaan jotain. ”Vanhempi Harmaaselkä oli sodan jälkeen varastanut sen itselleen muistoksi, ennen kuin katosi maan alle.”

Se selittäisi kai minun joutumiseni Pikkuhirttivaaraan. ”Äitini käytti sitä loitsuun… Pimeää taikaa?”

Phil kääntyy puoleeni ja laskee yöpöydälle mehukupposen. Hän nostaa minut sängylle ja ojentaa kupin minulle. ”Juo tämä.”

Juon mehun, joka maistuu vadelmalta. Oloni tuntuu heti paremmalta, kun tunnen lämpimän nesteen valuvan ruokatorvestani alas. Se myös väsyttää melkoisesti. Liiankin paljon, jotta se olisi pelkän mehun vaikutusta. Pääni painautuu tyynyä vasten. Phil nostaa jalkani sängylle ja peittele minut huovalla. Kun huopa koskettaa leukaani, olen jo unessa.

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 24. luku 24.1
« Vastaus #61 : 25.01.2020 10:14:18 »
Tämähän on vieläkin jännempää kuin jännyydestä ajattelin! Ai että tätä on ihana seurata. Luulin että tässä olisi kyse vain jostain vähän pieleen menneestä jutusta, mutta vaikuttaa tosiaan että takana on paljon enemmänkin. Hirmu mielenkiintoista!
Never regret something that once made you smile.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 25. luku 25.1
« Vastaus #62 : 25.01.2020 12:36:55 »
nomps: Jännyys jatkuu yhä vaan :D En mäkään osannut odottaa että tästä tulis kunnon mysteeri, mutta sellainen syntyi :D Kiitos jälleen kommentistasi :3

25.   luku

Herään auringonpaisteen osuessa silmiini. Minulla menee hetki, ennen kuin muistan missä olen. Enoni nuokkuu pienessä nojatuolissa hyvin epämukavan näköisessä asennossa. Nousen pystyyn ja vilkaisen ulos ikkunasta. Olemme jossain nummilla, mutta en usko, että olemme Tylypahkan mailla. Kävelen ulos ja saan siitä vahvistuksen. Ympärillämme ei ole minkäänlaista merkkiä muusta elämästä. On vain mökki, pieni vaja ja huussi.

Palaan sisälle ja näköjään painan oven kiinni liian äänekkäästi, koska Phil hätkähtää hereille ja hieraisee niskaansa.

”Minä olisin voinut nukkua nojatuolissa”, huomautan kärkkäästi. ”Tai koulussa. Jos et olisi huumannut minua.”

”En huumannut, se oli vain rauhoittavaa”, Phil puolustelee ja nousee ylös venytellen. ”Ja sanoinhan sinulle, et ole turvassa koulussa.”

”Olen pärjännyt ihan hyvin nämä kuukaudet”, ärähdän, vaikka mieleeni palaa muisto Jasperista, jonka tämä poisti – tai yritti ainakin. ”Mitä luulet Jasperin aikovan tehdä minulle?”

Phil katselee minua läpitunkevasti. Pelkään, että hän osaa lukitilistä, joten yritän pitäytyä mahdollisimman tunteettomana. ”Ilmeisesti hän on jo tehnyt jotain. Mikäli olette etunimiasteella.”

Punastun. ”Tarkoitin, että aikooko hän saattaa loppuun sen, mitä tahansa äitini yritti aloittaa?”

”En ole varma”, Phil myöntää ja tarkkailee minua yhä epäileväisesti. ”Etkö saanut muistojasi takaisin?”

”En mistään aikaisemmasta…” myönnän ja pienen epäröinnin jälkeen selitän sitten mitä toissa päivänä tapahtui, jättäen tosin pois maininnan meidän suhteestamme. Phil näyttää yhä epäilevän, että on jotain, mitä en kerro.

”Hän ei halua sinun muistavan… se käy järkeen vain, jos hän uskoo, että olisit muuttanut mielesi asiasta”, hän tuumii ja tarkkailee minua.

”Tai ehkä hän katuu”, arvelen. ”Ehkä hän ei halua minun muistavan, koska ei halua, että yrittäisin uudestaan, sitä mitä tahansa se olikaan.” Ja samalla hän katuu suhdettamme, eikä halua minun muistavan sitäkään. Hän oli vaikuttanut jotenkin pelästyneeltä.

”Hm”, Phil äännähtää epäillen, mutta ei tyrmää ideaa.

”Minun täytyy mennä takaisin kouluun”, huomautan. ”Ystäväni ihmettelevät varmasti minne katosin.”

Phil nyökkää hitaasti. ”Nyt kun olet levännyt, haluaisin yrittää vielä antaa muistojasi takaisin siitä kesäisestä. Se on isoin puuttuva pala.”

Nyökkään, vaikka minua hermostuttaakin. Istun sängyn reunalle ja odotan valkoista valoa.

Evelyn istuu sohvalla lueskellen lehteä. Taustalla soi jokin biisi, jota Evelyn hyräilee. Eteisestä kuuluu poksahdus ja Evelyn kääntää päätään äänen suuntaan.

”Evelyn! Meidän on tehtävä se nyt”, Fiona huutaa eteisestä. ”Evelyn!”

Evelyn nousee pystyyn näyttäen huolestuneelta. Hetken aikaa näyttää siltä niin kuin hän aikoisi pinkaista toiseen suuntaan, mutta hän ei ehdi, kun Fiona ilmestyy olohuoneeseen.

”Nyt!” Fiona kivahtaa ja ojentaa kättään.

”Äiti… minä en-” Evelyn aloittaa tuskastuneena.

”Evelyn!” Fiona kivahtaa. ”Sinä lupasit! Et voi enää peruuttaa tätä!” Hän syöksyy tarttuakseen Evelyniin, mutta samassa paikalle ilmiintyy Harold, joka paiskaa loitsulla Fionan kauemmas Evelynistä.

Evelyn kiljaisee ja kompuroi kauemmas.

”Lähdetään pois täältä”, Harold sanoo ja ojentaa kätensä Evelynille, joka on jo tarttumassa siihen, kun Fiona nousee ylös ja loitsii heidät kauemmas toisistaan. Evelyn paiskautuu lasikaappia vasten, jonka alimmaiset lasiruudut rikkoutuvat ja Harold lentää lasisen sohvapöydän päälle.

Muisto tuntuu hauraalta, enkä saa siitä enää selvää. Näen taas hirsimökin ympärilläni ja tärisevät kädet sylissäni. Kylmät ja kuumat aallot vavisuttavat kehoani.


”Se loppui kesken. Yritä uudestaan”, pyydän vaisusti.

Phil pudistaa päätään. ”Toisella kertaa. Tämä on liikaa kenen tahansa aivoille. Kerää hetki voimia, niin vien sinut Tylyahoon.”

Hengitän syvään hetken aikaa ja odotan haamupäänsäryn loppumista. Ymmärrän vielä vähemmän kuin ennen. Siinä vielä oli järkeä, että kehoni saattoi muistaa asioita, joita Evelyn koki, mutta en ymmärrä miten minulla voi olla Evelynin muistoja. Onko välillämme vieläkin jokin yhteys ulottuvuuksien läpi? Mutta miksen minä sitten saa väläyksiä hänen elämästään minuna? Entinen elämäni tuntuu vieläkin kaukaisemmalta. En muista enää lukioni tai kotikaupunki nimiä.

”Oletko valmis?”

Hätkähdän ja vilkaisen Philiä. Evelynin enoa. Ei minun enoani. Harkitsen hetken aikaa pitäisikö minun kertoa totuus siitä, etten ole Evelyn, mutta kaikesta huolimatta en luota Philiin vielä täydellisesti. Niinpä nyökkään ja nousen ylös. Tartun hänen käteensä ja ilmiinnymme Tylyahoon.

”Tapaa minut huomenna tässä kahdeksalta illalla. Annan sinulle lisää muistoja”, Phil sanoo ympärilleen vilkuillen.

Nyökkään ja hän ilmiintyy pois.

Kävelen linnaan, enkä onneksi huomaa ketään, joka syyttäisi minua luvattomasta retkestä Tylyahoon. Ihmettelen hieman, miksi käytävillä on niin tyhjää, kunnes tajuan, että on sunnuntai ja lounasaika. Minulla on kauhea nälkä, koska en ole syönyt mitään sitten eilisen salmiakin. Taisin nukkua aika pitkään.

Löydän ystäväni suuresta salista ja he ihmettelevät heti, minne oikein katosin. Koska Betty ei ole vieläkään paikalla, valehtelen viettäneeni eilisillan ja yön herra J:n kanssa Tylyahossa.

Sharon vilkaisee opettajien pöydässä istuvaa Jasperia ja sitten minua ja näyttää hämmentyneeltä. Annan hänen olla siinä uskossa, että hänen veikkauksensa osui väärään. Minäkin harhaudun hetken päästä katsomaan Jasperia ja pakottaudun hymyilemään hänelle hänen äkätessään katseeni. Nyt on tärkeää, että esitän niin kuin en muistaisi mitään, vaikka totuus vääntääkin vatsaani.

Maanantaisella liemitunnilla onnistun vielä esittämään niin kuin kaikki olisi normaalisti, mutta seuraavan päivän alkemiatunti jo kammottaa minua. Käymme tuntien jälkeen sairaalasiivessä kyselemässä Bettyn perään, mutta matami Higgs ei anna meidän vieläkään tavata häntä.

Kun kello alkaa lähetä kahdeksaa, minä livahdan ulos linnasta. Se on oikeastaan helpompaa kuin osasin odottaa, sillä oven sai aika helposti auki sisäpuolelta. Toivon vain, ettei kukaan paiskaa sitä kiinni sillä välin, kun olen Tylyahossa.

Saavun pari minuuttia myöhässä, mutta se ei haittaa, sillä Philkin on myöhässä. Odotan rakennusten välisellä pikkukujalla ensin kymmenen minuuttia, sitten kaksikymmentä ja jopa puoli tuntia. Alan hytistä kylmästä, mutta haluan epätoivoisesti saada lisää muistoja tapahtuneesta. En voi sille mitään, että mielessäni alkaa kyteä paha aavistus. Kun kello on yhdeksän, minun täytyy kiirehtiä takaisin linnaan, koska kiinnijäämisen riski on vielä isompi. Onnekseni kukaan ei tule minua vastaan matkallani tyrmiin.

En saa unta, sillä minua huolettaa mitä Philille mahtoi käydä.

Aamiaisella pöllö tuo luokseni kirjeen. Luulen, että se on vastaus Teddyltä koskien valituskirjettä, jossa puhuin Jamesista, mutta kirje onkin vain yhden rivin mittainen.

Anteeksi, minun täytyi lähteä hetkeksi aikaa. Sinun täytyy luottaa minuun. En voi selittää. Palaan vielä.

Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, mutta tiedän heti, keneltä se on.


Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 25. luku 25.1
« Vastaus #63 : 25.01.2020 13:57:54 »
Voiei mihin on Phil joutunut! Palaset alkavat hiljalleen loksahdella nelkein kohti omia paikkojaan, mutta paljon puuttuu vielä...
Never regret something that once made you smile.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 26. luku 26.1
« Vastaus #64 : 26.01.2020 16:12:35 »
nomps: Tässäpä ehkä hieman vihjettä siitä mitä Philille on mahtanut käydä ;) Palapeli alkaa pikku hiljaa selvitä! Kiitos kommentistasi :)

26.   luku

Astuessani ystävieni kanssa suureen saliin aamiaiselle seuraavana päivänä, hämmennyn, kun saamme osaksemme katseita ja supinaa. Katseet tuntuvat seuraavan varsinkin minua. Heti istuessani alas, luokseni juoksevat Scorpius ja Albus.

”Tuota… Evelyn”, Scorpius sanoo kalpeana ja ojentaa minulle Päivän profeetan.

Lehden etusivulla komeilee suuri teksti: Vanki karannut Azkabanista. Sen alla ovat isäni kasvot. Tuijotan kuvaa monta minuuttia, ennen kuin pakotan itseni lukemaan koko jutun. Pako tapahtui eilen yöllä. Epäillään, että hän on saanut apua.

”Vai niin”, pakottaudun sanomaan ja annan lehden takaisin Scorpiukselle. Alan keräämään lautaselleni ruokaa, vaikka menetin ruokahaluni täysin. Olen tietoinen muiden katseista, mutta pidän ilmeeni neutraalina. Varmasti muut silti huomasivat, miten järkyttynyt olin asiasta. Olisiko se voinut olla Phil?

Loitsuluokasta tultuani minua odottavat kaksi auroria. Toinen heistä on Harry ja toinen joku nainen, jota en tunne.

”Hei Evelyn. Olet ehkä kuullut tapahtuneesta. Haluaisimme jutella”, Harry sanoo.

Nyökkään ja seuraan heitä tyhjään luokkaan.

”Haluan sinun tietävän, että olet täysin turvassa. Asetamme auroreita vahtimaan koulua”, Harry vakuuttaa.

Hämmennyn hetkeksi, sillä en ollenkaan muistanut, että muut luulevat isäni yrittäneen tappaa minut. Itse tiedän totuuden. Ainakin uskon, että se on totuus.

Harry näyttää sitten hieman hankalalta ja vilkaisee naista, joka nyökkää tiukasti. Harry kääntää taas katseensa minuun ja hymyilee pahoittelevasti. ”Missä sinä mahdoit olla eilen yöllä?”

”Nukkumassa makuusalissani, tietysti”, vastaan säikähtäneenä. ”Mitä, miksi?”

”Aurorit ovat vahvistaneet isäsi vapauttamiseen käytetyn loitsun vahvaksi veritaikuudeksi”, Harry kertoo.

Otsani rypistyy. ”Mitä se tarkoittaa.”

”Se tarkoittaa sitä, että hän on paennut, koska joku hänen verensä jakava henkilö on auttanut häntä.”

