Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Aiqsu - 16.09.2011 23:17:37

Otsikko: Kiiltokuvavuosia [max. K11] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Aiqsu - 16.09.2011 23:17:37
Ficin nimi: Kiiltokuvavuosia
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Fandom: Potter
Tyylilaji/Genre: Aikalaisesti kaikki, drama/romance/angst(/adventure?)
Ikäraja: max. K11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilöt: Weasleyn perhe (+ Harry & Hermione)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Vuonna 2022 Hermionen ja Ronin tytär Rose löytää kaksikymmentäviisi vuotta vanhan valokuva-albumin.
Vastuuvapautus: Hahmoset + muu Potterkirjoista tunnistettava sälä kuuluu Joanne Rowlingille ja minä en saa minkäänlaista palkkaa tästä [paitsi muutaman kommentin toivottavasti]
A/N: Kirjoittelen tänne ”osia” aina kuva kerrallaan, ne menevät aikajärjestyksessä ja näineteenpäin. Toivottavasti tykkäätte!

P R O L O G I

Hermione seisoi Kotikolon keittiössä vyötäisillään puuvillainen esiliina ja heilutteli hajamielisesti taikasauvaansa suuren noidankattilan yllä. Molly oli jättänyt hänet vahtimaan kiisseliä sillä aikaa kun itse kiirehti puutarhaan hakemaan tuoreita omenoita sitä varten. Keittiössä oli Hermionen lisäksi vain Hugo, joka luki tuoreimmasta Huispaaja-lehdestä artikkelia Wronskin harhautuksen vaikeudesta. Hetken kuluttua portaikosta alkoi kuulua töminää, ja 14-vuotias Rose Weasley, joka muistutti kovasti Ginny-tätiään, pelmahti huoneeseen.

”Hei, äiti, katso mitä löysin”, Rose sanoi ja kohotti tuomaansa paksua kirjaa käsissään. Hugo ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan lehdestä, sillä Rosella oli tapana raahata mukanaan toinen toistaan paksumpia ja vaikealukuisempia kirjoja lomilla kotiin Tylypahkan kirjastosta. Hermione kuitenkin tuli kiinnostuneena tarkastelemaan tyttärensä löytöä.

”Valokuva-albumi”, Hermione sanoi mietteissään, ja hänen kulmansa kohosivat korkealle, kun hän laski albumin pöydälle ja alkoi selailla sivuja. ”Tämähän on… Ensimmäiset kuvat on otettu aivan sodan jälkeen. En voi uskoa, ettei Molly oli koskaan näyttänyt tätä minulle.”

”Oletko sinä siinä? Ja isä?” Rose tivasi, ja Hermionen nyökätessä myös Hugo hypähti alas tuoliltaan ja tuli katsomaan lähempää. Hermionen katse liimautui hetkeksi johonkin kuvaan ja hän hymyili muistolleen. Sitten hän väistyi sivuun, jotta Rose ja Hugo pääsivät selaamaan sivuja.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Aiqsu - 16.09.2011 23:18:30
Albumin kansilehtinen oli ohutta silkkipaperia, ja sen yläkulmaan oli kirjoitettu Mollyn siistillä käsialalla ”vuosi 1998 ->”.

Ensimmäiset sivut olivat hyvin tyhjiä ja kolean näköisiä, kuvat hiukan värittömiä ja kalpeita. Aivan ensimmäisessä niistä oli mustavalkoinen otos, jossa oli ihmisiä kerääntyneinä Tylypahkan Suureen saliin – osa heistä istui opettajien korokkeen reunalla, osa lattialla toisten jalkojen juuressa, ja kaikki pitelivät toisiaan kädestä. Tylypahkan viirit, jotka yleensä hehkuivat tupien kirkkaissa väreissä, olivat kaikki pikimustia ja niissä oli valkean feenikslinnun kuvia. Kuvan alaotsikko kuului:
”Sodassa kaatuneiden muistotilaisuus 9. toukokuuta 1998 Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.”



Harry ja Ron istuivat Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja katselivat ympärilleen. He eivät olleet poistuneet tuvastaan kokonaiseen viikkoon, sillä Oljo ja Winky olivat ottaneet kunniatehtäväkseen rahdata heille ruokaa niin paljon kuin he jaksoivat syödä, ja Hermione oli pitänyt heidät ajan tasalla uutisissa – taikaministeriö oli päättänyt, että Harry ansaitsi paikan Merlinin ritarikunnan ensimmäisessä luokassa (ja Harry oli varma, että tuoreella taikaministerillä Kingsley Kahlesalvalla oli tekemistä asian kanssa) – Carrow’t olivat saaneet menolipun suoraan Tylypahkan työhuoneistaan Azkabanin selleihin – professori McGarmiwa oli virallistanut virkansa Tylypahkan rehtorina, mutta koulu ei avaisi enää oviaan ennen syyskuuta – sodan uhrien ruumiit oli luovutettu omaisille haudattaviksi ja heille pidettäisiin muistotilaisuus sinä samaisena päivänä.
Harry oli käyttänyt suurimman osan kuluneesta viikosta nukkumiseen, mutta pikku hiljaa ehtyneet voimat olivat alkaneet palata ja Hermione oli houkutellut hänet ylös vuoteesta. Ron pysyi hyvällä tuulella niin kauan, kunnes joku mainitsi Fredin nimen – Hermione oli ottanut tavakseen tarttua Ronia lujasti kädestä joka kerta kun niin tapahtui. Totta oli, ettei kukaan heistä ollut vielä saavuttanut sitä täydellistä onnistumisen tunnetta, mutta kenties sitä ei koskaan tulisi – voitosta maksettu hinta oli ollut korkea.

”Tuntuu oudolta mennä takaisin – tiedäthän, alakertaan, ja nähdä kaikki jälleen”, Ron puki sanoiksi ajatuksen, joka oli pyörinyt myös Harryn mielessä. Weasleyn äiti, joka näytti kalpealta ja väsyneeltä mutta hymyili yhä samaan hellään tapaansa, oli vieraillut Rohkelikkotornissa joka päivä, ja myös Charlie ja Bill olivat käyneet moikkaamassa heitä, mutta Percyä ja Weasleyn isää ei ollut näkynyt. Harry arveli, että ministeriössä vallitsi jonkin sortin sotkuinen välitila, jonka vuoksi he eivät olleet voineet jäädä Tylypahkaan. Totuushan kuitenkin oli, että pian heidän kaikkien olisi aika siirtyä eteenpäin – kukaan ei vain tuntunut tietävän, missä tulevaisuus oli.

Muotokuva-aukko liukui sivuun, ja Hermione astui sivuun. Hän silmäsi Harrya ja Ronia hiukan huolissaan, mutta hymyili sitten rohkaisevasti. ”McGarmiwa sanoi, että on aika mennä. Tulkaa.”

Harry ja Ron nousivat tuoleistaan, mutta ennen kuin he ehtivät mennä minnekään, kuului makuusaliportaikosta ääni. ”Odottakaa.”
George harppoi portaat alas ja liittyi heidän seuraansa. Harry yllättyi nähdessään hänet, sillä George oli pysytellyt makuusalissaan koko viikon niin tiiviisti, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Hänen silmänsä eivät olleet punaiset eivätkä turvoksissa, ei enää, mutta hän oli selvästi laihtunut hiukan, ja punainen tukka oli sotkussa. Harry mietti, palaisiko ilkikurinen virhe hänen kasvoilleen enää koskaan.

”Hei”, Ron sanoi ja harppoi veljensä luo, kietoen kätensä tämän harteille. ”Oletko sinä tulossa?”

”Joo”, George sanoi, ja hymyili hiukan, tarttuen Ronin hartiaan. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja nyökkäsi Harrylle ja Hermionelle. ”He haluaisivat, että me ollaan siellä tänään.”

