Kirjoittaja Aihe: Tähtisade, K 11, kolmas sukupolvi, 12/? | Uusi luku 28.12.2018  (Luettu 7336 kertaa)

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 306
  • One Last Time
Vs: Tähtisade K 11 kolmas sukupolvi
« Vastaus #40 : 25.02.2017 22:19:44 »
Huijui, en muistanutkaan miten paljon pidän tämän ficin lukemisesta. Ihanaa kun jatkoit!

Pidin tosi paljon Rosen ja Adelan juttutuokiosta. Jotenkin siinä tunnelma oli vaikuttava. Toivottavasti heistä tulee ystäviä. :)

Kiva ettei Rose ja Scorpius päätyneet heti yhteen, vaan mukana on ihan kunnon draaman aineksia. :D no eivätköhän he saa välinsä selvitettyä ihan mallikkaasti.

...ellei Scorpiukselle ja Albukselle sitten satu jotain Tylyahossa. Odotan suurella innolla sitä kun tämän hyökkäyksen tekijät ja syy alkavat paljastua. ^^

Turhaa kai sanoa että en malta odottaa uutta lukua. :D mutta kirjoita ihan omaan tahtiin. Hyvää jaksaa odottaa.
Sé onr sverdar sitja hvass!

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 391
Vs: Tähtisade K 11 kolmas sukupolvi 11. luku
« Vastaus #41 : 02.03.2017 01:21:47 »
Tuuba: Kiitos kommentoinnista, ja hauska kuulla, että tauosta huolimatta juoni on pysynyt suurinpiirtein kasassa. :D
Saphira: Kiitos taas paljon ihanasta kommentista. :)
A/N Nyt kun on hiihtoloma ja kirjoitusfiilis sopivasti päällä, sain tämän seuraavan luvun valmiiksi onneksi nopeammin kuin edellisen. :D Tässä luvussa nyt sitten ehkä jotain viitteitä hyökkäyksen syistä, muttei mitään kovin suoraan. :D

11. Luku

Albus siirtyi vaistomaisesti lähemmäksi ystäväänsä, kun uusi aseistariisuntaloitsu halkoi ilmaa hänen päänsä vieressä.
”Pudottakaa ne sauvat”, heitä kohti nopeasti etenevä hahmo sanoi karhealla ja tylyllä äänellä.
Albus puristi sauvaansa entistäkin tiukemmin. Jos he nyt menettäisivät sauvansa, heidän tilanteensa muuttuisi entistäkin huonommaksi. Hän luovuttaisi sauvansa vasta sitten, kun muita vaihtoehtoja ei enää olisi. Äkillinen leimahdus sai Albuksen melkein pudottamaan säikähdyksestä sauvansa. Kirkas pimeyttä repivä smaragdinvihreä valo sai kadun yhtä valoisaksi kuin jos vuorokaudenaika olisi yllättäen vaihtunut yöstä päiväksi. Heti silmien totuttua kirkkaaseen valoon Albus näki heidän piirittäjänsä. Puolisen tusinaa muukalaista seisoi joka puolella heidän ympärillään sauvat heihin tähdättyinä. Naamiot estivät häntä näkemästä heidän kasvojaan. Scorpiuksen terävä henkäisy hänen vieressään kiinnitti Albuksen huomion. Poika tuijotti kalpeaksi valahtaneena jonnekin Albuksen vasemman olan ylitse sinne päin missä vihreä valo yhä loimusi. Vasta nyt Albuskin tajusi alkaa ihmetellä valon lähdettä. Äsken hän oli keskittynyt ainoastaan pikaiseen tilannearvion tekemiseen. Nyt kun hän vihdoin kääntyi siihen suuntaan, johon Scorpius tuijotti, hän ei enää ihmetellyt lainkaan ystävänsä reaktiota. Hyytävä pelon koura tuntui vääntävän hänen sisintään, kun hän näki kammottavan vihreätä hehkuaan säteilevän pääkallon, jonka suusta työntyi käärme irvokkaana kielen korvikkeena.

”Kuka idiootti tuon loitsi jo nyt. Minähän sanoin, että vasta sitten kun mahdolliset sivulliset on hoideltu!”
Huuto sai Albuksen jättämään pimeän piirron tuijottamisen sikseen ja kiinnittämään taas huomionsa heitä ympäröiviin naamioituihin muukalaisiin. Moni heistä näytti hiukan hätääntyneeltä ja hermostuneelta. Huutaja oli kai ollut sama mies, joka oli käskenyt heitä tiputtamaan sauvansa.
”Mitä tehdään?” hivenen jännittynyt ääni tiedusteli jostakin heidän takaansa.
”Häivytään täältä. Aurorit ovat täällä hetkenä minä hyvänsä, kun tieto tuosta piirrosta saapuu heidän korviinsa.”
”Entä nuo?”
”Miksi kysyt? Avada kedabra!”

Kaikki tuntui hetkeksi hidastuvan. Albus oli tiennyt, että he olisivat ongelmissa, mutta äkillinen tappokirous oli silti yllättänyt hänet täysin. Huispauksen kehittämin refleksein hän heittäytyi maahan Scorpiuksen tehdessä samoin hänen vierellään. Vihreä valosuihku välähti heidän ylitseen pirstoen läheisen rakennuksen nurkkaa. Kirouksen langettaja ärähti jotain turhautuneeseen sävyyn. Hän kai halusi pois paikalta mahdollisimman nopeasti.

”Tainnutu”, Scorpius huusi seisomaan nousten hänen oikealla puolellaan. Albus noudatti esimerkkiä ja nousi kiireesti jaloilleen. Piirron valaistessa yötä he olisivat maassa suorastaan naurettavan helppoja maalitauluja. Nyt oli vain pysyttävä rauhallisena ja yritettävä puolustautua kaikin mahdollisin keinoin. Albuksesta itse asiassa tuntui, ettei hän ollut aivan kokonaan läsnä koko tilanteessa. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, aivan kuin hän olisi katsellut koko kohtausta ulkopuolisen silmin. Jokin osa hänestä ei tuntunut millään uskovan, että he voisivat joutua tapetuiksi kesken Tylyahon reissun. Oikeastaan Albus oli siitä kiitollinen. Omituinen etäisyyden tunne antoi hänelle mahdollisuuden järkevään ajatteluun. Jos hän olisi ajatellut heidän tilannettaan tarkemmin, hän olisi luultavasti lamaantunut siitä tiedosta, että kuolema oli vain joitakin sekunteja sitten käynyt heistä vain parinkymmenen sentin päässä.