Räpyttelen silmiäni. ”En minä…” aloitan kauhistuneena, kunnes tajuan, ettei syypää voi olla kukaan muu kuin Phil. Vedän hihani nopeasti ylös ja huomaan, että kyynärtaipeessani suonen kohdalla näkyy pienenpieni pistojälki.

Harry kumartuu hieman lähemmäksi ja tarkastelee pistojälkeä. ”Tiedätkö kuka olisi päässyt ottamaan vertasi?”

En tiedä mitä vastata. Sen edellisen muiston saamisen jälkeen olen melko varma, että isäni ei ole yhtä syyllinen kuin luullaan. Luotan myös Philiin jollain tasolla, enkä halua saattaa häntä vaaraan. Auroreille kertominen tekee muistini palautumisesta hankalampaa.

”En ole varma… Olisiko joku voinut hiipiä makuusaliini, kun nukuin?” tuumin ja rypistelen otsaani. Sitten näytän niin kuin muistaisin jotain. ”Minä pyörryin viime alkemiantunnilla perjantaina, tai niin minulle sanottiin. En kyllä muista täysin mitä tapahtui. Professori Bay vei minut sairaalasiipeen. Ehkä joku saattoi livahtaa sairaalasiipeen ollessani tajuton”, tuumin. En halua väittää epäileväni Jasperia, kaiken varalta. Olen varma, että Harry on tarpeeksi fiksu tehdäkseen sen johtopäätöksen itse.

”Vai niin”, Harry sanoo tuumien. ”Mistäköhän mahtaisimme löytää professori Bayn?”

”Minulla on seuraavaksi alkemiaa, voin näyttää”, tarjoudun.

Kävelemme alkemian luokkaan. Luokassa on vain Jasper, joka yllättyy seurastani, mutta piilottaa sen kasvoiltaan nopeasti.

”Missä muut oppilaat ovat?” nainen kysyy ja vilkaisee kelloa, joka näyttää jo kymmentä yli.

”Tällä vuosikurssilla vain kaksi oppilasta saivat V.I.P-kokeista jatkoon hyväksytyn arvosanan”, Jasper kertoo.

”Betty on ollut sairaana koko viime viikon”, surkuttelen avuliaasti, jotta auroreille selviää varmasti, että Jasperilla olisi ollut tilaisuus varastaa vertani.

”Niinkö?” nainen sanoo ja vilkaisee Harryä. Ainakin nainen selvästi ajattelee juuri sitä mitä minä toivon heidän ajattelevan. ”Professori Bay, kertoisitteko hieman siitä perjantain tapaturmasta, joka johti neiti Glassthornin tajuttomuuteen.

Jasper kertoo. Hän näyttää hieman epäröivän kohtaa, jossa hän johdatti minut huoneistoonsa, mutta jättääkin sen mainitsematta ja sanoo vieneensä minut suoraan sairaalasiipeen. En ole varma huomaako hän pienen refleksimäisen kulmien kurtistamiseni. Muistan vasta koko tarinan jälkeen, että Jasperin loitsun jälkeen muistini tosiaan katkesi alkemianluokkaan.

Tarina näyttää tyydyttävän auroreita aika hyvin. Kysyttyään muutaman jatkokysymyksen, aurorit lähtevät jututtamaan matami Higgsiä. Toivon melkein, että he haluaisivat vielä jutella minulle ennen sitä, jotta voisin yrittää kertoa, ettei Jasperin tarina ole totuus. Mutta he lähtevät ja minä jään kahdestaan luokkaan Jasperin kanssa.

Käännän katseeni sulkeutuneesta ovesta Jasperiin, jonka silmissä on epäilevä katse hänen tarkkaillessaan minua. Nielaisen refleksinomaisesti ja lasken katseeni pulpettiin. Alan ottamaan esiin alkemian tavaroitani. Jasper kävelee hitaasti pöytänsä takaa kohti minua. Yritän huomaamattomasti livauttaa käteni viitantaskuuni. Hän kiertää taakseni. Sydämeni hakkaa lujaa. Kierrän käteni taikasauvani ympärille ja nostan taikasauvan esiin, mutta hän tarttuu käteeni tiukasti ja pakottaa minut pitämään taikasauvan kohti maata.

Olen niin pelosta kankeana, etten uskalla edes huutaa. Tuijotan vain Jasperia apposen auki olevilla silmilläni.

”Evelyn, miksi sinä pelkäät minua?” Jasper kysyy varovasti. Hänen sormensa pureutuvat tiukasti käsivarteeni, jota yritän riuhtoa irti hänen otteestaan.

Nielaisen. ”M-muistan, että olin huoneessasi”, tunnustan. ”Laitoit salvaa kädelleni. En muista mitään sen jälkeen. Miksi valehtelit auroreille?”
Jasperin katse on tumma ja epäileväinen.

Jatkan esitystäni ja saan jopa muutaman kyyneleen kihoamaan silmistäni. ”O-otitko sinä minun vertani? Vapautitko isäni vankilasta? Haluatko hänen tappavan minut?”

Se toimii ja Jasper päästää irti kädestäni. Hän näyttää katuvalta ja järkyttyneeltä. ”Tietenkään en. Evelyn, minä haluan vain suojella sinua.”

Vapisen. ”M-miksi sitten… mitä tapahtui?”

Jasper huokaisee ja hieraisee kasvojaan. Kun hän laskee kätensä kasvoiltaan, hän näyttää anteeksipyytävältä. ”Minä muokkasin muistiasi, mutta näköjään aika huonosti… koska… Minä suutelin sinua”, Jasper kertoo niin vakuuttavasti, että minulla on täysi työ pitää yllätystä pois kasvoiltani. Hän kehtaa sitten vieläkin valehdella minulle?

”Eikä sen olisi pitänyt tapahtua”, mies jatkaa. ”Koin heikon hetken ja poistin sen muistostasi, koska oli epäreilua antaa sinulle toivoa, kun mitään ei vieläkään voi tapahtua.”

Vapisen vieläkin, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Tiedän totuuden, joten en voi luottaa Jasperiin. Mutta jotta en näyttäisi siltä, että tiedän totuuden, onko minun esitettävä, että annan anteeksi Jasperille? Että uskon häntä?

Jasper astuu varovasti luokseni ja tarttuu taikasauvakäteeni hitaasti. Tämä on ihan liikaa aivoilleni käsiteltäväksi, joten en osaa tehdä mitään, kun hän ottaa taikasauvan pois kädestäni ja laskee sen pulpetille. Sitten hän sivelee poskeani – enkä vieläkään osaa tehdä muuta kuin vapista ja tuijottaa häntä. Hän vetää minut halaukseen ja silittää hiuksiani.

”Kaikki on hyvin. Olet turvassa.”

En saa itseäni liikkumaan. Minun oloni on kaikkea muuta kuin turvallinen. Hänen tuoksunsa ei kiedo minua enää pumpulipilven sisälle, vaan tuntuu työntävän minua koko ajan lähemmäs vuoren reunaa.

Never underestimate the power of fanfiction

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 26. luku 26.1
« Vastaus #65 : 26.01.2020 21:07:34 »
Terve, olen taas täällä tällaisen megapitkän kommentin kanssa :D kylläpä kului junamatka mukavasti, kun oli taas monta uutta lukua tullut viikon mittaan <3

Luku 19. Hauska tuo kohta, että Tylypahka ilman Harrya taitaa olla aika rauhallinen :D yhden pienen ”typon” huomasin, mielestäni ”sänkyjen viereen ahdetuiden kirjoituspöytien” voisi olla ”ahdettujen”, niin olisi sujuvampi. Ei siihen muuten niin olisi takertunut, mutta kun muu teksti on niin sujuvaa, niin pisti slmään. Kinkkinen tilanne tuo herra J:n tapaus, nyt luen äkkiä lisää, että jääkö Evelyn juttelemaan hänelle!

Luku 20. Äh, ei saatu keskustelua, mutta sentään vahvistus, että jotain siellä on! Varmaan vaikea opiskella, kun on vielä kaksi kyseisen open kurssia...  Tässä osassa oli myös kiinnostavaa huomata, miten raskasta Sannille on pitää tuota Evelyn-maskia yllä. Kohtaus Jamesin kanssa oli hauska! Mutta olipa kyllä jännä lopetus luvulle, mitä kummaa Evelyn/Sannille tapahtui! Hauskat yksityiskohdat nuo suomen puhumiset :D

Luku 21. Hihii, kahden Jasperin kanssa! Opettajana hänellä on kyllä (tarinan kannalta) ihan liian järkevä suhtautuminen koko touhuun :D ennustan ettei tämä kuitenkaan jää tähän! Taas olit ujuttanut mukaan hauskoja yksityiskohtia, kuten se miten kummitus unohtaa ettei Evelyn voi seurata häntä seinän läpi. Tykkään kauheasti noista tieteellisistä jutuista, mitä tuli alkemian tunnilla, alkuaineista ja muista.

Luku 22. Pelottavaa, ettei Sanni muista äitinsä nimeä! Unohtaako hän kohta menneisyyden kokonaan ja muuttuu Evelyniksi? Ihanaa, että hän kirjoittelee Teddylle <3 Mutta James... hankala tilanne, kun Sannin kanssa ei suju vaikka Evelynin kanssa menisikin hienosti. Ero oli varmasti hyvä asia. Kiinnostaa tietää, päätyykö Evelyn vielä jonkun muunkin kanssa sänkyyn siten, että se olisi hänestäkin ihanaa. Jännään kohtaan taas jätit, Evelyn oli jo valmiiksi haavoittuvaisessa tilassa ja nyt hänet johdatellaan suoraan professorin huoneistoon!

Luku 23. Nyt on jännää! Miten ihmeessä nuo Evelynin muistot voivat tulla Sannille! Ja mitä Jasper oikein teki!!

Luku 24. Nyt on kyllä mielenkiintoista, mitkä kaikki motiivit Jasperilla on Evelynin unhoituttamiseen. Ja enon kohtaaminen Tylyahossa, tuntuu että Evelyn on aikalailla kaikkien vietävissä, mutta hän ei varmasti olisi ehtinyt taioin puolustautua kun ei oikeastaan ole kovin taitava taikomaan. Ja ihmisiin luottaminen ja heidän kuunteleminen on näköjään ainut keino saada lisätietoa. Mutta miksi tuollainen ”nukkujuoma” oli tarpeen jos eno on Evelynin puolella?

Luku 25. Englantilaiselle tuo opettajan puhuttelu etunimellä on varmasti aika järkytys :D Suomessa se on tavallista, joten Sanni/Evelyn ei varmaan älyä varoa asiaa sen kummemmin. Edelleen jänniä nuo palaset Evelynin muistoista mutta kokonaisuus on vielä sen verran hajanainen, ettei mysteeri vielä ole lähellekään selvä.

Kiitos taas näistä luvuista, mahtavaa että tähän on vielä monta osaa tulossa :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 27. luku 27.1
« Vastaus #66 : 27.01.2020 19:16:17 »
Thelina: Kiva että tämä tarina pystyi piristämään junamatkaasi :) Typylahka ilman Harrya on tosiaan rauhallinen, tosin Evelyn/Sannin elämä ei ole ehkä rauhallisimmasta päästä :D Tieteelliset jutut tosiaan vaati vähän taustatyötä, mutta hyvä jos vaikuttaa uskottavalta, alkemia kun on niin kiinnostava aihe muutenkin, niin piti perehtyä vähän enemmän aiheeseen :D Suhdesotkuja päähenkilön elämässä tosiaan on ;) Tuo miksi Phil vei hänen vertaan selvisikin oikeastaan jo tuossa 26. luvussa! Heh, olen itsekin miettinyt tuota, että opettajan puhutteleminen etunimellä on suomalaisille niin tavallista, että siitä saattaa koitua ongelmia :D Kymmenen lukua vielä jäljellä, eiköhän mysteeri siihen mennessä avaudu ;) Kiitos kommentistasi :3

27.   luku

En pääse enää Tylyahoon, sillä aurorit vahtivat koulua. Minun täytyy vain luottaa siihen, että enoni keksisi keinon ottaa minuun yhteyttä palattuaan. Hautaan siis sumuiset ajatukseni opiskeluun. Betty tervehtyy onneksi, joten en joudu olemaan alkemiassa kahdestaan Jasperin kanssa. En osaa esittää niin kuin luottaisin Jasperiin täysin ja hän huomaa sen. Onneksi hän ei painosta minua, vaan pysyy etäällä. Betty sitä paitsi tarvitsee tunneilla paljon enemmän apua kuin minä, sillä hänellä on paljon kirittävää.

Vietän enemmän aikaa Scorpiuksen kanssa, mutta samalla tunnen oloni syylliseksi siitä, että tukeudun häneen, kun en voi antaa hänelle sitä, mitä hän minulta haluaa. Alan siis viihtymään enemmän omissa oloissani, sillä en jaksa esittää Evelyniä enää. Oloni on apea jatkuvasti ja tuntien ulkopuolella käytän lähes kaiken aikani nukkumiseen.

Tulee joulu, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa. Albus tarjoaa, että voin tulla heille jouluksi, mutta en jaksa esittää hyväntuulista, joten kieltäydyn ja jään kouluun. Olen ainoa makuusalistamme, joten saan nukkua ihan rauhassa. En mene jouluaamiaiselle, -päivälliselle tai -illalliselle, vaan haen pienen nyytin ruokaa keittiöstä ja pärjään sillä yksin makuusalissani kaksi päivää, ennen kuin joku tulee etsimään minua.

Se on Jasper, joten hautaudun vielä syvemmälle linnakkeeseeni. Olen pihistänyt kaikkien muiden tyynyt ja rakentanut itselleni niistä muurit ympärilleni. Katon virkaa toimittaa peitto.

”Luulin hetken, että lähdit jonnekin jouluksi, mutta tarkistin kirjat, joissa sinut on merkitty tänne jääväksi”, hän sanoo ovelta ja kävelee sitten lähemmäksi. ”Et ole ollut syömässä.”

En vastaa. Kuulen, että Jasper pysähtyy eteeni.

”Oletko hengissä?”

Pelkään, että hän aikoo tuhota linnakkeeni, joten kivahdan: ”Mene pois.”

