Tämä on osa one-shot-sarjaa
Albus Dumbledoren elämä ja värit. Sarjaan kuuluu seitsemän tekstiä, jotka ovat kaikki täysin itsenäisiä, mutta kuitenkin linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat osat:
1.
Smaragdinvihreä, S
2.
Ruoste, S
3.
Akvamariini, S
4. Harmaa
5.
Purppura, K11
6.
Siena, K11
7.
Oliivinvihreä, K15
Nimi: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Harmaa
Ikäraja: S
A/N: Tämä teksti on aiheuttanut minulle
harmaita hiuksia, koska minulla oli tästä niin epämääräinen idea, että sitten minulla meni hermot, kun todellisuus ei vastannutkaan yhtään sitä. Kun annoin tämän hautua pari kuukautta, päätin, että parilla superpienellä muokkauksella tämä saa nyt kuitenkin luvan kelvata, joten toivottavasti tässä on jotain järkeä
Osallistuu väripalettiin (harmaa) ja teelusikan tunneskaalaan (menetys).
Harmaa
Peili oli korkea ja koristeellinen, ja Albuksesta tuntui hassulla tavalla väärältä, että juuri hän katseli siitä itseään. Tässäkö se nyt oli, hänen elämänsä lopullinen saavutus, päästä katsomaan itseään tästä peilistä? Olihan se hieno, ja näytti kuvajaisen selkeänä ja terävänä toisin kuin hänen lapsuudenkodissaan.
Tämä on koti nyt, Albus vakuutti itselleen samalla, kun katseli puolikuulasiensa yli kuvajaistaan ja yritti nähdä sen, mitä ei ollut enää nähtävissä. Hän nosti partaansa, sillä siitä toden totta sai jo kiinni, ja tihrusti sen alle. Ei enää ruskeaa. Hän käänsi partaa sivulle ja toiselle sivulle ja yritti erottaa sen nuoren miehen, joka hän oli ollut kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia sitten.
**
Silloin Albus käveli Godrickin notkon pääkatua pitkin niin vihaisena, että jopa viereisessä puussa istuva varis ymmärsi väistää hänen kiukkunsa tieltä. Albus ei halunnut olla täällä, hänen ei olisi pitänyt joutua olemaan täällä, oli väärin että hänen oli oltava täällä, hänen pitäisi vain lähteä, hänen kelvoton veljensä voisi kyllä pitää itsestään huolen ja Arianan voisi vaikka heittää orpokotiin, ei hän ollut tätä vaivoikseen pyytänyt.
Albus marssi krouviin ja tilasi alkoholia, eikä häntä kiinnostanut lainkaan, että se kirvoitti paikan omistajasta pitkän naurun, koska ei kukaan tilannut vain alkoholia, nuoriherra Dumbledore, kaikilla oli oma suosikkinsa ja he tilasivat sen ihan nimeltä.
Mutta Albus halusi vain alkoholia, ei häntä kiinnostanut, mitä se tarkalleen ottaen oli, eikä hän kysynyt, kun hänelle vihdoin tuotiin lasillinen juotavaa. Hän vain joi sen ja totesi sen olevan yhtä pahaa kuin aina ennenkin – miten muka kenelläkään saattoi olla suosikki, kun kaikki maistui samalla tavalla pahalta? – ja sitten hän lähti pois.
Hän marssi takaisin kotiin nyt jo hieman paremmalla tuulella, mutta vain hieman, niin että varis lehahti kuitenkin taas lentoon hänen kävellessään sen ohi. Hän ei edelleenkään halunnut olla täällä, mutta ei hän sentään enää Arianaa heittäisi orpokotiin, ei hän niin julma ollut.
Albus huomasi liikettä rouva Bagshotin talolla, ja kun hän hidasti vauhtiaan katsoakseen, hän huomasi parin hoikan velhon kantavan matkalaukkuja sisälle. Ilmeisesti Bagshotilla oli taas vieraita, ja se melko varmasti tarkoittaisi, että tämä kutsuisi Albuksen ja Aberforthin käymään. Se puolestaan tarkoittaisi, että yhtenä iltana Albuksen ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei hän keksinyt mitään kelvollista ruokaa sisaruksilleen. Hän tunsi hetkellisen huojennuksen, mutta sitten hänelle tuli huono omatunto siitä, että hänestä tuntui melkein mukavalta, koska äiti oli kuitenkin nyt lopullisesti poissa ja Albus oli aivan yksin vastuussa, eikä silloin mikään saanut tuntua mukavalta.
