Finfanfun.fi

HP-ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Crysted - 28.12.2019 15:15:11

Otsikko: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Crysted - 28.12.2019 15:15:11
Nimi: Sumun sisällä (toisella puolella)
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritus: Useita
Status: 37/37
Genre: Seikkailu, mysteeri, draama, romantiikka
Yhteenveto: Mitä tapahtuu, kun suomalaistyttö päätyy fiktiiviseen taikamaailmaan jonkun toisen kehoon ja joutuu elämään uutta elämää noitana?
A/N: Tää idea lähti aika läpällä, mutta sitten tulikin kaikenlaista juonenkäännettä :D Kiitokset Lyralle ja Pipelle nimeämisavusta. Osallistuu FFF1000 sanalla maailmankaikkeus. Älkää kiinnittäkö ihan liiaksi huomiota timelineen, se on vähän oma sovellukseni. Also, Kirottu lapsi ei ole olemassa tässä tarinassa, koska klik (https://i.pinimg.com/originals/a7/65/54/a7655425830a1e614411a909f527f6ba.gif). Tälle on ilmestynyt myös prequel Kierteessä (toisella puolella) (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49117), K-15, mutta suosittelen lukemaan tämän tarinan ensin.


Mitä jos heräisit taikamaailmasta…

”Olet ollut tajuttomana jonkun aikaa, olosi on varmasti hieman omituinen.”
”Mi- Mitä tapahtui? Missä minä olen?”
”Täysin turvassa. Minä käyn sanomassa yliparantajalle, että olet herännyt.”

… joka on samaan aikaan tuttu ja tuntematon…

”Muistatko sinä minut?”
”Anteeksi. En.”
”Olen Scorpius Malfoy. Olemme… olemme ystäviä koulusta.”

… muistamatta mitä tapahtui…

”Sinua varmaan turhauttaa, kun sinulle ei kerrota mitään.”
”Ehkä hieman.”
”Se on ihan syystä. Mieleen vaikuttavien kirousten jälkihoidossa on tärkeää välttää järkytystiloja. Yritä olla kärsivällinen.”

… mutta muistaen edellisen elämäsi toisaalla.

”Mitä kaavoja sinä käytät? Puolimetallien ionisoitumisenergiaa ja elektronegatiivisuutta? Vain jästit tutkivat niitä.”
”Minä... törmäsin pariin kirjaan kesällä. Ajattelin… että ehkä siitä voisi olla apua alkemiassa.”
”Hmm, no onhan se toki samantyyppistä, vaikka käytämmekin eri termejä.”

Miten hyvin pystyy esittämään…

”Sinä ja sinun pelisi… jos tämä on vain yksi niistä, jos sinä esität muistinmenetystä saadaksesi sympatiaa puolellesi…”
”Olen pahoillani, jos olen ennen tehnyt jotain, joka on pahoittanut mielesi-”
”Pahoittanut mieleni?”

… roolia, joka ei tunnu omalta…

”Olet muuttunut.”
”Millä tavalla?”
”Et ollut ennen hyvä tällaisessa. Et tiennyt, mitä tehdä.”

… ja joka vie kaiken inhimillisyyden.

”Väisty tieltäni, maan matonen.”
”Minä vain-”
”Nyt.”

Onko uskollisuus itselle tärkeämpää…

”Hän alkoi valittamaan jollain siansaksalla.”
”Viedään sinut sairaalasiipeen.”
”Vittusaatanaperkele.”

… kuin uskollisuus muille?

”Mutta… kai sinä ymmärrät, miksi hän teki sen?”
”Hän rakastaa sinua. On rakastanut vaikka kuinka pitkään.”
”No anteeksi vain, jos minun on hankala tuntea samoin, kun en muista mitään viimeistä kuukautta edeltäviä aikoja elämästäni.”

(https://i.imgur.com/7TkXF4a.png)
Tulossa joulukuussa 2019

Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | Traileri 28.12
Kirjoitti: Lyra - 28.12.2019 19:49:12
Halleluja, se on täällä! Ja traileri! Siitä on pitkä aik kun ficeissä ollut trailereita ja olen kaivannut niitä. Tämä herättää mukavasti kysymyksiä ja en malta odottaa että tämä saa jatkoo
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 1. luku 29.12
Kirjoitti: Crysted - 29.12.2019 13:41:36
Lyra: Kiva että kiinnostaa, tässä eka osa!!

1.   luku

Olo tuntuu siltä niin kuin päätäni hakattaisiin pienillä vasaroilla keskellä Linnanmäen nopeimmin kieppuvan laitteen pyöritystä. Siristelen silmiäni kirkkaan lampun valon yrittäessä porata silmäni puhki, ennen kuin saan tarkennettua katseeni edes minut peittävään valkoiseen peittoon. Jatkan silmieni räpyttelyä ja erotan sumeasti sairaalapetejä. Huoneessa on jotain outoa, mutta en saa päähäni mitä outoa. En muista miten jouduin tänne, mutta ottaen huomioon oloni, en ihmettele kauheasti sairaalaan päätymistä. Oikeastaan on helpottava tietää, että minusta pidetään huolta, enkä herännyt jostain takakujalta ilman kännykkää tai rahoja.

”Oh, olet hereillä, todella hienoa. Tervetuloa takaisin”, kuuluu ääni oikealta puoleltani. Käännän päätäni ja näen valkoiseen takkiin pukeutuneen miehen, lääkärin varmaan. Ihan kuten huoneessakin, lääkärissäkin on jokin vialla, enkä osaa sanoa mikä. ”Mikä on olosi?”

Nihkeä. Kylmä ja kuuma samaan aikaan. Äännähdän ja suljen silmäni hetkeksi. On huojentavaa, että edes saan ääntä kurkustani, koska suu tuntuu kivistävän kuivalta. Hetkinen, eikö lääkäri puhunutkin englantia? Missä ihmeessä minä oikein olen? Avaan silmäni ja huomaan viimein mitä outoa lampussa on.

Se on öljylamppu. Missä vitussa on öljylamppuja vielä vuonna 2021?

”Olet ollut tajuttomana jonkun aikaa, olosi on varmasti hieman omituinen”, lääkäri jatkaa.

”Mi-” aloitan suomeksi, mutta päätänkin sittenkin vastata englanniksi. ”Mitä tapahtui?” ääneni kuulostaa kuivalta ja jotenkin vieraalta. Yskin, mutta se vain sattuu kurkkuun. Minulle ojennetaan vesilasi. Juon sen ahnaasti. Muutama pisara valuu leualleni.

Lääkäri hymyilee pahoittelevasti, kai se sitten oli jotain pahaa, kun hän ei selvästikään halua järkyttää minua. Annan katseeni kiertää ympäri huonetta ja huomaan, ettei huoneessa ole minkäänlaista elektroniikkaa tai monitoreja.

”Missä minä olen?” kysyn englanniksi, jo hieman hermostuneesti. Viereisen pedin ympärillä on valkoiset verhot, mutta minua vastapäätä oleva nainen tarkkailee minua.

”Täysin turvassa. Minä käyn sanomassa yliparantajalle, että olet herännyt.”

En ole varma kuulinko sanan oikein, mutta sanoiko tuo lääkäri tai hoitaja juuri yliparantaja? Minkälaisissa sairaaloissa käytettiin sellaista ammattinimikettä? Viskaan peiton yltäni ja istahdan sängyn reunalle. Minua huimaa hieman, joten odotan hyvän aikaa verenpaineen tasautumista, kunnes nousen varovasti seisomaan. Äkkään auki jääneen oven nopeasti ja lähden suuntaamaan sitä kohti, vaikka minua oksettaa.

Käytävässä valot ovat kirkkaampia, joten hetken aikaa en näe kunnolla harhaillessani suuntaan, jossa näen enemmän liikettä. Tuen itseäni nojaamalla seinään kävellessäni, kunnes päädyn aula-alueelle, jossa hoipun nojaamaan vasten kaidetta. Siitä näen pyöreästä aukosta alas koko rakennuksen.

Noidanhattuja, viittoja, ilmassa lentäviä paperilennokkeja… Alimmassa kerroksessa näen suuren kyltin, jossa lukee Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaala.

Tuijotan näkyä silmät pyöreinä. Mitä? Miten? Näenkö unta? Nipistän itseäni sinisen kaksiosaisen pyjaman paljastamasta käsivarresta ja säpsähdän kivusta.
Mitä olin tekemässä juuri ennen kuin päädyin tänne? Ajatus on aivan kielen päällä, mutten saa siitä kiinni ennen kuin maailma alkaa mustua silmissäni.

”Evelyn! Sinä olet hereillä!” joku sanoo ja halaa minua. Työnnän pojan automaattisesti pois ja hoipun kauemmas, mutta törmään johonkuhun ja lyyhistyn tätä vasten, kun jalat pettävät.

”Sinun ei pitäisi olla jalkeilla”, sanoo ääni yläpuoleltani. Mies, joka tukee minua, tuoksuu hyvältä, mutta juuri muuta en erota sumun keskeltä.

”Siellähän sinä! Et olisi saanut lähteä tuossa tilassa kävelemään. Kapuahan paareille”, kuuluu ääni kaukaisuudesta.

En tajua liikkuvani, mutta sitten tuijotankin jo kattoa paarien liikkuessa ja seuraavana hetkenä heräänkin taas sängystä.

Evelyn… Kuka hemmetti on Evelyn?

Räpyttelen taas silmiäni. Ympärilläni on nyt kaksi valkotakkista ja toisella puolella sänkyä kaksi viittoihin pukeutunutta hahmoa. Kun katseeni taas tarkentuu, erotan platinanvaaleat hiukset omaavan pojan katsovan minua huolestuneena.

”Me olimme täällä katsomassa äitiä, vaikka alun perin meidän piti tulla vasta huomenna. Hyvä kuitenkin, että tulimme, koska muuten en olisi ollenkaan tajunnut tulla katsomaan sinua. Parantajat sanoivat, että voisi mennä useita kuukausia, ennen kuin heräisit”, poika puhuu helpottuneena silittäessään kättäni.

”Hyvät herrat, meidän täytyisi nyt suorittaa muutama testi Evelynille olotilan selvittämiseksi. Voitte odottaa ulkopuolella.”

”Tulen ihan pian takaisin”, poika sanoo ja hymyilee minulle. En ehdi vastata hymyyn.

Viereeni saapuu tummahiuksinen nainen valkeassa takissa, jonka nimikyltissä lukee yliparantaja Bane. ”Tervehdys Evelyn. Kertoisitko minulle, mikä on viimeinen asia, jonka muistat?”

En ymmärrä. ”H-haluan vettä”, sanon käheästi – yhä englannilla – sillä kurkkua kivistää yhä.

”Totta kai”, yliparantaja sanoo ja nappaa taikasauvan taskustaan, jota hän heilauttaa ja hänen luokseen ilmestyy lasi, joka täyttyy vedellä toisella heilautuksella. Katson tapahtumaa niin jähmettyneenä, etten edes heti tajua ottaa minun luokseni leijunutta lasia käteen. Juon veden hitaasti, jotta saan aikaa miettiä.

Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaala. Aluksi kuvittelin jonkun pilailevan kustannuksellani, olenhan suuri Harry Potter kirjojen ja leffojen fani, mutta mikään ei selitä äsken tyhjästä ilmaantunutta vesilasillista.

Paitsi, jos olen jotenkin ihmeessä päätynyt fiktiiviseen taikamaailmaan. Taidan olla helkutin pilvessä, sillä kaikki tuntuu ihan oikealta. Vettä oikeasti valuu suupieliäni alas siniselle t-paidalleni. Ihossani on oikeasti pieni punainen jälki siitä, kun nipistin itseäni aikaisemmin. Juomisen myötä kurkku alkaa tuntua jo paremmalta, eikä minua enää oksetakaan niin paljon.

Lasken lasin huuliltani.

”Viimeinen asia, jonka muistan… on kun heräsin täältä.”

Se on vale. Muistan ainakin tulleeni koulupäivän jälkeen kotiin. Oli tiistai ja viimeisenä oli ollut liikuntatunnilla pesäpalloa, jossa en ollut kovin hyvä. Lämmitin mikrossa valmismakaronilaatikkoa. Söin sitä ketsupin kanssa. Se oli ollut pari päivää parasta ennen päiväyksestä vanhaa, mutta ihan hyvää. Olinko saanut siitä niin ison myrkytyksen, että tajuntani oli siirtynyt ulottuvuuksien välillä johonkin rinnakkaisulottuvuuteen, jossa Harry Potter -maailma on totta?

”Kai sinä nyt jotain muistat. Minkä ikäinen sinä olet?” nainen jatkaa kysymistä lempeästi.

Avaan suutani hieman raolleen ja yritän näyttää tuskastuneelta. Olen 16. Mutta en tiedä mitä kävisi, jos kertoisin totuuden siitä, etten ole englantilainen noita vaan tavallinen jästi Suomesta. Ehkä he unhoittaisivat minut ja lähettäisivät takaisin Suomeen, jossa söisin vanhaa makaronilaatikkoa lopun ikäni. Haluan mahdollisuuden tutkia tätä taikamaailmaa, ennen kuin joudun palaamaan kotiin.

”Entäpä nimesi?” Nyt nainen alkaa kuulostaa vakavammalta.

”En tiedä”, piiperrän. ”Evelyn?”

Sekin on vale. Nimeni on Sanni Lehtinen. Ei Evelyn, joksi minua on puhuteltu.

Yliparantaja Bane ottaa kasvoilleen ymmärtäväisen hymyn. ”Muistisi luultavasti palaa piakkoin, moisen kirouksen jälkeen on normaalia kokea amnesiaa.” Jokin parantajan sanoissa saa minut kuitenkin uskomaan, ettei täydellinen muistinmenetys ole aivan normaalia.

”Minkä kirouksen?”

”Yritä levätä. Kysymyksille on aikaa myöhemmin”, yliparantaja sanoo ja vilkaisee vierellään olevaa parantajaa, joka nyökkää ja lähtee oven suuntaan. ”Nyt sinun olisi hyvä syödä hieman jotain kiinteää.”

”Kuinka kauan olen ollut täällä?”

”Hieman alle kuukauden.”

Nyökkään ja annan katseeni taas vaeltaa ympäriinsä. Nainen toisella puolella huonetta tuijottaa minua yhä, mutta kääntää katseensa, kun äkkää minun huomaavan. Suljen hetkeksi silmäni. Minua väsyttää kauheasti verrattuna siihen, että en ole kuulemma tehnyt muuta kuin koisinut kuukauden päivät. Avaan silmäni nopeasti ja etsin vielä katseellani parantajan, joka on ehtinyt jo toiselle puolelle huonetta. Kysyn mikä päivä nyt on.

”Ensimmäinen heinäkuuta kaksituhattakaksikymmentäyksi.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 2. luku 30.12
Kirjoitti: Crysted - 30.12.2019 15:32:33
2.   luku

1.7.2021. Viimeinen päivä, jonka oikeasti muistan, on 29.6.2021. Se oli se päivä, kun oli liikuntaa ja söin sen jälkeen makaronilaatikkoa. Mitä ihmettä siis tapahtui 30. päivä? Kai minä silloinkin menin kouluun, mutta muistini katkeaa 29. päivän iltapäivällä makaronilaatikon syömiseen.

Vilkaisen oven suuntaan, joka on kiinni. Se poika ja tämän isä. 2021. Kaksi platinablondia. Voisivatkohan he olla Scorpius ja Draco Malfoy? Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa. Ja Bill Weasley. Severus Kalkaros on luultavasti kuollut. Samoin Sirius Musta ja Cedric Diggory.

”Tässä, syö varoen”, viereeni ilmestynyt parantaja sanoo ja laskee syliini tarjottimen, jossa on niukasti ruokaa. Vasta nyt huomaan katsoa nimen hänen takistaan. Parantaja Moore. ”Et ole syönyt mitään kiinteää pitkään aikaan, joten syö hitaasti”, mies neuvoo.

Kiitän miestä englanniksi ja seivästän muovihaarukalla viidestä porkkananpalasta yhden. Sentään olen asunut muutaman vuoden Lontoossa, joten puhun englantia brittiläisittäin ääntäen. Ajattelen kuitenkin yhä suomeksi. Mahtavatkohan lontoolaiset ystäväni olla elossa tässä ulottuvuudessa? Katseeni harhailee ikkunaan huoneen vasemmassa päässä, yhden sängyn päässä minusta.

Pureskelen porkkanaa hitaasti. Huoneessa on kuusi sänkyä, kolme molemmin puolin huonetta. Tämän puolen sängyt ovat minun sänkyäni lukuun ottamatta tyhjiä. Samoin vastapäiset reunimmaiset sängyt. Mutta minua vastapäätä olevassa sängyssä oleva nainen tuijottaa taas minua.

”Mitä?” ärähdän, kun hän ei ehdi katsoa pois tarpeeksi nopeasti. Nainen ei vastaa, nostaa vain lukemansa sanomalehden kasvojensa suojaksi. Sanomalehden kuvat liikkuvat. Absurdia. Mutta näköjään totta. Seivästän toisen porkkanan. Syötyäni minulle tulee tarve käydä vessassa. Äkkään lukollisen huoneen ulko-oven vieressä ja suuntaan sinne. Olen suuntamassa suoraan vessanpöntölle, kun jähmetyn nähdessäni vilauksen itsestäni peilistä.

Peilistä takaisin tuijottavat kasvot, jotka eivät ole Sanni Lehtisen. Sanni Lehtisellä on ruskeat hiukset ja silmät sekä punaruskeat ripset, jotka häviävät näkyvistä auringonvalossa. Hän on kesäisin kauniin ruskettunut. Hänellä on melko pitkähköt, sopusuhtaiset kasvot, mutta pienehköt huulet ja suuret korvat, jotka hän peittää olkapäänpituisilla hiuksilla. Evelynin hiukset ovat muutamaa sävyä tummemman ruskeat, lähes mustat oikeastaan. Hänen silmänsä ovat syvänruskeat ja ripset tummat. Kasvot ovat lyhyemmät ja alaspäin painottuneet, leuka reilusti pienempi ja otsa suurempi. Otsaa peittää otsatukka. Hiukset ovat hieman polkkaa pitemmät ja latvat kääntyvät sisäänpäin. Huulet kaareutuvat kauniisti. Kasvot ovat kalpeat, jotenkin sairaanloisen vihertävät, mutta se saattaa johtua myös huonosta valaistuksesta tai pitkästä tajuttomuudesta.

Koskettelen uusia kasvojani pitkän aikaa, ennen kuin riistän itseni peilin edestä.

Kun tulen ulos vessasta, parantaja sanoo vieraideni lähteneen, koska tarvitsen lepoa, mutta vieraani lupasivat tulla huomenna uudestaan. Yritän esittää kysymyksiä menneisyydestäni ja tapaturmasta, mutta parantaja kiertää kysymykset vedoten heikkoon tilaani. Minua hieman ärsyttää se, että parantaja luulee tietävänsä tilastani enemmän kuin minä itseä, mutta suljen kuitenkin silmät ja yritän nukkua.

Kun herään, ikkunan eteen on vedetty verho ja valot ovat pois. Minua ei enää nukuta, joten nousen istumaan, odotan hetken verenpaineen tasautumista ja nousen sitten ylös. Kävelen ovelle mutta se on lukossa. Viereisestä parantajien kopista astuu eri parantaja kuin aikaisemmin. Tämä näyttää nuoremmalta.

”Mene vain nukkumaan”, mies sanoo.

”Nukuin jo, ei väsytä. Minun täytyy jaloitella.”

Parantaja vilkaisee minun lisäkseni ainutta potilasta, joka nukkuu liikkumatta ja hymyilee minulle sitten hieman. ”Olkoon. Käydään pikkukävelyllä.”

Sairaala on autio keskellä yötä. Suuri seinäkello aulassa näyttää, että kello on hieman yli kaksi. Vilkaisen parantajaa, joka näyttää piristyneen öisestä kävelyretkestä. ”Paljonko sinä tiedät tilastani?” minä kysyn häneltä. Takissa lukee parantaja Lupin. Sydämeni jättää lyönnin jälkeen. Teddy vitun Lupin. Mutta hänellä ei ole kirkkaansinisiä hiuksia, niin kuin useimmissa fanarteissa, joita olen nähnyt hänestä, vaan ruskeat tai hiekanvaaleat – vaikea sanoa tässä valaistuksessa. Teen pikaisen päässälaskun mielessäni ja tulen siihen tulokseen, että Teddy taitaa olla hieman yli parikymppinen.

Mies hymyilee ymmärtäväisesti. ”Sinua varmaan turhauttaa, kun sinulle ei kerrota mitään.”

”Ehkä hieman”, sanon sarkastisesti.

”Se on ihan syystä. Mieleen vaikuttavien kirousten jälkihoidossa on tärkeää välttää järkytystiloja. Yritä olla kärsivällinen.”

Huokaisen raskaasti. Niin kuin sen tajuaminen, että olen päätynyt fiktiiviseen kirjasarjaan, ei olisi ollut yhtään järkyttävää. ”Kertoisitko edes mikä minun nimeni on? Se tuskin järkyttää minua kauheasti.”

Mies näyttää yllättyneeltä siitä, etten tiedä. ”Evelyn Glassthorn.”

En muista sen nimistä hahmoa kirjoista. Itseasiassa olen varma, ettei kirjoissa ole sen nimistä hahmoa, saati perhettä. Joku jästi- tai puoliverinen taustahahmo siis. Olemme kävelleet nyt jo aika pitkälle ja minua alkaa väsyttämään. Istahdan alas penkille ja Teddy istuu viereeni.

”Kerro sitten jotain itsestäsi, jos et voi kertoa mitään minusta.”

Mies naurahtaa. ”Selvä. Nimeni on Teddy Lupin. Valmistuin parantajakoulusta viime keväällä.”

”Ja saat kaikki paskavuorot, koska olet uusi?”

Teddy virnistää. ”Nimenomaan. Rytmini on nykyään varsin nokturnaalinen.”

”Halusitko aina parantajaksi?”

”En oikeastaan. Mietin myös auroria. Äitini oli aurori”, Teddy kertoo ja äänensävy laskee muutaman asteen. ”Mutta päätin ottaa välivuoden ja matkustella Tylypahkasta valmistumisen jälkeen hieman ympäri Eurooppaa. Kun poikkesin turistireiteiltä, silmäni avautuivat parantajan hommille.”

”Matkusteleminen kuulostaa ihanalta. Käydä tutkimassa eri velhokulttuureja”, huokaisen.

”Se oli kyllä hieno kokemus. Jos päädyt ikinä Budapestin nurkille, minulla on yhteyksiä”, Teddy vitsailee.

Naurahdan aidosti. ”Luultavasti olen jumissa täällä vielä hetken aikaa. Kuinka vanha minä olen?”

”Kuusitoista, muistaakseni”, Teddy sanoo.

Ainakin se meni oikein. Olisi kauheaa, jos olisin joutunut jonkun yksitoistavuotiaan rääpäleen kehoon. Tosin sen olisin varmaan huomannut jo aikaisemmin. Onhan minulla jo rinnat ja kaikkea. Ei sillä, että sininen sairaalapaita tekisi niille oikeutta. Silmäni alkavat ihmeellisesti jo lupsua, vaikka nukuin varmasti aika kauan.

”Lähdettäisiinkö jo takaisinpäin?” Teddy kysyy, huomaa varmaan minun väsymykseni.

”Ei”, estelen, sillä haluan tietää lisää Teddystä. ”Mikä oli sinun lempiaineesi koulussa? Tai lempiopettajasi?”

Teddy naurahtaa, sillä pääni notkahtaa jo miehen olkapäätä vasten. Suoristan pääni ja räpäytän auki silmäni, joita en huomannut sulkeneeni. ”Nyt nukkumaan neitiseni. Jatketaan huomenna, jos satut olemaan hereillä kahden aikaan”, hän sanoo ja auttaa minut pystyyn. Teddy tukee minua, kun kävelemme takaisin huoneeseen. Nukahdan lähes heti, kun pääni koskettaa tyynyä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 2. luku 30.12
Kirjoitti: Lyra - 30.12.2019 16:31:43
En osaa nyt sanoa mitään kovin järkevää muuta kuin tykkään edelleen kovasti ja seurailen! Saa nähdä mitä Sannille on tapahtunut. Ja ihanaa että täällä on Lupin <3
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 2. luku 30.12
Kirjoitti: Thelina - 31.12.2019 10:35:55
Piti heti tulla lukemaan, kun huomasin tämän tuolta kommenttikampanjasta :))

Tämä on todella hauska idea ja arvostan, että teit trailerinkin! Nostalginen aloitus :D

Minäkertoja sopii hyvin tämän tyyppiseen tarinaan, vaikka muuten sitä näkeekin ficeissä harvemmin. Tässä se kuitenkin toimii, kun voi katsoa paremmin päähenkilön silmien läpi kaikkea, mitä kaikkea hän tässä uudessa tilanteessaan ihmettelee. Ekan luvun jälkeen mietin, miten tuo kieliasia on ratkaistu - harva suomalainen kuitenkaan niin täydellistä englantia puhuu, ettei kukaan huomaisi eroa natiivipuhujiin, mutta hyvä keksintö tuo, että Sanni on aiemmin asunut Englannissa.

Lainaus
Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa.
Tää oli niin hyvä ;D Voin kuvitella, että omatkin ajatukseni kulkisivat juuri tuota rataa... Toisessa osassa tykkäsin myös siitä, miten Sannin muuttunutta ulkonäköä kuvailtiin ja että yövuorossa oleva parantaja paljastui Teddyksi <3

Tämä on mukavan erilainen idea ja toteutus on lähtenyt hyvin käyntiin, teksti on sujuvaa ja tosiaan tuo minäkertoja on hyvä valinta. Lisäksi on kivaa, kun tämä sijoittuu tuonne kolmannen sukupolven aikaan - se mahdollistaa henkilöiden, tapojen, velhomaailman kehityksen ym. suhteen vähän lisää vapautta kirjoittajalle, vaikka maailma onkin tuttu. Mielenkiinnolla odotan, miten Sanni/Evelyn kohtaa tuttuja hahmoja, mitä hän heistä ajattelee ja milloin hän pääsee kokeilemaan taikoja! Kiitos, jään ehdottomasti seurailemaan tätä tarinaa :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
Kirjoitti: Crysted - 01.01.2020 17:55:27
Lyra: Jee kiva että tykkäät yhä, Teddy on kyllä <3 joten hänet oli pakko kirjoittaa tarinaan :D Kiitos kommentistasi!
Thelina: Heheh, trailerit on kyllä nostalgisia :D En ole käyttänyt minäkertojaa pitkään aikaan, mutta oli pakko nyt kun se tuntui niin luonnolliselta tähän tarinaan. Hehe, lainaamasi kohta on kyllä niin totta munkin kohdalla :D Tää 3. sukupolvi on just siitä kiva että saa kirjottaa paljon vapaammin tapahtumista kun mitä jos yrittäis tunkea Harryn ikäluokkaan ja sen maailman kaaoksiin :D Plus eipähän tämä päähenkilö saa ihan liikaa etua siitä, että tietää mitä HP-maailmassa tapahtuu :D Kiva että tykkäät, kiitos kommentistasi :)

3.   luku

Herään kolahdukseen. Kämppäkaverini kumartuu nostamaan sängystä pudottamansa kirjan. Hän katsahtaa minua ennen kuin nostaa teatraalisesti kirjan kasvojensa eteen. Jostain ihmeen syystä tunnen oloni vieläkin väsyneemmäksi kuin eilen. Ihan kuin joku olisi herättänyt minut tunnin unosten jälkeen oltuani ensin kolme vuorokautta nukkumatta.

Päästän suustani valittavan mongerruksen ja räpyttelen silmiäni. Silmäluomeni tuntuvat painavilta.

”Huomenta”, kuulen vierestäni äänen, jota säpsähdän. Käännän katseeni samaan platinanblondiin poikaan, jonka tapasin eilen. Scorpius Malfoy varmaankin. Tämän isä ei ole paikalla.

”Huomenta. Paljonko kello?” mumisen ja hieron silmiäni.

”Vähän yhden jälkeen. Päivällä.”

Päästän taas valittavan äännähdyksen. Miten nukuin lähes kaksitoista tuntia eilisten nokosten lisäksi ja olen näin kuolemanväsynyt?

”Sinulle tuotiin aamiaista. Ja äsken myös lounasta. Onko sinulla nälkä?”

Nostan itseni istuma-asentoon ja vilkaisen poikaa. ”Kauanko sinä olet ollut täällä?”

Poika naurahtaa nolon näköisenä. ”No, tulin heti aamusta, kun olin niin innoissani siitä, että olet hereillä. Kävin kuitenkin myös äidin luona tässä välissä.”

Astorialla on tosiaan jokin… verisairaus? Sanni Lehtinen tietää sen, mutta Evelyn, joka on menettänyt muistinsa ei tiedä. ”Mikä sinun äidilläsi on?”

”Verikirous”, poika vastaa jotenkin varovaisesti. ”Tuota… he sanovat, ettet muista juurikaan mitään. Muistatko sinä minut?”

Otan kasvoilleni pahoittelevan ilmeen. ”Anteeksi. En.”

Poika nyökkää ja yrittää hymyillä rohkaisevasti. ”Olen Scorpius Malfoy. Olemme… olemme ystäviä koulusta.”

En voi karistaa pois vaikutelmaa, että Scorpius ja Evelyn ovat jotain enemmänkin kuin ystäviä koulusta. Ojennan käteni pojalle. ”Hauska tutustua, Scorpius Malfoy. Näin uudelleen.”

Scorpius naurahtaa vapaammin ja ravistaa kättäni. Poika tiedustelee uudestaan, olenko nälkäinen, mutta sanon mieluummin käyväni pienellä kävelyllä. Työvuorossa oleva uusi parantaja, jota en ole vielä tavannut, tekee minulle muutaman kehon perusmotoriikkaa testaavan kokeen ja päästää minut sitten menemään.

”Haluatko käydä kahvilassa?” Scorpius kysyy meidän astellessamme sairaalan käytävällä. Pääni yltä lentää joukko paperilennokkeja, joita jään katsomaan.

”Minulla ei ole juuri nälkä. Tai rahaa.”

”Okei, voidaan käydä myöhemmin, jos sinulle tulee nälkä. Minä kyllä maksan. Tai jos haluat, voin tuoda tavaroitasi tänne.”

”Onko minun perheelleni ilmoitettu, että olen hereillä?” tajuan kysyä.

Scorpius näyttää jotenkin vaikealta. ”He… öh eivät oikeastaan pääse tulemaan… Mutta minä kyllä tulen joka päivä. Voin myös lähettää pöllön ystävillemme. Albus varmasti tulee mielellään, ja varmaan myös Betty. Muistaakseni Sharon on Espanjassa koko kesäloman, joten hän ei varmaan pääse-”

”Scorpius, miksi perheeni ei pääsisi tulemaan”, tivaan ja pysäytän pojan ojentamalla käteni hänen eteensä.

Scorpius välttelee katsettani, kuin yrittäen etsiä jotain, joka harhauttaisi minua.

”Kerro minulle.”

”En saa”, Scorpius huokaisee tuskastuneena. ”He sanoivat, etten saisi.”

”Parantajat?”

”Niin.”

”Mikset muka saisi.”

”Kuule, puhutaan jostain muusta.”

”Scorpius, minä en edes muista mitä perhettä minulla on. Onko minulla isä ja äiti? Entä sisaruksia? Jos sinulla on jotain pahaa kerrottavaa heistä, vaikka se, että he ovat kaikki kuolleet, en järkyttyisi, koska en muista heitä”, huomautan niin neutraalilla äänellä, että Scorpius näyttää harkitsevan kertomista.

”No… Sinulla on isä. Hän ei pääse tulemaan”, Scorpius sanoo.

”Miksei?”

”Anna olla”, Scorpius pyytää ja yrittää jatkaa matkaa, mutta tartun häntä kädestä kiinni ja pysäytän hänet.

”Onko hän ulkomailla? Eikö hän pidä minusta?” arvailen ja yritän etsiä jotain vinkkiä pojan kasvoista. ”Onko hän loukkaantunut? Onko hän menettänyt myös muistinsa? Onko hän vankilassa – haa. Hän on Azkabanissa, eikö olekin”, sanon, kun Scorpiuksen silmät sinkoavat refleksinomaisesti minuun sanan vankila kohdalla.

Hetkellinen voitonriemuni katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, kun näen Scorpiuksen painavan nopeasti katseensa maahan.

”Hän joutui Azkabaniin äskettäin, eikö joutunutkin”, sanon hitaasti. ”Oliko hänellä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä?”

Scorpius ei vastaa, tuijottaa yhä lattiaa.

”En järkyty siitä”, väitän, vaikka sydämeni lyö hieman nopeammin. Päästän irti pojan kyynärvarresta. Alan taas kävelemään hitaasti eteenpäin ja Scorpius seuraa minua. ”En muista häntä. Enkä muista mitä tapahtui”, sanon hieman liian kepeästi. Nyt minä olen se, joka tähyilee ympärilleen etsiäkseen jotain, joka vetäisi puheenaiheen muualle. ”Mikä on minun lempikarkkini?”

”Suklaiset sokerihiiret”, Scorpius vastaa joutumatta miettimään hetkeäkään.

”Selvä. Mennään kahvilaan, niin voit ostaa minulle sellaisia”, sanon pirteästi ja suuntaan kohti portaita, koska muistan kirjasta, että kahvila sijaitsee viidennessä kerroksessa ja taikakiroukset – jossa minä yövyn – ovat neljännessä.

En tiedä miksi pelästyin hieman Scorpiuksesta nyhtämääni tietoa. Enhän minä kokenut sitä, mitä tahansa Evelynille tapahtui. Minä olin vielä kolme päivää sitten Suomessa syömässä makaronilaatikkoa, kun Evelyn oli silloin ollut tajuttomana jo pitkään. Minä en ole koskaan edes tuntenut isääni, hän lähti minun ja äitini luota, kun olin vasta vauva. Tai sitten äitini ei edes alun perinkään tiennyt kuka isäni on, sen verran usein minun isäpuoleni ovat vaihtuneet. Pisin kesti neljä vuotta ja hänen perässään muutimme jopa Britanniaan. Huolimatta siitä, että se oli elämäni parasta aikaa, vihaan yhä äitiäni siitä, että hän riisti minulta parhaat ystäväni, rakastamani uuden kotiseudun ja pakotti muuttamaan paskalähiöön Jumalan selän taa kuusien keskelle.

Paskat vanhemmat. Se minulla ja Evelynillä ainakin on yhteistä.

Mieleeni herää karmiva ajatus siitä, että jos minä olen Evelyn Glassthornin kehossa, onko Evelyn minun kehossani? Hän tarvitsee aika lailla onnea, jos meinaa kestää taikamaailman jälkeen minun jästielämääni, fysiikkaa ja pitkää matikkaa päntäten. Perkele, jos joudun joskus takaisin vanhaan kehooni ja hän on sillä välin tuhonnut minun tulevaisuuteni, aion haastaa jonkun oikeuteen.

”Kävelit ohi”, Scorpius huikkaa takaani.

Käännyn ympäri ja palaan Scorpiuksen luokse. Äkkään suklaasokerihiiripakkauksen ennen häntä ja heitän sen hänelle. Hän ei saa sitä kiinni.

”Et taida pelata huispausta”, naurahdan.

Scorpius tuhahtaa, mutta ei tylysti. ”En. Minulta puuttuu tietynlainen kilpailunhalu siihen.”

”Hmmm… kuulostaa siltä, että olet pyrkinyt.”

Scorpius hymyilee nolosti siirtyessään kassalle maksamaan. ”No, ehkä yhtenä vuotena. Tai kahtena.”

Istumme kahvilan pöytään maistamaan sokerihiiriä. Vieroksun niitä, sillä ne liikkuvat ja liikkuvan asian suuhun laittaminen tuntuu väärältä, vaikka ne olisivatkin taiottua suklaata ja sokeria.

”Puraiset vain sen pään poikki niin se lakkaa”, Scorpius huomauttaa mussuttaessaan omaa hiirtään, kun roikutan hiirtä hännästä ja katselen sen pyristelyä.

”Sillä on söpöt pikku jalat”, huomautan kulmat kurtussa ja kosketan sen jalkaa. Hiiri vetää jalkansa karkuun kosketusta.

”Ennen sinä söit niitä yhtään välittämättä. Sanoit, että se tuntuu hauskalle, kun ne pyristelevät suussa”, Scorpius huomauttaa.

Laitan hiiren takaisin laatikkoon. ”Ehkä en ole enää sama ihminen”, sanon vaisusti ja jostain syystä tunnen oloni surulliseksi. Nousen ylös ja lähden kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Olen nyt Evelyn. Tarkoittaako se, että minun pitää oppia käyttäytymään kuin hän? Lakkaamasta olemasta minä?

”Hei, mikä häntänä?” minut kirinyt Scorpius kysyy huomatessa vetiset silmäni.

Tuijotan lattiaa ja pudistan päätäni. ”En tiedä kuka olen”, kuiskaan ja nyyhkäisen.

”Asiat kyllä palaavat mieleesi”, Scorpius lohduttaa.

Vilkaisen häntä itkuisilla silmilläni. ”Entä jos eivät? Ehkä minusta tulee ihan erilainen kuin ennen.”

Scorpius vetää minut halaukseen. ”Hei, ei se mitään. Minä pidän sinusta ihan sellaisena kuin olet. Jos tunnet olosi erilaiseksi, ei se haittaa. Saat olla sellainen kuin haluat.”

Nyyhkäisen Scorpiuksen olkapäätä vasten. Hän on liian kiltti. Mutta hän pitää Evelynistä. Mahtaako hän pitää oikeasti minusta? Tai minä edes hänestä sillä tavalla? Kun erkaneemme halauksesta, huomaan, että luoksemme ovat pysähtynyt Draco ja Astoria. Astorialla on samanlainen sininen sairaala-asu kuin minulla.

”Hei äiti, isä”, Scorpius tervehtii. Minä räpyttelen silmiäni kuivemmaksi ja hymyilen hieman. Astoria hymyilee lämpimästi meille molemmille, mutta Dracon silmissä on jotain synkkää, kun hän katsoo minua.

”Hei. Oloni tuntuu hieman paremmalta, joten päätimme juhlistaa sitä kahvilassa”, Astoria sanoo. ”Liityttekö seuraan?”

Scorpius myöntyy, mutta minusta tuntuu, että tungettelen. Selitän, että minua alkoi väsyttää kauheasti. Scorpius lupaa tulla luokseni myöhemmin. Scorpius liikahtaa hieman minua kohti kuin hyvästelläkseen halauksella (tai suudelmalla), mutta esitän etten huomaa ja lähden paikalta.

Dracon synkkä katse oli saanut iholleni kylmänväreitä. Sinun ei pitäisi olla jalkeilla, Draco oli sanonut, kun olimme tavanneet eilen. Mutta mitä jos Draco oli tarkoittanutkin sinun ei pitäisi olla hengissä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
Kirjoitti: hiddenben - 02.01.2020 08:54:09
Tämä ficci on jotenkin jokaisen ficcaajan/Potter-fanin ehdoton unelma – tai ainakin tuntuu siltä! Tosin, eihän sitä koskaan tiedä, millaisia hankaluuksia Sanni/Evelyn tulevaisuudessa kohtaa, voi olla, että yhtäkkiä olenkin ihan ok sen suhteen, etten itse päätynyt taikamaailmaan :D Sait minut monesti hymyilemään näiden kahden ensimmäisen luvun aikana, erityisesti tuo laskeskelu siitä, ketkä kaikki ovat vielä elossa ja ketkä eivät, kuka on liian vanha seurustelukumppaniksi ja kuka ei ;D I feel you, Sanni/Evelyn! Olen samaa mieltä kuin Thelina, että ratkaisit tuon kieliasian luontevasti.

Tykkäsin varsinkin toisessa luvussa dialogin rosoisuudesta, kuinka Sanni (vai Evelyn? Ehkä puhun Sannista) keskustelee Teddyn kanssa niin luontevasti ja tavallaan jopa suomalaisittain. Erityisesti tuo ”Ja saat kaikki paskavuorot, koska olet uusi?” sai hymähtämään :) Voisin hyvin itsekin olla Teddy Lupinin kaveri! Toinen luku herättää myös vielä ensimmäistä lukua paremmin uteliaisuuden tulevasta ja kaikesta, mitä tulee tapahtumaan. Tästä ficistä tekee myös mielenkiintoisen se, että Sanni tietää jo niin paljon Potter-maailmasta ja pystyy ehkä sen avulla navigoimaan paljon paremmin taikamaailmassa. Trailerin perusteella tosin hän ei pysty ihan luontevasti sujahtamaan Evelynin rooliin!

Mutta tämä kolmas luku olikin vasta jännittävä! Pidin tuosta Sannin ja Scorpiuksen keskustelusta, kuinka Sanni osasi painostaa tätä kertomaan niin paljon itsestään ja vanhemmistaan. Luontevaa on myös se, että Evelynin kohtalo ei herätä Sannissa niin paljon tunteita, mutta jotenkin mietin, että kykeneekö Sanni tuntemaan jotain Evelynin kokemuksia, ajatuksia, mieltymyksiä ollessaan hänen kehossaan? On mielenkiintoista saada nähdä, kuinka hän löytää yhtymäkohtia omasta ja Evelynin elämästä. Tuo kolmannen luvun lopussa ollut cliffhanger oli hieno, odotan jo seuraavaa lukua! Vähän mietin, voiko Draco todella olla pahis vai voisiko kyse olla Sannin kohdalla väärästä tulkinnasta, mutta se jäänee nähtäväksi ;)

// Huomasin myös, että olet kirjoittanut tämän jo valmiiksi! Huippua, ja mieletöntä kärsivällisyyttä, että olet kirjoittanut tekstin loppuun ennen sen julkaisemista :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
Kirjoitti: Crysted - 03.01.2020 14:11:11
hiddenben: Heh ehdottomasti en kieltäytyisi mahdollisuudesta herätä HP maailmasta :D Saapi nähdä minkälaisia hankaluuksia päähenkilömme kohtaa ;) Jee kiva että olen saanut sut hymyilemään tällä tarinalla. Me kaikki tarvitaan Teddy Lupin kaveriksi <3 Heheh hyvä jos odotat jo jatkoa, koska tässä sitä tulee :D Ei tämä ihan valmis ole, mutta tiedän mitä jokaisessa luvussa tapahtuu, joten tämä ehdottomasti ei tule jäämään kesken. Kiitos paljon kommentistasi :)

4.   luku

Juuri työvuoroon tullut parantaja Moore tekee minulle perusteellisen muistitestin. Vastaan mahdollisimman totuudenmukaisesti jokaiseen kysymykseen. Tiedän paljon tapahtumista Harry Potter -kirjojen ajasta ja osaan vastata aika hyvin kuka kuuluisa henkilö kuvassa on, niillä tiedoilla, jotka olen leffoista saanut, vaikka henkilöt eivät näytäkään aivan samoilta kuin elokuvien näyttelijät. Onnistun onneksi vastaamaan myös muutamaan yleistietoiseen kysymykseen loitsuista tai taikaeläimistä. Years of academy training not wasted.

Itsestäni en osaa sanoa mitään. Parantaja konsultoi yliparantajaa asiasta ja he tulevat siihen tulokseen, että henkilökohtaista historiaani koskeva muistamattomuus on traumaattinen kokemukseni myötä syntynyt suojamekanismi. Minusta tuntuu siltä niin kuin olisin juuri läpäissyt poliisin kuulustelun murhasta, jonka olin suorittanut. Kun olen menossa vessaan, kuulen parantajien keskustelevan siitä, että auroreja on turha päästä järkyttämään minua kysymyksillään, kun en muista mitään tapaturmasta. Olen kiitollinen siitä.

Scorpius tulee takaisin pirteänä. Minun sisuksiani kalvaa syyllisyys siitä, että tiedän Astorian kuolevan. En muista milloin tarkalleen, mutta se tapahtui muistaakseni jonain kesänä. Esitän väsyväni nopeasti. Hän sanoo tulevansa takaisin huomenna ja tuovansa ystäviämme katsomaan minua.

Vaikka alun perin vain esitän nukkuvani, nukahdan kuitenkin. Näen levotonta unta. Minun pitää paeta jotain. Ihmiset huutavat, mutten saa selvää sanoista. Päähän sattuu.

Säpsähdän hereille. Huoneessa on taas pimeää. Olen potkinut peiton sängyn jalkopäähän. Valun istumaan lattialle. Painan käteni sydämelleni hillitäkseni nopeita lyöntejä.

”Hei, onko kaikki kunnossa”, kuiskaa ääni sängyn takaa. Tunnistan äänen Teddyksi, vaikken käänny katsomaan.

”Näin vain pahaa unta”, mutisen ja nousen ylös. ”Käydään kävelyllä.”

Kävelemme hetken aikaa hiljaisuudessa käytävän sinertävässä valossa. Minulla on outo tunne siitä, että uni oli jotain enemmänkin kuin uni. Ei se kuitenkaan ole minun muistoni, minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä järkyttävää. Evelyniin verrattuna olen päässyt elämässäni melko vähällä.

”Voivatko muistot palata takaisin unien muodossa?” kysyn, kun pysähdyn kaiteen luokse katselemaan hiljaista sairaalaa. Alimmassa kerroksessa liikkuu vartija, mutta tämä ei katso ylöspäin. Kello on varttia yli kolme.

Teddy laskee kätensä kaiteelle minun viereeni. ”Voivat. Unet ovat alitajuntasi tuotetta. Tämä on hyvä merkki, vaikka näkemäsi uni olisi ollut epämiellyttävä, sillä se tarkoittaa sitä, että muistot ovat tallessa, vaikkakin syvällä alitajunnassasi”, Teddy kertoo. Pureskelen huultani. ”Haluatko puhua siitä?”

Hieraisen otsaani, mutta pudistan päätäni. En ymmärrä miten minun alitajunnassani voisi olla Evelynin muistoja. Se tietysti herättää ikävän eksistentiaalisen kysymyksen siitä, olenko minä oikeasti Sanni vai sittenkin Evelyn. Ehkä sepitelmä Sannista on vain alitajuntani kyhäämä suojamekanismi. Värähdän.

”Onko sinulla kylmä?”

”Ei”, sanon ja yritän hymyillä. Käännyn hieman miestä kohti. ”Jatkahan sitten tarinaasi. Kerroit jotain Budapestistä… sielläkö sinä matkustellessasi viivyit pisimpään?”

Teddy hymähtää ja miettii hetken. ”Niin taisin. Työskentelin siellä jopa pari kuukautta kodittomien velhojen ja noitien asuinkeskuksessa majapaikkaa vastaan. Muiden kokema kurjuus todella avasi silmäni sille, että haluan auttaa ihmisiä. Sitä ennen viivyin Amsterdamissa lähes yhtä kauan. Kaunis kaupunki, mutta noh, mielikuvani siitä ajasta eivät ole järin… selkeät”, Teddy paljastaa ja pudistelee päätään kuin häveten kaukaista nuoruuttaan.

”No, jokaisen täytyy irrotella joskus. Ja ehkä se oli ihan hyväksikin, sait sellaisesta elämästä näköjään kylliksesi koko loppuelämäksi?”

”Todellakin”, Teddy myöntää. ”Entäpä sinä?”

Räpyttelen silmiäni. ”Mitä minusta?”

”Mitä sinä haluat elämältä?”

Kohautan olkapäitäni. ”En muista.”

”Ei sinun tarvitse muistaa. Miltä sinusta tuntuu?”

Tulevaisuuteni on aina tuntunut hivenen epäselvältä. Luonnontiedeaineet kyllä sujuivat, äiti on aina halunnut, että minusta tulisi lääkäri, mutta en usko, että kestäisin sitä. Uudet asiat ja soveltaminen kiehtoivat minua. Pienenä halusin keksijäksi ja kirjoitinkin ala-asteen kavereideni ystäväkirjoihini esikuvani olevan Einstein ja Galilei, kun muut kirjoittivat jonkun suomipop-artistin nimen.

”Haluaisin tutkijaksi. Haluan luoda jotain uutta”, sanon viimein.

”Oi, sehän on kiinnostavaa. Millä saralla?”

”En ole varma”, myönnän. En ainakaan tällä taikamaailman tarjoamilla aloilla. Olen hyvä kemiassa ja liemet saattavat lähennellä kemiaa, mutta käytännössä saisin tietää vasta syyskuun saavuttua. Jos edes pääsisin Tylypahkaan. Mahdanko minä edes osata taikoa? Kyllä minä nyt spidiirium leviosan osaan ja muutaman muunkin loitsun, jos ne lähentelevät Harry Potter Hogwarts Mystery -pelissä opittua liikerataa. Taitotasoni on kuitenkin luultavasti kaukana kuutosluokkaisen taidoista. Minun täytyy pyytää Scorpiusta tuomaan oppikirjani huomenna.

Vatsani kurnii yllättäen. En edes muista, milloin viimeksi söin, vaikka parantajat kyllä tuputtivat minulle ruokaa joka välissä.

”Et tainnut syödä iltapalaa. Tule, mennään valvontakoppiin syömään”, Teddy sanoo ja lähtee takaisinpäin.

Valvontakopissa on ikkunat kahteen suuntaan, minun makuusalini suuntaan sekä toiseen, isompaan makuusaliin, jossa nukkuu enemmän ihmisiä. Valvontakopin valossa huomaan, että Teddyn hiukset ovatkin tummanruskeat, vaikka aikaisemmin ne olivat mielestäni vaaleammat.

Teddy huomaa, että jään tuijottamaan hänen hiuksiaan. ”Mitä?”

Otan palan leivästäni, jonka Teddy minulle tekaisi. ”Ei mitään. Luulin muistaneeni, että sinulla oli eriväriset hiukset. Hämärä valaistus kai sai sen aikaan.”

Mies virnistää ja samassa hiukset muuttavat väriään violeteiksi. Esitän hätkähtäväni. ”Metaformaagi?” arvaan.

Mies nyökkää.

”Vaihdatko hiustesi väriä jatkuvasti ihan vain hämmentääksesi ihmisiä?”

”Nuorempana tein niin. Ja muutin myös kasvojeni ulkonäköä. Töissä pyrin välttämään sitä, mutta joskus se vieläkin tapahtuu tiedottomasti”, hän sanoo ja haroo hiuksiaan hieman. Väri vaihtuu violetista turkoosiksi, joka miellyttää minua. Siinä on se fanarttien Teddy Lupin. ”Pitäisi kai kasvattaa taas pitemmät hiukset, niin näkisin minkä väriset ne ovat milloinkin.”

”Oliko sinulla sitten joskus hevaritukka?”

Teddy irvistää. ”Et halua nähdä minusta kuvia seitsenvuotiaana. Syytän isoäitiäni ikuisesti siitä, ettei hän pakottanut minua leikkaamaan niitä pois.”

Kosketan omia hieman polkkatukkaa pitempiä hiuksiani, joiden lyhyyteen en ole ehtinyt tottumaan. Hiukset tuntuvat likaisilta, mutta en muistakaan milloin viimeksi olisin käynyt suihkussa. ”En edes muistanut miltä näytän”, tunnustan leikkien hiusteni latvoilla hajamielisesti. ”Kuvajaisen näkeminen oli aika… omituista.”

”Varmasti”, Teddy myöntää sympaattisesti ja puraisee sitten huultaan niin kuin olisi epävarma siitä, haluaisitko hän kertoa jotain. Viimein hän aloittaa, katse käsissään. ”Tiedätkö… en ole kertonut tätä kenellekään, mutta jouduin hieman hankaluuksiin virkavallan kanssa Amsterdamissa. Muutin ulkonäköäni toisenlaiseksi, jotteivat he jäljittäisi minua. En kuitenkaan halunnut vielä lähteä, koska… no, tiedäthän sinä miksi vastavalmistuneet lähtevät Alankomaihin. Se vaati harjoittelua, että sain kasvoni pysymään toisenlaisena pitkän aikaa, mutta eräässä vaiheessa en enää muistanut, miltä näytin oikeasti. Se oli aika pysäyttävää. Seuraavana aamuna hieman selkeydyttyäni vedin kaikki loput huumeet alas vessanpöntöstä ja hyppäsin junaan.”

”Vau”, sanon hitaasti ja otan sitten vitsailevamman sävyn. ”Tuo on vaikuttavin älä käytä huumeita valistuspuhe, jonka olen koskaan kuullut.” Teddy naurahtaa ja ymmärtää varmasti rivien välistä kommentin ironian koskien muistinmenetystäni. Oikeasti kommentti ei ollut vale.

”Olisiko taas aika mennä nukkumaan?” Teddy kysyy.

Vasta nyt huomaan, että olen syönyt leipäni ja juonut mehuni.

”Mene vain, minä kyllä vahdin”, vitsailen. Teddy kohottaa kulmaansa huvittuneena. ”Onko sinulla huomennakin yövuoro?” kysyn pidentääkseni tätä hetkeä vielä hetken.

”On. Mutta et saisi yrittää herätä yöllä”, Teddy moittii minua hieman, vaikka hymyileekin.

”Luulet liikoja itsestäsi”, huomautan vitsaillen. ”Heräsin ihan sattumalta.”

Myönnyn lopulta Teddyn patistuksiin ja menen pesemään hampaani ennen makuulle käyntiä. Pesiessäni hampaita, tuijotan yhä vieraalta tuntuvaa kuvajaistani peilistä. Otan kasvoilleni monenlaisia ilmeitä vain, jotta varmistun siitä, että kasvot todella kuuluvat minulle.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
Kirjoitti: Thelina - 03.01.2020 20:29:20
Voi Scorpius-parkaa tuossa kolmannessa osassa, hänen on varmaan vaikea olla Evelynin kanssa, jos heidän välillään on ollut jotakin muutakin kuin pelkkää ystävyyttä... ainakin hän on kovin innokas tulemaan joka päivä vierailulle. Salaperäistä tuo Evelynin isän vankilaan joutuminen, onkohan Dracollakin jotakin tekemistä asian kanssa, kun hänen katseensa on noin hyytävä?

Teddy on kyllä aivan ihana, mutta en osaa kuvitella hänelle ihan noin villiä nuoruutta Amsterdamissa :D sinun Teddysi on ehkä tullut enemmän Tonksiin, minun mielikuvissani hän muistuttaa enemmän Remusta (ei toki sinisen tukan osalta :D). Voi Sanni, ei ole helppoa kohdata peilistä vieraita kasvoja, minäkin varmaan vääntelisin naamani, jos tilanne olisi tuo.

Kiitos näistä luvuista, edelleen kiehtova tarina ja odotan jo innolla, pääseekö Sanni Tylypahkaan!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
Kirjoitti: Fiorella - 04.01.2020 00:03:57
Tämä vaikutti niin kiinnostavalta, että poimin talteen kommenttikampanjasta. :) Ja ainakin toistaiseksi täytti hyvin odotukseni. :) Seikkailu/mysteeri kuulostaa sellaiselta, jota ei tee mieli jättää väliin, sen verran harvoin sitä tulee vastaan.

Lainaus
Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa. Ja Bill Weasley. Severus Kalkaros on luultavasti kuollut. Samoin Sirius Musta ja Cedric Diggory.
Kova kohtalo fanille. ;D Onneksi sentään on sympaattinen Teddy ja mielenkiintoinen Scorpius, joiden seurasta nauttia. :)

Lainaus
”Puraiset vain sen pään poikki niin se lakkaa”, Scorpius huomauttaa mussuttaessaan omaa hiirtään, kun roikutan hiirtä hännästä ja katselen sen pyristelyä.
”Sillä on söpöt pikku jalat”, huomautan kulmat kurtussa ja kosketan sen jalkaa. Hiiri vetää jalkansa karkuun kosketusta.
Olen aina miettinytkin, että olisi kauheaa syödä tuontapaisia liikkuvia ruokia, kuten suklaasammakoita tai näitä hiiriä. Yyh.

Lainaus
Dracon synkkä katse oli saanut iholleni kylmänväreitä. Sinun ei pitäisi olla jalkeilla, Draco oli sanonut, kun olimme tavanneet eilen. Mutta mitä jos Draco oli tarkoittanutkin sinun ei pitäisi olla hengissä.
Jännää. :D Dracokin osaa olla synkkä ja uhkaava, kuin isänsä aikoinaan.

Tarina herättää uteliaisuutta ja toivon että se jatkuu pian! :) Suomalainen tyyppi taikamaailmassa on aina jotenkin mukavaa luettavaa ja tässä pikku mysteeri vain parantaa asiaa. Tahdon innokkaasti tietää lisää ja nähdä, miten Sanni kohtaa taikamaailman, kunhan pääsee sairaalasta muuallekin. (Toivon ainakin, että pääsee!) Ja missä mahtanee olla salaperäinen Evelyn sillä aikaa?
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
Kirjoitti: Crysted - 05.01.2020 16:19:26
Thelina: Scorpius parka tosiaan :D Draco on tosiaan mystinen ;) Heh, mun fanonissa Teddy on vähän villimpi tapaus kuin Remus, enemmän just Tonkisin kaltainen :D Kiitos kommentistasi, katsotaan, katsotaan päästäänkö kesän loputtua Tylypahkaan ;)
Fiorella: Seikkailu/mysteeri on ainaki yleensä mulle hankala genre kirjotettavaksi, mutta tätä on ollut hauska kirjottaa :) Hehh, harmittelisin fanina epäilemättä samaa :D Jep, nuo liikkuvat karkit on jotenkin karmivia :D Katsotaan mitäs Dracon taustalta paljastuu ;) Kiva että herätti uteliaisuutesi, kiitos kommentistasi :)

5.   luku

Tällä kertaa ehdin herätä ennen kuin Scorpius tulee. Käyn jopa suihkussa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olo tuntuu sen jälkeen ihmeen virkistyneeltä. Ehdin syömään aamiaisen juuri ennen kuin Scorpius saapuu kahden muun kanssa. Toinen on vaaleatukkainen tyttö ja toinen tummatukkainen poika.

”Hei Evelyn”, Scorpius tervehtii pirteästi ja istahtaa sänkyni laidalle. ”Tulin Albuksen ja Bettyn kanssa, kuten lupasin.”

”Hei”, tervehdin hymyilemällä hieman itse kullekin. Albus ja Betty vastaavat varovaisin hymyin ja tervehdyksin. He seisovat sängyn edessä hetken aikaa tietämättä mitä tehdä, kunnes istahtavat viereisen sängyn reunalle.

”Mitä teidän kesäänne on kuulunut?” kysyn, kun kukaan ei näytä tietävän mitä sanoa.

”Me kävimme kesän alussa Irlannissa lomalla”, Albus kertoo hieman reippaammin. ”Kävimme viimein siellä Berty Berringtonilla. Se oli kyllä tosi iso, mutta olit väärässä siitä lohikäärmejutusta. Kysyin kaupanpitäjältä ja hän sanoi, ettei se ole totta.”

Taidan näyttää hämmentyneeltä, kun Albus punastuu ja laskee katseensa. ”Ah, et varmaan… anteeksi.”

”Ei se mitään. Mitä lohikäärmeestä?”

Berty Berrington paljastuu maailmanlaajuisesti suosituksi irlantilaiseksi velhokarkkiketjuksi, jonka Dublinin toimipiste on suurin koko maailmassa. Dublinin toimipisteen kauppaa huhutaan kirotuksi ja kuulemma ensimmäisenä vuotenamme Tylypahkassa kehitimme taikahistorian tunnin inspiroimana teorian siitä, että kauppa on rakennettu lohikäärmehautausmaan päälle, sillä siinä paikkeilla käytiin suuri lohikäärmesota vuonna 743.

Vasta silloin minulle paljastuu, että olen Luihuisessa. Kai minun olisi pitänyt vetää se johtopäätös aikaisemmin. Sanni sen sijaan on Puuskupuhissa. Kaksi kertaa olen myös saanut tupatestissä Korpinkynnen ja vain kerran Luihuisen ja Rohkelikon. Minulle on tullut tavaksi tehdä uusi tupatesti aina syntymäpäivänäni.