”Sinun on syötävä.”

”Otin ruokaa keittiöstä”, mutisen.

”Mitä?”

”Sanoin, että otin ruokaa keittiöstä”, ärähdän.

Jasper vetää linnakkeeni katon pois ja paljastaa minut. Käännän kylkeä, jotten joudu katsomaan häntä.

”Mikä on hätänä”, hän kysyy huolestuneena.

En vastaa.

”Evelyn”, hän sanoo ja koskettaa olkapäätäni.

”Älä koske minuun!” kivahdan ja pomppaan sitten istumaan, katsomaan häntä vihaisena. ”Sinä kyllä tykkäät sanoa, että meistä kahdesta ei voi tulla mitään, mutta sitten sekoitat päätäni koskettamalla ja sanoilla ja muka suutelemalla ja poistat muistojani ja puristat käteni mustelmille ja minun isäni on paennut vankilasta enkä minä tiedä mihin uskoa ja… ja kaikki on huonosti!”

Vedän peiton takaisin ja hautaudun sen alle nyyhkyttämään äänettömiä kyyneliä.

Jasper ei vastaa heti, ei kai tiedä mitä sanoa. ”Anteeksi”, hän sanoo viimein. ”Ymmärrän, että kaikki on sinulle hämmentävää juuri nyt. Mitä voin tehdä?”

”Jätä minut rauhaan!”

”Et voi hautautua tänne koko loman ajaksi.”

”Mitä sinä välität?”

”Tietysti välitän. Minä… rakastin sinua.”

Jähmetyn. Vilkaisen häntä varovasti peiton alta. ”Et olisi saanut”, tokaisen.

Jasper hymyilee surullisesti. ”Tiedän. Ja yritän olla häiritsemättä sinua. Mutta en halua, että olet onneton – se tekee minutkin onnettomaksi.”

Tarkkailen häntä vain silmät näkyen peiton alta. ”Kerro minulle sitten totuus. Koko totuus.”

Jasper näyttää tuskaiselta. ”Sinun on parempi olla tietämättä. Luota minuun.”

Heitän taas peiton pääni yli. ”Ei. En luota. Häivy ja jätä minut kuolemaan rauhassa.”

Jasper epäröi pitkään. ”Olen pahoillani kaikesta”, hän sanoo lopulta ja lähtee.

Itken itkuni loppuun, kunnes nukahdan. Herään siihen, kun ovi avautuu taas. Tällä kertaa kiroan Jasperin, jos hän yrittää pakottaa minut ylös linnastani.

Joku astelee sänkyni luo ja vetää itselleen tuolin työpöydän luota.

”Hei pikku karhu. Haluaisitko tulla ulos pesästäsi?”

Kurkistan tyynyjen raosta, kun kuulen Teddyn äänen. Teddyllä on kuusenvihreät hiukset, joissa on joulunpunaisia raitoja.

”Sinun hiuksesi ovat kauheat”, huomautan.

Teddy laittaa kätensä kupiksi korvansa taakse ja höristää korvaansa. ”En kuule muuta kuin unisen karhun muminaa.”

Siristän silmiäni, mutta nousen kyynärpääni varaan ja kurkistan linnani katon ja seinän välistä. ”Hiuksesi. Miksi?”

Teddy virnistää ja haroo hiuksiaan. ”Hei, vähän jouluiloa.”

Katseeni synkentyy ja olen jo palaamassa linnaani, kun Teddyn hiukset vaihtavat väriä. Nyt hiukset ovat paloautonpunaiset ja niissä on vaaleankeltaisia raitoja. ”Olisiko tämä parempi?”

”Kauheampi”, totean. Teddyn hiukset muuttuvat nyt porkkananoransseiksi sähkönsinisine raitoine, jotka ovat oikeastaan enemmän läikkiä kuin raitoja. Kurtistan kulmiani. ”Yritätkö sinä sokeuttaa minut?”

Teddy jatkaa kammottavia väriyhdistelmiä, kunnes en voi olla naurahtamatta tämän mielikuvitukselle. Se oli kai se mitä mies hakikin, sillä hän hymyilee minulle ja kysyy viimein: ”Mikä väri sitten sopisi minulle?”

”Turkoosi. Vaalean turkoosi”, sanon hetkeäkään epäilemättä. Hiukset muuttuvat sen sävyisiksi ja minä hymyilen pakostakin näylle.

”No nyt kun kammottava hiusongelmani on ratkaistu, voisimmeko yrittää ratkaista sinun ongelmaasi?” Teddy kysyy ja kallistaa hieman päätään kysyvästi.

Hymy katoaa heti kasvoiltani ja palaan piiloon linnaani. ”Mitä sinä täällä teet?”

”Tuvanjohtajasi lähetti pyynnön Pyhään Mungoon, hän on huolissaan sinusta. Matami Higgskin on lomalla. Minä pyysin saada tämän keikan, kun kuulin kenestä on kyse”, Teddy selittää.

En vastaa.

”Kop kop”, Teddy sanoo ja koputtaa yhteen tyynyyn, saaden sen heilumaan. ”Saanko tulla sisään?”

”Älä riko linnaani”, ärähdän ja tartun tyynyyn, jota Teddy koputti.

”En. Saanko tulla sisään?”

”Et mahdu.”

”Mahdun jos laitetaan mahtumaan”, Teddy sanoo ja odottaa yhä lupaani.

”Tule sitten”, totean lopulta.

Niinpä Teddy ottaa sivun tyynyt hetkeksi alas ja änkeää sisälle linnaani. Yritän tehdä hänelle tilaa, mutta ahdasta siellä tulee ja joudun pitelemään tyynyjä kasassa sen aikaa, että Teddy saa laitettua tyynyt takaisin. Jalkapäädyn puoleista tyynyä hän ei kerta kaikkiaan yllä laittamaan takaisin, sillä peittokatto on niin matalalla, ettei linnassani pysty istumaan kunnolla.

”Tänne saattaa sataa”, Teddy sanoo silmäillen aukkoa.

”Kiitos vain”, totean.

”Siitä voisi tulla sisäpuutarha, sellainen on kaikissa hienoissa linnoissa. Voitaisiin istuttaa kukkia ja puita.”

”Siitä vain.” Äänessäni ei ole enää minkäänlaista vitsinvirettä. Tunnen oloni vain tyhjäksi.

Teddy vilkaisee minua. ”Etkö halua puhua?” hän kysyy.

”En”, kuiskaan.

”Voinko olla tässä, vai haluatko, että lähden?”

En vastaa, mutta painan pääni Teddyn olkapäätä vasten. Teddy alkaa silittämään hiuksiani, joka tuntuu mukavalta, vaikka hiukseni ovatkin aika likaiset.

Taidan torkahtaa hetkeksi, koska kun avaan silmäni, huomaan, että linnastani puuttuvat kaikki vasemman puolen sivuseinät. Teddy katselee lasiseinää kohti. Kuuntelen hänen kanssaan veden pulputusta. Pian lasiseinän ohitse kulkee suuri varjo. Otus ääntelee hieman valaantapaisesti.

”Puuskupuhien puolella ei taida olla ihan tuollaista”, sanon hiljaa.

Teddy vilkaisee minua ja hymyilee. ”Ei. Oikeastaan tuo on aika rauhoittava. Ajattelin ennen, että täällä mahtaa olla kauhean synkkää, mutta on täällä oma viehätyksensä”, hän myöntää seinää taas katsellen.

”Et sitten ole käynyt luihuisten puolella ikinä?”

”En ennen tätä. Olen useasti livahtanut rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen huispausvoitonjuhliin, paitsi tietysti silloin, jos me olimme häviävä tupa.”

”Sitten kokoonnuitte puuskpuhien oleskeluhuoneeseen murjottamaan ja nuolemaan haavojanne?”

Teddy naurahtaa. ”Itse asiassa me pidimme aina SeKePa-bileet.”

”Mitkä ne ovat?”

Seuraavalla kerralla paremmin -bileet.”

”Oikeasti?” ihmettelen. Se kuulostaa… niin puuskupuhimaiselta.

Teddy virnistää. ”En tiennyt, että siinä oli mitään outoa ennen kuin mainitsin asiasta ohimennen yhdelle korpinkynnelle ja hän sanoi, ettei kellään muilla ole sellaisia juhlia.”

”Pitääpä selvittää pidetäänkö niitä yhä”, totean, mutta muistan sitten, että kaikki puuskupuhit vihaavat minua.

Teddy huomaa äkillisen mielentilanmuutokseni ja rutistaa minua hieman. ”Mennäänkö tekemään jotain hauskaa?”
Kohotan kulmaani. ”Niin kuin mitä?”

”En tiedä. Kolttosia”, hän virnistää. ”Linnassa ei varmasti ole kauhean montaa ihmistä, joka voisi saada meidät kiinni.”

Huulilleni nousee hymy. Nousen nopeasti istumaan, niin että linna ympärilläni hajoaa täysin ja jäämme pelkän peiton alle. ”No mennään.”

Never underestimate the power of fanfiction

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 27. luku 27.1
« Vastaus #67 : 27.01.2020 19:44:19 »
Hmm, jostain kumman syystä meinasin skipata luvun 26 kokonaan :D Siksi unohdin kommentoida sitä! Mutta tulinpa tänään lukemaan sitten senkin ja tämän uusimman osan <3

Luku 26: Taas paljon mielenkiintoisia käänteitä! Pako ja veritaikuus ja Jasperin ja Evelynin tilanne... Kiinnostavaa, miten Jasperin tuoksu oli aiemmin ihana ja kutkuttava, nyt ei enää.

Luku 27: Luihuisten makuusalissa ei taida olla sääntöä, ettei miehet pääse tyttöjen makuusaliin :D vai eikö se vain koske opettajia... Jasper onkin aika avoimena, vai että ihan rakasti Evelyniä? Mutta kuitenkin hän on salaperäinen, ei hänestä nyt oikein ota selvää mikä hän on miehiään :D Mutta ihana ihana yllätys oli Teddyn saapuminen! Teddy ja hänen pöljä tukkansa <3 Aika söpöä tuo majassa makoilu, tarkoittaakohan se kuitenkaan mitään?

Kiitos taas näistä, edelleen tykkään kovasti :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 28. luku 28.1
« Vastaus #68 : 28.01.2020 17:46:41 »
Thelina: No tajusit sentään nyt lukea unohtuneen luvun, ettei jäänyt aukkoja mysteeriin :D Ajattelin, että opettajien on ainakin päästävä kenen tahansa makuusaliin, joten kai Teddykin nyt sitten samalla vaivalla pääsee :D tai ehkä koko sääntö on kumottu jo kun 2020-luvulla ollaan :D jasper on yhtä suurta mysteeriä! Teddyn tukka <3 Katsotaan, katsotaan mahtaako makoilu tarkoittaa mitään ;) Kiitos kommentistasi!

28.   luku

Käymme hakemasta ruokaa keittiöstä. Naposteltuamme ensin jouluruokia, Teddy johdattaa minut paikkoihin, joissa suoritti parhaita kouluaikaisia kolttosiaan kuin mikäkin turistiopas, joka esittelee historiallisia nähtävyyksiä.

”Ja tässä on tietysti valvojaoppilaiden kylpyhuone”, Teddy esittelee jonkin patsaan viereistä ovea.

”Ai… tosiaan. En ole muistanut sen olemassaoloa ollenkaan”, tajuan.

”Mitä? Et ole käynyt siellä?” Teddy ihmettelee.

”En. Oletko sinä?”

Teddy esittää loukkaantuvansa ja lyö kätensä rinnalleen. ”Evelyn Glassthron, seurassasi seisoo ihka oikea johtajapoika, tiedä se!”

”No anteeksi”, virnistän. ”Mutta ottaen huomioon aikaisemman kierroksen…”

”Minä kypsyin kuin hieno viini-”

”Kuiva rusina sinä olet.”

”… jota huolellisesti valmistettiin monia vuosia ja nyt hivon täydellisyyttä”, Teddy selittää.

Minä virnistelen ja muistan sitten yllättäen salasanan kylpyhuoneeseen. ”Kristallinkirkas.”

Ovi avautuu ja menemme sisään.

”Näyttää ihan samalta kuin minun aikoinani”, Teddy ihastelee ja taikoo loitsulla kaikki suuren uima-altaan hanat auki. Niistä valuu altaaseen erivärisiä vesiä ja vaahtoja.

”Tästäpä tulee kepponen, jos jätämme hanat auki ja annamme veden valua niin kauan, että se täyttää koko huoneen ja valuu käytävällekin”, hihkaisen.

”Voi, niin on tehty niin useita kertoja, että nykyään hanat on lumottu lopettamaan, kun vedenraja osuu altaan ylimpään tiilikerrokseen”, Teddy kertoo. ”Mutta voimme toki kokeilla, jospa loitsu olisi kulunut loppuun. Niin käy joskus.”

Niinpä siis odotamme ja samalla Teddy kertoo minulle tarinan siitä, kuinka hän kerran piiloutui ystävänsä kanssa viereiseen suihkukoppiin, kun luihuisten huispauskapteeni oli suihkussa ja lisäsi koko ajan shampoota tämän päähän tämän pestessä hiuksiaan. Poika hankasi hiuksiaan kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin raivoten käveli huoneesta pois pää shampoossa. Lähes tikahdun nauruun Teddyn kertoessa tarinaa.

Hanat tosiaan lopettavat veden valuttamisen, kun uima-allas on lähes täyttynyt, eivätkä enää suostu päästämään enempää vettä, vaikka väännän hanasta.

”Sääli”, totean ja nousen pystyyn. Samassa tunnen käsien työntävän minua ja lätsähdän kuplaiseen veteen.

”Teddy!” kiljaisen noustessani pintaan. Yritän hapuilla hänen housunlahjettaan vetääkseni hänetkin veteen, mutta hän juoksee karkuun. Yllätyksekseni hän kuitenkin juoksi karkuun vain ottaakseen vauhtia. Hän hyppää minun ylitseni ja vajoaa veteen. Vesi on melkoisen tuoksuvaista, mutta ottaen huomioon, etten ole käynyt suihkussa vähään aikaan, se ei kai ole pahitteeksi. Alan siis hieromaan kuplia hiuksiini.

