Kirjoittaja Aihe: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G  (Luettu 3777 kertaa)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 912
Tämä on osa one-shot-sarjaa Albus Dumbledoren elämä ja värit. Sarjaan kuuluu seitsemän tekstiä, jotka ovat kaikki täysin itsenäisiä, mutta kuitenkin linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat osat:
1. Smaragdinvihreä, S
2. Ruoste, S
3. Akvamariini, S
4. Harmaa, S
5. Purppura
6. Siena, K11
7. Oliivinvihreä, K15



Nimi: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura
Ikäraja: K11

A/N: Tämä on kirjoitettu ajatellen useampaa haastetta. Ensinnäkin tietysti väripaletti (purppura), toiseksi aistihaaste (tunto - tosin tämän haasteen dedis oli ja meni joskus aikoja sitten ennen kuin ehdin julkaista tekstin :D) sekä teelusikan tunneskaala (toiveikkuus).






Purppura


”Sen on oltava täällä”, Gellert sanoi saman tien, kun heidän jalkansa koskettivat aamukasteesta yhä kosteaa nurmea. He päästivät toistensa käsistä irti tismalleen samalla hetkellä. Albuksen rinnassa läikähti lämpimästi; niin hyvin heidän ajatuksensa näköjään olivat jo synkronoituneet yhteen.

”Minä en tunne mitään”, Albus sanoi.

”No”, Gellert vastasi ja virnisti hänelle valloittavasti niin, että Albustakin alkoi hymyilyttää, ”en minäkään. Vielä. Mutta uskon silti, että sen on oltava täällä!”

Albus hymähti. Hänellä oli usein ennenkin ollut vaikeuksia jakaa Gellertin vankkumatonta toivoa. Hänellä oli taipumusta liialliseen realismiin: jos varjeluksia ei kaikkina näinä vuosina ollut löydetty, hän ei uskonut, että he löytäisivät niitä yhdessä kesässä.

Mikään ei tietenkään estänyt yrittämästä.

He kävelivät vieretysten kohti skotlantilaisella nummella kohoavaa eriskummallista kalliorykelmää, joka ei tuntunut sopivan ympäröivään maisemaan. Sen takia he sinne olivatkin ilmiintyneet: he olivat tutkineet Godrickin notkon kirkon vanhoja pergamenttikääröjä ja löytäneet Peverelleihin jo aiemmin yhdistetyn nimen Chorcur. Chorcur-suvun hauta oli puolestaan syrjäisellä nummella, kaukana kaikesta asutuksesta ja muiden aikalaistensa haudoista, mikä oli ollut tarpeeksi herättääkseen Albuksen ja Gellertin mielenkiinnon.

Varhaisen aamun aurinko valaisi maisemaa lempeästi, ja hieman kauempana usva leijui vielä nummen yllä. Albus hengitti syvään ja tunsi olevansa elossa. Hän ja Gellert tarkkailivat molemmat valppaasti ympäristöä yrittäen löytää minkä tahansa vihjeen. Muuta ei kuitenkaan toistaiseksi näkynyt kuin kirkkaanvihreä korkea nurmi, joka kostutti heidän kaavunhelmansa, epätasaisesti toisiinsa kiinni sammaloituneet irtokivet ja niiden alla jykevä kallio, sekä maata täplittävät violetit kukat, joissa oli näyttävät suuret terälehdet.

He olivat jo lähes kalliorykelmän juurella, ja kukkia näkyi aina vain enemmän. Albus kurtisti kulmiaan.

”Luuletko, että nämä kasvavat tässä luonnonvaraisina?” hän kysyi Gellertiltä.

Gellert vilkaisi kukkia, joita Albus osoitti, ja kohautti olkapäitään. ”Jos eivät, ehkä ne on istutettu koristeeksi.”

Albus nyökkäsi. Saksankurjenmiekka oli kohtalaisen yleinen koristekasvi, joten se kävisi hyvinkin järkeen.

He saavuttivat kalliorykelmän ja alkoivat sanattomassa yhteisymmärryksessä kävellä sen juurella ja kosketella sen kiviä. Albus hipaisi sammalta, joka tuntui hänen kättään vasten ainoastaan pehmeältä. Hän näki muutaman saksankurjenmiekan takanaan, ja hänen edessään kalliolla kasvoi valtava rykelmä sinimailasia. Albus hymyili yksinkertaiselle ja vaatimattomalle kukalle, joka oli kuitenkin tismalleen samaa purppuransävyä kuin maassa komeileva kurjenmiekka.