Minun ja Albuksen juttu lähtee luistamaan nopeasti. Betty sen sijaan pysyy hiljaa lähes koko vierailun ajan ja vastaa vain lyhyillä lauseilla kysymyksiin.
”Onko Betty yleensäkin noin hiljaa?” kysyn, kun Betty käy puolen päivän aikaan vessassa.

”Teillä oli vähän riitaa juuri ennen kuin… en tiedä mitä tapahtui, hän ei suostu kertomaan. Hän taitaa vain tuntea hieman syyllisyyttä riidasta ja sitten kun… no tämä tapahtui”, Scorpius kertoo ja viittoo sairaalahuonetta.

En ehdi kysymään jatkokysymyksiä, kun parantaja Moore tulee luokseni ruokatarjottimen kanssa. Ruokana näyttää olevan perunaa ja lihalientä. Ei erityisen herkullisen näköinen annos. Muistuttaa elävästi lukion kumiperunoista.

”Parantaja Lupin kertoi, että olet heräillyt öisin. Sinun täytyy yrittää saada unirytmiäsi hieman normaalimmaksi”, parantaja Moore muistaa huomauttaa ojentaessaan minulle tarjottimeni.

Äännähdän myöntyvästi, vaikka oikeasti haluan pyrkiä heräämään öisin vain siksi, että saisin puhua Teddyn kanssa.

”Onko Teddy töissä tällä osastolla?” Scorpius ihmettelee parantajan mentyä.

”On joo”, Albus vastaa puolestani. ”Luulin kertoneeni siitä sinulle, mutta ehkä unohdin. Hän on tosin vain yövuoroissa muulloin kuin tiistaisin ja maanantaisin, jotka ovat hänen vapaapäiviään”, poika sanoo ja vilkaisee sitten minun huonetoveriani, joka nostaa nopeasti juorulehden kasvojensa eteen. Uskon, että nainen oikeasti salakuuntelee jokaista sanaamme, sillä hän kävi pyytämässä parantajalta luvan lähteä kävelylle juuri ennen kuin ystäväni saapuivat, mutta jäikin sitten huoneeseen nähdessään heidät.

”Minulla alkaa olla nälkä. Käytäisiinkö kahvilassa syömässä?” Betty kysyy. Se taitaakin olla pisin lause, jonka hän on sanonut koko vierailunsa aikana.

Albus ja Scorpius kannattavat ideaa ja kutsuvat minut kyllä mukaansa, mutta sanon jääväni syömään oman ruokani. Ystävieni lähdettyä huonetoverini lähtee viimein aikomalleen kävelylle. Kun olen saanut syötyä, parantaja tulee takaisin vierustoverini luota ja vie tarjottimeni pois. Hän kehottaa minuakin käymään kävelyllä, jotta peruskuntoni parantuisi, enkä väsyisi enää niin paljon. En vastustele, koska on kiva päästä pois huoneesta ja nähdä uuden elämäni jokapäiväistä taikuutta ympärilläni. Kävelen samaa reittiä, jota minä ja Teddy kävelemme öisin ja äkkään huonetoverini selailemassa ilmaislehtipinoa.

”Hei”, sanon. Näin läheltä huomaan, että nainen on vanhempi kuin ajattelin. Hänen otsallaan on runsaasti ryppyjä ja hänen ruskeiden hiustensa joukossa on hieman harmaita raitoja. Hänestä huokuu sellainen vaikutus, että hän on oikeasti ulkonäköään nuorempi.

Nainen kääntää katseensa minuun ja katsoo minua hieman epäluuloisesti. ”Hei”, hän sanoo ja ottaa yhden lehden pinosta.

”Mikä sinun nimesi on?”

Nainen katsoo minua taas niin kuin yrittäisi päättää haluaako hän vastata niinkin tungettelevaan kysymykseen. ”Kathy”, hän sanoo lopulta ja kääntää katseensa lehteen.

”Minä olen Evelyn”, kerron.

”Tiedän”, nainen vastaa.

”Niin. Näytätkin kuuntelevan keskustelujamme ahkerasti.”

Nainen vilkaisee minua pikaisesti muttei vastaa.

”Jos sinä seuraa kaipaat, voimme kyllä jutella”, sanon tajuttuani, että ehkä hän on vain yksinäinen. Kathyn luona ei ole käynyt vieraita ollenkaan.
Ilmeisesti siitä ei ole kyse, sillä Kathy vilkaisee minua inhoava ilme kasvoillaan.

”Sinä olisit viimeinen henkilö, jonka kanssa juttelisin niitä näitä.”

Otsani rypistyy. ”Miksi? Tunnemmeko me?”

”Esitä tuota muistinmenetystäsi parantajille, jos haluat, mutta et huijaa minua. Olet yhtä paha kuin isäsi, takinkääntäjä”, nainen sihahtaa ja marssii ohitseni.

Iholleni ilmestyy kylmänväreitä.

Scorpius, Albus ja Betty palaavat syömästä hetki sen jälkeen, kun olen ehtinyt huoneeseeni. Kathy ei ole vielä palannut, josta olen kiitollinen. En uskalla kertoa äskeistä ystävilleni, ehkä koska pelkään Evelynin oikeasti olevan yhtä paha, kuin Kathyn sanoista saa kuvan. Mutta eivät kai Scorpius, Albus ja Betty olisi ystäviäni, jos niin olisi?

Albus ja Betty lähtevät parin tunnin kuluttua, mutta lupaavat tulla uudestaan. Scorpius jää vielä hetkeksi ja sanoo pian menevänsä äitinsä luo.

”Sinun kesäsi on pelkää sairaalassa oleskelua”, sanon myötätuntoisesti.

Scorpius kohauttaa olkiaan. ”Ei se haittaa. Tai no, tietystihän olisi mukavaa tavata jossain muualla mieluummin, mutta…” Hän hymyilee minulle niin lempeästi, että vatsaani vääntää, sillä en vieläkään tiedä varmaksi onko meidän välillämme jotain muuta kuin ystävyyttä. Enkä uskalla kysyä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 5. luku 5.1
Kirjoitti: hiddenben - 06.01.2020 09:30:40
On jotenkin mukavaa, että näitä lukuja tulee melko nopealla tahdilla niin Evelynin tarinakin edistyy ja pääsemme vähän syvemmälle koko hänen taustansa mysteeriin! Oli kiva saada varsinkin tässä viidennessä luvussa hieman lisää avattua tuota salaisuutta, koska ilmeisesti Evelynin perheen toimet ovat melko yleisesti tunnettuja. Samalla on mielenkiintoista, että Evelyn itse on ehkä sotkeutunut vanhempiensa kuvioihin – mutta tiedä sitten, onko se hyvällä vai pahalla, jos Draco ei kerran ollut iloinen nähdessään Evelynin olevan elossa. Hmm :D

Ja sitten tietenkin tuo riita Bettyn kanssa! Toivottavasti Evelyn saa hiillostettua Bettyn kertomaan riidan aiheesta, ehkä se avaisi mysteeriä vähän enemmän. Tykkään ylipäätänsä siitä, miten Evelyn uskaltaa kysyä rohkeasti eikä jää arvailemaan itse liikoja. Se tuntuu tehokkaammalta tavalta päästä eteenpäin hänen uudessa elämässään.

Suosikkihetkiäni ovat kyllä olleet tähän asti nuo keskustelut Teddyn kanssa! Hän vaikuttaa niin sympaattiselta hahmolta ja on makuuni juuri sopiva sekoitus Remusta ja Tonksia :D Saa nähdä, kehittyykö näiden kahden välille jotain (koska alkutiedoissa luvataan useita parituksia ;)) ja mitä Scorpiuksen ja Evelynin välillä on. On kuitenkin hienoa, miten paljon Scorpius haluaa tukea Evelyniä tässä tilanteessa, siinä ainakin on aitoa ystävyyttä :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 5. luku 5.1
Kirjoitti: Crysted - 07.01.2020 10:47:38
hiddenben: Mustakin on kiva julkasta nopeemmalla tahdilla kun kerta lukuja on valmiina :D Saapa nähdä mihin kaikkeen Evelyn on sotkeutunut ;) Uusi elämä tosiaan tuo mukanaan haasteita, joten Evelynillä on kyllä siinä lutvimista :D Jee kiva että tykkätät keskusteluista Teddyn kanssa :) Kiitos kommentistasi :)

6.   luku

Kun Scorpius lähtee, käyn parantajan toiveista huolimatta nukkumaan, sillä haluan herätä yöllä jutellakseni Teddylle. Lähes epäonnistun, sillä herään vasta viiden aikaan, jolloin Teddyn vuoroa on jäljellä enää tunnin verran.

”Juttelin Kathylle tänään”, sanon kävellessämme ulos huoneesta. ”Miksi hän vihaa minua?”

Teddy ei vastaa, vaan tuijottelee eteensä kädet parantajantakkinsa taskuissa.

”Älä viitsi, milloin minulle aiotaan kertoa totuus”, huokaisen. ”Minun on vaikea järkyttyä kauheasti sellaisesta, jota en muista.”

”Hän oli äitisi ystävä”, Teddy kertoo viimein.

”En tiennyt, että minulla on äiti”, ihmettelen. Scorpius sanoi, että minulla on vain isä, joka on Azkabanissa. ”Mitä hänelle tapahtui”, ehdin kysymään, ennen kuin yhdistän palaset toisiinsa Teddyn vakavan ilmeen avulla. ”Tappoiko isäni hänet? Hän joutui siksi Azkabaniin, eikö? Hän yritti myös tappaa minut.”

Teddy ei kiellä asiaa, joten se taitaa olla totta. Tuijottelen lattiaa kävellessämme. Kathy taitaa luulla, että minulla on jotain tekemistä asian kanssa. Että minä olen syyllinen äitini murhaan. Ajatus saa solmun painamaan vatsaani. Minun pitää muistuttaa itseäni, etten oikeasti ole Evelyn Glassthorn. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, vaikka se olisikin totta. Minun täytyy vain elää seurausten kanssa.

”Minun vanhempani kuolivat sodassa, kun olin vauva”, Teddy rikkoo hiljaisuuden. Tiedän sen jo tietysti, mutta en keskeytä häntä. ”En muista heitä, mutta isoäitini ja kummivanhempani kertoivat minulle paljon tarinoita heistä. Olin utelias lapsi, joten tietysti mielelläni kuulin heistä. Minusta alkoi melkein tuntua, että olisin tuntenut heidät. Oikeastaan se teki asiasta vielä pahemman, sillä aloin kaivata heitä. Isoäitini kuoleman jälkeen kymmenisen vuotta sitten kummivanhempani ovat pitäneet minusta huolta. He ovat monessa mielessä minun vanhempani. Mutta silti sydämessäni on tämä… aukko”, Teddy kertoo ja painaa kätensä sydämelleen, ”on outoa kaivata joitakuita, joita ei oikeasti tunne. Kummi-isäni orpoutui myös vauvana, mutta hänellä on muutama muisto vanhemmistaan. Minulla ei ole.”

”Hän on Harry Potter, eikö olekin?”

Teddy vilkaisee minua ja nyökkää. ”Albus sanoikin, että tulee tänään käymään.”

”Asutko heidän luonaan?”

”Asun – no, tilapäisesti. Asun jästiyksiössä, mutta rakennuksessa on homeongelmia ja jästeillä kestää kauan korjata asiat.”

Nyökkään ja mietin Teddyn sanomaa. ”Eli sinun mielestäni minun ei pitäisi kysellä vanhemmistani. Etten ala kaivata heitä?”

Teddy on hetken hiljaa. ”En uskalla väittää, että kokemuksesi olisi täysin sama kuin minun, mutta ottaen huomioon olosuhteesi… et ehkä halua tietää kaikkea. Se voi olla helpompaa.”

”Onko se helpompaa, että kuulen asiasta ensimmäisen kerran koulussa? Tai lehdistä?” huomautan.

Teddy taitaa huomata, että olen oikeassa. ”Sitten kun yliparantaja kotiuttaa sinut, voin kertoa sinulle sen verran mitä tiedän.”

”Kiitos.” Ääneni kuulostaa jotenkin tavallistakin vieraammalta. ”Kauanko luulet, että joudun olemaan täällä?”

”En ole varma. Fyysisesti olet kunnossa, kunhan pidät yllä peruskuntosi kohennusta. Sinun ei varmaan tarvitse asua täällä enää kauaa, käydä vain tarkastuksissa silloin tällöin. Mutta sitten tietysti herää kysymys siitä, minne sinut kotiutetaan.”

”Ah”, äännähdän. Sitä en ole tullut ajatelleeksi. ”Onko minulla edes kotia?”

”On, mutta et voi asua yksin. Eikä sinne palaaminen ole ehkä parasta.”

Jostain syystä minun tekee mieli kysyä, voisinko tulla asumaan Teddyn luo Pottereille. Tiedän, että Scorpius varmasti haluaisi minut luokseen asumaan, mutta oloni tuntuu Teddyn kanssa luonnollisemmalta. Ehkä siksi, ettemme me tunteneet ennestään. Scorpiuksen kanssa joudun jollain tasolla esittämään Evelynia. Teddyn kanssa voin olla itseni. Tietysti Teddyn luona olisi Albus, tämän sisarukset ja vanhemmat, joilla kaikilla on varmasti jonkinlainen mielikuva Evelynistä. Eikä Teddy olisi paikalla kuin päivisin maanantaisin ja tiistaisin.

En kuitenkaan kysy, koska tietenkään Teddy ei suostuisi – mehän hädin tuskin tunnemme toisiamme, vaikka minä tiedänkin hänestä enemmän kuin hän tietää minun tietävän. Tai en ehkä hänestä, mutta hänen vanhemmistaan ja hänen historiastaan. Se tuntuu oudolta.

Siksi minua yllättääkin, kun Teddy aloittaa: ”Harry ja Ginny pitävät sinusta. Albus ei myöskään varmasti panisi pahakseen.”

Vilkaisen Teddyä. ”Ai… ai tulisin teille?”

Teddy hymyilee ja kohauttaa olkiaan. ”Mitä enemmän, sen parempi. Sen moton mukaan Potterit elävät. He eivät käännytä luotaan apua tarvitsevia.”
Hymyilen häkeltyneenä jaloilleni ja vilkaisen sitten Teddyä arvioiden. ”Olemmeko me tavanneet ennen?”

Teddy kohauttaa taas olkiaan. ”Vilaukselta jonain kesänä, luulisin. En kyllä tähän hätään muista milloin.”

Hymähdän. ”Tiedätkö minusta vähän tuntuu, niin kuin olisimme olleet ystävät ennenkin.”

Teddy hymyilee. ”Hassua. Ajattelin vähän samaa.”

Kun Scorpius tulee myöhemmin päivällä kylään, nostan puolihuomaamatta esiin mahdollisen kotiutumiseni.

”Tulet tietysti meille”, poika sanoo innoissaan, eikä ota vaisuja vastaväitteitäni huomioon. ”Se olisi kivaa minustakin”, Scorpius huomauttaa alakuloisemmalla äänellä. ”Kun äiti on ollut sairaalassa, talo tuntuu tyhjemmältä. Hänellä menee taas huonommin.”

Sen jälkeen on paha sanoa enää vastaan, vaikka petyn hieman. Scorpius on ollut niin kiltti minulle, etten halua loukata häntä.

Yliparantaja sanoo, että voin lähteä viikonlopun jälkeen, kunhan tulen viikoittain tarkistuksiin. Se on minulle helpotus, sillä Kathy ei enää yritä peittää inhoaan minua kohtaan. Kysyn seuraavana yönä Teddyltä, miksi Kathy on täällä ja kauanko hän on ollut.

”En saisi puhua siitä, tiedäthän”, Teddy huomauttaa.

”Oliko hän samassa… onnettomuudessa kuin minä?”

”Ei… mutta no, hän… isälläsi oli jotain tekemistä hänenkin täälläolonsa takia.”

Pääni on yhä täynnä kysymyksiä, mutta tällä hetkellä en ehkä edes halua tietää kaikkea. Minusta tuntuu ihan tarpeeksi kurjalta ajatella, että minulla – tai siis Evelynillä – olisi jotain tekemistä äitinsä kuoleman kanssa.

”Minä pääsen lähtemään maanantaina”, vaihdan puheenaihetta.

”Ai, en tiennytkään”, Teddy ilahtuu. ”Voin puhua Harrylle ja Ginnylle siitä, että tulisit luoksemme.”

”Itseasiassa Scorpius jo tarjosi, että voin tulla heille”, pahoittelen.

”Ai. No se on hyvä myös”, Teddy sanoo melko neutraalisti. En ole varma kuulostaako hän pettyneeltä vai toivonko vain hänen kuulostavan. ”Varmasti sinun on mukavampi poikaystäväsi luona.”

Pysähdyn. ”Onko hän poikaystäväni?”

Teddy hämmentyy siitä, etten tiennyt. ”Niin se on kirjattu potilaskertomukseesi. En tosin tiedä onko sen kirjannut parantaja erehtynyt.”

Räpyttelen silmiäni. ”Hän ei ole sanonut, että olisimme yhdessä”, sanon epävarmasti ja kaivelen muistiani. ”Mutta ehkä hän ei halunnut painostaa minua.”

”Sinun kannattaisi varmaan kysyä”, Teddy naurahtaa.

”Mh”, äännähdän otsa kurtussa.

”Pelkäätkö hänen vastaustaan?” Teddy arvaa.

”Ehkä vähän”, myönnän. ”Hän on mukava ja huomaavainen, mutta…” annan lauseen kuolla kasaan, koska en tiedä miten jatkaisin sitä. En ole varma siitä, tunnenko jotain muutakin kuin kiitollisuutta ja ystävyyttä häntä kohtaan. En vielä.

”Mutta”, Teddy toistaa ymmärtäväisesti. ”Tarvitset aikaa. Hän varmasti ymmärtää sen myös.”

Nyökkään ja huokaan raskaasti. Aikamoinen sotku tämä Evelyn Glassthornin elämä on.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 6. luku 7.1
Kirjoitti: Fiorella - 08.01.2020 00:03:42
Tätä on mielenkiintoista seurata. :) Minuakin kiinnostaa eniten Teddy, joka vaikuttaa todella hurmaavalta persoonalta. :)

Myös Evelynin tausta alkaa pikkuhiljaa hahmottua kuin palapelin palanen kerrallaan. Jännä nähdä, minne tyttö päätyy ja mitä seuraavaksi tulee eteen.

Mukavaa, kun julkaiset niin reippaaseen tahtiin. Kiitokset myös siitä! :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 6. luku 7.1
Kirjoitti: Crysted - 08.01.2020 18:10:48
Fiorella: Kiva että tykkätt :) Teddy on kyllä <3 Evelynin elämä on tosiaan palapeli, joka pikkuhiljaa rakentuu. Tässä taas jatkoa, koska en malta odottaa :D Kiitos kommentistasi!

7.   luku

Scorpius tulee käymään lauantaina vasta myöhään iltapäivällä. Hän pahoittelee sitä, mutta sanoo, että hänen isänsä suostuu siihen, että tulisin heille loppulomaksi. Vaistoan hänen sanoistaan, että se saattaa olla syy myöhäiseen vierailuaikaan.

”Eikö hän pidä minusta?” kysyn.

”Äh, miksei pitäisi”, Scorpius kiertelee ja heilauttaa kättään. ”Toin sinulle taas muutaman ehdokkaan”, hän sanoo ja nostaa sängylleni pussin täynnä karkkeja. Sen jälkeen, kun en suostunut syömään entistä lempikarkkiani, Scorpius on tuonut minulle erilaisia makeisia, jotta saisin selville mikä on uusi lempikarkkini. Tähän mennessä suosikkini on makua vaihtava toffee. Oikeasti lempikarkkini on salmiakki, mutta en usko, että löydän sitä juurikaan täältä saarelta.

Minua ei enää väsytä niin paljon, joten tajuan mennä nukkumaan sinä iltana vasta illalla. Sen takia en herää lainkaan yöllä, enkä siis näe Teddyä. Parantaja Mooren mielestä se on hyvää edistystä, mutta minua se harmittaa. Toivon, että Teddy olisi herättänyt minut, mutta tietenkään kunnon parantaja ei tekisi moista.

Luulin, että kotiutumiseni tapahtuisi vasta maanantaina, mutta yliparantaja sanookin, että voisin lähteä jo tänään. En siis saa sanoa hyvästejä Teddylle tai ottaa kiinni hänen lupauksestaan kertoa minulle tapaturmastani. Ehkä voin Scorpiuksen kanssa käydä Albuksen luona vierailulla maanantaina tai tiistaina ja nähdä silloin myös Teddyn.

Scorpius tulee Pyhään Mungoon Dracon kanssa. Mies ei todellakaan näytä tyytyväiseltä siihen, että olen tulossa heille. Parantaja Moore antaa minulle ne vähäiset tavarat, jotka minulla oli mukanani, kun tulin sairaalaan: taikasauvan, avainnipun ja kaulakorun. Laitan avaimet ja korun taskuun niitä sen kummemmin tutkailematta, mutta taikasauvaa pitelen kädessä varovasti. En osaa sanoa, tunnenko mitään erikoista sitä pidellessäni, mutta tunnen oloni tunteelliseksi siitä syystä, että viimein minuun iskee se, että olen maailmassa, jossa saatan osata taikoa.

”Minun pitäisi varmaan hakea vähän tavaroita kotoa”, huomautan kun olemme lähdössä. Viikon eläminen pelkillä sairaalavaatteilla ja -tavaroilla ei ole ollut kovin mukavaa. Vaikka ei sillä, että minulla on tässä maailmassa mitään omia tavaroita.

Draco suostuu siihen. Kimppailmiinnymme pois sairaalan aulasta. Se tuntuu siltä niin kuin minut olisi tungettu säilykepurkkiin ja venytetty sitten sieltä ulos.

Saavumme talon eteen, jonka luulen ensiksi olevan kuitenkin Malfoyn kartano. Se on tyyliltään yhtä synkkä ja koristeellinen kuin se, joka minulle on tullut tutuksi elokuvista. Kun pysähdymme oven eteen, eikä kukaan muu tee elettäkään avatakseen ovea, tajuan, että se taitaa kuitenkin olla Evelynin koti.

Kokeilen avainnipusta kahta avainta, ennen kuin osun oikeaan ja ovi avautuu.

Eteinen ei ole ihan niin suuri kuin odotin sen kokoluokan talolta, vaan pelkkä käytävä, jonka varressa ovat portaat yläkertaa. Olohuone taitaa olla käytävän päässä. Vilkuilen ympärilleni tietämättä, minne mennä.

”Sinun huoneesi on yläkerrassa”, Scorpius sanoo avuliaasti ja nyökkää portaita kohti. Niinpä suuntaan portaille.

”Mitä minun vanhempani tekevät – tekivät työkseen”, kysyn kävellessäni tummia ja kiiltäviä puuportaita pitkin ylös.

”Isäsi oli Loistavien luutien -luudankunnostusfirman toimitusjohtaja ja äitisi ministeriössä taikakeksintöjen valvonnan johdossa.”

”Tapahtunut taisi sitten olla aikamoinen skandaali”, totean neutraalisti. Scorpius vain äännähtää.

Pysähdyn portaiden päätyyn ja ihmettelen palaneen hajua. Yläkerrassa seinät ovat syvänsiniset ja lattia samaa tummaa puuta kuin alakerrassa. Oloni tuntuu omituiselta tässä talossa. Tuntuu, niin kuin talo merkitsisi minulle jotain, vaikken ole koskaan ennen käynyt täällä.

Äkkään puoliksi palaneen oven ja työnnän sen varovasti auki. Huone on ehkä ollut jonkinlainen työtila, jossa on roihunnut melkoinen tulipalo, sillä hiiltyneistä huonekaluista on jäljellä vain rungot.

”Mitä täällä tapahtui?”

”Tulipalo näköjään”, Scorpius toteaa ilmiselvän. ”Se ehkä liittyi… no, tiedäthän… siihen. Kai se olisi korjattu muuten jo.”

Suljen oven, koska kitkerä pinttynyt savun haju tunkee silmiin. Scorpius osoittaa oikealle, jossa epäilen olevan minun huoneeni. Käytävässä on kaksi ovea molemmin puolin ja käytävän päässä parveke. Jostain syystä suuntaan kaukaisinta vasemmanpuoleista ovea kohti ja avaan sen.

Huone on selvästi teini-ikäisen tytön. Seinät ovat valkoiset, joka on piristävää muun kartanon tummiin väreihin verrattuna. Vaatteita ja kirjoja lojuu sikin sokin lattialla. Seinällä on suuri taiteellinen kuva jonkun noidan liikkuvasta siluetista, jonka vasemmassa reunassa on suttuinen allekirjoitus. Pylvässängyssä roikkuu violetit verhot. Hyllyillä on kimaltavia koruja, kirjoja ja koriste-esineitä.

Teen hitaan kierroksen ympäri huonetta ja koskettelen tavaroita. Meikkipöydällä on jokin romanttinen romaani, Velhojen kuningatar, jonka sivut ovat kuluneet. Hiusharjassa on tusinoittain hiuksia. Auki jäänyt, lähes loppuun kulutettu punainen huulipuna on kuivunut koppuraksi. Vaatekaapin ovet ovat auki ja henkareista on tippunut kasoittain vaatteita lattialle. Henkarissa roikkuu useita kimaltavia mekkoja ja hattuhyllyllä on tusinoittain kenkälaatikoita. Hyllyllä komeilee kimaltava tiara lasilaatikossa. Ikkunasta näkyy maisema puutarhaan. Se on selvästi ollut hyvin huoliteltu ja kaunis, siinä on useita ruusupensaita ja keskellä paviljonki, mutta kesä on ollut helteinen, eikä kukaan ole kastellut kasveja tai leikannut ruohoa.

Päädyn petaamattoman sängyn luokse. Yöpöydällä on vanhan näköinen vaaleanpunainen pupulelu. Se on aika likainen ja kulunut, joten se on varmasti ollut Evelynille tärkeä. Kosketan sängyn lakanaa. Se tuntuu pehmeältä ja paksulta puuvillalta. Istahdan ensin sängylle, kellahdan sitten makuulle ja painan kasvoni vasten tyynyä. Tuoksussa on omituisella tavalla jotain turvallista, jotain makeaa, mutta hivenen kirpeää. Kuin omenassa. Saan nostalgisen tunteen siitä, hieman kuin haistaisin hajuvettä, jota käytin kolme vuotta sitten.

Nousen istumaan sängylle ja katselen huonetta. Kaikki nämä tavarat merkitsevät jotain Evelynille. Mikäli hän on minun kehossani, mahtaako hän tutkia minun tavaroitani yhtä vieroksuen?

”Matka-arkkusi näyttää olevan sängyn alla”, Scorpius huomauttaa. En tiedä onko se hänen keinonsa hoputtaa minua vai onko se vain huomio, mutta vedän matka-arkun esiin. Siellä ovat kouluvaatteet ja -kirjat, joihin ei ole selvästikään koskettu. Joutuisin luultavasti tekemään Evelynin kesäläksyt.

Alan valitsemaan vaatekaapista vaatteita ja heittelemään niitä matka-arkkuun. En tiedä palaanko tänne vielä ennen koulua, mutta pakkaan siltä varalta, etten palaa. Pitäisin kuitenkin koulupukua viisi päivää seitsemästä, joten en välttämättä tarvitsisi kaikkia vaatteita, joita Evelynin kaapista löytyy, en ainakaan tusinan verran kimallemekkoja.

Vaatteiden jälkeen kerään hygieniatarvikkeita ja meikkejä ja lopuksi alan availla työpöydän laatikkoja tarpeellisen pikkutavaran toivossa, mutta kaikki tavara näyttää yhtä tarpeettomalta minulle.

Päädyn sulkemaan matka-arkun ja yritän nostaa sitä, mutta yllätyn sen painosta. Ehkä olen vielä heikko sen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen.

”Minä voi viedä sen alas”, Scorpius lupaa ja tarttuu laukkuun. Lähdemme ulos huoneesta, mutta katseeni osuu oveen Evelynin huonetta vastapäätä. Aavistan, että se on hänen vanhempiensa huone, ennen kuin edes avaan sen.

Huone ei ole niin synkkä kuin miltä kuvittelin sen näyttävän. Sen katto on hassusti musta, mutta seinät vaaleanruskeaa kuviotapettia. Lattialla on suuri valkoinen karvamatto ja huoneessa on jopa suuri takka ja tilava istuskelualue. Huone ei ole yhtä sotkuinen kuin Evelynin. Vaikka Evelynin huone oli myös ollut suuri, tämä huone on kaksi kertaa sen kokoinen ja oikeastaan itse makuuhuone on erillisessä huoneessa, vaikkakin holvikaaren takana oven sijasta. Kävelen makuuhuoneeseen ja kosketan divaanilla lepäävää violettia naisen silkkiaamutakkia. Painan sen kasvojani vasten ja säpsähdän sitä tunnetta, jonka tuoksusta saan: levottoman. Sydämeni alkaa hakkaamaan lujempaa.

”Hei.”

Säpsähdän Scorpiuksen ääntä ja pudotan aamutakin.

”Oletko valmis?”

”Olen”, sanon ja kävelen hänen ohitseen ulos huoneesta. Haluan pois täältä.

Liu’utan kättäni kaidetta pitkin ja jätän sitä peittävään pölykerrokseen viivan. Jokaista talon pintaa peittää pölykerros, joka vain vahvistaa talon aikaansaamaa tyhjää ja sumuista tunnelmaa. Kun laskeudun portaat alas, satun vilkaisemaan olohuoneeseen päin ja jokin vetää huomioni niin, että minun on pakko kävellä sinne. Takan yllä on maalaus. Evelyn vanhempineen.

Evelyn on siinä ehkä kolmetoista tai neljätoista, hymyilee hieman salaperäisesti, pitkässä violetissa mekossaan. Nainen tytön takana on lyhyt ja vakava. Hänen silmissään ei ole minkäänlaista tunnetta, ruskeat hiukset on koottu huolitellulle nutturalle pään päälle. Hänellä on yllään satiininpunainen mekko ja viitta. Mies mustassa puvussa naisen vieressä on yhtä vakava, mutta silmistä paistaa jotain, mitä en osaa nimetä. Ihan niin kuin hän tietäisi jotain, mitä muut eivät. Jonkin salaisuuden.

”Loitsin muutaman suojaloitsun tunkeilijoiden varalta”, pakalle saapunut Draco kertoo. ”Tuntuu siltä, että niitä on koeteltu viime aikoina.”

Vilkaisen häntä ja yritän hymyillä. ”Kiitos.” Mies ei vastaa hymyyni, vaan kääntyy kävelemään eteiseen. Vasta nyt huomaan, että olohuoneessa on melkoinen sotku – niin kuin siellä olisi taisteltu. Lasinen sohvapöytä on rikki, samoin lasikaappi seinänvierustassa. Jalkalamppu on kaatunut. Smaragdinvihreässä kuviomatossa sohvan edessä on palojälki.

”Mennään”, Scorpius kuiskaa ja vetää minut mukaani. En vastustele. Iholleni on noussut kylmänväreitä.

”Tuota, mitäköhän talolle tapahtuu?” mietin ääneen päästyäni eteiseen. Paikassa on jo nyt niin eloton tunnelma.

”En tiedä”, Scorpius vierelläni vastaa.

”En ole vielä täysi-ikäinen, joten perinkö minä sen vai onko se isän kaikesta huolimatta?”

”Elinkautisten tapauksessa kaikki siirtyy lähimmälle elossa olevalle omaiselle, eli sinulle. Olit sitten täysi-ikäinen tai et. Suosittelen miettimään sitä, haluatko myydä talon”, Draco toteaa kääntymättä.

Ei sen pitäisi yllättää, että murhasta ja murhanyrityksestä saa elinkautisen, mutta se hätkäyttää silti.

Lukitsen oven takanani ja tartun Scorpiuksen ojentamaan käteen. Vatsastani vääntää vielä enemmän kuin ensimmäiselläkin kerralla, kun ilmiinnymme pois.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 8. luku 9.1
Kirjoitti: Crysted - 09.01.2020 20:34:14
8.   luku

Emme saavu samannäköisen kartanon pihalle, vaan metsänrajaan omakotitalon pihalle. Se on kuitenkin suomalaista puuomakotitaloa kalliimpi, sillä siinä on goottilaistyylistä arkkitehtuuria. Talon seinät ovat kuitenkin vaaleansiniset, joten vaikutelma ei ole yhtä synkkä. Dracon vanhemmat taitavat sitten olla vielä elossa.

Scorpius vie matka-arkkuni omaan huoneeseensa. Hänellä on kyllä parisänky. En tiedä mitä sanoa siihen. En tiedä mitä hän odottaa. Ehkä talossa vain ei ole vierashuonetta, se on kyllä melko tilavan oloinen, varsinkin kahdelle henkilölle. Ymmärrän mitä Scorpius tarkoitti sillä, että talo tuntuu tyhjältä. Tunnen oloni vieraaksi enkä oikein osaa asettautua. Vaikka jos olemme olleet ystäviä koko kouluajan, olen varmasti käynyt täällä ennenkin. Juttelemme niitä näitä, kunnes Scorpius tajuaa esitellä talon minulle.

Olin oikeassa siitä, että talossa ei ole vierashuonetta, tai no yksi sen tapainen kyllä on, jossa on sohvasänky, mutta tilaa näköjään käytetään enemmän varastona. Esittelykierros loppuu keittiöön, jossa Draco laittaa ruokaa. Scorpius sanoo käyvänsä vessassa, joten jään keittiöön kahdestaan Dracon kanssa.

”Tuoksuu hyvälle”, kehun. Mies ei vastaa. ”Voinko auttaa?”

Kastikekauha kolahtaa vasten kattilaa ja mies kääntyy katsomaan minua tiukka ilme kasvoillaan.

”Poikani ei ehkä näe kuka sinä todella olet, mutta minä tiedän.”

Sydämeni jättää lyönnin väliin. Hetken aikaa olen varma siitä, että Draco tietää, etten ole Evelyn.

”E-en ymmärrä”, takeltelen.

Dracon leukalinja tiukkenee. ”Sinä ja sinun pelisi… jos tämä on vain yksi niistä, jos sinä esität muistinmenetystä saadaksesi sympatiaa puolellesi…” Draco lopettaa lauseen kitkerään naurahdukseen ja kääntyy taas ruokansa puoleen.

”Olen pahoillani, jos olen ennen tehnyt jotain, joka on pahoittanut mielesi-”

”Pahoittanut mieleni?” Draco kivahtaa ja kääntyy taas puoleeni silmät salamoiden. ”Scorpiukselta sinun pitäisi… et varmasti edes ikinä kertonut hänelle ja luotit myös siihen, etten minä kertoisi”, hän mutisee ja kääntyy taas lieden puoleen.

”Tämä ei ole mitään peliä”, minä sanon ääni hivenen täristen. ”Sinä et voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu herätä sairaalasta muistamatta yhtään mitään elämästään. Olen pahoillani kaikesta mitä olen tehnyt menneisyydessä. En usko, että olen se henkilö enää. En tietenkään voi olla varma, koska en muista minkälainen olen ennen ollut. Mutta jos olin yhtä kauhea kuin sinun puheistasi saa ilmi, niin pyrin muuttumaan”, sanon lähes itkuisesti ja kiirehdin pois keittiöstä.

Pyyhin kostuneet silmäni kylpyhuoneessa ja niistän nenäni, ennen kuin palaan Scorpiuksen luokse, mutta hän huomaa silti mielentilani muuttuneen.

”Isäsi ei halua minua tänne. Minä lähden huomenna”, sanon Scorpiukselle hänen katsettaan vältellen. ”Menen Albuksen luo. Antaisitko hänen osoitteensa?”

”Ei, älä lähde”, Scorpius vaatii ja tarttuu käteeni. ”En ymmärrä miksi isän on oltava niin nihkeä. Hän tulee kyllä järkiinsä lopulta. Aamulla kaikki voivat varmasti paremmin.”

Huokaisen ja hieraisen kasvojani vapaalla kädelläni. Sen jälkeen katson Scorpiusta vakavasti. ”Scorpius, oletko sinä minun poikaystäväni?”

Scorpius punastuu. ”Minä… haluaisitko…. tai siis haluatko sinä minun olevan? En halunnut sanoa mitään koska et muista, joten en halua, että… että koet että sinun olisi pakko olla minun kanssani.”

Vedän käteni pois pojan otteesta. ”En tiedä. En vielä. Kaikki on niin hämmentävää.”

”Ymmärrän kyllä”, Scorpius sanoo myötätuntoisesti. ”Minä haen sinulle patjan varastosta. Tai tietysti minäkin voin nukkua patjalla.”

”Ei, sinun huoneesi tämä on. Patja on ihan hyvä”, minä sanon ja istun matka-arkkuni päälle.

Scorpius tuo petivaatteet ja patjan, jotka laitamme kuntoon hiljaisuudessa. Scorpius hakee meille ruokaa ylös, koska en halua mennä enää alakertaan. Emme puhu paljoa koko loppuiltana. Kun vaihdan vaatteeni unipukuun kylpyhuoneessa, taskustani tipahtaa koru, joka minulle sairaalassa annettiin tavaroideni mukana. Se on hopeasydän, jonka takana on kaiverrus. Näen, kuulen ja tunnen sinut - J.

Se ei ainakaan ole Scorpiukselta, sillä hänen nimestään ei saisi mitenkään väännettyä J-kirjainta. Kääntelen sitä kädessäni hetken aikaa ja kokeilen sitä ylleni tarkastellakseni sitä peilistä. Otan korun kuitenkin pois ja tungen taskuuni.

En suostu aamullakaan menemään alakertaan aamiaiselle, mutta kun Scorpiuksella on kestänyt jo puoli tuntia aamiaisen hakemisessa, alan tuntea huonoa omatuntoa siitä, että hän laittaa minulle siellä jonkin kunnon aamiaisen. Pukeudun ja lähden etsimään häntä keittiöstä. Keittiössä kohtaankin yllättävän näyn: Scorpiuksen itkemässä aamiaistasoa vasten ja Dracon lohduttamassa tätä.

Tiedän heti mistä on kyse. ”Olen kauhean pahoillani”, sanon ja halaan Scorpiusta, joka ripustautuu minuun ja nyyhkii olkapäätäni vasten. Vilkaisen Dracoa Scorpiuksen olan yli, mutta hänen katseensa on tutkimaton.

Scorpius elää sumussa koko päivän ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Muistuttaa, että on syötävä. Ehdottaa, että kävisimme pihalla kävelyllä. Draco sen sijaan kirjoittaa kirjeitä Astorian läheisille ja lähtee käymään hautaustoimistossa. Scorpius ei halua tulla mukaan.

Makaamme Scorpiuksen sängyllä. Minä olen hänen takanaan ja silitän hänen hiuksiaan. Emme ole oikeastaan puhuneet mitään koko päivänä, ja se sopii minulle ihan hyvin. Tapasin Astorian vain sen yhden kerran sairaalassa, joten en ole ihan varma siitä, miten löytäisin oikeat sanat lohduttaakseni Scorpiusta. Onneksi hän ei näytä tarvitsevan sanoja, vaan hiljaisuus sopii hänelle.

”Kiitos”, hän kuiskaa jossain vaiheessa. ”Että olet täällä.”

”Tietysti. Olisin joka tapauksessa, vaikken asuisi täällä.”

Scorpius kääntyy kyljeltä toiselle, jotta pystyy katsomaan minua. Hän tutkii kasvojani tarkkaan. ”Olet muuttunut.”

Jännityn. ”Millä tavalla?”

”Et ollut ennen hyvä tällaisessa. Et tiennyt, mitä tehdä.”

”Luuletko, että muutos on parempaan päin?”

Scorpius nyökkää ja hymyilee hieman. Olemme lähekkäin ja Scorpiuksen silmissä on hellä katse. Pelkään, että hän aikoo suudella minua, joten käännyn katsomaan kattoa ja jatkan hänen hiuksiensa silittämistä. Scorpius painaa päänsä olkapäätäni vasten.

Sillä hetkellä se on onneksi tarpeeksi.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
Kirjoitti: Crysted - 10.01.2020 13:21:56
9.   luku

Hautajaiset pidetään kolmen viikon kuluttua ja minä istun eturivissä Scorpiuksen vieressä kuin tyttöystävä. Haluan tietysti olla hänen tukenaan, mutta samalla tilanne ahdistaa minua. Äitinsä kuoleman jälkeen Scorpius on alkanut takertumaan minuun entistä tiukemmin, enkä tiedä miten estää se. Emme ole suudelleet, mutta nukuimme samassa sängyssä. Patja, jolla nukuin sen yhden yön katosi lattialta viikon toimettomuuden jälkeen. Draco ei ole ollut ilkeä minulle, koska läsnäoloni auttaa Scorpiusta, mutta eipä mies ole juuri puhunutkaan minulle tai edes katsonut suuntaani. Minunkin äidilleni pidettiin hautajaiset, kuulemma, mutta olin vielä tajuton, kun ne pidettiin. Scorpius on kerran tarjoutunut viemään minut haudalle, mutta kieltäydyin. Tuntuisi väärältä seisoa tuntemattoman haudalla ja yrittää esittävänsä, että välittäisi.

Muistotilaisuudessa rouva Greengrass kiittelee minua kahden kesken siitä, miten tukeva tyttöystävä olen ollut. Hymyilen kireästi ja sanon totta kai. Elättelen yhä toivoa siitä, että ehkä minä oikeasti oppisin pitämään Scorpiuksesta sillä tavalla, jos vain vakuuttaisin itselleni tarpeeksi. Pieni ääni sisälläni tietää silti totuuden.

Seuraavana päivänä minulla on tarkastus Pyhässä Mungossa. Scorpius ei tällä kertaa jaksa tulla mukaani, vaikken ollut pyytänyt häntä tulemaan edellisinäkään kertoina. Otan vapauden innolla vastaan. Vasta poimittaislinjassa yksin istuessani tajuan, etten ole ollut yksin pitkään aikaan.

Yllätyksekseni tarkastukseni suorittaa Teddy, joka kertoo tuuraavansa sairastunutta kollegaansa. Päivästäni tulee kaksi kertaa parempi sen myötä. Perustoimenpiteiden jälkeen hän kysyy minulta, miten olen pärjäillyt. En tiedä mitä vastata, koska minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta valittaa, kun Scorpiuksella on niin paljon hankalampaa kuin minulla. Kun tunnustan sen Teddylle ja hän rohkaisee minua jatkamaan, koko tarina purkautuu suustani yhtenä vyyhtenä.

”Olet hänelle hyvä ystävä, mutta et voi panna toisten hyvinvointia omasi edelle”, Teddy huomauttaa empaattisesti. ”Pitkällä aikavälillä teet hänelle palveluksen, jos asetat suhteellenne rajat. Hänkin loppupelissä tarvitsee niitä.”

”En halua satuttaa häntä”, tuskailen ja tuijotan lattiaa.

”Häntä sattuu jonain päivänä vielä pahemmin, jos annat asian jatkua samaan malliin. Hän alkaa odottamaan suhteeltanne vielä enemmän.”

Huokaisen, mutta minun on myönnettävä, että Teddy on oikeassa. En hallitse tällaista suhdesotkua, sillä minulla ei juuri ole kokemuksia parisuhteista. Hätkähdän sitä, miten kaukaiselta entinen elämäni tuntuu. Tietysti minä ajattelen sitä silloin tällöin, mutta en kaipaa takaisin maailmaan, jossa ei ole taikuutta.

”Kuule, minun vuoroni loppuu pian. Haluatko käydä kahvilla jossain muualla kuin sairaalan kahvilassa?”

Vastaan tietysti myöntävästi ja odotan aulassa vielä puoli tuntia, jonka verran Teddyn päivää on jäljellä. Kävelemme Lontoon keskustaan, koska on kaunis elokuinen päivä. Puolipilvinen eikä liian kuuma. Päädymme istumaan pienen kahvilan terassille, jonka kaiteessa on kukkaruukkuja, joista nousee ihana tuoksu. Minulla ei ole jästirahaa, joten Teddy maksaa kahvit.

Nautin kaupungin hivenen saasteisesta ilmasta täysin rinnoin, koska Scorpius ei ole jaksanut lähteä minnekään kotipihaansa pidemmälle. Teddy naurahtaa ilmeelleni.

”Mitä?” kysyn ja avaan silmäni, jotka olin hetkeksi sulkenut nauttiakseni auringon lämmöstä silmäluomillani.

Teddy pudistaa päätään huvittuneesti ja hörppää kahviaan.

Tavallaan en halua pilata tätä kivaa hetkeä, mutta haluan myös tietää – minun täytyy tietää. ”Muistatko sinä, mitä lupasit minulle silloin, kun olin osastolla?”

Teddy huokaisee ja laskee kupin kahvilautaselle. ”Ajattelinkin, että saattaisit ottaa sen puheeksi.”

”Kerro minulle sen verran, mitä siitä on kirjoitettu lehtiin. Että osaan varautua.”

”Ei siitä kauheasti tietoa ole lehdissä. Isäsi sekosi ja yritti tappaa äitisi. Äitisi oli silloin Kathyn luona, kun he kaksintaistelivat. Kathy oli vain sivullinen uhri. Äitisi ehti paeta kotiinne, kai hakemaan sinut ennen kuin lähtisi karkuun, mutta hän ei ehtinyt pois, ennen kuin isäsi tuli paikalle. Ei ole ihan varmaa mitä siellä tapahtui, sillä silminnäkijöitä ei ollut sillä kertaa. Isäsi kuitenkin myönsi tapon ja tapon yrityksen.”

Nyökkään ja katselen kahvikupin reunalle kuivunutta pisaraa. Asia on toki järkyttävän kuuloinen, mutta se ei vaikuta minuun mitenkään. Muistan Evelynin vanhemmista vain sen kuvan takan yllä. Vilkaisen Teddyä, joka näyttää siltä, niin kuin kertoisi ihan kaikkea.

”Sinä tiedät jotain muutakin.”

”No… kun asuu taikalainvalvonnan päällikön kanssa samassa talossa, sitä kuulee kaikenlaista”, Teddy myöntää ja madaltaa ääntään. ”Kuulemma se riita johtui jonkinlaisesta pimeästä taikuudesta. Sellaisesta sinä taisit saada osasi.”

Pimeästä taikuudesta… Vatsaani vääntää. Sellaisestako, joka vaihtoi tietoisuuteni toisesta ulottuvuudesta tähän kehoon? Vaivun ajatuksiini ja keskustelumme tyrehtyy aika lailla sen jälkeen.

Teddy tarjoutuu ilmiinnyttämään minut Malfoylle, mutta sanon mieluummin meneväni poimittaislinjalla, vaikka sekään ei ole kyydeistä tasaisin. En halua aivan vielä lähteä takaisin Malfoylle, joten kävelen hitaasti vanhojen kotikulmieni suuntaan. Lontoo näyttää samalta kuin muistikuvissanikin. Minulta menee kävelyyn puoli tuntia ja ehtii tulla kuuma ja jano, mutta se ei haittaa.

Seisahdun valkoisen rivitalon eteen. Englantilaisen kaupunkirivitalotyylin mukaisesti asuntojen pientä etupihaa erottaa toisistaan musta metallikaide. Talot ovat kaksikerroksisia. Minun huoneeni oli ollut asunnon 7F toisessa kerroksessa, vasemmanpuoleisen ikkunan takana. Sälekaihtimet ovat kiinni, joten en näe sisään. Erotan postiluukussa lukevan kultakirjaimin Harrison, joka ei ole entisen isäpuoleni nimi.

Seisoskelen talon edessä vielä hetken aikaa, mutta käännyn sitten kävelemään sinne, mistä olin tullut. Oloni on nyt paljon omituisempi kuin kuunnellessani Teddyn selostusta perheestä, jota en tuntenut. Minä muistan hyvin elämäni Lontoossa. Aluksi minulla oli ollut vaikeuksia, mutta olin sopeutunut nopeasti kielimuurista huolimatta ja saanut ystäviä. Hengailimme viikonloppuisin ostoskeskuksessa juttelemassa. Vakoilimme poikia skeittipuistossa. Kävelimme koulusta yhtä matkaa kotiin, koska asuimme kaikki samassa suunnassa. Minä, Mary ja Lila.

Seisahdan hetkeksi Maryn kotitalon eteen sen ohitettuani, mutta senkin postiluukussa on vieras nimi. Ehkä niin on parempi. Enpähän tunne kiusausta yrittää ystävystyä jästin kanssa, selittämällä että olimme parhaita ystäviä toisessa ulottuvuudessa. Tai tunne kiusausta ostaa lentolippua Suomeen käydäkseni tarkistamassa onko minunkin entisen kotini postiluukussa vieras nimi.

”Evelyn?” ruskeatukkainen tyttö huudahtaa tien toiselta puolelta. Hetken ajan minut valtaa omituinen tunne, että sen on oltava Mary, mutta tyttö ei näytä yhtään samalta hänen juostessaan tien yli. Hänen pitkät kiharansa hipovat kasvojani hänen halatessa minua. Katselen häntä hivenen hämmentyneenä, mutta yritän hymyillä.

Tyttö huomaa ilmeeni ja pyyhkäisee hiussuortuvan korvansa taakse nolona. ”Kuulin tietysti mitä tapahtui ja Betty kertoi, että muistisi meni.”

”Sharon?”

Tyttö hymyilee. ”Mukava tietää, ettei olemassaoloani ole sitten aivan täysin unohdettu”, hän virnistää, mutta muuttuu sitten vakavammaksi. ”Tulin takaisin Espanjasta eilen. Kuulin myös Scorpiuksen äidistä, ihan kauheaa. Miten Scorpius jaksaa?”

”No… onhan se rankkaa tietysti. Niin hyvin kuin olettaisi tilanteeseen nähden. Yritän auttaa häntä parhaani mukaan.”

Sharon katselee minua epäilevästi. ”Miksi saan sen vaikutelman, että sinä ja Scorpius olette viimein yhdessä? Minä kun luulin, että hän on sinun mielestäsi liian koiranpentumaista materiaalia poikaystäväksi.”

Räpyttelen silmiäni. ”Mekö emme olleet yhdessä ennen tätä kesää?”

”Ette. Mitä, väittikö hän sinulle, että olisitte?”

Yritän muistella keskustelua, jonka kävimme päivää ennen kuin Scorpiuksen äiti kuoli. Scorpius oli kyllä tainnut valita sanansa aika epämääräisesti. Olin luullut sen johtuvan siitä, että hän oli nolostunut, mutta ehkä syynä olikin valehtelu.

”Kappas poikaa, ehkä hänestä onkin johonkin”, Sharon naurahtaa.

Minusta tuntuu, etten pidä Sharonista. Hän vaikuttaa liikaa vanhan Evelynin kaltaiselta – Evelynin kaltaiselta. On pelottavaa, että alan jo ajatella itseäni Evelyninä.

”Minä… minun täytyy mennä. Oli hauska nähdä”, valehtelen ja nostan jo taikasauvani ylös poimittaislinjan kutsumista varten.

”Hei odotas nyt! Käydäänkö joku päivä Viistokujalla shoppailemassa?” Sharon pyytää varsin itsepintainen ilme kasvoillaan.

”Ah… no, vaikka. En kyllä tarvitse mitään, mutta voisihan sitä…”

Sharon purskahtaa nauruun. ”Voi Eve, en tarvitse mitään, aika hauskaa.”

En ymmärrä mitä hauskaa siinä on, mutta yritän näyttää siltä niin kuin olisinkin vain vitsaillut.

”Käykö keskiviikkona? Tavataanko Vuotavassa noidankattilassa yhdeltätoista? Voidaan vaihtaa kuulumisia.”

”Okei, joo. Käy”, myönnyn, koska en tiedä miten luikerrella poiskaan.

Sharon vilkuttaa ja lähtee sitten jatkamaan matkaansa.

Poimittaislinja pysähtyy töksähtäen eteeni. Ainakin jotain hyötyä Sharonin tapaamisesta on. Minulla on syy olla Scorpiukselle vihainen.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
Kirjoitti: Naela - 10.01.2020 19:45:52
Ei vitsi, tää on hyvä! Ihanaa, kun julkaiset tätä näin reippaaseen tahtiin (ja pahoittelut, kun en ole aikaisemmin päätynyt kommentoimaan, vaikka olen lukenut joka luvun).

Oli hauskaa nähdä, miten Sanni fanityttönä reagoi tähän tilanteeseen, johon hänet on yhtäkkiä paiskattu. Erityisesti tykkäsin Teddyn kanssa käydyistä keskusteluista noissa aikaisemmissa luvuissa sekä kaikista pienistä fangirl-hetkistä. Samalla mietin, että mitäköhän itse tekisin, jos joutuisin samankaltaiseen tilanteeseen kuin Sanni. En varmaankaan osaisi ottaa asiaa ihan näin kylmähermoisesti kuin Sanni tilanteen lopulta hoiti, vaan olisin aika paniikissa. Aluksi ihmettelin, että miksi ihmeessä Sanni/Evelyn ei heti paikalla taikasauvan käteen saatuaan kokeile, onko hänellä loitsimisen kyky, mutta sitten tajusin, että hänhän on vielä alaikäinen. Minä en varmaankaan olisi ollut yhtä järkevä, olisin varmaankin innoissani onnistunut hankkimaan itselleni potkut Tylypahkasta kun minulla viimein olisi ollut mahdollisuus päästä sinne ;D Onneksi Sanni oli järkevämpi.

Aloin tietysti heti mielessäni rakentelemaan kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia teorioita siitä, keitä Sanni ja Evelyn oikein ovat ja mitä on tapahtunut ja miksi. Kiinnostavaa nähdä aikanaan, kuinka hakoteille omat arvaukseni oikein menivät :D 

Täytyy vielä nostaa tähän yksi lempparikohdistani:
Lainaus
”Miksi saan sen vaikutelman, että sinä ja Scorpius olette viimein yhdessä? Minä kun luulin, että hän on sinun mielestäsi liian koiranpentumaista materiaalia poikaystäväksi.”

Räpyttelen silmiäni. ”Mekö emme olleet yhdessä ennen tätä kesää?”

”Ette. Mitä, väittikö hän sinulle, että olisitte?”
Aika lurjus tuo Scorpius.

Mielenkiinnolla jään odottelemaan jatkoa!

- Naela
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
Kirjoitti: Fiorella - 11.01.2020 01:28:13
Ihanaa, jatkoa. :)

Kurkistus Evelynin kotiin kosketti kuvauksineen kuivahtaneesta hoitamattomaksi jääneestä puutarhasta, kesken jääneestä kirjasta ja unipupusta. Kaikki muuttuu konkreettisemmaksi, kun poistutaan sairaalan neutraalista ympäristöstä.

Astorian tragedia saattoi tytön melko tukalaan tilanteeseen, mutta onneksi hän kuitenkin pystyy olemaan Scorpiuksen tukena, tyttöystävänä tai ei. Sharonin tekemä paljastus käänsikin tilanteen taas mielenkiintoisella tavalla päälaelleen. Pidän siitä, miten onnistut yllättämään lukijasi mukavasti, juuri kun kaikki vaikuttaa selkiytyvän.

Voiko tässä muuta sanoa kuin että odotan mielenkiinnolla, kuinka tarina jatkuu! :D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 10. luku 11.1
Kirjoitti: Crysted - 11.01.2020 05:51:28
Naela: Jee kiva tietää että olet seuraillut :) Jep, mäkin olisin varmaan aika paniikissa oikeesti jos joutuisin Pottermaailmaan, tosin ei sillä etteikö se olisi unelma :D Hehe, Sanni/Evelynillä on jo ennestään sen verran ongelmia että ei taida tarvita koulustapotkaisemisongelmia laittoman taikomisen takia :D Hauskaa että teorisoit mahdollisuuksia mielessäsi, kuka tietää, ehkä osutkin oikeaan :D Kiitos kommentistasi :)
Fiorella: Mukavaa että Evelynin kotikuvaus kosketti ja ihanaa että pystyn yllättämään lukijan :) Tässä taas sitä jatkoa koska olen malttamaton enkä saa unta :D Kiitos kommentistasi!

10.   luku

”Sinullahan kestikin kauan”, Scorpius ihmettelee saapuessani Malfoylle.

”Törmäsin Sharoniin”, kerron viileästi ja kävelen eteiseen saapuneen Scorpiuksen ohi yläkertaan, jotta voisin alkaa kerätä tavaroitani kasaan.

”Ai. Mitä hänelle kuuluu?”

”Hyvää. Mutta hän kertoi jotain mielenkiintoista”, tokaisen vilkaisematta Scorpiusta, joka seuraa minua yläkertaan.

”Ai. Mitä?” nyt poika kuulostaa hieman huolestuneelta.

Saavun Scorpiuksen huoneeseen ja pysähdyn kohdatakseni hänen katseensa.

”Hän sanoi, että et ole koskaan ollut poikaystäväni. Voit kai kuvitella, että hämmennyin hieman, koska sinä olit kertonut toista”, tokaisen ja alan heittämään tavaroitani matka-arkkuun. Onneksi en tuntenut oloani tarpeeksi kotoisaksi jättääkseni tavaroitani lojumaan sinne tänne, vaan tavarani ovat aika pienellä säteellä.

”No en minä teknisesti sanonut, ettemme me olleet yhdessä, sanoin vain, että… etten halua painostaa sinua mihinkään”, Scorpius takeltelee.

”Oikeasti?” kivahdan. ”Sinä tasan tarkkaan tiesit minkä vaikutelman minä siitä sain.” Marssin pojan ohitse kylpyhuoneeseen ja heitän kaikki siellä olevat tavarani meikkipussiini.

Scorpius on laskenut katseensa maahan, mutta näen hänen silmiensä kimaltavan.

Huokaisen ja heitän meikkipussini matka-arkkuun. ”Kuule… en minä vihaa sinua. Olen vain aika pettynyt siitä, että valehtelit minulle hetkenä, jona kaikki elämässäni tuntui vieraalta. En voi jäädä tänne enää. Viimeisten viikkojen aikana olen laittanut sinun hyvinvointisi omani edelle, enkä jaksa tehdä niin enää.”

Poika nyökkää ja uskaltaa kurkistaa minua kulmiensa alta. ”Ymmärrän. Minne sinä menet?”

Oikeastaan en ehtinyt miettimään sitä. Sharonin luokse en halua ja Betty tuskin haluaa minua luokseen. ”Albuksen luo. Tai jos hän ei halua minua, voin aina mennä kotiin.”

Scorpius nyökkää taas. Laitan matka-arkkuni kiinni ja raahaan sen omin voimin alakertaan, vaikka se painaakin aika lailla. Fyysinen oloni on kuitenkin vahvistunut, kun olen tehnyt minulle määrättyjä voimisteluliikkeitä päivittäin.

Jätän matka-arkun eteiseen ja lähden etsimään Dracoa. Löydän hänet hänen työhuoneestaan. En selvästikään ole tervetullut vieras hänen tilaansa.

”Lähden Albuksen luokse. Voisitko ilmiinnyttää minut?”

Draco vilkaisee minua kylmästi. ”Ota poimittaislinja.”

”Lähden tavaroideni kanssa.”

Draco nostaa katseensa minuun kunnolla. ”Mitä sinä teit?”

Minua kismittää lievästi sanottuna. Näiden viikkojen aikana en ole ollut mitään muuta kuin mukava sekä Scorpiukselle että Dracolle, mutta siltikään mies ei voi jättää vanhoja kaunoja menneeseen. Se on varsinkin ikävää sen takia, etten minä ole syypää menneisiin vaikken sitä voikaan selittää. ”En ole sinulle selityksiä velkaa, etkä kuitenkaan uskoisi minua. Kysy Scorpiukselta jos haluat.”

Draco katsoo minua vielä hetken, ennen kuin nousee. Hän näyttää yhä ilmeettömältä, mutta on varmasti mielissään siitä, että saa minut pois kattonsa alta.

Kun palaan eteiseen, halaan Scorpiusta, joka ripustautuu minuun niin kuin ei aikoisi päästää irti.

”Tule käymään, jos pitkästyt täällä”, vastaan ja taputan häntä selkään. Hän päästää minusta viimein irti.

”Saanko?” Scorpius kysyy epäillen, katsellen minua kulmiensa alta. Sharonin sanat Scorpiuksen koiranpentumaisuudesta palaavat mieleeni.

