-
(https://i.imgur.com/Z90M4CV.png)
(https://i.imgur.com/vTi5sBy.png)
K-11 • varoitukset: lievää itsetuhoisuuden ja lääkkeiden väärinkäytön kuvailua
FinFanFun1000 (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47974.0) (61. nuoruus)
Originaali10 #4 (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47762.0) (verso)
Teelusikan tunneskaala II (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47336.0) (hämmennys)
Sana/kuva/lause10 #2 (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48515.0) (emme voi odottaa enkeleitä; meidän on oltava omia jumaliamme)
On joulukuu, ja minä olen taas pistänyt pääni ties mihin. ::) Tässä joulukalenterissa kulkee vuorotellen kaksi rinnakkaista tarinalinjaa: yhdessä seurataan Juuson abijoulua vuonna 2012 ja toisessa Samulin melkein-abijoulua vuonna 2014 (joulua, jonka olisi pitänyt olla Samulin abijoulu). Tarinat sijoittuvat siis aikoihin, joissa hahmot eivät olleet vielä tavanneet toisiaan eivätkä edes asuneet samalla paikkakunnalla, saati opiskelleet samassa opinahjossa. Tarkoituksena on kurkistaa siihen, miten erilaisissa ja toisaalta samanlaisissa elämäntilanteissa he silloin olivat, ja millaisten asioiden kanssa he aikuisuuden kynnyksellä kamppailivat. Kaikki osat ovat tasan 350 sanan mittaisia.
Tämä kalenteri on osa Varauksia ja purkauksia (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37594.0#post_Varauksiajapurkauksia) -sarjaa, mutta tämän pitäisi avautua uudellekin lukijalle, sillä tämä sijoittuu aikaan ennen muita sarjan tekstejä. :) Tervetuloa mukaan matkalle, ja rauhallista joulunaikaa kaikille! :-*
ENSIMMÄINEN LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Lukion käytäville oli ilmestynyt joulukoristeita. Katonrajassa kulki kimaltelevia pörrönauhoja, ja ikkunoiden reunoja kehystivät paperista taitellut ja leikellyt lumihiutaleet.
Aamunavauksessa rehtori puhui lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, miten jokaisen tulisi muistaa se myös muulloin kuin jouluna, antamisen ja saamisen jalomielisenä aikana.
Biologian ihmisanatomian kurssin opiskelijat istuivat ja kuiskailivat, kaivelivat repuistaan ja laukuistaan tavaroita ja selailivat kirjojaan. Opettaja neuloi pöytänsä takana jotain pitkää ja sammaleenvihreää.
Samuli istui takarivissä. Tyhjä vatsa kurisi nöyryyttävän äänekkäästi. Samuli tuijotti jonkin matkan päässä edessään istuvan Lassin huppua, joka oli kääntynyt nurinpäin, ja hiuksia, jotka olivat lyhentyneet reippaasti sitten edellisnäkemän, niin etteivät ne enää peittäneet pojan hörökorvia. Samulista tuntui, että paljon muutakin oli muuttunut. Puolitoista kuukautta oli pitkä aika poissa lukiosta, elämän keskiöstä. Hänestä tuntui, että kaikki muut olivat jatkaneet elämäänsä siinä, missä hänen omansa oli ollut katkolla.
Kurssilla oli Samulin ja Lassin lisäksi muutama muukin kolmannen vuoden opiskelija. He kaikki näyttivät Samulin silmissä jo niin aikuisilta, tavoitteellisilta ja elämänjanoisilta. He olivat abiturientteja ja painaisivat alkukesästä valkolakin päähänsä – kaikki paitsi Samuli. Samulin ikätoverit keikkuivat tulevaisuuden kynnyksellä, mutta Samuli ei tiennyt, seisoisiko hän heidän sijoillaan vuodenkaan päästä. Hänen elämänsä oli pysähtynyt. Hän ei tiennyt, kauanko sen sysääminen liikkeelle kestäisi, mutta takuulla kauemmin kuin ikätoverit aikoivat lukion penkkejä kuluttaa. Samuli ei nähnyt hetkeä pidemmälle, eikä hän aina nähnyt hetkenkään päähän. Hän oli ilmoittautunut joihinkin kevään kirjoituksiin, mutta ylioppilaaksi hän ei kirjoittaisi. Se tuntui kaukaiselta unelmalta. Ei hän enää edes tiennyt, mistä unelmoi. Ehkä normaalista nuoruudesta ennen kaikkea, mutta sekin haave oli kuihtunut. Hän oli jo täyttänyt kahdeksantoista, mikä merkitsi sitä, että hän oli aikuinen, jolla pitäisi kaiketi olla suunta elämässään.
Rehtorin musiikkivalinta joulukuun ensimmäisen päivän aamunavauksessaan oli Talking Headsin Road to Nowhere. Sanat saivat Samulin tuntemaan samanaikaisesti etäistä huvittuneisuutta ja tuskallista todellisuudentuntua. Hän ei ollut matkalla mihinkään, eikä minkäänlainen kompassi pystyisi osoittamaan hänelle suuntaa.
Tunnin jälkeen kurssin opettaja – eläkeikää lähestyvä pieni ja ystävällinen rouva, hellittelynimeltään Mimmi – pyysi Samulia jäämään ja sopimaan tehtävistä, joilla Samuli voisi korvata kurssin aiemmat tunnit ja poissaolonsa. Samuli sanoi olevansa kiireinen ja lähettävänsä myöhemmin sähköpostia. Opettajan huolestunut katse kuumotti Samulin selkää, kun hän harppoi luokasta.
Turvallisen välimatkan päässä Samuli nojautui seinään katselemaan ohikulkijoita ja miettimään, miten selviäisi hyppytunnistaan.
-
Ja sitten polkaistaan käyntiin myös Juuson tarina. :) Reaktioyhtälöissä taisin väittää, että Juuson lukiosäädön nimi oli Markus, mutta tässä tekstissä se muuttuikin Markoksi. Koetan muistaa päivittää sen Yhtälöihin joskus!
TOINEN LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Puhelin piippasi. Juuson sydän jätti lyönnin välistä ja alkoi sitten jyskyttää. Hänen sydämensä oli temppuillut usein kuluneina viikkoina, vaikka koskaan aikaisemmin puhelimen merkkiäänet eivät olleet aiheuttaneet hänelle rytmihäiriöitä. Se oli vähän pelottavaa, jos sitä pysähtyi miettimään, mutta Juuso ei pysähtynyt. Hänellä oli kiire keskittyä vatsanpohjaa hivelevään kutkutukseen, joka oli toinen merkkiäänten aiheuttamista reaktioista.
Mun treenit peruttiin, mennäänkö joulukadun avajaisiin? Marko kirjoitti. Juuso ennätti vain hymyillä ennen kuin hänen sormensa jo naputtivat peukkuemojin. Vasta vastauksen lähetettyään hän muisti luvanneensa mennä vanhempiensa kanssa. Se oli perheperinne, josta Hirvoset pitivät kiinni vuosittain – vieläkin, vaikka Juusokin kuopuksena oli jo täysi-ikäinen. Juuson isän suurta hupia oli arvuutella, kuka minäkin vuonna esiintyi joulupukkina ja millainen hirvityskravatti kaupunginjohtajalla milloinkin oli tyylikkään villakangastakkinsa alla.
Juuso tuijotti äidinkielen esseetään pohtiessaan, mitä tekisi. Hän oli puolen tunnin pakertamisen tuloksena saanut konseptin täytteeksi jopa otsikon, unohtamatta tietenkään omaa nimeään. Puhelin piippasi uudestaan. Hänen katseensa sännähti siihen. Marko oli lähettänyt vastaukseksi sydämen – yksinkertaisen, mutta syvästi sykähdyttävän. Sen siivittämänä Juuso ponkaisi tuolistaan, kiirehti huoneensa ovelle ja jatkoi hitaammin keittiöön.
Isä askarteli yhä keittiössä: hän oli levitellyt pöydälle jouluvaloketjun, johon hän yritti vaihtaa polttimoita. Juuso hymyili huomatessaan, että yritys oli edelleen pelkkä yritys. Isä oli saanut vastikään lukulasit, ja vaikka hän piti niitä kuuliaisesti nenällään, hän katsoi jatkuvasti niiden yli. Ei ollut ihme eikä mikään, ettei laseista ollut apua.
Juuson huomattuaan isä sanoi: ”Katsohan nyt, mikä tässä muka on vikana. Miksei tämä pala vieläkään?”
”Siinä on edelleen vanha polttimo”, Juuso vastasi naurua pidätellen. ”Katso vaikka.”
Isä kurtisti kulmiaan. ”Katsoisinhan minä, jos jotain näkisin.”
”Auttaisi varmaan, jos katsoisit niiden rillien läpi”, puuttui puheeseen äiti, joka oli ilmaantunut nojaamaan keittiön oviaukkoon virne kasvoillaan.
”Ei se ole niin yksinkertaista…”
On se, äiti ilmehti huulillaan Juusolle isän selän takana. Juuson hymy syveni. Isä oli välillä hellyttävän hölmö.
”Hei”, Juuso rohkaistui sanomaan, ”sopisiko, jos mä menisin sinne avajaisiin kavereiden kanssa? Mä… Mä tarvitsisin vertaistukea yhteen äikän esseeseen.”
Äiti kohotti kulmiaan kysyvänä, mutta isä vastasi hajamielisenä katse yhä ongelmia aiheuttaneessa polttimossa: ”Sopiihan se… Kai sä tulet kuitenkin meidän kyydissä? Siellä on kova pakkanen.”
”Mä menen mieluummin pyörällä”, Juuso henkäisi ja riensi takaisin huoneeseensa ennen kuin tarkkanäköisempi äiti ehti esittää kysymyksiä.
-
Löysin tämän kalenterin pariin jo eilen, mutta koska väsymys niin aivot eivät suostuneet tekemään yhteistyötä kommentoinnin kanssa ;D
Tosi kiva, että olet ottanut tämmöisen aikahypyn näiden hahmojen tarinassa. Tuossa ehdinkin hieman arvuutella mielessäni, että minkälainen tämä Juuson ja Samulin joulukalenteri tulee olemaan, kun asiasta vihjaisit tuolla toisen tekstin parissa. Mutta tätä en olisi osannut odottaa, joten olipa mukava yllätys :) Jään siis aivan ehdottomasti seuraamaan tätä!
Jos tämä on tosiaan vuorottaista kerrontaa, niin se toimii varmasti hyvin, sillä ainakin nämä ekat toimivat hyvin niin. Mukavaa päästä tasapuolisesti seuraamaan kummankin kuulumisia. Samulin kohdalla huomio kiinnittyi tietenkin heti siihen, että miksi tämä on ollut niin kauan pois koulusta. Tosin uskon, että tähän tullaan saamaan selvyyttä tulevissa luukuissa. Juuson kohdalla saatoin tuntea pienen kirpaisun sydämessäni, kun hänellä onkin Marko eikä Samuli ;) Mutta se on toki ymmärrettävää, plus tuo tunne kun puhelin kilahtaa ja sydän takoo, se on niin ihanaa! Hymyilin Juuson äidin tarkkanäköisyydelle!
Ihanaa kun kirjoitat tätä, tulen roikkumaan mukana :D
Vendela
-
Vendela, sellaista se joskus on, ettei aivot suostu yhteistyöhön! ;D Ihanaa kuitenkin, että olet löytänyt tämän pariin ja aiot pysytellä matkassa mukana. Toivotaan, että saan kerrankin jotain kunnialla valmiiksi. Hyvä jos tuntuu siltä, että tällainen vuorottainen kerronta toimii! En ole muistaakseni koskaan kokeillut tällaista ratkaisua, että sekä näkökulmat että tapahtuma-ajankohdat vuorottelevat, joten en oikein tiennyt, millainen sillisalaatti (tai rosolli) tästä tulisi. Toivottavasti tässä pysyy mukana! Lämpimät kiitokset ihanasta kommentista! :-*
KOLMAS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Tavoitteelliset ja elämänjanoiset aikuiset luovivat Samulia vastaan hänen kävellessään lukion käytävillä. Nauru ja elämänilo pulppusivat. Ryhdit olivat reippaan suoria tai kirjapinoista kumaria, mutta itsevarmoja yhtä kaikki. Silmissä kimmelsi tulevaisuus.
Samuli tunsi uivansa vastavirtaan. Hän mietti, huomasiko kukaan. Siitä hän oli oikeastaan varma, että hänen poikkeavuutensa huomattiin, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko kukaan pannut merkille hänen epätavallisen pitkää poissaoloaan. Tuttuja huomatessaan hän yritti pitää katseensa matalana ja olla herättämättä huomiota. Ei hän tiennyt, kiinnostiko ketään, mutta hän ei halunnut vahingossakaan joutua selittelemään. Se päättyisi katastrofiin.
Ruokalan toiselta puolelta Lassi katsoi Samulia, tai ainakin Samulin suuntaan, ryppy syvänruskeiden silmiensä välissä. Samulista tuntui, että hänen sydämensä oli lakata lyömästä kokonaan.
Joulukuuta ei ollut kulunut kauaakaan, kun Samulille realisoitui, että hänen ryhmänohjaajansa oli huomannut. Sen ei tietenkään olisi pitänyt olla yllätys; olihan Samuli joutunut toimittamaan lukiolle lääkärintodistuksen. Hän oli kuitenkin elätellyt hataraa ja sitäkin hartaampaa toivetta hiljaisesta hyväksynnästä.
”Samuli”, kutsui Metsola ryhmänohjaustunnin päätteeksi, vaikka Samuli yritti kiirehtiä luokasta ensimmäisten joukossa. ”Jäätkö hetkeksi.”
Samuli tunsi muiden katseet kaikkialla kehossaan, ihollaan, kun nämä ohittivat hänen opettajanpöydän eteen seisahtuneen selkänsä. Sydän takoi, kylmät kämmenet hikosivat, katse hapusi kiintopistettä. Hetken Samulista tuntui kuin hän pyörtyisi, tuupertuisi niille sijoilleen eikä saisi kiinni pöydänreunastakaan.
Kun luokka tyhjeni ja Metsolan varovaiset askeleet lähestyivät, Samuli tokeni. Hän perääntyi yhtä eturivin pulpettia vasten, kun Metsola istahti opettajanpöydän sivureunalle puoliksi, melkein kuin valmiina pakenemaan. Nuoren miesopettajan kasvot näyttivät tavallistakin hämillisemmiltä. Metallisankaisten silmälasien pyöreistä linsseistä heijastui luokkahuoneen perukoilla välkkyvä kattolamppu. Samuli yritti nielaista. Hän puristi pulpetinlaitaa sormissaan kuin hukkuva.
Metsolan kehonkielestä heijastui miltei samanlaista hermostuneisuutta. Opettaja otti lasit päästään ja laski ne pöydälleen, eikä hän sen jälkeen näyttänyt tietävän, miten jäsentelisi pitkät raajansa. Lopulta hänen toinen kätensä hakeutui jonnekin niskaan, ja hän sanoi hiljaa: ”Tuota… Miten – miten sä olet – jaksellut?”
Hätätilanteiden ongelmanratkaisija Samulissa alkoi laskelmoida, mitä sellaiseen kysymykseen kuului vastata. Hänen omahoitajansa oli kysynyt saman kysymyksen preesensissä hänen kotiutuessaan. Samuli muisti ehkä kohauttaneensa olkiaan.
Miten hän oli jaksellut? Hän heräili tunteja ennen herätystä ahdistuksen koura kurkussaan. Hän pakotti itsensä syömään. Hän karjui tyynyynsä silloin, kun ketään ei ollut kotona.
Hätää huutava ihminen Samulissa tunsi tasapainoilevansa reunalla. Niinpä Samuli tunsi hymyilevänsä ja kuuli sanovansa: ”Hienosti.”
-
Minä hyppään tarinan mukaan. Hienoa saada kuulla molempien aikaisemmasta elämästä. Huomaan jo tässä vaiheessa, kuinka näiden nuorten luonteet ovat jo muovautuneet viimeistään tässä vaiheessa sellaiseksi mitä he ovat myöhemmin. Vasta kaksi yötä sitten nukuin levottomasti nähden unia suorittamattomista lukiokursseista (uni joka minulla toistuu usein). Ja nyt luen kuinka Samulilla on kursseja rästissä, voi sentään. :( Hänellä on siis ollut jokin sairaalajakso. Selviääköhän syy tässä viikkojen aikana?
Juuson elämä on hieman mutkattomampaa, tai sanoisiko näin että hänellä on mutkia, joiden kanssa on hieman miellyttävämpi elää. Toivottavasti hän saa apuja myös äidinkielen esseeseen, vaikka hänellä näyttää olevan mielenpäällä jotain vielä hieman henkilökohtaisempaa.
-
Vaikka Samulilla on tässä rankkaa, ja varmaan rankemmaksi vielä menee joulukuun aikana, niin silti näen tämän kuitenkin hyvänä asiana. En hahmon itsensä kannalta niinkään, vaan ennemmin lukijan kannalta, joka oppii tuntemaan hahmon ja ymmärtämään tämän käytöstä paremmin. Tässä näyttää olevan pohjaa sille mitä Reaktioyhtälöissä tapahtuu, ja samalla tämä on myös hyvä keino tuoda asiat lukijan tietoisuuteen ilman että niitä tarvitsee sitten tuolla toisessa tarinassa ruotia pohjamutia myöten :)
Mutta voi kurjuus kun Samuli joutui turvautumaan valehteluun. Vaikka onhan se ymmärrettävää, ettei sitä mielellään jaa omia henkilökohtaisuuksia muille. Selviääköhän Samulin sairasloman syy lukijalle jossain vaiheessa? Ja väkisin mietin myös, että onkohan Jori näissä lukiokuvioissa mukana vai tuleeko hän Samulin elämään sitten myöhemmin. Jää nähtäväksi!
Vendela
-
Fairy tale, mukava kuulla että olet mukana! Olen mielissäni siitä, jos tämä tarina pohjustaa hahmojen myöhempiä luonteita, koska tässä tosiaan käsitellään eräänlaisia käännekohtia heidän elämissään, erityisesti Samulin osalta. Itsekin näen, että näillä tapahtumilla on vaikutusta siihen, millaisiksi nuoriksi aikuisiksi he varttuvat. Samulin sairaalajaksoa avataan kyllä vielä lisää myöhemmissä rapsuissa, vaikkakin vähän rivien välistä. Kiitoksia kovasti ihanasta kommentista! :-*
Vendela, ihanaa että näet tässä tarinassa rankkuudesta huolimatta jotain hyvää! Minustakin on ihanaa vihdoin päästä availemaan vähän enemmän näiden hahmojen historiaa ja ongelmia. On ihan totta, että se on hyvä myös Reaktioyhtälöiden kannalta. Olen paljon tuskaillut sen kanssa, minkä verran ja miten Samulin menneisyys tulee siinä esiin. Tässä tarinassa palataan kyllä myöhemmin vielä Samulin sairauslomaan, ja pääpiirteittäin sen syyt pitäisi selvitä. Sen verran voin lisäksi vielä paljastaa, että Jorikin on mukana kuvioissa ja hänestä kuullaan pian. Suuret kiitokset ihanasta kommentista! :-*
NELJÄS LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Torilla tungeksi valtavasti väkeä. Suurin osa oli lapsiperheitä, mutta mukaan mahtui muitakin: yksinäisiä aikuisia, teinejä energiajuomatölkkeineen, vanhuksia rollaattoreineen. Joulu totisesti yhdisti ihmisiä, kipakasta pakkassäästä huolimatta.
Väkijoukossa oli aistittavissa levotonta liikehdintää, kun kaupunginjohtaja paasasi tyypillistä monologiaan kaupunkinsa suurista saavutuksista. Olisi voinut kuvitella, että hän olisi säästänyt vuoden kohokohdat uudenvuodenpuheeseensa, mutta asukkaat olivat jo tottuneet siihen, että hän hönki ylpeyttään jokaisessa mahdollisessa käänteessä.
Marko pukkasi Juusoa olkapäähän ja sanoi: ”Siä oot ajatuksissas.”
Juuso keskeytti väkijoukon skannaamisen katseellaan, hymähti ja hymyili alistuneesti. ”Niin oon. Sori. Mä vain yritän nähdä, missä mun porukat menee. Mä vähän niin kuin sepitin niille, että kaipaan vertaistukea äikän esseeseen ja lähdin siksi kavereiden kanssa.”
Marko tyrskähti kaulaliinaansa. ”Juu, pyyä toki miulta apua. Miä en oo vielä ees aihetta keksiny. Miä en ymmärrä, mitä Karvosen päässä liikkuu, kun se keksii niin abstrakteja tehtävänantoja. Sillä varmaan harvenee aivosolut sitä mukkaa ko hiuksetki.”
Juuso hymähti. Markon huumori oli toisinaan vähän raisua, mutta se oli yhtä erottamaton osa Markon särmikkyyttä kuin sympaattinen eteläsavolainen puheenparsikin. Juuso unohtui katselemaan väkijoukon sijasta Markoa, tämän hymyileviä silmiä ja pisamia, jotka sinnittelivät nenän päällä talven pimeydestä huolimatta. Silloin hän sai uuden muksauksen olkapäähänsä.
”Ei näytä siunkaan aivosoluilla hyvin menevän”, Marko sanoi ja nauroi. ”Harmin paikka. Miulla ois täällä jottain, mikä ei varmaan juuri edistä niien toimintaa…”
Sanojensa saattelemana Marko kaivoi laukustaan termospullon, avasi korkin ja antoi Juuson haistaa. Juuso kohotti kulmiaan suklaisen tuoksun höyrytessä hänen sieraimiinsa.
”Kevyesti minttuviinalla terästettyä”, Marko kuiskasi silmää iskien.
Marko ojensi Juusolle pienen muovimukin ja kaatoi siihen ja termospullon korkkiin täyteläisenruskeaa kaakaota. Hetken Juuso epäröi, mutta sitten hän muisti, että oli lauantai ja he olivat täysi-ikäisiä ja kaikki oli muutenkin hyvin, enemmänkin kuin hyvin. He skoolasivat, ja kuuma juoma alkoholin kevyellä kitkeryydellä höystettynä poltteli kurkussa. Kaupunginjohtaja oli tehnyt tilaa joulupukille, ja yleisön joukossa kiersi tonttuja jakamassa karkkia lapsille. Yhtäkkiä Juusolla oli levollinen olo. Tuntui samanaikaisesti niin nuorelta ja niin aikuiselta. Tuntui siltä, ettei olisi halunnut olla missään muualla, mutta toisaalta ei olisi malttanut odottaa tulevaisuutta kaikkine mahdollisuuksineen.
”Syty, syty, jouluvalot!” he huusivat muiden mukana, kun aika koitti, ja kun pääkadun ylle ja reunamille viritetyt valoasetelmat alkoivat hohtaa lämmintä valoaan, Juuso otti Markoa kädestä.
-
VIIDES LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Satoi lunta. Suuria, epäsäännöllisen muotoisia hiutaleita kieppui hallitsemattomana myräkkänä. Ikkunan alaosaan oli jo kasaantunut keveä, pehmeä lumikerros.
Samuli yritti keskittyä työn alla olevaan logaritmifunktiotehtävään, mutta numerot eivät suostuneet hahmottumaan hänen silmissään. Ne seurasivat toisiaan paperilla merkityksettöminä symboleina. Katse harhaili yhtenään ikkunaan ja sen takana myräköivään valkoharmauteen. Ajatukset eivät jäsentyneet, ja Samulin yritykset tarttua niihin jäivät ponnettomiksi.
Terävä koputus oveen lävisti horroksen. Samuli tunnisti sen heti, ja refleksi ohjasi hänet ottamaan kynän käteen ja näyttämään syventyneeltä.
Kun Sanna ei sanonutkaan asiaansa saman tien ja häipynyt, epämääräinen hermostuneisuus hiipi Samuliin. Hän havaitsi liikettä silmäkulmastaan ja katsahti ovelle. Sanna oli astunut peremmälle ja vetänyt käsivartensa puuskaan. Hänen huoliteltujen kulmiensa väliin piirtyi hienoinen ryppy hänen katsellessaan poikaansa. Samulista alkoi tuntua epämukavalta.
”Sun valmentaja soitti”, Sanna totesi ykskantaan.
Samulin sydänalaan holahti jotain hyytävää. ”Luisteluvalmentaja?” hän tarkensi ja joutui yskähtämään, sillä sana takertui kurkkuun.
”Voiko sitä toista edes valmentajaksi kutsua”, Sanna sanoi ja tuhahti. Tuhahdus ja sen sysäämä tuttu lannistuneisuuden hyöky Samulissa kertoivat täydellistä tarinaa siitä, kuinka vähän äiti todellisuudessa arvosti Samulin kakkosharrastusta.
Samuli kohautti olkiaan. Yhtäkkiä hän ei halunnut mitään muuta kuin palata läksyjensä pariin. Hän ei halunnut tietää, mitä asiaa Turkalla oli hänelle tai hänen äidilleen. Hänellä oli kuitenkin ikävän varma tunne siitä, että Sanna kertoisi joka tapauksessa.
”Se on kuulemma yrittänyt tavoitella suakin. Se haluaa tietää, milloin sä pystyt palaamaan jäälle.”
Pystyminen kuulosti siltä kuin kaikki olisi ollut Samulista itsestään kiinni, ja Sannan tutkiva katsekin tuntui tarkoittavan juuri sitä. Sen katseen alla Samulin olo oli paitsi epämukava, myös paljas. Hän laski katseensa matematiikanvihkoonsa, joka tuntui kutsuvalta kaikessa tuttuudessaan ja turvallisuudessaan ja sekavuudessaankin.
”Tiedäthän sä itsekin”, Samuli sanoi hiljaa.
Hiljaisuus laskeutui paljon painostavampana kuin lumi ikkunan takana. Silmäkulmastaan Samuli havaitsi Sannan vaihtavan painoaan jalalta toiselle.
”Se haluaa keskustella sun tulevaisuudesta”, Sanna jatkoi. ”Jatkosuunnitelmista. Et sä voi vältellä sitä loputtomiin.”
Samuli halusi väittää vastaan. Hän halusi väittää, ettei vältellyt mitään, mutta totuus oli tietysti toinen, ja kai he molemmat tiesivät sen.
Samuli nosti katseensa ikkunaan, josta onneksi ei heijastunut mitään, ja sanoi: ”Mä juttelen sen kanssa.”
Yksin jäätyään Samuli sanoi ääneti, ettei kysymys ollut niinkään siitä, milloin hän pystyisi palaamaan jäälle, vaan siitä, haluaisiko hän.
-
KUUDES LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Tanssiopiston nuorten street-ryhmä veteli viimeisimpiä harjoituksiaan ennen joulunäytöstä ja muutaman viikon talvitaukoa. Treenit olivat jo pari viikkoa keskittyneet lähinnä esityksen hiomiseen, mutta Juuson olo ei vieläkään ollut kovin varma tai luottavainen. Hän yritti kovasti päästä siihen pisteeseen, jossa koreografia kumpusi selkäytimestä ja keho suorastaan eli ja hengitti sitä, mutta se oli osoittautunut erityisen haastavaksi juuri sinä vuonna. Apua ei ollut siitäkään, että Juuso kyllä tiesi, mistä kiikasti; hän ei yksinkertaisesti mahtanut sille mitään.
Niinpä Juuso jälleen kompuroi jalkoihinsa, kun koitti osuus, jossa hän ja Marko tanssivat vuorovaikutuksellisen minikoreografian muiden keskellä. Juuso tunsi askeleet ja liikkeet, mutta Markon läheisyys sai hänet irtautumaan kehostaan kerta toisensa jälkeen, vaikka hän kuinka yritti keskittyä itse tekemiseen ja leikkiä, että tanssiparina oli joku toinen.
Juuso yritti jatkaa ja pysytellä tahdissa, mutta musiikki katkesi. Opettaja käveli mankan luota heidän eteensä – tarkemmin ottaen Juuson eteen – ja läimäytti kämmenensä yhteen.
”Juuso, keskity”, Karri komensi, ja hänen katseensa oli vielä tiukempi kuin äänensävynsä. ”Keskity. Sä olet muissa maailmoissa. Sulla sujuu muu esitys ihan hyvin, mutta tässä sä jotenkin herpaannut.”
Juuso tasasi hengitystään ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hän saattoi tuntea muiden ryhmäläisten katseet salin reunoilta, ja hänellä oli epämukava olo, vaikka hän tiesi Karrin puhuvan niin hiljaa, etteivät ulkopuoliset kuulleet. Juuso vilkaisi Markoa, joka tuijotteli kengänkärkiään ja väänteli käsiään.
”Hei, sä osaat tän”, Karri jatkoi kuulostaen lempeämmältä ja puristi Juusoa olkavarresta. ”Kokeillaan vielä. Mä en haluaisi sekoittaa pareja, kun te sovitte tähän samanpituisina niin hyvin. Vai mitä mieltä te ootte?” Karri vilkuili vuoroin Juusoa, vuoroin Markoa.
”Kokeillaan vaan”, Juuso hengähti, ja Marko nyökkäsi, ja niin he kokeilivat – ja kokeilivat.
Pakon edessä Juusokin alkoi osua askelmerkkeihin, mutta se oli työn ja tuskan takana ja vaati edelleen raivokasta keskittymistä, joka oli vaarassa herpaantua heti, jos hänen katseensa eksyi Markoon. Juusosta tuntui, että Marko oli kaikkialla hänen elämässään: koulussa, treeneissä, vapaa-ajallakin vähintään ajatuksissa. He olivat tutustuneet syksyn ensimmäisissä tanssiharjoituksissa, kun Marko oli liittynyt ryhmään uutena, vastikään paikkakunnalle muuttaneena mutta jo vuosikaudet erilaisia katutansseja tanssineena, ja pian he olivat löytäneet itsensä samoilta lukiokursseiltakin. Juuso ei ollut koskaan ollut ihastunut sillä tavalla, ja tavallaan se oli kauheaa.
Se oli kauheaa, mutta se oli ihaninta.
-
SEITSEMÄS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Keskiviikko oli siinä periodissa raskaiden kirjojen päivä. Samuli raahasi laukussaan äidinkielen kurssikirjaa ja kielioppijärkälettä, englannin ja ruotsin vastaavia, biologian tiiliskiveä ja yhteiskuntatiedon nidettä. Laukun olkahihna painoi hartiaa lysyyn, ja Samuli ajatteli, miten paljon ergonomisempi vaihtoehto reppu olisi sellaisina päivinä. Hän oli luopunut laukkukaapistaan jouduttuaan jäämään pois, koska niistä oli krooninen pula, eikä hän ollut jaksanut selvittää, saisiko hän jostakin uuden.
Kun Samuli pitkän päivän päätteeksi tarpoi pyörätelineille, hän oli pysähtyä puolimatkassa huomatessaan jonkun seisovan hänen pyöränsä vieressä, tankoon nojaten. Se joku oli kuitenkin jo huomannut Samulin. Samulilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaansa, vaikka hän olisi mieluummin vältellyt sitäkin kohtaamista viimeiseen saakka.
Oli oikeastaan onni, että Samuli oli niin väsynyt. Hän ei jaksanut hermoilla. Hän tunsi itsensä vain paljaaksi ja lannistuneeksi Jorin katseen alla. Siinä ei ollut mitään uutta; tiesihän Jori Samulista asioita, joita kukaan muu ei tiennyt.
Jorin hymy oli lämmin, ja hänen tummissa silmissään käväisi leikkisä pilke, kun hän suoristautui täyteen mittaansa Samulin seisahtuessa toiselle puolen pyöräänsä. ”Katos vaan, meidän Samuli on palannut”, Jori sanoi ja naurahti tuttuun, kumeaan tapaansa.
Hetken he tarkkailivat toisiaan. Jori näytti erilaiselta. Hän oli kasvattanut parran. Tumma karvoitus sopi Jorin muutenkin tummiin piirteisiin, mutta Samuli ei tiennyt, pitikö hän muutoksesta vai ei.
Jori vakavoitui ja jatkoi: ”Sä et ole vastannut viesteihin.”
”On ollut muuta mielessä”, Samuli sanoi. Hän vilkuili ympärilleen, mutta muita ei näkynyt lähietäisyydellä; suurin osa pyörätelineistä oli jo tyhjillään siihen aikaan iltapäivästä.
Jori kohotti kulmiaan. ”Epäilemättä, mutta olisit sä nyt jonkin elonmerkin voinut itsestäsi antaa. Voisi ajatella, että mun ansiosta sä ylipäätään olet vielä siinä.”
Samulin sisuksissa kuohahti. ”Pitäisikö mun olla kiitollinen siitä, että mulla on vaikeampaa kuin koskaan?” hän sihahti.
Jorin vahvat kulmat rypistyivät. ”Älä viitsi. Sä näytät huomattavasti paremmalta.” Jori tutkaili Samulia pitkään, tarkkaan, ja hänen suupielensä nytkähti omituiseen hymyntapaiseen. Hän jatkoi matalammalla äänellä: ”Onko ne antaneet sulle parempia troppeja?”
Samuli sulki silmänsä, puristi pyöränsä sarvea ja toivoi olevansa missä tahansa muualla. Sitten hän avasi lukon ja kiskaisi pyörän telineestä vilkaisemattakaan Joriin.
”Mun täytyy saada olla yksin”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja polkaisi vauhtiin. Renkaat sutivat telineiden väliin kerääntyneessä lumessa.
”Ilmoita toki, jos muutat mielesi”, Jori sanoi perään.
-
KAHDEKSAS LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Juuso istui hyppytunnilla kirjastossa ja kuunteli, kuinka seinäkellon viisari raksahti eteenpäin aina tasaminuutein. Hän yritti tehdä fysiikan läksyjä alta pois, mutta ajatukset harhailivat, vaikka asia oli tuttua ja vasta aamutunnilla kerrattua. Juuso ei ollut koskaan ollut hyvä kirjoittamaan; hänen vahvuutensa oli laskupää. Esseetyyppiset tehtävät lannistivat häntä niin, ettei hänellä ollut motivaatiota edes yrittää sanallistaa tietotaitoaan. Oli ollut hänen onnensa, että syksyn kemian ylioppilaskirjoituksissa oli ollut kohtalaisen runsaasti laskuja ja terminselitystehtäviä, joista oli mahdollista selvitä köyhemmilläkin kirjoittajanlahjoilla. Hän saattoi vain toivoa samaa keväälle, kun vuorossa olisi fysiikka. Äidinkielestä hän ei tavoitellut muuta kuin läpipääsyä.
”Moi”, Juuso kuuli tutun äänen yläpuoleltaan, ja kun hän kohotti katseensa, Mikko oli jo istahtanut hänen viereensä.
”Ai, moi”, Juuso vastasi.
”Suakin näkee”, Mikko sanoi hymyillen, laski reppunsa lattialle tuolinjalkaa vasten ja alkoi kuoriutua takistaan. Takkia kuorruttavista pisaroista päätellen ulkona oli satanut jotain. ”Mitä kuuluu?”
”Ihan hyvää”, Juuso sanoi automaattisesti, ajattelematta asiaa. Se oli hänen vakiovastauksensa sitä nykyä. Hänelle kuului kyllä hyvää, mutta ei hän ollut vielä valmis jakamaan suurinta ilonlähdettään kenenkään kanssa. Hänen perheensäkään ei tiennyt, ei Markosta eikä edes hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jos Juuso jollekulle kertoisi, hän kertoisi varmasti ensimmäiseksi Mikolle, joka oli ollut hänen läheisin ystävänsä läpi lukion. Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.
”Fysiikkaa nähtävästi”, Mikko kommentoi vilkaistuaan Juuson pöydälle levittelemiä eepoksia. ”Kenelläpä ei menisi hyvin, kun saa rassata aivonystyröitään aineen ja energian ekvivalenssilla.” Mikko nosteli oman kirjakasansa pöydälle ja jatkoi sitten: ”Hei, mitä tuumisit jos lähdettäisiin pitkästä aikaa lenkille? Illalla ei pitäisi tulla lunta enää. Käytäisiin katsomassa, miten vesitornin purkutyöt edistyy.”
Juuso oli jo vastata myöntävästi, kunnes hän muisti luvanneensa muuta Markolle. Ei olisi kohteliasta perua sitä enää. Miksi menojen piti aina mennä ristiin?
”Sori, tänään ei onnistu”, Juuso mutisi ja keskitti katseensa oppikirjaan. ”Mulla on… yksi juttu.”
Heti yhden jutun sanottuaan Juuso katui – se oli epämääräistä ja epäoikeudenmukaista. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Seinäkello raksahti.
”Entä myöhemmin tällä viikolla?” Mikko ehdotti.
Juuso kelasi mielessään suunnitelmanpoikasia, joita hänellä ja Markolla oli, eikä hän yhtäkkiä osannut sanoa muuta kuin: ”Ehkä, katsotaan.”
Juuson kurkkua kuristi, ja hänen mahassaan möyri. Hän tuijotti kirjaansa ja Mikko omaansa. Juuso mietti, miten tavallisesta kaverustenvälisestä kanssakäymisestä olikin kehkeytynyt niin vaikeaa.
-
Tämä joulukalenteriprojekti on ollut yllättävän rankka, ja olen monta kertaa meinannut heittää lapaset hankeen. On ollut vaikeaa kirjoittaa Samulin ahdistuksesta, pelosta ja yksinäisyydestä, kun mieleen on muistunut vääjäämättä oma lukioaika, joka oli minulle todella synkkä ja lohduton elämänvaihe. Olen yrittänyt muistutella itseäni siitä, että Samulilla on vielä edessään onnellisia aikoja, aivan varmasti on (olenhan kirjoittanut niistä!), mutta silti imeydyn epämiellyttävän vahvasti Samulin tämänhetkisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Huhhuh. Vielä kuitenkin sitkutellaan etiäpäin! Toivottavasti tämä kalenteri on tarjonnut jonkinlaista lukuiloa jollekulle, vaikkei tässä näinä parittomina päivinä kovin onnellisissa joulutunnelmissa liikutakaan. Kiitos kovasti, jos luet; se merkitsee enemmän kuin osaan kertoa. :-*
YHDEKSÄS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Harmaisten kaksikerroksinen omakotitalo oli valkoista tiiltä. Se seisoi arvokkaana rinteessä järven rannalla. Iso piha omenapuineen ja siisteine tuijarivistöineen oli hautautunut lumipeitteeseen. Kuvaan kuuluva tummanharmaa farmari-Volvo oli poissa, kun Samuli hölkkäsi kotiovelle.
Rintaa pisti. Silmissä sumeni, kun vauhti pysähtyi, ja Samulin oli pakko nojautua ovenpieleen hengittämään – tai pikemminkin puuskuttamaan. Hän ei oikeastaan olisi saanut vielä juosta, ei edes hölkätä, mutta hänen oli täytynyt päästä tuulettumaan. Juoksulenkki oli yhä vieläkin hänen luottopakoreittinsä, ja hän oli kaivannut sitä kipeästi. Kun molemmat urheiluharrastukset olivat katkolla, viikonloppuisin ei ollut juuri mitään muuta tuottoisaa tekemistä kuin läksyt ja ylioppilaskirjoituksista ahdistuminen, joista jälkimmäinen ei yleensä edes ollut kovin tuottoisaa.
Samuli vilkaisi aktiivisuusrannekettaan ja totesi, että mielenterveyden varjelemiseksi olisi parempi jättää se kotiin seuraavalla kerralla. Lisäksi olisi parempi tyytyä kävelemään seuraavalla kerralla. Järven kiertäminen oli vienyt häneltä melkein tuplasti sen mitä kesällä, ja syke huiteli edelleen taivaissa. Samulille oli hoettu, että ylikunnosta toipuminen oli pitkä prosessi, mutta sen konkretisoituminen oli turhauttavaa.
Talo oli tyhjä ja hiljainen. Samuli ei tiennyt, mihin vanhemmat olivat aamupäivällä lähteneet, mutta siinä ei ollut mitään poikkeuksellista; Sanna ja Ilmari Harmainen viettivät sangen aktiivista elämää, ja Kasperi Samuli, kahden kiireisen asianajajan ainoa lapsi, oli tottunut yksinoloon.
Samuli vetäytyi yläkertaan huoneeseensa, joka oli kutakuinkin koko talon ainoa paikka, joka ei ollut kliinisen valkoinen ja pelkistetty ja ahdistavan avara. Joskus Samuli mietti, mihin kolmihenkinen perhe muka tarvitsi kaiken sen tilan. Yläkerran kaksi vierashuonetta ammottivat tyhjillään kaiken aikaa. Kai Samulille oli alun perin toivottu pikkusisaruksia, mutta Samulikin oli lopulta ollut pitkäaikaisten lapsettomuushoitojen tulos. Hän oli saanut tietää sen puolivahingossa perheriidan aikana, ja silloin hänestä oli alkanut tuntua, että talo oli enää statussymboli, pelkkä kuori. Vanhemmat kävivät siellä lähinnä nukkumassa ja tahkoamassa etätöitä.
Samuli oli saanut mummoltaan kotiutumislahjaksi jouluvaloketjun, jonka hän oli ripustanut huoneensa katonrajaan Sannan kulmienkohotteluista piittaamatta. Hän naksautti sen päälle ja heittäytyi sängylleen katselemaan sitä. Sen eriväriset pallot hehkuivat lempeitä sävyjään ja pehmeitä hahmojaan hämärtyvään huoneeseen.
Hetkeksi Samuli oli onnistunut pakenemaan, mutta siinä hän taas oli, vankilassaan jota valopallotkaan eivät valaisseet. Ahdistus palasi hiipien, henkäys kerrallaan, mutta vääjäämättä. Samuli ei kyennyt pitämään loitolla ajatusta, jota hän oli juossut karkuun.
Lopulta hän tekstasi Jorille: Mitä sä haluat vastineeksi?
-
Paljon tsemppiä tämän joulukalenterin kirjoittamiseen. Jos heitätkin lapaset hankeen niin ne voi sieltä käydä hakemassa takaisin ja kuivattaa.
Et kirjoita Samulille helppoa lukioaikaa eikä se sitä ole kaikille elävässäkään elämässä ollut. Pidän kovasti kuinka avaat Samulin taustaa tässä pala palalta. Tietysti sitä toivoo että hänen elämässään olisi myös hyviä muistoja ja läheisiä ja lämpimiä ihmisiä. Hänen mummonsa ainakin muistaa häntä. En muista oletko hänen mummostaan jotain enemmänkin kertonut aikaisemmin.
Juusolla on oma puu ja kuorensa, jonka välissä hän taiteilee. Ei siinäkään aivan helppoa ole olla. Oikeastaan elämä ei koskaan ole ihan helppoa, mutta matkan tekee keveyemmäksi se matkaseura - joko voi jakaa asioitaan tai sitten ei voi. Voi Juusoa tuolla tanssiharkoissa, pää pehmeänä ja keskittyminen hakusessa. Toivottavasti hän löytää aikaa olla myös Markon kanssa. Kun joku kysyy mitä kuuluu, jos ei vastaakaan suomalaiseen tapaan ihan hyvää, niin se voi vain herättää hämmennystä, olen huomannut. Tuo sananvaihto taitaa olla ainoa suomalainen "valmiiksi näytelty teatteri" jossa melkein kuuluukin sanoa tietyt repliikit, ettei kenenkään maailma mene sekaisin. :)
-
Täällä ollaan taas! Olin muutaman päivän poissa Finistä, joten olipa kivaa kun oli monta luukkua odottamassa lukemista. Vaikka tämä tarina ei kaikin osin olekaan kovin kevyt ja helppo, luen tätä todella mielelläni sillä nämä hahmot kiinostavat suuresti. On ollut mukavaa (tai no mukavaa ja mukavaa, mutta ymmärrät varmaan) kurkistaa heidän menneisyyteensä ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet niihin tapahtumiin mitä vaikkapa Reaktioyhtälöissä tapahtuu. Vaikka tämä on nyt varmasti rankkaa kirjoittaa, niin ajattele miten hyvin näillä kahdella nyt menee ♥
Juuson elämä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ihanaa oli lukea tuosta joulun avauksesta torilla, siinä oli jotenkin suloista ensi-ihastumisen tunnelmaa ja Marko vaikuttaa olevan täysillä hommassa mukana. Tuo tanssitreeni vain lisäsi tätä tunnetta, tosin siinä kävi hetken mielessä, että onkohan Juuso sittenkin enemmän ihastunut kuin Marko? Toisaalta taas, tuossa iässä on vaikea muutenkin aina tietää mitä oikein tahtoo ja kuinka reagoida kaikkeen ;D
Tässä viimeisimmässä Juuson osiossa oli kivaa, että myös Mikko oli kuvioissa. Hän on kyllä Juuson tuki ja turva monessa, ja toivon että niin tulee tapahtumaan tässäkin. Ymmärrän Juusoa, että hänen on varmasti vaikea kertoa ystävälleen tilanteestaan ja tuo on aivan kamalaa kun mieli vetää kahteen suuntaan! Muistakin itsekin kuinka olisin halunnut vain viettää kaiken aikani ihatukseni kanssa, ja kyllä siinä vain ystävyyssuhteet kärsivät. Toivottavasti Juusolle ei käy samalla tavalla! Ja toki tiedän ettei käy, sillä onhan Mikko myöhemmin kuvioissa mukana :) Toivon vain, että Juuso rohkaistuu kertomaan Mikolle tilanteestaan ja ihastuksestaan.
Samulin elämä on taas sitten yksi iso musta aukko :( Ymmärrän hyvin, että näiden pätkien kirjoittaminen vetää omankin mielen matalaksi! Siksi toivotankin kovasti voimia näiden kirjoittamiseen, ja onneksi voi aina otta iritoton ja kirjoittaa jotain siirappista ja suloista näiden kahden välille.
Tuohon Samulin sairastumiseen tulikin tässä nyt hieman uutta tietoa. Ylikunto on tosiaan aika paha ja näyttää siltä, että Samuli on muutoinkin sellainen suorittaja, joka pyrkii täydellisyyteen. En muista onko tuosta luisteluharrastuksesta ollut aikaisemmin tietoa, mutta se sopii Samulille hyvin :) Jorin kanssahan taisi olla sitä tennistä ellen väärin muista?
Mutta voi Samuli sentään kun menit tekstaamaan Jorille! Nyt pelottaa että kuinka tässä tulee oikein käymään! Tai siis tietäähän sen, ettei tässä ainakaan hyvin käy, mutta kuinka pahasti käy, jää nähtäväksi. Vaikka pelottaa, niin kyllä minä tulevatkin luukut luen, älä huoli ;D Sillä onhan tämä Samulin ja Jorin suhde todella iso juttu Samulin elämässä ja sellainen mikä on kiinnostanut lukijaa jo pitkään. Siksi toivon, että siihen tulee nyt hieman selvyyttä.
Edelleenkin seuraan tätä suurella mielenkiinnolla! Onneksi on vielä monta luukkua edessä :)
Vendela
-
Voi että, melkein itku silmässä luin ihania sanojanne, Fairy tale ja Vendela. Kiitos kovasti teille. Kommenttinne auttavat jatkamaan tätä matkaa. ♥
Fairy tale, mukavaa että pidät Samulin taustan avautumisesta pala palalta. Tämä tarina on ollut itsellenikin kiinnostava kurkistus menneisyyteen ja siihen, mitä siellä tarkalleen tapahtuikaan. Samulin mummosta en ole aikaisemmin muistaakseni kertonut, mutta hänestä kuullaan kyllä vielä lisää tämän kalenterin aikana. Joku sentään muistaa Samulia, ja se on merkityksellistä ja tärkeää, koska onhan Samulin tilanne kaikkiaan aika kurja. Juusollakin on tosiaan omat haasteensa, mutta onneksi hänellä sentään on läheisiä ja välittäviä ihmisiä elämässään. Kiitos ihanasta kommentista ja kannustuksesta, se merkitsee minulle todella paljon! :-*
Vendela, hienoa että olet nauttinut katsauksesta näiden tyyppien menneisyyteen! Tämän tarinan kirjoittaminen on kyllä ollut raskasta, mutta on ihan totta, että edessä siintää vielä paljon parempia aikoja. Olen ajatellut, että ehkä tämän kalenterin päätteeksi sopisi hyvin jokin onnellinen epilogi, mutta katsotaan. Juuson osalta onneksi onnea piisaa jo nyt, sillä Juuso-rassu on todella ihan head over heels. ;D Ensi-ihastumisen kutkuttavaa tunnelmaa olenkin koettanut tavoitella, joten ihanaa, että se on välittynyt. Musta aukko on taas oikein hyvä luonnehdinta Samulin elämästä tällä hetkellä. Valoa on vaikea nähdä. Samulin luisteluharrastuksesta ei ole aikaisemmin sarjassa ollut juttua, ja jossain vaiheessa kyllä selvinnee, miksei (ei tässä tarinassa eikä välttämättä Yhtälöissäkään, mutta joskus vielä). Jori tosiaan on Samulin tennisvalmentaja, eli aivan oikein muistat! Voi että, kiitokset ihanasta kommentista ja kannustuksesta, teit minut tosi iloiseksi! :-*
KYMMENES LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Juuso kyhjötti laavun lankkulattialla ja katseli, kuinka Marko lisäsi nuotioon puita ja kohenteli tulta. Kun Juuso oli ensimmäisen kerran nähnyt lumeen hautautuneen nuotiopaikan, hän ei olisi ikinä uskonut, että tuntia myöhemmin Marko olisi saanut taiottua siihen elinvoimaisen tulen. Niin oli kuitenkin käynyt. Marko oli kertonut lapsuuden partiotaustastaan, jonka opit mitä ilmeisimmin kantoivat aikuisuuteen asti. Apua oli ehkä ollut siitäkin, että Marko oli ottanut muutaman takkaklapin kotoaan mukaan. Sytykkeet hän oli kuitenkin vuollut itse vanhan kuusen alaoksista, ja Juuso oli seurannut sitä ihmetyksen ja ihailun vallassa.
Tulenlieskat kurottelivat yhä korkeammalle Markon lisättyä puut. Ne auttoivat ympäröiviä lumikinoksia valaisemaan pimeän talvi-illan. Nuotion lempeä loimu ja ritinä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kolkon laavun likaisesta lattiasta oli itse asiassa muodostunut aika mukava pesäkolo.
”Miun täytyy käyä kusella”, Marko ilmoitti suoristauduttuaan ja puisteltuaan käsiään. Hän asteli laavun seinän taakse näkösuojaan.
Loputtomalta tuntuvaa lorinaa kuunnellessaan Juuso huomasi, että hänenkin pitäisi käydä. He olivat hörppineet jo puoli termospullollista minttukaakaota, ja Juuso oli vähäisen alkoholikokemuksensa perusteella huomannut, että alkoholilla todella oli tapana juoksuttaa vessassa. Hänen oli kuitenkin niin lämmin, ettei hän raaskinut nousta.
Marko palasi, istuutui Juuson viereen ja rentoutti selkänsä seinään. Pelkkä Markon läsnäolo hymyilytti Juusoa. Läheisyys kihelmöi kaikkialla kehossa yhdessä alkoholin kanssa. He olivat retkeilleet laavulle saadakseen olla rauhassa kahdestaan, ilman ylimääräisiä silmäpareja, ja se oli osoittautunut hyväksi ideaksi. Juuso tunsi itsensä raukeaksi ja rentoutuneeksi. Syyllisyys Mikosta oli hälvennyt. Juuso ei ollut edes muistanut vilkuilla kelloa, vaikka sen täytyi olla jo paljon.
Hetken hiljaisuuden ja halailun jälkeen Juuso rohkaistui kysymään jotain, mikä hänen mieltään oli askarruttanut: ”Milloin sä tajusit olevasi homo?”
Marko ei häkeltynyt. Hän vain muikisteli suutaan mietteissään ennen kuin vastasi: ”Kauan sitten. Enhä miä joskus natiaisena tienny, että on olemassa heteroita ja homoja, mutta kyllä miä sillonki tiesin, että miussa on jottain erilaista. Pikkuhiljaa poikakaverit rupes ihastumaan tyttöihin, mutta miä ihastuinki niihin.”
Juusosta tuntui, että Markon kokemus oli tavallaan suoraviivaisempi kuin hänen. Juuson murrosikä oli alkanut paljon myöhemmin kuin ikätovereiden, ja vaikka häntä oli koko yläasteen ajan nimitelty Hinttari-Hirvoseksi, hän oli itse päässyt sinuiksi seksuaalisuutensa kanssa vasta lukiossa.
Juuso painautui Markoa vasten ravistellen ikävät muistot mielestään. Tärkeintä kai oli, että hän oli päässyt sinuiksi.
-
YHDESTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Jorin makuuhuoneen lämpöpatteri oli rikki, ja huoneessa oli hyytävää. Samuli hytisi peittoon kääriytyneenäkin. Oli vaikea uskoa, että vain hetkeä aikaisemmin hän oli valunut hikeä Jorin vartalon hohkatessa häntä vasten painavana, vaativana. Samuli hapuili alushousunsa ja villapaitansa lattialta, kiskoi ne ylleen ja yritti kääriytyä entistäkin pienemmälle kerälle lämpöä säästääkseen. Hän tasaili sykettään, kuunteli suihkun kohinaa ja katseli ikkunaan kiteytyneitä pakkaskukkia. Kipu tylppeni ja loittoni pikkuhiljaa. Hän hoki mielessään merkityksetöntä mantraa: kaikki on hyvin.
Samuli havahtui kylpyhuoneen oven kolaukseen. Hän oikaisi asentoaan ja katseli, kuinka Jori asteli ympäriinsä hyräillen, vartaloaan pyyhkeeseen kuivaten. Jorin kannoilla kylpyhuoneesta tuprahtanut vesihöyry haihtui huomaamattomiin.
Jori heitti pyyhkeensä makuuhuoneen oven päälle, otti vaatekaapista bokserit ja palasi sänkyyn. Samuli hölläsi otettaan peitosta, jotta Jori pääsi sujahtamaan sen alle. Suihkusaippuan mantelinen tuoksu kulkeutui Samulin sieraimiin. Samuli värisi Jorin kietoessa toisen jalkansa hänen jalkojensa väliin ja tämän viileän ihon kohdatessa hänen omansa.
”Koskas sä aiot palata tenniskentille?” Jori kysyi sivellen sormellaan Samulin kulmakarvaa.
”Liikuntakielto. En mä tiedä. Eiköhän sulla valmennettavia riitä ilman muakin.”
Jori naurahti, vetäisi kätensä pois ja kierähti selälleen. Hetken he makasivat siinä ja kuuntelivat naapurin keittiöstä kantautuvaa kolinaa.
”Syödäänkö jotain?” Jori kysyi ja käänsi taas päätään nähdäkseen Samulin kasvot.
”Ei ole nälkä”, Samuli vastasi automaattisesti, ajattelematta asiaa.
”Ai? Sun mahan kurina kertoo toista tarinaa. Koska sä olet viimeksi syönyt? Eilen, niinkö?”
Suuttumus ja itsepuolustustahto kuohahtivat Samulissa. Hänet valtasi halu päästä pois siitä loukosta, kuuntelemasta Jorin nokkavia kommentteja. Hän sysäsi peiton Jorin syliin, nousi ja alkoi vetää farkkujaan jalkaan. ”Haista paska”, hän mumisi puoliksi Jorille, puoliksi itselleen.
Jori oli hetkessä Samulin vieressä. Puristus olkapäästä oli napakka.
”Hei”, Jori sanoi. ”Mä olen huolissani susta, kai sä sen tajuat, helvetin härkäpää? Kyllähän sen nyt näkee, ettei sulla vieläkään ole kaikki kondiksessa. Sä olet luuta ja nahkaa. Lopettaisit itsesi rääkkäämisen.”
”Lopettaisit paskan jauhamisen”, Samuli vastasi ykskantaan, riuhtaisi itsensä Jorin otteesta ja marssi eteiseen. ”Sä sait haluamasi. Sen kun annat mulle mun osan, eikä sun tarvitse enää sietää tätä luuta ja nahkaa silmissäsi.”
Jori tuhahti, mutta haki keittiöstä purkin ja iski sen Samulin käteen.
Samuli puki takkinsa vasta ulkona pakkasessa, nojasi otsansa kerrostalon ulkoseinän röpelöiseen betoniin ja yritti tasata korvissa saakka kohisevaa sykettään.
-
Pikkasen on pojilla eri tilanne meneillään. Vaikka Juuso on tuolla ulkona kylmässä, siellä hänellä on miellyttävää seuraa ja lämpöä hohkaava nuotio.
Samuli taas palelee peiton alla, vaikka hänellä seuraa onkin. Melkoisen hyytävää seuraa näemmä. Vaikka jäinkin miettimään että Jori on varmasti ollut jossain kohtaa (alussa) oikein miellyttävä ja nyt kun tätä tilannetta on jo tovin jatkunut, sen sävy onkin muuttunut ikävämmäksi.
Paljon näiden kahden tarinat kyllä herättävät ajatuksia ja pohdintaa. Kiva kun jaksat heistä kirjoittaa. :)
-
Juusolla oli varsin mukavaa laavulla. Tosin en tiedä, miksi minusta tuntuu siltä, ettei tämä homma tule päättymään hyvin. Johtuukohan se siitä, että minun silmissäni Juuso on paljon ihastuneempi kuin Marko, jolle kaikki tuntuu olevan jotenkin paljon selkeämpää. Toivon tietenkin olevani väärässä, enkä voi muuta kuin odottaa ja katsoa kuinka tämä tulee päättymään :)
Samulin osa puolestaan pääsi yllättämään minut todella! Oliko tässä jo alusta asti K-11 ikäraja? Ehkä olen tottunut lukemaan sinulta S-tason tekstejä, niin että tälläinen toiminta ja kuvailu pääsi yllättämään ;D Mutta hyvällä tavalla! Sillä tuo kohtaus oli todella onnistunut ja taitavasti kirjoitettu :) Säälin Samulia, että hän on tuollaisessa tilanteessa, sillä jotenkin tuli sellainen fiilis, ettei hän ollut täysin vapaaehtoisesti mukana. Ja Samulilla on siis liikkumisen lisäksi myös syömisen kanssa ongelmia. Voi toista! Kaiken lisäksi Jori vaikuttaa tässä lähes mukavalta, pelottavaa!
Mutta kiitos näistä! Kohta ollaan puolivälissä!
Vendela
-
Fairy tale, osuva vertaus edellisistä osista! Juuson tosiaan on lämmin ulkona pakkasessakin ihastuksen kanssa, kun taas Samulin tunnelmat ovat aika hyiset sisällä peiton alla. Jorissa on monia puolia; se on loppujen lopuksi aika monimutkainen tyyppi, josta itsekään en ole vielä päässyt täysin perille. Oi että, olen otettu siitä että Juuson ja Samulin tarinat herättelevät ajatuksia. Suuret kiitokset ihanasta kommentista! :-*
Vendela, Juuson ja Markon suhteesta ja heidän keskinäisistä tunteistaan paljastuu vielä lisää tarinan edetessä. Hirveästi haluttaisi spoilata, mutta yritän pitää suuni supussa vielä tässä vaiheessa! ;D Samulilla tosiaan on ongelmia syömisenkin suhteen. Se pieni on suorittanut itsensä ihan loppuun ja vielä vaan pinoaa lisää painoa harteilleen. :-\ Mutta iiks, ihana kuulla että yllätyit positiivisesti! ♥ Tässä kalenterissa on ollut alusta asti K-11 suunnitelmissa, mutta noin muuten kirjoitan kyllä ehdottomasti eniten sallittua matskua. Minulla taitaa olla koko Finissä vain kolme tekstiä K-15-ikärajalla eikä ainoatakaan K-18-ikärajalla. :o Matalat ikärajat ovat mukavuusaluettani, mutta siksi onkin ihana kuulla, että tämä korkeammankin ikärajan teksti toimii! Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*
KAHDESTOISTA LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Kun Juuso könysi kotiovesta, kello oli jo puolenyön. Kilttinä, kotona viihtyvänä nuorena Juuso ei ollut koskaan tarvinnut kotiintuloaikaa, mutta hän tiesi kyllä ylittäneensä jo arki-illan säädyllisyyden rajan. Äiti oli yrittänyt soittaakin Juusolle, mutta Juuso oli ollut niin muissa maailmoissa laavulla nuotion ääressä ja Markon kainalossa, ettei hän ollut muistanut katsoa puhelintaan. Eteisessä riisuessaan hän saattoi vain toivoa, että pääsisi livahtamaan sänkyyn häiritsemättä vanhempiensa unta.
Tuulikaapin oven avatessaan Juuso havaitsi liikettä olohuoneesta. Jalkalamppu syttyi, ja Juuso huomasi äitinsä nousevan silmät sikkaralla nojatuolista ja sysäävän viltin ja puhelimen syrjään. Kaipa äiti oli torkkunut siinä Juusoa odotellessaan. Juuso tunsi syyllisyyden pikkuruisen piston rintakehässään.
”Juuso”, äiti huokaisi astellessaan tohveleissaan eteiseen. ”Missä sä viivyit? Mikset sä ilmoittanut mitään?”
Juuso puristi olkalaukkunsa vatsaansa vasten ja tuijotti varpaitaan. ”Mä olin siellä laavulla kavereiden kanssa. Mä… Mä en muistanut katsoa puhelinta. Sori.”
”Oletko sä juonut jotain?” äiti kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Juuso havaitsi kulmien kohotuksen katsomattakin.
”Vähän”, Juuso mumisi; valehtelu ei olisi johtanut mihinkään. Hänen päässään tosin heitti siihen malliin, että hän oli juonut vähän enemmän kuin vähän.
”Sullahan on huomenna koulua”, äiti sanoi ja astui lähemmäs. Hän ei kuulostanut vihaiselta, mutta hämmästyneeltä kylläkin, ja Juuson oli helppo ymmärtää se.
”Vasta kymmeneltä”, Juuso sanoi, vaikka puolustautuminen terävöitti syyllisyyden pistoa entisestään. ”Mä olen ihan skarppina siihen mennessä. Lupaan. Anteeksi. Mun olisi pitänyt olla tarkempi.”
Äiti huokaisi ja silitti Juuson olkavartta. Juusosta tuntui hieman paremmalta, ja hän laski käsivartensa ja laukkunsa takaisin alas. Hän uskalsi hymyillä varovaisesti, ja hänen helpotuksekseen äiti vastasi hymyyn.
”Pääasia, että olet nyt turvallisesti kotona”, äiti sanoi. Sitten hän kuitenkin vakavoitui ja jatkoi: ”Juuso hei… Keitä nämä sun kaverit oikein on? Sä olet ollut niiden kanssa tosi paljon viime aikoina. Kuuluuko Mikko porukkaan?”
Juuso puri huultaan. ”Oikeastaan… ei. Ne on ihan – hyviä tyyppejä. Koulukavereita. Ei me olla mikään – mikään ryyppyporukka.”
”Mikä teitä sitten yhdistää?”
Juuson katse valahti taas varpaisiin. Hän liikehti vaikeana ja yritti keksiä, miten selviäisi kysymyksestä valehtelematta enempää. Eihän edes ollut mitään kaveriporukkaa.
”On kiva, että sulla on uusia kavereita, mutta älä unohda vanhoja”, äiti sanoi. Hän hymyili jälleen, veti Juuson halaukseen ja kurotti pörröttämään tämän hiuksia. ”Nyt nukkumaan, jooko? Jutellaan myöhemmin lisää.”
-
KOLMASTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Samuli istui lukion käytävän varrella, nojasi selkäänsä seinään ja katseli vähän matkan päässä löyhässä piirissä seisoskelevaa porukkaa, joka koostui kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta. Juttujen perusteella pystyi päättelemään, että kaverukset olivat samalla ilmaisutaidon kurssilla: he keskustelivat tulevasta joulunäytelmästään naureskellen ja lennokkaita ideoita heitellen.
Samulin katse seurasi Lassia, joka viittoili käsillään laajoja liikekaaria aina jotain selittäessään. Lassilla oli tapana purra huultaan silloin, kun hän keskittyi kuuntelemaan jonkun muun puhetta. Jotain hauskaa kuultuaan Lassi puhkesi ensin hymyyn ja sitten omalaatuiseen, honottavaan hekotukseen. Sen kuuleminen sai Samulin vatsan kiertymään mutkalle, tai siltä hänestä tuntui. Hän mietti, miltä tuntuisi saada Lassi nauramaan sillä tavalla.
Yhtäkkiä vatsassa humahti häpeä, ja Samulin oli pakko laskea katse polviinsa, vaikkei kukaan porukasta kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän tunsi olonsa paljaaksi, suorastaan alastomaksi, kun hän ajatteli sellaisia asioita julkisella paikalla. Oman huoneen seinien sisältä arkaluontoisetkaan ajatukset eivät kaikuneet kenenkään muun korville, mutta siinä lukion käytävällä kuka tahansa saattoi lukea hänen ilmeestään ja kehonkielestään mitä tahansa.
Millaistakohan oli kuulua kaveriporukkaan? Millaista oli viettää väli- ja hyppytunteja niitä näitä jutellen ja läksyjä yhdessä tuskaillen? Millaista oli ottaa nuoruudesta kaikki irti? Joskus Samuli mietti, olisiko hänenkin pitänyt repäistä ja osallistua vaikka ilmaisutaidon kurssille sen sijaan, että hän kulutti – tai oli kuluttanut – lukemattomia yksinäisiä tunteja jäähallilla. Aina hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, ettei hänessä kai vain piillyt samanlaista rohkeutta ja heittäytymiskykyä kuin esimerkiksi Lassissa. Lassilta kaikki vaikutti käyvän luonnostaan. Lassi oli oma itsensä, teki mitä tahtoi ja osasi nauraa itselleenkin, eikä hän vaikuttanut välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelivat.
Samuli nypläsi farkkujensa saumaa ja ajatteli, että tavallaan Lassiin kulminoitui kaikki, mitä hän olisi itsekin halunnut olla. Samulista tuntui pahalta tajuta, että hänenkin lukiotaipaleensa oli pitkittymisestään huolimatta jo ehtoopuolella ja mahdollisuudet kävivät vähiin. Mitä sitten tapahtuisi? Menisikö hän armeijaan tai siviilipalvelukseen? Korkeakouluun? Aloittaisiko hän uuden elämän puhtaalta pöydältä?
Samuli havaitsi liikettä silmäkulmastaan ja nosti katseensa. Ilmaisutaidon porukka teki lähtöä: kaverukset kohentelivat kantamustensa asentoja, viittilöivät hyvästejä ja hajaantuivat kuka mihinkin. Lassi lähti tarpomaan kohti ulko-ovea täpötäydeltä näyttävää laukkua harteillaan raahaten. Ohi kulkiessaan hän hymyili – hymyili Samulille.
Samulin oli pakko vilkaista viereensä ja katsoa, oliko siellä kenties jotain hymyilyttävää, mutta hän ei nähnyt muuta kuin tekojukkapalmun.
-
Voi Juuso. Muutama pieni valkoinen valhe pelastamaan tilanne ja oma nahka. Onneksi hänellä on ymmärtävä äiti, joka ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi että siellä "uusien kavereiden" joukossa on ehkä joku johon hänen poikansa on ihastunut ja siksi muu maailma unohtuu. Tai sitten hänen äitinsä tuli sitäkin ajatelleeksi, kun totesi että jutellaan myöhemmin lisää. Äidit aika usein huomaavat asioita.
Sitten Samuliin. Ei meistä kaikki ole niitä tilanteeseen heittäytyjiä, vaikka mieli tekisikin. Mutta tekojukkapalmu hänen vierellään vahvisti, että kyllä hänetkin huomataan, eikä pahassa mielessä. Hymy on mukava sanaton viesti toiselle, Samulille eikä sille jukkapalmulle. :)
Kun Samuli tuossa miettii voisiko aloittaa puhtaalta pöydältä elämän muualla, kun lukio on ohi, pikkasen kirpaisee Samulin puolesta kun tietää ettei ihan kaikkea menneisyyttä pääse pakoon.
-
Kommentoin näitä nyt näköjään tällä tavalla pareittain :D Toisaalta se on ihan kiva, kun tulee molempien poikien juttuja samalla kertaa!
Kivaa, että Juuson ja Markon hommasta tulee paljastumaan vielä lisää tämän aikana. Joten sitä odottelen innolla ja mietin, osuvatko arvaukseni lähellekään, joten älä spoilaile siellä ;)
Ikärajoista on sanottava sen verran, että itse olen kaikkiruokainen niiden suhteen. Ehkä vasta viime vuosina olen "löytänyt" nämä matalammatkin ikärajat kun aikoinaan tuntui että mitä korkeampi ikäraja niin sen parempi ::) Mutta eipä se vain näin olekaan! Ja ehkä se, että olen lukenut sinulta tosi paljon noita S-tekstejä, jotka ovat ihania ja suloisia ja koskettavia ja kaikkea mahdollista, niin tämmöinen "hyppäys" tuli hieman puskasta. Olin jotenkin mielessäni mieltänyt tämänkin tuonne S-tasolle, mutta onhan tässä tosiaan koko ajan ollut tämä ikäraja :D Mutta kuten jo tuolla aikaisemmin totesin, niin tämä oli todella positiivinen ja hyvä asia, että tässä on hieman korkeamman ikärajan juttuja, sillä vaikka suukottelu ja kädestä pitäminen onkin mukavaa, niin toki toivoisin saavani joskus lukea Samulin ja Juuson kiihkeämmästäkin hetkestä ;) Tosi se ei tämän kalenterin puitteissa ole mahdollista, mutta noin niin kuin vinkkinä, jos tuntuu että haluaisit sellaisen shotin heistä vaikka joskus kirjoittaa :)
Mutta nyt näistä luukuista!
Voihan Juuso joka tuli myöhään kotiin. Mutta aivan ihana asenne hänellä: vanhemmille ei valehdella (ainakaan kovin paljon)! Tuo Juuson äiti on ihana ja näkee ja ymmärtää ehkä enemmän mitä Juuso uskoo. Hienoa, että hän muistutti ettei vanhoja kavereita saa unohtaa. Mietin, että kaipä Juuso tässä on täysi-ikäinen, kun äiti ei tuon enempää juomisesta sanonut. Voi olla, että se on ollut esillä jossain mutta info on lipsahtanut silmieni ohi.
Samulin ajatukset olivat sitten hyvin toisenlaisia. Fairy tale tuossa sanoikin jo samoja juttuja, mitä itsekin mietin. Kyllä Samulikin huomataan :) Minusta tuo tekojukkapalmu oli kiva yksityiskohta!
Kiitos taas näistä luukuista!
Vendela
-
Fairy tale, äidit tosiaan ovat usein aika "huomaavaista" sorttia! ;D Juusonkin äiti on varmaan huomannut monenlaista muutosta Juuson käytöksessä, vaikkei tietäisikään varmasti, mistä oikein on kyse. Ymmärtäväisyys on minustakin kiva ominaisuus Juuson äidissä, ja se on itse asiassa jotain, mikä mielestäni erottaa Juuson äidin Samulin äidistä. Samulinkin elämässä on onneksi kuitenkin joitakin pikkuruisia valopilkkuja, kuten huomatuksi tuleminen ja jukkapalmusta erottuminen. Uuden elämän aloittaminen on pitkä ja vaivalloinen prosessi, ja toivoisin niin kovasti voivani sanoa Samulille, että se kelpaa kyllä ihan omana itsenäänkin. :'( Hassua, kun on kyse fiktiivisistä hahmoista, mutta jotenkin elän tässä tarinassa mukana melkein kuin se olisi totta, heh. Kiitos kovasti sinulle ihanista sanoistasi! :-*
Vendela, minäkin pidän Juuson asenteesta sen suhteen, ettei vanhemmille valehdella, ainakaan kovin merkittävästi. Se on jotenkin terve ja maanläheinen asenne. Juuso ja Samuli ovat tosiaan tässä kalenterissa jo täysi-ikäisiä, ja Juuson osalta se kävi ilmi tuolla neljännessä luukussa, kun Juuso epäröi terästetyn kaakaon juomista. Ajattelin juuri niin, ettei Juuson äiti koe tarpeelliseksi nostaa mitään äläkkää tuosta juomisesta, kun Juuso on kuitenkin jo kahdeksantoista eikä missään älyttömässä änkyräkännissä. Tiedätkö, kommenttisi innosti minua hirveästi korkean ikärajan Juuso/Samulin mahdollisuudesta! :D Haluaisin kovasti kokeilla! En vain tiedä, tulisiko siitä mitään, kun en ole seksiä juuri kirjoittanut. Olisiko sinulla mahdollisesti kiinnostusta toimia jonkinlaisena esilukijana, jos saan joskus jotain aikaiseksi? :) Kiitoksia kovasti kivasta ja inspiroivasta kommentista! :-*
NELJÄSTOISTA LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Itsenäisyyspäivän tienoilla järjestettävät tanssiaiset olivat jokavuotinen perinne. Kyseessä ei ollut vanhojentanssien kaltainen muodollinen juhla, mutta suurin osa opiskelijoista pukeutui silti tavallista juhlavammin: tytöt hameisiin ja pojat kauluspaitoihin. Vanhojentansseja varten harjoittelevat toisen vuosikurssin opiskelijat johtivat helppoja tansseja, kuten poloneesin ja cicapon, joista suurella osalla abiturienteista oli vielä jonkinlainen muistijälki. Lopuksi tanssittiin vapaita tansseja, valssia ja hitaita.
Juuso seisoskeli liikuntasalin laitamilla. Hänen katseensa hakeutui vastapäisellä seinustalla seisovaan Markoon, joka jutteli kavereidensa kanssa. Marko näytti komealta viininpunaisessa kauluspaidassaan ja mustassa rusetissaan, punertavanvaaleat hiukset taakse kammattuina. Juuso ei voinut välttyä sydämentykytyksiltä, eikä hän voinut olla miettimättä, millaista olisi tanssia hitaita Markon kanssa sylikkäin. Se oli tietysti epärealistinen unelma sillä hetkellä, mutta Juusosta olikin kehkeytynyt unelmoija. Hän oli uponnut pilvilinnoihinsa niin, ettei edes huomannut, kun häntä puhuteltiin.
”Huhuu, Juuso hei? Valssi?”
Puhuttelija oli Essi, Juuson oma vanhojentanssipari. Essillä oli tummansininen bleiseri ja valkoinen röyhelöpaita itsenäisyyspäivän hengessä. Hän hymyili tuttua, pirteää hymyään.
”Tietysti”, Juuso vastasi. ”Sori. Ajatukset…”
Essi nauroi. Juuso johdatti heidät keskemmäs. Valssin rytmi ja askeleet kumpusivat lihasmuistista, ja he keinahtelivat melkein yhtä tottuneesti kuin vajaa vuosi sitten. Kuulumiset vaihtuivat tanssin lomassa. Niitä olikin kertynyt, sillä eri mielenkiintoaineet ja kurssit olivat pitäneet heitä erillään. Juttu kuitenkin luisti tavalliseen tapaan. Essi oli hassu persoona, sillä hänen kanssaan jutteleminen tuntui aina luontevalta, olipa edelliskerrasta vuosi tai vuorokausi.
”Kuule”, Essi sanoi tanssin päätyttyä. ”Mä uskallan kysyä tätä vain, koska mä tiedän, ettet sä naura. Ethän sä nauranut mun korkkarikompuroinneillekaan.” Essi virnisti, ja hänen silmissään käväisi veikeä pilke. ”Lähtisitkö sä mun kanssa ulos? Siis niin kuin… treffeille?”
Juuso häkeltyi. Häntä hämmensi jo pelkästään se, että joku ilmaisi kiinnostuksensa häntä kohtaan niin suoraan. Ei hänessä ollut juuri mitään erityistä tai mieleenpainuvaa. Tuntui kurjalta, ettei hän voinut vastata Essin kiinnostukseen, sillä Essi oli huipputyyppi. Mitä sellaisessa tilanteessa saattoi sanoa satuttamatta toista?
”Öh”, Juuso takelsi. ”Mulla… Tota… Mulla on jo – joku.”
”Ai”, Essi sanoi. Hänen poskensa helottivat, mutta hän hymyili. ”Onnentyttö, se joku.”
Essi kääntyi lähteäkseen, mutta hetken mielijohteesta Juuso sanoi: ”Onnenpoika.” Juuso tunsi omienkin poskiensa helottavan. ”Ja mä uskallan kertoa tämän vain, koska mä tiedän, ettet sä tuomitse.”
Kumpikin puhkesi spontaaniin hymyyn, sellaiseen jonka vain samalla aallonpituudella olevat ystävykset saattoivat jakaa.
-
Oi miten ihanaa, jos kommenttini inspiroi edes ajattelemaan korkeamman ikärajan Juusoa ja Samulia :D Ja todellakin voin mielelläni toimia esilukijana, jos innostut tuollaista kirjoittamaan! Se olisi kunnia! Uskon, että osaat kirjoittaa seksiä, sillä sen ei tarvitse olla mitään kovin kuvailevaa, kiertoilmaisuinkin saa usein sanottua paljon ;)
Kiva tuollaiset itsenäisyyspäivän tanssiaiset! En tiedä onko tämä otettu oikeasta elämästä, mutta minun lukiossani ei valitettavasti tuollaista jäjrestetty vaikka se olisi kyllä ollut mukavaa. Ihanaa kun Juuso katselee Markoa ja miettii, minkälaista olisi tanssia tämän kanssa lähekkäin. Juuso on kyllä niin ihastunut!
Mukavaa, että Juuso uskaltautui tulemaan kaapista Essille. Heidän välinsä vaikuttavat mutkattomilta. Ehkäpä Juuso rohkaistuu pian puhumaan myös Mikon kanssa?
Kiitos tästä luukusta ja laita ihmeessä viestiä, jos innostut kirjoittamaan tai kaipaat muuten sparrauskaveria asian kanssa :)
Vendela
-
Muuttelin edellisestä osasta hieman tuota kappaletta, jossa kuvataan Juuson tuntemuksia Essin kysymyksen jälkeen. Tajusin, että haluan mieluummin käsitellä tarkemmin sitä, miltä Juusosta tuntuu, kuin sitä, onko hänellä ollut aiemmin vastaavia kokemuksia. Tämän siitä saa, kun kirjoittaa ja editoi joulukalenteriluukkua yömyöhään silmät sikkaralla! ;D
Vendela, meillä oli tuollaiset itsenäisyyspäivän tanssiaiset ainakin yläasteella, sen muistan! Lukiosta en ole aivan varma, mutta saattoi olla sielläkin. Inspiraatio on siis ammennettu oikeasta elämästä. Heh, Juuso on kyllä sellainen ihastunut höppänä tässä. ;D Ajatukset koko ajan vaan Markossa. Eiköhän senkin aika vielä tule, kun Juuso puhuu myös Mikon kanssa. Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-* Ai niin ja mahtavaa, jos sinulla on kiinnostusta esilukijana toimimiseen! Se olisi kiva, kun jotenkin tällä osa-alueella kirjoituskokemuksen puute tekee minusta aika epävarman. Laittelen sinulle yksäriä jossain kohtaa! :)
VIIDESTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Psykiatrisen sairaanhoitajan huone näytti siltä, että se oli yrittämällä yritetty sisustaa kodikkaaksi ja luottamusta herättäväksi. Nojatuoleja täyttivät muhkeat koristetyynyt, seinähyllyllä kökötti pari viherkasvia, ja työpöydällä hehkui lämminsävyisiä jouluvalotähtiä vanhanaikaisen lyhdyn sisässä. Samuli ei tiennyt, mistä se tarkalleen johtui, mutta laskelmoidun tunnelmallisessa sisustuksessa oli jotain luotaantyöntävää. Kaikkein vastenmielisimmältä tuntui iso, siististi avattu nenäliinapaketti, joka oli keskellä pöytää valmiina vastaanottamaan tunteenpurkauksia. Se sai Samulin miettimään, miten monet itkut siinä huoneessa oli itketty. Se sai hänet miettimään, pitäisikö hänenkin; kuuluiko se asiaan.
Oli ensimmäinen kerta, kun Samuli tapasi sairaanhoitajaansa tämän omassa vastaanottohuoneessa mielenterveyspoliklinikalla. Hän oli jutellut Miitun kanssa jo pari kertaa osastojaksollaan, mutta hänestä tuntui, että heidän tuttavuutensa oli silti vasta alkumetreillään. Miitu oli epäilemättä ansiokas työssään, mutta Samulilla oli vaikeuksia kokea yhteyttä pirteään, värikkäästi pukeutuvaan pieneen naiseen.
”Tunteista tai ajatuksista puhuminen ei tee susta heikkoa tai haavoittuvaista”, Miitu sanoi erään pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen. Sävy oli lempeän kannustava, mutta Samuli ei voinut olla miettimättä, olisiko jonkin muun ammattiryhmän edustaja jo näyttänyt turhautuneisuutensa. ”Tässä on kyse susta. Mitä tahansa sulla on mielen päällä, sä voit jakaa sen.”
Samuli nojasi kyynärpäänsä polviin ties miten monetta kertaa, tuijotti karvamaton uumeniin ja päästi äänettömän huokauksen. ”Mä tiedän. Sori. Mä olen tosi huono tässä.”
”Et sä ole huono tässä. Sun täytyy ehkä vain opetella hellittämään hieman.” Miitu piti pienen tauon, laski sitten lehtiönsä käsinojalle ja nojautui selkämystä vasten. ”Mitä huolia sulla on just nyt? Mitä tahansa. Ei tarvitse valikoida tai suodattaa.”
Samulin teki mieli haudata kasvot kämmeniin. Hänen oli pakko olla Miitun kanssa samaa mieltä siitä, että hänen täytyisi opetella hellittämään. Mitä huolia hänellä oli? Samulista tuntui, että hänen koko elämänsä oli yhtä huolta. Kotona kummittelivat kylmäkiskoiset vanhemmat, joihin ei saanut minkäänlaista yhteyttä. Koulussa Samulia vaivasi typerä ihastuksentapainen, jonka aiheuttamat sydämentykytykset olivat lähinnä häpeällisiä. Koululaukun sisätaskussa pyöri Jorin ihmepilleripurkki, jonka korkki oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt sinetöitynä. Hartiat painuivat lysyyn kaikista täyttymättömistä odotuksista, vaatimuksista ja toiveista.
”Mua vaan… pelottaa”, Samuli sai sanottua. Ääni kuulosti vieraalta hänen omissa korvissaan, vieraalta ja pelottavalta. ”Kaikki. Ihan kaikki. Tuleva ja nykyinen ja vähän mennytkin.”
”Okei”, Miitu sanoi ja tarttui taas lehtiöönsä, ”puhutaan siitä.”
Puhutaan siitä ei ollut koskaan kuulostanut niin pelottavalta.
-
Mitä on making out suomeksi? :D Muhinointia, kuhertelua? Oli mitä oli, tämä osa on nyt kokeilu sen parissa. Kuulisin tosi mielelläni, toimiiko tämä vai aiheutuuko tästä lähinnä myötähäpeää... ;D Kääk.
KUUDESTOISTA LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Viikonloppuna Markon vanhemmat ja hänen pikkuveljensä lähtivät sukuloimaan Etelä-Savoon, joten Juuso meni ensimmäistä kertaa käymään Pirskasilla. Pirskasten koti oli kaksikerroksinen rivitalonpääty, ja se oli kodikas, vaikka purkamattomia muuttolaatikoita pölyyntyikin vielä syrjäisimmissä nurkissa. Perhe oli muuttanut Markon isän työn perässä siitä huolimatta, että Marko ja kolmetoistavuotias Sakari olivat joutuneet vaihtamaan koulua.
Markon sängyllä loikoillessaan Juuso tajusi, miten vähän hän oikeastaan tunsi Markoa. Hän sai tietää vasta Markon huoneen seinille ripustetuista julisteista, että Marko oli Meryl Streepin fani. Lasivitriinin valtaisa tinasotilasarmeija kertoi, että Markolla oli myös keräilyharrastus. Kirjahyllyn mitali- ja palkintopokaalikokoelman taustatarinan Juuso sentään tiesi ennestään: katutanssien lisäksi Marko harrasti yleisurheilua.
Juuson mielenkiinto suuntautui toisaalle, kun Marko hivutti kätensä hänen niskaansa ja nojautui lähemmäs. Markon huulet raottuivat hivenen kosteina, turpeina. Katse harhaili vuoroin Juuson huuliin, vuoroin jonnekin Juuson rintakehälle. Juuri ennen kuin etäisyys heidän väliltään kuroutui umpeen, Juuso huomasi pullotuksen Markon farkkujen etumuksessa. Sitten hän ei tajunnut enää muuta kuin mielihyvän ja kiihotuksen hyökyaallon, joka vavisutti hänen koko kehoaan.
He olivat suudelleet ennenkin, mutta siinä sängyllä iltapäivän hämärässä ja ikkunan puisen joulutähden kajossa suudelmissa oli jotain erilaista: jotain nälkäistä, vaativaa. Markon kädet kuljeskelivat paikoissa, joita ne eivät olleet koskaan ennen tutkineet: Juuson kyljillä, lantioluilla, pakaroilla. Juuso oli pakahtua miellyttäviin aistihavaintoihin, ja vastapalvelukseksi hän halusi hyväillä jokaista neliömillimetriä Markon iholta. He olivat kömpelöitä, hapuilivat eivätkä tienneet, miten koskettaa, mutta he halusivat lisää.
Markon sormet olivat jo lämmenneet, kun ne viivähtivät epäröivinä Juuson alavatsalla. Markon hengitys hidastui, katse viipyili jossain alhaalla. Juuso jännittyi. Yhtäkkiä hän tunsi ylittäneensä jonkin näkymättömän rajan. Hän ei halunnutkaan enempää. Hän halusi sitä, mitä he olivat ensin tehneet, mutta ei enempää. Jostain hyökyi muistotulva, joka hukutti halun ja mielihyvän. Hän muisti pahimman yläastekiusaajansa kädet rinnallaan, polven haaroissaan. Hinttari-Hirvonen. Miltä tuntuu olla tuollainen minimuna. Pitäisikö sun vaihtaa sukupuolta.
Kun Markon sormet raottivat Juuson farkkujen alta näkyvien boksereiden vyötärönauhaa, Juuso tarrautui hänen käsiinsä ja lähestulkoon huusi: ”Stop.”
Marko kavahti kauemmas, nosti kätensä pystyyn ja näytti säikähtäneeltä. Juuso oli sekä hädissään että häpeissään. Hän nosti kätensä kasvoilleen, rojahti seinää vasten ja yritti hengittää.
”Hei”, Marko sanoi hiljaa, rauhoittavasti. ”Ota rauhassa. Sori jos miä menin liian pitkälle.”
Juuso oli silti kuulevinaan pettymyksen Markon äänessä.
-
SEITSEMÄSTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Tähtikirkkaassa yössä Samuli suuntasi askeleensa ulkojäille. Hän ei tiennyt, mitä hän kuvitteli tekevänsä, mutta häntä ajoi epämääräinen tunne, että hänen piti tehdä se. Miitu oli puhunut siitä, miten tärkeää haastavassa elämäntilanteessa oli osata laskea ylimääräinen kuorma harteilta. Kai Samuli halusi lopulta selvittää, mistä kaikesta hänen kuormansa oikein koostui.
Kello oli yksi, ja laitakaupunki nukkui. Samuli oli tarkoituksella lähtenyt ulos myöhään. Hänen ei ollut tarvinnut livahtaa vaivihkaa, sillä hänen vanhempansa olivat viikonlopun yli työmatkalla toisella puolen Suomea. Yhteinen asianajotoimisto työllistäisi heidät varmaan joulunpyhinäkin. Samuli ei ihmettelisi sitä yhtään.
Urheilupuiston ulkojäät kiiltelivät autioina tähtisinen kajossa. Avoimen luistelukentän lisäksi puistossa oli kaukalo, jossa oli tekojää, ja se oli Samulin määränpää. Hän kapusi pimeään, ahtaaseen aitioon, laski kantamuksensa ja tuijotti hetken tummaa jäätä, jota urheilupuiston valotkaan eivät enää siihen aikaan valaisseet. Jää hohkasi kylmänä ja kolkkona, mutta niin tuttuna, kuin riitoja sytyttelevänä ystävänä. Samuli ei koskaan harjoitellut ulkojäillä vaan aina jäähallilla, mutta jää oli jäätä.
Samuli solmi luistinten nauhat hitaasti, aivan kuin voisi välttää väistämättömän. Sitten hän astui aition laidan yli jäälle ja sulki silmänsä.
Takana oli pitkä tauko, mutta hetken hapuilun jälkeen tasapaino tarttui teriin. Potku toisensa jälkeen antoi nuorelle miehelle siivet. Samuli viiletti muutaman kierroksen ympäri kaukaloa. Hän askelsi peruskaarta, ristiaskelta, liukui. Hän ponnisti tulppiin ja rojahti alas raskaasti. Hän sukelsi istumapiruettiin, antoi sen hiipua ja jäi kyhjöttämään keskelle jäätä polviaan halaten.
Syke kohisi korvissa. Henkeä ahdisti. Jäsenet tuntuivat painavilta ja lopen voipuneilta, vaikkei hän ollut tehnyt juuri mitään. Se oli samanlaista kuin syksyllä, silloin kun Samuli oli repinyt kehostaan irti kaiken kehittyäkseen edes vähän. Hän oli treenannut enemmän ja kovempaa, koska niin urheilijat kehittyivät. Hän oli nukkunut – ja lopulta myös ollut hereillä – lääkkeiden avulla. Hän oli syönyt vähemmän ja harvemmin, koska hän oli halunnut kehostaan kevyemmän, helpomman hallita. Lopulta Samuli oli tuupertunut Jorin kerrostalon rappukäytävään, ja Jori oli kirjaimellisesti kantanut hänet hoitoon. Hän oli ollut kuolemankevyt, mutta painavampi kuin koskaan. Se oli ollut rumaa ja raskasta.
Samuli painoi poskensa jäätä vasten, kun kuumat kyyneleet karkasivat suljettujen luomien takaa. Hän oli niin väsynyt. Hän oli tuottanut pettymyksen kaikille, itselleenkin. Hän ei ollutkaan osannut. Hän ei ollutkaan pystynyt.
Hänen siipensä olivat hapertuneet haamuiksi.
Tätä osaa oli sydäntäsärkevää kirjoittaa. :'(
-
Täällä ollaan edelleen. Nyt vasta luin nämä kaksi viimeistä osaa, tuon Samulin käynnin hoitajalla jo aikaisemmin. Pahoittelen jo etukäteen lyhyttä kommenttia, haluan kuitenkin sanoa jotain edes nopeasti!
Hyvin olit onnistunut tavoittamaan tuon teini-iän ensimmäisen (?) ja epävarman kuhertelun :) Se, että Juuso vetäytyi noi yllättäen pois oli ehkä pienoinen pettymys, mutta toki ymmärrettävää. Onneksi Marko vaikutti ymmärtävän, vaikka olikin pettynyt. Ehkä he voivat palata vielä pelkkään pussailuun ;)
Samulin hetki jäällä oli kyllä sydäntäsärkevä! Hän ei totta tosiaan ole kunnossa :'( Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä seuraavaksi kuullaan hänen menneisyydestään! Ja hurjaa, että Jori on tosiaan pelastanut Samulin tuolla tavalla, vaikka heidän suhteensa tuskin kovin yksinkertainen onkaan.
Kiitos näistä!
Vendela
-
Vendela, eihän tuo mikään lyhyt kommentti ollut, ja vaikka olisikin ollut, ei se olisi haitannut yhtään! :) On aina kiva kuulla ajatuksia, vaikka sitten sanalla parilla. Juuson äkillinen vetäytyminen on olennaista menneisyyden ja myöhemmän hahmokehityksen kannalta, mutta ymmärrän kyllä, että se tuntui turhauttavalta tuossa tilanteessa! Ehkä joskus vielä kirjoitan jotain, missä päästään vähän pidemmällekin, mutta tämä ensikuhertelu ei nyt johtanut siihen. Samuli ei tosiaan ole kunnossa, ja hänen tuskastaan on tuskallista kirjoittaa. :'( Jori toden totta pelasti Samulin, ja muisto siitä vaikuttaa Samuliin vielä Reaktioyhtälöidenkin aikaan, vaikka Jorin kanssa on myös ollut kaikenlaista sotkua. Kiitoksia sinulle, mukavaa kun kuljet matkassa mukana! :-*
KAHDEKSASTOISTA LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
”Hei Juuso!”
Juuso kuuli Mikon huikkauksen takaansa, kun hän oli juuri astellut ulos lukion pääovista Markon kanssa. Juuso kääntyi, ja Mikko kiiruhti lähemmäs, hänkin ulkovaatteissa ja mitä ilmeisimmin koulusta lähdössä.
”Olisko sulla hetki aikaa?” Mikko kysyi seisahduttuaan Juuson eteen. Hän vilkaisi Markoa, palautti katseensa Juusoon ja lisäsi: ”Kahden kesken.”
Juusokin vilkaisi Markoa. Hän oli aikeissa mennä taas Markon luokse. Hän oli pelännyt, että heidän välinsä olisivat mutkistuneet oudoiksi hänen panikointinsa seurauksena, mutta niin ei onneksi ollut tapahtunut. Juusoa hävetti yhä kuin alleen laskenutta pikkupoikaa, mutta Marko oli väittänyt, että halusi tavata Juusoa edelleen ja vaikka sitten vain pussailla. Juusoa kaihersi tunne siitä, että hänen olisi pitänyt pystyä enempään, mutta ei hän ollut mahtanut lapselliselle pelkuruudelleen mitään.
”Siä saat miut kiinni”, Marko sanoi, hymyili Juusolle ja lähti kävelemään.
Mikko seurasi hetken aikaa Markon loittonevaa selkää ja katsoi sitten Juusoa omituinen ilme kasvoillaan. ”Mä olin aikeissa kysyä, miten olisi lenkki tänään, mutta ilmeisesti sulla on taas muuta ohjelmaa”, Mikko sanoi, eikä Juuso voinut olla havaitsematta loukkaantunutta pohjavirettä. ”No, mikäs siinä. Mun täytyy vain hyväksyä, että sulla on uusi paras kaveri. Jos mä koskaan edes olin sellainen.”
Mikon sanojen väleistä tihkui niin syvää pettymystä ja kipua, että Juuso hätääntyi. ”Tietysti sä olit”, hän vastasi nopeasti, ”ja olet edelleen. Miksi sä edes ajattelet muuta?”
Mikko tuhahti, puisteli päätään ja potkaisi lunta. ”Ehkä siksi, ettei sua enää kiinnosta mun kuulumiset. Ethän sä jaa omiasikaan. Mulla ei ole mitään helvetin hajua, kuka tuo tyyppi on ja miksi sä hengaat sen kanssa joka ikisen liikenevän nanosekunnin. Sä vastaat viesteihinkin sanalla parilla. Eihän me jutella enää ollenkaan.”
Juuson poskille hyökyi verta, hätäännyksen ja hämmennyksen verta. ”No… Jutellaan nyt?” hän sanoi ja tunsi kuulostavansa inisevältä hyttyseltä Mikon painavien pointtien jälkeen. ”Mitä sulle kuuluu?”
Mikko naurahti. ”Ai mitä mulle kuuluu? No, katsotaanpa… Sitten viime puhuman mun vanhemmat on eronneet ja isä melkein jo pakannut romppeensa ja Heidi mennyt nälkälakkoon protestina. Että ihan peruskauraa, kiitos vaan kysymästä.”
Juuso ei osannut muuta kuin tuijottaa. ”Sori, mä – mä en tiennyt –”
”No et kai, kun ei sua vittu kiinnosta!” Mikko huusi ääni särkyen, huitaisi kädellään ja paineli menemään pää painuksissa.
”Hei, odota –”
”Anna olla!”
-
YHDEKSÄSTOISTA LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Osa Samulista oli helpottunut, kun vanhemmat palasivat kotiin. Vaikka he olivat etäisiä ja omissa oloissaan, Samuli ei ainakaan ollut enää yksin. Hänen ei tarvinnut enää pelätä, tekisikö hän itselleen jotain mahdollisuuksia tulvivassa yksinäisyydessä, ja lisäksi hänen oli pakko pakottaa kurkustaan alas edes jotain, vaikka sitten näön vuoksi.
Helpotus kuitenkin hupeni nopeasti, kun Samuli meni keittiöön keittämään teetä kestokylmyyteensä. Hänen isänsä oli tyhjentämässä astianpesukonetta, ja Samuli oli aikeissa kääntyä takaisin pois tieltä, mutta Ilmari ehti huomata hänet ja ilmoittaa: ”Kuule, me saatiin Sannan kanssa äkkilähtö jouluksi. Lähdetään muutamaksi päiväksi laskettelemaan Itävallan Alpeille. Ajateltiin, että sun on varmaan parempi jäädä tänne sun… tilanteessa. Saisit olla ihan rauhassa.”
Ilmari ei edes katsonut Samuliin päin, jatkoi vain ruokailuvälineiden lajittelemista vetolaatikkoon. Samuli jähmettyi niille sijoilleen. Veri valahti jonnekin varpaisiin. Hänen olisi ehkä pitänyt osata ennakoida jotain sellaista tapahtuvaksi – olihan hänen vanhemmillaan ollut kuluneina vuosina tapana lähteä jouluksi reissuun ilman häntä –, mutta jotenkin Samuli oli kuvitellut, etteivät nämä lähtisi sinä jouluna. Kumpikaan ei ollut puolikkaalla sanallakaan vihjaissut Samulille matka-aikeista, ja kai Samuli oli naiivisti ajatellut, että edes pienenpieni huolenripe hänen voinnistaan saisi vanhemmat jäämään.
”Me lähdetään aatonaattona ja palataan tapaninpäivän jälkeisenä päivänä”, Ilmari jatkoi, yhä selkä Samuliin päin. ”Sä varmaan pärjäät täällä.”
”Joo”, Samuli sai sanottua, vaikka häntä yhtäkkiä heikotti aika pahasti.
Samuli palasi huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän oli unohtanut koko teen. Hän sukelsi petaamattomaan sänkyynsä peittojen alle, sykertyi mahdollisimman pieneksi ja tärisi. Kaikki on hyvin, hän toisteli mantraansa mielessään, mutta se oli sellainen emävale, ettei hän pystynyt edes pakottamaan itseään uskomaan siihen. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten hän voisi horrostaa joulun yli elossa.
Samulista tuntui, ettei hän saanut happea. Tärisevin käsin hän kiskoi villapaidan yltään ja myttäsi sen paljasta vatsaansa vasten. Hän puristi sitä kuin lapsi pehmolelua. Paniikki kohisi kehossa uhkaavana kuin hulluus, eteni hiussuoniin saakka ja lamaannutti. Samuli haukkoi henkeään, puoliksi peläten ja puoliksi toivoen tukehtuvansa. Hän oli taakka. Hän oli toivoton. Hän ei pystyisi enää olemaan niin yksin.
Samuli ei tiennyt, kuinka kauan hän siinä kyhjötti, mutta se tuntui ikuisuudelta. Kun hän vihdoin pystyi liikkumaan, hän kurotti koululaukustaan Jorin pillerit ja piiloutui peiton alle pelkäämään ja odottamaan.
-
KAHDESKYMMENES LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Juuson mielessä myllersi, kun hän makasi Markon vieressä sängyllä. Hän seurasi vain puolisilmällä, kun Marko pelasi Kirbyä vanhalla Game Boyllaan. Mikon sanat kiersivät yhä kehää Juuson päässä, ja Juusosta tuntui yksioikoisen pahalta. Huoli Mikosta ei hellittänyt. Juuso oli viestitellyt Mikolle ja yrittänyt soittaakin, mutta Mikko oli pysynyt vaiti; WhatsAppin perusteella tämä ei ollut edes nähnyt Juuson viestejä.
Mikko oli ollut Juuson kulmakivi koko lukion. He olivat tavanneet lukion ensimmäisellä, kun Mikko oli muuttanut toiselta paikkakunnalta ja Juuso vielä toipunut kiusaajiensa mukiloimista itsetuntokolhuista. He olivat löytäneet toisistaan paitsi turvaa isojen elämänmullistusten keskellä, myös eriskummallisen sielunveljeyden, jollaista Juuso ei muistanut kokeneensa sitten päiväkodin. Viimeinen asia, jota hän abivuodeltaan toivoi, oli Mikon menettäminen.
Juuso nakersi peukalonpieltään ja mietti, oliko mikään lopulta pysyvää. Saattoiko mihinkään luottaa? Olisiko Markokin vain välietappi loputtomien menetysten matkalla? Juusoa kauhistutti ajatella, että kun hän vihdoin oli saanut elämäänsä kavereita vuosien kiusattuna kitumisen jälkeen, nämä häviäisivätkin yksi kerrallaan.
”Hitto ko on sormet kohmeessa”, Marko puuskahti ja jumppaili oikeaa kättään pelin latautuessa. ”Eihä näillä jääkalikoilla ees osu mihinkään.”
”Mm”, Juuso mumisi ajatuksissaan. Sitten epävarma olo ja lohdun tarve usuttivat hänet jatkamaan: ”Kuule… Mitä sä toivot tulevaisuudelta?”
Marko rypisti kulmiaan ja muikisti suutaan, muttei irrottanut katsettaan pelistä. ”Miä haluisin nähä maailmaa. Miulla on täti Skotlannissa, ja se on vähän niin ko luvannu ottaa miut sinne. Niillä on lammasfarmi. Kaipa sitä vois siellä iha opiskellaki, jos viihtyy. Joku kiva ammatti, jota jaksaa tahkota sinne vanhoille päiville. Ja joskus hamassa tulevaisuuessa ois tietysti kiva löytää joku mukava mies, jonka kanssa asettua. Koira ja pieni talo. Semmosta. Mutta ensin miä tahon nauttia vapauesta. Avoimista ovista ja ikkunoista.”
Juuso puraisi peukaloaan kovempaa, ja yhtäkkiä hän maistoi veren metallisuuden. Hän muisti, miten hän oli antanut Essin ymmärtää, että hän seurusteli. Hän tajusi, että hän oli antanut itsensäkin ymmärtää niin, vaikkeivät he koskaan olleet puhuneet siitä, mitä he oikein olivat. Niin – Marko halusi olla villi ja vapaa ja pitää hauskaa. He olivat hauskanpitoa ohikulkumatkalla. Hehän menisivät armeijaankin aivan eri puolille Suomea. Rakkauskirjeitäkö he toisilleen lähettelisivät?
”Mutta se on sitten, ja nyt on nyt”, Marko sanoi, nakkasi konsolin syrjään ja kääntyi hymyilemään Juusolle. ”Entä siä, mitä haaveita siulla on?”
-
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Kun Samulin vanhemmat aatonaattona lähtivät, Samulikin lähti. Hän harhaili läpi kaupungin ilman pipoa ja lapasia, vaikka ulkona oli muutama aste pakkasta. Hän halusi tuntea jotain muuta kuin ahdistuksen, joka tikitti hänen sisällään kuin elinaikaa mittaava ajastin. Kylmyydellekin kuitenkin turtui nopeasti. Kun askeleet johdattivat Samulin Jorin oven taakse, Samuli ei tuntenut edes ovikellon nappia. Hän tiesi painaneensa sitä vain, koska kuuli vaimean rimpautuksen.
Jorilla oli saippuavedestä märät kumihansikkaat käsissään, kun hän avasi oven. Yllätysvieraansa tunnistettuaan Jori riisui hanskat parilla rivakalla nykäisyllä – kynnysmatolle tipahti muutama pisara – ja tarttui Samulia olkavarresta.
”Samuli? Mitä sä…?”
Jori kiskaisi Samulin sisään, käväisi keittiön ovella heittämässä hanskat tiskipöydälle – toinen niistä valahti saippuavedellä täytettyyn tiskialtaaseen – ja palasi kiskomaan takin Samulin päältä.
”Jumalauta jätkä. Sulla on ihan valkoiset huulet. Istu tuohon.”
Jori sysäsi Samulin olohuoneen sohvalle, kääri tämän ympärille käsinojalla lojuneen viltin ja haki toisen makuuhuoneesta. Samuli tuijotti Jorin kannettavaa tietokonetta, joka oli sohvapöydällä. Sen näytöllä oli avoinna kuvankäsittelyohjelma ja taiteellinen valokuva alastomasta nuorukaisesta, jonka Samuli tunnisti nähneensä joskus tennishallilla.
Jori kietaisi toisenkin viltin Samulin harteille ja kurotti sitten painamaan tietokoneen läpän kiinni. Samuli hymähti; ei häntä olisi tarvinnut varjella sellaisilta näyiltä. Tiesihän hän, ettei hän ollut Jorin ainoa, millään muotoa.
”Alahan laulaa”, Jori patisti. ”Miksi sä olet haahuillut pakkasessa tuollaisissa vetimissä?”
Samuli kohautti olkiaan.
”Mitä sä olet vetänyt?”
”Kaikenlaista.”
Jori tuijotti Samulia ja tuhahti. ”Voi vittu sun kanssas. Istu siinä. Mä keitän sulle teetä.”
Samuli istui ja tuijotti tyhjyyteen. Hänen hiljalleen lämpeneviä sormiaan kihelmöi ja pisteli väkivaltaisesti. Kun Jori ojensi hänelle kuuman mukin, hän ei pystynyt pitelemään sitä käsissään. Jorin piti pelastaa muki sohvapöydälle.
”Eikö sun vanhempia kiinnosta, mitä sä touhuat?” Jori kysyi.
Samulin katse harhaili. ”Ne lähti Itävaltaan. Mä vain…” Hän veti väristen henkeä ja tajusi, että hänen näkökenttänsä oli yhtäkkiä hämärtynyt. ”Mä vain tarviin… jonkun, joka”, hän henkäisi, ”joka pitäisi musta kiinni. Hetken – hetken.”
Samuli ei tuntenut itkevänsä. Hän oli yhä turta, tunnoton. Joku toinen vavahteli ja korahteli hänen ruumiissaan. Jorin käsivarsi kiertyi ympärille, mutta Samuli tiesi sen olevan illuusio. He kävivät pelkkää petollista vaihtokauppaa. Jori halusi seksiä, nuorta lihaa, vangita valheita valokuviin. Samuli halusi jotain, millä saada päänsä sekaisin.
Silti Samuli murtui vasten Jorin olkapäätä.
-
Tässä välissä oli kiireinen viikko, enkä ehtinyt oikein lukemaan mitään. Eilen jatkoin näiden lukemista ja olen vaikuttunut. Saat paljon täyttä asiaa mahtumaan melko lyhykäiseenkin osaan. Samuli yksin tuolla jäällä, ensin luistelemassa ja sitten itkemässä. Nyt kun sai lukea monta osaa peräjälkeen, tuo Samulin tilanne näyttää hyvin solmuiselta, eivätkä hänen vanhempansa kyllä yhtään ole ajantasalla mitä Samulille oikeasti kuuluu. Teki pahaa Samulin puolesta kun hän saa kovin viimetipassa kuulla, että hänen vanhempansa ovat taas menossa. Onhan sitä kotona erilaista olla, kun toisessa huoneessa on joku, eikä tarvitse olla täysin yksin - ja unohdettuna. Kurja temppu hänen vanhemmiltaan. Ja samalla tuo Jorin rooli avautui tässä enemmän. Kaksipiippuinen mies, tarjoaa toki olkapäätä ja lohtua mutta myös ottaa mitä haluaa.
Ei ole Juusollakaan helppoa. Häneltä on tainnut hieman ajantaju kadota siinä, että aikaa on kulunut eikä hän ole ollut kunnolla Mikon kanssa laisinkaan. Eihän Mikko voi tietää mitä Juuso ajattelee ja mikä Marko on hänelle. Näiden tilanteiden ja kohtaamisten aitous on niin parasta näissä osissa. Sitä elää jännittäen mukana, miten asiat etenevät ja mitä näille kahdelle kulloinkin tapahtuu. On paljon arkisia kohtaamisia ja sotkuja ja epätietoutta ihmissuhteissa. Lämmin kiitos näistä koskettavista ja ajatuksia herättävistä osista. :-*
-
Fairy tale, oi että, tuntuu ihan mielettömän hyvältä saada näin positiivista palautetta! ♥ Olen hymyillyt pitkin päivää ihania sanojasi muistellessani. Olen tuskaillut tämän kalenterin kanssa aika paljon, joten on tosi hienoa ja helpottavaa tietää, että tämä on toiminut. Raapalemitta varsinkin on välillä yksi murheenkryyni, mutta toisaalta se tarjoaa myös turvalliset raamit, joiden sisällä pysyä. Samulin elämä on toden totta solmussa, ja vanhemmat ovat siitä ihan pihalla ja vieläpä omaa välinpitämättömyyttään. Minunkin tekee pahaa Samulin puolesta. :-\ Juusollakin on tosiaan omat ongelmansa. Varsin erilaiset, mutta ei välttämättä sen vähäisemmät. Voi että, ihanaa että tarina on koskettanut ja herättänyt ajatuksia! Iso kiitos sinulle ihanasta kommentista ja mukana elämisestä! :-*
KAHDESKYMMENESTOINEN LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Juusoa oli jännittänyt vähän jo tanssiopiston jouluesityksen kenraaliharjoituksissa, mutta itse esityksen lähestyessä hänen kehonsa käynnisti varsinaisen stressireaktion. Vatsassa kihelmöi, ja kämmenet hikosivat. Pissalla sai juosta varmaan vartin välein. Niin voimakas jännittäminen ei ollut Juusolle tyypillistä, mutta hänen oli helppo päätellä, mistä se johtui. Huomion keskipisteenä paistatteleminen ei ollut hänen mielipuuhaansa, ja sitäkin enemmän hän hermoili hänen ja Markon välistä vuorovaikutusta. Pystyisikö heistä aistimaan, että heidän välillään oli jotain? Oliko tulevaisuuskeskustelu muuttanut heidän dynamiikkaansa entisestään? Pilaisivatko he koko ryhmän esityksen? Kaikki oli näennäisen normaalia, huoletonta ja leppoisaa, mutta Juuso tunsi, kuinka hänen sisällään kuohui. Kun yhtälöön ynnättiin vielä Mikko, joka oli pitänyt hiljaiseloa jo monta päivää, oli Juuson pää aivan pyörällä. Hänestä tuntui, että hänen pitkään jatkunut myötätuulensa oli kääntymässä.
Kun katsomo pikkuhiljaa täyttyi yleisöstä, Juuso kävi moikkaamassa vanhempiaan ja Kaisa-isosiskoaan, joka ei ollut koskaan jättänyt väliin ainoatakaan Juuson esitystä. Juuso ei ollut ikinä kuulunut niihin nuoriin, jotka nolostelivat vanhempiensa tai sisarustensa seurassa näyttäytymistä. Perhe oli hänelle tuki ja turva, ja vilpittömät kannustukset rauhoittivat hänen mieltään, kun hän vetäytyi kulisseihin odottelemaan.
Juuson onneksi heidän oli määrä esiintyä jo ensimmäisen puoliajan alkupäässä. Juuri ennen lavalle astumista Marko puristi Juuson kättä vaivihkaa, ja Juuso tajusi, ettei enää peräännyttäisi. Kohdevalot häikäisivät. Sydän jyskytti lujempaa kuin basso jymähteli jalkapohjissa. Sitten mentiin.
Juuso ei ehtinyt enää jännittää. Lopultakin pakon edessä hän imeytyi siihen musiikin ja liikkeen symbioosiin, jota hän oli yrittänyt tavoitella koko syksyn. Keho muisti ja tiesi, mitä tehdä. Mieli seurasi perässä ja eli mukana tanssissa.
Juuso ei ehtinyt myöskään tiirailla tukijoukkojaan yleisön seasta, mutta juuri ennen hänen ja Markon yhteistä osuutta valot sattuivat sopivaan kulmaan ja hän näki vilaukselta tutut kasvot katsomon laitamilla – Mikon kasvot. Mikko hymyili ja taputti musiikin tahdissa niin kuin muutkin. Juuson sydän sykähti. Näkikö hän harhoja? Sitten heidän katseensa kohtasivat – ehkä vain nanosekunniksi, mutta se riitti vakuuttamaan Juuson, ja se valoi häneen vielä enemmän itseluottamusta kuin Markon kädenpuristus tai perheen kannustukset. Yhtäkkiä Juuso tiesi pystyvänsä.
Esityksen jälkeen Karri suorastaan säteili ja läimäisi Juusoa ja Markoa harteille niin, että polvet notkahtivat.
Kun Juuso vilkaisi puhelintaan, siellä odotti viesti: Sori siitä viimeviikkoisesta. Mulla oli vähän huono päivä… :( Miten olisi perinteinen aattoaamun järvilenkki?
-
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUUKKU
Samuli, joulukuussa 2014
Jori oli yhden yön lohtu, sillä hän lähti aattoaamuna sukuloimaan ja jätti Samulin omilleen. Kovin innokas Jori ei ollut sitä tekemään, ja hän oli ollut viittä vaille valmis toimittamaan Samulin päivystykseen, mutta se pelote oli saanut Samulin lupaamaan, että hän pysyttelisi hengissä oma-aloitteisesti. Samuli oli syönyt vähän kaurapuuroa, juonut aamuteensä hunajalla ja lainannut Jorilta pipon ja sormikkaat kotimatkalle.
Suuri ja ylväs tiilitalo ei ollut kuitenkaan koskaan tuntunut Samulista vähemmän kodilta. Häntä ahdisti yhä enemmän. Hän alkoi katua sitä, että oli nukkunut päänsä selväksi.
Puoliltapäivin kuistilta kuului askelten töminää ja avainten kilinää. Samuli valmistautui pakenemaan jonnekin ja teeskentelemään olematonta, vaikka kyseessä olisi murtovarkaus. Vasta tutun äänen huhuilu sai hänet muistamaan, että hänen mummollaan oli vara-avain. Yllätysvierailut eivät olleet mummon tapaisia, mutta ovesta työntyvä pieni, touhukas rouva oli kuitenkin ilmiselvä mummo.
”Oothan sinä kotona”, mummo sanoi ja hymyili niin, että poskipäät kohosivat korviin. ”Minä kuulin, että sinä oot yksin täällä, ja eihän sitä nyt jouluna sovi yksin olla. En minä ymmärrä, mitä se Sanna ajatteli, kun se sinut tänne jätti. Minä toin riisipuuroa…”
Mummo kuoriutui ulkovaatteistaan ja jatkoi sitten keittiöön purkamaan kangaskassiaan. Samuli seurasi hyvin hämmentyneenä perässä.
”Tämä on sinulle”, mummo sanoi ja ojensi Samulille paperikassin. ”Eipä sinua taida enää tuollaiset kiinnostaa, isoa miestä, mutta jotenkin se muistutti minua sinusta. Sinä tykkäsit noista pienenä. Et olis käsistäsi laskenut.”
Samuli nosti kassista pienen lasipallon, jossa levittäytyi talvinen kylä. Kun palloa ravisti, kylässä tuprutti lunta. Samuli katseli, kuinka lumi kieppui ja rauhoittui taas kuorruttamaan kylän pikkuruisia hirsimökkejä. Hän tunsi palan kurkussaan. Se tukki kaiken muun paitsi vaimean kiitoksen.
Mummo vakavoitui Samulia katsellessaan. ”Sinulla on vissiin ollut aika vaikeaa viime aikoina”, hän sanoi. Hän kurtisti kulmiaan myötätuntoisesti ja kurkotti silittämään Samulin olkavartta. ”Sinusta on kuule kasvanut hieno nuori mies. Älä anna kenenkään väittää mitään muuta.”
Mummon katse oli yhtäkkiä tiukka, merkitsevä, ja Samulista tuntui, että hän tavoitti merkityksen. Mummo oli joissain asioissa tyystin erilainen kuin Sanna-tyttärensä, Samulin äiti. Samuli oli taitoluistelija jo kolmannessa sukupolvessa, ja siinä missä Sanna usutti Samulia jahtaamaan valmiiksi määriteltyjä tavoitteita, mummo kannusti Samulia etsimään ja löytämään oman juttunsa.
Samuli katsoi lumista kylää liikuttuneena siitä, että joku piti häntä hienona nuorena miehenä.
-
Viimeistä viedään, vaan ei kuitenkaan ihan vihoviimeistä! Tähän tarinaan on nimittäin tulossa myös pieni epilogi. :) En vielä tiedä, millä aikataululla saan sen tänne, mutta toivottavasti kuitenkin ennen vuoden vaihtumista!
Haluan jo tässä vaiheessa kiittää koko sydämestäni jokaista, joka on tätä kalenteria lukenut, seurannut ja kommentoinut. Tästä ei olisi tullut mitään ilman teitä! Monta kertaa olin jo vähällä luovuttaa, mutta tieto lukijoista sai minut suksimaan syvemmälle hankeen eli Juuson ja Samulin menneisyyteen, ja olen siitä loputtoman kiitollinen. Tämä projekti oli aika intensiivinen paitsi aikataulun, myös vaikeiden aiheidensa puolesta, ja siksi olen tavallaan ylpeä siitä, että onnistuin kirjoittamaan tämän. Tämä on minulle myös hyvin merkityksellinen teksti. Ei siksi, että tämä olisi erityisen hyvin kirjoitettu tai loppuun asti harkittu ja hiottu, vaan siksi, että jokin sisäinen palo ajoi minua kirjoittamaan tämän. Juuson ja Samulin tarina haluaa tulla kerrotuksi ihan alusta asti. Nämä nuoret miehet eivät vain jätä minua rauhaan! ;D
Lämpimät kiitokset kaikille, ja rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta! :-*
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUUKKU
Juuso, joulukuussa 2012
Juuso ja Mikko lähtivät aikaisin aattoaamuna, silloin kun aurinko oli juuri ja juuri noussut jossakin paksun pilvivaipan takana. Se oli heidän pieni jouluperinteensä, ja se oli varsin hyödyllinen sellainen: sen avulla onnistui ainakin välttämään univelkojen kuittaamisen puolipäivään asti.
Kuin sanattomasta sopimuksesta he kävelivät eivätkä hölkänneet. Kumpikin tiesi, että heillä oli paljon puhuttavaa. Juuso oli selityksen velkaa, ja hän halusikin selittää, mutta sanat vielä hakivat muotoaan, kun Mikko puhkesi puhumaan.
”Mä olen pahoillani”, Mikko sanoi. Hänen kätensä hakeutuivat ulkoiluhousujen taskuihin. Katse painui maahan. ”Mä ylireagoin. Saahan sulla olla muitakin kavereita…”
”Mähän tässä olen anteeksipyynnön velkaa”, Juuso sanoi. ”Uudet kaverit ei ole mikään syy unohtaa vanhoja. Mä vaan… Jotenkin…” Juuso puuskahti, hieraisi silmiään lapasella ja jännitti, vaikka hän sydämessään tiesi Mikon suhtautuvan hyvin. ”Juttu on niin, että Markon ja mun välillä on ollut vähän jotain, no, jotain muutakin. Kuin pelkkää kaveruutta siis. Se – se on monimutkaista, eikä me seurustella tai mitään, mutta jotenkin mä olen silti ollut ihan kiinni tässä – jutussa. Säädössä. Mä…” Hän puuskahti toistamiseen, ja yhtäkkiä häntä hymyilytti, vaikkei hän ollut uskaltanut vilkaistakaan Mikkoon. ”Ei hemmetti. Nyt sä tiedät.”
Juuso tunsi taputuksen harteillaan. Hän havaitsi silmäkulmastaan, että Mikko hymyili, ei pelkästään kasvoillaan vaan koko olemuksellaan. Helpotus hyökyi Juusoon. Yhtäkkiä hänen askeleensa tuntuivat kevyemmiltä.
”Mä jotenkin arvasin”, Mikko sanoi. Hymy kuulsi hänen äänestäänkin. ”Tän kahden ja puolen vuoden aikana, kun me ollaan tunnettu, mä en ole kuullut tai nähnyt sun kertaakaan haikailevan kenenkään tytön perään. Sen sijaan sä tuijotit aika antaumuksella silloin kerran liikkatunnilla sen erään vierailevan joogaohjaajan peppua…”
Juuso tyrskähti. Mikko oli niin oikeassa, ja tietysti Mikko oli huomannut.
”Hei, kaikki okei”, Mikko sanoi. ”Kiva kun kerroit. Mä olen iloinen sun puolesta.”
He vaikenivat ja pikkuhiljaa vakavoituivat. Juuso oli saanut sydäntään kevennettyä, mutta siellä painoi vielä toinen taakka. Juuso oli ollut aivan liian keskittynyt omaan onneensa.
”Miten sä jakselet?” Juuso kysyi varoen.
Mikko oli pitkään hiljaa ennen kuin vastasi: ”Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Kaikki on kotona aika sekaisin. Mä en oikein saa nukutuksi.” Mikko vaikeni, ja kipu hänen silmissään kolhaisi Juusoakin. ”Tosin just nyt mä jaksan paljon paremmin.”
Mikko hymyili Juusolle. Juuso rutisti ystäväänsä ja ajatteli, että niin jaksoi hänkin.
-
Minä en ehtinyt kaikissa kiireissäni seurata tätä luukku luukulta, mutta nyt joulunpyhinä on ollut aikaa lukea ja kommentoida kaikkia rästiin jääneistä tekstejä. Täytyy sanoa, että tämä oli ehdottomasti yksi niistä, joihin tarttumista olen eniten odottanut! Oli kivaa lukea kaikki luukut putkeen mutta kivaa sekin, että vielä epilogikin on tulossa :)
Oli kivaa palata taas näiden hahmojen pariin ja lukea vuorotellen molemmista. Samulin osalta käsiteltiin rankkojakin aiheita, enkä ihmettele yhtään, jos hänen lukujaan on ollut rankka kirjoittaa! Vendela taisi tuolla jossain kommentissa todeta, että tämä kuitenkin antoi lisätietoa Samulin tilanteesta Reaktioyhtälöitä ajatellen, joten siinä mielessä tärkeitä lukuja, vaikka sydäntä särkeekin lukijana Samulin puolesta. Surullista, miten edes oma koti ei tunnu hänestä oikein kotoisalta ja vanhemmatkin ovat melkoisen etäisiä. Olin kauhuissani, kun he jättivät Samulin yksin kotiin jouluksi - eipä ihme, että tuossa tilanteessa hakeutuu ainoan keksimänsä vaihtoehdon luo, jolta saa läheisyyttä, vaikka se läheisyys olisi kuinka kyseenalaista ja järjen ääni hiljaa sanoisi, ettei idea ole hyvä. Oikeasti aloin itkeä, kun kotiin palatessaan Samuli löysi mummon ruokineen ja viisaine sanoineen! Mikä helpotus, että hänellä on joku turvallinen aikuinen vielä elämässään jäljellä.
Juuson osiot toivat mukavaa keveyttä kokonaisuuteen, kun joka toisessa luvussa päästiin kurkkaamaan hänen touhuihinsa ja ihastumiseensa. Hahaa, ilahdutti erityisesti Markon Etelä-Savolaiset juuret (terveisin toinen siellä päin syntynyt) ja olihan noista suloisista hetkistä ihana lukea. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että Markon puolelta tuossa yhdessä olossa oli jotakin niin kepeää, että koko juttu lienee kuihtunut kasaan lukion loputtua, kun toista ei näekään automaattisesti enää joka päivä. Kivaa, että Mikko oli mukana myös eikä erimielisyydet poikien välillä kestäneet kauaa.
Tämä oli ihana kalenteri ja Juuso ja Samuli -tekstit ovat kyllä olleet yksi ehdoton lempparijuttuni finissä tämän talven aikana, kun heidät löysin. Olet taitava kirjoittaja ja jotenkin tekstisi imaisee mukaansa ihan saman tien, niissä on jotakin samaistuttavaa ja aitoa, mikä puhuttelee ainakin minua. On niin kivaa lukea oikeasta elämästä kaikkien Potter- ja muiden ficcien vastapainoksi, vaikka niitä rakastankin. Kiitos siis tästä, tykkäsin kovasti ❤
-
Vihdoin täällä! Olen huonojen nettiyhteyksien äärellä, joten vasta nyt pääsin lukemaan nämä viimeiset, öh - kuusi luukkua! Toisaalta oli myös kiva kun pääsin lukemaan tarinaa näin monta osaa kerralla vaikka tämä on ehdottomasti ollut iloni koko joulukuun ajan :D Suuri kiitos Walle kun olet jaksanut kirjoittaa ja julkaista tätä. Projekti ei varmasti ole ollut helppo, mutta ihanaa kun olet tätä tehnyt ♥
Samulin vanhemmat ovat kyllä hirviöitä! Tuo on älyttömän itsekästä lähteä ilman omaa lasta, etenkin kun Samuli on noin törkeän huonossa kunnossa. Eipä siis mikään ihme, että Samuli hakeutui Jorin luo, sillä siellä hän voi tuntea edes jotain vaikka tietääkin ettei ole Jorille ainoa. Onneksi ihana mummo tuli tuomaan Samulille puuroa ettei tämän tarvitse aivan yksin olla :) Kyllä se Samulin elämä siitä helpottaa, mutta siihen toki menee aikaa. On hänellä ollut rankka nuoruus, kiitos että kerroit hänen tarinansa.
Juusolla puolestaan oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä pohdinta hänen ja Markon suhteesta. Aivan kuten arvelinkin, Juusolla on ollut sellaiset ruusunpunaiset lasit päässä että todellisuus on hieman hämärtynyt. Hienoa kuitenkin, että tässä välyttiin suurilta sydänsuruilta kun Juuso oivalsi asioita ennen sitä. Ihanaa myös, että hänen ja Mikon välit ovat ennallaan ja tietenkin Mikko oli tajunnut, onhan hän kuitenkin fiksu mies :D
Lämmin kiitos näistä, epilogia jään odottamaan :)
Vendela
-
Pisteet Samulin mummille. Ihanaa että hän on olemassa ja tajuaa ettei ketään saa jättää jouluna yksin. Samuli varmasti arvosti mummia ja toivottavasti heillä on ollut hyvä joulu.
Juuso ja Mikko pääsivät sitten perinteiselle aattopäivän lenkilleen, kävelleen tällä kertaa. Saivat vaihdettua kuulumisia ja sieltä Mikon puolelta tuli ymmärrystäkin asioihin.
On ollut mielenkiintoinen ja elämänmakuinen matka Juuson ja Samulin lukioaikoihin ja tämä on vastannut moniin pieniin kysymyksiin heidän taustastaan ja suhtautumista myöhemmin tapahtuviin asioihin ja tilanteisiin. Kiva kun olet jaksanut kirjoittaa ja sait ohitettua vaikeatkin kohdat. Mukavaa joulunaikaa aina sinne loppiaiseen saakka ja hauskaa vuodenvaihdetta. :)
-
Thelina, ihanaa että tästä kalenterista ja Juusosta ja Samulista ylipäätään on ollut iloa näinä talven pimeinä iltoina! Minäkin olen viettänyt tämän tarinan parissa monia mukavia hetkiä, vaikka toki matkan varrelle on mahtunut myös monen monta töyssyä. Perille on päästy, ja se toivon mukaan palkitsee! Voi että, ihana kuulla että tarina on herättänyt tunteita. Samulin mummon saapuminen riisipuuroineen oli minullekin tunteikas hetki, ja se oli varmasti sitä myös Samulille, sillä hän on saanut kokea ihan liikaa viileyttä ja välinpitämättömyyttä läheisten ihmisten taholta. On kiva kuulla sekin, että Juuson osat vähän kevensivät lukukokemusta, mutta toisaalta kivaa on myös se, että Juuson ja Markon välisen suhteen kepeys ja lyhytjänteisyys etenkin Markon puolelta välittyi. Iiks, kiitos hirmuisesti sinulle tästä ja kaikista muistakin ihanista kommenteistasi! :-* Ne ovat todella tuoneet valoa minun talveeni!
Vendela, ihanaa että tästä tarinasta on ollut iloa pitkin joulukuuta, vaikka heikot nettiyhteydet vähän mutkia matkaan aiheuttivatkin! Tämä projekti oli tosiaan yllättävänkin haastava, mutta olen joka tapauksessa tosi iloinen siitä, että sain puskettua itseni vaikeimpienkin hetkien läpi. Siinä te lukijat ja kommentoijat olitte kyllä korvaamaton apu! Joo, minäkään en ihmettele Samulin hakeutumista Jorin turviin. Vaikka Jorin tarjoama läheisyys on kyseenalaista, se kuitenkin on edes jonkinlaista läheisyyttä verrattuna etäisiin vanhempiin, joilta ei saa oikein mitään. Tämä joulu oli Samulille rankka, mutta parempia on onneksi vielä tulossa. Minustakin on kiva, että Juuson osalta sentään vältyttiin suuremmilta sydänsuruilta. Hihi, lopulta minulle valkeni, että Mikon on täytynyt huomata jotain! ;D Juuso ei ole kovin hyvä esittämään tai peittelemään, eikä Mikko nyt kuitenkaan ihan laput silmillä kulje. Voi että, lämmin kiitos itsellesi lukemisesta ja kaikista ihanista kommenteista! :-*
Fairy tale, minäkin luulen, että Samuli arvostaa mummonsa tekoa, jos ei tuossa hetkessä niin joskus myöhemmin ainakin. Itsekin sain päästää helpotuksen huokauksen, kun Samulin ei tarvinnutkaan olla koko joulua ihan yksin. Ties mitä muuten olisi päässyt tapahtumaan. Oi että, ihanaa että pidät tätä tarinaa mielenkiintoisena ja elämänmakuisena! Olen otettu siitä, ja iloitsen lisäksi siitä, että tämä tarina on tarjonnut vastauksia kysymyksiin Juuson ja Samulin taustoista ja menneisyydestä. On hienoa, jos tämä tarina kytkeytyy myöhempiin tapahtumiin Juuson ja Samulin tarinassa, sillä yksi tavoitteistani oli, ettei tämä joulukalenteri jäisi ihan irralliseksi menneisyyskatsaukseksi tässä sarjassa. Mukavaa joulunaikaa ja ihanaa uutta vuotta sinullekin, ja suuret kiitokset mukana elämisestä ja ihanista kommenteista! :-*
Sitten onkin pidemmittä puheitta epilogin aika! :) Päätin toteuttaa tämän epilogishotin molempien päähenkilöiden näkökulmasta pienen aikahypyn turvin, ja lisätwistinä halusin tähän tasan 700 sanaa, koska se on tuplaten sen, mitä muut luukut ovat olleet. Tämän myötä haluan toivottaa hyvää uutta vuotta kaikille teille lukijoille ja kommentoijille! :-* Tämä vuosi Juuson ja Samulin parissa on ollut minulle antoisa. Yhtälöt on edelleen päätöstään vailla, mutta muuta on sentään tullut kirjoiteltua. Toivotaan entistä tuotteliaampaa ensi vuotta!
JÄLKINÄYTÖS
Juuso ja Samuli, joulukuussa 2023
Juuson vanha huone näytti Samulista melkein siltä kuin ajan hammas ei olisi kuluttanut sitä lainkaan. Se olisi aivan hyvin voinut edelleen kuulua lukiota käyvälle teinipojalle. Kirjahyllyssä oli riveittäin sarjakuvalehtiä ja -kirjoja, seiniä koristivat reunoistaan repsottavat elokuva- ja pelijulisteet yhdeksänkymmentäluvulta, ja ikkunalaudalla komeili pari tekniikkalegoista rakennettua pienoismallia.
Jos joku olisi tiedustellut Juuson mielipidettä asiasta, Juuso olisi todennäköisesti vain myhäillyt ja kätkenyt hymynsä villapaitansa kaulukseen. Tosiasia oli, että muun muassa hikiset vaatevuoret, epämääräiset koulukirja- ja vihkopinot ja hutaisten pedattu sänky loistivat poissaolollaan. Juuson vanhemmat olivat säilyttäneet Juuson ja Kaisan huoneet sellaisina kuin ne olivat pääpiirteittäin olleet, mutta ainakin Juuson huone tuntui pysyvän paljon siistimmässä kunnossa vanhempien kuin teinipojan hoteissa.
Sinä jouluaattoiltana Juuson vanha sänky oli pedattu kauniilla tilkkutäkkikuvioisella päiväpeitolla. Ikkunalaudan pienoismallien keskellä kynttelikkö hohkasi valoa hämärään, ja ikkunan yläosaa reunusti joulunpunainen kappaverho. Samuli istui Juuson sängyllä selkä seinää vasten, polvet rintaan vedettyinä, pehmoista koristetyynyä hypistellen. Hänelle oli pedattu lattialle omakin vuode vieraspatjalle, sillä Juuson yhden hengen sänkyyn ei kahta raavasta nuorta miestä mahtuisi nukkumaan, mutta vielä ei ollut nukkumaanmenoaika. Hetkenä minä hyvänsä Juuso kiikuttaisi Samulillekin mukillisen glögiä. Niin Juuso oli sanonut tekevänsä.
Juuson perheessä kukaan ei ollut koskaan ymmärtänyt glögilasien päälle. Niinpä Juuso kauhoi keittiössä glögiä kattilasta kahteen Muumi-mukiin ja hipsutteli ne uusissa joululahjavillasukissaan huoneeseensa. Olohuoneesta kantautui iloista höpinää, kun Juuson Iines-siskontyttö tutkaili uusia lelujaan. Juusoa hymyilytti. Oli mukavaa viettää joulua kerrankin koko porukalla, vaikka se tarkoittikin sitä, että pieni rivitaloasunto oli täynnä väkeä ja sen ainoa kylpyhuone oli varattu suunnilleen aina silloin, kun sitä tarvitsi.
Juuso pukkasi oven perässään kiinni ja taiteili itsensä mukeineen sängylle Samulin viereen. Hän antoi Samulin valita oranssin hattivattimukin ja vihreän poliisimestarimukin väliltä. Samuli valitsi hattivatit miettien, miten hassun kotoisalta tuntui juoda glögiä Muumi-mukeista, jotka eivät edes sopineet yhteen väreiltään tai olleet jouluisia. Se tuntui oikeastaan kipeän kotoisalta. Samulin lapsuudenkodissa kaikki oli ollut aina viimeisen päälle, astioita myöten. Glögi oli ollut hehkuviiniä, ja sille ainoat oikeat astiat olivat tietysti olleet Pentikin glögilasit.
Lapsuudenkodin ajatteleminen veti Samulin mielen oitis matalammaksi. Hän ajatteli sitä yleensäkin paljon jouluisin, mutta sinä jouluna se kävi erityisen kipeää. Oli ensimmäinen joulu, kun Samuli oli liittynyt Juuson perheen joulunviettoon, ja kaipa se vertautui väkisinkin Samulin lapsuuden ja nuoruuden onnettomiin, yksinäisiin jouluihin. Hylätyksi tulemisen tunne, vanhempien välinpitämättömyys ja yhteisten joulujen kylmyys pitivät häntä kuristusotteessaan vielä vuosienkin jälkeen. Samuli ei ollut halunnut olla missään tekemisissä joulun kanssa, ei varsinkaan perhejoulun. Kerran hän oli saanut paniikkikohtauksen eteisessä, kun oli koittanut aika lähteä sukuloimaan jouluksi.
Sinä jouluna Samuli oli kuitenkin uskaltanut luottaa, ja siinä hän istui, kyyhötti Juuson sängyllä koristetyynyyn ja glögimukiin turvautuen. Se, miten Juuson perhe oli ottanut Samulin avosylin vastaan ja kuin omakseen, toisaalta paransi haavoja ja toisaalta valeli niihin suolaa. Tuntui pahalta olla vieläkin epäonnistunut ja kelpaamaton omille vanhemmille, ja siitä näkökulmasta oli melkein irvokasta, että hän kelpasi sellaisenaan lähes ventovieraille.
Juuso vaistosi, että Samuli oli jälleen vajonnut ajatuksiinsa. Juuson rintakehää korvensi. Hän tiesi, että joulu oli Samulille vaikeaa aikaa, ja se satutti häntäkin siinä määrin, että hänen oli vaikea kuvitellakaan, miten se satutti Samulia. Tietysti Juuso iloitsi siitä, että Samuli oli mukana Hirvosten joulunvietossa, mutta samalla hän pelkäsi yllyttäneensä Samulin johonkin, mihin tämä ei ollut vielä valmis. Vaikka Juuso kuinka yritti ymmärtää, karu tosiasia oli, ettei hän voinut ymmärtää.
Samuli siemaisi glögiä ja antoi sen mausteisen lämmön helliä kehoaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi keskittyä hetkeen eikä karata taas Juuson ulottumattomiin. Hän halusi keskittyä hetkeen ja unohtaa menneisyyden möröt edes yhtenä iltana vuodessa, vaikka se olikin vaikeaa juuri jouluna. Niinpä Samuli hymyili Juusolle, hipaisi tämän poskea ja sanoi: ”Kuule… Kiitos. Glögistä ja kaikesta. Mulla on ollut kiva joulu.”
Korvennus Juuson rintakehässä hellitti hieman. Juuso käytti kättään Samulin niskassa, hyväili hentojen niskahaiventen peittämää lämmintä ihoa ja kurkotti sitten painamaan kevyen suukon Samulin poskelle. Samaiselle poskelle piirtyi hymykuoppa, kun Juuso vetäytyi loitommas, ja hymy tarttui Juusonkin suupieliin. Juusokin hörppäsi glögiä, rentoutti sitten selkänsä seinää vasten ja nojasi päänsä Samulin olkapäätä vasten.
Ikkunan takana levittäytyi jo talvi-illan pimeys, mutta kynttelikkö piti huoneen hämyisän tunnelmallisena. Sen lämmintä hehkua katsellessaan Juuso muisteli sitä, miten hän oli vuosia sitten viettänyt samanlaisia pimeitä iltoja Markon sängyllä, Markoon nojautuen, ikkunan puista joulutähteä katsellen. Paljon oli muuttunut. Juuso oli varttunut, aikuistunut. Hän sai nojata ihmiseen, joka olisi siinä vielä seuraavanakin päivänä.
Joulurauha hiipi hiljalleen molempiin miehiin, kun he nauttivat glögin ja toistensa lämmöstä.
-
Oih. En osannut odottaa tällaista aikahyppyä, mutta sehän sopi tähän mainiosti. Pitkään on seurattu mistä on tultu juuri tähän jouluun. Oli jotenkin koskettavaa lukea että Juuson huone on entisellään, tai lähes. Eihän kukaan äiti voi vastustaa sitä että jouluna huoneeseen viedään kynttelikkö ja päiväpeite vaihdetaan jouluiseen, mutta noin niinkuin muuten.
Glögi sopii juotavaksi muumimukeista tai koreilevimmista laseista. Muumimukit ovat parhaita, kun niitä on eripareittain ja kaikenmaailman väreissä.
Nyt on paljon helpompi käsittää miksi Samulin ei ole helppo yhtäkkiä hypätä joulunviettoon suinpäin. Jospas se siitä muumimukillinen kerrallaan ja pieni hetki kerrallaan rennon Juuson kanssa alkaisi tuntua omemmalta. Ainakin tuo Samulin oma toteamus että hänellä on ollut kiva joulu, kertoo jotain. Joulu Juuson ja tämän perheen kanssa ei tainnut olla kuitenkaan liian suuri hyppäys uuteen ja tuntemattomaan.
-
Minäkään en osannut odottaa aikahyppyä, mutta se sopikin tähän paremmin kuin hyvin! Varsinkin Samulin osalta päästiin sitten vähän kauemmaksi synkeistä tunnelmista, mikä tietysti sopi, jotta saatiin tälle vielä vähän pehmoisempi ja onnellisempi loppu :-*
Tuo näkökulman vaihtelu toimi saumattomasti ja pidän tuosta ajatuksesta, että tämä osa oli molempien näkökulmasta ja tasan kaksi kertaa yhtä pitkä kuin kukin aiemmista osista. Minusta oli kivaa myös se, että kumpikin vähän muisteli niitä entisiä aikoja, mutta keskittyi sitten tähän hetkeen ja toisiinsa ❤
Juuso oli varttunut, aikuistunut. Hän sai nojata ihmiseen, joka olisi siinä vielä seuraavanakin päivänä.
Tämä oli ihana kohta, hymyilyttää noiden puolesta :)
P.S. Hattivattimuki on yksi lemppareistani ❤
-
Lämmin ja ihana epilogi, kiitos ♥ Vaikka itse kalenteri oli rankka monellakin tapaa, niin tästä jäi kuitenkin hyvä mieli, sillä paljon on menty eteenpäin noista kamalista ajoista ja yhteinen onni on viimein löytynyt.
Pidin aivan hurjan paljon siitä, kuinka toit näiden hahmojen "luokkaeroa" (vaikka eihän sellaista enää meidän yhteiskunnassamme muka ole) esiin tuon glögitarjoitun muodossa. Tuollainen pieni yksityiskohta kertoo paljon siitä, minkälaisesta taustasta Samuli tulee ja minkälainen on Juuson lämmin lapsuudenkoti. Kummassakaan tavassa nauttia glögiä ei ole mitään vikaa, ja toivottavasti perinteet sekoittuvat jatkossa niin, ettei ole väliä juodaanko hehkuviiniä muumimukeista vai glögiä Pentikin hienoista laseista :D
Vielä kerran kiitän tästä matkasta näiden hahmojen parissa! Oli ihana joulukuu ja ihanaa on myös se, että olet lähtenyt kertomaan arkitarinoita näistä tyypeistä, sillä ovat nämä vain ♥ Nähdään siis siellä!
Vendela