Hän siirtyi Scorpiuksen taakse niin, että heidän selkänsä olivat vastakkain. Niin heidän olisi mahdollista puolustautua ainakin jonkin verran pidempään. Jos he vain pystyisivät liikkumaan niin, että pääsisivät jonkin seinän viereen pois hyökkääjien keskeltä, heidän tilanteensa paranisi ratkaisevasti. Hän tiesi Scorpiuksen ajattelevan samaa, ja oli nyt kiitollisempi kuin vielä koskaan siitä, miten hyvin he tunsivat toisensa ja tiesivät sanoittakin toisen ajatukset.

Sitten aikaa ajatteluun ei enää ollut. Kirouksia alkoi lentää joka suunnalta, ja koko Albuksen keskittyminen kului pelkkään puolustautumiseen. Kilpiloitsuja, estomanauksia, aseistariisuntaloitsuja ja tainnutustaikoja. Hän ei ehtinyt edes pelätä Scorpiuksen tai oman henkensä puolesta. Aikaa oli vain loitsia ja kirota ja yrittää säilyttää puolustus kasassa. Tilanne oli erittäin epätasaväkinen, eikä hän siksi yllättynytkään, kun tainnutustaika singahti lähimmän hyökkääjän sauvasta suoraan häntä kohti. Albus tiesi, ettei ehtisi estää taikaa. Hän ehti ainoastaan tuntea epämääräistä huolta siitä mitä tapahtuisi, kun hän olisi poissa pelistä. Scorpius ei ikinä voisi yksin pitää puoliaan kaikkia kuutta vastaan. Sitten kirous osui ja kaikki pimeni.

”Seis. Odottakaa vähän!”
Huuto leikkasi ilmaa samalla hetkellä, kun Albus hänen takanaan lysähti maahan tainnutustaian osuttua maaliinsa. Käsky toimi silmänräpäyksessä. Ainutkaan kirous ei enää lentänyt, ja rikkumaton hiljaisuus oli laskeutunut äskeisen melun tilalle.
”Se on Luciuksen pojanpoika”, sama ääni jatkoi ja sytytti valon sauvansa päähän.
”Meidän täytyy käyttää tilaisuutta hyväksemme. Kerropa poika, missä se on.”
”Mikä? Minkä olinpaikka minun pitäisi tietää?”
Hän oli uskomattoman hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä. Joku oli selvästi tunnistanut hänet, mutta mitä hänen ajateltiin tietävän? Miten se, että Lucius oli hänen isoisänsä muka vaikutti mihinkään?
”Sinä tiedät kyllä. Älä leiki kanssamme Malfoy. Sinulla on vielä mahdollisuus. Käytä se järkevästi. Lupaamme, etteivät sinun isoisäsi tai etenkään isäsi tekemät petokset vaikuta siihen, miten kohtelemme sinua. Voit vielä hyvittää sukusi tekemät virheet. Kerro meille, missä se on.”
”Auttaisi varmaan meitä kaikkia, jos kertoisit mikä minun pitää teille antaa.”
Scorpius toivoi, että saisi pidettyä keskustelun käynnissä. Hän ei ikinä kertoisi tuolle porukalle sanaakaan, mutta jokainen hetki jonka hän sai pelattua heille puhumalla oli kullankallis. Aurorit tulisivat varmasti pian. Sama näytti tulleen myös häntä puhutelleen velhon mieleen, sillä hän sanoi:
”Et kai sinä tosissasi kuvittele, että alkaisin huudella siitä täällä. Joko teet yhteistyötä nyt, tai taistelu jatkuu. Et ole meille mitenkään korvaamaton. Meillä on muitakin tiedonlähteitä. Annamme sinulle vain mahdollisuuden valita uudelleen.”
”Hyvä on. Voin kertoa sen sijainnin heti, kun jäämme kolmisin. Käske muiden lähteä.”
”Hyvä on. En ala pelata kanssasi poika. Jatkakaa!”

Kun Scorpius ajatteli tilannetta jälkeenpäin, hän oli varma, että heidän pelinsä olisi ollut pelattu, jos aurorit olisivat tulleet hetkeäkään myöhemmin. Albus oli tainnutettu, eikä hän itse pystynyt irrottautumaan taistelusta edes siksi aikaa, että olisi ehtinyt herpaannuttaa ystävänsä. Heti jatkamiskäskyn jälkeen kirouksia oli alkanut sataa jos mahdollista vielä entistäkin nopeampaan tahtiin. Onneksi hänen ei tarvinnut pitää puolustusta yllä kuin muutama sekunti.

Ilmiintymisestä kielivä poksahdus käänsi hyökkääjien huomion saman tien pois Scorpiuksesta ja Albuksesta. Taikoja alkoi singota sieltä, mihin aurorit olivat ilmiintyneet, mutta hyökkääjillä ei tuntunut olevan halua jäädä taistelemaan vastaan.
”Helvettiin täältä!” joku karjaisi. Tummiin viittoihin ja naamioihin pukeutuneet hahmot alkoivat yksi toisensa jälkeen kaikkoontua pois.

”Oletteko te kunnossa?” yksi auroreista tiedusteli hetkeä myöhemmin Scorpiuksen auttaessa Albusta jaloilleen.
Poika näytti kalpealta ja järkyttyneeltä, mutta muuten vahingoittumattomalta.
”Ollaan joo”, Scorpius vastasi nopeasti. ”Mitä oikein tapahtui ja keitä nuo tyypit olivat?”
”Vaikeaa sanoa keitä tuossa oli mukana, koska ketään ei saatu kiinni eikä minkäänlaisia tunnistustaikoja ehditty tehdä, mutta varmaa nyt ainakin on, että jonkin sortin pimeyden velhoja.”
”Mitä tuo piirto tarkoittaa? Ei kai kukaan ole kuollut? Eikö pimeyden piirto yleensä laitettu jonnekin, missä kuolonsyöjät olivat murhanneet jonkun? Mitä Voldemortin merkki tekee täällä nyt, kun koko velhoakaan ei enää ole?”
Scorpius pidätteli henkeään. Hänkin halusi kiihkeästi saada vastauksen Albuksen esittämiin kysymyksiin. Mitä pimeän piirto tosiaan teki tylyahon taivaalla, jos Voldemortia ei enää ollut niin kuin Rose ja Albuskin itsepintaisesti väittivät. Eikö tämä nimenomaan tarkoittanut sitä, että ainakin Voldemortin kannattajat toimivat edelleen ainakin jossain määrin järjestäytyneesti.

”Osa ryhmästämme lähti juuri tutkimaan asiaa. Teidän on kuitenkin parasta mennä välittömästi takaisin Tylypahkaan. Sieltähän te olette eikö niin?”
”Olemme kyllä…” Albus aloitti, mutta Scorpius keskeytti hänet.
”Luuletko sinä, että tuolla merkillä on jotakin tekemistä Voldemortin entisten kannattajien kanssa.”
”En voi sanoa mitään, ennen kuin asiat on tutkittu tarkasti.”
”Älä viitsi. Me päädyimme melkein tapetuiksi sen sakin takia. Meillä on minusta oikeus tietää, mitä te epäilette heidän halunneen ja keitä te luulette heidän olleen.”
”En valitettavasti voi antaa tietoja yksityishenkilöille etenkään, kun en itsekään voi olla varma mistään. Tulkaapa nyt saman tien, niin saatan teidät koululle. Jos jotakin suurempaa on tapahtunut, voitte kyllä odottaa huomiseen ja lukea kaikki tarpeelliset tiedot lehdestä.”

