Kirjoittaja Aihe: Kiiltokuvavuosia [max. K11] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]  (Luettu 42870 kertaa)

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Pääsiäisenodotuspäiviä kaikille !

Midnight: Paljolti tervetuloa ja ihanaa kun tykkäät! :) Kiitoksia paljon kommentista & kehuista.

Grenade: Jälleen kerran suuri kiitos päiväni piristämisestä ja kommentoinnista! Tykkään että tykkäät. :)  :-*

Feliicia: Ei Potterit koskaan lopu ;) Kiitokset kehuista & uskollisesta seuraamisesta ja ja ja... Juu.  :-*

L.E: Voi kiiiitos olet ihana kommentteinesi ;)  :-* Hirmu ihanaa että jaksat seurailla & lukea & tykätä !

A/N: Ja nyt uutta jälleen tarjolla, hyvät pääsiäiset kaikille. Enjoy!


* * * * *

Maalauskuvaa seurasi useita lähikuvia Kalmanhanaukion kunniaseinästä, johon oli sankareiden nimien lisäksi kirjoiteltu myös pieniä muistotekstejä. Harry oli raapustanut pienin kirjaimin Reguluksen nimen alle ” me hoidimme homman loppuun”, ja esimerkiksi Dumbledoren nimen ympärys oli aivan täynnä muistolausahduksia ja arvonimiä, joita tälle oli myönnetty. Harry oli tahtonut säästää tilaa Remuksen ja Doran nimien ympärille, jotta Teddy saattaisi kasvaessaan lisätä omat terveisensä vanhemmilleen.

Seitsemännentoista sivun alalaidassa oli kuva, joka ei suinkaan ollut mikään valokuvaotos, vaan näytti lehdestä leikatulta mainokselta. Siinä näkyi tuulinen huispauskenttä, jolla lenteli kolme ruskeisiin huispauskaapuihin sonnustautunutta pelaajaa. Eräs pelaajista lensi maalisalkojen eteen, ja kun kamera kohdistui Oliver Woodin kasvoihin, tämä virnisti leveästi ja kuvaan ilmestyi teksti ”Rapakon palloseura kutsuu sinut mukaan!”
Kuvateksti: ”Oliver Woodista Rapakon Palloseuran kapteeni –
Päivän profeetta, 29.9.1998.”

Harry makasi Ronin sängyllä tämän huoneessa Kotikolon yläkerrassa ja pyöritteli yhtä Hermionen hänen syntymäpäivälahjaansa ujuttamaa aurorikoulutusesitettä käsissään. Hän oli lukenut sen läpi ainakin kymmeneen kertaan – Britannian aurorikoulutus oli lehtisen mukaan Euroopan tasokkainta, se suoritettiin pääasiassa taikaministeriön opetustiloissa, ja siihen sisältyi runsaasti tutustumiskäyntejä sellaisiin paikkoihin kuin Azkabanin ja Nurmengardin vankiloihin ja jopa jästipoliisilaitokseen. Koulutus kesti neljä vuotta ja viimeisen vuoden jälkeen pidettiin suuret läpäisytestit, jotka piti selvittää, jotta sai työskennellä aurorivirastossa. Harryn oli myönnettävä, että ankeuttajankäsittelytunteja lukuun ottamatta kaikki, mitä esite lupasi, kuulosti hyvältä – ohjelmaan kuului intensiivisiä kaksintaisteluharjoituksia, vaativia vangitsemisharjoituksia, hengenpelastusoppia, piiloutumis- ja vaivihkaisuusharjoituksia, joista Harry muisti hymyillen Tonksin vaivoin päässeen läpi, sekä jopa kidutus- ja komennuskirouksenvastustustunteja.
Kingsleyn kanssa Kalmanhanaukiolla käyty keskustelu oli todellakin pinttynyt Harryn päähän, ja hän oli harkinnut ja miettinyt koulutukseen lähtemistä kuumeisesti monta päivää. Ratkaisu olisi tehtävä pian suuntaan tai toiseen. Harryn havahtui mietteistään, kun Molly kuului huutavan häntä alakerrassa.

Harry hyppeli portaat alas kaksi kerrallaan ja meni keittiöön, missä George istui vaaleanruskeatukkaisen, leveäharteisen nuoren miehen kanssa. Lähestyvät askeleet kuullessaan kaksikko kääntyi katsomaan ovelle, ja Harry hämmästyi suuresti tunnistaessaan miehen, joka virnisti hänelle.

”Wood?” Harry ihmetteli hymysuin ja meni puristamaan vanhan huispauskapteeninsa kättä. ”Hemmetti, kiva nähdä sinua. Miten menee?”

”Loistavasti, itse asiassa”, Wood sanoi, ja Harry veti tuolin alleen. ”Siksi minä tavallaan olenkin täällä. Nimittivät minut tänään Rapakon palloseuran kapteeniksi.”

”Vau, hieno homma”, Harry onnitteli. Hän tiesi, että Wood oli aina ollut hyvin intohimoinen huispauksensa suhteen, sillä tämän pitkät kannustuspuheet ja jatkuvat muistuttelut harjoittelun tärkeydestä eivät ihan heti unohtuneet. ”Joukkueparkasi ei tiedä mihin joutuu. George osaa varmaan sinun kannustuspuheesi vieläkin ulkoa.”

”Käyn sitä läpi aina iltaisin kun en saa unta, toimii joka kerta”, George myönsi ja Oliver naurahti. Georgekin hymyili – viimeisen kuukauden aikana hänen hymynsä oli pikkuhiljaa palannut, mutta mikään hänessä ei ollut aivan ennallaan. Railakas, huoleton nauru oli tiessään, ja kun Fred mainittiin, hän yleensä hiljeni pitkäksi aikaa. Ron, joka oli muuttanut Georgen luo Viistokujalle, oli kertonut Harrylle, että Georgella oli tapana tehdä töitä yömyöhään, ja usein aamuisin Ron oli löytänyt tämän puodin tiskin äärestä nukkumasta. Ronilla ei omien sanojensa mukaan ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Georgelle sellaisina hetkinä.

Oliver selvitti kurkkuaan hiukan. ”Joo, olen siis tosi tyytyväinen, että sain sen paikan… Se vain, että meidän joukkueella on ollut pieniä ongelmia tässä viime aikoina… Ei olla sijoituttu liigassa kovin hyvin, ja pelaajat on kyllästyneet, on ollut vähän veto pois, kyllä te tajuatte. Me todella tarvittaisiin paria hyvää pelaajaa – joten ajattelin kysyä, olisitteko te kaksi kiinnostuneita.”

”Pelaamaan? Rapakon Palloseurassa?” Harry ihmetteli. Ajatus ei ollut edes pälkähtänyt hänen päähänsä – hän oli tuskin muistanut, että huispauksessa oli ammattilaisliiga. Mutta siinä Oliver nyt istui, jännittyneen ja toiveikkaan näköisenä, tarjoten hänelle töitä.

”En tiedä, Oliver”, George sanoi. Hän ei kuulostanut epäröivältä, vaan ennemminkin hiukan väsyneeltä ja lannistuneelta. ”Minulla on pilapuoti Viistokujalla. Se on kokopäivätyö, eikä minulla oikein jää aikaa…”

Wood näytti hyvin pettyneeltä, mutta Harry puuttui peliin: ”Minusta sinä olet väärässä, George. Sinulla on nyt Ron auttamassa, ja Leekin sanoi minulle, että te olette puhuneet voimienne yhdistämisestä. He pitävät varmasti kaupan pystyssä, jos sinä haluat pelata.”

George ei katsonut häneen, vaan tuijotti pöydän pintaa. ”En silti usko, että se on hyvä idea.”

