Kirjoittaja Aihe: Tietäisit kulkeneesi liian pitkän matkan [k-11, 5/7, LM/RM]  (Luettu 1298 kertaa)

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 415
Author: Zarroc
Pairing: Lucius Malfoy/Regulus Musta
Rating: k-11
Genre: drama, AU, angst, slash

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista mitään, en tee tällä rahaa. Kiitän J.K. Rowlingia tämän kaiken luomisesta.

Haasteet: Spurttiraapale IV, Aakkoshaaste III, A Softer World -haaste II sarjakuvalla Do it. ja Perspektiiviä parittamiseen parituksella VÄÄRIN!

A/N. Että sellaista tällä kertaa. Älkää edes kysykö mistä tämä tuli, halusin päästä kirjoittamaan Luciuksesta pitkästä aikaa. CMX:n Surunmurhaaja liittyy tähän edes jollain tavalla.




TIETÄISIT KULKENEESI LIIAN PITKÄN MATKAN

~~~~~~~~

1.   tinnitus - kuin lintu lepäämässä

Lucius Malfoyn korvissa soi. Hän painoi kättään korvalleen ja hänen kasvonsa vääntäytyivät kevyeen tuskan irveeseen. Räjähdys oli saanut kaikki lakoamaan, hän näki Mestarinsa seuraajien makaavan maassa eri puolilla pöytää, jonka jalat olivat säpäleinä ja tumma pinta pitkillä naarmuilla. Bellatrix Lestrangen kuolleet kasvot katselivat häntä pöydän toiselta puolelta, naisen pää oli retkahtanut taakse ja silmät näyttivät tyhjille peileille. Lucius käänsi katseensa inhoten pois ja katui heti nopeaa reagointiaan tuntiessaan vihlaisun koko vasemmalla puolella päätään.

Hän nousi hitaasti istumaan, etsi katseellaan jotain kiinnekohtaa ja törmäsi suin päin Regulus Mustan kylmiin, tummanvihreisiin silmiin, jotka katselivat häntä varjoista. Hän henkäisi yllättyneenä ja puristi keppiä kädessään rystyset valkoisina. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Regulus katseli häntä pitkään, kunnes hymyili vinosti ja kosketti etu- ja keskisormellaan huuliaan, kuin tervehdykseksi vanhalle ystävälle.

Salamurhaaja, Lucius mietti. Kukaan muu ei voi käyttää tuota tervehdystä.

Hän räpäytti silmiään ja mies oli poissa. Hetken aikaa hän mietti, oliko Regulusta ollutkaan, oliko hän vain kuvitellut miehen niin kuin unissaan, jotka jatkuivat joka yö samasta kohti, mihin olivat edellisenä aamuna päättyneet.

Joka tapauksessa mies oli ollut jo kauan kuolleena heidän tietojensa mukaan, että ehkä Lucius tosiaan näki harhoja. Aristokraatti tapaili korvallistaan, tunsi lämpimän veren poskellaan ja alkoi vasta nyt erottaa ärsyttävän, pienen äänen korvassaan. Se tuntui siellä tasaisena kuin kello, kuin hänen oma sydämensä, joka tavallisesti löi niin rauhalliseen tahtiin, mutta hakkasi nyt hullun lailla.

Hän puristi nenänvarttaan sormiensa välissä ennen kuin kompuroi seisomaan keppiinsä raskaasti nojaten. Hän ontui hitaasti pois salista, tarkistamatta oliko eloonjääneitä yhtäkään. Hänen ei tarvinnut, luonnon omat tappajat osasivat tehtävänsä.
« Viimeksi muokattu: 25.11.2016 21:12:01 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 415
2. hauta - vaikka joka oksa horjuu

Lucius seisoi tutun haudan äärellä, jossa oli viettänyt monia hetkiä miettien, miten asiat olisivat voineet mennä. Hän tuijotti hautaholvin seinässä olevaa plakaattia ja siinä seisovia kirjaimia pää hieman oikealle kallellaan, vaistomaisesti antaen tilaa edelleen kipeälle vasemmalle korvalle. Hänen keppinsä jätti pieniä, pyöreitä jälkiä hankeen.

REGULUS ARCTURUS BLACK
1961-1979
I face death in the hope that when you meet your match you will be mortal once more.

Kirjaimet eivät olleet vielä kuluneet, vaikka kuolemasta oli kulunut jo kymmenen vuotta. Luciuksen sydäntä kylmäsi ja hetkeksi hän painoi katseensa alas. Kanervat huojuivat ilmavireessä paljastuessaan hangen alta.