”Gellert”, hän sanoi pehmeästi ja nautti saadessaan lausua ystävänsä etunimen. ”Näillä kukilla on varmasti jokin merkitys.”

Gellert nosti päänsä ylös niin, että hänen vaaleat kiharansa heilahtivat hellyttävästi. ”Niinkö? Miksi?”

Albus otti sinimailasen pienen pyöreän, vähän apilankukalta näyttävän kukinnon kahden sormensa väliin ja sanoi: ”Ne ovat samaa sävyä.”

Gellert kurtisti kulmiaan, ja Albuksesta tuntui, ettei häntä uskottu.

”Tunnetko siinä jotain?” Gellert kysyi. Albus pudisti päätään, ja sen nähdessään Gellert jatkoi kivien tunnustelua sanomatta muuta. He jatkoivat työtään hiljaisuudessa hetken, kunnes Gellert sanoi: ”Luuletko, että siinä on kultaa?”

Albus hätkähti. Mutta totta kai Gellert tiesi sinimailasen jännittävästä kyvystä kerätä kultaa. ”Tuskinpa ainakaan niin paljon, että rikastuisimme sillä.”

Gellert nyökkäsi. ”Niin, Chorcur ei ollut vauras suku.”

Ellei sitten ollut piilottanut omaisuuttaan, Albus ajatteli, mutta se vaikutti epätodennäköiseltä.

Aurinko kohosi korkeammalle, aamukaste haihtui pois, ja pian heidän kaavunhelmansakin kuivuivat. He etenivät kiviröykkiön toiselle sivustalle, ja Albus hätkähti nähdessään jälleen uuden kukkalajikkeen. Hänen oli haistettava pitkänomaista kukintoa ennen kuin hän oli varma, että kyseessä todella oli laventeli. Hän kertoi Gellertille, että laventeli ei missään nimessä kasvanut luonnonvaraisena täällä, mutta Gellert kuittasi sen jälleen hautapaikan koristelemisena. Albus oli eri mieltä ja yritti kaivella muististaan tietoja kasvien ominaisuuksista. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että laventeli karkottaisi keijuja, mutta hän ei keksinyt, miten se liittyisi mihinkään…

Die Alpen-Aster!” Gellert huudahti äkkiä.

”Mitä?” Albus kysyi ihmeissään.

”Alpen-Aster”, Gellert toisti hämmästyneenä ja osoitti maata. Siinä oli jälleen uusi kukka: suikalemaisine terälehtineen ja keltaisine keskustoineen se näytti samalta kuin Arianan piirustelemat kukkaset. Ja taas kerran kukan terälehdet olivat samaa sävyä kaikkien edellisten kanssa.

”Minä en tunne tuota ollenkaan”, Albus myönsi.

”Sitä kasvaa vuorilla”, Gellert sanoi.

Albus nyökkäsi. Oli aivan ilmiselvää, että nämä kukat oli istutettu tänne tarkoituksella. Niiden värillä oli selvästi jotain merkitystä, mutta Albus ei kuollakseenkaan keksinyt, mitä. Hän katseli, kuinka Gellert siveli hellästi kukan terälehtiä, ja mitä tarkemmin hän katsoi, sitä enemmän hänen vatsanpohjaansa kipristeli, eikä hän osannut päättää, oliko tunne mukava vai ei.

”Onko se siinä?” Albus kysyi. Gellert näytti hätkähtävän aivan kuin ei olisi edes tajunnut, mitä teki. Hän katsoi Albusta jonnekin silmien syvyyksiin ja pudisti päätään, ja jokin siinä katseessa sai Albuksen suun kuivumaan.

”Harmi”, hänen onnistui kuitenkin sanoa. Vatsanpohjaa kipristeli silti edelleen.

Ja niin he jälleen jatkoivat. Joka puolella kasvoi kukkia, ja mitä pidemmälle he etenivät, sitä tiiviimpi purppuramatto peitti maata. Albuksen mielestä näky oli lumoava, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Jos Gellert olisi eri mieltä, hän ei halunnut kuulla sitä.

Kivirykelmä muistutti muodoltaan suorakaidetta. He olivat aloittaneet tutkimuksensa sen toiselta pitkältä sivulta ja olivat päässeet keskelle toista pitkää sivua, kun heidän kulkunsa keskeytti suuri syreenipensas.