Scorpius olisi halunnut vastustella mutta aurorin ilme oli tyly ja periksiantamaton, eikä vastustelusta luultavasti olisi mitään hyötyä. Sitä paitsi jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, että paluu linnaan tuntui äskeisten tapahtumien jälkeen jokseenkin houkuttelevalta. Siellä ei ainakaan ollut odotettavissa samanlaisia hyökkäyksiä. Nyt kun auroritkin olivat tulleet, Tylyahon asukkaatkaan eivät olisi vaarassa. Pimeän piirron syttymisen aiheuttamaa levottomuutta hän ei kuitenkaan voinut pyyhkiä pois mielestään. Oliko joku tosiaan tapettu piirron alapuolella? Oliko Voldemortilla tapahtumiin jokin yhteys? Kysymykset pyörivät hänen päässään, ja vastausteoriat synnyttivät vain joukon uusia kysymyksiä entisten lisäksi.

He lähtivät vaitonaisina valaisevaa sauvaa koholla pitävän aurorin perään. Yö tuntui tiukentavaan otettaan jatkuvasti, ja vähäinenkin valo oli jo hiipunut pois. Paluumatka tuntui kestävän paljon pidempään kuin matka kylään oli kestänyt. Scorpius ei voinut olla ajattelematta, miten helppo äskeisten hyökkääjien olisi toistaa temppunsa. Heitä oli vain kolme. He kaksi ja vain yksi aurori. Ei auttanut kuin toivoa, etteivät hyökkääjät uskaltaisi palata takaisin paikkaan, jossa suorastaan vilisi auroreita. Eihän kukaan sitä paitsi voisi tietää heidän sijaintiaan tai lukumääräänsä. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Tylypahkan jykevät portit erottuivat sauvan valokeilassa.

Rose heräsi seuraavana aamuna pöllön kärsimättömään koputukseen. Lintu räpytteli paikoillaan ilmassa makuusalin ikkunan ulkopuolella ja nokan koputuksesta päätellen oli jo pitkään yrittänyt saada Rosen huomion puoleensa. Hänen avatessaan ikkunan varpuspöllö lehahti sisään, pudotti kirjeensä Rosen jalkoihin ja liihotti takaisin kirkkaaseen syysaamuun. Suljettuaan ikkunan Rose kumartui poimimaan kirjeen lattialta. Oikeastaan se oli vain kaksinkerroin taitettu pergamentin palanen, johon oli kirjoitettu vain muutama sana hänen serkkunsa tuttuakin tutummalla käsialalla:
”Tule suureen saliin. Tärkeää asiaa.”
Hetken hän vain katsoi hämmentyneenä Albuksen lähettämää lappusta. Mikä oli niin tärkeää, että siitä oli ilmoitettava pöllöllä? Näkisiväthän he muutenkin aivan pian. Lopulta hän kuitenkin hylkäsi lapun pöydän kulmalle ja veti vaatteet nopeasti päälleen. Mitä pikemmin hän olisi suuressa salissa, sitä nopeammin hän saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Rosen suunnistaessa kohti rohkelikon tupapöytää, hän huomasi heti ystävänsä istumassa sen keskivaiheilla. Yllätyksekseen hän huomasi myös Adelan istuvan heidän kanssaan. Albus ja Adela hymyilivät kumpikin, mutta varsinkin Adela näytti edelleen jotenkin hiukan sulkeutuneelta. He istuivat jonkin matkan päässä toisistaan Scorpius välissään, ja näyttivät uppoutuneen vilkkaaseen keskusteluun.

”Huomenta”, Rose sanoi ja istahti Adelan viereen. ”Mikä nyt oli niin tärkeää?” hän kysyi kääntyen Albuksen puoleen.
”Hyvä, että tulit. Mietinkin mahtaisitko olla vielä hereillä. Ajattelin, että parempi jutella mahdollisimman pian, ettet ihmettele, jos lehdessä on jotain.”
”Mitä?”
Rosesta alkoi tuntua, että hän oli täydellisen pihalla siitä, mistä Albus ikinä puhuikaan.
”Mikä saattaa olla lehdessä?”
”No kun me tuota lähdimme eilen Scorpiuksen kanssa illalla Tylyahoon, ja meidän kimppuumme hyökättiin, ja taivaalle syttyi pimeän piirto, eikä me tiedetä, kuka sen sytytti ja miksi.”
”Mitä sinä selität? Aloita alusta ja hidasta vauhtia kiitos. Miksi te lähditte Tylyahoon ja kuka teidän kimppuunne  hyökkäsi? Mitä sinä puhuit pimeän piirrosta?”
”Me halusimme lähteä käymään sianpäässä illalla omalla luvalla. Älä valita. Minä tiedän, että se oli typerä idea. McGarmiwa valitti jo meille puoli yötä, jotensinun ei enää tarvitse. Joka tapauksessa joukko jotain naamioituja tyyppejä piiritti ja yritti tappaa meidät. Me taistelimme hetken vastaan, kunnes yksi niistä tainnutti minut. Heti sen jälkeen siihen tuli auroriryhmä ja koko hyökkääjäporukka kaikkoontui tiehensä ennen kuin heidät saatiin kiinni. Mutta se mikä tässä jäi eniten häiritsemään, on se, että ennen aurorien tuloa ilmeisesti jotkut samaan porukkaan kuuluvat sytyttivät taivaalle pimeän piirron. En voi ymmärtää miksi. Mietimme vain Scorpiuksen kanssa, että ei kai ketään ole voitu tappaa tai muuta sellaista.”

Rose ei hetkeen saanut sanaakaan suustaan. Tarina oli liian uskomaton ollakseen totta. Miten oli mahdollista, että kaksikymmentäviisi vuotta Lordi Voldemortin kuoleman jälkeen hänen merkkinsä ja symbolinsa loisti Tylyahon yllä?
”Ettekö te kysyneet niiltä auroreilta mitä siellä tapahtui?”
”Kysyttiin me, mutta ne eivät suostuneet vastaamaan. Meidän vain käskettiin odottaa seuraavan päivän lehteä.”
”Joka tulee tuolta”, Adela sanoi ja viittasi kädellään heitä kohti kaartavaa sarvipöllöä, jonka nokassa tosiaan oli Päivän profeetta.