Nostettuaan katseensa hän hätkähti tajutessaan, että hautaholvin päällä istui hahmo, rennosti jalka toisen päällä. Lähes pelottavan vaalea käsi lepäsi tummanharmaata kiveä vasten ja pää oli juuri ja juuri nähtävästi kallellaan - eri suuntaan kuin Luciuksella.

Aristokraatti pelkäsi jälleen kerran näkevänsä aaveen ja hän puristi keppiään kuin hakeakseen siitä turvaa.

”Oletko kaivannut minua?”

Se oli todellakin Reguluksen ääni, mutta se oli tuskin kuiskausta kovempi ja täynnä viileyttä, johon Lucius ei ollut tottunut. Hän esti itseään astahtamasta kauemmas, mutta ei voinut estää lihaksiensa jännittymistä, kun Regulus hypähti sulavasti alas.

Lucius katseli miehen kenkiä, hänestä ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä hankeen. Kohottaessaan katseensa hän näki pienet, nuppineulanpään kokoiset pupillit tummanvihreissä silmissä ja tiesi kohdanneensa aaveen.

Regulus Mustasta oli tullut vampyyri, kaikkien salamurhaajien aatelia.

”Tiedät sen kyllä”, Lucius vastasi ja vetäessään henkeä haistoi miehessä pelkkää pimeyttä. Männynneulasten, tupakan ja muskotin tuttu tuoksu oli poissa, eikä Lucius ollut tajunnutkaan kaivanneensa sitä niin paljon, että se sattui.

”Olen varma siitä”, Regulus sanoi. Kylmät sormet koskettivat Luciuksen huulia hetkellisesti ja aristokraatti painoi silmänsä kiinni uppoutuakseen kosketukseen. Kun hän avasi ne taas, mies oli poissa ja ilmassa tuoksui kaamos.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 415
3. villiintyä - kuin kala ennen koskea

Malfoy Manor oli täydessä loistossaan, vaikka heidän olisi pitänyt viettää surujuhlaa. Hopeiset ja siniset verhot laskeutuivat raskaina suurimman salin ikkunoiden reunoilla ja ihmisiä parveili siellä täällä viinilasit kädessään. Lucius seisoi ylätasanteella, tukeutuen toisella kädellään keppiinsä ja toisella tummapuiseen kaiteeseen.

Hän katseli, kuinka hänelle täysin tuntematon mies tanssitti Narcissaa, jonka egyptinsininen, elegantti puku liikkui naisen liikkeiden mukana, syleillen häntä lähes rakastavasti. Tanssittavan, kapeakasvoisen miehen käsi oli Narcissan vyötäröllä ja toinen vei heitä oikealle hyvin yksinkertaisessa valssissa.

”Tanssi on Rhazienilla verissä”, joku kommentoi hiljaisella äänellä hänen takaansa ja Lucius jännittyi. Hän ei kuitenkaan kääntynyt ympäri, vaikka tahtoi, vaan katseli edelleen tanssilattialle. Narcissan kasvoilla oli kevyt, kohtelias hymy eikä hän vaikuttanut pistävän vastaan, kun tämä mies, Rhazien, pyöräytti hänet ympäri ja toi takaisin itseään vasten.

”Vai vielä verissä”, Lucius vastasi ja kuuli vain kevyen hymähdyksen.

Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kohtasi Reguluksen katseen, joka varjoistakin lävisti hänet neulojen lailla. Miehen pupillit olivat laajenneet ja ilmeessä oli jotain, mitä Lucius osasi kutsua vain näläksi.

”Tulitte sitten koko klaanilla juhlimaan voittoanne?” Lucius jatkoi, hän kallisti päätään hieman ja Regulus seurasi hänen hiuksiensa liikettä vaistomaisesti katseellaan. Hetken kuluttua se napsahti kuitenkin takaisin hänen silmiinsä ja aristokraatin suupieltä pyyhki viileä hymyntapainen.

”Zadicus, Salem ja Akasha odottavat ulkona”, Regulus vastasi, hänen äänensä muuttui hieman jokaisen nimen kohdalla, ja Lucius nyökkäsi kohteliaasti painaen nimet mieleensä. ”Mutta halusin nähdä sinut.”

”Tarjoatko minulle tanssin sitten?” mies kysyi rauhalliseen sävyyn, vaikka hänen oli nielaistava tunteet alas. Kun Regulus ojensi hänelle kätensä ja tarttui toisella hänen vyötäröönsä, Luciuksen villiintynyt sydän pyrki rinnasta ulos.