Tietty ontto, surullinen tunne hiipi Harryn rintaan, kun hän tajusi, miksi George epäröi. George ei varmasti ollut pelannut huispausta aikoihin – ei yhtä ainutta kertaa sen jälkeen, kun Fred oli kuollut. Kaksoset olivat aina pelanneet yhdessä lyöjää, ja Rapakon Palloseuraan liittyminen tarkoittaisi uusien pelikuvioiden harjoittelua – kuvioiden, joissa Fred ei olisi enää mukana.

”Entä sinä, Harry?” Wood kysyi jättäen Georgen rauhaan. Epäilemättä myös Woodin oli täytynyt aistia Fredin muisto kummittelemassa Georgen sanojen taustalla. ”Sinä pelaat vielä, etkö vain?”

”Pelaan, joo, mutta en ole aikoihin…” Harry epäröi. ”Tai siis, en ole varmaan enää pelikunnossa.”

”Pelikunnossa!” Oliver naurahti. ”Harry, sinun kaltaisesi uskomattoman luonnonlahjakkuuden ei tarvitse olla pelikunnossa. Ole kiltti ja tule pelaamaan – sinä voisit päästä maajoukkuetasolle asti jos aloittaisit heti.”

Harry katsoi Oliverin anovaa ilmettä, ja yhtäkkiä hän teki päätöksen mielessään – jokin loksahti kohdilleen. Jos hän ei halunnut pelata huispausta, peliä jota hän oli aina rakastanut yli kaiken, siihen täytyi olla syy. Ja siihen oli syy, selkeä, yksinkertainen syy, joka oli vaivannut ja vainonnut häntä päiväkausia.

”Olen pahoillani, Oliver”, Harry sanoi. Hänen sanansa tuntuivat täydellisen luontevilta nyt, kun ne tulivat ulos. ”Mutta itse asiassa minulla on muita suunnitelmia. Minä aion ilmoittautua aurorikoulutukseen.”

Wood näytti siltä, kuin joku olisi juuri heilutellut Tulisalamaa hänen nenänsä edessä ja sitten vienyt sen pois. George katsoi Harrya hämmästyneenä. ”Oikeasti?”

”Joo”, Harry sanoi itsekin hiukan ihmeissään ja jatkoi osittain selitellen päätöstään Georgelle ja osittain itselleen: ”Auroriksi minä olen aina halunnut.”

George katsoi häntä vakavalla ilmeellä, jota Harry ei ollut vieläkään tottunut näkemään hänen ennen niin iloisilla ja huolettomilla kasvoillaan. Mikään ei muuttanut ihmistä niin kuin sota ja menetys, sen Harry tiesi. Kun hän oli lähtenyt jahtaamaan Voldemortia, hän oli tiennyt kaiken muuttuvan – suuntaan tai toiseen. Jotkin asiat muuttuivat hyviksi – rauha oli palannut ja Dumbledoren Harrylle jättämä tehtävä oli suoritettu. Harvat pysyivät ennallaan. Ja asioista, jotka muuttuivat huonompaan suuntaan, Georgen epäröivä äänensävy oli hyvä esimerkki. ”Oletko varma, Harry? Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut… Haluatko sinä todella jatkaa taistelua pimeyden voimia vastaan?”

”Ei, minä haluan varmistaa, että taistelua ei tule”, Harry sanoi otsa rypyssä. ”Jos minä olen jotain tästä kaikesta oppinut, niin sen, ettei pidä antaa periksi, vaikka pahoja asioita tapahtuu. Ei unelmista saa luopua siksi, että pelkää sitä, mitä saattaisi tapahtua. Ja minä todella olen sitä mieltä, että sinun pitäisi liittyä Oliverin joukkueeseen, George, koska sinä rakastat lentämistä ja olet loistava. Lyömätön lyöjä, muistatko?”

”Minä en selvästikään ole ainoa, jolla on kannustuspuheet hallussa”, Wood virnisti. ”Kuulin, että sinä astuit minun saappaisiini Angelinan jälkeen. Vaikka olisin kyllä voinut arvata itsekin että Dumbledore hautoi sitä paikkaa sinulle.”

”Joo, mutta minun puheeni eivät takuulla vetäneet vertoja sinun saarnoillesi”, Harry irvaili.

”Täytyypä kysyä Katielta, että näinkö on”, Oliver virnuili. ”Ai niin, ja Katiesta puheen ollen… Mainitsin myös hänelle, Alicialle ja Angelinalle, että olen ylentynyt kapteeniksi. Alicia ja Katie eivät luvanneet mitään, mutta Angelina vaikutti oikeasti kiinnostuneelta pelaamaan. Jos hän liittyy porukkaan ja sinä tulet, George, meillähän olisi melkoinen loistojoukko koossa.”

”Angelina?” George kysyi ja katsoi suoraan Woodiin ensimmäistä kertaa tämän ehdotettua hänelle lyöjän paikkaa. ”Ihan totta? Minä luulin hänen hakeneen johonkin ministeriön hommiin.”

”Ilmeisesti hän kuvitteli, ettei huispaus enää olisi… tärkeää, tai hauskaakaan”, Oliver sanoi miettiväisenä. ”Sodan jälkeen. Mutta hän tuli meidän harjoituskentille ja me lennettiin yksi iltapäivä, ja hän sanoi harkitsevansa. Joten mitä sanot, George? Yksi koelento, jotta näet vieläkö lentämisessä on itua?”

George vilkaisi Harrya, joka nyökytteli rohkaisevasti. ”Selvä juttu. Yksi lento.”

”Loistavaa!” Wood riemastui ja ravisti Georgen kättä innoissaan. ”Voi pojat, Charlie Weasleyn pikkuveli minun joukkueessani… Mestaruus on tänä vuonna meidän, minä vannon. Harry, minä tietysti toivoin, että saisin sinut puhuttua ympäri, mutta en tainnut koskaan ihan uskoa pystyväni siihen.”

Harry hymyili pahoittelevasti. ”Sori, Oliver.”

”Minun täytyy nyt jatkaa juoksua”, Wood sanoi ja nousi tuolistaan ylös. ”Käyn vielä moikkaamassa Evelyn Abbsia… Hän pelasi jahtaajaa minun ekana vuonnani Tylypahkassa, sain juuri kuulla että hän muutti perheineen Ranskasta takaisin Englantiin. Ehkä hän on vielä kiinnostunut… Mutta George, minä lähetän pöllön, okei?”

Harry ja George heilauttivat kumpikin kättään pian viitan hulmahduksessa katoavalle Oliverille, ja jäivät ääneti istumaan puiden pöydän ääreen. Mollyn kellon kuorsasi hiljaa nurkassa – yksikään viisari ei enää näyttänyt ’kohtalokasta vaaraa’.

”Pitäisi varmaan kirjoittaa Kingsleylle”, Harry sanoi mietteissään. ”Ja Nevillelle. Toivottavasti hän ei ehtinyt värväytymään töihin johonkin Mimbulus mimbletonia – plantaasille, koska minä sanoin, etten usko haluavani auroriksi.”

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” George kysyi.

Harry kohautti olkiaan. ”Oliver, kai. Ja sinä. Tajusin vain, että joidenkin asioiden pitää voida pysyä ennallaan… Ettei ole pakko aloittaa ihan alusta. Että vieläkin voi… ottaa riskejä ja uskaltaa tehdä asioita, jotka eivät ihan täysin käy järkeen.”

”Tuntuu, ettei mikään käy ihan täysin järkeen enää”, George sanoi, ja piti pienen tauon. Sitten hän kuitenkin hymyili vinosti ja jatkoi: ”Mutta toisaalta, en minä ole koskaan pahemmin perustanut järkevyydestä. Ja Oliver on täysin vinksahtanut, jos hän kuvittelee, että Rapakon Palloseuralla on pienintäkään mahdollisuutta pärjätä sarjassa. Hän voi hankkia joukkueeseensa vaikka Krumin ja pari muuta maailman huippua, mutta Rapakko tulee aina olemaan nimensä veroinen.”