Teddy kohottaa kulmaansa. ”Haluatko apua?”

”Pysy sinä ja shampoopullosi kaukana minusta”, naurahdan.

Teddy virnistää ja kutsuu sitten loitsulla shampoopullon luokseen ja alkaa jahtaamaan minua sillä. Hän on nopeampi uimari kuin minä, joten hän saa minut nurkkaan ja valuttaa puoli pulloa shampoota päähäni, ennen kuin saan huidottua sen hänen käsistään. Pullo luiskahtaa uima-altaan pohjalle ja Teddy alkaa hieromaan shampoosta liukasta päätäni. Pidän silmäni visusti kiinni ja annan hänen tehdä sen, koska taidan olla hävinnyt tämän taiston. Tahti muuttuu silkasta vitsailusta hieman rauhallisemmaksi ja oikeastaan kivan tuntuiseksi päähieronnaksi. Teddy kelluttaa minut lopulta selälleni, jotta saa huuhdeltua shampoota päästäni. Kun homma on ohi, olen hieman pettynyt, ettei se kestänyt kauempaa.

”Joudutko tekemään tällaista töissä?” tajuan.

Teddy nyökkää ja virnistää sitten. ”En yleensä tosin uima-altaassa. Ja sinä olet aika helppo tapaus.”

Virnistän. ”Sinun vuorosi sitten. Hiukset ja shampoo tänne”, käsken.

Teddy loitsii shampoopullon esiin ja heittää sen minulle, mutta se on liukas ja luiskahtaa taas altaan pohjalle. Katson miestä kulmani alta ja hän virnistää, mutta toistaa liikkeen, jolloin saan sen juuri ja juuri kiinni. Päätän hypähtää altaan reunalle istumaan, jotta yllän hänen hiuksiinsa paremmin. Hänen vaaleanturkoosit hiuksensa näyttävät hauskoilta, kun shampoo vaalentaa niitä entisestään. Hieron shampoota pyörivin liikkein hänen päänahkaansa jopa sen jälkeen, kun minun ei enää tarvitsisi.

Teddy päästää pienen hyvänolonhuokauksen, joka saa minut hymyilemään. En tiedä, onko hänen elämässään joku romanttinen kohde, mutta minusta tuntuu, ettei hän ole saanut paljon hellyyttä pitkään aikaan työkiireiltään.

Sormeni etenevät hiljalleen hieromaan hänen niskaansa ja Teddy painaa päänsä alaspäin. Sitten käteni ovatkin hänen hartioillaan hieromassa. Lopetan vasta, kun Teddy nostaa päänsä ylös ja kääntyy ympäri.

Hän hymyilee minulle hieman eri tavalla kuin ennen, lempeästi. Tavalla, joka saa sydämeni hypähtämään. ”Varo, saat minut nukahtamaan ja sitten hukun”, hän vitsailee.

Virnistän salaperäisesti. ”Ehkä se oli ilkeä suunnitelmani koko ajan.”

Teddy päästää pienen väsyneen naurahduksen ja nousee sitten ylös altaasta. Hän suuntaa suihkun puolelle, jonne minäkin suuntaan – eri koppiin tietysti. Huomaan, että hän riisuu vaatteensa ja nostaa ne kopin reunalle. Minäkin päätän tehdä niin, koska muuten kaikki saippua ei varmasti lähde iholtani.

”Äh, taikasauvani taitaa olla altaan pohjassa”, Teddy harmittelee suljettuaan suihkun. Minä kutsun sen luokseni loitsulla – sanattomalla loitsulla, joka ihmeekseni toimii. Ojennan sen hänelle kopin seinän yli varsin tyytyväisenä, koska en ole ennen saanut sanatonta loitsua toimimaan noin hyvin.

Kuivausloitsussani sen sijaan on parantamisen varaa, sillä vaatteeni jäävät kosteiksi, mutta viimein puen hieman märät vaatteet päälleni ja astun ulos kopista.

Teddy odottaa minua vastapäisen kopin oveen rennosti nojaillen ja hymyilee minulle tavalla, joka saa ajatukseni sekaisin. ”Haluatko apua tuon kanssa?” hän kysyy minua tarkkaillen.

”M-minkä?” hämmennyn. Kyllä, haluan apua sen kanssa, että taidan olla ihastunut Teddyyn.

”Vaatteidesi.”

”Ah, joo… vaikka”, myönnyn ja vilkaisen vaatteitani. Teddyn loitsu kuivattaa niitä sopivan kuiviksi.

”Hitto, alkoi oikeasti nukuttamaan”, Teddy sanoo ja haukottelee. ”Mutta pitäisi mennä vielä takaisin töihin…”

”No, minun makuusalissani on monta tyhjää sänkyä ja teknisesti minun kanssani oleminen on nyt sinun työsi, eikö?” ehdotan.

”Hmm… pidän ajattelutavastasi”, Teddy tuumii. Niinpä kävelemme takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen. Emme puhu kauheasti. Teddy taitaa olla väsynyt, mutta minä olen hermostunut. En halua, että uudet tunteeni pilaavat mitään meidän välillämme.

Päästyämme makuusaliini, hän kellahtaa meritähtiasentoon minun sängylleni.

”Hei”, valitan.

”Hei”, Teddy toteaa unisesti tyynyäni vasten.

Istun sänkyni laidalle ja alan siirtelemään Teddyn jäseniä. ”Tämä on minun sänkyni, mene muualle.”

”En jaksa”, Teddy sanoo silmät kiinni ja kaappaa minut yllättäen makuulle viereensä. Hänen kehonsa on lämmin ja hän tuoksuu kymmenen eri saippuan sekoitukselta. ”Kyllä tähän mahtuu”, hän mutisee ja vaipuu uneen hetkessä. Minä sen sijaan katselen hänen nukkuvia kasvojaan pitkään.

Never underestimate the power of fanfiction

rebekka.t

  • ***
  • Viestejä: 33
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 28. luku 28.1
« Vastaus #69 : 28.01.2020 19:41:54 »
Täytyy myöntää, että saat minut hihkumaan fanityttömäisesti kirjoittaessasi niin hyvin. Voi olla, etten ole vielä kommentoinut tänne lukevani tarinaasi, mutta olen kuitenkin aktiivisesti tätä seuraillut alusta asti.

Pidän kolmannesta sukupolvesta kertovista fanficeistä erityisen paljon, joten oli kiva huomata tämän kertovan siitä. Pidän Evelynistä todella paljon, mutta Teddy on lempihahmoni. Hän on unelmapoikaystävä matskua, ja vaikuttaa juuri niin mukavalta, millaiseksi Teddyn olen aina kuvitellutkin. Toivon Evelynille ja Teddylle tulevan jotain pysyvää! Oli ihana lukea tällaista söpöstelyä.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
« Vastaus #70 : 29.01.2020 17:03:04 »
rebekka.t: Kiva että olet seuraillut! Teddy <3 Hän on kyllä unelmapoikaystävämatskua, mutta mitkäköhän mahtavat olla Evelyn/Sannin mahdollisuudet ;) Tuota söpöilyä oli kyllä eri kiva kirjoittaa, kiitos kommentistasi!

29.   luku

Herään hymy huulillani, sillä Teddy on yhä vieressäni. Hänen suupielessään on kuivunutta kuolaa ja hän kuorsaa hieman, mutta jotenkin näyssä on jotain suloista, joka saa oloni tuntumaan lämpimältä. Katselen häntä hyvän aikaa, kunnes Teddyn silmäluomet alkavat väristä ja hän avaa silmänsä. Hän katsoo hetken aikaa hämmentyneenä kattoa ja kääntää sitten katseensa minuun. Hänen silmänsä räpsähtävät teatraalisesti auki, joka saa vatsaani vääntämään.

”Hitto!” Teddy voihkaisee ja pomppaa ylös niin nopeasti, että häntä huippaa ja hän joutuu istumaan takaisin sängylle. Hän vilkaisee rannekelloaan ja voihkaisee uudestaan. ”Minun piti mennä takaisin töihin!”

”Nyt se on kai vähän myöhäistä”, huomautan vaisusti.  On jo seuraava aamu.

Teddy naurahtaa kireästi. ”No ehkä vähän.” Hän sukii hiuksiaan ja näyttää miettivän jotain. ”Oliko minulla tänään… mikä päivä tänään on?”

”Tiistai, kai”, tuumin.

Teddy vilkaisee taas kelloaan. ”Niin. Minulla onkin tässä sitten… vartti aikaa. Hitto, kerrankin, kun minulla on vain päivävuoroja, mokaan asiat totaalisesti”, hän mutisee ja yrittää suoristaa rypyttynyttä sairaalatakkiaan.

”Eivät he sinua yhden myöhästymisen takia erota”, lohdutan, mutta Teddy on jo lähdössä.

”En kirjannut itseäni ulos eilen, he varmaan ihmettelevät”, Teddy mutisee ja kääntyy sitten ovella minua kohti ja hymyilee minulle pikaisesti. ”Tuota… nähdään.”

Teddyn lähdettyä kellahdan sängylleni ja haistelen lakanani saippuaista tuoksua hivenen surullisena.

Lähden aamiaiselle sitä sen kummemmin ajattelematta ja havahdun siihen vasta suuren salin ovella, kun sali on lähes tyhjä. Vilkaisen opettajien pöydässä istuvaa Jasperia, joka katsoo minua kahvikuppinsa takaa ja hymyilee hieman. En vastaa hymyyn. Jään luihuisten pöydän päähän syömään.

Sekoittelen puuroani hajamielisesti Teddyä ajatellen. Niinkin hajamielisesti, että pöydältä ehtivät jo kadota ruuat ja puuroni ehtii muuttumaan kylmäksi. Kun pakotan viileän puuron alas suustani ja käännyn lähteäkseni, ovat salista lähteneet jo kaikki muut.

Teen pienen kävelyreissun lumisella pihamaalla. Lunta on vain viitisen senttiä tänä vuonna, ilmastonmuutoksen syytä varmaan. En voi olla miettimättä Teddyä, mikä on säälittävää. Olimme vain ystäviä. Minulle ei tullut mieleenkään, että Teddystä voisi tulla jotain muutakin. Mutta nyt ajatukseni täyttävät vain vaaleanpunaiset haavekuvitelmat meistä kahdesta. Ja mitä siihen vaadittiin? Yksi huokaisu ja lempeä hymy. Säälittävää. Ihan varmasti Teddy ei tunne samoin. Ei voi tuntea. Olen vielä koulussa, olen kuusitoista – no täytän seitsemäntoista juuri ennen kuin joululoma loppuu tammikuussa. Hän on… mitä, parikymppinen, töissä kokopäiväisesti ja asuu omillaan. Elämme ihan eri maailmoissa.

Ja sitten on tietysti sekin asia, että minä olen kirjaimellisesti eri maailmasta. Maailmasta, josta muistan vähemmän päivä päivältä. Minun täytyy saada tietää, mitä tapahtui. Kaikki, mitä tapahtui. Suuntaan Tylyahoon johtavalle tielle, mutta pysähdyn, kun näen pihalla aurorin. Hän ei varmastikaan päästä minua Tylyahoon. Käännyn ympäri ja alan pohtimaan mahdollisuuksiani. Useimmat salakäytävät ovat varmasti pois käytössä, muistaakseni ne tuhottiin jo sodan aikana… Paitsi tarvehuoneessa oleva Arianan maalaus, joka johtaa Sianpäähän.

Olipahan siitäkin hyötyä, että harrastin Jamesin kanssa seksiä. Tiedän missä tarvehuone on.

Eksyn kuitenkin kerran, ennen kuin löydän tarvehuoneeseen. Huoneen tavaranpaljoudessa minun on etsittävä hetken aikaa, ennen kuin löydän maalauksen.

”Hei Ariana”, tervehdin tyttöä, joka katselee minua. ”Minun pitäisi päästä Tylyahoon. Perhesyistä. Voisitko näyttää tietä”, kerron.

Tyttö hymyilee ja ojentaa minulle kätensä. Ojennan käteni epäröiden kohti maalausta ja ihmeekseni tunnenkin viileän käden koskettavan omaani. Astun maalauksen sisään ja seuraan Arianaa maalauksen läpi.

Sianpään takahuoneessa ei ole ketään, kun tulen sinne, joten se tekee ulos livahtamisestani helpompaa. Äkkään Aberforthin kuitenkin täysin tyhjän baarin tiskillä kiillottamassa laseja. Etsin ulospääsyreittiä, mutta ainoa taitaa olla hänen ohitsensa. Niinpä kävelen nopeasti ja yritän näyttää siltä niin kuin en tekisi mitään epänormaalia.

”Mistäs sinä tulit, tyttö?” mies ihmettelee, mutta juoksen ulos baarista.

Hämärä on saapunut. Suuntaan siihen samaan muutaman talon väliselle kujalle, jossa Phil lupasi tavata minut, mutta siellä ei tietenkään ole ketään. Olen monta viikkoa myöhässä. En silti tiedä minne muuallekaan mennä, joten odotan, jospa hän jotenkin osaisi tulla hakemaan minua täältä. Kävelen edes takaisin pitääkseni itseni lämpimänä, kunnes potkaisen vahingossa jotakin lumen alle hautautunutta.

Se on vaaleanpunainen pupulelu. Nostan sen ylös ja pyyhin siitä pois lunta. Se on kulunut ja likainen, mutta siinä on jotain tuttua. Olenko nähnyt sen jossain… Hei, sehän oli Evelynin huoneessa yöpöydällä!

Sitten tunnenkin, kuinka jalkani irtoavat maasta ja puristun pieneksi kadotessani porttiavaimen mukana.

Porttiavain tuo minut metsään. Pälyilen hetken aikaa ympärilleni, kunnes alan ottamaan epävarmoja askelia eteenpäin.