Albus ojensi ensimmäisenä kätensä ottamaan vastaan pöllön tiputtaman lehden. Hän taitteli sen auki ja vilkaisi etusivua kääntäen sen sitten niin, että kaikki näkivät. Koko etusivun tilan vei valtava valokuva öisestä Tylyahon kadusta, jonka yllä loimotti käärmekielinen pääkallo. Sivun ylälaidassa otsikko kirkui:
”Hänen joka jääköön nimeämättä merkki jälleen taivaalla!”
Albus käänsi esiin seuraavan aukeaman, jossa samaan sävyyn otsikoitu juttu alkoi valottaa tarkemmin edellisen yön tapahtumia. Rose alkoi lukea kiihkeästi tekstiä, joka toivottavasti paljastaisi, mitä tekemistä pimeän piirrolla oli Tylyahossa niin pitkän ajan jälkeen.

”Merkki, jota yhä suurin osa Velhoyhteisöstä kavahtaa, on jälleen nähty noitien ja velhojen asuttamassa Tylyahon kylässä myöhään lauantai-iltana. Aurorien saapuessa tutkimaan tilannetta, havaittiin, että joukko tuntemattomia pimeyden noitia tai velhoja oli tehnyt hyökkäyksen voimakkaita ja vanhoja taikaesineitä myyvään kauppaan. Hyökkäyksessä menehtyivät kaupan omistaja ja hänen vaimonsa. Motiiveja hyökkäykselle ei toistaiseksi tiedetä. ”Emme osaa vastata, miksi isku on kohdistunut juuri tähän rakennukseen. Voihan olla, ettei hyökkääjillä edes ollut teolleen mitään sen selkeämpää motiivia kuin huomion herättäminen ja Tiedätte kai kenen entisellä symbolilla pelotteleminen”, eräs auroriosaston työntekijöistä sanoi haastattelussa.

Useiden silminnäkijöiden mukaan pimeän piirroksi kutsuttu merkki syttyi yllättäen vailla minkäänlaista ennakkovaroitusta. ”Talostani sammuivat kaikki valot, ja vain hetkeä myöhemmin näinkin sen merkin leimahtavan taivaalla”, kertoo Tylyahossa asuva Amanda Smith.”

Rose keskeytti lukemisen ja kohotti katseensa ystäviinsä.
”Ne tosiaan murhasivat kaksi ihmistä”, hän sanoi epäuskon värittämällä äänellä. ”Miten tämä voi olla mahdollista? Miten tällaista voi tapahtua vieläkin?”
”En tiedä”, Scorpius vastasi synkästi. ”Minua kiinnostaisi tietää sekin, miksi ne sytyttivät sen pimeän piirron. Mitä tekemistä Voldemortilla tämän kanssa on?”
”Ei mitään. Juttuhan on päivänselvä. Niin kuin tuossa jutussa lukee, todennäköisintä on, että se porukka halusi vain esiintyä pelottavaksi tiedetyn merkin takana ja aiheuttaa pelkoa ja sekasortoa.”
”Mutta entä jos…”
Albus taisi vaistota tunnelman olevan vaarassa kiristyä ja kiirehti estämään tulevan väittelyn.
”Mitä jos käytäisiin Hagridilla. Meidän on mahdotonta tietää vielä mistään mitään, niin että älkää jooko aloittako tuota tappelua taas alusta.”
He kaikki nousivat pöydästä jättäen koskemattoman aamiaisen jälkeensä ja suunnaten kulkunsa suuren salin ovia kohti. Vaikka uusi riita Voldemortista Scorpiuksen kanssa olikin vältetty, Rose tunsi jälleen uusien huolenaiheiden kasaantuvan päälleen. Vaikka hän sanoi mitä, ajatus Voldemortin merkistä Tylyahon taivaalla herätti levottomuutta myönsi hän sitä tai ei. Ensin se Scorpiuksen kentaurilta kuulema ennustus ja nyt tämä. Eivätkö epämääräiset ja hermostuttavat vihjeet voisi jo päättyä. Jos jotakin epätavallista oli tapahtumassa, hän kuulisi siitä mieluiten suoraan. Mikään ei voinut olla pahempaa kuin arvailu ja epätietoisuus.
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 306
  • One Last Time
Vs: Tähtisade K 11 kolmas sukupolvi
« Vastaus #42 : 02.03.2017 14:28:09 »
Hmmm mielenkiintoista. Kuolonsyöjät etsivät siis jotain asiaa ja luulevat Scorpiuksen tietävän siitä. Tai ehkä Scorpius tietääkin siitä esineestä/asiasta mutta ei vain tajunnut sitä. Ehkä se on jokim Voldemortin tavara. Tuli ihan mieleem hirnyrkit :D

Ihanaa kun Albus ja Adela ovat taas hyvissä väleissä.  Jospa Scorpius ja Rose ottaisivat mallia.

Kiitos luvusta! :)
Sé onr sverdar sitja hvass!

Ginny Potter

  • Vieras
Vs: Tähtisade K 11 kolmas sukupolvi
« Vastaus #43 : 30.06.2017 01:59:32 »
Ihana luku!!
Jatkoa kiiiiitoos.

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 391
Vs: Tähtisade, K 11, kolmas sukupolvi, 11/?
« Vastaus #44 : 28.12.2018 20:00:19 »
Näin ihan liian myöhässä kiitos valtavan paljon kommenteista. Ne lämmitti mieltä lukuhetkellä ja nytkin, kun ne uudelleen luin. Tarkoituksena oli silloin alunperin vastata kommentteihin uuden luvun julkaisun yhteydessä, mutta luvun kirjoittamisessa on hiukkasen kestänyt.

A/N: Nyt aivan liian pitkän tauon jälkeen palailen tänne tämän pariin uuden luvun kanssa. Olin jo jossain vaiheessa julistamassa tätä kesken jääneeksi projektiksi, mutta innostus Pottereista kirjoittamiseen onneksi on palailemaan päin, joten uusi lukukin syntyi. Tässä siis seuraava luku, jossa päästään vaihteeksi Tylypahkan ja Tylyahon ulkopuolellekin.

12. Luku

Seuraavina päivinä teoriat ja mitä mielikuvituksellisimmat huhut pimeän piirron merkityksestä ja sen langettajista tuntuivat täyttävän Tylypahkan käytävät. Öisestä yhteenotosta ei ollut kulunut vielä viikkoakaan, mutta silti Albus tunsi olevansa kurkkuaan myöten täynnä epämääräisiä kuiskauksia ja villejä arvailuja. Hän oli itse ollut paikalla ja saattoi kumota suurimman osan esimerkiksi sellaisista epäilyksistä, joiden mukaan itse Voldemort olisi käynyt piipahtamassa Tylyahossa. Osa oppilaista tuntui olevan myös vuorenvarmoja, että kujalla oli käyty legendaarinen taistelu, josta hän ja Scorpius olivat selviytyneet suurina sankareina. Kukaan näistä ihmisistä ei tuntunut ymmärtävän, ettei tilanteessa ollut ollut mitään sankarillista sen enempää kuin hohdokastakaan. Nyt Albus alkoi ensikertaa todella ymmärtää isäänsä ja hänen jatkuvia puheitaan huhujen haitallisuudesta.