Harry nauroi. ”Miksi sinä sitten sanoit kyllä?”

”Samoista syistä kuin Angelina”, George kohautti harteitaan. ”Samasta syystä kuin sinä päätit lähteä auroriksi. Haluan nähdä, vieläkö siinä on hohtonsa.”

”Älä viitsi, George, se on huispausta”, Harry sanoi virnuillen. ”Siinä on aina hohtoa. Mutta ei sitä kyllä työksi voi sanoa.”

”Sanoo hän, jolla on jo niin suuren sankarin maine, että kaikki pikku pahantekijät kipittävät nätissä jonossa Azkabaniin jo pelkästä sormenheilautuksesta”, George hymyili. ”Voi olla, että toiset aurorikokelaat jäävät sinun varjoosi kokemuksissa pimeyden voimista, kun sinä vain sivumennen mainitset että ’ai niin, minä muuten olen ollut hirnyrkki.’”

”Tosi hauskaa”, Harry irvisti. Hän nousi ylös ja poistui keittiöstä taputtaen matkalla Georgea olalle. Kiivetessään portaita ylös hän mietti, että vaikka Oliver ei ollut koskaan ollut erityinen puheenpitäjä, tämä oli tuonut mukanaan Kotikoloon jotakin erityistä – kenties muistoja, joissa oli enemmän hyviä asioita kuin kivuliaita sellaisia. Pieniä muistutuksia siitä, että paluu entiseen oli, jos sen tahtoi olevan.

* * * * *

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Oliver! Kiva kun sekin tuli! Ja George on ihana. Koko luku oli ihana :-*
Mä en osaa sanoa mitään muuta, itse en pystyisi kirjoittamaan tällaista, mun ideat ei riitä, joten rispektiä siitä.  :D

Jatkoa odotan :-*


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Uusi lukija ilmoittautuu! :)
Tämä on tosi kiva idea kertoa jokaisessa luvussa valokuvista, en ole törmännytkään tälläiseen ennen. Minusta tähän mennessä kaikkista paras luku oli Fredin hautajaiset, se oli niin surullinen. Kunniaseinä oli myös ihan mahtava idea. Ja sitten tähän lukuun. Kiva, että Oliver tuli ja George lähti pelaamaan sinne. Ja kiva, että Harry päätti viimeinkin lähteä aurorikoulutukseen. George oli tosi ihana myös jutellessaan Harryn kanssa. Toivottavasti Georgen ja Angelinan välillä tapahtuu jotain huispauksessa. Jatkoa odottelen innolla. Toivottavasti tämä ei lopu ihan pian!
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 90
Mahtava osa jälleen!!!

Oli tosi kiva kuulla vähän Oliverinkin kuulumisia. Oliverista ei sitten loppujen lopuksi ole paljoa tietoa kirjoissa, vaikka onkin melko tärkeässä roolissa Harryn ensimmäisinä kouluvuosina. Ja hyvin sä olit kuvaillut myös tota Georgen suru-aikaa. Jotenkin todella aidon tuntuista, että joku hukuttautuisi töihin estääkseen esim. masennusta pääsemästä valloilleen.

Tossa lopussa oli ihanaa, miten Harry huomasi että elämä jatkuu sittenkin!
Jatkoa jään jälleen odottamaan...
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 472
  • ava Claire + bannu Ingrid
Jeij, välillä nähdään hieman vähemmän huomiolla kirjoissa jääneitä ihmisiä. Hauskaa, että Oliver päätti käydä kauppaamassa työpaikkaa Kotikolossa. Onneksi George sentään suostui tarjoukseen (kenties, koska Angelinakin... ) ja nyt Harry tietää, mihin hän on on ryhtymässä.
Mukavasti kuvailtu osa taas ja ilahduttavaa, kun George alkaa pikkuhiljaa väläytellä hymyään. Toivottavasti se vielä löytyisi sieltä :)
Hyppää lehtikasaan!

emppa_p

  • Aamutorkku
  • ***
  • Viestejä: 100
  • En ole tyhmä, muut eivät vain ymmärrä logiikkaani
Uusi lukija ilmottautuu! :D

Tykkään tästä tooooooosi paljon ! <3 :) Luin tän kerralla putkeen ja välillä tuntu, että pillitän silmät päästä, mutta jatkoa vaa ja äkkiä! :) ;D :D

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 151
Oi, jatkoa!

Rakastan sitä tapaa, jolla sä tuot Georgen pikkuhiljaa mukaan - Row on liian usein jättänyt sen Fredin varjoon. Sun George on ihana, mun sydän särkyy sen surullisuudesta, mutta on ihan mahdotonta lopettaa lukemista!

Sä kirjoitat tosi kauniisti arkisistakin asioista, niin kuin Rapakon palloseurasta. Oon niin iloinen ettei Harry mennyt mukaan - ehkä siksi että haluun lukee siitä aurorikoulutuksesta. Mutta George, ah <3 Ja luinko mä rivien välistä, että odotettavissa vois olla George/Angelinaa vai oliko se pelkkää toiveajattelua? :D

Kirjoittelehan taas lisää <3
The girl, who has dreams of.

Hufflepuff

  • Vieras
Ai että ihanaa <33 Joo en varmaan saa mitään älyllistä tekstiä tähän, mutta rakastin rakastin rakastin lukea tätä! Sain paljon isnpiraatiota vaikka mihin ja ihanaa että kerrot näistä asioista, ja vielä kun kaikki on ihan canonia.. Älä välitä siitä ettei tässä kommentissa ole kunnon pointtia.. RAKASTAN.

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Feliicia// kiva että Oliverista ja Georgesta tykätään. Iso kiitos kommentista!  :-*

Maww// mukava kuulla että tykkäät! Älä turhaan huoli tämän loppumisesta, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tätä jatkuu vielä piiitkään ;) Kiitos!

Midnight// ihanaa kun tykkäilet! jatkoa tarjoillaan vielä samassa viestissä. Kiitos paljon!  :-*

Grenade// Eiköhän se George siitä vielä piristy (; Kiitos kun jaksat kommentoida!  :-*

emppa_p// Heeei ja tervetuloa! ihanaa kun tykkäät, kiitos kommentoinnista! :)

L.E// Voi että, ihana kommentti. Kiitos paljon kehuista ja kommentista ja kaikesta. George/Angelinaa ollee tulossa tulevaisuudessa. ;)

Hufflepuff// Pointtia ei tarvita, kiitos paljon kehuista! Hyvä jos onnistun pysymään canonissa ;)

A/N: Olkaamme kiitollisia mukavasta pikku kevätlunssasta jonka ansiosta olin tehokas ja kirjoitin uuden osan. En takaa laatua. ;)

* * * * *

Seuraavassa kuvassa oltiin jälleen Kotikolon puutarhassa, mutta piha oli menettänyt kesäisen hehkunsa. Neljä velhoa oli pukeutunut villapusakoihin, ja heillä kaikilla oli taikasauvat esillä. Harry ja Neville tekivät yhteistyötä vuoroin suojaten toisiaan taioilla ja vuoroin heitellen kirouksia kohti Charlieta ja Billiä, jotka tekivät hartiavoimin töitä. Lopulta veljekset nostivat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi ja virnuillen Neville ja Harry löivät oikeat kätensä yhteen. Kuvateksti kuului:
”Lokakuun 2. päivä: Harry ja Neville, uudet auroriopiskelijat.”


