Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Sielulintu - 12.06.2016 21:51:18
-
Nimi: Tähtisade
Kirjoittaja: Sielulintu
ikäraja: k 11
genre: drama, romance, adventure
Paritukset: rose/Scorpius + monia muita, jotka vasta ficin edetessä paljastuvat minullekin.
Varnings: kielenkäyttö alkoholi yms Varoitan myös, että kaikkien hahmojen syntymävuodet nyt eivät välttämättä aivan pidä yhtä kirjojen kanssa.
Vastuuvapautus: Kaikki mitä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi on hänen, ja minä ainoastaan leikin hänen luomallaan mahtavalla taikamaailmalla ja hahmoilla. En myöskään saa tästä mitään rahallista hyötyä vaan ihan kirjoittamisen ilosta tätä teen.
Summary: Empä kerro mitään sen enempää, kuin että kouluvuosi on alkamassa, ja Scorpiuksella, Albuksella ja Rosella on edessään viimeinen vuosi tylypahkassa.
a/n: Tää on mun ensimmäinen julkastu ficci, joten palautetta toivoisin. Otan vastaan risut ja ruusut kaikesta kommentista kiitollisena :) Suht pitkä tästä olis tarkotus tulla, mutta en kyllä vielä yhtään osaa sanoa, että kuinka pitkä :) Korjailin muuten tästä ensimmäisestä osasta joitain virheitä ja asettelin vuorosanoja toivottavasti vähän selkeämmiksi XD Sama ois tarkoitus tehdä
toiselle ja kolmannellekin luvulle tän viikon aikana. :D
1. luku
Rose halasi tiukasti isäänsä ja äitiään. "Äkkiä nyt. Juna lähtee puolen minuutin kuluttua", hänen isänsä sanoi ja vilkaisi nopeasti Harryn suuntaan.
”Emme kai me ole kertoneet, kuinka kouluun meno voidaan hoitaa ilman junaa?"
"Sinä kerroit sen minulle jo ennen kuin täytin viisi vuotta”, Rose virnisti.
Tulenpunainen veturi alkoi kuitenkin siinä samassa tuprautella höyryä piipustaan, eikä Rosen auttanut kuin syöksyä olkansa yli vilkuttaen lähimmälle ovelle. Juna oli lähtenyt jo hitaasti liikkeelle, kun hän loikkasi Albuksen auki pitelemästä ovesta sisään.
”Sinä se et sitten ikinä opi tulemaan tänne yhtään aikaisemmin. Joka vuosi sama juttu. Saan odottaa sinua ovella sydän kurkussa miettien ehditkö tänä vuonna”, hänen serkkunsa hymähti ja auttoi hänet pystyyn.
”Joo joo. Eipähän tarvitse enää murehtia kuin joululomalta kouluun lähtö. Sen jälkeen näitä matkoja ei enää tule."
Rose oli yrittänyt pitää haikeuden poissa äänestään, mutta Albuksen katseesta päätellen se ei ollut aivan onnistunut.
”Missä Scorp, Hugo ja Lily ovat?"
”Ei aavistustakaan. Jossakin näistä hemmetin täysistä vaunuosastoista varmaan.”
Rose ei jaksanut vastata mitään vaan lähti luovimaan tietään käytävällä yhä parveilevan ihmismassan läpi yrittäen muistella, mihin oli aikaisemmin käynyt tuomassa arkkunsa.
”Hetkinen, käyn hakemassa kamani”, hän huikkasi takanaan tulevalle Albukselle ja pujahti vaunuosastoon, johon oli muistikuviensa mukaan jättänyt matka-arkkunsa.
Osasto oli miltei tyhjä. Penkeillä aivan toisella puolella huonetta istui vain kaksi ensiluokkalaisilta vaikuttavaa tyttöä, jotka katsoivat häntä kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein. Rose muisti vielä elävästi oman ensimmäisen junamatkansa Albuksen kanssa. Seitsemäsluokkalaiset olivat tosiaan näyttäneet niin aikuisilta. Hänen oli vaikea kuvitella vaikuttavansa käytännössä aikuiselta noidalta noiden yksitoistavuotiaiden silmissä.
”Anteeksi”, hän hymyili tytöille. ”Haen vain tavarani.”
Hän tarttui arkkuunsa ja kiskaisi sen alas tavaratelineeltä aikomuksenaan laskea se lattialle, jotta voisi leijuttaa sen yksinkertaisesti sopivaan osastoon. Arkun sisältö oli kuitenkin ilmeisesti korvautunut lyijypunnuksilla, sillä heti kun arkku oli ehtinyt liukua pois tavaratelineen päältä, se jysähti suoraan hänen varpailleen ilman, että hän kykeni tekemään asialle yhtään mitään.
”Ai saatanan helvetin perkele”, Rose karjaisi tyystin unohtaen, että aivan hänen takanaan istui kaksi säikkyä yksitoistavuotiasta.
Vasemman jalan varpaat tuntuivat olevan tulessa eikä hän saanut liikutettua kirottua arkkuaan edes sen vertaa, että olisi saanut jalkansa vapaaksi sen puristuksesta. Kivun kyyneleet silmissään hän haparoi sauvaan käteensä. Vihdoin leijutusloitsun ansiosta arkku siirtyi muutaman sentin niin, että Rose pystyi istumaan lähimmälle penkille ja katsomaan, kuinka paljon vahinkoa arkku olikaan saanut aikaan.
"Helvetti”, Rose kirosi taas yrittäessään saada lenkkaria pois jalastaan.
Tässä vaiheessa ensiluokkalaiset näyttivät saaneen tarpeekseen ja poistuivat osastosta vähin äänin.
”Mitä täällä tapahtuu?" Albus kysyi oven suusta tultuaan katsomaan, mikä serkulla oikein kesti.
"Mursin varpaani.”
”Mursit?"
”Arkku mursi. Mitä väliä. Tee jotain näille.” Rose tiesi, niin vaikeaa kuin sen myöntäminen olikin, Albuksen olevan häntä huomattavasti parempi parannusloitsujen käytössä.
”Miten niin arkku?” Albus sanoi kulmiaan rypistäen. ”Ei kai se nyt niin painava ollut.”
”En tiedä. Joku oli ehkä kironnut sen minua ärsyttääkseen tai jotain. Ei kiinnosta juuri nyt. Sauva esiin älykääpiö.”
”Siinäpä vasta herttainen avunpyyntö”, Albus virnisteli hävyttömän leveästi ottaen huomioon, kuinka paljon Rose joutui kärsimään.
Hän veti kuitenkin sauvansa esiin ja alkoi liikutella sitä murtuneiden varpaiden yläpuolella. Kipu hellitti välittömästi.
"Kiitos.”
Albus hymyili ja kääntyi sitten katsoman arkkua. Hän tarttui siihen kaksin käsin ja yritti nostaa sitä, mutta mitään ei tapahtunut.
”Mikä tätä vaivaa?”
”Sanoinhan jo, etten tiedä. Osaatko selvittää sen?”
”En”, Albus vastasi kiukkuisesti. ”Täytyy etsiä Scor…”
Vaunuosaston ovi aukeni jälleen, ja vaalea poika asteli sisään omaa matka-arkkuaan raahaten.
”Siinä paha missä mainitaan. Scorp tee jotain tälle arkulle.”
”Löysinhän minä teidät. Olen juossut tätä junaa päästä päähän jo ainakin kymmenen kertaa, ja siis mitä. Mitä vikaa Rosen arkussa on?”
”Se ei nouse."
”Ei nouse?”
”Tutki nyt vain onko siinä jokin kirous.”
Scorpius näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta kaivoi kuuliaisesti sauvansa esiin ja osoitti sillä arkkua. Violetti valo välähti ja Scorpius hymyili synkästi.
”Siinä on painoherja, joka lisää sen massan kolminkertaiseksi joka kerta, kun sitä yrittää liikuttaa. Ja luulen, että tiedän, ketkä tämän tekivät. Näin jokin aika sitten Goylen ja Nottin tulevan täältä ulos. Voisin käydä antamassa heille opetuksen…”
”Etkä käy. Heillä olisi ylivoima”, Albus sanoi järkevästi ja sai tavalliseen tapaansa Scorpiuksen hiljenemään ja kuuntelemaan.
Hän heilautti sauvaansa uudelleen ja tällä kertaa punaisen välähdyksen jälkeen totesi:
”Purin sen nyt. Sen pitäisi käyttäytyä taas tavallisesti.”
”Kiitos. Onko kumpikaan nähnyt Lilyä ja Hugoa?"
”Olen. He ovat parin vaunun päässä täältä. Käynkö hakemassa?” Scorpius tiedusteli kammetessaan vahinkoa aiheuttaneen arkunpaholaisen pois keskeltä lattiaa.
”No jos viitsit. Voisin minäkin…”
”Ei tarvitse. Jää sinä huolehtimaan varpaistasi”, Scorpius virnisti ja livahti lasiovesta junan jo tyhjenneelle käytävälle.
”Olen hiukan huolissani tuosta.”
”Mistä? Voisitko joskus selittää asiasi niin, että muutkin ihmiset ymmärtävät?”
”Tuosta Scorpiuksen vihanpidosta muiden luihuisten kanssa. Etkö muista mitä viime keväänäkin tapahtui? Tilanne muuttuu minusta vuosi vuodelta pahemmaksi.”
Rosea ei tosiaan tarvinut muistuttaa viimevuoden lopussa sattuneesta välikohtauksesta, jossa Scorpius oli järjestänyt yhdessä neljän tupalaisensa kanssa luihuisen oleskeluhuoneessa tappelun, jonka jäljiltä hän oli itse päätynyt viikoksi sairaalasiipeen.
”Niin. Olen itsekin miettinyt sitä”, Rose sanoi vakavasti.
”Miksi hänen pitikin silloin vuosia sitten pyytää hattua laittamaan hänet luihuiseen?”
Oikeastaan Rose ei kaivannut vastausta. Scorpius oli kertonut heille kerran muutamia vuosia sitten pyytäneensä lajitteluhattua laittamaan hänet luihuiseen rohkelikon sijaan. Hattu oli lopulta suostunut, vaikka olikin kuulemma ollut kauan rohkelikon kannalla. Rose itse asiassa muisti, että pojan lajittelu oli kestänyt lähemmäs kaksi minuuttia. Hän muisti lähes sanasta sanaan, kuinka Scorpius oli kertonut pyytäneensä pääsyä luihuiseen, sillä hän tiesi isänsä toivovan pojastaan luihuista. Ei Draco kuulemma ollut koskaan niin sanonut, mutta Scorpius oli omien sanojensa mukaan tiennyt sen aina. Sitä paitsi hänen lapsuudenaikainen kaverinsa Roger Goyle oli lajiteltu häntä ennen juuri luihuiseen. Sitten he olivat alkaneet tutustua Scorpiukseen, ja ennen ensimmäistä joululomaa erottamaton kolmikko oli ollut valmis. Siitä hetkestä lähtien Scorpiuksen ja muiden luihuisten etenkin Roger Goylen, Eric Nottin, Adam Greenfieldin ja Patric Laurenin välillä alati paheneva sotatila.
”Meidän täytyy katsoa hänen peräänsä”, Rose sanoi lopulta päättäväisesti ja katsoi serkkuaan. ”Sinä ainakin saat hänelle yleensä puhuttua järkeä.”
”Toisinaan. Äläkä vain anna hänen kuulla, että sinusta minä saan pidettyä hänet aisoissa, tai hän lopettaa kuuntelemiseni ihan kiusallaankin.”
Rose nauroi nyt jo vapautuneemmin. Juuri silloin ovi lennähti jälleen kerran auki ja hänen veljensä astui sisään Lily vanavedessään. Hiukan kaksikon jäljessä tuli Scorpius. Rose jäi tuijottamaan eikä saanut hetkeen sanaa suustaan.
”Mitä helvettiä sinulle on tapahtunut?” Albus tivasi saadessaan Rosea nopeammin puhekykynsä takaisin.
Ovensuussa seisovalla pojalla oli hyvää vauhtia umpeen turpoava musta silmä, ja niin kuin se ei olisi jo riittänyt, paidan etumus oli ilmeisesti nenästä ja ylähuulesta vuotavan veren tahrima.
”Tappelu”, Scorpius vastasi ykskantaan hiukan paksulla äänellä, joka kuulosti juuri siltä, että nenä oli saanut osakseen kovan kolauksen.
"Idiootti! Sanoinko minä äsken, että käyttäydy kunnolla”, Albus tiuskaisi vetäessään sauvansa taskusta.
”Pysy paikoillasi.”
Hän tökkäsi sauvansa kärjellä vaaleaa poikaa kohti saaden verenvuodon tyrehtymään ja silmän turvotuksen laskemaan jonkin verran.
”Joudut silti menemään matami Pomfreyn luo. Minä en saa turvotusta laskemaan. Osaan kyllä parantaa murtumat ja haavat ja katkenneet luut, mutta silmien seutu on muutenkin hankalaa…”
”Joo joo. Rauhoitu vähän. Yksi musta silmä se vaan on”, Scorpius sanoi kättään huolettomasti heilauttaen.
”Eikä se itse asiassa ollut hänen syytään”, Lily sanoi istuutuessaan lähimmälle penkille. "Ne ääliöt kävivät päälle.”
Rosen ei tarvinut kysyä keitä ääliöitä Lily tarkoitti. Luultavasti juuri se sama kauhunelikko, jonka kanssa Scorpius oli tapellut aina. Tai saattoi kyseessä olla joku muukin luihuinen, saman tekevää hänelle.
Heidän välilleen laskeutui hetkeksi hiljaisuus Albuksen sulatellessa tietoa. Lopulta hänkin lysähti penkilleen Rosea vastapäätä jaksamatta jatkaa väittelyä.
”No miten kesä meni?” Hugo kysyi lopulta hiljaisuuden venyessä.
Rosen mielestä tämä oli jokseenkin typerä kysymys, sillä veli oli nähnyt jokaista heistä vähintään kerran viikossa koko loman ajan. Rosea Lilyä ja Albusta oikeastaan päivittäin.
”Siinähän se”, Scorpius vastasi ympäripyöreästi ja näytti siltä, ettei oikeastaan ollut edes kuullut koko kysymystä. ”Jennifer Clearwater lähetteli jatkuvasti kirjeitä aggressiivisella pöllöllään. Se lintu oli taatusti usutettu nokkimaan minut hengiltä, ellen olisi vastannut."
”Clearwater? Se puuskupuhtyttö, joka on nyt kai kuudennella?”
”Juuri hän”, Scorpius huokaisi alistuneesti. ”Hän ei jätä minua rauhaan hetkeksikään. Hän on ehdotellut Tylyahoon lähtemistäkin jo vähintään viidesti."
”Se aivoton plondi. Minä en tajua, mikä häntä vaivaa”, Rose ärähti hiukan aikomaansa kiukkuisempaan sävyyn. Kaikki katsahtivat häntä hiukan oudoksuen.
"Ei hän mikään tyhmä ole, vaikkei olekaan korpinkynnessä. Itseasiassa hän on ihan fiksu. Hänhän sai läpi kymmenen VIP:täkin.”
Rose ei vastannut mitään. Jostakin syystä häntä ärsytti suunnattomasti Jenniferin roikkuminen Scorpiuksen kannoilla, vaikkei asia hänelle oikeastaan edes kuulunut, mutta…” Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun myyntikärryä työntävä hymyilevä nainen veti vaunuosaston oven auki.
”Saisiko olla jotakin kärrystä?”
Rose haukotteli penkillään ja katsahti ikkunasta ulos. Aurinko oli laskenut, ja taivaan olivat vallanneet tummanharmaat pilvet, jotka enteilivät rankkasadetta. Pojat pelasivat räjähtävää näpäystä ja Lily oli kaikonnut jo aikaa sitten jonnekin luultavasti rohkelikkoon kuuluvan poikaystävänsä Jack Cornerin kanssa.
”Häipykää kohta hetkeksi. Minun täytyy vaihtaa vaatteet aivan niin kuin teidänkin”, Rose sanoi haukotellen uudelleen. Päivä oli ollut pitkä.
”Mene itse ensin”, Hugo tiuskahti kiukkuisesti naama räjähtäneen korttitalon jäljiltä tuhkan peitossa.
”Naiset ensin veliseni”, Rose virnisti ja osoitti sitten veljensä naamaa. ”Aika upea tuhkanharmaa rusketus sinulla.”
Hugo huokaisi syvään.
”Tulkaa. En kestä häntä enää.”
Naureskellen kolme poikaa jättivät Rosen itsekseen. Pian Lily liittyi kuitenkin hänen seuraansa.
”Tajusin, että tavarani ja kaapuni ovat täällä”, hän sanoi pyyhältäessään ovesta sisään. ”Jack kyllä ehdotti, että voisin hakea vaatteet hänen vaunuunsa ja vaihtaa ne siellä, mutta valitettavasti minä en koe kutsumusta strippariksi.”
Rose tyrskähti.
”Pojat.”
”Jackin isä tulee kuulemma tänä vuonna opettamaan meille pimeyden voimilta suojautumista."
"Michael vai?” Rose kysyi ällistyneenä.
Michael Corner oli heidän vanhempiensa kavereita, jonka hänkin oli aina silloin tällöin tavannut.
”Juuri hän. Jack sanoo, että tulee hulluksi, kun vanhempi on koulussa, mutta tuskin Michael kovin tiukka on. Jackhan pääsi viime kesänäkin kuin koira veräjästä, vaikka jäi kiinni viistokujalla ryyppäämisestä. Hänhän täyttää vasta lokakuussa seitsemäntoista. Hänen isänsä oli kuulemma vain naureskellut poikansa surkeaa olotilaa seuraavana päivänä.”
”No onhan hän ihan kohta täysi-ikäinen”, Rose sanoi pujottautuessaan mustaan kaapuunsa.
”Alice muuten sanoi, että Neville on taas tänä vuonna opettamassa yrttitietoa.”
”Kiva kuulla”, Rose hymyili.
Hän piti Nevillestä kovasti, ja oli kaivannut tätä viime vuonna, kun yrttitietoa oli pitänyt kammottava korppikotkaa muistuttava luultavasti lähemmäs satavuotias noita.
”Jep. Hän sai valmiiksi sen tutkimuksensa niistä pollomuhkujen uusista käyttötarkoituksista.”
”Mitä Alicelle muuten nykyään kuuluu?” Rose tiedusteli.
Alice oli Nevillen viidennellä vuosikurssilla oleva tytär, jonka kanssa Rose oli muutaman kerran jutellut lähinnä siitä syystä, ettei Lilyä ja Alicea nähnyt ilman toista. He olivat olleet parhaita ystäviä suunnilleen aina. Rose olikin itse asiassa ihmetellyt, ettei Alicea ollut näkynyt Pottereilla kovin usein kesällä.
”Ihan hyvää”, Lily sanoi huolettomasti sitoen samalla hiuksiaan taidokkaalle poninhännälle estääkseen punaisia kiharoita karkaamasta kasvoille.
”Mitä nyt on korviaan myöten ihastunut Hugoon.”
”Mitäh?” Rose kysyi suu auki loksahtaen.
Lily ei ehtinyt kuitenkaan enää vastata, sillä ovi nykäistiin jälleen kerran auki.
”Jäittekö te ompelemaan niitä kaapuja, vai mikä siellä kestää”, Scorpius kysyi oven raosta. ”Me ollaan kohta perillä, eikä me olla vieläkään päästy vaihtamaan kaapuja.”
”Joojoo. Tulkaa sitten”, Rose sanoi ja työntyi poikakolmikon ohi käytävälle.
”Minä en tajua, miksi joka kerta, kun me tullaan tänne, täällä sataa kaatamalla”, Scorpius valitti raahatessaan omaa matka-arkkuaan ja suurta pöllönhäkkiä Albuksen ja Rosen edellä.
Lily ja Hugo olivat hävinneet jonnekkin luultavasti omien kavereidensa luokse.
”Se johtuu siitä, että nyt on syksy, ja jollet ole sattunut huomaamaan, Britaniassa sataa syksyllä hyvin usein”, Albus sanoi itsekin ärtyneen oloisena ja vettä valuvana.
”Ekaluokkalaiset” Ekaluokkalaiset tänne. Kaikki ekaluokkalaiset mun luokse!”
”Hagrid”, Scorpius huudahti ja lähti luovimaan tietään puolijuoksua jättiläismäistä miestä kohti Rose ja Albus perässään.
Hän ei ollut nähnyt Hagridia koko kesänä, joten nyt oli tosiaankin aika käydä vaihtamassa pari sanaa. Hän oli enää alle kymmenen metrin etäisyydellä Hagridista, kun jonkun jalka kamppasi hänet kuraiseen maahan matka-arkkuineen ja pöllöineen päivineen. Hän katsahti ylös ja näki kenetpä muunkaan kuin Roger Goylen virnistelemässä hänen yläpuolellaan.
”Varjelum”, Goyle sanoi heilauttaen sauvaansa saaden Albuksen ja Rosen jäämään kilpiloitsun toiselle puolelle.
”Hei Malfoy”, Goyle hymyili ääliömäistä hymyään ja suuntasi potkun kohti hänen kylkiluitaan. Scorpius kierähti pois jalan tieltä ja singahti jaloilleen vetäen samalla sauvansa esiin. ”Tainnutu!” Goylen sauvasta sinkoutui punainen valosuihku. Scorpius ehti juuri ja juuri estää taian.
”Karkotaseet!”
Goylen sauva lipesi tämän sormista ja lensi suoraan Scorpiuksen ojennettuun käteen.
”No niin Goile. Huomaatko nyt. Sinä et vain pärjää mi…”
Loppu lauseesta tukahtui, kun jonkun käsivarsi kiertyi takaa päin tiukasti hänen kurkkunsa ympärille. Hän kiemurteli ja yritti karistaa hyökkääjänsä irti, mutta tiesi samalla käyvänsä tuhoon tuomittua kamppailua. Pojalla hänen takanaan oli tiukka kuristusote, joten liikkuminen ei ollut kovin helppoa. Sitä paitsi mustat pisteet olivat jo alkanet tanssia hänen silmissään hapenpuutteen vuoksi. Hän kuuli etäisesti Rosen kirkuvan ja Albuksen karjuvan kirouksia yrittäessään murtautua läpi Goylen kilpiloitsusta. Hän erotti myös kuinka Goyle harppoi häntä kohti inho ja viha gorillamaisilla kasvoillaan. Äkkiä ote hänen kurkustaan irtosi, ja Goile lennähti hölmistyneen näköisenä taaksepäin. Scorpius putosi maahan polvilleen yskimään ja haukkomaan happea. Hän kohotti kaikesta huolimatta katseensa ja näki Hagridin mulkoilevan raivoisan näköisenä hiukan säikähtäneen oloista Goylea ja arvatenkin kuristajana toiminutta Greenfieldiä.
”Mitä helvettiä te touhuutte. Vielä ykskin tuommonen esitys, ja hankin teille potkut nopeemmin kun ehditte fletkumatoo sanoo!” hän karjui saaden jonoon kerääntyneet ensiluokkalaiset kipittämään kauhistunen näköisinä kauemas.
Goilen tekemä kilpiloitsu raukesi, ja Rose ja Albus syöksyivät hänen luokseen.
”Oletko kunnossa?"Rose kysyi kasvot valkoisina samalla, kun Albus yritti auttaa hänet ylös.
”Olen olen”, Scorpius sanoi päättäväisesti vaikka kurkkuun sattui edelleenkin.
”Hän nousi jaloilleen yrittäen olla horjahtelematta, vaikka häntä huimasi
edelleen jonkin verran.
”Ootko sä kunnossa?”
Tällä kertaa kysyjä oli Hagrid. Scorpius nyökkäsi, mutta toivoi pian ettei olisi tehnyt sitä. Huimaus paheni entisestään.
”Älä puhu paskaa”, Albus sanoi tarttuessaan hänen olkapäähänsä.
”Ihan tarpeeksi kunnossa sitten”, Scorpius oikaisi yrittäessään vapautua ystävänsä otteesta.
”Pärjäättekö te varmasti?” Hagrid kysyi empien vilkuillen odottavia ensiluokkalaisia.
”Pärjätään pärjätään”, Scorpius vakuutti, ennen kuin kumpikaan hänen ystävistään ehti sanoa sanaakaan.
”Tulkaakin sitten käymään mun luona. Ääliöitä noi kummiskin on”, hän lisäsi mulkaisten kiukkuisesti kauemmas luikkineisiin luihuisiin.
”Niin on”, Albus myönsi irrottamatta edelleenkään otettaan hänen olkapäästään.
”Mun tarttee mennä”, Hagrid sanoi sitten ja kutsui ensimmäisen luokan oppilaat mukaansa. ”Nähdään!”
Muutaman Albuksen mainion parannusloitsun ja pitkän vaunumatkan jälkeen he istuivat kaikki suuressa salissa rohkelikkojen tupapöydässä piittaamatta lainkaan professori McGarmiwan Scorpiukseen kohdistuneista pahoista katseista. Hän ei näyttänyt pitävän siitä, että oppilaat istuivat muualla kuin omassa tupapöydässään, muttei toisaalta voinut asialle mitään. Hänen oli nimittäin huolehdittava lajittelusta ja saatava lukukauden alkajaispidot onnistuneesti käyntiin. Neville toi salin keskilattialle kolmijalkaisen jakkaran kuluneine ja paikattuine hattuineen samalla, kun professori McGarmiwa taitteli auki pergamentin palan.
”Minä inhoan tuota hattua”, Scorpius sähisi mulkoillen pahasti näennäisen viattomasti jakkaralla kököttävää hattuvanhusta.
”Minä tosiaan inhoan sitä. Miksi sen piti kuunnella minua. Miten yhden aivottoman hatun voi päästää päättämään kaikkien ekaluokkalaisten tulevaisuudesta. Helvetin hattu!” hän jatkoi koko ajan kovempaa huomaamatta lainkaan kaikkien muiden hiljentyneen odottamaan mokoman idiootin tämänkertaista laulua.
Albus kuitenkin tönäisi häntä kylkeen saaden hänet vaikenemaan. Hänen nostaessaan katseensa vihaamastaan hatusta, hän näki professori McGarmiwan silmistä sinkoilevat raivon kipinät. Tuon katseen hän tunnisti.
”Jälki-istuntoa. Mistä vetoa?" hän kuiskasi kummallakin puolella istuville ystävilleen.
Hän ei pystynyt keskittymään hatun typerään lauluun lainkaan. Ei hän totta puhuakseen edes kovin kovasti yrittänyt. Samaa vanhaa tarinaa kunkin tuvan ominaispiirteistä. Hän mulkaisi pahasti omaan tupapöytäänsä ja kohtasi Greenfieldin pahantahtoiset hailakansiniset silmät. Hän vilautti törkeää käsimerkkiä ja tyytyi sen jälkeen tuijottamaan lautastaan toivoen lajittelun olevan pian ohi. Se sai hänet joka vuosi raivon partaalle. Toimituksen typeryys oli jotakin ennenkuulumatonta. Miten muka yksitoistavuotiaat osaisivat esittää hatulle järkeviä toiveita.
Hattu sulki vihdoinkin lierinsä ja professori McGarmiwa pääsi aloittamaan listansa lukemisen.
”Allen Thomas.”
Ikäisekseen melko pitkä tummatukkainen poika istui aivan jakkaran reunalle kadoten miltei kokonaan hatun sisään. Hattu empi kymmenisen sekuntia kunnes huusi:
”Korpinkynsi!” Poika jätti hatun jakkaralle ja kiirehti helpottuneen näköisenä korpinkynnen pöytään. Tuolta hän itsekin oli näyttänyt kuusi vuotta sitten pomppiessaan taputtavien luihuisten luo.
”Brown Ada”, Professori McGarmiwa luki seuraavan nimen.
Pienikokoinen vaalea tyttö kipitti jakkaralle, eikä edes ehtinyt kunnolla vetää hattua päähänsä, kun se jo ilmoitti:
”Rohkelikko.”
Scorpius yhtyi muiden rohkelikkojen mukana suosionosoituksiin Ada Brownin kiiruhtaessa heidän pöytäänsä.
”Näyttääkö teistäkin, että hän olisi jotain sukua Lavender Brownille?” Rose kysyi äkkiä hänen oikealta puoleltaan.
”En tiedä”, Albus vastasi hajamielisesti. Scorpius tarkasteli tyttöä tarkemmin. Hän oli nähnyt muutaman kerran kyseisen naisen Rosen äidin luona, ja oli tunnistavinaan joitakin piirteitä pienessä pöydän keskivaiheille istuutuneessa tytössä.
”Ehkä”, hän sanoi kääntäen katseensa pois.
Lopulta viimeisenä Nathan Walker lajiteltiin luihuiseen, ja Neville vei jakkaran ja hatun pois salista.
”tervetuloa uudet ja vanhat oppilaat ja opettajat jälleen aloittamaan uutta lukuvuotta”, professori McGarmiwa aloitti lukukauden alkajaispuheensa.
”Aivan muutama sananen, ennen kuin päästän teidät syömään. Aivan ensiksi esittelen uuden muodonmuutoksen opettajamme Annabell Adlerin.”
Arviolta 35-vuotias hoikka punatukkainen nainen nousi seisomaan hymyillen pirteästi. Hetken suosionosoitusten jälkeen hän istuutui jälleen takaisin paikalleen.
”Ja minulla on vielä kunnia esitellä uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme Michael Corner.”
Tumma neljissä kymmenissä oleva mies nousi seisomaan ja istuutui hänkin taputusten jälkeen.
”Minulla on myös ilo ilmoittaa, että pitkäaikainen yrttitiedon opettajamme Neville Longbottom on palannut takaisin tehtäviinsä.”
Neville hymyili kaikille ja professori McGarmiwa odotti hetken, että oppilaat hiljenisivät.
”Lopuksi tahdon vielä sanoa: Käyttäkää taas tämäkin vuosi hyödyllisesti. Oppikaa ja valmistautukaa tulevaisuuteenne. Pyydän myös, että noudatatte koulun sääntöjä, jotka voi tarkistaa vahtimestari Voron ovessa olevista listoista. Muistutan myös, että koulun tiluksilla sijaitseva metsä on ehdottomasti kiellettyä aluetta, eikä yhdelläkään oppilaalla ole sinne mitään asiaa ilman opettajia. Nyt kuitenkin, hyvää ruokahalua.”
Professori McGarmiwa istuutui ja vadit täyttyivät lukemattomilla ruokalajeilla.
”Kaksi uutta opettajaa”, Albus sanoi lappaessaan ruokaa lautaselleen.
”Jep. Toivon vain, että muodonmuutosten opettaja on parempi kuin viime vuonna”, Scorpius sanoi vilkaisten arvioiden opettajien pöydässä istuvaa naista.
Edellisenä vuonna muodonmuutoksia oli opettanut sääntöjä palvova kaikesta nipottava velho, joka oli näköjään onneksi luopunut opettajantehtävistään.
Kun jälkiruoat katosivat jättäen jälkeensä kiiltävän puhtaat kulhot ja vadit, salin katon ankea pilvinen harmaus oli väistynyt upean tähtitaivaan tieltä. Professori McGarmiwa käski valvojaoppilaita neuvomaan ensiluokkalaiset omiin tupiinsa, jolloin Albus joutui jättämään hänet ja Rosen mennäkseen paimentamaan uusien rohkelikkojen laumaa kohti rohkelikkotornia. Scorpius odotti Rosen kanssa hetken ja lähti sitten viimeisten joukossa kohti salin ovea pahimman ruuhkan hellitettyä. Hän käveli ajatuksissaan tytön vierellä pitkin soihduin valaistuja käytäviä tuntien olonsa paljon tyytyväisemmäksi kuin aikaisemin illalla lajittelua katsellessaan. Enää yksi vuosi, eikä hänen tarvitsisi enää ikinä nähdä vilaustakaan yhdestäkään tupansa jäsenestä. He kääntyivät vielä yhdestä kulmasta, kunnes pysähtyivät lihavaa naista esittävän muotokuvan eteen. Scorpius vilkaisi Rosea, ja he tajusivat saman asian yhtä aikaa.
”Oho. Seurasin teitä vahingossa. Taidan tästä lähteä.”
Rosen lämpimänruskeissa silmissä erottui myötätuntoinen pilkahdus.
”Kumpa sinun ei tarvitsisi."
”Niimpä”, Scorpius sanoi tavoitellen ääneensä huoletonta sävyä. '”No ehkä minä lähden. Pitäähän jonkun olla ärsyttämässä niitä kusipäitä. Sano hyvät yöt Alillekkin.”
Hän heilautti tytölle kättään ja lähti marmoriin hakattuja kierreportaita alaspäin muutaman rohkelikon katsoessa hänen kulkuaan. Hän vietti niin paljon aikaa, olkoonkin että luvattomasti, rohkelikon oleskeluhuoneessa, että tunsi tämän tuvan ihmiset huomattavasti paremmin kuin omansa. Hänen äsken niin iloinen mielialansa laski sitä mukaa, kun hän laskeutui kohti tyrmiä, joissa luihuisen oleskeluhuone ja makuusalit sijaitsivat. Soihtujen valokeilat tuntuivat himmenevän täällä alhaalla. Varjotkin venyivät pidempinä kuin yläkerroksissa, ja käytäviä pitkin puhaltava ilmavirta sai soihtujen liekit väräjämään. Aivan kuin tämä paikkakin olisi aistinut hänen alati laskevan mielialansa. Huokaisten hän pysähtyi tuvan sisäänkäynnin eteen ja lausui tunnussanan:
”Tupruherne.”
Ovi avautui, eikä hänen auttanut muu kuin astua sisään järvenalaiseen kolkkoon huoneeseen, jonne silautuva valo oli tuvan tunnuksille uskollisesti kammottavan vihertävää.
-
A/N: Tässä toinen luku heti perään, kun se oli jo tossa valmiina koneella. :) Tääkin luku on nyt käyty läpi ja repliikit aseteltu toivottavasti selkeämmin.
2. Luku
”Kammottava päivä”, Scorpius kommentoi seuraavana päivänäsaadessaan uuden lukujärjestyksensä professori McGarmiwalta.
Rose kumartui katsomaan pergamentinpalaa pojan olan yli, eikä voinut muuta kuin olla yhtä mieltä hänen kanssaan.
”Liemien kaksoistunti heti maanantaiaamuna”, poika jatkoi osoittaen kiukkuisena maanantain saraketta. ”Ja sen jälkeen tuplatunti ennustamista. Se Punurmion akka tekee minut hulluksi. Onneksi nämä molemmat tunnit ovat sentään teidän kanssanne.”
Rose ei voinut kuin hymyillä pojan liioitellun kiukkuiselle ilmeelle ja tavalle, jolla hän rypisti lukujärjestyksensä ja työnsi sen laukkuunsa alimmaiseksi.
”Minä en ymmärrä, miten sinä sait kelvollisen liemistä VIP-kokeissa”, Albus sanoi selvästi muistellen kaikkia niitä tilanteita, joissa Scorpius oli aiheuttanut erinäisiä vaaratilanteita sählätessään liemiensä kanssa.
”Minä opiskelin siihen kokeeseen. Aika pitkälti se oli hyvää tuuria. Opettelin ennen koetta tekemään joitain liemiä, joita ajattelin, että ehkä kysyttäisiin ja no, minulla oli vain todella hyvä tuuri. Onneksi professori White antaa kelvolistenkin jatkaa S.U.P.E.R-kurssillaan. Toisaalta luihuiset ovat niin typeriä, etteivät he kuitenkaan saisi parempia arvosanoja, ja hänhän tunnetusti haluaa mahdollisimman monta oman tupansa oppilasta joka kurssille niin että…”
”Eivät he kaikki noin kammottavia ole”, Rose sanoi ajatellen äitinsä mielipiteitä. ”Äiti sanoo aina, ettei yksikään tupa ole kokonaan paha.”
”Joo joo. Sinun äidilläsi on kyllä fiksuja mielipiteitä, mutta surin osa ainakin meidän vuosikurssin luihuisista on täysiä ääliöitä.”
”Sinäkin?” Rose kysyi viattomasti hymyillen.
Poika pyöräytti jäänharmaita silmiään vaivautumatta vastaamaan.
Juuri silloin valtava postipöllöjen parvi liihotti saliin etsien kantamustensa vastaanottajia. Rose erotti pian myös vanhempiensa suurikokoisen ja vitivalkoisen tunturipöllön, joka kaarsi arvokkaasti huhuillen pöydälle hänen eteensä. Heti sen perässä tuli ruskeankirjava ja pienempikokoinen lehtopöllö, joka oli tyrkätä hänen appelsiinimehupikarinsa nurin. Lehtopöllö tipautti päivän profeetan hänen lautaselleen lennähtäen pois, mutta Rosen huomio oli kiinnittynyt valkeaan lintuun ja sen jalkaan sidottuun pergamenttirullaan.
”Mitä ihmeen asiaa isällä ja äidillä voi olla<? Eihän siitä ole kuin vuorokausi, kun me näimme viimeksi.”
”Lue se niin tiedät”, Albus sanoi.
Tuskin hän oli ehtinyt saada sanat suustaan, kun tismalleen samanvärinen mutta kooltaan hiukan pienempi tunturipöllönaaras laskeutui hänenkin eteensä.
”Tuo on Harryn pöllö”, Rose sanoi ällistyneenä katsoessaan serkkunsa eteen laskeutunutta kirjettä kantavaa lintua.
”Minä en ikinä opi erottamaan noita kahta toisistaan”, Scorpius kommentoi katsellessaan, kuinka pienikokoinen tunturipöllö ojensi jalkaansa ja huhusi kärsimättömänä.
”Potterien pöllö on pienempi ja tempperamenttisempi”, Rose kikatti, kun tulinen naaraspöllö kirjeen irrottamisen hitaudesta tuskastuneena näykkäisi terävästi Albuksen sormea.
”Mikseivät isä ja äiti voi kouluttaa tätä tavoille. Kuinka huonoja pöllönkasvattajia he voivat olla?”
”Ehkä he käyttävät sen kasvatuksessa samoja metodeja kuin sinunkin kanssasi. Toivottomiin tapauksiin johtavia metodeita siis.”
Rose joutui väistämään nopeasti, kun Albus sinkautti vesimeloniviipaleen häntä kohti. Äkkiä Rose kuitenkin vakavoitui. Lehtopöllön pudottama Päivän profeetta oli hänen väistöliikkeensä voimasta lennähtänyt lattialle, ja kun hän kumartui nostamaan sen, kaikki muu katosi hänen mielestään. Hän syöksähti pöydän alle sieppaamaan lehteä kykenemättä muuhun kuin tuijottamaan auki levähtäneen lehden aukeamaa, jossa komeili lähes koko sivun kokoinen valokuva taikaministeriön aulasta. Rose piteli lehteä kädet täristen uskomatta näkemäänsä; haluamatta uskoa. Kuvan ihmiset juoksivat kuka minnekkin raunioituneen suihkulähteen, ilmiliekeissä roihuavan turvatiskin ja pylväistä lohkeilleiden marmorinkappaleiden seassa. Kirousten valosuihkut lensivät joka suuntaan. Kivimurskan peittämällä lattialla lojui tajuttomia tai kuolleita. Lehti sumeni hänen silmissään. Hän tunsi kalpenevansa. Miksi heidän vanhemmiltaan oli tullut postia juuri nyt. Oliko joku heidän läheisistään loukkaantunut tai kuollut. Kaikki oli mahdollista. Hänen isänsä, Harrysetänsä ja Teddy-serkkunsa olivat kaikki auroreita ja hänen James-serkkunsa auroriopiskelija, eli he olivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä olleet ministeriössä juuri kuvan ottamisen hetkellä. Hänen äitinsäkin oli töissä ministeriössä. Hän yritti epätoivoisesti saada selvää tekstistä kuvan alla, muttei pystynyt saamaan selvää kirjaimistayrityksistä huolimatta.
”Mitä siinä on?” Albus kysyi säikähtäneen oloisena.
Rose ei vastannut. Hän ei pystynyt tekemään mitään juuri nyt. Scorpius otti lehden rauhallisesti mutta määrätietoisesti hänen otteestaan ja katsoi kuvaa. Hänkin näytti järkyttyneeltä ojentaessaan lehden kärsimättömänä odottavalle Albukselle.
”Massiivinen hyökkäys ministeriössä!” Albus luki ääneen. ”Myöhään sunnuntain vastaisena yönä taikaministeriön tiloihin tehtiin massiivinen hyökkäys, jonka toteuttajiksi epäillään ennen kuolonsyöjiksi itseään kutsuneita hänen joka jääköön nimeämättä kannattajia. ”Emme osaa sanoa mitään vielä varmaksi”, raportoi auroriosaston päälikkö Harry Potter heti hyökkäyksen jälkeen. ”Mutta isku tuntui olleen hyvin suunniteltu, joten on aihetta epäillä, että hyökkäystä on harkittu ja sillä on tähdätty johonkin.” Muutama kiinni otettu hyökkäykseen osallistunut henkilö on todistettavasti taistellut viimeisessä suuressa sodassa hänen joka jääköön nimeämättä joukoissa. Potter myönsi myös avoimesti, että hyökkäysyönä velhovankila Azkabanista tapahtui joukkopako, jossa yli kaksikymmentä pahamaineisinta hänen joka jääköön nimeämättä kannattajaa pääsi vapaalle jalalle. ”Yksi iskun motiiveista on saattanut olla aurorien pitäminen kiireisinä paon onnistumista ajatellen”, Potter pohtii. Hänen mukaansa aihetta hysteriaan ei kuitenkaan ole, vaan hän tähdentää ainoastaan tervettä varovaisuutta. ”Kaikki aurori- ja taikalainvartijaosaston työntekijät ovat täysipäiväisesti töissä saadakseen karanneet vangit ja hyökkäykseen osallistuneet velhot ja noidat kiinni. Suosittelen kuitenkin vältämään yksin liikkumista etenkin pimeän tulon jälkeen.” Saamiemme tietojen mukaan hyökkäys vaati useita muutamia ihmishenkiä ja useampi taikaministeriön työntekijä loukkaantui…”
Albus lopetti lukemisen ja sinkosi lehden käsistään. Hän repäisi nopeasti pergamenttirullan auki ja alkoi lukea sitä kasvot valkoisina. Scorpius oli kiertänyt toisen kätensä Rosen hartijoiden ympärille, eikä Rosella ollut voimia vastustella. Oikeastaan hän oli kiitollinen tuesta.
”Haluatko, että luen tämän sinulle?” poika kysyi hetken kuluttua osoittaen pöydällä lojuvaa reunoistaan hiukan vettynyttä pergamenttikääröä.
”Lue”, Rose kuiskasi hiljaa.
Hän ei uskonut pystyvänsä siihen itse. Kauhukuvat hänen isästään ja äidistään makaamassa aulan kirousten voimasta halkeilleella lattialla pyörivät hänen päässään. Hän saattoi nähdä sielunsa silmin jommankumman serkuistaan käymässä epätoivoista taistelua huppupäisiä kasvottomia vihollisia vastaan. Poika hänen vierellään sai käärön auki ja luki sen nopeasti läpi.