Hetken käyskentelyn jälkeen jotain räsähtää takanani ja käännyn ympäri. Kaksi miestä tuijottavat minua taikasauvat ojossa.

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
« Vastaus #71 : 30.01.2020 16:20:03 »
Jee kerkesinpäs lukea uudet luvut!

Aloin lukea kirjaa jossa yhtäkkiä mainittiin hahmo nimeltä.Evelyn. Olen surkea nimissä, joten piti hetken aikaa ihan pohtia, missä lukemassani jutussa Evelyn onkaan ;D Olipas kyllä kiva palata Evelynin matkaan!

Sopivasti kaikkea uutta ja jännää on tapahtunut. Teddynkin kanssa juttu jäi vielä kutkuttavasti auki. Mielenkiinnolla odottelen taas jatkoa!
Never regret something that once made you smile.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
« Vastaus #72 : 31.01.2020 08:00:40 »
nomps: Olet ajan tasalla! (Toisin kun minä, mutta no tässä tämä eilisen luku sitten tuleekin :D Ei näitä enää kovin montaa ole jäljellä niin ehkei haittaa hieman hidastuva julkaisutahti!) Hehh, mahtoiko lukemasi kirjan Evelyn olla yhtä mysteerinen tapaus kuin tämän tarinan Evelyn XD Kiitos kommentistasi!

30.   luku

Minua tuijottavat miehet näyttävät epäluuloisilta. He eivät laske taikasauvojaan, vaikka tunnistan heidät. Phil ja isäni, Harold.

”Mitä mehua minä annoin sinulle edellisen kerran, kun tapasimme?” tiukkaa Phil.

”Vadelmaa”, sanon ja toivon sen todella olleen vadelmaa. Phil laskee sauvansa.

”Evelyn”, Harold henkäisee ja kiiruhtaa minua kohti kädet ammollaan, mutta minä otan askeleen taaksepäin. Muistan vain muutaman muiston hänestä. En tunne häntä.

Harold huomaa eleeni ja pysähtyy. ”Ymmärrän. Et muista minua.”

”Olet murhaaja”, sanon.

”Tappaja”, hän korjaa surullisena. ”Tarkoitukseni ei ollut satuttaa ketään.”

”Se ei saa oloani tuntumaan yhtään varmemmalta”, huomautan.

”Sinä kuitenkin tulit tänne. Se tarkoittaa jotain”, Phil huomauttaa. ”Tule, voimme jutella tuolla.”

Seuraan miehiä syvemmälle metsään ja pian astunkin jo suojausten läpi, jolloin eteeni ilmestyy teltta. Teltta lumisen maan keskellä muistuttaa minua hämärästi jostain… viimeisimmästä Harry Potter -elokuvasta, kun kultainen kolmikko telttaili metsässä. En tosin muista tarkkaan katsoneeni kyseistä elokuvaa… tai mitään niistä.

Teltta ei ole suuri, mutta tarpeeksi iso kahdelle. Istahdan nojatuoliin takan eteen ja tarkkailen isääni. ”Selitä.”

Harold hymyilee surullisesti. ”Emme tienneet miten ottaa sinuun yhteyttä. Pakoni jälkeen koulua vahdittiin tarkasti, samoin pöllöjä.”

”Se on vähäisin asia, josta välitän nyt”, totean ja vilkaisen Philiä. ”Sinäkö huumasit minut, otit vertani ja autoit hänet pakoon?”

Mies kohauttaa olkiaan, niin kuin se olisi hänelle peruspäivä. ”No joo, aika lailla niin.”

Yllätyn rehellisyydestä, mutta arvostan sitä, ettei hän yritä kaunistella asiaa, joten siirryn katsomaan Haroldia. ”Sinä. Selitä. Minulle sanottiin, että myönsit tapon yrityksen.”

Harold huokaa. ”Se oli ainut keino välttyä oikeudenkäynniltä. Enkä voinut riskeerata sitä, että aurorit palauttaisivat muistosi ja muistaisit kaiken. Sitten kaikki se olisi ollut turhaan.”

”Mikä olisi ollut turhaa”, kysyn epäillen.

Äkkään Haroldin silmissä yllättäen kyyneliä. Ehkä sen ei pitäisi yllättää, kai tämä rakasti vaimoaan, mutta silti tappokiroukseen tarvitaan aika paljon vihaa. ”Yritin suojella sinua äitisi loitsulta. Hän sai sinut pauloihin ideaan, että sinusta voisi tulla voimakkain noita koko maailmassa”, hän sanoo ja näyttää murtuneelta. ”En halunnut tappaa äitiäsi, mutta kaksintaistelu tuli siihen pisteeseen, ettei minulle jäänyt mahdollisuutta, jos halusin suojella sinua.”

Ajattelen muistoani, jonka Phil oli palauttanut mieleeni. Muistan Evelynin äänen vapinan, kun hänen äitinsä sanoi, että on aika suorittaa loitsu. ”Minä muistan sen hetken, juuri ennen kuin tulit olohuoneeseen. Minusta tuntuu, etten lopulta halunnut tehdä sitä”, myönnän katse maassa ja ajatukset vahvasti niissä mielikuvissa. ”Äiti oli siitä vihainen.”

”Hän oli hyvin vihainen. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa”, Harold sanoo hiljaa.

Nostan katseeni häneen. Hän vaikuttaa vilpittömältä. Hän ei ehkä vielä tunnu isältäni, mutta minusta tuntuu, että luotan häneen. ”Mikset kertoisi sitä auroreille? Voit saada paljon lievemmän tuomion. Minä todistan puolestasi kyllä.”

Harold epäröi. ”Siitä ei tule helppoa. Sinun muistiasi kaiveltaisiin. Voi olla parempi, jos et muista ihan kaikkea.”

Huokaisen raskaasti. ”Miksi kaikki väittävät niin? Ei tämäkään tilanne kyllä hyvä ole, koska ajatukseni ovat yhtä sotkua! Emmekä me voi ikinä olla yhdessä, jos sinä olet vankikarkuri. Etkö sinä halua, että olemme taas perhe?”

Samassa räjähdys vavisuttaa telttaa ja lennähdämme lattialla. Phil kaikkoontuu pois hetkessä, mutta Harold yrittää syöksyä minua kohti. Sisälle telttaan ilmestyy kuitenkin auroreita, jotka alkavat loitsimaan tainnutusloitsuja.

”Evelyn!” isä huudahtaa ja syöksyy minua kohti torjuessaan iskuja, mutta joku tarttuu minuun tiukasti kiinni.

Yritän riuhtoa itseäni vapaaksi. ”Isä!” huudan, mutta hän näyttää anteeksipyytävältä ja kaikkoontuu pois.

Lopetan rimpuilun hetkeksi silkasta järkytyksestä. Olin niin lähellä saada tietää kaiken, mutta sitten kaiken piti mennä pieleen.

”Onneksi laiton porttiavain kiinnitti ministeriön huomion. En tiedä mikä Tukholma-syndrooma sinuun on iskenyt, mutta isäsi yritti tappaa sinut”, minusta kiinni pitelevä naisaurori toteaa.

”Ei se mennyt niin, ei mennyt”, intän ja riuhdon yhä itseäni.

”Selitä se sinua kuulusteleville auroreille”, nainen tokaisee ja kimppailmiinnymme pois.

Minua pidellään kuulusteluhuoneessa tunteja. Minua kuulustelevat aurorit eivät ole ollenkaan ymmärtäväisiä, vaan käyttävät kaikenlaisia ikäviä kuulustelutaktiikoita, jotka saavat minut vain sulkeutumaan kuoreeni entisestään. Minulle tulee nälkä ja jano, mutta he eivät lopeta, vaikka kuulevat mahani murisevan. En vastaa mitään, vaan yritän sulkea korvani heidän syyttelyiltään.

Viimein huoneeseen saapuu Harry, joka näyttää vihaiselta auroreille. ”Ulos täältä.”

”Hänet napattiin etsintäkuulutetun vangin seurasta-”

”Hän on vasta lapsi.”

”Hän täyttää viikon päästä seitsemäntoista.”

”Sitä ennen hän on vasta lapsi, joka on kokenut jotain traumaattista. Emme voi kuulustella lasta niin kuin aikuista. Eikä meillä ole oikeutta pitää häntä täällä. Tule Evelyn”, Harry sanoo. Nousen kiitollisena pystyyn ja kiiruhdan Harryn luokse.

”Anteeksi, sain vasta nyt tietää tästä”, Harry pahoittelee.

”Ei se mitään”, kuiskaan vaisusti. Mitä muutakaan siinä tilanteessa sanottaisiin?

”Otettiinko sinulta lausunto?”

”Eivät he puhuneet mitään lausunnosta. Kuulustelivat vain niin kuin rikollista”, selitän hiljaa.

Harry nyökkää ja vasta nyt huomaan, ettemme ole lähdössä pois ministeriöstä, vaan Harryn huoneeseen. Hän avaa oven minulle, mutta en mene sisään.

”En kerta kaikkiaan jaksaisi”, kuiskaan.

”On helpompaa, jos kerrot mitä tiedät nyt.”

Pudistan päätäni.

”Yhteistyökyvyttömyytesi voidaan tulkita salaliitoksi.”

”Tulkitkoon sitten.”

Harry huokaa ja näyttää pahoittelevalta. ”Sinua kuulustellut aurori oli oikeassa yhdestä asiasta. Kun viikon päästä täytät seitsemäntoista, sinua kohdellaan lain näkökulmasta oikeana aikuisena. Jos sen jälkeen olet jossain yhteyksissä isääsi, se on rikos.”

”Mietitkö sinä sitä, kun olit Sirius Mustan kanssa?”

Harry näyttää yllättyneeltä siitä, että tiedän. En muista oliko se yleistietoa. ”Sirius ei tappanut ketään.”

”Mutta minun isäni tappoi. Suojellakseni minua, koska äitini yritti satuttaa minua”, intän kärttyisästi. Vatsani murisee taas. ”Enempää en sano. Minulla on nälkä ja jano.”

Harry miettii hetken, mutta nyökkää sitten. ”Hyvä on. Vien sinut Tylypahkaan. Tulen huomenna käymään ja toivon, että voit kertoa minulle enemmän”, Harry sanoo ja nyökkää työhuonettaan kohti. ”Voimme käyttää hormiverkkoani.”

Siispä kävelen hänen työhuoneeseensa ja pysähdyn takan eteen. Edellisen kerran, kun käytin hormiverkkoa, en onnistunut siinä kovin hyvin. Harry näköjään huomaa epävarmuuteni hormiverkkoa kohtaan.

”Ajattele rehtorin kansliaa”, Harry neuvoo.

”Tylypahka, rehtorin kanslia”, sanon selkeästi ja ajattelen sitä tiukasti. Ilmestyn onnekseni oikeaan takkaan. Rehtorin kanslia on aika saman näköinen kuin sen kuvittelin. McGarmiwa ei ole paikalla, joten olen tilassa yksin, tai no, maalausten kanssa. Maalauksia on ilmestynyt seinälle enemmän. Dumbledore ja Kalkaros. He katselevat minua muiden kanssa, mutteivat sano mitään.

Harry ilmestyy taakseni.

”Kuulin, että Aberforthilla oli mielenkiintoista sanottavaa…” Harry huomauttaa ja katselee rehtorien maalauksia kanssani. ”En tiedä miten sait tietää kyseisestä reitistä, mutta Arianan maalaus siirretään tänne.”

”Oletko varma, että se on hyvä idea”, huomautan ja vilkaisen häntä. ”Sinun jos kenen tulisi tietää, että joskus oikeus on otettava omiin käsiin.”

Harryn kasvoilla välähtää synkkyyttä. ”Asiat ovat paremmalla tolalla kuin minun nuoruudessani. Sinulla on vielä mahdollisuus olla lapsi. Käytä se hyväksi.”

Samassa McGarmiwa kävelee huoneeseen. ”Harry. Onpa mukava nähdä sinua… vai onko?” hän kysyy ja vilkaisee minua.

Harry selittää pikaisesti tapahtuneen minun seisoskellessani nurkassa. Kun vatsani valittaa taas äänekkäästi, he antavat minulle luvan poistua. Harry muistuttaa vielä, että tulee tapaamaan minua huomenna yhdeltätoista. Nyökkään ja lähden suurta salia kohti.

Huomaan kuitenkin pian, että illallisaika on jo ohi, joten suuntaan keittiöön. Jään syömään evääni keittiöön, koska oikeastaan minusta on kiva hengailla kotitonttujen kanssa, vain katsellen heidän puuhiaan. Heilläkin on omaa draamaa ja elämää, joka on niin kaukana oman elämäni sotkusta, että se on virkistävää.

Kun Harry tulee seuraavana päivänä takaisin, minä kerron hänelle kaiken minkä tiedän – no lähes kaiken. En kerro eksistentiaalisista ongelmistani: yhä enemmän häilyväisestä elämästäni toisessa maailmassa ja vähitellen tutuksi muuttuvassa elämästäni taikamaailmassa. En myöskään mainitse Jasperista, koska olen vielä hänestä epävarma. Meidän suhteemme oli epäsopiva ja koska minä olen alaikäinen, syy on enimmäkseen hänen, mutta uskon, että rakastin häntä. Ja uskon myös, että hän rakasti minua. Alan pikkuhiljaa ajattelemaan, että ehkä onkin parempi, jos en muista ihan kaikkea. En voi riskeerata vanhojen tunteiden palaamista nyt kun järkeni viimein huomaa, miten väärä meidän suhteemme oli.

Harry näyttää uskovan minua. Hän jopa kertoo, että siinä tapauksessa voi olla mahdollisuus, että isäni tuomiota vähennettäisiin tahattomaksi tapoksi. Se voi kuitenkin olla kinkkistä, sillä hän myönsi jo tapon ja tapon yrityksen. Oikeudenkäynti voisi kestää pitkään, eikä sekään auta, että hän on vankikankuri.

”Teidän pitäisi päästää minut hänen luokseen, niin voisin kertoa hänelle”, huomautan.