« Viimeksi muokattu: 25.05.2017 19:57:58 kirjoittanut Zarroc »

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 415
4. väistää - tietämättä, taitamatta

Reguluksen hiukset olivat kasvaneet pituutta ja niiden kiharat olivat loiventuneet. Lucius katseli vampyyria kauempaa, tiukkaa ranskanlettiä, joka oli kiinni violetilla satiininauhalla. Nauha oli samaa väriä, mitä Lucius itse käytti. Miehen tumman, pitkän takin hihansuista paljastui kauluspaidan hihat.

Lucius seisoi hiljaa, yritti olla hengittämättä, vaikka tiesi, että hänet oli haistettu jo pitkän aikaa sitten. Regulus ei kuitenkaan reagoinut, hänen tummat silmänsä haravoivat lumen peittämää maastoa, laakeita peltoja. He olivat jossain Itä-Skotlannissa, kaukana muista ihmisistä. Lucius ei ollut riskinottaja, mutta hän pelasi aina varman päälle. Taikasauva paljastui kepinvarresta juuri sen verran, että hän tiesi sen olevan olemassa, vaikka valtansa tuntevan olennon kanssa sillä ei ollut mitään merkitystä.

Lucius sulki hetkeksi silmänsä, veti pakkasilmaa sisäänsä ja antoi sen purra kipakasti. Talvi tuoksui tutulta hänen ympärillään, vaikka hän ei ollut koskaan osannut antaa sille oikeaa painoarvoa. Kun hän avasi silmänsä seuraavan kerran, Regulus oli jo siinä ja tämän silmien pimeys melkein nielaisi hänet.

”Miksi sinä tulit?” mies kuiskasi, hänen kylmät sormensa koskettivat Luciuksen huulia ja sen jälkeen poskea. Katse liikkui hänen kasvoillaan laiskasti, kuin kissalla, joka tiesi saaliinsa jo olevan satimessa. Heillä ei ollut enää mihinkään kiire.

Aristokraatti yritti olla reagoimatta kosketukseen, koska siihen nojaaminen olisi ollut julkeaa. ”Koska se on minun luontoni. Kuolema koittaa vauhdin ja matkan risteyskohdassa.”

Reguluksen hymy paljasti hampaat, valkeat ja tasaiset. Katse liikahti Luciuksen kurkkuun, kun hän nielaisi, mutta mies ei liikahtanutkaan.

Lucius otti kiinni miehen ranteesta, suuteli sormenpäitä yksi kerrallaan silmät kiinni ja tiesi olevansa hukassa.

Kun hän avasi silmänsä, Regulus oli poissa ja kaamos viipyili hänen ympärillään. Hän kohotti katseensa hitaasti, katsoi pellon nousua mäeksi ja nummen päällä olevaa hahmoa. Reguluksen hiukset liehuivat tuulessa yhdessä viitan kanssa ja Lucius tiesi, että hän oli väistänyt viime hetkellä.

”Et pääse minua karkuun ikuisesti”, mies totesi tuuleen, ja Reguluksen pää liikahti oikeaan vain sen verran, ettei Lucius sitä enää nähnyt.

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 415
5. orvaskesi - epäilysten kirkkotarha

Regulus oli päässyt Luciuksen ihon alle, hän tiesi sen, mutta sitä oli mahdotonta enää välttää. Epäilys oli istutettu hänen mieleensä tiukemmin, kuin ikivanhojen ruusupensaiden juuret olivat kirkkotarhan multaperäisessä maassa.

”Milloin sinä oikein liityit salamurhaajiin?” hän tiedusteli viskilasi kädessään, kääntymättä ikkunan edestä. Se ei ollut oikea kysymys, ei se valinta, mikä leikitteli hänen kielellään, mutta Regulus vastaisi siihen varmemmin. Ja koska Lucius ei ottanut riskejä, hän teki juuri niin kuin halusi.

”1979”, hän sanoi, murre oli selkeästi erottuva, täysin erilainen kuin nuorella Reguluksella, joka ei maailmasta vielä tiennyt tarpeeksi tai yhtään mitään - numerot rouheita. Lucius kohotti sille kulmiaan, mutta näki vain oman heijastuksensa ikkunasta. Regulus seisoi jossain hänen takanaan, varjoissa, jotta Narcissa ei huomaisi minkään olevan vinossa, mikäli sattuisi astumaan huoneeseen.

”Sinä kuolit silloin.”

Regulus ei sanonut toteamukseen mitään, vaikka Lucius kuinka tarkkaan kuunteli. Hän ei kyennyt käsittämään sitä, kuinka hiljaa, nopeasti ja vaivattomasti mies nykyään liikkui. Mutta eniten häntä häiritsi se, ettei mies tuoksunut yhtään miltään muulta, kuin kadotukselta.

”Miltä se… tuntui sinusta?”