”Ei hätää”, hän sanoi päästyään kirjeen loppuun tiukentaen samalla otettaan tytöstä. ”Isäsi sai osuman jostakin kirouksesta ja on nyt Pyhässä Mungossa, mutta hän selviyty siitä täysin muutaman päivän kuluessa.”
Rose tunsi helpotuksen aallon vyöryvän lävitseen. Kukaan ei ollut kuollut. Hän käänsi katseensa Albukseen.
”Entä sinä? Onko kehenkään sattunut?” ”James viettää seuraavat kolme viikkoa Mungossa. Hän sai parista kirouksesta ja jäi sortuvaan pylvään alle, mutta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut."
Rose tunsi jännityksen sulavan kehostaan ja helpotuksen kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiin. Hän räpytteli kyyneleet kiivaasti pois silmistään ja yritti koota itsensä.
”En ymmärrä miksi tämä tapahtui juuri nyt. Tai siis olisin kuvitellut kuolonsyöjien riehuneen jo silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten heti sodan päätyttyä”, Rose sanoi heti kun oli varma, ettei hänen äänensä värisisi.
”Niillä on ollut aikaa kerätä voimiaan. Silloinhan suurin osa pidätettiin tai kuoli taisteluissa. Nyt kuitenkin niillä on ollut yllin kyllin aikaa kerääntyä takaisin yhteen ja niinhän tuossa uutisessakin sanottiin, että motivi saattoi olla se joukkopako. Ehkä ne yrittää kerätä lisää kannattajia, ja mikäs sen parempi kuin saada kaikki entiset kovat tyypit takaisin riveihin”, Albus sanoi synkästi.
Heidän lähtiessään suuresta salista kohti tyrmissä sijaitsevaa taikaliemien luokkaa, heille kävi varsin selväksi, että muutkin olivat lukeneet saman lehden ja huolestuneet siitä yhtälailla. Minne Rose katseensa käänsikin, hän näki hermostuneita ja pelokkaan näköisiä oppilasryhmiä tutkimassa kyseistä uutista. Äänetkin tuntuivat vaienneen, kun kaikkien huomio oli suunnattu hiljaisella äänellä käytyihin keskusteluinin. Kukaan ei aiheuttanut häiriötä niin kuin yleensä. Jopa riesu oli hävinnyt jonnekkin luultavasti piinaamaan ylempien kerrosten oppilaita.
”No potter, Weasley ja Malfoy. Joko luitte tuoreimmat uutiset”, pahantahtoisen pilkallinen ääni kantautui heidän takaansa.
Eric Nottin johtama luihuisnelikko pysähtyi heidän eteensä tukkien heiltä tien.
”Potter, oliko vaihteeksi kiva nähdä isän naama uutisissa. Kauanko siitä nyt taas olikaan kun hänen haastattelunsa oli viimeksi jossain? Mahtaa tuntua hassulta jollei pariin viikkoon näe perheenjäseniä sanomalehdessä.”
”Pää kiinni Not”, Albus sanoi ja yritti työntyä pojan ohi.
”Joo, mutta eikö ollutkin hyvä, että isukki oli yhä hengissä? Alkoiko jo pelottaa, koska tulee seuraava hyökkäys?”
”Nyt se pää kiinni ja painukaa helvettiin”, Rose tiuskahti.
Hänen kärsivällisyytensä oli kovaa vauhtia hupenemassa, eikä hän tosiaankaan aikonut antaa noiden idioottien ärsyttää heitä ilman kunnollista vastarintaa.
”Ja Weasley. Ovatkos sinun vanhempasi enää elävien kirjoissa. Ministeriössä kai molemmat. Vaikka toisaalta te Weasleyt lisäännytte niin tehokkaasti, että ehkä olisi vain hyvä, jos…”
Rose oli kiskaissut sauvansa esiin samoin kuin Scorpius ja Albus hänen kummallakin puolellaan.
”Nyt joko väistät kavereinesi ja suljet ylisuuren suusi, tai…”
”Tai mitä?" Greenfeald keskeytti Scorpiuksen. ”Esittelet yhä piileviä ja toistaiseksi täysin tuntemattomia kaksintaistelutaitojasi vai?”
Albus tarttui Scorpiuksen käteen pojan kohottaessa sauvaansa uhkaavasti.
”Hei Potter. Kuinka alas oikein ajattelit vajota? Eikö riitä, että oma äitisi on verenpetturi ja isäsi äiti kuraverinen? Onko sinun lisäksi vielä pakko pyöriä tuollaisten säälittävien sukunsa ja verensä pettäneiden saastaisten…”
Albus oli irrottanut otteensa Scorpiuksen käsivarresta. He kaikki kolme syöksyivät eteenpäin kiroukset huulillaan valmiina lähettämään joka ikinen tuosta porukasta sairaalasiipeen, kunnes pam. Kilpiloitsu, joka heidän väliinsä oli langetettu, oli niin vahva, että jokainen heistä singahti taaksepäin päätyen yhdeksi kasaksi kylmälle kivilattialle.
”Saanko pyytää selitystä”, professori Whiten hyytävän kylmä ääni rikkoi käytävälle laskeutuneen hiljaisuuden.
Rose kompuroi pystyyn Scorpiuksen ja Albuksen tehdessä samoin hänen vierellään.
”Nuo hullut hyökkäsivät meidän kimppuumme opettaja”, Laureenin tekopyhä ääni sanoi kilpiloitsun toiselta puolen.
”Niin varmaan. Eihän tilanteeseen toki liittynytkään kuin perusteellinen meidän ja meidän perheiden haukkuminen”, Scorpius tiuskaisi kiivaasti.
”Malfoy hiljaa”, White sanoi vaarallisen pehmeästi. ”Jälki-istuntoa Potterille, Weasleylle ja Malfoylle minun valvonnassani joka ilta tällä viikolla. Ai niin ja viisikymmentä pistettä rohkelikolta.”
”Tämä on uskomatonta Scorpius mutisi matalalla äänellä survoessaan pillerikuoriaisia murskaksi Albuksen viritellessä tulta noidankattilan alle. ”Mitä me muka tehtiin. Me ei edes ehditty tehdä mitään, eikä koko välikohtausta olisi ikinä edes syntynyt ilman niitä ääliöitä.”
Albus oli hiljaa mielessään samaa mieltä, muttei jaksanut ajatella asiaa juuri nyt. Aamulla oli tapahtunut aivan liikaa tärkeämpiäkin asioita. Hän ei saanut mitenkään karistetuksi mielestään kuolonsyöjien hyökkäystä, ja kuva osittain tuhoutuneesta taikaministeriön aulasta oli tuntunut syöpyneen lähtemättömästi hänen verkkokalvoilleen. He työskentelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Rosen ja hänen parinsa Elizabet Hillin noidankattilasta kohosi keveitä punertavanturkooseja höyryhahtuvia, jotka olivat tismalleen samanlaisia kuin Taikajuomien valmistus edistyneille –kirjan ohjeissa sanottiin.
”Lisää se murska”, Albus sanoi ystävälleen mitatessaan belladonnauutetta mittalasiin.
Äkillinen sihahdus sai hänet kuitenkin vilkaisemaan kattilaan. Päinvastoin kui Rosen ja hänen työparinsa kattilasta, heidän liemestään ei tosiaan noussut ohjeen mainitsemaa kevyttä usvamaista höyryä. Sen sijaan tuotos kattilan sisällä porisi ja sihisi hetki hetkeltä uhkaavammin.
”Mitä hittoa sinä laitoit siihen?” Albus kysyi kauhuissaan liemen poreillessa yhä kiivaammin ja alkaessa sylkeä omituisen hajuista vihertävää savua.
”Sen murskan. Pillerikuoriaismurskan”, Scorpius vastasi huolettomasti virnistellen ja tarkkaillessaan mielenkiinnolla aikaansaannoksiaan.
”Kuinka paljon sinä sitä tarkalleen ottaen laitoit?”
”No ehkä kolme ruokalusikallista”, hän vastasi hetken epäröinnin jälkeen.
”Kolme lusikallista”, Albus voihkaisi epätoivoisesti. ”Älykääpiö! Sitä piti olla puoli teelusikallista, ja jollet ole sattunut tietämään, murskatut pillerikuoriaiset aiheuttavat monien aineiden kanssa räjähdyksiä.”
Nyt heidän yhä vaarallisemminsihisevä ja rajusti kupliva liemensä oli saanut koko luokan jakamattoman huomion. Useimmat kiirehtivät huolestuneen näköisinä kauemmas muistaessaan ilmeisesti aiemmat liemet, jotka Scorpius oli saanut räjähtelemään milloin mistäkin syystä.
”Mitä siellä tapahtuu?” professori White kysyi raivokkaan näköisenä. ”Jos sinä olet taas tyrinyt jotain sen liemen kanssa Malfoy, niin minä vannon että…”
Hänen sanansa hukkuivat pamahdukseen, jonka liemi päästi räjähtäessään juuri niin kuin Albus oli pelännytkinSen tekevän. Hänen noidankattilansa halkesi paukahtaen liemiroiskeiden lentäessä ympäri luokkaa. Professori Whiten kasvot punehtuivat kiukusta hänen katsoessaan luokassa vallitsevaa kaaosta. Lentävän kattilan kappaleet olivat saaneet pari muutakin lientä leviämään pitkin lattiaa. Suurin osa oppilaista kyhjötti edelleen seinustoilla ilmeisesti peläten mahdollisia lisäräjähdyksiä.
”Anteeksi professori”, Scorpius sanoi menettäen samalla itsehillintänsä ja purskahtaen nauruun.
”Onko tässä sinusta jotakin hauskaa?” White tiedusteli nyrkkiin puristetut kädet raivosta tärissen.
”E-e-ei”, Scorpius sopersi yrittäen hillitä uutta naurunpuuskaa.”
”Haluatko sinä mahdollisesti läpäistä S.U.P.E.R-tutkintosi liemien osalta?”
”Totta kai professori.”
”Siinä tapauksessa tässä vaiheessa opintojasi jonkinlaisten hälytyskellojen olisi aika alkaa soida päässäsi. Sinä et ikinä tule pääsemään läpi tästä kurssista, ellet aiheuta mitään muuta kuin tuhoa tässä luokassa.”
”Anteeksi, mutta en ymmärrä professori”, Scorpius sanoi liioitellun kohteliaasti edelleen naurua pidätellen.
”Mitä sinä et ymmärrä?" White kivahti kiukkuisesti.
”No kun sinähän sanoit viime keväänä, että yleensä ylimääräisiä ääniä kuulevat päänsä sisällä ainoastaan yliannostuksen aistintehostuslientä nauttineet. Tai siis kun sinä väitit, että hälytyskellojen pitäisi soida niin että minä…”
”Ulos!” White karjaisi. ”Häviä minun silmistäni!
Scorpius sieppasi laukkunsa lattialta ja livahti ovelle.
”Ajattelin vain tarkistaa, etten ole ymmärtänyt väärin.”
”Häivy!” White mylvi syöksyen juuri Scorpiuksen perässä sulkeutuvaa ovea kohti.
”Hieno homma Scorp”, Albus sanoi pysähtyessään ystävänsä viereen ennustusluokan alapuolella. ”Tämä on varmasti uusi ennätyksesi. Lensit luokasta ensimmäisillä tunneilla.”
”Ei voi mitään. Se White tekee minut vielä joku päivä hulluksi. Oletteko muuten huomanneet, ettei hän ota minulta pisteitä. Hän ei näköjään kestä sitä, että hänen rakas tupansa menettäisi yhtä ainoaa pistettä.”
”Joo mutta jollet muista, sinulla on jo koko tälle viikolle joka ilta jälki-istuntoja aivan niin kuin meilläkin”, Rose totesi happamasti.
”Mutta täytyy ajatella positiivisesti. Tällä kertaa en saanut mitään. White oli niin raivoissaan, että unohti määrätä koko rangaistuksen.”
”Anteeksi, mutta professori White pyysi antamaan tämän sinulle”, piipitti samassa ääni Albuksen takaa.
Kääntyessään ympäri hän näki pienen ujon oloisen ehkä kolmasluokkalaisen puuskupuhin, joka ojensi parhaillaan taialla sinetöityä pergamenttirullaa kohti Scorpiusta.
”Öh kiitos”, Scorpius sanoi poistuvan puuskupuhin selälle ja alkoi repiä rullaa auki.
”Minä en usko tätä”, hän voihkaisi luettuaan lapun.”
”Mikä se on?” Rose kysyi yrittäen siepata lappua pojalta siinä onnistumatta.
”Jälki-istunto Hagridin kanssa kielletyssä metsässä huomena sen Whiten pitämän jälki-istunnon jälkeen.”
”No eihän tuo nyt ole kovin paha. Teillä on varmasti hauskaa Hagridin kanssa”, Albus yritti sanoa lohduttavasti, mutta saattoi kyllä kuulostaa yksinomaa huvittuneelta Scorpiuksen murhaavasta katseesta päätellen.
”Joo eihän Hagridissa mitään vikaa olekaan, vaan siinä, että pääsen nukkumaan ehkä joskus neljän aikaan aamuyöllä jos sittenkään läksyjen tekemisestä puhumattakaan.”
”Voi voi. Yritä kestää. Enemmän minua nyt kuitenkin kiinnostaa se aamuinen uutinen. Miksi ihmeessä se hyökkäys järjestettiin? Miksi kuolonsyöjät olivat taas kokoontuneet yhteen?” Albus kysyi oikeastaan vastausta odottamatta. ”Niin. Minäkin olen miettinyt sitä”, Scorpius sanoi vakavoituen äkisti. Hetkeksi mielten taka-alalle häipynyt uutinen nousi jälleen esiin muuttaen tunnelman levottoman ahdistuneeksi.
”Nyt ymmärrän, miltä ihmisistä täytyi tuntua silloin, kun Voldemort oli voimissaan ja tällaisia hyökkäyksiä tapahtui jatkuvasti”, Rose sanoi synkästi.
Heidän keskustelunsa keskeytyi äkkiä kattoluukun auetessa heidän yläpuolellaan ja päästäessä hopeiset tikkaat laskeutumaan heidän eteensä.
”Ottakaa kukin yksi näistä pienistä kristallipalloista, ja tulkitkaa sen avulla parinne tulevaa lukuvuotta olkaa hyvät”, professori Punurmion tasaisen unettava ääni ohjeisti.
Rose yritti pitää itsensä valppaana, mutta kamarissa leijuvat raskaat ja unettavat höyryt tekivät sen miltei mahdottomaksi. Lisäksi äsken jälleen esille noussut kysymys hyökkäyksen syistä ja seurauksista kummitteli itsepintaisesti hänen mielessään. Hän kaivoi äitinsä vanhan Usvattoman tulevaisuuden laukustaan, ja leväytti sen eteensä auki satunnaisesta kohdasta vaivautumatta edes vilkaisemaan sitä. Hän otti tylsistyneesti huokaisten vastaan Scorpiuksen hakeman kristallipallon ja vilkaisi sen utuiseen sisukseen.
”Ollaan kolmen ryhmässä. Ei se välitä, vaikkei jakauduttaisikaan pareiksi. Meinaan vaan, että kukaan tuskin haluaa tuon pariksi”, Albus sanoi osoittaen suurikokoista heitä pahasti mulkoilevaa luihuistyttöä.
Rose nyökkäsi ja haukotteli makeasti. Tällaiset luokkahuoneet olisi pitänyt kieltää lailla. Kuinka kukaan saattoi olettaa oppilaiden pystyvän keskittymään tällaisissa höyryissä yhtään mihinkään.
”No kuka ennustaa ensin ja kenelle? Pakko tehdä jotain, ettei tuo lepakko käy kohta meidän kimppuun”, Scorpius sanoi lopulta vastahakoisesti muiden alkaessa lehteillä kirjojaan ja esittää tulkintojaan joka puolella heidän ympärillään.
”No niin Rose. Ennustappa nyt millaisia koettelemuksia minun on odotettava viimeisenä tylypahkan vuotenani”, Albus sanoi matkien yllättävän osuvasti professori Punurmion utuisen seesteistä ääntä.
Rose vilkaisi pallon sisään toistamiseen ja totesi kyllästyneesti:
”Tulevaisuutesi on usvan peitossa.”
Scorpius tyrskähti.
”Minusta tuntuu, että sinun sisäinen silmäsi tässä pikemminkin on peittynyt sumuun. Miten sinä edes pääsit V.I.P:stä läpi?”
”Miten itse? Etkös se ollut juuri sinä, joka ennustit kokeen valvojalle, että hänen vaimonsa tulee pettämään häntä kolmen eri miehen kanssa?”
”Älä valita. Se kokeen valvoja kehui minua siitä, etten peittele häneltä synkkää tulevaisuutta.”
”Mitenkäs täällä edistytään?” professori Punurmio kysyi aavistus terävyyttä äänessään Rosen takaa.
Rose kohotti kiireesti palloa yrittäen epätoivoisesti nähdä sen sisällä jotakin muutakin kuin Hitaasti pyörteilevää sumua.
”Öh näen jonkinlaisen hahmon. Se muistuttaa hiukan hmm leijonaa”, Rose valehteli toivoenvain, että Punurmio jättäisi heidät rauhaan. ”Luulen, että se tarkoittaa… Se varmaan tarkoittaa, että voitatte huispauksen tänä vuonna Al. Onneksi olkoon!”
Punurmio näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä, eikä kukaan heistä yllättynytkään, kun hän tunnin lopussa käski heidän kirjoittaa viisi jalkaa kristallipalloista ennustamisesta.
-
Pidän sun kirjotustyylistäsi tosi paljon. Pakko sanoa myös, että en aijjemmin ole Scorpiuksesta pitänyt, mutta luettuani sun ficin voisin ehkä jopa antaa poikaparalle mahollisuuden! :)
Sun kirjoitustyyli on mun mielestä myös luovaa ja sitä on mun mielestä helppoa lukea. :)
Haluan ehdottomasti lukea lisää! ;)
ps. Keksi Albukselle jotain jännää, se vaikuttaa niin kiltille... Laita Albusparka jossakin vaiheessa lujille. :D
-
Sitruunamehujauhe kiiäos kommenista. Niitä todellakin kaivataan! Ja oli kyllä piristävä kommentti, joka insbiroi jatkamaan tän kirjoittamista. :) Ja kiva kun tykkäät tästä ja hyvä, että oot valmis antamaan mahdollisuuden Scorpiukselle, koska se tulee kyllä olemaan keskeisimpiä hahmoja Rosen ja Albuksen kanssa. :)
-
Tykkäsin tästä :) Scorpius/Rose on yks mun lempiparituksista ;D
He kääntyivät vielä yhdestä kulmasta, kunnes pysähtyivät lihavaa naista esittävän muotokuvan eteen. Scorpius vilkaisi Rosea, ja he tajusivat saman asian yhtä aikaa. ”Oho. Seurasin teitä vahingossa. Taidan tästä lähteä.” Rosen lämpimänruskeissa silmissä erottui myötätuntoinen pilkahdus. ”Kumpa sinun ei tarvitsisi. ”Niimpä”, Scorpius sanoi tavoitellen ääneensä huoletonta sävyä. ”No ehkä minä lähden. Pitäähän jonkun olla ärsyttämässä niitä kusipäitä. Sano hyvät yöt Alillekkin.” Hän heilautti tytölle kättään ja lähti marmoriin hakattuja kierreportaita alaspäin muutaman rohkelikon katsoessa hänen kulkuaan. ”Hän vietti niin paljon aikaa, olkoonkin että luvattomasti, rohkelikon oleskeluhuoneessa, että tunsi tämän tuvan ihmiset huomattavasti paremmin kuin omansa. Hänen äsken niin iloinen mielialansa laski sitä mukaa, kun hän laskeutui kohti tyrmiä, joissa luihuisen oleskeluhuone ja makuusalit sijaitsivat. Soihtujen valokeilat tuntuivat himmenevän täällä alhaalla. Varjotkin venyivät pidempinä kuin yläkerroksissa, ja käytäviä pitkin puhaltava ilmavirta sai soihtujen liekit väräjämään. Aivan kuin tämä paikkakin olisi aistinut hänen alati laskevan mielialansa. Huokaisten hän pysähtyi tuvan sisäänkäynnin eteen ja lausui tunnussanan: ”Tupruherne.” Ovi avautui, eikä hänen auttanut muu kuin astua sisään järvenalaiseen kolkkoon huoneeseen, jonne silautuva valo oli tuvan tunnuksille uskollisesti kammottavan vihertävää.
Tää on mun mielestä kiva kohta :) Hyvin kuvailtu tuo, että Scorp ei haluais olla luihusessa! :D
Noi vuorosanat on vähän epäselviä. Mun mielestä ne olis hyvä laittaa eri riville silleen:
"Hei, hauska tutustua!", joku sanoi.
"Kuin myös!", joku toinen vastasi.
Kuitenkin, hyvä fic, tykkäsin :)
Jään seuraileen! :D
-
Dramionelove: Kiitos kommentista ja kiva että tykkäsit. :) Oot muuten kyllä ihan oikeessa siinä et noi vuorosanat on vähän epäselvät, niin et laitan seuraavissa osissa ne kyllä eri riveille just niinku ehdotit. :) Jatkoa yritän laittaa mahdollisimman nopeesti heti kun vaan kone tulee takasin korjauksesta. :D
-
3. luku
Sinä iltana oleskeluhuoneen hitaasti tyhjentyessä Rose Albus ja Scorpius istuivat edelleen nojatuoleissa takan lähellä yrittäen saada jo ensimmäisenä päivänä hälyttäviin korkeuksiin kohonnutta läksyvuorta pienenemään edes hiukan. Albus mittasi parhaillaan ainettaan kolmatta kertaa viiden minuutin sisään.
”Uskomatonta. Tästä puuttuu vielä neljä tuumaa. Rose ole kiltti ja anna minun lukea sinun aineesi. Vain tämän kerran.”
”Lue sitten”, Rose myöntyi ja heitti vasta valmistuneen aineensa Albukselle. ”Ihana tunne olla edes joskus aikaisemmin valmis kuin sinä.”
”Älkää valittako! Minulta puuttuu edelleen puolitoista jalkaa”, Scorpius voihkaisi tullessaan esiin Usvattoman tulevaisuutensa takaa.
”Näytä sitä”, Rose pyysi ja sieppasi aineen pojalta lupaa odottamatta. ”
Minäkkään en ole hyvä ennustuksessa, mutta tämä on jo pohjanoteeraus”, Rose tyrskähti saaden Albuksen mielenkiinnon heräämään. Hän hylkäsi oman lähes valmiin esseensä pöydälle ja yritti nähdä tekstin Rosen olan yli.
”Kristallipallot ovat äärimmäisen sumuisen tulevaisuuden näyttäjiä”, Rose luki ääneen epäuskon värittämällä äänellä. ”Sinä et voi olla tosissasi.”
"Ei siitä ole tarkoituskaan tulla hyvä. Kunhan se on tehty”, Scorpius vastasi nykäisten aineensa takaisin itselleen. ”Sitä paitsi minä en voi keskittyä tähän helvetin aineeseen, sillä jostakin syystä en saa mielestäni sitä taikaministeriön juttua. Kuka sinne hyökkäisi ja miksi. Kysyn vaan. Koko juttu kuulostaa minusta vähän turhan paljon siltä, mitä se sama porukka teki silloin, kun Voldemort oli voimissaan.” Albus vakavoitui heti, ja katsoessaan Roseen, hän näki tämänkin kasvoilla huolestuneisuudensekaisen ahdistuneen ilmeen.
”Minä en tajua, mitä he tekevät. Voisin etsiä isoisän käsiini ja kiristää hänet puhumaan, jos hän tietää jotain. En yhtään ihmettelisi, vaikka hän olisi itse ollut riehumassa siellä niiden naamioitujen hullujen kanssa.”
”Lucius vai? Eikös hän ole jo mitä seitsemänkymppinen?” Albus kysyi.
Scorpius puhui harvoin isänsä suvusta sanaakaan, mutta he tiesivät silti, ettei Scorpiuksen perhe pitänyt käytännössä mitään yhteyttä Luciukseen ja Narcissaan ehkä Dracoa lukuun ottamatta.
”On kai, mutta mikäs pahan tappaisi. Jos olen oikein isän puheita ymmärtänyt, hän kai työskentelee edelleen jollain ministeriön osastoista. Hän käsittääkseni huolehtii hormiverkon huollosta eli on käytännössä sortuvien savupiippujen nuohooja”, Scorpius tuhahti halveksuvasti. ”Ihan liian hyvä paikka sille. Luulen, että hän alistuu olemaan sellaisessa hänen mielestään puhdasveriselle epäsopivassa työssä vain siksi, että pääsee työskentelemään lähellä ministeriön vaikutusvaltaisia tyyppejä. Toivoo kai, että onnistuu puhdistamaan vielä jonakin päivänä maineensa kokonaan ja pääsee taas vaikuttamaan mielestään tärkeisiin asioihin.”
”Tiedätkö, pitääkö isäsi häneen mitään yhteyttä?” Rose kysyi Albuksenkin mieltä askarruttaneen kysymyksen.
"Silloin tällöin kyllä, mutta nykyään yhä harvemmin. Hän pitää yhteyttä enimmäkseen äitiinsä.”
”Miksiköhän?"
"Isä ei ole vieläkään antanut Luciukselle anteeksi sitä, että hän oli kuolonsyöjänä ja veti isänkin nuorena mukaan Voldemortin kuvioihin.”
”Eikö isäsi sitten olisi halunnut?” Rose tiedusteli varovasti.
He liikkuivat vaarallisella maaperällä, ja he kaikki tiedostivat sen. Huoneen ilma tuntui äkkiä latautuneelta ja tilanne jännittyneeltä. Sen version mukaan mitä Albus ja Rose olivat kumpikin kuulleet vanhemmiltaan, Scorpiuksen isää saattoi luonnehtia lähinnä selkärangattomaksi pimeyden voimia rakastavaksi lieroksi, mutta Scorpiuksen käsitys Draco Malfoysta oli tuskin yhtä negatiivinen. Olkoonkin, ettei hän aina ymmärtänyt isäänsä, ja he olivat riidelleet vuosien varrella kunnolla useammin kuin kerran, ei hän silti vihannut isäänsä.
”Hän sanoo tajunneensa kuudentena vuotenaan, ettei oikeasti halunnut tukea Voldemortia. Hän sanoo, että oli siihen asti uskonut kuolonsyöjien ideologiaan ja seurannut isänsä käskyjä ja kehotuksia, mutta oli kai sitten ymmärtänyt Dumbledoren tappotehtävää yrittäessään, ettei kuolonsyöjien ajatusmaailmassa ollut mitään järkeä..”
Scorpius vaikeni ja tuijotti kiinteästi takassa kytevään hiillokseen
”Et sinä voisi etsiä Luciusta käsiisi. Jos olet oikeassa, ja hän pelaa jälleen kuolonsyöjien puolella, mistä sivumennen sanoen en ole lainkaan varma, sillä viimeksihän hän menetti käytännössä kaiken tukiessaan voldemortia, sinähän pelaisit suoraan hänen pussiinsa menemällä hänen luokseen ja antamalla hänelle ja hänen kavereilleen mahdollisuudentappaa sinut”, Rose sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun äkkipikainen Rose Weasley käskee minun ajatella toisenkin kerran ennen kuin teen jotakin typerää, mutta olet oikeassa”, Scorpius sanoi häivähdys hymyä äänessään.
”Ei ole ensimmäinen kerta. Tämä on vain ensimmäinen kerta, kun sinä kuuntelet minua”, Rose vastasi hänkin pienesti virnistäen.
”Minua kiinnostaa kuitenkin edelleen se, miksi se ministeriön fiasko tapahtui. Mikä sai kuolonsyöjät kerääntymään yhteen, ja miksi heitä on värvätty lisää? Minä en nimittäin ainakaan henkilökohtaisesti usko, että se joukko olisi koostunut pelkistä yli viisikymmentä vuotta täyttäneistä entisistä Voldemortin tukijoista. Eihän heitä edes jäänyt viimeisen taistelun jälkeen kovin paljoa jäljelle.”
”En tiedä. Mietin sitä itsekin. Entä jos joku heistä on ottanut johtajan tittelin Voldemortin kukistuttua. Entä jos joku on ruvennut Voldemortin seuraajaksi”, Rose pohti.
”Vaikea kuvitella, että joku muu kuin Voldemort saisi koko porukan kunnioituksen puolelleen tuosta vain ja vielä niin pitkän ajan jälkeen”, Scorpius sanoi kulmat keskittyneesti kurtussa.
”Mitä sinä sitten mietit. Yritätkö sanoa, että Voldemort olisi noussut kuolleista vai?” Rose kysyi aavistuksen liian kireästi. Ajatuskin sai Albuksen ihokarvat nousemaan pystyyn.
”No ei kai se ole mahdollista. En ainakaan usko”, Scorpius vastasi äänessään kuitenkin Albuksen makuun liikaa epävarmuutta.
”Ei tietenkään voi. Harry-setähän voitti hänet. Hän on kuollut Scorp.”
”Enhän minä muuta väittänytkään.”
”Juurihan sinä mietit olisiko hän jälleen hengissä.”
”Enkä miettinyt. Sanoin vain ääneen, etten usko että hän olisi.”
”Eli mietit mielessäsi voisiko se sittenkin olla mahdollista.”
”No anteeksi jos jotkut meistä muistavat, että hän on jo kerran palannut, vaikka kaikki luulivat hänen kuolleen.”
”Se on aivan eri asIa. Silloin hänellä oli hirnyrkkinsä”, Rose sanoi korottaen ääntään.
”Hänellä oli silloin kasa hirnyrkkejä, jotka sitoivat hänet tähän maailmaan. Mutta jollet satu muistamaan, joka ikinen niistä hirnyrkeistä on tuhottu. Ne on tuhottu Scorp. Tajuatko? Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia nousta enää valtaan.”
”Kunhan vain ajattein”, Scorpius sanoi ja sulki päättäväisesti suunsa keskeyttäen alkavan riidan ja Rosen uhkaavan kiihtymisen.
"Taidan tästä lähteä. Jos McGarmiwa saa minut vielä kerrankin kiinni teidän oleskeluhuoneestanne ja vielä tähän aikaan, hän nylkee minut", Scorpius sanoi hetken kuluttua ja nousi lähteäkseen.
"Varo Voroa", Albus huikkasi hänen peräänsä muotokuvan heilahtaessa jälleen peittämään heidän oleskeluhuoneensa sisäänkäyntiä.
Matka tyrmille sujui yllättävän kitkattomasti. Valvovia opettajia tai räyhähenki Riesua ei näkynyt missään, ja vahtimestari Argus Vorokin loisti poissaolollaan. Heidän äsken käymänsä keskustelu hyökkäyksestä ja Voldemortin mahdollisesta uudelleenpaluusta ei kuitenkaan jättänyt Scorpiuksen mieltä rauhaan. Rosen vakuuttelut Voldemortin uudelleensyntymän mahdottomuudesta tuntuivat lisänneen entisestään hänen omia pahoja aavistuksiaan. Tietysti suurin osa ihisistä ajatteli samalla tavalla kuin RosE. Mutta entä jos kaikki vain takertuivat valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, jonka Voldemortin kukistuminen 25 vuotta sitten oli synnyttänyt. Entä jos hän itse syyllistyi samaan halutessaan niin kovasti uskoa Rosen vakuuttelut. Vai oliko koko Voldemortin uudelleensyntymisen mahdollisuuden pohtiminen ainoastaan hänen ylivilkkaan mielikuvituksensa syytä.
Scorpius ei ollut koskaan pelännyt pimeää, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt liikkua yksin öisessä hiljaisessa linnassa. Sillä hetkellä hän oli kuitenkin tyytyväinen kääntyessään viimein käytävälle, jolla sisäänkäynti luihuisen tuvan tiloihin oli. Seinillä palavat soihdut olivat harvassa ja tänä yönä nekintuntuivat valaisevan tavallista heikommin. Syvennykset ja seinien vierustat jäivät paikoin täysin vaille soihduista tulevaa himeää kajoa. Varjotkin tuntuivat tavallista pidemmiltä, eikä Scorpiukselle tuottanut mitään ongelmia kuvitella varjoihin tummia huputettuja hahmoja.
Vihdoin seinänpätkä katosi hänen edestään päästäen hänet pitkänomaiseen matalakattoiseen oleskeluhuoneeseen. Ensisilmäyksellä hän luuli huonetta tyhjäksi, kunnes jokin nyyhkäykseltä kuulostava osoitti hänen olleen väärässä. Hän pyörähti ääntä kohti ja näki lähellä takkaa olevassa nojatuolissa tumman lähes liikkumattoman hahmon. Hän otti empivän askeleen lähemmäksi saaden tuolissa istuvan hahmon ponnahtamaan säikähtäneen oloisena seisomaan ja pyörähtämään häntä kohti.
"Adela?" Scorpius kysyi hätkähtäen.
"Scorpius", tyttö sanoi itkun paksuntamalla äänellä ja syöksyi samassa suoraan hänen syliinsä. Scorpius kietoi täysin yllätettynä kätensä tytön olkapäiden ympärille ja halasi tätä pikaisesti ennen kuin työnsi hänet lempeästi käsivarren mitan päähän nähdäkseen hänen kasvonsa. Tytön pitkät vaaleat hiukset olivat sekaisin ja kasvot kyynelten raidoittamat. Hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja turvoksissa, ja hänen olkapäänsä tärisivät edelleen huonosti pidätellystä itkusta.
"Mitä on tapahtunut?" Scorpius kysyi epävarmasti.
Hän oli viime keväänä seurustellut enemmän tai vähemmän vakavasti Adela Jordanin kanssa muutaman kuukauden, eikä hän kertaakaan sinä aikana ollut nähnyt tyttöä tuollaisena.
"Ministeriön hyökkäys... Minun ve-veljeni Richard...", Adela nyyhkytti katkonaisesti.
Jotakin kylmää ja raskasta tuntui putoavan jonnekkin Scorpiuksen vatsan seutuville. Hän oli käynyt Adelan luona kerran pääsiäislomalla viime vuonna heidän seurustellessaan ja oli silloin tavannut tämän jonkin verran vanhemman veljen, joka työskenteli jästiesineiden väärinkäytön osastolla Albuksen ja Rosen isoisän Arthur Weasleyn alaisena. Hän oli siis luultavasti ollut töissä hyökkäyksen sattuessa.
"Sain tiedon aamulla, ja äiti lähetti kirjeen muutama tunti sitten. Hän sanoi, että Richard kuoli avada kedabraan", Adela sanoi itkunsa lomasta työntäen samalla kyynelistä kastuneen berkamenttirullan hänen käteensä.
Scorpius laski rullan takan vieressä seisovalle pöydälle. Rouva Jordanin lähettämä kirje ei todellakaan kuulunut hänelle, ja hän epäili vahvasti, ettei Adelakaan hiukan rauhoituttuaan toivoisi hänen lukevan sitä. Hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi olut Adelalle kovinkaan läheinen ihminen. Heidän viimevuotinen seurustelunsa oli ollut lähinna hauskanpitoa ilman sen syvällisempiä keskusteluja. Hän sattui vain luultavasti olemaan tuttu, joka sattui paikalle sopivaan aikaan. Sitä paitsi Adela ei viihtynyt kovin hyvin heidän tupansa tyttöjen kanssa. Siinä ehkä yksi syy, mikä oli saanut heidät viime keväänä yhteen, ja mikä nyt sai tytön avautumaan hänelle.
Neuvottomana tytön itkun edelleen jatkuessa Scorpius veti viimein Adelan mukaansa lähimmälle sohvalle ja kietoi käsivartensa kevyesti entisen tyttöystävänsä harteiden ympärille.
Hän olisi halunnut lohduttaa tai tehdä edes jotakin tytön hyväksi, mutta tahdikas ja hienotunteinen lohdutus tuntui äkkiä uskomattoman vaikealta. Mitä ihmettä hän voisi sanoa läheisensä menettäneelle ihmiselle. Hän ei yleensäkään ollut hyvä tällaisissa jutuissa. Albus oli aina ollut heistä kahdesta parempi lohduttamaan ja puhumaan ihmisille silloin, kun heillä oli vaikeaa. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä typerämmäksi ja surkeammaksi ihmiseksi osaamatta tehdä yhtään mitään. Lopulta hän vain tyytyi istumaan hiljaa paikoillaan ja antamaan Adelan itkeä pahaa oloaan pois.
Viimein tyttö vetäytyi hiukan etäämmälle ja pyyhki silmiään hihallaan.
"A-anteeksi. En voinut sille mitään. Tämä kaikki oli vain jotenkin liikaa. Ajattelin vain, ettet ymmärrä väärin. Tai siis ajattelin... Ihan vaan kaverina...", hän sopersi sekavasti katsomatta aivan suoraan Scorpiukseen.
"Joo ei se mitään. Ja niin tietysti. En minäkään ajatellut mitään muuta.", Scorpius vastasi täysin rehellisesti. Äskeinen keskustelu ei ollut halauksesta huolimatta tuntunut hänestä vähimmässäkään määrin romanttiselta.
"Taidan lähteä nukkumaan. Jos vaikka saisi vähän nukutuksi ennen aamua", tyttö sanoi lopulta uupuneella äänellä.
"Hyvää yötä Ade" Scorpius sanoi noustessaan itsekin seisomaan.
He erkanivat enempiä puhumatta kumpikin omiin makuusaleihinsa jättäen oleskeluhuoneen autioksi ja hiljaiseksi. Viimeiseksi ennen nukahtamistaan Scorpius ehti vielä ajatella, kuinka paljon tuhoakuolonsyöjät olivatkaan aiheuttaneet. Kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen yhtäkkinen hyökkäys oli repinyt rikki useamman kuin yhden perheen. Adelakin, joka ei itse ollut millään tavoin osallisena koko tapahtumiin joutui nyt kärsimään kuolonsyöjien takia aivan niin kuin koko hänen muukin perheensä ja kaikkien muidenkin hyökkäyksessä kuolleiden läheiset. Hän ei voinut käsittää, miten jotkut pystyivät tekemään sellaista tarkoituksella tietäen samalla satuttavansa lukemattomia ihmisiä varsinaisen hyökkäyskohteen lisäksi myös sen ulkopuolella.
a/n Sainkin tän kolmannen luvun tarkistettua, viimeisteltyä ja lähetettyä puhelimella kun se kone on vielä siellä huollossa. Tästä tuli vähän noita muita lukuja lyhyempi, mutta en nyt sit alkanu sitä väkisin pidemmäks venyttää. :D Ja suuret kiitokset vielä kahta ekaa lukua kommentoineille. :D
-
Erinomaisen hyvä fikki - odotan jatkoa innolla! :D
Asettelu on selkee ja tää on helppolukunen! :)
Jatka samaa rataa! ;)
-
Hmm tää on ihan hyvä ficci ja aihe ainakin mielenkiintoinen. Siitä plussaa!
Silti huomioitavaa olisi, että ficci oli hieman vaikealukuinen. Kirjoitusvirheitä oli paljon ja voisit mielestäni jakaa kappaleita vielä lyhyemmiksi osiksi, sillä jotkut kappaleet olivat tosi pitkiä. Voisit myös huomioida vuorosanojen asettelua. Kannatan ehdottomasti sitä vuorosanojen asettamista eri riveille ja voisit tehdä yhden hahmon repliikeistä ns "oman" kappaleen. Jossain vuorosanoissa oli myös tuplalainausmerkit ja jotkin virkket vähän outoja, mikä oli vähän hämmentävää mut ei vakavaa ;)
Mutta siihen nähden, että tää on sun eka ficcis niin voin sanoo että loistavaa!! Jään luultavasti seurailemaan jatkoa, koska aihe kuitenki sai mut kiinnostumaan ;)
-
Tuuba: Kiitos paljon kommentista! :)
luku_toukka: Kiitos rakentavasta palautteesta! :) Joo yritän korjailla noita sun mainitsemia juttuja seuraavissa luvuissa, ja hyvä kun aihe kuitenkin kiinnosti ja kiva, jos jäät tätä seurailemaan. :D voisin oikeestaan joku päivä kun on aikaa korjailla noista ekoistakin osista pois niitä virheitä ja jakaa lyhyempiin kappaleisiin XD
-
Rakastan kolmannen sukupolven ficcejä ja Rose/Scorpiusta. Aattelin että tää on varmaan sellanen rento viimeisen kouluvuoden ficci ihmissuhdesotkuineen, mutta tässähän tapahtuu vähän isompia asioita :D Vähän pelotti viime luvussa Adelan esiintulo, mutta onneksi hän ja Scorp vaikuttavat olevan vain ystäviä. Jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan jatkoa (ja miun otp:n kehitystä) :)
-
Saphira: Kiitos paljon kommentista, ja kiva että tää kiinnosti. :) Yritän saada tässä ens viikon aikana neljännen luvun tehtyä ja laitettua tänne. :D
-
Sain kolmannen luvun luettua. Kiinnostukseni tätä ficciä kohtaan kasvoi vain lisää kolmannen luvun myötä.
Itsekin olen sitä mieltä, että kirjoitusvirheitä oli paljon, mutta jos puhelimella ficciä kirjoitit niin annan anteeksi. Tiedän nimittäin itsekin, kuinka raivostuttavaa puhelimella on kirjoittaa pitkää tekstiä saatika sitten korjailla sitä.
Päivän piristys tuli siinä kohtaa kun Rose luki Scorpiuksen ennustuksen kotiläksyä ääneen... Sulla on hyvä huumori Toffeetuulihattu! ;)
Minuakin vähän jännitti Adelan esiintulo mutta huojennuin valtavasti kun huomasin, ettei heidän välillään ole enää mitään sen enempää. :)
Jatka samaa rataa! Innolla jään odottelemaan. ;) :D
-
4. Luku
Seuraavana aamuna Scorpius heräsi myöhäisestä nukkumaanmenoajasta huolimatta normaalia aikaisemmin saamatta enää unen päästä kiinni. Herätyskellon valaistu näyttö kertoi kellon olevan vasta kuusi. Päivästä tulisi tuskallinen. Kolmen tunnin yöunilla ei muuta voinut edes odottaa. Hitaasti edellisen päivän tapahtumat alkoivat palautua hänen mieleensä. Uutinen aamulla, päivän oppitunnit, väittelyksi muuttunut keskustelu Rosen kanssa ja viimeisenä hänen sylissään itkevä Adela. Kuva tytön itkuisista kasvoista leijui väkisinkin hänen mieleensä. Scorpius sulki päättäväisesti silmänsä ja kierähti kyljelleen yrittäen vaipua takaisin uneen. Ainakaan unessa hänen ei tarvitsisi pohtia sitä kaikkea.
Hyvästä yrityksestä huolimatta kerran herättyään hän ei onnistunut enää nukahtamaan.Hetken yritettyään hän heilautti lannistuneena jalkansa sängyn laidan yli ja värähti paljaiden varpaidensa osuessa hyisen kylmään kivilattiaan. Ainakaan hänen ei nyt tarvitsisi sietää makuusalin muita asukkaita. Hän ehtisi vallan mainiosti livahtaa ylös suureen saliin ennen kuin yksikään heistä heräisi.
Suuri sali oli lähes tyhjä hänen saapuessaan sinne puolta tuntia myöhemmin. Vain korpinkynnen ja puuskupuhin pöydässä oli useampi oppilas. Rosea ja Albusta ei näkynyt vielä missään, mikä ei tosin ajankohtaan nähden ollut lainkaan yllättävää. Scorpius teki kuitenkin nopean äkkikäännöksen nähdessään yksin luihuisen pöydässä istuvan ja häntä pahasti mulkoilevan kuudesluokkalaisen, jonka kanssa oli ottanut yhteen viime vuoden aikana useammin kuin kerran. Tuo kyseinen poika oli ilmiselvästi ottanut mallia Goylesta, Nottista Greenfieldistä ja Laureenista ja yritti nyt parhaansa mukaan tehdä hänen elämästään luihuisessa vielä nykyistäkin epämiellyttävämpää. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan hän päätyi istumaan rohkelikon pöydän keskivaiheille jonkin matkan päähän muutamasta viidesluokkalaisesta tytöstä, jotka vilkuilivat häntä sanomatta sanaakaan ja purskahtivat täysin varoittamatta hysteeriseen kikatukseen. Scorpius oli sillä hetkellä aivan varma, ettei ikinä tulisi ymmärtämään, miten tyttöjen mieli toimi. Mielestään hän ei ollut tehnyt mitään sen huvittavampaa kuin kaatanut lasinsa puolilleen kurpitsamehua.
Piinallisen kikatuksen ja punastelujen täyteisen vartin kuluttua rohkelikkotytöt näyttivät saaneen tarpeekseen hänen tuijottamisestaan ja lähtivät edelleen typerästi tirskuen ja toisiaan merkitsevästi vilkuillen salista jättäen helpottuneen Scorpiuksen yksikseen. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia yksinäisyydestä kovinkaan pitkään. Kun hän seuraavaksi kohotti katseensa puoliksi syödystä omenastaan, hän näki Adelan seisomassa hiukan eksyneen oloisena ja viime yön jäljiltä punasilmäisenä oven tuntumassa. Hän vilkuili epävarmasti luihuisen pöydässä istuvaa ja häntäkin vihamielisesti mulkoilevaa poikaa. Hetken mielijohteesta Scorpius tavoitti tytön katseen ja viittasi tätä luokseen. Tytön kasvoille syttyi vaisu hymy, ja hän lähti kuin lähtikin tulemaan häntä kohti pois päin omasta tupapöydästään.
"Huomenta", Scorpius sanoi tytön pudottautuessa istumaan Hänen viereensä.
"Huomenta. Toivottavasti McGarmiwa ei tule nyt tänne. Hän on sen verran tiukka, ettemme varmasti pääse pälkähästä pelkillä moitteilla, jos hän löytää meidät istumasta täältä."
"Älä sinä siitä välitä. Hän on nähnyt minut täällä niin monta kertaa, että eiköhän hänen ole aika alkaa tottua siihen. Nukuitko muuten hyvin?"
Scorpius olisi halunnut niellä sanansa takaisin heti kun ne olivat karanneet hänen huuliltaan. Typerä kysymys. Tietenkään Adela ei ollut nukkunut hyvin sen jälkeen, mitä hänen veljelleen oli tapahtunut. Miten hän saattoikin olla niin tyhmä, että meni kysymään jotakin sellaista.
"Ihan hyvin. Siinähän se", Adela vastasi ympäripyöreästi kohtaamatta hänen katsettaan silmät tiukasti paahtoleipäkoriin suunnattuina.
Pikkuhiljaa painostavaksi muuttuva hiljaisuus heidän välillään katkesi, kun suuren salin ovet avautuivat jälleen päästäen sisään tällä kertaa Rosen ja Albuksen. Adela oli jo nousemassa heidän lähestyessään, mutta Scorpius kiiruhti estämään hänen lähtöään.
"Sinähän tunnet Rosen ja Albuksen", hän perusteli kun tyttö näytti edelleen empivän.
Adela oli todellakin liikkunut hiukan heidän kanssaan viime keväänä heidän seurustelunsa aikana, mutta tosiasiassa hänen ei voinut sanoa tuntevan Scorpiuksen ystäviä kovinkaan hyvin. Adela jäi kuitenkin paikoilleen ehkä ennemminkin vastenmielisyydestä luihuisen pöydässä istuvaa poikaa kohtaan kuin hänen perusteluidensa vakuuttavuuden vuoksi.
"Huomenta", Albus ja Rose sanoivat miltei yhteen ääneen istuutuessaan pöydän toiselle puolen heitä vastapäätä. Albus katsoi hetken tutkivasti Adelaa, ja käänsi sitten kysyvän katseensa Scorpiukseen. Hän pudisti huomaamattomasti päätään yrittäen viestittää, että kertoisi enemmän, kun he jäisivät kolmisin. Ilmeisesti heidän äänetön keskustelunsa ei ollut niin huomaamaton kuin hän oli ajatellut.
"Minun veljeni kuoli siinä hyökkäyksessä", Adela sanoi hiukan kireästi.
Ilmeisesti hän oli pannut merkille, että Albus oli huomannut kaikki itkusta kielivät merkit hänen kasvoillaan.
"Voi ei. Sinusta mahtaa tuntua hirveältä", Albus sanoi vain aavistuksen kiusaantuneen näköisenä. Hänen ilmeestään välittyvä myötätunto oli kuitenkin niin aitoa ja lämmintä, että Adelan pingottunut ilme suli välittömästi.
"no niinhän se tuntuu, mutta kai tämäkin aikanaan ohi menee. Niin kaikki ainakin sanovat."
Varoituksetta tytön alahuuli alkoi väristä itkua enteillen. Scorpius vilkaisi apua anoen Rosea, joka näytti lähes yhtä avuttomalta kuin millaiseksi hän itse tunsi sillä hetkellä olonsa. Albus oli kuitenkin jo noussut paikaltaan, kiertänyt pöydän ympäri heidän puolelleen ja istuutui nyt kyyneliä vastaan taistelevan Adelan viereen. Hän kietaisi kätensä tytön harteiden ympärille juuri samalla tavoin kuin Scorpius itsekkin viime yönä. Hänen ystävänsä näytti tekevän sen kuitenkin huomattavasti luonnollisemmin ja rennommin. Albus näytti huomaavan hänen katseensa, sillä hän vilkaisi Scorpiusta jotenkin anteeksipyytävän näköisenä. Hän kiirehti nopeasti heilauttamaan kättään sen merkiksi, ettei Albuksen läheisyys hänen entisen tyttöystävänsä kanssa todellakaan haitannut häntä. pikemminkin hän oli erittäin kiitollinen, ettei itse joutunut tekemään samaa uudelleen.
Jossakin vaiheessa Adelan lohdutusta Albus huomasi ystäviensä kadonneen. Hän ei ollut missään vaiheessa huomannut heidän lähtevän, mutta nyt Rosesta ja Scorpiuksesta ei näkynyt vilaustakaan. Hän tunsi pienen levottomuuden pistoksen sydämessään. Tässä hän halaili ja lohdutteli parhaan ystävänsä entistä tyttöystävää. Ei se ollut näyttänyt Scorpiusta haittaavan, mutta toisaalta hän oli erinomainen näyttelijä, eikä hänen ulkokuorensa läpi yleensä nähnyt, jollei hän itse niin halunnut. Sitä voisi murehtia myöhemminkin, hän päätti mielessään ja veti vaalean tytön vielä hiukan lähemmäs ja antoi kätensä eksyä hänen hiuksiinsa.
"Kuuletko sinä?" Rose kysyi aavistus ärtymystä äänessään.
"Mitä?"
"Ei kuullut", Scorpius tulkitsi ja huokaisi teatraalisesti. "Voisi melkein luulla, että hän on rakastunut, mutta eihän meidän kiltti pikku Albus ole ollut ihastunut kuin viimeksi ehkä kolmannella luokalla."
"Tai sitten", Albus sanoi myrkyllisesti, "Minä en vain ole kertonut kaikista ihastuksistani juuri sinulle."
"Paljastuksia?"
"En minä niin sanonut."
"Mutta käytännössä tunnustit juuri, että sinulla on ollut tunteita jotakuta kohtaan, muttet ole vain vaivautunut kertomaan siitä meille."
"Minä en kestä sinua."
"Niin ne kaikki sanovat. Mutta ihan totta. Kuka se on?"
"Ei ole ketään. Minä en ymmärrä, miksi sinä edes kuvittelet, että olisi."
"Koska sinä olet aivan omissa maailmoissasi, ja mikä muu sen muka voisi aiheuttaa?"
"Minä luovutan. Sinä olet uskomaton", Albus voihkaisi.
Pahinta oli, ettei hän voinut täysin kiistää ystävänsä puheita edes itseltään. Jokin oli alkanut lepattaa ja tanssia jossakin hänen sisällään sillä hetkellä, kun Adela oli painautunut häntä vasten. Tietenkin tilanne oli ollut kaikkea muuta kuin iloinen, mutta silti. Jos tilanne olisi ollut hiukankin erilainen, kaikki olisi tuntunut varmasti kaksin verroin ihmeellisemmältä. Hän saattoi vieläkin kuulla korvissaan tytön äänen ja nähdä hänen tummansiniset silmänsä.
Heidän saapuessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen, hän päätti unohtaa koko jutun. Hän oli ollut tytön kanssa tekemisissä aikaisemmin hyvin vähän siihen nähden, että Adela ja Scorpius olivat seurustelleet koko viime kevään. Hän oli nytkin nähnyt tyttöä ehkä kymmenen minuuttia. Tällainen typerä tunne oli varmasti pelkkää hetken huumaa, joka katoaisi tuossa tuokiossa. Sitä paitsi Adela oli todellakin ollut hänen parhaan ystävänsä kanssa. Eihän hän mitenkään voisi milloinkaan myöntää Scorpiukselle ajatelleensa edes hetkellisesti Adelaa jotenkin muutenkin kuin kaverina. Parasta vain unohtaa koko juttu, hän päätti Michael Cornerin päästäessä heidät luokkaan sen vuoden ensimmäiselle pimeyden voimilta suojautumisen tunnille.
Albus yllättyi positiivisesti Adelan tullessa luokkaan vain hiukan myöhässä. Hän ei ollut tosiasiassa uskonut tytön tulevan yhdellekään tunnille sinä päivänä. Nyt hän kuitenkin katseli luokan oven tuntumassa ympärilleen ja lähti hiukan epävarman näköisenä etenemään heitä kohti. Tyttö istahti Albuksen oikealle puolelle ja hymyili hänelle pienesti nostaessaan kirjansa pöydälle. Albus hymyili takaisin ja vilkaisi nopeasti toisella puolella istuvaa ystäväänsä. SCORPIUS vaikutti kuitenkin olevan täysin syventynyt heittämään huulta Rosen kanssa, eikä mistään hänessä voinut lukea, oliko hän edes ylipäätään huomannut Adelan tuloa.
"Laittakaa ne kirjat pois ja ottakaa sauvanne esiin", Michael Corner sanoi saatuaan nimenhuudon päätökseen. Kaikki oppilaat kiiruhtivat tekemään työtä käskettyä. Ilman kirjoja oppitunnit olivat oikeastaan aina paljon kiinnostavampia.
"Tänään meillä on kaksintaisteluharjoitus, jotta näen, millä tasolla olette. Minun tuskin tarvitsee sanoa, että laittomat ja suurta vahinkoa aiheuttavat kiroukset ja manaukset ovat ehdottomasti kiellettyjä. jakaudutteko itse pareiksi, vai onko minun toimittava parittajana?"
"Luulen kyllä, ettei sinun tarvitse alkaa parittamaan meitä. Tuolla ainakin pariutuminen on sujunut suorastaan esimerkillisen tehokkaasti", Scorpius sanoi viattomasti hymyillen viitaten luokan perälle. Albus kääntyi katsomaan ystävänsä osoittamaan suuntaan ja näki pahasti Scorpiusta mulkoilevan Patric Laureenin, jonka kaulaan oli takertunut Nathalie Parkinson.
"No jakautukaapa sitten ja menkää istumaan parinne luo", professori Corner sanoi hiukan vaivaantuneen oloisena.
Albus katsoi hiukan hätääntyneenä ympärilleen. Jokin hänen sisällään käski häntä pyytämään Adelaa parikseen. Se olisi ystävällistä tyttöä kohtaan. Voisiko hän kuitenkaan tehdä niin. Mitä Scorpius ajattelisi? Mitä hän itse ajattelisi samassa tilanteessa?
"Onko sinulla vielä paria? Mietin vain, että jollei ole, haluaisitko olla tällä kertaa minun kanssani?" Adelan ääni keskeytti hänen pohdintansa.
"Ööh ei. Tai siis ei minulla ole paria. Ollaan vaan yhdessä."
"Ystäväni taisi juuri hylätä minut", Scorpius sanoi virnistäen Roselle. "Voisitko sinä siis mitenkään olla parini tällä tunnilla?"
"Oletko varma tästä. Tulet nimittäin kokemaan murskatappion Malfoy."
"Weasleyllä taitaa olla hiukan liian suuret luulot omista kyvyistään."
Albus naurahti ystäviensä keskustelulle ja kääntyi sitten oman parinsa puoleen.
"Oletko hyvä kaksintaistelussa?"
"Kohtalainen. Pärjään kyllä toisinaan ihan hyvin, mutta se riippuu kyllä aika paljon päivästä. Joskus menee tosi hyvin, joskus taas häviän ensimmäisen puolen minuutin jälkeen. Entä sinä?"
"Olen harjoitellut jonkin verran Scorpiuksen kanssa, ja hän on ainakin erittäin hyvä. En ole vielä koskaan onnistunut voittamaan häntä, mutta en minä nyt luokan surkeinkaan ole."
"Mitä luulet, kumpi noista kahdesta voittaa?"
"Veikkaan Scorpiusta", Albus sanoi hetkeäkään epäröimättä.
Hänen serkkunsa saattoi olla hyvä pimeyden voimilta suojautumisessa, itseasiassa häntä itseäänkin parempi, mutta Scorpius oli heistä selkeästi paras tässä aineessa."
"En olisi niinkään varma", Adela sanoi Rosea katsoessaan. lyödääkkö vetoa? Minä sanon, että Rose tulee voittamaan."
"Hyvä on. Lyödään vetoa kaljuunasta. Olen varma, ettei Scorp tuota minulle pettymystä", Albus sanoi itsevarmasti hymyillen ilahtuneena siitä, Että Adela näytti saaneen ainakin hetkeksi muuta ajateltavaa kuin hyökkäyksessä kuolleen veljensä.
"No niin. ensimmäisenä Adam Greenfield ja Eric Nott."
ENSIMMÄINEN kaksintaistelu loppui pitkän ja tasaväkisen kamppailun jälkeen Eric Nottin täpärään voittoon. Seuraavia otteluita Albus ei edes viitsinyt katsoa kovin tarkasti. Sen sijaan hän keskittyi kuiskaten käytyyn keskusteluun oman parinsa kanssa. Lopulta professori Cornerin ääni havahdutti heidät takaisin todellisuuteen.
"Albus Potter ja Adela Jordan."
"Hyvä Albus. Olen varma, että häviät, mutta voithan aina yllättää minut positiivisesti"
Albus irvisti Scorpiukselle ja marssi parinsa perässä luokan pulpeteista tyhjennettyyn etuosaan.
"Oletko valmis?" Albus kysyi heidän asetuttuaan paikoilleen toisiaan vastapäätä.
"Varmasti Vähintään yhtä valmis kuin sinäkin", Adela sanoi ja kohotti sauvaansa.
"Hyvä on. Voitte aloittaa"
ADELAN ensimmäinen aseistariisuntaloitsu oli niin nopea, että Albus joutui tekemään tosissaan töitä ehtiäkseen torjua sen. Albus sai piankin huomata tytön vähätelleen kaksintaistelutaitojaan. Adela oli todella hyvä, eivätkä sanattomatkaan taiat näyttäneet tuottavan hänelle ongelmia. Jälleen punainen valosuihku lensi häntä kohti, ja vain salamannopea väistöliike pelasti hänet.
Lopulta hyvin tähdätty estomanaus sai Adelan horjahtamaan taaksepäin. Tämän jälkeen nopea aseistariisuntaloitsu riitti päättämään kamppailun hänen edukseen.
"Mitä ihmettä? Miten sinä onnistuit tuossa. Olin koko ajan varma, että Adela peittoaisi sinut", Scorpius nauroi Albuksen kävellessä hänen ohitseen omalle paikalleen.
"Odota vain omaa vuoroasi", Albus heitti takaisin silmää iskien.
Hän ei vahingossakaan kertoisi Scorpiukselle lyöneensä juuri vetoa hänen puolestaan.
"Katsokin, että voitat hänet Rose", Albus sanoi vedonlyönnistä huolimatta. "Voisi se ehkä hetkeksi hiukan kutistaa hänen ylisuurta egoaan."
Heidän vitsailunsa keskeytyi, kun professori Corner kutsui Rosen ja Scorpiuksen eteen. Niin kuin Albus oli arvannutkin, Scorpius oli selvästi paremmassa asemassa koko taistelun ajan pakottaen Rosen pysymään puolustuskannalla suurimman osan ajasta. Hänen ystävänsä joutui kuitenkin selvästi keskittymään siihen mitä oli tekemässä, ja pariin otteeseen Rose oli vähällä päästä iskemään pojan keskittyessä puolustautumisen sijaan liikaa hyökkäämiseen. Lopulta kuitenkin Rosenkin puolustus petti ja kokovartalolukko ratkaisi lopputuloksen Scorpiuksen hyväksi.
"Olet kuule kaljuunan velkaan" Albus kuiskasi Adelalle voitonriemuisesti hymyillen.
"Tasone on yleisesti ottaen parempi kuin uskalsin odottaakaan", professori Corner sanoi tunnin lähetessä loppuaan ja viimeisen parin poistuessa luokan etuosasta omille paikoilleen. "Totta kai jokaisen teistä on tehtävä paljon töitä läpäistäksenne S.U.P.E.R-tutkintonne, mutta en näe mitään syytä, miksei teistä jokainen pääsisi läpi hyvin arvosanoin, kunhan vain muistatte opiskella kunnolla. Lukekaa kirjasta Suojautuminen ja vastamanaukset kaksi ensimmäistä lukua. Voitte poistua."
LUOKAN ulkopuolella he hajaantuivat omille tunneilleen. Albus vaihtoi vielä pikaisen hymyn Adelan kanssa ennen kuin lähti Rosen perään kohti muodonmuutosten luokkaa. Äkkiä tavallinen tiistaipäivä tuntui uskomattoman upealta. Adela oli upea tuttavuus ja pelkkä tytön ajatteleminenkin sai Albuksen tuntemaan olonsa kevyeksi ja onnelliseksi. Hän voisi ottaa asian puheeksi Scorpiuksen kanssa jossakin vaiheessa, vaikkei vielä tiennytkään miten sen tekisi. ,
-
Rose ja Scorpius,niiin söpöjä, ja omalla tavallaan rasittavia mutta aaivan parhaita <3
Tekstisi on edelleenkin mielestäni sujuvaa ja mukavaa. Lukusi päättyvät mielenkiintoisesti. Jään jokaisen luvun, niin tämänkin, jälkeen odottamaan jatkoa innolla. :)
Väsyneenä en saa rustattua parempaa kommenttia, pahoittelut siitä. :D :(
ps. pidän Adelasta jostakin syystä melkoisesti. Toivottavasti en joudu pettymään. Mukava hahmo tarinaan, niin kai tässä yritän epätoivoisesti vihjailla. :D
Pps. Väsyneenä kommenttien rustailu on miielenkiintoista. ;) :D
-
Pidän siitä, että Rosen ja Scorpiuksen juttu näyttää etenevän tällä hetkellä tosi hitaasti :) Kaksintaistelu oli kiinnostavaa luettavaa parien takia. Adelan ja Albuksen juttu voi osoittautua aika jännäksi, saa nähdä. Adelan taustoista olisi kiva tietää lisää, ja myös muista sivuhahmoista.
Tekisi mieli lukea kerralla aina paljon enemmän, sillä pidän tarinasta ja hahmoista. Toivottavasti piakkoin tulee lisää :)
-
Erittäin mielenkiintoinen ficci edelleen, et uskokaan, kuinka innokkaasti odotan aina jatkoa jokaisen luvun jälkeen! ;)
Toivottavasti sitä tulee lisää pian! :D
-
Sitruunamehujauhe: Kiitos kommentista :) Toivottavasti tykkäät Adelasta jatkossakin, koska sekin tulee olemaan aika tärkeässä osassa tarinaa. Kiva myös kuulla, etä tykkäät Rosesta ja Scorpiuksesta, koska niistä mä tykkään itsekkin kirjoittaa :D
Saphira: Kiitos kommentista :D Kiva kun tykkäsit tosta kaksintaistelukohtauksesta ja Rosen ja Scorpiuksen suhteen hitaasta etenemisestä :) Ja Joo Adelan ja muiden sivuhenkilöiden taustoista kyllä tulee pikkuhiljaa enemmän tietoa :D
Tuuba: Kiitos kommentista, ja tosi kiva, että tää kiinnostaa ja haluut lukee jatkoakin.
Oon tässä parhaillani kirjottamassa seuraavaa lukua ja yritän saada sen viimeistään ensviikolla tänne :)
-
A/N Tässä olis nyt sit tää viides luku. siitä tuli jonkun verran pidempi kun noi aiemmat luvut, mutta toivottavasti jaksatte lukee. :) Suuret kiitokset vielä kaikille kommentoijille, koska teidän kommentit antaa kyllä ihan uskomattomasti inspiraatiota kirjottaa tätä. :D
5. Luku
Sinä iltana hiukan ennen yhdeksää Scorpius lähti rohkelikon oleskeluhuoneesta. Hän olisi mielellään jäänyt sinne tänäänkin vielä muutamaksi tunniksi, mutta Whiten antama jälki-istunto Hagridin kanssa kielletyssä metsässä oli määrätty siksi illaksi. Hänen mielialansa ei ollut kovinkaan korkealla huolimatta siitä, että saisi suorittaa jälki-istuntonsa sentään hyvässä seurassa. Suurin osa hänen seuraavan päivän läksyistään oli edelleen tekemättä, eikä hän todennäköisesti pääsisi nukkumaan vielä moniin tunteihin. Edellisenkin yön osalta nukkuminen oli jäänyt vähiin, ja sen kyllä tunsi. Scorpius ei oikeastaan halunnut edes ajatella, kuinka paljon häntä väsyttäisi seuraavana aamuna.
"Oppilaita käytävillä tähän aikaan", Scorpius kuuli äkkiä Voron tuttuakin tutumman hinkuvan äänen takaansa.
Hän pyörähti ympäri ja kohtasi vanhan vahtimestarin pienet ja kiukkuiset silmät.
"Minä olen menossa jälki-istuntoon", Scorpius sanoi yrittäen olla menettämättä malttiaan.
Miten Voro jaksoikin juosta vuodesta toiseen sääntöjä rikkovien oppilaiden ja Riesun perässä ympäri linnaa. Eikö ihmisellä muuta tekemistä ollut.
"Ja mistähän minä tiedän puhutko sinä totta. Etkös sinä olekin se Malfoyn poika. Minä olen saanut sinut kiinni vaikka miten monta kertaa, kun olet ollut vaeltelemassa ties minkä tekosyyn varjolla ympäriinsä. Miten todistat, ettei tämä ole vain yksi vale muiden joukossa?"
"Jollet usko minua, voit painua vaikka saman tien kysymään professori Whitelta. Hän minulle tämän jälki-istunnon määräsi."
"Ja kenen kanssa sinä muka yötä myöten sitä jälki-istuntoa teet? Kuka sinun valvojasi on?"
"Hagrid", Scorpius vastasi hetki hetkeltä ärtyneempänä.
Eikö ukko vain voisi päästää häntä menemään. Tällä menolla hän suorittaisi rangaistustaan vielä aamun koitteessakin.
"Minä tulen siinä tapauksessa mukaasi ja tarkistan, onko jutuissasi mitään perää."
Koko matkan kolmannen kerroksen käytävästä, jossa hän oli kohdannut Voron aina linnan tammisille ulko-oville saakka, Scorpius joutui kuuntelemaan tauotonta valitusta omista ja muiden oppilaiden rikkeistä.
"Tuokin lattia vain tulvii kuraa. Ja kukahan senkin siivoaa? Minä tietysti. Jos vain saisin tehdä kuten ennen... Jos te riivatut kakarat tietäisitte, että minulla on lupa ripustaa teidät nilkoista kattoon, te ette tekisi tuollaista."
Scorpius huokaisi syvään helpotuksesta heidän astuessaan tuuliselle pihamaalle, jossa Voron nalkutus hukkui myrskyä lähentelevän tuulen pauhun alle. Hänen onnekseen Hagrid oli jo ulkona kielletyn metsän rajan tuntumassa.
"Onko tällä oppilaalla sinun valvomasi jälki-istunto tänä yönä?" Voro tivasi heti heidän päästessään kuuloetäisyyden päähän.
"Joo on tietty. Ja mitäs sää sillä tiedolla teet?"
Scorpius iski silmää Hagridille. Kyllähän hän tiesi, ettei Hagrid liiemmin pitänyt vahtimestarista, mutta oli silti viihdyttävää nähdä Voron kiukkuinen ilme hänen vastatessaan:
"On minun tehtäväni tutkia, ovatko oppilaat luvallisilla vai luvattomilla teillä. Minä löysin tämän oppilaan kuljeskelemasta käytävillä ilman opettajaa aikarajan jälkeen."
"Joo joo. No nyt sä oot hoitanu hommas, joten eiköhän mekin aleta Scorpiuksen kanssa töihin. Sä voi mun puolesta lähtee nyt."
Voro pyörähti ympäri ja lähti linnaa kohti entistäkin kärttyisemmän näköisenä. Varmaankin hän oli pettynyt, kun ei saanut tällä kerralla ketään kiinni luvattomilta teiltä.
"Pirhana, että multa menee aika usein hermot tohon äijänkäppänään", Hagrid puuskahti vahtimestarin kadottua näkyvistä. "Aina nuuskimassa toisten asioita."
"Niinpä. Jos jonkun pitäisi hankkia itselleen elämä niin hänen. Mitä minä muuten joudun tekemään tämän yön?"
"Aattelin vähän, että saisit auttaa mua tekemään vähän kartotusta, mitä tässä koulun lähellä elää. Liikkusit tuolla maastossa ja yrittäsit vähän kattoo, missä on mitäkin. Ois esimerkiks hyvä tietää miten paljon räiskeperäsii sisuliskoja tässä koulun lähellä pyörii ja muutenkin. Pitäs kattoo kuinka paljon yksisarviset on varsonu ja silleensä. Pientä tällasta tarkkailuhommaa."
"Räiskeperäisiä sisuliskoja?" Scorpius kysyi suu auki loksahtaneena. "Minä jotenkin aina luulin, ettei niitä elä luonnossa. Eivätkö ne ooleetkaan jotain risteytyksiä?"
Hän oli kuullut omalta isältään aivan kylliksi tuhoa ja kauhua aiheuttaneista taikaeläimistä, joita Hagrid oli risteyttänyt hänen isänsä ollessa neljännellä luokalla.
"Joo on ne. Mulle vaan kävi sillon vuosia sitten pieni vahinko. Joitakin niistä pääs multa karkuun, ja no... Ne on aika tehokkaita lisääntyjiä. Älä oo kuitenkaan huolissas niistä. Riittää kun vaan kierrät ne turvallisen välimatkan päästä", Hagrid lisäsi rauhoittavasti tulkittuaan aivan oikein Scorpiuksen vastahakoista ilmettä.
Vartin kuluttua hän rämpi metsässä jonkinlainen kartantapainen mukanaan. Sen oli tarkoitus helpottaa metsässä suunnistusta, mutta totta puhuen hän ei parhaalla tahdollakaan ymmärtänyt Hagridin ilmeisesti itse raapustamasta kartasta yhtikäs mitään. Niinpä hän hetken karttaa katseltuaan työnsi sen lopulta taskuunsa ajatellen, että onnistuisi todennäköisemmin olemaan paremmin eksymättä tarkkailemalla kartan sijaan itse maamerkkejä. Eksymistä enemmän häntä kuitenkin huolettivat kaiken maailman otukset, joita metsä kuhisi. Hän ei Hagridin sanoista huolimatta halunnut suin surminkaan kohdata yhtä ainutta räiskeperäistä sisuliskoa puhumattakaan valtavista jättiläishämähäkeistä, joita kuulema lymysi metsän uumenissa.
Siellä puiden keskellä tuuli ei ollut yhtä voimakasta kuin linnan pihalla, jossa mikään ei suojannut järveltä puhaltavalta viimalta. Siitä huolimatta ilmavirta sai oksat ja lehdet rapisemaan milloin missäkin suunnassa. Kerran jokin laho ja kuivunut oksa katkesi rysähtäen saaden Scorpiuksen hyppäämään suunnilleen puoli metriä ilmaan. Hän puristi sauvaansa valmiina käyttämään sitä heti, jos yksikin jättiläishämähäkki, räiskeperäinen sisulisko tai jokin muu yhtä kammottava otus hyökkäisi jonkin puun takaa. Pian hänen oli otettava sauvansa esiin valonkin vuoksi. Hämärä hiipi koko ajan nopeammin tehden kulkemisesta hankalaa. Sauvan hento valokeila riitti valaisemaan vain muutaman metrin eteenpäin. Siinä kulkiessaan hän muisti yhtäkkiä tarinan, jonka hänen isänsä oli kertonut vuosi sitten. He olivat päätyneet jälki-istuntoon Albuksen isän ja Nevillen kanssa aivan samoin kuin hän nyt. He olivat Harryn kanssa isän tarinan mukaan nähneet jonkin tunnistamattoman hahmon juovan verta kuolleesta yksisarvisesta. Pian hän toivoi, ettei olisi muistanut koko juttua. Se ei todellakaan ollut omiaan rauhoittamaan hänen mieltään. Metsä tuntui äkkiä luotaan työntävältä ja puutkin tuntuivat kurottavan oksiaan häntä kohti.
Jokin vaalea vilahti aivan hänen näkökenttänsä laitamilla saaden hänet kiepahtamaan valaiseva sauva koholla kohti sitä jotakin, jonka hän oli nähnyt. Vaalea kentauri asteli puiden välitse ja pysähtyi hänet huomatessaan.
"Päivää", Scorpius sanoi muutakaan keksimättä kentaurin äkillisen ilmestymisen häkellyttämänä.
Ainakaan kyseessä ei onneksi ollut ollut mikään sen vaarallisempi. Kentauritkin saattoivat toki olla arvaamattomia, mutta ainakin niiden kanssa pystyi keskustelemaan jotakuinkin järkevästi. Sitäpaitsi ainakin Tylypahkan mailla elävien kentaurien suhtautuminen velhoihin oli muuttunut myönteisemmäksi viimeisen Voldemortia vastaan käydyn taistelun jälkeen. Kai nekin olivat huomanneet, että velhoistakin saattoi olla jotain apua.
"Hyvää iltaa. Oppilas koulusta olettaisin."
"Joo olen", Scorpius myönsi.
"Erinomainen yö tarkkailla enteitä tähtitaivaalta", kentauri sanoi kallistaen päätään katsellakseen puiden oksien lomasta erottuvaa tähtien himmeästi valaisemaa taivasta.
Pilvet olivat väistyneet uskomattoman nopeasti. Aivan kuin kentaurin halu nähdä tähtitaivas olisi ajanut ne pois.
"Uranuksen ja Marsin asemat toisiinsa nähden... Otavan asema kertoo muutoksesta. Neptunus ei anna muuta tulkintamahdolllisuutta", kentauri alkoi höpistä itsekseen.
Scorpius liikahti jatkaakseen matkaa. Kentauri kuitenkin huomasi hänen aikeensa ja kiinnitti huomionsa takaisin häneen.
"Onko sinulla ennustusta oppiaineena siinä koulussa?"
"On", Scorpius kertoi vaivautumatta lisäämään, ettei ollut koskaan onnistunut ennustamaan edes seuraavan päivän säätilaa.
"Oletko sinäkin huomannut merkit?"
"Anteeksi, mutta mitkä merkit?"
"Me kentaurit olemme oppineet havaitsemaan tähtiä tarkkailemalla ja tiettyjä yrttejä polttamalla merkit, jotka viittaavat tulevaan aikaan ja jotka kertovat kohtaloista kaikille, jotka niitä osaavat tulkita."
"Mitä ne sitten ovat kertoneet?" Scorpius kysyi toivoen saavansa tällä kertaa hiukan selkeämmän vastauksen.
"En voi paljastaa kohtalon kuvioita sellaiselle, joka ei ole itse kykeneväinen niitä näkemään. Voin sanoa vain tämän verran, joten kuunteleppa tarkasti. Se mitä tapahtuu ei ole uutta, mutta samalla se on silti monille täysin ennalta arvaamatonta. sen vaikutukset tulevat ulottumaan laajemmalle alueelle kuin vielä milloinkaan."
"Minkä vaikutukset?" Scorpius kysyi äkkiä täysin valppaana ja huomio kentauriin suunnattuna.
"Sitä en voi sinulle sanoa nuori ihminen, mutta muista mitä minä sanoin. Tähtien kertomia tapahtumia eivät ihmiset voi toiminnallaan estää, joten olkaa varuillanne."
Näiden levottomuutta herättävien sanojen jälkeen se kääntyi arvokkaasti ympäri ja kiisi takaisin puiden väliin.
"No saitko sä kierrettyä tän koulun lähialueen?" Hagrid kysyi muutaman tunnin päästä heidän kohdatessaan kielletyn metsän ja koulun pihan rajassa.
"Joo sain. En nähnyt kuin pari räiskeperäistä sisuliskoa, ja nekin sai onneksi kuriin parilla estomanauksella."
"Et kai törmänny mihinkään, mikä ei sun mielestäs kuuluis sinne?"
"En. Enhän minä edes tiedä, mitä näissä osissa metsää pitäisi liikkua, mutta ei sielä minusta mitään sinne kuulumatonta ollut. Kuinka niin?"
"Ei mikskään, ei mikskään", Hagrid sanoi nopsasti välttäen Scorpiuksen katsetta. "Mä varmaan päästän sut nyt nukkumaan. Sullahan on huomenna kummiskin taas koulua."
"Hagrid", Scorpius sanoi tiukasti vailla aikomustakaan antaa periksi. "Mitä epätavallista minun olisi ehkä pitänyt nähdä?"
"Unoha jo se. Sanoinhan jo ettei yhtikäs mitään."
"Minä kohtasin muuten kentaurin. Sillä oli joku ennustus, jonka se halusi jakaa minun kanssani."
"Ei kai taas. Helskutti kun ei ne osaa tehä mitää muuta ku tuijottaa taivasta. No onhan ne toisaalta aika hyviä siinä ennustuspuuhassa. Mitä se sulle sano?"
"Lupaan kertoa sen sinulle heti, kun sinä kerrot minulle, mitä sinä arvelit minun ehkä nähneen."
"Sä oot monessa asiassa erilainen ku isäs, mutta ihan yhtä rasittava sä kyllä osaat olla ku vaan sille päälle satut."
"Kiitos. Otan tuon kohteliaisuutena, mutta miten on? Kerrotko sinä minulle, vai onko minun vain pidettävä se ennustus omana tietonani?"
"Äh olkoon sitte. Mä näin tuolla mettässä kuolleen yksisarvisen. Joku elukka oli vissiin tappanu sen. Mietin vaan, mikä otus sellasta tekis. En vaan halunnu, et saat päähäs mennä tutkimaan asiaa ittekses. Siinäkin sä olet ihan samanlainen kun isäs, ja sun kavereittes vanhemmat. Mitään asiaa ei voi jättää vaikkei se mitenkään sulle kuuluiskaan."
"No niin nyt uteliaisuuteni on ainakin toistaiseksi tyydytetty", Scorpius virnisti leveästi.
"Sano sit jo, mitä se kentauri sulle selitti", Hagrid huokaisi.
"Se vaan alkoi kysellä minulta, olenko huomannut jotain merkkejä. Minä kysyin, että mitä merkkejä, ja se selitti pitkät pätkät kentaurien tulkitsemista merkeistä ja kohtaloista. Sitten kun kysyin, mitä ne merkit ennustavat, se ilmoitti, ettei voi kertoa. Se vain käski muistaa, että jotakin tapahtuu, ja se mitä sitten onkaan ei ole uutta, mutta silti ennalta arvaamatonta. Se myös sanoi, että sen tapahtuman vaikutukset yltävät muihinkin kuin ihmisiin."
"Jaa. Mä en ole ikinä ottanu selkoo kentaurien jutuista, eikä tää oo poikkeus. Mulla ei oo aavistustakaan, mitä se mahto silläkin tarkottaa."
"En minäkään sitä ymmärtänyt. Ai niin joo. Se sanoi vielä, etteivät ihmiset pysty vaikuttamaan tähtien kertomiin tapahtumiin, joten meidän tulisi olla valmiita. En kyllä tiedä mihin."
"No meidän ei tarttee vaivata sillä päätämme. Joka kerta kun mäkin nään niitä mettässä, ne syöttää mulle vaikka minkälaisia enteitä millon mistäkin, mutten oo oikeen koskaan kiinnittäny niihi sen enempää huomioo. Sun kannattas varmaa oikeesti lähtee nukkumaan. Hyvää yötä, ja muistakaaki tulla taas käymää Rosen ja Albuksen kanssa heti kun vaan kerkeette."
"Hyvää yötä. Totta kai tullaan", Scorpius haukotteli ja lähti kulkemaan pihan poikki linnaa kohti.
Kello oli puoli kolme hänen päästessään vihdoinkin luihuisten oleskeluhuoneen sisäänkäynnin eteen.
"Tupruherne", hän sanoi seinänpätkälle kuvitellen jo kuinka pääsisi pian nukkumaan.
"Tunnussana on väärä", seinä ilmoitti tylysti pysyen itsepäisesti kiinni.
"Tupruherne", Scorpius artikuloi selkeästi ja mulkoili pahasti sisäänpääsyn tukkivaa kiviseinää.
"Se salasana vaihtui puoliltaöin."
"Ei voi olla totta", Scorpius kivahti. "Eihän koulua ole ollut kuin vasta pari päivää. Minkä ihmeen takia se nyt jo muuttui?"
"Rehtori katsoi tarpeelliseksi kiristää turvatoimia sen Azgabanin joukkopaon jälkeen. Jos sinulla on valittamista niin valita hänelle."
Scorpius huokaisi alistuneesti ja käänsi selkänsä tiukasti ummessa pysyvälle seinälle. Hänen olisi tosiaankin marssittava herättämään McGarmiwa. Professori Whitekin olisi varmasti tiennyt uuden tunnussanan, mutta häneltä kysyminen ei tullut kuuloonkaan. Mikään ei saisi häntä hiipimään keskellä yötä inhoamansa professorin ovelle kysymään yhtään mitään. Hän oli juuri kääntymässä ylempiin kerroksiin johtavaan portaikkoon, kun kuuli jonkun kutsuvan itseään.
"Scorp!"
Hän pyörähti ympäri, ja näki käytävän toisessa päässä Adelan, joka oli ilmeisesti juuri saapunut sille toisesta portaikosta.
"Mitä sinä täällä teet?"
"Olen tulossa jälki-istunnosta. Entä itse?"
"Ai niin joo. Kävin lähettämässä pöllön äidille, kun en saanut unta."
"Ai aivan", Scorpius sanoi tietämättä mitä muutakaan sanoisi.
Tytön valvominen oli aivan ymmärrettävää, kun otti huomioon viimeaikaiset tapahtumat.
"Mitä sinä jouduit tekemään?" Adela kysyi kävellessään häntä kohti käytävän toisesta päästä.
"Jouduin juoksentelemaan ympäri kiellettyä metsää kartoittamassa ties minkä otusten elinalueita. Tiedätkö sinä muuten tunnussanaa? Ei varmaan kannata jäädä tähän kovin pitkäksi aikaa, ettei voro löydä meitä."
"Joo tiedän. Tuulikello", Adela sanoi seinälle, joka aukesi välittömästi oikean tunnussanan kuullessaan.
Huolimatta kellonajasta ja hänen silmäluomiaan painavasta väsymyksestä, hän ei nukahtanutkaan saman tien sänkyyn päästyään kuten oli olettanut. Sen sijaan kentaurin ennustus pyöri hänen päässään jättämättä häntä rauhaan. Yleensä hän ei uskonut minkäänlaisiin ennustuksiin, mutta toisaalta Hagrid oli oikeassa. Kentaurit olivat todellakin hyviä tulevaisuuden enteiden tulkitsemisessa. Entä jos tämäkin hämärä vihjaus tulevaisuudesta oli totta, ja entä jos sen ymmärtäminen olisi erityisen tärkeää. Lopulta hän sai oudon ja pahaa enteilevän ennustuksen sullottua jonnekin mielensä perukoille. He voisivat pohtia asiaa huomenna Rosen ja Albuksen kanssa. Yksin pohdiskelu ei kuitenkaan tuottaisi minkäänlaista lopputulosta.
"Sanoiko se siis, että se mitä tapahtuu ei ole uutta?" Rose kysyi seuraavana aamuna heidän kävellessään kohti tyrmissä sijaitsevaa taikaliemien luokkaa.
Scorpius oli kertonut juurta jaksaen kaiken, mitä oli kentaurilta kuullut viimeyönä kielletyssä metsässä.
"Joo niinhän se sanoi, mutta se nyt ei paljoa auta. Minusta jotenkin tuntuu, että oli se sitten mitä vain, jotakin samankaltaista on varmasti tapahtunut aiemminkin joskus historiassa. Sen sijaan minua kiinnostaa se, miksi se kentauri käski meidän olla varuillamme. Se kuulostaa jotenkin siltä, että mitä ikinä tapahtuukaan, se ei ole mitään kovin miellyttävää."
"Minä en ymmärrä miksei se voinut vain kertoa, mitä sielä tähdissä näkyy", Albus tuhahti ärtyneenä.
He olivat pohtineet eri vaihtoehtoja jo hyvän aikaa, mutta kentaurin antamat vihjeet olivat tuskastuttavan epämääräisiä. Yhdestäkään niistä ei tuntunut olevan todellista hyötyä.
"Mietin vain, liittyisikö tämä ehkä jotenkin siihen ministeriön hyökkäykseen", Scorpius sanoi hetken kuluttua.
Rose tunsi jännittyvänsä saman tien. Ei kai vain poika yrittänyt sanoa sitä mitä hän pelkäsi tämän ajattelevan.
"Miten ne muka voisivat liittyä toisiinsa? Se hyökkäys oli ja meni. Se kentaurihan puhui tulevaisuudesta."
"Niin puhui. Mietin vain, että voisiko se hyökkäys olla alkusoittoa jollekin."
Rose tunsi kylmien väreiden hiipivän alas selkärankaansa.
"Kuten mille?" Albus kysyi kysymyksen, jonka Rosekin oli ollut aikeissa esittää.
"No muistatte varmaan, kun mietin sitä Voldemortin paluuta. Sehän sopisi tämän ennustuksen vihjeisiin täydellisesti eikö vain?"
"Kuinka monta kertaa minun on sanottava, ettei Voldemort voi palata. Hän on kuollut! Älä jaksa olla täydellinen ääliö! Jollet ole unohtanut, mikään taika ei peruuta kuolemaa."
"Ei peruutakaan. Ajattelin vain sitä, että hänenhän luultiin viimeksikin kuolleen, mutta kuinkas kävikään. Hän palasi, eikä kukaan paitsi ehkä Dumbledore ollut osannut odottaa sitä."
"Mutta silloin ihmiset eivät tienneet hirnyrkeistä! Ne kaikki kuitenkin tuhottiin, eikä tappokirouksesta selviämiseen ole muita mahdollisuuksia!"
Hänen äänensä oli kohonnut hänen huomaamattaan lähes huudoksi. Oli käsittämättömän typerää Scorpiukselta keksiä päästään tuollaisia teorioita, jotka levittivät ainoastaan pelkoa ja huolta. Sitäpaitsi hänen teoriassaan oli ammottava aukko. Sanoi Scorpius mitä tahansa, Voldemort oli ja pysyi kuolleena. Niin kuin hän oli sanonut, mikään taika ei herättänyt kuolleista.
"Ymmärrän kyllä sen, että se ennustus sopisi täydellisesti juuri Voldemortin paluuseen, mutta toisaalta Rose on oikeassa. Mikään taika ei saa ihmistä henkiin, kun hän on kerran kuollut", Albus sanoi.
Rose hymyili serkulleen tuesta kiitollisena.
"No selvästikään teoriani ei saa kannatusta. En kyllä tiedä mikä muukaan asia olisi niin tärkeä, että kentaurit viitsisivät alkaa varoitella ihmisiä", Scorpius sanoi luopuen teoriansa esittelemisestä.
"Ne nyt voivat varoitella mistä vain. Eihän niiden päissä muuta pyörikkään kuin erilaisia enteitä, joitane näkevät milloin mistäkin", Albus totesi järkevästi saaden keskustelun tyrehtymään.
Rose oli erittäin helpottunut, kun pohdinta kentaurin varoituksesta loppui. Mitä enemmän hän ajatteli Scorpiuksen jo toista kertaa pohtimaa vaihtoehtoa, sitä enemmän hän alkoi itsekin miettiä voisiko se olla mahdollista. Vaikka hän sisimmässään tiesikin, ettei Voldemortin uudelleen paluu ollut mahdollinen, ei se silti estänyt hänen mielikuvitustaan loihtimasta toinen toistaan kammottavampia mielikuvia siitä, millaista olisi jos Voldemort todellakin palaisi. Ja niinhän se oli, miten Albus oli sanonut. Kentaurien elämäntehtävä tuntui olevan kohtaloiden ja enteiden tutkiminen, joten asialla ei kannattanut vaivata turhaan päätään.
Käytävä luokkahuoneen edessä oli vielä täysin autio heidän saapuessaan sille. Kukaan heidän lisäkseen ei ollut vielä tullut paikalle eikä se todellakaan häirinnyt Rosea. Mitä vähemmän he joutuisivat olemaan tekemisissä luihuisten kanssa, sitä parempi. Hän oli alusta asti pyrkinyt olemaan avoin ja välttämään vihamielisyyttä luihuisten kanssa, mutta osa heistä vain yksinkertaisesti oli sellaisia, ettei sopuisa kanssakäyminen ollut mahdollista. Osa heistä oli varmasti aivan tavallisia ja mukavia ihmisiä, mutta muutama ääliö teki mahdottomaksi paremman tutustumisen muiden kanssa.
"Hei. Tekin olette jo täällä. En olekaan ainut, joka tulee tänne näin aikaisin."
Rose vilkaisi olkansa yli taakseen ja näki Adelan. Tyttö oli valvoneen ja uupuneen näköinen, mutta hymyili silti kävellessään heitä kohti. Tummista silmänalusista huolimatta Rosen täytyi myöntää tytön olevan todella kaunis. Pitkät vaaleat hiukset oli kerätty ylös poninhännälle, ja ilmeisen lyhyistä yöunista huolimatta hän oli jaksanut tehdä kevyen meikkauksen. Rose vilkaisi serkkuaan eikä voinut hillitä hiljaista naurahdusta.Albus oli selvästi myös huomannut Adelan saapumisen ja pannut merkille hänen ulkonäkönsä. Serkun silmät näyttivät liimaantuneen tyttöön eikä hän näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Joo täällähän me. Ei jaksettu jäädä pidemmäksi aikaa notkumaan suureen saliin."
Albus näytti havahtuvan transsistaan Rosen äänen kuullessaan ja lehahti kirkkaan punaiseksi tajutessaan jääneensä vain tuijottamaan tyttöä sanomatta sanaakaan.
Scorpius ei näyttänyt huomaavan mitään, mutta Adela vilkaisi Rosea virnistäen leveästi. Rose iski silmää ja hymyili takaisin. Albus hänen vieressään näytti sen sijaan siltä, että olisi varsin mielellään kadonnut maan rakoon siltä seisomalta.
Professori Whiten tullessa päästämään heidät sisään luokkaan pariakymmentä minuuttia myöhemmin Rose suuntasi takimmaiseen pulpettiin minkä löysi. Vaikka hän olikin ihan kohtuullisen hyvä liemien keittäjä, hän inhosi puolueellista ja kammottavaa professoria sydämensä pohjasta. Mitä kauempana hänestä istui, sitä varmemmin välttyi turhalta haukkumiselta, pisteiden menetykseltä ja jälki-istunnoilta. Scorpius ja Albus seurasivat häntä luokan perälle vakiopaikoilleen. Myös Adela tuli heidän perässään. Hän veti itselleen pöydän ja tuolin takariviin välttyäkseen istumasta Nathalie Parkinsonin viereen. White mulkaisi pahasti Adelaa, muttei onneksi jaksanut alkaa puuttua sen enempää pöydän siirtämiseen. Ehkä hän ei vain halunnut poistaa pisteitä omalta tuvaltaan. Rose ei halunnut edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku rohkelikoista olisi yrittänyt samaa.
"Tänään teemme lientä, jonka onnistuessaan tulisi taata juojalleen tehostunut tarkkaavaisuus ja huomiokyky. Liemen pitäisi myös lisätä reaktionopeutta ja tarkentaa aisteja. Suosittelen teitä kuitenkin olemaan tarkkana valmistaessanne tätä lientä. Pienetkin muutokset ainemäärissä tai lämpötilassa saavat nimittäin aikaan mielenkiintoisia sivuvaikutuksia. Epäilen, ettei kukaan teistä haluaisi tämän liemen epäonnistuvan, sillä sivuvaikutukset voivat olla erittäin tuhoisia. Miltä kuulostaisi esimerkiksi juojan vaipuminen täysin aistittomaan tilaan? Yksikään aisti ei toimi."
Professori White katseli luokkaa hyytävän kylmä ilme kasvoillaan.
"Pitäkääkin varanne, että teette kaiken oikein, sillä saatan hyvinkin testata liemenkeittotaitojanne juottamalla tuotoksianne teille itsellenne. Tuskin yksikään teistä haluaa menettää kaikkia aistejaan, joten lukekaapa ohjeet huolellisesti."
Edelleen kammottava hymy huulillaan hän kääntyi kohti liitutaulua ja heilautti sauvaansa. Monimutkaisen näköiset ohjeet piirtyivät itsekseen taululle ja luokan perällä olevat kaapit ponnahtivat auki.
"Tehkää liemenne pareittain."
"No miten jakaudutaan?" Albus tiedusteli, kun ihmiset heidän ympärillään alkoivat pystyttää omia noidankattiloitaan.
"Miten vain", Adela vastasi ryhtyen hänkin kasaamaan omaa kattilaansa.
"Olkaa te vaikka yhdessä", Rose sanoi ja vilkaisi Scorpiusta. "Minä tahdon pitää huolen, ettei tuo taas pilaa koko lientä. En nimittäin haluaisi, että kukaan tästä porukasta menettäisi aistejaan lopuksi ikäänsä."
Jostakin syystä Rose ei halunnut Scorpiuksen päätyvän Adelan pariksi. Johtui varmaankin siitä, että hänen serkkunsa näytti siltä, että olisi voinut maksaa vaikka viisikymmentä kaljuunaa vain saadakseen tehdä liemensä yhdessä Adelan kanssa. Sitäpaitsi niin kuin hän oli juuri sanonut, hän ei halunnut ystävänsä pilaavan jälleen yhtä taikajuomaa. Hänellä oli edelleen tuoreessa muistissa maanantain liemitunti, jolloin Albuksen noidankattila oli haljennut räjähtävän liemen voimasta. Olisi todellakin parasta, että hän huolehtisi liemen onnistumisesta.
"Mitä sinä teet?" Rose tiukkasi Scorpiuksen pienentäessä liekkejä padan alla.
"Eikö tuossa ohjeessa nimen omaa sanota, että liekit pitää pienentää?"
"Sanotaan joo, mutta ennen sitä siihen on lisättävä hyppysellinen kuivattuja siankärsämöitä. Voisitko mitenkään keskittyä tähän?"
"Yritän, mutta en voi vain sormia napsauttamalla lakata ajattelemasta sitä typerää ennustusta."
"Mitä miettimistä siinä on?"
"Mitäkö miettimistä?" Scorpius toisti epäuskoisesti. "Muistaakseni me emme vieläkään tiedä, mistä tapahtumista se kentauri yritti varoittaa."
"Muistaakseni me päädyimme siihen lopputulokseen, ettei sillä ennustuksella ole mitään merkitystä. Albushan juuri sanoi, että kentaurit tarkkailevat muutenkin jatkuvasti erilaisia enteitä. Miksi sinua kiinnostaa yhden kentaurin arvoituksellinen ennustus noin paljon?"
"Vaikka sinä oletkin päättänyt, ettet voi edes harkita minun teoriaani, en voi unohtaa ajatusta Voldemortin uudelleen paluusta."
Rose avasi suunsa kiukkuiseen vastalauseeseen, mutta Scorpius keskeytti hänet, ennen kuin hän ehti aloittaakaan.
"Mieti nyt Rose. Tapahtuma, joka ei ole uutta. Voldemort on palannut jo kerran. Tapahtuma, jota suurin osa ihmisistä ei aavista ennalta. Kukaan tuskin sinut mukaan lukien osaa odottaa Voldemortin uutta nousua. Tapahtuma, joka vaikuttaa muihinkin kuin ihmisiin. Viimeksikin Voldemortin toiminta vaikutti ihmisten lisäksi myös maahisiin, kentaureihin ja jopa kotitonttuihin. Kaikki vihjeet täsmäävät. Ole kiltti ja mieti sitä edes hetki."
"Älä viitsi Scorp! Minä en aio edes harkita tuollaista mahdollisuutta. Kuinka kauan minun on hoettava, ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista."
"Miksei olisi? Et voi väittää, että tuntisit kaikki taikuuden tuomat mahdollisuudet."
Rose tunsi kärsivällisyytensä hupenevan hyvää vauhtia. Lisäksi Scorpiuksen määrätietoinen perustelu horjutti hänen omaa asennettaan, vaikkakin hän tiesi olevansa oikeassa. Hänen oli vain saatava poika ymmärtämään teoriansa tolkuttomuus.
"Väitätkö vakavissasi, että Voldemort olisi kehittänyt keinon herättää itsensä kuolleista?"
"En, mutta entä jos joku hänen kuolonsyöjistään on tehnyt sen hänen puolestaan. Älä unohda, että hänellä on kuitenkin joitakin erittäin kyvykkäitä tukijoita."
"Siitä huolimatta. Lopeta jo!"
Rose oli kuin huomaamattaan korottanut ääntään, ja nyt jotkut oppilaat lähimmissä pöydissä olivat kääntyneet tuijottamaan heitä ja kuuntelemaan mielenkiinnolla keskustelua. hän ei kuitenkaan piitannut siitä. Hänen koko huomionsa oli suuntautunut raivostuttavaan vaaleahiuksiseen poikaan ja heidän yhä kiivaammaksi muuttuvaan väittelyynsä.
"Lopeta itse. Etkö edes hetkellisesti voisi yrittää lopettaa tuon Voldemortin hysteerisen pelkäämisen niin, että voisit yrittää nähdä tosiasiat tosiasioina. Ei asioiden kieltäminen ja pelkääminen muuta niitä miksikään."
"Pelkääminen? Minä en helvetti pelkää. Minä vain yritän saada sinut käyttämään vähän tervettä järkeä, mikäli sinulla sellaista edes on. Minä en tajua, miten voit olla noin vainoharhainen. Minusta tuntuu, että meistä kahdesta se olet sinä, joka pelkää Voldemortin paluuta niin paljon, että on näkevinään merkkejä siitä joka puolella."
Rose oli huutanut viimeiset sanansa sellaisella voimakkuudella, että joka ikinen oppilas oli unohtanut liemensä ja siirtynyt sen sijaan seuraamaan heidän tappeluaan. Professori Whitekin oli lähtenyt pujottelemaan pöytien välistä heitä kohti murhanhimoisen näköisenä. Albus yritti sanoa heille jotakin, mutta hänen äänensä hukkui täysin heidän huutaessaan toistensa päälle.
"Mikset sinä kerrankin voi myöntää olevasi väärässä ja hyväksyä, että olen ehkä oikeassa?" Scorpius huusi.
"Olen saanut totaallisesti tarpeekseni sinusta, sinun teorioistasi ja itsepäisyydestäsi!" Rose karjui samaan aikaan.
Valo välähti professori Whiten taikasauvan kärjestä, eikä kummankaan suusta kuulunut enää mitään. Rose näki Scorpiuksen edelleen aukovan suutaan, mutta mitään ei kuulunut. White oli kai saanut tarpeekseen huudosta, jonka yli kukaan tuskin kuuli omia ajatuksiaankaan. Rose mulkoili raivoissaan Whiten murhaavaa ilmettä. Oliko hänen ollut aivan pakko estää häntä huutamasta. Hänen päänsä tuntui olevan räjähtämispisteessä kaikista niistä asioista, jotka hän olisi enemmän kuin mielellään huutanut vieressään seisovalle pojalle.
"Ulos kumpikin", professori White sanoi vaarallisen matalalla äänellä. "Kirjoitatte minulle huomiseksi kumpikin kaksikymmentä jalkaa tämän liemen valmistuksesta ja vaikutuksesta. Ei vastaväitteitä."
Rose paiskoi tavaransa laukkuun ja syöksyi luokan ovesta ulos. Mitä kauemmaksi hän pääsisi luokasta ja etenkin Scorpiuksesta sen parempi. Hänen Scorpiuksensietokykynsä oli tullut tämän päivän osalta lopullisesti tiensä päähän, eikä hän aikonut antaa pojalle mahdollisuutta aukoa päätään Voldemortista enää yhtä ainutta kertaa. Oli suorastaan käsittämättömän typerää jopa Scorpiukselta saada päähänsä jotakin niin kaukaa haettua. Kaiken huipuksi poika näytti roikkuvan täysin perättömässä ajatuksessaan kynsin hampain suostumatta päästämään irti. Olisi parasta pysytellä mahdollisimman kaukana pojasta koko loppu päivä. He sopisivat kyllä aikanaan. Sen Rose tiesi hyvin aiemmilta kouluvuosilta. Heidän kummankin tempperamentit tuntien olisi kuitenkin viisaampaa odotella yön yli ennen seuraavaa pidempää keskustelua. Scorpius oli kyllä toinen hänen parhaista ystävistään, mutta toisinaan, kuten esimerkiksi tänään, hän ei voinut ajatellakaan koko poikaa ärsyyntymättä.
-
Ehdottomasti mukavaa luettavaa. Luin kaikki luvut peräjälkeen ja nyt odotan lisää. :)
Odotan mielenkiinnolla, miten ihmissuhteet muotoutuvat. Scorpius onkin hyvä tyyppi mikä yllätti positiivisesti. Rikot kivasti tuparajoja.
-
Oi miten ihanan pitkä luku!! Tässä tapahtui paljon kaikenlaista ja erityisesti lopun tulinen riita oli ihan paras :D
Ja hihhii Albus on niin ihastunut xD
Ei paljoa yllättänyt, ettei kentauri paljastanut paljoa, mutta aika mielenkiintoiselta vaikuttaa. Voisiko Voldemort palata vai onko kyseessä joku aivan muu?
Huijui en malta odottaa seuraavaa lukua :)
-
Tuohi: Kiitos paljon kommentista, ja kiva kun tykkäsit. :)
Saphira: Suuret kiitokset kommentista. :) Viimeistään muutaman luvun päästä alkaa tulla lisää vinkkejä siitä, mistä tossa ennustuksessa on kyse. Ehkä jo vähän aikasemminkin :D
A/N Tässä on nyt tää kuudes luku. Toivottavasti tykkäätte. Kaikenlaiset kommentit on erittäin tervetulleita! :)
6. Luku
"Sano sitten Punurmiolle, että olen sairaana", Rose muistutti, kun Albus oli lähdössä sen viikon viimeiselle tunnille.
Albus pyöräytti tuskastuneena silmiään ja huokaisi syvään. Tätä oli jatkunut jo kahden päivän ajan. Rosesta ja Scorpiuksesta jompikumpi oli ollut poissa joka ikiseltä tunnilta, joilla rohkelikot ja luihuiset olivat yhdessä. Kumpikin näytti vakaasti päättäneen olla tapaamatta toista, eikä mikään, mitä Albus sanoi muuttanut heidän mieliään.
"Etkö vain voisi yksinkertaisesti tulla sille tunnille ja lopettaa tuon älyttömän pelleilyn?"
"En", Rose vastasi tiukasti ja veti kätensä puuskaan. "Minä tulen Scorpiuksen kanssa samaan huoneeseen vasta sitten, kun helvetti jäätyy umpeen."
"Älä jaksa. Te olette tapelleet tarpeeksi monta kertaa tällä tavalla aiemminkin, joten minä kyllä tiedän, ettei tuo kestä kuin korkeintaan viikon. Kannattaako sinun siis jäädä kolmesta aineesta jälkeen vain siksi, että Scorpiuskin sattuu olemaan niillä tunneilla?"
"Kyllä minun kannattaa. En siedä sitä tyyppiä silmissäni."
"Hyvä on. Omapahan on asiasi. Älä sitten valita minulle, kun olet pihallan ja jäljessä ennustamisen lisäksi myös liemissä ja pimeyden voimilta suojautumisessa."
"Joo joo. Painu pitämään tuota saarnaasi vaihteeksi Scorpiukselle. Hän on jättänyt vähintään yhtä monta tuntia väliin kuin minäkin."
"Olen minä hänelle puhunutkin Te olette vain kumpikin niin paksupäisiä, että saisin luultavasti seinätkin kuuntelemaan itseäni paremmin kuin teidät."
"Onko se tulossa?" Scorpius huusi toisesta päästä käytävää heti, kun sai Albuksen näköpiiriinsä.
"Ei ole", Albus sanoi tympääntyneenä.
"Hyvä. Minä nimittäin tein tällä kertaa läksyt, joten hyvä, etten tehnyt niitä turhaan. Jollen olisi voinut tulla tunnille koko homma olisi mennyt ihan hukkaan."
"Olisit sinä voinut ihan hyvin tulla tunnille, vaikka Rosekin olisi tullut", Albus sanoi ja pudotti laukkunsa tömähtäen lattialle kattoluukun alapuolelle.
"En olisi. Minä en jaksa kuunnella sitä valitusta ja vinkumista ja haukkumista, jonka hän järjestää heti minut nähdessään."
Albus sulki silmänsä ja rukoili kärsivällisyyttä. Aikaisemmista kokemuksistaan hän tiesi, että hänen elämänsä muutamat seuraavat päivät tulisivat olemaan vähintään yhtä kamalia kuin tämäkin. Hänellä oli kaksi upeaa ystävää, mutta riidellessään keskenään heistä tuli suorastaan raivostuttavia. Kumpikaan ei suostunut antamaan milliäkään periksi, eikä sovinnon tekemisestä näin ollen tullut yhtään mitään. Edellisenä päivänä hän oli jo hetken ehtinyt elätellä toiveita nopeasta sovinnosta, mutta toiveet olivat kariutuneet mikäli mahdollista vielä aikaisempaakin suurempaan tappeluun. Eilen yön yli asiaa pohdittuaan Rose oli aamulla ilmoittanut päättäneensä keskustella asiat rauhallisesti halki Scorpiuksen kanssa. Hän oli tuskin uskonut korviaan ja onnitellut Rosea aikuistumisesta, mutta ilo oli ollut lyhytaikainen. Kaksikon keskustelu oli kestänyt tuskin viittäkään minuuttia, kunnes Albus oli katsonut parhaimmaksi johdattaa heidät suuresta salista hiljaiseen käytävään jatkamaan yhä äänekkäämmäksi muuttunutta keskusteluaan. Lopulta hän oli katsonut parhaaksi levittää kilpiloitsun tappelevan kaksikon väliin, jotteivat he olisi saaneet päähänsä alkaa käyttää taikasauvoja.
"Miksei hän vain voi hyväksyä sitä, että minunkin teoriassani voisi olla jotakin järkeä? Eikö hän voisi edes hetken pohtia sitä?"
"Olet miettinyt tuota jo vaikka miten monta kertaa. Sitäpaitsi minä en oikein usko itsekään, että Voldemort voisi palata."
"Et sinä sentään ala huutamaan minulle pää punaisena, jos vain erehdynkin sanomaan sanankin, joka viittaisi siihen suuntaan."
"Kuka huutaa pää punaisena ja miksi?" Heidän luokseen parhaillaan saapuva Adela kysyi kiinnostuneena.
"Rose", Scorpius vastasi happamasti.
"Mistä te oikein aloititte sen riidan. Kuulinhan minä sen, mitä te puhuitte liemitunnilla, mutten vieläkään ihan tajua, mistä koko keskustelu lähti. Miksi te yhtäkkiä pohditte Voldemortia ja hänen palaamismahdollisuuksiaan?"
"Joku kentauri alkoi esittää ennustuksia Scorpiukselle silloin sielä jälki-istunnossa kielletyssä metsässä. Se ennustus vain sai hänet pohtimaan voisiko se viitata Voldemortin paluuseen. Rose ei ihan sulattanut tätä ajatusta", Albus kiiruhti selittämään.
"Sinä et sanonut minulle sanaakaan mistään ennustuksesta", Adela sanoi aavistuksen ärsyyntyneenä Scorpiukselle.
"Anteeksi. Ajattelin, etten turhaan huolestuttaisi sinua nyt, kun, tai siis..."
"Olisit sinä ihan hyvin voinut sen kertoa."
Kun he olivat saaneet koko tarinan ennustuksineen päivineen kerrotuksi Adelalle, keskusteluun ei enää juuri ollut aikaa. Professori Punurmio avasi nimittäin samalla hetkellä kattoluukun ja laski hopeiset tikkaat alas. Luokassa he hakeutuivat kuitenkin samaan nurkkaan voidakseen jatkaa keskeytynyttä keskusteluaan, joka kiinnosti heitä kaikkia huomattavasti enemmän kuin kädestä ennustaminen. Professori Punurmion annettua ohjeet luokassa alkoi sen verran kova meteli, että sen suojissa saattoi hyvinkin käydä yksityistä keskustelua ilman, että kukaan sivullinen kuuli.
"Sinä siis uskot, että se kentauri yritti varoittaa meitä Voldemortin uudelleensyntymästä", Adela varmisti kulmat mietteliäästi kurtussa.
"En minä niin sanonut. Mietin vain, voisiko se olla mahdollista. Se nimittäin sopisi minusta täydellisesti siihen ennustukseen. Ja kun ottaa lisäksi huomioon sen hyökkäyksen..."
Adelan kasvoilla kävi surullinen ilme, mutta hän sai nopeasti itsensä kootuksi.
"Niin onhan se tietysti totta. Mietin itseasiassa sitä hiukan itsekin sen jälkeen kun olin saanut tietää siitä ministeriön tapahtumasta. Oletko muuten kertonut tästä kenellekään meidän kolmen lisäksi?"
"En muille kuin Hagridille. Olen kyllä miettinyt pitäisikö minun."
"Kerro", Adela sanoi päättäväisesti. "Asia voi olla hyvin tärkeä, vaikkei se liittyisikään millään tavalla Voldemortiin. Ei sen kertomisesta mitään vahinkoakaan voi olla."
Sinä iltana Scorpius seisoi rehtorin kansliaan johtavan oven takana. Hän oli jo pariin otteeseen nostanut kätensä ilmaan koputtaakseen oveen, mutta oli aina laskenut sen viime hetkellä. Kannattiko koko jutusta sanoa sanaakaan? Oliko mitään järkeä alkaa häiritä McGarmiwaa sellaisella? Toisaalta mistä lähtien hän muka oli miettinyt kahdesti opettajan häiritsemistä. McGarmiwa oli joskus itse sanonut, ettei ollut kertaakaan Weasleyn kaksosten lähdön jälkeen tavannut oppilasta, joka olisi viettänyt aikaa yhtä paljon jälki-istunnoissa kuin hän.
Rosen sanat tulivat jälleen hänen mieleensä. Rose oli syyttänyt häntä eilen jälleen kerran turhasta levottomuuden kylvämisestä ja ihmisten huolestuttamisesta. Hän oli varma, ettei Rose ymmärtäisi hänen menemistään McGarmiwan puheille. Toisaalta mikä vain, mikä ärsytti Roseaa, oli tällä hetkellä hänen mielestään ainoastaan hyvä asia. Tämä ajatus sai hänet heittämään kaikki epäilykset sivuun ja koputtamaan napakasti rehtorin kanslian tummaan puuoveen.
Rehtori katseli häntä epäluuloisesti neliskanttisten silmälasiensa yli hänen seisahdettuaan rehtorin pöydän eteen.
"Iltaa herra Malfoy. Älä vain sano, että joku opettajista on lähettänyt sinut tänne. Minusta tuntuu, että käytän suurimman osan työajastani oppilaiden puhutteluihin."
"Ei mitään sellaista. Enhän minä koskaan tee mitään sääntöjen vastaista", Scorpius sanoi väläyttäen viattoman hymyn ankaran näköiselle naiselle.
Professori McGarmiwan silmät kapenivat uhkaavasti, ja Scorpius päätti, ettei hänen huumorintajuaan kannattanut koetella.
"Minä vain halusin kertoa yhden jutun, ja saat itse päättää, onko se tärkeää vai ei. Olin yhdessä jälki-istunnossa tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, ja yksi kentauri esitti minulle aika erikoisen ennustuksen."
Hänen päästyään tarinansa loppuun professori McGarmiwan ankara ilme oli korvautunut mietteliäisyydellä. Hän katsahti Scorpiusta terävästi ja pyysi saada kuulla koko ennustuksen uudelleen niin sanatarkasti kuin mahdollista.
"En osaa vielä sanoa, kuinka paljon tuolla on merkitystä. En ole ikinä juurikaan välittänyt ennustuksista, mutta toisaalta... Minun on parasta puhua tästä muun henkilökunnan ja muutaman muun ihmisen kanssa."
Hän vilkaisi syrjäsilmällä kanslian takaseinällä riippuvaa suurta Albus Dumbledoren kuvaa. Scorpiuksella oli melko tarkka aavistus siitä, kenen kanssa McGarmiwa keskustelisi heti hänen lähdettyään. Muotokuva ei kuitenkaan näyttänyt haluavan odottaa mielipiteensä kanssa.
"Minerva, minä tiedän, ettet sinä yleensä anna paljonkaan painoarvoa ennustuksille. Minä kuitenkin kehottaisin sinua miettimään tarkasti, ennen kuin unohdat nämä sanat. Velhoilla on omat taikavoimansa ja kykynsä, mutta niin on muillakin olennoilla. Kentaurit ovat aina olleet meitä parempia tulkitsemaan tulevaisuuden enteitä."
McGarmiwa nyökkäsi muotokuvalle ja siirsi huomionsa vielä hetkeksi Scorpiukseen.
"En suosittele sinua levittämään kovin paljoa tätä kuulemaasi ennustusta ainakaan koulutovereillesi. Monihan tietysti kuulikin jo osan siitä sinun ja Rose Weasleyn riidan aikana liemitunnilla. Kiitos kuitenkin, että kerroit tästä minulle."
"Selvä professori", Scorpius sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Juuri ennen kuin avasi oven hän kääntyi vielä rehtoriin päin.
"Kuulitko sinä mistä me tappelimme?"
"Kuulin kyllä."
"No mitä mieltä itse olet?" Scorpius kysyi innokkaana kuulemaan vastauksen.
"Alahan mennä. Minulla on paljon tekemistä."
Rehtori nousi ylös, kiersi pöydän ja avasi oven Scorpiukselle viitaten häntä poistumaan. Scorpius lähti avatusta ovesta arvaten, ettei saisi vastausta kysymykseensä ainakaan tällä kertaa.
"Kävitkö McGarmiwan luona?" Albuksen ääni huikkasi Scorpiuksen takaa hänen kulkiessaan kirjaston ohi.
"Kävin", Scorpius vastasi kääntyen katsomaan Albusta, joka tuli parhaillaan kirjastosta ulos valtava kirjapino sylissään.
"No mitä hän sanoi?" Albus kysyi uteliaana ja laski pitelemänsä opukset lattialle seinän viereen.
"Eipä oikein mitään. Kiitti vain siitä, että kerroin sen hänelle ja ilmoitti, ettei osaa vielä sanoa onko koko ennustuksella mitään merkitystä. Dumbledoren muotokuva käski häntä kuitenkin miettimään sitä kunnolla. Hän ainakin tuntui ajattelevan, että se voisi olla jotenkin tärkeä."
"Mielenkiintoista. Jos Dumbledore on sitä mieltä, että sitä ennustusta sietää pohtia tarkemminkin, minä haluan kyllä tosiaan saada selville mitä se tarkoittaa. Dumbledorehan oli paras velho josta kukaan on kuullut. Luotan hänen arviointikykyynsä, vaikka hän sitten olisikin vain taulu."
"Niin", Scorpius vastasi hajamielisesti.
Hän oli juuri muistanut jotakin ,minkä oli jo melkein ehtinyt unohtaa. Niin merkityksettömältä se oli silloin tuntunut.
"Tajusin juuri yhden jutun", hän sanoi Albukselle. "Nottin ja Goylen isät kävivät meillä viime kesänä. He tulivat puhumaan isälle jotain, ja muistan, että panin koko jutun merkille, koska he eivät koskaan aiemmin ole käyneet meillä. Isä katkaisi välinsä suurimpaan osaan kuolonsyöjiä tukeneista koulukavereistaan heti sodan jälkeen. En kuunnellut sen tarkemmin Mistä he puhuivat, koska olin juuri silloin lähdössä teidän kanssanne viistokujalle. Sitäpaitsi he vetäytyivät pihalle puhumaan varmaankin juuri siksi, ettei kukaan kuulisi heitä. Kuulin vain, kuinka Nott sanoi isälle, ettei kieltäytymisestä koituisi kuin haittaa hänelle ja hänen perheelleen. Aloin vain miettiä, olisivatko he juuri silloin yrittäneet käskeä isää osallistumaan siihen hyökkäykseen ja kaikkeen, mitä he nyt ikinä suunnittelevatkaan."
"Sinä siis tarkoitat, että he olisivat käyneet pyytämässä isääsi takaisin kuolonsyöjien riveihin?" Albus varmisti hiukan epäileväinen ilme kasvoillaan.
"Niin juuri. Jos joidenkin vanhemmat kuuluvat näihin nykyisiin kuolonsyöjiin, niin takuulla sen porukan."
"Mutta miksi ihmeessä he olisivat käyneet pyytämässä sinunkin isääsi. Hänhän on aika selkeästi luopunut kaikesta, mikä liittäisi hänet kuolonsyöjiin. Sehän olisi ollut todella vaarallista heille. Entä jos isäsi olisi ilmiantanut heidät. Miksi he olisivat ottaneet sellaisen riskin?"
"Ehkä he yrittävät koota mahdollisimman paljon porukkaa Voldemortin uutta nousua varten."
"Anteeksi vain Scorp, mutta minä en vieläkään usko, että Voldemort olisi palaamassa."
"Miten vain", Scorpius sanoi viitsimättä alkaa väittelemään asiasta Albuksenkin kanssa. "Ehkä he keräsivät porukkaa sitten vain sitä hyökkäystä varten."
"Ehkä. Tuletko muuten meidän oleskeluhuoneeseen?" Albus kysäisi vaihtaen puheenaihetta.
"En. Minulla on läksyjä. Voisin jättää ne tekemättä ja tulla, mutta Rose on siellä. Minä en jaksa kuunnella häntä. Nähdään mielummin huomenna aamulla suuressa salissa. Sano muuten Roselle, että hän voisi yrittää hiukan avartaa mieltään hyväksymään muidenkin ihmisten ajatuksia."
"Minä en sano hänelle yhtään mitään", Albus sanoi päättäväisesti. "Nähdään sitten huomenna."
He erosivat toisistaan, ja Scorpius lähti mieli täynnä erilaisia teorioita kohti tyrmiä. Hän oli lähes sata prosenttisen varma, että ainakin Goylen ja Nottin vanhemmat olivat kuolonsyöjiä. Laureenin ja Greenfieldin perheistä hän ei tiennyt juuri mitään, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä nämäkin olivat tekemisissä entisten Voldemortin tukijoiden kanssa.
Hän oli laskeutumassa tyrmiin johtavia kiviportaita, kun jokin liikahti varjoissa hänen vasemmalla puolellaan.
"Malfoy", Nott sanoi kalseasti astuessaan eteenpäin tukkimaan häneltä tien. "Luulisi sinun jo oppineen, että seinilläkin voi olla korvat."
"Mitä sinä höpiset?"
"Minusta vähän tuntuu, etteivät meidän tai meidän vanhempiemme tekemiset kuulu sinulle millään lailla."
Silloin Scorpius tajusi. Nott oli kuullut koko keskustelun, jonka he juuri olivat käyneet Albuksen kanssa. Ilmeisesti samaisen keskustelun olivat kuulleet Nottin kaveritkin, sillä Adam Greenfield asteli portaita ylös Nottin viereen Goylen ja Laureenin kiertäessä hänen taakseen.
"Tämä on koulu eikö niin. Me päätimme auttaa sinua oppimaan yhden elämän kannalta äärimmäisen tärkeän seikan. Pysy erossa muiden asioista ja pidä suusi kiinni meidän sukulaisistamme."
"Kiitos vain, mutta taidan hankkia oppini mieluummin kirjoista kuin teiltä. Niiden opetuksissa saattaa nimittäin toisinaan olla jotakin hyödyllistäkin", Scorpius tokaisi itsevarmasti.
Tyynestä ulkokuorestaan huolimatta hän tunsi pienen levottomuuden ailahduksen sisällään. Hän oli yksin neljää vastaan. Jos tappelu syntyisi, hän olisi auttamatta alakynnessä.
"Sinuna lopettaisin suun soittamisen lyhyeen. Mikäli et ole huomannut, meitä on neljä ja sinua vain yksi", Goyle kommentoi hänen takaansa.
"Upeaa Goyle. Olet oppinut laskemaan pidemmälle kuin kahteen."
Hän tiesi, että olisi ollut viisaampaa vain pitää suunsa kiinni, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän ei voinut Antaa näiden neljän uhkailla itseään. Sitäpaitsi mitä hän ikinä sanoisikaan tai jättäisi sanomatta, se ei auttaisi häntä lainkaan. Tämä porukka oli piinannut häntä jo kuusi vuotta koko ajan kovemmin ottein. Olikohan nyt sitten tullut se hetki, jolloin hän joutuisi avoimeen tappeluun yksin tuota nelikkoa vastaan.
"Aloitetaanko jo?" Vieras ääni tiedusteli jostakin hänen takaansa.
Kääntyessään hän näki tutun kuudesluokkalaisen pojan, jonka seuraa hän oli pari päivää sitten vältellyt suuressa salissakin. Hänen vierellään seisoi joku hänen häijysti hymyilevä ystävänsä.
"Ihan kohta", Nott sanoi kierosti virnistäen. "Oletteko jo asettaneet kaikki suojaukset?"
"Joo ollaan. Laitettiin äänenvaimennusloitsut portaiden ylä- ja alapäähän ja muutama hyvä harhautustaika päälle."
"Hyvä hyvä."
"Tarvitsetteko te ihan totta kuusi tyyppiä uskaltaaksenne käydä minun kimppuuni. Minä olen yksin niin kuin te juuri totesitte."
"Tuo juuri erottaa luihuiset rohkelikoista. Me emme ajattele jatkuvasti yksinomaa jotakin naurettavaa kunniantuntoa. Me vain varmistamme, että homma onnistuu takuuvarmasti ja se siitä. Mutta ethän sinä toisaalta ole koskaan mikään kunnon luihuinen ollutkaan, joten ethän sinä voi sitä ymmärtää. Sinähän vietät kaiken vapaa-aikasikin Potterin pennun ja Weasleyn verenpetturikakaran kanssa."
"Pidä turpasi kiinni minun ystävistäni", Scorpius kivahti ja mulkaisi pahasti Nottia.
"Me olemme varoittaneet sinua useaan otteeseen veljeilemästä niiden kanssa. Tuo äskeinen juttutuokiosi meidän sukulaisistamme oli se kuuluisa viimeinen pisara. Päätettiin, että sinun on aika saada opetus, josta on sinulle hyötyä, jos vain olet hengissä käsittelymme jälkeen."
"Haluatteko te sitten koko porukka Azgabaniin. Jollet satu tietämään, anteeksiantamattomat kiroukset johtavat suorinta tietä vankilaan, ja vaikkette käyttäisikään niitä, kuoleman tuottaminen on ihan yhtä paha rikos."
"Sinulla olisi oltava todisteita meitä vastaan. Emmekä me oikeastaan välitä saammeko potkut vai emme. Meillä on muutakin tekemistä kuin istua täällä neljän seinän sisällä opiskelemassa jotakin pimeyden voimilta suojautumisen kaltaista roskaa. Karkotaseet!"
Nott oli vetäissyt sauvansa esiin ja loihtinut niin nopeasti, että hän sai hädin tuskin pidetyksi sauvan hallussaan. Kuudesta suunnasta lentävät kiroukset tulivat niin nopeaan tahtiin, ettei hänellä ollut toivoakaan vastahyökkäyksestä. Ainut mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää säilyttää jonkinlainen puolustusasema seinän vieressä. Jos hän joutuisi keskelle portaikkoa, hänen pelinsä olisi saman tien pelattu. Goylen, Laureenin ja kahden kuudesluokkalaisen loitsut sinkosivat joitakin porrasaskelmia ylempää, joka teki niiden torjumisesta entistäkin vaikeampaa.
Laureenin kirous oli ensimmäinen, joka pääsi hänen puolustuksestaan läpi. Hänen kilpiloitsunsa ei aivan ennättänyt estämään oranssia valosuihkua, joka sai aikaan syvän haavan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle. Haavasta tuli runsaasti verta, joka valui silmille ja haittasi näkemistä. Taistelua oli käyty tuskin minuuttiakaan, ja jo nyt hän oli selkeästi häviöllä. Paitsi että avohaava oli tuskallisen kipeä, se myös häiritsi hänen puolustautumistaan. Hänen oli koko ajan yritettävä pyyhkiä haavasta noruvaa verta silmiltään nähdäkseen tarkasti, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Vaikka hän olikin vuosikurssinsa parhaita pimeyden voimilta suojautumisessa, hän tiesi, ettei kamppailu kestäisi enää kauaa. Hyökkääjiä oli yksinkertaisesti liikaa.
Ensimmäisen anteeksiantamattoman kirouksen häneen langetti Nott. Kidutuskirous melkein hipoi häntä kiitäessään vastapäiseen seinään ja pirstoessaan siitä irti suuren lohkareen. Vain hetkeä myöhemmin ensimmäinen kidutuskirous osui häneen itseensä saaden hänet hetkellisesti täysin puolustuskyvyttömäksi. Sauvansa menettäessään ja jälleen uuden kidutuskirouksen osuessa häneen, hän tajusi ensimmäisten muutaman minuutin olleen pelkkää leikkiä hänen kustannuksellaan. Nyt alkaisi heidän varsinainen opetuksensa.
Samaan aikaan rohkelikon oleskeluhuoneessa Rose tyhjensi laukkuaan takan edessä seisovalle pienelle pöydälle, jonka ääressä he tekivät läksyjään Albuksen kanssa.
"Minä en ymmärrä tätä. VarmasTi minä pakkasin sen mukaan viimeksi kun olin tunnilla keskiviikkona."
"Minkä sinä nyt olet hukannut?" Albus kysyi viimeisteltyään tähtikarttansa ja taiteltuaan sen laukkuunsa.
"Taikajuomakirjani."
Albus tyrskähti pidätellystä naurusta.
"Mitä hauskaa siinä on?" Rose kysyi hiukan ärtyneenä.
"Se vain, etten ihmettelisi, vaikka olisit unohtanut sinne silloin keskiviikkona koko laukkusi. Lähdit nimittäin sen verran nopeasti sieltä luokasta että..."
Albus purskahti nyt peittelemättömään nauruun muistellessaan ilmeisesti rosen railakasta luokasta poistumista. Muisto sai edelleen Rosen kiehumaan.
"Minun on löydettävä se kirja. White nylkee minut, jos menen sinne jo toista kertaa läksyt tekemättä. En tehnyt silloin keskiviikoksikaan mitään. En edes muista oliko sille päivälle läksyjä. Varmaan oli, mutta jätin vain tekemättä. Enkä minä ollut eilen koko tunnilla."
"Käy katsomassa luokasta", Albus ehdotti samalla kelloaan vilkaisten. "Sinulla on vielä melkein tunti aikaa ennen kuin käytävillä hiiviskely muuttuu kielletyksi."
"Ei se haittaisi, vaikka se olisikin kielletty. Minä vain lainaisin serkultani näkymättömyysviittaa ja kelmien karttaa, jotka tämä kyseinen serkku tietysti lainaisi minulle hetkeäkään epäröimättä eikö niin?"
"Olet uskomaton. Niinhän tämä serkku varmaankin lainaisi, koska ei jaksaisi kuunnella valitustasi ja syytöksiäsi tekemättömistä läksyistä."
Rose nauroi ja viskasi rypistetyn esseenaloituksensa tuleen.
"Minun on varmaan oikeasti lähdettävä etsimään se kirja. Ilman sitä tuosta aineesta ei tule yhtään mitään. Tuokin oli täysin epäonnistunut yritys", hän sanoi viitaten iloisesti takassa palavaan esseeseensä.
Käytävät olivat lähes autioita Rosen kulkiessa niitä pitkin matkallaan kohti liemien luokkaa. Niin paljon kuin hän inhosikin menemistä liemien luokkaan, jossa White saattaisi yllättää hänet, hänen olisi löydettävä kirjansa, mikäli halusi menestyä liemissä edes jotenkuten.
Maan alla sijaitsevat tyrmät olivat tuntuneet hänestä aina jokseenkin aavemmaisilta, eikä tämä ilta ollut poikkeus. Ilma tuntui viilenevän koko aja mitä lähemmäksi tyrmiä hän tuli. Alas tyrmiin johtavien portaiden yläpäässä hän hytisi jo kylmästä koulukaapunsa sisällä. Jälleen kerran hän ihmetteli, miten luihuiset pystyivät viettämään aikaansa sielä alhaalla jäätymättä hengiltä.
Portaiden puolivälissä jokin aivan rappusten juurella kiinnitti hänen huomionsa. Hiukan alemmas ehdittyään hän tajusi kauhukseen, että lattialla soihtujen kelmeässä valossa makasi ihminen ilmeisesti täysin tajuttomana. Hänen sydämensä oli pysähtyä hänen tunnistaessaan henkilön. Platinanvaaleista hiuksista ei voinut erehtyä. Muutamalla harppauksella hän oli pojan luona. Kädet kauhusta täristen hän kiepautti ystävänsä selälleen peläten mitä näkisi. Hän ei voinut olla...
Pojan kasvoilla ja vaatteilla oli veritahroja, mutta hengissä tämä yhtä kaikki oli. Hän ei reagoinut mihinkään, mitä Rose sanoi tai teki, mutta Rosen onnistui löytää pulssi pojan ranteesta. Scorpiuksen kasvoissa ja rintakehässä oli kuitenkin useampi kuin yksi viiltohaava, eikä Rose voinut mistään tietää mitä kirouksia häneen oli mahdollisesti käytetty. Paniikki tuntui hitaasti kasvavan hänen sisällään. Pitäisikö hänen kuljettaa ystävänsä sairaalasiipeen vai käydä hakemassa joku muu paikalle. Lopulta hän kallistui jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Hän ei voinut olla varma, ettei aiheuttaisi lisää vahinkoa lähtemällä leijuttamaan poikaa sairaalasiipeen itsekseen. Olisi turvallisinta hakea matami Pomfrey.
Puolta tuntia myöhemmin Matami Pomfrey käänsi huomionsa viimein Roseen ja Albukseen.
"Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Hän paranee täysin parissa päivässä, mutta minua kyllä kiinnostaisi tietää, kuka hänen kimppuunsa on hyökännyt. Jollen aivan täysin erehdy, häneen on käytetty kidutuskirousta useammin kuin kerran."
Helpotus oli hyökynyt Rosen läpi hänen kuullessaan ystävänsä paranevan täysin, mutta nyt helpotus oli korvautunut epäuskolla.
"Kidutuskirousta?" Hän kysyi korviaan uskomatta. "Sehän on laiton."
"Niin on. Täytyy toivoa, että hän voi kertoa herätessään keitä päällekävijät olivat. Rehtoriakin varmasti kiinnostaisi se kovasti. Luulisin, että syylliset erotetaan saman tien heti, kun heidät vain saadaan kiinni. Jos he eivät ole alaikäisiä, Azgabaniin joutuminen on melko varmaa. Tietysti tarvitaan muitakin Todisteita kuin herra Malfoyn kertomus.
Sairaalasiiven ovi lennähti auki, ja kiukkuisen ja huolestuneen näköinen professori McGarmiwa marssi siitä sisään.
"Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin puhetta jostakin tappelusta."
"Scorpius Malfoy löydettiin tyrmiin johtavien portaiden alapäästä tajuttomana. Ilmeisesti jotkut hyökkäsivät hänen kimppuunsa, tai niin minä ainakin päättelin tutkittuani hänet."
"Onko jotain vakavaa sattunut?"
"Ei mitään, mitä en pystyisi korjaamaan ennalleen parissa päivässä. Se mikä minua enemän huolestuttaa on se, että löysin hänestä jälkiä kidutuskirouksen käytöstä."
McGarmiwan suu oli loksahtanut auki, ja sillä hetkellä hän näytti vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin millaiseksi Rose tunsi olonsa.
"Mutta... Mutta sehän on anteeksi antamaton kirous. Ei kai kukaan oppilaista..."
"Minusta todennäköisempää on, että sen tekivät oppilaat kuin se, että sen olisi tehnyt joku henkilökunnasta", matami Pomfrey sanoi järkevästi ja veti verhot Scorpiuksen sängyn ympärille.
Hetken he kaikki seisoivat hiljaa jokainen omiin ajatuksiinsa vajonneena. Viimein professori McGarmiwa kuitenkin katkaisi hiljaisuuden.
"Minulla on vakaa epäilys siitä, mistä tuvasta syylliset löytyvät. Tietenkään en voi olla varma ilman todisteita, mutta joka kerta, kun jotakin tällaista sattuu, osapuolet ovat olleet Malfoy ja jotkut muut luihuisesta. Tämä tilanne ei voi jatkua tällaisena. Jotakin on tehtävä. Tämä heidän vihanpitonsa on alkanut muuttua vähän turhan vakavaksi. Minun tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että kunhan vain syylliset saadaan kiinni, jokainen anteeksiantamatonta kirousta käyttänyt erotetaan saman tien."
"Mitä tälle tilanteelle muka voi tehdä?" Rose kysyi yrittäen pysytellä rauhallisena. "Muutama tyyppi meidän vuosikursiltamme on inhonnut häntä aina. He ovat olleet hänen kimpussaan suunnilleen siitä lähtien, kun me aloitimme ensimmäisen luokan."
"Olen harkinnut tätä jo jonkin aikaa, mutten ole tähän asti varma kannattaisiko se. Sellaista ei ole oikeastaan koskaan tehty sinä aikana, kun minä olen ollut töissä täällä."
"Mitä ei ole tehty? Professori", Rose lisäsi nähdessään ankaran ilmeen rehtorin kasvoilla.
"Olen suunnitellut siirtäväni hänet muualle luihuisesta. Tietysti vain lajitteluhatun suostumuksella. Se saa sanoa mielipiteensä siitä, missä Malfoyn on parasta viettää viimeinen vuotensa."
-
Jälleen loistavaa tekstiä. :)
Hyvä, että ennustuksesta tulee lisää tietoja suhteellisen pian.
Voi Scorpius-parkaa, mihin joutui. Toivottavasti lajitteluhattu on suosiollinen.
Lisää!
-
Edelleen iha sikamielenkiintonen ficci! :) Mielenkiinnolla odotan, mihin tupaan lajitteluhattu mahollisesti Scorpiuksen muuttaa! ;D
-
Ohhoh enpä osannut odottaa tuota McGarmiwan päätöstä!
Taas hyvin kirjoitettu luku. Rosen ja Scorpiuksrn mykkäkoulu huvitti aika paljon xD Ja jotenkin arvasin, että Rose löytää Scorpiuksen.
Tästä luvusta huomaa, että ihan selkeästi jotain suurta on tekeillä. Ja voi en malta odottaa Scorpin mahdollista siirtymistä Rohkelikkoon :3
-
Tuohi, Tuuba ja Saphira: Kiitos paljon kaikille kommenteista, ne piristää aina! :) Tässä luvussa ratkeaa sekin, mihin tupaan Scorpius pääsee. :D
A/N Sorry kun tän jatkon kanssa nyt kesti se reilu viikko, vaikka nyt loman aikana yritänkin näitä tänne suht nopeasti lisäillä. Tässä tää nyt sit kuitenkin olis. :) Tää ficci muuten muutti suuresta salista tänne, koska aloin vähän miettiä tota ikärajaa uusiks, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei tää nyt ihan ehkä kuitenkaan k-15 ikärajaa tuu tarviimaan. :D
7. Luku
Kello ei ollut edes seitsemää, kun Rose kiiruhti seuraavana aamuna kohti sairaalasiipeä. Hän tiesi vallan mainiosti, ettei siellä istuminen hyödyttänyt mitään eikä ketään, mutta jostakin syystä hän ei saanut rauhaa itsekseen rohkelikkotornissa. Albus nukkui edelleen, eikä Rose ollut viitsinyt herättää häntä tähän aikaan lauantaiaamuna vain siksi, ettei joutuisi valvomaan yksin. Sairaalasiiven lähestyessä hän toivoi hartaasti, että Scorpius olisi jo tajuissaan. Vaikka hän luottikin matami Pomfreyhyn, olisi ihanaa nähdä omin silmin Scorpiuksen olevan kunnossa.
Sairaalasiipi oli täysin autio, kuten hän oli olettanutkin. Onneksi ovi oli kuitenkin jätetty lukitsematta. Rosella oli vahva epäilys, ettei matami Pomfrey olisi ollut kovin tyytyväinen, jos hän olisi marssinut omine lupineen sisälle alohomora-loitsun avulla.
Kaikki muut huoneen sängyt näyttivät olevan tyhjillään. Ainoastaan yhden ympärille oli vedetty verhot. Rose vetäisi seinän viereltä tuolin itselleen ja nykäisisänkyä ympäröivät verhot auki. Scorpius makasi kyljellään kasvot Rosesta pois päin kääntyneinä. Vaaleat hiukset olivat sekaisin tyynyllä, ja poika näytti nukkuvan sikeästi. Rose istahti tuolille päättäen olla yrittämättä herättää poikaa ainakaan vielä. Jotakin tekemistä saadakseen hän alkoi harjoitella värinvaihdosloitsua. Lipetit oli sitäpaitsi antanut läksyksi kyseisen loitsun kertaamisen. Ainakaanhänen ei tarvitsisi huomenna uhrata aikaansa loitsujen läksyihin.
Hän oli aina ollut hyvä loitsuissa, eikä tämäkään taika tuottanut ongelmia. Seinien tapetit muuttuivat tuossa tuokiossa kermanvaaleista punakultaisiksi. Hän oli parhaillaan muuntamassa vastapäisellä seinustalla olevan sängyn verhoja samansävyisiksi, kun hänen keskittymisensä katkaisi viereiseltä sängyltä kuuluva vuodevaatteiden kahahdus.
Hän unohti verhot saman tien ja kääntyi katsomaan. Scorpius oli kääntynyt ympäri, ja avasi nyt räpytellen silmiään.
"Huomenta", Rose sanoi ilahtuneena.
Oli tosiaankin kannattanut tulla paikalle aikaisin.
"Huomenta. Missä ihmeessä me olemme?" Scorpius kysyi kierrättäen katsettaan rohkelikon väreissä loistavissa seinissä.
"Sairaalasiivessä. Minulla oli vain tylsää, kun odottelin, että heräät. Kertasin ajankuluksi värinvaihdosloitsua. Mutta miten sinä voit?"
"Älä aloita. Olen varma, että heti, kun Matami Pomfrey huomaa minun olevan hereillä, hän aloittaa oikean vuosisadan ristikuulustelun."
"Vastaa nyt kuitenkin", Rose vaati. "Ei ollut kovin kivaa löytää sinua sieltä käytävältä."
"Sinäkö minut löysit?"
"Minä juuri. Lähdin hakemaan taikajuomakirjaani luokasta ja löysin sinut niiden tyrmiin johtavien portaiden alapäästä."
"Ai okei. Kiitos, että toit minut tänne, etkä yrittänyt parantaa minua itse", Scorpius sanoi virnistäen.
"Yritätkö sinä vihjailla, etten olisi osannut tehdä sitä kunnolla?" Rose kysyi voimatta estää hymyä leviämästä kasvoilleen.
Oli vain niin Scorpiuksen tapaista esittää kiitokset huumoriin piilotettuina.
"Mitä oikein tapahtui? Matami Pomfrey sanoi, että joku luultavasti käytti sinuun kidutuskirousta. Keitä ne hyökkääjät edes olivat?"
"Keitäpä muitakaan kuin Goyle, Nott, Laureen ja Greenfield. Ne olivat ottaneet hauskanpitoon mukaan pari kuudesluokkalaistakin. Ja Matami Pomfey oli oikeassa. Ne käyttivät kidutuskirousta useampaankin otteeseen."
"Oliko niitä kuusi?" Rose kysyi korviaan uskomatta.
"Oli", Scorpius vastasi ilottomasti naurahtaen.
Rose ei ehtinyt vastata, kun ovi huoneen perällä aukeni, ja Matami Pomfrey astui siitä sisään.
"Täällähän ollaan jo herätty", hän sanoi iloisesti.
Sitten hänen ilmeensä muuttui ankaraksi. "Haluaisin vain tietää, minkä vuoksi neiti Weasley on täällä tähän aikaan aamusta. Luulisi, että sinun ikäisesi tyttö tajuaisi levon merkityksen potilaalle."
"Ei hän häiritse minua mitenkään. Olen ihan kunnossa. Saanko jo lähteä?"
"Minä tiedän paremmin milloin potilas tarvitsee lepoa kuin sinä. Etkä sinä todellakaan pääse täältä vielä yhtään mihinkään. Olet täällä tarkkailussa vielä vähintään iltaan saakka. Ei vastaväitteitä."
Scorpius avasi suunsa vastustellakseen, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Matami Pomfrey työnsi pikarillisen jotakin savuavaa hänen käteensä.
"Juo tämä", hän käski napakasti.
Herättyään ja pukeuduttuaan Albus kaivoi vanhan ja kellastuneen pergamentin arkustaan. Sauvan napautuksen ja hiljaa mumistujen sanojen jälkeen sen pinnalle piirtyi kuin näkymättömästä kynästä yksityiskohtainen linnan kartta nimikoituine ihmisiä esittävine pisteineen. Hetken etsittyään hän löysikin Rosen nimellä varustetun täplän sairaalasiivestä, jossa näkyivät myös Scorpiuksen ja Matami Pomfreyn nimet.
Albus oli jo aikeissa taitella kartan takaisin matka-arkkuunsa, kun hän muuttikin mieltään ja veti kartan takaisin eteensä. Kukaan ei luultavasti ollut tajunnut ilmoittaa Adelalle, mitä eilen oli tapahtunut. Tytöllä oli oikeus tietää. Olihan Scorpius hänen ainoita ystäviään luihuisessa, eikä sitäkään voinut unohtaa, että Adela oli vain muutama kuukausi sitten seurustellut pojan kanssa. tämä ajatus teki hiukan kipeää, mutta toisaalta tässähän oli loistava syy mennä puhumaan Adelalle. Hetken karttaa tarkkailtuaan hän huomasikin Adelan pisteen kirjastossa.
Hetkeä myöhemmin albus seisoi kirjaston oven ulkopuolella sydän pamppaillen. Yleensä hän oli sosiaalinen ja sanavalmis, mutta äkkiä kaikki rohkeus tuntui kadonneen taivaan tuuliin. Miten ihmeessä hän esittäisi asiansa tytölle. Lopulta hän keräsi viimeisetkin rohkeuden rippeensä ja avasi oven.
Ensisilmäyksellä kirjasto näytti autiolta. Harva jaksoi tulla lauantaiaamuisin kirjastoon varsinkaan ensimmäisellä viikolla, kun koulutöitä ei ollut ehtinyt kasaantua. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan Albus kuitenkin huomasi tutun vaaleahiuksisen hahmon istumassa aivan kirjaston perällä. Hänellä oli kädessään jokin suurikokoinen ja nahkakantinen opus, johon hän näytti uppoutuneen täysin. Albus lähti pujottelemaan hyllyjen välistä tyttöä kohti. Hän ehti aivan tämän viereen, ennen kuin Adelanosti katseensa lukemastaan teoksesta.
"Huomenta. En huomannutkaan kun tulit."
"Huomenta. Minä oikeastaan etsinkin sinua."
Heti lauseen sanottuaan Albus tajusi miten typerältä se oli kuulostanut.
"Miksi ihmeessä sinä minua etsit?" Adela kysyi hiukan yllättyneen näköisenä.
Tytön huulilla karehti kuitenkin huvittunut hymy. Albus tunsi poskiensa muuttuvan pikkuhiljaa tomaatin värisiksi.
"Minä vain ajattelin kertoa, että Scorpiuksen kimppuun hyökättiin eilen illalla."
"Mitäh?"
Adelan kiljahdus kaikui kirjaston kiviseinistä. Tyttö oli muuttunut hetkessä kauhistuneen näköiseksi.
"Ei hätää. Hän selviää kyllä", Albus kiiruhti rauhoittelemaan.
Adelan ilme muuttui huojentuneemmaksi, mutta silti hänen äänessään oli tiettyä kireyttä ja huolta kun hän kysyi:
"Ketkä sen tekivät?"
"Me emme voi tietää sitä varmasti ainakaan ennen kuin Scorpius herää ja kertoo sen meille, mutta olettaisin, että se Nottin porukka."
"Minä en voi tajuta tätä. Eikö se sakki tajua, että ihmisillä on ihan tarpeeksi murehdittavaa ja huolehdittavaa ilmankin, että he hyökkäilevät ihmisten kimppuun ilman mitään syytä."
"Niin. Sitä minäkin mietin. Toisaalta, milloinkas he ovat ajatelleet muita kuin itseään. Matami Pomfrey väitti, että joku olisi käyttänyt kidutuskiroustakin."
"Minä haluan, että se koko porukka erotetaan viimeistä tyyppiä myöten. Tuollainen on törkeää. Suoraan Azgabaniin vaan joka ikinen", Adela vaahtosi hetkeä myöhemmin heidän kulkiessaan hiljaisten käytävien läpi kohti sairaalasiipeä.
Albus myönteli olevansa samaa mieltä, muttei voinut täysin keskittyä siihen, mitä tyttö puhui. Hänen huomionsa suuntautui väkisinkin tytön uhmakkaaseen ilmeeseen ja kiukusta kipinöiviin kirkkaansinisiin silmiin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Adelaa tuollaisena. Ilme ja vihaiset eleet saivat tytön kuitenkin näyttämään vahvalta ja uskomattoman elinvoimaisilta. Ikkunoista tuleva aamuauringon valo sai nopeiden askelten tahdissa liikahtelevat pitkät vaaleat hiukset kiiltämään lähes kullanvärisinä.
"Kuunteletko sinä?"
"Kuuntelen tottakai", Albus sanoi nopeasti.
"Vastaisitko sitten?"
"Öh mitä sanoitkaan viimeiseksi?"
Albus oletti Adelan ärsyyntyvän, mutta joutui jälleen kerran yllättymään. Adelan kasvoille levisi ilkikurisen kiusoitteleva virnistys hänen sanoessaan:
"Kuka se on Albus?"
"Miten niin kuka? Minähän sanoin jo, ettemme voi olla varmoja..."
"En minä tarkoittanut niitä hyökkääjiä typerys. Minä tarkoitin, että ketä sinä oikein ajattelet noin keskittyneenä."
"En ketään", Albus sanoi toivoakseen vakuuttavalla äänellä.
Tytön tietäväisestä hymystä päätellen se ei tainnut onnistua aivan niin hyvin kuin hän olisi toivonut.
Scorpius istui sänkynsä laidalla pikarillinen jotakin tunnistamatonta kädessään heidän saapuessaan sairaalasiipeen. Rose istui tuolilla hänen vieressään aurinkoisesti hymyillen.
"Huomenta teillekkin", hän hihkaisi kasvot sädehtien.
"No huomenta huomenta", Albus sanoi hänkin hymyillen.
Hänen kahden parhaan ystävänsä vihanpito oli ainakin tältä erää loppunut, ja se heijastui suoraan kummankin mielialaan. Kiukkuinen ja räjähdysherkkä Rose oli väistynyt iloisemman ja miellyttävämmän version tieltä.
"Miten voit?" Albus tiedusteli kääntyen Scorpiuksen puoleen.
Hän näytti huomattavasti paremmalta kuin eilen illalla. Haavat olivat kuroutuneet umpeen, eikä muitakaan näkyviä merkkejä tappelusta ollut.
"Älä sinäkin aloita. Ihan hyvin minä voin. Joka ikinen lihas vain tuntuu olevan täysin jumissa, mutta se nyt varmaankin selittyy niillä kidutuskirouksilla, joita varsinkin Nott tykkäsi käyttää."
"Hyökkääjät siis olivat Nott, Goyle, Greenfield ja Laureen?"
"Olivat joo. He ottivat mukaansa pari kuudesluokkalaistakin."
Seuraavat hetket kuluivat hyökkääjiä haukkuessa ja tapahtunutta puidessa. Scorpius kertoi heidän kysellessään yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat eronneet Albuksen kanssa aina siihen hetkeen, kun hän oli menettänyt tajuntansa.
"McGarmiwa oli muuten todella järkyttynyt tästä jutusta", Rose kertoi Scorpiuksen lopetettua tarinansa.
"Joo niin järkyttyi", Albus vahvisti. "Et ikinä usko..."
"Anna minun kertoa hänelle", Rose pyysi kasvot innostuksesta loistaen.
"Kertoa mitä?"
"McGarmiwa päätti, että sinut olisi ehkä parasta lajitella viimeiseksi vuodeksi johonkin muuhun tupaan."
HetkeEn Rosen ilmoituksen jälkeen kukaan ei sanonut mitään. Scorpius tuijotti tyttöä suu hiukan raollaan ilmeisesti yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri kuullut. Aivan äkkiarvaamatta Scorpius pomppasi sängyn reunalta pystyyn kasvot leveässä hymyssä.
"Oletko tosissasi?"
"Tottakai olen. Laskisinko tällaisesta asiasta leikkiä?"
"Milloin pääsen pois sieltä? Valitaanko se uusi tupa siis lajitteluhatun avulla?"
"Niin minä ainakin ymmärsin McGarmiwan puheista", Albus sanoi iloisena ystävänsä puolesta.
Oli vain oikeus ja kohtuus, että Scorpius saisi viettää sentään viimeisen vuotensa jossakin muualla kuin luihuisessa, tuvassa, jota inhosi ja josta oli koko ajan halunnut päästä pois.
Scorpius oli juuri halaamassa Rosea ilmeisesti kiitokseksi hyvistä uutisista, kun Matami Pomfrey pyyhälsi sisään melun havahduttamana.
"Mitä ihmettä täällä tällä kertaa tapahtuu?"
"Ei mitään ei mitään", Scorpius sanoi hilpeästi.
Edes Matami Pomfreyn ankara ja tiukka ilme ei nähtävästi voinut laskea hänen mielialaansa.
"Miksi Merlinin nimessä sinä sitten juoksentelet täällä halailemassa tyttöjä, vaikka minä nimenomaan käskin sinun pysyä tiukasti sängyssäsi?"
"Sängyssä oli tylsää. Sitä paitsi mitä vikaa Rosen halaamisessa on. Olihan hänen saatava kiitokset siitä, että kertoi minulle elämäni parhaat uutiset. Minä olen kaiken lisäksi kuullut, että halaamisella voi olla etenkin henkistä terveyttä tukevia vaikutuksia."
"Älä viisastele minulle Malfoy. Nyt takaisin siihen sänkyyn tai minä..."
"Tai sinä mitä?"
Matami Pomfrey näytti luovuttavan ja sulki oven mulkaistuaan vielä kerran Scorpiuksen suuntaan.
"Onko sinun pakko ärsyttää häntä?" Rose kysyi vapauduttuaan Scorpiuksen halauksesta.
Jostakin syystä hän oli halauksen jäljiltä punastunut hiusjuuriaan myöten. Albus aprikoi sen johtuvan Matami Pomfreyn äkillisestä ilmestymisestä.
"Tottakai on. Milloin se lajittelu tehdään?"
"En tiedä. Luulisin kuitenkin, että ennen tätä iltaa. En usko, että McGarmiwa haluaa sinun viettävän enää yhtään yötä luihuisten tiloissa tämän fiaskon jälkeen", Albus vastasi.
Äkkiä hän huomasi oven vieressä seisoskelevan Adelan, joka ei ollut seurannut häntä sen sisemmäs huoneeseen. Toisin kuin muut, hän näytti kaikkea muuta kuin iloiselta. Tytön kasvoilla oli omituisen väkinäinen hymy. Aivan kuin hän olisi tehnyt kaikkensa ilmeen säilyttämiseksi.
"Hieno juttu Scorp", Adela sanoi edelleen sama väkinäinen hymy huulillaan. "Taidan tästä jo lähteä. Läksyt odottavat."
Ja sitten nopeammin kuin Albus tai kukaan muukaan ehti tehdä yhtään mitään, tyttö kiepahti kannoillaan ja hävisi ovesta taakseen katsomatta.
"Mikäs hänelle tuli?" Scorpius kysyi suu auki loksahtaneena.
Hän tuijotti Adelan perässä sulkeutunutta ovea kuin odottaen, että se vastaisi hänen kysymyksiinsä.
"Eikö se ole itsestään selvää", Rose huokaisi hiukan kärsimättömästi. "Tietysti häntä ärsyttää jäädä yksin luihuiseen. Eihän hänellä kai siellä kovin paljoa kavereita ole."
Nyt kun Rose oli sanonut asian ääneen, Albuksesta tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut tajunnut sitä itse. Tietysti tyttö tunsi jääneensä yksin, kun se ainut luihuinen, jota hän saattoi kutsua ystäväkseen, oli vaihtamassa tupaa.
"Taidan lähteä juttelemaan hänen kanssaan."
Hän ei jäänyt odottelemaan vastauksia, vaan syöksyi ovesta käytävälle Adelan perään. Nyt hän tosiaan katui, ettei ollut ottanut karttaa mukaansa. Käytävällä ei näkynyt ristin sielua, eikä hän voinut mistään tietää, mihin päin tyttö oli päättänyt mennä.
Vaistoonsa luottaen hän lähti lopulta juoksemaan vasemmalle kohti yläkerroksiin johtavia portaita. Hän syöksyi matkallaan parin kuvakudoksen läpi oikaistakseen hiukan, mutta sai Adelan näköpiiriinsä vasta viidennessä kerroksessa syrjäisellä käytävällä.
"Adela, odota vähän", Albus huusi ja juoksi viimeiset heitä erottavat metrit pysähtyen tytön eteen.
"Mitä nyt?"
Adelan kasvoista tai äänestä ei voinut tulkita yhtään mitään. Hän näytti ainoastaan etäisen välinpitämättömältä seisoessaan siinä Albuksen edessä. Hermostuneisuudesta kieli ainoastaan hänen olkapäidensä hivenen jännittynyt asento.
"Mikä sinulle tuli?"
"Minähän sanoin jo. Minulla on läksyjä."
"Miksi sitten tulit tänne ylös. Teidän oleskeluhuoneennehan on tyrmissä."
"Niin onkin. Hyvä on. En minä tee läksyjä. Jos sinun on pakko saada tietää, haluan vain olla hetken itsekseni. Miksi sinä sitäpaitsi tulit tänne, jos oletit minun menevän tekemään läksyjä?"
"En tiedä. Arvelinkin, että haluaisit olla rauhassa. Minä menen aina yläkerroksiin, esimerkiksi tähtitorniin, jos haluan olla yksikseni."
"Hienosti päätelty. Voisitko nyt ystävällisesti mennä takaisin sinne mistä tulitkin?"
"En voi. Minä haluan puhua sinun kanssasi."
"Ihan sama. Minä en nyt jaksa puhua sinulle, joten lykätään sitä keskustelua vaikka huomiselle jos sopii."
Albus huokaisi sisäisesti. Tästä tulisi paljon hankalampaa kuin hän oli olettanutkaan. Adelalla oli selvästi myös hankala, tempperamenttinen ja itsepäinen puoli, johon hän pääsi tänään tutustumaan oikein toden teolla. Äkkiä tytön perään lähteminen ei tuntunutkaan aivan niin hyvältä idealta. Toisaalta hän ei voinut jättää Adelaa yksin murheineen, eikä hän myöskään halunnut luovuttaa ja luikkia häntä koipien välissä matkoihinsa.
"Minä ymmärrän kyllä, ettei ole kivaa jäädä yksin luihuiseen. Onhan sinulla kuitenkin kavereita esimerkiksi korpinkynnessä, ja voit lisäksi ihan hyvin olla meidänkin kanssamme."
"Minä en ole kertaakaan sanonut, ettei minulla olisi kavereita luihuisessa."
"Et olekaan, mutta kai minä nyt olen huomannut, ettet koskaan pyöri meidän ikäisten luihuisten kanssa."
"Se ei silti edelleenkään tarkoita, etten viihtyisi tuvassani ihan hyvin."
"Minä näin sen sinusta. Muutuit omituiseksi heti, kun sait kuulla Scorpiuksen vaihtavan tupaa."
Albus päätti, ettei pienestä totuuden vääristelystä olisi kenellekään mitään haittaa. Hän ei mitenkään kehdannut myöntää, että itseasiassa syyn Adelan käytökselle oli tajunnut Rose eikä hän itse. Albuksella oli myös tunne, että saisi Adelan aivan varmasti räjähtämään, jos kertoisi heidän keskustelleen tytöstä Rosen ja Scorpiuksen kanssa.
"Hyvä on. En jaksa kiistää, että on syvältä jäädä itsekseen luihuiseen. Sinä. Oletko nyt tyytyväinen?"
"En oikeastaan. Tule mukaan. Mennään kävelemään."
Heidän kiertäessään tiluksilla olevan järven Albus sai viimein kovan ponnistelun jälkeen tytön kertomaan ajatuksiaan itselleen. He kävivät läpi monia asioita aina Adelan veljen kuolemasta Scorpiuksen tuvanvaihdokseen. Sen kävelyretken aikana Adela sai puretuksi sydäntään, ja Albus itse oli tutustunut tyttöön läheisemmin kuin keneenkään muuhun, ellei lukuun otettu hänen perhettään, Rosea ja Scorpiusta.
Kello mateli koko päivän tuskastuttavan hitaasti. Scorpius vilkaisi jälleen kerran sairaalasiiven seinälle ripustettua seinäkelloa, ja totesi, ettei aikaa edellisestä katsomiskerrasta ollut kulunut tuskin kahta minuuttiakaan. Hän päätti odottaa vielä puoli tuntia. Kuudelta hän lähtisi etsimään McGarmiwan käsiinsä, antoi Matami Pomfrey siihen lupaa tai ei. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa siihen saakka. Viittätoista minuuttia vaille kuusi terävä koputus ovelle katkaisi puuduttavan hiljaisuuden.
Scorpius syöksyi salamana ovelle kiitollisena, että sai edes jotakin tekemistä. Oven takana seisoi hiukset tiukalla nutturalla ja yhtä ankarana kuin aina itse professori McGarmiwa.
"Hyvää iltaa Malfoy", hän sanoi tullessaan sisemmäs huoneeseen ja sulkiessaan oven perässään. "Tulin hakemaan sinua lajitteluasi varten. Oletan, että ystäväsi ovat jo kertoneet poikkeusjärjestelyistä sinun kohdallasi tänä vuonna."
"Kyllä he kertoivat professori", Scorpius vastasi tuskin malttaen odottaa.
McGarmiwa avasi Matami Pomfreyn yksityistiloihin johtavan oven ja ilmoitti Scorpiuksen lähdöstä. Sitten tämä kääntyi lähteäkseen ja viittasi Scorpiuksen mukaansa.
Lukemattomat pienet perhoset tanssivat hänen vatsassaan heidän kulkiessaan rauhallisen linnan läpi kohti rehtorin kansliaa. Joka tapauksessa hänen mielialansa oli korkeammalla kuin hän muisti sen pitkään aikaan olleen. Mikä tahansa tupa olisi parempi kuin luihuinen. Tietysti hän toivoi pääsevänsä rohkelikkoon ystäviensä kanssa, mutta Puuskupuhiin tai korpinkynteenkin pääseminen olisi suoranainen taivaanlahja. Sillä hetkellä hän oli vain tyytyväinen eilisiltaisesta hyökkäyksestä. Vaikka joka ikinen lihas hänen kehossaan oli kipeä kirousten jäljiltä, ainakin hän saisi hyökkäyksen ansiosta uuden mahdollisuuden sen typerän hatun kanssa.
Heidän saapuessaan rehtorin kansliaan, Scorpiuksen huomio siirtyi välittömästi kaapin päällä lojuvaan resuiseen ja likaiseen hattuvanhukseen. McGarmiwa ei kuitenkaan kiirehtinyt, vaan viittasi hänet istumaan tuoliin pöytänsä eteen.
"Annamme pian lajitteluhatun ratkaista uuden tupasi. Ei kai sinulla ole mitään tätä järjestelyä vastaan?"
"Ei ole", Scorpius kiiruhti vakuuttamaan päätään ponnekkaasti pudistaen.
"Hyvä. Olen päättänyt, että mikäli hattu ei pyörrä päätöstään sijoittaa sinut luihuiseen, järjestämme sinulle joka tapauksessa erilliset nukkumatilat ainakin siihen saakka, että syylliset saadaan kiinni."
"Täydellistä", Scorpius ajatteli itsekseen. Vaikka typerä hattu väittäisikin hänen kuuluvan luihuiseen, ainakin hän pääsisi pois neljän pahimman vihamiehensä luota.
"No niin sitten. Ellei sinulla ole enää muuta kysyttävää, annamme nyt lajitteluhatun sanoa oman mielipiteensä."
Professori McGarmiwa marssi hatun luo, ja toi sen Scorpiukselle kärjestä roikottaen. Scorpius otti hatun vastaan ja laittoi sen päähänsä. Hattu oli niin suuri, että se valahti yhä edelleenkin hänen silmilleen samoin kuin kuusi vuotta aiemminkin.
"Sinä siis taas. Enkö silloin vuosia sitten sanonutkin, ettei luihuinen ole sinulle se oikea tupa", hän kuuli tutun, hiljaisen ja pehmeän äänen korvissaan.
"Minkä ihmeen takia sinä sitten laitoit minut luihuiseen?" Scorpius ajatteli happamasti.
Mokoman hatun takia hän oli joutunut kestämään kuusi pitkää ja piinallista vuotta luihuisessa.
"Minulla on tapana kuunnella ihmisten toiveita. Toiveet kertovat monesti paljon."
"ei kannattaisi aina kuunnella."
"No etkö sitten nytkään halua, että otan toiveesi huomioon?"
"Tietysti tahdon. Nyt se on aivan eri asia kuin silloin vuosia takaperin", Scorpius sanoi äänettömästi.
"Arvasinkin, että sanoisit noin. Mikä sitten on toiveesi tällä kertaa?"
"Ole kiltti ja laita minut rohkelikkoon", Scorpius keskittyi ajattelemaan koko tahtonsa voimalla.
"Olen tottapuhuen samaa mieltä kanssasi", hattu sanoi jotenkin huvittuneesti.
Sitten se avasi lierinsä repeämän, ja ilmoitti kantavalla äänellä:
"Rohkelikko!"
-
Oi mikä ihana yllätys oli huomata uusi luku!
Hyvä että Albus ja Adela tutustuvat paremmin toisiinsa (tässä kohtaa kommentointia rupes soimaan päässä se this could be start of something good laulu xD)
Ja huijui Rosen ja Scorpiuksen vihanpito loppui ^^ en malta odottaa lukea scorpiuksen Rohkelikkoon kotiutumisesta!
Toivottavasti Scorpin kimppuun hyökänneet luihuiset saavat rangaistuksen ja joutuvat vaikka Azkabaniin...
Kiitos taas ihanasta luvusta :)
-
Uusi lukija ilmoittautuu! ;D
Luin kaikki luvut yhteen putkeen ja täytyy sanoa, että pidän sun kirjoittamistyylistä tosi paljon! Sellaista mukavan rentoa ja helposti luettavaa. Tässä on myös todella mielenkiintoisia hahmoja ja etenkin Adela vaikuttaa mielenkiintoiselta ;). Myös se, että tyttö on Scorpiuksen exä, tekee hahmosta mielenkiintoisen, vaikka näiden kahden välillä ei näköjään enää mitään romanttista olekaan.
Ja Scorpius/Rose paritus on ehdottomasti plussaa, se on itseasiassa mun lempiparitus uudemman sukupolven ficceissä, joten mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä näiden kahden välille tulee kehkeytymään ;). Myös Scorpiuksen tuvan vaihto tulee varmasti olemaan mielenkiintoisa (tuntuu, että hoen tuota sanaa koko ajan) ja innolla jään odottamaan, miten muut tähän suhtautuvat. Ja olen kyllä samaa mieltä Saphiran kanssa, toivottavasti ne luihut saavat jonkinnäiköisen rangaistuksen, vaikka uskon kyllä niin tapahtuvan, onhan Mc Garmiwa sen verran kova mimmi xD.
Ja aaw, tuo halaamiskohtaus oli jotenkin tosi hupaisa, voi Rosieta kun tuolla lailla punastelee ;D.
-
Oi, Rose ja Scorpius. Mielenkiinnolla odotan, miten Albuksella ja Adelalla sujuu.
Toivottavasti Scorpiuksen kimppuun hyökänneiden erittäin toivottava rangaistus koittaa pian.
-
Saphira: Kiitos paljon kommentista, ja kiva kun tykkäsit.
Fiore: Mahtavaa saada uusi lukija. Suuret kiitokset kommentista. :D
Tuohi: Paljon kiitoksia kommentista!
A/N Tässä sitten seuraava luku. Tässä nyt ei vielä hirveästi siitä ennustuksesta ole, mutta Albuksen ja Adelan suhteesta tässä ainakin jonkin verran on. Vielä yhteisesti paljon paljon kiitoksia kaikille kommentoijille. :D
8. luku
Seuraava viikko tuntui kuluvan kaksi kertaa nopeammin kuin edellinen. Pääasiassa Scorpius sai kiittää siitä tuvanvaihdosta. Kaikki aina oppitunneista läksyjen tekoon tuntui äkkiä paljon hauskemmalta. Hän oli sitä paitsi viettänyt rohkelikkojen oleskeluhuoneessa niin paljon aikaa, että tunsi tuvan oppilaat melkeinpä paremmin kuin luihuisen.
Laskeutuessaan Albuksen perässä heidän makuusalistaan sen viikon perjantaina, oleskeluhuoneen ilmoitustaululla odotti uusi tiedote. Valtava punakultainen ilmoitus kuulutti rohkelikon huispausjoukkueen karsinnoista. Ilmoituksen mukaan kaikkiin paikkoihin sai hakea vapaasti. Ainoastaan toinen lyöjänpaikka oli varattu joukkueen kapteenille. Kukaan ei siis pääsisi joukkueeseen ainoastaan siksi, että oli kuulunut siihen aiemminkin.
”Ai niin. Unohdin koko homman”, Albus sanoi heidän ohittaessaan ilmoituksen. ”Cristian puhui kyllä minulle siitä pari päivää sitten.”
Heidän kanssaan samalla luokalla oleva Cristian Paver toimi rohkelikon huispauskapteenina kolmatta vuotta peräkkäin. Albuskin oli pelannut joukkueessa jahtaajana jo kahtena edellisenä vuonna.
”Aiotko sinä hakea?” Albus kysyi äkkiä
”En tiedä. En ole edes ajatellut koko asiaa”; Scorpius vastasi hiukan hämmentyneenä.
Hän piti huispauksesta ja lentämisestä paljonkin, mutta aiemmin huispausjoukkueeseen hakeminen oli ollut käytännössä mahdotonta. Ensinnäkään hän ei ollut halunnut mistään hinnasta pelata luihuisen puolella, eikä häntä olisi varmasti päästetty joukkueeseen, vaikka hän olisi halunnutkin. Nyt tilanne oli kuitenkin muuttunut, ja äkkiä ajatus huispausjoukuueeseen kuulumisesta muuttui uskomattoman houkuttelevaksi.
”Voi olla, että haenkin. Kiitos ideasta”, hän sanoi hymyillen.
Olisi tosiaankin mahtavaa päästä pelaamaan monen vuoden pelien katselun jälkeen.
”Aiotko itse hakea uudelleen?”
”Aion minä. En voisi olla hakematta. En tiedä mitään niin vapauttavaa pitkän koulupäivän jälkeen kuin rankat huispausharjoitukset.
Suuri Sali oli jo pullollaan nälkäisiä ja väsyneitä oppilaita heidän saapuessaan sinne. He paikallistivat Rosen istumasta rohkelikon tupapöydän toisessa päässä. Kummankin suureksi yllätykseksi Adela istui hänen vieressään. Scorpiuksen vilkaistessa Albusta, hän näki pojan kasvoilla iloisen yllättyneen ilmeen. Se kuitenkin karisi pian pois tytön vilkaistessa heihin päin ja noustessa seisomaan. Albuksen ilme muuttui suorastaan pettyneeksi ja hämmentyneeksi tytön lähtiessä poispäin taakseen katsomatta.
”Mikä hänelle oikein tuli?” Albus kysyi suoraan heidän istuuduttuaan.
”Sanoi unohtaneensa loitsujen kirjan makuusaliinsa.”
”Eiväthän tunnit ala kuin vasta puolen tunnin kuluttua. Mikä ihmeen kiire hänelle oikein tuli?”
”En minä tiedä. Kysy häneltä.”
Scorpiuksen huomio herpaantui keskustelusta, kun suurikokoinen lehtopöllö laskeutui hänen eteensä. Pöllö oli hänen vanhempiensa. Erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Pelastettuaan ensin teekannun pöllön jaloista hän alkoi irrottaa linnun jalkaan sidottua tiukkaa pergamenttikääröä.
”Hei taas ja kiva kun muistit kirjoitella”, hän luki kirjeen ylälaidasta.
Ainakin kirjeen alkuosa oli selvästi hänen äitinsä käsialaa. Ensimmäinen sivu oli täynnä kyselyjä hänen kuulumisistaan ja hyökkäyksestä. Hän oli professori McGarmiwan käskystä ilmoittanut kotiinsa tapahtuneesta, mutta muuttanut tapahtumia hiukan, ettei turhaan huolestuttaisi vanhempiaan. Etenkin äiti alkaisi varmasti hätäillä ihan turhaan, jos hän kertoisi esimerkiksi sen, että päällekävijät olivat käyttäneet kidutuskirousta. Seuraavalla sivulla kirjoittaja selvästi vaihtui. Käsiala muuttui äidin pyöreästä ja suurikokoisesta isän pieneen ja kulmikkaaseen kirjoitukseen.
”Toivottavasti ensimmäinen viikkosi siellä on mennyt hyvin. En taida viitsiä kirjoittaa tähän enempää siitä sinuun kohdistuneesta hyökkäyksestä, koska äitisi taisi kirjoitella siitä jo kaiken oleellisen. Sanonpa nyt vielä kuitenkin, että muista pysyä valppaana ja katsella ympärillesi hiukan tavallista tarkemmin ennen kuin sen tekijät saadaan kiinni. Mutta asiasta toiseen, onnea tuvanvaihdoksesta. En kylläkään itse ole koskaan oikein sulattanut rohkelikkojen tunnusvärejä. Olen edelleen sitä mieltä, että jos koko niiden, anteeksi teidän, oleskeluhuoneenne on täynnä punaista ja kultaa, päänsärky on taattu. Älä välitä. en vain voi mitään, etten ole mikään rohkelikon suurin ihailija, mutta tärkeintähän on, että sinä viihdyt siellä. Tuli muuten mieleeni, että haluaisit ehkä nyt liittyä huispausjoukkueeseenkin, joten saat aikaisena syntymäpäivälahjana hiukan paremman luudan kuin se tämänhetkinen puhtolakaisusi. Tiedän kyllä, että pidät siitä, mutta jos haluat huispausta alkaa pelata, sillä ei valitettavasti pärjää. Lupaan jopa yrittää toivoa rohkelikon voittavan ne ottelut, jos haet joukkueeseen. Voin vakuuttaa, että se olisi ensimmäinen kerta, kun toivon rohkelikon voittoa. Lähetän joka tapauksessa sen luudan. Vaikket pääsisikään joukkueeseen, joka tietysti olisi erittäin valitettavaa, voithan aina lennellä huviksesi sillä. Toinen pöllöistämme lähti tuomaan sitä luutaa samaan aikaan kuin tämä kirje lähti, mutta voi olla, ettei se ehdi aamiaiselle. Onhan se paketti kuitenkin melko paljon painavampi kuin tämä kirje. Äitisi näyttää kuitenkin jo niin kärsimättömältä, että taidan antaa tämän kirjeen hänen lähetettäväkseen ja lopettaa kirjoittamisen, ennen kuin hän repii tämän käsistäni. Muistakin viettää hauska viikonloppu ja onnea huispausjoukkueen karsintoihin, jos nyt päätät hakea niihin. Terveisin vanhempasi.”
Scorpius naurahti itsekseen voimatta sille mitään. Oli niin hänen isänsä tapaista kirjoittaa yli puoli kirjettä pelkästä huispauksesta. Hän oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että isä ymmärsi niinkin hyvin hänen tuvanvaihdostaan.
”Mikä se oli?” Rose kysyi, kun Scorpius laski kirjeen kädestään.
”Kirje vanhemmiltani vain. Isä muuten sanoi lähettäneensä minulle luudan syntymäpäivälahjaksi. Ajatteli kuulemma, että saattaisin nyt haluta liittyä huispausjoukkueeseen.”
”Hieno homma”, Albus sanoi iloisesti.
”Miksei hän lähettänyt sitä samalla pöllöllä kuin tuota kirjettäkin?” Rose kysyi otsaansa rypistäen.
”En tiedä. Ehkä hän halusi antaa minulle jonkinlaisen ennakkovaroituksen. Ihan hyvä niin. En olisi välttämättä halunnutkaan saada luutaa aamiaispöytään. Tunnin alkuun ei ole enää niin kovin kauaa aikaa enkä minä mitenkään välttämättä halua kuljettaa luudanvartta ympäri koulua oppitunnilta toiselle.”
”Tämä sattui todella hyvin. Sait luudan juuri sopivaan aikaan, kun ottaa huomioon, että karsinnat ovat tänään.”
Scorpius oli tukehtua tuoremehuunsa Albuksen sanat kuullessaan.
”Anteeksi kuinka? Yritätkö sinä sanoa, että ne karsinnatovat tänään?”
”Ovat. Enkö sitten muistanut sanoa. Luki kai se siinä ilmoituksessakin.”
”En minä sitä niin tarkasti katsonut, etkä sinä kyllä sanonut sanaakaan siitä, että ne olisivat jo heti tänään. Miksi ihmeessä se ilmoitus tuli vasta tänään?”
”En tiedä. Cristian ei ole koskaan ole ollut tunnetu täsmällisyydestään. Pikemminkin päinvastoin. Hänhän tulee harjoituksiinkin aina viimetipassa tai vähän myöhässä, vaikka onkin kapteeni. Hyvin se siitä huolimatta menee. Lennät vain ihan normaalisti. Minä olen nähnyt sinut lentämässä taatusti satoja kertoja ja voin sanoa, ettet sinä tarvitse mitään ylimääräistä harjoitusta ennen tätä iltaa. Lennät todella hyvin ja tiedät sen itsekin.”
Illalla oppituntien ja päivällisen jälkeen Rose suunnisti muiden katsojien mukana huispauskentän viereiseen katsomoon. Alhaalla kentällä rohkelikon huispauskapteenin Cristian Paverin ympärille oli kokoontunut kolmisenkymmentä ihmistä luudat käsissään. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Albuksen ja Scorpiuksen ihmisjoukon keskeltä.
Karsinnat alkoivat lyhyellä verryttelyllä. Kaikki paitsi kapteeni nousivat luudillaan ilmaan ja syöttelivät kaatoa toisilleen. Tämä olikin Rosen mielestä Cristianilta fiksu idea, sillä lämmittely antoi hänelle mahdollisuuden arvioida hiukan etukäteen kunkin lentotaitoja. Muutama toisluokkalainen poika näytti siltä, etteivät he olleet koskaan luutaa nähneetkään. Heidän aikansa kului pääasiassa yrityksiin pysyä ilmassa.
Toisten lentoa katsellessaan Rose tunsi hienoisen katumuksen pistoksen. Jos hän vain olisi kerännyt rohkeutensa, hänkin saattaisi nyt olla tuolla alhaalla yrittämässä joukkueeseen pääsyä. Yleensä hän ei arkaillut mitään, vaan toteutti jokaisen päähänsä pälkähtäneen suunnitelman pahemmin miettimättä. Huispausjoukkueeseen hakeminen oli kuitenkin asia, jota hän ei ollut monen vuoden harkinnan jälkeen vieläkään saanut tehdyksi. Nyt olisi ollut hänen viimeinen tilaisuutensa.
Rose ei ollut huono lentäjä ja hän tiesi sen. Itseasiassa hän oli mielestään melko hyväkin, silloin, kun ei joutunut jännittämään ihmisten katsellessa häntä. Joskus kun hän oli maininnut asiasta äidilleen, tämä oli todennut Rosen muistuttavan isäänsä. Isäkin oli kuulemma inhonnut ja stressannut lentämistä kaikkien katsellessa. Silti tämä oli hakenut viidentenä vuotenaan pitäjäksi. Jokin vain oli estänyt Rosea tarttumasta sulkakynään ja kirjoittamasta nimeään listaan.
Alhaalla kentällä pelaajat laskeutuivat Cristianin ympärille ja jakautuivat pian ryhmiin ilmeisesti sen perusteella, mitä paikkaa haluaisivat pelata. Jahtaajiksi haluavia oli ylivoimaisesti eniten, pitäjäehdokkaita taas vähiten. Jahtaajien ryhmässä näytti myös olevan selkeästi eniten nuoria ja kokemattomia hakijoita, jotka eivät millään tulisi pääsemään sisään joukkueeseen.
Rose katseli hajamielisesti, kuinka joukkueeseen valittiin toinen lyöjä ja pitäjä. Kumpaakaan hän ei tuntenut kovin hyvin. Pitäjä oli neljäs- tai viidesluokkalainen tummahiuksinen tyttö, jolle hän ei ollut luultavasti koskaan sanonut sanaakaan. Lyöjää hän ei tunnistanut edes ulkonäöltä.
Etsijää valittaessa Rose valpastui. Hän toivoi koko sydämestään, että Scorpius valittaisiin joukkueeseen. Hän tiesi pojan halunneen aina päästä huispausjoukkueeseen, mutta nyt ensimmäistä kertaa se oli mahdollista. Etsijäksi pyrkiviä oli Scorpiuksen lisäksi vain kolme. Ensimmäinen oli surkea. Tämä kovaonninen etsijäehdokas oli kahdesti lentää suoraan päin maalisalkoja, ja kapteeni pyysi häntä laskeutumaan melkein heti. Toinen puolestaan oli melko hyvä. Hän oli taitava lentäjä, mutta Rosen mielestä ruumiinrakenteeltaan paremminkin lyöjä kuin etsijä. Kolmas oli vielä edellistäkin parempi, ja Rosen täytyi myöntää, että Scorpiuksen oli tehtävä töitä, jos halusi päästä joukkueeseen. Poika ei ollut edes ehtinyt kokeilla uutta luutaansa, joka oli saapunut vasta lounasaikaan.
Rosen ei olisi kuitenkaan tarvinnut huolehtia. Scorpius lensi todella hyvin. Cristian katseli vain hetken hänen lentoaan, ennen kuin ilmoitti etsijän paikan olevan hänen. Rose yhtyi innokkaasti suosionosoituksiin Scorpiuksen kävellessä muun joukkueen luo.
Niin kuin Rose oli arvannutkin, suurin osa jahtaajista oli surkeita. Jahtaajan paikkaa haki yhdeksän oppilasta, joista neljä oli toisluokkalaisia. Rose sulki silmänsä uskaltamatta katsoa, kun pikkuinen toisluokkalainen poika lähestyi maalisalkoja kaato kädessään koko ajan vaarassa keikahtaa luudaltaan maahan. Lopulta Albus valittiin jahtaajaksi samoin kuin Lilyn poikaystävä Jack Cornerkin. Vain yksi jahtaaja puuttui. Rose näki niinkin kaukaa epätoivoisen ilmeen Cristianin kasvoilla hänen katsellessaan jäljelle jääneitä vaihtoehtoja. Yksikään ei ollut sellainen, jonka olisi voinut päästää sisään joukkueeseen. Lopulta Cristian pudisti toivottoman näköisenä päätään ja johdatti jo valitut pelaajat hiukan kauemmas. Ehkä hän yritti saada heiltä neuvoa, miten menetellä huispaustaidottomien hakijoiden kanssa.
”Rose!”
Huuto sai hänet hätkähtämään ja kääntämään harhailemaan päässeen katseensa kiireesti takaisin kentälle kokoontuneisiin pelaajiin.
”Rose! Kuuletko sinä?”
Huutaja oli Scorpius. Albus seisoi hänen vieressään ja viittoi tarmokkaasti häntä tulemaan luokseen alas kentälle. Enemmän kuin hämmentyneenä hän jätti paikkansa katsomossa ja loikki portaita alas kentälle. Mitä ihmettä he hänestä halusivat?
”Meillä on iso ongelma”, Cristian aloitti heti, kun hän pääsi kuuloetäisyyden päähän.
”Millainen?”
”En suoraan sanottuna voi ottaa yhtäkään noista joukkueeseen”, hän selitti ääntään madaltaen. Scorpius tuossa vain ehdotti, että voisin pyytää sinua. Olet kuulemma hyvä.”
Rose kääntyi Scorpiukseen päin ja loi häneen hyytävän katseen. Niin hänen tapaistaan avata ensin suunsa ja miettiä seurauksia vasta jälkikäteen.
”Minä vain ajattelin. Sinähän olet hyvä niin, että…”
Hänen selityksensä hiipui Rosen jatkaessa raivokasta mulkoiluaan. Poika tiesi aivan hyvin, ettei hän halunnut lentää muiden katsellessa.
”Kokeilisit edes.”
”Sinäkin. Minä en halua kuulua joukkueeseen”, Rose sanoi serkulleen hitaasti ja jokaista sanaa erikseen painottaen.
”Lennä edes vähän, jotta näen mitä osaat. Et sinä voi ainakaan olla surkeampi kuin nuo.”
Cristian viittasi puhuessaan yhä jonkin matkan päässä seisovia hakijoita kohti.
Viimein Rosen vastustus mureni, ja ennen kuin hän huomasikaan, hän piteli Albuksen luutaa kädessään valmiina nousemaan ilmaan.
”Minä heitän sinulle kaadon, kun olet päässyt ilmaan. Heitä muutama syöttö vanteista läpi.”
Rose nyökkäsi ja potkaisi luudan liikkeelle. Hän kohosi nopeasti kymmenen jalan korkeudelle ja nappasi Cristianin heittämän kaadon helposti kiinni. Edellisestä lentokerrasta oli kulunut jo pari viikkoa. Siitä huolimatta hänestä tuntui kuin hän ei olisi mitään muuta elämässään tehnytkään. Alapuolella odottavat katselijatkin tuntuivat unohtuvan saman tien, kun hän kohosi maalivanteiden tasolle kaato käsissään.
”Tervetuloa joukkueeseen. Paikka on sinun, jos vain suostut ottamaan sen vastaan. Toivon todella, että otat sen”, Cristian sanoi muutaman minuutin kuluttua hänen laskeutuessaan maahan.
Rose katseli epävarmasti kengänkärkiään. Juurihan hän oli miettinyt, kuinka ihanaa joukkueeseen kuuluminen olisi, mutta silti. Entä jos koko jutusta ei tulisi mitään. Entä jos hän pilaisi koko joukkueen mahdollisuudet tulevissa peleissä. Viimein päättäväisyys otti hänessä vallan. Hän kohotti katseensa ja sanoi:
”Hyvä on. Olen joukkueessa.”
Koko joukkue puhkesi hymyilemään leveästi.
”Niin sitä pitää”; Cristian sanoi selvästi helpottuneena. ”Voitte poistua. Kolmas jahtaaja on valittu”, hän kääntyi sanomaan muille jahtaajaksi halunneille.
Rose joutui tukahduttamaan esiin pyrkivän naurunpyrskähdyksen. Kaikki hylätyt jahtaajaehdokkaat näyttivät täysin puulla päähän lyödyiltä. Äkkiä hänen olonsa oli kevyt ja itsevarma. Vihdoinkin hän oli tehnyt sen, minkä oli halunnut tehdä jo viitenä edellisenä vuotena. Hän Rose Weasley oli todellakin rohkelikon huispausjoukkueen jahtaaja.
Kun he viimein pääsivät takaisin linnaan, kello oli jo miltei kahdeksan. Cristian ei ollut malttanut päästää heitä lähtemään, kun joukkue oli viimein saatu kasaan, vaan hän oli päättänyt pitää ensimmäiset harjoitukset saman tien. Vaikka Albus olikin väsynyt kuluneen viikon ja äskeisten huispausharjoitusten jäljiltä, hän ei osannut rentoutua oleskeluhuoneen nojatuoleille Rosen ja Scorpiuksen tavoin. Hän ei saanut poispäin kävelevän Adelan kuvaa päästään, vaikka miten yritti. Tyttö ei ollut kunnolla katsonutkaan häneen päin, vaan lähtenyt pois heti hänen tullessaan. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut. Nyt tarkemmin pysähtyessään ajatelemaan, Albus tajusi, ettei oikeastaan ollut ollut Adelan kanssa tekemisissä kovinkaan paljon koko viikkoon. Oppituntien ja valtavien läksymäärien vuoksi hän ei ollut aikaisemmin pannut asiaa merkille. Tänä aamuna tyttö oli kuitenkin vältellyt hänen kohtaamistaan niin selkeästi, ettei asiaa voinut olla huomaamatta. Lopulta hän antoi periksi ja nousi ylös.
”Mihin sinä olet menossa?” rose kysyi kohottaen katseensa räjähtävästä näpäyksestä, jota pelasi Scorpiuksen kanssa.
”Käyn katsomassa yhden jutun makuusalissa.”, hän vastasi ympäripyöreästi ja livahti kohti makuusaleihin johtavaa kierreportaikkoa.
Hän ei tarkalleen tiennyt, miksei kertonut ystävilleen, minne oli menossa. Jotenkin hän ei vain jaksanut alkaa selittää, mikä Adelan käytöksessä oli häirinnyt.
Hetken päästä hän kulki linnan hämärtyvillä käytävillä etsien Adelaa kelmien kartta apunaan. Jos tyttö olisi tupansa tiloissa, puhuminen olisi siirrettävä toiseen päivään. Pian hän kuitenkin paikallisti Adelan nimellä varustetun pisteen pöllölästä. Ehkä tyttö oli jälleen lähettämässä kirjettä jollekin, tai ehkä tämä vain oli halunnut olla rauhassa. Pöllölä tarjosi useimmiten mahdollisuuden olla rauhassa pelkkien lintujen seurassa.
Albuksen tullessa pöllölän ovelle, Adela istui leveällä ikkunalaudalla kasvot hänestä poispäin kääntyneinä. Hän yritti liikkua hiljaa, mutta säikähtäneenä huhuileva lehtopöllö paljasti hänet.
”Mitä sinä täällä teet?” Adela kysyi nopeasti hänet nähdessään.
”En mitään erikoista. Mitä nyt yleensä pöllölässä tehdään?”
”Lähetetään kirjeitä. Minä en kuitenkaan näe sinulla ainuttakaan, ellei tuo sitten ole kirje”, Adela sanoi nyökäten kelmien kartan suuntaan.
Albus taitteli kiireesti kartan kasaan ja työnsi sen kaapunsa sisään.
”En minä oikeastaan mitään kirjettä tullut lähettämään. Halusin puhua sinun kanssasi.”
”Taas?”
”Siitähän on varmaan viikko, ,un olen viimeksi puhunut sinulle paria sanaa enemmän.”
”Mistä sinä sitten halusit puhua?”
”Miksi sinä välttelet minua?” Albus kysyi suoraan.
Kysymys kuulosti oudolta hänen omissakin korvissaan, mutta hän ei keksinyt, miten muutenkaan asiansa esittäisi. Hän oli olettanut Adelan sanovan, ettei ollut vältellyt Albusta, ja että tämä vain kuvitteli. Siksi hän yllättyikin perusteellisesti kun Adela sanoi:
”Juuri siksi, etten halua pitkällisiä ja syvällisiä keskusteluja kanssasi. En ole sellainen ihminen, joka avautuu muille ja puhuu tunteistaan niin avoimesti kuin puhuin sinulle silloin viime lauantaina. Käsittelen asiat mieluummin itsekseni.”
”No miksi ihmeessä sinä sitten suostuit puhumaan kaikesta silloin lauantaina. En minä pakottanut. Enkä minä nytkään sinulta mitään syvällisiä keskusteluja vaadi, mutta olisit sinä nyt sentään voinut samassa aamiaispöydässä istua.”
”Albus, ei meistä koskaan tule mitään. Minä en voi itselleni mitään sinun seurassasi. Sinä vain saat minut selittämään kaiken mahdollisen itsestäni ja ajatuksistani ja…”
”Meistä? Tule mitään?”
”Niin. Kyllä minä olen huomannut, että sinä ajattelet minusta sillä tavalla. Miten olisin voinut olla huomaamatta. Myönnän, että minäkin ajattelin hetken, että se voisi toimia. Minä aloin oikeasti ajatella, että voisimme joskus ehkä ollakin yhdessä. Mutta ei se toimi. Tiedän sen nyt.”
”Kuinka niin? Adela odota!”
Tyttö oli kuitenkin jo hypähtänyt alas ikkunalaudalta pöllön sulkien ja jätösten sekaan ja pyyhältänyt ovesta ulos hänen ohitseen. Hän jäi seisomaan yksin ällistyneenä ja järkyttyneenä Adelan perään katsellen. Pikkuhiljaa tytön sanat alkoivat saavuttaa hänen tajuntansa. Mitä paremin hän sanat sisäisti, sitä pahemmalta hänestä alkoi tuntua.
-
Hyvä luku jälleen! :) Tahdon lisää. :D
Huomasin muuten jonkun pilkkuvirheen, josta en nipota enempää.
Kivaa kuvausta siitä, kun Scorpius on uudessa tuvassaan. Tykkäsin myös Scorpiuksen ja hänen vanhempiensa suhteen kuvauksesta.
Nyt sitten kaikki kolme pääsi samaan huispausjoukkueeseen. Rosen arkuus ja kavereiden tsempin voima oli kivasti kuvattu.
Ja voi Albus-parkaa.
-
Ei vitsi Adela :S just kun näytti Albuksen ja Adelan suhteen hyvältä.
Mutta Rosen pääseminen huispausjoukkueeseen oli kiva käänne, nään jo mielessäni kaikenlaisia mahdollisuuksia xD
Draco oli kuvattu mielestäni kivasti ja luutayllätys oli varmasti Scorpille mieluinen :D
-
Tuohi: Kitos paljon kommentista. Täytyy käydä joku päivä se pilkkuvirhe sieltä etsimässä ja korjaamassa. :D Kiva kuulla,että tykkäsit luvusta.
Saphira: Kiitos paljon sinulekin piristävästä kommentista! :)
A/N Taas tässä tämän ja edellisen luvun välissä vierähti kaksi viikkoa. Yritän parantaa tapani, mutta voin tällä kertaa ainakin vähän syyttää pitkästä välistä kaikkea muuta tekemistä ja ajoittaista inspiraation puuttumista. :D Tässä se 9. luku nyt kuitenkin vihdoin olisi.
9. luku
Koko sinä viikonloppuna Albus ei saanut heidän pöllölässä käymäänsä keskustelua mielestään. Hänen itsetuntonsa ei kuitenkaan sallinut hänen alkaa juosta Adelan perässä ja yrittämään uutta lähestymistä. Sitä paitsi, jollei tyttö halunnut olla hänen seurassaan, se oli hänen oma asiansa. Silti Albus ei voinut kiistää sitä tosiasiaa, että tytön näkeminen muiden seurassa ja tapa, jolla Adela jätti hänet täysin huomiotta oli kuin veistä olisi käännetty avoimessa haavassa.
Seuraavan viikon tiistaiaamu oli kuitenkin siihen mennessä sattuneista tapauksista vaikein niellä. He seisoivat taikuuden historian luokan ulkopuolella, kun Adela kulki ohitse. Ennen kuin tyttö oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, korpinkynnen huispausjoukkueeseen kuuluva tumma poika harppasi tytön eteen. Ja ei aikaakaan, kun Albus sai omin korvin kuunnella, kuinka Adela suostui lähtemään pojan kanssa Tylyahoon seuraavana viikonloppuna.
”Mikä sinulle tuli?” Rose kysyi hiukan huolissaan hänen pusertaessaan kätensä tiiviisti nyrkkiin.
”Ei yhtään mikään”; Albus hymyili väkinäisesti.
Hän ei edelleenkään ollut kertonut ystävilleen halaistua sanaa siitä, mitä viime perjantaina huispauskarsintojen jälkeen oli tapahtunut. Osaksi siksi, ettei jaksanut käydä läpi koko juttua uudelleen. Riitti, kun hänen aivonsa kelasivat sitä läpi kerta toisensa jälkeen. Osaksi taas siksi, ettei hän ollut missään vaiheessa sanonut kummallekaan, että piti Adelasta enemmän kuin kaverina. Eihän hän ollut vielä edes ehtinyt kunnolla miettiä miten kertoa Scorpiukselle.
”Nythän kertomiselle ei ole edes mitään syytä”, hän ajatteli alakuloisesti kävellessään ystäviensä perässä Binnsin luokkaan.
Tunti alkoi samalla tavalla kuin aina ennenkin. Professori Binnsin haamu leijui luokkaan liitutaulun läpi, ja jäi häälymään opettajanpöydän taakse. Se aloitti saman tien kuivan ja monotonisen luentonsa, jonka aiheena olivat tällä kertaa tylypahkan perustajat.
Ensimmäiset viisi minuuttia Albus yritti kuin yrittikin pysyä valppaana, mutta luovutti lopulta, ja liittyi Rosen ja Scorpiuksen seuraan pelaamaan ristinollaa muistiinpanoja varten olevan pergamentin kulmaan. Hetken päästä sekin touhu alkoi kyllästyttää, ja hän palasi tuijottamaan abaattisena vastapäistä seinää.
Arviolta puolen tunnin kuluttua hänen vilkaistessaan sivulleen, hän sai kokea yllätyksen. Sen sijaan, että Rose olisi nuokkunut puoliunessa pää pöydällä, hän istui pirteän näköisenä käsi pystyssä. Se oli takuulla ensimmäinen kerta, kun hän näki kenenkään viittaavan taikuuden historian tunnilla. Pian Scorpiuskin havahtui horteestaan ja liittyi hänen seurakseen katselemaan Rosen äänetöntä yritystä tavoittaa opettajan huomiota. Binns ei näyttänyt kuitenkaan merkkiäkään siitä, että olisi nähnyt Rosen pystyyn nostettua kättä. Itseasiassa hän näytti siltä, ettei tiedostanut lainkaan oppilaiden olemassaoloa. Hän vain tuijotti korkeaa muistiinpanopinoaan ja jatkoi tauotta yksinpuheluaan.
”Professori Binns. Saanko pyytää puheenvuoroa?”
Nyt moni muukin luokassa heräsi torkuiltaan ja kääntyi tuijottamaan Rosea. Myös professori Binns näytti hetkeksi unohtavan muistiinpanonsa ja huomaavan oppilaiden läsnäolon.
”Niin neiti…”
”Weasley”, Rose sanoi kirkkaalla äänellä. ”Mietin, että voisitteko te kertoa hiukan lisää niistä myytillisistä esineistä, joita tylypahkan perustajiin on liitetty.”
Albus huomasi mielenkiintonsa heräävän. Hänen isänsä oli kyllä kertonut hänelle, kuinka he olivat yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa tuhonneet Voldemortin hirnyrkkejä, ja että useampi näistä hirnyrkeistä oli ollut Tylypahkan perustajille kuuluneita esineitä. Tämä ei ollut kuitenkaan yleisessä tiedossa, joten olisi kiinnostavaa kuulla, mitä Binns vastaisi.
”Tylypahkan neljän perustajan jälkeensä jättämät esineet eivät kuulu opetussuunnitelmaan. Jokainen voi perehtyä niihin vapaa-ajallaan. Kirjastosta löytyy varmasti useita kirjoja, joissa puhutaan tästä aiheesta.”
”Eikö olisi kuitenkin hyvä antaa hiukan taustatietoa? S.U.P.E.R-kokeissakin saisi varmasti joitakin lisäpisteitä, jos osaisi kertoa jotakin opetussuunnitelman ulkopuolistakin tietoa”, Rose sanoi häkeltymättä.
”Totta sekin”, Binns myönsi lopulta. ”Kai minä voin teille jotakin kertoa.
Niin kuin te varmasti jo jokainen tiedättekin, Godrick Rohkelikko jätti jälkeensä miekan. Tämä on historiallisesti kiistaton tosiasia, ja miekan voi nähdä tälläkin hetkellä rehtorin kansliassa, jossa sitä säilytetään. Godrick Rohkelikon peruja on myös lajitteluhattu, jonka perustajat yhdessä loihtivat lajittelemaan tylypahkan oppilaat neljään tupaan. Salazar Luihuisen ja Helga Puuskupuhin jälkeensä jättämät esineet ovat kuitenkin jo ongelmallisempi juttu. Kertomusten mukaan Salazar Luihuisen medaljonki kulki suvussa perintökalleutena vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tätä on kuitenkin ollut vaikeaa todistaa. Tällainen esine on kyllä todistettavasti ollut olemassa, mutta sen nykyisestä sijainnista ei tiedetä mitään. Sama pätee kuppiin, jonka Helga Puuskupuh aikoinaan omisti. Kumpikin esine on luotettavien todisteiden mukaan ollut olemassa, mutta niistä ei ole kuultu enää mitään vuosikymmeniin. Korpinkynnelle kuuluneen diadeemin olemassaolosta ei kuitenkaan ole minkäänlaista historiallista näyttöä, joten siitä en puhu enää tämän pidempään.”
Professori Binns vaikeni, ja jäi tarkkailemaan hiukan hämmentyneenä oppilaita, jotka vastoin tapojaan kuuntelivat nyt hänen sanojaan huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin yleensä. Jo pelkästään se, että Binns vastasi vaihteeksi jonkun oppilaan kysymykseen iänikuisen luennointinsa sijaan riitti saamaan luokan huomion.
”Eikö perustajiin ja näille kuuluneisiin esineisiin liitykin vaikka mitä muitakin tarinoita?” Rose jatkoi kyselyään.
Albuksella oli tunne, että Rose yritti epätoivoisesti saada Binnsin puhumaan edes jotakin kiinnostavaa, jotta tunti kuluisi nopeammin.
”Tietysti on olemassa kasapäin myyttisiä kertomuksia vähäpätöisemmistä esineistä. Näilläkään kertomuksilla ei ole minkäänlaista totuusarvoa, sillä myyttejähän ei voida todistaa. Ehkä kuuluisin näistä taruissa esiintyvistä esineistä ovat hopeasakset, joilla itsensä Godrick Rohkelikon sauvan feeniksin sulka on tarinan mukaan leikattu. Tällaisten saksien olemassaoloa eivät kuitenkaan tue kuin suullisesti perimätietona liikkuneet tarinat ja huhut. Jos nyt kuitenkin sallitte, palaan tunnin aiheeseen. Eiköhän tässä ollut jo aivan tarpeeksi taustatietoa.”
Tämän sanottuaan Binns alkoi taas kahlata määrätietoisesti läpi kunkin perustajan elämänvaiheita.
”Huomasitteko te muuten Tylyahoviikonlopun ilmoituksen?” Albus kysyi, kun he viimein pääsivät kuuntelemasta Binnsin kuivakkaa selostusta.
”En. Milloin se on?” Scorpius kysyi kiinnostuneena.
”Jo ensiviikonloppuna. Ilmoitus oli kai tullut tänä aamuna.”
”Ai no sitten en ihmettele, etten huomannut sitä. Enhän minä muutenkaan meinannut ehtiä edes ensimmäiselle tunnille, niin että miten minä olisin senkin ehtinyt lukea. Nyt täytyykin sitten alkaa vältellä Clearwateria. Olen varma, että heti, kun hän huomaa Tylyahoviikonlopun lähestyvän, hän hyökkää saman tien kimppuuni.”
”Sanot sille vain, ettet ehdi”, Rose sanoi Albuksen mielestä yllättävän tiukkaan sävyyn.
”Entä jos minä haluan?” Scorpius tiedusteli ovelasti hymyillen.
”Tuskinpa haluat. Se tyyppi on todellinen lehmä. Aina roikkumassa jonkun kimpussa. En yhtään ihmettele, ettei hänellä ole koskaan ollut ketään.”
”Shh”, Albus sihahti tyrkäten Rosea kyynärpäällään kylkeen. Hän oli juuri havainnut tutunoloisen hahmon väkijoukossa heidän edessään.
”Voi ei”, Scorpius voihkaisi nähdessään saman kuin Albuskin. ”Se on juuri hän. Mitä ihmettä minä sanon hänelle?”
Albuksella ei ollut kuitenkaan aikaa alkaa miettiä vastausta, sillä tyttö, jonka hän nyt tunnisti Jennifer Clearwateriksi, oli kääntynyt ympäri ja marssi nyt uhkaavan nopeasti heitä kohti.
”Hei Scorpius. Miten kesä meni?” hän huusi heti, kun oli tarpeeksi lähellä.
Lauma hänen ystäviään tirskui ja kikatteli jossain hänen takanaan.
”Ihan hyvin.”, Scorpius sanoi nopeasti ja haki katseellaan apua Albukselta.
”Niin minunkin. Huomasin muuten tuossa äsken, että ensi viikonloppuna on Tylyahopäivä. Haluaisitkohan sinä mahdollisesti tulla sinne minun kanssani?”
”Ei hän ehdi”; Rose sanoi kovalla äänellä yllättäen kaikki. ”Hän on jo luvannut lähteä sinne minun kanssani. Eikö niin?”
Rose käänsi vaativan katseensa Scorpiukseen. Poika nyökkäsi hämmentyneenä, mutta loistavasti mukana näytellen.
”Aivan. Olen pahoillani Jennifer, muta minä en tosiaan voi lähteä.”
Hymy hävisi silmänräpäyksessä tytön kasvoilta korvautuen äärimmäisen pettyneellä ilmeellä.
”Oletko varma?”
”Tietenkin hän on varma”, Rose vastasi hiukan tylyyn sävyyn silmiään pyöritellen
Muiden puhuessa suunnitelmantapainen oli alkanut kehittyä Albuksen päässä. Hän tiesi, ettei se johtaisi mihinkään, ja että sen toteuttaminen vain luultavasti pahentaisi asioita, mutta jotenkin hän ei nyt jaksanut välittää siitä. Ennen kuin ehti enää epäröidä, hän avasi suunsa ja sanoi kohteliaasti hymyillen:
”Sinähän voisit lähteä sinne minun kanssani. Minulla ei ole mitään suunnitelmia, ja jos sinä haluat, voisimme minun puolestani hyvin mennä yhdessä.”
Ilmeet hänen ystäviensä kasvoilla olivat todellakin näkemisen arvoiset. Kumpikin näytti siltä kuin hän olisi juuri ilmoittanut haluavansa adoptoida lapsikseen pari tusinaa räiskeperäisen sisuliskon poikasta. Jenniferin silmät olivat kuitenkin alkaneet suorastaan loistamaan.
”Voi miten hyvä idea. Minulla ei tosiaankaan ole mitään tekemistä sille päivälle, ja olisi mahtavaa päästä sinne sinun kanssasi. Tietysti minä lähden.”
”Kiva juttu”, Albus hymyili.
Tytön innostuksen nähdessään hän oli jo alkanut hiukan katua koko ajatustaan, mutta tehty mikä tehty. Ei kysymystä enää voinut vetää takaisin. Sitä paitsi jos hän joutuisi katselemaan vierestä Adelan treffejä jonkun toisen kanssa, olisi vain reilua, jos hänelläkin olisi joku jonka viedä Tylyahoon kanssaan.
”Minä en voi uskoa tätä”, Scorpius toisti epäuskoisesti jo kolmatta kertaa. ”Fiksu ja harkitseva Albus Potter pyysi juuri treffeille Jennifer Clearwateria, vaikka koko koulu on pullollaan paljon järkevämpiäkin tyttöjä. Olisit voinut pyytää ketä tahansa. Suurin osa sitä paitsi suostuisi, jos vain pyytäisit.”
”Älä huuda sitä noin kovaa”, Albus sähähti, kun oppilaat heidän ympärillään alkoivat kiinnittää huomiota heidän keskusteluunsa. ”Eivätkä ne edes ole mitkään treffit. Hän vain lähtee kanssani.”
”Niin varmaan. Kenet sinä oikein yrität tehdä mustasukkaiseksi. Kerro jo kenestä sinä tykkäät noin paljon.”
”Ketään ei ole”, Albus sanoi määrätietoisesti.
Hän oli jo alkanut oppia olemaan välittämättä ystävänsä kyselyistä. Ne toistuivat nykyään vähintään kahdesti päivässä. Kai hänen käytöksensä sitten vain oli niin ilmiselvää.
”Etkö sinä todellakaan ole vielä tajunnut sitä?” Rose kysyi Scorpiukselta ja sai Albuksen oitis valpastumaan.
Oliko mahdollista, että Rose tiesi?
”Mitä? Tiedätkö sinä sitten kuka se on?” Scorpius kysyi saman tien.
”Tietysti minä tiedän. Albushan on tuijottanut Adelaa nyt jo varmaan kaksi viikkoa niin kuin ei mitään muuta näkisikään.”
Sanat jäivät leijumaan ilmaan heidän välilleen yhä venyvän hiljaisuuden keskelle Scorpius oli pysähtynyt kuin seinään, ja muut oppilaat olivat jatkaneet matkaansa jättäen heidät kolmisin lähes autioon käytävään.
”Ei helvetti Al. Hävisin juuri sinun takiasi viisi kaljuunaa. Minä nimittäin löin vetoa Cristianin kanssa siitä, kenen takia olet noin sekaisin. Hän veikkasi Adelaa, mutta minä en voinut kuvitellakaan, että sinä tykkäisit hänestä.”
Albus kohotti epäuskoisena katseensa kengänkärjistään, joita oli tuijottanut viimeisen puolen minuutin ajan.
”Väitätkö sinä, että sinä olet lyönyt vetoa minun ihmissuhteistani meidän huispauskapteenin kanssa?”
”Joo. Mitä pahaa siinä on? Ajattelin että se olisi ollut Cecil Patil.”
”Albus yrittää vain omalla tavallaan sanoa sinulle, että on hiukan moraalisesti kyseenalaista lyödä vetoa parhaan ystävänsä tunne-elämästä”, Rose selitti kärsivällisesti kuin pienelle lapselle.
Vaikka Adelan treffit ja heidän välirikkonsa painoivat edelleen Albuksen mieltä, hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka paljon asian paljastuminen oli keventänyt hänen mieltään. Scorpiusta ei ollut näyttänyt häiritsevän mitenkään se tieto, että hänen paras ystävänsä halusi olla hänen entisen tyttöystävänsä kanssa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna koko asiasta hermoileminen tuntui täysin järjettömältä. Uutinen ei ollut vaikuttanut Scorpiuksen käytökseen millään tavalla, ellei lukuun otettu raivostuttavan tietäviä ja huvittuneita katseita, joita hän loi Albukseen. Hätäisesti tehty lupaus Jenniferille alkoi myös pikkuhiljaa tuntua koko ajan ääliömäisemmältä tempulta. Mihin hän oli taas itsensä tullut sotkeneeksi
Sen viikon lauantaiaamu koitti uskomattoman äkkiä. Viikko oli taas kerran hurahtanut ohi kuin siivillä. Scorpius heräsi vastoin tapojaan ennen Albusta. Kello ei ollut vielä niin paljoa, että aamiaiselle olisi voinut mennä, joten lopulta hän päätyi ainoastaan lojumaan sängyllään ja tuijottamaan hetki hetkeltä kyllästyneempänä pylvässänkynsä verhoja. Miten tyypillistä olikaan herätä ennen aikojaan viikonloppuna, kun pidempään nukkuminen olisi kerrankin ollut mahdollista. Viimein kyllästyttyään verhojensa punakultaisen kuvioinnin katselemiseen hän vaelsi haukotellen suihkuun. Aikaisin herääminen mahdollisti ainakin suihkussa käymisen ilman, että hetki hetkeltä kärsimättömämmät luokkatoverit seisoivat oven ulkopuolella.
Kuuman vesisuihkun alla hän tajusi äkisti menevänsä tänään Tylyahoon kahdestaan Rosen kanssa ensimmäistä kertaa elämässään. Albus oli luvannut mennä sen häntä ahdistelleen Clearwaterin kanssa, joten he joutuisivat viettämään päivän ilman häntä. Kuinkahan moni kuvittelisi hänen ja Rosen olevan pari? Eihän asia niin ollut, mutta siltä se varmasti monen ulkopuolisen silmissä näyttäisi. Äkkiä ajatus Adelan reaktiosta Albuksen yllättävään seuralaiseen pulpahti jostain hänen mieleensä. Tyttö ei taatusti nielisi sitä noin vain. Olkoonkin, että Adela oli kuulemma itse katkaissut välinsä Albukseen, hän ei varmasti sulattaisi Clearwaterin äkillistä kuvioihin tulemista kovin vähällä. Hän tunsi tyttöä sen verran hyvin, että sääli Albusta jo etukäteen. Adela oli usein rauhallinen ja herkkä tyttö, mutta suuttuessaan turhankin tempperamenttinen.
Takaisin makuusalin puolelle ehdittyään hän huomasi ystävänsäkin heränneen.
”Huomenta. Mitä kello on?” Albus haukotteli noustessaan istumaan sänkynsä laidalle.
”Vartin yli seitsemän.”
”Miksi sinä sitten olet jo hereillä? Eihän tylyahoonkaan pääse lähtemään ennen kymmentä.”
”En tiedä. En saanut unta.”
”En minäkään varmaan enää. Yhtä hyvin voisin jo nousta ja yrittää löytää kaapista jotain sopivaa…”
”Treffeille.” Scorpius keskeytti ja täydensi loppuun ystävänsä lauseen.
”Eivät ne ole mitään muuta kuin pakon sanelemat treffit”, Albus sanoi.
”Myönnät siis, että ne ovat vain keino saada Adela mustasukkaiseksi.”
”En myönnä. Lähden, koska haluan seuraa Tylyahoon.”
”Huono selitys. Onhan sinulla minut ja Rose seuranasi.”
Albus vaikeni tappion kärsineenä ja livahti kylpyhuoneen puolelle.
”Mikä teillä kesti”, Rose kysyi heti ensisanoikseen hänen ja Albuksen laskeuduttua portaat eteishalliin.
Kello oli paria minuuttia vaille kymmenen, eikä aikaa aamiaisen syömiseen ollut lainkaan.
”Ei voi mitään. Meillä oli kiire”, Scorpius sanoi ja hymyili valloittavasti odottelemaan kyllästyneelle Roselle.
”Mihin aikaan te sitten oikein heräsitte?”
”Ehkä joskus seitsemän aikoihin.”
”Ja silti teille tuli kiire”, Rose sanoi epäuskon värittämällä äänellä.
”Emme vain jaksaneet nousta ylös”, Scorpius sanoi vakuuttavasti hymyillen.
Tosiasiassa hän oli käyttänyt suurimman osan aamustaan pelkkään puhumiseen. Heti muiden lähdettyä alas suureen saliin, he olivat aloittaneet parisen tuntia kestäneen keskustelun, jonka lopputuloksena Scorpius oli yksinkertaisesti neuvonut Albusta tekemään Adela niin mustasukkaiseksi, ettei tämä voisi jatkaa pojan välttelyä. Yleensä hän ei mielellään jakanut neuvoja muiden parisuhdeongelmiin, mutta tämä kyseinen vinkki toimi yhdeksässä tapauksessa kymmenestä.
Äkkiä Albus hänen vierellään muuttui jännittyneeksi kuin viulun kieli. Syy siihen marssi parhaillaan korpinkynteen kuuluvan tumman pojan kanssa eteisaulaan iloisesti hymyillen ja nauraen. Albus oli niin keskittynyt Adelaan ja tämän treffikumppaniin, ettei edes tajunnut oman seuralaisensa lähestymistä. Hän kiinnitti huomionsa oikeaan tyttöön vasta Scorpiuksen tökättyä häntä terävästi kylkeen.
”Lähdetään ennen kuin tuo tulee”, Rose sanoi ja tarttui tiukasti hänen käteensä.
”Miksi?” Scorpius ja Albus kysyivät lähes samanaikaisesti.
Albuksen äänestä oli luettavissa hienoista paniikkia. Scorpius ymmärsi sen hyvin. Jennifer Clearwater oli ärsyttänyt hänet itsensäkin melkein hengiltä muutaman viimeksi kuluneen kuukauden aikana.
”Koska muuten hän ei taaskaan saa silmiään irti sinusta Scorp. Hän on tykännyt sinusta niin kauan, ettei varmaan edes muista Albuksen olemassaoloa, jos sinä olet paikalla.”
”Kiitos vain”, Albus protestoi jäädessään yksin seisomaan lähelle eteishallin ulko-ovia.
”Onnea Al”, Scorpius huikkasi ystävälleen vielä ennen kuin Rose veti hänet ovesta ulos.
”Hänellä tulee olemaan ikimuistoinen päivä”, Scorpius virnisteli heidän lähtiessään kävelemään linnan porteille johtavaa tietä.
”Ole vain kiitollinen, ettet itse ole hänen tilanteessaan. Ilman minua se olisit sinä, joka kiertäisi hänen kanssaan ympäri Tylyahoa.”
”Olisin minä osannut itsekin häneltä puolustautua.”
”Epäilen.”
He jatkoivat kävelemistään hiljaisuuden vallitessa. Tuntui oudolta kulkea linnasta poispäin johtavaa tietä kaksin Rosen kanssa. Aina ennen Albus oli ollut heidän kanssaan.
”Miksi sinä muuten sanoit silloin hänelle, että olen tulossa sinun kanssasi?”
”Olisitko sinä sitten halunnut mennä hänen kanssaan?” Rose kysyi hiukan varautuneeseen sävyyn.
”En, mutta…”
”Halusin vain yksinkertaisesti auttaa sinut pois pälkähästä. Ei mitään sen ihmeellisempää.”
Rose ei kuitenkaan katsonut häntä silmiin sen sanoessaan.
Kadut olivat pullollaan ihmisiä, kun he saapuivat tylyahon keskustaan. Tavanomaisen väkijoukon lisäksi kaduilla parveili nyt suurin osa tylypahkan oppilaista. Etenkin Hunajaherttuan ja muutaman muun suosituimman kaupan ympärillä ihmisiä oli ruuhkaksi asti. Taivaalle oli heidän kävelynsä aikana alkanut kerääntyä tummia pilvimassoja, jotka näyttivät siltä, että saattaisivat päästää lastinsa milloin tahansa putoamaan heidän päälleen.
”Mihin mennään?” Rose kysyi ensimmäisten pisaroiden pudotessa mukulakiville.
”En tiedä. Ihan sama minulle.”
”Sano nyt jotain. Tämä sade vain yltyy.”
”Mennään nyt ainakin jonnekin syrjemmälle. Täällä on niin paljon porukkaa, ettei täällä kohta kuule enää omia ajatuksiaankaan.”
Kun he olivat päässeet rauhallisemmalle kujalle, pilvet alkoivat pistää parastaan. Suuria pisaroita satoi hetki hetkeltä nopeammin.
”Mennäänkö sitten vaikka kolmeen luudanvarteen? Täällä kastuu muutamassa sekunnissa läpimäräksi.”
”Fiksu idea Scorp. Me tulimme juuri sinun ehdotuksestasi pois kadulta, jolla Kolme luudanvartta on. Jos lähdemme nyt takaisin, emme ainoastaan kastu, vaan jäädymme ja luultavasti vilustumme matkalla ja…”
”Joo joo, asia tuli selväksi. Parempia ehdotuksia?”
”Mikä vain on parempi, kuin tuo sinun ideasi. Ihan mikä vain rakennus, jossa on seinät ja katto käy minulle.”
Hetken ympärilleen vilkuiltuaan Rose tarttui Scorpiuksen käteen ja veti hänet suojaan sateelta portaita ylös ja ovesta sisään pieneen rakennukseen.
Hetken ajan Scorpius ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisen kauhun vallassa mpärilleen. Kaikista maailman sateensuojista Rose oli raahannut hänet kahvilaan, jossa kaikki oli peittynyt ylitsevuotavaan vaaleanpunaisuuteen. Pöytäliinat olivat vaaleanpunaisia, lautasliinat pöydillä olivat vaaleanpunaisia, matot olivat vaaleanpunaisia ja jopa astiat olivat mitäpä muutakaan kuin vaaleanpunaisia.
”Mikä tämä paikka on olevinaan?” Scorpius voihkaisi heti, kun sai puhekykynsä takaisin.
Rose hänen vierellään ei näyttänyt aivan niin järkyttyneeltä kuin olisi voinut olettaa, mutta hiukan pahoinvoiva ilme hänenkin kasvoillaan oli.
”En todellakaan ole varma. Olen kuullut joskus jostakin järkyttävän yliromanttisesta paikasta, jonka omistaa joku Matami Butt… Put… Äh en tiedä. Kamala paikka joka tapauksessa.”
Scorpius ehti vain nyökätä olevansa samaa mieltä, kun tiskin takaa pyyhälsi esiin pyöreäkö pinkkiin kaapuun pukeutunut nainen.
”Mitä kultasille saisi olla?” nainen kysyi sädehtien.
”Ei mitään kiitos. Me taisimme erehtyä paikasta”, Scorpius sanoi mahdollisimman ystävällisesti hymyillen ja tarttui Rosen käteen vetääkseen tämän ulos mukanaan.
”Me emme todellakaan mene tuonne”, Rose sanoi tiukasti liikahtamatta senttiäkään.
Hän osoitti lähimmästä ikkunasta ulos. Sade oli mikäli mahdollista kiihtynyt vielä entisestäänkin. Se piiskasi katua ja sitä reunustavia rakennuksia valtavalla voimalla kastellen kaiken perinpohjaisesti. Scorpius huokaisi syvään ja alistui kohtaloonsa. Hyvällä tuurilla kukaan heidän vuosikurssiltaan ei koskaan saisi tietää heidän olleen tällaisessa paikassa.
”Niin, mitä saisi olla?” nainen kysyi uudelleen edelleen leveästi hymyillen.
”Kaksi kahvia kiitos”, Rose ilmoitti vetäen Scorpiuksen istumaan perässään lähimpään pöytään.
”En ole elämässäni ollut missään näin liioittelevan romanttisessa ja ällöttävän siirappisen sokerisessa paikassa.”
”Yritä kestää”, Rose sanoi ja jostakin Scorpiukselle käsittämättömästä syystä nauroi.
”Mitä hauskaa tässä sinusta on?”
”En olisi ikinä uskonut näkeväni päivää, jolloin Scorpius Malfoy istuu läpikotaisin vaaleanpunaisessa kahvilassa.”
”Varokin, jos joku muu saa tietää.”
Rose nauroi vain entistä enemmän. Niin tehdessään tyttö oli oikeastaan aika kaunis. Oikeastaan tyttö oli kaunis muutenkin. Scorpius ravisteli henkisesti itseään. Paikan sydämillä koristeltu tunnelma sai selvästikin hänen päänsä jotenkin sekaisin. Rose oli hänen ystävänsä, eikä mitään sen enempää. Rosen ajatteleminen jotenkin muuten tuntui oudolta, uudelta ja jollakin selittämättömällä tavalla kiinnostavalta.
Ennen kuin hän ehti ajatuksissaan sen pidemmälle, pinkkikaapuinen nainen pujotteli pöytien lomitse heidän luokseen. Hän laski kahvikupit heidän eteensä herttaisesti hymyillen.
”Mukavaa kahvittelua nuorelle parille.”
”Emme me ole…” Scorpius aloitti, mutta nainen ei kuunnellut.
Hän katosi takaisin tiskille selvästikin vuorenvarmana siitä, ettei hänen kahvilassaan muita käynytkään kuin rakastuneita pariskuntia.
Heidän välilleen laskeutui uusi hiljaisuus kummankin juodessa hitaasti kahviaan. Hiljaisuudessa erottuivat myös häiritsevästi kaikkialla heidän ympärillään sylikkäin istuvien parien hiljaiset rakkaudentunnustukset. Koko paikka alkoi tuntua koko ajan ahdistavammalta.
”Lupaa kirota minut, jos joskus päädyn tänne pussailemaan jonkun kanssa. Minusta tuntuu, ettei tässä paikassa ole ainuttakaan selväjärkistä ihmistä meidän lisäksemme.”
”Minä kun juuri aioin ehdottaa, että mekin tekisimme niin.”
Scorpius oli tukehtua kahviinsa uskomatta korviaan.
”Mitä sinä sanoit?”
”Oliko ajatus minun kanssani suutelemisesta noin kamala?”
”Ei… Tai siis… Kyllä.”
”Kiitos”, Rose sanoi viileästi.
”Tarkoitin vain, että sinä olet minun kaverini. Enhän minä Albustakaan alkaisi pussailemaan.”
”Se on eri asia.”
”No jos sinä tahdot, niin voin minä sen tehdä. Kunhan hankit jostakin tarpeeksi alkoholia ja pullonpyöritysporukan.”
Rose ei kuitenkaan näyttänyt enää kuuntelevan häntä. Hän oli keskittänyt huomionsa jonnekin hänen selkänsä taakse. Scorpius käännähti ympäri, ja näki, mikä tai oikeammin kuka oli kiinnittänyt Rosen huomion.
”Clearwater? Mitä hän täällä tekee?” Scorpius kuiskasi Roselle tytön lähtiessä tulemaan heitä kohti.
”En tiedä. Minä alan vähitellen saada hänestä tarpeekseni.”
”Hei! Tekin olette täällä”, Heidän pöytänsä kohdalle saapunut Jennifer hihkui.
”öh minne sinä hukkasit Albuksen?” Scorpius tiedusteli varovasti.
”Hän jäi tutkimaan jotain typerää huispauslehteä Kolmeen luudanvarteen. Näin meidän kesken sanottuna en ole koskaan ollut pitkäveteisemmillä treffeillä.”
”Ai. Harmi.”
”Mietinkin, että jos sinulle vain kävisi, voisimme tulla tänne yhdessä seuraavaksi kun…”
Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Rose nousi Scorpiuksen mielestä jotenkin vaarallisesti hymyillen seisomaan. Hän kiersi pöydän ja veti Scorpiuksen seisomaan eteensä. Hän ei osannut tehdä mitään, kun tyttö nojautui hitaasti lähemmäs. Sitten Rosen huulet kohtasivat hänen omansa pehmeinä ja lämpiminä. Ensin kevyesti, sitten kiihkeämmin, vaativammin.
Ensijärkytys oli kadonnut hetkessä. Nyt koko hänen maailmansa tuntui supistuvan tähän yhteen hetkeen. Yhteen sanoinkuvaamattomaan ihmeelliseen hetkeen, joka olisi hänen puolestaan saanut jatkua vaikka koko lopun ikuisuuden. Hän oli kauan sitten unohtanut edelleen pöydän vieressä seisovan Jennifer Clearwaterin kiertäessään kätensä Rosen ympärille. Hän saattoi huomioida sillä hetkellä vain sen yhden tytön.
-
Ai apua ihanaaaa!!!!!! En ois millään osannu ees toivoa, että asiat menee näinkin paljon eteenpäin Rosen ja Scorpin "treffeillä". Clearwater vaikuttaa vähän ikävältä tarrautujalta, hihkuin riemusta kun Rose selvitti asian ensin koulussa ja uudelleen kahvilassa ^^
Toivottavasti Adela tajuaa, miten tyhmää sen on vältellä Albusta, kun kumminkin pitää tästä.
Taikahistorian tunnista tuli mieleen vastaavanlainen tilanne Salaisuuksien kammiossa sekä se kohtaus Feeniksin killassa, kun Hermione viittaa Pimennon tunnilla. Rose on ihan kuin äitinsä :D
Anteeksi ettei tullut järkevää kommenttia. Ei minua haittaa kahden viikonkaan tauot, on tullut totuttua monen kuukauden kestoisiin taukoihin. Mutta ainahan se on mukavampaa saada useammin lukuja :) tämä oli ihana luku
-
Ääääääääääääääää!!!!!!!! :o
Okei, aloitetaan sillä, että tää oli aivan mahtava luku! (ei suinkaan Rosen ja Scorpiuksen takia, ehee...) Ja edelleen mainitsen, että sun kirjoitustyliis on jotain mahtavaa! Siis todella helppolukuista, mutta jotenkin niin... kaunista. Fiore tykkää! :-*
Ja joo, olen samaa mieltä Saphiran kanssa, että tämä tapaus Jennifer Clearwater vaikuttaa aika ärsyttävältä. Mutta toisaalta haluan tosissaan nähdä neiti Clearwaterin reaktion tähän ahh, niin ihanaan suudelmaan. ;D Onneksi Rose teki aloitteen näinkin suorasti, olisi ollut hermoja raastavaa jos Jennifer olisi ehtinyt ensin. Scorpiuksen reaktio taas oli todella ihana ja suloinen ja ja... täydellinen! :D Tyksin tuosta suudelmaasta siis tosi paljon!
Ja sitten iki ihanat Adelamme ja Albuksemme... Toivon hartaasti, että Adela lopettaa tuon kiukuttelunsa nopeaa, jotta Albuksen ei tarvitsisi enään kauaa kitua, raukka parka :-*
Eipä miulla sitten muuta ollutkaan, kiitos mahtavasta lukukokemuksesta *hihkuu vieläkin riemusta* jälleen kerran, toivottavasti jatkoa tulee piakkoin! :D
-
Oli loistavaa lukea taas jatkoa. Muutama huomio kuitenkin:
Alkupuolella oli sana abaattinen, joka tosin on apaattinen. :)
Se olikin sitten ainoa risu. Tykkäsin Rosen väliintulosta, kun Jennifer yritti pyytää Scorpiusta ulos. Scorpiuksen ja Rose -paritus on mahtava. :) Saa nähdä, miten juttu kehittyy.
Ja edelleen voi Albus parkaa.
-
Uusi lukija! Luin nuo kaikki ja oon iha myyty😍😅 olin nii keskittyny lukemisee, etten ees huomannu virheitä😅
-
Mukavasti olet kuvaillut noita hmm... lemmensotkuja. :D Tykkäsin myös tuosta Scorpiuksen välirikosta lähes kaikkien luihuisten kanssa, ja sinällään tuo tappelu antoi tuolle osalle hyvin väriä. Ja... Oikeastaan voisi kai sanoa niin, että Scorpiukseen liittyvät seikat on olleet perin mielenkiintoisia tässä: jälki-istunnot, McGarmiwan ja Sorpiuksen vuorovaikutus, Rose, Albus, ja tuo tappelu näin jotain mainitakseni. Mutta se, mikä tässä nyt jäi kutkuttamaan ja pahasti, oli Albuksen suhdesotkut. Ne janoavat lisävaloa totta toisen kerran!
-
Saphira: Kiitos paljon kommentista. Joo tuli itsellekin tosta Rosen tunnilla viittaamisesta mieleen vähän Hermione. :D
Fiore: Kiva kun tykkäsit. Kiitos kommentista. :) Ja juu en kyllä tykkää itsekään yhtään tosta Clearwaterista. :D
Tuohi: Kiitos paljon virheenbongauksesta ja kommentista muutenkin. :)
Roserock: Kiitos kun kommentoit, ja aina on kiva kuulla uusista lukijoista. :) Kiva kun pidit. :)
Owlgr: Kiitos kommentista. :) Jospa tässä luvussa Albuksenkin suhdesotkut vähän alkaisivat selvitä. :D
A/N Ihan ensiksi suuret pahoittelut mielettömän pitkästä tauosta. En osaa sanoa miksi, mutta jotenkin oli kyllä ihan kirjoitusinto tämän kanssa hukassa, mutta jospa se taas tästä lähtis. :D Iso kiitos siitä, että sain jatkettua kuuluu ehdottomasti kaikille ihanille kommentoijille. Ilman näin mahtavia kommentteja ja palautteita en kyllä varmasti olisi saanut tätä etenemään. Nyt tässä kuitenkin vihdoin olisi se kauan työn alla ollut ja hitaasti valmistunut kymmenes luku. :)
10. luku
Rose Weasley oli suudellut häntä. Se oli ainoa ajatus, joka sillä hetkellä mahtui Scorpiuksen päähän. Tyttö oli juuri vetäytynyt taaksepäin vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan. Hän hymyili, mutta silmissä oli jotakin, jota Scorpius ei osannut tulkita. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi Clearwaterin poistuneen vähin äänin. Hän huokaisi helpottuneena ja hymyili Roselle takaisin pöydän yli Tyttöön katsominen sai hänen ajatuksensa jälleen sekaisin.
”Kiitos, että sait hänet lähtemään”, hän sanoi lopulta kasaten ajatuksiaan.
”<Ole hyvä vain. Ajattelin, että se saisi hänet vihdoinkin jättämään sinut rauhaan. Olin ilmeisesti oikeassa.”
Jokin tuntui kääntyvän solmulle Scorpiuksen vatsassa. Niinpä tietysti. Rose oli tehnyt sen kaiken ainoastaan palveluksena hänelle. Ainoastaan ystävänä auttaakseen hänet eroon itsepintaisesta ihailijastaan. Tietenkään siinä ei ollut ollut mitään sen enempää, ja hän oli itse ollut typerä kuvitellessaan hetken, että Rose olisi ajatellut jotain muutakin. Miten hän olikin onnistunut huijaamaan itseään sillä tavalla. He olivat Rosen kanssa tunteneet iät ja ajat. He olivat ystäviä, vain ja ainoastaan ystäviä, ja se hänen olisi pitänyt tajuta heti.
”Joo no kiitos vielä kerran. Ihanaa, että on ystäviä, jotka tekevät vaikka mitä auttaakseen toista”, hän sanoi kevyttä äänensävyä ja virnistystä tavoitellen.
Ilmeisesti se oli virhe. Äkkiä Rosen ilme muuttui kaikkea muuta kuin vaikeasti luettavaksi. Huulet puristuivat päättäväiseksi viivaksi ja jokin hänen silmissään näytti jäätyvän.
”Sitäkö se sinulle oli? Pelkkä ystävänpalvelusko? Sellaisenako sinä sen näet?”
Rose oli ponnahtanut pystyyn puhuessaan niin rajusti, että tuoli, jolla hän oli istunut lojui nyt kaatuneena lattialla. Scorpius yritti avata suutaan liian hämmästyneenä puhuakseen, mutta sopivia sanoja ei tuntunut löytyvän. Hänelle ei sitä paitsi edes jätetty aikaa niiden etsimiseen paria sekuntia pidempään.
”Minun olisi pitänyt tietää tämä. Sinä olet sika Scorpius Malfoy! Suuteletko sinä kaikkia ystäviäsi tuolla tavalla? Meillä taitaa siinä tapauksessa olla jonkinlainen näkemysero siitä, mitä ystävyyteen kuuluu!”
Huutaessaan Rose harppoi muutaman metrin matkan ovelle. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan paiskasi oven raivokkaasti kiinni takanaan niin, että ikkunat helisivät.
Kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti. Hiiskumaton hiljaisuus oli laskeutunut vaaleanpunaiseksi helvetiksi muodostuneeseen kahvilaan. Joka ainoan läsnäolijan silmät olivat suuntautuneet yksinomaan häneen ja Rosen jäljessä kiinni paiskautuneeseen oveen. Jopa Matami mikälien katse oli nauliutunut häneen paheksuvan järkyttyneenä.
”Esitys päättyi tähän. Yleisö voi lopettaa tuijottamisen”, Scorpius tokaisi tilanteen muuttuessa sekunti sekunnilta sietämättömämmäksi. Hän nappasi laukkunsa ja viittansa vaivautumatta edes pukemaan sitä päälleen ja pujotteli pöytien lomitse ulko-ovelle niin nopeasti kuin vain pääsi.
Ulkona oli aivan yhtä huono sää kuin heidän tullessaankin. Suuret pisarat vihmoivat mukulakivikatua ja tuuli sai sateen syöksymään vaakatasossa häntä päin. Silti oli helpotus päästä pois kaikkien niiden uteliaiden ja paheksuvien katseiden ristitulesta.
Rosea ei näkynyt enää missään, aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Mistään ei voinut myöskään päätellä mihin tyttö olisi voinut suunnata. Kaiken lisäksi, jos hän oli aivan rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, ettei hän edes välttämättä halunnut kohdata tyttöä aivan vielä. Ensin hänen oli saatava järjestellä hetki ajatuksiaan ja mietittävä, mitä äsken oli tapahtunut. Ilmeisesti Rose sittenkin oli suudellessaan ajatellut jotakin ystävyyttä syvempää, ja se nyt ainakin oli hyvä asia. Eri asia oliko hänen oma virheensä muuttanut Rosen tunteet kokonaan.
Tylyahoon jäämisessä ei tuntunut enää olevan mitään mieltä, joten Scorpius suuntasi askeleensa kohti linnaa. Mitä hän olisi itsekseen tehnyt vettä valuvana kylässä, jonka jokaisessa käymisen arvoisessa paikassa he olivat Albuksen ja Rosen kanssa käyneet jo kymmenet kerrat. Oli parempi vain poistua koko kylästä vähin äänin ja toivoa, ettei Rose tulisi vastaan matkalla.
Albus sai juuri painetuksi pisteen muodonmuutosten esseen viimeisen lauseen perään, kun makuusalin ovi levähti auki. Hänen erittäin märkä ja erittäin myrtyneen oloinen paras ystävänsä harppoi sisään valuttaen joka askeleella lattialle pienen lammikon. Kaikesta näki, etteivät Scorpiuksen ja hänen serkkunsa treffit olleet menneet kovin hyvin.
”Miten meni Clearwaterin kanssa”, Scorpius kysyi, ennen kuin Albus ehti sanoa sanaakaan.
”Hän hylkäsi minut kolmessa luudanvarressa. Kyllästyin häneen totaallisesti ja uppouduin huispauslehteen. Hän ei oikein tainnut tykätä siitä, joten pääsin hänestä eroon. Miten teillä sujui?”
”Huonosti. Me suutelimme ja…”
”Teitte mitä?” Albus ulvahti.
Hän oli viimeaikoina epäillyt, että jotakin saattaisi syttyä hänen kahden ystävänsä välille, mutta tämä tuli täytenä yllätyksenä.
Scorpius ei pitänyt mitään kiirettä vastaamisen kanssa, vaan keskittyi ensin kuivaamaan vaatteensa parilla tehokkaalla loitsulla. Sitten hän kääntyi Albukseen päin ja hymyili oudon ilottomasti.
”Kyllä. Kuulit aivan oikein. Me suutelimme, tai tarkemmin sanottuna Rose suuteli ja minä vastasin suudelmaan.”
”No sehän meni sitten melko hyvin”, Albus sanoi rauhallista äänensävyä tavoitellen.
”En nyt niinkään sanoisi. Hän sanoi jotain, mistä päättelin, että hän teki sen ihan vain ystävänä häätääkseen sen lehmän ja…”
”Minkä lehmän?”
”Clearwaterin lehmän. Se tuli siihen vaaleanpunaiseen kahvilaan, johon Rose raahasi minut. Joka tapauksessa erehdyin kiittämään häntä ja toteamaan, että on ihanaa, kun on ystäviä, jotka auttavat tilanteessa kuin tilanteessa. Hän yksinkertaisesti sanottuna sekosi. Huusi vain minulle ja lähti siitä helvetin kahvilasta ja jätti minut vaaleanpunaisen Matamin ja koko asiakaskunnan tuijotusten ristituleen.”
Albus vain nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Koko juttu oli vain niin uskomattoman typerä. Hän näki koko ajan Scorpiuksesta, että hän oli toivonut suudelman olleen jotain muutakin kuin ystävänpalvelus, ja ilmeisesti Rose oli ajatellut samoin. Siitä huolimatta kaksikko oli jälleen ajautunut ongelmiin.
”Tämä on toivotonta”, Hän sanoi saadessaan puhekykynsä lopulta takaisin. ”Ainakin meitä on kaksi, joiden ihmissuhteet eivät mene aivan niin kuin voisi toivoa.”
Rose kulki syvällä ajatuksissaan linnan ulko-ovia kohti luudanvarsi toisessa kädessään. Hänen oli pakko saada ilmaa ja pakko voida lentää karkuun omia ajatuksiaan ja sekavia tunteitaan edes vähäksi aikaa. Hän kaipasi sillä hetkellä enemmän kuin mitään sitä vapauttavaa riemua, jonka intensiivinen ja haastava lentoharjoittelu hänessä sai aikaan. Siitä oli muutenkin jo aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi ehtinyt treenaamaan itsekseen ilman joukkuetta kaikessa rauhassa.
Luudanvarsi tuntui suorastaan lukevan Rosen ajatukset. Se kääntyi juuri sinne minne hän halusikin, eikä lentäminen ollut pitkään aikaan tuntunut niin hyvältä. Hänen jokainen solunsa nautti, kun maan kamara ja huolet jäivät kauas alapuolelle. Työstäessään uusia ja hankalia lentoliikkeitä, aivot tuntuivat täyttyvän ainoastaan siitä, mitä hänen oli seuraavaksi tehtävä pysyäkseen tasapainossa.
”Ai hei. En näköjään olekaan yksin lentelemässä tänä iltana.”
Rose hätkähti rajusti, ja oli menettää otteensa luudan kahvasta. Hän vei laiskiaispyörähdyksensä loppuun päätyen takaisin oikein päin ilmassa. Häntä kohti lensi vaalea hahmo kielletyn metsän suunnalta. Kesti hetken, ennen kuin Rose tunnisti hahmon Adela Jordaniksi, Albuksen nykyiseksi ihastukseksi ja Scorpiuksen entiseksi tyttöystäväksi.
”Hei. Minäkin luulin, ettei täällä lentelisi enää ketään muita tähän aikaan.”
Rose tunsi olonsa äärimmäisen kiusaantuneeksi. Heitä ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua kovin läheisiksi. Hän tiesi tytöstä tuskin mitään. Vaikka Adela olikin viime keväänä pyörinyt Scorpiuksen mukana jonkin verran heidän kanssaan, tyttö oli sen verran hiljainen ja jotenkin sulkeutunut, ettei Rose ollut saanut häneen kovin läheistä kontaktia. Tai sitten Adela oli normaali ja hän itse puolestaan ylisosiaalinen. Joka tapauksessa tuttavuus oli jäänyt hyvin pintapuoliselle asteelle. Tuntui oudolta yhtäkkiä joutua tilanteeseen, jossa he joutuivat juttelemaan kahden kesken. Mistä sitäkään tiesi, mitä Adela ajatteli hänestä ja Scorpiuksesta. Entä jos Adela tiesi, että heidän välillään oli jotakin. Vai oliko sittenkään. Lentämisen tuoma ihana rauha tuntui pyyhkiytyvän pois hyvää vauhtia sekavien pohdintojen vyöryessä takaisin.
”Joo no oli pakko päästä vähän ulkoilemaan. En ole mikään hyvä lentäjä, mutta käyn aina välillä kiertelemässä vähän linnan tiluksilla.”
”Se on kyllä piristävää”, Rose myönsi. ”Minäkin halusin vähän tuulettumaan. Nyt kun pääsin huispausjoukkueeseen, tuntuu, ettei energiaa enää riitä yksikseen lentämiseen. Se on välillä uskomattoman rentouttavaa.”
Adela nyökkäsi ja keskustelu tyrehtyi. Rose liikahteli hiukan levottomasti luudallaan. Hiljaisuus tuntui häiritsevältä, mutta toisaalta hän ei keksinyt mitään sanottavaakaan.
”Mitä Albukselle kuuluu?”
Kysymys yllätti Rosen, ja hän alkoikin saman tien toivoa, että hiljaisuus olisi jatkunut. Mitä hän vastaisi. Jos hän sanoisi niin kuin asiat todella olivat, hänen pitäisi kertoa, että Albus kärsi Adelan välttelystä ja halusi korjata välinsä kuntoon tämän kanssa. Toisaalta haluaisiko Albus, että hän kertoisi sen kaiken.
”Oliko hän tänään Tylyahossa sen Clearwaterin kanssa?”
”Oli. Mitä se muuten sinua liikuttaa?”
Rose olisi halunnut purra kielensä poikki. Yhtään epäkohteliaammalta hän ei enää olisi voinut kuulostaa. Kuitenkin tytön kysely oli saanut hänen kiukkunsa kuohahtamaan. Miksi Adela niin tehokkaasti yritti häätää Albuksen elämästään, jos pojan Tylyahon retket kiinnostivat noin paljon.
Adelan ilme kiristyi, ja hetken Rose arveli saavansa takaisin vähintään samalla mitalla. Kuitenkin Adela näytti hillitsevän itsensä silkalla tahdonvoimalla ja saikin hymyn taiotuksi kasvoilleen.
”Mietin vain. Tai antaa olla. En jaksa kierrellä. Tiedän, että käytökseni on enemmän tai vähemmän omituista, mutta pidän serkustasi todella paljon.”
”Miksi sinä sitten tunnut tekevän kaikkesi, jotta hän jättäisi sinut lopullisesti rauhaan?”
”En osaa selittää. En kai halua päästää ketään tarpeeksi lähelle.”
”Entä sitten Scorpius?”
Rose ei voinut hillitä itseään. Hänen oli saatava selvitettyä asia kerralla loppuun asti. Muuten sekin pyörisi hänen mielessään sekoittamassa päätä.
”Se oli eri asia. Scorpius on mahtava ystävä ja niin poispäin, mutta Albuksen syvällisyyttä hänessä ei todellakaan ole. Tai jos onkin, se ei ainakaan näyttäydy kovin usein.”
Rose naurahti huvittuneena. Siitä hän ainakin oli samaa mieltä. Sitten hän taas muisti heidän kahvilaepisodinsa ja vakavoitui uudelleen.
”No joka tapauksessa. Sinun ei tarvitse olla huolissasi Clearwaterin takia. Albus ei todellakaan ole hänestä kiinnostunut.”
”Niin vähän arvelinkin. Tiedän käyttäytyväni lapsellisesti. Ehkä minun olisi vain uskallettava yrittää hänen kanssaan. Ja anteeksi, että tulen häiritsemään sinua kesken lentämisen, mutta en vain voinut olla tulematta juttelemaan. yleensä en ala puhua näinkään paljon puolitutuille, mutta satuin tietämään, että tunnet Albuksen todella hyvin, ja olet aina vaikuttanut kohtuullisen helposti lähestyttävältä. Scorpiukselta on ihan turhaa alkaa kysellä tällaista. Hän vain käskisi mennä kysymään ja sanoisi, ettei ole perillä kenenkään tunne-elämästä.”
”Ei haittaa yhtään”, Rose hymyili, ja hämmästyi huomatessaan, että tarkoitti mitä sanoi. Hän välitti valtavasti Albuksesta ja Scorpiuksesta, mutta ajoittain hän tunsi kaipaavansa läheistä ystävää, joka olisi samaa sukupuolta hänen kanssaan. Ehkä, jos olosuhteet olisivat otolliset, he voisivatkin Adelan kanssa tutustua paremmin.
”Albus hei!”
”Mitä nyt?” Albus kysyi hivenen ärtyneenä kohottaen katseensa pöllöstä, joka oli juuri tullut tuomaan kirjeen hänen vanhemmiltaan. Ilta oli jo melko pitkällä, ja he olivat Scorpiuksen kanssa vetäytyneet ylös makuusaliinsa hetkeä aiemmin muutaman oleskeluhuoneessa pelatun shakkiottelun jälkeen. Albuksesta alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettei hänen ystävänsä olemassaololla ollut mitään muuta tarkoitusta kuin hänen häiritsemisensä. Scorpius oli ollut koko illan uskomattoman rauhattomalla tuulella, eikä hän ollut saanut hetken rauhaa. Ehkä pojan levottomuus johtui pieleen menneistä treffeistä.
”Minä haluan Tylyahoon”, Scorpius ilmoitti päättäväisesti.
”Juurihan sinä sieltä tulit.”
”Silti. Mennään Sianpäähän. Haluan ryypätä kunnolla pitkästä aikaa.”
”Et sinä voi noin vain lähteä hiiviskelemään koulusta salaa baariin.”
”Miksen. Kaikki on sallittua niin kauan kun ei jää kiinni.”
”Tuo on sinun logiikkaasi, ei minun. minä en halua saada jälki-istuntoa loppuvuodeksi vain siksi, että sinulla on ongelmia ja haluat sen takia käydä juomassa aivosi pellolle.”
”Hei on sinullakin ongelmia. Yksi ongelmistasi on vaaleatukkainen luihuistyttö, ja myönnä pois, että se ongelma ei ole kovin pieni.”
”Joskus minä mietin ihan vakavissani, miksi ikinä tutustuin sinuun”, Albus tuhahti heidän hiipiessään näkymättömyysviitan alla hiljaisessa linnassa kohti eteishallia ja ulko-ovia.
”Et vain voinut vastustaa minua”, Scorpius kuiskasi, ja Albus tiesi näkemättäkin raivostuttavan virneen leviävän parhaillaan pojan kasvoille.”
”Albus huokaisi syvään ja katsahti jälleen kelmien karttaa. Reitti näytti olevan selvä. Mikään tekosyy ei siis auttaisi häntä luikertelemaan tilanteesta. Miten Scorpius aina onnistuikin ylipuhumaan hänet mukaan älyttömiin tempauksiinsa. Miten hän, kiltti ja yleensä vastuullinen oppilas, olikin päätynyt lähtemään myöhään illalla luvattomasti Tylyahoon juomaan, vain siksi, että hänen ystävällään sattui olemaan ihmissuhdeongelmia.
Sää oli heidän onnekseen parantunut illan aikana huomattavasti. Heidän kävellessään hetkeä myöhemmin Rääkyvästä röttelöstä kohti Sianpäätä, ainoastaan mukulakivikatujen lammikot muistuttivat aikaisemmin päivällä ryöpynneestä rankkasateesta. Pikkuhiljaa Scorpiuksen taukoamaton höpötys ja iloinen mieliala alkoivat tarttua Albukseenkin. Kyllähän hän tiesi, että todellisuudessa Scorpiusta taatusti vaivasi välikohtaus Rosen kanssa, mutta poika oli erinomainen piilottamaan ongelmansa ja tunteensa ainakin väliaikaisesti. He olivat juuri päässeet alkuun sen illan suunnitelmissaan ja lähestyivät Tylyahon keskustaa hyvää vauhtia, kun ensimmäiset merkit lähestyvistä ongelmista ilmaantuivat.
Ne harvat ikkunat, joista kajasti edelleen valoa, pimenivät äkisti, kuin joku olisi käyttänyt jonkinlaista valokatkaisijaa. Ilma tuntui sähköistyvän, ja kuin sanattomasta sopimuksesta kumpikin pysähtyi ja veti sauvansa esiin. Albuksen sydän oli alkanut lyödä nopeammin ja tuntui nyt takovan jossakin hänen kurkkunsa tienoilla. Hän yritti siristellä silmiään hämärässä nähdäkseen, oliko kadulla muita heidän lisäkseen, mutta valoa oli liian vähän. Hän ei nähnyt todellakaan tarpeeksi hyvin tietääkseen, piilotteliko joku tai joitakuita talojen varjoissa vai ei. Hetken epäröinnin jälkeen hän sytytti valon sauvansa päähän ja yritti kääntyä paikallaan nähdäkseen joka suuntaan. Scorpius hänen vierellään teki samoin. Juuri silloin ensimmäinen valosuihku lävisti ilman ja räsähti katuun heidän välissään. Tumma hahmo erkani varjosta ja alkoi liikkua pelottavan nopeasti heitä kohti. Äskeinen kirous oli kuitenkin tullut eri suunnasta. Hyytävä totuus hiipi Albuksen tajuntaan. Tyyppejä oli enemmän kuin yksi, eivätkä he todennäköisesti liikkuneet hyvällä asialla. Miksi muuten kukaan lähettäisi heti ensimmäisenä kirouksen kahden tuntemattoman suuntaan. Jäljellä oli vain kysymys, kuinka monta muuta hahmoa pimeydessä yhä piilotteli, ja mitä he aikoivat tehdä.
-
Olipa ihanaa päästä taas lukemaan tätä! :) Täytyy sanoa, että tätä jatkoa on kyllä jo odotettu... ;)
Olet onnistuneesti pitänyt juonen ja ficin mielenkiintoisena ja sujuvana - tauosta huolimatta. :)
Eikös sen luihuistytön nimi ollut Adela, meinaan joissain kohdissa tuolla luki "Adele"... ;)
Mutta erinomaista tekstiä - jatkoa odotellen!
-
Huijui, en muistanutkaan miten paljon pidän tämän ficin lukemisesta. Ihanaa kun jatkoit!
Pidin tosi paljon Rosen ja Adelan juttutuokiosta. Jotenkin siinä tunnelma oli vaikuttava. Toivottavasti heistä tulee ystäviä. :)
Kiva ettei Rose ja Scorpius päätyneet heti yhteen, vaan mukana on ihan kunnon draaman aineksia. :D no eivätköhän he saa välinsä selvitettyä ihan mallikkaasti.
...ellei Scorpiukselle ja Albukselle sitten satu jotain Tylyahossa. Odotan suurella innolla sitä kun tämän hyökkäyksen tekijät ja syy alkavat paljastua. ^^
Turhaa kai sanoa että en malta odottaa uutta lukua. :D mutta kirjoita ihan omaan tahtiin. Hyvää jaksaa odottaa.
-
Tuuba: Kiitos kommentoinnista, ja hauska kuulla, että tauosta huolimatta juoni on pysynyt suurinpiirtein kasassa. :D
Saphira: Kiitos taas paljon ihanasta kommentista. :)
A/N Nyt kun on hiihtoloma ja kirjoitusfiilis sopivasti päällä, sain tämän seuraavan luvun valmiiksi onneksi nopeammin kuin edellisen. :D Tässä luvussa nyt sitten ehkä jotain viitteitä hyökkäyksen syistä, muttei mitään kovin suoraan. :D
11. Luku
Albus siirtyi vaistomaisesti lähemmäksi ystäväänsä, kun uusi aseistariisuntaloitsu halkoi ilmaa hänen päänsä vieressä.
”Pudottakaa ne sauvat”, heitä kohti nopeasti etenevä hahmo sanoi karhealla ja tylyllä äänellä.
Albus puristi sauvaansa entistäkin tiukemmin. Jos he nyt menettäisivät sauvansa, heidän tilanteensa muuttuisi entistäkin huonommaksi. Hän luovuttaisi sauvansa vasta sitten, kun muita vaihtoehtoja ei enää olisi. Äkillinen leimahdus sai Albuksen melkein pudottamaan säikähdyksestä sauvansa. Kirkas pimeyttä repivä smaragdinvihreä valo sai kadun yhtä valoisaksi kuin jos vuorokaudenaika olisi yllättäen vaihtunut yöstä päiväksi. Heti silmien totuttua kirkkaaseen valoon Albus näki heidän piirittäjänsä. Puolisen tusinaa muukalaista seisoi joka puolella heidän ympärillään sauvat heihin tähdättyinä. Naamiot estivät häntä näkemästä heidän kasvojaan. Scorpiuksen terävä henkäisy hänen vieressään kiinnitti Albuksen huomion. Poika tuijotti kalpeaksi valahtaneena jonnekin Albuksen vasemman olan ylitse sinne päin missä vihreä valo yhä loimusi. Vasta nyt Albuskin tajusi alkaa ihmetellä valon lähdettä. Äsken hän oli keskittynyt ainoastaan pikaiseen tilannearvion tekemiseen. Nyt kun hän vihdoin kääntyi siihen suuntaan, johon Scorpius tuijotti, hän ei enää ihmetellyt lainkaan ystävänsä reaktiota. Hyytävä pelon koura tuntui vääntävän hänen sisintään, kun hän näki kammottavan vihreätä hehkuaan säteilevän pääkallon, jonka suusta työntyi käärme irvokkaana kielen korvikkeena.
”Kuka idiootti tuon loitsi jo nyt. Minähän sanoin, että vasta sitten kun mahdolliset sivulliset on hoideltu!”
Huuto sai Albuksen jättämään pimeän piirron tuijottamisen sikseen ja kiinnittämään taas huomionsa heitä ympäröiviin naamioituihin muukalaisiin. Moni heistä näytti hiukan hätääntyneeltä ja hermostuneelta. Huutaja oli kai ollut sama mies, joka oli käskenyt heitä tiputtamaan sauvansa.
”Mitä tehdään?” hivenen jännittynyt ääni tiedusteli jostakin heidän takaansa.
”Häivytään täältä. Aurorit ovat täällä hetkenä minä hyvänsä, kun tieto tuosta piirrosta saapuu heidän korviinsa.”
”Entä nuo?”
”Miksi kysyt? Avada kedabra!”
Kaikki tuntui hetkeksi hidastuvan. Albus oli tiennyt, että he olisivat ongelmissa, mutta äkillinen tappokirous oli silti yllättänyt hänet täysin. Huispauksen kehittämin refleksein hän heittäytyi maahan Scorpiuksen tehdessä samoin hänen vierellään. Vihreä valosuihku välähti heidän ylitseen pirstoen läheisen rakennuksen nurkkaa. Kirouksen langettaja ärähti jotain turhautuneeseen sävyyn. Hän kai halusi pois paikalta mahdollisimman nopeasti.
”Tainnutu”, Scorpius huusi seisomaan nousten hänen oikealla puolellaan. Albus noudatti esimerkkiä ja nousi kiireesti jaloilleen. Piirron valaistessa yötä he olisivat maassa suorastaan naurettavan helppoja maalitauluja. Nyt oli vain pysyttävä rauhallisena ja yritettävä puolustautua kaikin mahdollisin keinoin. Albuksesta itse asiassa tuntui, ettei hän ollut aivan kokonaan läsnä koko tilanteessa. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, aivan kuin hän olisi katsellut koko kohtausta ulkopuolisen silmin. Jokin osa hänestä ei tuntunut millään uskovan, että he voisivat joutua tapetuiksi kesken Tylyahon reissun. Oikeastaan Albus oli siitä kiitollinen. Omituinen etäisyyden tunne antoi hänelle mahdollisuuden järkevään ajatteluun. Jos hän olisi ajatellut heidän tilannettaan tarkemmin, hän olisi luultavasti lamaantunut siitä tiedosta, että kuolema oli vain joitakin sekunteja sitten käynyt heistä vain parinkymmenen sentin päässä.
Hän siirtyi Scorpiuksen taakse niin, että heidän selkänsä olivat vastakkain. Niin heidän olisi mahdollista puolustautua ainakin jonkin verran pidempään. Jos he vain pystyisivät liikkumaan niin, että pääsisivät jonkin seinän viereen pois hyökkääjien keskeltä, heidän tilanteensa paranisi ratkaisevasti. Hän tiesi Scorpiuksen ajattelevan samaa, ja oli nyt kiitollisempi kuin vielä koskaan siitä, miten hyvin he tunsivat toisensa ja tiesivät sanoittakin toisen ajatukset.
Sitten aikaa ajatteluun ei enää ollut. Kirouksia alkoi lentää joka suunnalta, ja koko Albuksen keskittyminen kului pelkkään puolustautumiseen. Kilpiloitsuja, estomanauksia, aseistariisuntaloitsuja ja tainnutustaikoja. Hän ei ehtinyt edes pelätä Scorpiuksen tai oman henkensä puolesta. Aikaa oli vain loitsia ja kirota ja yrittää säilyttää puolustus kasassa. Tilanne oli erittäin epätasaväkinen, eikä hän siksi yllättynytkään, kun tainnutustaika singahti lähimmän hyökkääjän sauvasta suoraan häntä kohti. Albus tiesi, ettei ehtisi estää taikaa. Hän ehti ainoastaan tuntea epämääräistä huolta siitä mitä tapahtuisi, kun hän olisi poissa pelistä. Scorpius ei ikinä voisi yksin pitää puoliaan kaikkia kuutta vastaan. Sitten kirous osui ja kaikki pimeni.
”Seis. Odottakaa vähän!”
Huuto leikkasi ilmaa samalla hetkellä, kun Albus hänen takanaan lysähti maahan tainnutustaian osuttua maaliinsa. Käsky toimi silmänräpäyksessä. Ainutkaan kirous ei enää lentänyt, ja rikkumaton hiljaisuus oli laskeutunut äskeisen melun tilalle.
”Se on Luciuksen pojanpoika”, sama ääni jatkoi ja sytytti valon sauvansa päähän.
”Meidän täytyy käyttää tilaisuutta hyväksemme. Kerropa poika, missä se on.”
”Mikä? Minkä olinpaikka minun pitäisi tietää?”
Hän oli uskomattoman hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä. Joku oli selvästi tunnistanut hänet, mutta mitä hänen ajateltiin tietävän? Miten se, että Lucius oli hänen isoisänsä muka vaikutti mihinkään?
”Sinä tiedät kyllä. Älä leiki kanssamme Malfoy. Sinulla on vielä mahdollisuus. Käytä se järkevästi. Lupaamme, etteivät sinun isoisäsi tai etenkään isäsi tekemät petokset vaikuta siihen, miten kohtelemme sinua. Voit vielä hyvittää sukusi tekemät virheet. Kerro meille, missä se on.”
”Auttaisi varmaan meitä kaikkia, jos kertoisit mikä minun pitää teille antaa.”