Harry pudistaa päätään. ”Tämä on hänen vastuullaan. Hänen on osattava tehdä oikea asia itse.”

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 30. luku 31.1
« Vastaus #73 : 31.01.2020 15:12:45 »
Minun kirjani Evelyn on sillä tavoin vielä mystisempi, että kenelläkään ei ole havaintoa missä hän on ;D ;D

Voi kun Harry on niin suloinen, ihana tuollainen viisastunut isä-Harry! Tykkäsin hänen ilmestymisestään kovasti. Tässä luvussa oli taas hurjan vauhdikkaita käänteitä, mutta ihan kiva että lopussa vähän rauhoittuikin.
Never regret something that once made you smile.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 31. luku 1.2
« Vastaus #74 : 01.02.2020 16:05:26 »
nomps: No johan ovat evelynit mystisiä :D Kyllä Harryn pitää olla viisastunut isä-harri! Kiitos jälleen kommentistasi :3

31.   luku


Minua vahditaan entistä enemmän. Minun täytyy tulla jokaiselle ruokailulle, tai muuten joku opettaja tulee katsomaan missä viivyn. Varsinaisesti kukaan ei seuraa minua, mutta menemisiini kiinnitetään kyllä huomiota.

Alan taas ajattelemaan sitä, miten vanhojen asioiden uudestaan kokeminen saattaa auttaa muistiani palaamaan. Ongelma on vain siinä, että Tylypahkassa ei enää ole sellaisia uusia vanhoja asioita, jotka voisivat laukaista muistoja.

Satun olemaan kävelyllä pihalla, kun pysähdyn kielekkeelle, josta näen Tylyahon takaiseen metsään, jossa rotko kuulemani mukaan on.

Gina.

En mielelläni menisi luvatta Tylyahoon taas. Eikä se ole kovin helppoa nyt, kun minua vahditaan näin tarkasti. Aurorit näkevät minut etupihan puolelta, jos lähenen tietä.

Mutta Gina saattaisi laukaista muistini, sillä hän on jo valmistunut Tylypahkasta, joten en ole nähnyt häntä. En tosin tiedä missä hän asuu, mutta luultavasti hänen tietonsa löytyvät Pyhästä Mungosta, jossa hän toipui tapaturmastaan. Onneksi minulla on sinne suhteita ja syntymäpäivänikin on lähestymässä.

Suostuttelen Teddyn tulemaan käymään syntymäpäivänäni, joten se päivä ei ole aivan yhtä kurja ja yksinäinen kuin muut.

”Et sitten tuonut aikuisten juomaa”, totean ja mutristan suutani, kun istumme sängylläni syömässä hänen leipomaansa kakkua. En osannut odottaa, että Teddy olisi hyvä leipoja, mutta pieni suklaakakku on oikeasti tosi hyvän makuinen ja nätti: olipa kakun kuorrutuksena jopa kursiivilla kirjoitettu 17.

”Kuka minä olisin, jos houkuttelisin juuri täysi-ikäisyyden rajan ylittäneitä pahuuksiin”, Teddy virnistää. ”Ja oikeastaan olen töissä, jälkitarkistus. En usko, että olisin päässyt tänne muuten, kun ovat nuo auroritkin.”

”Vai että sinä saat ihan maksua minun kanssani hengailusta!” huudahdan. ”Sehän tarkoittaa, että teet mitä tahdon.”

”Et sinä minulla maksa”, Teddy huomauttaa ja tönäisee minua olkapäällään. ”Se olisi muuten jonkin sortin prostituutiota.”

Mutristan suutani ja mietin vaihtoehtojani. ”Sano auroreille, että sinun on vietävä minut Pyhään Mungoon. Haluan pois täältä.”

”Päiväreissulle sairaalaan?” Teddy naurahtaa.

Kohautan olkiani. ”Vaihtelua sekin.”

Teddy pudistaa päätään. ”Eivät he antaisi, ellet olisi kuoleman kielissä. Ainakaan tässä tapauksessa.”

”Mene sitten sanomaan suoraan rehtorille, hän päästää.”

”Anteeksi vaan, mutta oletko sinä tavannut Minerva McGarmiwaa?” Teddy huomauttaa ja pudistaa päätään. ”Minä olen fiksumpi kuin henkilö, joka alkaa valehtelemaan hänelle.”

”No, jos loukkaan itseni tosi pahasti, se ei ole valehtelua”, huomautan ja alan miettimään mistä saisin vamman, joka näyttää pahalta mutta ei satu kauheasti.

Teddy kurtistaa kulmiaan. ”Mistä tässä nyt on kyse?”

Vilkaisen Teddyä, joka on selvästi huomannut, että yritän ajaa takaa jotain muutakin. Epäröin hetken, mutta tunnustan sitten, että haluan yrittää saada takaisin muistojani ja ainoa johtolankani on Gina.

”Evelyn, täysi-ikäiseksi sinä olet vielä aika tyhmä”, Teddy huomauttaa. ”Tuliko mieleesi, että minä – parantaja – saattaisin osata muistinpalautusloitsuja?”

Räpäytän silmiäni. Olen tosiaan ollut aika tyhmä, jos en ole tajunnut sitä ilmeisintä vaihtoehtoa. Teddy naurahtaa ilmeelleni.

”Mitä sinä haluat muistaa?”

”Haluan muistaa sen hetken”, sanon. Teddy tietää heti mitä tarkoitan ja hän näyttää huolestuneelta. ”Ole kiltti, Teddy”, pyydän.

Viimein Teddy nyökkää ja ottaa taikasauvansa esiin. Valkoinen valo välähtää.

Evelyn istuu sohvalla lueskellen lehteä. Fiona saapuu olohuoneeseen ja hoputtaa. Evelyn epäröi. Harold ilmestyy paikalle ja paiskaa loitsulla Fionan kauemmas Evelynistä. Harold yrittää tarttua Evelyniin. He molemmat lentävät eri suuntiin. Evelyn nousee ylös ja huutaa äitiään lopettamaan, mutta tämä on kääntänyt taikasauvan Haroldiin.

Tipahdan taas muiston kyydistä kylmien ja kuumien aaltojen värisyttäessä kehojaan. ”E-en päässyt paljoa pidemmälle, y-yritä uudestaan”, sanon, mutta hampaani kalisevat toisiaan vasten. Hieron päätäni. Päänsärky tuntuu kovemmalta kuin aikaisempien muistojen kohdalla.

Teddy pudistaa päätään ja koskettaa otsaani. ”Tuo hetki on juurimuistosi.”

”M-mitä se tarkoittaa.”

”Se on sinun muistinmenetyksesi ydin. Kun muistat sen, kaikki muutkin muistosi palaavat. Sen takia kyseinen kohta on hankala palauttaa mieleesi. Se vie voimia ja aikaa.”

”K-kuinka paljon aikaa”, kysyn ja suljen silmäni, koska valo saa päänsäryn pahemmaksi. Minua oksettaa hieman.

”Se on yksilöllistä. Voin hieroa päätäsi niin kipu helpottaa”, hän sanoo ja ottaa tyynyn syliinsä. Lasken pääni hänen syliinsä. Teddy alkaa hieromaan päätäni. Suljen silmäni. Hiljalleen tärinäni loppuu ja päänsärkykin hälvenee. En kuitenkaan sano mitään, koska se tuntuu mukavalta. Turvalliselta. En halua sen koskaan loppuvan. Samalla sydäntäni kaihertaa, enkä saa karkotettua toivetta siitä, että voisimme olla vieläkin enemmän.

”Teddy”, sana karkaa suustani ja avaan silmäni.

”Niin?” hän kysyy yhtä hiljaa sormien pyöriessä hiusrajaani pitkin.

En saa sanoja suustani. En tiedä mitä haluan sanoa. En halua pelästyttää häntä pois. ”Miten sinulla menee nykyään?” sanon sydämeni huutavien sanojen sijasta.

”Ihan hyvin. Joululoman takia minulla on ollut vain päivävuoroja. Se on ollut kivaa. Saan kuulemma pitää muutaman päivävuoron lomien loputtua. Minulla olisi vain kolme yövuoroa.”

”Se on kiva. Vai onko?”

”On se minusta ihan kivaa. Ne asettuvat peräkkäin, joten saan pysyä vapaapäivänikin päivärytmissä”, Teddy myöntää hieroessaan yhä päätäni. ”Auttaako?”

”Auttaa. Älä lopeta”, sanon ja suljen silmäni uudelleen.

Teddy naurahtaa. ”Minulla on kertynyt aika paljon lomia, koska en ole päässyt pitämään kesälomaa saati joululomaa. Ajattelin, että kesällä voisin lähteä jonnekin reissuun.”

”Minne? Budapestiinkö?”

”Ehkä sinnekin. Kaikkialle.”

”Kuulostaa kivalta”, myönnän. Haluan tulla mukaan. Mutta en tiedä miten pyytää. ”Minäkin haluan reissata. Nyt kun olen seitsemäntoista voin taikoakin kesällä. Tekee matkustamisesta helpompaa.”

”Ehkä voimme mennä samaa matkaa”, Teddy sanoo.

Avaan silmäni ja katson häntä. Hän hymyilee sitä lempeää hymyä, jonka näin ensi kerran uima-altaassa. Haluan suudella häntä. Mutta hän ei kumarru suutelemaan minua, vaan lopettaa hieromisen ja siirtää tyynyn ja pääni sivuun.

”Minun pitäisi palata töihin”, hän sanoo noustessaan pystyyn.

”Ai, okei.” Kuulosta pettyneeltä jopa omissa korvissani. Nousen pystyyn ja lähden saattamaan häntä ulos viettääkseni vielä vähän enemmän aikaa hänen kanssaan.

”Koulu alkaa kohta”, tuumin kävellessämme pois tyrmistä. Se tarkoittaa, ettei Teddykään varmaan tule käymään.

”Onnea opiskeluihin. Pysy poissa ongelmista.”

Naurahdan. ”Ongelmat tuntuvat löytävän minut.”

”No, isket niitä naamaan ja sanot ei nyt.”

”Mitä jos ongelmani on ihminen? Naamaan iskemisestä epäilemättä seuraa vain lisää ongelmia.”

”Sitten ehkä kannattaa käyttää maalaisjärkeä”, Teddy toteaa ja pukkaa minua kylkeen. Saavumme jo eteisaulaan ja pysähdymme ovien eteen.

”Minä haluan saada muistoni takaisin”, huomautan. ”Pystynkö jotenkin auttamaan siinä itseäni?”

”En usko… tietysti on mahdollista, että pyydät lupaa käydä Pyhässä Mungossa muistiloitsukäynneillä, en nimittäin usko, että nämä kotikäynnit ovat mahdollisia, kun matami Higgs palaa lomaltaan.”

”Minä kysyn heti rehtorilta luvan”, ilahdun. ”Voitko sinä katsoa minulle aikaa?”

Teddy nyökkää. ”Lähetän sinulle pöllöpostia”, hän lupaa ja halaa minua sitten. Emme ole ennen halanneet, mutta se tuntuu niin luonnolliselta. Halaus kuitenkin on vain pikainen, sellainen kavereiden kesken hyvästi -hali, vaikka haluaisin kietoa käteni hänen kaulaansa ja olla päästämättä irti.

”Näkyillään”, Teddy sanoo minun luottosanontani ja pörröttää hiuksiani.

Huulilleni jää hölmö hymy hänen mentyään.

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 31. luku 1.2
« Vastaus #75 : 01.02.2020 17:40:56 »
Teddy on kyllä kertakaikkisen ihana tässä ficissä. Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa jotain kolmanteen sukupolveen sijoittivaa ficciä, mutta en ole keksinyt mitä. Olet saanut minut nyt aivan ihastumaan Teddyyn, ehkä täytyy ottaa hänet päähahmoksi sitten joskus :D

Pidin tästä muistinpalautusjutusta sekä juurimuiston käsitteestä ja ideasta. Muisto itsessään vaikutti aika merkityksettömältä, mutta varmasti siihen liittyy jotain jännää.
Never regret something that once made you smile.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
« Vastaus #76 : 02.02.2020 11:11:13 »
nomps: Teddy on <3 Kirjoita ihmeessä Teddystä, hänestä ei voi olla liikaa ficcejä! Tuo muisto joka oli viimeluvussa oli tosiaan sama minkä Phil palautti silloin aikaisemmin, mutta lyhensin sitä tuollaiseen muotoon, jottei tulisi suoraa kopiointia, mutta kyllä muistolla jotain merkitystä on ;) Kiitos kommentistasi!

32.   luku

Koulu alkaa ja opiskelukiireet putoavat taas niskaan. Betty leikkaa hiukseni polkkamittaan, jotka kaartuvat edestä hieman pidemmälle. Tykkään lyhyestä mitasta enemmän, vaikka sitä onkin hankalampi pitää takana, kun oksennan.

Ja nykyään oksennan lähes joka kerta viikoittaisella muistinpalautuskerrallani. Ne suorittaa Teddy, joten viikkojeni kohokohdat ovat Teddyn tapaaminen siitäkin huolimatta, että muistin palauttamisen sivuoireet muuttuvat kerta kerralta vahvemmiksi.

”En ole varma siitä onko tämä sinun parhaaksesi”, Teddy huomauttaa pidellessään hiuksiani takana. ”Olen konsultoinut muita parantajia ja vaikka he sanovat, ettei tästä pidemmän päälle tule olemaan sinulle vaaraa, ei tämä tästä helpommaksi muutu.”

”Kyllä minä kestän”, uikutan vatiin. ”Harmi vaan, että joka kerta joudut näkemään minut tällaisessa kunnossa.”

Teddy naurahtaa. ”Voi sinua. Olen nähnyt paljon pahempaakin, usko minua. Tosin olisihan se ikävää, jos alkaisit refleksinomaisesti oksentelemaan ihan syyttäkin, joka kerta kun näet minut.”

