Kirjoittaja Aihe: Remuksenheinä (S)  (Luettu 4972 kertaa)

Aava

  • homsantuusa
  • ***
  • Viestejä: 79
    • woollymint.tumblr.com
Remuksenheinä (S)
« : 12.10.2013 13:13:34 »
Remuksenheinä

Ikäraja: S
Genre: Angst, drama

Lukijalle: Olin joskus nolo 18-vuotias, joka osallistui Sairaushaasteeseen skitsofrenialla. Päähenkilönä on Remus Lupin. Ei tämä taida kovin totuudenmukainen taudinkuva olla. Otin aika paljon vapauksia. Lyriikat lainasin Kuolleilta Intiaaneilta.



olen ihastunut perhosiin
olen ihastunut kukkasiin
olen ihastunut ihastumatta ihmisiin
niiden oikeanpuoleisiin ihanteisiin

soikea maailma – se on muita varten
se en ole minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä




Enpä tiedä.

Minusta tuntui, että makuuhuoneen seinät olivat sinisemmät kuin koskaan aiemmin. Jopa niin siniset, että ne olivat lähes mustat. Naurettavaa, että yksi väri voi näyttää samaan aikaan kahdelta kuitenkaan olematta sitä. Huijausta ja pelkkää silmänlumetta. Hyvin turhamaisen valon kepeää leikkiä. Ei pitäisi suhtautua vakaviin asioihin niin huolettomasti. Kenenkään ei pitäisi luulla itsestään liikoja. Ei auringonsäteiden, ei edes minun tapettieni.

Säälittävät seinät. En koskaan oikein pitänyt niistä, mutta tunne oli mitä todennäköisimmin molemminpuolinen. Kyllä. Hetkessä ne sulkevat sinut sisäänsä kuin villin eläimen, joka pitää jostain sairaan mielen keksimästä syystä taltuttaa. Kaatuvat päälle. Melodramaattista. Ajavat hulluuden partaalle ja muuttavat sitten vielä väriäänkin. Tuoksuaan ne eivät muuta ikinä. Niistä huokuu aina se sama liisterin ja lasikuidun haju. Jokin vähän makea ja muovinen.

Kenelläkään ei ole mitään aavistusta siitä, kuinka kituvalta seinien puristukseen jäänyt eläin voi näyttää. Vauhkoontumista seuraa välitön lamaannus. Pelkkä olemassa oleminen tuntuu olevan vaikein asia tässä maailmassa. Se kirvelee ja polttaa keuhkoja, ja kun on juossut itsensä uuvuksiin, hengittäminenkään ei kannata. Vedät vain sisääsi kasapäin typpeä. Ympäristömyrkkyjä, pakokaasua ja pienhiukkasia.

On kovin hassua, ettet voi elää hengittämättä, mutta samalla sinut pumpataan täyteen tappavia aineita. Minusta se on vain hyvin suunniteltu murha.

James sanoi aina, että ilman lääkkeitä on hyvä, mutta James sanoi monia kummallisia asioita. Minähän rakastin omaa lääkehuuruista todellisuuttani, missä muodot ovat mukavan pyöreitä ja ääriviivat niin sumeita, että silmiin sattuu. Maailma oli pelkkää värien sekasotkua. Maalipaletti, jonka joku oli innostunut töhrimään typerän päähänpiston seurauksena. Sellaisia ihmiset ovat. Sekoittanut toisiinsa punaisen ja keltaisen, vihreän ja sinisen. Minun elämäni oli vain oranssin ja turkoosin taistelukenttä. Täysin vääristynyt ja epänormaali.

Mutta kuka voisi tuntea ahdistusta, jos taivas näyttää oranssilta?

Silloin äänillä oli tapana kuulua aina vähän kauempaa kuin koskaan aiemmin. Kuvittele, että joku sanoo sinulle jotain: kuulet sen välittömästi, kunhan väreilevä ilma on ensin saavuttanut herkän tärykalvosi, joka on niin helmeilevän harmaa, ettei kauniimpaa ole ikinä tämän maan kamaralla astellut. Voisit ajatella, ettei astele nytkään, mutta minä olen eri mieltä. Ihan vain tavan vuoksi. Kaikkeen pitää suhtautua kriittisesti, mutta liiallisuuksiin meneminen on jo naurettavaa.

