Kirjoittaja Aihe: Myötätuuleen ja vastavirtaan (K-11 • lukiodraama, Juuso & Samuli • joulukalenteri, 24/24 luukkua + epilogishotti!)  (Luettu 5687 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




K-11 • varoitukset: lievää itsetuhoisuuden ja lääkkeiden väärinkäytön kuvailua

FinFanFun1000 (61. nuoruus)
Originaali10 #4 (verso)
Teelusikan tunneskaala II (hämmennys)
Sana/kuva/lause10 #2 (emme voi odottaa enkeleitä; meidän on oltava omia jumaliamme)

On joulukuu, ja minä olen taas pistänyt pääni ties mihin. ::) Tässä joulukalenterissa kulkee vuorotellen kaksi rinnakkaista tarinalinjaa: yhdessä seurataan Juuson abijoulua vuonna 2012 ja toisessa Samulin melkein-abijoulua vuonna 2014 (joulua, jonka olisi pitänyt olla Samulin abijoulu). Tarinat sijoittuvat siis aikoihin, joissa hahmot eivät olleet vielä tavanneet toisiaan eivätkä edes asuneet samalla paikkakunnalla, saati opiskelleet samassa opinahjossa. Tarkoituksena on kurkistaa siihen, miten erilaisissa ja toisaalta samanlaisissa elämäntilanteissa he silloin olivat, ja millaisten asioiden kanssa he aikuisuuden kynnyksellä kamppailivat. Kaikki osat ovat tasan 350 sanan mittaisia.

Tämä kalenteri on osa Varauksia ja purkauksia -sarjaa, mutta tämän pitäisi avautua uudellekin lukijalle, sillä tämä sijoittuu aikaan ennen muita sarjan tekstejä. :) Tervetuloa mukaan matkalle, ja rauhallista joulunaikaa kaikille! :-*




ENSIMMÄINEN LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Lukion käytäville oli ilmestynyt joulukoristeita. Katonrajassa kulki kimaltelevia pörrönauhoja, ja ikkunoiden reunoja kehystivät paperista taitellut ja leikellyt lumihiutaleet.

Aamunavauksessa rehtori puhui lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, miten jokaisen tulisi muistaa se myös muulloin kuin jouluna, antamisen ja saamisen jalomielisenä aikana.

Biologian ihmisanatomian kurssin opiskelijat istuivat ja kuiskailivat, kaivelivat repuistaan ja laukuistaan tavaroita ja selailivat kirjojaan. Opettaja neuloi pöytänsä takana jotain pitkää ja sammaleenvihreää.

Samuli istui takarivissä. Tyhjä vatsa kurisi nöyryyttävän äänekkäästi. Samuli tuijotti jonkin matkan päässä edessään istuvan Lassin huppua, joka oli kääntynyt nurinpäin, ja hiuksia, jotka olivat lyhentyneet reippaasti sitten edellisnäkemän, niin etteivät ne enää peittäneet pojan hörökorvia. Samulista tuntui, että paljon muutakin oli muuttunut. Puolitoista kuukautta oli pitkä aika poissa lukiosta, elämän keskiöstä. Hänestä tuntui, että kaikki muut olivat jatkaneet elämäänsä siinä, missä hänen omansa oli ollut katkolla.

Kurssilla oli Samulin ja Lassin lisäksi muutama muukin kolmannen vuoden opiskelija. He kaikki näyttivät Samulin silmissä jo niin aikuisilta, tavoitteellisilta ja elämänjanoisilta. He olivat abiturientteja ja painaisivat alkukesästä valkolakin päähänsä – kaikki paitsi Samuli. Samulin ikätoverit keikkuivat tulevaisuuden kynnyksellä, mutta Samuli ei tiennyt, seisoisiko hän heidän sijoillaan vuodenkaan päästä. Hänen elämänsä oli pysähtynyt. Hän ei tiennyt, kauanko sen sysääminen liikkeelle kestäisi, mutta takuulla kauemmin kuin ikätoverit aikoivat lukion penkkejä kuluttaa. Samuli ei nähnyt hetkeä pidemmälle, eikä hän aina nähnyt hetkenkään päähän. Hän oli ilmoittautunut joihinkin kevään kirjoituksiin, mutta ylioppilaaksi hän ei kirjoittaisi. Se tuntui kaukaiselta unelmalta. Ei hän enää edes tiennyt, mistä unelmoi. Ehkä normaalista nuoruudesta ennen kaikkea, mutta sekin haave oli kuihtunut. Hän oli jo täyttänyt kahdeksantoista, mikä merkitsi sitä, että hän oli aikuinen, jolla pitäisi kaiketi olla suunta elämässään.

Rehtorin musiikkivalinta joulukuun ensimmäisen päivän aamunavauksessaan oli Talking Headsin Road to Nowhere. Sanat saivat Samulin tuntemaan samanaikaisesti etäistä huvittuneisuutta ja tuskallista todellisuudentuntua. Hän ei ollut matkalla mihinkään, eikä minkäänlainen kompassi pystyisi osoittamaan hänelle suuntaa.

Tunnin jälkeen kurssin opettaja – eläkeikää lähestyvä pieni ja ystävällinen rouva, hellittelynimeltään Mimmi – pyysi Samulia jäämään ja sopimaan tehtävistä, joilla Samuli voisi korvata kurssin aiemmat tunnit ja poissaolonsa. Samuli sanoi olevansa kiireinen ja lähettävänsä myöhemmin sähköpostia. Opettajan huolestunut katse kuumotti Samulin selkää, kun hän harppoi luokasta.

Turvallisen välimatkan päässä Samuli nojautui seinään katselemaan ohikulkijoita ja miettimään, miten selviäisi hyppytunnistaan.
« Viimeksi muokattu: 01.02.2020 00:59:40 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Ja sitten polkaistaan käyntiin myös Juuson tarina. :) Reaktioyhtälöissä taisin väittää, että Juuson lukiosäädön nimi oli Markus, mutta tässä tekstissä se muuttuikin Markoksi. Koetan muistaa päivittää sen Yhtälöihin joskus!




TOINEN LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Puhelin piippasi. Juuson sydän jätti lyönnin välistä ja alkoi sitten jyskyttää. Hänen sydämensä oli temppuillut usein kuluneina viikkoina, vaikka koskaan aikaisemmin puhelimen merkkiäänet eivät olleet aiheuttaneet hänelle rytmihäiriöitä. Se oli vähän pelottavaa, jos sitä pysähtyi miettimään, mutta Juuso ei pysähtynyt. Hänellä oli kiire keskittyä vatsanpohjaa hivelevään kutkutukseen, joka oli toinen merkkiäänten aiheuttamista reaktioista.

Mun treenit peruttiin, mennäänkö joulukadun avajaisiin? Marko kirjoitti. Juuso ennätti vain hymyillä ennen kuin hänen sormensa jo naputtivat peukkuemojin. Vasta vastauksen lähetettyään hän muisti luvanneensa mennä vanhempiensa kanssa. Se oli perheperinne, josta Hirvoset pitivät kiinni vuosittain – vieläkin, vaikka Juusokin kuopuksena oli jo täysi-ikäinen. Juuson isän suurta hupia oli arvuutella, kuka minäkin vuonna esiintyi joulupukkina ja millainen hirvityskravatti kaupunginjohtajalla milloinkin oli tyylikkään villakangastakkinsa alla.

Juuso tuijotti äidinkielen esseetään pohtiessaan, mitä tekisi. Hän oli puolen tunnin pakertamisen tuloksena saanut konseptin täytteeksi jopa otsikon, unohtamatta tietenkään omaa nimeään. Puhelin piippasi uudestaan. Hänen katseensa sännähti siihen. Marko oli lähettänyt vastaukseksi sydämen – yksinkertaisen, mutta syvästi sykähdyttävän. Sen siivittämänä Juuso ponkaisi tuolistaan, kiirehti huoneensa ovelle ja jatkoi hitaammin keittiöön.

Isä askarteli yhä keittiössä: hän oli levitellyt pöydälle jouluvaloketjun, johon hän yritti vaihtaa polttimoita. Juuso hymyili huomatessaan, että yritys oli edelleen pelkkä yritys. Isä oli saanut vastikään lukulasit, ja vaikka hän piti niitä kuuliaisesti nenällään, hän katsoi jatkuvasti niiden yli. Ei ollut ihme eikä mikään, ettei laseista ollut apua.

Juuson huomattuaan isä sanoi: ”Katsohan nyt, mikä tässä muka on vikana. Miksei tämä pala vieläkään?”

”Siinä on edelleen vanha polttimo”, Juuso vastasi naurua pidätellen. ”Katso vaikka.”