Taikaministeriön riikinkukonsininen katonraja kuhisi pieniä lennokkiviestejä, ja välillä ne koukkasivat jonkun takasta tai hissistä saapuvan vastaanottajan luo. Sauvanpunnituspisteellä oli pitkä jono, jota Neville ja Harry silmäilivät enemmän tai vähemmän lannistuneina, sillä sen jälkeen kun Harryn ja Voldemortin sauvojen veljestarina oli levinnyt julkisuuteen sodan päätyttyä, jokainen Harryn sauvan nähnyt tahtoi tarkastella sitä. Taikasauvoihin erikoistuneen työntekijän saattoi kuvitella haluavan tutkia sitä tuntikausia. Heidän onnekseen erään noitaparven takaa astui hetken kuluttua esiin Kingsley, joka käveli rivakasti heidän luokseen ja väläytti hymyn.

”Huomenta”, Kingsley sanoi tutulla, syvällä äänellään ja viittasi heidät kävelemään mukanaan. ”Mennään suorinta tietä aurorivirastoon. Valitettavan kiireinen aamu tänään, jokaisella vierailijalla tuntuu olevan maailman tärkeintä asiaa… Koettavat saada muutoksia lakeihin joita ei ole edes säädetty vielä.”

”Etkö sinä esittele meille paikkoja?” Harry ihmetteli, kun he liittyivät kultaristikoiden sulkemien hissien edessä parveilevien velhojen ja noitien joukkoon.

”Valitettavasti näyttää siltä, että joudun jättämään teidät Gawainin huomaan, sillä sain juuri pöllön Brasiliasta ja ilmeisesti jonkinlainen lähetystö on tulossa vierailulle…” Kingsley sanoi, kun eräs hissi saapui ja naisääni ilmoitti ”Atrium, kahdeksas taso.” Ihmiset ahtautuivat hissiin, ja aivan viime tipassa muuan vihreäkaapuinen velho työnsi kengänkärkensä oven väliin ja ahtautui Harryn, Nevillen ja Kingsleyn luo.

”Ministeri”, velho sanoi huohottaen, ”Lontoossa on jäänyt kiinni viisi uutta kuolonsyöjäepäiltyä, heillä on pimeän piirtoja lapaluiden kohdalla, emmekä me tiedä ovatko ne aitoja… O’Donnell pyytää taika-asiantuntijaryhmää paikalle välittömästi.”

”Ei Voldemort polttanut piirtoja selkään”, Neville huomautti. ”Tai siis, miksi hemmetissä hän niin olisi tehnyt?”

”Kuka sinä olet?” viestin tuonut velho kysyi vähän töykeästi.

”Mitch, tässä ovat Neville Longbottom ja Harry Potter”, Kingsley esitteli nopeasti. ”Hyvä on, ota pari apulaista salaisuuksien osastolta, siellä tiedetään piirroista… Lähetän sinulle yhden aurorin myös, siltä varalta että homma menee rumaksi.”

Yhtäkkiä Mitch ei enää vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta kuolonsyöjäepäillyistä, vaan hänen silmänsä liimautuivat Harryn otsan arpeen. Kuollettavan hitaasti he laskivat tasoja seitsemästä alaspäin ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen noidan ääni ilmoitti, että oli saavuttu toiseen kerrokseen, jossa myös aurorivirasto sijaitsi. Kengät kopisivat säihkyvän kiiltävällä lattialla heidän seuratessaan hissistä poisjäävää ihmisjoukkoa pitkin tilavaa käytävää. Pikkuhiljaa velhot hajaantuivat kukin taholleen, pieniin mukaviin työhuoneisiin, suuriin kiviportaikkoihin tai keskikokoisiin istuntosaleihin, jotka saivat Harryn selkäpiin karmimaan ikävistä muistoista. Mitch nyökkäsi heille hyvästiksi ja kääntyi vasempaan, kun he astuivat tummista tammiovista sisään pieneen aulatilaan, jossa Harry oli kerran ollut aiemmin. Useaan soppeen jakautuva Aurorien päämaja oli kotoisalla tavalla sotkuinen. Harry oli pitänyt siitä välittömästi ja piti yhä.
Paikalla oli parisenkymmentä auroria, joista suurin osa kanniskeli kädessään teemukia. Useimmat istuivat omissa pienissä työtiloissaan, mutta muutamassa sopessa oli useampi aurori, ja jotkut olivat pysähtyneet keskustelemaan tilan avoimeen keskiosaan. Vain muutaman sopen eteen oli vedetty musta verho, johon oli kirjailtu sanat ”Britannian auroriyhdistys”. Eräässä sopessa Harry näki vanhan miesvelhon kävelevän ympyrää ja puhuvan itsekseen – heidän lähellään kaksi nuorta velhoa vertaili kahta ilmassa leijuvaa valokuvaa toisiinsa otsa rypyssä. Toisaalla velhokaksikko oli asettunut suurelta seinällä roikkuvalta kuumemittarilta näyttävän laitteen eteen. He ottivat aikaa kilpiloitsun taikomiseen vuorotellen kiroten toisensa ja vuoroin puolustautuen. Mittarissa oli satamäärin palloja, jotka alkoivat sammua välittömästi taian lähtiessä päälle kävijän sauvankärjestä. Velhot näyttivät sitä tyytyväisemmiltä mitä useampi niistä jäi palamaan, ja Harry tunsi palavansa halusta koettaa omaa reaktionopeuttaan.

”Harry, Neville, te muistatte Gawain Robardsin”, Kingsley esitteli ja Harry hätkähti ajatuksistaan. Robards, joka oli ollut mukana auttamassa Kalmanhanaukion puhdistuksessa, paiskasi kättä heidän kanssaan.

”Huomenta, pojat”, Robards hymyili. ”Tervetuloa matalaan majaamme. Kingsley, jäätkö vai menetkö? Mitch taikuuden väärinkäytöstä näyttää kärkkyvän oven takana. Haluatko että joku käy säikäyttämässä hänet pois niin kuin viimeksi?”

Kuin todisteeksi siitä, että auroriviraston työntekijöillä oli takuulla auktoriteettia säikytellä kutsumattomat vieraat pois tukikohdasta, ikivanha noita käveli ohi puujalka kopisten ja virnisti Harrylle hampaattoman ilkikurisesti. Kingsley kuitenkin toppuutteli Robardsia. ”Ei ole tarvetta, tällä kertaa hänellä on itse asiassa asiaakin. Ja saattaisit säikäyttää nämä vierailijamme samalla… Tai no, ei, ehket sittenkään. Joka tapauksessa minun täytyy lähteä.”

”Älä huoli, ministeri, lapsukaiset ovat hyvässä päivähoidossa täällä”, murjaisi eräs ohikulkeva mustatukkainen neljissäkymmenissä oleva mies, jolla oli suuret kolme suurta hopearengasta kummassakin korvassa. Kingsley hörähti huvittuneesti ja poistui kättään heilauttaen paikalta.

”He vain vitsailevat. Teidän täytyy muistaa, että jos ilmoittaudutte koulutusohjelmaan, homma on raskasta ja vaativaa”, Robards muistutti, mutta tuli sitten vilkaisseeksi sohvalle, missä kolme nuorta naista nauroi sydämensä kyllyydestä jollekin ja teekupit leijuivat ilmassa heidän edessään, ”tai ainakin itse työ on. Niinä päivinä kun mitään ei tapahdu te saatte istua täällä homehtumassa.”

”Mikä mainospuhe”, Neville mumisi virnuillen.

”Totuus on, ettei tänne oteta ketään, joka ei tiedä mihin on ryhtymässä”, Robards sanoi vakavana. ”Auroreihin kohdistuu paljon paineita, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä ja uhkailusta… Yleensä meillä on viikon kestävät soveltuvuuskokeet syksyisin, mutta ministeri on taannut, että te kaksi sovitte tänne kuin kyhmit siilipesueeseen.”

”Ja sinäkö et usko häntä?” Harry kysyi kulmiaan kohottaen.

Robards kohotti toista kulmakarvaansa ja hymyili vähän. ”Minä uskon kyllä. Mutta kyse on siitä, uskotteko te itse.”

Robards käänsi heille selkänsä ja lähti verkalleen kävelemään. Neville ja Harry katsoivat toisiaan ja kirivät sitten tämän rinnalle.

”Hetkinen nyt, mutta tuo tuossa on Harry Potter”, Neville sanoi Robardsille siihen sävyyn, että piti tätä täysin tärähtäneenä. ”Soittaako nimi lordi Voldemort mitään kelloja? Valittu? Poika joka elää?”

”Ja hän katkaisi Voldemortin hirnyrkkikäärmeeltä pään”, Harry puolusteli vuorostaan Nevilleä.

”Harry on murtautunut Irvetaan”, Neville sanoi kuin leveillen Harryn puolesta. ”Ja lentänyt sieltä lohikäärmeellä ulos. Ja taistellut unkarilaista sarvipyrstöä vastaan.”

”Neville on uskomattoman nopea oppimaan loitsuja ja kirouksia”, Harry jatkoi. ”Hänen taidonnäytteensä ovat esillä teidän salaperäisyyksien osastonne kaaoksessa.”

”Mutta vain, koska Harry opetti minua”, Neville pisti väliin. ”Hän on paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, joka meillä on koskaan ollut.”

Robards pysähtyi äkisti erään sopen oviaukolle ja kääntyi katsomaan heitä. ”Nyt pojat”, hän sanoi ankaraan sävyyn, ”tuota minä kutsun mainospuheeksi. Näyttää siltä, että te todella olette oikeassa paikassa. Joten lopetetaan löpinät ja käydään asiaan.”

Robards virnisti Harryn ja Nevillen hitusen äimistyneelle ilmeelle. Hän selitti, ettei ollut voinut päästää poikia suoraan hauskanpitoon testaamatta näiden luoteenlujuutta ensin hiukan. Robards esitteli heille parisenkymmentä työsoppea omistajineen – useimmat aurorit olivat nuoria ja kolhuttomia, ja Harry arveli Kingsleyn puhuneen totta kertoessaan, että suuri osa kokeneemmista auroreista oli menehtynyt Voldemortin otettua ministeriön valtaansa. Sopet olivat pieniä ja niiden seinät päällystettyjä – eräs nuori velho oli ilmeisesti ollut Villisilmän suuri fani, sillä hän oli kehystänyt seinälleen useita artikkeleita tämän hienoimmista pidätyksistä. Harry ja Neville naureskelivat jästien räiskintäpeliä muistuttavalle taululle, joka eräällä aurorilla oli pöydällään – siinä kulki kuolonsyöjämaskeihin pukeutuneita hahmoja ja taikasauvalla näpäytettäessä ne poksahtivat harmittomaksi tomuksi.
Seuraavaksi Robards näytti heille suuren putkensuun, josta hän kertoi pöllöjen tuomien hätäviestien pääsevän perille.

”Kaikki vihjeenantajammehan eivät osaa loitsia suojeliusta”, hän selitti, ”joten viestit on saatava perille jotenkin muuten. Kun pöllö lentää putkeen, hälyttimet alkavat soida, ja saamme partion lähetettyä apuun mahdollisimman pian.”

Robards esitteli heille puolustusreaktiomittarin, jonka Harry oli jo aiemmin huomannut, ja sen lisäksi monta muuta taisteluharjoitusvälinettä. Rumalla, kulahtaneella puunukella harjoiteltiin kirouksenpurkua, kun taas erään paksun rautaoven takaa löytyi tekopuutarha, joka oli täynnä ansoja ja tunnistettavia taikoja. Harry näki harmaatukkaisen noidan haparoivan ja napauttelevan paksua kiviseinää ja arveli saavansa lähiaikoina tietää, miten Dumbledore oli tunnistanut verellä avautuvan oviaukon Voldemortin kiroamassa luolassa. Robardsin oma työsoppi oli hiukan muita kookkaampi, ja sen vieressä sijaitsi ilmiskooppeja ja viholaiskuvastimia pursuileva varasto. Viimeisenä he pistäytyivät vihreäksi tapetoituun kahvihuoneeseen, jossa viitisen auroria jutteli, selaili lehtiä ja vertaili raportteja.

”Gawain”, tummatukkainen, kumaraselkäinen noita sanoi ja viittasi Robardsia lähemmäs. ”Mikä tämä juttu Profeetassa on, että Azkabanin vangit laitetaan yhteisselleihin? Me voitaisiin aina laajentaa Nurmengardiin, jos tila alkaa loppua.”

”Minä olen aina tiennyt, että se paikka kiehtoo sinua jotenkin, Maggie”, virnuili poninhäntäinen mies, joka pyöritteli lusikkaa kupissaan. ”Mutta vakavasti puhuen, saavat kyllä olla laittamatta Carrow’n sisaruksia samaan häkkiin. Ne kaksi yhdessä hoitavat jokaisen Azkabanissa kävijän järjiltään nopeammin kuin ankeuttajat, enkä varmasti halua antaa Amikus-ukolle sitä riemua.”

”Williamson tässä oli se onnekas, joka sai kiikuttaa Amikusin Azkabaniin”, Robards kertoi.

Neville näytti samaan aikaan yllättyneeltä, hämmentyneeltä ja suunnattoman ilahtuneelta. ”Sinä vangitsit…? Vau. Viisi kuukautta sitten olisin vielä antanut mitä tahansa saadakseni sen kunnian…”

Neville riensi puristamaan Williamsonin kättä ja veti saman tien tuolin itselleen tämän viereen ja alkoi kysellä yksityiskohtia Carrow’n sisarusten vanginnasta. Harry naurahti päätään pudistellen. Oviaukosta astui sisään nuori noita, jonka hiukset olivat sotkuisella, pitkällä poninhännällä ja joka oli kietoutunut mustaan, paksuun torkkupeittoon. Hän näytti vastaheränneeltä, ja hänen kädessään oli valtaisa teemuki.

”Kas, neiti Bird”, Robards sanoi huvittuneena, ”hyvää huomenta. Kiireinen aamu?”

”Älä irvaile, Gawain”, neiti Birdiksi puhuteltu noita mumisi ja kaatoi itselleen teetä pannusta, ”minä olin koko viime yön väijyttämässä sitä nummella kököttävää hökkeliä Walesissa, eikä siellä lopultakaan ollut muuta kuin kirottu parvi mörköjä.”

”Kai sinä tiedät, että saat nukkua kotonakin?” Robards tiedusteli virnuillen.

”Hukkasin avaimeni”, Bird vastasi ja otti valtavan kulauksen teetä mukistaan. Sitten hän näytti huomaavan Harryn, joka seisoi aivan hänen vieressään, ja hänen suunsa levisi suureen, ystävälliseen hymyyn. ”Harry Potter! Mietinkin, milloin olet tulossa käymään. Minä olen Morgan Bird.”

”Morgan on meidän tuorempia auroreitamme”, Robards kertoi, kun Harry puristi Morganin kättä.

”Palveluksessa vasta neljä kuukautta”, Morgan selitti. ”Valmistuin Tylypahkasta neljä vuotta sitten.”

”Ai”, Harry sanoi, ”mutta sittenhän me ollaan oltu koulussa samaan aikaan. Sinäkö – sinäkö olit myös Lupinin oppilaana?”

”Jep”, Morgan nyökkäsi. ”Hän hoiti koko meidän luokan kunniamaininnoin läpi S.U.P.E.R-kokeista. Olin pahoillani kun kuulin hänen kohtalostaan. Hän oli paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ikinä.”

”Samaa mieltä”, Harry hymyili.

”Tarina kertoo, että hän opetti sinulle suojeliusloitsun”, Morgan sanoi hiukan uteliaaseen sävyyn. ”Kun olit vasta kolmetoistavuotias.”
”Mistä sinä sen kuulit, Amelia Bonesiltako?” Harry kysyi, ja hän tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään muistaessaan, miten vaikuttunut matami Bones oli ollut hänen kurinpidollisessa kuulustelussaan hänen suojeliuksestaan.