”Taas noita violetteja kukkia”, Gellert puuskahti ja lähti kiertämään pensasta.

Albusta kukat kiehtoivat. Kaikki oli selvästi suunniteltu tarkkaan. Hän asteli lähemmäs ja kumartui hengittääkseen syreenin makeaa tuoksua, mutta kun hänen nenänpäänsä oli parin sentin päässä kukinnosta, hän tunsi äkkiä jotain.

Jos hän ei olisi osannut odottaa jotain sellaista, hän ei olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Koska hän oli Gellertin seurassa, hän ei olisi luultavasti kiinnittänyt siihen muutenkaan huomiota – ei, ellei Gellert olisi juuri silloin ollut poissa hänen näkyvistään ja kerrankin jopa ajatuksistaan. Albus suoristui ja nosti hitaasti kätensä kohti kukkaa. Kyllä, aivan epäilyksettä hän tunsi jotain, kuin pienen värähdyksen sormenpäässään. Se muistutti vähän niitä värähdyksiä, jotka Gellert sai aikaan hänen sisällään aina hymyillessään hänelle tai koskettaessaan häntä, mutta tämä oli jotain paljon pienempää ja konkreettisempaa.

Albus liikutti kättään pensaan sisälle. Jos hän sulki silmänsä ja keskittyi kaikin voimin pelkkään tuntemiseen, hän havaitsi värinän vahvistuvan. Tuntemuksessa ei ollut mitään samaa kuin kosketuksessa tai ilman liikkumisessa hänen kätensä ympärillä, mutta silti se oli kuin jotain niiden väliltä. Tai ehkä se oli jotain enemmän, jotain mille ei ollut vielä keksitty nimeä.

”Mihin sinä jäit?” Gellert kutsui äänessään pienoinen häivähdys ärtymystä.

”Täällä on jotakin”, Albus vastasi. ”Luulen, että se on pensaan takana.”

Kuului kaavun vimmaista kahinaa, ja kun Gellert ilmestyi hänen viereensä, hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään ärtymyksestä. Hän suorastaan säteili.

”Tunsitko sen?” hän tivasi innoissaan.

Albus nyökkäsi. Hän hymyili Gellertille, ja hänestä tuntui, että ehkä Gellertin toiveet eivät sittenkään olleet turhia. Ehkä he sittenkin onnistuisivat, ehkä kukaan muu ei vain ollut tajunnut yhteyttä, ehkä kukaan muu ei ollut löytänyt syreenipensasta…

”Missä?” Gellert kysyi malttamattomana.

”Tässä näin”, Albus näytti ja osoitti kukkaa.

Gellert sulki silmänsä, hengitti muutaman kerran ja ojensi sitten hitaasti kätensä. Albus katsoi ystäväänsä lumoutuneena. Gellert oli aina niin eloisa, että Albus uskalsi vain varastaa vilkaisun silloin ja toisen tällöin, mutta nyt hän saattoi katsella kunnolla. Gellert seisoi niin lähellä, että Albuksen ei olisi edes tarvinnut ojentaa kättään suoraksi koskettaakseen sileitä kasvoja, hieman väriseviä luomia, punertavia raollaan olevia huulia. Ja hiukset – olivatko kiharat todella niin pehmeät kuin miltä näyttivät? Aurinko paistoi suoraan Gellertin takaa ja sai hänet näyttämään sellaiselta enkeliltä, jonka Albus oli nähnyt maalattuna kirkon seinälle.

Albus antoi katseensa lipua Gellertin käteen, joka tunnusteli herkästi tietään pensaassa. Hän nuolaisi huuliaan ja antoi hetkeksi vallan sille tunteelle, joka raivosi hänen rinnassaan ja vatsassaan ja kurkussaan ja nivusissaan ja halusi ottaa hänet haltuunsa. Albus henkäisi terävästi ja sulki omatkin silmänsä ja yritti olla voihkaisematta.

”Kyllä”, Gellert mutisi matalasti. Albus räväytti silmänsä auki – häviävän pienen hetken hän kuvitteli, että Gellert oli tiennyt hänen ajatuksensa ja vastannut niihin – mutta Gellert oli edelleen paikoillaan, sormet ojentuneet poispäin Albuksesta. ”Minäkin tunnen sen”, Gellert sanoi.

**

Kun syreenipensas oli siirretty syrjään, taioin suojattu ovi oli helppo murtaa. Albus ja Gellert vaihtoivat toivoa täynnä olevia hymyjä, kun kiven keskelle ilmestyi korkea koristeellinen holvikaari, jonka taakse ei nähnyt. Maa holvikaaren edessä oli täynnä purppurakukkia, ja Albusta inhotti talloa niitä, mutta hän ei aikonut jäädä jälkeen sisään epäröimättä astelevasta Gellertistä.

”Valois”, he mutisivat tismalleen yhteen ääneen, ja jälleen Albuksen rintaa pakahdutti.

Hautakammio oli yksinkertainen, paljon yksinkertaisempi kuin he olivat odottaneet. Seinillä oli joitakin kaiverruksia, joissa toistui sana chorcur sekä pienellä että suurella alkukirjaimella. Itse haudat olivat yksinkertaisia kivisiä arkkuja, jotka olivat ilmiselvästi myöhäiskeskiajan velhojen työtä. Niissä oli jonkin verran koristekaiverruksia, mutta vain hyvin yksinkertaisia.

”Ainakin täällä on paljon kiveä”, Gellert mutisi.

Albus ei vastannut mitään. Hän oli varma, että jos täältä löytyisi jotain, se ei ainakaan olisi kivi. Ei kukaan säilyttäisi sellaista kiveä hautakammiossa.

”Etsitään”, Gellert sanoi. Albus nyökkäsi. Hän ei halunnut kajota arkkuihin, joten hän hipoi käsillään seiniä ja etsi uudestaan jäämiä taiasta siltä varalta, että varjelukset olisi piilotettu. Gellert puolestaan kävi järjestelmällisesti kaikki arkut läpi, avasi ne kovan kirskunan saattelemana ja raportoi jokaisen kohdalla: ”Ei mitään”.

Albuskaan ei löytänyt mitään.

”Täällä on pakko olla jotain”, Gellert sanoi turhautuneena, mutta Albus kuuli yhä toivon hänen äänestään.

”Me olisimme löytäneet sen jo.”

Gellert ei kuitenkaan luovuttanut, vaan vielä siinä vaiheessa, kun Albus oli jo mennyt ulos nauttimaan kukkien tuoksusta ja auringonpaisteesta, Gellert kolisteli edelleen hautakammiossa. Albus harkitsi huomauttavansa, että sillä tavoin hän ei ainakaan ikinä löytäisi mitään, mutta päätti pysyä hiljaa; luultavasti Gellert tiesi sen itsekin.

Tuntien kuluttua Gellert tuli vihdoin ulos, ja he leijuttivat yhdessä syreenipensaan takaisin paikoilleen, mutta eivät vaivautuneet sinetöimään hautakammion ovea uudestaan. He ilmiintyivät käsi kädessä takaisin Godrickin notkoon, ja perillä Albus silitti Gellertin kämmentä kerran ennen kuin irrotti otteensa.

”Ikävää, että siellä ei ollut mitään”, hän sanoi lempeästi.

Gellert nyökkäsi. ”Meidän täytyy vain jatkaa etsintöjä. Siirrytään seuraavaksi tutkimaan Azkabanin historiaa”, hän sanoi, ja Albus yllättyi huomatessaan, ettei toivo ollut vieläkään kadonnut Gellertin äänestä.


-----------------


Chorcur on (Google translaten mukaan) skottigaelin kielellä purppura. Sinimailanen kerää oikeasti kultaa.

« Viimeksi muokattu: 14.07.2020 11:03:06 kirjoittanut Nyyhti »
Never regret something that once made you smile.

Flavia

  • ***
  • Viestejä: 153
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #1 : 14.12.2017 15:50:12 »
Oi, tämä sarja on mahtava! Tuntuu erittäin todenmukaiselta ja uskottavalta. Kirjoitat kauniisti kuvaillen muttet liikaa ja pidät lukijaa tiukasti otteessasi. Odotan jatkoa innolla!  :)
Speak your mind, even if your voice shakes.
- Maggie Smith

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #2 : 05.01.2018 11:29:45 »
Olen yrittänyt lukea tätä siitä asti, kun julkaisit tämän, mutta jotenkin lukeminen on edennyt tahmeasti enkä kai ole sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, kun tuntui niin hankalalta! Ehkä kuvailu ei tässä jotenkin osunut minuun? Mutta nyt olen saanut tämänkin luettua!

Tykkäsin siitä, että Albus oli se skeptisempi tapaus, ja Gellert taas jaksoi yrittää ja yrittää. Ja että Albus oli varmaan yrittämässä ainakin osittain sen takia, että saisi olla Gellertin kanssa. Söpöä. Mitäpä sitä ei ihastuksensa eteen tekisi!

Purppura värinä oli tosi käsinkosketeltavasti tässä läsnä. Tykkäsin, miten Albus piti kukista ja tahtoi säästää niitä, kun taas Gellert vaan tallusti ympäriinsä ympäristön kauneudesta välittämättä. Minusta tämä kuvaa hahmoja tosi hyvin: Albus on pohjimmiltaan välittävä ja huomaavainen, kun taas Gellert vain haluaa palkinnon itselleen ja tekee mitä tahansa saavuttaakseen sen. Minun käy Albusta sääliksi, koska tuntuu että hän tavallaan aavistaa Gellertin oikean luonteen (esim. ettei kysy purppurasta ja kukista), mutta kuitenkin sitten pitää oman illuusionsa yllä. Voi.

Seuraavaksi sitten Sienan kimppuun. (: Oli muuten kiva lukea juuri tästä kesästä! Koska onhan tämä Albuksen elämän kulmakiviä.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #3 : 05.01.2018 14:07:15 »
Moikka kommenttikampanjasta!

Ensiksikin: hieno teksti! Tässä on mukava seikkailukertomusmeininki. Tää alkaa heti rytinällä ja on mukava päästä seikkailemaan Albuksen ja Gellertin kanssa. Seikkailumeiningin vastapainona on runsasta kuvailua, joka tuo tekstin lähemmäs lukijaa. Mulle tuo kukkien kuvailu toi elävästi mieleen viime kesän ja vaelluksen Alpeilla. Oikein sydämessä läikähti, kun näin mielessäni kaikki alppikukat ja niiden kautta tuli kaikki mukavat muistot mieleen.

Kuten Arte tuossa yllä sanoikin, tässä tekstistä tulee olo, että Albus kyllä aavistaa Gellertin todellisen luonteen, mutta ei uskalla nähdä sitä. Sen sijaan hän pakenee omaan ihastukseensa ja yrittää kuumeisesti takertua haaveisiinsa. Hohh, miten epätoivoista kuvitella, että samaan aikaan lausuttu loitsu tai käsien irrottaminen toisistaan olisi merkki yhteisestä mielestä ::)! Lopusta mulle jäi olo, että Gellert löytää etsimänsä, mutta ei sano siitä Albukselle mitään. Sitä jäin kyllä miettimään, että Gellertin viettämät tunnit hautakammiossa kuulostavat melkoisen paljolta – miten kukaan, edes Albus, jaksaisi odottaa ystäväänsä tunteja, vaikka saisikin nauttia auringonpaisteesta ja kukista? (Tää on nyt aika saivartelua...)

Musta on aina ihanaa oppia uutta, esimerkiksi tässä toi chorcur-sana. Ja voi että, mäkin haluaisin tutkia Godrickin notkon kirkon vanhoja pergamentteja! Puhumattakaan keskiaikaisten velhojen hautakammiosta.

Kiitos tästä! Albuksesta on aina ilo lukea ja ihanaa, kun purppuraiset kukat herättivät mussa kivat alppimuistot!

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 645
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #4 : 13.01.2018 11:02:26 »
Terveisiä Vaihdokkaista! (:

Mun pitäisi jossain vaiheessa käydä lukemassa nuo muutkin osat tästä sarjasta, koska mä olen katsellut näiden nimiä kiinnostuneena jo useammankin kerran, en vain ole jostain syystä ikinä onnistunut avaamaan niitä. Tämän jälkeen on kuitenkin varmaan vähän pakko, koska tämä oli oikeasti tosi hyvä teksti! Tuntuu jotenkin erikoiselta lukea nuoresta Albuksesta, mutta ehkä se on osa sitä kiehtovuutta tässä, koska hänestä ei oikeasti tiedetä juuri tuon taivaallista.

Mulla taisi kyllä tuossa aloituksessa olla jotkut shipperilasit päässä tai jotain, koska odotin, että tästä olisi tullut molemminpuolinen ihastus-tarina, mutta ehkä se tosiaan johtui vain niistä laseista. Tai sitten vain elättelin toivoa siitä. :D Näin tämä kuitenkin toimi paljon paremmin, koska tämä sujahtaa canoniin varsin sujuvasti tällaisena! (:

Mä olen varmaan lukenut TSH:n liian monta kertaa, kun mulle tuli tästä Gellertin varomattomuudesta näiden kukkien kanssa mieleen örkit, jotka eivät tosiaankaan katso yhtään, mihin astuvat, vaan tallovat vaan kaiken alleen. :D Tällä samalla mentaliteetilla Albus olisi sitten taas ihan kuka tahansa hyvis Keski-Maasta, koska he kaikki enemmän tai vähemmän varoisivat tallomasta mitään kaunista jalkoihinsa. Sinälleen ehkä hassu vertaus, koska näillä kahdella fantasiamaailmalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta kuitenkin mielestäni aika osuva, koska örkit = pahiksia & Gellert = pahis, kun taas Albus = hyvis. :D Tämä on kyllä tosi karkea yleistys vain, koska sattuneesta syystä Gellert on noin miljoona kerta monisyisempi pahis kuin yksikään örkki, mutta tässä yhteydessä heitä on ehkä semiosuvaa verrata toisiinsa.

Minä tykkäsin tästä kyllä, ja pitää ihan oikeasti jossain kohtaa käydä etsimässä ne muut Albus-shottisi ja lukaista nekin läpi! (: Kiitoksia siis tästä! (:

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 912
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #5 : 21.01.2018 18:34:55 »
Alkuun taas mainos seuraavasta osasta: Siena, K11

Flavia, suurkiitokset, olen tosi otettu, että pidät tästä! :)

Arte, osasin aavistaa, ettei tämä ehkä iskisi sinuun niin paljon, koska yritin hakea tässä sellaista oikein perinteistä seikkailufiilistä :D Vaikka se vähän vaikeaa one-shotissa onkin! Mutta ihanaa, että luit tämän, ja tykkäsin tosi paljon tuosta, että mielestäsi Albus aavisti tässä Gellertin todellista luonnetta. Kiitos paljon kommentistasi!

Rowena, ooooh vaellus Alpeilla kuulostaa uskomattoman siistiltä! Minä vain tylsästi googlailin purppuranvärisiä kukkia :D Tuo "saivartelu"kohta (ei se minusta kyllä mitään saivartelua ollut :D) taisi olla minulta vain laiskaa kirjoittamista. Mietin sitä nimittäin pitkään, koska ajattelin aika yksityiskohtaisesti, miten Gellert käy ihan oikeasti joka ikisen neliösenttimetrin siitä kammiosta läpi yrittäen joka sentissä paljastaa tietyillä loitsuilla tai tuntemisilla jotain taikaa. Sen takia päädyin tunteihin - ja olisi selvästi kannattanut kirjoittaa se ja Albuksen tekemiset auki, jotta piiiiiiiiiitkä odotus olisi välittynyt paremmin ;D Pidän tuosta tulkinnastasi, että mielestäsi Gellert löysi sieltä jotain kuitenkin! Liekö totta vai ei, se jääköön mysteeriksi :P Kiitos kommentista!

LillaMyy, varoitan, että nämä kaikki osat ovat aika eri tyylisiä keskenään :D Tämä on (ainakin toistaiseksi, saa nähdä kuinka käy) ainoa, jossa on seikkailumeininkiä, vaikka siitä itse niin paljon pidänkin. Hah, mistä sitä tietää, oliko ihastus molemminpuolinen vai ei! :D Ja olipas muuten kiva vertaus TSH:hon tuo kukkajuttu, liekö se siitä tullut minunkin päähäni!! Kiitos kommentista!
Never regret something that once made you smile.

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #6 : 18.07.2019 16:57:39 »
Heissan. Selailin vanhoja vaihdokkaita ja tämä osui silmiini ja muisitinkin, että olen aiemminkin lukenut näitä tämän sarjan tekstejä ja pitänytkin kovasti. Olen ehkä jo aiemmin sanonut, että on todella hieno idea, miten olet yhdistänyt Albuksen elämän tapahtumat tiettyihin väreihin ja miten olet niiden avulla saanut kerrottua näin ehjän ja hienon tarinan.

Tämän kuvaus oli alusta asti todella vahvaa ja saatoin oikein nähdä silmissäni tuon nurmen ja aamukasteen ja kiviröykkiön. Purppuran väriset kukat ovat varmasti kauniita kiviä ja nurmikkoa vasten. Kuvailu on todella elävää ja kaunista. Sammale kivienpäällä ja usva nummen yllä <3 ah.

Albus ihanasti miettii alussa tuollaisia ihastuneen rakastuneen ihmisen ajatuksia, että heidän ajatukset on synkronoituneet yhteen, kun osaavat päästää käsistä irti samaan aikaan. Hiukkasen hupsu mutta suloinen Albus <3 Gellertistä tulee puolestaan tässä jo vähän sellainen ärsyttävä olo. Hän ei välitä Albuksen havainnoista ja tulee ärtyneenä kyselemään Albukselta mihin tämä on jäänyt, kun Albus on löytänyt jotain. Käy vähän sääliksi Albusta joka on selkeästi oikeasti ihastunut rakastunut ja ei huomaa tai halua huomata noita yksityiskohtia.

Oon varmaan aiemminkin sanonut, mutta pidän siitä, miten nämä tavallaan uppoavat canoniin, vaikak Albuksesta ja Gelelrtistä ei meille ollakaan kauheasti kerrottu. Tässä kun ei kerrota mitään canonia vastaan, kerrotaan vaan tavallaan enemmän ja se soljahtaa niin hyvin tuonne canoniin. Tämä teksti soljuu alusta asti hyvin eteenpäin, ja tätä oli erittäin mukava lukea. Kiitos kovasti tästä hienosta tekstistä!

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 912
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #7 : 19.07.2019 09:09:36 »
Onpas ihanaa, että löysit tämän! Kiitos siis kovasti kommentista, Lyra! :) Tämä on näistä ehkä mun oma suosikkini, koska kerrankin onnistuin kirjoittamaan toiminnallisemman one-shotin :D Hih, olen iloinen että Gellert oli ärsyttävä, niin oli tarkoituskin. En oikein pysty kuvittelemaan noita kahta sanan varsinaisessa merkityksessä tasavertaisina kumppaneina, niin eri urille heidän suuret suunnitelmansa lopulta lähtivät. Kiitos vielä!
Never regret something that once made you smile.

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 841
  • 🇺🇦
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #8 : 21.11.2021 13:11:24 »
Albus ja Gellert varjelusjahdissa, onpa jännittävää! Aiemmat osat ovat olleet täynnä monenlaisia pohdintoja Albuksen perheestä, haaveista ja pettymyksistä ja tämä poikkeaakin niistä kiinnostavasti, koska tässä on vain Gellert. Gellert ja jokin epämääräinen hyvä tai huono tunne Albuksen vatsanpohjassa.

Lainaus
Hän katseli, kuinka Gellert siveli hellästi kukan terälehtiä, ja mitä tarkemmin hän katsoi, sitä enemmän hänen vatsanpohjaansa kipristeli, eikä hän osannut päättää, oliko tunne mukava vai ei.

Tämä on valtavan hieno ja monisyinen kohta. Mulle tulee lukiessa sellainen olo, että Gellert haluaa hallita tilannetta (ja Albusta) eikä hän ole niinkään kiinnostunut Albuksesta itsestään. Hän on vain orientoitunut yhteen asiaan, eikä ole kovin vastaanottavainen millekään, mitä Albus tekee tai sanoo, vaikka Albus tajuaa kukkien merkityksen jo kauan ennen Gellertiä. Surullista, miten Albus kuuntelee toivoa Gellertin äänessä ja ehkä kuvittelee, että he toivovat samaa. Ai kamala, tekisi vaan mieli hakea Albus pois tuolta!

Tässä on paljon kaunista ja aistivoimaista kuvailua, vaikka mua kammottaakin tuo hautakammioon meno ja sen koluaminen, paikka kuulostaa vallan ihanalta. Kiinnostava myös tuo Rowenan ajatus, että Gellert ehkä löysi kammiosta jotain.

Kiitokset jälleen!<3

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 912
Vs: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura | K11, A/G
« Vastaus #9 : 01.12.2021 09:01:43 »
marieophelia, kiitokset jälleen! Oon tosi otettu, kun olet näitä jaksanut lukea ja kommentoida <3 Pidin tulkinnastasi siitä, miten Gellert haluaa hallita tilannetta. Niin sen itsekin ajattelen, mutta toisaalta ajattelen myös, että Gellert on koko ajan kuvitellut pitävänsä Albuksesta samoin kuin Albus hänestä - hän vain yhdistää senkin ainoastaan tuollaiseen hallintaan. Kiitos vielä ihanasta kommentistasi!
Never regret something that once made you smile.