Lucius tunsi kosketuksen selässään, kun mies puhui. Hän nojasi kosketusta vasten, antoi kämmenen painua alaselkäänsä vasten ja tuijotti edelleen heijastustaan. Silmät erottuivat pimeydestä, kynttilöiden heikko kajastus ei saanut vampyyrin ihoa hehkumaan.

Hän laski katseensa tuntiessaan käden kietoutuvan vyötärölleen, katseli kalpeita sormia, jotka olivat koruttomat ja kynnet siistit.

”Sinä katosit”, Lucius kuiskasi ja värähti tuntiessaan suudelman niskassaan. ”Kaikki lämpö tästä maailmasta katosi sinun tuoksusi mukana. Miltä sinä luulet sen tuntuneen?”

Regulus varoi koskemasta kaulaan tai painamasta hampaitaan ihoon, aristokraatin oli pakko kunnioittaa sitä. Hän kohtasi piinkovan katseen ikkunan kautta ja mietti, miten kauan tämä jahti kestäisi. Hänen sormensa puristuivat kädessä olevan lasin ympärille kuin murtaen sen väkisin.

Aequat omnis cinis”, Regulus kuiskasi hänen korvaansa ja suuteli hänen ohimoaan. Lucius sulki silmänsä ja painoi päätään taaksepäin, vain hieman sitä kallistaen. Käsi katosi hänen ympäriltään ja Luciuksella oli yhtäkkiä kylmempi kuin koskaan.


A/N. tuhka tekee kaikista samanlaisia

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 247
Vampyyri!Regulus tyrmäs mut täysin. I-ha-na. Ah. Ajatus siitä, että Regulus, jollain tavalla, ei olisikaan kuollut!

Tekstisi on rauhallista ja hyytävää, juuri sopivaa tähän tarinaan. Eniten pidin ensimmäisestä osasta, räjähdyksestä, hämmennyksestä. Myös lukujen nimeäminen oli todella, siis todella taitavaa!

Pikku kielioppijutun bongasin:

Lainaus
Hän katseli, kuinka hänelle täysin tuntematon mies tanssi Narcissaa

--> tanssitti? Ei ole tarkoitus nipotella, mutta en pääse tästä roolista eroon. ::)

Lisäksi mun korvaa kiusasi se, että viittasit Luciukseen useamman kerran artistokraattina. Mitä hän kyllä on! Mutta toistui ehkä kerran pari liian usein.  :)

Sen sijaan rakastin lopussa sitä ajatusta, että Reguluksen murrekin on muuttunut. Kaikki on muuttunut.
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 959
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vau, avasinpas tämän vihdoin. Kumma ettei tässä ole enempää kommentteja, mutta toisaalta tähän on kyllä vaikeaa sanoa mitään. Lukija vaipuu vain kunnioittavaan hiljaisuutteen. Mutta. Kautta Dobbyn villasukkien, mitä juuri luin?
Lucius/Regulus vaikuttaa hyvältä paritukselta, mutta minäkin olin lievästi sanottuna yllättynyt kun Regulus paljastui vampyyriksi. Ensimmäisen raapaleen kohdalla ajattelin että voidaan olla vielä ensimmäisessä velhosodassa, mutta ilmeisesti ei oltukaan. Ihmettelin vähän miksei Dracoa mainittu ollenkaan edes sivulauseessa, mutta ehkä sille ei ollut tilaa?

Lucius oli tavallaan IC, vaikka kirjoissa hänestä ei nähdä (luonnollisesti) tätä pohdiskelevampaa puolta. Regulus taas... No hänestä ei ole mitään entistä jäljellä, ei tuoksua, ei puhetapaa.  Pidin kerronnan tyylistä ja kielikuvista, muutama suosikkini:

Lainaus
Kylmät sormet koskettivat Luciuksen huulia hetkellisesti ja aristokraatti painoi silmänsä kiinni uppoutuakseen kosketukseen. Kun hän avasi ne taas, mies oli poissa ja ilmassa tuoksui kaamos.

Lainaus
Lucius otti kiinni miehen ranteesta, suuteli sormenpäitä yksi kerrallaan silmät kiinni ja tiesi olevansa hukassa.

Lainaus
Käsi katosi hänen ympäriltään ja Luciuksella oli yhtäkkiä kylmempi kuin koskaan.

Erityisesti näissä viehättivät kaamoksen tuoksu, koska se kuvaa vampyyria niin hyvin, ja sormenpäät, joihin rakastun joka tekstissä. Lopun huomion voikin keskittää tuohon mitä noissa sanotaan, koska aah! <3

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, kiitos näistä.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost