Author: Zarroc
Pairing: Lucius Malfoy/Regulus Musta
Rating: k-11
Genre: drama, AU, angst, slash
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista mitään, en tee tällä rahaa. Kiitän J.K. Rowlingia tämän kaiken luomisesta.
Haasteet: Spurttiraapale IV, Aakkoshaaste III, A Softer World -haaste II sarjakuvalla Do it. (http://www.asofterworld2.com/index.php?id=276) ja Perspektiiviä parittamiseen parituksella VÄÄRIN!
A/N. Että sellaista tällä kertaa. Älkää edes kysykö mistä tämä tuli, halusin päästä kirjoittamaan Luciuksesta pitkästä aikaa. CMX:n Surunmurhaaja (https://www.youtube.com/watch?v=jte-H-AESy4) liittyy tähän edes jollain tavalla.
TIETÄISIT KULKENEESI LIIAN PITKÄN MATKAN
~~~~~~~~
1. tinnitus - kuin lintu lepäämässä
Lucius Malfoyn korvissa soi. Hän painoi kättään korvalleen ja hänen kasvonsa vääntäytyivät kevyeen tuskan irveeseen. Räjähdys oli saanut kaikki lakoamaan, hän näki Mestarinsa seuraajien makaavan maassa eri puolilla pöytää, jonka jalat olivat säpäleinä ja tumma pinta pitkillä naarmuilla. Bellatrix Lestrangen kuolleet kasvot katselivat häntä pöydän toiselta puolelta, naisen pää oli retkahtanut taakse ja silmät näyttivät tyhjille peileille. Lucius käänsi katseensa inhoten pois ja katui heti nopeaa reagointiaan tuntiessaan vihlaisun koko vasemmalla puolella päätään.
Hän nousi hitaasti istumaan, etsi katseellaan jotain kiinnekohtaa ja törmäsi suin päin Regulus Mustan kylmiin, tummanvihreisiin silmiin, jotka katselivat häntä varjoista. Hän henkäisi yllättyneenä ja puristi keppiä kädessään rystyset valkoisina. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Regulus katseli häntä pitkään, kunnes hymyili vinosti ja kosketti etu- ja keskisormellaan huuliaan, kuin tervehdykseksi vanhalle ystävälle.
Salamurhaaja, Lucius mietti. Kukaan muu ei voi käyttää tuota tervehdystä.
Hän räpäytti silmiään ja mies oli poissa. Hetken aikaa hän mietti, oliko Regulusta ollutkaan, oliko hän vain kuvitellut miehen niin kuin unissaan, jotka jatkuivat joka yö samasta kohti, mihin olivat edellisenä aamuna päättyneet.
Joka tapauksessa mies oli ollut jo kauan kuolleena heidän tietojensa mukaan, että ehkä Lucius tosiaan näki harhoja. Aristokraatti tapaili korvallistaan, tunsi lämpimän veren poskellaan ja alkoi vasta nyt erottaa ärsyttävän, pienen äänen korvassaan. Se tuntui siellä tasaisena kuin kello, kuin hänen oma sydämensä, joka tavallisesti löi niin rauhalliseen tahtiin, mutta hakkasi nyt hullun lailla.
Hän puristi nenänvarttaan sormiensa välissä ennen kuin kompuroi seisomaan keppiinsä raskaasti nojaten. Hän ontui hitaasti pois salista, tarkistamatta oliko eloonjääneitä yhtäkään. Hänen ei tarvinnut, luonnon omat tappajat osasivat tehtävänsä.
2. hauta - vaikka joka oksa horjuu
Lucius seisoi tutun haudan äärellä, jossa oli viettänyt monia hetkiä miettien, miten asiat olisivat voineet mennä. Hän tuijotti hautaholvin seinässä olevaa plakaattia ja siinä seisovia kirjaimia pää hieman oikealle kallellaan, vaistomaisesti antaen tilaa edelleen kipeälle vasemmalle korvalle. Hänen keppinsä jätti pieniä, pyöreitä jälkiä hankeen.
REGULUS ARCTURUS BLACK
1961-1979
I face death in the hope that when you meet your match you will be mortal once more.
Kirjaimet eivät olleet vielä kuluneet, vaikka kuolemasta oli kulunut jo kymmenen vuotta. Luciuksen sydäntä kylmäsi ja hetkeksi hän painoi katseensa alas. Kanervat huojuivat ilmavireessä paljastuessaan hangen alta.
Nostettuaan katseensa hän hätkähti tajutessaan, että hautaholvin päällä istui hahmo, rennosti jalka toisen päällä. Lähes pelottavan vaalea käsi lepäsi tummanharmaata kiveä vasten ja pää oli juuri ja juuri nähtävästi kallellaan - eri suuntaan kuin Luciuksella.
Aristokraatti pelkäsi jälleen kerran näkevänsä aaveen ja hän puristi keppiään kuin hakeakseen siitä turvaa.
”Oletko kaivannut minua?”
Se oli todellakin Reguluksen ääni, mutta se oli tuskin kuiskausta kovempi ja täynnä viileyttä, johon Lucius ei ollut tottunut. Hän esti itseään astahtamasta kauemmas, mutta ei voinut estää lihaksiensa jännittymistä, kun Regulus hypähti sulavasti alas.
Lucius katseli miehen kenkiä, hänestä ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä hankeen. Kohottaessaan katseensa hän näki pienet, nuppineulanpään kokoiset pupillit tummanvihreissä silmissä ja tiesi kohdanneensa aaveen.
Regulus Mustasta oli tullut vampyyri, kaikkien salamurhaajien aatelia.
”Tiedät sen kyllä”, Lucius vastasi ja vetäessään henkeä haistoi miehessä pelkkää pimeyttä. Männynneulasten, tupakan ja muskotin tuttu tuoksu oli poissa, eikä Lucius ollut tajunnutkaan kaivanneensa sitä niin paljon, että se sattui.
”Olen varma siitä”, Regulus sanoi. Kylmät sormet koskettivat Luciuksen huulia hetkellisesti ja aristokraatti painoi silmänsä kiinni uppoutuakseen kosketukseen. Kun hän avasi ne taas, mies oli poissa ja ilmassa tuoksui kaamos.