Pahinta eivät kuitenkaan olleet sankaritarinoiden tai muuten vain perättömien väitteiden kylväjät. Kaksin verroin kammottavampia olivat ne oppilaat, jotka uskoivat vakaasti tapahtumien ja pimeän piirron liittyvän jotenkin häneen ja Scorpiukseen. Hänen kohdallaan monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Harry Potterin poikana hän oli valitettavasti mutta aivan ymmärrettävästi entisten kuolonsyöjien kohteena. Sen sijaan Scorpiuksen ympärillä liikkui ikävämpiä huhuja, joiden mukaan hän olisi ollut itse jopa mukana iskussa ja vaarantanut tarkoituksella ystävänsä turvallisuuden.

”Älä kiinnitä mitään huomiota. Älä ole kuulevinasi. Älä edes katso heidän suuntaansa. Älä kiinnitä huomiota”, Albus hoki loppumattomana mantrana heidän noustessaan suuresta portaita ylös kohti muodonmuutosten luokkahuonetta.
Supina seurasi heitä taukoamatta hiljentyen aina hiukan, kun he tulivat kohdalle, mutta jatkuen heti heidän mentyään ohitse. Vaikka osa oppilaista näyttikin ainoastaan uteliailta tai jopa kunnioittavilta, aivan tarpeeksi useilta kasvoilta kuvastui pelkkää epäluuloa ja vihaa heidän vilkuillessaan Scorpiusta.

”Yritän koko ajan”, Scorpius vastasi yhteen purtujen hampaidensa lomitse mulkoillen kiukkuisesti jokaista heitä toljottavaa ihmistä.
”He ovat vain peloissaan. Siitä tämä kaikki johtuu”, Rose sanoi hiljaisella äänellä välttääkseen herättämästä enää yhtään ylimääräistä huomiota.
”Ja Malfoyn nimestä. Miksei nimen vaihtaminen ole velhomaailmassa yhtä helppoa kuin jästeillä?”
”Sinäkö olet oikeasti lukenut jästitiedon läksysi?” Rose heitti selvänä yrityksenään keventää tunnelmaa edes hiukan.
Albus arvosti elettä, vaikkei Scorpius tuntunut vitsailun yritykseen reagoivankaan. Jos koko pimeän piirron aiheuttamasta sotkusta oli jotain hyvää löydettävä, ainakin hänen kaksi parasta ystäväänsä olivat taas lakanneet pitämästä toisilleen mykkäkoulua. Kummankaan energia ei onneksi riittänyt suurempien asioiden puimisen lisäksi enää vihoittelun jatkamiseen.

”Onko kumpikaan teistä muuten nähnyt Adelaa viimeaikoina?” Albus kysäisi niin huolettomasti kuin vain kykeni.
Rosen ja Scorpiuksen välien pohdiskelu oli tuonut myös Adelan hänen mieleensä, ja nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hän tajusi, ettei ollut nähnyt tyttöä ainakaan pariin päivään missään. Tuntui käsittämättömältä, ettei hän ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, mutta toisaalta viime päivät olivat muutenkin olleet niin kuormittavia ja kiireisiä, että aikaa millekään ylimääräiselle ei ollut juuri jäänyt. Adela ei kuitenkaan olut ylimääräistä, hän muistutti itseään. Päinvastoin hänen olisi pitänyt tehdä jotakin jo aikoja sitten.

”En ihan lähiaikoina, mutta törmäsin häneen sinä iltana, kun te livahditte Tylyahoon. hänkin oli lentämässä ja tapasin hänet huispauskentällä.”
”Ja?”
”Mitä ja?” Rose kysyi.
”Mitä hänelle kuului? Mistä te juttelitte?”
”Minusta se ei ole varsinaisesti sinun asiasi. Voin nyt kuitenkin varmaan kertoa sen verran, että sinun todella kannattaisi jutella hänen kanssaan. Minun piti mainita siitä sinulle jo aiemmin, mutta varmaan ymmärrät, ettei se ole ollut mielessä päällimmäisenä.”
”Sanoiko hän jotakin erityistä?”
”En aio laverrella sinulle, mitä hän puhui minulle. Suosittelen vain erittäin vahvasti, että otat itseäsi niskasta ja käyt keskustelemassa hänen kanssaan. Tarkoitan siis, että puhut kunnolla hänelle, etkä ainoastaan heitä paria latteaa kommenttia tai kysäise kuulumisia parilla lauseella.”

Albus nyökkäsi. Hänen oli vain tehtävä niin kuin Rose neuvoi, mutta helppoa siitä ei tulisi.
”Hyvin se menee. Meidän Al on aina osannut puhua pyörryksiin kaikki opettajista vanhempiin. En usko, että taidot loppuvat tyttöjenkään kohdalla”, Scorpius virnisti jo paljon hyväntulisemmin.
”Enemmän sinulla on seurustelusta kokemuksia kuin minulla”, Albus tuhahti.
”Mutta hänellä ei ole sinun kykyäsi syvällisyyteen. Itse asiassa tästä me olimme Adelan kanssa yhtä mieltä.”
Scorpius pyörähti tuijottamaan Rosea epäuskoisena tukkien tien perässä tulevilta.
”Kiitos vaan. Sanoitko sinä juuri, että te käytitte illan mukavasti valittamalla minun luonteeni ominaisuuksista, joissa ei muuten ole minkäänlaista vikaa?”
”Entä jos käytimmekin?”
”Te olette uskomattomia.”
”Minäkin sinua.”
Albus naurahti ystäviensä sanailulle. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, hänen ystävänsä eivät milloinkaan kyllästyisi huulenheittoonsa ainakaan, jos puheyhteys ei ollut poikki minkään älyttömän riidan vuoksi.

* * *

Harryn viikko oli ollut suorastaan painajaismainen, eikä tilanne vaikuttanut olevan helpottumassa aivan lähitulevaisuudessa. Sen sijaan pöllöjä tuli taukoamattomana virtana, ja tutkittavien tapausten pino hänen työpöydällään kasvoi kasvamistaan. Ron, joka työskenteli aurorina samalla osastolla, oli myös ilmoittanut vaativansa palkankorotuksen tai ottavansa lopputilin, mikäli työmäärää ei saataisi jotenkin hallintaan. Vaikka Harry tiesikin ystävänsä laskevan vain leikkiä, hänen puheissaan oli silti toinen puoli totta. Tilanne oli sietämätön, eikä auroreita yksinkertaisesti ollut tarpeeksi.

Hän oli juuri palannut erityisen ikävältä matkalta velhovankila Azkabaniin, kun hänen työhuoneensa ovelle koputettiin jälleen kerran erittäin kiireisen oloisesti. Harry huokaisi syvään lähtiessään avaamaan ovea. Ankeuttajien poistumisen jälkeenkin velhovankilassa vierailu ei ollut koskaan miellyttävä kokemus. Paikassa leijui aina pohjattoman lohduton ja toivoton ilmapiiri, ikään kuin ankeuttajat olisivat jättäneet jälkensä saarelle ja sen tunnelmaan.

”Hyvää päivää”, hän tervehti jokseenkin kohteliaasti oven avatessaan.
Harryn sureksi helpotukseksi oven toisella puolella ei seissytkään uutta työtehtävää tuova ministeriön työntekijä vaan Hermione, joka näytti hänkin äärimmäisen stressaantuneelta.
”Hei Harry. Saanko tulla sisään?”
”Totta kai”, Harry myöntyi saman tien ja väistyi ovelta päästääkseen ystävänsä työhuoneeseensa.

Hermione sulki oven perässään ja heilautti sauvaansa mutisten hiljaa: ”Umpiovius.”
Harry kohotti kysyvästi kulmiaan. Yleensä ovet suljettiin loitsimalla vain, jos kerrottavana oli jotakin poikkeuksellisen arkaluontoista tietoa, jonka ei missään tapauksessa pitänyt kulkeutua vääriin korviin.
”Vaimennous.”
”Sinähän inhoat tuota loitsua. Mikä on noin tärkeää?” Harry tiedusteli yrittämättäkään peittää uteliaisuutta äänestän.
Vielä niinkin monen vuoden jälkeen Hermione vältti käyttämästä taikoja, jotka olivat peräisin puoliverisen Prinssin taikaliemikirjasta.

”Turvallisuus menee mielipideasioiden edelle. Käytän mieluummin loitsua, josta en pidä kuin annan salakuuntelijoille mahdollisuuden saada selville sellaista, jonka on pysyttävä meidän välisenämme.”
”Entä mitä tämä asia koskee?” Harry kysyi toivoen hartaasti saavansa lopulta suoran vastauksen.
Viime päivät olivat olleet pullollaan ratkaisemattomia arvoituksia ja vaille vastausta jääneitä kysymyksiä. Hän kaipasi vain yksinkertaisia vastauksia kysymyksiinsä.
”Meillä on liikaa töitä. Taikalainvartijaosastollakin loppuvat työntekijät kesken auroreista puhumattakaan.”

Harry nauroi voimatta estää itseään.
”Tuonko oli tarkoitus olla salaisuus tai jotakin uutta ja tärkeää tietoa? Minä ja me kaikki olemme olleet ylityöllistettyjä jo monta hiton päivää, eivätkä tulevat päivät näytä paljoa sen paremmilta, melkeinpä päinvastoin. Me hukumme töihin, Hermione. Ronkin on hoitanut tänään jo varmaan ainakin kolme keikkaa, kun yleensä pari päivässä on ihan tarpeeksi, eikä kellon ole Merlinin tähden edes yhtä iltapäivällä.”
”Tiedän tiedän”, Hermione huokaisi ahdistunut katse silmissään. ”Meidän on tehtävä asialle jotakin, ja siitä juuri tulinkin puhumaan. Minulla saattaisi olla ratkaisuehdotus ongelmaan, mutta tiedän, ettet pidä siitä Ronista puhumattakaan. Halusin vain puhua tästä ensin sinulle ilman, että ulkopuoliset kuulevat. En tahdo, että leviää juoruja, joiden mukaan minä teen päätöksiä sinun tai Ronin kanssa muilta kyselemättä, mutta haluan vain tietää, mitä te tästä ajattelette. Puhun illalla Ronin kanssa, mutta ajattelin tulla tässä välissä käymään sinun luonasi.”
”Mitä tälle muka voidaan tehdä? Työt eivät katoa minnekään, eikä enempää auroreita yksinkertaisesti ole. Nyt on ollut niin rauhallista, ettei uusia auroreita ole koulutettu kuin pari vuodessa jos sitäkään. Ministeriö on leikannut auroriosaston määrärahoja, niin ettei meillä edes ole mahdollisuutta käyttää uusimpia ja tehokkaimpia keksintöjä avuksemme”, Harry vuodatti alkaen kuin huomaamattaan kävellä kiihtyvää tahtia edestakaisin pienen työhuoneensa päästä päähän.

”Ministeri ehdotti minulle, tai oikeastaan käski minun taikalainvartijaosaston johtajana tehdä jotakin tilanteelle. Hän ei kuulemma välitä miten sen teen, kunhan tuloksia syntyy, enkä minä vain keksi mitään muuta kuin tämän.”
”Miten kukaan voi olettaa, että yksi noita, olkoonkin yhtä fiksu ja kyvykäs kuin sinä, voi ratkaista koko ylityöllistymisongelman kädenkäänteessä?” Harry kivahti mulkoillen pahasti huoneensa ovea, jonka toisella puolella jossakin taikaministeri tälläkin hetkellä luultavasti jakeli älyttömiä määräyksiään.
Harrylla oli omat mielipiteensä senhetkisestä taikaministeristä, Malcom Milleristä, eikä hän ollut mielipiteineen yksin. Toimettomuudesta tai kiinnostuksen puutteesta Milleriä ei käynyt syyttäminen, mutta kiireessään saada asiat järjestykseen ministeri tapasi tehdä toinen toistaan huolimattomampia ja vastuuttomampia päätöksiä vaivautumatta kuuntelemaan ainuttakaan poikkipuolista sanaa.

”Sitä minäkin yritin hänelle sanoa, mutta tiedäthän sinä. Olisin ihan yhtä hyvin voinut puhua pöllölleni, ja sekin olisi kuunnellut paljon paremmin.”
”Mitä sinä sitten keksit?” Harry kysyi muistaessaan jälleen aiemman uteliaisuutensa.
”Minusta… Minusta meidän pitäisi ottaa avuksi kouluttamattomiakin työntekijöitä.”
”Anteeksi kuinka?” Harry ähkäisi tuntien suunsa loksahtavan auki silkasta järkytyksestä ja hämmästyksestä.
”Tiesin, että reagoisit noin, mutta Harry kiltti, mieti asiaa. Me tarvitsemme apua. Auroriopiskelijoiden määrän kasvattaminen ei ole ratkaisu ottaen huomioon, että koulutus kestää vähintään kolme vuotta. Me tarvitsemme lisää väkeä nyt emmekä kolmen vuoden päästä.”
Harry tuijotti ystäväänsä yrittäen löytää sopivia sanoja. Hän ei halunnut olla liian tyly. Hermione yritti koko ajan parhaansa ratkaistakseen käsillä olevan ongelman, mutta ehdotus oli järjetön. Miten maailmassa aurorinkoulutusta saamattomat ihmiset voitaisiin laittaa tekemään työtä, joka oli paitsi erittäin vastuullista, myös äärimmäisen vaarallista.

”Ei se onnistu. Miten kuvittelet meidän voivan antaa tehtäviä täysin kokemattomille ja vielä kaiken huipuksi kouluttamattomille? Sehän olisi melkein sama kuin julistaisi heidät kuolleiksi saman tien.”
Harry sulki suunsa ja puri kieltään estääkseen uusien terävien huomautuksien karkaamisen kieleltään.
”Tiedän, että siinä on ongelmia. Muta ehkä jonkinlainen pikakurssi…”
”Pikakurssi!” Harry puolittain huusi. ”Ei millään hemmetin pikakurssilla ehdi opettaa edes murto-osaa siitä, mitä tässä työssä tarvitaan.”
”Harry, älä huuda. En halua, että vaimennousloitsuni pettää ja kaikki kuulevat.”
”Anteeksi.”
”Ei haittaa”, Hermione vastasi arvokkaasti ja veti syvään henkeä.
”En tarkoita nyt täysin kokemattomia tumpeloita, jotka eivät erota sauvan toista päätä toisesta. Tarkoitan, että etsisimme henkilöitä, joiden tiedämme osaavan jo valmiiksi jotakin.”
”Hiukan niin kuin feeniksin kilta vai. Eikö nyt ole vähän turhan aikaista…”
”En tarkoita mitään toista feeniksin kiltaa. En tietenkään. Yritän vain sanoa, että voisimme saada apua tutuista, joiden tiedämme pystyvän auttamaan.”

Harry empi hetken. Hän tiesi, että Kingsleyn ollessa ministerinä järjestely ei olisi tullut kuuloonkaan. Ainakin ennen sen toteuttamista olisi ollut käytävä läpi pitkä tie turvallisuus- ja vastuukysymyksineen. Toisaalta jos Miller oli antanut Hermionelle vapaat kädet, he voisivat vapaasti toteuttaa kaikki keksimänsä suunnitelmat ilman kieltoja tai kysymyksiä.

”Kuka haluaisi tulla mukaan tähän helvettiin?” Harry epäili ääneen.
”oikeastaan tiedän jo erään, joka olisi mukana oikein mielellään. Itseasiassa sain koko idean hänen lähettämästään työhakemuksesta.”

”Et voi olla tosissasi!” Harry rääkäisi hetkeä myöhemmin pidellen pergamenttiarkkia kaksin käsin ja lukien sille kirjoitettuja rivejä yhä uudelleen ja uudelleen.
Hermionen mainitsema työhakemus oli oikein asiallinen ja huolellisesti laadittu, mutta pergamentin alalaidan allekirjoitus varasti koko hänen huomionsa.
”Draco Malfoy lähettää työhakemuksen aurorivirastoon. Sinä saat kirjeen, koska auroreiden paperitöitä on siirretty ruuhkan takia sinun osastollesi. Sinä luet kirjeen ja päätät, että Draco Malfoy on vastaus meidän ongelmiimme”, Harry kertasi hitaasti joka sanaa painottaen.
”Eikö tätä kannattaisi ainakin harkita?”
”Ei.”
”Harry hei. Hän ei ole enää kuolonsyöjä. Sinä itse sitä paitsi todistit hänen puolestaan velhojen neuvoston edessä silloin sodan jälkeen.”
”Joo voi olla, mutta en minä hänelle silti aurorintehtäviä uskoisi.”
”Miksi et?”

He tuijottivat toisiaan hetken äänetöntä tahtojen taistoa käyden.
”Hyvä on. Minä harkitsen asiaa.”
”Sinulla ei ole kovin paljoa harkinta-aikaa. Emme selviä tällä henkilöstömäärällä, ja työtä vain kertyy. Emmehän me halua lisää samanlaisia läheltäpititilanteita kuin Albuksen ja Scorpiuksen kanssa viime viikonloppuna.”
”Siitä tulikin mieleen, että minun olisi lähetettävä nuorelle Malfoyllekin samanlainen puhuttelukirje kuin Alille. Albus ei koskaan tekisi yksin mitään noin järjetöntä. Se Malfoy saattaa Albuksen vaikeuksista toisiin ja joka vuosi ongelmat vain pahenevat. Suosittelen sinunkin pitävän huolta Rosesta.”
”Älä viitsi. Sinähän pidät Scorpiuksesta ja niin pidän minäkin”, Hermione tuhahti hymyillen kuitenkin hiukan.
”Ei pojassa varsinaisesti mitään vikaa ole. Hän on oikein mukava ja hyvä lentäjä ja niin edelleen. En vain pidä siitä, että hänen takiaan meidän lapsemme ajautuvat ongelmiin uudelleen ja uudelleen.”
”Ihan kuin me emme olisi olleet koskaan vaikeuksissa.”
Harry naurahti ja huokaisi siten alistuneesti:
”Ehkä minun on vain nieltävä se, että Albuksesta ja Rosestakin on tullut jo isoja, enkä minä voi suojella heitä ikuisesti. Ja ehkä Scorpiuskin jää puhuttelutta. Epäilen nimittäin vahvasti, että jollei häntä olisi, Rose olisi houkuttelemassa Albusta huonoille teille. Ja vielä siitä Dracon asiasta, lupaan keskustella siitä esimieheni kanssa, jos siis sallit tiedon levittämistä sen verran”, hän vielä lisäsi kiireesti Hermionen avatessa suunsa Rosea puolustaakseen.

* * *

Draco Malfoy heräsi varhain, jo paljon ennen auringon nousua. Hän ei jaksanut pysytellä paikoillaan kauaa, vaan livahti mahdollisimman äänettömästi pois hänen ja Astorian makuuhuoneesta sulkien oven perässään niin varovasti kuin vain saattoi. Hänen oman unettomuutensa ei missään nimessä tarvinnut häiritä Astoriaa etenkään, kun tilanne ei ollut millään tavalla uusi. Hän oli nukkunut huonosti kesästä lähtien ja jos hän olisi joka kerta herätessään herättänyt vaimonsakin, heitä olisi ollut kaksi unettomuuden ja stressin piinaamaa henkilöä samassa talossa. Oli kerta kaikkiaan vain parempi olla yksin ajatuksineen. Sitä paitsi hän ei olisi missään nimessä halunnut lisätä vaimonsa huolia, kun tämä oli jo valmiiksi jatkuvasti kireä kuin viulunkieli huolehtiessaan Scorpiuksen turvallisuudesta.

Aamuinen ilma oli koleaa, mutta tuulenhenkäyskään ei käynyt kartanoa ympäröivän puutarhan oksistoissa. Kaikki oli epätavallisen hiljaista, eikä Draco pitänyt tunnelmasta lainkaan. Hiljaisuus ikään kuin antoi tilaa hänen omille mietteilleen, jotka hän olisi kaikkein mieluimmin vain unohtanut tyystin. Hiljaisuus jätti hänet myös kuuntelemaan hermostuneena jokaista pienintäkin rasahdusta. Oli ollut aivan hänen oma valintansa tulla ulos, mutta siitä huolimatta hänen mielikuvituksensa kehitteli mahdollista yllätyshyökkäystä jokaisen pienenkin luonnonäänen jälkeen.

Tunne ei ollut uusi. Hän oli elänyt samanlaisen hermostuneisuuden vallassa jo pitkään, tarkalleen sanottuna heinäkuun viidennestätoista päivästä lähtien. Theodor Nottin ja Gregory Goylen vierailu oli jättänyt jälkeensä hiipivän uhan tunnun, eikä hän ollut onnistunut karistamaan sitä lukuisista langettamistaan suojataioista huolimatta. Nottin ja Goylen viesti oli ollut hyvin selkeä. Hänellä tuntui olevan tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko hänen olisi liityttävä huolestuttavasti kasvavaan joukkoon joka nimitti itseään uusiksi kuolonsyöjiksi tai asetettava vaaraan itsensä lisäksi koko perheensä.

Draco kohotti katseensa aamua enteilevälle taivaalle. Hän oli lähettänyt pöllön ministeriöön muutama päivä sitten, ja toivoi syvästi saavansa vastauksen tänään. Nyt oli perjantai ja viimeinen mahdollisuus kirjeen saamiseen ennen ensi viikkoa. Hän ei jaksanut uskoa kenenkään vastailevan työhakemuksiin viikonloppuisin. mitä pikemmin hän pääsisi ministeriöön ja etsimään käsiinsä Harry Potterin, sitä parempi. Suora kirje Potterille olisi ollut nopeampi tapa toimia, mutta muutaman päivän viivytys tuskin haittaisi enää ketään. Jos hän osoittaisi kirjeensä suoraan entiselle vihamiehelleen, hän kiinnittäisi lähestulkoon varmasti uusien kuolonsyöjien huomion. Jos hän vain pääsisi ministeriöön, Potterin löytäminen olisi tuskin mikään ongelma. Hänen oli varoitettava ja kerrottava kaikki, mitä oli Nottilta ja Goylelta kuullut.

Hän oli viivytellyt jo aivan liian kauan. Draco kiihdytti vauhtiaan ja aloitti jälleen yhden loputtomista kierroksistaan kartanon tilusten rajoja pitkin. Hän ei pystynyt olemaan paikoillaan syyllisyyden ja pelon kalvaessa häntä hitaasti sisältä päin. Hänen olisi kuulunut ottaa yhteyttä jo heti heinäkuussa ja varoittaa, että hyökkäyksiä saattaisi tulla. Hän ei ollut kuitenkaan saanut itseään toimimaan. Nott oli ilmoittanut varsin suorasanaisesti, että pieninkin kielimiseksi tulkittava toiminta hänen taholtaan katsottaisiin avoimeksi vastarinnaksi, ja koko hänen perheensä tulisi kokemaan hitaan ja kivuliaan kuoleman. Hän ei voinut antaa Astorialle tai Scorpiukselle tapahtua mitään. Päätös kertomisesta oli syntynyt hitaasti elokuun ja alkusyksyn aikana. Viimeinen pisara oli ollut Scorpiuksen ja Albus Potterin kohtaaminen kuolonsyöjien kanssa.

Pöllö kaartoi arvokkaasti taivaalta juuri hiukan enne kuin hän sai kierroksensa päätökseen. Hän mumisi loppuun viimeisen suojaloitsunsa ja kohotti sitten käsivartensa, jolle lintu laskeutui. Jännityksestä hivenen tärisevin käsin hän irrotti pergamenttikäärön pöllön jalasta. Sen lisäksi, että hän toivoi tapaavansa Potterin, hän myös todella halusi saada hakemansa työn. Hän uskoi vakaasti, että viimeaikojen tapahtumat olivat aiheuttaneet kiirettä auroriosastolla, joten ehkä työpaikan saaminen voisi olla mahdollista ilman koulutustakin. Hän tiesi, ettei häntä koskaan olisi hyväksytty koulutukseen taustansa vuoksi, eikä ammatti sinänsä mikään hänen kutsumuksensa ollutkaan. Hän vain kaipasi kuollakseen jotakin, joka vaatisi koko hänen keskittymisensä ja estäisi ajattelemasta. Mikäpä siihen tarkoitukseen olisikaan sopinut paremmin kuin aurorin työ, jossa kokoaikainen keskittyminen oli hengissä säilymisen edellytys. Kaukaa menneisyydestä hänen mieleensä kantautuivat huijariksi osoittautuneen Alastor Vauhkomielen sanat: ”Alituinen valppaus.” Juuri sitä hän ehdottomasti kaipasi.

”Hyvä herra Malfoy”, Draco aloitti hermostuneena lukemisen.
”Kiitän vilpittömästi kirjeestäsi ja olen ilahtunut kuullessani halukkuudestasi auttaa ministeriötä kiireisessä tilanteessamme. Keskusteltuani muutaman auroriosaston työntekijän sekä tietysti auroriosaston johtajan kanssa voin ilokseni ilmoittaa, että työnsaanti on mahdollista. Joudumme kuitenkin pyytämään, että otat muutaman muun vapaaehtoisen työntekijän kanssa osaa koulutustilaisuuksiin, joita järjestetään kolmesta viiteen kappaletta seuraavien viikkojen kuluessa. Tänä aikana teet töitä myös varsinaisella kentällä työpariksesi määrättävän, koulutuksen saaneen aurorin kanssa. Vastaathan pikimmiten ilmoittaen otatko vastaan tarjotun työpaikan.
Ps. Auroriviraston kiireisyydestä johtuen hakemuksesi käsitteli Taikalainvartijaosaston johtaja auroreiden esimiehen sijaan.
Ystävällisin terveisin Hermione Granger."

Draco tuijotti hetken kirjettä onneaan uskomatta. Hän oli oikeasti pääsemässä työhön, jonka saamiseen ei ollut vakavasti ottaen uskonut juuri lainkaan. Lisäksi kirjeeseen oli vastannut ministeriön kaikista mahdollisista työntekijöistä juuri Granger, joka tiettävästi kuului edelleen Potterin lähimpiin ystäviin. Tämä päivä oli todella alkanut tavallista huomattavasti paremmin.
« Viimeksi muokattu: 28.12.2018 20:12:45 kirjoittanut Sielulintu »
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

mervii

  • ***
  • Viestejä: 37
Luin tän melkein kerralla läpi, tosi hyvä ficci. Ensimmäinen tästä aiheesta eli kolmannesta sukupolvesta, josta pidän :) jatkoa!