nomps: Olet ajan tasalla! (Toisin kun minä, mutta no tässä tämä eilisen luku sitten tuleekin
Ei näitä enää kovin montaa ole jäljellä niin ehkei haittaa hieman hidastuva julkaisutahti!) Hehh, mahtoiko lukemasi kirjan Evelyn olla yhtä mysteerinen tapaus kuin tämän tarinan Evelyn XD Kiitos kommentistasi!
30. luku Minua tuijottavat miehet näyttävät epäluuloisilta. He eivät laske taikasauvojaan, vaikka tunnistan heidät. Phil ja isäni, Harold.
”Mitä mehua minä annoin sinulle edellisen kerran, kun tapasimme?” tiukkaa Phil.
”Vadelmaa”, sanon ja toivon sen todella olleen vadelmaa. Phil laskee sauvansa.
”Evelyn”, Harold henkäisee ja kiiruhtaa minua kohti kädet ammollaan, mutta minä otan askeleen taaksepäin. Muistan vain muutaman muiston hänestä. En tunne häntä.
Harold huomaa eleeni ja pysähtyy. ”Ymmärrän. Et muista minua.”
”Olet murhaaja”, sanon.
”Tappaja”, hän korjaa surullisena. ”Tarkoitukseni ei ollut satuttaa ketään.”
”Se ei saa oloani tuntumaan yhtään varmemmalta”, huomautan.
”Sinä kuitenkin tulit tänne. Se tarkoittaa jotain”, Phil huomauttaa. ”Tule, voimme jutella tuolla.”
Seuraan miehiä syvemmälle metsään ja pian astunkin jo suojausten läpi, jolloin eteeni ilmestyy teltta. Teltta lumisen maan keskellä muistuttaa minua hämärästi jostain… viimeisimmästä Harry Potter -elokuvasta, kun kultainen kolmikko telttaili metsässä. En tosin muista tarkkaan katsoneeni kyseistä elokuvaa… tai mitään niistä.
Teltta ei ole suuri, mutta tarpeeksi iso kahdelle. Istahdan nojatuoliin takan eteen ja tarkkailen isääni. ”Selitä.”
Harold hymyilee surullisesti. ”Emme tienneet miten ottaa sinuun yhteyttä. Pakoni jälkeen koulua vahdittiin tarkasti, samoin pöllöjä.”
”Se on vähäisin asia, josta välitän nyt”, totean ja vilkaisen Philiä. ”Sinäkö huumasit minut, otit vertani ja autoit hänet pakoon?”
Mies kohauttaa olkiaan, niin kuin se olisi hänelle peruspäivä. ”No joo, aika lailla niin.”
Yllätyn rehellisyydestä, mutta arvostan sitä, ettei hän yritä kaunistella asiaa, joten siirryn katsomaan Haroldia. ”Sinä. Selitä. Minulle sanottiin, että myönsit tapon yrityksen.”
Harold huokaa. ”Se oli ainut keino välttyä oikeudenkäynniltä. Enkä voinut riskeerata sitä, että aurorit palauttaisivat muistosi ja muistaisit kaiken. Sitten kaikki se olisi ollut turhaan.”
”Mikä olisi ollut turhaa”, kysyn epäillen.
Äkkään Haroldin silmissä yllättäen kyyneliä. Ehkä sen ei pitäisi yllättää, kai tämä rakasti vaimoaan, mutta silti tappokiroukseen tarvitaan aika paljon vihaa. ”Yritin suojella sinua äitisi loitsulta. Hän sai sinut pauloihin ideaan, että sinusta voisi tulla voimakkain noita koko maailmassa”, hän sanoo ja näyttää murtuneelta. ”En halunnut tappaa äitiäsi, mutta kaksintaistelu tuli siihen pisteeseen, ettei minulle jäänyt mahdollisuutta, jos halusin suojella sinua.”
Ajattelen muistoani, jonka Phil oli palauttanut mieleeni. Muistan Evelynin äänen vapinan, kun hänen äitinsä sanoi, että on aika suorittaa loitsu. ”Minä muistan sen hetken, juuri ennen kuin tulit olohuoneeseen. Minusta tuntuu, etten lopulta halunnut tehdä sitä”, myönnän katse maassa ja ajatukset vahvasti niissä mielikuvissa. ”Äiti oli siitä vihainen.”
”Hän oli hyvin vihainen. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa”, Harold sanoo hiljaa.
Nostan katseeni häneen. Hän vaikuttaa vilpittömältä. Hän ei ehkä vielä tunnu
isältäni, mutta minusta tuntuu, että luotan häneen. ”Mikset kertoisi sitä auroreille? Voit saada paljon lievemmän tuomion. Minä todistan puolestasi kyllä.”
Harold epäröi. ”Siitä ei tule helppoa. Sinun muistiasi kaiveltaisiin. Voi olla parempi, jos et muista ihan kaikkea.”
Huokaisen raskaasti. ”Miksi kaikki väittävät niin? Ei tämäkään tilanne kyllä hyvä ole, koska ajatukseni ovat yhtä sotkua! Emmekä me voi ikinä olla yhdessä, jos sinä olet vankikarkuri. Etkö sinä halua, että olemme taas perhe?”
Samassa räjähdys vavisuttaa telttaa ja lennähdämme lattialla. Phil kaikkoontuu pois hetkessä, mutta Harold yrittää syöksyä minua kohti. Sisälle telttaan ilmestyy kuitenkin auroreita, jotka alkavat loitsimaan tainnutusloitsuja.
”Evelyn!” isä huudahtaa ja syöksyy minua kohti torjuessaan iskuja, mutta joku tarttuu minuun tiukasti kiinni.
Yritän riuhtoa itseäni vapaaksi. ”Isä!” huudan, mutta hän näyttää anteeksipyytävältä ja kaikkoontuu pois.
Lopetan rimpuilun hetkeksi silkasta järkytyksestä. Olin niin lähellä saada tietää kaiken, mutta sitten kaiken piti mennä pieleen.
”Onneksi laiton porttiavain kiinnitti ministeriön huomion. En tiedä mikä Tukholma-syndrooma sinuun on iskenyt, mutta isäsi yritti tappaa sinut”, minusta kiinni pitelevä naisaurori toteaa.
”Ei se mennyt niin, ei mennyt”, intän ja riuhdon yhä itseäni.
”Selitä se sinua kuulusteleville auroreille”, nainen tokaisee ja kimppailmiinnymme pois.
Minua pidellään kuulusteluhuoneessa tunteja. Minua kuulustelevat aurorit eivät ole ollenkaan ymmärtäväisiä, vaan käyttävät kaikenlaisia ikäviä kuulustelutaktiikoita, jotka saavat minut vain sulkeutumaan kuoreeni entisestään. Minulle tulee nälkä ja jano, mutta he eivät lopeta, vaikka kuulevat mahani murisevan. En vastaa mitään, vaan yritän sulkea korvani heidän syyttelyiltään.
Viimein huoneeseen saapuu Harry, joka näyttää vihaiselta auroreille. ”Ulos täältä.”
”Hänet napattiin etsintäkuulutetun vangin seurasta-”
”Hän on vasta lapsi.”
”Hän täyttää viikon päästä seitsemäntoista.”
”Sitä ennen hän on vasta lapsi, joka on kokenut jotain traumaattista. Emme voi kuulustella lasta niin kuin aikuista. Eikä meillä ole oikeutta pitää häntä täällä. Tule Evelyn”, Harry sanoo. Nousen kiitollisena pystyyn ja kiiruhdan Harryn luokse.
”Anteeksi, sain vasta nyt tietää tästä”, Harry pahoittelee.
”Ei se mitään”, kuiskaan vaisusti. Mitä muutakaan siinä tilanteessa sanottaisiin?
”Otettiinko sinulta lausunto?”
”Eivät he puhuneet mitään lausunnosta. Kuulustelivat vain niin kuin rikollista”, selitän hiljaa.
Harry nyökkää ja vasta nyt huomaan, ettemme ole lähdössä pois ministeriöstä, vaan Harryn huoneeseen. Hän avaa oven minulle, mutta en mene sisään.
”En kerta kaikkiaan jaksaisi”, kuiskaan.
”On helpompaa, jos kerrot mitä tiedät nyt.”
Pudistan päätäni.
”Yhteistyökyvyttömyytesi voidaan tulkita salaliitoksi.”
”Tulkitkoon sitten.”
Harry huokaa ja näyttää pahoittelevalta. ”Sinua kuulustellut aurori oli oikeassa yhdestä asiasta. Kun viikon päästä täytät seitsemäntoista, sinua kohdellaan lain näkökulmasta oikeana aikuisena. Jos sen jälkeen olet jossain yhteyksissä isääsi, se on rikos.”
”Mietitkö sinä sitä, kun olit Sirius Mustan kanssa?”
Harry näyttää yllättyneeltä siitä, että tiedän. En muista oliko se yleistietoa. ”Sirius ei tappanut ketään.”