Kenenkään ei tarvinnut kysyä, kenestä George puhui, ja yhteisymmärryksen vallitessa nelikko lähti kohti Suurta salia. Matkalla he näkivät vain yksittäisiä ihmisiä – Seamus hyppi marmoriportaissa heitä vastaan kaksi askelmaa kerrallaan ja ilmoitti unohtaneensa herättää Deanin, joka koisasi yhä iloisesti Rohkelikkotornissa. Eteisaulaan oli sen sijaan kerääntynyt suuri ihmislauma, joista suurta osaa Harry ei ollut koskaan nähnyt, mutta hän näki osalla ministeriön virkamerkkejä ja parilla miehellä suuret kamerat – ministeriöstä oltiin tultu esittämään osanotot aivan kuin aikoinaan professori Dumbledoren hautajaisissakin, ja Päivän profeetta tahtoi epäilemättä pitkän ja dramaattisen selostuksen tilaisuudesta. Harry painoi mieleensä, ettei varmasti vuodattaisi yhtä ainoaa kyyneltä kaikkien niiden reporttereiden edessä.
Suuren salin ovella oli jono, mutta ihmiset hajaantuivat kuin automaattisesti Harryn nähdessään, ja he kaikki tuijottivat. Se ei erityisesti parantanut Harryn mielialaa, mutta hän tiesi, että yksityisille muistotilaisuuksille olisi omat aikansa ja paikkansa – ajatus Fredin, Remuksen ja Doran hautajaisista kalvaisi hänen mieltään niin, että hän siirsi sen kiireesti sivuun. Sali oli totisesti muuttunut sitten viime näkemän – ennen kaikkea ruumiit, veritahrat ja kauhunhuudot loistivat poissaolollaan, mutta myös rikkoutuneet esineet oli korjattu tai raivattu pois ja saliin oli tuotu riveittäin puisia tuoleja, jotka kaikki olivat kääntyneinä rehtorin korokkeen suuntaan. Tupien liput olivat vaihtuneet feenikskuvioisiksi suruviireiksi ja katonrajassa luki useita yleisiä muistotekstejä, joista yhden Harry tunnisti vanhempiensa hautakivestä: ”vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema”. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa, mutta juuri silloin professori McGarmiwa riensi heidän luokseen.

”Harry – teille on varattu paikat eturivistä, muut Weasleyt ovat siellä jo – aloitetaan”, hän sanoi nopeasti ja viittoili Harrya seuraamaan. Hermione oli kuitenkin seisahtunut paikoilleen, ja kaikki muut kääntyivät katsomaan häntä ihmeissään.

”Sitä minä vain, että – tämä vaikuttaa jotenkin kylmältä, me istumme riveissä kuin kirkossa ja vain kuuntelemme… Ajattelin vain, että olisi mukavampi, jos kaikki saisivat muistella heitä yhdessä ja vaihtaa ajatuksia”, Hermione sanoi ja näytti hiukan nololta.

McGarmiwa ei kuitenkaan pahastunut, vaan hänen kasvoilleen nousi sama päättäväinen, hiukan kapinallinen ilme, jonka Harry oli oppinut tuntemaan vuosien aikana. ”Itse asiassa, taidat olla oikeassa, Hermione. Professori Lipetit, voisitko pyytää kaikkia nousemaan tuoleiltaan ja loitsia ne sivuun, meillä on muutos suunnitelmassa. Ja Horatius hyvä, voisitko pyytää noita paparazzeja poistumaan, heitä ei kaivata täällä tänään.”

Harry, Hermione, Ron ja George katselivat hiukan ihmeissään, kuinka nopeasti McGarmiwa järjesteli salin uudelleen ja pyysi sitten kaikkia kokoontumaan yhteen rehtorin korokkeen ympärille. Harry huomasi ilokseen, että osa ihmisistä poistui vaivaantuneina salista, niin että jäljelle jäivät vain ne, jotka todella olivat tunteneet vainajat. Kaikki istuivat rehtorin korokkeen ympärille, mutta McGarmiwa ei kiivennyt sinne puhumaan vaan istui rouva Weasleyn viereen ja kaikkien yllätykseksi tarttui tätä kädestä. Molly hymyili McGarmiwalle kiitollisena ja vuorostaan kurotti ottamaan kädestä vanhaa rouva Longbottomia, joka puolestaan rutisti vieressään istuvan Nevillen kainaloonsa. Neville tarttui vieressään istuvan Ginnyn käteen – Harryn sydän hypähti hiukan, kun hän tajusi, ettei ollut nähnyt Ginnyä kokonaiseen viikkoon – ja ketjureaktio jatkui, kunnes kaikki koolle kerääntyneet pitelivät toisiaan kädestä.

”Tervetuloa kaikille”, McGarmiwa sanoi tasaisen hiljaisella äänellä ja antoi katseensa kiertää ihmisjoukossa. ”Me olemme kaikki kerääntyneet tänne tänään kunnioittamaan jokaista noitaa ja velhoa, jotka menetimme Tylypahkan taistelussa. Heidän uhrinsa polttaa jokaista meistä, mutta meidän tulee myös muistaa, että heidän vuokseen tämä linna ja jokainen sen asukas on tänään parempi ihminen kuin ennen. Siksi haluaisin, että jokainen meistä kertoo edesmenneistä rakkaistamme jotakin, minkä voimme painaa sydämiimme.”

Hetkeen oli hiljaista, kun kukaan ei sanonut mitään. Pian kuitenkin pieni noita, jolla oli yllään suuri, sysimusta hartiahuivi, alkoi puhua pojastaan. Harry tunnisti sukunimen, ja hän tiesi pojan kuuluneen Korpinkynnen tupaan, mutta joutui myöntämään itselleen ettei ollut milloinkaan vaihtanut tämän kanssa sanaakaan. Sanat oikeamielinen, rehellinen ja älykäs virtasivat hiljalleen Harryn aivojen läpi – noita oli alkanut itkeä, ja Harry näki Lunan ja Chon monien muiden korpinkynsien tavoin nyökkäilevän kyyneleitä silmissään. Harry huomasi surevansa sitä, ettei ollut milloinkaan tutustunut poikaan.

Yhtäkkiä kaikki tuntuivat osallistuvan keskusteluun – ihmisten nimet soljuivat eteenpäin, ja erinäiset noidat ja velhot kuvailivat edesmenneitä yksittäisillä sanoilla ja hellillä lauseilla – Hermione kuului kuvaavan Colin Creeveytä uskolliseksi ja hyväsydämiseksi, ja Harry tiesi sen olevan totta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ennen kuin tuli Remuksen ja Doran vuoro. Weasleyn isä puhui pitkään Remuksen sinnikkyydestä ja hyvästä sydämestä. Ginny katsoi Harrya suoraan silmiin sanoessaan, että Remus oli rakastanut toisia ihmisiä ympärillään niin paljon, että silloin tällöin tämä oli unohtanut rakastaa itseään. Harry tiesi, että hänen odotettiin sanovan jotakin, ja kun ihmiset katseet kerääntyivät hänen ympärilleen, hän tiesi, mitä aikoi sanoa. ”Remus olisi ollut maailman paras isä pojalleen Teddylle.”

Nymphadora Tonksia kuvattiin eläväiseksi, intohimoiseksi, värikkääksi ja rakastettavasti persoonaksi. Rouva Weasley sanoi kyyneliä silmissään, että ”sillä tytöllä” oli aina ollut sydän paikoillaan, ja Harry hymyili hiukan muistellessaan, millaista tuhoa Dora oli saanut aikaan Mollyn keittiössä. Kun puhe kääntyi Fred Weasleyyn, Harry vilkaisi automaattisesti Georgea. Hän tiesi muidenkin katsovan samaan suuntaan, mutta eivät siksi että George oli menettänyt kaksoisveljensä, vaan siksi että tämä oli kuin peilikuva Fredistä. Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.
Lopulta kenelläkään ei ollut enää mitään sanottavaa. Silloin jostakin alkoi kuulua hiljaista linnunlaulua – se ei ollut feenikslinnun ääni, mutta Harry tiesi Fawkesin laulaneen samaa surumielistä sävelmää Dumbledoren kuolinyönä. Ääni voimistui, ja Harrysta tuntui, että hänen rinnassaan oleva suuri solmu kiristyi – kaikkialla ihmiset syleilivät toisiaan ja esittivät osanottojaan. Molly nyyhkytti Charlien rintaa vasten ja Arthur silitteli vaimonsa hiuksia, Ginny, George ja Percy halasivat toisiaan ja Harry kuuli Ginnyn puhuvan hiljaisella äänellä.

”Harry?” Hermionen ääni kuului Harryn selän takaa yllätyksenä, sillä hän oli ollut varma, ettei kukaan ollut edes huomannut hänen istuvan yksin. Hermione piteli yhä Ronia kädestä, ja kummankin silmät olivat itkusta punaiset, mutta Hermione ojensi toista kättään Harrya kohti. Harry yritti hymyillä hänelle rohkeasti, mutta tunne, joka pyyhkäisi hänen ylitseen, oli liian voimakas – tieto siitä, että Ron ja Hermione olivat edelleen hänen vierellään, vaikka Remus, Dora, Fred, Dumbledore, Sirius ja monet muut olivat yksi kerrallaan soljuneet pois hänen luotaan, sai tukalan tunteen hänen rinnassaan helpottamaan. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä ja hän painautui Hermionen olkapäätä vasten. Hermione silitti hänen hiuksiaan lohduttavasti ja myös Ron tuli lähemmäs istumaan. He kolme istuivat siinä pitkään, kaikki yhdessä, vielä sittenkin kun linnunlaulu loppui ja kaikki muut olivat lähteneet salista, ja hiljalleen kipu alkoi hellittää ja kaivattu onnentunne alkoi hiipiä linnan tammiovista sisään. Jos kaiken sen tuskan, menetyksen ja onnettomuuden jälkeen he olivat yhä yhdessä, mikään hinta maailmassa ei saattanut olla liian korkea. Se ei ollut menetys – se oli voitto.

* * *

A/N: lisää on odotettavissa =)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Lils - 17.09.2011 19:42:31
Hei, tämäpä mielenkiintoinen fic! Jo nimi kuulosti ihanalta; se on nätti ja kovin nostalginen, ja kiiltokuva-sanasta tulee yleensäkin sellainen muisteleva, valjusti hymyilyttävä mielikuva, josta pidän kovasti. Mikäli oikein ymmärsin, ficin juoni tulee aika vahvasti riippumaan näistä valokuvista, ja se oli minusta aika hieno keksintö: Varsinkin ensimmäinen luku kun oli niin lyhyt, ja tavallaan sellaiset pienet kokonaisuudet kuulostavat kivemmiltä ja kattavimmilta kuin pitkä sepustus viimeisen taistelun jälkeisistä päivistä.

Kirjoitustyylisi on mukava. En ole hetkeen lukenut muuta kuin ailahtelevia tunnelmointitekstejä, hiljaisia, kesäsateita - olen kaivannut tällaista pirteää, reipastahtista, hyvin kuljettavaa ja mukaansatempaavaa kirjoitustapaa! Tekstisi on ihanan raikasta ja helppolukuista, ja vaikka kuvailetkin runsaasti, sitä ei sillä tavalla ajattelisi, vaan nimenomaan luot tekstin sijaan niitä mielikuvia ja tapahtumia, sen ympäristön. Vaikka välillä putoankin kelkasta (olen kyllä nopea lukija, mutta paha tapani on olla oikeastaan ymmärtämättä yksinkertaisia lauseita, ja välillä menenkin ihan sekaisin mitä tapahtuu kun pari sanaa tipahtaakin välistä), tämä on hyvin kiinteää ja kaikkea muuta kuin horjuvaa tekstiä!

Pidän myöskin pienistä yksityiskohdista, joita käytät. Ehkä valokuvan mustavalkoisuus oli liioiteltua kun kyseessä oli kuitenkin vasta 90-luku, mutta sekin toi sellaista pientä pesäeroa kahden sukupolven väliin. Sen sijaan rakastuin noihin feenikssuruviireihin, sekä siihen, miten Jamesin ja Lilyn muistolause tuntui olevan vähän yleisempi, muttei silti mikään ykköshuutoa - sen vilahtaminen tuolla muiden mukana oli vain hieno. Myöskin Georgen laihtuminen ja selvästi riutuneisuus, mutta feikkaava urhollisuus ja se, ettei häneen keskitytty täydellä teholla, oli hyvä - tässä ensimmäisessä osassa tykästyin kuitenkin kovasti siihen, miten yhteen asiaan ei jumituta, vaan keskitytään tavallaan kaikkeen, siihen yleisilmeseen: nimenomaan siihen, mikä ihmiset vei siihen valokuvaan, josta tällä kertaa on kyse.

En ole hetkeen lukenut viimeistä kirjaa, mutta muistan kyllä elävästi sen hyytävän, koruttoman tunteen, joka seurasi siitä kaikesta. Täytyy myöntää, että kun kaikki istuivat piiriin ja ottivat toisiaan kädestä (varsinkin Nevillen kaivautuminen isoäidin kainaloon oli hellyyttävä), kulkivat kylmänväreet ihan joka puolella ja meinasin kai itkeäkin. Tuollaisella yksinkertaisella asialla sait kaikki tunteet pinnalle, ja se oli eleenäkin niin hirveän kaunis!

Lainaus
Ginny katsoi Harrya suoraan silmiin sanoessaan, että Remus oli rakastanut toisia ihmisiä ympärillään niin paljon, että silloin tällöin tämä oli unohtanut rakastaa itseään.
Ei hemmetti. ♥ Tämä oli kaikista sulattavin ikinä! Myöskin se, miten Harry veti puheeseen Teddyn, ja oaa. En ole koskaan osannut arvostaa tarpeeksi Remus/Doraa, ja vaikka onkin karua, ettei kaksikosta puhuttu tässä paljoakaan avioparina, minua ei haitannut (lol), vaan tuo isävertaus ja Ginnyn sanat olivat ihan tajuttoman kauniita. Lisäksi, kuitenkin, tuohon Ginnyn ajatukseen oli niin hyvin tiivistetty jotenkin koko Remus, että iiks.

Lainaus
Hän tiesi muidenkin katsovan samaan suuntaan, mutta eivät siksi että George oli menettänyt kaksoisveljensä, vaan siksi että tämä oli kuin peilikuva Fredistä. Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.
On kai itsestään selvää, että Fred ja George ovat hauskoja ja iloisia ja plahplahplah, mutta eihän tuo todellakaan kerro mitään! Ei ole koskaan saatu tietää, millaisia ystäviä pojat olivat jokaiselle (ihan suoraan siis), mitä he ajattelivat, niin edespäin, mutta kyllä heissä on aina ollut enemmän, ja minusta on hienoa, miten kiinnitit itsekin siihen huomiota. Percyn lausahdus oli aivan tajuttoman kaunis ja kaiken muun musertava - niin totta.

Lainaus
”Harry?” Hermionen ääni kuului Harryn selän takaa yllätyksenä, sillä hän oli ollut varma, ettei kukaan ollut edes huomannut hänen istuvan yksin.
Tämä sisäisti jollain tavalla hyvin karusti sen, mitä Harry on kaikille. Voittaja, sankari, valonkantaja - mutta kukaan ei ehkä huomannut, että vaikka Harry oli johtanut nuoria ja ystäviään ja ratkaissut kaiken, hän oli itse menettänyt ihan hirveästi. Hermione toi persoonaansa esiin jo aiemmin änkyttäessään napakoita ehdotuksia McGarmiwalle, mutta tämä oli hänen hetkensä: kaunis ele, joka sai pysähtymään.

Mutta voi luoja. Viimeistä kappalettaan myöten tämä valokuva tarinoineen oli aivan tajuttoman kaunis ja pysäyttävä - en ehkä voi sanoa muuta, kuijn että en ole lukenut mitään näin koskettavaa ja tunnelmallista hetkeen. Kiitos ihan mielettömästi! Jatkoa kärsimättömänä odotellessa. : )
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Aiqsu - 17.09.2011 20:59:58
Lils: Oi mikä ihana pitkä herkullinen kommentti, kiitos<3! Kyllä, tämän ficin juoni etenee kuva kuvalta. Kiva että tykkäät tyylistä ynnä muista yksityiskohdista. Mitä tuohon mustavalkoisuusjuttuun tulee, se kuva oli tahallaan sellainen, ei suinkaan siksi että se olisi jotenkin vanha tai jotain :’D Joka tapauksessa iso, valtava kiitos kehuista, olen tooosi iloinen että joku tykkäsi tästä – osa näistä kuvista tulee todella olemaan sellaisia kevyitä tunnelmapalasia, osaan tulee ensimmäisen osan tavoin tunnetta – joka tapauksessa tällaista sekametelisoppaa. Tässä sitä jatkoa jo heti tuleekin =)

* * * * * * * * * *

Toisella sivulla oli kaksi kuvaa, jotka oli otettu Tylypahkasta toukokuun 20. päivänä. Silloin Weasleyt yhdessä Harryn ja Hermionen kanssa olivat jättäneet sodan haamut taakseen ja palanneet kotiin. Ylemmässä kuvassa Dumbledoren marmoriarkku kimmelsi auringonpaisteessa, ja sen kannella lepäsi puhtaanvalkea ruusu. Harry oli palauttanut seljasauvan omalle paikalleen ja Hermione oli poiminut ruusun professori Verson kukkatarhasta. Toisessa kuvassa taas professorit McGarmiwa, Lipetit, Verso ja Kuhnusarvio hyvästelivät heitä koulun ulko-ovilla – Kuhnusarvion kasvoilla oli tyytyväinen hymy kun hän taputti Harrya selkään, Hermione kyynelehti rutistaessaan pikkuruista Lipetitiä niin että tämä oli vähällä kellahtaa kumoon, ja Ron kätteli McGarmiwaa, joka tuskin oli milloinkaan hymyillyt hänelle yhtä suopeasti.

Seuraava kuva haalistuneen liimapaperisivun yläreunassa erosi huomattavasti edellisistä. Ohittuvan kevään hentous oli rapissut siitä viimeistä hippua myöten, ja kuvassa Kotikolon puutarha kylpi kullankeltaisessa lämmössä. Neljä velhoa ja kolme noitaa istui puutarhaa ympäröivällä aidalla, ja laskeva aurinko heijastui hiukan punertavana heidän hymyileviltä kasvoiltaan – Ronin pisamat olivat erityisen selkeitä, ja valkea päivänkakkara antoi kontrastia Ginnyn leiskuville kreppikiharoille. Hermione oli vetänyt Lunan kainaloonsa, ja Nevillen katse harhaili liikkuvassa kuvassa usein harmaasilmäisen keijukaistytön suuntaan. Seamus Finnigan nauroi heinänkorsi suussaan ja vitsaili Harryn kanssa jostakin. Kuvan alla oli teksti:
”Kotikolossa alkukesästä 1998 – Albuksen kaartin ydinjoukko”



Kesäkuun alun päivät olivat kaikki olleet helteisiä. Tällä hetkellä Harryn Fabian Prewettiltä peritty kello osoitti kello viittä, mutta sää ei ottanut viiletäkseen, ja vaikka Saukkonummen heinikoissa suhisikin lämmin tuuleviri, kurpitsamehukannuun oli tarvittu suuri lasti ikijääpaloja ennen kuin se oli saatu pysymään viileänä. He olivat kerääntyneet Kotikolon vanhan puutarhapöydän ääreen, Harry, Hermione, Ron, Ginny ja Luna, joka oli jo aamuvarhaisella kiirehtinyt parin mäenvälin päästä kylään. Ron ja Hermione kinastelivat jostakin, kenties parhaillaan käynnissä olevan räjähtävän näpäyksen oikeudenmukaisuudesta, mutta Harry huomasi ettei kumpikaan ollut tosissaan – Ronin silmäkulmassa oli koko ajan kiusoitteleva pilke, ja lopulta Hermione ”raivostui” niin paljon että alkoi kutittaa häntä. Ginny ja Luna nauroivat, kun Ron ulvoi hädissään ja yritti paeta tuoliltaan, mutta kellahti kumoon nurmelle ja jäi ansaan. Harry katseli Ginnyä, jolla oli tänään lyhyt valkovihreä kesämekko ja tiheästi laineilevat kiharat. Tytön hoikat sääret olivat ristissä ja toinen käsi naputteli huolimattomasti pöytää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Aivan kuin ennekin, Ginnyn näkeminen sai perhoset lehahtamaan Harryn mahaan, mutta nyt siihen oli tullut jotakin uutta – pikku hiljaa hän alkoi nähdä kaikki mahdollisuudet, joita ennen ei ollut.

”Minun isäni aikoo vuokrata pienen mökin Windermeren rannalta kesäksi – hän tekee yhteistyötä Taikakasvio-lehden kanssa, he aikovat tutkia makeanveden limppien ravintoa Britannian järvissä”, Luna ilmoitti. Hermione vilkaisi häntä toinen kulmakarva koholla, selvästi pohtien, millä verukkeella Taikakasvion toimittajat oli saatu mukaan moiseen projektiin, mutta lopulta hän päätti antaa olla. Ronin onnistui kuitenkin Hermionen huomion herjetessä paeta, ja hän ryntäsi kohti puutarhan porttia ja siitä ulos pitkälle hiekkatielle. Hermione lähti hänen peräänsä, ja Ginny pudisteli päätään hymyillen.

”Nuo kaksi”, hän sanoi Harrylle, ”ovat kieltämättä aika söpöjä. Aion kostaa Ronille jokaisesta kommentista, jonka hän koskaan heitti minulle ja sinulle – eikä me sentään koskaan kieritty kuin kakarat keskellä heinäpeltoa. Hermionestakin löytyy ihan uusia puolia kun hän on rakastunut.”

”Jep”, Harry totesi ja unohtui katsomaan Ginnyä silmiin. Hän tiesi heidän molempien muistelevan aikaa, jolloin he olivat viettäneet aikaa kahdestaan Tylypahkan tiluksilla. Toistaiseksi he eivät olleet palanneet siihen – oli aivan liian aikaista vetää sellaisia asioita kuin seurustelu ja tulevaisuus esiin, kun Fredin hautajaiset olivat edessä eikä George vieläkään poistunut huoneestaan kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Harry itsekin oli tuntenut olonsa vieraaksi ja hieman eksyneeksi Kotikolossa. Se oli ensimmäinen kesä, jonka hän vietti poissa Likusteritieltä, ja seuraava vuosi olisi ensimmäinen Tylypahkaton vuosi seitsemään vuoteen. Hän ei ollut vielä aivan varma siitä, missä koti oli, ja mihin hän sen rakentaisi. Ei kai siis voinut olettaa hänen tietävän, kenen kanssa hän tahtoi rakentaa tulevaisuutensa.

”Hei, Harry, tule tänne! Tulkaa kaikki!” kuului yhtäkkiä Hermionen innostunut ääni tieltä. Harry kääntyi katsomaan hänen suuntaansa, ja näki kaksi hahmoa, jotka olivat juuri ilmiintyneet lähimmän kukkulan huipulle. Edes kaukaa Seamusin riehakkaasti vilkutuksesta ja Nevillen leveästä, hiukan vinohampaisesta virnistyksestä ei voinut erehtyä. Harry riensi portille Ginny ja Luna kannoillaan.

”Kutsuitko sinä heidät?” Ron kysyi naama virneessä Lunalta, joka oli ainoa, jonka kasvoilla ei näkynyt hippuakaan yllätystä. Luna hymyili uneksuvaan tapaansa.

”Onhan minulla yhä se vanha kultakaljuuna… Ajattelin, että se olisi mukava yllätys”, hän hymyili. Hermione ja Ginny edellä kaikki lähtivät talsimaan soratietä Nevilleä ja Seamusta vastaan. Pojat näyttivät hiukan vierailta kesävaatteissa, sillä Harry ei uskonut koskaan nähneensä kumpaakaan sonnustautuneena muuhun kuin Tylypahkan koulukaapuihin. Nyt Seamusilla oli päällään vanha, väljä Irlannin huispausmaajoukkueen fanipaita ja shortsit ja Nevillellä oli upouuden näköinen kauluspaita ja rikkinäiset jästifarkut. Hermione tavoitti pojat ensimmäisenä ja hyppäsi halaamaan Nevilleä, joka nosti hänet ilmaan ja pyöräytti kerran ympäri. Seamus antoi Ginnylle pusun poskelle ja löi sitten Harrya niin lujan tuttavallisesti selkään, että tämä epäili lapaluunsa murtuneen.

”Miten menee, Harry? Ron?” Neville kyseli halatessaan Ginnyä. ”Kuulin, että Päivän profeetta halusi tehdä kokonaisen erikoisnumeron sinusta ja Voldemortista, Harry. Ei kai se Luodikon lehmä vain ole siellä töissä enää?”

”Ehei”, Hermione vastasi Harryn puolesta ja hymyili julmasti. ”Hänen juttunsa siinä lehdessä ovat jo vuosia sitten ikään kuin… purkitettu.”

”Ja minä annan haastattelun mieluummin vaikka vuorenpeikkojen vierailevalle kolumnistille kuin Päivän profeetalle, sillä ei niistä tiedä, vaikka yrittäisivät vieläkin kysellä, listinkö minä Dumbledoren ja Cedricin vai en”, Harry tokaisi. ”Kummasti lehdet muuttavat mieliään nykypäivänä.”

”Siitä puheen ollen”, Luna sanoi kasvoillaan vakava ilme, jollaista hänen kasvoillaan harvoin näkyi – Harry arveli, että Luna oli ollut aikeissa sanoa asiansa jo pitempään, ”isä on todella pahoillaan siitä, miten käyttäytyi silloin kun sinä kävit meillä viime keväänä. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Hän yrittää kovasti korvata sen sinulle.”

”Joo, uusimmassa Saivartelijan numerossa kannustettiin äänestämään sinua seuraavaksi taikaministeriksi, Harry”, Seamus virnisti. ”Kiinnostaisiko pieni annos mainetta ja julkisuutta?”

Harry nielaisi irvistyksen ja hymyili Lunalle. ”Ei se mitään, me tiedetään että sinun isäsi on pohjimmiltaan hyvä tyyppi – vaikka minun puolestani Kingsley saa kyllä pitää virkansa”, hän lisäsi painokkaasti.

”Minä sanoin isälle että sanoisit noin”, Luna hymyili. Harry naurahti ja huomasi ohimennen, että Nevillen katse oli liimautunut Lunaan. Tytön vaaleat hiukset imivät platinanhehkua auringosta, tämän posket punoittivat helteestä ja päällään Lunalla oli erikoinen mutta hyvin kaunis tyllimekko. Se oli kuin risteytys jästien balettipuvusta ja jonkinlaisesta keijuasusta, jopa pienet siivet lepattivat itsekseen turkoosin paitaosan selässä. Harry mietti, olisiko Luna tahtoessaan päässyt lentämään niiden avulla.
Seitsikko palasi Kotikolon puutarhaan, Hermione kutsui paikalle kaksi lisätuolia (loitsu sai aikaan melkoisen ryminän Kotikolon sisällä, ja Harry kuuli Posityyhtysen ja Hermeen kirkuvan ja sirkuttavan kauhuissaan) ja he istuivat pöytiin vaihtamaan kuulumisia. Seamus oli ehtinyt viettämään kotonaan jo melkein kokonaisen viikon, ja naureskellen kertoili nyt äitinsä suhtautumisesta velhosotaan. Rouva Finnigan oli hyvin hillitty nainen, mutta kun tämä oli kuullut taistelun syttymisestä, tämän pasmat olivat menneet pahemman kerran sekaisin. Seamusin isä, joka oli jästi, ei puolestaan ollut ymmärtänyt tilanteesta mitään.

”Hän oli sanonut kirjaimellisesti näin: ’kuinka huonosti Seamusille voi käydä, jos pari öykkäriä heiluttelee taikasauvojaan häntä kohti?’”, Seamus kertoi ja Neville ulvoi naurusta. ”Voitte ehkä kuvitella ilmeen äitini naamalla. Lopulta tilanne oli päätynyt siihen, että äiti oli kironnut isän sormet solmuun, ja he olivat joutuneet lähtemään Pyhään Mungoon. Eipä isä enää ole vähätellyt taikuutta sen jälkeen, kun tapasi pari sen sairaalan parantajaa.”

”No, eiväthän jästit voikaan tajuta mitään taikuudesta”, Hermione sanoi hymyillen, ja Harry mietti, ajatteliko tämä omia vanhempiaan. Toistaiseksi herra ja rouva Granger olivat iloisesti Australiassa. ”Entä sinä, Neville? Mummosi mahtaa olla ylpeä.”

Seamus ja Neville katsahtivat nopeasti toisiaan ja molemmat naurahtivat. ”Joo, lievästi sanottuna”, Seamus virnuili.

”Jep, heti kun pääsimme kotiin, mummo tyhjensi koko matka-arkkuni, heitti kaikki kaavut takkaan ja ilmoitti, että aikoo ostaa minulle uuden vaatekerraston parhaasta löytämästään pukuliikkeestä. Sitten hän sanoi, että aikoo ottaa yhteyttä taikaministeriöön ja kysyä, saisinko minäkin Merlinin ritarikunnan arvonimen”, Neville hymyili Harrylle vähän nolona ja kääntyi sitten katsomaan Ronia, ”vaikka eihän se ihme olisi, autettiinhan me kaikki ottamaan kuolonsyöjiä kiinni, eikö niin? Ainakin sinun äitisi, jos joku, ansaitsisi sen.”

”Kuinka niin?” Ron kysyi, mutta hetken kuluttua hän tajusi mistä Neville puhui. ”Aivan. Lestrange. En minä tiedä, ministeriössä on kai vielä aikamoinen kaaos, kun yritetään selvittää kuka teki mitä ja kuka oli komennutettu. En tiedä mitään muuta kuin sen, että Dolores Pimento on saanut potkut. Tätä nykyä hän kuulemma putsaa Sianpään pubin vessoja.”

”Siinäpä on Aberforthille kaivattu apulainen”, Seamus pärskähti. ”Toivottavasti hänellä on muutama laiton vuohiristeytys jemmassa takahuoneessa, jotta hän voi pelotella niillä sitä vanhaa rupikonnaa. Pimentohan vihaa puolilajisia.”

”Sinun mummisi on kyllä oikeassa, Neville”, Hermione palasi edelliseen puheenaiheeseen, ”sinä kuulut myös siihen ritarikuntaan. Jos et sinä olisi tappanut sitä kamalaa käärmettä, Harry ei olisi ehkä koskaan onnistunut. Ja Luna, sinä autoit meitä Korpinkynnen diadeemin kanssa – Seamus, Ginny, kaikki mitä te teitte koulussa viime vuonna kun me ei oltu siellä… Ja Ron, ilman sinua-”

”Hys”, Ron hymyili Hermionelle. ”Älä unohda itseäsi. Ilman sinua me oltaisiin jääty loukkuun niin monta kertaa, me ei oltaisi päästy häistä pois, Yaxley olisi napannut meidät Kalmanhanaukiolla...”

”Puhumattakaan siitä, miten urhea sinä olit Malfoyn kartanossa”, Luna lisäsi. Harry hätkähti, sillä hän ei muistanut myös Lunan olleen siellä… Luna oli kuullut Hermionen keksimän valetarinan, mutta hän ei ollut nähnyt Bellatrixia puristamassa tikaria vasten Hermionen kaulaa… Ajatus sai Harryn värähtämään kauhusta.

”Ei me kaivata niitä arvonimiä, Hermione”, Neville sanoi hetken kuluttua mietteliäänä. ”Tai siis, ne ovat vain virallisia osoituksia, niillä osoitetaan kaikille muille mitä me ollaan tehty… Eikö tärkeämpää ole se, että me muistetaan joka päivä, mitä me hävittiin ja mitä voitettiin siellä? Minä olen hiton paljon ylpeämpi siitä, että voin sanoa kuuluvani Albuksen kaartiin, kuin koskaan voisin olla mistään ritarikunnista.”

”Hyvin sanottu, kamu”, Seamus yhtyi ajatukseen. ”Albuksen kaarti oli harvinaista, koska me tahdottiin tehdä jotain, ja onnistuttiin siinä. Kuinka moni teini-ikäisten järjestö voi sanoa samaa? Pirhana, me sentään autettiin tuhoamaan maailman vaarallisin pimeyden velho.”

”Ei, vaan me tuhottiin hänet, me kaikki”, Harry sanoi ja hymyili. Ajatus oli vieläkin kummallista sanoa ääneen, mutta sen verran Harry tiesi, ettei hän tahtonut kunniaa itselleen. Ei se ollut vain hänen, se oli heille jaettavaksi.”

”Ja me häädettiin se Pimennon akka tiehensä niin kuin oli alun perin tarkoitus”, Ron tokaisi tyytyväisen näköisenä. ”Tai ehkä se ei ollut tarkoitus, mutta minä ainakin toivoin sitä.”

”Me tuotiin myös professori Dumbledoren nimelle kunniaa”, Hermione lisäsi.

”Ja me saatiin upeita ystäviä”, sanoi Luna, ja Neville nyökkäsi painokkaasti. Harry ajatteli Lunan huoneen kattoa, jossa hänen kasvonsa muiden muassa katselivat alas, ja niitä ympäröi loputon teksti, joka koostui sanasta ”ystävät”. Harry muisti ajatelleensa siihen aikaan, kun Pimento aloitti työnsä pimeyden voimilta suojautumisen opettajana, että huolestuttavaa oli se, että he eivät oppineet puolustautumaan pimeyden velhoja vastaan. Jälkiviisaudella ajatellen hän arveli, että hänen olisi pitänyt yhtä lailla pelätä sitä, mitä ministeriön asettama kuri teki ihmisten väliselle luottamukselle ja rakkaudelle. Ei mikään taistelu ollut voitettavissa, jos ei ollut ihmisiä ja periaatteita, joiden nimissä sitä kävi.
 
”Joo, hienosti ollaan pärjätty. Ehkä ne kohta päästää meidät jo kiltaankin”, Ron heitti pisteeksi i:n päälle ja kaikki purskahtivat nauruun. Ehkä teot, kunnia ja maine asettivat ihmiset kunniakorokkeelle, mutta ystävät olivat ne, jotka pitivät hänet sillä – niin kauan kuin toiset jaksoivat seistä rinnalla tukemassa, saattoi horjua mutta ei milloinkaan pudota. Harry kuunteli Lunan naurua, hän näki Nevillen taputtavan Ronia selkään – Hermione nojasi päätään Ginnyn hartiaan ja Seamus heilautti taikasauvaansa, onnistuen rikkomaan lasisen mehukannun pitkin pöytää. Albuksen kaarti ei ehkä ollut enää Tylypahkassa, eikä se enää kapinoinut tai taistellut, mutta se asuisi heissä jokaisessa puhtaana rohkeutena ja uskollisuutena, valmiina valamaan heihin uskoa pelon hetkellä.

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Feliicia - 18.09.2011 10:32:42
Vau, tosi mielenkiintoinen juoni, tai siis tää koko idea, että Hermione ja lapset muistelee noita aikoja valokuvien kautta, ja sitten valokuvaan liittyy aina joku tapahtuma. Sä oot hitsin nerokas.  :D

Kun luin tota muistotilaisuusjuttua, meinasi oikeasti alkaa itkettämään. Ja toi, että George on sulkeutunut, se on jotenkin inhimmilisempää kuin se että se itkisi joka puolella. Neville + Luna =love<3 ja tosta ei sitten poiketa.  ;)

Ihanaa, myös oli se, että Seamuskin oli nyt ainakin tossa toisessa mukana. Siitä kirjoitetaan harmittavan vähän. Hahmot vaikuttaa itseltää, ajatus rakastuneest aHermionesta ja Ronista on jotekin hullunkurinen. Ne saa kieriskellä heinäpellossa vaikka kuinka kauan...

Mä en saa kasaan niin pitkää kommenttia kuin Lils, mutta mä toivon, että tää piristäää sun päivää. :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Kukkaiskeiju - 18.09.2011 20:19:21
Tää on jotenkin mielenkiintoinen. Muistelot vanhasta ajasta taitaa olla sellainen asia, jota ei täältä löydäkään. Ihana ku
vitella ne kuvat ja sitten ihmiset ja mitä he tekivät ja keskustelivat...
George on sellainen, kuin pitää, ei mikään itkusilmä joka itkee koko ajan, vaan sulkeutuu huoneeseensa miettimään. Onhan se ollut hänelle aika iso merkitys, kuin olisi menettänyt toisen (korvan, no ei, surkeaa yritystä keksiä jotain hauskaa, kun tää on kuitenki aika vakavamielinen ficci) puolen itsestään.
Lainaus
Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.
Vasta tuo Percyn sanoma ''Loistavan nerokas'' tuli sieltä sydämestä, ja kuulosti jotenkin aidommalta, kuin nuo muut. Sen voi sillä tavalla lausua vain joku joka välittää. George vaikutti siltä, että pidättelee itkua tai peittelee suruaan, kun katsoi kattoon eikä sanonut mitään. Luultavasti kyynel silmäkulmassa, voi pikku Georgie - parkaa.

Haluun kuulla Harrysta ja Ginnystä. Näitten suhde on kirjoissa niin jotenki täydellinen, kun niillä ei ole aikaa seurustella kunnolla, niin että olis kiva saada siihen jotain pientä kärhämää, ja sellasta normaalii hempeilyä.
Lainaus
Harry katseli Ginnyä, jolla oli tänään lyhyt valkovihreä kesämekko ja tiheästi laineilevat kiharat. Tytön hoikat sääret olivat ristissä ja toinen käsi naputteli huolimattomasti pöytää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Aivan kuin ennekin, Ginnyn näkeminen sai perhoset lehahtamaan Harryn mahaan, mutta nyt siihen oli tullut jotakin uutta – pikku hiljaa hän alkoi nähdä kaikki mahdollisuudet, joita ennen ei ollut.
Ginny on Ginny, kuten aina. Ihanaa kun Harry alkaa nähdä niitä mahdollisuuksia (vinkki vinkki Harry, mitäs mahdollisuuksia sinä ajattelet ;D) mitä sillä nyt on kun ei ole riskiä et se kuoleeki yhtäkkiä tai vaarantaa Ginnyn jotenkin tosi pahasti.

Lainaus
Ron ja Hermione kinastelivat jostakin, kenties parhaillaan käynnissä olevan räjähtävän näpäyksen oikeudenmukaisuudesta, mutta Harry huomasi ettei kumpikaan ollut tosissaan – Ronin silmäkulmassa oli koko ajan kiusoitteleva pilke, ja lopulta Hermione ”raivostui” niin paljon että alkoi kutittaa häntä. Ginny ja Luna nauroivat, kun Ron ulvoi hädissään ja yritti paeta tuoliltaan, mutta kellahti kumoon nurmelle ja jäi ansaan.
Hermy ja Ron kuulostaa niin ihanilta. Ron ottaa esiin Hermionesta tämmösen leikkisän puolen, eikä se ole koko ajan nenä kirjassa tai miettimässä jotain (muka) kovinkin tärkeää (ja älykästä) juttua.

Lainaus
Hermione oli vetänyt Lunan kainaloonsa, ja Nevillen katse harhaili liikkuvassa kuvassa usein harmaasilmäisen keijukaistytön suuntaan.
Ah, olen aina ollut sillä kannalla, että Luna ja Neville ois niiiiiiin täydellinen pari, joten tää Nevillen vilkuilu Lunan suuntaan on jotaain niiiiiiiiiin (i-kirjainten ylikäyttöä, vakava rikkomus, laittakaamme se muistiin) söpöä ja ihanaa. I'm in heaveeeen jos sä laitat niiden välille jotain.  :D

Noniin, tässä tämäkin kommentti, ja odottelen innolla jatkoa  ;D

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen (1998->)
Kirjoitti: Aiqsu - 20.09.2011 23:27:25
Feliicia: No voi kiitos :D Itsekin tykkäsin tästä ideasta aika lailla, lähinnä siksi, että pätkien pituus ja tyylilaji saa aika vapaasti vaihdella. Hyvä jos sain jotain tunnetta muistotilaisuuspätkään. ;) Neville & Luna on rakkaus, mutta... No, ainakin jonkun verran kyseistä paritusta tullaan kyllä näkemään jatkossa. Seamus tulee kyllä varmaan hiipparoimaan kuvioissa jonkin verran, ja Ron ja Hermionehan on Pottereiden Se Yksi Suuri Rakkaustarina joten ne kyllä pysyvätkin siellä heinäkasassa. Ruohikossa. Missä vaan. ;D Ja ei pituudella katsos ole väliä, mä rakastan jokaista kommenttia täysin tasapuolisesti.  :-*

Kukkaiskeiju: Kiva että mielenkiinto heräsi. Ja ei tämä nyt niin vakavaa ole, osittain on mutta lupaan kyllä hempeää fluffyilya jatkoon. Harry/Ginnyä tullaan näkemään todella paljon joten sen puutteesta ei ole huolta, ja Harryhan on tunnetusti dirty perverd joten sillä on kyllä mahdollisuudet hanskassa. (Eikä mitään kaksimielisyyksiä tuosta hanskasta ;D) Ja totta kai, Hermione saa vihdoinkin olla onnellinen kun sillä on Ron. ;) Luna/Nevilleä nähdään varmaankin jatkossa, tilaamanne uusi valokuva tulee tässä, ållahüva  :-*

A/N: Uudesta osasta sen verran, että itselleni tämän kirjoittaminen oli jossainmäärin hyvin raskasta, rupesin itkemään kolme kertaa :'D En tiedä otatteko tätä yhtä raskaasti kuin minä otin, mutta tulipahan tehtyä. Risusia ja ruususia olisi kiva saada jälleen :3

* * * * * * *

Valokuva-albumin kolmannen sivun alalaidassa oli tavallista leveämpi kuva, jota katsoja olisi ensivilkaisulla saattanut luulla tavalliseksi jästikuvaksi. Tämä johtui siitä, että ihmiset, jotka olivat kaikki pukeutuneet mustiin kaapuihin, tuskin liikkuivat – kaikki olivat painaneet päänsä alas, eikä kukaan puhunut. Kukaan ei edes hymyillyt. Hetken kuluttua Molly Weasley kääntyi katsomaan kameraan, ja hänen punareunaisten silmiensä lisäksi näkyviin tuli kivinen hauta, niin pyöreä kivi, että jästit olisivat sanoneet sen pyörineen suuressa joessa vuosisatoja. Kuvan alaotsikossa luki:
”Lepää rauhassa, Fred Weasley - ’joka mennyt on, mutta vain hetkeksi – iäksi eläköön sydämissämme.’”


Kotikolon vanhan takan yläpuolella roikkui yhä se peili, jolla oli tapana jaella käskyjä niille, jotka ihailivat siitä kuvaansa. Kesäkuun 20. päivänä se tuntui kuitenkin yhdessä muun talon kanssa hiljenneen – tai sitten se ei yksinkertaisesti nähnyt mitään huomauttamisen aihetta Harryssa, joka vilkaisi siihen matkallaan Kotikolon puutarhaan. Harry oli kerrankin saanut hiuksensa kuriin Hermionen taikaliemien avustuksella ja hänen päällään oli virheetön, smokkimainen juhlakaapu. Talon hiljaisuus tuntui kaikuvan hänen korvissaan, edes Koukkujalka ei ryntäillyt tavalliseen tapaansa ympäri huonetta. Kaikkien muiden täytyi olla jo ulkona, tai sitten he piileksivät huoneissaan, sillä ei kukaan tahtonut todella lähteä hautajaisiin tänään – ei vielä, ei nyt kun toukokuussa syntyneissä haavoissa oli niin ohut sideharso päällä, että ne saattaisivat revetä auki pienimmästäkin kosketuksesta. Äänettömyys ei ollut hyvä ystävä sille, joka yritti paeta omia ajatuksiaan.
Eteisen ovi aukeni narahtaen, ja Harry säpsähti, irrottaen katseensa peilikuvastaan. Tulija oli Ginny, jolla oli päällään pikimusta, nilkkoihin ylettyvä pitsikaapu. Hän oli nostanut punaiset hiuksensa soljella epäsymmetriseksi mutta kauniiksi nutturantapaiseksi niskaan, ja hänen huulensa oli maalattu ruskeanpunaisella sävyllä, mutta ne eivät hymyilleet. Hän vain katsoi Harrya ja Harry katsoi takaisin, aivan kuin kumpikin olisi unohtanut, miksi Ginny oli tullut – Harrya odotettiin ulkona, heidän oli aika mennä, eivätkä he voineet jäädä sisään pakoilemaan. Oli aika palata painajaiseen, joka olikin totta – eihän Fred enää heräisi. Ginny nojasi päätään ovenkarmiin ja huokaisi syvään.

”Aika mennä?” Harry kysyi lopulta yksinkertaisesti. Ginnyn nyökkäys oli vastahakoinen, mutta Harry käveli hänen luokseen. Hänen mielensä pohjalla oli alkanut kyteä miete siitä, että hän ei ollut se, jonka veljeä tänään haudattiin (vaikka yhtä hyvin niin olisi voinut olla, siltä hänestä tuntui), eikä toisten pitäisi joutua odottamaan häntä. Hän ojensi kätensä, ja Ginny tarttui siihen.
Arthur nyökkäsi Harrylle, kun he astuivat ovesta ulos, eikä Harry muistanut monia kertoja, jolloin Weasleyn iloinen ja innokas isä olisi ollut yhtä vakavakasvoinen. Molly oli hänen vieressään, musta hartiahuivi kiedottuna ympärilleen, ja Harry ei voinut olla miettimättä, miten tämä saattoi kaikesta huolimatta loihtia kasvoilleen hymyn ja taputtaa Harryn poskea äidillisesti. Bill tulisi Fleurin kanssa suoraan hautajaispaikalle, mutta Charlie, Percy ja George olivat paikalla, kaikki pukeutuneina mustiin kaapuihin, kaikilla kasvot ilmeettöminä. Ron ja Hermione seisoivat Harryn ja Ginnyn tavoin käsikkäin, ja kun he lähtivät sanomattomasta sopimuksesta kulkemaan soratietä Saukkonummelle päin, Harry tarttui hetken mielijohteesta Hermionen vapaaseen käteen – Ginny otti hänestä mallia ja ojensi toisen kätensä Georgelle, joka myös käveli heidän rinnallaan. Hiljalleen heidän matkansa taittui, kaukana siintävä hautausmaa tuli askel askeleelta lähemmäksi, eikä missään näkynyt ketään – vain pari Weasleyn pihasta kitkettyä menninkäistä mönki ja hoiperteli läheisessä katuojassa, yrittäen päästä ylös tielle.
Saukkonummen kirkkomaa näytti tummin koristepensain reunustetulta puutarhalta – sammaloituneet jästihautakivet ja niiden välissä varomattomasti hohtavat velhomuistomerkit, joissa hohteli timantteja, näyttivät kaikki alakuloisilta pienen maalaiskirkon varjossa. Aivan kuin aurinko olisi kiertänyt heidän surunsa toiselle puolelle. Suuren, rapistuneen rautaportin sisäpuolella ei näkynyt ensin ketään, mutta pidemmälle käveltyään he saattoivat kuulla jonkun puhuvan kirkkorakennuksen toisella puolen.

”Kaikki ovat täällä jo”, Weasleyn isä sanoi ilmeettömällä äänellä Mollylle, ja tarttui tämän käteen. ”Olemme hiukan myöhässä.”

Harry tiesi, että muutkin ajattelivat myöhästymisen olevan tahallista, sillä ei kukaan tahtonut pitkittää odotusta. Eivät muutkaan vieraat sentään Fredin hautapaikalla odottaneet – velhot ja noidat, kaikki mustaan pukeutuneena, istuivat kirkon portailla ja nojailivat sen kaiteisiin. Weasleyn perheen nähdessään kaikki nousivat heti ylös ja vanhimmat noidat riensivät Mollyn luo – Harry näki Weasleyn äidin nyökkäilevän ahdistuneen oloisena, ja hän ymmärsi tätä täysin, sillä ei vielä ollut suruvalittelujen aika. Eikö olisi ollut kaikille helpompaa, jos niitä ei edes olisi sanottu?
Harry, Ginny, Ron ja Hermione tiivistivät rivejään, kun väki siirtyi Fredin haudalle. Hetkeksi Harryn mieleen ihmetys siitä, miksi he eivät menneet sisään kirkkoon, mutta se siirtyi pian sivuun – Dumbledoren lepoonlasku tuskin oli ollut poikkeus, mitä tuli velhohautajaisten ulkonapitoon.

”Tavallaan toivon, että tuo arkku olisi jo kiinni”, Ginny sanoi hiljaa Harrylle. Harry katsoi samaan suuntaan kuin hän, ja hänen rinnassaan muljahti inhottavasti, kun hän tajusi arkun kannen olevan avoinna. Hän oli viimeksi nähnyt Fredin kasvot juuri ennen Remuksen ja Doran ruumiita, veritahraisina ja tuhkaan hautautuneina. Juuri ennen hetkeä, jona hän itsekin oli luullut kuolevansa. Niin kauan Harry oli luullut käyvänsä tappioon tuomittua taistelua, niin monta kertaa hän oli uskonut hengittävänsä viimeisiä kertoja, ja silti ajatus hänestä itsestään hiotussa puuarkussa tuntui kaukaiselta. Vuotavat haavat sidottiin niin nopeasti, ja koko tulevaisuus saattoi karata raiteiltaan yhdessä hetkessä, että ihmisen täytyi tottua. Harrykin oli luullut arpiaan vielä umpeutumattomiksi, ehkä ikipysyviksi, ja silti hän oli erottanut itsensä menneisyydestä. Oliko Fred ottanut hänen paikkansa?

”Ei me enää päästä takaisinkaan, Ginny”, Harry sanoi, ja hän näki Ginnyn katseesta, että tämä ymmärsi hänen tarkoittavan muutakin kuin Kotikoloon paluuta – Tylypahkan taistelun tapahtumia ei käynyt taakse kelaaminen, ne olivat ja tulisivat olemaan, hinnallaan ja voitollaan. Ja mitä hintaan tuli, sitä he kai maksaisivat aina. Aina tulisi aika kohdata Fred, hänen harvinaisen vakavat kasvonsa ja liian siististi asetellut hiukset hänen otsallaan. Ruumiilla oli yllään puhtaanvalkoinen kaapu.