Sen jälkeen kuvittele syöneesi neurolepteja yli määräysten: korvasikin väsyvät. Oleminen on niin uuvuttavaa. Tärykalvosi eivät jaksa väristä niin voimakkaasti. Hehkut liiallista uneliaisuutta ympärillesi ja aaltoileva ilmakin pysähtyy. Menee useita sekunteja – ehkä minuuttejakin – ennen kuin kukaan saa sinuun minkäänlaisen yhteyden. Ihan vain hennon ja hattaraisen. Sokerihuurua, joka sulaa kielen päälle. Sittenkin vastaat vain väläyttämällä raukean hymyn, kohottamalla kätesi ja tunnustelemalla epäselvää maailmaa. Värit ovat sekoittuneet yhteen niin, ettet osaa sanoa, missä on taivas ja missä maa.

Hassu maailma. Kuulet vain merilokkien räkätystä ja tunnet auringon kasvoillasi. Lämpimänä ja aivan liian kirpeänä. Siitä tiedät, että taivas on suoraan yläpuolellasi. Ja simpukoita korvassa, mikä hilpeä ajatus. Se huvittaa niin paljon, ettet edes huomaa, kun lokit paskovat päällesi.

Mutta minä makaan usein vain sinisen huoneeni lattialla ja kuuntelen kattoa. Se kuulostaa aivan puulta ja tähtien naurulta. Toisinaan tunnen, kuinka polttava räkänoro valuu poskelleni, nenäni on niin liikuttunut, että se ei voi lopettaa itkemistä. Hetken helinän jälkeen nauru muuttaa sävyään, se ei ole enää kikattelevaa, eikä se pulppua iloisesti kuin keväällä jäiden alta paljastuva oja, vaan se haukkuu. Kuivaa naurua, joka jää pyörimään paikoilleen ja toistaa itseään. Se on ärsyttävin ääni, minkä minä tiedän.

Niitä minä tiedän paljon.

Minä kierrän aina käteni ympärilleni, kun tulee yö. Painan sormellani ihoa kylkiluiden välissä ja nautin siitä tunteesta, kun se uppoaa sulavasti, liikkuu pehmeästi luiden päällä. Verestävä liha ja ihokerrokset hankautuvat toisiinsa.

Minä venyn ja repeydyn.

Haluaisin, että valtoimenaan vuotava veri lämmittäisi minua, mutta se on yhtä kylmää kuin sinisenä hohkaavat seinät. Vasta muutama päivä sitten minulle selvisi, että ne ovat jäätä. Eivätkä ne sula ennen kuin tulee kesä. Nauran ja olen iloinen siitä, etten asu Siperiassa.

Siperia opettaa, tosiaan. Siellä on vain sellaista kasvillisuutta, joka on nimetty sen itsensä mukaan. Siperiankuusi. Siperiansembra. Mietin, kuinka kutkuttavaa olisikaan olla niin erityinen, että asioita nimettäisiin minun mukaani. Jos olisin maantieteellinen alue, minussa kasvaisi vain remuksenheinää. Se on harmahtavaa, kulunutta keltaista ja tuoreenakin kuihtuneen näköistä. Se huojuu rajusti tuulessa ja on helposti hävitettävissä.

Nyt ehkä kysyt, miltä lasikuitu tuoksuu. Minä en sitä sinulle kerro. Mene ja tiedä!
« Viimeksi muokattu: 03.11.2014 18:12:16 kirjoittanut Aava »

silmieni ympärillä onnelliset poimut

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 387
Vs: Remuksenheinä (K-7)
« Vastaus #1 : 13.10.2013 17:10:47 »
Mun on pitänyt yrittää kommentoida tätä jo tunnin verran, mutta en saa millään mitään aikaiseksi. Tuijotan vaan ruutua. Tästä on hankala sanoa mitään, koska tässä ei periaatteessa tapahtunut mitään, sain vain mielikuvan tyhjiöstä, jossa ei ole mitään.
Silti tämä oli mielenkiintoinen, herätti paljon ajatuksia, jotka eivät oikeastaan liittyneet mihinkään. Että sellainen ficci. :D

En ole skitsofreniaan tutustunut missään määrin, joten ficci jäi siltä osin hämärän peittoon. Kuitenkin Remusin ajatuksissa oli ainakin välillä jonkinlainen punainen lanka, jota seurata.
Kuvailu oli aivan upeaa, ajatus johti toiseen, kaikki oli tasapainossa keskenkään ja ilmaisit olivat hienoja.
On kovin hassua, ettet voi elää hengittämättä, mutta samalla sinut pumpataan täyteen tappavia aineita. Minusta se on vain hyvin suunniteltu murha. Jollain kierolla tavalla oivaltava ajatus.