Hihitän hieman ja nostan pääni vadista. Teddy antaa minulle vesilasin, jotta saan purskutettua oksennuksen suustani. Pyyhin vielä kasvoni nenäliinaan ja Teddy ojentaa minulle pastillin.

”Etkö tosiaan voisi antaa minulle Ginan tietoja sen verran että näkisin missä hän asuu”, pyydän imeskellessäni mentolia. ”Se voisi auttaa palauttamaan muistini luonnollisesti tämän pakottamisen sijasta.”

Teddy pudistaa päätään. ”Se on laitonta.”

Huokaisen. En minä halua saattaa Teddyä ongelmiin, varsinkin kun hän on työskennellyt niin ahkerasti. ”Hänkö sitten toipui täysin? Hänellä ei ollut muuta vikaa kuin murtuneet luut?”

Teddy avaa suutaan hetken aikaa, mutta päättää sitten kertoa. ”Isoin vika olivat kyllä murtuneet luut mutta hetken aikaa… hän oli poissaoleva. Puolet ajasta hän ei näyttänyt olevan täällä ollenkaan vain jossain muualla. Joskus hän aloitti keskusteluja keskeltä lausetta eikä näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut juttukumppania.”

”Niin kuin hänen ajatuksensa olisivat puoliksi jossain muualla?” tajuan ja jähmetyn. ”Niin kuin hän eläisi kahta elämää?”

”Niin, ehkä”, Teddy tuumii ja huomaa ilmeeni muutoksen. ”Mitä nyt?”

Minullakin on päässäni kaksi elämää. Ne kaksi eivät ehkä ole ihan yhtä sekaisin, kuin Ginalla oli ollut. Äitini loitsu… Minä taisin yrittää sitä Ginaan. Ehkä testatakseni onko se turvallista. Ehkä näin mitä Ginalle kävi ja aloin pelätä. Ehkä siksi en halunnut äitini suorittavan sitä minuun. Tai siis en minä, vaan Evelyn. Olenko minä oikeasti Sanni vai Evelyn? Sannin elämä alkaa tuntua niin kaukaiselta, kuin se olisi paksun sumun takana. En enää edes muista hänen sukunimeään… minun sukunimeäni?

”Evelyn”, Teddy huhuilee. Vilkaisen häntä. ”Oletko kunnossa?”

Minut valtaa yllättävä halu kertoa hänelle totuus. Koko totuus. Olen pitänyt tätä asiaa sisälläni niin pitkään, että sen ääneen sanominen pelottaa minua. Tajuan kuitenkin vilkaista kelloa, joka näyttää, että puolen tunnin tapaamisestamme on jäljellä viisi minuuttia.

Pudistan päätäni. ”Äh, meillä ei ole aikaa tälle kertomukselle”, sanon vaisusti ja nousen ylös.

”Teillä on kohta kevätloma”, Teddy muistuttaa.

”Niin.”

”Minulla ei ole varsinaisesti kevätlomaa, mutta on minulla kaksi vapaapäivää viikossa. Voisit tulla minun luokseni.”

Vilkaisen häntä yllättyneenä. ”Sinun luoksesi?”

Teddy nyökkää. ”Olet seitsemäntoista. Ei sinua oikeastaan voida estää.”

Hymyilen hieman. ”Niinpä kai… selvä.”

”Olen huomannut jo jokin aikaa, että pidät jotain sisälläsi. Saat sitten luvan kertoa”, Teddy huomauttaa.

”No kuule minä kerron sinulle kaikenlaisia pelottavia iltasatuja, jotta et pysty nukkumaan koko yönä ja sitten minä saan sinun sänkysi”, vitsailen.

”No, saat sänkyni joka tapauksessa kolmena päivänä, kun olen yötöissä”, Teddy huomauttaa ja pörröttää hiuksiani.

Hymähdän. ”Sitä odotellen sitten. Näkyillään”, virnistän ja lähden.

Olen oppinut käyttäytymään Teddyn seurassa jo melko normaalisti, mutta lupaus viikosta hänen luonaan jännittää minua. Kun tuvanjohtajat keräävät nimiä kevätlomalle lähtijöistä, en ylläty, että Jasper jälkeenpäin kyselee minun nimestäni listassa.

”Sinut on merkattu ystävän luokse -lähtijäksi”, Jasper lukee listasta.

”Niin.”

”Onkohan se viisasta? Poistua linnasta, kun-”

”Et voi estää minua. Eivät voi auroritkaan.”

”No niin… mutta-”

”Minä tiedän mikä minulle on viisasta”, totean.

Jasper antaa periksi. ”No, selvä. Mutta tarvitsen ystäväsi nimen”, hän huomauttaa.

”Teddy Lupin.”

Jasper vilkaisee minua. ”Parantajasi, Teddy Lupin?”

”Niin. Olemme ystäviä”, totean. Jasperin katse on epäilevä. ”Mitä?” sanon kärkkäästi. ”Hän on paljon nuorempi kuin sinä olet.”

Siihen Jasper ei enää voi sanoa mitään vastaan, joten hän kirjoittaa nimen ylös.

Pääsen ensimmäisellä kerralla läpi ilmiintymiskokeestani, joka ilahduttaa minua suuresti. En liiku enää kauheasti Sharonin, Elizan ja Haileyn kanssa, mutta Betty ja minä olemme ystävystyneet enemmän, kun olen lopettanut Evelynin esittämisen. Silti aikaani hänen kanssaan rajoittaa se, että hän on alkanut seurustelemaan luokkalaisemme nörttipojan Keithin kanssa, enkä halua olla kolmas pyörä. En kuitenkaan paljasta, että muistinmenetykseni oli aito, koska Sharon ei uskalla nousta minua vastaan, jos luulee että tiedän kaikkea paskaa hänestä. Hän tyytyy siihen, että saa pompottaa Elizaa ja Haileytä. Minä ja Betty hengaamme usein Albuksen ja Scorpiuksen kanssa, eikä se ole enää yhtä kiusallista, kun paljastuu, että Scorpius seurustelee Rose Weasleyn kanssa.

James seurustelee myös. Lindsay Toddin kanssa, vaikka aluksi epäilin, ettei jutusta tulisi mitään. Minusta Lindsay on vähän tyhmä, mutta sama se, James taitaa tykätä sellaisesta aivottomasta kuoresta, joka ei ole mitään muuta kuin mitä päälle päin näkyy.

En ole mustasukkainen Jamesista, mutta, kun hän ja Lindsay tukkivat junan käytävän muhinoinnillaan, minua tietenkin hieman ärsyttää.

”Ai, anteeksi. En osannut arvata, että lähtisit jonnekin lomaksi”, James toteaa ja yrittää selvästi ärsyttää minua vetämällä Lindseytä lähemmäs niin kuin mitäkin pepsodent-hymyistä palkintovaimoa.

”Teddy kutsui minut luokseen”, totean, sillä en jätä tilaisuutta lyödä Jamesilta hampaat kurkkuun, kun hän minulle sellaisen ojentaa. James totisesti hämmentyy totaalisesti. ”Jos voisitte väistää?”

”Babe, liiku”, Lindsay sanoo ja työntää Jamesia vasten seinää.

Minä lähes purskahdan nauruun ohitettuani heidät. Satun tietämään, että James vihaa tuollaisia hellyttelynimiä.

Teddy on minua vastassa asemalla. Halaan häntä ehkä hieman enemmän tunteella kuin normaalit ystävät ja Teddy huomaa sen.

”Noh”, Teddy naurahtaa ja taputtaa minua selkään. ”Miksi käyttäydyt niin kuin emme olisi nähneet viikkoihin?”

Punastun ja irrottaudun hänestä nopeasti. Olen idiootti. Olemme vain ystäviä. Teddy ei pidä minusta. Tämä on maailmankaikkeuden huonoin idea. ”Mennäänkö?”

”Odota, käyn tervehtimässä Pottereita.”

Toivon, ettei hän tekisi sitä, mutta seuraan häntä kuitenkin hieman etäämmällä, kun hän tervehtii asemalle vastaan tullutta Ginnyä sekä junasta noussutta Lilyä ja Albusta, joiden hiuksia hän pörröttää. Juttelen niitä näitä sivummalla Albuksen kanssa, kun Teddy puhuu Ginnylle. Viimeisenä paikalle saapuu James, joka vastaa Teddyn tervehdykseen vähän vaisusti, minua välillä vilkuillen.

Kun kuulumiset on vaihdettu, ilmiinnymme Teddyn asunnolle. Se on pieni kaksio Lontoon Camdenissa. Teddy sanoo asuneensa ennen paljon etelämmässä Lontoossa, mutta hän pitää Camdenin tyylistä. Todistaakseen sanansa lähdemme heti kävelylle. Camdenissa on tosiaan hauskan värikästä, lähes välimerellistä boheemia tyyliä, varsinkin kun päivän lämpötila hipoo jo kahtakymmentä. Ostamme torilta syötävää ja kokkaamme sitä yhdessä Teddyn sähköhellalla. Kyselen häneltä, kuinka hyvin hänen jästimaailmaan sopeutumisensa sujuu ja Teddy sanoo yllätyksekseni, että pelaamalla koripalloa läheisellä kentällä hän on saanut muutaman jästiystävän, joiden kanssa hän käy pubissa silloin tällöin. Hänellä on kuulemma jopa oikea pankkitili ja kapulakännykkä, jolla pystyy tekstaamaan.

Yhteinen elomme tuntuu niin luonnolliselta, että en edes tunne pientä kaipausta jotain enempää kohtaan. Myöhemmin illalla Teddy esittelee pientä televisiotaan, josta hän näyttää minulle elokuvan. Hän nukahtaa sitä katsellessamme, enkä raaski herättää häntä, sillä hän nojaa niin suloisesti päätäni vasten.

Herätän Teddyn vasta, kun hänen on lähdettävä töihin yövuoroon. ”Taisi olla aika huono komedia, jos nukahdit kesken kaiken”, huikkaan hänelle hänen vaihtaessaan vaatteita makuhuoneessa.

”Olen nähnyt tuon ennenkin. Mutta entäpä sinä? Räjäyttikö se tajuntasi?”

”Itse asiassa minäkin olen nähnyt elokuvia ennen”, totean katsellessani hammastahnamainosta, joka tulee telkkarista. Ainakin muistan katsoneeni. En vain muista oikeastaan mitään muita elokuvia kuin tätä maailmaa koskevat.

Teddy tulee makuuhuoneesta napittaen takkiaan kiinni ja kohottaa kulmaansa.

Hymyilen hänelle vaisusti. ”Se on se pitkä tarina.”

Teddy istuu vielä viereeni, vaikka hänen pitäisi lähteä. ”Hei”, hän sanoo ja tökkää sormensa suupieleeni, vetäen sitä hieman ylöspäin. ”Saat mennä ihan omalla tahdillasi.”

Sydämeni läikähtää. En voi mitään sitä hymyä vastaan, joka kasvoilleni muodostuu. Sitten teen jotain, jota varmasti joudun katumaan: pussaan Teddyä poskelle. ”Kiitos. Hyvää työpäi- työyötä.”

Teddy ei näytä menevän kauhean hämilleen, hymyilee vain hieman ja pörröttää hiuksiani, ennen kuin nousee pystyyn ja ilmiintyy pois.

Huokaisen syvään ja lasken pääni sohvan selkänojalle. Minua väsyttää vähän, joten päätän painua pehkuihin. Teddy on laittanut minulle tyynyn ja peiton valmiiksi rahin päälle, mutta koska en näe missään patjaa, päätän kellahtaa hänen sänkyynsä. Herään varmaan ennen kuin hän tulee – jos ylipäätään saan unta toivottomalta haaveilultani.

Never underestimate the power of fanfiction

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 955
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
« Vastaus #77 : 02.02.2020 15:27:31 »
Olipa tavallaan yllättävä tämä Teddyn luokse meneminen. Toisaalta tästä välittyi kivasti täysi-ikäisen vapaus sekä se että Evelynillä ei oikeastaan ole ketään hänestä huolta pitämässä. Teddyn tunteet ovat kyllä täysi mysteeri!
Never regret something that once made you smile.

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
« Vastaus #78 : 02.02.2020 18:40:53 »
Näissä luvuissa oli taas kiinnostavia käänteitä! Hyvin osaat pitää meitä jännityksessä Evelynin tilanteesta / tapahtumista hänen äitinsä kanssa. Oli kekseliästä hyödyntää Arianan muotokuvaa, ihme ettei Harry kysellyt enempää, mistä Evelyn saattoi tietää sen olemassaolosta, vai onkohan tuo osa sotatarinoita, joita kaikille lapsille ehkä kerrotaan? Porttiavain oli jännittävä käänne, mutta ihme ja kumma, ettei kukaan muu ollut löytänyt sitä.

Sinun Teddysi on kyllä aivan ihana edelleen ja onpa kivaa, kun Evelyn viettää aikaa hänen kanssaan, ilman että tarvitsee enää miettiä mitään hankalia suhdekuvioita Jamesin ja Jasperin suhteen. Onkohan Teddyllä jotakin tunteita? Ehkä se vielä selviää, mutta minua kyllä kovasti jännittää, miten tämä tarina päättyy. Joutuuko Sanni ehkä takaisin Suomeen? Onneksi vielä on lukuja jäljellä :D Kiitos näistä!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 553
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 33. luku 3.2
« Vastaus #79 : 03.02.2020 18:34:06 »
nomps: Evelynillä ei tosiaan ole ketänä huolta pitämässä, mutta onneksi on Teddy! Hehheh, mitä mahtaa Teddy tosiaan tuumia vieraastaan ;) Kiitos kommentistasi!
Thelina: Käänteitä käänteitä :D Harryn lapsilla on varmana vähän enemmän tietoa sotajutuista ja he sitten kertovat kavereilleen, joten ehkä Harry ei sitten ihmettele ihan kauheasti, kun on kaikkea muutakin ihmeteltävää :D Porttiavain oli tosiaan lumen peitossa ja sen verran rähjäinen lelu, ettei ehkä kukaan muu halunnut siihen koskea. Teddyn kanssa eloilu on tosiaan piristävän suoraviivaista verrattuna Jamesiin ja Jasperiin, vielä :D Loppusuoralla aletaan olla, joten kovin kauaa ei tarvitse jännittää ;) Kiitos kommentistasi :)

33.   luku

Herään auringonvalon osuessa silmiini ja venyttelen haukotellen. Käteni osuu Teddyyn, jonka nukkuvat kasvot näyttävät levollisilta. Katselen häntä hetken aikaa hymyillen kaihoisasti, ennen kuin nousen ylös.