Isä kurtisti kulmiaan. ”Katsoisinhan minä, jos jotain näkisin.”

”Auttaisi varmaan, jos katsoisit niiden rillien läpi”, puuttui puheeseen äiti, joka oli ilmaantunut nojaamaan keittiön oviaukkoon virne kasvoillaan.

”Ei se ole niin yksinkertaista…”

On se, äiti ilmehti huulillaan Juusolle isän selän takana. Juuson hymy syveni. Isä oli välillä hellyttävän hölmö.

”Hei”, Juuso rohkaistui sanomaan, ”sopisiko, jos mä menisin sinne avajaisiin kavereiden kanssa? Mä… Mä tarvitsisin vertaistukea yhteen äikän esseeseen.”

Äiti kohotti kulmiaan kysyvänä, mutta isä vastasi hajamielisenä katse yhä ongelmia aiheuttaneessa polttimossa: ”Sopiihan se… Kai sä tulet kuitenkin meidän kyydissä? Siellä on kova pakkanen.”

”Mä menen mieluummin pyörällä”, Juuso henkäisi ja riensi takaisin huoneeseensa ennen kuin tarkkanäköisempi äiti ehti esittää kysymyksiä.
« Viimeksi muokattu: 02.12.2019 01:04:14 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 313
Löysin tämän kalenterin pariin jo eilen, mutta koska väsymys niin aivot eivät suostuneet tekemään yhteistyötä kommentoinnin kanssa ;D

Tosi kiva, että olet ottanut tämmöisen aikahypyn näiden hahmojen tarinassa. Tuossa ehdinkin hieman arvuutella mielessäni, että minkälainen tämä Juuson ja Samulin joulukalenteri tulee olemaan, kun asiasta vihjaisit tuolla toisen tekstin parissa. Mutta tätä en olisi osannut odottaa, joten olipa mukava yllätys :) Jään siis aivan ehdottomasti seuraamaan tätä!

Jos tämä on tosiaan vuorottaista kerrontaa, niin se toimii varmasti hyvin, sillä ainakin nämä ekat toimivat hyvin niin. Mukavaa päästä tasapuolisesti seuraamaan kummankin kuulumisia. Samulin kohdalla huomio kiinnittyi tietenkin heti siihen, että miksi tämä on ollut niin kauan pois koulusta. Tosin uskon, että tähän tullaan saamaan selvyyttä tulevissa luukuissa. Juuson kohdalla saatoin tuntea pienen kirpaisun sydämessäni, kun hänellä onkin Marko eikä Samuli ;) Mutta se on toki ymmärrettävää, plus tuo tunne kun puhelin kilahtaa ja sydän takoo, se on niin ihanaa! Hymyilin Juuson äidin tarkkanäköisyydelle!

Ihanaa kun kirjoitat tätä, tulen roikkumaan mukana :D

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vendela, sellaista se joskus on, ettei aivot suostu yhteistyöhön! ;D Ihanaa kuitenkin, että olet löytänyt tämän pariin ja aiot pysytellä matkassa mukana. Toivotaan, että saan kerrankin jotain kunnialla valmiiksi. Hyvä jos tuntuu siltä, että tällainen vuorottainen kerronta toimii! En ole muistaakseni koskaan kokeillut tällaista ratkaisua, että sekä näkökulmat että tapahtuma-ajankohdat vuorottelevat, joten en oikein tiennyt, millainen sillisalaatti (tai rosolli) tästä tulisi. Toivottavasti tässä pysyy mukana! Lämpimät kiitokset ihanasta kommentista! :-*




KOLMAS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Tavoitteelliset ja elämänjanoiset aikuiset luovivat Samulia vastaan hänen kävellessään lukion käytävillä. Nauru ja elämänilo pulppusivat. Ryhdit olivat reippaan suoria tai kirjapinoista kumaria, mutta itsevarmoja yhtä kaikki. Silmissä kimmelsi tulevaisuus.

Samuli tunsi uivansa vastavirtaan. Hän mietti, huomasiko kukaan. Siitä hän oli oikeastaan varma, että hänen poikkeavuutensa huomattiin, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko kukaan pannut merkille hänen epätavallisen pitkää poissaoloaan. Tuttuja huomatessaan hän yritti pitää katseensa matalana ja olla herättämättä huomiota. Ei hän tiennyt, kiinnostiko ketään, mutta hän ei halunnut vahingossakaan joutua selittelemään. Se päättyisi katastrofiin.

Ruokalan toiselta puolelta Lassi katsoi Samulia, tai ainakin Samulin suuntaan, ryppy syvänruskeiden silmiensä välissä. Samulista tuntui, että hänen sydämensä oli lakata lyömästä kokonaan.

Joulukuuta ei ollut kulunut kauaakaan, kun Samulille realisoitui, että hänen ryhmänohjaajansa oli huomannut. Sen ei tietenkään olisi pitänyt olla yllätys; olihan Samuli joutunut toimittamaan lukiolle lääkärintodistuksen. Hän oli kuitenkin elätellyt hataraa ja sitäkin hartaampaa toivetta hiljaisesta hyväksynnästä.

”Samuli”, kutsui Metsola ryhmänohjaustunnin päätteeksi, vaikka Samuli yritti kiirehtiä luokasta ensimmäisten joukossa. ”Jäätkö hetkeksi.”

Samuli tunsi muiden katseet kaikkialla kehossaan, ihollaan, kun nämä ohittivat hänen opettajanpöydän eteen seisahtuneen selkänsä. Sydän takoi, kylmät kämmenet hikosivat, katse hapusi kiintopistettä. Hetken Samulista tuntui kuin hän pyörtyisi, tuupertuisi niille sijoilleen eikä saisi kiinni pöydänreunastakaan.

Kun luokka tyhjeni ja Metsolan varovaiset askeleet lähestyivät, Samuli tokeni. Hän perääntyi yhtä eturivin pulpettia vasten, kun Metsola istahti opettajanpöydän sivureunalle puoliksi, melkein kuin valmiina pakenemaan. Nuoren miesopettajan kasvot näyttivät tavallistakin hämillisemmiltä. Metallisankaisten silmälasien pyöreistä linsseistä heijastui luokkahuoneen perukoilla välkkyvä kattolamppu. Samuli yritti nielaista. Hän puristi pulpetinlaitaa sormissaan kuin hukkuva.

Metsolan kehonkielestä heijastui miltei samanlaista hermostuneisuutta. Opettaja otti lasit päästään ja laski ne pöydälleen, eikä hän sen jälkeen näyttänyt tietävän, miten jäsentelisi pitkät raajansa. Lopulta hänen toinen kätensä hakeutui jonnekin niskaan, ja hän sanoi hiljaa: ”Tuota… Miten – miten sä olet – jaksellut?”

Hätätilanteiden ongelmanratkaisija Samulissa alkoi laskelmoida, mitä sellaiseen kysymykseen kuului vastata. Hänen omahoitajansa oli kysynyt saman kysymyksen preesensissä hänen kotiutuessaan. Samuli muisti ehkä kohauttaneensa olkiaan.

Miten hän oli jaksellut? Hän heräili tunteja ennen herätystä ahdistuksen koura kurkussaan. Hän pakotti itsensä syömään. Hän karjui tyynyynsä silloin, kun ketään ei ollut kotona.

Hätää huutava ihminen Samulissa tunsi tasapainoilevansa reunalla. Niinpä Samuli tunsi hymyilevänsä ja kuuli sanovansa: ”Hienosti.”


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 814
Minä hyppään tarinan mukaan. Hienoa saada kuulla molempien aikaisemmasta elämästä. Huomaan jo tässä vaiheessa, kuinka näiden nuorten luonteet ovat jo muovautuneet viimeistään tässä vaiheessa sellaiseksi mitä he ovat myöhemmin. Vasta kaksi yötä sitten nukuin levottomasti nähden unia suorittamattomista lukiokursseista (uni joka minulla toistuu usein). Ja nyt luen kuinka Samulilla on kursseja rästissä, voi sentään.  :(  Hänellä on siis ollut jokin sairaalajakso. Selviääköhän syy tässä viikkojen aikana?

Juuson elämä on hieman mutkattomampaa, tai sanoisiko näin että hänellä on mutkia, joiden kanssa on hieman miellyttävämpi elää. Toivottavasti hän saa apuja myös äidinkielen esseeseen, vaikka hänellä näyttää olevan mielenpäällä jotain vielä hieman henkilökohtaisempaa.

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 313
Vaikka Samulilla on tässä rankkaa, ja varmaan rankemmaksi vielä menee joulukuun aikana, niin silti näen tämän kuitenkin hyvänä asiana. En hahmon itsensä kannalta niinkään, vaan ennemmin lukijan kannalta, joka oppii tuntemaan hahmon ja ymmärtämään tämän käytöstä paremmin. Tässä näyttää olevan pohjaa sille mitä Reaktioyhtälöissä tapahtuu, ja samalla tämä on myös hyvä keino tuoda asiat lukijan tietoisuuteen ilman että niitä tarvitsee sitten tuolla toisessa tarinassa ruotia pohjamutia myöten :)

Mutta voi kurjuus kun Samuli joutui turvautumaan valehteluun. Vaikka onhan se ymmärrettävää, ettei sitä mielellään jaa omia henkilökohtaisuuksia muille. Selviääköhän Samulin sairasloman syy lukijalle jossain vaiheessa? Ja väkisin mietin myös, että onkohan Jori näissä lukiokuvioissa mukana vai tuleeko hän Samulin elämään sitten myöhemmin. Jää nähtäväksi!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Fairy tale, mukava kuulla että olet mukana! Olen mielissäni siitä, jos tämä tarina pohjustaa hahmojen myöhempiä luonteita, koska tässä tosiaan käsitellään eräänlaisia käännekohtia heidän elämissään, erityisesti Samulin osalta. Itsekin näen, että näillä tapahtumilla on vaikutusta siihen, millaisiksi nuoriksi aikuisiksi he varttuvat. Samulin sairaalajaksoa avataan kyllä vielä lisää myöhemmissä rapsuissa, vaikkakin vähän rivien välistä. Kiitoksia kovasti ihanasta kommentista! :-*

Vendela, ihanaa että näet tässä tarinassa rankkuudesta huolimatta jotain hyvää! Minustakin on ihanaa vihdoin päästä availemaan vähän enemmän näiden hahmojen historiaa ja ongelmia. On ihan totta, että se on hyvä myös Reaktioyhtälöiden kannalta. Olen paljon tuskaillut sen kanssa, minkä verran ja miten Samulin menneisyys tulee siinä esiin. Tässä tarinassa palataan kyllä myöhemmin vielä Samulin sairauslomaan, ja pääpiirteittäin sen syyt pitäisi selvitä. Sen verran voin lisäksi vielä paljastaa, että Jorikin on mukana kuvioissa ja hänestä kuullaan pian. Suuret kiitokset ihanasta kommentista! :-*




NELJÄS LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Torilla tungeksi valtavasti väkeä. Suurin osa oli lapsiperheitä, mutta mukaan mahtui muitakin: yksinäisiä aikuisia, teinejä energiajuomatölkkeineen, vanhuksia rollaattoreineen. Joulu totisesti yhdisti ihmisiä, kipakasta pakkassäästä huolimatta.

Väkijoukossa oli aistittavissa levotonta liikehdintää, kun kaupunginjohtaja paasasi tyypillistä monologiaan kaupunkinsa suurista saavutuksista. Olisi voinut kuvitella, että hän olisi säästänyt vuoden kohokohdat uudenvuodenpuheeseensa, mutta asukkaat olivat jo tottuneet siihen, että hän hönki ylpeyttään jokaisessa mahdollisessa käänteessä.

Marko pukkasi Juusoa olkapäähän ja sanoi: ”Siä oot ajatuksissas.”

Juuso keskeytti väkijoukon skannaamisen katseellaan, hymähti ja hymyili alistuneesti. ”Niin oon. Sori. Mä vain yritän nähdä, missä mun porukat menee. Mä vähän niin kuin sepitin niille, että kaipaan vertaistukea äikän esseeseen ja lähdin siksi kavereiden kanssa.”

Marko tyrskähti kaulaliinaansa. ”Juu, pyyä toki miulta apua. Miä en oo vielä ees aihetta keksiny. Miä en ymmärrä, mitä Karvosen päässä liikkuu, kun se keksii niin abstrakteja tehtävänantoja. Sillä varmaan harvenee aivosolut sitä mukkaa ko hiuksetki.”

Juuso hymähti. Markon huumori oli toisinaan vähän raisua, mutta se oli yhtä erottamaton osa Markon särmikkyyttä kuin sympaattinen eteläsavolainen puheenparsikin. Juuso unohtui katselemaan väkijoukon sijasta Markoa, tämän hymyileviä silmiä ja pisamia, jotka sinnittelivät nenän päällä talven pimeydestä huolimatta. Silloin hän sai uuden muksauksen olkapäähänsä.

”Ei näytä siunkaan aivosoluilla hyvin menevän”, Marko sanoi ja nauroi. ”Harmin paikka. Miulla ois täällä jottain, mikä ei varmaan juuri edistä niien toimintaa…”

Sanojensa saattelemana Marko kaivoi laukustaan termospullon, avasi korkin ja antoi Juuson haistaa. Juuso kohotti kulmiaan suklaisen tuoksun höyrytessä hänen sieraimiinsa.

Kevyesti minttuviinalla terästettyä”, Marko kuiskasi silmää iskien.

Marko ojensi Juusolle pienen muovimukin ja kaatoi siihen ja termospullon korkkiin täyteläisenruskeaa kaakaota. Hetken Juuso epäröi, mutta sitten hän muisti, että oli lauantai ja he olivat täysi-ikäisiä ja kaikki oli muutenkin hyvin, enemmänkin kuin hyvin. He skoolasivat, ja kuuma juoma alkoholin kevyellä kitkeryydellä höystettynä poltteli kurkussa. Kaupunginjohtaja oli tehnyt tilaa joulupukille, ja yleisön joukossa kiersi tonttuja jakamassa karkkia lapsille. Yhtäkkiä Juusolla oli levollinen olo. Tuntui samanaikaisesti niin nuorelta ja niin aikuiselta. Tuntui siltä, ettei olisi halunnut olla missään muualla, mutta toisaalta ei olisi malttanut odottaa tulevaisuutta kaikkine mahdollisuuksineen.

”Syty, syty, jouluvalot!” he huusivat muiden mukana, kun aika koitti, ja kun pääkadun ylle ja reunamille viritetyt valoasetelmat alkoivat hohtaa lämmintä valoaan, Juuso otti Markoa kädestä.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
VIIDES LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Satoi lunta. Suuria, epäsäännöllisen muotoisia hiutaleita kieppui hallitsemattomana myräkkänä. Ikkunan alaosaan oli jo kasaantunut keveä, pehmeä lumikerros.

Samuli yritti keskittyä työn alla olevaan logaritmifunktiotehtävään, mutta numerot eivät suostuneet hahmottumaan hänen silmissään. Ne seurasivat toisiaan paperilla merkityksettöminä symboleina. Katse harhaili yhtenään ikkunaan ja sen takana myräköivään valkoharmauteen. Ajatukset eivät jäsentyneet, ja Samulin yritykset tarttua niihin jäivät ponnettomiksi.

Terävä koputus oveen lävisti horroksen. Samuli tunnisti sen heti, ja refleksi ohjasi hänet ottamaan kynän käteen ja näyttämään syventyneeltä.

Kun Sanna ei sanonutkaan asiaansa saman tien ja häipynyt, epämääräinen hermostuneisuus hiipi Samuliin. Hän havaitsi liikettä silmäkulmastaan ja katsahti ovelle. Sanna oli astunut peremmälle ja vetänyt käsivartensa puuskaan. Hänen huoliteltujen kulmiensa väliin piirtyi hienoinen ryppy hänen katsellessaan poikaansa. Samulista alkoi tuntua epämukavalta.

”Sun valmentaja soitti”, Sanna totesi ykskantaan.

Samulin sydänalaan holahti jotain hyytävää. ”Luisteluvalmentaja?” hän tarkensi ja joutui yskähtämään, sillä sana takertui kurkkuun.

”Voiko sitä toista edes valmentajaksi kutsua”, Sanna sanoi ja tuhahti. Tuhahdus ja sen sysäämä tuttu lannistuneisuuden hyöky Samulissa kertoivat täydellistä tarinaa siitä, kuinka vähän äiti todellisuudessa arvosti Samulin kakkosharrastusta.

Samuli kohautti olkiaan. Yhtäkkiä hän ei halunnut mitään muuta kuin palata läksyjensä pariin. Hän ei halunnut tietää, mitä asiaa Turkalla oli hänelle tai hänen äidilleen. Hänellä oli kuitenkin ikävän varma tunne siitä, että Sanna kertoisi joka tapauksessa.

”Se on kuulemma yrittänyt tavoitella suakin. Se haluaa tietää, milloin sä pystyt palaamaan jäälle.”

Pystyminen kuulosti siltä kuin kaikki olisi ollut Samulista itsestään kiinni, ja Sannan tutkiva katsekin tuntui tarkoittavan juuri sitä. Sen katseen alla Samulin olo oli paitsi epämukava, myös paljas. Hän laski katseensa matematiikanvihkoonsa, joka tuntui kutsuvalta kaikessa tuttuudessaan ja turvallisuudessaan ja sekavuudessaankin.

”Tiedäthän sä itsekin”, Samuli sanoi hiljaa.

Hiljaisuus laskeutui paljon painostavampana kuin lumi ikkunan takana. Silmäkulmastaan Samuli havaitsi Sannan vaihtavan painoaan jalalta toiselle.

”Se haluaa keskustella sun tulevaisuudesta”, Sanna jatkoi. ”Jatkosuunnitelmista. Et sä voi vältellä sitä loputtomiin.”

Samuli halusi väittää vastaan. Hän halusi väittää, ettei vältellyt mitään, mutta totuus oli tietysti toinen, ja kai he molemmat tiesivät sen.

Samuli nosti katseensa ikkunaan, josta onneksi ei heijastunut mitään, ja sanoi: ”Mä juttelen sen kanssa.”

Yksin jäätyään Samuli sanoi ääneti, ettei kysymys ollut niinkään siitä, milloin hän pystyisi palaamaan jäälle, vaan siitä, haluaisiko hän.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
KUUDES LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Tanssiopiston nuorten street-ryhmä veteli viimeisimpiä harjoituksiaan ennen joulunäytöstä ja muutaman viikon talvitaukoa. Treenit olivat jo pari viikkoa keskittyneet lähinnä esityksen hiomiseen, mutta Juuson olo ei vieläkään ollut kovin varma tai luottavainen. Hän yritti kovasti päästä siihen pisteeseen, jossa koreografia kumpusi selkäytimestä ja keho suorastaan eli ja hengitti sitä, mutta se oli osoittautunut erityisen haastavaksi juuri sinä vuonna. Apua ei ollut siitäkään, että Juuso kyllä tiesi, mistä kiikasti; hän ei yksinkertaisesti mahtanut sille mitään.

Niinpä Juuso jälleen kompuroi jalkoihinsa, kun koitti osuus, jossa hän ja Marko tanssivat vuorovaikutuksellisen minikoreografian muiden keskellä. Juuso tunsi askeleet ja liikkeet, mutta Markon läheisyys sai hänet irtautumaan kehostaan kerta toisensa jälkeen, vaikka hän kuinka yritti keskittyä itse tekemiseen ja leikkiä, että tanssiparina oli joku toinen.

Juuso yritti jatkaa ja pysytellä tahdissa, mutta musiikki katkesi. Opettaja käveli mankan luota heidän eteensä – tarkemmin ottaen Juuson eteen – ja läimäytti kämmenensä yhteen.

”Juuso, keskity”, Karri komensi, ja hänen katseensa oli vielä tiukempi kuin äänensävynsä. ”Keskity. Sä olet muissa maailmoissa. Sulla sujuu muu esitys ihan hyvin, mutta tässä sä jotenkin herpaannut.”

Juuso tasasi hengitystään ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hän saattoi tuntea muiden ryhmäläisten katseet salin reunoilta, ja hänellä oli epämukava olo, vaikka hän tiesi Karrin puhuvan niin hiljaa, etteivät ulkopuoliset kuulleet. Juuso vilkaisi Markoa, joka tuijotteli kengänkärkiään ja väänteli käsiään.

”Hei, sä osaat tän”, Karri jatkoi kuulostaen lempeämmältä ja puristi Juusoa olkavarresta. ”Kokeillaan vielä. Mä en haluaisi sekoittaa pareja, kun te sovitte tähän samanpituisina niin hyvin. Vai mitä mieltä te ootte?” Karri vilkuili vuoroin Juusoa, vuoroin Markoa.

”Kokeillaan vaan”, Juuso hengähti, ja Marko nyökkäsi, ja niin he kokeilivat – ja kokeilivat.

Pakon edessä Juusokin alkoi osua askelmerkkeihin, mutta se oli työn ja tuskan takana ja vaati edelleen raivokasta keskittymistä, joka oli vaarassa herpaantua heti, jos hänen katseensa eksyi Markoon. Juusosta tuntui, että Marko oli kaikkialla hänen elämässään: koulussa, treeneissä, vapaa-ajallakin vähintään ajatuksissa. He olivat tutustuneet syksyn ensimmäisissä tanssiharjoituksissa, kun Marko oli liittynyt ryhmään uutena, vastikään paikkakunnalle muuttaneena mutta jo vuosikaudet erilaisia katutansseja tanssineena, ja pian he olivat löytäneet itsensä samoilta lukiokursseiltakin. Juuso ei ollut koskaan ollut ihastunut sillä tavalla, ja tavallaan se oli kauheaa.

Se oli kauheaa, mutta se oli ihaninta.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
SEITSEMÄS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Keskiviikko oli siinä periodissa raskaiden kirjojen päivä. Samuli raahasi laukussaan äidinkielen kurssikirjaa ja kielioppijärkälettä, englannin ja ruotsin vastaavia, biologian tiiliskiveä ja yhteiskuntatiedon nidettä. Laukun olkahihna painoi hartiaa lysyyn, ja Samuli ajatteli, miten paljon ergonomisempi vaihtoehto reppu olisi sellaisina päivinä. Hän oli luopunut laukkukaapistaan jouduttuaan jäämään pois, koska niistä oli krooninen pula, eikä hän ollut jaksanut selvittää, saisiko hän jostakin uuden.

Kun Samuli pitkän päivän päätteeksi tarpoi pyörätelineille, hän oli pysähtyä puolimatkassa huomatessaan jonkun seisovan hänen pyöränsä vieressä, tankoon nojaten. Se joku oli kuitenkin jo huomannut Samulin. Samulilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaansa, vaikka hän olisi mieluummin vältellyt sitäkin kohtaamista viimeiseen saakka.

Oli oikeastaan onni, että Samuli oli niin väsynyt. Hän ei jaksanut hermoilla. Hän tunsi itsensä vain paljaaksi ja lannistuneeksi Jorin katseen alla. Siinä ei ollut mitään uutta; tiesihän Jori Samulista asioita, joita kukaan muu ei tiennyt.

Jorin hymy oli lämmin, ja hänen tummissa silmissään käväisi leikkisä pilke, kun hän suoristautui täyteen mittaansa Samulin seisahtuessa toiselle puolen pyöräänsä. ”Katos vaan, meidän Samuli on palannut”, Jori sanoi ja naurahti tuttuun, kumeaan tapaansa.

Hetken he tarkkailivat toisiaan. Jori näytti erilaiselta. Hän oli kasvattanut parran. Tumma karvoitus sopi Jorin muutenkin tummiin piirteisiin, mutta Samuli ei tiennyt, pitikö hän muutoksesta vai ei.

Jori vakavoitui ja jatkoi: ”Sä et ole vastannut viesteihin.”

”On ollut muuta mielessä”, Samuli sanoi. Hän vilkuili ympärilleen, mutta muita ei näkynyt lähietäisyydellä; suurin osa pyörätelineistä oli jo tyhjillään siihen aikaan iltapäivästä.

Jori kohotti kulmiaan. ”Epäilemättä, mutta olisit sä nyt jonkin elonmerkin voinut itsestäsi antaa. Voisi ajatella, että mun ansiosta sä ylipäätään olet vielä siinä.”

Samulin sisuksissa kuohahti. ”Pitäisikö mun olla kiitollinen siitä, että mulla on vaikeampaa kuin koskaan?” hän sihahti.

Jorin vahvat kulmat rypistyivät. ”Älä viitsi. Sä näytät huomattavasti paremmalta.” Jori tutkaili Samulia pitkään, tarkkaan, ja hänen suupielensä nytkähti omituiseen hymyntapaiseen. Hän jatkoi matalammalla äänellä: ”Onko ne antaneet sulle parempia troppeja?”

Samuli sulki silmänsä, puristi pyöränsä sarvea ja toivoi olevansa missä tahansa muualla. Sitten hän avasi lukon ja kiskaisi pyörän telineestä vilkaisemattakaan Joriin.

”Mun täytyy saada olla yksin”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja polkaisi vauhtiin. Renkaat sutivat telineiden väliin kerääntyneessä lumessa.