”Tietysti”, sanon, vaikka toivon, ettei hän päättäisi tulla jo heti huomenna. ”Mutta ei enempää valheita.”
Scorpius nyökkää.

”Pottereille”, sanon Dracolle ja tartun matkalaukkuuni sekä hänen käsivarteensa. Ilmiintyminen tuntuu ihan yhtä pahalta kuin aikaisemminkin.

Ilmiinnymme puistoon, josta Draco alkaa heti kävelemään ripeästi eteenpäin. Alan raahaamaan matka-arkkuani varsin hitaasti, jonka takia Draco ottaa sen minulta sanomatta mitään ja etenemme nopeammin.

”Kiitos kaikesta joka tapauksessa”, sanon pysähdyttyämme Kalmanhaukio kolmentoista ja yhdentoista väliin. Talot alkavat hiljalleen erota toisistaan ja paikalle ilmestyy numero kaksitoista. Draco ei vastaa, enkä oletakaan, mutta silti jatkuva kylmäkiskoisuus ärsyttää minua. Hän heilauttaa portin auki ja nostaa matka-arkkuni ensimmäiselle ulkoportaalle.

”Mitä minä tein sinulle?” ihmettelen seuratessani häntä.

Draco kääntyy minua kohti ja hetken aikaa näyttää yllätyksekseni siltä, että aikoisi vastata. Ennen kuin hän ehtii sanomaan mitään, ovi avautuu.

”Draco?”

Draco kääntyy ympäri ja nyökkää oven avanneelle miehelle. ”Harry.”

Minä astun esiin Dracon takaa ja hymyilen tervehdykseksi miehelle, joka vastaa ilokseni enemmän mielikuvaani kirja-Harrystä, kuin elokuvaverisosta. Tämä hiukset ovat todellakin sekaisin ja arpi otsalla ei ole mikään kynänpiirto, vaan on vaalea kohokuvio, joka pilkottaa hiusten alta sillä se yltää jopa koskettamaan kulmakarvaa.

”Tuota hei… tiedän, etten ehtinyt ilmoittaa, mutta toivoin, että voisin yöpyä Albuksen luona hetken aikaa… Ei haittaa, jos en voi, onhan tämä aika äkillistä, voin mennä kotiinkin”, selitän. Tunnen oloni kauhean tunkeilevaksi.

”Höpsistä, tule vain sisään”, Harry hymyilee minulle. ”Minä voin viedä tämän”, hän sanoo ja taikoo matka-arkkuni sisälle. Sen jälkeen hän katsoo Dracoa hymyillen surullisesti. ”Osaanottoni vielä.”

”Kiitos”, Draco sanoo neutraalisti ja nyökkää Harrylle hyvästiksi. Minua hän ei vilkaisekaan ennen kuin lähtee.

”Evelyn?” ihmettelee eteiseen saapunut Albus, joka kiertää portaiden viereen laskeutuneen matka-arkkuni. ”Mitä sinä täällä?”

”Minä-” aloitan, mutta huomaan, että keittiön ovelta kurkkaa punatukkainen tyttö, jonka päättelen Lilyksi ja tunnen Harrynkin katseen minussa. ”Puhutaan siitä myöhemmin.”

”Meillä ei ole nyt tyhjiä huoneita, kun Teddykin on täällä, mutta-” Harry aloittaa ja miettii hetken aikaa.

”Voi minä nukun kyllä mielelläni siivouskomerossakin, en halua olla vaivaksi”, sanon.

”Hän voi nukkua minun huoneessani”, Lily huikkaa keittiöstä.

”Selvä, minäpä vien tämän sinne”, Harry sanoo ja leijuttaa matka-arkkuni ilmaan. ”Albus, käytkö hakemassa patjan varastosta?”

Menen Albuksen mukaan. Talo vaikuttaa mielestäni sokkeloiselta. Siinä on paljon ahtaita, mutta pitkiä käytäviä, joiden varressa on huoneita. Päädymme varmaankin lähes kaukaisimpaan nurkkaukseen, jossa on ahdas varastotila. Kun etsimme patjaa rojun seasta, kerron Albukselle koko tarinan.

”Olihan se kyseenalaista häneltä, mutta älä ole hänelle liian ankara”, Albus huomauttaa. ”Hänen äitinsä-”

”Kuoli, aivan. Kyllä minä tiedän”, sanon aika kärkkäästi, sillä minua alkaa ärsyttää. ”Itseasiassa tiedän asian paljon paremmin kuin sinä, koska minä olen ollut hänen tukenaan koko ajan viimeisen kolmen viikon aikana. Kuinka monta kertaa sinä olet käynyt hänen luonaan? Kolme kertaa?”

Albus näyttää hieman syylliseltä. ”Olet oikeassa. Minä käyn hänen luonaan nyt useammin, jos sinä kaipaat taukoa.”

Nyökkään.

”Mutta… kai sinä ymmärrät, miksi hän teki sen?” Albus huomauttaa varovasti.

Toivon, ettemme joutuisi käymään tätä keskustelua. Pystyn ohittamaan asian mielessäni paljon paremmin, jos siitä ei puhuta.

”Hän rakastaa sinua. On rakastanut vaikka kuinka pitkään.” Äänensävyssä on syyttävä sävy, joka saa palan kurkkuuni.

”No anteeksi vain, jos minun on hankala tuntea samoin, kun en muista mitään viimeistä kuukautta edeltäviä aikoja elämästäni”, tokaisen itku kurkussa ja säntään pois huoneesta.

Käännyn varmaan heti väärään käytävään, koska en löydä tietäni takaisin eteiseen, vaan kohtaan kapeat portaat, jotka kapuan ylös sen toiveessa, että löydän sieltä ne isommat portaat, jotka johtavat lopulta eteiseen. Veikkaukseni näyttää olevan väärä, koska tie on umpikuja. Siellä on vain kaksi ovea, jotka varmaan johtavat joihinkin huoneisiin, joita en viitsi nuuskia.

Äännähdän itkuisen turhautuneena ja istahdan ylimmälle portaalle.

Kuulen kuinka ovi takanani aukeaa. ”Evelyn?”

Käännähdän ja huomaan vasemmanpuoleisella ovella seisovan Teddyn verkkareissa ja t-paidassa. Hän istahtaa viereeni kapeille portaille, johon mahdumme juuri ja juuri istumaan kylki kyljessä. Hänen hiekanvaaleat hiuksensa ovat suihkun jäljeltä märät ja muutama pisara lennähtää minun olkapäälleni.

”Taisit sitten kertoa hänelle?”

Nyökkään katse polvissani ja kerron sitten mitä tapahtui sen jälkeen, kun lähdimme kahvilasta eri suuntiin.

”Albuksen mielestä minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut”, mutisen.

”Scorpius on Albuksen paras ystävä. Ja hän on poika. Luultavasti hän ei osaa katsoa asiaa sinun näkökulmastasi.”

”Sinä olet poika ja osaat”, huomautan ja vilkaisen häntä sivusilmässä.

”No, minä olenkin jo kypsä ja viisas mies”, Teddy vitsailee ja tökkäisee minua kyljellään.

”Ehkä sinun pitäisi ryhtyä terapeutiksi, sopisit siihen paremmin”, huomautan hymähtäen.

”Hei”, Teddy naurahtaa. ”Väitätkö, että olen huono työssäni?”

Vilkaisen Teddyä. ”No, sinä päästit aika monta kertaa potilaan harhailemaan keskellä yöllä pitkin sairaalaa.”

”Olinhan minä mukanasi.”

”Ja jätit muut potilaat valvomatta.”

Teddy huokaisee. ”No, niin. Ehkä se ei ollut ihan sääntöjen mukaista. Mutta jos olisit tuntenut minut koulussa, tietäisit, että en ole koskaan ollut hyvä noudattamaan tyhmiä sääntöjä.”

Tirskahdan, koska se kuulostaa ihan Teddymäiseltä. Ei edes siltä Teddyltä, jonka mielikuva minulla on päässäni kirjojen ja fanfikkien perusteella vaan sen Teddyn, jonka olen oppinut tuntemaan.

Albus löytää minut viimein. ”Täällähän sinä”, hän sanoo ja hymyilee hivenen pahoittelevasti.

Teddy nousee ylös ja pörröttää samalla hiuksiani. Läpsäisen hänen kättään ja järjestelen huonosti menneitä hiuksiani. ”Nukkumatti kutsuu, jos meinaan pysyä töissä hereillä. Emmehän haluaisi, että nukahtaisin töissä ja olisin vieläkin huonompi parantaja”, hän virnistää.

Hymähdän. ”Onko sinulla tänään kaksi vuoroa?”

”No, teknisesti seuraava alkaa huomisen puolella”, Teddy sanoo ja haukottelee. ”Joten olkaahan te lapset sitten kiltisti hiljaa”, hän sanoo ja painuu huoneeseensa.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 10. luku 11.1
Kirjoitti: Thelina - 11.01.2020 09:46:09
Kivaa, että jatkoa on tullut reippaaseen tahtiin! Sainkin nyt lukea monta lukua, kun en oikein aiemmin tällä viikolla ollut ehtinyt.

Tykkään tosi paljon, miten tässä paljastuu pikkuhiljaa lisää ja lisää, taitavasti ja toimivasti rakennettu! Esim. tuo viidennen luvun Kathyn tapaaminen, josta selvisi myöhemmin lisää ja se, miten Scorpius antoi ymmärtää hänen ja Evelynin seurustelleen, vaikka niin ei ollutkaan. On todella kiinnostavaa huomata, miten tarinan avautuessa voi huomata, että Sanni ja Evelyn taitavat olla hyvin eri tyylisiä ihmisiä. Evelynin huoneesta, kimaltavista mekoista ja kengistä yms. yksityiskohdista sekä Sharonin kohtaamisesta tulee vaikutelma, että Evelyn on jonkinlainen suosittu koulun kuningatar ja melkoisen suorasanainen (riita Bettyn kanssa ja puheet, että Scorpius on liian koiranpentu). Scorpius-parka taas, nyt kun Evelyn on muuttunut, onko hän entistä ihastuneempi vai kuoleeko tunteet kokonaan pois? Ja poloiselta kuoli vielä äitikin :'( Kiinnostavaa nähdä, miten asiat etenevät. 

Tykkään Teddystä tosi paljon, enpä ihmettele, että Evelyn tahtoi herätä yöllä, jotta saisi jutella hänen kanssaan ja että hän halusi mennä Pottereille asumaan. Ja tuosta Sannin/Evelynin luonne-eroista varmasti johtuu, että Teddy kiinnostaa ihmisenä häntä nykyään huomattavasti enemmän kuin vanhat ystävät, varsinkin tuo Sharon, joka ei vaikuta Sannin tyyliseltä ihmiseltä ollenkaan. Kivaa myös tavata Harry ja muut tässä tarinassa! Mysteeriksi jäi vielä se, miksi Draco oli niin kylmä ja kuvitteli kaiken olevan esitystä.

Odotan jo innolla jatkoa, tämä on tosi hyvä!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 10. luku 11.1
Kirjoitti: nomps - 12.01.2020 14:47:33
Oi että minkä helmen minä löysinkään!! Tämä on juuri sellaista ficcien aatelia, tavallaan läppä idea mutta ihan parasta luettavaa, varsinkin näin hyvin toteutettuna! ;D Tulee vähän mieleen se ficci, missä finiläiset olivat muumilaaksossa.

Ihan alussa oli tosi ihanasti kuvailtu hahmojen ulkonäköä, kun päähenkilö katsoi itseään peilistä! Tavallisesti vihaan peilistäkatsomiskohtauksia ja ulkonäön tarkkaa kuvailua ylipäätään, joten tuo jäi tosi positiivisesti mieleen, kun oli niin hyvin toteutettu.

Äh en osaa jotenkin pukea sanoiksi, miten herkullinen tämä muuten on! Kaikki on niin kohdallaan, ja tarinaidea on kerrassaan hykerryttävä!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 11. luku 12.1
Kirjoitti: Crysted - 12.01.2020 23:45:46
Thelina: Hyvä että olen onnistunut tarinanrakennuksessa, pikkuhlijaa asioiden paljastuminen onkin tavoitteein :) Sanni ja Evelyn ovat tosiaan hyvin erilaisia, joten hyvä että se tulee esille :) Heh, mäkin varmasti haluaisin herätä keskellä yötä, jotta pääsisin juttelemaan Teddylle :D Dracon syistä olla vihainen kuullaan myöhemmin lisää joten stay tuned ;) Tässä jatkoa, kiitos kommentistasi :)
nomps: Heheh kiva kuulla jos on hyvin toteutettu, vaikka idea tosiaan lähti ihan läpällä :D Hih kiva että muistat vielä ton mun finiläiset Muumilaaksossa ficin XD Tässä ei ehkä mennä ihan niin metatasolle mutta :D Oo kiva tietää että peiliinkatsomiskohtaus oli luonteva, itsekään en ole normaalisti sellaisten fani, mutta tässä tapauksessa se tuntui olevan ihan ok kirjoittaa kun varmasti hämmästyy jos ei näytä siltä kuin odotti. Kiitos kommentistasi! (ps. tykkään muuten sun uudesta nikistä :) )

11.   luku

Malfoyden luona asumisen jälkeen Potterit ovat hämmentävän ystävällisiä. Vaikka Kalmanhaukio kuvattiin kirjoissa synkäksi, Harry ja Ginny olivat saaneet siitä vuosien varrella aika kotoisan. Seinät on tapetoitu vaaleammalla tapetilla ja vaalea puulattiakin näyttää uudelta. Sokkeloinen talo tietysti on yhä, mutta kun Albus näytti minulle koko talon, minulle alkoi muodostua parempi kokonaiskuva.

Autan kattamaan pöytää Albuksen kanssa. Harry osoittaa minulle oikean lasikaapin, kun availen hetken aikaa kaappeja.

”Sinua ei ole kai kuulusteltu ollenkaan”, Harry ottaa puheeksi. Ginny vilkaisee miestään varoittavalla katseella, joka vihjaa minulle sitä, että minusta on keskusteltu.

”En muista mitään siitä, mitä tapahtui”, sanon neutraalisti.

”Niin… on tietysti loitsuja, jotka voisivat auttaa siihen, mutta kun kerran oikeudenkäyntiä ei tullut, niin ajattelimme ettei meidän kannata turhaan penkoa esiin traumaattisia muistoja”, Harry myöntää. ”Varsinkin kun olet ilmaissut haluttomuutesi sellaisiin.”

Nyökkään. Vilkaisen Harrya kerätessäni laseja keittiötasolle. Hän näyttää siltä niin kuin haluaisi kysyä vielä jotain muutakin. Ennen kuin hän ehtii tehdä sen, Ginny kävelee väliimme ja katsoo minua hymyillen.

”Ethän sinä ole allerginen millekään?”

”Ai, öh, en ole varma”, sanon ja vilkaisen Albusta.

”Et tietääkseni”, Albus myöntää.

Ruoka valmistuu ja käymme syömään. Meitä on viisi: Harry, Ginny, Albus, minä ja Lily. Perunamuusi ja nakkikastike maistuvat hyvältä. Malfoyden luona laitoin ruokaa melko usein, mutta vaikka osaan laittaa ruokaa, kyllästyn siihen nopeasti, enkä ole kauhean hyvä taikomaan tähteistä jotain hyvää.

Suuni lähes putoaa lattiaan, kun sisään saapuu pölyisissä huispausvaatteissa oleva poika, joka ei voi olla kukaan muu kuin James Sirius Potter. Albus ja Scorpius ovat mielestäni melko perus miespuolisen olennon näköisiä, ei mitenkään pahan näköisiä, mutta ei myöskään sellaisia, että kuola alkaisi valumaan suupielestä. James sen sijaan on äärettömän komea. Tässä on sellaista viekkautta, jota muistan nuorista Jamesista ja Siriuksesta huokuneen Puoliverisen prinssin takaumakohtauksessa. Hän vastaakin mielikuvaani enemmän Jamesin ja Siriuksen lapsesta kuin Harryn ja Ginnyn. Lähes naurahdan, kun muistan, että minulla oli vaihe, jolloin shippasin Jamesia ja Siriusta toisilleen. Jamesin katse pysähtyy minuun. Hän näyttää yllättyneen.

”James! Enkö minä ole sanonut siitä, ettet tulisi likaisissa huispausvaatteissa sisälle”, Ginny huokaisee.

James riistää katseensa minusta ja vilkaisee vaatteitaan. ”No anteeksi, mutta haluatko sinä minun alkavan strippaamaan tuossa pihalla? Ei tämä edes ole kuraa, hiekkaa ja pölyä vain. Lähtee helpolla. Ja minulla on karsea nälkä”, hän sanoo ja istahtaa tyhjälle paikalle minua vastapäätä. ”Kiva tietää, että minua on odotettu”, hän sanoo ja kutsuu sanattomalla loitsulla luokseen lasin, lautasen ja aterimet.

”Emme me voineet tietää milloin sinä tulisit. Hädin tuskin olet kotona näinä päivinä”, Harry huomauttaa.

”Minkäs teet. Täytyy harjoitella, jos haluaa pyrkiä maajoukkueeseen”, James sanoo ja ottaa monta kauhallista perunamuusia lautaselleen.

”Onhan sinulla vielä vuosi aikaa ennen kuin valmistut”, Harry toteaa.

”Ja hyvät suhteet, kun äiti on valmentaja”, Lily huomauttaa sarkastisesti. ”Ei sinun tarvitse edes olla hyvä.”

”Älähän nyt”, Ginny moittii. ”Jos James saa paikan joukkueesta, hän saa sen omilla taidoillaan.”

”Niin… no siitä pitikin sanoa…” James aloitti ruuan lappamisen lomasta ja vilkaisi varovasti äitiään. ”Kuule äiti, en taida pyrkiä teidän joukkueeseenne.”

Ginnyn kulmat kohoavat. ”Ai vai niin. Minnekäs sitten?”

”Irlannin.”

Lily tirskahtaa. ”Onnea vain.”

James katsoo äitiään, joka pitää ilmeensä pakotetun neutraalina. ”Sinäkin luulet, etten pääsisi, etkö luulekin?” hän huokaa.

”No tietysti oman maan joukkueeseen pääsee tilastollisesti helpommin, mutta eihän se tietenkään mahdotonta ole. Luulen vain, että se on aika kunnianhimoinen haave, jos ansioluettelossasi on pelkkä kouluhuispaus”, Ginny sanoo ruokaansa pilkkoessaan.

”Siksi minä treenaankin kesäisin joukkueessa, auttaahan se, eikö?” James inttää.

”Harrasteliiga on hyvin eri asia kuin kilpaliiga”, Ginny huomauttaa. ”Mutta tietysti se on hyvä alku.”

”Paikallisjoukkue olisi hieman matalamman kynnyksen alku, jossa pelaaminen vähän aikaa on hyvä tapa kehittyä ja kerätä mainetta, jotta voit päästä maajoukkueeseen”, Harry kertoo.

”Mutta on maajoukkueeseenkin päästetty seitsemäntoistavuotiaita, Viktor Krum-”

”Yritämme vain muistuttaa sinua, että menestymiseen menee aikaa”, Ginny sanoo.

”Kyllä minä tiedän”, James kivahtaa ja nousee ylös. ”Mutta kiva tietää, ettette te usko minusta olevan mihinkään”, hän tokaisee ja nappaa lautasensa mukaansa ennen kuin lähtee.

Sen jälkeen Ginny yrittää herätellä keskustelua kyselemällä meiltä tulevien viikkojen suunnitelmistamme, mutta keskustelu on hivenen vaivaantunutta.

Ruuan jälkeen minä ja Albus päätämme lähteä ulos, sillä päivä on aurinkoinen ja juuri sopivan lämmin. Lily ryntää viime hetkellä ovesta meidän peräämme.

”Minä tulen mukaan”, Lily sanoo ja hypähtää viimeisen ulkoportaan yli. ”Minne me olemme menossa?”

Albus huokaisee.

”Vähän vain kiertelemään. Täällä on niin kiva ilma”, selitän avatessani portin.

”Etkö sinä tosiaan muista mitään?” Lily inttää.

”Lily!” Albus ärähtää.

”Ei se mitään. Kyllä minä jotain muistan. Mutta en erityisemmin ketään ihmisiä tai elämässäni tapahtuneita asioita.”

”Et varmaan sitten muista, kun kävimme viime kesällä uimassa rannalla. Se oli kivaa. Voitaisiin mennä taas”, Lily sanoo.

”Kuulostaa hauskalta”, myönnän.

Albus vilkaisee minua hieman yllättyneenä. Se vihjaa minulle, ettei Evelyn tainnut pitää Lilystä erityisemmin.

Olen siitä entistäkin vakuuttuneempi, kun huomaan miten paljon Lily puhuu. Minusta siinä on jotain herttaista, mutta huomaan kyllä, että Albusta ärsyttää. Pitemmän päälle se tuntuu varmasti rasittavalta. Emme siis käy kovin pitkällä kävelyreissulla ennen kuin palaamme takaisin.

Albus menee nukkumaan jo kymmeneltä, mutta minua ei vielä väsytä. Istuskelen patjallani lueskellen liemikirjaa. Viimeisten kolmen viikon aikana olen opiskellut ahkerasti, jotta pärjäisin koulussa. Se on ollut aika mielenkiintoista, vaikkakin raskasta. Malfoyden luona asuessani opiskelu oli oikeastaan ainoa keinoni päästä hetkeksi pois tyhjästä ja synkästä ilmapiiristä, joka talossa oli jatkuvasti läsnä.

Lilyn puhe häiritsee keskittymistäni. Hänestä on selvästi kiva saada kämppäkaveri, mutta minä alan jo kaivata omaa rauhaa, kun en ole saanut nukkua omassa huoneessa yli kuukauteen.

Mutisen käyväni vessassa ja suljen oven takanani. Alakerrasta kajastaa vielä valoa, mutta tässä kerroksessa valoa lankeaa lattiaan vain yhdestä avonaisesta ovesta.

”Samperi.”

Kurkkaan Jamesin avonaiseen huoneeseen. Näen hänen tutkailevan huispauskaapuaan taikasauva toisessa kädessä.

”Ongelmia?”

James vilkaisee minua ja heittää kaapunsa vaatepinoon. ”Kaavussa on taas repeytymä. Sama kohta repeää nykyään melkein jokaisten harkkojen jälkeen. Pitää pyytää uutta.”

”Tai sitten sinun pitää harjoitella enemmän loitsuja”, huomautan.

James vilkaisee minua ja nappaa sitten huispauskaavun ja heittää sen minua kohti. En osaa odottaa sitä, joten se laskeutuu pääni päälle, josta yritän repiä sitä alas. Se haisee vahvasti hieltä, mutta myös Jamesin tuoksulta, jota en osaa kuvailla muuksi kuin joksikin miellyttäväksi, jos hien haju ei olisi niin vahvasti läsnä.

”Näytä sinä sitten mallia”, poika vitsailee, kun saan kaavun revittyäni päältäni.

”En saa. Olen kuusitoista”, huomautan.

”Ei ole pysäyttänyt sinua ennenkään”, James huomauttaa ja kohottaa kulmaansa jotenkin vihjailevasti.

Sydämeni hypähtää nopeasti. Näen, kuulen ja tunnen sinut – J. Voisiko se olla Jamesilta?

”Eikö sinua väsytä, vai saitko tarpeeksesi Lilystä?” James jatkaa neutraalimmin, kun en tiedä mitä vastata.

Vilkaisen taakseni ja hivuttaudun hieman peremmälle Jamesin huoneeseen. ”Hän on herttainen, mutta puhuu paljon”, myönnän.

”Pikku piru hän on”, James naurahtaa. ”Mutta hän on meidän pikku piru.”

”Hyvä tietää. Voin siis piirtää pentagrammeja maton alle ja katsoa mitä käy.”

James virnistää ja katsahtaa minua jotenkin kummasti… jotenkin sellaisella katseella, että välillämme on ollut jotain. En halua toistaa Scorpiuksen kanssa koettua tanssia, joten rohkaistun kysymään: ”Mikä meidän suhteemme on?”

Jamesin katseessa on ehkä jotain pettymyksen tapaista. ”Et muista.” En ole ihan varma oliko se kysymys vai vaan toteamus.

”Älä ota henkilökohtaisesti. On aika paljon, mitä en muista.”

James mutristaa suutaan miettiväisesti. ”No, sanoin sinulle kerran, etten valehtelisi sinulle, enkä riko lupauksiani. Meillä on ollut vähän juttua… sellaista satunnaista. Ja harrastimme seksiä viime keväänä.”

Nielaisen. Jamesilla on huispaajan vartalo, enkä voi mitään mielikuville, jotka syntyvät päässäni. ”Yhden kerran?”

”Niin.”

”Mutta emme olleet yhdessä?”

”Emme.”

Siinä tapauksessa vaikuttaa epätodennäköiseltä, että se koru olisi Jamesilta. Puraisen huultani. ”Miksemme?” Siihen James ei näytä haluavan vastata vaan välttelee katsettani. ”Siihenkö sinun lupauksesi sitten loppuu?”

”En oikeastaan tiedä mitä vastata tuohon”, James myöntää kohauttaen olkiaan. ”Ei me olla puhuttu sen keväisen jälkeen, ei oikeastaan.”

”Oltiinko me kännissä?”

”Ei.”

Rutistan kulmiani. ”Miksi sitten-”

James naurahtaa ehkä hivenen turhautuneesti ja kohauttaa olkiaan taas. Hän kääntyy ympäri ja alkaa nappaamaan lattialta vaatteita, jotka hän heittää toiseen nurkkaan. ”En minä tiedä. Ei me olla sellaisia, jotka puhuu sellaisista asioista. Tunteista. Me vain vitsaillaan.”

”Ai”, sanon. Sekin sana tuntuu juuttuvan kurkkuun.

James viskaa vielä yhden paidan nurkkaan ja vilkaisee sitten minua. ”Et taida enää tietää kuka olet”, hän huomaa.

Pureskelen huultani tuijottaessani lattiaa. ”En oikeastaan.”

James istahtaa sängylleen ja taputtaa paikkaa vierestään. Kävelen istumaan hänen viereensä. ”No minäpä kerron. Olet äärimmäisen ärsyttävä-” pukkaan Jamesia kylkeen suu mutrussa. James virnistää, ”mutta hauskaa seuraa. Keksit kaikenlaisia jekkuja, etkä pelkää seurauksia, koska olet niin luihuinen ja osaat luikerrella niistä pakoon.”

Naurahdan hämmentyneesti. Kaikista täällä tapaamistani ihmisistä Jamesin mielikuva Evelynistä näyttää olevan kaikista kauimpana minusta. En yhtään tiedä miten eläisin hänen odotuksiensa mukaisesti.

”Mutta sinulla on myös herkkä puoli”, James jatkaa pudottaen vitsailun vireen äänestään. ”Et tykkää näyttää sitä ihmisille. Pidät ongelmasi itselläsi, etkä tiedä miten puhua niistä. Olemme siinä samanlaisia.”

Tämä kuulostaa hieman sellaiselta tunteelliselta keskustelusta, josta Evelyn luikertelisi eroon. ”Vai niin”, sanon vilkaistessani Jamesia ja tarkkailen häntä. ”No minäpä sitten kerron jotain sinusta, James Potter.

James hymähtää. ”No annapa tulla.”

”Sinä… olet perfektionisti.”

James purskahtaa nauruun. ”Et selvästikään ole nähnyt arvosanojani.”

”Sinä olet perfektionisti”, väitän. ”Haluat olla hyvä kaikessa. Mutta suojelet itseäsi väittämällä, ettet välitä koska pelkäät epäonnistumista. Olet pettynyt menneisyydessä, kun olet työskennellyt kovasti jonkin eteen, etkä ole saanut toivomaasi lopputulosta”, kerron. Jamesin huvittuneisuus katoaa kasvoilta ja hän katselee minua jotenkin haavoittuvaisena, alastomana.

”Muistatko sinä kuitenkin?” James epäilee.

”Vaikka useat sitä epäilevätkin, niin en”, huokaisen. ”Kunhan päättelin aikaisemmasta keskustelusta päivällisellä. Ja isäsi on Harry Potter. Se epäilemättä vaikuttaa psyykeesi jollain tasolla”, selitän katsellen häntä. James katselee yhä minua tutkien. ”Kai olen hyvä lukemaan ihmisiä, ainakin sinua.”

”Hm”, James äännähtää, eikä näytä tietävän mitä sanoa. En tiedä minäkään, joten nousen ylös.

”No, en häiritse sinua enempää. Hyvää yötä.”

Yllättäen James tarttuu käteeni ja vetää minut suudelmaan, joka salpaa henkeni. Tunnen muuttuvani sulaksi vahaksi hänen sylissään.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 11. luku 12.1
Kirjoitti: Fiorella - 13.01.2020 00:43:31
Johan taas tuli kuvioihin uusi käänne! ;) On se Evelyn ollut melkoinen tyttö pyörittämään poikia pikkurillinsä ympäri. ;)

Olipa jännä, että Potterit asuvat Kalmanhanaukion talossa. Aloin miettiä, oliko se canonia vai ei, kun en yhtään muista onko sitä mainittu missään, mutta joka tapauksessa, miksipä ei? :) Kiehtova paikkahan se on.

Myös Jamesin ilmestyminen kuvioihin sekoitti heti pakan uusiksi. Kas kas. :D Mitähän seuraavaksi onkaan luvassa. Tästä ei Scorpius varmasti tykkää...
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 11. luku 12.1
Kirjoitti: nomps - 13.01.2020 08:48:40
Hah, Fiorella sanoikin juuri sen mitä itse ajattelin! Voi Evelyn... ;D

Mulla on neljä prosenttia akkua jäljellä, ja haluan saada kommentin lähetetyksi. Ei olisi pitänyt alkaa lukea tätä lukua näin vähällä akulla, mutta en voinut vastustaa! Tää on niiiin helmi ficci ;D

On ihan superkivaa saada lukea kaikista kivoista hahmoista, ja vieläoä potterfanin näkökulmasta, niin että ihan oikeasti tuntuu siltä kuin olisi itse päässyt tuonne. Fanitan aikuisHarrya!

Ja hei vähänkö kivaa että tykkäät mun nikistä! Mulla on vieläkin aikamoinen identiteettikriisi, vaikka onkin niin lähellä vanhaa ;D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 11. luku 12.1
Kirjoitti: Crysted - 13.01.2020 19:54:01
Fiorella: Evelyn on tosiaan aikamoinen tapaus :D Mun mielestä oli kyllä ihan canonia, että Potterit muuttivat Kalmanhaukiolle sodan jälkeen, ainakin näin muistelisin. Niinpä niin, mitäköhän mahtaa Scorpius tuumata ;) Kiitos kommentistasi!
nomps: Heh, Evelyn tosiaan :D kiva että päätit lukea ja kommentoida niinkin pienellä akkumäärällä :D potterfanin näkökulmasta kirjotetut ficit on kyllä mielenkiintosia, heh aikuisHarry <3 Kiitos kommentistasi :)

12.   luku

Herään siihen, että minulla on kuuma. Poskeni on vasten lämmintä, pehmeää patteria… Räpäytän silmäni auki ja tajuan nukahtaneeni Jamesin syliin. Jamesin sänkyä ei ole tarkoitettu kahdelle, joten olen melkoisen puristuksissa hänen ja seinän välissä. Mitään suudelmia enempää ei tapahtunut, mutta puhuimme pitkään, kunnes nukahdimme. Kerroin hänelle Scorpiuksesta ja hän ymmärsi asian paljon paremmin kuin Albus. Kun huomautin siitä hänelle, hän myönsi, että ehkä hänellä on oma lehmä ojassa asian kanssa. Sen jälkeen hän suuteli minut sanattomaksi.

Siirrän ympärilleni kiertynyttä Jamesin kättä ja nousen istumaan. Yöpöydän kello näyttää puoli kahdeksaa. Vilkuilen mahdollisuuksiani, mutta sänky on aika ahtaassa paikassa, joten pois pääsen vain Jamesin yli. Olen jo puoliksi Jamesin päällä, kun hän liikahtaa ja kellahdan Jamesin ylle herättäen hänet.

”Olitko karkaamassa vai tekemässä aloitetta johonkin?” James kysyy unesta pöpperöisenä ja avaa silmänsä.

”Ajattelin vain, että olisi helpompaa, jos Lily ei ihmettelisi missä minä mahdoin nukkua”, kuiskaan ja yritän nousta.

James kiertää kätensä minun ympärilleni, niin, että rojahdan taas häntä vasten. ”Lilyssä on se hyvä puoli, että hän herää aikaisintaan kymmeneltä ja nukkuu vaikka maanjäristyksen läpi”, hän mutisee unisena.

Luovutan ja lasken pääni Jamesin rintakehälle. Kuuntelen hänen sydämensä sykkeitä voimatta tuntea pientä hämmennystä siitä, miten olen päätynyt tähän.

Minulla on ollut tasan yksi poikaystävä ala-asteella, mutta se oli kuin mikä tahansa ala-asteen leikkisuhde. Hän asui silloin naapurissani, joten pidimme toisiamme käsistä kiinni aina kun kävelimme yhdessä kouluun. Pussasimme muutaman kerran huulet törröllä, mutta ainakin minusta se oli aika ällöä.

Siksi tämä äkillinen makoilu pojan rintakehän päälle tuntuu hieman vieraalta. Jamesin suuteleminen tuntui ihanalta ja tunsin kyllä kihelmöintiä ympäri kehoa meidän suudellessamme. Mutta minä olen neitsyt ja Evelyn ei. En siis tiedä miten kertoisin Jamesille, että ajatus seksistä jännittää minua.

James nukahtaa uudestaan ja hänen kätensä valuvat pois ympäriltäni. Nousen varovasti ylös, eikä hän herää. Hipsin nopeasti Lilyn huoneeseen.

Lily nukkuu yhä. Sujahdan patjalleni peittoni alle. Ehkä jos makaan tässä, kunnes hän herää, hän ei tajuaisi, että nukuin jossain muualla.

Kuluu tunti. Minulla alkaa olla nälkä ja kuulen jo ääniä alakerrasta. Niinpä pukeudun ja pudotan tahallani lukemani liemikirjani äänekkäästi lattialle.

Lily vain äännähtää unissaan ja vaihtaa kylkeä.

Niinpä päädyn jättämään peittoni myttyyn ja univaatteeni selvästi näkyville, jotta Lily ei voisi epäillä minun yöpyneen jossain muualla. Ajattelen asiaa varmaan ihan liiaksi. Hän on vasta 13-14-vuotias, luulisin.

Harry ja Ginny istuvat jo syömässä aamiaista, mutta minä näytän olevan nuorisosta ensimmäinen. Hetken ajan mietin pitäisikö minun mennä takaisin ylös, mutta he ehtivät jo nähdä minut, joten vastaan heidän tervehdyksiinsä ja otan itselleni ruokaa pannulta. En ole vieläkään tottunut englantilaiseen lämpimään aamiaiseen.

Toin puolivahingossa aamiaiselle mukanani liemikirjan, jota olin lukenut eilen ja tänään. Ginnyn katse kiinnittyy siihen. ”Muistuvatko koulujutut mieleesi?” hän kysyy.

”Jonkin verran”, valehtelen. Minusta tuntuu, että tästä lukuvuodesta on tulossa kauhean rankka. Onneksi minulla on vain neljä opiskeltavaa ainetta: loitsut, liemet, pimeyden voimilta suojautuminen ja alkemia. Alkemia minua huoletti aluksi, sillä siitä en ole kuullut kauheasti mitään ennestään, mutta kirjoja selailemalla huomasin, että se on jonkinlainen yhdistelmä, joka lähenee jästikemiaa ja -fysiikkaa.

”Varmasti opettajat ymmärtävät, jos tarvitset hieman enemmän apua. Minä lähetän Minervalle kirjeen, jossa selitän tilanteesi”, Harry lupasi.

Nyökkään ja hymyilen kiitokseksi ennen kuin lasken katseeni taas kirjaan.

Ovi kolahtaa. Joku kolistelee eteiseen, laskee jotakin maahan portaiden luona ja tulee sitten keittiöön. Se on varsin väsyneen näköinen Teddy.

”Huomenta”, Teddy tervehtii ja nappaa pöydällä olevasta vadista omenan. Minä ja Harry sanomme myös huomenet, mutta Ginny sanoo hyvää yötä.

Teddy istahtaa pöydän ääreen syömään omenaansa.

”Etkö sinä raukka saisi vieläkään yhtään inhimillisempiä vuoroja”, Ginny voivottelee ja hieroo Teddyn hartiaa.

Teddy äännähtää unisesti. ”Aikaisempi vielä meni, kun sentään minun jokainen työvuoroni oli yövuoro. Mutta nyt minun unirytmistäni ei tule mitään, kun joudun menemään vuoroihin sikin sokin päivisin ja öisin.”

”Milloin sinulla on seuraava vuoro?”

Teddyn katse harhailee kelloon. ”Kymmenen tunnin päästä.”

”Voi että”, Ginny sanoo empaattisesti. ”Haluatko syödä kunnon ruokaa, ennen kuin menet nukkumaan?”

Teddy pudistaa päätään ja nousee ylös. ”Laittaisitko minulle eväät?”

”Totta kai.”

”Kiitos”, hän sanoo ja vilkaisee sitten minua. ”Kathy pääsi lähtemään eilen.”

”Ai, niinkö? Sehän on hyvä… kai”, minä sanon epävarmana.

”En usko, että hän vaivaa sinua, mutta ihan vain, jotta tiedät.”

Nyökkään hänelle kiitokseksi ja Teddy katoaa hitain askelin keittiöstä.

”Ah, katsos kelloa, minun pitääkin lähteä”, Harry sanoo ja nousee ylös hätäisesti. ”Olen keskiviikkoisin aina myöhässä, en tiedä mistä se johtuu”, hän mutisee ja suutelee vaimoaan päälaelle ennen kuin

Keskiviikko… oliko minulla tänään jotain menoa?

”Ai niin! Lupasin tavata Sharonin Vuotavassa noidankattilassa tänään”, tajuan ja vilkaisen kelloa, joka näyttää hieman yli yhdeksää. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa. Jos Sharon siis tarkoitti tätä keskiviikkoa eikä seuraavaa.

”Voit käyttää hormiverkkoa, sillä pääsee kätevästi”, Ginny ehdottaa.

”Kiitos”, sanon. Samassa keittiöön astuu James.

”Huomenta”, poika sanoo.

Sanon huomenet mahdollisimman neutraalilla äänellä. James kävelee minua sen kummemmin vilkuilematta liedelle ja kokoaa lautaselleen kunnon annoksen. James istuu viereeni, mutta siinä ei välttämättä ole mitään erikoista, sillä se sattuu olemaan liettä lähin paikka. Hän alkaa syömään muitta mutkitta. Ginny lukee Me huispaajat -lehden uusinta numeroa ja James näyttää yrittävän lukea sitä väärin päin pöydän toiselta puolelta.

Vilkuilen Jamesia. En ole varma onko hän vihainen siitä, että lähdin hänen luotaan. Eihän kyse ole siitä, etten missään nimessä haluaisi muiden tietävän meidän jutustamme. Haluaisin vain ensin saada selville itsekin, mikä tämä juttu mahtaa olla.

James huomaa epävarman katseeni ja laskee vaivihkaa toisen kätensä pöydän alle ja laittaa sen kämmen ylöspäin reidelleni. Minäkin liikutan käteni pöydän suojaan ja tartun hänen käteensä. Yritän peittää hymyni mehulasin taakse.

Syömme aamiaisiamme vähän aikaan yhdellä kädellä, joka näyttäisi ehdottomasti epäilyttävältä, jos pöydän toiselle puolella istuva Ginny nostaisi katseensa lehdestä. Päästämme irti toistemme käsistä vasta, kun portaista alkaa kuulua ääniä. Se on Albus, jolle ilmaisen aikeeni tavata Sharon tänään. Kutsun hänet mukaan, mutta hän sanoo, että haluamme varmaan mieluummin olla kahden. Yritän väittää vastaan, sillä minusta tuntuu, että en halua olla kahdestaan Sharonin kanssa, mutta Albus sanoo menevänsä Scorpiuksen luo.

”Minullakin on asiaa Viistokujalle. Voidaan mennä samaa matkaa”, James ilmoittaa. En ole varma huomasiko hän minun haluttomuuteni tavata Sharon kahdestaan vai oliko hänellä oikeasti menoa.

”Ai, kiva”, sanon ja hymyilen ehkä liian lämpimästi. En uskalla vilkaista Albusta saadakseni selville huomasiko hän mitään.

Aamiaisen jälkeen Albus ja minä pelaamme räjähtävää näpäystä olohuoneessa. James lukee äidiltään saatua huispauslehteä ”sattumalta” samassa huoneessa, mutta ilveilee minulle Albuksen takaa epäsopivasti. Minulla on vaikeuksia keskittyä sen takia ja saankin usein kortit räjähtämään naamaani. Albus taitaa luulla minun purskahtelevan hihitykseen hämätäkseni häntä, sillä hän ei tajua katsoa olkansa yli mitä James puuhaa.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 12. luku 13.1
Kirjoitti: Naela - 13.01.2020 20:38:53
No huh, johan oli juonenkäänteitä!

Minusta oli kivaa lukea Evelynin arjesta sekä Malfoylla että Pottereilla, kun kummassakin vallitsi niin erilainen tunnelma. Ja tietysti oli kiva tavata lisää kirjoista tuttuja hahmoja! Tämä Jamesin ja Evelynin suhde oli kyllä juonenkäänne, jota en osannut arvata. Kiinnostavaa nähdä, miten se tästä etenee ja kuinka muut (erityisesti Scorpius ja Albus) tulevat siihen reagoimaan, jos saavat tietää. Ihanaa oli nähdä taas vilaus Teddystäkin!

Alkemia kuulostaa mielenkiintoiselta oppiaineelta ja se on varmasti Sannillekin jotain uutta, kun kirjoissa sitä ei mainittu. On muutenkin hauskaa, että tämän ficin maailma ei ole ihan täysin suora kopio kirjojen/elokuvien vastaavasta. Sannin tekemät pienet huomiot ja tarkka kuvailu esimerkiksi Jamesin ulkonäöstä auttavat pääsemään sisälle tähän maailmaan. Ja kuten nomps tuolla aikaisemmin jo sanoi, niin tuntuu melkein kuin olisi itse tuolla Sannin paikalla.

Englantilaisesta aamiaisesta tuli mieleen, että Sanninhan täytyy sopeutua taikamaailman lisäksi vielä brttiläiseen kulttuuriinkin. Varmaankin se on hänelle helpompaa, koska hän on siellä asunut, mutta on se varmasti vähän erilaista kotisuomeen verrattuna. Kaipaakohan Sanni Suomea ja entistä elämäänsä, vai antautuuko hän täysin rinnoin tälle uudelle elämälle ja identiteetille?

Ai joo, yksi kohta minua vähän häiritsi:
Lainaus
Jos Kathy siis tarkoitti tätä keskiviikkoa eikä seuraavaa.
Onko minulla mennyt jotain totaalisesti ohi, vai oliko puhe sittenkin Sharonista?

No mutta, täällä odottelen jo kiihkeästi jatkoa :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 12. luku 13.1
Kirjoitti: nomps - 13.01.2020 20:54:44
Hiii tulipa pikaisesti jatkoa, ihanaa! Odotan malttamattomana tapaamista, ja tosi hauskaa että James tuppautui mukaan!

Tuo on kyllä taas lisäjännyyttä tuovaa, että Sanni on neitsyt ja Evelyn ei, mutta näköjään James viehättää kumpaakin. Oioi, mitähän tästä vielä tulee! :D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 13. luku 14.1
Kirjoitti: Crysted - 14.01.2020 15:18:18
Naela: Evelynin arjessa on tosiaan huomattavasti eroja Malfoylla ja Pottereilla :D Nii'in, mitähän mahtavat muut sanoa, kun/jos saavat selville ;) Alkeamia on kyllä kiinnostavaa, varsinkin kun siitä ei ihan hirveästi ole tietoa Potterwikissäkään niin voi vähän soveltaa. Heh, kiva että voit kuvitella itsesi Sannin paikalle :) Jep, Sannilla on sentään jonkinlaisia tietoja jo Britanniasta kun hän siellä on asustellut. Kyllä hän taitaa näiden juonenkäänteiden keskellä ehkä enemmän keskittyä elämään nykyisyydessä kuin haikailla menneen perään :D Joo tuolla mulla on mennyt sekaisin Kathy ja Sharon, hyvä että pongasit! Kiitos kommentistasi :)
nomps: Tässä taas pikaista jatkoa ;) Sannilla ja Evelynillä on selvästi hieman samanlainen maku, ainakin kun Jamesiin tullaan :D Kiitos kommentistasi :>

13.   luku

Kun kello lähenee yhtätoista, päätämme kuitenkin ilmiintyä Vuotavan noidankattilan lähistölle, koska James haluaa esitellä ilmiintymiskykyjään. Päädymme syrjäiselle kujalle ja kohotan kulmaani Jamesille, kun hän painaa minut tiiliseinää vasten.

”Toitko minut tänne tappaaksesi minut?”

James virnistää ja työntää kasvonsa lähemmäs minua. ”Parempaa”, hän mutisee huuliani vasten. Viiden minuutin muhinoinnin jälkeen joudun työntämään hänet kauemmas.

”Minulla on ihan oikeasti tapaaminen Sharonin kanssa”, huomautan. Toivon niin kovasti, että Vuotavaan noidankattilaan päästyäni Sharon ei ilmestyisikään paikalle ja voisimme olla Jamesin kanssa kahdestaan koko päivän.

”Äh, eikö se ollutkaan juoni, jolla saisimme olla rauhassa”, James huokaisee, mutta tarttuu käteeni johdattaakseen minut vilkkaammalle kadulle.

”Mitä sinä aiot tehdä?”

James kohauttaa olkiaan. ”Kiertelen. Käyn ostamassa mustetta. Katson ehkä, jos Fred on kotona.”

Päästämme yhteisestä sopimuksesta irti toistemme käsistä, kun saavumme Vuotavan noidankattilan eteen. Se on ihan sellainen kuin kuvittelinkin, ulkoa ja sisältä. Noidanhattuja, ihmisiä pukeutuneena viittaan ja pari ikkunan takaa tutkailevaa jästiä, jotka päättävät olla tulematta sisään. Sharon nojailee jo baaritiskiin mennessämme sisälle. Huokaisen hieman pettyneesti, ennen kuin Sharon huomaa minut ja vilkuttaa.

”Yritä olla käyttämättä kaikkia säästöjäsi turhanpäiväisyyksiin”, James sanoo ja näyttää minulle kieltä erittäin lapsellisesti jatkaessaan kävelyä takahuonetta kohti.

”Yritä olla astumatta peikonräkään noilla marsunaivoillasi”, vitsailen takaisin. James iskee silmiää.

Sharon vilkaisee merkitsevästi Jamesin perään. ”Tulit hänen kanssaan?”

Kohautan olkiani. ”Yövyn Pottereilla nykyään.”

Sharon kohottaa kulmaansa. ”Jamesin sängyssäkö?”

Punastun. ”Hä? Miten niin, ei-”

Sharon näkee suoraan valheeni läpi ja purskahtaa nauruun. ”Hitto vieköön Eve. Näinkö siinä sitten kävi kaiken sen jälkeen?”

”En ymmärrä”, tuskastun.

”Anteeksi. Joo, sinun muistinmenetyksesi”, Sharon sanoo ja iskee silmää. ”Nerokasta. Mokasit kaikki asiat aika kunnolla viime keväällä, joten muistinmenetys on kätevä tapa päästä seurauksista.”

”En minä esitä tätä”, ärähdän. ”Luuletko sinä, että esitin senkin, mitä isäni teki?”

Virne Sharonin kasvoilta kuolee ja hän näyttää vaivaantuneelta. ”Ai. Niin… no, anteeksi. Mutta tuo kyllä kuulostaa ihan sellaiselta, mitä sinä voisit keksiä.”

”Mitä kaikkea viime keväällä sitten tapahtui?”

Sharon avaa suunsa, mutta sulkee sen sitten. Jokin hänen ilmeessään saa minut epäileväiseksi. En ole varma voinko luottaa mihinkään, mitä Sharon minulle kertoo. Sharon heittää kätensä hartioilleni. ”Tarvitsemme juotavaa sitä keskustelua varten”, hän sanoo, mutta vetääkin minut pois baaritiskin luota takahuoneeseen, jossa tiiliseinä siirtyy sivuun hänen napauteltuaan muutamaa tiiltä. Yritän muistaa oikean järjestyksen, mutta en luultavasti muista sitä enää seuraavalla kerralla, kun tulen tänne. Viistokuja avautuu edessäni ja se on vieläkin maagisempi kuin osasin kuvitella.

Sharon vetää minut shoppailemaan ennen vakavia keskusteluja, mutta en osaa innostua asiasta samalla tavalla kuin Sharon. Ihastelen tietysti mielelläni kaikkea taianomaista, mutta hän näyttää odottavan, että törsään jokaiseen hiemankin pitämääni tavaraan tai vaatekappaleeseen, enkä minä tunne oloni tarpeeksi luottavaiseksi tehdäkseen niin. Entisessä elämässäni raha oli aina tiukalla, joten tietysti minä mietin täälläkin sitä, että minulla on edessäni kaksi vuotta koulua, eikä töissä käyviä vanhempia. En ole varma, kuinka paljon minulla on Irvetassa. Olen aika varma, että yksi avainnipussa oleva avain olisi pankkiholviin, mutta en halua käydä siellä Sharonin kanssa.

Kun olemme shoppaileet hetken aikaa, eteemme ryntää yllättäen kameroita kantavia ihmisiä. Valot alkavat räiskyä ja satunnaiset ohikulkijatkin pysähtyvät ympärillämme saadakseen selville onko paparazzien kohteena joku julkkis.

”Neiti Glassthorn, miten kommentoitte isänne tappoyritystä!” eräs toimittaja huutaa.

”Mitä vastaatte Kathy Youngin väitteeseen, että esitätte muistinmenetystä päästäksenne seurauksetta viimekeväisestä?” toinen toteaa.

Helvetin Kathy! Seison paikoillani tuskastuneena tähyillen pakoreittiä, mutta minut on täysin ympäröity. Sharon tarttuu minua kädestä ja tunkeutuu muitta mutkitta toimittajien läpi, kaataen jonkun kameran. Hän lähtee juosten johdattamaan minua kaikenlaisia kujia pitkin karkottaakseen toimittajat. Viimein me pysähdymme melko ahtaalle kujalle, jolle ei paista niin paljon aurinkoa. En ehtinyt äkkäämään Iskunkiertokujan kylttiä, mutta emme voi olla missään muuallakaan, joka söisi auringonvaloa niin paljon.

Sharon naurahtaa hengästyneenä ja esittää pyyhkivänsä hikeä otsaltaan. ”Ihan kuin oltaisiin julkkiksia tai jotain.”

”En halua mennä tänne”, huomautan, kun Sharon astelee yhä eteenpäin. Olen jo kääntymässä takaisin, kun huomaan muutaman kaapuihin pukeutuneen hahmon tukkineen tuloreittimme. Sharon vetää minut taas mukaansa.

”Valkoisessa traakissa on hormiverkko. Asiakkaat saavat käyttää sitä ilmaiseksi. Otetaan yhdet drinkit.”

Muutaman askeleen päästä päädymme melko hämärään kapakkaan, jossa olijoiden katseet sinkoavat heti kahteen alaikäiseen tyttöön.

”Meidät tapetaan täällä”, mutisen Sharonille. ”Tai pahempaa.”

”Eikä tapeta”, Sharon sanoo itsevarmasti, vaivautumatta madaltamaan ääntään. ”Hei Ollie, kaksi tuliviskiä.”

”Vittu sinun kanssasi”, baarimikko ärähtää, mutta alkaa kaatamaan kuparinväristä nestettä kahteen lasiin.

”Kiva nähdä sinuakin, velikulta”, Sharon hymyilee ja heittää tiskille kaljuunan.

En tiedä mikä juoman hinta, on, mutta en ehdi kaivamaan kolikkoa taskustani, kun Sharon jo vetää minut mukaansa nurkkapöytään.

”Hän on veljesi?” ihmettelen. Sharonilla ei näytä olevan rahasta pulaa ja kuka tahansa työskentelisi tässä paikassa ei ehkä ansaitse ihan kauheasti.

”Velipuoli, ei verisukua”, Sharon sanoo jotenkin ylimielisesti. ”Tiedän hänestä muutaman hyödyllisen asian, jota hän ei halua saattaa äitinsä tietoon”, tyttö virnistää ja kohottaa lasiaan kilistääkseen sen vasten omaani. Maistan juomaa vastentahtoisesti ja yskähdän sen polttavalle maulle, joka tuntuu nenässä asti. Kokemukseni alkoholista loppuu siihen, että minulle tarjottiin kerran punaviiniä serkkuni ylioppilasjuhlissa ja lähes purskautin sen suustani, sillä se oli niin pahaa. Viski on vieläkin pahempaa.

”Älä maistele, kerralla alas”, Sharon naurahtaa ja ottaa toisen huikan. ”Jos siis haluat, että kerron sinulle viime keväästä. Ja ottaen huomioon äskeisen, sinun pitäisi todella tietää.”

Puristelen hampaitani yhteen, mutta otan sitten isomman huikan, joka saa minut irvistämään vielä pahemmin.

”No. Mistäs sitä aloittaisi”, Sharon miettii. ”No, aloitetaan sinun uudesta kullastasi. Et sinä oikeasti tykännyt Jamesista, halusit vain käyttää häntä tehdäksesi mysteerisen herra J:n mustasukkaiseksi.”

Se koru. Se on varmasti siltä mysteeriseltä herra J:ltä. ”Kuka hän on?”

Sharon hymähtää ja sivelee lasinsa reunaa hitaasti. Hän todella ottaa aikansa vastaamisessa, kun minä liikehdin hermostuneena paikallani. ”Et sinä minulle luottanut sellaista tietoa, vaikka tietysti minulla on epäilykseni. Teillä kahdella oli aika kivikkoinen suhde, paljon soutamista ja huopaamista. Se huipentui viime kevääseen, kun erositte ja aloit kostoksi muhinoimaan Jamesin kanssa herra J:n edessä Tylyahossa.”

Vatsaani vääntää se, että James saisi tietää siitä, miten juttumme alkoi. Vaikka eihän meidän juttumme tavallaan sieltä alkanut. Ei ainakaan minun ja Jamesin.

Sharon nyökkää merkitsevästi kohti juomaani, josta minä otan pienen huikan. Se ei riitä hänelle, joten juon enemmän ja ravistan päätäni refleksinomaisesti pahalla maulle.

”Puhuitte herra J:n kanssa sen jälkeen ja kai teillä oli taas jotain vispilänkauppaa, koska Jamesiin sinä et enää vilkaissut. Mutta jos haluat kuulla mehukkaimman juorun, sinun on juotava lasisi tyhjäksi”, hän virnistää.

Lasissa on vielä puolet jäljellä ja alkoholi alkaa jo tuntua päässä. Pudistan päätäni. Sharon kaataa omasta lasistaan hieman minun lasiini.

”No nyt nousivat panokset. Oletko varma, ettet halua kuulla? Sen tietäminen nimittäni helpottaa elämääsi helvetinmoisesti, kun menet takaisin kouluun. Jos minä olisin sinun tilallasi, en varmaan edes uskaltaisi mennä kouluun sen sotkun jälkeen.”

Alan epäilemään itseäni, jota Sharon varmasti haluaa. Epäröiden tartun lasiin ja kohotan sen huulilleni. Kaadan sen maistamatta alas kurkusta, joka saa minut yskimään ja irvistelemään kauheasti sen jälkeen. Olo tuntuu huonolta. Yökkään osan juomasta takaisin lasiini.

Sharon nauraa, mutta ei onnekseni pakota minua juomaan sitä uudestaan. ”No niin, höristä sitten korvasi.”

Mutta Sharon ei ehdi kertoa minulle sitä suurta juorua, sillä kolme tummaan nahkaan pukeutunutta miestä astelee pöytämme eteen.

”Sinulla on pokkaa näyttää naamasi meikäläisten alueella”, karun näköinen mies tokaisee minulle. Hänellä on arpia kasvoissa ja rintakarvoja sen verran, että ne tunkevat esiin v-aukkoisen paidan alta. ”Mutta mädästä puusta kasvaa usein mätä omena. En vain odottanut, että olisit myös tyhmä omena.”

Vilkaisen Sharonia, joka kerrankin näyttää säikähtäneeltä. ”En ymmärrä”, piipitän.

”Todella hauskaa. Aika tasata tilit, kun kerran päätit varastaa minulta”, mies ärähtää.

Vilkuilen varovasti ympärilleni pakoreittiä etsien, mutta ovelle kulkeakseni minun täytyisi kävellä miesten ohi.

”Varastaa mitä?”

Mies tarttuu minua viittani kauluksesta ja vetää minut pystyyn. ”Minun kanssani ei kannata vitsailla, pentu!” Yritän löydä hänen kättään saadakseni itseni vapaaksi, mutta miehellä on tiukka ote.

”Anna olla Harmaaselkä, hän on vasta lapsi”, Ollie huikkaa baaritiskiltä.

Harmaaselkä? Eikä tämän pitäisi olla jo todella vanha? Tai sitten tämä on nuorempaa mallistoa. Tai ihmissudet ikääntyvät hitaammin. Joka tapauksessa pelkoni kasvaa kaksinkertaiseksi.

”Ehkä sinun ei sitten pitäisi päästää lapsia kapakkaan”, Harmaaselkä tokaisee ja hymyilee minulle karmivasti, näyttäen suunsa, josta puuttuu useita hampaita. ”Me voisimme pitää vähän hauskaa ja katsoa muistuuko mieleesi mitään.”

Sharon on jähmettynyt aloilleen, enkä minkään saa yhtäkään loitsua päähäni. Harmaaselkä alkaa jo raahata minua oven suuntaan, kunnes hänen tielleen astuu joku, jonka huppu peittää tämän kasvon.

”Päästä hänet”, mies sanoo, mutta pitää käsiään näkyvillä rauhan eleeksi, kunnes tarpeeksi lähelle päästyään, hän iskee Harmaaselkää naamaan. Hänen otteensa minusta lipeää ja minä sujahdan baaritiskin alle piiloon. Sharon ilmestyy viereeni ja vetää minut mukaansa takahuoneeseen, josta hän ottaa takan yllä olevasta astiasta kourallisen jauhetta ennen kuin kiiruhtaa takkaan.

”Ottakaa se pentu kiinni!” kuuluu kapakan puolelta.

”Vuotava noidankattila!” Sharon huutaa ja päästää jauheen kädestään. Vihreät liekit syövät hänet mukanaan.

Minäkin otan kourallisen jauhetta, mutta kun näen Harmaaselän seurassa olevan miehen ilmestyneen ovelle en pääse yksimielisyyteen siitä, mitä sanoa. ”Kalman- Vuotav-”

Liekit syövät minut sisäänsä enkä ole yhtään varma siitä, minne päädyn.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 13. luku 14.1
Kirjoitti: nomps - 14.01.2020 15:30:06
Aaaaaaa mitä käänteitä!! Ei tässä pysy edes perässä siitä, mitä tahtoisi tietää, kun tulee jo uusi mystinen juttu! En kestä, tätä lisääää!!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 13. luku 14.1
Kirjoitti: Fiorella - 14.01.2020 20:01:26
Juonenkäänteet sen kuin kiihtyvät! :D Tätä on tosi mielenkiintoista seurata. Erittäin viihdyttävä tarina ja täynnä pikku mysteerejä.

Ei taida Sharon ollakaan ihan niin kiva kaveri kuin ehkä luulisi. Vaikuttaa enemmän Evelynin siivellä kulkijalta...
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 13. luku 14.1
Kirjoitti: Naela - 14.01.2020 21:32:39
Vitsi, millaiseen cliffhangeriin tuo edellinen luku jäi! Tässä taas paljastui ja toisaalta ei paljastunut niin paljon uusia asioita, että odotan seuraavia lukuja entistäkin innokkaammin.

Alun James oli kyllä niin jamesmäinen kuin vain voin kuvitella. Hän taitaa muistuttaa aika paljon isoisäänsä. Jotenkin ihanaa, että Evelyn olisi halunnut viettää päivänsä Viistokujalla mieluumin Jamesin kuin Sharonin kanssa. Toisaalta Sharonista en kyllä saanut kovin positiivista kuvaa tämän luvun perusteella, joten en ihmettele.

Tuo Sharonin mainitsema "mehukkain juoru" jäi kivasti kutkuttamaan, kun se ei lopulta paljastunutkaan. Toisaalta tässä avattiin taas vähän enemmän Evelynin elämää, vaikka hän varmasti olisikin kuullut tiedot mieluummin joltakulta muulta kuin Sharonilta. Ja voiko hänen sanomisiinsa edes luottaa? En kestä, niin paljon mysteerejä ja salaisuuksia vielä ratkottavana!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 14. luku 15.1
Kirjoitti: Crysted - 15.01.2020 18:36:47
nomps: Hehhe, käänteitä käänteitä ;)
Fiorella: Jee kiva jos viihdyttää :)
Naela: Heh, cliffhanger tosiaan :D James on tosiaan tullut ehkä hieman isoisäänsä :)

14.   luku

Takassa, jonne ilmiinnyn on vanhoja hiiliä, joiden päälle kaadun. Oksennan vetistä litkua hiilten päälle ja nousen hoippuen pystyyn. Kaikkialla on pimeää, joten en näe minne olen joutunut. Pää tuntuu sumealta alkoholin takia. Otan taikasauvani esiin ja lausun ensimmäistä kertaa loitsun. Yllätyksekseni taikasauvani päähän syttyy himmeä valo.

Olen saapunut jonkinlaiseen autiotaloon. Ne vähäiset huonekalut, joita siellä on, ovat rikkinäisiä ja lahonneita. Paikassa on roskaa ja tomua sitäkin enemmän. Ikkunat on laitettu umpeen, mutta näen lautojen väleistä hohkavan himpun verran valoa.

Harhailen talossa hetken aikaa etsiessäni uloskäyntiä, mutta kun sitä ei ala löytyä, alan hermostua. Askeleeni muuttuvat yhä hätäisemmiksi ja hengitykseni nopeammaksi, kunnes minun on pakko pysähtyä, koska minusta tuntuu, etten saa henkeä.

Taikasauva sammuu ja jään pimeyteen itkemään.

Vaikenen äkisti, kun kuulen askelia. Mitä jos se on Harmaaselkä?

Nousen ylös, mutten uskalla sytyttää valoa. Se on huono idea, sillä törmään heti puupalikkaan ja rojahdan vatsalleni lattialle. Hetken aikaa on hiljaista, kunnes narisevat askeleet lähestyvät taas. Kompuroin nopeasti ylös ja alan kulkemaan varovasti mutta mahdollisimman nopeasti seinänviertä pitkin. Kun askeleet kuulostavat lähestyvän taas, nopeutan tahtia, mikä on huono idea, sillä satun löytämään portaat. Tajuan sen vasta liian myöhään. Kaadun alas portaita, mutta onneksi vain muutaman askeleen verran, ennen kuin pysähdyn tasanteelle. Lyön kuitenkin pääni sen verran kovaa, etten pääse heti ylös. Valo osuu silmiini. Kiljaisen ja yritän päästä kauemmas.

”Evelyn, se olen vain minä, Harry”, ääni sanoo ja kiiruhtaa luokseni. ”Miten sinä tänne jouduit?” mies kysyy auttaessaan minut pystyyn.

En pysty hysteeriseltä itkultani vastaamaan.

”Vien hänet kotiin”, Harry sanoo jollekulle toiselle. ”Pyyhi vain merkintä järjestelmästä. Hän oli selvästi peloissaan taikoessaan.”

Tietysti, ministeriö saa tietää, kun alaikäinen taikoo. En ollut edes tajunnut ajatella sitä.

Ilmiinnymme Kalmanhaukion eteen, mutta se ottaa vatsasta sen verran, että oksennan jalkakäytävälle. Harry taputtaa minua selkään ja näyttää huolestuneelta tarkkaillessaan minua. Oloni on kauhea monella tapaa.

Ginny paikkaa näkyviä haavojani ja mustelmiani, kun Harry käy herättämässä Teddyn. Teddy tutkii minua hetken aikaa, kunnes tulee siihen tulokseen, ettei minulla ole aivotärähdystä.

”Anteeksi, että sinun piti herätä tämän takia”, mutisen Teddylle kehtaamatta katsoa häntä silmiin.

”Ei se mitään, kohtahan minun olisi pitänyt jo nousta”, mies vakuuttaa ja taputtaa olkapäätäni. ”Ehdinpähän syödä kunnolla ennen töihin lähtöä.”

”Kertoisitko sitten, mitä tapahtui”, Harry pyytää.

Minä kerron. Hetken harkinnan jälkeen kerron myös juomisesta, johon Sharon minut yllytti. Tarinan jälkeen kysyn arasti, minne minä mahdoin päätyä.

”Little Hangletoniin”, Harry vastaa. Little Hangleton… nimi kuulostaa etäisesti tutulta… mitenköhän se suomennettaisiin… Pieni hirtto… Pikkuhirttivaara! Voldemortin vanhempien kotipaikka. Käsivarsilleni muodostuu kylmänväreitä, kun ymmärrän, mikä talo on. Miksiköhän olin päätynyt sinne? Harry näyttää miettivän samaa.

”En osannut päättää minne menisin”, selitän. ”Enkä puhunut tarpeeksi selkeästi.”

”Ajattelitko sinä Pikkuhirttivaaraa?” Harry kysyy ja yrittää peittää sen, niin kuin se tarkoittaisi jotain. Hän varmasti uskoo, etten tiedä paikan merkitystä. Annan hänen elää siinä uskossa.

”En mielestäni”, myönnän. Muistan kuitenkin osittain ajatelleeni sitä, mitä Harmaaselkä mahtoi luulla minun varastaneen häneltä. Mitä jos se jokin liittyi Pikkuhirttivaaraan? Tai Voldemortiin?

Ovi käy. Näen keittiöstä, että se on James, joka on jo menossa yläkertaan, kunnes huomaa minut ja säntää luokseni.

”Mitä tapahtui?” hän ihmettelee järkyttyneenä ja istuu viereeni.

”Äh, kompastuin”, vähättelen ja välttelen hänen katsettaan. Ei se nyt suoranainen valhe ole, siitähän otsaa koristava iso salvan alla oleva mustelma johtui.

James näyttää siltä, että aikoisi koskettaa minua, mutta muistaa sitten, että toisteiseksi meillä on sanaton sopimus pitää suhteemme salassa.

Sharon tulee koputtelemaan oveen hetken päästä paniikissa. Hän huojentuu nähdessään, että olen turvassa, mutta minä en halua olla enää hänen kanssaan tekemisissä, vaan suljen oven hänen nenänsä edestä.

Albus ei ole onneksi vielä tullut kotiin. Kerron Jamesille koko tarinan makoillessamme hänen sängyllään. Hän pitää minusta kiinni yhä tiukemmin ja hengittää hiuksiini.

”Olen tehnyt jotain pahaa”, myönnän pelkoni Jamesille. ”En muista mitä, mutta varmasti Harmaaselällä oli syy tulla perääni.”

”Harmaaselkä se paha on. Mitä tahansa sinä sitten veitkään häneltä, luultavasti se on paremmassa käytössä jossain muualla kuin hänellä. Hän on sitä paitsi etsintäkuulutettu, joten luultavasti hän ei uskalla näyttää nokkaansa ihmisten ilmoilla pitkään aikaan”, James huomauttaa.

Kun kysyn mistä hänet on etsintäkuulutettu, James kertoo ihmisten puremisesta ja ihmissudeksi vasten tahtoa muuttamisesta. Saan rivien välistä selville, että tämä Harmaaselkä on kirjoista tuntemani jälkeläinen.

Kun kuulemme oven käyvän, nousen pystyyn. Se on varmaan Albus.

”Kuule…” James aloittaa näyttäessään vastentahtoiselta päästämään minusta irti. ”Olisiko se maailman pahin asia, jos muut saisivat tietää meistä?”

”Ei tietenkään. Mutta sitten sinun vanhempasi epäilemättä alkaisivat vahtimaan meitä tarkemmin. Emmekä varmasti pystyisi nukkumaan yhdessä.”

Jamesin on myönnettävä, että olen oikeassa. Painan suukon hänen huulilleen ja kävelen sitten pois hänen huoneestaan. Oloni on paljon parempi nyt.

Yllätyksekseni näen Albuksen kanssa portaita nousevan Scorpiuksen. He ihmettelevät tietysti heti otsaani peittävää salvakasaa ja kerron heille totuuden Albuksen huoneeseen päästyämme, koska he epäilemättä saisivat sen joskus selville. Scorpius halaa minua tiukasti. Hän näyttää luulevan, että tarvitsen häntä enemmän kuin annan ilmi. Sanon, että olen ihan kunnossa ja taputan häntä selkään, mutta hän puhuu minulle yhä lohduttavia sanoja. James sattuu kävelemään silloin huoneen ohitse vessaan ja pysähtyy ovelle pieneksi hetkeksi. Työnnän Scorpiuksen pois, mutta James on sillä välin jo kadonnut vessaan.

James on ehkä loukkaantunut tästä, koska emme puhu toisillemme koko loppupäivänä, vaikka kerran ohitamme toisemme käytävällä, eikä ketään muuta ei ole läsnä. Illalla Lilyn nukahdettua minä hiivin Jamesin huoneeseen. Hän makaa sängyllä selkä oveen päin.

”James?” minä kuiskaan, mutta poika ei käänny ympäri.

Kävelen sängyn viereen ja istahdan sen laidalle.

”Ai. Hei”, hän sanoo niin kuin vasta nyt huomaisi tuloni, muttei tee tilaa minulle.

”Oletko sinä vihainen?”

”Miksi olisin?” James toteaa, mutta ei oikeastaan kiellä.

”Scorpius on vain ystävä”, huomautan.

”Mutta hän on ihastunut sinuun”, James huokaisee. ”Ja sinä hengaat hänen kanssaan.”

Rypistän kulmiani. ”Mutta minä en pidä hänestä sillä tavalla, joten mitään ei tapahdu. Vai etkö sinä luota minuun? Jos haluat, että kerron hänelle ja Albukselle meistä, niin minä kerron kyllä.”

James huokaa ja hymyilee minulle hieman. Hän tekee viimein tilaa sängyllä, jotta pääsen painautumaan hänen viereensä. ”Totta kai minä luotan. Ei sinun tarvitse sanoa mitään vielä. Katsotaan me ensin ihan rauhassa, miten meidän juttu etenee.”

Painan kasvoni hänen kaulaansa vasten ja suukotan ihoa. Päivän kauhut tuntuvat kaukaisilta, kun saan nukahtaa Jamesin syliin.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 14. luku 15.1
Kirjoitti: nomps - 15.01.2020 20:01:03
No niin, vähän rauhallisempaa meininkiä! :) Kovasti odotan, että Evelyn saa jostain tongittua esiin juttua salaisuuksistaan! Eikun siis Sanni, ja Evelynin salaisuuksista, tai öööö... En yhtään ihmettele, että päähenkilö on vain ajautunut tilanteen vietäväksi, kun kyllähän tässä itse kukin vähän sekoaa siitä, kuka on kuka ;D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 14. luku 15.1
Kirjoitti: hiddenben - 15.01.2020 21:11:20
Vihdoin pääsin lukemaan kaikki ilmestyneet luvut! Huh, mitä menoa! Hurjasti on ehtinyt tapahtua näiden lukujen aikana, mutta luin putkeen kaikki uudet osat ja on niin kiva huomata, että viihdyn edelleen hurjan hyvin tämän tarinan parissa :D

Parasta oli huomata, että päästiin sairaalasta pois ja Evelyn saa vihdoin enemmän vastauksia ja pystyy rakentamaan jonkinlaista kuvaa menneisyydestään – vaikka siitä paljastuukin yhä enemmän vain huonoja asioita eikä vielä oikein mitään hyvää. Scorpius, James ja mysteeri-J, kaikkien kolmen kanssa on ollut vähintään flirttiä eikä Sanni tunne näistä ketään. Sharon ja Betty eivät tunnu hyviltä tyypeiltä, toivottavasti Evelyn löytää uusia ystäviä Tylypahkassa. Ja sitten vielä tuo Harmaaselän kohtaaminen... Siinä kohtaa kävi mielessä, että onkohan kehon vaihtaminen sittenkään kaiken tuon arvoista :D

Arvasin kyllä, että kun hormiverkosto esitellään, se johtaa jossain vaiheessa ongelmiin Evelynin kohdalla. Ja niinhän sitten kävikin, mutta joutuipa hän jännään paikkaan. Ajattelin ensin, että Evelyn päätyi Rääkyvään röttelöön, mutta Pikkuhirttivaaraan... Huh. Toivottavasti myöhemmin selviää, miksi juuri sinne. Jos siis siihen oli jokin syy, koska sehän kertoisi myös siitä, että osa Evelyniä on edelleen Sannissa, koska tämän alitajunta vei hänet Pikkuhirttivaaraan. Mielenkiintoista ja jännittävää ;)

Tykkään edelleen hurjasti Teddystä ja Pottereiden arkielämä on ihanan kotoista luettavaa. Olikin hyvä käänne, että Evelyn päätti lähteä Malfoyiden luota ja pääsi Kalmanhanaukiolle. Kiva myös, että taikuus tuntuu toimivan! Hyvä, että Evelyn alkaa tutustua koulukirjoihin hyvissä ajoin... Itse tekisin varmaan ihan innolla kesäläksyt, jos ne käsittelisivät taikuutta ;D Kiitos jatkosta, odotan innolla, mitä jatkossa tapahtuu!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 14. luku 15.1
Kirjoitti: Fiorella - 15.01.2020 22:01:03
Jännittäviä käänteitä taas seurasi! :) Pidän siitä, että joka luvussa tapahtuu jotain ihan uutta ja selviää jotakin lisää - tai jollei suorastaan selviä niin ainakin tulee lisää pohdittavaa. ;) Tällaista mysteeriä on tosi kiva seurata.

Olipa erikoista, että Sanni päätyi noin paljon sivuun siitä, minne suunnitteli! Mikähän magneetti se sinne Pikkuhirttivaaraan häntä mahtoi vetää... Kenties osa siitä salaisuudesta, jonka Harmaaselkäkin tiesi? Tämä siis ei ollutkaan sama Harmaaselkä kuin kirjoissa, vaan nuorempi painos. Hmm...

Mikä harvinaista missään kirjassa tai ehkä luonnossakaan, Sanni oli kyllin fiksu kertoakseen totuuden Harrylle eikä vain sepittänyt jotain epäilyksiä herättävää. Pisteet siitä tytölle. :) Ehkä olikin ihan fiksu veto jättää Sharonin kaltainen "kaveri" hetkeksi sivuun. Mitkähän tämän lopulliset motiivit mahtoivat ollakaan?

Jamesin mustasukkaisuus tuntui vähän tympeälle, varsinkin kun hän tiesi jo, miten "Evelynin" kiinnostus asettui tällä hetkellä. Vai liekö pojalla vielä tuoreessa muistissa tapaus, josta Sharon vihjaili? Edelleenkin Sanni on kyllin fiksu puhumaan asiat auki, ettei ystävällisestä halista seuraa molemminpuolista mököttelyä.  ;D

Olisin vähän toivonut jotain enemmän Teddyn kanssa, mutta ehkäpä hyvä näin, ettei Sanni ole ihan joka kaksilahkeisen perään. ;)



Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 15. luku 16.1
Kirjoitti: Crysted - 16.01.2020 14:18:28
nomps: Salaisuudet paljastuvat aikanaan ;) Jep, tuo Sanni/Evelyn kuvio on kyllä hämmentävä varsinkin asianomaiselle, joten parasta vain keskittyä Jamesin pussailuun, eikun :D
hiddenben: Kiva että olet yhä mukana vaikka lukuja sujahtelee nopealla tahdilla :D Jep, kehon vaihtamisesta on kyllä seurannut ongelmia, mutta pääsihän sentään Jamesia pussailemaan :D Pikkuhirttivaara tosiaan, katsotaanpas jos siitä kuultaisiin lisää vielä :D
Fiorella: Kiva että olet pitänyt tämän seuraamisesta :) Pikkuhirttivaara on tosiaan velä yksi niistä lukuisista mysteereistä :D Sharonin motiiveista kuullaan piakkoin ;)

15.   luku

Seuraavat viikot kuluvat lähes draamatta. Käyn Lilyn kanssa uimassa rannalla kerran ja se on ihan hauskaa. Keskityn opiskeluun päivisin, joka on Albuksen mielestä tylsää, joten hän viihtyy Scorpiuksen luona useammin. James liittyy joskus seuraani, kun ehtii huispaukselta, mutta jos käy niinkin huonosti, että olohuoneeseen jäävät vain me kaksi, ei siinä tule kauheasti opiskeltua. James on täydellisen ihana ja minusta tuntuu, että saatan jopa rakastua häneen. Kun otan seksiin liittyvän jännitykseni puheeksi, hän ei painosta minua, vaan ymmärtää, etten muista. Häntä näyttää hieman kyllä harmittavan, etten muista ensimmäistä kertaamme, mutta sanoo, että sitten kun saamme vähän enemmän rauhaa, hän voi tehdä toisesta ensimmäisestä kerrastamme unohtumattoman.

Usein emme saa omaa rauhaa muulloin kuin iltaisin, koska talo on täynnä väkeä. Granger-Weasleyt piipahtavat kylään yhtenään ja elokuussakin Pottereiden ja Weasleyden kesken on hämmentävän monet syntymäpäivät, joille minutkin kutsutaan, vaikka heidän kisailujaan ja vitsailujaan katsellessa tunnenkin oloni aika ulkopuoliseksi. Siksi ei olekaan kauhean yllättävää, että suhteemme alkaa paljastua pikkuhiljaa.

Lily saa selville ensin. Yhtenä aamuna pukeutuessani hänen huoneessaan hän ohimennen huomauttaa, ettei minun tarvitse esittää nukkuvani täällä. Minulta menee pasmat niin sekaisin, että en osaa reagoida mitenkään. Lily vain nauraa ja sanoo pitävänsä salaisuuden. Hinnaksi hän nimeää kaupunkireissun kanssani, eikä se todellakaan ole liian iso hinta, sillä minulla on hauskaa jästi-Lontoossa hänen kanssaan.

Seuraavaksi suhteestamme saa tietää Teddy. Se tapahtuu vähän nolosti, sillä meille tuli Jamesin kanssa keskellä yötä nälkä, joten hiivimme keittiöön syömään. Emme kuitenkaan ehtineet syömiseen asti, kun löydän itseni istumasta ruokapöydällä, Jamesin huulet hipomassa omiani. Valot räpsähtävät yllättäen päälle. James astuu nopeasti taaksepäin ja minä hyppään alas pöydältä. Töistä palannut Teddy katselee meitä kulmiaan kohottaen.

”Eikö teillä ole mitään muuta paikkaa muhinoida kuin siinä missä kaikki syövät?” Teddy toteaa väsyneesti ja avaa ensimmäisen keittiökaapin ottaakseen sieltä paketin muroja. Syömme kaikki kolme muroja hiljaisuudessa.

Minulla on seuraavana päivänä viimeinen tarkastus Pyhässä Mungossa, jonka suorittaa Teddy. Pelkään, että siitä tulee omituista, mutta Teddy ei näytä lähes muistavan mitä aikaisemmin tapahtui. Hän liikkuu hitaasti, haukottelee jatkuvasti ja sekoaa sanoissaan melko useasti.

”Oletko sinä kunnossa?” minä kysyn tarkkaillen häntä huolestuneesti.

”Totta kai”, Teddy väittää ja yrittää hymyillä hieman. ”Ai niin, sinä ja James”, Teddy toteaa ja kohottaa kulmaansa. ”Mites siinä niin kävi?”

”Ah, no oikeastaan meillä oli jo hieman juttua ennen tätä kesää. Vaikka enhän minä sitä tietenkään muista”, kerron ja kohautan olkapäitään. ”Mutta pidän hänestä. Paljon. Hänen kanssaan minusta tuntuu turvalliselta.”

Teddy nyökkää ja tukahduttaa haukotuksen. ”Se on hyvä.” Hän tiputtaa käsissään olleen putelin kahdesti, eikä saa sen korkkia millään kiinni sen auettua. Hänellä on vieläkin työtunteja ihan sikin sokin kellon ympäri ja sen huomaa.

”Kuinka monen ihmisen hommat sinä joudut tekemään?”

Teddy räpyttelee silmiään väsyneesti. ”Kahta minä tuuraan välillä. Ja sitten omat tunnit.”

”Sinä palat loppuun.”

”Äh”, Teddy toteaa ja heilauttaa kättään. ”Ei tässä enää kauaa. Kun lomat loppuvat tilanne paranee. Palkkaa ainakin on kertynyt. Voisin jo muuttaa pois siitä homeasunnosta, mutta en kerta kaikkiaan jaksa nyt muuttorumbaa. Syksyllä sitten.”

”No, kun me menemme kaikki kouluun, Kalmanhaukio jää aika tyhjilleen. Harry ja Ginny ovat varmaan iloisia, jos sinä olet paikalla.”

”Mh. Ehkä”, Teddy myöntää. ”Luuletko, että jaksat mennä kouluun?”

”Miksen jaksaisi?”

”Kuudennes vuosi ei ole yhtään sen helpompi, vaikka silloin ei ole valtakunnallisia kokeita.”

”Olen opiskellut”, huomautan, vaikka tietysti minua huolettaa se, että joudun opiskelemaan kuuden vuoden asiat yhdessä vuodessa. Ei kaikki asia kuitenkaan ole ihan uutta. Hyvät tietoni kemiasta ja fysiikasta auttavat huomattavasti liemissä ja alkemiassa.

Teddy äännähtää myöntyvästi, ehkä koska ei jaksa väitellä asiasta.

Lopulta suhteemme paljastuu myös Harrylle ja Ginnylle. Se tapahtuu ihan vahingossa, kun James palaa huispaustreeneistä. Satun tulemaan samaan aikaan alas Albuksen kanssa syömään ja James tervehtii minua käytävällä suudelmalla sen enempää sitä tajuamatta. Albus kävelee edellämme, joten hän ei huomaa mitään, mutta kaikki muut pöydässä istujat kyllä. James istuu paikalleen ihan rauhassa ja tajuaa mitä tapahtui vasta, kun huomaa kaikkien tuijottavan häntä.

”Kauankos tämä on jatkunut?” Ginny kysyy rauhallisesti.

Vilkuilen Jamesia pöydän toiselta puolelta.

”Ei kauaa”, James valehtelee, vaikka onhan tässä mennyt jo kolmisen viikkoa. Jollain mittakaavalla se ei ehkä olekaan kauaa.

”Mistä puhutaan?” Albus ihmettelee.

”Minä ja James olemme yhdessä”, selitän Albukselle. Albukselta näyttää menevän hetki ennen kuin hän tajuaa, mitä tarkoita. Hän vilkaisee minua ja sitten Jamesia. Ja sitten taas minua ja takaisin Jamesiin.

”Ai”, hän sanoo lopulta ja kurtistaa kulmiaan, niin kuin yrittäisi miettiä miten se on tapahtunut ilman, että hän on aavistanut mitään. Asiasta ei mainita enää ruokapöydässä, mutta Albus ottaa asian puheeksi myöhemmin.

”Oletko kertonut Scorpiukselle?” hän kysyy.

”En ole ehtinyt”, sanon, vaikka ehtiminen on kyllä vale.

”Sinun pitäisi. Ehkä se auttaisi häntäkin unohtamaan sinun perääsi haikailu”, Albus huomauttaa.

”Niin”, myönnän. Mutta se epäilemättä pilaa jotain. Meillä kolmella on ollut kiva kesä yhdessä. Albus menee tietysti Scorpiuksen tueksi asian paljastuttua ja sitten minä jään yksin. Ja kun koulu alkaa Sharon ja Betty ovat varmasti samalla puolella minun ja Sharonin riitaa koskien, joten minä jään yksin. Onhan minulla sitten James, mutta hän varmasti viettää mieluummin aikaa muiden rohkelikkojen kanssa.

En kuitenkaan pysty välttämään asiasta kertomista, kun tapaamme Scorpiuksen seuraavan kerran. Albus ei anna minun kiemurrella asiasta irti.

”Tuota, sinä et olekaan vielä kuullut”, aloitan kesken kitakivipeliä. ”Minä ja James seurustelemme.”

Scorpiuksen käsistä karkaa muutama kivi. Hän kerää ne nopeasti takaisin. ”Ai”, poika sanoo hiljaa ja nielaisee. ”Niin kuin James Potter?”

”En minä muitakaan sen nimisiä tunne”, sanon.

 ”Aha”, Scorpius sanoo minua katsomatta. Hänen pelinsä menee sen jälkeen plörinäksi, vaikka aluksi hän oli ollut johdossa.

Kun syyskuu alkaa lähestyä, minua alkaa hermostuttaa koulun alku. Kaiken lisäksi James on muuttunut jotenkin etäiseksi sen jälkeen, kun kaikki saivat tietää suhteestamme. Emme nukukaan enää yhdessä, koska Jamesin vanhemmat vaativat häntä pitämään ovensa auki yöllä.

Kun syyskuun ensimmäinen koittaa menemme kaikki yhdessä King’s Crossille. Asemalla James suutelee minua poskelle ja lähtee etsimään ystäviään. Albus hyvästelee minut ja lähtee etsimään Scorpiusta, tehden ainakin omasta mielestäni selväksi, ettei minua ole kutsuttu mukaan. Jopa Lily on kadonnut paikalta, kun katsoin muualle.

Alan melkein empimään mahtaisiko kukaan huomata, jos vain jättäisin menemättä junaan.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 15. luku 16.1
Kirjoitti: nomps - 16.01.2020 15:02:06
Voi ei, enää ei olekaan elo yhtä jännyyttä ja juhlaa! En yhtään ihmettele että tuntuu kurjalta. Ehkä Tylypahkasta löytyy kuitenkin jotain uutta ja jännittävää, jotta sinne kannattaa mennä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 16. luku 17.1
Kirjoitti: Crysted - 17.01.2020 12:17:36
nomps: Jep, tälläinen uusi elämä epäilemättä saa jossain vaiheessa olon tuntemaan ulkopuoliseksi :/ Katsotaanpas, pääseekö päähenkilömme junaan asti :D

16.   luku

Nousen kuitenkin junaan ja jättäydyn viimeisten joukkoon paikanetsinnässä. Ehkä kun käytävillä ei kulje enää ihmisiä, joku saattaa huomata minut ja kutsua luokseen. Olen kulkenut lähes vaunut toiseen päähän asti ja olen saanut osakseni vain muutamia mulkaisuja tai avoimen uteliaita katseita.

”Siinähän sinä, olen etsinyt sinua joka puolelta”, tummatukkainen luihuispoika ärähtää, kun pysähdyn viimeisen ja toiseksi viimeisen junan väliselle aula-alueelle. Tämän viitassa komeilee valvojaoppilaan merkki. Hän silmäilee viitanetumustani. ”Missä pinssisi on?”

”Ai, tuota… hukkasin sen”, selitän. En ollut tosiaan löytänyt sellaista, eikä Evelynin tuntien minulle ollut tullut mieleenkään, että hän saattaisi olla valvojaoppilas. Kukaan ei näyttänyt pitävän sitä tietoa mainitsemisen arvoisena. Tartun kuitenkin mielelläni oljenkorteen ja lähden pojan perään.

Kävelemme junan läpi sen toiseen päähän, jossa istuu jo tylsistyneen näköisiä valvojaoppilaita odottamassa.

”No niin, nyt kun Glassthornkin on suvainnut meitä läsnäolollaan, voimme aloittaa”, sanoo johtajatytön merkkiä kantava puuskupuh selvästi ärsyyntyneenä. Tapa, jolla hän sanoo nimeni viestii aikamoista passiivisaggressiivisuutta, joten lasken nopeasti katseeni.

Istun minut löytäneen pojan viereen kuuntelemaan selostusta. En osaa keskittyä, vaikka yritänkin aluksi. Valvojaoppilaan velvollisuudet tuntuvat kuitenkin huolistani vähäisimmiltä. Toisessa päässä junaa on opettajien loosit. McGarmiwaa ei näy, mutta koska hän on yhä rehtori, hän on varmaan jo Tylypahkassa. Ainoan opettajan, jonka tiedän varmaksi, on Neville Longbottom, jonka tunteja minulla ei edes ole. Yritän tähyillä jotakuta hänen kuvaukseensa sopivaa miestä, kun katseeni pysähtyy mieheen, joka katselee minua. Hänellä on tummat, sileät ja siistit hiukset, mutta en saa hänestä Neville -fiilistä. Hän näyttää muutenkin paljon nuoremmalta kuin mitä Nevillen pitäisi olla. Mies antaa minulle pienen hymyn ja ehdin vastata siihen, ennen kuin hän kääntää katseensa

Johtajatytön ja -pojan ohjeissa ei kestä kauaa, eikä minulle jää mitään päähän muuta kuin se, että viidennessä kerroksessa sijaitsevan valvojaoppilaiden kylpyhuoneen salasana on tänä vuonna kristallinkirkas.

”Glassthorn, sinun on parasta pyytää uusi pinssi, ekaluokkalaiset eivät tajua pyytää sinulta apua, jos sinulla ei ole sellaista”, korpinkynnen värejä kantava johtajapoika huomauttaa vähintäänkin yhtä terävästi kuin johtajatyttö oli minua aikaisemmin puhutellut.

”Keneltäköhän minä sitä pyytäisin?” kysyn varovasti, mutta poika on jo kääntynyt ympäri ja alkanut jakaa partiointivuoroja. Minä ja parini – jonka nimeksi paljastuu John Lane – saamme viimeisimmän, joka saa parini mulkaisemaan minua niin kuin se olisi minun vikani. En kuitenkaan uskalla alkaa vaatia selitystä kaikkien edessä, koska en tiedä kuinka paljon ihmiset tietävät tilastani. Lehdissä kyllä kirjoitettiin muistinmenetyksestäni – kiitos Kathyn ja hänen juorujensa – mutta ehkä he eivät välitä tai uskovat, että teeskentelin kaiken.

Nousen siis ylös ja pälyilen ympärilleni varovasti. ”Tasan puolelta tässä, älä myöhästy”, John huomauttaa ja vilkaisee minua terävästi, ennen kuin lähtee pois. Kurkussani tuntuu pala, sillä tunnen oloni täydellisen eksyneeksi ja hyljätyksi. Muut valvojaoppilaat ovat jo lähteneet. Vilkaisen uudestaan opettajaa, joka hymyili minulle aikaisemmin ja suuntaan hänen loosinsa luokse, jossa istuu hän ja kaksi muuta: Vaaleatukkainen nainen sekä tummatukkainen mies, joka saattaa hyvinkin olla Neville.

”Tuota minä hukkasin valvojaoppilaan merkkini. Olisiko mahdollista saada uutta?” kysyn.

”Onkohan meillä niitä?” Nevilleksi epäilemäni mies tuumii.

”Ehkä varastossa? Ei varmaan muualla kyllä ole, jos ei siellä”, nainen miettii ja nyökkää junan veturia kohti. ”Viimeistään koulussa.”

”Varastossa”, tuumin ääneen ja yritän tähyillä naisen nyökkäämään suuntaan.

”Minä tulen näyttämään”, minulle hymyillyt mies sanoo ja suo minulle uuden ystävällisen hymyn.

Vaunun ja varaston välissä on väliovi, jonka heilahtaessa kiinni meille kahdelle ei jää paljoakaan tilaa. Veturin ja vaunun välisessä tilassa on puolet vähemmän tilaa kuin muiden vaunujen välisissä tiloissa, ehkä koska tilaa vievät vessa, varasto ja veturinkuljettaja tila. Mahdumme tilaan vielä huonommin, kun varaston ovi avautuu. Varastosta lehahtaa päällemme pölyinen ja tunkkainen haju.

”No niin, katsotaan”, mies tuumii ja tutkii kaoottista varastokomeroa. Hän vilkaisee minua. ”Mihin sinä merkkisi hukkasit?”

”En tiedä… En edes tiennyt, että minulla olisi sellainen. Kukaan ei kertonut”, myönnän. Harry sanoi kirjoittaneensa rehtorille, joten kai opettajien on oltava tietoinen tilanteestani.

Mies hymyilee minulle sympaattisesti. ”Sinun muistinmenetyksesi… kaikki ei ole siis palautunut mieleen vielä?”

”Ei läheskään”, sanon ja olen kiitollinen siitä, että mies ei epäile minun teeskentelevän sen. Mies katselee hetken aikaa miettivästi varastokaappia tekemättä mitään merkin löytymisen eteen ja kääntyy sitten puoleeni.

”Mahdatko muistaa minuakaan?” mies kysyy jotenkin omituisesti.

”Anteeksi, en. En muista ihmisiä kovin hyvin”, myönnän.

Mies hymyilee taas, mutta hymyssä on jotain omituista. ”Professori Bay. Opetan liemiä ja alkemiaa”, hän kertoo ja tarjoaa kättään.

Puristan sitä pikaisesti. ”Minulla on niitä molempia”, sanon. Pieni epäilyksen siemen alkaa kyteä päässään. Evelynin tuntien tässä nuoressa, komeassa ja hymyilevässä miesprofessorissa saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa miksi hän valitsi molemmat kyseiset aineet. Minun ei tarvitse konsultoida muita tietääkseni, että yli puolet koulun tytöistä ovat ihastuneita häneen. Valehtelisin itsekin, jos väittäisin, etten pitäisi hänen katselemisestaan: tuosta selkeästä leukalinjasta, tummista silmistä ja hymykuopista, joista toinen on toista syvempi.

Professori hymyilee. ”Tiedän.” Hän kääntyy tavarakomeron puoleen ja alkaa siirtelemään tavaroita löytääkseen pinssejä. Hän alkaa hetken päästä hyräilemään hieman ajatuksissaan. Jotenkin siitä tulee kotoisa tunne.

”Haa, katsoppas tätä”, hän sanoo viimein ja vetää esiin punaisen valvojaoppilaan merkin. Hän muuttaa sen värin loitsulla vihreäksi ja ojentaa sen minulle. Otan pinssin vastaan. Sormenpäätäni kihelmöi siitä kohtaa, mistä ihomme koskettavat pikaisesti.

Juna nytkähtää äkillisesti ja hän horjahtaa ylleni. Merkki putoaa lattialle. Nenäni painautuu vasten hänen viittaansa ja minut valtaa omituinen tunne siitä, että se tuoksu tarkoittaa minulle jotain… jotain turvallista. Hän vetäytyy pois, mutta hänen silmänsä viivyttelevät omissani, ennen kuin hän mutisee anteeksipyynnön. Hän kumartuu poimimaan pinssin lattialta ojentaakseen sen minulle, mutta päättääkin sitten kiinnittää sen viittaani.

”Noin”, hän sanoo jotenkin karheammalla äänellä.

Minä nielaisen. Helvetti soikoon Evelyn!

Professori Bay kääntyy sulkemaan varastokaapin ja nyökkää sitten sen merkiksi, että minun olisi avattava ovi. Se kuitenkin avautuu sisään päin, joten joudun painautumaan professoria vasten sen avatakseni sen. Hänen tuoksunsa ympärilläni saa minut heikoksi. Kun minulla on hankaluuksia saada vedettyä painavaa ovea loppuun asti junan liikkuessa nytkähdellen, hän laskee kätensä minun omani päälle ja vetää kanssani. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, mutta pakotan itseni livahtamaan nopeasti ulos, kun ovi antaa sen verran myöten. Kasvoni tuntuvat lämpimiltä.

”Ah, hienoa, löysitte merkin”, Nevilleksi epäileväni mies sanoo ja siirtää sitten katseensa taakseni. ”Jasper, me ajattelimme tässä aloittaa kierroksen näpäystä, haluatko mukaan?”

”Mikäpäs siinä, Neville”, mies takanani vastaa ja istuu takaisin paikalleen. Minä kiiruhdan pois vaunusta.

Jasper. Taisin löytääkin sen mystisen herra J:n.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 16. luku 17.1
Kirjoitti: nomps - 17.01.2020 13:18:01
Ahahahaa voi Evelyn! ;D ;D onpas kivaa, että mitä todennäköisimmim ainakin yksi mysteeri ratkesi. Pidän tässä myös siitä, että tuoksuista tulee päähenkilölle jos ei nyt muistoja niin tuttuuden tuntemuksia. Selvästi merkki siitä, että Evelynin kropalla on tavallaan Evelynin muistot jossakin... Mutta missäpä lienee itse Evelyn! Emmeköhän me siihenkin saa vielä joskus vastauksen.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 16. luku 17.1
Kirjoitti: hiddenben - 17.01.2020 23:10:46
Eikä, tämä viimeisin luku oli aivan kutkuttavan mielenkiintoinen!

Sanni alkaa selkeästi tuntemaan Evelyniä yhä paremmin, kun tajuaa hänellä olleen jotain kemiaa Jasperin kanssa. Mietin kyllä, valitsiko alkuperäinen Evelyn liemet ja alkemian opettajan vai oppiaineiden takia (veikkaan ensimmäistä) :D Jännä kuitenkin tuo tuoksun tunnistaminen, jälleen jotain eksyy Evelynin alitajunnasta Sannin tietoisuuteen. Nuo Evelynin tunteet junaan noustessa olivat hyvin ymmärrettäviä, vaikka harmittaakin hänen puolestaan. Toivon jotenkin, että hän onnistuu vakuuttamaan/käännytettyään edes osan vihamiehistään "uudella" luonteellaan, jotta koko vuosi ei mene pelkkien passiivisaggressiivisten kommentien parissa!

Saa nähdä, miten Jamesin ja Evelynin suhde etenee vai kuivuuko se vähän kasaan salaisuuden paljastuttua ja koulun alettua (shippaan kyllä Evelyn/Teddyä, mutta katsotaan, toteutuuko se ollenkaan :D). Kiva kuitenkin, että ollaan jo junassa matkalla Tylypahkaan ja pian oppitunnit alkavat. Odotan innolla niitä ja mitä kaikkea Evelynin taustasta selviää Tylypahkassa :D Kiitos taas jatkosta!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 17. luku 18.1
Kirjoitti: Crysted - 18.01.2020 17:53:15
nomps: Evelyn tosiaan :D Onneksi on vielä runsaasti mysteereitä jäljellä ;) Tuoksut kertovat kyllä yllättävän paljon, joten onpa päähenkilöllämme jokin ohjenuora jota seurata :D Missäköhän Evelyn tosiaan matkaa ;) Kiitos kommentistasi!
hiddenben: Kiva jos kutkuttaa :> Niinpä niin, mikäköhän tosiana mahtaa olla sen taustalla miksi Evelyn valitsi liemet ja alkemian ;) Alitajunnan ja tietoisuuden rajan ylitystä tässä tosiaan onkin meneillään. Saapi nähdä mitä hän päättää tehdä ystäviensä suhteen :D Romanttisten suhteiden navigoiminen kaiken tämän keskellä on kyllä haasteensa, mutta katsotaan mihin tilanteeseen tässä päädytään :D Kiitos kommentistasi :)

17.   luku


Joudun pysähtymään seuraavaan vaunuvälikköön ja istahtamaan lattialle, koska jalkani tuntuvat spagetilta. Sydämeni hakkaa yhä lähes irti rinnastani. Miten Evelyn on onnistunut tekemään elämästään tällaisen sotkun? Ja mitä hän mahtaa tehdä minun elämälleni? En välttämättä halua enää takaisin maailmaan, jossa ei ole taikuutta, mutta en ehkä edes uskaltaisi takaisin nyt kun tiedän, minkälainen henkilö Evelyn on.

Käteni tärisevät vasten polviani. Painan ne hetkeksi vasten kasvojani ja yritän hengittää rauhallisesti. Kuulen, kuinka vaunuosaston ovi avautuu. Peitän kasvoni vielä tiukemmin ja toivon, etteivät tulijat huomaa minua. Askeleet kuitenkin hidastuvat kohdallani ja kuulen supinaa.

”Hei.” Tunnistan huolestuneen äänen heti Jamesin ääneksi ja vilkaisen häntä, toivoen ettei silmissäni näkyisi kyyneliä. James kyykistyy viereeni. ”Mikä hätänä?”

Pudistan vain päätäni. ”Äh, ei mikään, ihan tyhmä juttu vain”, vähättelen ja nousen ylös. ”Tuntuu vain oudolta, vieraalta. Ja silti muut ihmiset muistavat.”

James vilkaisee taaksensa. ”Menkää te vaan, minä ostan kärrystä myöhemmin”, hän sanoo muille.

Jäämme kahden. James vilkaisee valvojaoppilaan merkkiäni.

”Kiitos vain, että kerroit”, tokaisen.

”Anteeksi, en muistanut ollenkaan”, James myöntää.

En jaksa vihoitella Jamesille asiasta, kun ei minulla tunnu olevan puolellani juuri ketään muutakaan. ”Miksi kaikki vihaavat minua”, purskautan sanat suustani viimein. ”Onko se koska isäni on murhaaja?”

James näyttää hankalalta. ”Äh, ei kukaan sinua siitä syytä…”

”No mistä sitten?”

James hieraisee niskaansa. ”No, jotain vähän tapahtui viime keväänä ennen koulun loppua”, hän myöntää. ”Ja kuule, en minä siitä sinua syytä. Mutta onhan se vähän sana vastaan sana -tilanne.”

”Mikä on?” hermostun jo.

”Kyse on Gina Rainista. Hän oli seitsemäsluokkalainen puuskupuh. Hän oli aika suosittu, tosi hyvä etsijä. Olitte kai jonkin sortin kavereita, en ole ihan varma, kun ei me puhuttu asiasta. Tulit kuulemma hänen luoksensa Tylyahossa ja sanoit, että joku teidän yhteinen kaveri, Claire, etsii häntä ja menit näyttämään hänelle missä Claire on. En tiedä mitä tapahtui tarkalleen, mutta Gina tipahti Tylyahon takana olevaan rotkoon.”

Minun sisuskaluni vetäytyvät solmuun.

James katselee jalkojaan selittäessään. ”Häneltä murtui useita luita, eikä voinut lentää kauden vikassa matsissa, Puuskupuhit vastaan Luihuiset… Puuskupuhit olisivat olleet vähällä voittaa huispausmestaruuden ja ehkä tupamestaruudenkin, mutta kun Gina ei voinut pelata, peli meni huonosti ja Puuskupuhit tippuivat kolmansiksi.”

Ja ihmiset luulivat, että minä työnsin Ginan rotkoon sabotoidakseni heidän peliään?

”Gina ei muista mitä tapahtui, hän myös… no hänestä tuli kuulemma jotenkin vähän sekainen hetkeksi aikaa”, James jatkoi yhä vältellen katsettani. ”Ja sinä sanoit, että et nähnyt mitä tapahtui, koska osoitit hänelle vain oikean reitin, etkä edes kävellyt hänen kanssaan rotkolle… mutta se mikä tekee jutusta vähän hämärän on se, että kun Clairelta kysyttiin, hän sanoi aluksi, ettei ollut etsimässä Ginaa… myöhemmin hän muutti kertomustaan ja sanoikin, että oli sittenkin. Gina kuitenkin toipui täysin fyysisesti, kun pääsi Pyhään Mungoon, joten juttua ei sitten tutkittu pidemmälle.”

Kieltämättä juttu kuulostaa hämärältä. Jopa minun mielestäni. En usko hetkeäkään, etteikö Evelyn olisi syypää tapahtuneeseen, joten en ymmärrä miten James ei usko sitä. Näytän kai surulliselta, koska hän vetää minut halaukseen. ”Hei, ei hätää. Kyllä se unohtuu lopulta.”

”Mitä jos minä tein sen?” kuiskaan Jamesin olkapäätä vasten.

James ei tiedä mitä vastata siihen. Tunnen, kuinka hänen vartalonsa jäykentyy hieman, mutta hän ei päästä irti halauksesta, varmaan jotten pahoittaisi mieltäni.

Vaunun ovet avautuvat. Juuri kun eroamme halauksesta, äkkään professori Bayn pysähtyneen katsomaan meitä.

”Päivää professori”, James tervehtii.

”Päivää… eihän kärry ole vielä tullut tännepäin? En ehtinyt syömään mitään aamulla”, hän selittää hajamielisesti ja jatkaa sitten matkaansa odottamatta vastausta. Nielaisen katsellessani hänen peräänsä. Reaktiossa oli jotain outoa.

”Mennäänkö istumaan jonnekin?” kysyn.

”Joo…” James vastaa, vaikka hänen äänensävynsä vihjaa, että hän haluaisi mieluummin istua pelkästään kavereidensa kanssa.

Matkasta tulee tavattoman tylsä, kun istun Jamesin vieressä kuunnellen tämän kavereiden juttuja, joista en ymmärrä mitään. Saan sanottua muutaman sanan väliin, mutta minun olemassaoloni unohtuu nopeasti. Painan pääni junan seinämää vasten ja vaivun horrokseen.

”Sinä ja Glassthorn, oikeasti?” joku Jamesin kavereista kuiskaa jonkin ajan päästä. Nimeni mainitseminen saa minut heräämään horroksestani hieman, vaikka pysynkin yhä täysin paikallani.

”Niin”, James myöntää.

”Tuo ei kuulosta kauhean innostuneelta.”

James on hetken vaiti. ”No… en tiedä. Sen… jutun jälkeen hän on ollut erilainen.”

”Millä tavalla?”

James on taas hiljaa hetken aikaa. ”Nyt kun olemme yhdessä, varsinkin nyt kun olemme avoimesti yhdessä, välillämme ei ole enää sellaista peliä mikä teki koko jutusta niin hauskan silloin ennen. Se että me ivailimme tosillemme, mutta molemmat tunsimme sen jännitteen välillämme… no tekin huomasitte sen, vai mitä? Nyt se on vaan… sitä samaa mitä muidenkin tyttöjen kanssa. Ajattelin, että asiat kyllä palautuisivat normaaleiksi sitten, kun hän alkaisi muistamaan enemmän asioita, mutta…”

”Eikö hän oikeasti muista mitään?”

”Kyllä hän jotain, mutta ei niitä asioita, joilla olisi merkitystä.”

Liikahdan vahingossa hivenen, joten James ja hänen ystävänsä vaihtavat puheenaihetta. Pidän silmäni kiinni ja jatkan nukkumisen esittämistä vain, jotta en alkaisi itkemään siinä muiden nähden. Kai minun olisi pitänyt tietää, etten olisi tarpeeksi Evelyn Jamesin makuun. Olen liian herkkä, liian kiltti. En ole juonitteleva räväsuu. Minulla ei ole jokaisen sormen ympärille eri poika kieputettuna. En tiedä miten olla sellainen. Minä alan itkemään, kun ihmiset ovat minulle ilkeitä. Evelyn luultavasti vain nauraisi ja punoisi suunnitelmaa, joka pilaisi näiden elämän.

Ehkä minun pitäisi yrittää olla hieman enemmän Evelynin kaltainen. En jaksa tätä ulkopuolisuuden tunnetta. Minun on otettava paikkani vastoin muiden tahtoa. Jos en voi saada ihmisiä pitämään minusta, ainakin voin saada heidät kunnioittamaan minua sen verran, että he eivät uskalla olla ilkeitä minulle.

Esitän yhä nukkuvani, mutta alan kehittelemään suunnitelmaa mielessäni. Ainakin minulla on yksi asia jo puolellani: Evelynin maine.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 17. luku 18.1
Kirjoitti: nomps - 18.01.2020 22:12:56
Tuo olisi kyllä tosi vaikea tilanne! Sanni on kuitenkin aika uskalias kun päättää yrittää ratsastaa Evelynin maineella. Voi Jamesia ja päähenkilöä, tästä tulikin aika surullinen rakkaustarina heti kättelyssä!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 18. luku 19.1
Kirjoitti: Crysted - 19.01.2020 12:44:00
nomps: Vaikea tilanne tosiaan :D Evelynin maine voi olla sekä hyöty että haitta, mutta koska tähän mennessä se on tainnut olla enemmän haitta, eiköhän ole jo aika että tilanne yritetään kääntää päälaelleen :D Ryppyjä rakkaudessakin sitten ilmestyi tosiaan, mutta niin sitä tuon ikäisenä helposti tuleekin :D Kiitos jälleen kommentistasi :)

18.   luku


Kun ”herään”, päätän lähteä etsimään Sharonia. Suutelen Jamesia sopimattoman intohimoisesti ja virnistän hänen hämmentyneelle ilmeelleen. Tuolla tavalla emme ole suudelleet ainakaan viikkoon.

”Näkyillään”, totean ja napautan hänen nenäänsä ennen kuin kävelen pää pystyssä ulos. Kuulen Jamesin ystävien alkavan heti supista lähdettyäni.

Käytävällä joku toisluokkalainen korpinkynsi alkaa sitomaan kengännauhojaan keskellä käytävää. Harjoittelen häneen kylmintä katsettani. ”Väisty tieltäni, maan matonen”, tokaisen.

”Minä vain-” poika aloittaa, mutta vilkaisee sitten ylöspäin ja säikähtää katsettani.

”Nyt”, hoputan.

Poika jättää nauhojen solmimisen kesken ja painautuu nopeasti tiukasti vasten seinää, jotta pääsen kävelemään ohi. Jossain syvällä sisimmässäni tunnen syyllisyyttä siitä, että olen ilkeä, mutta tukahdutan äänen. En ole enää Sanni. Olen nyt Evelyn. Olen itsevarma. Saan kaiken, mitä haluan.

Äkkään viimein Sharonin ja Bettyn kahden muun luihuistytön kanssa ja marssin itsevarmasti heidän hyttiinsä. Vilkaisen käskevästi kahta tyttöä, joita en tunne ja ihmeekseni he todella tekevät minulle tilaa välistään. Istun alas ja katselen ystäviäni, jotka näyttävät hivenen varovaisilta.

”Sharon, Betty”, tervehdin hymyillen heille teennäisesti.

”Evelyn”, Sharon sanoo yhtä teennäisesti, mutta minua ei haittaa. En halua olla Sharonin ystävä. Haluan hänet palvelijakseni. ”Me mietimmekin missä sinä mahdat olla.”

”Vietin laatuaikaa poikaystäväni kanssa”, sanon ja vilkaisen sitten tyttöjä vierelläni. ”Tiedättehän, James Potterin.”

”Oh”, vasemmalla puolellani oleva punatukkainen tyttö äännähtää kunnioittavasti.

”Mutta… entäpä herra J?” toinen, jolla on hiekanväriset hiukset kysyy madaltaen ääntään, vaikka hytissä ei ole muita kuin me viisi.

En ole varma, kuinka laajasti minun suhteestani professoriin tiedetään, mutta Sharon sanoi, ettei tiennyt tämän henkilöllisyyttä, joten tuskin kukaan muukaan. ”Äh, tiedättehän te”, tokaisen ja heilautan kättäni. ”Haluan kokeilla välillä jotain uutta. Sillä välin herra J pysyy siellä, missä haluan hänen olevan.”

Huomaan Sharonin ja Bettyn hämmennyksen siitä, että esitän aivan erilaista Evelyniä kuin kesällä. Uskon kuitenkin, että esittämäni Evelyn on lähempänä sitä entistä.

”Mutta James Potter… tai siis kaikkihan tietävät, että hän petti sinua viime keväällä, vaikka hän ei sitä myönnäkään. Annatko hänelle noin vain anteeksi?”

Huomaan muiden katseista, että Sharon yrittää pelata minua, joten päätän ottaa riskin.

”Voi Sharon”, sanon kylmällä ja pettyneellä äänellä. ”Minä vähän arvelinkin, että yrittäisit pettää minut. Olet tyhmempi kuin luulin, jos todella uskoit sepitykseni muistinmenetyksestä.”

Sharon muuttuu valkoiseksi. Hän oli varmasti ehtinyt jo kieriskelemään tyytyväisyydessä siitä, että saisi luihuiskuningattaren paikan, mutta nyt kun vanha Evelyn on saapunut, hän on menettänyt kaiken. Ainakin, jos pystyn pitämään esityksen yllä.

”James on sitä paitsi täysin väliaikainen juttu”, totean katsellessani sisäisesti hymyillen kuinka Sharon yrittää pähkäillä kuinka saisi pelastettua itsensä tästä tilanteesta. ”Hän on toki komein poika koko koulussa, mutta hänestä ei riitä hupia kovin pitkäksi ajaksi.”

”Entä Rick Edwards?” tyttö vieressäni kysyy. ”Tai siis eikö hän ole komein?”

”Ehkä hän on seuraavana listallani”, sanon iskien silmää.

”Mutta hän on puuskupuh… ja he-” tyttö vaikenee nopeasti hivenen säikähtäneenä.

”Vihaavat minua viime kevään jupakan takia”, lopetan tytön lauseen. ”Sehän tekee haasteesta vieläkin hauskemman.”

”Haasteitahan sinulla varmaan onkin tänä vuonna”, Sharon aloittaa kerättyään itsensä. ”Ottaen huomioon isäsi-”

”Miten sinun veljesi voi Sharon?” kysyn pisteliäästi. En usko, että Sharon on kertonut viimeisimmästä tapaamisestamme muille. En ole täysin varma edes siitä, onko Sharonin velipuolen työpaikka yleistä tietoa. Päätellen hänen kalliista koruistaan ja siitä, että hän haluaa esittää rikasta pikkuprinsessaa, uskon ettei.

Sharon nielaisee ja puristaa huulensa kiinni. ”Hyvin”, hän mutisee ja painaa katseensa maahan.

”Se on hyvä kuulla”, sanon teennäisesti hymyillen. ”Minun perhesuhteeni sen sijaan ovat aika heikonlaiset, kuten varmaan tiedätte. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että asiasta on turha puhua enempää”, sanon. Muut nyökyttelevät eivätkä väitä vastaan. Näen Sharonin ilmeestä, ettei hän aio enää nousta minua vastaan. Ei ainakaan ennen kuin teen jonkin virheen, joka paljastaa kaiken esitykseksi.

”No niin”, sanon pirteämmin. ”Kertokaahan sitten kaikki kesästänne”, sanon ja aloitan katsomalla hiekanvaaleat hiukset omaavaa tyttöä. Saan pian selville, että hänen nimensä on Hailey ja punatukkainen on hänen kaksoissiskonsa Eliza. He vaikuttavat heti helpoilta tapauksilta, sillä he selittävät ajatuksensa perinpohjaisesti ääneen, joka tekee minun palapelini kokoamisesta helpompaa. Seuraavaksi kesästään kertoo Betty, mutta kun tulee Sharonin vuoro, keskeytän hänet ja alan kertomaan omasta tarinastani. Liioittelen jopa, että kesän aikana pelasin sekä Jamesia, Scorpiusta että Teddyä, vaikka samalla olenkin täysin kauhuissani siitä, että paljastukseni jotenkin osuisivat myöhemmin omaan nilkkaan. Varsinkin Teddyn haluisin jättää pois tästä teinidraamasta, mutta toisaalta on epätodennäköistä, että kenenkään ystäväni polku kohtaisi Teddyn kanssa. Muut eivät näytä ihmettelevän mitään. Ainoa kohta missä näytän lipsahtavan, on se, kun Hailey ottaa puheeksi Dracon.

”Yrititkö sinä uudestaan herra Malfoyta?”

Hetken ajan menen sekaisin. Senkö takia Draco vihasi minua? Että Evelyn yritti vietellä hänet? Ja ehkä hetkeksi onnistuikin siinä? Pelastan hämmennykseni muuttamalla sen järkytykseksi. ”Hänen vaimonsa kuoli”, sanon hitaasti. ”Se ei ehkä tuntunut ihan oikealta hetkeltä.”

Hailey nolostuu ja pyytää anteeksi, mutta Sharon näyttää hivenen epäilevältä. Ehkä se olisi oikean Evelynin mielestä ollut täydellinen tilanne vietellä joku. Sisimmässäni alan vihata Evelyniä vielä enemmän.

Matka loppuu ja juna pysähtyy. Kun suuntaamme vaunuja kohti, vedän Bettyn sivuun ennen kuin ehdimme lähelle. ”Betty, siitä meidän pikku riidastamme”, aloitan.

”En ole kertonut kenellekään herra J:stä”, Betty vakuuttaa nopeasti.

Hymyilen, vaikka sisältä minua jännittää koko ajan, että sanon jotain, joka paljastaa minut. Mahtaakohan Betty tietää, kuka herra J todella on? Edes minä en tiedä varmaksi sitä, onko hän Jasper Bay. ”Tiedän, ettet ole. Koska luotan sinuun”, sanon ja kosketan hänen hiuksenlatvaansa. En tiedä miksi, mutta se vaikuttaa Evelynmaiselta asialta, tunkeutua muiden tilaan ja saada heidät tuntemaan olonsa uhatuiksi sokerisilla sanoilla. Betty ei näytä huomaavan siinä mitään erikoista, joten löydän taas uuden vihjeen siitä, miten olla Evelyn Glassthorn.

Kun vaunut lähestyvät Tylypahkaa, on minun tehtävä kaikkeni voidakseni pitää kasvoni peruslukemilla. Elinikäinen haaveeni käy viimein toteen. Kyllä Tylypahkaan pääseminen on sen arvoista, että minun on oltava joku muu.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 18. luku 19.1
Kirjoitti: Fiorella - 19.01.2020 13:10:39
Ohoh, siinäpä roolinmuutos kerrassaan!  8) Vaikka tuntuukin ikävältä, että Sanni joutuu pelaamaan nyt ilkeää roolia, se ainakin osoittautuu toimivaksi tiedonsaannin kannalta.

Evelyn on kyllä ollut karmea tapaus pyörittämään jokaista kaksilahkeista pikkurillinsä ympäri... Opettajista lähtien, nähtävästi! Jokohan salaperäinen J tosiaan vahvistui...

Tylypahkassa on nyt jännät paikat!

Lainaus
”Yrititkö sinä uudestaan herra Malfoyta?”
Oi ei, iiks ja apua! ;D Toivottavasti tämä oli pelkkää kavereille kehuskelua Evelyniltä aikoinaan, ajatuskin karmaisee. Jollei, niin enpä ihmettele, miksei Draco kaivannut tyttöä Scorpiuksen lähelle!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 18. luku 19.1
Kirjoitti: Thelina - 19.01.2020 13:20:37
Oot niin nopsa näitten lukuken kanssa, etten pysy perässä :D Mutta ihanaa lukea monta putkeen, niin kuin tein viimeksikin. Kommentoinpa nyt sitten näitä kaikkia kommentoimattomia!

Luku 11. Niin sopivaa, että James on tyrmäävän komea (oikeasti, kiemurtelin tuolilla pelkästä ajatuksesta...). Ilmapiirien ero Pottereiden ja Malfoyden talojen välillä tulee hyvin esille ja kivaa, että Evelyn opiskelee, se enteilee että päästään pian Tylypahkaan, jee! Mutta vitsi mikä yllätys oli tuo Evelynin ja Jamesin juttu! Siinä vaiheessa melkein tipuin tuolilta!

Luku 12. Kutkuttavaa tuo Evelynin ja Jamesin juttu... mutta mietin koko ajan sitä, että koska Evelyn ei ole enää Evelyn vaan Sanni, niin eteneekö juttu mihinkään suuntaan (vai auttaako se sitä etenemään, kun kerran he eivät aikaisemmin olleet puhuneet vakavasti mistään). Jäin miettimään miksi Harry on aina keskiviikkoisin myöhässä, onko heillä Ginnyn kanssa joku aamurutiini silloin ;D

Luku 13. James on kyllä hämmentävän innokas, jotenkin ajatelin ettei heillä mitään noin intensiivistä suutelointia olisi kovin paljon aikaisemmin ollut, kun puhe oli satunnaisesta jutusta ja yhdestä seksikerrasta. Mutta sittenhän tämä vasta mielenkiintoiseksi muuttui, kun Sharon paljasti asioita herra J:stä ja Jamesista! Ja kaikki ei edes ehtinyt selvitä, kun jälleen tapahtuu käänne. Vau, osaat kyllä pitää lukijan otteessaan näillä yllätyksilläsi!