”Ei – itse asiassa professori Lupinin vaimolta”, Morgan sanoi. ”Tonksilta. Sinä kai tunsit hänet?”

Harry nyökkäsi. Kummallinen tunne oli vallannut hänet – yhtäkkiä hän tajusi, miten paljon kaikki ihmiset huoneessa tiesivät viime vuoden tapahtumista, miten paljon he kaikki olivat menettäneet taisteluissa. Nämä ihmiset olivat olleet Villisilmän ystäviä, Doran ystäviä, kenties myös Remuksen ystäviä. Kaikki olivat tunteneet Dumbledoren ja ihailleet tätä. He kaikki olivat yrittäneet taistella Voldemortia vastaan, he olivat olleet paikalla kun Voldemort oli vallannut ministeriön. Osa heistä oli taistellut Tylypahkassa Harryn puolella.
Tuntui surrealistiselta, että niin monen vuoden jälkeen, joina hänen oli täytynyt peitellä ja selitellä tapahtumia, hän oli päätynyt paikkaan, jossa ihmiset ymmärsivät häntä. Hän muisti selittäneensä Ronille, Hermionelle ja koko Albuksen Kaartille tuhansilta tuntuvia kertoja, että oli eri asia taistella pimeyden voimia vastaan kuin harjoitella muutamaa loitsua luokassa. Täällä, pimeän velhojen metsästäjien tukikohdassa, Harry tiesi vähiten. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Dumbledore oli kuollut, oli ihmisiä jotka neuvoisivat häntä.

”No, mitä sanot, Harry?” Morgan kysyi. Harry tuli ajatelleeksi, miten paljon nuori noita ystävällisine hymyineen ja huolettomine asenteineen muistutti Tonksia. ”Aiotko lähteä mukaan koulutukseen? Voin vakuuttaa, ettei se ole niin rankkaa kuin miltä se vaikuttaa.”

”Itse asiassa se vaikuttaa loistavalta”, Harry totesi. ”Ehdottomasti. Minä olen mukana.”

* * * * *

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 151
Voi herranjesta sun kanssas kuinka upeeta tekstiä osaat loihtia  :) se muistuttaa vähän rowlingin tapaa kirjoittaa, säkin osaat koukuttaa sun lukijat silleen, ettei oo MITÄÄN mahollisuutta lopettaa. Mutta silti sun tekstissä on jotain omaperäistä ja tosi virkistävää  ;)

Tykkäsin lukea noita Harryn tuntemuksia ministeriössä. Ja ne mainospuheet, voi hellanlettas sentään! Sun ei pitäis järkyttää mua näin paljon, mutta taas onnistuin nauramaan ja itkemään saman luvun aikana. Olet upea <3
The girl, who has dreams of.

saralin

  • ***
  • Viestejä: 154
En ole ikuisuuksiin käynyt täällä saatika sitten kommentoinut mitään, mutta nyt on kyllä ihan pakko tulla sanomaan oma mielipide tänne.

Kuten L.E tuossa jo mainitsikin, kirjoitat minunkin mielestä jotenkin Rowlingin tyylisesti - en osaa selittää tarkalleen mitä sillä tarkoitan, mutta jotenkin voisin hyvin kuvitella, että nämä ovat ns. todellisia tapahtumia Harry Potter-maailmassa. Tai siis että pystyn hyvin kuvittelemaan näin tapahtuneen kirjoissakin sodan jälkeen jne.

Eli siis aivan ihanaa tekstiä, odotan innolla seuraavaa osaa ;)

Ja tosiaan, sait myös minut kyynelehtimään Fredin hautajaisten aikana eli aika uskomattoman hyvä suoristus - itken nimittäin äärimmäisen harvoin kun luen :D
the universe is in your bones, the stars in your soul

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 472
  • ava Claire + bannu Ingrid
Miksi mä olen unohtanut kommentoida tähän? :/ Noh, nyt korjaan sen, vaikka hieman kiire olisikin.
Hienosti kuvailtu osa! Tykkäsin, ja saatiin pieni kierros ministeriönkin sisälle. Tällaista "kulissien takaista" kamaa on hauska lukea.
Neville ja Harry olivat ihania, innokkaita tulevia opiskelijoita. Mahtaakohan auroriopiskelijaelämä olla samanlaista kuin koulussa? Tuskin :D
Hyvä "kuva" taas! :)
Hyppää lehtikasaan!

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Minun piti kommentoida tätä jo aikoja sitten, mutta en ehtinyt heti lukemisen jälkeen ja sitten se jäi. Aurorien päämaja vaikutti todella mukavalta ja mielenkiintoiselta. Toivottavasti Harrysta ja Nevillestä tulee ahkeria opiskelijoita. Siitä olisi kiva lukea enemmän. Tämä on myös sillee kiva, koska tässä ei ole mitään niin yhteistä juonta tai arvoitusta, että repisi hiukset päästä, jos tämä ei olisi viikkoon jatkunut. Olisi myöskin kiva lukea jotain romanttista, vaikka parit ovatkin vähän hajallaan :D Mutta siis tykkäsin tästä luvusta paljon kuten edellisistäkin luvuista.
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

emppa_p

  • Aamutorkku
  • ***
  • Viestejä: 100
  • En ole tyhmä, muut eivät vain ymmärrä logiikkaani
Miksi kommentoin vasta nyt? :o ???

Mutta siis aivan ihana luku oli jälleen kerran ja odotan jatkoa innokkaana!

kiittäen, kumartaen, palvoen: emppa :)

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
L.E - Hihi, ihanaa kun et osaa lopettaa ;)  :-* Älä vaan lopeta. Kiitos paljon!

saralin - No, rouva Rowling on opettanut minulle kirjoittamisesta enemmän kuin äikänopettajani koskaan, joten joitain vaikutteita on saattanut siirtyä ;) Ihanaa että sain sinutkin itkemään, jos niin voi sanoa (:

Grenade - Kiitos paljon kehuista & kiva kun jaksat kommentoida!  :-*

Maww - Parempi myöhään kun ei milloinkaan :) Iso kiitos kommentista, Nevillen ja Hartsan opintoja tullaan kyllä seurailemaan jatkossa ;)

emppa_p Aww, kiitos kommentista! ;)  :-*

A/N: Tuntuupa oudolta kirjoittaa alkutalvesta, kun mittari tuossa huoneen ikkunassa näyttää päälle kahtakymmentä astetta... Enää pari kuvaa jouluun, joten vuosi 1998 alkaa lähestyä loppuaan. Ficci ei, kylläkään, joten älkää huoliko. Tässä uusi osa, nauttikaa, + hyvää kesän alkua kaikille!


* * * * *

Värikkään talosarjan päässä oli seinään naulattu kyltti, jossa luki koukeroisilla kirjaimilla ”Viistokuja”. Kauempana kilahteleva ovi aukesi uudelleen ja uudelleen, ihmismassaa ramppasi ulos ja sisään. Keveää konfettia leijaili toisesta kerroksesta tielle kuin lumisadetta, ja osa ohikävelijöistä pudisteli kaapujaan paheksunnan vallassa. Yläkerran ikkunassa oli kaksi punatukkaista velhoa nauravan tumman tytön ja silmälasipäisen pojan kanssa, ja he heittelivät paperisilppua velhojen päälle ja katselivat tyytyväisenä ihmisvilinää. Viistokuja näytti jälleen heränneen henkiin.
Kuvatekstissä luki: ”Weasleyn Welhowitsien Viistokujan-liikkeen uudelleenavaus lokakuun lopussa 1998.”