”Ilmoita toki, jos muutat mielesi”, Jori sanoi perään.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
KAHDEKSAS LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Juuso istui hyppytunnilla kirjastossa ja kuunteli, kuinka seinäkellon viisari raksahti eteenpäin aina tasaminuutein. Hän yritti tehdä fysiikan läksyjä alta pois, mutta ajatukset harhailivat, vaikka asia oli tuttua ja vasta aamutunnilla kerrattua. Juuso ei ollut koskaan ollut hyvä kirjoittamaan; hänen vahvuutensa oli laskupää. Esseetyyppiset tehtävät lannistivat häntä niin, ettei hänellä ollut motivaatiota edes yrittää sanallistaa tietotaitoaan. Oli ollut hänen onnensa, että syksyn kemian ylioppilaskirjoituksissa oli ollut kohtalaisen runsaasti laskuja ja terminselitystehtäviä, joista oli mahdollista selvitä köyhemmilläkin kirjoittajanlahjoilla. Hän saattoi vain toivoa samaa keväälle, kun vuorossa olisi fysiikka. Äidinkielestä hän ei tavoitellut muuta kuin läpipääsyä.

”Moi”, Juuso kuuli tutun äänen yläpuoleltaan, ja kun hän kohotti katseensa, Mikko oli jo istahtanut hänen viereensä.

”Ai, moi”, Juuso vastasi.

”Suakin näkee”, Mikko sanoi hymyillen, laski reppunsa lattialle tuolinjalkaa vasten ja alkoi kuoriutua takistaan. Takkia kuorruttavista pisaroista päätellen ulkona oli satanut jotain. ”Mitä kuuluu?”

”Ihan hyvää”, Juuso sanoi automaattisesti, ajattelematta asiaa. Se oli hänen vakiovastauksensa sitä nykyä. Hänelle kuului kyllä hyvää, mutta ei hän ollut vielä valmis jakamaan suurinta ilonlähdettään kenenkään kanssa. Hänen perheensäkään ei tiennyt, ei Markosta eikä edes hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jos Juuso jollekulle kertoisi, hän kertoisi varmasti ensimmäiseksi Mikolle, joka oli ollut hänen läheisin ystävänsä läpi lukion. Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.

”Fysiikkaa nähtävästi”, Mikko kommentoi vilkaistuaan Juuson pöydälle levittelemiä eepoksia. ”Kenelläpä ei menisi hyvin, kun saa rassata aivonystyröitään aineen ja energian ekvivalenssilla.” Mikko nosteli oman kirjakasansa pöydälle ja jatkoi sitten: ”Hei, mitä tuumisit jos lähdettäisiin pitkästä aikaa lenkille? Illalla ei pitäisi tulla lunta enää. Käytäisiin katsomassa, miten vesitornin purkutyöt edistyy.”

Juuso oli jo vastata myöntävästi, kunnes hän muisti luvanneensa muuta Markolle. Ei olisi kohteliasta perua sitä enää. Miksi menojen piti aina mennä ristiin?

”Sori, tänään ei onnistu”, Juuso mutisi ja keskitti katseensa oppikirjaan. ”Mulla on… yksi juttu.”

Heti yhden jutun sanottuaan Juuso katui – se oli epämääräistä ja epäoikeudenmukaista. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Seinäkello raksahti.

”Entä myöhemmin tällä viikolla?” Mikko ehdotti.

Juuso kelasi mielessään suunnitelmanpoikasia, joita hänellä ja Markolla oli, eikä hän yhtäkkiä osannut sanoa muuta kuin: ”Ehkä, katsotaan.”

Juuson kurkkua kuristi, ja hänen mahassaan möyri. Hän tuijotti kirjaansa ja Mikko omaansa. Juuso mietti, miten tavallisesta kaverustenvälisestä kanssakäymisestä olikin kehkeytynyt niin vaikeaa.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tämä joulukalenteriprojekti on ollut yllättävän rankka, ja olen monta kertaa meinannut heittää lapaset hankeen. On ollut vaikeaa kirjoittaa Samulin ahdistuksesta, pelosta ja yksinäisyydestä, kun mieleen on muistunut vääjäämättä oma lukioaika, joka oli minulle todella synkkä ja lohduton elämänvaihe. Olen yrittänyt muistutella itseäni siitä, että Samulilla on vielä edessään onnellisia aikoja, aivan varmasti on (olenhan kirjoittanut niistä!), mutta silti imeydyn epämiellyttävän vahvasti Samulin tämänhetkisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Huhhuh. Vielä kuitenkin sitkutellaan etiäpäin! Toivottavasti tämä kalenteri on tarjonnut jonkinlaista lukuiloa jollekulle, vaikkei tässä näinä parittomina päivinä kovin onnellisissa joulutunnelmissa liikutakaan. Kiitos kovasti, jos luet; se merkitsee enemmän kuin osaan kertoa. :-*




YHDEKSÄS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Harmaisten kaksikerroksinen omakotitalo oli valkoista tiiltä. Se seisoi arvokkaana rinteessä järven rannalla. Iso piha omenapuineen ja siisteine tuijarivistöineen oli hautautunut lumipeitteeseen. Kuvaan kuuluva tummanharmaa farmari-Volvo oli poissa, kun Samuli hölkkäsi kotiovelle.

Rintaa pisti. Silmissä sumeni, kun vauhti pysähtyi, ja Samulin oli pakko nojautua ovenpieleen hengittämään – tai pikemminkin puuskuttamaan. Hän ei oikeastaan olisi saanut vielä juosta, ei edes hölkätä, mutta hänen oli täytynyt päästä tuulettumaan. Juoksulenkki oli yhä vieläkin hänen luottopakoreittinsä, ja hän oli kaivannut sitä kipeästi. Kun molemmat urheiluharrastukset olivat katkolla, viikonloppuisin ei ollut juuri mitään muuta tuottoisaa tekemistä kuin läksyt ja ylioppilaskirjoituksista ahdistuminen, joista jälkimmäinen ei yleensä edes ollut kovin tuottoisaa.

Samuli vilkaisi aktiivisuusrannekettaan ja totesi, että mielenterveyden varjelemiseksi olisi parempi jättää se kotiin seuraavalla kerralla. Lisäksi olisi parempi tyytyä kävelemään seuraavalla kerralla. Järven kiertäminen oli vienyt häneltä melkein tuplasti sen mitä kesällä, ja syke huiteli edelleen taivaissa. Samulille oli hoettu, että ylikunnosta toipuminen oli pitkä prosessi, mutta sen konkretisoituminen oli turhauttavaa.

Talo oli tyhjä ja hiljainen. Samuli ei tiennyt, mihin vanhemmat olivat aamupäivällä lähteneet, mutta siinä ei ollut mitään poikkeuksellista; Sanna ja Ilmari Harmainen viettivät sangen aktiivista elämää, ja Kasperi Samuli, kahden kiireisen asianajajan ainoa lapsi, oli tottunut yksinoloon.

Samuli vetäytyi yläkertaan huoneeseensa, joka oli kutakuinkin koko talon ainoa paikka, joka ei ollut kliinisen valkoinen ja pelkistetty ja ahdistavan avara. Joskus Samuli mietti, mihin kolmihenkinen perhe muka tarvitsi kaiken sen tilan. Yläkerran kaksi vierashuonetta ammottivat tyhjillään kaiken aikaa. Kai Samulille oli alun perin toivottu pikkusisaruksia, mutta Samulikin oli lopulta ollut pitkäaikaisten lapsettomuushoitojen tulos. Hän oli saanut tietää sen puolivahingossa perheriidan aikana, ja silloin hänestä oli alkanut tuntua, että talo oli enää statussymboli, pelkkä kuori. Vanhemmat kävivät siellä lähinnä nukkumassa ja tahkoamassa etätöitä.

Samuli oli saanut mummoltaan kotiutumislahjaksi jouluvaloketjun, jonka hän oli ripustanut huoneensa katonrajaan Sannan kulmienkohotteluista piittaamatta. Hän naksautti sen päälle ja heittäytyi sängylleen katselemaan sitä. Sen eriväriset pallot hehkuivat lempeitä sävyjään ja pehmeitä hahmojaan hämärtyvään huoneeseen.

Hetkeksi Samuli oli onnistunut pakenemaan, mutta siinä hän taas oli, vankilassaan jota valopallotkaan eivät valaisseet. Ahdistus palasi hiipien, henkäys kerrallaan, mutta vääjäämättä. Samuli ei kyennyt pitämään loitolla ajatusta, jota hän oli juossut karkuun.

Lopulta hän tekstasi Jorille: Mitä sä haluat vastineeksi?
« Viimeksi muokattu: 09.03.2021 10:49:01 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 814
Paljon tsemppiä tämän joulukalenterin kirjoittamiseen. Jos heitätkin lapaset hankeen niin ne voi sieltä käydä hakemassa takaisin ja kuivattaa.
Et kirjoita Samulille helppoa lukioaikaa eikä se sitä ole kaikille elävässäkään elämässä ollut. Pidän kovasti kuinka avaat Samulin taustaa tässä pala palalta. Tietysti sitä toivoo että hänen elämässään olisi myös hyviä muistoja ja läheisiä ja lämpimiä ihmisiä. Hänen mummonsa ainakin muistaa häntä. En muista oletko hänen mummostaan jotain enemmänkin kertonut aikaisemmin.

Juusolla on oma puu ja kuorensa, jonka välissä hän taiteilee. Ei siinäkään aivan helppoa ole olla. Oikeastaan elämä ei koskaan ole ihan helppoa, mutta matkan tekee keveyemmäksi se matkaseura - joko voi jakaa asioitaan tai sitten ei voi. Voi Juusoa tuolla tanssiharkoissa, pää pehmeänä ja keskittyminen hakusessa. Toivottavasti hän löytää aikaa olla myös Markon kanssa. Kun joku kysyy mitä kuuluu, jos ei vastaakaan suomalaiseen tapaan ihan hyvää, niin se voi vain herättää hämmennystä, olen huomannut. Tuo sananvaihto taitaa olla ainoa suomalainen "valmiiksi näytelty teatteri" jossa melkein kuuluukin sanoa tietyt repliikit, ettei kenenkään maailma mene sekaisin.  :)

 

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 313
Täällä ollaan taas! Olin muutaman päivän poissa Finistä, joten olipa kivaa kun oli monta luukkua odottamassa lukemista. Vaikka tämä tarina ei kaikin osin olekaan kovin kevyt ja helppo, luen tätä todella mielelläni sillä nämä hahmot kiinostavat suuresti. On ollut mukavaa (tai no mukavaa ja mukavaa, mutta ymmärrät varmaan) kurkistaa heidän menneisyyteensä ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet niihin tapahtumiin mitä vaikkapa Reaktioyhtälöissä tapahtuu. Vaikka tämä on nyt varmasti rankkaa kirjoittaa, niin ajattele miten hyvin näillä kahdella nyt menee ♥

Juuson elämä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ihanaa oli lukea tuosta joulun avauksesta torilla, siinä oli jotenkin suloista ensi-ihastumisen tunnelmaa ja Marko vaikuttaa olevan täysillä hommassa mukana. Tuo tanssitreeni vain lisäsi tätä tunnetta, tosin siinä kävi hetken mielessä, että onkohan Juuso sittenkin enemmän ihastunut kuin Marko? Toisaalta taas, tuossa iässä on vaikea muutenkin aina tietää mitä oikein tahtoo ja kuinka reagoida kaikkeen ;D

Tässä viimeisimmässä Juuson osiossa oli kivaa, että myös Mikko oli kuvioissa. Hän on kyllä Juuson tuki ja turva monessa, ja toivon että niin tulee tapahtumaan tässäkin. Ymmärrän Juusoa, että hänen on varmasti vaikea kertoa ystävälleen tilanteestaan ja tuo on aivan kamalaa kun mieli vetää kahteen suuntaan! Muistakin itsekin kuinka olisin halunnut vain viettää kaiken aikani ihatukseni kanssa, ja kyllä siinä vain ystävyyssuhteet kärsivät. Toivottavasti Juusolle ei käy samalla tavalla! Ja toki tiedän ettei käy, sillä onhan Mikko myöhemmin kuvioissa mukana :) Toivon vain, että Juuso rohkaistuu kertomaan Mikolle tilanteestaan ja ihastuksestaan.

Samulin elämä on taas sitten yksi iso musta aukko :( Ymmärrän hyvin, että näiden pätkien kirjoittaminen vetää omankin mielen matalaksi! Siksi toivotankin kovasti voimia näiden kirjoittamiseen, ja onneksi voi aina otta iritoton ja kirjoittaa jotain siirappista ja suloista näiden kahden välille.

Tuohon Samulin sairastumiseen tulikin tässä nyt hieman uutta tietoa. Ylikunto on tosiaan aika paha ja näyttää siltä, että Samuli on muutoinkin sellainen suorittaja, joka pyrkii täydellisyyteen. En muista onko tuosta luisteluharrastuksesta ollut aikaisemmin tietoa, mutta se sopii Samulille hyvin :) Jorin kanssahan taisi olla sitä tennistä ellen väärin muista?

Mutta voi Samuli sentään kun menit tekstaamaan Jorille! Nyt pelottaa että kuinka tässä tulee oikein käymään! Tai siis tietäähän sen, ettei tässä ainakaan hyvin käy, mutta kuinka pahasti käy, jää nähtäväksi. Vaikka pelottaa, niin kyllä minä tulevatkin luukut luen, älä huoli ;D Sillä onhan tämä Samulin ja Jorin suhde todella iso juttu Samulin elämässä ja sellainen mikä on kiinnostanut lukijaa jo pitkään. Siksi toivon, että siihen tulee nyt hieman selvyyttä.

Edelleenkin seuraan tätä suurella mielenkiinnolla! Onneksi on vielä monta luukkua edessä :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi että, melkein itku silmässä luin ihania sanojanne, Fairy tale ja Vendela. Kiitos kovasti teille. Kommenttinne auttavat jatkamaan tätä matkaa. ♥

Fairy tale, mukavaa että pidät Samulin taustan avautumisesta pala palalta. Tämä tarina on ollut itsellenikin kiinnostava kurkistus menneisyyteen ja siihen, mitä siellä tarkalleen tapahtuikaan. Samulin mummosta en ole aikaisemmin muistaakseni kertonut, mutta hänestä kuullaan kyllä vielä lisää tämän kalenterin aikana. Joku sentään muistaa Samulia, ja se on merkityksellistä ja tärkeää, koska onhan Samulin tilanne kaikkiaan aika kurja. Juusollakin on tosiaan omat haasteensa, mutta onneksi hänellä sentään on läheisiä ja välittäviä ihmisiä elämässään. Kiitos ihanasta kommentista ja kannustuksesta, se merkitsee minulle todella paljon! :-*

Vendela, hienoa että olet nauttinut katsauksesta näiden tyyppien menneisyyteen! Tämän tarinan kirjoittaminen on kyllä ollut raskasta, mutta on ihan totta, että edessä siintää vielä paljon parempia aikoja. Olen ajatellut, että ehkä tämän kalenterin päätteeksi sopisi hyvin jokin onnellinen epilogi, mutta katsotaan. Juuson osalta onneksi onnea piisaa jo nyt, sillä Juuso-rassu on todella ihan head over heels. ;D Ensi-ihastumisen kutkuttavaa tunnelmaa olenkin koettanut tavoitella, joten ihanaa, että se on välittynyt. Musta aukko on taas oikein hyvä luonnehdinta Samulin elämästä tällä hetkellä. Valoa on vaikea nähdä. Samulin luisteluharrastuksesta ei ole aikaisemmin sarjassa ollut juttua, ja jossain vaiheessa kyllä selvinnee, miksei (ei tässä tarinassa eikä välttämättä Yhtälöissäkään, mutta joskus vielä). Jori tosiaan on Samulin tennisvalmentaja, eli aivan oikein muistat! Voi että, kiitokset ihanasta kommentista ja kannustuksesta, teit minut tosi iloiseksi! :-*




KYMMENES LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Juuso kyhjötti laavun lankkulattialla ja katseli, kuinka Marko lisäsi nuotioon puita ja kohenteli tulta. Kun Juuso oli ensimmäisen kerran nähnyt lumeen hautautuneen nuotiopaikan, hän ei olisi ikinä uskonut, että tuntia myöhemmin Marko olisi saanut taiottua siihen elinvoimaisen tulen. Niin oli kuitenkin käynyt. Marko oli kertonut lapsuuden partiotaustastaan, jonka opit mitä ilmeisimmin kantoivat aikuisuuteen asti. Apua oli ehkä ollut siitäkin, että Marko oli ottanut muutaman takkaklapin kotoaan mukaan. Sytykkeet hän oli kuitenkin vuollut itse vanhan kuusen alaoksista, ja Juuso oli seurannut sitä ihmetyksen ja ihailun vallassa.

Tulenlieskat kurottelivat yhä korkeammalle Markon lisättyä puut. Ne auttoivat ympäröiviä lumikinoksia valaisemaan pimeän talvi-illan. Nuotion lempeä loimu ja ritinä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kolkon laavun likaisesta lattiasta oli itse asiassa muodostunut aika mukava pesäkolo.

”Miun täytyy käyä kusella”, Marko ilmoitti suoristauduttuaan ja puisteltuaan käsiään. Hän asteli laavun seinän taakse näkösuojaan.

Loputtomalta tuntuvaa lorinaa kuunnellessaan Juuso huomasi, että hänenkin pitäisi käydä. He olivat hörppineet jo puoli termospullollista minttukaakaota, ja Juuso oli vähäisen alkoholikokemuksensa perusteella huomannut, että alkoholilla todella oli tapana juoksuttaa vessassa. Hänen oli kuitenkin niin lämmin, ettei hän raaskinut nousta.

Marko palasi, istuutui Juuson viereen ja rentoutti selkänsä seinään. Pelkkä Markon läsnäolo hymyilytti Juusoa. Läheisyys kihelmöi kaikkialla kehossa yhdessä alkoholin kanssa. He olivat retkeilleet laavulle saadakseen olla rauhassa kahdestaan, ilman ylimääräisiä silmäpareja, ja se oli osoittautunut hyväksi ideaksi. Juuso tunsi itsensä raukeaksi ja rentoutuneeksi. Syyllisyys Mikosta oli hälvennyt. Juuso ei ollut edes muistanut vilkuilla kelloa, vaikka sen täytyi olla jo paljon.

Hetken hiljaisuuden ja halailun jälkeen Juuso rohkaistui kysymään jotain, mikä hänen mieltään oli askarruttanut: ”Milloin sä tajusit olevasi homo?”

Marko ei häkeltynyt. Hän vain muikisteli suutaan mietteissään ennen kuin vastasi: ”Kauan sitten. Enhä miä joskus natiaisena tienny, että on olemassa heteroita ja homoja, mutta kyllä miä sillonki tiesin, että miussa on jottain erilaista. Pikkuhiljaa poikakaverit rupes ihastumaan tyttöihin, mutta miä ihastuinki niihin.”

Juusosta tuntui, että Markon kokemus oli tavallaan suoraviivaisempi kuin hänen. Juuson murrosikä oli alkanut paljon myöhemmin kuin ikätovereiden, ja vaikka häntä oli koko yläasteen ajan nimitelty Hinttari-Hirvoseksi, hän oli itse päässyt sinuiksi seksuaalisuutensa kanssa vasta lukiossa.

Juuso painautui Markoa vasten ravistellen ikävät muistot mielestään. Tärkeintä kai oli, että hän oli päässyt sinuiksi.
« Viimeksi muokattu: 11.12.2019 14:09:15 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
YHDESTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Jorin makuuhuoneen lämpöpatteri oli rikki, ja huoneessa oli hyytävää. Samuli hytisi peittoon kääriytyneenäkin. Oli vaikea uskoa, että vain hetkeä aikaisemmin hän oli valunut hikeä Jorin vartalon hohkatessa häntä vasten painavana, vaativana. Samuli hapuili alushousunsa ja villapaitansa lattialta, kiskoi ne ylleen ja yritti kääriytyä entistäkin pienemmälle kerälle lämpöä säästääkseen. Hän tasaili sykettään, kuunteli suihkun kohinaa ja katseli ikkunaan kiteytyneitä pakkaskukkia. Kipu tylppeni ja loittoni pikkuhiljaa. Hän hoki mielessään merkityksetöntä mantraa: kaikki on hyvin.

Samuli havahtui kylpyhuoneen oven kolaukseen. Hän oikaisi asentoaan ja katseli, kuinka Jori asteli ympäriinsä hyräillen, vartaloaan pyyhkeeseen kuivaten. Jorin kannoilla kylpyhuoneesta tuprahtanut vesihöyry haihtui huomaamattomiin.

Jori heitti pyyhkeensä makuuhuoneen oven päälle, otti vaatekaapista bokserit ja palasi sänkyyn. Samuli hölläsi otettaan peitosta, jotta Jori pääsi sujahtamaan sen alle. Suihkusaippuan mantelinen tuoksu kulkeutui Samulin sieraimiin. Samuli värisi Jorin kietoessa toisen jalkansa hänen jalkojensa väliin ja tämän viileän ihon kohdatessa hänen omansa.

”Koskas sä aiot palata tenniskentille?” Jori kysyi sivellen sormellaan Samulin kulmakarvaa.

”Liikuntakielto. En mä tiedä. Eiköhän sulla valmennettavia riitä ilman muakin.”

Jori naurahti, vetäisi kätensä pois ja kierähti selälleen. Hetken he makasivat siinä ja kuuntelivat naapurin keittiöstä kantautuvaa kolinaa.

”Syödäänkö jotain?” Jori kysyi ja käänsi taas päätään nähdäkseen Samulin kasvot.

”Ei ole nälkä”, Samuli vastasi automaattisesti, ajattelematta asiaa.

”Ai? Sun mahan kurina kertoo toista tarinaa. Koska sä olet viimeksi syönyt? Eilen, niinkö?”

Suuttumus ja itsepuolustustahto kuohahtivat Samulissa. Hänet valtasi halu päästä pois siitä loukosta, kuuntelemasta Jorin nokkavia kommentteja. Hän sysäsi peiton Jorin syliin, nousi ja alkoi vetää farkkujaan jalkaan. ”Haista paska”, hän mumisi puoliksi Jorille, puoliksi itselleen.

Jori oli hetkessä Samulin vieressä. Puristus olkapäästä oli napakka.

”Hei”, Jori sanoi. ”Mä olen huolissani susta, kai sä sen tajuat, helvetin härkäpää? Kyllähän sen nyt näkee, ettei sulla vieläkään ole kaikki kondiksessa. Sä olet luuta ja nahkaa. Lopettaisit itsesi rääkkäämisen.”

”Lopettaisit paskan jauhamisen”, Samuli vastasi ykskantaan, riuhtaisi itsensä Jorin otteesta ja marssi eteiseen. ”Sä sait haluamasi. Sen kun annat mulle mun osan, eikä sun tarvitse enää sietää tätä luuta ja nahkaa silmissäsi.”

Jori tuhahti, mutta haki keittiöstä purkin ja iski sen Samulin käteen.

Samuli puki takkinsa vasta ulkona pakkasessa, nojasi otsansa kerrostalon ulkoseinän röpelöiseen betoniin ja yritti tasata korvissa saakka kohisevaa sykettään.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 814
Pikkasen on pojilla eri tilanne meneillään. Vaikka Juuso on tuolla ulkona kylmässä, siellä hänellä on miellyttävää seuraa ja lämpöä hohkaava nuotio.
Samuli taas palelee peiton alla, vaikka hänellä seuraa onkin. Melkoisen hyytävää seuraa näemmä. Vaikka jäinkin miettimään että Jori on varmasti ollut jossain kohtaa (alussa) oikein miellyttävä ja nyt kun tätä tilannetta on jo tovin jatkunut, sen sävy onkin muuttunut ikävämmäksi.

Paljon näiden kahden tarinat kyllä herättävät ajatuksia ja pohdintaa. Kiva kun jaksat heistä kirjoittaa.  :)

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 313
Juusolla oli varsin mukavaa laavulla. Tosin en tiedä, miksi minusta tuntuu siltä, ettei tämä homma tule päättymään hyvin. Johtuukohan se siitä, että minun silmissäni Juuso on paljon ihastuneempi kuin Marko, jolle kaikki tuntuu olevan jotenkin paljon selkeämpää. Toivon tietenkin olevani väärässä, enkä voi muuta kuin odottaa ja katsoa kuinka tämä tulee päättymään :)

Samulin osa puolestaan pääsi yllättämään minut todella! Oliko tässä jo alusta asti K-11 ikäraja? Ehkä olen tottunut lukemaan sinulta S-tason tekstejä, niin että tälläinen toiminta ja kuvailu pääsi yllättämään ;D Mutta hyvällä tavalla! Sillä tuo kohtaus oli todella onnistunut ja taitavasti kirjoitettu :) Säälin Samulia, että hän on tuollaisessa tilanteessa, sillä jotenkin tuli sellainen fiilis, ettei hän ollut täysin vapaaehtoisesti mukana. Ja Samulilla on siis liikkumisen lisäksi myös syömisen kanssa ongelmia. Voi toista! Kaiken lisäksi Jori vaikuttaa tässä lähes mukavalta, pelottavaa!

Mutta kiitos näistä! Kohta ollaan puolivälissä!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Fairy tale, osuva vertaus edellisistä osista! Juuson tosiaan on lämmin ulkona pakkasessakin ihastuksen kanssa, kun taas Samulin tunnelmat ovat aika hyiset sisällä peiton alla. Jorissa on monia puolia; se on loppujen lopuksi aika monimutkainen tyyppi, josta itsekään en ole vielä päässyt täysin perille. Oi että, olen otettu siitä että Juuson ja Samulin tarinat herättelevät ajatuksia. Suuret kiitokset ihanasta kommentista! :-*

Vendela, Juuson ja Markon suhteesta ja heidän keskinäisistä tunteistaan paljastuu vielä lisää tarinan edetessä. Hirveästi haluttaisi spoilata, mutta yritän pitää suuni supussa vielä tässä vaiheessa! ;D Samulilla tosiaan on ongelmia syömisenkin suhteen. Se pieni on suorittanut itsensä ihan loppuun ja vielä vaan pinoaa lisää painoa harteilleen. :-\ Mutta iiks, ihana kuulla että yllätyit positiivisesti! ♥ Tässä kalenterissa on ollut alusta asti K-11 suunnitelmissa, mutta noin muuten kirjoitan kyllä ehdottomasti eniten sallittua matskua. Minulla taitaa olla koko Finissä vain kolme tekstiä K-15-ikärajalla eikä ainoatakaan K-18-ikärajalla. :o Matalat ikärajat ovat mukavuusaluettani, mutta siksi onkin ihana kuulla, että tämä korkeammankin ikärajan teksti toimii! Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*




KAHDESTOISTA LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012

Kun Juuso könysi kotiovesta, kello oli jo puolenyön. Kilttinä, kotona viihtyvänä nuorena Juuso ei ollut koskaan tarvinnut kotiintuloaikaa, mutta hän tiesi kyllä ylittäneensä jo arki-illan säädyllisyyden rajan. Äiti oli yrittänyt soittaakin Juusolle, mutta Juuso oli ollut niin muissa maailmoissa laavulla nuotion ääressä ja Markon kainalossa, ettei hän ollut muistanut katsoa puhelintaan. Eteisessä riisuessaan hän saattoi vain toivoa, että pääsisi livahtamaan sänkyyn häiritsemättä vanhempiensa unta.

Tuulikaapin oven avatessaan Juuso havaitsi liikettä olohuoneesta. Jalkalamppu syttyi, ja Juuso huomasi äitinsä nousevan silmät sikkaralla nojatuolista ja sysäävän viltin ja puhelimen syrjään. Kaipa äiti oli torkkunut siinä Juusoa odotellessaan. Juuso tunsi syyllisyyden pikkuruisen piston rintakehässään.

”Juuso”, äiti huokaisi astellessaan tohveleissaan eteiseen. ”Missä sä viivyit? Mikset sä ilmoittanut mitään?”

Juuso puristi olkalaukkunsa vatsaansa vasten ja tuijotti varpaitaan. ”Mä olin siellä laavulla kavereiden kanssa. Mä… Mä en muistanut katsoa puhelinta. Sori.”

”Oletko sä juonut jotain?” äiti kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Juuso havaitsi kulmien kohotuksen katsomattakin.

”Vähän”, Juuso mumisi; valehtelu ei olisi johtanut mihinkään. Hänen päässään tosin heitti siihen malliin, että hän oli juonut vähän enemmän kuin vähän.

”Sullahan on huomenna koulua”, äiti sanoi ja astui lähemmäs. Hän ei kuulostanut vihaiselta, mutta hämmästyneeltä kylläkin, ja Juuson oli helppo ymmärtää se.

”Vasta kymmeneltä”, Juuso sanoi, vaikka puolustautuminen terävöitti syyllisyyden pistoa entisestään. ”Mä olen ihan skarppina siihen mennessä. Lupaan. Anteeksi. Mun olisi pitänyt olla tarkempi.”

Äiti huokaisi ja silitti Juuson olkavartta. Juusosta tuntui hieman paremmalta, ja hän laski käsivartensa ja laukkunsa takaisin alas. Hän uskalsi hymyillä varovaisesti, ja hänen helpotuksekseen äiti vastasi hymyyn.

”Pääasia, että olet nyt turvallisesti kotona”, äiti sanoi. Sitten hän kuitenkin vakavoitui ja jatkoi: ”Juuso hei… Keitä nämä sun kaverit oikein on? Sä olet ollut niiden kanssa tosi paljon viime aikoina. Kuuluuko Mikko porukkaan?”

Juuso puri huultaan. ”Oikeastaan… ei. Ne on ihan – hyviä tyyppejä. Koulukavereita. Ei me olla mikään – mikään ryyppyporukka.”

”Mikä teitä sitten yhdistää?”

Juuson katse valahti taas varpaisiin. Hän liikehti vaikeana ja yritti keksiä, miten selviäisi kysymyksestä valehtelematta enempää. Eihän edes ollut mitään kaveriporukkaa.

”On kiva, että sulla on uusia kavereita, mutta älä unohda vanhoja”, äiti sanoi. Hän hymyili jälleen, veti Juuson halaukseen ja kurotti pörröttämään tämän hiuksia. ”Nyt nukkumaan, jooko? Jutellaan myöhemmin lisää.”
« Viimeksi muokattu: 12.12.2019 19:57:57 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 888
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
KOLMASTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014

Samuli istui lukion käytävän varrella, nojasi selkäänsä seinään ja katseli vähän matkan päässä löyhässä piirissä seisoskelevaa porukkaa, joka koostui kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta. Juttujen perusteella pystyi päättelemään, että kaverukset olivat samalla ilmaisutaidon kurssilla: he keskustelivat tulevasta joulunäytelmästään naureskellen ja lennokkaita ideoita heitellen.

Samulin katse seurasi Lassia, joka viittoili käsillään laajoja liikekaaria aina jotain selittäessään. Lassilla oli tapana purra huultaan silloin, kun hän keskittyi kuuntelemaan jonkun muun puhetta. Jotain hauskaa kuultuaan Lassi puhkesi ensin hymyyn ja sitten omalaatuiseen, honottavaan hekotukseen. Sen kuuleminen sai Samulin vatsan kiertymään mutkalle, tai siltä hänestä tuntui. Hän mietti, miltä tuntuisi saada Lassi nauramaan sillä tavalla.

Yhtäkkiä vatsassa humahti häpeä, ja Samulin oli pakko laskea katse polviinsa, vaikkei kukaan porukasta kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän tunsi olonsa paljaaksi, suorastaan alastomaksi, kun hän ajatteli sellaisia asioita julkisella paikalla. Oman huoneen seinien sisältä arkaluontoisetkaan ajatukset eivät kaikuneet kenenkään muun korville, mutta siinä lukion käytävällä kuka tahansa saattoi lukea hänen ilmeestään ja kehonkielestään mitä tahansa.

Millaistakohan oli kuulua kaveriporukkaan? Millaista oli viettää väli- ja hyppytunteja niitä näitä jutellen ja läksyjä yhdessä tuskaillen? Millaista oli ottaa nuoruudesta kaikki irti? Joskus Samuli mietti, olisiko hänenkin pitänyt repäistä ja osallistua vaikka ilmaisutaidon kurssille sen sijaan, että hän kulutti – tai oli kuluttanut – lukemattomia yksinäisiä tunteja jäähallilla. Aina hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, ettei hänessä kai vain piillyt samanlaista rohkeutta ja heittäytymiskykyä kuin esimerkiksi Lassissa. Lassilta kaikki vaikutti käyvän luonnostaan. Lassi oli oma itsensä, teki mitä tahtoi ja osasi nauraa itselleenkin, eikä hän vaikuttanut välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelivat.

Samuli nypläsi farkkujensa saumaa ja ajatteli, että tavallaan Lassiin kulminoitui kaikki, mitä hän olisi itsekin halunnut olla. Samulista tuntui pahalta tajuta, että hänenkin lukiotaipaleensa oli pitkittymisestään huolimatta jo ehtoopuolella ja mahdollisuudet kävivät vähiin. Mitä sitten tapahtuisi? Menisikö hän armeijaan tai siviilipalvelukseen? Korkeakouluun? Aloittaisiko hän uuden elämän puhtaalta pöydältä?

Samuli havaitsi liikettä silmäkulmastaan ja nosti katseensa. Ilmaisutaidon porukka teki lähtöä: kaverukset kohentelivat kantamustensa asentoja, viittilöivät hyvästejä ja hajaantuivat kuka mihinkin. Lassi lähti tarpomaan kohti ulko-ovea täpötäydeltä näyttävää laukkua harteillaan raahaten. Ohi kulkiessaan hän hymyili – hymyili Samulille.

Samulin oli pakko vilkaista viereensä ja katsoa, oliko siellä kenties jotain hymyilyttävää, mutta hän ei nähnyt muuta kuin tekojukkapalmun.


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day