Luku 14. En kyllä olisi ikinä arvannut, että Evelyn päätyy pikkuhirttivaaraan! Voin hyvin kuvitella tuo Jamesin ja Evelynin halun koskea toisiaan, mutta silti yllätyin hieman Jamesin halusta julkistaa suhde... ehkä hän haluaa heittäytyä siihen sellaisella komean nuoren lurjuksen vakavuudella, että kestäköön juttu minkä kestää... Hän ei varmaankaan tiedä herra J:stä joten ennustan pientä konfliktia tämän asian suhteen...

Luku 15. Nauroin tuolle, kun Teddy löysi pariskunnan muhinoimasta keskeltä keittiötä... mutta harmi, että sen jälkeen seurustelun ja pussailun kutkuttava tunnelma jotenkin latistui. Ei varmasti helpota yhtään Tylypahkaan menoa, kun Evelynistä tuntui jo junassa noin yksinäiseltä. Jäin myös miettimään Teddyn väsymystä ja palataanko siihen jotenkin myöhemmin tai seuraako siitä jokin ongelma.

Luku 16. Ooh, vai on Evelyn valvojaoppilas... onneksi kylpyhuoneen salasana jäi mieleen! ;D mutta aah, vielä parempi käänne oli tuo komea professori, on valtavan osuvaa, että a) Evelynillä on kaksi hänen vetämää kurssia ja b) kyseessä voisi hyvinki olla herra J.

Luku 17. Voi itku, jotenkin arvelinkin ettei James ole ihan koko sydämellään mukana tuossa seurustelujutussa, varsinkin kun Evelyn ei enää olla samanlainen kuin ennen... on aivan eri asia viettää romanttisiä hetkiä kotona, jossa ei ole muita kauniita/komeita nuoria lähettyvillä, mutta tuntuu että seikkailunhaluinen James ehkä etsii uusia kipinöitä kohta jostain muualta...

18. Todella kiehtovaa tuo, miten Sanni heittäytyi Evelynin rooliin! Mitenköhän hyvin tuo voi onnistua, kun oikeasti hän ei kuitenkaan tiedä kaikkia asioita ja henkilöitä... Hän voi sittenkin onnistua pitämään Jamesin itsellään vielä jonkin aikaa, jos James kerran on aiemmi viehättynyt jännitteestä Evelynin ja hänen välillä. Tyrskähdin tuolle, että Evelyn olisi liehitellyt Dracoa (toisaalta en ihmettele...), lieneekö se ihan tottakaan? En malta odottaa että päästään Tylypahkaan!

Ah, tää tarina on kyllä täyttä kultaa, aivan mainioita käänteitä ja tykkään vaihteeksi lukea tällaista kunnon ihmissuhdesekoilua. Jännityksellä odotan mitä seuraavaksi tapahtuu!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 18. luku 19.1
Kirjoitti: nomps - 19.01.2020 20:25:50
Ei oo todellista, voihan Evelyn! Vai että herra Malfoy...! ;D ;D Evelynillä taitaa olla aivan omaa laatuaan näiden iskemisten kanssa.

Onpas ihanaa päästä Tylypahkaan, olen Sannin kanssa ihan samaa mieltä siitä, että on sen arvoista että joutuu olemaan joku muu!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 19. luku 20.1
Kirjoitti: Crysted - 20.01.2020 11:31:10
Fiorella: Roolinmuutos tosiaan! Tiedonsaanti onnistuu, mutta toisaalta se taitaa olla aikamoista palapeliä. Jännää on ja jännää tulee toivottavasti myös olemaan ;) Kiitos kommentistasi!
Thelina: Ihanaa että kommentoit noin perusteellisesti, on aina kiva tietää mitkä kohdat ja asiat on jäänyt mieleen ja mitkä yllättää :) Heheh, Harryn keskiviikkoisiin myöhästymisiin ei mulla ollut mitään sen kummempaa syytä, mutta miksei asia voisikin olla noin XD Jamesin puolustukseksi siitä miksi silloin kesällä halusi julkistaa suhteen on vaikutusta sillä että kun näillä on ollut tätä säätöä pitemmän aikaa, niin ehkä James alkoi vähän kyllästymään sihen pelkkään säätöön ja siihen että asioista ei keskustella :D Mutta saattaa olla että herran mielipide tosiaan muuttui hieman suhteen latistuessa paljastuksen jälkeen :D Kukapa tietää onko Evelyn oikeasti yrittänyt herra Malfoytä vai suututtanut hänet jotenkin muuten ;) Kiitos kommentistasi :3
nomps: Evelyn tosiaan :D Hän on aikamoinen tapaus, mikäli herra Malfoytakin uskaltaa liehitellä :D Jep, Tylypahkassa ollaan, katsotaan pysyykö Sannin mielipide asiasta samana, kiitos kommentistasi!

19.   luku

En voi lakata ihastelemasta Tylypahkaa ja muut huomaavat sen. Selitän syyksi sen, että vietettyäni suurimman osan kesästä Potterien ahtaassa talossa, on taas mukava saada tilaa ympärille. Ystäväni uskovat sen, vaikka minusta tuntuu pahalta, sillä rakastin kesääni Pottereiden kanssa. Minun täytyy aina vilkuilla ympärilleni, ettei lähistöllä ole ketään, jota voisin loukata tällä esityksellä. Se tuntuu jo nyt raskaalta, joten en ymmärrä miten kestän tätä pitkään.

Istumme alas Luihuisten pöytään, johon minua seuraa valvojaoppilasparini John.

”En voi uskoa, että sinä jätit minut taas yksin!” poika kivahtaa.

Vilkaisen poikaa kylmästi. ”Oletko sinä sellainen mammanpoika, ettet uskalla kävellä junan käytävällä ilman jotakuta, joka voisi pitää sinua kädestä?” tokaisen. Ystäväni tirskuvat.

John häkeltyy ja näyttää siltä niin kuin haluaisi sanoa jotain vastaan, mutta painuu sitten muualle istumaan suuttuneena.

Hymähdän. Tunnen siitäkin syyllisyyttä, että ei tässä esityksessä kaikki ole pahaa. Oikeastaan minä pidän tästä vallan tunteesta. Ja samalla pelkään, että se muuttaa minua. Vilkaisen opettajien pöytään ja etsin katseellani professori Bayn. Tältä etäisyydeltä en ole varma huomaako hän katseeni vai sattuuko hän vain katselemaan tähän suuntaan.

Vilkaisen Bettyä, joka huomaa katseeni. Yritän löytää hänen kasvoistaan jotakin vahvistusta sille, että professori Bay on tosiaan minun herra J:ni. En kuitenkaan saa mitään irti, mikä saa minut hetkeksi epäilemään arvaustani. Minun ja professori Bayn välillä kyllä tuntui jotain, mutta mitä jos on vielä joku muukin? En tiedä kuinka monta yllätystä enää kestän.

Rehtori McGarmiwa pitää puheensa lyhyenä. Ei mitään ilmoitusasioita koulua vartioivista ankeuttajista, kolmivelhoturnajaisista, uusista opettajista tai pimeyden velhojen pelosta. Tylypahka ilman Harry Potteria mahtaa olla rauhallinen.

Ekaluokkalaiset hihkuvat ihmetyksestä, kun pöydät täyttyvät ruualla. Hillitsen ilmeeni, vaikka kaiken sen taikuuden näkeminen ympärilläni voisikin saada minut haukkomaan henkeäni. Kaiken lisäksi en ole ikinä saanut niin hyvää ruokaa.

Asia, jota pelkään eniten, on linnassa eksyminen, mutta saan selville, että kaikilla neljällä makuusalin kanssani jakavalla ystävälläni on jotain ainetta minun kanssani, joten en joudu kävelemään yksin tunneille. Alkemiassa ja liemissä meitä on vain minä ja Betty, joka tukee kyllä sitä mahdollisuutta, että Betty olisi saanut tietää herra J:n henkilöllisyyden.

Kun menemme illalla makuusaliimme, suuntaan tahallani ensimmäiseksi oven luo, jonka oletan johtavan kylpyhuoneeseen. Vietettyäni siellä hetken palaan makuusaliin ja kävelen ainoan tyhjän sängyn luokse, huoneen perimmäiseen nurkkaan. Huone on hämärä, mutta koristeellinen. Ei kuitenkaan kovin hyvä läksyjentekopaikka, vaikka sänkyjen viereen ahdettujen kirjoituspöytien päällä ovatkin valot. Käymme nukkumaan melko nopeasti, koska kaikki ovat ruuan ja matkustuksen jälkeen väsyneitä. En kuitenkaan saa unta pitkään aikaan, vaan katselen kohti koko seinän peittävää ikkunaa, jonka tumman veden keskeltä kuuluu jonkinlaista vaimeaa valasmaista ääntä.

Aamulla osaan johtaa joukkoamme oikeaan suuntaan hetken matkaa, mutta seuraavan risteyksen lähestyessä esitän sitovani kengännauhani ja jättäydyn hivenen jälkeen loppumatkaksi. Menen istumaan Scorpiuksen viereen aamiaisella, sillä minun ei tee mieli näytellä ilkeää Evelyniä tänä aamuna. Tein tytöille makuusalissa selväksi, että muu maailma saisi luulla minun menettäneen muistini.

”Hei”, tervehdin Socrpiusta ja Albusta lämpimästi. He tutkivat jo lukujärjestyksiään, joita lähetin kaksosten hakemaan meille muille. ”Mitä teillä on nyt?” kysyn ja kurkin Scorpiuksen lukujärjestystä. Meillä on yhdessä kolmea ainetta: pimeyden voimilta suojatumista, liemiä ja loitsuja. Niiden lisäksi pojalla on yrttitietoa ja muodonmuutosta.

”Liemiä. Äh. En tajunnut sitä kesäläksyä ollenkaan”, Scorpius toteaa ja laittaa lukujärjestyksensä laukkuunsa.

”Minusta se oli helppo”, totean, vaikka pähkäilinkin sen kanssa aika pitkään. Mutta kun sain opiskeltua ensin tarvittavat tiedot aikaisempien vuosikurssien kirjoista, ei tehtävä ollut ollenkaan niin vaikea.

”Muistatko sinä sitten paljonkin kouluaineista?” Scorpius ihmettelee.

Kohautan olkiani. ”Jonkin verran. Asiat alkoivat palailla mieleeni, kun lueskelin”, joudun vähättelemään. Oikeasti tein kauheasti töitä kesän aikana, mutta en voi myöntää sitä tässä. Äkkään Jamesin Rohkelikkojen pöydästä. Hän heilauttaa kättään hieman ja minä hymyilen hänelle, mutten lähde tervehtimään. James tulkoon itse tänne, jos tahtoo.

Hailey ojentaa minulle lukujärjestykseni, joka ei näytä ollenkaan niin täydeltä kuin lukiossa lukujärjestykseni. Toisaalta täällä kai vaaditaan enemmän itsenäistä opiskelua. Minulla on joka päivä professori Bayn tunti paitsi torstaisin.

Lähdemme Scorpiuksen ja Bettyn kanssa liemitunnille. Minun vatsassani kiertää. En tiedä miten suhtautuisin professori Bayhyn. Jasperiin. En voi vain kysyä oliko meillä suhde. En edes tiedä haluanko mitään tapahtuvan meidän välillämme. Kosketan sydänkorua kaulallani, jonka olin hetken mielijohteesta laittanut ylleni. Ehkä se kertoisi minulle jotain, jos miehen katse kiinnittyisi siihen.

Istumme etupulpettiin. Kun professori Bay aloittaa opetuksen, hänen katseensa ei harhaile minuun mitenkään omituisesti, mutta ei hän minua välttelekään. Tunnen oloni kuin keneksi tahansa häneen hivenen ihastuneeksi opiskelijaksi. Kun vilkaisen ympäri luokkaa, huomaan ainakin viereisessä pulpetissa istuvan tytön jääneen tuijottamaan häntä uneksivasti kyynärpäähänsä nojaten.

Meidän täytyy tehdä eräs laaja tutkimus jostakin S.U.P.E.R-tason liemestä sinä vuonna. Se huolettaa minua tietysti, mutta kun selailen aihelistaa ja kesällä tekemiäni muistiinpanojani, voisi tilanne kai olla paljon huonompikin. Useimmat liemien nimistä sanovat minulle jotain, joten se on kai jo jonkinlainen alku.

Kun professori Bay astuu pulpettini luokse, minä jännityn ja suoristan ryhtiäni refleksinomaisesti. Mies hymyilee minulle ja vilkaisee myös Bettyä. ”Evelyn ja Betty, voin kai jo kertoa, että alkemiassa meillä on samantyyppinen työ tänä lukuvuonna. Suosittelen teitä valitsemaan aiheen, joka tukee alkemian työtänne.”

”Olisiko teillä antaa jotain esimerkkejä, professori”, kysyn ja vilkaisen taas oppikirjassa olevaa listaa, josta meidän kuuluisi valita aiheemme.

Professori Bay kiertää viereeni ja laskee kätensä kirjalleni. ”Suosittelen tuosta listasta”, hän sanoo ja osoittaa loppupään metalliseokset alaotsikon alla olevaa listaa. Kun tunnen hänen tuoksunsa jälleen ympärilläni, keskittymisestä tulee hankalaa. ”Ne ovat tietysti hivenen työläimpiä keittää, mutta tietonne alkemiasta auttavat teitä huomattavasti”, hän sanoo ja katsahtaa sitten minua. Hänen katseensa putoaa koruun kaulallani ja minun sydämeni jättää lyönnin väliin. Hän vetää nopeasti kätensä pois kirjaltani ja kävelee takaisin luokan eteen. Vilkaisen varovasti vieressäni olevaa Bettyä, joka kohottaa hieman kulmaansa varoittavasti.

Tilanne taitaa olla nyt melko selvä. Minun täytynee puhua herra J:n kanssa tunnin jälkeen.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 19. luku 20.1
Kirjoitti: nomps - 20.01.2020 13:52:20
Oli pakko vähän laiminlyödä opiskeluja ja tulla lukemaan uusi luku! Olipas tämä ihanaa luettavaa, vähän selvisi uutta ja oli ihanaa päästä Tylypahkaan! :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 19. luku 20.1
Kirjoitti: Lyra - 20.01.2020 16:32:47
Olen ollut ihan superlaiska kommentoimaan ensimmäisten lukujen jälkeen, mutta olen siitä huolimatta seuraillut innolla ja lukenut jokaisen uuden luvun kun niitä ilmestyy. Evelyn/Sannin edesottamuksia on ollut mukava seurata.Tykkään kun alkaa selvitä mitä kaikkea Evelyn onkaan tehnyt ja kuinka Sanni on hieman pulassa Evelynin kanssa. Tykkään siitä, että nyt yritetään kuitenkin olla Evelyn. Tässä luvussa oli ihana, että Sanni huomautti Tylypahkan olevan rauhallinen ilman Harry Potteria:D En malta odottaa miten tässä vielä käy!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 19. luku 20.1
Kirjoitti: hiddenben - 21.01.2020 00:30:27
Oi voi, en oikein tykkää tästä ilkeästä Evelynistä! Ymmärrän syyt siihen, että tämä kokeilee erilaista lähestymistapaa, koska se ehkä helpottaa hetkellisesti sietämään kaikkea uutta, mutta tuntuu jo nyt siltä kuin moni asia tulee kääntymään häntä vastaan – Pottereista ilkeästi puhuminen, muistinmenetyksestä valehteleminen muille tytöille, Teddystä puhuminen ja ylipäätänsä muiden pyörittäminen sormen ympärille... Vähän pelottaa jo, millainen soppa tästä syntyy!

Toisaalta taas on hyvä, niin kuin Fiorellakin tuolla kommentoi, että Evelyn saa vihdoin selvitettyä asioita ja saa tietää yhä enemmän taustastaan. Tässä on tosin edelleen niin paljon selvitettävää, että mietin, miten tuo Ginan tapaus tulee selviämään – vai selviääkö. Ilahdutti kuitenkin kuulla, että Evelynillä on jossain vaiheessa ollut puuskupuh kaverina, vaikka tiedä sitten kuinka hyvä kaveri, jos he joutuivat tuollaiseen tilanteeseen. Jotenkin toivon, että kaikki kääntyy hyväksi ja Evelyn paljastuu joksikin toiseksi tai vähintään ihan hyväksi tyypiksi :D Saa nähdä! Viimeisin luku jäi jännittävään kohtaan, odotan uteliaana seuraavaa keskustelua herra J:n kanssa ;)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 20. luku 21.1
Kirjoitti: Crysted - 21.01.2020 11:29:25
nomps: En kai houkuttele sua pahoille teille kun opiskelut laiminlöit :D Kiitos kommentistasi!
Lyra: Kiva tietää että seurailet yhä. Sanni on tosiaan hieman pulassa Evelynin kanssa, mutta katsotaan pystyykö hän pitämään esitystä yllä :D Kiitos kommentistasi :)
hiddenben: Pidemmän päälle ei Sannikaan taida tykätä ilkeästä Evelynistä :D Mutta kuka tietää, ehkä Evelyn ei oikeasti olekaan ollut ihan niin kauhea kuin Sannin mielestä ;) Mysteereitä on tosiaan monenlaisia :D Kiitos kommentistasi :D

20.   luku

Olen valmistellut itseäni koko tunnin ajan kohdatakseni professori Bayn, mutta jänistän viime hetkellä ja kiiruhdan ulos luokasta. Betty huomaa hermostuneisuuteni ja nyökkää autiota käytävää kohti.

”Sinä käyttäydyt kuin häkkiin vangittu villieläin”, Betty huomauttaa.

”En tiedä mitä tehdä”, tunnustan puuskahtaen. ”Minä… äh!” valitan ja painan käteni kasvoilleni.

”Minä tiedän, että sinä rakastat häntä oikeasti, mutta hän on opettaja, eikä se ole oikein. Kumpaakaan teitä kohtaan”, Betty selittää.

Lasken käteni ja katson Bettyä, joka näyttää vakavalta. Rakastaa… kykeneekö Evelyn siihen oikeasti?

”Minä tunnen sen meidän välillä”, huomautan. ”En… en tiedä...”

”Sinun täytyy ryhdistäytyä ja käyttäytyä kuin kuka tahansa opiskelija. Myös alkemiassa. Okei?”

Nyökkään. ”Olet oikeassa”, sanon ja hengitän syvään. ”Mutta… mitä jos hän haluaa…” ajatukseni karkaavat hänen tuoksuunsa, jossa oli jotain tuttua ja turvallista. Hänen kätensä lähes polttavan kihelmöivään kosketukseen kädelläni. Kehoni muistaa hänet.

Betty napsauttaa sormiaan minun edessäni ja herättää minut haavekuvitelmastani. ”Sanot vain ei. Ei hän mikään stalkkeri ole. Hän jättää sinut rauhaan, jos käsket häntä.”

Hengitän syvään ja nyökkään, mutta minusta tuntuu, etten tule saamaan niitä sanoja suustani.

”Keskityt Jamesiin. Eikö hänestä riitä virikettä?”

”Mh”, äännähdän ja pyörittelen hiustenlatvaani. ”Minä oikeasti luulin hetken aikaa, että tykkään hänestä. Nyt en ole enää niin varma.”

”Etsit sitten jonkun muun. Olet sentään Evelyn Glassthorn.”

Hätkähdän sitä, että olen hetkeksi aikaa laskenut Evelynin maskin kasvoiltani. Annan sen palata kasvoilleni ja hymyilen.

”Olet oikeassa Betty. Olet aivan oikeassa.”

Betty näyttää lähes yllättyneeltä siitä, että annan periksi niin helposti. En kuitenkaan tajua väitellä vastaan sen enempää, vaan lähdemme kävelemään lounaalle. Törmäämme matkalla Jamesiin ja hänen ystäviinsä.

”Hei”, James tervehtii melko neutraalisti. Silmissä ei näy minkäänlaista paloa. ”Et tullut tervehtimään aamiaisella.”

Kohautan olkiani. Hänen äänensävynsä ärsyttää minua. James sai sen kuulostamaan siltä niin kuin olisin ollut sen hänelle velkaa. ”Et tullut sinäkään”, totean.

James hämmentyy. ”No… niinpä kai.”

James on selvästi tottunut siihen, että minä ripustaudun häneen. Nyt on Jamesin vuoro jahdata minua hetken.

”No, minä tästä menenkin”, totean ja jatkan matkaani.

”Hä? Etkö anna edes suukkoa?” James ihmettelee.

Vilkaisen poikaa olkani yli. ”Sinun täytyy ansaita se.”

James kiiruhtaa perääni ja näyttää täysin unohtaneen ystävänsä. Noinko helppoa se tosiaan oli? ”Olenko jo maininnut miten kauniilta näytät tänään?” hän kysyy.

Vilkaisen hänen kulmani alta, enkä edes suo hänelle kokonaista katsetta. ”Voi Potter. Liikut heikoilla jäillä, jos tuo on paras liikkeesi.”

Samassa James tarttuu minua vyötäisiin ja pyöräyttää minut vasten seinää. ”Tässä sinulle liikettä”, poika toteaa virnistäen ja suutelee minua yhtä ahnaasti kuin minä häntä junassa. Kehoni sulaa kosketukselle, mutta ajatukseni harhailevat liemiluokkaan ja siihen, miltä mahtaisi tuntua, jos professori Bay suutelisi minua näin.

”James”, sanon moittivasti, kun työnnän häntä hieman taemmas. ”Minulla on maine ylläpidettävänä.”

”Sinun maineesi vain kohoaa, kun liikun käsipuolessasi”, James kuiskaa korvaani.

Hymähdän ja työnnän hänet kauemmas, jotta pääsen jatkamaan matkaani suureen saliin. ”Se jää nähtäväksi”, sanon hänelle olkani yli ja jätän hänet tuijottamaan hämmentyneenä perääni.

Betty vilkaisee minua kysyvästi. Kohautan olkiani. Evelynin elämässä on kieltämättä jotain hauskaakin joskus.

Ruuan jälkeen minulla on loitsuja, mikä huolestuttaa minua hieman, sillä olen tehnyt tasan yhden loitsun käytännössä ja sekin oli himmeä valoloitsu. Olen kyllä päntännyt teoriaa ja harjoitella liikkeitä risulla, mutta käytännöstä olen epävarma.

Kaiken lisäksi harjoittelemme loitsuja sanattomasti. Aloitamme yksinkertaisimmista, jotka sujuvat minulta ääneen lausuttuna jotenkuten, mutta heti kun yritän vain ajatella loitsun toimimaan, en saa höyhentä liikutettua minnekään. Onneksi en ole ainoa, jolla on ongelmia sen kanssa, vaan tunnin lopuksi tunnelma on aika latistunut.

”Älkää huoliko, se muuttuu vielä helpommaksi”, yhä loitsuprofessorin virkaa pitävä Lipetit huomauttaa.

”Minun täytyy käydä kirjastossa”, totean tunnin jälkeen Bettylle, Sharonille ja Elizalle, jotka ovat loitsutunnilla kanssani.

”Miksi?” Eliza kysyy.

”Tiedon hinta”, totean ympäripyöreästi enkä vastaa sen enempää. Haluan opetella lukitilistä voidakseni pitää paremmin yllä esitystä siitä, että muistan. Pyörin kirjastossa varmasti tunnin verran sillä välin, kun toiset tekevät läksyjä, mutten löydä mitään. Luultavasti joudun pyytämään pääsyä kiellettyjen kirjojen osastolle. Äh, olisipa velhoillakin internet! Se tekisi asioista niin paljon helpompaa. Yllättävästi en kaipaa kauheasti sosiaalista mediaa, mutta internetin haluaisin kyllä puolelleni.

Muut valmistuvat jo muista läksyistään ja annan heille luvan lähteä harjoittelemaan loitsuja, koska heidän puheensa häiritsee keskittymistä. Vasta kymmenisen minuutin jälkeen tajuan, ettei minulla ole nyt opasta, joten tulen luultavasti eksymään. Mahtavaa. Jatkan kuitenkin läksyt loppuun ja vasta sitten pysähdyn kirjaston oville miettimään minne minun olisi mentävä.

Yllättäen joku tönäisee minua niin, että kaadun maahan. Kyseessä on joukko korpinkynsiä, jotka katsovat minua kuin roskaa. ”Sabotööri”, yksi tokaisee.

Normaalisti pysyisin hiljaa ja luikkisin pakoon, mutta olen jäänyt Evelyn -vaihteelle, joten noustessani pystyyn kivahdan: ”Mitä sinä sanoit?”

Tyttö katselee minua pelästymättä. ”Sanoin, että olet sabotööri. Ellei tarkoituksesi sitten ollutkin suoraan tappaa Gina. En yllättyisi siitäkään, ottaen huomioon, että olet murhaajan tytär.”

Tuhahdan ja kaivan taikasauvan taskustani. ”Sanopa vielä kerran.”

”Mitä? Aiotko viskata minut alas portaita niin kuin viskasit Ginan rotkoon? Anna tulla”, tyttö yllyttää. ”Sittenhän sinut viimein potkitaan pois ja heitetään vankilaan murhaajaisäsi kanssa. Ehkä hän tekee maailmalle palveluksen ja tekee viimein sen, minkä aloitti.”

Minut valtaa jokin valtava vihanpuuska, joka ravisuttaa kehoani kuin liikkuva energia. Käytävän ja kirjaston aulan kynttilät sammuvat kertaheitolla. Tunnen oloni jotenkin sumuiseksi… aivan kuin ajatukset tuntuisivat kaukaisilta… taikasauva kolahtaa lattialle… kuin en olisi enää kehossani... Ei! En halua takaisin maailmaan, jossa ei ole taikuutta! Joku kiljuu… olenko se minä? Järkyttävä päänsärky halkoo päätäni. Leijun sumussa, en tunne kehoani, en näe mitään!

Valot räpsähtävät päälle ja näen, kuinka painan käsiäni kiinni päähäni pitääkseni itseni kasassa. Tunnen jälleen kehoni – makaan maassa. Päänsärky hälvenee hiljalleen.

”Hei, hei, olet kunnossa”, joku rauhoittaa minua. Professori Bay on kumartunut ylleni ja vetää käteni pois kasvoiltani. Hän koskettaa otsaani, johon on varmasti painautunut kynnenjälkiäni. ”Sattuuko sinuun?”

Nielaisen. ”Päähän… päähän vain… se hiljenee”, selitän ja vilkuilen ympärilleni. Minua kiusanneet korpinkynnet ovat painautuneet vasten seinää ja katsovat minua säikähtäneenä. Professori auttaa minut pystyyn.

”Mitä täällä tapahtui? Teittekö te jotain?” hän tivaa korpinkynsiltä, jotka pudistavat päätään.

”Hän vain alkoi täristä vihasta ja kaatui sitten lattialle. Hän alkoi valittamaan jollain siansaksalla”, yksi heistä selittää.

Tunnen oloni heikoksi ja kylmänhikiseksi. Tunnen horjahtavani professoria vasten. ”Viedään sinut sairaalasiipeen”, mies sanoo ja lähtee minua tukien johdattamaan minut jonnekin.

Jollain siansaksalla. Olinkohan huutanut suomeksi. Ajattelen yhä suomeksi, mutta en ole sanonut ääneen yhtäkään suomenkielistä sanaa kuukausiin.

”Vittusaatanaperkele”, mutisen suomeksi ihan vain hetken mielijohteesta, sillä välin kun professori Bay pyytää aavetta hakemaan sairaalasiipeen jonkun professorin, jonka nimi ei jää päähäni.

”Mitä sanoit?” professori kysyy.

Pudistan päätäni. Päänsärky tuntuu yhä omituisena haamusärkynä kuin kaikuna. Valot sattuvat silmiin, joten suljen ne. Oksettaa. Olossa on paljon samaa kuin siinä, kun heräsin ensi kertaa tästä maailmasta.

En halua takaisin. En halua.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 20. luku 21.1
Kirjoitti: nomps - 21.01.2020 14:32:55
Uijuijui menipäs jännäksi! Hetken jo pelkäsin että tämä loppuu tähän, mutta onneksi ei. Ja kyllä houkuttelet minua pahoille teille :( Mutta saat sen ehdottomasti anteeksi! ;D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 21. luku 22.1
Kirjoitti: Crysted - 22.01.2020 18:38:28
nomps: Jännää tosiaan :D Heh, ei sentään vielä lopu, kun tulossa on 37 lukua ja ehkä vielä jotain ekstraakin ;) Heh, pahoille teille houkutteleminen on aina kivaa :D Kiitos kommentistasi jälleen, on aina kiva huomata että ihmiset jaksaa kommentoida näinkin tiheästä julkaisutahdista huolimatta :D

21.   luku

Matami Higgs tutkii minut perin pohjin, muttei löydä fyysisestä tilastani mitään huolenaihetta. Paikalle saapuu useampikin professori ja rehtori, joille joudun selittämään mitä tapahtui. Päätän pysyä niin lähellä totuutta kuin voin kuvaillessani oireitani.

”Voi olla aikaisemman kirouksen sivuvaikutus. Vahvat tunnereaktiot saattavat laukaista sellaisia”, sama naisprofessori, jonka tapasin junassa, epäilee. ”Onko vastaavaa tapahtunut aikaisemmin?”

Pudistan päätäni. En minä ole tässä kesän aikana suuttunut niin kovasti, että moinen olisi käynyt uudestaan. Pelännyt kyllä olen – kuten professoreille kerron, tosin jättäen baarissa koetun hyökkäyksen tiedot minimaalisiksi – mutta silloin en kokenut mitään vastaavaa.

Professorit vaihtavat muutamia ajatuksia, jotka muuttuvat pian muminaksi ja vilkuiluiksi minua kohtaan. Pian professorit lähtevät ja paikalle jäävät vain rehtori, professori Bay ja matami Higgs.

”Neiti Glassthornin potilaskertomuksesta voisi olla hyötyä”, McGarmiwa tuumii. ”Olga, lähettäisitkö Pyhään Mungoon pyynnön?

”Tietenkin. Tarvitsen tosin allekirjoituksenne, rehtori.”

McGarmiwa kirjoittaa nimeensä hänen eteensä ilmestyneeseen pergamenttiin ja ojentaa sen matamille, joka alkaa täyttämään muita tietoja.

”Professori Bay vahtisitko häntä, kun käyn pöllölässä, tiedättehän, ihan varmuuden vuoksi?” matami kysyy.

”Totta kai”, professori myöntyy.

Muut lähtevät ja me jäämme kahden. Sormeilen peittoa vilkuillen professori Baytä, joka tutkailee minua. ”Oletko varmasti kunnossa?”

Nyökkään ja hymyilen hieman. Katselemme toisiamme, enkä tiedä ollenkaan mitä siinä lopulta tapahtuu, mutta katseet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. En voi mitään sille, että kosketan sydänkoruani.

Professori hätkähtää katsekontaktia hereille ennen minua. ”Äh, kuule, Olga on turhan varovainen, pärjäät varmaan hetken aikaa yksinkin”, hän sanoo ja kääntyy lähteäkseen.

”En ehkä muista, mutta tunnen kyllä, Jasper”, huomautan.

Mies jähmettyy, mutta kääntyy sitten vilkaisemaan minua ja hieroo pientä sänkeään, jota hänellä ei vielä eilen ollut. ”Hitto, Evelyn. Tietenkään en pääse tästä näin helposti”, hän sanoo ja naurahtaa hieman, mutta ei mitenkään ivallisesti. Pian hän kuitenkin vakavoituu ja näyttää syylliseltä. ”Anteeksi, etten… etten ollut paikalla, kun tarvitsit minua. Milloinkaan niistä kerroista.”

”En voi syyttää sinua. Olen oppinut, että olen aika ärsyttävä”, virnistän. Jasper naurahtaa ja istahtaa hetken epäröityään sänkyni laidalle, muttei katso minua.

”Minä kävin kyllä katsomassa sinua, kun olit tajuton. Mutta he merkitsevät vierailijat kirjoihin, enkä halunnut sen näyttävän epäilyttävältä.”

”No eipä siitä minulle ollut mitään seuraa muutenkaan, kun olin tajuton”, huomautan.

Jasper nyökkää ja katselee käsiään. ”Et… et muista mitään?”

”Meistä? En.”

Jasper näyttää hieman hankalalta ja hieroo käsiään toisiaan vasten. ”Ei sen… ollut tarkoitus tapahtua… mutta… en tiedä”, hän empii ja naurahtaa. Sitten hän vilkaisee minua. ”Emme olleet koskaan intiimisti yhdessä. Sinä kyllä halusit… eikä kyse ole siitä, ettenkö minä olisi halunnut, mutta emme voineet – tietystikään. Eihän sen koko jutun olisikaan pitänyt tapahtua. Me lopetimme asiat viime keväänä. Se meni liian pitkälle. Alkoi olla hankalaa esittää, ettei se ollut mitään.” Jasper laskee taas katseensa käsiinsä ja hieroo niitä yhteen hetken aikaa ennen kuin jatkaa: ”Sinä olet onnekas, kun et muista. Et voi kaivata mitään. Se on hyvä.”

”Niin sinä luulisit”, huomautan ja saan hänet katsomaan itseäni. ”Mutta oikeasti on aika helppo kaivata jotain, mitä ei muista kokeneensa.”

Jasper kohottaa hieman kulmaansa niin kuin ei uskoisi. ”Minä kyllä näin sinut James Potterin kanssa. Aiotko sanoa, ettei se ole miltä se näyttää.”

En ole varma puhuuko Jasper vain siitä halauksesta junassa vai sattuiko tämä myös näkemään muhinoinnin suuren salin edessä, mutta ei kai ole järkeä kieltää mitään.

”En minä tietenkään voinut tuntea mitään, ennen kuin tapasin sinut, Jasper”, selitän. ”James… oli paikalla. Ja hän ymmärsi.”

”En minä sinua syytä, on hyvä, että sinulla on joku”, Jasper kiirehtii sanomaan. ”Minä…” hän aloittaa, mutta näyttää sitten muuttavan mielensä sen suhteen, mitä aikoisi kertoa. ”Kuule, sinun täytyisi tietää, että ystäväsi Betty näki meidät kerran tunnin jälkeen…”

”Tiedän. Hän ei ole kertonut kenellekään”, vakuutan.

Jasper nyökkää ja nousee ylös. ”Tämän vuoden alkemiankurssi on historiallisen pieni… joten on tärkeää, ettemme anna hänelle mitään aihetta epäillä, että välillämme olisi jotain, ymmärräthän?”

Nyökkään, vaikka osa minusta onkin hieman pettynyt, ettei meistä kahdesta tulisi mitään.

Matami Higgs palaa takaisin, joten Jasper saa syyn lähteä eikä epäröi jättää sitä käyttämättä. Minut matami pakottaa jäämään yön yli vastusteluistani huolimatta.

Aamulla saan luvan lähteä, mutta matami Higgs viivyttelee niin pitkään, että joudun syömään aamiaisen pikaisesti sairaalasiivessä, ennen kun joudun kiiruhtamaan makuusaliin hakemaan päivän kirjat. Muita ei ole paikalla ja minulla olisi alkemiaa, eikä minulla ole hajuakaan missä sen luokka on. Joudun kysymään apua joltain kummitukselta, joka johdattaa minut mielellään oikeaan luokkaan, vaikka unohtaakin muutaman kerran, etten voi seurata häntä seinien läpi.

Olen jotenkin ihmeessä juuri ajoissa, mutta hetken ajan luulen joutuneeni väärään luokkaan, ennen kuin äkkään Bettyn ja Jasperin, sillä luokka on tyhjä heitä lukuun ottamatta. Ei sillä, että luokka olisi iso muutenkaan. Paikkoja olisi kahdeksalle opiskelijalle ja lopun tilan vievät kaikenlaiset koneet.

Istuudun Bettyn viereen, jonka kasvoilla on tiukka ilme. Minusta tuntuu, että tästä on tulossa hankalaa. Jasper näyttää huomaavan saman, sillä hän hymyilee hieman kireästi.

”Tänä vuonna meitä onkin näin vähän… valitettavasti V.I.P kokeista vain te kaksi suoriuduitte vaadittavalle tasolle.”

”Minä odotan tasapuolista opetusta ja arviointia”, Betty sanoo kärkkäästi, ehkä sen takia, että Jasper on puhunut minulle koko ajan. ”Teidän kahden jutusta huolimatta.”

”Ei meillä… ei meillä ole mitään. Tarkoitan, että tietysti opetus ja arviointi tulee olemaan tasapuolista, kuten aina. Ehdottomasti.” Jasper sekoilee sanoissaan ja vilkuilee minun ja Bettyn välillä, ei kai odottanut, että Betty ottaisi asian noin suorasti puheeksi luokassa. ”Kukaan ei saa minkäänlaisia erityisoikeuksia minkäänlaisista syistä.”

”Mh, niin tietysti”, Betty tokaisee selvästikään uskomatta.

”Se on totta, ei meillä ole mitään”, huomautan.

”Missäköhän sinä mahdoit sitten viettää yösi? Jamesin sängyssäkö? Vai jonkun kolmannen?” Betty kysyy pisteliäästi.

Tuijotan Bettyä pisteliäästi. ”Sairaalasiivessä. Kiitos vain huolenpidosta.”

Betty häkeltyy ja painaa katseensa pulpettiin. Jasper vetää henkeä ja aloittaa nopeasti opetuksen. Hän kertoo meille tutkimuksesta, joka meidän on tehtävä. Emme saa valita aiheita kovin laajasti, vaan pelkän tutkimuskysymyksen Jasperin valitsemasta aiheesta. Lopun tuntia teemme suunnitelmaa tutkimuslähtökohdasta ja sen toteuttamisesta.

Asia tuntuu ensin hirveän hämmentävältä, kun luen siitä oppikirjasta. Mutta kun alan kääntämään kirjan sivuun taikamerkkejä jästikaavoihin, siitä tulee paljon järkevämmän oloista. Hymähdän itsekseni, kun hommahan vastaa hieman käsitystäni numerologiasta.

Tutkimusaihe käsittelee puolimetallien käyttöä alkemiassa. Alan heti kirjaamaan ylös tietämiäni ionisoitumisenergioita ja elektronegatiivisuutta ja pyörittelemään mistä näkökulmasta puolimetalleja olisi kiinnostavinta lähestyä. Minua kiinnostavat varsinkin Pii ja Boori ja niiden muuttuminen eri käyttötarkoituksiin. Selailen hieman kirjaa, mutta eniten kirjaan ylös muistiani jästikemiasta ja fysiikasta.

En edes huomaa Jasperin kurkkineen olkani yli mitä kirjoitan, kunnes hän puhuu takanani ja saa minut säpsähtämään. ”Mitä kaavoja sinä käytät?” hän ihmettelee ja kumartuu lähemmäs. ”Puolimetallien ionisoitumisenergiaa ja elektronegatiivisuutta? Vain jästit tutkivat niitä.”

”Minä... törmäsin pariin kirjaan kesällä. Ajattelin… että ehkä siitä voisi olla apua alkemiassa”, selitän ja yritän peitellä huomaamattomasti muistiinpanojani – varsinkin kun sekaan on livahtanut muutama suomenkielinen sana – mutta Jasper vetää vihkoani nähtäväkseen.

”Hmm, no onhan se toki samantyyppistä, vaikka käytämmekin eri termejä”, Jasper myöntää katse vihossa. ”Mikä on tutkimuslähtökohtasi?”

”Ai, öh, en vielä tiedä, suunnittelen vain”, sanon ja lasken tahallani oppikirjan vihkoni päälle. ”Ehkä Pii tai Boori.”

”Pii tai Boori?” Jasper makustelee. ”Kiinnostavaa. Boorin kanssa täytyisi keskittyä-”

”Sen eri isotooppeihin tai booriyhdistelmiin, joiden muodostaminen vaatisivat korkean lämpötilan. Niin, se ei käytännön tutkimuslähtökohdasta vaikuta kovin mukavalta hommalta”, ajattelen ääneen sivellessäni sulkakynäni päällä leukaani. ”Taidan valita Piin. Voisin keskittyä piin jalostamiseen silikaattimineraaliksi.”

Jasper on selvästi vaikuttunut. ”Mihin silikaattimineraaliin haluaisit tähdätä?”

Alan pohtimaan vaihtoehtoja. Useat puolijalokivet sisältävät piitä, kuten lempikiveni Jade. Siinä on kyllä niin paljon kaikkea muutakin, että ehkä minun pitäisi tähdätä johonkin helpompaan, jossa on suurempi piipitoisuus. Kirjassa mainittiin kvartsit, mutta ne ovat aika helppoja, niiden teko jästivälineilläkään ei ole ihan kauhean vaikeaa, vaikken sellaista kylmiltäni osaisikaan tehdä.

”Opaaliin”, päätän.

Jasperin kulmat kohoavat. ”Sitä ei mainita kirjassa, mutta se on toki silikaattimineraali… se vain on hyvin epävakaa ja sen takia hankala valmistaa.”
Kohautan olkiani.

”Kuule, edes minulla itselläni ei ole kokemusta opaalin tekemisestä, en takaa, että onnistuisit siinä.”

”No, jos opaalistani tuleekin kristobaliittia tai tridymiittiä, kai minä voin tutkia niitäkin.”

Jasper avaa suunsa yllättyneenä, mutta sulkee sen sitten ja hymyilee minulle tavalla, jolla hän ei varmaankaan hymyilisi ihan jokaiselle oppilaalle. ”No, jos todella haluat… kukapa minä olen astumaan inspiroituneen alkemistin tielle.”

En voi estää kasvoilleni muodostuvaa hymyä, joten painan katseeni muistiinpanoihini. Jasperilla kestää hetken aikaa, ennen kuin hän tajuaa siirtyä katsomaan mitä Betty on saanut aikaan.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 21. luku 22.1
Kirjoitti: nomps - 22.01.2020 22:19:11
Minä jo päivemmällä kaipailin uutta lukua, olipas kivaa että ehdit tänäänkin julkaista! :) Kemia-alkemiajuttu on ihan mahtava oivallus, ja kaikki tieteellinen osuus meni minulta vähintään viisi metriä yli hilseen mutta oli sitäkin mukavampi lukea! ;D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 22. luku 23.1
Kirjoitti: Crysted - 23.01.2020 13:57:39
nomps: Heh, jouduinkin tekemään hieman taustatutkimusta jotta sain tuon kemia/alkemian kuulostamaan järkevältä :D Mutta hyvä jos sitä oli kuitenkin mukava lukea :D Kiitos kommentistasi!

22.   luku

Koulu tuntuu alkavan rysäyksellä sen jälkeen. Kiroan hankalaa alkemiantyötäni heti seuraavalla viikolla, kun joudun tekemään kaksin verroin enemmän tutkimustyötä kuin Betty, koska joudun etsimään tietoa siitä, miten hitossa saan muutettua piin opaaliksi. Viidennen alkemiatunnin jälkeen kirjoitan vihkooni tekemääni tutkimispäiväkirjaan sille päivälle pelkästään: Starting to regret this. Why am I like this? Jasper naurahtaa, kun huomaa tekstini ja pakottaa minut kirjoittamaan muutkin tunnilla tehdyt asiat muistiin.

Sen kirjaston edessä koetun tapahtuman jälkeen alan nähdä enemmän omituisia unia, jotka tuntuvat kuin muistoilta. Oikeastaan ne ovat enemmänkin välähdyksiä. Huoneita, joita en ole ennen nähnyt. Sumeita kasvoja. Yksittäisiä sanoja. Evelyn. Evelyn. Evelyn eri äänien sanomana. Tunneilla alan huomata onnekseni, että muistan asioita, joita en muista opiskelleeni viime kesänä. Samalla entinen elämäni Suomessa alkaa tuntua hataralta. Säikähdän, kun en enää muista äitini nimeä. Yritän kuitenkin keskittyä nykyisyyteen, sillä en halua takaisin. Menneisyys alkaa jo tuntua vieraalta ja ehkä on parempi niin.

Kun Evelynin maskia alkaa olla hankala pitää, kirjoitan Teddylle. En ole kuitenkaan varma siitä, kuinka paljon uskallan valittaa Jamesista, ovathan Teddy ja James lähes veljekset. Päätän siis olla mainitsematta mitään Jamesista, vaikka hän kysyykin yhdessä kirjeessään, miten meillä sujuu. Teddyn työvuorot ovat muuttuneet tasaisemmiksi ja hän on muuttanut taas omaan kämppäänsä. Ei siihen homeiseen, vaan yhteen toiseen jästiasuntoon, joka on hieman parempikuntoinen. Hän tosin valittaa sitä, miten vuokranmaksu on hoidettava internetin kautta ja miten hän on toivoton siinä asiassa. Minä en tietysti voi kertoa, että osaisin hoitaa homman helposti.

Suhteeni Jamesiin alkaa tuntumaan omituiselta. Kun esitän Evelyniä, meillä kahdella menee mainiosti, nautin itsekin sanailustamme ja sitä seuraavista intohimoisista suudelmista. Mutta kun yritän olla vähän herkempi, enemmän itseni, hän tuntuu taas kaukaiselta. Se sattuu.

Me harrastamme viimein seksiä ja se… no, ei se ikävääkään ole. Ei se kuitenkaan ole sellainen unelmien täyttymys, jonkalainen olin luullut sen olevan, vaikka James on järjestänyt meille tarvehuoneesta oikein romanttisen sopen ruusuineen ja takkatulineen. En kadu sitä, mutta en halua tehdä sitä uudestaan. Jamesin pitäminen kädenmitan päässä tulee vain hankalammaksi sen jälkeen, koska James ei näytä ymmärtävän, ettei kokemus ollut minulle ihmeellinen.

Tajuan, että olen yrittänyt muuttua liikaa Evelyniksi, enkä pidä siitä. En halua olla Evelyn. Haluan olla oma itseni. Haluan jonkun pitävän minusta minuna itsenäni. Olen leikitellyt Jamesilla, vaikka meillä ei ole tulevaisuutta. Olen pitänyt hänet lähellä, koska… on mukavaa, että on joku, joka koskettaa, suutelee ja on lähellä.

”James, ei tämä toimi”, purskautan sanat suustani kesken korttipelin. James suostutteli minut viimein takaisin tarvehuoneeseen, jotta voisimme hengata ihan rauhassa, mutta silti huoneessa on sänky – jolla nyt istumme – joka kyllä kertoo aika paljon siitä, mitä James tältä reissulta toivoi. Siitä hätääntyneenä minä kaivoin laukustani kortit ja ehdotin näpäystä.

James katsahtaa minua korttiensa yltä. ”Laitat ne kortit siihen oikein päin, se tarkoittaa luovuttamista.”

Laitan korttini poistopinoon, vaikka ne ovat oikeasti aika hyvät. Jameskin huomaa sen ja kurtistaa kulmiaan.

”En tarkoittanut sitä.”

James on hämillään. ”Mitä sitten tarkoitat?”

”Sinä et pidä minusta. Aina kun yritän olla vähän enemmän itseni sinun seurassasi, muutut etäiseksi. Pidät vain siitä esityksestä, jota annan maailmalle.”

”Ei se ole totta”, James kieltää ja laskee omatkin – surkeat – korttinsa pakkaan. ”Ja- tai siis eihän se ole esitystä, siis kaikki se meidän sanailu?”

Kohautan olkiani. ”Minäkin pidän siitä kyllä, mutta jollain tasolla se on. En ole pelkästään sellainen ja olet kyllä huomannut sen. Et pidä siitä puolesta, joka ei ole pelkkää vitsiä.”

”No…” James aloittaa ja yrittää etsiä tietä asian läpi ilman, että joutuisi myöntämään sen. Viimein hän huokaisee ja tarttuu käsiini. ”Kuule, eikö meillä mene nyt ihan hyvin? Pitääkö kaiken muuttua?”

Naurahdan epäuskoisesti ja vedän käteni vapaaksi noustakseni ylös. ”James, minä en halua tällaista suhdetta, joka on vain pintaa”, ääneni tärisee hieman, ”koska haluan pystyä puhumaan asioista, mistä tahansa asioista, joutumatta miettimään pidätkö sinä minusta hieman vähemmän, jos sanon sen.”

James huokaa surullisesti, mutta ei osaa väittää vastaan.

”Näkyillään”, totean surullisesti ja lähden pois paikalta. Vaikka minä olinkin se, joka Jamesin lopulta jätti, tunnen silti kipua sydämessäni.

Päädyn kuitenkin valittamaan Teddylle suhteestani Jamesiin, koska haluan tietää teinkö virheen. Sydäntäni kaihertava kipu tuntuu omituiselta, koska järkeni on varma, että eroaminen on paras vaihtoehto.

Oloani ei tee paremmaksi se, että Betty sairastuu influenssaan ja joutuu pysymään pitkän aikaa sairaalasiivessä eristettävänä. Ystävistäni Betty on ainoa, jolle uskallan raottaa hieman maskiani.

Eikä se, että alkemian tunnilla olen vain minä, tee tilanteesta ollenkaan helpon, kun yritän parantua sydänsurusta. Tiedän, etten voi tehdä Jasperista laastaria, mutta kun tiedän, että meillä kahdella on ollut menneisyyttä, on vaikeaa olla haaveilematta, etteikö menneestä voisi tulla nykyisyyttä. Huolimatta siitä, miten väärä meidän suhteemme olisi.

”Evelyn?”

Kohotan katseeni Jasperiin, eikä minulla ole hajuakaan mitä hän on sanonut koko tunnin alun aikana.

”Tiedätkö nyt mitä tehdä?”

”Äh… en, anteeksi”, sanon ja hipaisen hiuksiani, jotka ovat kasvaneet nyt yltämään olkapäille. Oikeastaan omaksi yllätyksekseni pidin siitä lyhyestä mitasta, joten voisin taas leikata ne. Olen silloin tällöin trimmannut hieman otsahiuksia, kun ne ovat alkaneet tunkea silmiin.

”Onko jokin vialla?”

”Hm?” äännähdän ja nostan katseeni taas Jasperiin. ”Ei… ei ole.”

Jasper vain kohottaa kulmaansa eikä selvästikään usko.

Sipaisen taas hiuksiani. ”Äh… ei se- ihan tyhmäähän se vain on. Erosin Jamesista. Enkä voi puhua Bettylle asiasta, kun hän on kipeä. Yritän kyllä keskittyä”, sanon ja parannan hieman ryhtiäni.

”Keskittyminen on tässä vaiheessa tärkeää, kun alat ensi tunnilla oikeasti tekemään työtäsi. Ovathan suunnitelmasi valmiit?”

”Ovat ovat”, myönnän ja selaan hieman vihkoani. ”Jos kaikki välineet ovat valmiina, olen valmis aloittamaan.”

”Kuten jo sanoin, tällä tunnilla sinun tulisi tarkistaa se itse”, Jasper sanoo ja viittoo minua seinän suuntaan, jossa on kaikenlaisia koneita. Välineet näyttävät lähes kemianluokalta, vaikka sähkön sijasta ne toimivat loitsuilla. ”Ja harjoitella tarvittavia loitsuja, jotta ne varmasti onnistuvat tosipaikan tullen.”

Ryhdyn siis työhön. Käyn läpi tutkimussuunnitelmaani kohta kohdalta ja matkan varrella harjoittelen tarvittavia loitsuja koeliemeen. Sakeuttamisliemi on ainoa, joka tuottaa hankaluuksia.

”Cindensissima”, toistan kerta toisensa jälkeen vesi-suola seokseeni, mutta se ei muutu miksikään.

”Cindensissima, ei cindensissima”, Jasper neuvoo ja saapuu luokseni. ”Sinun täytyy myös tehdä pieni viilto sauvaliikkeeseen, ei pyörähdys.”

”Cindensissima”, yritän uudestaan ja nyt padassa tapahtuu jotain, mutta ei tarpeeksi.

”Katso, näin”, Jasper sanoo ja näyttää sauvaliikkeen. Yritän toistaa sen, mutten siltikään onnistu kauhean hyvin. Jasper siirtyy taakseni ja tarttuu sauvakäteeni ohjatakseen liikkeen rataa. Sydämeni lyönnit nopeutuvat heti, enkä pysty keskittymään siihen mitä teen. Jasper päästää kädestäni irti ja antaa minun yrittää. Onnistun vielä huonommin kuin äsken, koska en voi keskittyä. Jasperin tuoksu ympäröi minut kuin pehmeä pumpulipilvi ja vie kaikki ajatukset päästäni.

”Äh, en osaa”, mutisen ja lasken sauvani alas.

”Hei, älä luovuta. On tässä vielä aikaa harjoitella”, Jasper lohduttaa.

Yritän vielä kerran, mutten onnistu vieläkään. Vilkaisen Jasperia, joka seisoo yhä takanani. ”Sinä häiritset minua, älä katso”, moitin.

”Ah, anteeksi”, hän sanoo ja siirtyy toiselle puolelle luokkaa tekemään muita juttuja.

Kerään itseni kokoon hengittäessäni syvään hetken aikaa ja yritän sitten. Loitsu onnistuu paremmin. Kun yritän sitä vielä kaksi kertaa, saan sen padassa olevan nesteen muuttumaan puuroksi, joka palaa helposti pohjaan.

”Äh”, mutisen ja yritän laimennusloitsua, mutta en tiedä mitä siinä käy sillä, laimentamisen sijasta pata puskee liemet suoraan ylös. Kiljaisen tuntiessani, kuinka tulikuumaa puuroa osuu paljaalle käsivarrelleni.

Padan ympärille muodostuu nopeasti kupla ja Jasper on luonani tarkkailemassa kättäni. ”Se pitää saada kylmän veden alle, minulla on varmasti täällä jossain…” hän mutisee ja pälyilee ympärilleen. Hän näyttää loitsivan kutsuloitsun, mutta mistään ei lennähdä mitään.

Huomaan, ettei luokassa ole hanaa, enkä osaa loitsia muuta kuin haaleaa vettä.

”Se taitaa olla huoneistossani, tule”, hän sanoo ja johdattaa minut ulos luokasta.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 22. luku 23.1
Kirjoitti: nomps - 23.01.2020 17:05:57
Voihan taustatutkimus, ihan mälsää sellainen xD Taas oli kiva osa! Oli erittäin fiksu ratkaisu erota Jamesista. Kuulostipa jotenkin pahaenteiseltä tämän luvun lopetus, hmm!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 23. luku 23.1
Kirjoitti: Crysted - 23.01.2020 20:25:54
nomps: Taustatutkimus tosiaan XD Ei kyllä jäänyt mieleen mitään lukion kemiasta :P Jamesista päästiin, mutta mihin (tai keneen) mahtaa päähenkilö suunnata energiansa nyt ;) nyt tulee poikkeuksellisesti toinenkin osa, koska mua on jo pitkään ärsyttänyt tuo että päivämäärä on yhden eroa lukujen määrästä :D

23.   luku

Tyrmiin on täältä melko pitkä matka, mutta yllätyksekseni emme kävelekään kuin seuraavalla käytävälle, ennen kuin Jasper jo työntää avaimen puuoven lukkoon ja johdattaa minut pieneen huoneistoon.

”Etkö asukaan tyrmissä?” ihmettelen, sillä Jasper on luihuisten tuvanjohtaja ja liemimestari. Huoneistossa on jotain tutunoloista. Se on aika täyteen ahdettu, seiniä hädin tuskin näkyy kaikkien niiden hyllyjen takaa, jotka pursuavat erilaisia tavaroita – putelleja, kirjoja, koriste-esineitä, joista iso osa näyttää itämaisilta…

”En kestä kovin hyvin paikkoja, joissa ei ole ikkunoita”, hän mainitsee kuin ohimennen, mutta vaistoan, että asialle on syy. ”Istu vain… jos löydät tilaa”, hän mutisee kuin itsekseen.

Siirrän hieman ruskealla sohvalla olevaa pergamenttipinoa ja istun alas. Jasper palaa pian takaisin mukanaan valkoinen purkki, josta hän levittää geeliä käsivarrelleni. Se kirvelee aluksi, mutta alkaa nopeasti viilentämään.

”Osuiko muualle?”

Pudistan päätäni, joten Jasper laittaa purkin kiinni ja pyyhkii sormensa nenäliinaan.

”Olen ollut täällä ennenkin”, totean pälyillen ympärilleni. Tila on kaksio, jonka makuuhuone on erotettu ohuilla verhoilla. Jotenkin mieleeni nousee vahva mielikuva siitä, kuinka makuuhuoneessa olevista avonaisista ikkunoista sisälle tuleva tuulenvire heiluttaisi valkeita verhoja… se tuntuu muistolta, vaikken ymmärrä miten se on mahdollista.

Jasper vain äännähtää ja nousee nopeasti ylös viedäkseen purkin sinne mistä sen otti, mutta muuttaakin sitten mieltään ja jättää purkin sivupöydälle. Hän jää seisoskelemaan siihen, minuun selin. Kuin epävarmana siitä mitä tehdä. Vilkaisen taas verhoja, jotka kutsuvat minua.

Nousen ylös ja kävelen verhojen luokse. Annan käteni liukua sen liukkaan kankaan läpi ja heilutan niitä hieman niin kuin tuuli tarttuisi niihin. Yhtäkkiä mielessäni makaankin sängyllä ja tuijotan katossa olevaa punaista mosaiikkia…

”Se on marokkolainen symboli, leijonan tassu. Se symboloi vahvuutta. Vietin Marokossa kesän Tylypahkasta valmistumisen jälkeen”, Jasper kuiskaa jostain kaukaa. Tunnen hengityksen kutittavan korvaani. Suudelmien haamujäljet tuntuvat iholla. Yritän kääntää päätäni, jotta näen hänet, mutta muisto on koskettamaani kangastakin ohuempi.

”Meidän pitäisi palata luokkaan”, miehen ääni kuuluu lähempää. ”Evelyn.”

”Evelyn!” vieras naisen ääni huutaa. ”Sinä lupasit! Et voi enää peruuttaa tätä!”

Säpsähdän hereille muistosta, kun joku koskettaa minua. Horjahdan verhojen läpi makuuhuoneeseen ja otan tukea metallisesta sängynpylväästä. Otsallani on kylmää hikeä ja minua pyörryttää. Istun alas sängylle ja vilkaisen kattoon. Punainen mosaiikki.

Käteni tärisevät.

”Mitä tapahtui?” Jasper kysyy ja istuu viereeni.

”En… en… minä näin muiston… meistä kahdesta… ja sitten minusta tuntuu, että… kuulin äitini”, änkytän pelästyneenä. En ymmärrä. Miten mieleeni voivat palautua Evelynin muistot niin kuin ne olisivat tapahtuneet minulle?

”Mitä hän sanoi?” Jasper kysyy jotenkin jähmeästi.

Nielaisen ja toistan hänen sanansa. ”Hän kuulosti vihaiselta”, lisään. Mieleeni palaa tunne, jonka tunsin, kun haistoin äitini aamutakkia – Evelynin äidin aamutakkia. Minulle tuli siitä levoton olo. Sama tunne oli läsnä muistossakin. Ja ehkä jopa pelko.

Minua pelottaa, mutta samalla minulla on tarve tietää lisää. Jos tuttujen asioiden kokeminen palauttaa mieleeni muistoja siitä, miten tämä saattoi tapahtua, täytyy minun tietää totuus. En voi elää tässä sumussa, kun palapeli osaset tanssivat ympärilläni juuri liian kaukana kosketettavaksi. Jos en tartu niihin, pelkään niiden katoavan sumuun. Vilkaisen Jasperia, joka näyttää huolestuneelta. Sydämeni hakkaa lujaa, mutta kierrän käteni hänen kaulansa ympärille ja vedän hänet suudelmaan.

Jasper työntää minut pois nopeasti. ”Evelyn”, hän moittii.

Tunnen, kuinka sumun keskelle avautuu ovi ja olenkin yhtäkkiä savunhajuisessa alkemianluokassa, jossa Jasper työntää minut kauemmas.

”Evelyn, emme me voi”, Jasper ärähtää tuskastuneena ja kiertää työpöytänsä taakse. ”Tässä on minun työpaikkani vaarassa.”

”Sinä et siis rakastakaan minua? Se oli vain valetta?”

”Kyse ei ole siitä… minä… tämä on mennyt liian pitkälle, jos Betty kertoo-”

”Ei hän kerro. Lupaan sen”, sanon ja yritän tarttua Jasperin käteen, mutta tämä ravistaa sen pois.

”Tämä oli herätys, jota me tarvitsimme. Tämä loppuu nyt. Lopullisesti.”


”Sinun pitää mennä.”

Räpäytän silmiäni ja näen seisomaan nousseen Jasperin, jonka kasvot ovat kiveä. Oloni tuntuu vielä hikisemmältä ja kylmemmältä. Kellahdan sängyllä selälleni ja katselen mosaiikkia, joka ei näytä leijonan oikeastaan tassulta. ”Leijonan tassu”, mutisen. ”Minä alan muistamaan asioita.”

”Ehkä on parempi, ettet muista. Koska tämä meidän juttumme ei voi tapahtua.” Jasper kuulostaa lähes säikähtäneeltä.

Kosketan nihkeää otsaani ja nousen pystyyn. ”Kuule, minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita muistettavani. Mikä tahansa, joka voi auttaa minua muistamaan mitä oikeasti tapahtui kesällä… Tarina ei ole yhtä yksinkertainen kuin muut uskovat. Jotain on vialla ja luulen, että äidilläni oli enemmän tekemistä sen kanssa kuin muut antavat ilmi. Minun täytyy yrittää muistaa.”

”Et voi yrittää minun kanssani”, Jasper huomauttaa tiukasti.

”Selvä”, sanon tiukasti ja alan kävellä eteistä kohti. Tiedän tasan tarkkaan, mitä minun on tehtävä. ”Sitten on aika, että menen tapaamaan isääni.”

”Se on huono idea”, Jasper toppuuttelee minua ja seuraa minua.

”Ei, se on varsin hyvä idea. Mitä hän muka voi minulle tehdä?” huomautan ja katson häntä tiukasti. ”Miten pääsen Azkabaniin?”

Jasper ei suostu vastaamaan.

”Selvä”, ärähdän ja marssin ovelle. ”Selvitän sitten ilman sinun apuasi.”

Ehdin jo avata oven, kun se paiskautuukin kiinni. ”Oletko varma, että muistaminen todella on etujesi mukaista?” Jasper kysyy jotenkin syyttävästi.

Käännyn ympäri ja katson häntä tiukasti. Jasper pitää taikasauvaa loitsuvalmiudessa. ”On. Päässäni on meneillään kauhea sotku. Olen jo jonkin aikaa nähnyt unia, joissa näen väläyksiä asioista, joita en muista. Tämä ei katoa noin vain. Ainut keino lopettaa tämä on muistaa kaikki.”

Jasper ei näytä vakuuttuneelta, vaan jotenkin synkältä. ”Ehkä sinun pitäisi puhua parantajalle ensin.”

”Minä menen Azkabaniin ja puhun isälleni”, totean ja yritän taas lähteä, mutta nyt ovi ei avaudu ollenkaan. Vilkaisen häntä vihaisesti. ”Päästä minut lähtemään.”

Jasper ei tee elettäkään. Hänen kasvoillaan on entistä tummempi ilme. Iholleni muodostuu kylmänväristys.

Nielaisen. ”Mitä sinä et halua minun muistavan?” kuiskaan.

Samassa Jasper osoittaa minua taikasauvalla. ”Anteeksi. Mutta sinun ei kuulu muistaa.”

”Jasper, älä”, ehdin kiljaista ennen kuin maailma muuttuu mustaksi.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 23. luku 23.1
Kirjoitti: nomps - 23.01.2020 20:40:15
Haha hyvä syy julkaista luku! Mutta hui!! Onpas jännääääää...!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 24. luku 24.1
Kirjoitti: Crysted - 24.01.2020 10:33:53
nomps: Mikä tahansa syy on hyvä julkasta uusi luku :D Jännää tosiaan!!

24.   luku

Herään sairaalasiivestä, eikä minulla ole hajuakaan, miten olen päätynyt sinne. Alan kaivelemaan muistiani ja muistan sen hetken alkemianluokassa, kun puurouttamani vesisuola -seos alkoi temppuilla. Oliko se tosiaan onnistunut lyömään minulta tajun kankaalle?

”Hyvä, olet hereillä”, luokseni saapunut matami Higgs sanoo.

”Mitä tapahtui?”

”Epäonnistuit loitsussa alkemiantunnilla. Ei mitään vakavaa, löit pääsi pulpettiin säikähdettyäsi.”

Takaraivoani tosiaan kivistää. Hieraisen sitä. Etsin katseellani Jasperia, mutta häntä ei näy. ”Kauanko minä…”

”Vain parikymmentä minuuttia. Ehdit hyvin illalliselle. Juo tämä, se auttaa kipuun.”

Otan vastaan matamin tarjoaman lusikallisen, joka maistuu hirvittävän kitkerältä. Vilkuilen minun lisäkseni tyhjää sairaalasiipeä.

”Onko Betty-”

”Häntä ei voi tavata, vieläkin karanteenissa tartuntariskin vuoksi”, matami sanoo ja ottaa lusikan kädestäni. Hän antaa minulle luvan lähteä, joten alan hitaasti kävelle suurta salia kohti. Nyt osaan onnekseni jo navigoida linnassa melko hyvin ilman apuakin.

Oloni tuntuu omituiselta. Tuntuu niin kuin jotain muutakin olisi tapahtunut, mutta en muista yhtään mitä. Olossani on jotain samaa kuin herättyäni Pyhästä Mungosta, vaikka oireet eivät olekaan niin vahvat.

Kerron suuressa salissa ystävilleni mitä tapahtui alkemiantunnilla, eivätkä he näytä pitävän sitä erikoisena, vaan siirtyvät nopeasti juoruilemaan.

”Minä näin Jamesin flirttailevan Lindsay Toddin kanssa”, Eliza kuiskaa. ”Aiotko tehdä asialle jotain?”

Räpyttelen hetken aikaa silmiäni… niin James. ”Äh, dumbbasin hänet jo eilen”, sanon ja heilautan kättäni. ”Ja päätellen siitä, että hän on jo nyt flirttailemassa muiden kanssa, se oli oikea päätös. Hän kyllästyttää minua. Eikä ole kovin hyvä seksissä. Lindsay pitäköön hänet.”

Tytöt tirskuvat kommentilleni.

Seuraavana päivänä on ensimmäinen Tylyahoviikonloppu, jolle saan aikaiseksi lähtemään. Olen käyttänyt koulun alun niin ahkerasti opiskeluun vain pärjätäkseni, että kaipaan viimein pääsyä pois linnasta. En olekaan huomannut kuinka pitkällä syksy on jo. On jo marraskuu ja puiden lehdet ovat enimmäkseen tippuneet maata koristavaksi ruskeaksi peitteeksi. Hiekkatie on jäätynyt niin että askeleet eivät narsku niin paljoa.

Tylyaho näyttää ihan sellaiselta kuin sen olin kuvitellutkin. Kiertelemme kauppoja ja käymme Hunajaherttuassa, josta haluaisin ostaa ihan kaiken. Äkkään ilokseni yhden pölyyntyneen purkin salmiakkia, jonka ostan puoli-ilmaiseksi – myyjän ihmeeksi – sillä se on lempiherkkuani, mutta petyn karvaasti, kun huomaan vihaavani sen makua. En ymmärrä. Ehkä suomalainen salmiakki sitten on erilaista, kun tämä. Kävelen kauemmas ystävistäni heittääkseni paketin kujalla olevaan roskakoriin. Kun olen kääntymässä takaisinpäin, huomaan miehen tukkineen reittini. Tällä on hieman harmaantuneet ruskeat hiukset ja parta sekä musta viitta vartalon peittona.

”Viimeinkin. Olen odottanut sinua pitkään”, mies sanoo.

Äänessä on jotain tuttua. ”Kuka sinä olet?” kysyn varovasti ja osoitan häntä taikasauvalla. Mies nostaa aseettomat kätensä ylös rauhan merkiksi.

Ele näyttää tutulta… Nyt muistan! ”Sinä olit Valkoisessa traakissa”, tajuan. Hän pelasti minut Harmaaselältä.

Mies nyökkää. ”Tarvitsen apuasi”, mies sanoo.

”Kuka olet?”

”Olemme tavanneet useamminkin. Mutta et taida muistaa.”

Pudistan päätäni ja pysyn yhä varuillani.

”Voin auttaa sinua muistamaan.”

”Miksi minun pitäisi luottaa sinuun”, vaadin tietää.

Mies hymyilee. ”Siihen minulla ei ole sinulle vastausta. Sinun vain täytyy luottaa. Mutta vaikket päättäisikään luottaa, sinun täytyy tietää, ettet ole koulussa turvassa.”

”Miksen?”

”Siellä on eräs henkilö, joka ei ole sitä miltä hän vaikuttaa.”

”Kuka?”

”Jasper Bay.”

Vatsaani vääntää. Jasper? ”En ymmärrä.” Ääneni kuulostaa hätääntyneeltä.

”Bay oli äitisi liittolainen. Heitä kiinnosti sama vaarallinen asia. Niin kiinnosti sinuakin. Vain minä ja isäsi ymmärsimme mitä siitä voisi seurata.”

Otteeni taikasauvasta tiukkenee. ”Sinä… sinä olet isäni ystävä… isäni, joka yritti tappaa minut.”

”Hän ei yrittänyt tappaa sinua vaan pelastaa sinut.”

Hämmennyn siitä niin paljon, etten osaa varautua sanattomaan loitsuun, joka lyö taikasauvani kädestäni.

Mies hymyilee pahoittelevasti. ”Anteeksi, mutta tämä on niin paljon helpompaa, jos antaisit minun yrittää palauttaa muistosi.”

En ehdi huutamaan apua ennen kuin maailma pimenee.

Kun avaan silmäni, näen öljylampun heiluvan hiljaisesti suoraan yläpuolellani matalasta hirsikatosta. Sänky on kova ja muhkurainen. Käännän katsettani ja näen saman miehen katselevan minua. Painaudun seinää vasten ja hapuilen taikasauvaani, mutten löydä sitä.

Mies osoittaa minua taikasauvalla. ”Aloitan hitaasti. En tiedä kuinka kauan tässä kestää tai toimiiko se varmasti. Potilaskertomuksessasi kuitenkin sanotaan, ettei muistiasi ole yritetty palauttaa taikakeinoin”, mies kertoo.

”Miten olet saanut sen käsiisi?”

Mies hymyilee. ”Olen tarkkaillut sinua hetken aikaa. Ja olen hyvä ottamaan kiinni pöllöjä.”

Matami Higgs lähetti Pyhään Mungoon viestin, jossa pyydettiin potilaskertomustani. Mies varmaan sai sen jotenkin. En ehdi kysymään enempää, kun taikasauvasta lähtee valkea valo, enkä minä ole enää hirsimökissä.

On joulu. Evelyn avaa lahjoja kuusen edessä. Evelynin äiti, isä ja minut kaapannut mies istuvat sohvalla. Evelyn repii innoissaan auki punaiseen paperiin käärityn lahjan. Sieltä paljastuu samettinen laatikko, jossa on kimaltava tiara. Olen nähnyt sen ennenkin, Evelynin huoneessa hyllyllä viime kesänä.

Evelyn hengähtää ihastuneena. ”Kiitos, eno, se on ihana”, hän sanoo ja nostaa sen hiuksilleni.

”Phil, nyt sinä hemmottelet hänet piloille”, Evelynin äiti moittii.

”Kummisedän oikeuksia. Prinsessalla on oltava kruunu”, mies sanoo hymyillen.

Evelyn säteilee tiara päässä ja siirtyy seuraavaan lahjaan. Se paljastuu nahkakantiseksi kirjaksi. Evelynin kasvot rypistyvät hetkeksi, sillä kannessa ei ole tekstiä, mutta kun hän avaa sen, hänen silmänsä kirkastuvat ja lentävät hänen äitiinsä. ”Onko tämä sinun tutkimuksesi?”

Nainen hymyilee. ”On. Ajattelin, että on aika.”

”Fiona, hän on ihan liian nuori”, Evelynin isä estelee.

”Hän on juuri sopivan ikäinen, Harold”, Fiona sanoo ja hymyilee Evelynin innolle tämän selaillessa kirjaa.

Harold nousee nyt pystyyn ja vie kirjan Evelyniltä, joka valittaa ja yrittää napata sitä takaisin. ”Et voi olla tosissasi? Et käytä häntä koekaniinina.”

”Hän ei ole koekaniini. Tulokset ovat lupaavia. Olen eliminoinut uhat.”

”Isä minä haluan kokeilla sitä!” Evelyn vaatii ja yrittää napata kirjaa, mutta Harold leijuttaa sen ylös kaapin päälle tytön ulottumattomiin. ”Etkö sinä halua, että minusta maailman voimakkain noita!” Evelyn pillastuu.

”En missään nimessä, jos se tarkoittaa tällaisiin voimiin sotkeutumista”, Harold kivahtaa ja katsoo vihaisesti vaimoaan. ”Olen tukenut sinua tutkimuksessasi, jopa niissä valinnoissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin eettisiä, mutta tähän minä vedän rajan”, mies sanoo jyrkästi. ”Lupasit, ettei Evelyniä sotkettaisi tähän.”

”Kun tulokset olivat epävakaita. Nyt ne eivät enää ole”, Fiona huomauttaa kipakasti ja nousee itsekin pystyyn. ”Tiedän mitä teen.”

”Et tiedä mitä se tekee pitkällä aikavälillä! Hänestä saattaa tulla maailman voimakkain noita yhdeksi päiväksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi, mutta seuraavana hän voi kuolla. Tai pahempaa – hän voi menettää järkensä ja muuttua vain hädin tuskin elossa olevaksi kuoreksi!”

”Olen tutkinut tätä viimeiset kolmekymmentä vuotta! Tietenkään en ehdottaisi tätä, ellen olisi satapro- no, yhdeksänkymmentäprosenttisesti varma.”

”Eli olet valmis kymmenen prosentin epäonnistumiseen? Kyse on tyttäremme elämästä, ei mistään tavallisesta uhkapelistä.”

”Se kymmenen prosentin epävarmuus johtuu siitä, jos joku yrittää tulla tielleni”, Fiona kivahtaa.

Harold naurahtaa epäuskoisesti silmät leimuten ja taikoo sitten luokseen kaapin päällä olleen kirjan, jonka hän sytyttää tuleen – eikä ihan mihin tahansa tuleen, vaan korventavaan pirunpaloon.

”Ei!” Fiona kiljaisee ja yrittää sammuttaa tulen, mutta tuli syö kirjan hetkessä ja jättää jälkeensä vain mustaa hiiltä, joka tipahtelee matolle.

”Tämä loppuu nyt. Tule Evelyn”, Fiona sanoo ja hapuilee Evelynin kättä.

”En! En tule”, Evelyn kiljuu ja kiiruhtaa äitinsä taakse piiloon.

”Lähde, Harold. Äläkä palaa”, Fiona sanoo kylmästi ja osoittaa miestään taikasauvalla ja vilkaisee veljeään. ”Phil?”

”Fiona, sinä olet tässä asiassa väärässä. Tämä voi mennä kammottavalla tavalla pieleen”, Phil sanoo.

”Suosittelen sitten, että lähdette molemmat tai en vastaa seurauksista”, Fiona sanoo kylmästi.

Phil koskettaa Haroldin olkapäätä ja he katoavat.

Fiona halaa Evelyniä. ”Me pystymme tähän”, nainen lupaa.


Muisto loppuu ja hätkähdän taas nykyisyyteen. Katselen miestä, joka tarkkailee minua. Hieraisen nihkeää, kivistävää otsaani ja tasaan hetken aikaa hengitystäni ennen kuin saan sanat järjestettyä päässäni. Oloni tuntuu sumealta. Yritän kohdistaa katsettani minne tahansa, vaikka vastakkaisella seinällä oleviin liemivälineisiin.

”Jos olet enoni, miksei sairaalassa kerrottu, että minulla on perhettä”, ihmettelen.

Mies hymyilee surullisesti ja vilkaisee merkitsevästi ympäri pikkuruista mökkiä. ”En ole sellaista perhettä, jolle he antaisivat hoidettavaksi lapsen, en enää… Sen joulun jälkeen minunkin elämäni lähti kulkemaan aikamoista alamäkeä. Jouduin ongelmiin ja minun oli kadottava.”

Oloni tuntuu kylmänhikiseltä ja huteralta. Niin kuin olisin unohtanut jotain… ihan äskettäin…

”Mitä sinä sanoitkaan Jasperista?” kysyn otsaani pidellen. Päähän sattuu.

”On parasta, että selvität itse”, Phil sanoo ja valkoinen valo välähtää taas.

Alkemianluokka. Polte kädellä. Jasperin huoneisto. Verhot. Muistot. Taikasauva. Pimeys. Muistot ovat nopeampia, vain välähdyksiä, mutta täytän tyhjät kohdat nopeasti.

Säpsähdän nykyhetkeen vaikertaen. Minulla on kuuma ja kylmä samaan aikaan. Päähän sattuu. En saa tärinää loppumaan. Tipahdan sängyltä.
Phil kyykistyy viereeni ja koskettaa otsaani. ”Ei enempää muistoja. Tämä on selvästi rankkaa mielellesi”, hän sanoo huolehtien ja kävelee keittiönurkkaukseen.

Halaan itseäni pitääkseni itseni koossa. ”Mitä minä vein Harmaaselältä?” kysyn vaisusti.

”Esineen, johon on jäänyt vanhaa pimeyden taikuutta, jonka Harmaaselkä oli perinyt isältään”, mies vastaa puuhaillessaan jotain. ”Vanhempi Harmaaselkä oli sodan jälkeen varastanut sen itselleen muistoksi, ennen kuin katosi maan alle.”

Se selittäisi kai minun joutumiseni Pikkuhirttivaaraan. ”Äitini käytti sitä loitsuun… Pimeää taikaa?”

Phil kääntyy puoleeni ja laskee yöpöydälle mehukupposen. Hän nostaa minut sängylle ja ojentaa kupin minulle. ”Juo tämä.”

Juon mehun, joka maistuu vadelmalta. Oloni tuntuu heti paremmalta, kun tunnen lämpimän nesteen valuvan ruokatorvestani alas. Se myös väsyttää melkoisesti. Liiankin paljon, jotta se olisi pelkän mehun vaikutusta. Pääni painautuu tyynyä vasten. Phil nostaa jalkani sängylle ja peittele minut huovalla. Kun huopa koskettaa leukaani, olen jo unessa.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 24. luku 24.1
Kirjoitti: nomps - 25.01.2020 10:14:18
Tämähän on vieläkin jännempää kuin jännyydestä ajattelin! Ai että tätä on ihana seurata. Luulin että tässä olisi kyse vain jostain vähän pieleen menneestä jutusta, mutta vaikuttaa tosiaan että takana on paljon enemmänkin. Hirmu mielenkiintoista!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 25. luku 25.1
Kirjoitti: Crysted - 25.01.2020 12:36:55
nomps: Jännyys jatkuu yhä vaan :D En mäkään osannut odottaa että tästä tulis kunnon mysteeri, mutta sellainen syntyi :D Kiitos jälleen kommentistasi :3

25.   luku

Herään auringonpaisteen osuessa silmiini. Minulla menee hetki, ennen kuin muistan missä olen. Enoni nuokkuu pienessä nojatuolissa hyvin epämukavan näköisessä asennossa. Nousen pystyyn ja vilkaisen ulos ikkunasta. Olemme jossain nummilla, mutta en usko, että olemme Tylypahkan mailla. Kävelen ulos ja saan siitä vahvistuksen. Ympärillämme ei ole minkäänlaista merkkiä muusta elämästä. On vain mökki, pieni vaja ja huussi.

Palaan sisälle ja näköjään painan oven kiinni liian äänekkäästi, koska Phil hätkähtää hereille ja hieraisee niskaansa.

”Minä olisin voinut nukkua nojatuolissa”, huomautan kärkkäästi. ”Tai koulussa. Jos et olisi huumannut minua.”

”En huumannut, se oli vain rauhoittavaa”, Phil puolustelee ja nousee ylös venytellen. ”Ja sanoinhan sinulle, et ole turvassa koulussa.”

”Olen pärjännyt ihan hyvin nämä kuukaudet”, ärähdän, vaikka mieleeni palaa muisto Jasperista, jonka tämä poisti – tai yritti ainakin. ”Mitä luulet Jasperin aikovan tehdä minulle?”

Phil katselee minua läpitunkevasti. Pelkään, että hän osaa lukitilistä, joten yritän pitäytyä mahdollisimman tunteettomana. ”Ilmeisesti hän on jo tehnyt jotain. Mikäli olette etunimiasteella.”

Punastun. ”Tarkoitin, että aikooko hän saattaa loppuun sen, mitä tahansa äitini yritti aloittaa?”

”En ole varma”, Phil myöntää ja tarkkailee minua yhä epäileväisesti. ”Etkö saanut muistojasi takaisin?”

”En mistään aikaisemmasta…” myönnän ja pienen epäröinnin jälkeen selitän sitten mitä toissa päivänä tapahtui, jättäen tosin pois maininnan meidän suhteestamme. Phil näyttää yhä epäilevän, että on jotain, mitä en kerro.

”Hän ei halua sinun muistavan… se käy järkeen vain, jos hän uskoo, että olisit muuttanut mielesi asiasta”, hän tuumii ja tarkkailee minua.

”Tai ehkä hän katuu”, arvelen. ”Ehkä hän ei halua minun muistavan, koska ei halua, että yrittäisin uudestaan, sitä mitä tahansa se olikaan.” Ja samalla hän katuu suhdettamme, eikä halua minun muistavan sitäkään. Hän oli vaikuttanut jotenkin pelästyneeltä.

”Hm”, Phil äännähtää epäillen, mutta ei tyrmää ideaa.

”Minun täytyy mennä takaisin kouluun”, huomautan. ”Ystäväni ihmettelevät varmasti minne katosin.”

Phil nyökkää hitaasti. ”Nyt kun olet levännyt, haluaisin yrittää vielä antaa muistojasi takaisin siitä kesäisestä. Se on isoin puuttuva pala.”

Nyökkään, vaikka minua hermostuttaakin. Istun sängyn reunalle ja odotan valkoista valoa.

Evelyn istuu sohvalla lueskellen lehteä. Taustalla soi jokin biisi, jota Evelyn hyräilee. Eteisestä kuuluu poksahdus ja Evelyn kääntää päätään äänen suuntaan.

”Evelyn! Meidän on tehtävä se nyt”, Fiona huutaa eteisestä. ”Evelyn!”

Evelyn nousee pystyyn näyttäen huolestuneelta. Hetken aikaa näyttää siltä niin kuin hän aikoisi pinkaista toiseen suuntaan, mutta hän ei ehdi, kun Fiona ilmestyy olohuoneeseen.

”Nyt!” Fiona kivahtaa ja ojentaa kättään.

”Äiti… minä en-” Evelyn aloittaa tuskastuneena.

”Evelyn!” Fiona kivahtaa. ”Sinä lupasit! Et voi enää peruuttaa tätä!” Hän syöksyy tarttuakseen Evelyniin, mutta samassa paikalle ilmiintyy Harold, joka paiskaa loitsulla Fionan kauemmas Evelynistä.

Evelyn kiljaisee ja kompuroi kauemmas.

”Lähdetään pois täältä”, Harold sanoo ja ojentaa kätensä Evelynille, joka on jo tarttumassa siihen, kun Fiona nousee ylös ja loitsii heidät kauemmas toisistaan. Evelyn paiskautuu lasikaappia vasten, jonka alimmaiset lasiruudut rikkoutuvat ja Harold lentää lasisen sohvapöydän päälle.

Muisto tuntuu hauraalta, enkä saa siitä enää selvää. Näen taas hirsimökin ympärilläni ja tärisevät kädet sylissäni. Kylmät ja kuumat aallot vavisuttavat kehoani.


”Se loppui kesken. Yritä uudestaan”, pyydän vaisusti.

Phil pudistaa päätään. ”Toisella kertaa. Tämä on liikaa kenen tahansa aivoille. Kerää hetki voimia, niin vien sinut Tylyahoon.”

Hengitän syvään hetken aikaa ja odotan haamupäänsäryn loppumista. Ymmärrän vielä vähemmän kuin ennen. Siinä vielä oli järkeä, että kehoni saattoi muistaa asioita, joita Evelyn koki, mutta en ymmärrä miten minulla voi olla Evelynin muistoja. Onko välillämme vieläkin jokin yhteys ulottuvuuksien läpi? Mutta miksen minä sitten saa väläyksiä hänen elämästään minuna? Entinen elämäni tuntuu vieläkin kaukaisemmalta. En muista enää lukioni tai kotikaupunki nimiä.

”Oletko valmis?”

Hätkähdän ja vilkaisen Philiä. Evelynin enoa. Ei minun enoani. Harkitsen hetken aikaa pitäisikö minun kertoa totuus siitä, etten ole Evelyn, mutta kaikesta huolimatta en luota Philiin vielä täydellisesti. Niinpä nyökkään ja nousen ylös. Tartun hänen käteensä ja ilmiinnymme Tylyahoon.

”Tapaa minut huomenna tässä kahdeksalta illalla. Annan sinulle lisää muistoja”, Phil sanoo ympärilleen vilkuillen.

Nyökkään ja hän ilmiintyy pois.

Kävelen linnaan, enkä onneksi huomaa ketään, joka syyttäisi minua luvattomasta retkestä Tylyahoon. Ihmettelen hieman, miksi käytävillä on niin tyhjää, kunnes tajuan, että on sunnuntai ja lounasaika. Minulla on kauhea nälkä, koska en ole syönyt mitään sitten eilisen salmiakin. Taisin nukkua aika pitkään.

Löydän ystäväni suuresta salista ja he ihmettelevät heti, minne oikein katosin. Koska Betty ei ole vieläkään paikalla, valehtelen viettäneeni eilisillan ja yön herra J:n kanssa Tylyahossa.

Sharon vilkaisee opettajien pöydässä istuvaa Jasperia ja sitten minua ja näyttää hämmentyneeltä. Annan hänen olla siinä uskossa, että hänen veikkauksensa osui väärään. Minäkin harhaudun hetken päästä katsomaan Jasperia ja pakottaudun hymyilemään hänelle hänen äkätessään katseeni. Nyt on tärkeää, että esitän niin kuin en muistaisi mitään, vaikka totuus vääntääkin vatsaani.

Maanantaisella liemitunnilla onnistun vielä esittämään niin kuin kaikki olisi normaalisti, mutta seuraavan päivän alkemiatunti jo kammottaa minua. Käymme tuntien jälkeen sairaalasiivessä kyselemässä Bettyn perään, mutta matami Higgs ei anna meidän vieläkään tavata häntä.

Kun kello alkaa lähetä kahdeksaa, minä livahdan ulos linnasta. Se on oikeastaan helpompaa kuin osasin odottaa, sillä oven sai aika helposti auki sisäpuolelta. Toivon vain, ettei kukaan paiskaa sitä kiinni sillä välin, kun olen Tylyahossa.

Saavun pari minuuttia myöhässä, mutta se ei haittaa, sillä Philkin on myöhässä. Odotan rakennusten välisellä pikkukujalla ensin kymmenen minuuttia, sitten kaksikymmentä ja jopa puoli tuntia. Alan hytistä kylmästä, mutta haluan epätoivoisesti saada lisää muistoja tapahtuneesta. En voi sille mitään, että mielessäni alkaa kyteä paha aavistus. Kun kello on yhdeksän, minun täytyy kiirehtiä takaisin linnaan, koska kiinnijäämisen riski on vielä isompi. Onnekseni kukaan ei tule minua vastaan matkallani tyrmiin.

En saa unta, sillä minua huolettaa mitä Philille mahtoi käydä.

Aamiaisella pöllö tuo luokseni kirjeen. Luulen, että se on vastaus Teddyltä koskien valituskirjettä, jossa puhuin Jamesista, mutta kirje onkin vain yhden rivin mittainen.

Anteeksi, minun täytyi lähteä hetkeksi aikaa. Sinun täytyy luottaa minuun. En voi selittää. Palaan vielä.

Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, mutta tiedän heti, keneltä se on.

Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 25. luku 25.1
Kirjoitti: nomps - 25.01.2020 13:57:54
Voiei mihin on Phil joutunut! Palaset alkavat hiljalleen loksahdella nelkein kohti omia paikkojaan, mutta paljon puuttuu vielä...
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 26. luku 26.1
Kirjoitti: Crysted - 26.01.2020 16:12:35
nomps: Tässäpä ehkä hieman vihjettä siitä mitä Philille on mahtanut käydä ;) Palapeli alkaa pikku hiljaa selvitä! Kiitos kommentistasi :)

26.   luku

Astuessani ystävieni kanssa suureen saliin aamiaiselle seuraavana päivänä, hämmennyn, kun saamme osaksemme katseita ja supinaa. Katseet tuntuvat seuraavan varsinkin minua. Heti istuessani alas, luokseni juoksevat Scorpius ja Albus.

”Tuota… Evelyn”, Scorpius sanoo kalpeana ja ojentaa minulle Päivän profeetan.

Lehden etusivulla komeilee suuri teksti: Vanki karannut Azkabanista. Sen alla ovat isäni kasvot. Tuijotan kuvaa monta minuuttia, ennen kuin pakotan itseni lukemaan koko jutun. Pako tapahtui eilen yöllä. Epäillään, että hän on saanut apua.

”Vai niin”, pakottaudun sanomaan ja annan lehden takaisin Scorpiukselle. Alan keräämään lautaselleni ruokaa, vaikka menetin ruokahaluni täysin. Olen tietoinen muiden katseista, mutta pidän ilmeeni neutraalina. Varmasti muut silti huomasivat, miten järkyttynyt olin asiasta. Olisiko se voinut olla Phil?

Loitsuluokasta tultuani minua odottavat kaksi auroria. Toinen heistä on Harry ja toinen joku nainen, jota en tunne.

”Hei Evelyn. Olet ehkä kuullut tapahtuneesta. Haluaisimme jutella”, Harry sanoo.

Nyökkään ja seuraan heitä tyhjään luokkaan.

”Haluan sinun tietävän, että olet täysin turvassa. Asetamme auroreita vahtimaan koulua”, Harry vakuuttaa.

Hämmennyn hetkeksi, sillä en ollenkaan muistanut, että muut luulevat isäni yrittäneen tappaa minut. Itse tiedän totuuden. Ainakin uskon, että se on totuus.

Harry näyttää sitten hieman hankalalta ja vilkaisee naista, joka nyökkää tiukasti. Harry kääntää taas katseensa minuun ja hymyilee pahoittelevasti. ”Missä sinä mahdoit olla eilen yöllä?”

”Nukkumassa makuusalissani, tietysti”, vastaan säikähtäneenä. ”Mitä, miksi?”

”Aurorit ovat vahvistaneet isäsi vapauttamiseen käytetyn loitsun vahvaksi veritaikuudeksi”, Harry kertoo.

Otsani rypistyy. ”Mitä se tarkoittaa.”

”Se tarkoittaa sitä, että hän on paennut, koska joku hänen verensä jakava henkilö on auttanut häntä.”

Räpyttelen silmiäni. ”En minä…” aloitan kauhistuneena, kunnes tajuan, ettei syypää voi olla kukaan muu kuin Phil. Vedän hihani nopeasti ylös ja huomaan, että kyynärtaipeessani suonen kohdalla näkyy pienenpieni pistojälki.

Harry kumartuu hieman lähemmäksi ja tarkastelee pistojälkeä. ”Tiedätkö kuka olisi päässyt ottamaan vertasi?”

En tiedä mitä vastata. Sen edellisen muiston saamisen jälkeen olen melko varma, että isäni ei ole yhtä syyllinen kuin luullaan. Luotan myös Philiin jollain tasolla, enkä halua saattaa häntä vaaraan. Auroreille kertominen tekee muistini palautumisesta hankalampaa.

”En ole varma… Olisiko joku voinut hiipiä makuusaliini, kun nukuin?” tuumin ja rypistelen otsaani. Sitten näytän niin kuin muistaisin jotain. ”Minä pyörryin viime alkemiantunnilla perjantaina, tai niin minulle sanottiin. En kyllä muista täysin mitä tapahtui. Professori Bay vei minut sairaalasiipeen. Ehkä joku saattoi livahtaa sairaalasiipeen ollessani tajuton”, tuumin. En halua väittää epäileväni Jasperia, kaiken varalta. Olen varma, että Harry on tarpeeksi fiksu tehdäkseen sen johtopäätöksen itse.

”Vai niin”, Harry sanoo tuumien. ”Mistäköhän mahtaisimme löytää professori Bayn?”

”Minulla on seuraavaksi alkemiaa, voin näyttää”, tarjoudun.

Kävelemme alkemian luokkaan. Luokassa on vain Jasper, joka yllättyy seurastani, mutta piilottaa sen kasvoiltaan nopeasti.

”Missä muut oppilaat ovat?” nainen kysyy ja vilkaisee kelloa, joka näyttää jo kymmentä yli.

”Tällä vuosikurssilla vain kaksi oppilasta saivat V.I.P-kokeista jatkoon hyväksytyn arvosanan”, Jasper kertoo.

”Betty on ollut sairaana koko viime viikon”, surkuttelen avuliaasti, jotta auroreille selviää varmasti, että Jasperilla olisi ollut tilaisuus varastaa vertani.

”Niinkö?” nainen sanoo ja vilkaisee Harryä. Ainakin nainen selvästi ajattelee juuri sitä mitä minä toivon heidän ajattelevan. ”Professori Bay, kertoisitteko hieman siitä perjantain tapaturmasta, joka johti neiti Glassthornin tajuttomuuteen.

Jasper kertoo. Hän näyttää hieman epäröivän kohtaa, jossa hän johdatti minut huoneistoonsa, mutta jättääkin sen mainitsematta ja sanoo vieneensä minut suoraan sairaalasiipeen. En ole varma huomaako hän pienen refleksimäisen kulmien kurtistamiseni. Muistan vasta koko tarinan jälkeen, että Jasperin loitsun jälkeen muistini tosiaan katkesi alkemianluokkaan.

Tarina näyttää tyydyttävän auroreita aika hyvin. Kysyttyään muutaman jatkokysymyksen, aurorit lähtevät jututtamaan matami Higgsiä. Toivon melkein, että he haluaisivat vielä jutella minulle ennen sitä, jotta voisin yrittää kertoa, ettei Jasperin tarina ole totuus. Mutta he lähtevät ja minä jään kahdestaan luokkaan Jasperin kanssa.

Käännän katseeni sulkeutuneesta ovesta Jasperiin, jonka silmissä on epäilevä katse hänen tarkkaillessaan minua. Nielaisen refleksinomaisesti ja lasken katseeni pulpettiin. Alan ottamaan esiin alkemian tavaroitani. Jasper kävelee hitaasti pöytänsä takaa kohti minua. Yritän huomaamattomasti livauttaa käteni viitantaskuuni. Hän kiertää taakseni. Sydämeni hakkaa lujaa. Kierrän käteni taikasauvani ympärille ja nostan taikasauvan esiin, mutta hän tarttuu käteeni tiukasti ja pakottaa minut pitämään taikasauvan kohti maata.

Olen niin pelosta kankeana, etten uskalla edes huutaa. Tuijotan vain Jasperia apposen auki olevilla silmilläni.

”Evelyn, miksi sinä pelkäät minua?” Jasper kysyy varovasti. Hänen sormensa pureutuvat tiukasti käsivarteeni, jota yritän riuhtoa irti hänen otteestaan.

Nielaisen. ”M-muistan, että olin huoneessasi”, tunnustan. ”Laitoit salvaa kädelleni. En muista mitään sen jälkeen. Miksi valehtelit auroreille?”
Jasperin katse on tumma ja epäileväinen.

Jatkan esitystäni ja saan jopa muutaman kyyneleen kihoamaan silmistäni. ”O-otitko sinä minun vertani? Vapautitko isäni vankilasta? Haluatko hänen tappavan minut?”

Se toimii ja Jasper päästää irti kädestäni. Hän näyttää katuvalta ja järkyttyneeltä. ”Tietenkään en. Evelyn, minä haluan vain suojella sinua.”

Vapisen. ”M-miksi sitten… mitä tapahtui?”

Jasper huokaisee ja hieraisee kasvojaan. Kun hän laskee kätensä kasvoiltaan, hän näyttää anteeksipyytävältä. ”Minä muokkasin muistiasi, mutta näköjään aika huonosti… koska… Minä suutelin sinua”, Jasper kertoo niin vakuuttavasti, että minulla on täysi työ pitää yllätystä pois kasvoiltani. Hän kehtaa sitten vieläkin valehdella minulle?

”Eikä sen olisi pitänyt tapahtua”, mies jatkaa. ”Koin heikon hetken ja poistin sen muistostasi, koska oli epäreilua antaa sinulle toivoa, kun mitään ei vieläkään voi tapahtua.”

Vapisen vieläkin, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Tiedän totuuden, joten en voi luottaa Jasperiin. Mutta jotta en näyttäisi siltä, että tiedän totuuden, onko minun esitettävä, että annan anteeksi Jasperille? Että uskon häntä?

Jasper astuu varovasti luokseni ja tarttuu taikasauvakäteeni hitaasti. Tämä on ihan liikaa aivoilleni käsiteltäväksi, joten en osaa tehdä mitään, kun hän ottaa taikasauvan pois kädestäni ja laskee sen pulpetille. Sitten hän sivelee poskeani – enkä vieläkään osaa tehdä muuta kuin vapista ja tuijottaa häntä. Hän vetää minut halaukseen ja silittää hiuksiani.

”Kaikki on hyvin. Olet turvassa.”

En saa itseäni liikkumaan. Minun oloni on kaikkea muuta kuin turvallinen. Hänen tuoksunsa ei kiedo minua enää pumpulipilven sisälle, vaan tuntuu työntävän minua koko ajan lähemmäs vuoren reunaa.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 26. luku 26.1
Kirjoitti: Thelina - 26.01.2020 21:07:34
Terve, olen taas täällä tällaisen megapitkän kommentin kanssa :D kylläpä kului junamatka mukavasti, kun oli taas monta uutta lukua tullut viikon mittaan <3

Luku 19. Hauska tuo kohta, että Tylypahka ilman Harrya taitaa olla aika rauhallinen :D yhden pienen ”typon” huomasin, mielestäni ”sänkyjen viereen ahdetuiden kirjoituspöytien” voisi olla ”ahdettujen”, niin olisi sujuvampi. Ei siihen muuten niin olisi takertunut, mutta kun muu teksti on niin sujuvaa, niin pisti slmään. Kinkkinen tilanne tuo herra J:n tapaus, nyt luen äkkiä lisää, että jääkö Evelyn juttelemaan hänelle!

Luku 20. Äh, ei saatu keskustelua, mutta sentään vahvistus, että jotain siellä on! Varmaan vaikea opiskella, kun on vielä kaksi kyseisen open kurssia...  Tässä osassa oli myös kiinnostavaa huomata, miten raskasta Sannille on pitää tuota Evelyn-maskia yllä. Kohtaus Jamesin kanssa oli hauska! Mutta olipa kyllä jännä lopetus luvulle, mitä kummaa Evelyn/Sannille tapahtui! Hauskat yksityiskohdat nuo suomen puhumiset :D

Luku 21. Hihii, kahden Jasperin kanssa! Opettajana hänellä on kyllä (tarinan kannalta) ihan liian järkevä suhtautuminen koko touhuun :D ennustan ettei tämä kuitenkaan jää tähän! Taas olit ujuttanut mukaan hauskoja yksityiskohtia, kuten se miten kummitus unohtaa ettei Evelyn voi seurata häntä seinän läpi. Tykkään kauheasti noista tieteellisistä jutuista, mitä tuli alkemian tunnilla, alkuaineista ja muista.

Luku 22. Pelottavaa, ettei Sanni muista äitinsä nimeä! Unohtaako hän kohta menneisyyden kokonaan ja muuttuu Evelyniksi? Ihanaa, että hän kirjoittelee Teddylle <3 Mutta James... hankala tilanne, kun Sannin kanssa ei suju vaikka Evelynin kanssa menisikin hienosti. Ero oli varmasti hyvä asia. Kiinnostaa tietää, päätyykö Evelyn vielä jonkun muunkin kanssa sänkyyn siten, että se olisi hänestäkin ihanaa. Jännään kohtaan taas jätit, Evelyn oli jo valmiiksi haavoittuvaisessa tilassa ja nyt hänet johdatellaan suoraan professorin huoneistoon!

Luku 23. Nyt on jännää! Miten ihmeessä nuo Evelynin muistot voivat tulla Sannille! Ja mitä Jasper oikein teki!!

Luku 24. Nyt on kyllä mielenkiintoista, mitkä kaikki motiivit Jasperilla on Evelynin unhoituttamiseen. Ja enon kohtaaminen Tylyahossa, tuntuu että Evelyn on aikalailla kaikkien vietävissä, mutta hän ei varmasti olisi ehtinyt taioin puolustautua kun ei oikeastaan ole kovin taitava taikomaan. Ja ihmisiin luottaminen ja heidän kuunteleminen on näköjään ainut keino saada lisätietoa. Mutta miksi tuollainen ”nukkujuoma” oli tarpeen jos eno on Evelynin puolella?

Luku 25. Englantilaiselle tuo opettajan puhuttelu etunimellä on varmasti aika järkytys :D Suomessa se on tavallista, joten Sanni/Evelyn ei varmaan älyä varoa asiaa sen kummemmin. Edelleen jänniä nuo palaset Evelynin muistoista mutta kokonaisuus on vielä sen verran hajanainen, ettei mysteeri vielä ole lähellekään selvä.

Kiitos taas näistä luvuista, mahtavaa että tähän on vielä monta osaa tulossa :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 27. luku 27.1
Kirjoitti: Crysted - 27.01.2020 19:16:17
Thelina: Kiva että tämä tarina pystyi piristämään junamatkaasi :) Typylahka ilman Harrya on tosiaan rauhallinen, tosin Evelyn/Sannin elämä ei ole ehkä rauhallisimmasta päästä :D Tieteelliset jutut tosiaan vaati vähän taustatyötä, mutta hyvä jos vaikuttaa uskottavalta, alkemia kun on niin kiinnostava aihe muutenkin, niin piti perehtyä vähän enemmän aiheeseen :D Suhdesotkuja päähenkilön elämässä tosiaan on ;) Tuo miksi Phil vei hänen vertaan selvisikin oikeastaan jo tuossa 26. luvussa! Heh, olen itsekin miettinyt tuota, että opettajan puhutteleminen etunimellä on suomalaisille niin tavallista, että siitä saattaa koitua ongelmia :D Kymmenen lukua vielä jäljellä, eiköhän mysteeri siihen mennessä avaudu ;) Kiitos kommentistasi :3

27.   luku

En pääse enää Tylyahoon, sillä aurorit vahtivat koulua. Minun täytyy vain luottaa siihen, että enoni keksisi keinon ottaa minuun yhteyttä palattuaan. Hautaan siis sumuiset ajatukseni opiskeluun. Betty tervehtyy onneksi, joten en joudu olemaan alkemiassa kahdestaan Jasperin kanssa. En osaa esittää niin kuin luottaisin Jasperiin täysin ja hän huomaa sen. Onneksi hän ei painosta minua, vaan pysyy etäällä. Betty sitä paitsi tarvitsee tunneilla paljon enemmän apua kuin minä, sillä hänellä on paljon kirittävää.

Vietän enemmän aikaa Scorpiuksen kanssa, mutta samalla tunnen oloni syylliseksi siitä, että tukeudun häneen, kun en voi antaa hänelle sitä, mitä hän minulta haluaa. Alan siis viihtymään enemmän omissa oloissani, sillä en jaksa esittää Evelyniä enää. Oloni on apea jatkuvasti ja tuntien ulkopuolella käytän lähes kaiken aikani nukkumiseen.

Tulee joulu, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa. Albus tarjoaa, että voin tulla heille jouluksi, mutta en jaksa esittää hyväntuulista, joten kieltäydyn ja jään kouluun. Olen ainoa makuusalistamme, joten saan nukkua ihan rauhassa. En mene jouluaamiaiselle, -päivälliselle tai -illalliselle, vaan haen pienen nyytin ruokaa keittiöstä ja pärjään sillä yksin makuusalissani kaksi päivää, ennen kuin joku tulee etsimään minua.

Se on Jasper, joten hautaudun vielä syvemmälle linnakkeeseeni. Olen pihistänyt kaikkien muiden tyynyt ja rakentanut itselleni niistä muurit ympärilleni. Katon virkaa toimittaa peitto.

”Luulin hetken, että lähdit jonnekin jouluksi, mutta tarkistin kirjat, joissa sinut on merkitty tänne jääväksi”, hän sanoo ovelta ja kävelee sitten lähemmäksi. ”Et ole ollut syömässä.”

En vastaa. Kuulen, että Jasper pysähtyy eteeni.

”Oletko hengissä?”

Pelkään, että hän aikoo tuhota linnakkeeni, joten kivahdan: ”Mene pois.”

”Sinun on syötävä.”

”Otin ruokaa keittiöstä”, mutisen.

”Mitä?”

”Sanoin, että otin ruokaa keittiöstä”, ärähdän.

Jasper vetää linnakkeeni katon pois ja paljastaa minut. Käännän kylkeä, jotten joudu katsomaan häntä.

”Mikä on hätänä”, hän kysyy huolestuneena.

En vastaa.

”Evelyn”, hän sanoo ja koskettaa olkapäätäni.

”Älä koske minuun!” kivahdan ja pomppaan sitten istumaan, katsomaan häntä vihaisena. ”Sinä kyllä tykkäät sanoa, että meistä kahdesta ei voi tulla mitään, mutta sitten sekoitat päätäni koskettamalla ja sanoilla ja muka suutelemalla ja poistat muistojani ja puristat käteni mustelmille ja minun isäni on paennut vankilasta enkä minä tiedä mihin uskoa ja… ja kaikki on huonosti!”

Vedän peiton takaisin ja hautaudun sen alle nyyhkyttämään äänettömiä kyyneliä.

Jasper ei vastaa heti, ei kai tiedä mitä sanoa. ”Anteeksi”, hän sanoo viimein. ”Ymmärrän, että kaikki on sinulle hämmentävää juuri nyt. Mitä voin tehdä?”

”Jätä minut rauhaan!”

”Et voi hautautua tänne koko loman ajaksi.”

”Mitä sinä välität?”

”Tietysti välitän. Minä… rakastin sinua.”

Jähmetyn. Vilkaisen häntä varovasti peiton alta. ”Et olisi saanut”, tokaisen.

Jasper hymyilee surullisesti. ”Tiedän. Ja yritän olla häiritsemättä sinua. Mutta en halua, että olet onneton – se tekee minutkin onnettomaksi.”

Tarkkailen häntä vain silmät näkyen peiton alta. ”Kerro minulle sitten totuus. Koko totuus.”

Jasper näyttää tuskaiselta. ”Sinun on parempi olla tietämättä. Luota minuun.”

Heitän taas peiton pääni yli. ”Ei. En luota. Häivy ja jätä minut kuolemaan rauhassa.”

Jasper epäröi pitkään. ”Olen pahoillani kaikesta”, hän sanoo lopulta ja lähtee.

Itken itkuni loppuun, kunnes nukahdan. Herään siihen, kun ovi avautuu taas. Tällä kertaa kiroan Jasperin, jos hän yrittää pakottaa minut ylös linnastani.

Joku astelee sänkyni luo ja vetää itselleen tuolin työpöydän luota.

”Hei pikku karhu. Haluaisitko tulla ulos pesästäsi?”

Kurkistan tyynyjen raosta, kun kuulen Teddyn äänen. Teddyllä on kuusenvihreät hiukset, joissa on joulunpunaisia raitoja.

”Sinun hiuksesi ovat kauheat”, huomautan.

Teddy laittaa kätensä kupiksi korvansa taakse ja höristää korvaansa. ”En kuule muuta kuin unisen karhun muminaa.”

Siristän silmiäni, mutta nousen kyynärpääni varaan ja kurkistan linnani katon ja seinän välistä. ”Hiuksesi. Miksi?”

Teddy virnistää ja haroo hiuksiaan. ”Hei, vähän jouluiloa.”

Katseeni synkentyy ja olen jo palaamassa linnaani, kun Teddyn hiukset vaihtavat väriä. Nyt hiukset ovat paloautonpunaiset ja niissä on vaaleankeltaisia raitoja. ”Olisiko tämä parempi?”

”Kauheampi”, totean. Teddyn hiukset muuttuvat nyt porkkananoransseiksi sähkönsinisine raitoine, jotka ovat oikeastaan enemmän läikkiä kuin raitoja. Kurtistan kulmiani. ”Yritätkö sinä sokeuttaa minut?”

Teddy jatkaa kammottavia väriyhdistelmiä, kunnes en voi olla naurahtamatta tämän mielikuvitukselle. Se oli kai se mitä mies hakikin, sillä hän hymyilee minulle ja kysyy viimein: ”Mikä väri sitten sopisi minulle?”

”Turkoosi. Vaalean turkoosi”, sanon hetkeäkään epäilemättä. Hiukset muuttuvat sen sävyisiksi ja minä hymyilen pakostakin näylle.

”No nyt kun kammottava hiusongelmani on ratkaistu, voisimmeko yrittää ratkaista sinun ongelmaasi?” Teddy kysyy ja kallistaa hieman päätään kysyvästi.

Hymy katoaa heti kasvoiltani ja palaan piiloon linnaani. ”Mitä sinä täällä teet?”

”Tuvanjohtajasi lähetti pyynnön Pyhään Mungoon, hän on huolissaan sinusta. Matami Higgskin on lomalla. Minä pyysin saada tämän keikan, kun kuulin kenestä on kyse”, Teddy selittää.

En vastaa.

”Kop kop”, Teddy sanoo ja koputtaa yhteen tyynyyn, saaden sen heilumaan. ”Saanko tulla sisään?”

”Älä riko linnaani”, ärähdän ja tartun tyynyyn, jota Teddy koputti.

”En. Saanko tulla sisään?”

”Et mahdu.”

”Mahdun jos laitetaan mahtumaan”, Teddy sanoo ja odottaa yhä lupaani.

”Tule sitten”, totean lopulta.

Niinpä Teddy ottaa sivun tyynyt hetkeksi alas ja änkeää sisälle linnaani. Yritän tehdä hänelle tilaa, mutta ahdasta siellä tulee ja joudun pitelemään tyynyjä kasassa sen aikaa, että Teddy saa laitettua tyynyt takaisin. Jalkapäädyn puoleista tyynyä hän ei kerta kaikkiaan yllä laittamaan takaisin, sillä peittokatto on niin matalalla, ettei linnassani pysty istumaan kunnolla.

”Tänne saattaa sataa”, Teddy sanoo silmäillen aukkoa.

”Kiitos vain”, totean.

”Siitä voisi tulla sisäpuutarha, sellainen on kaikissa hienoissa linnoissa. Voitaisiin istuttaa kukkia ja puita.”

”Siitä vain.” Äänessäni ei ole enää minkäänlaista vitsinvirettä. Tunnen oloni vain tyhjäksi.

Teddy vilkaisee minua. ”Etkö halua puhua?” hän kysyy.

”En”, kuiskaan.

”Voinko olla tässä, vai haluatko, että lähden?”

En vastaa, mutta painan pääni Teddyn olkapäätä vasten. Teddy alkaa silittämään hiuksiani, joka tuntuu mukavalta, vaikka hiukseni ovatkin aika likaiset.

Taidan torkahtaa hetkeksi, koska kun avaan silmäni, huomaan, että linnastani puuttuvat kaikki vasemman puolen sivuseinät. Teddy katselee lasiseinää kohti. Kuuntelen hänen kanssaan veden pulputusta. Pian lasiseinän ohitse kulkee suuri varjo. Otus ääntelee hieman valaantapaisesti.

”Puuskupuhien puolella ei taida olla ihan tuollaista”, sanon hiljaa.

Teddy vilkaisee minua ja hymyilee. ”Ei. Oikeastaan tuo on aika rauhoittava. Ajattelin ennen, että täällä mahtaa olla kauhean synkkää, mutta on täällä oma viehätyksensä”, hän myöntää seinää taas katsellen.

”Et sitten ole käynyt luihuisten puolella ikinä?”

”En ennen tätä. Olen useasti livahtanut rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen huispausvoitonjuhliin, paitsi tietysti silloin, jos me olimme häviävä tupa.”

”Sitten kokoonnuitte puuskpuhien oleskeluhuoneeseen murjottamaan ja nuolemaan haavojanne?”

Teddy naurahtaa. ”Itse asiassa me pidimme aina SeKePa-bileet.”

”Mitkä ne ovat?”

Seuraavalla kerralla paremmin -bileet.”

”Oikeasti?” ihmettelen. Se kuulostaa… niin puuskupuhimaiselta.

Teddy virnistää. ”En tiennyt, että siinä oli mitään outoa ennen kuin mainitsin asiasta ohimennen yhdelle korpinkynnelle ja hän sanoi, ettei kellään muilla ole sellaisia juhlia.”

”Pitääpä selvittää pidetäänkö niitä yhä”, totean, mutta muistan sitten, että kaikki puuskupuhit vihaavat minua.

Teddy huomaa äkillisen mielentilanmuutokseni ja rutistaa minua hieman. ”Mennäänkö tekemään jotain hauskaa?”
Kohotan kulmaani. ”Niin kuin mitä?”

”En tiedä. Kolttosia”, hän virnistää. ”Linnassa ei varmasti ole kauhean montaa ihmistä, joka voisi saada meidät kiinni.”

Huulilleni nousee hymy. Nousen nopeasti istumaan, niin että linna ympärilläni hajoaa täysin ja jäämme pelkän peiton alle. ”No mennään.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 27. luku 27.1
Kirjoitti: Thelina - 27.01.2020 19:44:19
Hmm, jostain kumman syystä meinasin skipata luvun 26 kokonaan :D Siksi unohdin kommentoida sitä! Mutta tulinpa tänään lukemaan sitten senkin ja tämän uusimman osan <3

Luku 26: Taas paljon mielenkiintoisia käänteitä! Pako ja veritaikuus ja Jasperin ja Evelynin tilanne... Kiinnostavaa, miten Jasperin tuoksu oli aiemmin ihana ja kutkuttava, nyt ei enää.

Luku 27: Luihuisten makuusalissa ei taida olla sääntöä, ettei miehet pääse tyttöjen makuusaliin :D vai eikö se vain koske opettajia... Jasper onkin aika avoimena, vai että ihan rakasti Evelyniä? Mutta kuitenkin hän on salaperäinen, ei hänestä nyt oikein ota selvää mikä hän on miehiään :D Mutta ihana ihana yllätys oli Teddyn saapuminen! Teddy ja hänen pöljä tukkansa <3 Aika söpöä tuo majassa makoilu, tarkoittaakohan se kuitenkaan mitään?

Kiitos taas näistä, edelleen tykkään kovasti :)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 28. luku 28.1
Kirjoitti: Crysted - 28.01.2020 17:46:41
Thelina: No tajusit sentään nyt lukea unohtuneen luvun, ettei jäänyt aukkoja mysteeriin :D Ajattelin, että opettajien on ainakin päästävä kenen tahansa makuusaliin, joten kai Teddykin nyt sitten samalla vaivalla pääsee :D tai ehkä koko sääntö on kumottu jo kun 2020-luvulla ollaan :D jasper on yhtä suurta mysteeriä! Teddyn tukka <3 Katsotaan, katsotaan mahtaako makoilu tarkoittaa mitään ;) Kiitos kommentistasi!

28.   luku

Käymme hakemasta ruokaa keittiöstä. Naposteltuamme ensin jouluruokia, Teddy johdattaa minut paikkoihin, joissa suoritti parhaita kouluaikaisia kolttosiaan kuin mikäkin turistiopas, joka esittelee historiallisia nähtävyyksiä.

”Ja tässä on tietysti valvojaoppilaiden kylpyhuone”, Teddy esittelee jonkin patsaan viereistä ovea.

”Ai… tosiaan. En ole muistanut sen olemassaoloa ollenkaan”, tajuan.

”Mitä? Et ole käynyt siellä?” Teddy ihmettelee.

”En. Oletko sinä?”

Teddy esittää loukkaantuvansa ja lyö kätensä rinnalleen. ”Evelyn Glassthron, seurassasi seisoo ihka oikea johtajapoika, tiedä se!”

”No anteeksi”, virnistän. ”Mutta ottaen huomioon aikaisemman kierroksen…”

”Minä kypsyin kuin hieno viini-”

”Kuiva rusina sinä olet.”

”… jota huolellisesti valmistettiin monia vuosia ja nyt hivon täydellisyyttä”, Teddy selittää.

Minä virnistelen ja muistan sitten yllättäen salasanan kylpyhuoneeseen. ”Kristallinkirkas.”

Ovi avautuu ja menemme sisään.

”Näyttää ihan samalta kuin minun aikoinani”, Teddy ihastelee ja taikoo loitsulla kaikki suuren uima-altaan hanat auki. Niistä valuu altaaseen erivärisiä vesiä ja vaahtoja.

”Tästäpä tulee kepponen, jos jätämme hanat auki ja annamme veden valua niin kauan, että se täyttää koko huoneen ja valuu käytävällekin”, hihkaisen.

”Voi, niin on tehty niin useita kertoja, että nykyään hanat on lumottu lopettamaan, kun vedenraja osuu altaan ylimpään tiilikerrokseen”, Teddy kertoo. ”Mutta voimme toki kokeilla, jospa loitsu olisi kulunut loppuun. Niin käy joskus.”

Niinpä siis odotamme ja samalla Teddy kertoo minulle tarinan siitä, kuinka hän kerran piiloutui ystävänsä kanssa viereiseen suihkukoppiin, kun luihuisten huispauskapteeni oli suihkussa ja lisäsi koko ajan shampoota tämän päähän tämän pestessä hiuksiaan. Poika hankasi hiuksiaan kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin raivoten käveli huoneesta pois pää shampoossa. Lähes tikahdun nauruun Teddyn kertoessa tarinaa.

Hanat tosiaan lopettavat veden valuttamisen, kun uima-allas on lähes täyttynyt, eivätkä enää suostu päästämään enempää vettä, vaikka väännän hanasta.

”Sääli”, totean ja nousen pystyyn. Samassa tunnen käsien työntävän minua ja lätsähdän kuplaiseen veteen.

”Teddy!” kiljaisen noustessani pintaan. Yritän hapuilla hänen housunlahjettaan vetääkseni hänetkin veteen, mutta hän juoksee karkuun. Yllätyksekseni hän kuitenkin juoksi karkuun vain ottaakseen vauhtia. Hän hyppää minun ylitseni ja vajoaa veteen. Vesi on melkoisen tuoksuvaista, mutta ottaen huomioon, etten ole käynyt suihkussa vähään aikaan, se ei kai ole pahitteeksi. Alan siis hieromaan kuplia hiuksiini.

Teddy kohottaa kulmaansa. ”Haluatko apua?”

”Pysy sinä ja shampoopullosi kaukana minusta”, naurahdan.

Teddy virnistää ja kutsuu sitten loitsulla shampoopullon luokseen ja alkaa jahtaamaan minua sillä. Hän on nopeampi uimari kuin minä, joten hän saa minut nurkkaan ja valuttaa puoli pulloa shampoota päähäni, ennen kuin saan huidottua sen hänen käsistään. Pullo luiskahtaa uima-altaan pohjalle ja Teddy alkaa hieromaan shampoosta liukasta päätäni. Pidän silmäni visusti kiinni ja annan hänen tehdä sen, koska taidan olla hävinnyt tämän taiston. Tahti muuttuu silkasta vitsailusta hieman rauhallisemmaksi ja oikeastaan kivan tuntuiseksi päähieronnaksi. Teddy kelluttaa minut lopulta selälleni, jotta saa huuhdeltua shampoota päästäni. Kun homma on ohi, olen hieman pettynyt, ettei se kestänyt kauempaa.

”Joudutko tekemään tällaista töissä?” tajuan.

Teddy nyökkää ja virnistää sitten. ”En yleensä tosin uima-altaassa. Ja sinä olet aika helppo tapaus.”

Virnistän. ”Sinun vuorosi sitten. Hiukset ja shampoo tänne”, käsken.

Teddy loitsii shampoopullon esiin ja heittää sen minulle, mutta se on liukas ja luiskahtaa taas altaan pohjalle. Katson miestä kulmani alta ja hän virnistää, mutta toistaa liikkeen, jolloin saan sen juuri ja juuri kiinni. Päätän hypähtää altaan reunalle istumaan, jotta yllän hänen hiuksiinsa paremmin. Hänen vaaleanturkoosit hiuksensa näyttävät hauskoilta, kun shampoo vaalentaa niitä entisestään. Hieron shampoota pyörivin liikkein hänen päänahkaansa jopa sen jälkeen, kun minun ei enää tarvitsisi.

Teddy päästää pienen hyvänolonhuokauksen, joka saa minut hymyilemään. En tiedä, onko hänen elämässään joku romanttinen kohde, mutta minusta tuntuu, ettei hän ole saanut paljon hellyyttä pitkään aikaan työkiireiltään.

Sormeni etenevät hiljalleen hieromaan hänen niskaansa ja Teddy painaa päänsä alaspäin. Sitten käteni ovatkin hänen hartioillaan hieromassa. Lopetan vasta, kun Teddy nostaa päänsä ylös ja kääntyy ympäri.

Hän hymyilee minulle hieman eri tavalla kuin ennen, lempeästi. Tavalla, joka saa sydämeni hypähtämään. ”Varo, saat minut nukahtamaan ja sitten hukun”, hän vitsailee.

Virnistän salaperäisesti. ”Ehkä se oli ilkeä suunnitelmani koko ajan.”

Teddy päästää pienen väsyneen naurahduksen ja nousee sitten ylös altaasta. Hän suuntaa suihkun puolelle, jonne minäkin suuntaan – eri koppiin tietysti. Huomaan, että hän riisuu vaatteensa ja nostaa ne kopin reunalle. Minäkin päätän tehdä niin, koska muuten kaikki saippua ei varmasti lähde iholtani.

”Äh, taikasauvani taitaa olla altaan pohjassa”, Teddy harmittelee suljettuaan suihkun. Minä kutsun sen luokseni loitsulla – sanattomalla loitsulla, joka ihmeekseni toimii. Ojennan sen hänelle kopin seinän yli varsin tyytyväisenä, koska en ole ennen saanut sanatonta loitsua toimimaan noin hyvin.

Kuivausloitsussani sen sijaan on parantamisen varaa, sillä vaatteeni jäävät kosteiksi, mutta viimein puen hieman märät vaatteet päälleni ja astun ulos kopista.

Teddy odottaa minua vastapäisen kopin oveen rennosti nojaillen ja hymyilee minulle tavalla, joka saa ajatukseni sekaisin. ”Haluatko apua tuon kanssa?” hän kysyy minua tarkkaillen.

”M-minkä?” hämmennyn. Kyllä, haluan apua sen kanssa, että taidan olla ihastunut Teddyyn.

”Vaatteidesi.”

”Ah, joo… vaikka”, myönnyn ja vilkaisen vaatteitani. Teddyn loitsu kuivattaa niitä sopivan kuiviksi.

”Hitto, alkoi oikeasti nukuttamaan”, Teddy sanoo ja haukottelee. ”Mutta pitäisi mennä vielä takaisin töihin…”

”No, minun makuusalissani on monta tyhjää sänkyä ja teknisesti minun kanssani oleminen on nyt sinun työsi, eikö?” ehdotan.

”Hmm… pidän ajattelutavastasi”, Teddy tuumii. Niinpä kävelemme takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen. Emme puhu kauheasti. Teddy taitaa olla väsynyt, mutta minä olen hermostunut. En halua, että uudet tunteeni pilaavat mitään meidän välillämme.

Päästyämme makuusaliini, hän kellahtaa meritähtiasentoon minun sängylleni.

”Hei”, valitan.

”Hei”, Teddy toteaa unisesti tyynyäni vasten.

Istun sänkyni laidalle ja alan siirtelemään Teddyn jäseniä. ”Tämä on minun sänkyni, mene muualle.”

”En jaksa”, Teddy sanoo silmät kiinni ja kaappaa minut yllättäen makuulle viereensä. Hänen kehonsa on lämmin ja hän tuoksuu kymmenen eri saippuan sekoitukselta. ”Kyllä tähän mahtuu”, hän mutisee ja vaipuu uneen hetkessä. Minä sen sijaan katselen hänen nukkuvia kasvojaan pitkään.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 28. luku 28.1
Kirjoitti: rebekka.t - 28.01.2020 19:41:54
Täytyy myöntää, että saat minut hihkumaan fanityttömäisesti kirjoittaessasi niin hyvin. Voi olla, etten ole vielä kommentoinut tänne lukevani tarinaasi, mutta olen kuitenkin aktiivisesti tätä seuraillut alusta asti.

Pidän kolmannesta sukupolvesta kertovista fanficeistä erityisen paljon, joten oli kiva huomata tämän kertovan siitä. Pidän Evelynistä todella paljon, mutta Teddy on lempihahmoni. Hän on unelmapoikaystävä matskua, ja vaikuttaa juuri niin mukavalta, millaiseksi Teddyn olen aina kuvitellutkin. Toivon Evelynille ja Teddylle tulevan jotain pysyvää! Oli ihana lukea tällaista söpöstelyä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
Kirjoitti: Crysted - 29.01.2020 17:03:04
rebekka.t: Kiva että olet seuraillut! Teddy <3 Hän on kyllä unelmapoikaystävämatskua, mutta mitkäköhän mahtavat olla Evelyn/Sannin mahdollisuudet ;) Tuota söpöilyä oli kyllä eri kiva kirjoittaa, kiitos kommentistasi!

29.   luku

Herään hymy huulillani, sillä Teddy on yhä vieressäni. Hänen suupielessään on kuivunutta kuolaa ja hän kuorsaa hieman, mutta jotenkin näyssä on jotain suloista, joka saa oloni tuntumaan lämpimältä. Katselen häntä hyvän aikaa, kunnes Teddyn silmäluomet alkavat väristä ja hän avaa silmänsä. Hän katsoo hetken aikaa hämmentyneenä kattoa ja kääntää sitten katseensa minuun. Hänen silmänsä räpsähtävät teatraalisesti auki, joka saa vatsaani vääntämään.

”Hitto!” Teddy voihkaisee ja pomppaa ylös niin nopeasti, että häntä huippaa ja hän joutuu istumaan takaisin sängylle. Hän vilkaisee rannekelloaan ja voihkaisee uudestaan. ”Minun piti mennä takaisin töihin!”

”Nyt se on kai vähän myöhäistä”, huomautan vaisusti.  On jo seuraava aamu.

Teddy naurahtaa kireästi. ”No ehkä vähän.” Hän sukii hiuksiaan ja näyttää miettivän jotain. ”Oliko minulla tänään… mikä päivä tänään on?”

”Tiistai, kai”, tuumin.

Teddy vilkaisee taas kelloaan. ”Niin. Minulla onkin tässä sitten… vartti aikaa. Hitto, kerrankin, kun minulla on vain päivävuoroja, mokaan asiat totaalisesti”, hän mutisee ja yrittää suoristaa rypyttynyttä sairaalatakkiaan.

”Eivät he sinua yhden myöhästymisen takia erota”, lohdutan, mutta Teddy on jo lähdössä.

”En kirjannut itseäni ulos eilen, he varmaan ihmettelevät”, Teddy mutisee ja kääntyy sitten ovella minua kohti ja hymyilee minulle pikaisesti. ”Tuota… nähdään.”

Teddyn lähdettyä kellahdan sängylleni ja haistelen lakanani saippuaista tuoksua hivenen surullisena.

Lähden aamiaiselle sitä sen kummemmin ajattelematta ja havahdun siihen vasta suuren salin ovella, kun sali on lähes tyhjä. Vilkaisen opettajien pöydässä istuvaa Jasperia, joka katsoo minua kahvikuppinsa takaa ja hymyilee hieman. En vastaa hymyyn. Jään luihuisten pöydän päähän syömään.

Sekoittelen puuroani hajamielisesti Teddyä ajatellen. Niinkin hajamielisesti, että pöydältä ehtivät jo kadota ruuat ja puuroni ehtii muuttumaan kylmäksi. Kun pakotan viileän puuron alas suustani ja käännyn lähteäkseni, ovat salista lähteneet jo kaikki muut.

Teen pienen kävelyreissun lumisella pihamaalla. Lunta on vain viitisen senttiä tänä vuonna, ilmastonmuutoksen syytä varmaan. En voi olla miettimättä Teddyä, mikä on säälittävää. Olimme vain ystäviä. Minulle ei tullut mieleenkään, että Teddystä voisi tulla jotain muutakin. Mutta nyt ajatukseni täyttävät vain vaaleanpunaiset haavekuvitelmat meistä kahdesta. Ja mitä siihen vaadittiin? Yksi huokaisu ja lempeä hymy. Säälittävää. Ihan varmasti Teddy ei tunne samoin. Ei voi tuntea. Olen vielä koulussa, olen kuusitoista – no täytän seitsemäntoista juuri ennen kuin joululoma loppuu tammikuussa. Hän on… mitä, parikymppinen, töissä kokopäiväisesti ja asuu omillaan. Elämme ihan eri maailmoissa.

Ja sitten on tietysti sekin asia, että minä olen kirjaimellisesti eri maailmasta. Maailmasta, josta muistan vähemmän päivä päivältä. Minun täytyy saada tietää, mitä tapahtui. Kaikki, mitä tapahtui. Suuntaan Tylyahoon johtavalle tielle, mutta pysähdyn, kun näen pihalla aurorin. Hän ei varmastikaan päästä minua Tylyahoon. Käännyn ympäri ja alan pohtimaan mahdollisuuksiani. Useimmat salakäytävät ovat varmasti pois käytössä, muistaakseni ne tuhottiin jo sodan aikana… Paitsi tarvehuoneessa oleva Arianan maalaus, joka johtaa Sianpäähän.

Olipahan siitäkin hyötyä, että harrastin Jamesin kanssa seksiä. Tiedän missä tarvehuone on.

Eksyn kuitenkin kerran, ennen kuin löydän tarvehuoneeseen. Huoneen tavaranpaljoudessa minun on etsittävä hetken aikaa, ennen kuin löydän maalauksen.

”Hei Ariana”, tervehdin tyttöä, joka katselee minua. ”Minun pitäisi päästä Tylyahoon. Perhesyistä. Voisitko näyttää tietä”, kerron.

Tyttö hymyilee ja ojentaa minulle kätensä. Ojennan käteni epäröiden kohti maalausta ja ihmeekseni tunnenkin viileän käden koskettavan omaani. Astun maalauksen sisään ja seuraan Arianaa maalauksen läpi.

Sianpään takahuoneessa ei ole ketään, kun tulen sinne, joten se tekee ulos livahtamisestani helpompaa. Äkkään Aberforthin kuitenkin täysin tyhjän baarin tiskillä kiillottamassa laseja. Etsin ulospääsyreittiä, mutta ainoa taitaa olla hänen ohitsensa. Niinpä kävelen nopeasti ja yritän näyttää siltä niin kuin en tekisi mitään epänormaalia.

”Mistäs sinä tulit, tyttö?” mies ihmettelee, mutta juoksen ulos baarista.

Hämärä on saapunut. Suuntaan siihen samaan muutaman talon väliselle kujalle, jossa Phil lupasi tavata minut, mutta siellä ei tietenkään ole ketään. Olen monta viikkoa myöhässä. En silti tiedä minne muuallekaan mennä, joten odotan, jospa hän jotenkin osaisi tulla hakemaan minua täältä. Kävelen edes takaisin pitääkseni itseni lämpimänä, kunnes potkaisen vahingossa jotakin lumen alle hautautunutta.

Se on vaaleanpunainen pupulelu. Nostan sen ylös ja pyyhin siitä pois lunta. Se on kulunut ja likainen, mutta siinä on jotain tuttua. Olenko nähnyt sen jossain… Hei, sehän oli Evelynin huoneessa yöpöydällä!

Sitten tunnenkin, kuinka jalkani irtoavat maasta ja puristun pieneksi kadotessani porttiavaimen mukana.

Porttiavain tuo minut metsään. Pälyilen hetken aikaa ympärilleni, kunnes alan ottamaan epävarmoja askelia eteenpäin.

Hetken käyskentelyn jälkeen jotain räsähtää takanani ja käännyn ympäri. Kaksi miestä tuijottavat minua taikasauvat ojossa.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
Kirjoitti: nomps - 30.01.2020 16:20:03
Jee kerkesinpäs lukea uudet luvut!

Aloin lukea kirjaa jossa yhtäkkiä mainittiin hahmo nimeltä.Evelyn. Olen surkea nimissä, joten piti hetken aikaa ihan pohtia, missä lukemassani jutussa Evelyn onkaan ;D Olipas kyllä kiva palata Evelynin matkaan!

Sopivasti kaikkea uutta ja jännää on tapahtunut. Teddynkin kanssa juttu jäi vielä kutkuttavasti auki. Mielenkiinnolla odottelen taas jatkoa!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 29. luku 29.1
Kirjoitti: Crysted - 31.01.2020 08:00:40
nomps: Olet ajan tasalla! (Toisin kun minä, mutta no tässä tämä eilisen luku sitten tuleekin :D Ei näitä enää kovin montaa ole jäljellä niin ehkei haittaa hieman hidastuva julkaisutahti!) Hehh, mahtoiko lukemasi kirjan Evelyn olla yhtä mysteerinen tapaus kuin tämän tarinan Evelyn XD Kiitos kommentistasi!

30.   luku

Minua tuijottavat miehet näyttävät epäluuloisilta. He eivät laske taikasauvojaan, vaikka tunnistan heidät. Phil ja isäni, Harold.

”Mitä mehua minä annoin sinulle edellisen kerran, kun tapasimme?” tiukkaa Phil.

”Vadelmaa”, sanon ja toivon sen todella olleen vadelmaa. Phil laskee sauvansa.

”Evelyn”, Harold henkäisee ja kiiruhtaa minua kohti kädet ammollaan, mutta minä otan askeleen taaksepäin. Muistan vain muutaman muiston hänestä. En tunne häntä.

Harold huomaa eleeni ja pysähtyy. ”Ymmärrän. Et muista minua.”

”Olet murhaaja”, sanon.

”Tappaja”, hän korjaa surullisena. ”Tarkoitukseni ei ollut satuttaa ketään.”

”Se ei saa oloani tuntumaan yhtään varmemmalta”, huomautan.

”Sinä kuitenkin tulit tänne. Se tarkoittaa jotain”, Phil huomauttaa. ”Tule, voimme jutella tuolla.”

Seuraan miehiä syvemmälle metsään ja pian astunkin jo suojausten läpi, jolloin eteeni ilmestyy teltta. Teltta lumisen maan keskellä muistuttaa minua hämärästi jostain… viimeisimmästä Harry Potter -elokuvasta, kun kultainen kolmikko telttaili metsässä. En tosin muista tarkkaan katsoneeni kyseistä elokuvaa… tai mitään niistä.

Teltta ei ole suuri, mutta tarpeeksi iso kahdelle. Istahdan nojatuoliin takan eteen ja tarkkailen isääni. ”Selitä.”

Harold hymyilee surullisesti. ”Emme tienneet miten ottaa sinuun yhteyttä. Pakoni jälkeen koulua vahdittiin tarkasti, samoin pöllöjä.”

”Se on vähäisin asia, josta välitän nyt”, totean ja vilkaisen Philiä. ”Sinäkö huumasit minut, otit vertani ja autoit hänet pakoon?”

Mies kohauttaa olkiaan, niin kuin se olisi hänelle peruspäivä. ”No joo, aika lailla niin.”

Yllätyn rehellisyydestä, mutta arvostan sitä, ettei hän yritä kaunistella asiaa, joten siirryn katsomaan Haroldia. ”Sinä. Selitä. Minulle sanottiin, että myönsit tapon yrityksen.”

Harold huokaa. ”Se oli ainut keino välttyä oikeudenkäynniltä. Enkä voinut riskeerata sitä, että aurorit palauttaisivat muistosi ja muistaisit kaiken. Sitten kaikki se olisi ollut turhaan.”

”Mikä olisi ollut turhaa”, kysyn epäillen.

Äkkään Haroldin silmissä yllättäen kyyneliä. Ehkä sen ei pitäisi yllättää, kai tämä rakasti vaimoaan, mutta silti tappokiroukseen tarvitaan aika paljon vihaa. ”Yritin suojella sinua äitisi loitsulta. Hän sai sinut pauloihin ideaan, että sinusta voisi tulla voimakkain noita koko maailmassa”, hän sanoo ja näyttää murtuneelta. ”En halunnut tappaa äitiäsi, mutta kaksintaistelu tuli siihen pisteeseen, ettei minulle jäänyt mahdollisuutta, jos halusin suojella sinua.”

Ajattelen muistoani, jonka Phil oli palauttanut mieleeni. Muistan Evelynin äänen vapinan, kun hänen äitinsä sanoi, että on aika suorittaa loitsu. ”Minä muistan sen hetken, juuri ennen kuin tulit olohuoneeseen. Minusta tuntuu, etten lopulta halunnut tehdä sitä”, myönnän katse maassa ja ajatukset vahvasti niissä mielikuvissa. ”Äiti oli siitä vihainen.”

”Hän oli hyvin vihainen. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa”, Harold sanoo hiljaa.

Nostan katseeni häneen. Hän vaikuttaa vilpittömältä. Hän ei ehkä vielä tunnu isältäni, mutta minusta tuntuu, että luotan häneen. ”Mikset kertoisi sitä auroreille? Voit saada paljon lievemmän tuomion. Minä todistan puolestasi kyllä.”

Harold epäröi. ”Siitä ei tule helppoa. Sinun muistiasi kaiveltaisiin. Voi olla parempi, jos et muista ihan kaikkea.”

Huokaisen raskaasti. ”Miksi kaikki väittävät niin? Ei tämäkään tilanne kyllä hyvä ole, koska ajatukseni ovat yhtä sotkua! Emmekä me voi ikinä olla yhdessä, jos sinä olet vankikarkuri. Etkö sinä halua, että olemme taas perhe?”

Samassa räjähdys vavisuttaa telttaa ja lennähdämme lattialla. Phil kaikkoontuu pois hetkessä, mutta Harold yrittää syöksyä minua kohti. Sisälle telttaan ilmestyy kuitenkin auroreita, jotka alkavat loitsimaan tainnutusloitsuja.

”Evelyn!” isä huudahtaa ja syöksyy minua kohti torjuessaan iskuja, mutta joku tarttuu minuun tiukasti kiinni.

Yritän riuhtoa itseäni vapaaksi. ”Isä!” huudan, mutta hän näyttää anteeksipyytävältä ja kaikkoontuu pois.

Lopetan rimpuilun hetkeksi silkasta järkytyksestä. Olin niin lähellä saada tietää kaiken, mutta sitten kaiken piti mennä pieleen.

”Onneksi laiton porttiavain kiinnitti ministeriön huomion. En tiedä mikä Tukholma-syndrooma sinuun on iskenyt, mutta isäsi yritti tappaa sinut”, minusta kiinni pitelevä naisaurori toteaa.

”Ei se mennyt niin, ei mennyt”, intän ja riuhdon yhä itseäni.

”Selitä se sinua kuulusteleville auroreille”, nainen tokaisee ja kimppailmiinnymme pois.

Minua pidellään kuulusteluhuoneessa tunteja. Minua kuulustelevat aurorit eivät ole ollenkaan ymmärtäväisiä, vaan käyttävät kaikenlaisia ikäviä kuulustelutaktiikoita, jotka saavat minut vain sulkeutumaan kuoreeni entisestään. Minulle tulee nälkä ja jano, mutta he eivät lopeta, vaikka kuulevat mahani murisevan. En vastaa mitään, vaan yritän sulkea korvani heidän syyttelyiltään.

Viimein huoneeseen saapuu Harry, joka näyttää vihaiselta auroreille. ”Ulos täältä.”

”Hänet napattiin etsintäkuulutetun vangin seurasta-”

”Hän on vasta lapsi.”

”Hän täyttää viikon päästä seitsemäntoista.”

”Sitä ennen hän on vasta lapsi, joka on kokenut jotain traumaattista. Emme voi kuulustella lasta niin kuin aikuista. Eikä meillä ole oikeutta pitää häntä täällä. Tule Evelyn”, Harry sanoo. Nousen kiitollisena pystyyn ja kiiruhdan Harryn luokse.

”Anteeksi, sain vasta nyt tietää tästä”, Harry pahoittelee.

”Ei se mitään”, kuiskaan vaisusti. Mitä muutakaan siinä tilanteessa sanottaisiin?

”Otettiinko sinulta lausunto?”

”Eivät he puhuneet mitään lausunnosta. Kuulustelivat vain niin kuin rikollista”, selitän hiljaa.

Harry nyökkää ja vasta nyt huomaan, ettemme ole lähdössä pois ministeriöstä, vaan Harryn huoneeseen. Hän avaa oven minulle, mutta en mene sisään.

”En kerta kaikkiaan jaksaisi”, kuiskaan.

”On helpompaa, jos kerrot mitä tiedät nyt.”

Pudistan päätäni.

”Yhteistyökyvyttömyytesi voidaan tulkita salaliitoksi.”

”Tulkitkoon sitten.”

Harry huokaa ja näyttää pahoittelevalta. ”Sinua kuulustellut aurori oli oikeassa yhdestä asiasta. Kun viikon päästä täytät seitsemäntoista, sinua kohdellaan lain näkökulmasta oikeana aikuisena. Jos sen jälkeen olet jossain yhteyksissä isääsi, se on rikos.”

”Mietitkö sinä sitä, kun olit Sirius Mustan kanssa?”

Harry näyttää yllättyneeltä siitä, että tiedän. En muista oliko se yleistietoa. ”Sirius ei tappanut ketään.”

”Mutta minun isäni tappoi. Suojellakseni minua, koska äitini yritti satuttaa minua”, intän kärttyisästi. Vatsani murisee taas. ”Enempää en sano. Minulla on nälkä ja jano.”

Harry miettii hetken, mutta nyökkää sitten. ”Hyvä on. Vien sinut Tylypahkaan. Tulen huomenna käymään ja toivon, että voit kertoa minulle enemmän”, Harry sanoo ja nyökkää työhuonettaan kohti. ”Voimme käyttää hormiverkkoani.”

Siispä kävelen hänen työhuoneeseensa ja pysähdyn takan eteen. Edellisen kerran, kun käytin hormiverkkoa, en onnistunut siinä kovin hyvin. Harry näköjään huomaa epävarmuuteni hormiverkkoa kohtaan.

”Ajattele rehtorin kansliaa”, Harry neuvoo.

”Tylypahka, rehtorin kanslia”, sanon selkeästi ja ajattelen sitä tiukasti. Ilmestyn onnekseni oikeaan takkaan. Rehtorin kanslia on aika saman näköinen kuin sen kuvittelin. McGarmiwa ei ole paikalla, joten olen tilassa yksin, tai no, maalausten kanssa. Maalauksia on ilmestynyt seinälle enemmän. Dumbledore ja Kalkaros. He katselevat minua muiden kanssa, mutteivat sano mitään.

Harry ilmestyy taakseni.

”Kuulin, että Aberforthilla oli mielenkiintoista sanottavaa…” Harry huomauttaa ja katselee rehtorien maalauksia kanssani. ”En tiedä miten sait tietää kyseisestä reitistä, mutta Arianan maalaus siirretään tänne.”

”Oletko varma, että se on hyvä idea”, huomautan ja vilkaisen häntä. ”Sinun jos kenen tulisi tietää, että joskus oikeus on otettava omiin käsiin.”

Harryn kasvoilla välähtää synkkyyttä. ”Asiat ovat paremmalla tolalla kuin minun nuoruudessani. Sinulla on vielä mahdollisuus olla lapsi. Käytä se hyväksi.”

Samassa McGarmiwa kävelee huoneeseen. ”Harry. Onpa mukava nähdä sinua… vai onko?” hän kysyy ja vilkaisee minua.

Harry selittää pikaisesti tapahtuneen minun seisoskellessani nurkassa. Kun vatsani valittaa taas äänekkäästi, he antavat minulle luvan poistua. Harry muistuttaa vielä, että tulee tapaamaan minua huomenna yhdeltätoista. Nyökkään ja lähden suurta salia kohti.

Huomaan kuitenkin pian, että illallisaika on jo ohi, joten suuntaan keittiöön. Jään syömään evääni keittiöön, koska oikeastaan minusta on kiva hengailla kotitonttujen kanssa, vain katsellen heidän puuhiaan. Heilläkin on omaa draamaa ja elämää, joka on niin kaukana oman elämäni sotkusta, että se on virkistävää.

Kun Harry tulee seuraavana päivänä takaisin, minä kerron hänelle kaiken minkä tiedän – no lähes kaiken. En kerro eksistentiaalisista ongelmistani: yhä enemmän häilyväisestä elämästäni toisessa maailmassa ja vähitellen tutuksi muuttuvassa elämästäni taikamaailmassa. En myöskään mainitse Jasperista, koska olen vielä hänestä epävarma. Meidän suhteemme oli epäsopiva ja koska minä olen alaikäinen, syy on enimmäkseen hänen, mutta uskon, että rakastin häntä. Ja uskon myös, että hän rakasti minua. Alan pikkuhiljaa ajattelemaan, että ehkä onkin parempi, jos en muista ihan kaikkea. En voi riskeerata vanhojen tunteiden palaamista nyt kun järkeni viimein huomaa, miten väärä meidän suhteemme oli.

Harry näyttää uskovan minua. Hän jopa kertoo, että siinä tapauksessa voi olla mahdollisuus, että isäni tuomiota vähennettäisiin tahattomaksi tapoksi. Se voi kuitenkin olla kinkkistä, sillä hän myönsi jo tapon ja tapon yrityksen. Oikeudenkäynti voisi kestää pitkään, eikä sekään auta, että hän on vankikankuri.

”Teidän pitäisi päästää minut hänen luokseen, niin voisin kertoa hänelle”, huomautan.

Harry pudistaa päätään. ”Tämä on hänen vastuullaan. Hänen on osattava tehdä oikea asia itse.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 30. luku 31.1
Kirjoitti: nomps - 31.01.2020 15:12:45
Minun kirjani Evelyn on sillä tavoin vielä mystisempi, että kenelläkään ei ole havaintoa missä hän on ;D ;D

Voi kun Harry on niin suloinen, ihana tuollainen viisastunut isä-Harry! Tykkäsin hänen ilmestymisestään kovasti. Tässä luvussa oli taas hurjan vauhdikkaita käänteitä, mutta ihan kiva että lopussa vähän rauhoittuikin.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 31. luku 1.2
Kirjoitti: Crysted - 01.02.2020 16:05:26
nomps: No johan ovat evelynit mystisiä :D Kyllä Harryn pitää olla viisastunut isä-harri! Kiitos jälleen kommentistasi :3

31.   luku


Minua vahditaan entistä enemmän. Minun täytyy tulla jokaiselle ruokailulle, tai muuten joku opettaja tulee katsomaan missä viivyn. Varsinaisesti kukaan ei seuraa minua, mutta menemisiini kiinnitetään kyllä huomiota.

Alan taas ajattelemaan sitä, miten vanhojen asioiden uudestaan kokeminen saattaa auttaa muistiani palaamaan. Ongelma on vain siinä, että Tylypahkassa ei enää ole sellaisia uusia vanhoja asioita, jotka voisivat laukaista muistoja.

Satun olemaan kävelyllä pihalla, kun pysähdyn kielekkeelle, josta näen Tylyahon takaiseen metsään, jossa rotko kuulemani mukaan on.

Gina.

En mielelläni menisi luvatta Tylyahoon taas. Eikä se ole kovin helppoa nyt, kun minua vahditaan näin tarkasti. Aurorit näkevät minut etupihan puolelta, jos lähenen tietä.

Mutta Gina saattaisi laukaista muistini, sillä hän on jo valmistunut Tylypahkasta, joten en ole nähnyt häntä. En tosin tiedä missä hän asuu, mutta luultavasti hänen tietonsa löytyvät Pyhästä Mungosta, jossa hän toipui tapaturmastaan. Onneksi minulla on sinne suhteita ja syntymäpäivänikin on lähestymässä.

Suostuttelen Teddyn tulemaan käymään syntymäpäivänäni, joten se päivä ei ole aivan yhtä kurja ja yksinäinen kuin muut.

”Et sitten tuonut aikuisten juomaa”, totean ja mutristan suutani, kun istumme sängylläni syömässä hänen leipomaansa kakkua. En osannut odottaa, että Teddy olisi hyvä leipoja, mutta pieni suklaakakku on oikeasti tosi hyvän makuinen ja nätti: olipa kakun kuorrutuksena jopa kursiivilla kirjoitettu 17.

”Kuka minä olisin, jos houkuttelisin juuri täysi-ikäisyyden rajan ylittäneitä pahuuksiin”, Teddy virnistää. ”Ja oikeastaan olen töissä, jälkitarkistus. En usko, että olisin päässyt tänne muuten, kun ovat nuo auroritkin.”

”Vai että sinä saat ihan maksua minun kanssani hengailusta!” huudahdan. ”Sehän tarkoittaa, että teet mitä tahdon.”

”Et sinä minulla maksa”, Teddy huomauttaa ja tönäisee minua olkapäällään. ”Se olisi muuten jonkin sortin prostituutiota.”

Mutristan suutani ja mietin vaihtoehtojani. ”Sano auroreille, että sinun on vietävä minut Pyhään Mungoon. Haluan pois täältä.”

”Päiväreissulle sairaalaan?” Teddy naurahtaa.

Kohautan olkiani. ”Vaihtelua sekin.”

Teddy pudistaa päätään. ”Eivät he antaisi, ellet olisi kuoleman kielissä. Ainakaan tässä tapauksessa.”

”Mene sitten sanomaan suoraan rehtorille, hän päästää.”

”Anteeksi vaan, mutta oletko sinä tavannut Minerva McGarmiwaa?” Teddy huomauttaa ja pudistaa päätään. ”Minä olen fiksumpi kuin henkilö, joka alkaa valehtelemaan hänelle.”

”No, jos loukkaan itseni tosi pahasti, se ei ole valehtelua”, huomautan ja alan miettimään mistä saisin vamman, joka näyttää pahalta mutta ei satu kauheasti.

Teddy kurtistaa kulmiaan. ”Mistä tässä nyt on kyse?”

Vilkaisen Teddyä, joka on selvästi huomannut, että yritän ajaa takaa jotain muutakin. Epäröin hetken, mutta tunnustan sitten, että haluan yrittää saada takaisin muistojani ja ainoa johtolankani on Gina.

”Evelyn, täysi-ikäiseksi sinä olet vielä aika tyhmä”, Teddy huomauttaa. ”Tuliko mieleesi, että minä – parantaja – saattaisin osata muistinpalautusloitsuja?”

Räpäytän silmiäni. Olen tosiaan ollut aika tyhmä, jos en ole tajunnut sitä ilmeisintä vaihtoehtoa. Teddy naurahtaa ilmeelleni.

”Mitä sinä haluat muistaa?”

”Haluan muistaa sen hetken”, sanon. Teddy tietää heti mitä tarkoitan ja hän näyttää huolestuneelta. ”Ole kiltti, Teddy”, pyydän.

Viimein Teddy nyökkää ja ottaa taikasauvansa esiin. Valkoinen valo välähtää.

Evelyn istuu sohvalla lueskellen lehteä. Fiona saapuu olohuoneeseen ja hoputtaa. Evelyn epäröi. Harold ilmestyy paikalle ja paiskaa loitsulla Fionan kauemmas Evelynistä. Harold yrittää tarttua Evelyniin. He molemmat lentävät eri suuntiin. Evelyn nousee ylös ja huutaa äitiään lopettamaan, mutta tämä on kääntänyt taikasauvan Haroldiin.

Tipahdan taas muiston kyydistä kylmien ja kuumien aaltojen värisyttäessä kehojaan. ”E-en päässyt paljoa pidemmälle, y-yritä uudestaan”, sanon, mutta hampaani kalisevat toisiaan vasten. Hieron päätäni. Päänsärky tuntuu kovemmalta kuin aikaisempien muistojen kohdalla.

Teddy pudistaa päätään ja koskettaa otsaani. ”Tuo hetki on juurimuistosi.”

”M-mitä se tarkoittaa.”

”Se on sinun muistinmenetyksesi ydin. Kun muistat sen, kaikki muutkin muistosi palaavat. Sen takia kyseinen kohta on hankala palauttaa mieleesi. Se vie voimia ja aikaa.”

”K-kuinka paljon aikaa”, kysyn ja suljen silmäni, koska valo saa päänsäryn pahemmaksi. Minua oksettaa hieman.

”Se on yksilöllistä. Voin hieroa päätäsi niin kipu helpottaa”, hän sanoo ja ottaa tyynyn syliinsä. Lasken pääni hänen syliinsä. Teddy alkaa hieromaan päätäni. Suljen silmäni. Hiljalleen tärinäni loppuu ja päänsärkykin hälvenee. En kuitenkaan sano mitään, koska se tuntuu mukavalta. Turvalliselta. En halua sen koskaan loppuvan. Samalla sydäntäni kaihertaa, enkä saa karkotettua toivetta siitä, että voisimme olla vieläkin enemmän.

”Teddy”, sana karkaa suustani ja avaan silmäni.

”Niin?” hän kysyy yhtä hiljaa sormien pyöriessä hiusrajaani pitkin.

En saa sanoja suustani. En tiedä mitä haluan sanoa. En halua pelästyttää häntä pois. ”Miten sinulla menee nykyään?” sanon sydämeni huutavien sanojen sijasta.

”Ihan hyvin. Joululoman takia minulla on ollut vain päivävuoroja. Se on ollut kivaa. Saan kuulemma pitää muutaman päivävuoron lomien loputtua. Minulla olisi vain kolme yövuoroa.”

”Se on kiva. Vai onko?”

”On se minusta ihan kivaa. Ne asettuvat peräkkäin, joten saan pysyä vapaapäivänikin päivärytmissä”, Teddy myöntää hieroessaan yhä päätäni. ”Auttaako?”

”Auttaa. Älä lopeta”, sanon ja suljen silmäni uudelleen.

Teddy naurahtaa. ”Minulla on kertynyt aika paljon lomia, koska en ole päässyt pitämään kesälomaa saati joululomaa. Ajattelin, että kesällä voisin lähteä jonnekin reissuun.”

”Minne? Budapestiinkö?”

”Ehkä sinnekin. Kaikkialle.”

”Kuulostaa kivalta”, myönnän. Haluan tulla mukaan. Mutta en tiedä miten pyytää. ”Minäkin haluan reissata. Nyt kun olen seitsemäntoista voin taikoakin kesällä. Tekee matkustamisesta helpompaa.”

”Ehkä voimme mennä samaa matkaa”, Teddy sanoo.

Avaan silmäni ja katson häntä. Hän hymyilee sitä lempeää hymyä, jonka näin ensi kerran uima-altaassa. Haluan suudella häntä. Mutta hän ei kumarru suutelemaan minua, vaan lopettaa hieromisen ja siirtää tyynyn ja pääni sivuun.

”Minun pitäisi palata töihin”, hän sanoo noustessaan pystyyn.

”Ai, okei.” Kuulosta pettyneeltä jopa omissa korvissani. Nousen pystyyn ja lähden saattamaan häntä ulos viettääkseni vielä vähän enemmän aikaa hänen kanssaan.

”Koulu alkaa kohta”, tuumin kävellessämme pois tyrmistä. Se tarkoittaa, ettei Teddykään varmaan tule käymään.

”Onnea opiskeluihin. Pysy poissa ongelmista.”

Naurahdan. ”Ongelmat tuntuvat löytävän minut.”

”No, isket niitä naamaan ja sanot ei nyt.”

”Mitä jos ongelmani on ihminen? Naamaan iskemisestä epäilemättä seuraa vain lisää ongelmia.”

”Sitten ehkä kannattaa käyttää maalaisjärkeä”, Teddy toteaa ja pukkaa minua kylkeen. Saavumme jo eteisaulaan ja pysähdymme ovien eteen.

”Minä haluan saada muistoni takaisin”, huomautan. ”Pystynkö jotenkin auttamaan siinä itseäni?”

”En usko… tietysti on mahdollista, että pyydät lupaa käydä Pyhässä Mungossa muistiloitsukäynneillä, en nimittäin usko, että nämä kotikäynnit ovat mahdollisia, kun matami Higgs palaa lomaltaan.”

”Minä kysyn heti rehtorilta luvan”, ilahdun. ”Voitko sinä katsoa minulle aikaa?”

Teddy nyökkää. ”Lähetän sinulle pöllöpostia”, hän lupaa ja halaa minua sitten. Emme ole ennen halanneet, mutta se tuntuu niin luonnolliselta. Halaus kuitenkin on vain pikainen, sellainen kavereiden kesken hyvästi -hali, vaikka haluaisin kietoa käteni hänen kaulaansa ja olla päästämättä irti.

”Näkyillään”, Teddy sanoo minun luottosanontani ja pörröttää hiuksiani.

Huulilleni jää hölmö hymy hänen mentyään.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 31. luku 1.2
Kirjoitti: nomps - 01.02.2020 17:40:56
Teddy on kyllä kertakaikkisen ihana tässä ficissä. Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa jotain kolmanteen sukupolveen sijoittivaa ficciä, mutta en ole keksinyt mitä. Olet saanut minut nyt aivan ihastumaan Teddyyn, ehkä täytyy ottaa hänet päähahmoksi sitten joskus :D

Pidin tästä muistinpalautusjutusta sekä juurimuiston käsitteestä ja ideasta. Muisto itsessään vaikutti aika merkityksettömältä, mutta varmasti siihen liittyy jotain jännää.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
Kirjoitti: Crysted - 02.02.2020 11:11:13
nomps: Teddy on <3 Kirjoita ihmeessä Teddystä, hänestä ei voi olla liikaa ficcejä! Tuo muisto joka oli viimeluvussa oli tosiaan sama minkä Phil palautti silloin aikaisemmin, mutta lyhensin sitä tuollaiseen muotoon, jottei tulisi suoraa kopiointia, mutta kyllä muistolla jotain merkitystä on ;) Kiitos kommentistasi!

32.   luku

Koulu alkaa ja opiskelukiireet putoavat taas niskaan. Betty leikkaa hiukseni polkkamittaan, jotka kaartuvat edestä hieman pidemmälle. Tykkään lyhyestä mitasta enemmän, vaikka sitä onkin hankalampi pitää takana, kun oksennan.

Ja nykyään oksennan lähes joka kerta viikoittaisella muistinpalautuskerrallani. Ne suorittaa Teddy, joten viikkojeni kohokohdat ovat Teddyn tapaaminen siitäkin huolimatta, että muistin palauttamisen sivuoireet muuttuvat kerta kerralta vahvemmiksi.

”En ole varma siitä onko tämä sinun parhaaksesi”, Teddy huomauttaa pidellessään hiuksiani takana. ”Olen konsultoinut muita parantajia ja vaikka he sanovat, ettei tästä pidemmän päälle tule olemaan sinulle vaaraa, ei tämä tästä helpommaksi muutu.”

”Kyllä minä kestän”, uikutan vatiin. ”Harmi vaan, että joka kerta joudut näkemään minut tällaisessa kunnossa.”

Teddy naurahtaa. ”Voi sinua. Olen nähnyt paljon pahempaakin, usko minua. Tosin olisihan se ikävää, jos alkaisit refleksinomaisesti oksentelemaan ihan syyttäkin, joka kerta kun näet minut.”

Hihitän hieman ja nostan pääni vadista. Teddy antaa minulle vesilasin, jotta saan purskutettua oksennuksen suustani. Pyyhin vielä kasvoni nenäliinaan ja Teddy ojentaa minulle pastillin.

”Etkö tosiaan voisi antaa minulle Ginan tietoja sen verran että näkisin missä hän asuu”, pyydän imeskellessäni mentolia. ”Se voisi auttaa palauttamaan muistini luonnollisesti tämän pakottamisen sijasta.”

Teddy pudistaa päätään. ”Se on laitonta.”

Huokaisen. En minä halua saattaa Teddyä ongelmiin, varsinkin kun hän on työskennellyt niin ahkerasti. ”Hänkö sitten toipui täysin? Hänellä ei ollut muuta vikaa kuin murtuneet luut?”

Teddy avaa suutaan hetken aikaa, mutta päättää sitten kertoa. ”Isoin vika olivat kyllä murtuneet luut mutta hetken aikaa… hän oli poissaoleva. Puolet ajasta hän ei näyttänyt olevan täällä ollenkaan vain jossain muualla. Joskus hän aloitti keskusteluja keskeltä lausetta eikä näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut juttukumppania.”

”Niin kuin hänen ajatuksensa olisivat puoliksi jossain muualla?” tajuan ja jähmetyn. ”Niin kuin hän eläisi kahta elämää?”

”Niin, ehkä”, Teddy tuumii ja huomaa ilmeeni muutoksen. ”Mitä nyt?”

Minullakin on päässäni kaksi elämää. Ne kaksi eivät ehkä ole ihan yhtä sekaisin, kuin Ginalla oli ollut. Äitini loitsu… Minä taisin yrittää sitä Ginaan. Ehkä testatakseni onko se turvallista. Ehkä näin mitä Ginalle kävi ja aloin pelätä. Ehkä siksi en halunnut äitini suorittavan sitä minuun. Tai siis en minä, vaan Evelyn. Olenko minä oikeasti Sanni vai Evelyn? Sannin elämä alkaa tuntua niin kaukaiselta, kuin se olisi paksun sumun takana. En enää edes muista hänen sukunimeään… minun sukunimeäni?

”Evelyn”, Teddy huhuilee. Vilkaisen häntä. ”Oletko kunnossa?”

Minut valtaa yllättävä halu kertoa hänelle totuus. Koko totuus. Olen pitänyt tätä asiaa sisälläni niin pitkään, että sen ääneen sanominen pelottaa minua. Tajuan kuitenkin vilkaista kelloa, joka näyttää, että puolen tunnin tapaamisestamme on jäljellä viisi minuuttia.

Pudistan päätäni. ”Äh, meillä ei ole aikaa tälle kertomukselle”, sanon vaisusti ja nousen ylös.

”Teillä on kohta kevätloma”, Teddy muistuttaa.

”Niin.”

”Minulla ei ole varsinaisesti kevätlomaa, mutta on minulla kaksi vapaapäivää viikossa. Voisit tulla minun luokseni.”

Vilkaisen häntä yllättyneenä. ”Sinun luoksesi?”

Teddy nyökkää. ”Olet seitsemäntoista. Ei sinua oikeastaan voida estää.”

Hymyilen hieman. ”Niinpä kai… selvä.”

”Olen huomannut jo jokin aikaa, että pidät jotain sisälläsi. Saat sitten luvan kertoa”, Teddy huomauttaa.

”No kuule minä kerron sinulle kaikenlaisia pelottavia iltasatuja, jotta et pysty nukkumaan koko yönä ja sitten minä saan sinun sänkysi”, vitsailen.

”No, saat sänkyni joka tapauksessa kolmena päivänä, kun olen yötöissä”, Teddy huomauttaa ja pörröttää hiuksiani.

Hymähdän. ”Sitä odotellen sitten. Näkyillään”, virnistän ja lähden.

Olen oppinut käyttäytymään Teddyn seurassa jo melko normaalisti, mutta lupaus viikosta hänen luonaan jännittää minua. Kun tuvanjohtajat keräävät nimiä kevätlomalle lähtijöistä, en ylläty, että Jasper jälkeenpäin kyselee minun nimestäni listassa.

”Sinut on merkattu ystävän luokse -lähtijäksi”, Jasper lukee listasta.

”Niin.”

”Onkohan se viisasta? Poistua linnasta, kun-”

”Et voi estää minua. Eivät voi auroritkaan.”

”No niin… mutta-”

”Minä tiedän mikä minulle on viisasta”, totean.

Jasper antaa periksi. ”No, selvä. Mutta tarvitsen ystäväsi nimen”, hän huomauttaa.

”Teddy Lupin.”

Jasper vilkaisee minua. ”Parantajasi, Teddy Lupin?”

”Niin. Olemme ystäviä”, totean. Jasperin katse on epäilevä. ”Mitä?” sanon kärkkäästi. ”Hän on paljon nuorempi kuin sinä olet.”

Siihen Jasper ei enää voi sanoa mitään vastaan, joten hän kirjoittaa nimen ylös.

Pääsen ensimmäisellä kerralla läpi ilmiintymiskokeestani, joka ilahduttaa minua suuresti. En liiku enää kauheasti Sharonin, Elizan ja Haileyn kanssa, mutta Betty ja minä olemme ystävystyneet enemmän, kun olen lopettanut Evelynin esittämisen. Silti aikaani hänen kanssaan rajoittaa se, että hän on alkanut seurustelemaan luokkalaisemme nörttipojan Keithin kanssa, enkä halua olla kolmas pyörä. En kuitenkaan paljasta, että muistinmenetykseni oli aito, koska Sharon ei uskalla nousta minua vastaan, jos luulee että tiedän kaikkea paskaa hänestä. Hän tyytyy siihen, että saa pompottaa Elizaa ja Haileytä. Minä ja Betty hengaamme usein Albuksen ja Scorpiuksen kanssa, eikä se ole enää yhtä kiusallista, kun paljastuu, että Scorpius seurustelee Rose Weasleyn kanssa.

James seurustelee myös. Lindsay Toddin kanssa, vaikka aluksi epäilin, ettei jutusta tulisi mitään. Minusta Lindsay on vähän tyhmä, mutta sama se, James taitaa tykätä sellaisesta aivottomasta kuoresta, joka ei ole mitään muuta kuin mitä päälle päin näkyy.

En ole mustasukkainen Jamesista, mutta, kun hän ja Lindsay tukkivat junan käytävän muhinoinnillaan, minua tietenkin hieman ärsyttää.

”Ai, anteeksi. En osannut arvata, että lähtisit jonnekin lomaksi”, James toteaa ja yrittää selvästi ärsyttää minua vetämällä Lindseytä lähemmäs niin kuin mitäkin pepsodent-hymyistä palkintovaimoa.

”Teddy kutsui minut luokseen”, totean, sillä en jätä tilaisuutta lyödä Jamesilta hampaat kurkkuun, kun hän minulle sellaisen ojentaa. James totisesti hämmentyy totaalisesti. ”Jos voisitte väistää?”

”Babe, liiku”, Lindsay sanoo ja työntää Jamesia vasten seinää.

Minä lähes purskahdan nauruun ohitettuani heidät. Satun tietämään, että James vihaa tuollaisia hellyttelynimiä.

Teddy on minua vastassa asemalla. Halaan häntä ehkä hieman enemmän tunteella kuin normaalit ystävät ja Teddy huomaa sen.

”Noh”, Teddy naurahtaa ja taputtaa minua selkään. ”Miksi käyttäydyt niin kuin emme olisi nähneet viikkoihin?”

Punastun ja irrottaudun hänestä nopeasti. Olen idiootti. Olemme vain ystäviä. Teddy ei pidä minusta. Tämä on maailmankaikkeuden huonoin idea. ”Mennäänkö?”

”Odota, käyn tervehtimässä Pottereita.”

Toivon, ettei hän tekisi sitä, mutta seuraan häntä kuitenkin hieman etäämmällä, kun hän tervehtii asemalle vastaan tullutta Ginnyä sekä junasta noussutta Lilyä ja Albusta, joiden hiuksia hän pörröttää. Juttelen niitä näitä sivummalla Albuksen kanssa, kun Teddy puhuu Ginnylle. Viimeisenä paikalle saapuu James, joka vastaa Teddyn tervehdykseen vähän vaisusti, minua välillä vilkuillen.

Kun kuulumiset on vaihdettu, ilmiinnymme Teddyn asunnolle. Se on pieni kaksio Lontoon Camdenissa. Teddy sanoo asuneensa ennen paljon etelämmässä Lontoossa, mutta hän pitää Camdenin tyylistä. Todistaakseen sanansa lähdemme heti kävelylle. Camdenissa on tosiaan hauskan värikästä, lähes välimerellistä boheemia tyyliä, varsinkin kun päivän lämpötila hipoo jo kahtakymmentä. Ostamme torilta syötävää ja kokkaamme sitä yhdessä Teddyn sähköhellalla. Kyselen häneltä, kuinka hyvin hänen jästimaailmaan sopeutumisensa sujuu ja Teddy sanoo yllätyksekseni, että pelaamalla koripalloa läheisellä kentällä hän on saanut muutaman jästiystävän, joiden kanssa hän käy pubissa silloin tällöin. Hänellä on kuulemma jopa oikea pankkitili ja kapulakännykkä, jolla pystyy tekstaamaan.

Yhteinen elomme tuntuu niin luonnolliselta, että en edes tunne pientä kaipausta jotain enempää kohtaan. Myöhemmin illalla Teddy esittelee pientä televisiotaan, josta hän näyttää minulle elokuvan. Hän nukahtaa sitä katsellessamme, enkä raaski herättää häntä, sillä hän nojaa niin suloisesti päätäni vasten.

Herätän Teddyn vasta, kun hänen on lähdettävä töihin yövuoroon. ”Taisi olla aika huono komedia, jos nukahdit kesken kaiken”, huikkaan hänelle hänen vaihtaessaan vaatteita makuhuoneessa.

”Olen nähnyt tuon ennenkin. Mutta entäpä sinä? Räjäyttikö se tajuntasi?”

”Itse asiassa minäkin olen nähnyt elokuvia ennen”, totean katsellessani hammastahnamainosta, joka tulee telkkarista. Ainakin muistan katsoneeni. En vain muista oikeastaan mitään muita elokuvia kuin tätä maailmaa koskevat.

Teddy tulee makuuhuoneesta napittaen takkiaan kiinni ja kohottaa kulmaansa.

Hymyilen hänelle vaisusti. ”Se on se pitkä tarina.”

Teddy istuu vielä viereeni, vaikka hänen pitäisi lähteä. ”Hei”, hän sanoo ja tökkää sormensa suupieleeni, vetäen sitä hieman ylöspäin. ”Saat mennä ihan omalla tahdillasi.”

Sydämeni läikähtää. En voi mitään sitä hymyä vastaan, joka kasvoilleni muodostuu. Sitten teen jotain, jota varmasti joudun katumaan: pussaan Teddyä poskelle. ”Kiitos. Hyvää työpäi- työyötä.”

Teddy ei näytä menevän kauhean hämilleen, hymyilee vain hieman ja pörröttää hiuksiani, ennen kuin nousee pystyyn ja ilmiintyy pois.

Huokaisen syvään ja lasken pääni sohvan selkänojalle. Minua väsyttää vähän, joten päätän painua pehkuihin. Teddy on laittanut minulle tyynyn ja peiton valmiiksi rahin päälle, mutta koska en näe missään patjaa, päätän kellahtaa hänen sänkyynsä. Herään varmaan ennen kuin hän tulee – jos ylipäätään saan unta toivottomalta haaveilultani.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
Kirjoitti: nomps - 02.02.2020 15:27:31
Olipa tavallaan yllättävä tämä Teddyn luokse meneminen. Toisaalta tästä välittyi kivasti täysi-ikäisen vapaus sekä se että Evelynillä ei oikeastaan ole ketään hänestä huolta pitämässä. Teddyn tunteet ovat kyllä täysi mysteeri!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 32. luku 2.2
Kirjoitti: Thelina - 02.02.2020 18:40:53
Näissä luvuissa oli taas kiinnostavia käänteitä! Hyvin osaat pitää meitä jännityksessä Evelynin tilanteesta / tapahtumista hänen äitinsä kanssa. Oli kekseliästä hyödyntää Arianan muotokuvaa, ihme ettei Harry kysellyt enempää, mistä Evelyn saattoi tietää sen olemassaolosta, vai onkohan tuo osa sotatarinoita, joita kaikille lapsille ehkä kerrotaan? Porttiavain oli jännittävä käänne, mutta ihme ja kumma, ettei kukaan muu ollut löytänyt sitä.

Sinun Teddysi on kyllä aivan ihana edelleen ja onpa kivaa, kun Evelyn viettää aikaa hänen kanssaan, ilman että tarvitsee enää miettiä mitään hankalia suhdekuvioita Jamesin ja Jasperin suhteen. Onkohan Teddyllä jotakin tunteita? Ehkä se vielä selviää, mutta minua kyllä kovasti jännittää, miten tämä tarina päättyy. Joutuuko Sanni ehkä takaisin Suomeen? Onneksi vielä on lukuja jäljellä :D Kiitos näistä!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 33. luku 3.2
Kirjoitti: Crysted - 03.02.2020 18:34:06
nomps: Evelynillä ei tosiaan ole ketänä huolta pitämässä, mutta onneksi on Teddy! Hehheh, mitä mahtaa Teddy tosiaan tuumia vieraastaan ;) Kiitos kommentistasi!
Thelina: Käänteitä käänteitä :D Harryn lapsilla on varmana vähän enemmän tietoa sotajutuista ja he sitten kertovat kavereilleen, joten ehkä Harry ei sitten ihmettele ihan kauheasti, kun on kaikkea muutakin ihmeteltävää :D Porttiavain oli tosiaan lumen peitossa ja sen verran rähjäinen lelu, ettei ehkä kukaan muu halunnut siihen koskea. Teddyn kanssa eloilu on tosiaan piristävän suoraviivaista verrattuna Jamesiin ja Jasperiin, vielä :D Loppusuoralla aletaan olla, joten kovin kauaa ei tarvitse jännittää ;) Kiitos kommentistasi :)

33.   luku

Herään auringonvalon osuessa silmiini ja venyttelen haukotellen. Käteni osuu Teddyyn, jonka nukkuvat kasvot näyttävät levollisilta. Katselen häntä hetken aikaa hymyillen kaihoisasti, ennen kuin nousen ylös.

En usko, että hän herää aamiaiselle, joten teen annoksen vain yhdelle. Saatuani ruokani valmiiksi ikkunaan koputtaa Päivän profeetan pöllö. En tiedä missä Teddy pitää rahojaan, joten maksan lehden omasta pussistani. Se näyttää hieman yllättyneeltä siitä, että se saa maksun suoraan. On kai tottunut siihen, että joutuu jättämään lehden ja kuitin ikkunalaudalla olevaan tyhjään neliskanttiseen kukkaruukkuun.

Juuri kun olen sulkemassa ikkunan, luokseni lennähtää toinenkin pöllö, jolla on Teddylle osoitettu kirje. Jätän kirjeen ruokapöydälle ja alan lukemaan Päivän profeettaa.

Aamu on niin kaunis, etten malta pysyä sisällä, vaan jätän Teddylle viestin, että olen lähtenyt kävelylle. Tutkin Camdenia hetken ja löydän jopa sen koripallokentän, josta Teddy puhui. Kun palaan takaisin reissultani, Teddy ei ole vieläkään herännyt, joten heitän aikaisemman viestini roskikseen.

Yhden aikaan, kun alan tehdä lounasta, Teddy viimein herää ruuan tuoksuun ja kävelee univaatteissaan selkäni taakse katsomaan mitä laitan. Teen nuudeliwokkia, sillä ostin matkallani jostain itämaisesta kaupasta mausteseosta, jonka kaupanpitäjä vakuutti naurahtaen sopivan valkoisten herkille makunystyröille.

”Anteeksi, että änkesin kanssasi samaan sänkyyn, en sitten kuitenkaan jaksanut hakea patjaa”, Teddy sanoo takaani ja kalastaa kuumasta pannusta yhden nuudelin, jota hän puhaltaa ennen kuin syö.

”Ei se mitään. Hyvin siihen mahtui”, sanon ja vilkaisen häntä olkani ylitse. Jotenkin tilanne on niin kotoisa, että lähes odotan aamusuukkoa.

”Hyvää”, Teddy sanoo ja kävelee sitten kauemmas. ”Ehdinkö käydä suihkussa ennen ruokaa?”

”Ehdit”, lupaan.

Olen juuri kattanut pöydän, kun Teddy astuu ulos kylpyhuoneesta. Hän on yllätyksekseni puolialasti, vain pyyhe sidottuna alavartalonsa peitoksi. Nielaisen. Teddy huomaa katseeni ja kohottaa kulmaansa.

Hymyilen pikaisesti ja painan katseeni nopeasti pöytään muka suoristaakseni haarukkaa. Kuulen Teddyn hymähtävän ennen kuin hän sulkeutuu makuuhuoneeseensa. Vasta se saa poskeni punehtumaan.

Kun syömme, kerron Teddylle aamuisesta kävelyreissustani ja hän kertoo minulle erikoisen kaoottisesta työvuorostaan: jotenkin neljännessä kerroksessa oleva kanapatsas onnistui heräämään eloon ja sai aikaan aikamoisen sotkun, ennen kuin Teddy sai sen kiinni. Tikahdun nauruun kuvitellessani Teddyn jahtaamassa kanapatsasta.

”Ai niin, sinulle tuli kirje”, tajuan ja osoitan sivupöydälle siirtämääni kirjettä, kun korjaamme astioita pois.

Teddy avaa kirjeen ja minä korjaan loput tavarat pöydästä. Siirrän vielä lopun wokin rasiaan, jotta haju ei tartu jääkaappiin. Pesen astiat loitsulla, josta en suoriudu ihan täydellisesti, mutta Teddy ei näytä huomaavan, että kolistelen hieman astioita toisiinsa. Kun olen saanut kaiken valmiiksi, huomaan, että Teddy tuijottaa vieläkin kirjettä, mikä on omituista, sillä se on hädin tuskin viiden sentin pituinen pergamentinpala.

”Huonoja uutisia?” kysyn ja kävelen hänen luokseen.

Teddy rutistaa pergamentin palloksi ja tunkee housuntaskuunsa. ”Äh. Ei mitään ihmeellistä, jäin vain ajatuksiini”, hän toteaa pakotetun rennosti.

Sen jälkeen hän kuitenkin käyttäytyy jotenkin etäisemmin. Käymme kävelyllä ja hän näyttää minulle paikkoja, mutta Teddylle tavanomainen vitsailu jää vähäiseksi. Yritän tiedustella häneltä, onko jokin vialla, mutta hän vain sanoo olevansa hieman väsynyt kananjahtaamisen jälkeen. Katsomme toisen elokuvan, ennen kuin Teddyn on taas lähdettävä töihin. En voi olla huomaamatta, miten aikaisemmasta elokuvahetkestä eroten Teddy istuu mahdollisimman kaukana minusta, ihan kiinni pienen sohvan käsinojassa. Minä hengitän myöhemmin hänen tuoksuaan lakanoista ja yritän vaientaa pienen pelonsiemenen.

Teddy nukkuu patjalla, kun herään ja vaikka yritän olla loukkaantumatta siitä, se kuitenkin satuttaa minua, koska en edes tiedä mikä muuttui. Syön aamiaista apeana, enkä kestä jäädä tänne odottelemaan hänen heräämistään, jotta hän voi tuntua vielä etäisemmältä.

Hetken mielijohteesta ilmiinnyn kotipihalleni.

Nyt alkaa jo huomata paremmin sen, ettei talossa ole asuttu. Puutarha on täysin villiintynyt. Syksyn moskat ovat kerääntyneet katon uriin ja porstualle.

Avaan etuoven ja kävelen olohuoneeseen. Lasinsirpaleet ovat yhä paikoillaan. Pirunpalon polttojälki on yhä matossa. Yritän ajatella muistoa, sitä kuinka lensin lasikaappia vasten, mutta en saa muistoja laukeamaan. Ne tuntuvat olevan sumuverhon takana ulottumattomissa. Kävelen särkyneen lasikaapin luokse ja istun alas lasinpalasten keskelle. Yritän nähdä asiat siltä näkökulmasta, kuin olisin ne kokenut. Olo ei kyllä tunnu yhtään erilaiselta. Muistot ovat yhä liian kaukana. Ehkä minun pitäisi kokea oikeasti samoja tunteita, joita koin silloin?

Nousen pystyyn ja katson sitten lasinpalasia huokaisten. Käännyn kaappiin selin ja kaadun taaksepäin. Kiljaisen, kun kaadun kipeästi lattialle. Otan pakostakin käsillä vastaan, joten lasinpalat kaivautuvat eniten käsiini. Voihkaisen kivusta. Sumuverho väreilee. Työnnän ajatukseni sen läpi tarttuakseni muistoon. Se ei vielä riitä. Pamautan pääni vasten lasikaappia. Lasia sataa niskaani, ajatukset tuntuvat sumeilta.

Istun sohvalla. Äiti saapuu olohuoneeseen ja hoputtaa. Epäröin. Isä ilmestyy paikalle ja paiskaa loitsulla äidin kauemmas minusta. Isä yrittää tarttua minuun. Me molemmat lennämme eri suuntiin. Minä nousen ylös ja huudan äitiä lopettamaan, mutta tämä on kääntänyt taikasauvan isään.

”Minä varoitin sinua pysymään poissa”, äiti sihahtaa ja lyö kirouksen kohti miestään. Isä torjuu sen, mutta lyö päänsä pahemmin pöydänkulmaan ja näyttää menettävänsä tajuntansa.

”Äiti, lopeta!” minä huudan ja nousen pystyyn.

Äiti kääntää katseensa minuun ja osoittaa minua taikasauvallaan. ”Muista, mitä me olemme harjoitellet. Tiedät mitä tapahtuu, jos vastustelet.”


Säpsähdän hereille muistosta kiljuen päänsäryn takia. En tiedä miltä kidutuskirous tuntuu, mutta ei se voi tämän pahemmalta tuntua. Yritän hieroa päätäni, mutta en tiedä miten saan sen loppumaan. Minun täytyy tunnustella päätäni varmistuakseni siitä, ettei se ole haljennut ja aivoni hytkyisivät puoliksi ulkona.

Käperryn pieneksi keräksi ja odotan kivun loppumista täristen ja nyyhkien. En pysty ilmiintymään tässä kunnossa, eikä ministeriö enää saa merkintää taikomisestani, kun olen täysi-ikäinen. Oksennan kaksi kertaa, ennen kuin saan raahattua itseni lasinpalojen päältä sohvalle. Lasin aiheuttamat pintahaavat tuntuvat hellyydeltä päänsäryn rinnalla.

Taidan menettää tajuntani hetkeksi, koska kun herään, päänsärky tuntuu jo sen verran siedettävältä, että voin nousta pystyyn. Ilmiinnyn Teddyn asunnon käytävälle (hänellä on ilmiintymissuoja asunnossaan muita kuin itseään vastaan) ja avaan lukon loitsulla, johon hän taikoi minulle valtuudet jo aikaisemmin.

Teddy on jo herännyt, joten ilmeisesti olin tajuton kauemmin kuin luulinkaan. Hän säntää luokseni ja sanoo jotain, mistä en saa selvää.

Vapisen ja tärisen istuessani pöydän ääressä. Annan Teddyn hoitaa pintahaavani kuntoon. Joudun riisumaan paitanikin hetkeksi, sillä lasia on karissut selkäänikin, jossa se on hiertänyt ihon haavoille maatessani sohvalla.

Kun haavat on paikattu, Teddy antaa minulle kipulääkettä ja hieroo sitten päänahkaani. Hän ei hoputa minua ollenkaan kertomisen suhteen, vaan antaa minulle aikaa. Hän tosin taitaa tietää jollain tasolla, kun valitin päänsärkyä, vapisen ja hikoilen kylmää hikeä.

”Kävin kotona”, sanon viimein, kun päänsärky on hiljentynyt.

”Arvelinkin”, Teddy myöntää. ”Lasinpalat?”

”Sen täytyi tuntua oikealta. Ei se muuten toiminut”, mutisen.

”Älä mene sinne enää”, Teddy pyytää. ”Se sattui vielä enemmän kuin ennen, eikö niin?”

Äännähdän myöntyvästi.

”Ei sen pitäisi tuntua niin pahalta. Se voi olla vaarallista sinulle.”

Kyynel vierähtää poskelleni, mutta pyyhin sen nopeasti pois. ”Mitä minä sitten teen? Kokoan muistot yksi kerrallaan? Silloin en ikinä tule muistamaan kaikkea.”

”Haluatko sinä muistaa kaiken?” Teddy kysyy.

Mietin hetken. Jasper. Gina. Entinen Evelyn. ”Ehkä en”, myönnän viimein. Olisiko aika, että hyväksyn sumun sisälläni? ”Mutta jos en saa tietää tarkalleen mitä sen loitsun oli tarkoitus tehdä, en voi koskaan tietää kuka olen.”

Teddyn sormet pysähtyvät hetkeksi. ”Mitä tarkoitat?”

Minä kerron. Kaiken. Kahdesta mielestäni, toisesta maailmasta, jonka muistan. Hetken epäröinnin jälkeen kerron jopa Jasperista, kun Teddy kysyy miksi Jasper kääntyisi minua vastaan. Teddy ei keskeytä tai tuomitse, kuuntelee vain. Kun vaikenen, hänen sormensa hierovat yhä minun päätäni rauhallisin ottein.

”Siinä on paljon yhden ihmisen kannettavaksi”, Teddy huomauttaa ja lopettaa hieromisen. Hän istuu viereeni, jotta saatan nähdä hänen katseensa, joka on lempeä. ”Sinä sanoit, ettet tiedä kuka olet. Tiedätkö, se ei välttämättä haittaa. Olet sinä. Oli se sitten Evelyn tai Sanni. Minä en tuntenut sinua aikaisemmin ja minä pidän sinusta tällaisena. Keksi itsellesi vaikka uusi nimi, jos se auttaa.”

Räpyttelen silmiäni. Uusi nimi? Sitä en ole ajatellut. ”Kiitos”, sanon ja hymyilen ujosti. ”Sinä se löydät aina oikeat sanat.”

Teddy hymyilee. ”Yksi lukuisista supervoimistani”, hän sanoo ja muuttaa hiuksensa hiekanvaaleista vaalean turkooseiksi.

Hetken mielijohteesta pörrötän hänen hiuksiaan ja saan Teddyn nauramaan.

”Tuo on minun tavaramerkkini”, Teddy mutristaa suutaan ja alkaa itse pörröttämään minun hiuksiani.

”Tiedän”, huomautan nauraen ja yritän saada toisellakin kädellä pörrötettyä hänen hiuksiaan, mutta Teddy onnistuu suojaamaan päätään. Alamme kamppailla pörröisten hiusten taistelua, joka johtaa siihen, että tipahtaisin tuolilta, ellei Teddy tarttuisi minuun kiinni juuri ajoissa. Hänen kasvonsa ovat liian lähellä omiani ja pienen hetken ajan ne tarkkailevat omiani liian tunteella, jotta voisin olla tuntematta pettymystä, kun vetäytyy nopeasti pois. Hänen poskilleen on noussut pieni puna hänen noustessaan pystyyn.

”M-minä lupasin pojille, että menisin pelaamaan koripalloa… yritä vähän levätä sillä aikaa”, hän sanoo ja nappaa nopeasti jonkun kassin eteisestä, ennen kuin kiirehtii pois.

Minä jään katselemaan sulkeutunutta ovea varsin hämmentyneenä ja pettyneenä.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 33. luku 3.2
Kirjoitti: nomps - 04.02.2020 09:55:02
Oltiinpas sitä lähellä muiston hankkimisessa. Sinänsä ihan totta, että kaikkien muistojen hankkimisessa on huonotkin puolensa. Kyllä Teddyn täytyy olla ihastunut päähenkilöön, mutta selkeästi joku nyt pidättelee häntä. Voivoi Teddyä!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 33. luku 3.2
Kirjoitti: Crysted - 04.02.2020 17:05:58
nomps: Lähellä mutta silti liian kaukana :D Hm hm saapi nähdä mitä mieltä Teddy on ;) Kiitos jälleen kommentistasi!

34.   luku

Ehdin jo huolestua, sillä Teddyllä kestää aika kauan tulla takaisin. Viimein hän raahautuu hieman hikisenä takaisin ja hymyilee minulle pikaisesti – jotenkin kireästi – ennen kuin painuu suihkuun.

Hän syö monta tuntia sitten tekemääni ruokaa ja selittää poissaolonsa syyn, kun kysyn häneltä oliko rankka matsi.

”Anteeksi, törmäsin Victoireen ja menetin ajantajun.”

”Victoireen?” Hetkinen, Victoire Weasley. Joka viimeisen kirjan epilogissa mainittiin muhinoivan Teddyn kanssa. En ollut muistanut asiaa ollenkaan. Sisukseni vetäytyvät solmulle.

”Vanha ystävä”, Teddy toteaa. Tarkkailen häntä kulmaani kohottaen ja hän kohauttaa olkiaan. ”No, me seurusteltiin vähän aikaa kauan sitten.”

”Mitä tapahtui?” Ääneni kuulostaa vieraalta. Silmäilen pöydän toisella puolella Päivän profettaa.

”Häntä kiinnostivat lohikäärmeet, joten hän lähti koulun loputtua Romaniaan Charlie-setänsä oppiin. Kaukosuhteet harvoin toimivat. Hän palasi vasta nyt lopullisesti.”

Vatsani muljahtaa tiukemmalle solmulle. ”Ettekö ole nähneet hänen lähtönsä jälkeen?”

”Emme”, Teddy toteaa pureskellen ruokaansa.

”Mahtoi tuntua oudolta”, sanon tapaillen normaalia äänensävyä.

”Ihmeen luonnolliselta oikeastaan”, Teddy selittää. ”Me puhuimme ja päätimme yrittää asioita uudestaan.”

Pidän katseeni lehdessä, mutta näprään sormiani pöydän alla. ”Ah. Minä… minä kyllä lähden, jos sinä haluat mieluummin viettää aikaa hänen kanssaan, voin mennä kyllä kotiin-”

”Ei, ei sillä ole kiirettä! Hän on muutenkin nyt perheensä luona”, Teddy vakuuttaa.

”Äh, en halua olla tiellä”, vastustelen, koska minusta ei tunnu oikealta jäädä tänne nyt, kun tiedän varmaksi, ettei tästä orastavasta ihastuksestani Teddyyn voi koskaan tulla mitään. Sydämeeni sattuu liikaa.

Teddy kuitenkin suostuttelee minut jäämään, koska ei kuulemma ole hyvä idea, että menen kotiin yksinäni tämänpäiväisen huomioon ottaen. En kuitenkaan ole siitä kovin varma. Minusta alkaa tuntua, että missä tahansa on parempi kuin täällä, jopa kotona.

Nukun sinä iltana patjalla, mutta en saa unta.

Teddyllä on vapaapäivä seuraavana päivänä. Päätämme lähteä keskustaan kävellen, koska on kaunis sää. Ihmettelen – ehkä hivenen katkerasti – miksei hän halua viettää sitä Victoiren kanssa, mutta Teddy vain tönäisee minua leikillisesti ja sanoo, että hänen on käytettävä hyödyksi kaikki aika, joka meillä kahdella on jäljellä.

En pysty aivan vastaamaan vitsailuun samalla tavalla kuin ennen. Ei Teddykään näytä jotenkin hyppäävän leikkiin mukaan ihan samalla tavalla kuin ennen.

Teddyä väsyttää, joten hän menee aikaisin nukkumaan. Minä yritän hieman siistiä tavaroitani matkalaukkuuni, kunnes äkkään jonkin pergamentinpalan pudonneen ja nostan sen ylös. Tajuan mikä se on vasta suoristettuani sen – se on varmasti se kirje, jonka Teddy sai pari päivää sitten. Siinä vaiheessa en enää voi estää itseäni lukemasta siinä olevaa viestiä.

Hei Teddy.
En tiedä mitä sinun ja Evelynin välillä on, jos edes on jotain. Jos teillä on jotain, ymmärrän että minulla ei varmaan ole oikeutta pyytää mitään, mutta sinä olet veljeni ja minua hieman satuttaa nähdä teidät yhdessä.
– James


Tuijotan viestiä vähintäänkin yhtä kauan, kuin Teddy tuijotti sitä luettuaan sen. Helvetin James! Miksi hänen piti mennä pilaamaan kaikki! Marssin suoraa päätä ulos asunnosta ja ilmiinnyn Kalmanhaukiolle. On melko myöhä, mutta ei niin myöhä, että Potterit olisivat nukkumassa. Koputan voimakkaasti numero kahdentoista oveen. Oven avaa Ginny, joka kertoo Jamesin olevan kyllä kotona sitä häneltä udeltuani. En taida edes pyytää lupaa tulla sisälle, vaan tömistelen yläkertaan askeleet raskaina. Jamesin huoneen ovi on raollaan, joten työnnän sen vain auki ja marssin hänen huoneeseensa. James makoilee sängyllä lehteä lukien ja hän hätkähtää minut nähdessään.

Pamautan kirjeen Jamesin yöpöydälle. James vilkaisee sitä kulma koholla.

”Näyttikö hän sinulle tuon? Koska jos ei, toisen kirjeiden lukeminen on vastoin lakia-”

”Ja paskat, James. Olenko minä muka sanonut mitään pahaa sinusta ja Lindseystä? Ette tekään ole olleet minua kohtaan kauhean huomaavaisia.”

”Se on eri asia. Teddy on periaatteessa minun veljeni”, James huomauttaa ja nousee seisomaan.

”Ei meidän välillä edes ole mitään!” kivahdan. ”Mutta sinä sait hänet epäilemään, että olisi ja nyt hän käyttäytyy oudosti ja on yhdessä Victoiren kanssa-”

”Victoiren? Victoire Weasleyn? Miten ihmeessä se tapahtui, hän on yhä Romaniassa”, James ihmettelee.

Räpytän silmiäni. ”Teddy sanoi, että hän on muuttanut takaisin. Että hän on nyt perheensä luona.”

”En usko. Tietäisin asiasta kyllä.”

Mutta miksi hän sitten olisi väittänyt niin? Saadakseen syyn pitäytyä kauempana? Entä jos hän huomasi minun ihastukseni ja halusi viestittää, ettei ole kiinnostunut minusta siinä mielessä ilman, että joutuisi käymään epämukavaa keskustelua. Nostan tiukan katseeni Jamesiin.

”James, tykkäätkö sinä minusta yhä?”

James hieraisee niskaansa. ”No, tuota… en voi valehdella, etten ollenkaan kaipaisi meidän juttua, mutta olit kyllä oikeassa siitä, että en ehkä välttämättä tykkää ihan kaikista puolistasi niin paljon”, James mutisee.

”En ymmärrä miksi minä ja Teddy sitten oltaisiin ongelma? Sinulla ja minulla ei kuitenkaan tule olemaan tulevaisuutta. Sinulla on kuitenkin joku myös.”

James kohauttaa olkiaan. ”Lindsey on… äh, ei se tule kestämään. Ja ei se nyt ole ihan kiva ajatus, että eksäni seurustelee tyypin kanssa, jota minä pidän veljenäni.”

”Teddy ja Evelyn seurustelevat?” Lily huudahtaa. Minä ja James käännymme nopeasti katsomaan ovelle.

”Äh, ole hiljaa eikä seurustella”, hyssytän tyttöä. ”Ei Teddy edes pidä minusta sillä tavalla.”

”Mutta sinä pidät hänestä”, James toteaa.

”Ei kuule kuulu sinulle tippaakaan”, kivahdan ja vilkaisen Jamesia. ”Mutta vaikka pitäisinkin, se ei olisi sinun asiasi millään tavalla, koska me emme ole olleet yhdessä melkein puoleen vuoteen.”

”Ketkä eivät ole olleet yhdessä puoleen vuoteen?” paikalle saapunut Albus ihmettelee. ”Ai James ja Evelyn. Mistä me puhumme?”

”Evelyn tykkää Teddystä”, Lily kertoo.

”Ei, en tykkää, ei me siitä puhuta”, minä älähdän.

Lily virnistää. ”Anteeksi, me puhutaan siitä, että Jamesin ego kärsii, kun Teddy ja Evelyn on yhdessä.”

”Ei me olla yhdessä!” ärähdän. Painan käteni kasvoihini ja päästän valittavan huokauksen. Tältäkö tuntuu, kun on sisaruksia?

”Olet kertonut sinun mielipiteesi ja se on okei”, James toteaa. ”Mutta minä kerroin Teddylle minun mielipiteeni. Hän tehköön sillä mitä haluaa.”

Otan kädet kasvoiltani ja katson Jamesia. ”Mutta ei se ole sinulta oikein rangaista häntä. Tai pakottaa häntä valitsemaan.”

”Miksi se olisi ongelma? Juurihan sinä sanoit, ettei teillä ole mitään?” hän tokaisee ja kohottaa kulmaansa.

Punastun. ”Ei olekaan, mutta… no vielä- tai siis sinä… minusta sinä olet aika kohtuuton.”

”Olisiko sinusta sitten mukava ajatus, jos alkaisin seurustelemaan vaikka Bettyn kanssa?” James kysyy.

”Bettyllä on paljon parempi maku kuin sinä”, tokaisen.

”Haukut vain itseäsi, koska sinä minuun lankesit.”

”Se oli enemmänkin toisin päin”, tokaisen.

”Hm, niin varmaan.”

”Sinä teit aloitteen.”

”Sinä luotit siihen, että tekisin.”

Äänensävymme ovat koko ajan muuttuneet voimakkaammiksi. Katselen Jamesia silmät salamoiden.

”Olet lapsellinen ja itsekäs, tiedä se”, ärähdän ja painun ulos hänen huoneestaan.

Ehdin eteiseen asti, kunnes Albus saa minut kiinni.

”Hei… siis onko se totta, että sinä tykkäät Teddystä?” hän kuiskaa.

Huokaisen. ”Albus, älä pakota minua vastaamaan. En minä tiedä – no joo”, myönnän lopulta huokaisten. Pureskelen poskeani hetken aikaa, mutta heilautan sitten kättäni. ”Mutta ihan sama. Pääsen siitä yli.” Minun on kai pakko.

Albus nyökkää katse maassa poskeaan pureskellen, kuin miettisi kovasti jotain.

Tajuan, etten ole ikinä kuullut Albuksen puhuvan tytöistä ihastuneeseen sävyyn. ”Entä sinä?”

”Hä?” Albus hämmentyy.

”Tykkäätkö sinä kenestäkään?”

Albus punastuu ja painaa katseensa taas maahan. ”Ai… äh, no en nyt… en oikeastaan.”

”Tykkäätkö edes tytöistä?”

Albuksen katse singahtaa minuun, joka vihjaa minun olleen oikeassa.

”Hei, vuosi on 2021, ei kovin moni siitä enää välitä.”

Albus puraisee huultaan ja kohauttaa olkiaan. ”En minä vielä tiedä… saatan tykätä pojista… ehkä.”

”Ei sillä ole kiire. Ota vain aikasi”, huomautan ja taputan häntä olalle.

Albus nyökkää ja hymyilee minulle hieman. ”Kuule… pitemmän päälle, en usko, että Jamesia haittaisi niin paljon. Minustakaan te ette sopineet toisillenne kovin hyvin. Hän löytää jonkun muun, josta oikeasti tykkää eikä sitten enää välitä kenen kanssa sinä olet.”

Hymyilen hieman. ”Toivotaan.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 34. luku 4.2
Kirjoitti: nomps - 04.02.2020 20:32:08
Aww olipa tämä kiva osa! Kivoja paljastuksia, ja oon iloinen että saatiin tietää kirjeen sisältö.
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 34. luku 4.2
Kirjoitti: Lyra - 04.02.2020 21:31:55
Minä täällä vaan odottelen milloin Teddy viimein paljastaa tunteensa Evelyn/Sannille ja sitten he vain ovat onnellisia yhdessä. Ei mulla muuta:D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 35. luku 5.2
Kirjoitti: Crysted - 05.02.2020 11:34:18
nomps: Enhän mä voinut olla niin julma etten olisi kertonut mitä kirjeessä luki ;) Kiitos kommentistasi!
Lyra: Heheh, et ole sitten ainoa, koska Evelyn/Sanni taitaa toivoa ihan samaa :D Kiitos kommentistasi :)

35.   luku

Kun palaan Teddyn luokse, hän nukkuu yhä eikä ole huomannut poissaoloani. En viitsi herättää häntä, vaikka haluankin kohdata hänet valehtelusta. Niinpä käyn makuulle patjalleni ja odotan aamua.

En viitsi lähteä aamulla minnekään, vaikka Teddy nukkuu minua kauemmin. En halua antaa hänelle mahdollisuutta livahtaa pois huomaamattani ja vältellä minua ties mistä syystä.

Olen vielä aamiaisella, kun hän herää. Minua hieman jännittää ottaa asia puheeksi, mutta kerään rohkeuteni, koska asian vältteleminen olisi vielä pahempaa.

”Minä kävin Jamesin luona.”

Teddy vilkaisee minua kahvikuppinsa takaa jännittyneenä. ”Ai. Mitä hänelle kuuluu?”

”Teddy, minä näin sen viestin.”

Teddy ei pysty piiloutumaan kahvikuppinsa taakse kovin pitkäksi aikaa sen näyttämättä epäilyttävältä, joten hän laskee sen hitaasti pöydälle. ”Vai niin.”

”Ja hän myös sanoi, ettei Victoire ole palannut.”

Teddy tuijottaa yhä kahvikuppiaan ja lämmittää käsiään sen ympärillä. Hän on hetken hiljaa, mutta katsoo sitten minua varovasti kulmiensa alta. ”Kyllä sinä varmaan arvaat, miksi valehtelin.”

Nielaisen ja lasken katseeni. ”En minä halua saada oloasi tukalaksi. Ei sinun olisi tarvinnut keksiä valetyttöystävää pitääksesi minut loitolla.”

”Ei kyse ole siitä... James on veljeni, enkä voi…”

Vilkaisen häntä varovasti. Eikö kyse siis ollutkaan siitä, ettei Teddy pitäisi minusta? ”Valita tyttöä ennen perhettä?” kysyn hiljaa. Teddy hymyilee minulle pikaisesti anteeksipyytävästi ja piilottaa kasvonsa taas kahvikupin taakse. ”Tiedätkö, arvostaisin tuota, ellen minä olisi se tyttö.”

Teddy äännähtää myöntyvästi, mutta välttelemme silti toistemme katseita tietämättä täysin, miten käyttäytyä keskustelun jälkeen.

Pysymme omissa oloissamme sen jälkeen. Minä tunnen oloni todella omituiseksi ja epävarmaksi. Myönsikö Teddy, että hän pitää minusta vai tulkitsinko asian väärin? Mitä jos Teddy kuitenkin valehteli säästääkseen tunteitani? Viimeisenä lomapäivänäni löydän Teddyn lieden äärestä aamulla, vaikka hänellä oli työvuoro yöllä.

”Menitkö sinä ollenkaan nukkumaan?” ihmettelen saapuessani keittiöön.

”En. Voin nukkua sen jälkeen, kun olet lähtenyt junalle”, Teddy sanoo hangatessaan keittiötasoa rätillä. ”Minusta tuntui pahalta, että olet kokannut minulle lähes joka päivä, joten ajattelin tekaista jotain”, hän sanoo, muttei katso minua.

Kurkistan päällä olevaan uuniin. Siellä on sämpylöitä. ”Tuoksuu hyvältä”, sanon.

Teddy vilkaisee minua hymyillen ja minun sydämessäni tuntuu kipua.

Teddyn kehotuksesta huolimatta en kuitenkaan kestä istua itsekseni pöydässä Teddyn laittaessa aamiaista valmiiksi, vaan autan siinä missä pystyn. Se on paras kohta päivissämme, kun liikumme niin luonnollisesti yhdessä pienessä keittiönurkkauksessa. Teddyn hengitys, joka hipoo päälakeani, kun hän avaa kaapin yläpuoleltani ja ottaa sieltä astioita. Pieni paljaiden käsivarsiemme hipaisu, kun vedän auki laatikon hänen vierestään. Ja varsinkin se maaginen hetki, kun molemmilla on asiaa toiselle puolelle ja törmäämme toisiimme tehden sen pienen tanssin, kun yritämme ohittaa toisiamme menemällä samaan suuntaan. Se naurahdus Teddyn suupielillä, ennen kun hän tarttuu vyötäisiini ja ohjaa minut toiselle puolelle. Niinä hetkinä minusta tuntuu, että hänkin haluaa olla kanssani.

Vanha Evelyn varmasti tarttuisi siinä vaiheessa Teddyn kasvoihin ja suutelisi tajuttomaksi. Minä välitän liikaa Teddystä enkä halua aiheuttaa hänelle mielipahaa, joka hänelle epäilemättä aiheutuu hänen miettiessään Jamesia. Koskaan en tuntenut oloani tällaiseksi Jamesin kanssa. Taisin olla aika typerä, jos luulin, että se mitä koin hänen kanssaan oli rakkautta. En voi olla syyttämättä itseäni siitä, sillä jos meitä kahta ei olisi ollut, mikään ei estäisi minua ja Teddyä olemasta yhdessä.

Kello lähenee yhtätoista liian nopeasti. Vatsani on täynnä sämpylöitä, kun nousen ylös pöydästä ja alan pakkaamaan.

Kun matka-arkkuni on nostettu pystyyn oven eteen, tuijotan sitä surullisena.

Yllättäen tunnen Teddyn kädet hartioillani. Ne alkavat hieromaan minua rauhallisesti. ”Muutamat kokeet ja kesään ei ole enää pitkä aika. Sitten saat taas levähtää”, hän lohduttaa.

Minusta tuntuu, että minun on sanottava se. Jos kaikki menee pieleen, voin vain ilmiintyä pois paikalta. Käännyn katsomaan Teddyä olkani yli. ”Minä pidän sinusta. Aika paljon.”

Teddyn kädet pysähtyvät. Hän näyttää surulliselta, mutta myös lempeältä. ”Minäkin pidän sinusta aika paljon”, hän myöntää.

En edes pysty ilahtumaan asiasta, koska mitään ei kuitenkaan tule tapahtumaan, näen sen hänen anteeksipyytävästä katseestaan. Kiedon käteni hänen kaulansa ympärille ja takerrun häneen kaikilla voimillani. Hän takertuu minuun yhtä lujasti. Taidan jopa vuodattaa kyyneleen tai pari, mutta ne pyyhkiytyvät Teddyn paitaan.

”Myöhästyt junasta”, Teddy kuiskaa vasten hiuksiani.

”Ihan sama.”

Teddy kuitenkin työntää minut pois hymyillen surullisesti. Hänenkin silmänsä näyttävät vähän kosteilta. Hän tarttuu matka-arkkuuni ja käteeni. Ilmiinnymme yhdessä asemalle.

Jään katsomaan kaihoten käsiämme, kun Teddy päästää irti. Teddy leijuttaa matka-arkkuni muiden joukkoon.

”Hyvää loppulukukautta”, Teddy sanoo ääni hieman väristen.

”Hyvää kevättä”, sanon yhtä vaisusti ja joudun pakottamaan silmäni eroon hänen omistaan. Lähden nopeasti kävelemään junaa kohti, koska pelkään, etten pysty lähtemään jos viivyn vielä. Maailma näyttää kyynelistä sumuiselta. Joudun räpyttelemään kyyneliä silmistäni nopeasti ja pyyhkimään poskille karanneet.

Juuri ennen junaan astumista ohitan Jamesin, joka katsoo minua varoen.

”Mitä?” ärähdän ja tungen hänen ohitseen.

Lukittaudun vessaan kymmeneksi minuutiksi, ennen kuin saan kyyneleet loppumaan. Hengittelen syvään ja yritän ajatella, että ehkä näin on parempi. Minulla on kuitenkin koulua vielä yksi lukuvuosi. Jos olisin Teddyn kanssa, emme voisi olla yhdessä kuitenkaan. Nyt minulla on mahdollisuus löytää joku ikäiseni koulusta.

Löydän Bettyn samasta loosista Albuksen ja Scorpiuksen kanssa. He huomaavat kyllä punaiset silmäni, mutteivat sano mitään aiheesta. Illalla kun olemme kahdestaan, tunnustan Bettylle koko tarinan. Hän sanoo, etten ole näyttänyt noin rakastuneelta edes puhuessani Jasperista.

Yritän haudata suruni opiskeluun, mutta keskittymiseni kärsii. Onhan se ihan typerää, olla niin masentunut jonkun pojan takia. Haluan olla sitä parempi, joten alan etsimään jotakuta uutta. Pyydän yhtä luokkalaistani treffeille Tylyahoon. Koko treffien ajan ajattelen vain Teddyä, joten toisia ei tule. Kukaan ei tunnu oikealta. Vertaan kaikkia Teddyyn.

Yritän siis suunnata ajatukseni toisaalle: muistinmenetykseeni. Vaikka olen alkanut tekemään sopuni sen kanssa, että en välttämättä koskaan saa muistojani takaisin, minua silti vaivaa se, mitä äitini loitsu tosiasiassa teki. Tylypahkassa on vain yksi henkilö, joka tietää sen: Jasper. Enkä tiedä kuinka saisin hänet kertomaan sen minulle. Hän on jo muutaman päivän ajan yrittänyt saada minua jäämään luokkaan tunnin jälkeen tai pysäyttää minut käytävällä, mutta onnekseni Betty pelastaa minut uskollisesti.

Niinpä minä yritän toisiksi varminta vaihtoehtoa: murtaudun hänen huoneistoonsa.

Jasperin huoneistossa näyttää ihan samalta kuin silloin, kun olin siellä viime kerralla. Alan käymään huoneistoa läpi kohta kohdalta. Eteisestä en löydä mitään, enkä myöskään olohuoneesta. Kun olen makuuhuoneessa penkomassa, kuulen, kuinka ovi avautuu eteisessä.

Otan taikasauvani esiin ja painaudun sermin seinämää vasten.

Askeleet vaimenevat, joten en ole varma mitä tapahtui, mutta uskaltaudun kurkkaamaan hieman sermin takaa, kunnes taikasauva osoittaakin minua naamaan.

Jasper kurtistaa kulmiaan huomatessaan minut ja laskee taikasauvansa. ”Mitä sinä teet täällä?”

Nielaisen, enkä laske omaa taikasauvaani. ”Minä etsin vastauksia.”

Jasper naurahtaa. ”Sinun ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle, sillä jos olisit antanut minulle mahdollisuuden selittää, voisin auttaa sinua.”

Kurtistan kulmiani. ”Mitä tarkoitat?”

Jasper ottaa jotain taskustaan ja heittää sen minulle. Se on minun kulunut ja kaikin puolin kärsinyt, vaaleanpunainen pupuleluni. Miten se on Jasperilla?

”Tiedän missä isäsi ja enosi ovat ja voin viedä sinut heidän luokseen.”

Katseeni sinkoaa häneen. ”Miksi?”

”Koska olin väärässä. Uskoin äitisi tavoitteeseen, kunnes sinun henkesi laitettiin panokseksi. On aika, että tiedät kaiken.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 35. luku 5.2
Kirjoitti: nomps - 05.02.2020 15:24:59
Wiih, aistin että loppu on lähestymässä! Eiköhän Jameskin tule järkiinsä, tai jos ei hän niin Teddy sitten. Paitsi jos tässä onkin joku kamala loppukäänne :D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 36. luku 6.2
Kirjoitti: Crysted - 06.02.2020 15:05:50
nomps: Loppu koittaa huomenna :D Saa nähdä kuka tulee järkiinsä jos tulee kukaan :D Heheh, olen tunnetusti angstikuningatar, joten saa nähdä mihin vaihtoehtoon lopulta päädyn ;) Ehkä yllätän vielä tai sitten en! Kiitos jälleen kommentistasi <3

36.   luku

Jasper johdattaa minut salakäytävää pitkin metsään, jossa hän tarjoaa minulle kättään. Epäröin hetken, mutta tartun siihen. Ilmiinnymme melko kuluneelle käytävälle. Jasper koputtaa jonkin salakoputuksen numero kahdentoista oveen, josta ykkönen on vinossa. Hetken päästä ovi avautuu ja minua katselee Phil, joka hymyilee minulle ja katsoo sitten kylmästi Jasperia.

”Siinähän kesti”, Phil toteaa Jasperille ja päästää meidät sisään.

Astun sisään asuntoon, joka on ehkä kahden tähden Airbnb -asunto, tai ainakin sisustettu sen tyylisesti kirpputoritavaralla ja muovilattialla. Isäni kävelee luokseni ja näyttää siltä niin kuin haluaisi halata minua, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä.

”Miten ihmeessä te kolme aloitte tehdä yhteistyötä?” kysyn vilkuillen isääni, enoani ja Jasperia.

”Suostuttelua”, isäni tokaisee varsin kylmä katse Jasperissa.

Jasper hymyilee kireästi. ”He vähän niin kuin kidnappasivat minut kevätlomalla. Mutta päädyimme lopulta… yhteisymmärrykseen.”

Kulmani kurtistuvat. ”Sinä tiesit missä minä olin kevätlomalla, olisit voinut-”

Jasper pudistaa päätään. ”Sinua seurattiin koko loman ajan. Se ei olisi ollut mahdollista.”

Se saa oloni epämukavaksi, sillä en huomannut ollenkaan. Astelen sisemmälle asuntoon ja istahdan kuluneelle sohvalle. Minua jännittää, mutta enemmän hyvällä tavalla, sillä viimein saan vastauksia. ”Kertokaa sitten. Mitä äitini yritti tehdä minulle?”

”Olet muuttunut. Se siis taisi onnistua jollain tasolla”, Jasper aloittaa.

”Mikä onnistui?”

”Sinä osaat jästikemiaa ja fysiikkaa. Et oppinut sitä viime kesänä, vai mitä?” Jasper kysyy ja on astumassa lähemmäs minua, mutta isäni astuu meidän väliimme tiukka katse Jasperissa.

”En”, myönnän.

”Äitisi loitsu pyrki siirtämään tietoa ihmisestä toiseen”, isä jatkaa ja mulkaisee vielä Jasperia. ”Mutta hänellä oli paljon ongelmia. Muun muassa sen kanssa, miten saada siirrettyä vain tietoja tietoisuuden sijasta. Useat hänen… koekaniineistaan menivät sekaisin, kun heidän mieleensä siirtyi kaksi erilaista tietoisuutta. Tavallaan kaksi henkilöä yhden kehon sisällä.”

Kaksi tietoisuutta… onko Sanni siis toinen tietoisuus? Se ylimääräinen, jonka ei kuuluisi olla minussa? Minä muistan yhä hänen elämäänsä, en ehkä nimiä tai yksityiskohtia, mutta muistan asioita, jotka tuntuvat yhtä todelta kuin muistot Evelynin elämästä. Osaan täysin uuden kielen, jota Evelyn ei osannut. ”Minun kehossani on vain yksi tietoisuus, mutta kahden henkilön muistoja. En osaa sanoa mikä niistä olen minä… ehkä en kumpikaan.”

”Sitten olet onnekas”, isä sanoo synkän näköisenä. ”Aikaisimpiin verrattuna.”

”Entä Gina… mitä hänelle todellisuudessa kävi? Satutinko minä häntä?”

”Et”, Jasper sanoo. ”Gina oli vain äitisi harjoitus, tarkoitus oli siirtää hänen ajatuksiaan sinuun. Tavallaan kokeilu ennen varsinaista loitsua. Hänen mielensä kuitenkin vastusti Fionan loitsua, joten hän ehti pinkaista karkuun ja putosi rotkoon sen seurauksena”, Jasper kertoo. ”Se ei ole sinun vikasi. Teit vaan mitä äitisi käski… suojellaksesi minua. Hän sai selville meistä.”

Vilkaisen isääni ja Philiä, jotka näyttävät siltä niin kuin tietävät. ”Sinäkö… kerroit?” kysyn Jasperilta.

Jasper hymyilee kireästi. ”Kun on sidottuna tuoliin muutaman päivän, kielenkannat alkavat ihmeellisesti löystyä”, hän sanoo ja vilkaisee häntä synkästi tuijottavia miehiä ennen kuin jatkaa. ”Me tulimme sopimukseen. Lähden muualle tämän lukuvuoden jälkeen enkä palaa”, Jasper kertoo. ”Kukaan meistä ei halua enempää verta käsillemme.”

”Ja sinun onkin parasta lähteä. Pois tästä maasta ja koko mantereelta”, isä sanoo tiukasti. Hän ja Phil eivät siltikään näytä kovin tyytyväiseltä ratkaisusta. Jasper vain nyökkää.

”Kenestä äitini sitten suunnitteli lopullisesti siirtävänsä tietoja minuun?”

”Kokeen jälkeen hän päätti kokeilla toista reittiä”, Jasper kertoo. ”Osoittautui yllättävän hankalaksi siirtää tietoa valitsemasta kohteesta, jos tämä on vastentahtoinen, eikä loitsu toimi aikuisten aivoihin – tai ainakaan äitisi ei saanut sitä toimimaan aikuisiin. Hän siis lähti tutkimaan toista polkua, jota työstimme: yrittää löytää tiedonsiirron kohde päällekkäisestä rinnakkaisulottuvuudesta. Se kuulostaa monimutkaiselta – jota se onkin – mutta jollain tasolla se on helpommin… tarttuvaa. Lisäksi riski kokonaisen tajunnan siirtymisestä on vähäisempi, sillä ulottuvuuden välinen tajunnan siirto on huomattavasti raskaampaa, jolloin siirtoa pystyy annostelemaan helpommin.”

”Sannin tietoisuus on tullut jostain hyvin kaukaa. Varmaankin toisesta ulottuvuudesta”, myötäilen. Jossain todella on maailma ilman taikaa, jossa kaikki tämä mitä tässä maailmassa tapahtuu, on vain fiktiota. Jossain todella on henkilö, jonka nimi on Sanni ja joka söi makaronilaatikkoa kesäkuun 29. päivänä vuonna 2021.

Jasper nyökkää ja alkaa lähes näyttämään innostuneelta. ”Mitä kaikkea tarkalleen ottaen muistat tämän Sannin elämästä?”

”Hän ei ole koekaniini”, isä ärähtää ja astuu jälleen minun ja Jasperin väliin. ”Poltin vaimoni työhuoneen pirunpalolla tarkoituksella. Tästä asiasta ei tehdä enempää tutkimuksia. Se oli osa sopimustamme, muistatko? Jos yrität jatkaa aiheesta, voin luvata, että rangaistuksesi on paljon muutakin kuin karkotus.”

Kurkin isäni selän takaa ja näen, ettei Jasper selvästikään ole tyytyväinen asiasta, mutta hän nyökkää kuitenkin.

Isä kääntyy hitaasti minun puoleeni ja viittoo minua mukaansa. Nousen ylös ja seuraan häntä pieneen makuuhuoneeseen, jossa on lattialla patja petivaatteineen ja muutamia vaatteita sisältäviä muovipusseja.  Isä vilkuilee kävellessään yhä Jasperia, ehkä koska ei koe oloaan tarpeeksi turvalliseksi kääntääkseen selkäänsä tälle.

”Et siis muista vieläkään kaikkea elämästäsi?” isä kysyy hiljaa ollessamme kahden.

”Parantajan mukaan se tapaturma on ydinmuistoni”, selitän ja epäröin hieman, ennen kuin jatkan. ”Jos sinä näyttäisit sen muiston minulle omasta mielestäsi, muutkin muistoni luultavasti palaisivat”, tajuan.

Isäni pureskelee poskeaan ja näyttää syylliseltä. ”Kuule… minä olen tehnyt paljon virheitä... olen ollut poissa paljon elämästäsi, haudannut itseni töihin ja väittänyt, että pian kaikki muuttuu, pian minulla on aikaa. Olen jättänyt vastuun kasvatuksestasi pitkälti äitisi harteille ja hän… ei ollut sellainen äiti kuin olisit ansainnut. Enkä minä ollut sellainen isä kuin olisit ansainnut. Tämä voi olla meille molemmille mahdollisuus aloittaa alusta. Rakentaa suhteemme tyhjältä alustalta. Oletko siis aivan varma, että haluat muistosi takaisin?”

Jos saan muistoni takaisin, olenko minä sitten minä? Tämä henkilö, jonka ajatukset kuulen pääni sisällä? Vai unohdanko minä kaiken sen, minkä olen saanut Sannilta ja palaan takaisin siksi henkilöksi, joka pyöritteli poikia jokaiselle sormelle ja hallitsi tekaistuilla hymyillä.

En ole Evelyn. En ole Sanni. En ole ihan täysin varma siitä kuka olen, mutta uskon, että pidän tästä henkilöstä, joka minusta on muodostunut. Olen harmonisessa tasapainossa asian suhteen.

Nostan katseeni isääni ja hymyilen. ”Okei. Aloitetaan alusta.”

Isäni hymyilee ja vilkaisee sitten hieman huolestuneesti rähjääntynyttä asuntoa. ”Siinä tosin voi kestää hetken aikaa. Se on vaikeaa täältä käsin. Haluan antaa sinulle paremman elämän kuin tämän.”

”Tarkoitatko, että… että menisit ilmiantamaan itsesi?” kysyn.

Isä nyökkää ja ojentaa hitaasti kätensä minua kohti. Kun en kavahda elettä, hän silittää varovasti hiuksiani ja vetää minut halaukseen.

Painan kasvoni hänen takkiaan vasten. Tuoksussa on jotain tuttua ja turvallista. ”Me voimme yrittää saada sinulle lievemmän tuomion”, kuiskaan. ”Minä todistan puolestasi.”

Isä halaa minua tiukemmin. Tunnen kuinka hän nyökkää. ”Minä teen kaikkeni, jotta voimme olla taas perhe, Evelyn.”

”Hyvä. Mutta Evelyn ei taida olla minun nimeni enää.”
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 36. luku 6.2
Kirjoitti: nomps - 06.02.2020 21:11:17
Kääk huomenna! Mitäs mä sitten lueskelen!

No mutta kyllä tämä tarina selvästi on lopuillaan. Tosi jännä tuo rinnakkaistodellisuusjuttu, en osannut sitä yhtään odottaa! Ja hauska oivallus että Evelyn ei ole enää Evelyn. Wäh en ehdi jatkaa, toivottavasti vikaan lukuun saisin aikaan vähän pidemmän kommentin :D
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 36. luku 6.2
Kirjoitti: Lyra - 06.02.2020 21:16:28
Oi en malta odottaa miten tässä lopulta käykään!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Crysted - 07.02.2020 12:32:29
nomps: Loppu on koittanut! Hauskaa että pystyin yllättämään sut tällä rinnakkaistodellisuusjutulla, se oli tarkoituksenikin! Kiitos kovasti ahkerasta kommentoinnistasi :)
Lyra: No onneksi ei kauhean pitkään tarvitse odottaa, koska tässä viimeinen osa! Kiitos kommentistasi :)
A/N: Ja yhteinen iso kiitos kaikille jotka tätä tarinaa on seuraillut ja kommannut ja pitänyt :) Alottelin kirjottamaan tätä tarinaa viime joululomalla ja nyt se on jo päätöksessä, joten tämä tarina syntyi aika nopeasti ja sitä on ollut hauska kirjoittaa, kun lähtökohtana oli tuollainen perinteinen suomalainen velhomaailmassa asetelma, joka sitten ei kuitenkaan muutamien twistien kautta ollutkaan ihan niin perinteinen ;) Tässäpä vika osa!

37.   luku

Isäni on kaikkien lehtien etusivulla. Ihan jokainen ei palaa karkureissulta takaisin vankilaan omasta tahdostaan, tai no, ottaen huomioon, että Azkabanista on koko sen historiassa karannut vain yksi vanki isäni lisäksi, ehkä se onkin 50% yleistä.

Hän vaatii uutta oikeudenkäyntiä ja minä todistan hänen puolestaan. Enoni saa kaksi kuukautta vankeutta isäni auttamisesta pakoon, mutta isäni oikeudenkäynnistä tulee sotkuinen ja hankala. Se vaatii minulta paljon, sillä aurorit penkovat mieltäni totuuden selvittämiseksi. He saavat myös tietää Jasperista, joka myöntää syyllisyytensä ilman oikeudenkäyntiä. Hänet erotetaan, mutta juttu pidetään poissa lehdistä, josta olen kiitollinen. Hän taitaa saada vain ehdollista, sillä juttumme ei edennyt intiimiksi, mutta en ole täysin varma, sillä en näe häntä enää sen jälkeen, kun huhut hänen erottamisestaan kiirivät korviini.

Pääsen läpi kokeistani. Ilman oikeudenkäyntisotkua olisin varmasti pärjännyt paremmin, mutta pääsen läpi ja se on minulle tarpeeksi. Alan selailemaan hieman uranvalintaoppaita ja vaikka en ole vielä ihan varma siitä, mitä haluan tehdä, tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Olen kirjoitellut Teddylle, joka on lähtemässä kiertämään Amerikkaa kesällä. Haluaisin hänen mukaansa, mutta en uskalla pyytää. Se olisi ihan liian hankalaa, jos emme voisi olla yhdessä. Ehkä onkin ihan hyvä, että hän on kesän poissa. Kirjeiden välityksellä meistä ehkä voi tulla taas pelkät ystävät. Jos emme tapaa, voin ehkä päästä hänestä yli siihen mennessä, kun valmistun koulusta.

Viimeisenä koulupäivänä tunnen oloni haikeaksi. Olen helpottunut kaikesta siitä, että stressi on ohi, mutta samalla tulen kaipaamaan Tylypahkaa. Minulla ei ole suunnitelmia kesäksi, enkä tiedä missä kesäni viettäisin. Olen seitsemäntoista, joten kukaan ei enää välitä, jos asun yksin, mutta en halua palata takaisin tyhjään taloon, joka yhä tuntuu vieraalta.

Aamiaisella saan kirjeen, joka samaan aikaan piristää ja lannistaa minua.

”Kuka kirjoittaa?” vieressäni istuva Scorpius kysyy.

”Isäni. Lopullinen oikeudenkäynti pidetään kahden viikon päästä”, sanon ja taittelen kirjeen hitaasti takaisin kuoreen.

”Mitkä ovat hänen mahdollisuutensa?”

”No, mikäli tuomio vähennetään tahattomaan tappoon, niin hän saattaa päästä ulos kuudessa vuodessa hyvällä käytöksellä”, selitän. Senkin verran kuulostaa kauhean pitkältä, mutta on se elinkautiseen verrattuna huomattava helpotus.

Scorpius taputtaa minua olalle. ”Kuusi vuotta ei ole aika eikä mikään, kun olet aikuinen.”

Huokaisen. Ehkä ei pitkällä aikavälillä, mutta kyllä se aika pitkältä tuntuu tässä vaiheessa.

On kaunis, lämmin ja puolipilvinen kesäpäivä, joten ennen kuin juna lähtee, minä, Betty, Albus ja Scorpius päätämme makoilla hetken aikaa pienellä kukkulalla Tylypahkan tiluksilla katsellen pilviä. Innokkaimmat ovat jo kävelemässä junalle kohti Tylyahoa, jonne näemme tältä kukkulalta, mutta me emme halua kiirehtiä vielä.

”Tuo näyttää teepannulta”, Betty huomauttaa ja osoittaa yhtä pilveä.

”Eipäs, vaan elefantilta”, Scorpius väittää.

”Teepannu”, minä myöntelen Bettyä.

”Kyllä se on elefantti”, Albus päättää.

”Tytöt ovat aina oikeassa, joten se on teepannu”, Betty huomauttaa.

”Eihän tuo ole tasa-arvoa”, Albus huomauttaa.

”Hei, täällähän sinä olet!” Rose huudahtaa ja kellahtaa Scorpiuksen viereen. Hän tervehtii tätä pusulla. ”Onpa ihana ilma. Niin muuten Albus, minä näin Connorin sisäpihalla aikaisemmin ja hän taisi etsiä sinua.”

Albus ponnahtaa istumaan ja katsoo serkkuaan punastuen. ”M-mitä? Miksi? Sanoiko hän jotain?”

Rose virnistää. ”Mene ottamaan selvää, typerys ja päästä se poika raukka piinasta. Hän selvästi tykkää sinusta.”

Albus epäröi vielä, joten työnnän hänet pystyyn. ”Mene nyt!”

Albus nousee pystyyn ja lähtee sitten juoksemaan sisäpihan suuntaan.

”Minäkin voisin yrittää löytää Keithin ennen junaan menemistä, koska siellä me ei varmasti löydetä toisiaan”, Betty toteaa ja nousee ylös. ”Nähdään myöhemmin.”

Huokaisen ja tuijotan pilviä. Teepannu muuttuu enemmän elefantiksi.

”Mitä sinä mietit, kun noin raskaasti huokailet?” Scorpius kysyy.

Minä mietin Teddyä. Mietin, mahdanko nähdä häntä ollenkaan kesällä hänen reissailuiltaan. Mitä jos pyytäisinkin päästä mukaan reissulle? Mahtaisimmeko me kestää toistemme seuraa tietäen, ettemme voi olla yhdessä?

”Teddyäkö?”

Katseeni singahtaa häneen. Hän näyttää huvittuneelta. ”Tietävätkö kaikki?” puuskahdan.

Scorpius kohauttaa olkapäitään. ”Sinä olet ollut poissaoleva kevätlomasta lähtien. Olisin arvannut totuuden ilmankin Albuksen apua.”

”No, jos auttaa, niin kuulin äidiltä, että Teddykin on ollut aika maassa”, Rose huomauttaa Scorpiuksen toiselta puolelta.

”Ei Rose, ei se auta ollenkaan”, huokaisen.

”Mutta minä huomautin siitä Jamesille. Hän näytti aika syylliseltä”, Rose kertoo. ”Minusta hän käyttäytyy vähän tyhmästi ja ehkä hänkin alkaa tajuamaan sen.”

Pureskelen huultani ja katselen Tylyahon suuntaan. Voisiko James oikeasti muuttaa mielensä meistä kahdesta? Teddy on liian kunnollinen tehdäkseen mitään suhteeni, ellei James antaisi siunaustaan suhteellemme ja se James, jonka minä tunnen, on hivenen pikkumainen.

Viimein meidän on lähdettävä junaan. Kun katselen takana kohoavaa linnaa, tunnen oloni jotenkin epätodelliseksi – tunteessa on paljon samaa kuin siinä tunteessa, jonka koin vuoden alussa nähtyäni linna ensimmäistä kertaa. Nyt elokuva on ohi. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Junamatka menee mukavasti. Meitä onkin niin iso joukko, ettemme mahdu loosiin, vaan menemme vaunuun, jossa on penkkejä. Betty ja Keith, Albus ja Connor sekä Scorpius ja Rose. Ja sitten olen minä. Vain minä. Pelaamme näpäystä ja joku päästää jopa vapaaksi torahampaisen frisbeen, josta minun hyvänä valvojaoppilaana pitäisi tietysti sanoa jotain. En kuitenkaan sano, vaan otan osani leikkiin ja toivon, ettei se ehdi puraista kättäni heittäessäni sen eteenpäin.

Juna saapuu King’s Crossille ja minä nousen pystyyn viimeisten joukossa. En ole vieläkään täysin varma siitä, minne menen. Kai minä sitten vain menen kotiin ja yritän saada paikan tuntumaan jälleen kodilta.

Siksi yllätynkin, kun äkkään väkijoukon keskeltä vaaleanturkoosit hiukset. Sydämeni hypähtää heti kurkkuun asti ja huomaan harmikseni, etten todellakaan ole yli Teddystä. En tiedä kuinka ikinä voisin tulla olemaan yli hänestä. Kun pääsen lähemmäs, huomaan, että hän juttelee Jamesille. Pysähdyn, mutta Teddy huomaa minut Jameskin kääntää katseensa minuun. James hymyilee hieman, vilkaisee vielä Teddyä ja taputtaa tätä olalle. Sitten hän katoaa väkijoukkoon.

Kävelen hitaasti Teddyn luokse, mutta kun pääsen hänen lähelleen, en tiedä miten tervehtiä. Joku juoksee välistämme tervehtimään jotain tuttuaan. Teddy astuu lähemmäs minua, jottei kukaan muu enää pystyisi erottamaan meitä.

”Hei”, hän sanoo hymyillen.

”Hei”, sanon ja puraisen huultani. ”En ajatellut, että ehtisit vastaan. Eikö sinun pitäisi olla pakkaamassa?”

”Kaikki on jo aika lailla pakattu”, Teddy sanoo ja hieraisee hiuksiaan. ”Mutta vielä pitäisi hoitaa pari työvuoroa.”

Nyökkään ja katsahdan siihen suuntaan, johon James katosi, mutta en näe häntä enää. ”Mitä… mitäs James sanoi?”

Teddy yllättää minut tarttumalla käteeni. Katseeni sinkoaa häneen. Hänellä on huulillaan leveä hymy.

”Hän sanoi, ettei häntä haittaa”, Teddy sanoo ja silittää kämmenselkääni peukalollaan. ”Ilmeisesti hän näki meidän hyvästelymme kevätloman lopussa ja tajusi, että on itsekäs.”

Räpyttelen silmiäni. ”Eli siis…”

”Eli siis”, Teddy sanoo pehmeästi ja astuu vieläkin lähemmäs. Hänen silmänsä säteilevät niin kauniisti, että meinaan melkein unohtaa, että minäkin voin tehdä jotain, jotta saan tuntea hänen huulensa omillani nopeammin.

Sitten huulemme koskettavatkin ja minä kierrän käteni hänen kaulansa ympärille. Tunnustelen hänen turkooseja niskahiuksiaan ja hengitän hänen hengitystään sisääni, eikä mikään koko maailmassa ole ikinä ollut niin kaunista. Koko maailmankaikkeudessa on hetken ajan vain me kaksi.

”Tule mukaani”, Teddy henkäisee huulilleni, kun tarvitsemme hetken tasataksemme hengitystämme.

”Tulen”, kuiskaan ja hapuilen huulillani hänen omiaan juuri sen verran, että huulemme kihelmöivät. ”Tulen mukaasi, minne tahansa menetkin.”

Teddy naurahtaa vasten huuliani ja se saattaa olla koko maailmankaikkeuden ihanin asia. ”Saanko kuitenkin käydä vessassa yksin?”

”Voimme keskustella siitä”, kiusoittelen ja vetäydyn viimein hieman kauemmas. Tartun häntä kädestä kiinni ja katselen hetken yhteen liittyneitä käsiämme, jotka näyttävät niin oikeilta. Nostan katseeni häneen ja toivon, että minunkin silmäni säteilevät yhtä kauniisti kuin hänen. ”Minä olen miettinyt sitä, kun sanoit, että voisin valita itselleni uuden nimen.”

”Niinkö?”

Nyökkään. ”Tästä lähtien voit kutsua minua nimellä Harmony.”



A/N: Oh but wait, there is more, en kai mä voi jättää teitä ihan tyhjän päälle ilman mitään luettavaa ;) Nimittäin työn alla on preguel tälle tarinalle, joka kertoo siitä, mitä Evelynille tapahtui ennen tapaturmaa, joka johti tähän tarinaan! Sitä ette edes joudu odottamaan kovin kauaa ;) // Ja se on tässä: Kierteessä (toisella puolella) (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49117), K-15
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: nomps - 07.02.2020 21:22:53
No niin, tämä oli sellainen hyvällä tavalla aavistettavissa ollut loppu! Olihan se nyt ihan selvä, ettei James voinut olla niin idiootti että estäisi Teddyn ja - tintintii - Harmonyn suhteen. Hyvä oivallus tuo nimi, kun päähenkilö on päässyt harmoniaan sen suhteen, kuka hän on. Samalla hyvä lopetus, tavallaan toteamus siitä että nyt on tosiaan harmonia saavutettu. Pidin myös tosi paljon tuosta lopun sanailusta!

Tässä oli tosiaan jännä idea tuolta osin, että jo monta lukua sitten alettiin pedata sitä, että ehkä päähenkilö haluaakin vain anta asioiden olla. Ikuisena seikkailutekstien ystävänä olisin tietty kaivannut jänniä hetkiä ja sen selvittämistä, mitä Sannille on käynyt, ja tavallaan tilanteen palauttamista lähtöpisteeseen. Sinun ratkaisusi oli hyvin erilainen ja ei missään nimessä huonolla tavalla, vaan tosi raikas idea! Eikä tästä siis seikkailuakaan puuttunut, joten odotukset siltä osin täytettiin :D Ovela ratkaisu tämä, tykkäsin kovasti. Tässä myös mahdollistui se, että päähenkilön luonne ei ollut sellainen perussankari, vaan tällainen, joka pystyi ratkaisemaan tilanteen yksinkertaisesti hyväksymällä sen. Kiitos tästä tarinasta, tätä oli ilo seurata!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Crysted - 11.02.2020 17:01:19
nomps: Tietysti piti tulla onnellinen loppu :D Muuten James olisi ollut ihan tyhmä idiootti! Mulla oli kyllä kauhee kriisi sen takia että minkä nimen mä sitten annan päähenkilölle lopulta, pyörittelin jotain sumuun liittyviä nimiä, mutta mikään ei ihan sopinut ja sitten tajusin, että haa, Harmony = tasapaino! Harmony olikin sitten lopulta järkevä ihminen eikä halunnut muistoja takaisin, kiva että pidit silti lopusta ja kiitos paljon kommentistasi!

Mutta Hox hox! Jos jotkin asiat vielä jäi mietityttämään, hätä ei ole tämän näköinen, sillä Kierteessä (toisella puolella) (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49117), K-15 kertoopi kaiken mitä jäi tästä tarinasta vielä salaisuudeksi ;)
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Thelina - 11.02.2020 18:49:33
Ehdin viimeinkin lukea loput osat tästä! On ollut tosi kivaa seurata tätä ja tykkäsin kyllä näistä viimeisistäkin osista tosi paljon :) hetket Teddyn kanssa tämän luona, vierailu Pottereilla ja kaikkien Potterin lasten kommentit ja utelut, Evelynin äidin loitsun tarkoitus ja ihan loppu... rakastan onnellisia loppuja ja oli oivaltava keksintö tuo uusi nimi päähenkilölle! Teddy on tietysti ihana ja he ovat niin söpöjä yhdessä ^-^ Ja koska Harmonyn isä on vielä vankilassa, on aivan ihanaa, että he lähtevät Teddyn kanssa Amerikkaan :) (kai kirjoitat siitä vielä jatko-osan..?).

Huomasin myös tuon prequelin tälle, pitää ehdottomasti lukea se myös! Kiitos mahtavasta lukumatkasta!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Crysted - 18.02.2020 17:20:30
Thelina: Kiva että tykkäsit tarinasta ja seurailit :) Onnelliset loput ovat kyllä tärkeitä, varsinkin Harmonyn kokeman vuoden jälkeen :D Teddy on kyllä mahti <3 Jatko-osa voisi olla kyllä kiva, mutta saa nähdä syntyisikö tarinakaaren poikasta... mutta ehkä yksittäinen oneshotti Teddyn ja Harmonyn elämästä ;) Prequel tosiaan on meneillään nyt. Kiitos paljon kommentistasi :3
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Lyra - 18.02.2020 19:09:39
En ollut muistanutkaan käydä kommentoimassa, että luin ja seurailin loppuun saakka. Pidin tästä kovasti ja tykkäsin siitä, että lopulta ei ollut kyseessä Sanni tai Evelyn vaan Harmony. Olisin ehkä halunnut kuulla miten Sannin lopulta kävi, mutta tavallaan tämä loppui hyvin näin! Ja aivan ihanaa, että Teddy ja Harmony päätyivät lopulta pariksi ja kaikki selvisi! Oli mahtavaa seurata jatkotarinaa, joka ei jäänyt kesken, (ja jota päivitettiin niin ahkerasti). Kuten olen sanonutkin, tykkäsin, taidan siirtyä heti jatko-osan pariin!
Otsikko: Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37
Kirjoitti: Crysted - 21.02.2020 13:10:58
Lyra: Jei kiva että pidit loppuratkaisusta! Se on kyllä yksi mysteeri joka jääpi lukijan päätettäväksi, mahtoiko Sanni edes huomata hänen ajatuksiensa nappaamista, vai oliko se vaikkapa vain ajatusten kopiointia ;) Tämä oli sillä tavalla melko helppo kirjoittaa, että osat syntyivät nopsasti :) Kiitos kommentistasi :)