Harry norkoili ovensuussa ja katseli vinosti hymyillen, kun viisi pahvilaatikkoa pomppi superpallomaisesti alas portaita. Weasleyn welhowitsien liikkeessä ei ollut sellaista kellaria kuin esimerkiksi Hunajaherttuassa, mutta liikkeen puoli oli kahdessa tasossa, yläkerrassa oli Georgen ja Ronin ja nyt myös Lee Jordanin asunto, ja takahuoneeseen pääsi oranssin verhon taa pujahtamalla. Pilapuoti näytti juuri siltä kuin sen pitikin – kirjavalta, sekavalta ja rauhattomalta, sillä kaikkialla oli mitä eriskummallisimpia tuotevuoria, eikä mikään näyttänyt pysyvän täysin paikoillaan. Pienet värikkäiltä jästivesipyssyiltä näyttävät aseet ampuivat lentäviä marmorikuulia (Harryn mielestä hyvin käteviä, jos sattui pelaamaan etsijää), ovela kiipeilyköysi lyheni sitä mukaa, mitä ylemmäs kiipeäjä eteni, viattomilta tauluilta näyttävät maalaukset muuntautuivat karmeiksi ivakuviksi niihin katsojasta. Vain puodin omistajat eivät näyttäneet sopivan sisustukseen.

”Kuulkaa nyt”, puhisi Lee ahdistuneena, kävellen edestakaisin kädet puuskassa portailla istuvien Ronin ja Georgen edessä, heilutellen taikasauvaansa niin että katosta tipahteli sahanpurupilviä, ”me avataan viiden minuutin päästä, ja te istutte siinä kuin mitkä lie aaveet. Minä haen kohta teille molemmille näkymättömyyshatut takahuoneesta, jos-”

”Minä en koskaan oikeastaan ajatellut tekeväni töitä, tiedättekö”, sanoi Ron mietteliäästi, selvästi kuuntelematta sanaakaan Leen vaahtoamisesta. ”Ajattelin, että kaikessa tässä maailmanpelastamisjutussa olisi ollut tarpeeksi hommaa yhdelle elämälle.  Ja sitä paitsi, jos Hermione ei olisi mennyt takaisin Tylypahkaan, hän voisi elättää minut. Hän rakastaan työtä, hän voisi tehdä sitä minunkin puolesta.”

Harrya nauratti, kun hän ajatteli Hermionen ilmettä, jos tämä olisi kuullut Ronin puhuvan sillä lailla. Lee ei näyttänyt tyytyväiseltä, vaan meni takahuoneeseen komentelemaan heidän kassanoitaansa Verityä. George otti ison hörpyn teetä mukistaan, jossa oli Irlannin maajoukkueen tunnusapila. ”Joskus minä kuulkaa luulin, että huispaustreenien takia venyneet illat olisivat ohi, mutta Oliver ei ole muuttunut miksikään viimeisten viiden vuoden aikana.”

”Kukaan ei käskenyt sinun mennä harjoitusten jälkeen Angelinan kanssa ulos”, totesi Lee, joka tuli takahuoneesta ja tyrkkäsi Ronille ja Georgelle punaiset kaavut, joihin oli kirjailtu suuret W-kirjaimet. ”Työaamu, ja sinä tulet kotiin kahdelta.”

”Minä kun luulin, ettei äiti tule tänne ennen puoltapäivää”, George murjaisi Leelle ja veti tämän tuoman kaavun päälleen.

”Yritän vain pitää sinut poissa mieron tieltä”, Lee sanoi teeskennellyn percymäisesti, ”ja varmistaa, että näytät melkein yhtä tyylikkäältä kuin minä.”

”Hah”, George korskahti. ”Harryn kotitonttukin näyttää tyylikkäämmältä kuin sinä. Millainen meininki siellä ulkona on?”

”Juuri sopivan kaoottinen”, Harry virnisti vilkaistuaan ulos. Sekalainen joukko noitia ja velhoja muodosti suuren parven lasiovien eteen, ja kaikkein innokkaimmat lapset olivat liiskanneet nenänsä näyteikkunoihin. George ja Ron nousivat seisomaan ja kääntyivät juhlallisesti toistensa puoleen, kun Verity järjesteli avajaisten kunniaksi kulpajuomatarjoilua kassojen luo.

”Noniin sitten, Ronnie-veliseni”, George sanoi ja ravisti juhlallisesti Ronin kättä. ”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”

”Pää kiinni”, Ron nauroi, ja taputti Georgea olalle. Lee nosti käsiään kysyvästi, ja saatuaan nyökkäyksen sekä Georgelta että Ronilta, hän nykäisi lasioven auki niin että kilahti. Asiakasparvi syöksyi sisään hälisten, muutamat tulivat puristamaan Georgen tai Harryn kättä, mutta suurin osa oli kiinnostunut vain ja ainoastaan tuotteista.

Lee ja Ron lähtivät kiertelemään ihmisten joukossa, he juttelivat ja nostelivat paketteja esitellen niiden tuoteselosteita, kun taas Verity piti kassalla juoksevan jonon lyhyenä. Harry ja George haahuilivat juomatarjoilun lähistöllä, ja kun eräs asiakas nousi kuplajuomaa juotuaan parisenkymmentä senttiä ilmaan ja alkoi paisua keskivartalostaan kuplan muotoiseksi, Harry kohotti Georgelle kulmiaan.

“No, se oli hyvä idea”, George puolustautui. “En viitsinyt paisuttaa Muriel-tätiä, joten sovelsin hiukan.”

Harry nauroi ja taputti Georgea selkään. “Joo, tätien paisuttaminen meni muodista jo vuosia sitten.”

Ron luovi tiensä heidän luokseen perässään Neville ja Seamus jotka virnuilivat leveästi. Seamus kantoi mukanaan sylillistä tuotteita, joiden seasta Harry tunnisti vaaleanpunaisen lemmenjuomapullon.

“Hmm, Seamus?” Harry naurahti ja osoitti pulloa. “Mitä varten tuo on?”

“Me ollaan ajateltu hankkia taloudenhoitaja meidän poikamiesboksiin”, Seamus ilmoitti vakavalla naamalla. “Mietittiin, että sille tarvitsee maksaa vähemmän, jos se on rakastunut meihin. Vuotavassa noidankattilassa työskentelee yksi tyttö, joka...”

“Toisin sanoen”, Neville keskeytti, “Seamus on täysin lääpällään yhteen Vuotavan noidankattilan tarjoilijaan, mutta se ei ole tippakaan kiinnostunut Seamusista. Hannah’han on nykyään siellä töissä myös, hän esitteli meidät.”

“Naama umpeen”, Seamus sanoi Nevillelle hiukan punehtuneena, mutta kysyi vielä samaan hengenvetoon: “Toimivatko nämä?”

“Voi kyllähän ne toimivat”, Harry virnuili ja tarttui Ronia harteilta, “Ronilla tässä on omakohtaista kokemusta asiasta.”

Ron mulkaisi Harrya ja liukeni paikalta muka auttaakseen asiakasta löytämään pinnauspurtavat. George alkoi selittää Seamusille lemmejuoman vaikutuksia, ja Neville kääntyi Harryn puoleen.

“Osasitko sinä tehdä sen muunnoskilpitehtävän?” Neville kysyi otsa rypyssä. Heidän vähän aikaa sitten alkanut aurorinkoulutuksensa piti Harryn ja Nevillen kiireisinä ministeriössä vietettyjen tuntien ulkopuolellakin, ja viimeisimmäksi kotitehtäväkseen he olivat saaneet metallisen kilven, joka heidän oli tarkoitus loitsia laajenevia kilpiloitsuja ja vastakirouksia syytäväksi automaatiksi.

“Se on vielä työn alla”, Harry sanoi. “Kilpiloitsut sujuvat kyllä, mutta kamppiherjojen kanssa on ongelmia.”

“Minun omani heittelee tainnutustaikoja ympäriinsä”, Neville huokaisi. “Kolme kertaa Seamusin tullessa kotiin olen maannut lattialla taju kankaalla.”