Oli jossain määrin outoa ajatella Remusta noin kaunaisena, filosofisena ja no, sairaana. Kaikessa erilaisuudessaan Remuksen luonne oli aika kiehtova tuollaisena. Etenkin ficin loppupäässä aloin saada tähän kunnon otteen.
Jos olisin maantieteellinen alue, minussa kasvaisi vain remuksenheinää. Pidin tuosta paljon. ^^

Kiitos hienosta lukukokemuksesta ja ajatusten välittämisestä!
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Vs: Remuksenheinä (K-7)
« Vastaus #2 : 01.12.2013 18:35:26 »
Hyvin jännä! Hyvin mielenkiintoinen!

En muista koskaan ennen lukeneeni mitään tälläistä. Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä oli ihan mahtava! Erittäin mielenkiintoinen " kurkistus" kieroutuneen mielen ajatuksiin. Parasta tässä oli, että tämä ei ollut tarina tai mikään muukaan yhtenäinen juonellinen kokonaisuus, vaan sarja erilaisia ajatuksia henkilön pään sisällä. Kaikki on vähän epäselvää ja outoa, mutta samalla se muodostaa loistavan kokonaisuuden, josta henkilön mieli tulee hyvin esille.

Kieli oli ilman muuta taidetta. Lauseet olivat paikoin jopa surrealistisia ja ajatus poukkoilee jännästi aiheesta toiseen hyvinkin luovilla tavoilla.Muutenkin aiheet vaihtuvat toiseen ihan randomisti, sitä on ihana lukea. Tuollainen tyyli voisi helposti ärsyttää, jos sitä ei osaisi tehdä kunnolla, mutta sä selvästi  osaat! Ajatuksenjuoksua on hyvin mielenkiintoisia lukea, ja se antaa loistavasti kuvaa jonkinlaisen sairaan mielen syövereistä ja niissä liikkuvista mielleyhtymisä. Puhut upeasti esim. väreistä ja käytät ihania taiteellisia kielikuvia. Teksti on taidetta.

Tää on niin hyvä ja jännä, että on hankala kommentoida enempää mitään järkevää, mutta pidin tästä silti ihan älyttömästi. Tätä vaan oli jotenkin niin ihana lukea. Kaikki absurdius ja kielellä leikittely... Loistavaa!

Yksi huomattava juttu oli, että mähän luin tätä ihan täysin originaalina. En osannu yhtään yhdistää tätä mihinkään hahmoihin, vaan pidin tätä käytännössä originaalitekstinä. En tiiä, jotenkin tää vaan olinsen tyyppistä, ettei yhtään sopinu koko fandomiin. Mutta miten vaan. Upea teksti anyway, oli fandom mikä hyvänsä, tää oli kuitenkin hahmollisesti niin tulkinnanvaranen.

Hyyyyvin kirjotat!
-Iloinen Sipuli


Ps. Anteeksi sekava ja epäpätevä kommentti :/

Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Aava

  • homsantuusa
  • ***
  • Viestejä: 79
    • woollymint.tumblr.com
Vs: Remuksenheinä (K-7)
« Vastaus #3 : 02.12.2013 23:42:05 »
Orenji, ohhoh, oon erityisen iloinen kuullessani, että ficci on herättänyt ajatuksia. Kiitos!

Iloinen Sipuli, vielä mitä, kommenttihan oli oikein mainio! Oon kuullut muiltakin, että teksti muistuttaa ehkä enemmän originaalia, ja oon oikeastaan ihan samaa mieltä itsekin, sillä - vaikka ficci on aika vanha - muistan pohdiskelleeni asiaa jo tätä kirjoittaessani. Minulle taisi tuottaa päänvaivaa, kun en keksinyt, mimmoisia lääkkeitä velhot voisivat käyttää. Eivät varmaan ainakaan neurolepteja, joita esiintyy tekstissä. :D
« Viimeksi muokattu: 15.08.2016 11:14:41 kirjoittanut Aava »

silmieni ympärillä onnelliset poimut

Aava

  • homsantuusa
  • ***
  • Viestejä: 79
    • woollymint.tumblr.com
Vs: Remuksenheinä (S)
« Vastaus #4 : 01.01.2017 16:17:03 »
Voi ei, ehdin jo ajatella, että no tähän kommenttiin en sentään ole unohtanut vastata, mutta 2015, ehehe.

Lupus Daemonis, tämä on tosiaan kirjoitettu noin kahdeksan vuotta sitten (apua, mitä), etten valitettavasti osaa tarkentaa ajatuksiani tekstin taustalla, vaikka ehkä tahtoisinkin. Haluan kuitenkin sanoa, että kiitos paljon kommentistasi, se ilostutti minua varmasti jo vuosi sitten niin kuin se ilostuttaa minua nytkin!

silmieni ympärillä onnelliset poimut