**
Rouva Bagshot ei pettänyt, ja jo seuraavana iltana Albus ja Aberforth seisoivat vierekkäin eteisessä ja kampasivat hiuksiaan ja yrittivät tihrustaa kuvajaisiaan tummuneesta pelistä. Albuksella oli aivan uusi kaapu, Aberforthilla ei, mutta se ei ollut Albuksen vika; ei hän aikonut veljelleen ostaa uusia kaapuja, kun tämä kykenisi siihen itsekin, jos vain jaksaisi yrittää.
”Minä en halua tulla”, Aberforth sanoi.
”Mutta sinun täytyy”, Albus sanoi.
”Miten sinä voit pakottaa minut?”
”Helposti.”
”Minä lähden melkein heti pois.”
”Selvä.”
Sitten he heittivät viitat harteilleen ja astuivat ulko-ovesta ulos. Arianalle oli täytynyt antaa turruttavaa lientä, koska muuten häntä ei uskaltanut jättää yksin kotiin. Aberforth ei pitänyt siitä, ei halunnut nähdä siskoa turtana vuoteessaan makaamassa, mutta Albus tiesi, että joskus niin oli pakko tehdä. Jos edes he kaksi eivät olisi käyneet ulkona, olisi alkanut liikkua vääränlaisia huhuja, ja se olisi vaikuttanut haitallisesti heidän kaikkien elämään. Uhraukset olivat välttämättömiä.
Rouva Bagshot oli ylitsevuotavan tuttavallinen ja ystävällinen, antoi Albukselle ja Aberforthille suukotkin poskille. Eteisessä seisoskeli komea nuorukainen, jolla oli vaaleat hiukset ja tarttuva hymy. Gellert Grindelwald, rouva Bagshot esitteli. Aberforth kätteli välinpitämättömästi, Albus uteliaana. Grindelwaldin hymy ei ollut sellaista huoletonta kuin koulun suosituilla oppilailla, joista ei tullut mitään kauppiasta hienompaa, vaan hymyssä tuntui asuvan myös tietoa.
”
Omnia praeclara rara”, Grindelwald sanoi ja katsoi Albusta henkeäsalpaavasti silmiin. Kaikki erinomainen on harvinaista?
”Totta tosiaan”, Albus vastasi ja vastasi myös intensiivisesti katseeseen. Grindelwald tuntui imevän hänen sanansa itseensä ja huokaisi sitten. Hetken he vielä puristivat toisiaan kädestä, pitelivät toistensa silmiä aloillaan siinä hetkessä, mutta sitten rouva Bagshot paimensi heidät ruokailuhuoneeseen. Albuksen mielessä heräsi toivo: jotain harvinaista oli selvästi juuri kävellyt hänen elämäänsä. Ehkä se olisi erinomaista, ja silloin voisi olla jotain merkitystä myös sillä, että hän oli jumissa täällä.
**
Silloin kaikki oli ollut niin mustavalkoista. Oli ollut oikea ja väärä, ja vaikka Albus ei ollutkaan aina ollut heti varma, kumpi on kyseessä, hän oli uskonut, että vastaus oli löydettävissä. Voi, kuinka kauan hän olikaan käyttänyt vastauksen etsimiseen…
Mutta kuinka antoisaa ja jännittävää aikaa se olikaan ollut. Rouva Bagshot oli tarjonnut herkullista ruokaa, jota oli enemmän kuin riittävästi. Aberforth oli ollut niin ruoan lumoissa, että oli pysynyt hiljaa ja antanut Albuksen keskustella Gellertin kanssa. Ja millaista keskustelua se olikaan ollut! Koskaan aiemmin Albus ei ollut kokenut puhuvansa samalla tavalla vertaisensa ihmisen kanssa – he olivat ymmärtäneet toistensa pienimmätkin viittaukset ja puhuneet niin eloisasti ja vauhdikkaasti, että rouva Bagshot ei ollut edes yrittänyt seurata heidän keskusteluaan. Sen sijaan rouva Bagshot oli toivottanut Albuksen tervetulleeksi teelle milloin tahansa – ja Albus oli noudattanut kutsua Gellertin hymyn innostamana.
**
Albus odotti hermostuneena talon nurkalla. Ariana ja Aberforth olivat varmasti nukkumassa, mutta se ei tarkoittanut, etteivät he huomaisi hänen lähteneen. Gellert oli puhunut päivällä unelmasta, kun he olivat istuneet metsässä ja keskustelleet niin kuin Albus ei ollut koskaan ennen keskustellut kenenkään kanssa. Gellert oli luvannut jakaa unelmansa, mutta oli ollut liian myöhä; rouva Bagshot oli odottanut Gellertiä iltateelle, ja Gellert oli mennyt.
Mutta nyt hän tuli Albuksen luo, ja Albus yritti kieltää sydäntään heittämästä ylimääräistä volttia, mutta se ei totellut. Hän tunnisti Gellertin ryhdistä ja askelista jo nyt, vaikka he olivat tunteneet vasta kolme ja puoli päivää.
He eivät enää kätelleet tavatessa. He vain tervehtivät, menivät seisomaan vieretysten varjoihin yössä, jossa kaikki oli väritöntä paitsi Gellert, ja sitten Gellert kertoi unelmastaan.
”Mitä jos voisimme todella olla sellaisia kuin olemme? Jos voisimme tehdä hyvää kenelle tahansa haluamme? Kun näkisimme kuivuutta, toisimme vettä? Jos syttyisi tulipalo, saisimme sen sammumaan?”
”Emmekö muka nyt voi tehdä niin?”
Gellert pyöritteli päätään hitaasti, aivan kuin siten saisi Albuksen ymmärtämään, mitä tarkoitti. ”Emme voi. Paitsi toisillemme. Entä naapurikylässä?”
Albus ymmärsi. Gellert puhui jästeistä. Siitä kuinka heidän edessään piti varoa.
”Tai entä sitten”, Gellert jatkoi, ”jos haluamme toteuttaa oikeutta? Miksi meitä pitää rangaista, jos teemme oikein, vain koska joku näkee sen?”
Albus nyökkäsi. Nyökkäsi uudestaan. Hän ajatteli isäänsä ja Arianaa, ja oli selvää, että Gellert oli oikeassa. Täysin oikeassa.
”Mutta”, Albus sanoi, ”sinä puhut vain abstrakteista asioista. Mitä sinä oikeasti haluat? Mikä on se unelma, josta puhuit?”
”Meillä on kaksi yhteiskuntaa”, Gellert vastasi. Hän alkoi puhua hiljaisella äänellä, aivan kuin sanat olisivat olleet liian hauraita pysyäkseen vielä itse pystyssä. ”Mutta se on väärin. Pitäisi olla vain yksi yhteiskunta. Emme voi elää tällä tavalla limittäin, alistettuina. Me voisimme tehdä niin paljon enemmänkin.”
Albus nyökkäsi taas. Hän oli yksi harvoista, joka seurasi edes vähän jästiuutisia. Hän tiesi, että velhot voisivat auttaa jästejä helposti, jos vain saisivat siihen tilaisuuden ilman rangaistusta. Ja jästeistä voisi olla velhoillekin hyötyä. Olisi kaikille hyväksi, jos salaisuudet kerrottaisiin ja he eläisivät yhdessä.
**
Tulevina päivinä Albus näki Gellertin joka puolella, julkisesti talossa, salaa metsässä, muuten vain kylällä. Ja he puhuivat ja vaihtoivat ajatuksia ja ideoita ja kaikki oli niin huumaavaa, että Albus tunsi ensimmäistä kertaa elämässään olevansa pyörällä päästään
kaikesta. Gellert oli niin taitava, viisas ja komea, että Albus ei uskonut ikinä elämässään voivansa törmätä kehenkään niin
upeaan. Kaikki muu maailmassa tuntui menettävän loistonsa, kun sitä vertasi Gellertiin. Koti oli vain värittömät seinät, huonekalut ja ihmiset. Äiti ja isä olivat poissa, jäljellä olivat vain Aberforth ja Ariana, toinen kykynsä tuhlaava ja toinen kykynsä kadottanut. Albuksen elämän ainoa väripilkku oli tämä nuorimies, jonka kanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia ja ideoita, ja jonka hän tiesi pystyvän muuttamaan maailmaa. Ja Albus aikoi olla siinä mukana.
**
Kuinka paljon Albus kaipasikaan sitä. Hän käänteli vielä partaansa peilin ääressä ja ajatteli katkerana, että nyt muistutus siitä kulkisi aina hänen mukanaan. Hänen olisi arvostettava tavallisuutta, arvostettava arkea, arvostettava pieniä ja merkityksettömiltä tuntuvia tekoja. Hän ymmärsi nyt, kuinka paljon suurempi sankari Aberforth oli ollut istuessaan kotona ja auttaessaan Arianaa, ja hän tiesi, että hänen omat tekonsa olivat paljon mitättömämpiä. Hän toivoi, että jonain päivänä hän saisi kasattua tarpeeksi rohkeutta kertoakseen sen myös veljelleen. Silti sitäkin enemmän hän toivoi – yhä edelleen – että Gellert ymmärtäisi jonakin päivänä vihdoin saman kuin hän: että harmaus oli hyväksi, että sankaritekoja oli monenlaisia, ja ennen kaikkea, että heistä kumpikaan ei ollut saavuttanut erinomaisuutta.