Harry irvisti pahoittelevasti. Seamus palasi heidän seuraansa Georgen mennessä hakemaan jotakin takahuoneesta, ja pian punakka ja hikinen Ron ilmestyi ihmispaljoudesta. “Hemmetin kakarat”, Ron puhisi. “Alkoivat heitellä niitä meidän loikkijoita ympäriinsä, ja yksi meni katosta läpi...”

“Mitä Deanille kuuluu?” Harry tiedusteli Nevilleltä ja Seamusilta Ronista välittämättä. “Ja Lunalle?”

“Luan voi hyvin”, Neville kertoi, “on kuulemma viettänyt paljon aikaa Rohkelikkotornissa nyt, kun niin moni hänen tuttunsa Korpinkynnestä on poissa... Dean sanoo samaa, että on outoa olla Tylypahkassa, kun kaikki on muuttunut niin paljon. Tuntee kuulemma itsensä vanhaksi.”

Harry naurahti. “Jotain sellaista Ginnykin on valitellut. Professori McGarmiwa oli kuulemma kutsunut heidät ja Hermionen teelle tässä joku päivä.”

Ron nyökkäsi. “Ja Hermione valitti, ettei hänellä ole aikaa käydä teellä, kun koulun kanssa on niin kiire. Hän aikoo ilmeisesti keksiä uuden Upeaakin paremman arvosanan, Mielettömän Järisyttävän Uskomattoman, ja suorittaa sen jokaisesta S.U.P.E.R:stään.”

“Hei, kaverit”, Lee huikkasi yläkertaan johtavista portaista, ja viittasi Harrya ja kumppaneita luokseen. “Tulkaa katsomaan.”

George, Harry, Ron, Neville ja Seamus seurasivat Leetä yläkertaan, missä tämä oli Viistokujalle aukeavan ikkunan ääressä. Syksyinen tuulenviri puisteli verhoja, ja huone oli sotkuinen, lattia täynnä palojälkiä ja paperitolloja. He seurasivat Leetä ikkunalle ja jäivät katselemaan siitä aukeavaa näkyä.
Ainakin viisikymmentä velhoa ja noitaa, aikuista ja lasta juoksenteli pitkin katua, pukeutuneena vihreisiin, keltaisiin ja oransseihin kaapuihin. Joku oli vapauttanut ilmoille WW:n märkäsyttyviä ilotulitteita, jotka poksahtelivat iloisesti Viistokujan talojen seinille ja monistuivat. Erilaiset pyörivät väkkärät ja pomppivat pienoismallit saivat nuoret omistajansa nauramaan - Harry näki erään isän nostavan pienen tyttönsä harteilleen, jotta tämä näki ilotulitteet paremmin. Lauma noin kymmenvuotiaita velhoja kaksintaisteli pilailutaikasauvoilla. Kaikkialla kaikui nauru, ja monien lähitalojen ikkunoissa oli ihmisiä katselemassa ilonpitoa.

“Siinäpä on jotain, mitä ei ole nähty vähään aikaan”, George totesi.

“On kiva nähdä, että vanhemmat uskaltavat taas päästää lapsensa ulos”, Harry sanoi.

“On kiva kuulla ihmisten nauravan taas”, Neville hymyili.

“No, täytyy sanoa että te teitte sen, George”, Harry sanoi kääntyen ystäviensä puoleen. “Sinä ja Fred, silloin kun annoin teille kolmivelhovoittoni, minä ajattelin että tällä lailla siitä olisi iloa kaikille. Olin oikeassa.”

“No, maksava asiakas saa mitä maksava asiakas haluaa”, George iski silmää Harrylle. “Sama pätee sijoittajiin.”

“Percyä mahtaa ärsyttää, kun sinusta tuli lopulta se meidän perheen bisnesmies”, Ron virnuili Georgelle. “Jos kauppa käy jatkossa puoliksikaan niin hyvin kuin tänään, me voidaan pian kylpeä kaljuunameressä.”

“Sen kunniaksi, herrat”, George sanoi ja viittasi portaikkoon. “Vielä yksi lasillinen kuplajuomaa? Minä vakuutan, Neville, siinä ei ole minkäänlaisia sivuvaikutuksia. Nyt ei käy niin kuin silloin kanariaviinereiden kanssa.”

* * * * *
« Viimeksi muokattu: 22.05.2012 14:36:33 kirjoittanut Aiqsu »

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 472
  • ava Claire + bannu Ingrid
Totta kai jaksan kommentoida :)
Taas oli hyvä kuva, tykkäsin, kun Georgekin alkaa päästä surustaan hieman yli, vaikka Fred aina tuleekin hänen sydämessään olemaan. Ja viittauksia George/Angelinaan, söpöä :D
Hauskaa sanailua taas:
Lainaus
”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”
:DD

Ämh, en osaa enää kommentoida, mutta tykkäsin ja nämä on niin ihania, kun arkisia ja juhlavia asioita osaat käsitellä molempia hienosti. Jään odottamaan toivottavasti tulevaisuudessa tulevaa jatkoa :) Ja kesäisiä tunnelmia sinullekin!
Hyppää lehtikasaan!

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Kommentoinpas nyt, ettei unohdu. Tämä oli tosi kiva luku. Meinasi melkein alkaa itkettää tuossa alussa, kun nuo avajaiset teki Fredin kuoleman entistä konkreettisemmaksi. Muutenkin oli tosi outoa lukea Georgesta ilman Frediä. Se oli kyllä hyvä, että George oli jo parantunut Fredin kuolemasta ja oli sellainen vitsaileva. Luulin jotenkin, että pilapuoti olisi jo auki. Avajaiset oli mukava tapahtuma ja kivasti kirjoitettu. Hahmot olivat tosi IC. Toivottavasti tähän tulisi pian jatkoa, koska tämä on tosi kiva! :)
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 151
Oih, jatkoo!

Ihana lukea välillä jotain vähemmän dramaattista, mutta pakko tunnustaa, että itkin paljon ja nauroin ja hymyilin idioottimaisesti vielä enemmän. Lee on mainio, samoin Seamus ihastuksineen. Siinäpä vasta soppa josta haluun lukea lisää paljon! Ja pikkuinen kullannuppu George alkaa pikkuhiljaa mennä eteenpäin - toivottavasti luvassa on viel paljon myös G/A:ta.

Ja Neville juttelee Lunasta! Onks mitään söpömpää oikeasti olemassa? Kiva kuulla kuulumisia myös Tylypahkasta, nauratti tuo tee-episodi. Ja Ron on jotain niin suloista kun se onnistuu kiusoittelemaan Hermionea ja silti olemaan niin rakastunut  :D

Kirjoittelehan jatkoa pian <3
The girl, who has dreams of.

tipe

  • luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 58

Uusi, oikeastaan piilolukija, ilmoittautuu!

Oon lukenu tätä jo ihan sairaan kauan, mut en vaa jostain syystä oo kommannu.

Kirjotat aivan ihanaa tekstiä, melkeinpä voisin sanoo, et parempaa ku Row-täti. Melkein.
Aivan ihanaa.

Lainaus
”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”

”Pää kiinni”

Tää on niin parasta luettavaa!

Kiittäen,

hiphei!!!
oikeesti mun pitäis olla opiskelemassa

          ----------------------

ava by kaapo

missdobby

  • ***
  • Viestejä: 9
  • Ei vuodet kulu, ne kuluttaa
Viimein sain luettua!
Olen jo monta päivää putkeen lueskellut tätä ja kuten jo moni ennen minua: RAKASTAN TÄTÄ!
Olet uskomattoman hyvä kirjoittaja, saat tunteen siirtymään tekstistä jotenkin niin elävästi!
En osaa muuta sanoa, kuin että tämä on upea!

Innolla uusia kuvia odotan! :)