Scorpius toivoi, että saisi pidettyä keskustelun käynnissä. Hän ei ikinä kertoisi tuolle porukalle sanaakaan, mutta jokainen hetki jonka hän sai pelattua heille puhumalla oli kullankallis. Aurorit tulisivat varmasti pian. Sama näytti tulleen myös häntä puhutelleen velhon mieleen, sillä hän sanoi:
”Et kai sinä tosissasi kuvittele, että alkaisin huudella siitä täällä. Joko teet yhteistyötä nyt, tai taistelu jatkuu. Et ole meille mitenkään korvaamaton. Meillä on muitakin tiedonlähteitä. Annamme sinulle vain mahdollisuuden valita uudelleen.”
”Hyvä on. Voin kertoa sen sijainnin heti, kun jäämme kolmisin. Käske muiden lähteä.”
”Hyvä on. En ala pelata kanssasi poika. Jatkakaa!”
Kun Scorpius ajatteli tilannetta jälkeenpäin, hän oli varma, että heidän pelinsä olisi ollut pelattu, jos aurorit olisivat tulleet hetkeäkään myöhemmin. Albus oli tainnutettu, eikä hän itse pystynyt irrottautumaan taistelusta edes siksi aikaa, että olisi ehtinyt herpaannuttaa ystävänsä. Heti jatkamiskäskyn jälkeen kirouksia oli alkanut sataa jos mahdollista vielä entistäkin nopeampaan tahtiin. Onneksi hänen ei tarvinnut pitää puolustusta yllä kuin muutama sekunti.
Ilmiintymisestä kielivä poksahdus käänsi hyökkääjien huomion saman tien pois Scorpiuksesta ja Albuksesta. Taikoja alkoi singota sieltä, mihin aurorit olivat ilmiintyneet, mutta hyökkääjillä ei tuntunut olevan halua jäädä taistelemaan vastaan.
”Helvettiin täältä!” joku karjaisi. Tummiin viittoihin ja naamioihin pukeutuneet hahmot alkoivat yksi toisensa jälkeen kaikkoontua pois.
”Oletteko te kunnossa?” yksi auroreista tiedusteli hetkeä myöhemmin Scorpiuksen auttaessa Albusta jaloilleen.
Poika näytti kalpealta ja järkyttyneeltä, mutta muuten vahingoittumattomalta.
”Ollaan joo”, Scorpius vastasi nopeasti. ”Mitä oikein tapahtui ja keitä nuo tyypit olivat?”
”Vaikeaa sanoa keitä tuossa oli mukana, koska ketään ei saatu kiinni eikä minkäänlaisia tunnistustaikoja ehditty tehdä, mutta varmaa nyt ainakin on, että jonkin sortin pimeyden velhoja.”
”Mitä tuo piirto tarkoittaa? Ei kai kukaan ole kuollut? Eikö pimeyden piirto yleensä laitettu jonnekin, missä kuolonsyöjät olivat murhanneet jonkun? Mitä Voldemortin merkki tekee täällä nyt, kun koko velhoakaan ei enää ole?”
Scorpius pidätteli henkeään. Hänkin halusi kiihkeästi saada vastauksen Albuksen esittämiin kysymyksiin. Mitä pimeän piirto tosiaan teki tylyahon taivaalla, jos Voldemortia ei enää ollut niin kuin Rose ja Albuskin itsepintaisesti väittivät. Eikö tämä nimenomaan tarkoittanut sitä, että ainakin Voldemortin kannattajat toimivat edelleen ainakin jossain määrin järjestäytyneesti.
”Osa ryhmästämme lähti juuri tutkimaan asiaa. Teidän on kuitenkin parasta mennä välittömästi takaisin Tylypahkaan. Sieltähän te olette eikö niin?”
”Olemme kyllä…” Albus aloitti, mutta Scorpius keskeytti hänet.
”Luuletko sinä, että tuolla merkillä on jotakin tekemistä Voldemortin entisten kannattajien kanssa.”
”En voi sanoa mitään, ennen kuin asiat on tutkittu tarkasti.”
”Älä viitsi. Me päädyimme melkein tapetuiksi sen sakin takia. Meillä on minusta oikeus tietää, mitä te epäilette heidän halunneen ja keitä te luulette heidän olleen.”
”En valitettavasti voi antaa tietoja yksityishenkilöille etenkään, kun en itsekään voi olla varma mistään. Tulkaapa nyt saman tien, niin saatan teidät koululle. Jos jotakin suurempaa on tapahtunut, voitte kyllä odottaa huomiseen ja lukea kaikki tarpeelliset tiedot lehdestä.”
Scorpius olisi halunnut vastustella mutta aurorin ilme oli tyly ja periksiantamaton, eikä vastustelusta luultavasti olisi mitään hyötyä. Sitä paitsi jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, että paluu linnaan tuntui äskeisten tapahtumien jälkeen jokseenkin houkuttelevalta. Siellä ei ainakaan ollut odotettavissa samanlaisia hyökkäyksiä. Nyt kun auroritkin olivat tulleet, Tylyahon asukkaatkaan eivät olisi vaarassa. Pimeän piirron syttymisen aiheuttamaa levottomuutta hän ei kuitenkaan voinut pyyhkiä pois mielestään. Oliko joku tosiaan tapettu piirron alapuolella? Oliko Voldemortilla tapahtumiin jokin yhteys? Kysymykset pyörivät hänen päässään, ja vastausteoriat synnyttivät vain joukon uusia kysymyksiä entisten lisäksi.
He lähtivät vaitonaisina valaisevaa sauvaa koholla pitävän aurorin perään. Yö tuntui tiukentavaan otettaan jatkuvasti, ja vähäinenkin valo oli jo hiipunut pois. Paluumatka tuntui kestävän paljon pidempään kuin matka kylään oli kestänyt. Scorpius ei voinut olla ajattelematta, miten helppo äskeisten hyökkääjien olisi toistaa temppunsa. Heitä oli vain kolme. He kaksi ja vain yksi aurori. Ei auttanut kuin toivoa, etteivät hyökkääjät uskaltaisi palata takaisin paikkaan, jossa suorastaan vilisi auroreita. Eihän kukaan sitä paitsi voisi tietää heidän sijaintiaan tai lukumääräänsä. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Tylypahkan jykevät portit erottuivat sauvan valokeilassa.
Rose heräsi seuraavana aamuna pöllön kärsimättömään koputukseen. Lintu räpytteli paikoillaan ilmassa makuusalin ikkunan ulkopuolella ja nokan koputuksesta päätellen oli jo pitkään yrittänyt saada Rosen huomion puoleensa. Hänen avatessaan ikkunan varpuspöllö lehahti sisään, pudotti kirjeensä Rosen jalkoihin ja liihotti takaisin kirkkaaseen syysaamuun. Suljettuaan ikkunan Rose kumartui poimimaan kirjeen lattialta. Oikeastaan se oli vain kaksinkerroin taitettu pergamentin palanen, johon oli kirjoitettu vain muutama sana hänen serkkunsa tuttuakin tutummalla käsialalla:
”Tule suureen saliin. Tärkeää asiaa.”
Hetken hän vain katsoi hämmentyneenä Albuksen lähettämää lappusta. Mikä oli niin tärkeää, että siitä oli ilmoitettava pöllöllä? Näkisiväthän he muutenkin aivan pian. Lopulta hän kuitenkin hylkäsi lapun pöydän kulmalle ja veti vaatteet nopeasti päälleen. Mitä pikemmin hän olisi suuressa salissa, sitä nopeammin hän saisi vastaukset kysymyksiinsä.
Rosen suunnistaessa kohti rohkelikon tupapöytää, hän huomasi heti ystävänsä istumassa sen keskivaiheilla. Yllätyksekseen hän huomasi myös Adelan istuvan heidän kanssaan. Albus ja Adela hymyilivät kumpikin, mutta varsinkin Adela näytti edelleen jotenkin hiukan sulkeutuneelta. He istuivat jonkin matkan päässä toisistaan Scorpius välissään, ja näyttivät uppoutuneen vilkkaaseen keskusteluun.
”Huomenta”, Rose sanoi ja istahti Adelan viereen. ”Mikä nyt oli niin tärkeää?” hän kysyi kääntyen Albuksen puoleen.
”Hyvä, että tulit. Mietinkin mahtaisitko olla vielä hereillä. Ajattelin, että parempi jutella mahdollisimman pian, ettet ihmettele, jos lehdessä on jotain.”
”Mitä?”
Rosesta alkoi tuntua, että hän oli täydellisen pihalla siitä, mistä Albus ikinä puhuikaan.
”Mikä saattaa olla lehdessä?”
”No kun me tuota lähdimme eilen Scorpiuksen kanssa illalla Tylyahoon, ja meidän kimppuumme hyökättiin, ja taivaalle syttyi pimeän piirto, eikä me tiedetä, kuka sen sytytti ja miksi.”
”Mitä sinä selität? Aloita alusta ja hidasta vauhtia kiitos. Miksi te lähditte Tylyahoon ja kuka teidän kimppuunne hyökkäsi? Mitä sinä puhuit pimeän piirrosta?”
”Me halusimme lähteä käymään sianpäässä illalla omalla luvalla. Älä valita. Minä tiedän, että se oli typerä idea. McGarmiwa valitti jo meille puoli yötä, jotensinun ei enää tarvitse. Joka tapauksessa joukko jotain naamioituja tyyppejä piiritti ja yritti tappaa meidät. Me taistelimme hetken vastaan, kunnes yksi niistä tainnutti minut. Heti sen jälkeen siihen tuli auroriryhmä ja koko hyökkääjäporukka kaikkoontui tiehensä ennen kuin heidät saatiin kiinni. Mutta se mikä tässä jäi eniten häiritsemään, on se, että ennen aurorien tuloa ilmeisesti jotkut samaan porukkaan kuuluvat sytyttivät taivaalle pimeän piirron. En voi ymmärtää miksi. Mietimme vain Scorpiuksen kanssa, että ei kai ketään ole voitu tappaa tai muuta sellaista.”
Rose ei hetkeen saanut sanaakaan suustaan. Tarina oli liian uskomaton ollakseen totta. Miten oli mahdollista, että kaksikymmentäviisi vuotta Lordi Voldemortin kuoleman jälkeen hänen merkkinsä ja symbolinsa loisti Tylyahon yllä?
”Ettekö te kysyneet niiltä auroreilta mitä siellä tapahtui?”
”Kysyttiin me, mutta ne eivät suostuneet vastaamaan. Meidän vain käskettiin odottaa seuraavan päivän lehteä.”
”Joka tulee tuolta”, Adela sanoi ja viittasi kädellään heitä kohti kaartavaa sarvipöllöä, jonka nokassa tosiaan oli Päivän profeetta.
Albus ojensi ensimmäisenä kätensä ottamaan vastaan pöllön tiputtaman lehden. Hän taitteli sen auki ja vilkaisi etusivua kääntäen sen sitten niin, että kaikki näkivät. Koko etusivun tilan vei valtava valokuva öisestä Tylyahon kadusta, jonka yllä loimotti käärmekielinen pääkallo. Sivun ylälaidassa otsikko kirkui:
”Hänen joka jääköön nimeämättä merkki jälleen taivaalla!”
Albus käänsi esiin seuraavan aukeaman, jossa samaan sävyyn otsikoitu juttu alkoi valottaa tarkemmin edellisen yön tapahtumia. Rose alkoi lukea kiihkeästi tekstiä, joka toivottavasti paljastaisi, mitä tekemistä pimeän piirrolla oli Tylyahossa niin pitkän ajan jälkeen.
”Merkki, jota yhä suurin osa Velhoyhteisöstä kavahtaa, on jälleen nähty noitien ja velhojen asuttamassa Tylyahon kylässä myöhään lauantai-iltana. Aurorien saapuessa tutkimaan tilannetta, havaittiin, että joukko tuntemattomia pimeyden noitia tai velhoja oli tehnyt hyökkäyksen voimakkaita ja vanhoja taikaesineitä myyvään kauppaan. Hyökkäyksessä menehtyivät kaupan omistaja ja hänen vaimonsa. Motiiveja hyökkäykselle ei toistaiseksi tiedetä. ”Emme osaa vastata, miksi isku on kohdistunut juuri tähän rakennukseen. Voihan olla, ettei hyökkääjillä edes ollut teolleen mitään sen selkeämpää motiivia kuin huomion herättäminen ja Tiedätte kai kenen entisellä symbolilla pelotteleminen”, eräs auroriosaston työntekijöistä sanoi haastattelussa.
Useiden silminnäkijöiden mukaan pimeän piirroksi kutsuttu merkki syttyi yllättäen vailla minkäänlaista ennakkovaroitusta. ”Talostani sammuivat kaikki valot, ja vain hetkeä myöhemmin näinkin sen merkin leimahtavan taivaalla”, kertoo Tylyahossa asuva Amanda Smith.”
Rose keskeytti lukemisen ja kohotti katseensa ystäviinsä.
”Ne tosiaan murhasivat kaksi ihmistä”, hän sanoi epäuskon värittämällä äänellä. ”Miten tämä voi olla mahdollista? Miten tällaista voi tapahtua vieläkin?”
”En tiedä”, Scorpius vastasi synkästi. ”Minua kiinnostaisi tietää sekin, miksi ne sytyttivät sen pimeän piirron. Mitä tekemistä Voldemortilla tämän kanssa on?”
”Ei mitään. Juttuhan on päivänselvä. Niin kuin tuossa jutussa lukee, todennäköisintä on, että se porukka halusi vain esiintyä pelottavaksi tiedetyn merkin takana ja aiheuttaa pelkoa ja sekasortoa.”
”Mutta entä jos…”
Albus taisi vaistota tunnelman olevan vaarassa kiristyä ja kiirehti estämään tulevan väittelyn.
”Mitä jos käytäisiin Hagridilla. Meidän on mahdotonta tietää vielä mistään mitään, niin että älkää jooko aloittako tuota tappelua taas alusta.”
He kaikki nousivat pöydästä jättäen koskemattoman aamiaisen jälkeensä ja suunnaten kulkunsa suuren salin ovia kohti. Vaikka uusi riita Voldemortista Scorpiuksen kanssa olikin vältetty, Rose tunsi jälleen uusien huolenaiheiden kasaantuvan päälleen. Vaikka hän sanoi mitä, ajatus Voldemortin merkistä Tylyahon taivaalla herätti levottomuutta myönsi hän sitä tai ei. Ensin se Scorpiuksen kentaurilta kuulema ennustus ja nyt tämä. Eivätkö epämääräiset ja hermostuttavat vihjeet voisi jo päättyä. Jos jotakin epätavallista oli tapahtumassa, hän kuulisi siitä mieluiten suoraan. Mikään ei voinut olla pahempaa kuin arvailu ja epätietoisuus.
-
Hmmm mielenkiintoista. Kuolonsyöjät etsivät siis jotain asiaa ja luulevat Scorpiuksen tietävän siitä. Tai ehkä Scorpius tietääkin siitä esineestä/asiasta mutta ei vain tajunnut sitä. Ehkä se on jokim Voldemortin tavara. Tuli ihan mieleem hirnyrkit :D
Ihanaa kun Albus ja Adela ovat taas hyvissä väleissä. Jospa Scorpius ja Rose ottaisivat mallia.
Kiitos luvusta! :)
-
Ihana luku!!
Jatkoa kiiiiitoos.
-
Näin ihan liian myöhässä kiitos valtavan paljon kommenteista. Ne lämmitti mieltä lukuhetkellä ja nytkin, kun ne uudelleen luin. Tarkoituksena oli silloin alunperin vastata kommentteihin uuden luvun julkaisun yhteydessä, mutta luvun kirjoittamisessa on hiukkasen kestänyt.
A/N: Nyt aivan liian pitkän tauon jälkeen palailen tänne tämän pariin uuden luvun kanssa. Olin jo jossain vaiheessa julistamassa tätä kesken jääneeksi projektiksi, mutta innostus Pottereista kirjoittamiseen onneksi on palailemaan päin, joten uusi lukukin syntyi. Tässä siis seuraava luku, jossa päästään vaihteeksi Tylypahkan ja Tylyahon ulkopuolellekin.
12. Luku
Seuraavina päivinä teoriat ja mitä mielikuvituksellisimmat huhut pimeän piirron merkityksestä ja sen langettajista tuntuivat täyttävän Tylypahkan käytävät. Öisestä yhteenotosta ei ollut kulunut vielä viikkoakaan, mutta silti Albus tunsi olevansa kurkkuaan myöten täynnä epämääräisiä kuiskauksia ja villejä arvailuja. Hän oli itse ollut paikalla ja saattoi kumota suurimman osan esimerkiksi sellaisista epäilyksistä, joiden mukaan itse Voldemort olisi käynyt piipahtamassa Tylyahossa. Osa oppilaista tuntui olevan myös vuorenvarmoja, että kujalla oli käyty legendaarinen taistelu, josta hän ja Scorpius olivat selviytyneet suurina sankareina. Kukaan näistä ihmisistä ei tuntunut ymmärtävän, ettei tilanteessa ollut ollut mitään sankarillista sen enempää kuin hohdokastakaan. Nyt Albus alkoi ensikertaa todella ymmärtää isäänsä ja hänen jatkuvia puheitaan huhujen haitallisuudesta.
Pahinta eivät kuitenkaan olleet sankaritarinoiden tai muuten vain perättömien väitteiden kylväjät. Kaksin verroin kammottavampia olivat ne oppilaat, jotka uskoivat vakaasti tapahtumien ja pimeän piirron liittyvän jotenkin häneen ja Scorpiukseen. Hänen kohdallaan monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Harry Potterin poikana hän oli valitettavasti mutta aivan ymmärrettävästi entisten kuolonsyöjien kohteena. Sen sijaan Scorpiuksen ympärillä liikkui ikävämpiä huhuja, joiden mukaan hän olisi ollut itse jopa mukana iskussa ja vaarantanut tarkoituksella ystävänsä turvallisuuden.
”Älä kiinnitä mitään huomiota. Älä ole kuulevinasi. Älä edes katso heidän suuntaansa. Älä kiinnitä huomiota”, Albus hoki loppumattomana mantrana heidän noustessaan suuresta portaita ylös kohti muodonmuutosten luokkahuonetta.
Supina seurasi heitä taukoamatta hiljentyen aina hiukan, kun he tulivat kohdalle, mutta jatkuen heti heidän mentyään ohitse. Vaikka osa oppilaista näyttikin ainoastaan uteliailta tai jopa kunnioittavilta, aivan tarpeeksi useilta kasvoilta kuvastui pelkkää epäluuloa ja vihaa heidän vilkuillessaan Scorpiusta.
”Yritän koko ajan”, Scorpius vastasi yhteen purtujen hampaidensa lomitse mulkoillen kiukkuisesti jokaista heitä toljottavaa ihmistä.
”He ovat vain peloissaan. Siitä tämä kaikki johtuu”, Rose sanoi hiljaisella äänellä välttääkseen herättämästä enää yhtään ylimääräistä huomiota.
”Ja Malfoyn nimestä. Miksei nimen vaihtaminen ole velhomaailmassa yhtä helppoa kuin jästeillä?”
”Sinäkö olet oikeasti lukenut jästitiedon läksysi?” Rose heitti selvänä yrityksenään keventää tunnelmaa edes hiukan.
Albus arvosti elettä, vaikkei Scorpius tuntunut vitsailun yritykseen reagoivankaan. Jos koko pimeän piirron aiheuttamasta sotkusta oli jotain hyvää löydettävä, ainakin hänen kaksi parasta ystäväänsä olivat taas lakanneet pitämästä toisilleen mykkäkoulua. Kummankaan energia ei onneksi riittänyt suurempien asioiden puimisen lisäksi enää vihoittelun jatkamiseen.
”Onko kumpikaan teistä muuten nähnyt Adelaa viimeaikoina?” Albus kysäisi niin huolettomasti kuin vain kykeni.
Rosen ja Scorpiuksen välien pohdiskelu oli tuonut myös Adelan hänen mieleensä, ja nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hän tajusi, ettei ollut nähnyt tyttöä ainakaan pariin päivään missään. Tuntui käsittämättömältä, ettei hän ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, mutta toisaalta viime päivät olivat muutenkin olleet niin kuormittavia ja kiireisiä, että aikaa millekään ylimääräiselle ei ollut juuri jäänyt. Adela ei kuitenkaan olut ylimääräistä, hän muistutti itseään. Päinvastoin hänen olisi pitänyt tehdä jotakin jo aikoja sitten.
”En ihan lähiaikoina, mutta törmäsin häneen sinä iltana, kun te livahditte Tylyahoon. hänkin oli lentämässä ja tapasin hänet huispauskentällä.”
”Ja?”
”Mitä ja?” Rose kysyi.
”Mitä hänelle kuului? Mistä te juttelitte?”
”Minusta se ei ole varsinaisesti sinun asiasi. Voin nyt kuitenkin varmaan kertoa sen verran, että sinun todella kannattaisi jutella hänen kanssaan. Minun piti mainita siitä sinulle jo aiemmin, mutta varmaan ymmärrät, ettei se ole ollut mielessä päällimmäisenä.”
”Sanoiko hän jotakin erityistä?”
”En aio laverrella sinulle, mitä hän puhui minulle. Suosittelen vain erittäin vahvasti, että otat itseäsi niskasta ja käyt keskustelemassa hänen kanssaan. Tarkoitan siis, että puhut kunnolla hänelle, etkä ainoastaan heitä paria latteaa kommenttia tai kysäise kuulumisia parilla lauseella.”
Albus nyökkäsi. Hänen oli vain tehtävä niin kuin Rose neuvoi, mutta helppoa siitä ei tulisi.
”Hyvin se menee. Meidän Al on aina osannut puhua pyörryksiin kaikki opettajista vanhempiin. En usko, että taidot loppuvat tyttöjenkään kohdalla”, Scorpius virnisti jo paljon hyväntulisemmin.
”Enemmän sinulla on seurustelusta kokemuksia kuin minulla”, Albus tuhahti.
”Mutta hänellä ei ole sinun kykyäsi syvällisyyteen. Itse asiassa tästä me olimme Adelan kanssa yhtä mieltä.”
Scorpius pyörähti tuijottamaan Rosea epäuskoisena tukkien tien perässä tulevilta.
”Kiitos vaan. Sanoitko sinä juuri, että te käytitte illan mukavasti valittamalla minun luonteeni ominaisuuksista, joissa ei muuten ole minkäänlaista vikaa?”
”Entä jos käytimmekin?”
”Te olette uskomattomia.”
”Minäkin sinua.”
Albus naurahti ystäviensä sanailulle. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, hänen ystävänsä eivät milloinkaan kyllästyisi huulenheittoonsa ainakaan, jos puheyhteys ei ollut poikki minkään älyttömän riidan vuoksi.
* * *
Harryn viikko oli ollut suorastaan painajaismainen, eikä tilanne vaikuttanut olevan helpottumassa aivan lähitulevaisuudessa. Sen sijaan pöllöjä tuli taukoamattomana virtana, ja tutkittavien tapausten pino hänen työpöydällään kasvoi kasvamistaan. Ron, joka työskenteli aurorina samalla osastolla, oli myös ilmoittanut vaativansa palkankorotuksen tai ottavansa lopputilin, mikäli työmäärää ei saataisi jotenkin hallintaan. Vaikka Harry tiesikin ystävänsä laskevan vain leikkiä, hänen puheissaan oli silti toinen puoli totta. Tilanne oli sietämätön, eikä auroreita yksinkertaisesti ollut tarpeeksi.
Hän oli juuri palannut erityisen ikävältä matkalta velhovankila Azkabaniin, kun hänen työhuoneensa ovelle koputettiin jälleen kerran erittäin kiireisen oloisesti. Harry huokaisi syvään lähtiessään avaamaan ovea. Ankeuttajien poistumisen jälkeenkin velhovankilassa vierailu ei ollut koskaan miellyttävä kokemus. Paikassa leijui aina pohjattoman lohduton ja toivoton ilmapiiri, ikään kuin ankeuttajat olisivat jättäneet jälkensä saarelle ja sen tunnelmaan.
”Hyvää päivää”, hän tervehti jokseenkin kohteliaasti oven avatessaan.
Harryn sureksi helpotukseksi oven toisella puolella ei seissytkään uutta työtehtävää tuova ministeriön työntekijä vaan Hermione, joka näytti hänkin äärimmäisen stressaantuneelta.
”Hei Harry. Saanko tulla sisään?”
”Totta kai”, Harry myöntyi saman tien ja väistyi ovelta päästääkseen ystävänsä työhuoneeseensa.
Hermione sulki oven perässään ja heilautti sauvaansa mutisten hiljaa: ”Umpiovius.”
Harry kohotti kysyvästi kulmiaan. Yleensä ovet suljettiin loitsimalla vain, jos kerrottavana oli jotakin poikkeuksellisen arkaluontoista tietoa, jonka ei missään tapauksessa pitänyt kulkeutua vääriin korviin.
”Vaimennous.”
”Sinähän inhoat tuota loitsua. Mikä on noin tärkeää?” Harry tiedusteli yrittämättäkään peittää uteliaisuutta äänestän.
Vielä niinkin monen vuoden jälkeen Hermione vältti käyttämästä taikoja, jotka olivat peräisin puoliverisen Prinssin taikaliemikirjasta.
”Turvallisuus menee mielipideasioiden edelle. Käytän mieluummin loitsua, josta en pidä kuin annan salakuuntelijoille mahdollisuuden saada selville sellaista, jonka on pysyttävä meidän välisenämme.”
”Entä mitä tämä asia koskee?” Harry kysyi toivoen hartaasti saavansa lopulta suoran vastauksen.
Viime päivät olivat olleet pullollaan ratkaisemattomia arvoituksia ja vaille vastausta jääneitä kysymyksiä. Hän kaipasi vain yksinkertaisia vastauksia kysymyksiinsä.
”Meillä on liikaa töitä. Taikalainvartijaosastollakin loppuvat työntekijät kesken auroreista puhumattakaan.”
Harry nauroi voimatta estää itseään.
”Tuonko oli tarkoitus olla salaisuus tai jotakin uutta ja tärkeää tietoa? Minä ja me kaikki olemme olleet ylityöllistettyjä jo monta hiton päivää, eivätkä tulevat päivät näytä paljoa sen paremmilta, melkeinpä päinvastoin. Me hukumme töihin, Hermione. Ronkin on hoitanut tänään jo varmaan ainakin kolme keikkaa, kun yleensä pari päivässä on ihan tarpeeksi, eikä kellon ole Merlinin tähden edes yhtä iltapäivällä.”
”Tiedän tiedän”, Hermione huokaisi ahdistunut katse silmissään. ”Meidän on tehtävä asialle jotakin, ja siitä juuri tulinkin puhumaan. Minulla saattaisi olla ratkaisuehdotus ongelmaan, mutta tiedän, ettet pidä siitä Ronista puhumattakaan. Halusin vain puhua tästä ensin sinulle ilman, että ulkopuoliset kuulevat. En tahdo, että leviää juoruja, joiden mukaan minä teen päätöksiä sinun tai Ronin kanssa muilta kyselemättä, mutta haluan vain tietää, mitä te tästä ajattelette. Puhun illalla Ronin kanssa, mutta ajattelin tulla tässä välissä käymään sinun luonasi.”
”Mitä tälle muka voidaan tehdä? Työt eivät katoa minnekään, eikä enempää auroreita yksinkertaisesti ole. Nyt on ollut niin rauhallista, ettei uusia auroreita ole koulutettu kuin pari vuodessa jos sitäkään. Ministeriö on leikannut auroriosaston määrärahoja, niin ettei meillä edes ole mahdollisuutta käyttää uusimpia ja tehokkaimpia keksintöjä avuksemme”, Harry vuodatti alkaen kuin huomaamattaan kävellä kiihtyvää tahtia edestakaisin pienen työhuoneensa päästä päähän.
”Ministeri ehdotti minulle, tai oikeastaan käski minun taikalainvartijaosaston johtajana tehdä jotakin tilanteelle. Hän ei kuulemma välitä miten sen teen, kunhan tuloksia syntyy, enkä minä vain keksi mitään muuta kuin tämän.”
”Miten kukaan voi olettaa, että yksi noita, olkoonkin yhtä fiksu ja kyvykäs kuin sinä, voi ratkaista koko ylityöllistymisongelman kädenkäänteessä?” Harry kivahti mulkoillen pahasti huoneensa ovea, jonka toisella puolella jossakin taikaministeri tälläkin hetkellä luultavasti jakeli älyttömiä määräyksiään.
Harrylla oli omat mielipiteensä senhetkisestä taikaministeristä, Malcom Milleristä, eikä hän ollut mielipiteineen yksin. Toimettomuudesta tai kiinnostuksen puutteesta Milleriä ei käynyt syyttäminen, mutta kiireessään saada asiat järjestykseen ministeri tapasi tehdä toinen toistaan huolimattomampia ja vastuuttomampia päätöksiä vaivautumatta kuuntelemaan ainuttakaan poikkipuolista sanaa.
”Sitä minäkin yritin hänelle sanoa, mutta tiedäthän sinä. Olisin ihan yhtä hyvin voinut puhua pöllölleni, ja sekin olisi kuunnellut paljon paremmin.”
”Mitä sinä sitten keksit?” Harry kysyi muistaessaan jälleen aiemman uteliaisuutensa.
”Minusta… Minusta meidän pitäisi ottaa avuksi kouluttamattomiakin työntekijöitä.”
”Anteeksi kuinka?” Harry ähkäisi tuntien suunsa loksahtavan auki silkasta järkytyksestä ja hämmästyksestä.
”Tiesin, että reagoisit noin, mutta Harry kiltti, mieti asiaa. Me tarvitsemme apua. Auroriopiskelijoiden määrän kasvattaminen ei ole ratkaisu ottaen huomioon, että koulutus kestää vähintään kolme vuotta. Me tarvitsemme lisää väkeä nyt emmekä kolmen vuoden päästä.”
Harry tuijotti ystäväänsä yrittäen löytää sopivia sanoja. Hän ei halunnut olla liian tyly. Hermione yritti koko ajan parhaansa ratkaistakseen käsillä olevan ongelman, mutta ehdotus oli järjetön. Miten maailmassa aurorinkoulutusta saamattomat ihmiset voitaisiin laittaa tekemään työtä, joka oli paitsi erittäin vastuullista, myös äärimmäisen vaarallista.
”Ei se onnistu. Miten kuvittelet meidän voivan antaa tehtäviä täysin kokemattomille ja vielä kaiken huipuksi kouluttamattomille? Sehän olisi melkein sama kuin julistaisi heidät kuolleiksi saman tien.”
Harry sulki suunsa ja puri kieltään estääkseen uusien terävien huomautuksien karkaamisen kieleltään.
”Tiedän, että siinä on ongelmia. Muta ehkä jonkinlainen pikakurssi…”
”Pikakurssi!” Harry puolittain huusi. ”Ei millään hemmetin pikakurssilla ehdi opettaa edes murto-osaa siitä, mitä tässä työssä tarvitaan.”
”Harry, älä huuda. En halua, että vaimennousloitsuni pettää ja kaikki kuulevat.”
”Anteeksi.”
”Ei haittaa”, Hermione vastasi arvokkaasti ja veti syvään henkeä.
”En tarkoita nyt täysin kokemattomia tumpeloita, jotka eivät erota sauvan toista päätä toisesta. Tarkoitan, että etsisimme henkilöitä, joiden tiedämme osaavan jo valmiiksi jotakin.”
”Hiukan niin kuin feeniksin kilta vai. Eikö nyt ole vähän turhan aikaista…”
”En tarkoita mitään toista feeniksin kiltaa. En tietenkään. Yritän vain sanoa, että voisimme saada apua tutuista, joiden tiedämme pystyvän auttamaan.”
Harry empi hetken. Hän tiesi, että Kingsleyn ollessa ministerinä järjestely ei olisi tullut kuuloonkaan. Ainakin ennen sen toteuttamista olisi ollut käytävä läpi pitkä tie turvallisuus- ja vastuukysymyksineen. Toisaalta jos Miller oli antanut Hermionelle vapaat kädet, he voisivat vapaasti toteuttaa kaikki keksimänsä suunnitelmat ilman kieltoja tai kysymyksiä.
”Kuka haluaisi tulla mukaan tähän helvettiin?” Harry epäili ääneen.
”oikeastaan tiedän jo erään, joka olisi mukana oikein mielellään. Itseasiassa sain koko idean hänen lähettämästään työhakemuksesta.”
”Et voi olla tosissasi!” Harry rääkäisi hetkeä myöhemmin pidellen pergamenttiarkkia kaksin käsin ja lukien sille kirjoitettuja rivejä yhä uudelleen ja uudelleen.
Hermionen mainitsema työhakemus oli oikein asiallinen ja huolellisesti laadittu, mutta pergamentin alalaidan allekirjoitus varasti koko hänen huomionsa.
”Draco Malfoy lähettää työhakemuksen aurorivirastoon. Sinä saat kirjeen, koska auroreiden paperitöitä on siirretty ruuhkan takia sinun osastollesi. Sinä luet kirjeen ja päätät, että Draco Malfoy on vastaus meidän ongelmiimme”, Harry kertasi hitaasti joka sanaa painottaen.
”Eikö tätä kannattaisi ainakin harkita?”
”Ei.”
”Harry hei. Hän ei ole enää kuolonsyöjä. Sinä itse sitä paitsi todistit hänen puolestaan velhojen neuvoston edessä silloin sodan jälkeen.”
”Joo voi olla, mutta en minä hänelle silti aurorintehtäviä uskoisi.”
”Miksi et?”
He tuijottivat toisiaan hetken äänetöntä tahtojen taistoa käyden.
”Hyvä on. Minä harkitsen asiaa.”
”Sinulla ei ole kovin paljoa harkinta-aikaa. Emme selviä tällä henkilöstömäärällä, ja työtä vain kertyy. Emmehän me halua lisää samanlaisia läheltäpititilanteita kuin Albuksen ja Scorpiuksen kanssa viime viikonloppuna.”
”Siitä tulikin mieleen, että minun olisi lähetettävä nuorelle Malfoyllekin samanlainen puhuttelukirje kuin Alille. Albus ei koskaan tekisi yksin mitään noin järjetöntä. Se Malfoy saattaa Albuksen vaikeuksista toisiin ja joka vuosi ongelmat vain pahenevat. Suosittelen sinunkin pitävän huolta Rosesta.”
”Älä viitsi. Sinähän pidät Scorpiuksesta ja niin pidän minäkin”, Hermione tuhahti hymyillen kuitenkin hiukan.
”Ei pojassa varsinaisesti mitään vikaa ole. Hän on oikein mukava ja hyvä lentäjä ja niin edelleen. En vain pidä siitä, että hänen takiaan meidän lapsemme ajautuvat ongelmiin uudelleen ja uudelleen.”
”Ihan kuin me emme olisi olleet koskaan vaikeuksissa.”
Harry naurahti ja huokaisi siten alistuneesti:
”Ehkä minun on vain nieltävä se, että Albuksesta ja Rosestakin on tullut jo isoja, enkä minä voi suojella heitä ikuisesti. Ja ehkä Scorpiuskin jää puhuttelutta. Epäilen nimittäin vahvasti, että jollei häntä olisi, Rose olisi houkuttelemassa Albusta huonoille teille. Ja vielä siitä Dracon asiasta, lupaan keskustella siitä esimieheni kanssa, jos siis sallit tiedon levittämistä sen verran”, hän vielä lisäsi kiireesti Hermionen avatessa suunsa Rosea puolustaakseen.
* * *
Draco Malfoy heräsi varhain, jo paljon ennen auringon nousua. Hän ei jaksanut pysytellä paikoillaan kauaa, vaan livahti mahdollisimman äänettömästi pois hänen ja Astorian makuuhuoneesta sulkien oven perässään niin varovasti kuin vain saattoi. Hänen oman unettomuutensa ei missään nimessä tarvinnut häiritä Astoriaa etenkään, kun tilanne ei ollut millään tavalla uusi. Hän oli nukkunut huonosti kesästä lähtien ja jos hän olisi joka kerta herätessään herättänyt vaimonsakin, heitä olisi ollut kaksi unettomuuden ja stressin piinaamaa henkilöä samassa talossa. Oli kerta kaikkiaan vain parempi olla yksin ajatuksineen. Sitä paitsi hän ei olisi missään nimessä halunnut lisätä vaimonsa huolia, kun tämä oli jo valmiiksi jatkuvasti kireä kuin viulunkieli huolehtiessaan Scorpiuksen turvallisuudesta.
Aamuinen ilma oli koleaa, mutta tuulenhenkäyskään ei käynyt kartanoa ympäröivän puutarhan oksistoissa. Kaikki oli epätavallisen hiljaista, eikä Draco pitänyt tunnelmasta lainkaan. Hiljaisuus ikään kuin antoi tilaa hänen omille mietteilleen, jotka hän olisi kaikkein mieluimmin vain unohtanut tyystin. Hiljaisuus jätti hänet myös kuuntelemaan hermostuneena jokaista pienintäkin rasahdusta. Oli ollut aivan hänen oma valintansa tulla ulos, mutta siitä huolimatta hänen mielikuvituksensa kehitteli mahdollista yllätyshyökkäystä jokaisen pienenkin luonnonäänen jälkeen.
Tunne ei ollut uusi. Hän oli elänyt samanlaisen hermostuneisuuden vallassa jo pitkään, tarkalleen sanottuna heinäkuun viidennestätoista päivästä lähtien. Theodor Nottin ja Gregory Goylen vierailu oli jättänyt jälkeensä hiipivän uhan tunnun, eikä hän ollut onnistunut karistamaan sitä lukuisista langettamistaan suojataioista huolimatta. Nottin ja Goylen viesti oli ollut hyvin selkeä. Hänellä tuntui olevan tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko hänen olisi liityttävä huolestuttavasti kasvavaan joukkoon joka nimitti itseään uusiksi kuolonsyöjiksi tai asetettava vaaraan itsensä lisäksi koko perheensä.
Draco kohotti katseensa aamua enteilevälle taivaalle. Hän oli lähettänyt pöllön ministeriöön muutama päivä sitten, ja toivoi syvästi saavansa vastauksen tänään. Nyt oli perjantai ja viimeinen mahdollisuus kirjeen saamiseen ennen ensi viikkoa. Hän ei jaksanut uskoa kenenkään vastailevan työhakemuksiin viikonloppuisin. mitä pikemmin hän pääsisi ministeriöön ja etsimään käsiinsä Harry Potterin, sitä parempi. Suora kirje Potterille olisi ollut nopeampi tapa toimia, mutta muutaman päivän viivytys tuskin haittaisi enää ketään. Jos hän osoittaisi kirjeensä suoraan entiselle vihamiehelleen, hän kiinnittäisi lähestulkoon varmasti uusien kuolonsyöjien huomion. Jos hän vain pääsisi ministeriöön, Potterin löytäminen olisi tuskin mikään ongelma. Hänen oli varoitettava ja kerrottava kaikki, mitä oli Nottilta ja Goylelta kuullut.
Hän oli viivytellyt jo aivan liian kauan. Draco kiihdytti vauhtiaan ja aloitti jälleen yhden loputtomista kierroksistaan kartanon tilusten rajoja pitkin. Hän ei pystynyt olemaan paikoillaan syyllisyyden ja pelon kalvaessa häntä hitaasti sisältä päin. Hänen olisi kuulunut ottaa yhteyttä jo heti heinäkuussa ja varoittaa, että hyökkäyksiä saattaisi tulla. Hän ei ollut kuitenkaan saanut itseään toimimaan. Nott oli ilmoittanut varsin suorasanaisesti, että pieninkin kielimiseksi tulkittava toiminta hänen taholtaan katsottaisiin avoimeksi vastarinnaksi, ja koko hänen perheensä tulisi kokemaan hitaan ja kivuliaan kuoleman. Hän ei voinut antaa Astorialle tai Scorpiukselle tapahtua mitään. Päätös kertomisesta oli syntynyt hitaasti elokuun ja alkusyksyn aikana. Viimeinen pisara oli ollut Scorpiuksen ja Albus Potterin kohtaaminen kuolonsyöjien kanssa.
Pöllö kaartoi arvokkaasti taivaalta juuri hiukan enne kuin hän sai kierroksensa päätökseen. Hän mumisi loppuun viimeisen suojaloitsunsa ja kohotti sitten käsivartensa, jolle lintu laskeutui. Jännityksestä hivenen tärisevin käsin hän irrotti pergamenttikäärön pöllön jalasta. Sen lisäksi, että hän toivoi tapaavansa Potterin, hän myös todella halusi saada hakemansa työn. Hän uskoi vakaasti, että viimeaikojen tapahtumat olivat aiheuttaneet kiirettä auroriosastolla, joten ehkä työpaikan saaminen voisi olla mahdollista ilman koulutustakin. Hän tiesi, ettei häntä koskaan olisi hyväksytty koulutukseen taustansa vuoksi, eikä ammatti sinänsä mikään hänen kutsumuksensa ollutkaan. Hän vain kaipasi kuollakseen jotakin, joka vaatisi koko hänen keskittymisensä ja estäisi ajattelemasta. Mikäpä siihen tarkoitukseen olisikaan sopinut paremmin kuin aurorin työ, jossa kokoaikainen keskittyminen oli hengissä säilymisen edellytys. Kaukaa menneisyydestä hänen mieleensä kantautuivat huijariksi osoittautuneen Alastor Vauhkomielen sanat: ”Alituinen valppaus.” Juuri sitä hän ehdottomasti kaipasi.
”Hyvä herra Malfoy”, Draco aloitti hermostuneena lukemisen.
”Kiitän vilpittömästi kirjeestäsi ja olen ilahtunut kuullessani halukkuudestasi auttaa ministeriötä kiireisessä tilanteessamme. Keskusteltuani muutaman auroriosaston työntekijän sekä tietysti auroriosaston johtajan kanssa voin ilokseni ilmoittaa, että työnsaanti on mahdollista. Joudumme kuitenkin pyytämään, että otat muutaman muun vapaaehtoisen työntekijän kanssa osaa koulutustilaisuuksiin, joita järjestetään kolmesta viiteen kappaletta seuraavien viikkojen kuluessa. Tänä aikana teet töitä myös varsinaisella kentällä työpariksesi määrättävän, koulutuksen saaneen aurorin kanssa. Vastaathan pikimmiten ilmoittaen otatko vastaan tarjotun työpaikan.
Ps. Auroriviraston kiireisyydestä johtuen hakemuksesi käsitteli Taikalainvartijaosaston johtaja auroreiden esimiehen sijaan.
Ystävällisin terveisin Hermione Granger."
Draco tuijotti hetken kirjettä onneaan uskomatta. Hän oli oikeasti pääsemässä työhön, jonka saamiseen ei ollut vakavasti ottaen uskonut juuri lainkaan. Lisäksi kirjeeseen oli vastannut ministeriön kaikista mahdollisista työntekijöistä juuri Granger, joka tiettävästi kuului edelleen Potterin lähimpiin ystäviin. Tämä päivä oli todella alkanut tavallista huomattavasti paremmin.
-
Luin tän melkein kerralla läpi, tosi hyvä ficci. Ensimmäinen tästä aiheesta eli kolmannesta sukupolvesta, josta pidän :) jatkoa!