”Mutta minun isäni tappoi. Suojellakseni minua, koska äitini yritti satuttaa minua”, intän kärttyisästi. Vatsani murisee taas. ”Enempää en sano. Minulla on nälkä ja jano.”
Harry miettii hetken, mutta nyökkää sitten. ”Hyvä on. Vien sinut Tylypahkaan. Tulen huomenna käymään ja toivon, että voit kertoa minulle enemmän”, Harry sanoo ja nyökkää työhuonettaan kohti. ”Voimme käyttää hormiverkkoani.”
Siispä kävelen hänen työhuoneeseensa ja pysähdyn takan eteen. Edellisen kerran, kun käytin hormiverkkoa, en onnistunut siinä kovin hyvin. Harry näköjään huomaa epävarmuuteni hormiverkkoa kohtaan.
”Ajattele rehtorin kansliaa”, Harry neuvoo.
”Tylypahka, rehtorin kanslia”, sanon selkeästi ja ajattelen sitä tiukasti. Ilmestyn onnekseni oikeaan takkaan. Rehtorin kanslia on aika saman näköinen kuin sen kuvittelin. McGarmiwa ei ole paikalla, joten olen tilassa yksin, tai no, maalausten kanssa. Maalauksia on ilmestynyt seinälle enemmän. Dumbledore ja Kalkaros. He katselevat minua muiden kanssa, mutteivat sano mitään.
Harry ilmestyy taakseni.
”Kuulin, että Aberforthilla oli mielenkiintoista sanottavaa…” Harry huomauttaa ja katselee rehtorien maalauksia kanssani. ”En tiedä miten sait tietää kyseisestä reitistä, mutta Arianan maalaus siirretään tänne.”
”Oletko varma, että se on hyvä idea”, huomautan ja vilkaisen häntä. ”Sinun jos kenen tulisi tietää, että joskus oikeus on otettava omiin käsiin.”
Harryn kasvoilla välähtää synkkyyttä. ”Asiat ovat paremmalla tolalla kuin minun nuoruudessani. Sinulla on vielä mahdollisuus olla lapsi. Käytä se hyväksi.”
Samassa McGarmiwa kävelee huoneeseen. ”Harry. Onpa mukava nähdä sinua… vai onko?” hän kysyy ja vilkaisee minua.
Harry selittää pikaisesti tapahtuneen minun seisoskellessani nurkassa. Kun vatsani valittaa taas äänekkäästi, he antavat minulle luvan poistua. Harry muistuttaa vielä, että tulee tapaamaan minua huomenna yhdeltätoista. Nyökkään ja lähden suurta salia kohti.
Huomaan kuitenkin pian, että illallisaika on jo ohi, joten suuntaan keittiöön. Jään syömään evääni keittiöön, koska oikeastaan minusta on kiva hengailla kotitonttujen kanssa, vain katsellen heidän puuhiaan. Heilläkin on omaa draamaa ja elämää, joka on niin kaukana oman elämäni sotkusta, että se on virkistävää.
Kun Harry tulee seuraavana päivänä takaisin, minä kerron hänelle kaiken minkä tiedän – no lähes kaiken. En kerro eksistentiaalisista ongelmistani: yhä enemmän häilyväisestä elämästäni toisessa maailmassa ja vähitellen tutuksi muuttuvassa elämästäni taikamaailmassa. En myöskään mainitse Jasperista, koska olen vielä hänestä epävarma. Meidän suhteemme oli epäsopiva ja koska minä olen alaikäinen, syy on enimmäkseen hänen, mutta uskon, että rakastin häntä. Ja uskon myös, että hän rakasti minua. Alan pikkuhiljaa ajattelemaan, että ehkä onkin parempi, jos en muista ihan kaikkea. En voi riskeerata vanhojen tunteiden palaamista nyt kun järkeni viimein huomaa, miten väärä meidän suhteemme oli.
Harry näyttää uskovan minua. Hän jopa kertoo, että siinä tapauksessa voi olla mahdollisuus, että isäni tuomiota vähennettäisiin tahattomaksi tapoksi. Se voi kuitenkin olla kinkkistä, sillä hän myönsi jo tapon ja tapon yrityksen. Oikeudenkäynti voisi kestää pitkään, eikä sekään auta, että hän on vankikankuri.
”Teidän pitäisi päästää minut hänen luokseen, niin voisin kertoa hänelle”, huomautan.
Harry pudistaa päätään. ”Tämä on hänen vastuullaan. Hänen on osattava tehdä oikea asia itse.”