En usko, että hän herää aamiaiselle, joten teen annoksen vain yhdelle. Saatuani ruokani valmiiksi ikkunaan koputtaa Päivän profeetan pöllö. En tiedä missä Teddy pitää rahojaan, joten maksan lehden omasta pussistani. Se näyttää hieman yllättyneeltä siitä, että se saa maksun suoraan. On kai tottunut siihen, että joutuu jättämään lehden ja kuitin ikkunalaudalla olevaan tyhjään neliskanttiseen kukkaruukkuun.

Juuri kun olen sulkemassa ikkunan, luokseni lennähtää toinenkin pöllö, jolla on Teddylle osoitettu kirje. Jätän kirjeen ruokapöydälle ja alan lukemaan Päivän profeettaa.

Aamu on niin kaunis, etten malta pysyä sisällä, vaan jätän Teddylle viestin, että olen lähtenyt kävelylle. Tutkin Camdenia hetken ja löydän jopa sen koripallokentän, josta Teddy puhui. Kun palaan takaisin reissultani, Teddy ei ole vieläkään herännyt, joten heitän aikaisemman viestini roskikseen.

Yhden aikaan, kun alan tehdä lounasta, Teddy viimein herää ruuan tuoksuun ja kävelee univaatteissaan selkäni taakse katsomaan mitä laitan. Teen nuudeliwokkia, sillä ostin matkallani jostain itämaisesta kaupasta mausteseosta, jonka kaupanpitäjä vakuutti naurahtaen sopivan valkoisten herkille makunystyröille.

”Anteeksi, että änkesin kanssasi samaan sänkyyn, en sitten kuitenkaan jaksanut hakea patjaa”, Teddy sanoo takaani ja kalastaa kuumasta pannusta yhden nuudelin, jota hän puhaltaa ennen kuin syö.

”Ei se mitään. Hyvin siihen mahtui”, sanon ja vilkaisen häntä olkani ylitse. Jotenkin tilanne on niin kotoisa, että lähes odotan aamusuukkoa.

”Hyvää”, Teddy sanoo ja kävelee sitten kauemmas. ”Ehdinkö käydä suihkussa ennen ruokaa?”

”Ehdit”, lupaan.

Olen juuri kattanut pöydän, kun Teddy astuu ulos kylpyhuoneesta. Hän on yllätyksekseni puolialasti, vain pyyhe sidottuna alavartalonsa peitoksi. Nielaisen. Teddy huomaa katseeni ja kohottaa kulmaansa.

Hymyilen pikaisesti ja painan katseeni nopeasti pöytään muka suoristaakseni haarukkaa. Kuulen Teddyn hymähtävän ennen kuin hän sulkeutuu makuuhuoneeseensa. Vasta se saa poskeni punehtumaan.

Kun syömme, kerron Teddylle aamuisesta kävelyreissustani ja hän kertoo minulle erikoisen kaoottisesta työvuorostaan: jotenkin neljännessä kerroksessa oleva kanapatsas onnistui heräämään eloon ja sai aikaan aikamoisen sotkun, ennen kuin Teddy sai sen kiinni. Tikahdun nauruun kuvitellessani Teddyn jahtaamassa kanapatsasta.

”Ai niin, sinulle tuli kirje”, tajuan ja osoitan sivupöydälle siirtämääni kirjettä, kun korjaamme astioita pois.

Teddy avaa kirjeen ja minä korjaan loput tavarat pöydästä. Siirrän vielä lopun wokin rasiaan, jotta haju ei tartu jääkaappiin. Pesen astiat loitsulla, josta en suoriudu ihan täydellisesti, mutta Teddy ei näytä huomaavan, että kolistelen hieman astioita toisiinsa. Kun olen saanut kaiken valmiiksi, huomaan, että Teddy tuijottaa vieläkin kirjettä, mikä on omituista, sillä se on hädin tuskin viiden sentin pituinen pergamentinpala.

”Huonoja uutisia?” kysyn ja kävelen hänen luokseen.

Teddy rutistaa pergamentin palloksi ja tunkee housuntaskuunsa. ”Äh. Ei mitään ihmeellistä, jäin vain ajatuksiini”, hän toteaa pakotetun rennosti.

Sen jälkeen hän kuitenkin käyttäytyy jotenkin etäisemmin. Käymme kävelyllä ja hän näyttää minulle paikkoja, mutta Teddylle tavanomainen vitsailu jää vähäiseksi. Yritän tiedustella häneltä, onko jokin vialla, mutta hän vain sanoo olevansa hieman väsynyt kananjahtaamisen jälkeen. Katsomme toisen elokuvan, ennen kuin Teddyn on taas lähdettävä töihin. En voi olla huomaamatta, miten aikaisemmasta elokuvahetkestä eroten Teddy istuu mahdollisimman kaukana minusta, ihan kiinni pienen sohvan käsinojassa. Minä hengitän myöhemmin hänen tuoksuaan lakanoista ja yritän vaientaa pienen pelonsiemenen.

Teddy nukkuu patjalla, kun herään ja vaikka yritän olla loukkaantumatta siitä, se kuitenkin satuttaa minua, koska en edes tiedä mikä muuttui. Syön aamiaista apeana, enkä kestä jäädä tänne odottelemaan hänen heräämistään, jotta hän voi tuntua vielä etäisemmältä.

Hetken mielijohteesta ilmiinnyn kotipihalleni.

Nyt alkaa jo huomata paremmin sen, ettei talossa ole asuttu. Puutarha on täysin villiintynyt. Syksyn moskat ovat kerääntyneet katon uriin ja porstualle.

Avaan etuoven ja kävelen olohuoneeseen. Lasinsirpaleet ovat yhä paikoillaan. Pirunpalon polttojälki on yhä matossa. Yritän ajatella muistoa, sitä kuinka lensin lasikaappia vasten, mutta en saa muistoja laukeamaan. Ne tuntuvat olevan sumuverhon takana ulottumattomissa. Kävelen särkyneen lasikaapin luokse ja istun alas lasinpalasten keskelle. Yritän nähdä asiat siltä näkökulmasta, kuin olisin ne kokenut. Olo ei kyllä tunnu yhtään erilaiselta. Muistot ovat yhä liian kaukana. Ehkä minun pitäisi kokea oikeasti samoja tunteita, joita koin silloin?

Nousen pystyyn ja katson sitten lasinpalasia huokaisten. Käännyn kaappiin selin ja kaadun taaksepäin. Kiljaisen, kun kaadun kipeästi lattialle. Otan pakostakin käsillä vastaan, joten lasinpalat kaivautuvat eniten käsiini. Voihkaisen kivusta. Sumuverho väreilee. Työnnän ajatukseni sen läpi tarttuakseni muistoon. Se ei vielä riitä. Pamautan pääni vasten lasikaappia. Lasia sataa niskaani, ajatukset tuntuvat sumeilta.

Istun sohvalla. Äiti saapuu olohuoneeseen ja hoputtaa. Epäröin. Isä ilmestyy paikalle ja paiskaa loitsulla äidin kauemmas minusta. Isä yrittää tarttua minuun. Me molemmat lennämme eri suuntiin. Minä nousen ylös ja huudan äitiä lopettamaan, mutta tämä on kääntänyt taikasauvan isään.

”Minä varoitin sinua pysymään poissa”, äiti sihahtaa ja lyö kirouksen kohti miestään. Isä torjuu sen, mutta lyö päänsä pahemmin pöydänkulmaan ja näyttää menettävänsä tajuntansa.

”Äiti, lopeta!” minä huudan ja nousen pystyyn.

Äiti kääntää katseensa minuun ja osoittaa minua taikasauvallaan. ”Muista, mitä me olemme harjoitellet. Tiedät mitä tapahtuu, jos vastustelet.”


Säpsähdän hereille muistosta kiljuen päänsäryn takia. En tiedä miltä kidutuskirous tuntuu, mutta ei se voi tämän pahemmalta tuntua. Yritän hieroa päätäni, mutta en tiedä miten saan sen loppumaan. Minun täytyy tunnustella päätäni varmistuakseni siitä, ettei se ole haljennut ja aivoni hytkyisivät puoliksi ulkona.

Käperryn pieneksi keräksi ja odotan kivun loppumista täristen ja nyyhkien. En pysty ilmiintymään tässä kunnossa, eikä ministeriö enää saa merkintää taikomisestani, kun olen täysi-ikäinen. Oksennan kaksi kertaa, ennen kuin saan raahattua itseni lasinpalojen päältä sohvalle. Lasin aiheuttamat pintahaavat tuntuvat hellyydeltä päänsäryn rinnalla.

Taidan menettää tajuntani hetkeksi, koska kun herään, päänsärky tuntuu jo sen verran siedettävältä, että voin nousta pystyyn. Ilmiinnyn Teddyn asunnon käytävälle (hänellä on ilmiintymissuoja asunnossaan muita kuin itseään vastaan) ja avaan lukon loitsulla, johon hän taikoi minulle valtuudet jo aikaisemmin.

Teddy on jo herännyt, joten ilmeisesti olin tajuton kauemmin kuin luulinkaan. Hän säntää luokseni ja sanoo jotain, mistä en saa selvää.

Vapisen ja tärisen istuessani pöydän ääressä. Annan Teddyn hoitaa pintahaavani kuntoon. Joudun riisumaan paitanikin hetkeksi, sillä lasia on karissut selkäänikin, jossa se on hiertänyt ihon haavoille maatessani sohvalla.

Kun haavat on paikattu, Teddy antaa minulle kipulääkettä ja hieroo sitten päänahkaani. Hän ei hoputa minua ollenkaan kertomisen suhteen, vaan antaa minulle aikaa. Hän tosin taitaa tietää jollain tasolla, kun valitin päänsärkyä, vapisen ja hikoilen kylmää hikeä.

”Kävin kotona”, sanon viimein, kun päänsärky on hiljentynyt.

”Arvelinkin”, Teddy myöntää. ”Lasinpalat?”

”Sen täytyi tuntua oikealta. Ei se muuten toiminut”, mutisen.

”Älä mene sinne enää”, Teddy pyytää. ”Se sattui vielä enemmän kuin ennen, eikö niin?”

Äännähdän myöntyvästi.

”Ei sen pitäisi tuntua niin pahalta. Se voi olla vaarallista sinulle.”

Kyynel vierähtää poskelleni, mutta pyyhin sen nopeasti pois. ”Mitä minä sitten teen? Kokoan muistot yksi kerrallaan? Silloin en ikinä tule muistamaan kaikkea.”

”Haluatko sinä muistaa kaiken?” Teddy kysyy.

Mietin hetken. Jasper. Gina. Entinen Evelyn. ”Ehkä en”, myönnän viimein. Olisiko aika, että hyväksyn sumun sisälläni? ”Mutta jos en saa tietää tarkalleen mitä sen loitsun oli tarkoitus tehdä, en voi koskaan tietää kuka olen.”

Teddyn sormet pysähtyvät hetkeksi. ”Mitä tarkoitat?”

Minä kerron. Kaiken. Kahdesta mielestäni, toisesta maailmasta, jonka muistan. Hetken epäröinnin jälkeen kerron jopa Jasperista, kun Teddy kysyy miksi Jasper kääntyisi minua vastaan. Teddy ei keskeytä tai tuomitse, kuuntelee vain. Kun vaikenen, hänen sormensa hierovat yhä minun päätäni rauhallisin ottein.

”Siinä on paljon yhden ihmisen kannettavaksi”, Teddy huomauttaa ja lopettaa hieromisen. Hän istuu viereeni, jotta saatan nähdä hänen katseensa, joka on lempeä. ”Sinä sanoit, ettet tiedä kuka olet. Tiedätkö, se ei välttämättä haittaa. Olet sinä. Oli se sitten Evelyn tai Sanni. Minä en tuntenut sinua aikaisemmin ja minä pidän sinusta tällaisena. Keksi itsellesi vaikka uusi nimi, jos se auttaa.”

Räpyttelen silmiäni. Uusi nimi? Sitä en ole ajatellut. ”Kiitos”, sanon ja hymyilen ujosti. ”Sinä se löydät aina oikeat sanat.”

Teddy hymyilee. ”Yksi lukuisista supervoimistani”, hän sanoo ja muuttaa hiuksensa hiekanvaaleista vaalean turkooseiksi.

Hetken mielijohteesta pörrötän hänen hiuksiaan ja saan Teddyn nauramaan.

”Tuo on minun tavaramerkkini”, Teddy mutristaa suutaan ja alkaa itse pörröttämään minun hiuksiani.

”Tiedän”, huomautan nauraen ja yritän saada toisellakin kädellä pörrötettyä hänen hiuksiaan, mutta Teddy onnistuu suojaamaan päätään. Alamme kamppailla pörröisten hiusten taistelua, joka johtaa siihen, että tipahtaisin tuolilta, ellei Teddy tarttuisi minuun kiinni juuri ajoissa. Hänen kasvonsa ovat liian lähellä omiani ja pienen hetken ajan ne tarkkailevat omiani liian tunteella, jotta voisin olla tuntematta pettymystä, kun vetäytyy nopeasti pois. Hänen poskilleen on noussut pieni puna hänen noustessaan pystyyn.

”M-minä lupasin pojille, että menisin pelaamaan koripalloa… yritä vähän levätä sillä aikaa”, hän sanoo ja nappaa nopeasti jonkun kassin eteisestä, ennen kuin kiirehtii pois.

Minä jään katselemaan sulkeutunutta ovea varsin hämmentyneenä ja pettyneenä.

Never underestimate the power of fanfiction