”Pidä minusta kiinni, jooko? Muuten heitän kohta nämä korkokengät jorpakkoon ja juoksen koko matkan kotiin.” Ginny kasvoilla oli hutera hymy, mutta Harry näki sen taakse. He kävelivät aivan arkun editse, eikä Harry tiennyt, minne katsoa – hän halusi niin palavasti olla muistamatta, eikä hän kuitenkaan koskaan tahtonut unohtaa. Siksi hän kietoi käsivartensa Ginnyn ympärille ja piti lujasti kiinni tämän vyötäröltä, kun vavahdus kulki pitkin tytön kehoa ja oli vähällä tarttua myös Harryyn. Fredin luomet olivat ummessa, ripset vasten naarmuuntuneita poskipäitä, eikä kukaan enää koskaan näkisi pojan sinisiä silmiä.

Jotenkin he selvisivät istumaan hautapaikan eteen asetetuille puupenkeille. Harry oli ollut väärässä, valo ei ollut kääntänyt säteitään pois Fredin arkulta, vaan aurinko urkki tietään suuren vaahterapuun lävitse, päätyen tanssimaan Fredin ruumiin punaisiin hiuksiin. Harry näki saman kimmellyksen Ginnyn punaisissa hiuksissa, ja Ronin, ja nyt arkun viereen kävelevän Arthurin jäljellä olevissa tukanhaivenissa. George oli jälleen peilikuva nukkuneesta veljestään, lyhyintä otsahiustaan myöten, mutta pian Molly tarttuisi taikasauvaansa ja siistisi hänen tukkaansa. Eivät he enää olisi samanlaiset. Ei George ollut muutenkaan, puolikas hän oli kuten he muutkin, puolikas ilman samanlaista hymyä omansa vierellä. Pilvetön päivä oli liian kevyt herra Weasleyn hiljaisille sanoille.

”Suuret velhot on tavattu vuosien saatossa haudata heidän urotyöpaikoilleen”, hän aloitti. ”Mutta minua sanottaisiin hölmöksi, jos antaisin haudata poikani hänen pilapuotinsa takapihalle, vaikka se epäilemättä olisikin ollut hänen mieleensä. Sen kuitenkin sanon, että sotasankari tai ei, Fredille hänen suurin saavutuksensa oli saada ihmiset nauramaan. Hän arvosti aina asian valoisaa puolta.
Arvostetuille velhoille, joita me vielä tänäkin päivänä ihailemme, rakennetaan uusia patsaita, ja heillä on suuria muistomerkkejä suurissa saleissa. Meidän Fredimme ei päädy historian suuriin sankareihin, hän tulee olemaan vain pieni pala jotakin suurta. Mutta ilman osaansa mikään ei ole täysi, ei saavutus, ei voitto – ei perhe.
Se vie minut siihen, johon olen teitä johtanut. Suuret velhot kuuluvat urotöilleen, arvostetut marmorisaleihinsa, mutta rakkaat kuuluvat kotiin. Täällä häntä rakastetaan eniten, tänne hän kuuluu. Täältä hän on mennyt, mutta vain hetkeksi, sillä iäksi hän eläköön – meidän sydämissämme.”

Arthurin ääni vapisi viimeisten lauseiden kohdalla, mutta lopetettuaan hän kohotti päänsä ja katsoi arkussa lepäävää poikaansa. Molly asteli hänen viereensä, kyyneleet poskiaan pitkin ääneti valuen, ja sipaisi hänen kättään. Arthur veti kaapunsa povitaskusta taikasauvan, Fredin hiukan kuluneen ja taittuneen taikasauvan, ja asetti sen tämän rinnalle ristittyjen käsien lomaan – taikasauvan kanssa hautaaminen oli kunnianosoitus suurelle velholle. Molly veti väristen henkeä ja astui puolestaan arkun äärelle, otti kantamastaan puusälekorista kourallisen valkeita ja punaisia ruusunlehtiä ja hitaasti ripotteli ne verhoksi ruumiin päälle. Ginny painoi kasvonsa Harryn hartiaa vasten, eikä Harry ollut varma, kantaisivatko jalat, kun tulisi hänen vuoronsa nousta ylös.
Molly kumartui suutelemaan Frediä poskelle, ja sitten hän ja Arthur astelivat käsi kädessä pois, takaisin eturiviin istumaan. Silloin Bill ja Charlie nousivat ylös, molemmat ilmeettöminä ja kalpeina, ja vain silmät paljastivat heidän itkeneen Arthurin puheen aikana. Harry näki Fleurin katsovan Billiä huolestuneena, mutta Bill käveli selkä suorana tuolien lomitse. Percy otti isoveljiensä esimerkistä mallia, mutta hänen katseensa hipoi maata. Hermione suuteli Ronia otsalle, ja Ron näkyi purevan hammasta ollakseen itkemättä, kun tuli hänen vuoronsa kävellä alttarille. Ginny ei katsonut Harrya noustessaan ylös, ja Harry tiesi, että tämä oli jossakin kaukana – ehkä Kotikolon puutarhassa kuuntelemassa Fredin naurua tai huispauskatsomossa hurraamassa Fredille, kun liisi luudallaan kaikkien muiden yläpuolella. Viimeisenä Weasleyn lapsista nousi ylös George. Harrysta tuntui, että suuri osa ihmisistä kyynelehti entistä enemmän katsoessaan tämän kalmankalpeita kasvoja – George oli vaatinut saada istua tilaisuudessa yksin, takarivissä, ja nyt hän tuntui säpsähtelevän toisten katseita. Aivan kuin hän ei olisi kuulunut siihen. Kun kaikki kuusi olivat kerääntyneet yhteen, Bill nyökkäsi Ginnylle, ja tämä kumartui laskemaan arkun viereen valtavan suuren kukkakranssin, jota tämä oli koko edellisen päivän kerännyt Hermionen kanssa läheisellä kedolla. Yksi kerrallaan kaikki hyvästelivät veljensä – Bill laski arkkuun suuren kultakellon, Charlie kumartui aivan Fredin kasvojen lähelle ja kuiskasi jotakin aivan kuin tämä olisi voinut kuulla. Percyn kasvoilla valuivat kyyneleet, kun hän teki hiukan sijaa Fredin käsien välissä ja pujotti toisen taikasauvan niiden väliin – Harry tunnisti sen yhdeksi Weasleyn welhowitsien kalleimmista valetaikasauvoista, ja hetken hänen kasvoillaan häilähti hymy. Ron laski arkkuun suuren basiliskin hampaan, ja kuiskasi ”sotasankarille”, ja Ginny painoi hetkeksi päänsä Fredin rinnalle, halasi tätä viimeistä kertaa, ja kun hän suoristautui, pyöreä kyynel tipahti hänen poskeltaan Fredin kaavulle. Vain George oli jäljellä, mutta hän vain sipaisi Fredin hiuksia nopeasti, suukotti tämän otsaa ja kuiskasi hyvästinsä. George ei jäänyt odottamaan sisaruksiaan, ja heitettyään viimeiset katseet arkun suuntaan myös toiset palasivat paikoilleen.

Bill viivytteli hiukan toisten jäljessä, ja käheällä äänellä hän sanoi: ”Kaikki voivat nyt vapaasti käydä esittämässä hyvästinsä.”

Harry tiesi, että se oli hänen jaloilleen käsky kävellä, ja hän ja Hermione katsahtivat toisiaan. Äänettömästä sopimuksesta he kävelivät yhdessä arkulle, ja Harry mietti hetken Godrickin notkoa – sielläkin Hermione oli ollut hänen rinnallaan. Kuinka saattoi olla, että vasta puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä? Harry huomasi sivusilmällään, että Ron oli vetänyt Ginnyn kainaloonsa, ja myös hän kietoi toisen kätensä Hermionen harteille. Ei kukaan ansainnut kohdata sellaista surua yksin.
He eivät kuitenkaan olleet arkulla kahden. Weasleyn sukulaiset, joista suuren osan Harry oli joskus nähnyt, mutta ei tuntenut nimeltä, tuuppivat heitä pois tieltä laskiessaan kukkia arkun ympärille. Myös Hagrid oli paikalla, ja hän pudisteli surumielisenä päätään, ja Harry pälysi hetken huolissaan ympärilleen, mutta Ruaahia ei onneksi näkynyt. Tylypahkasta oli muitakin, professoreja ja ystäviä, myös McGarmiwa itse, ja yksi kerrallaan he laskivat kukkia haudalle, heittäen surullisia katseita arkun kalpeaan vainajaan. Oliver Wood nyökkäsi Harrylle laskiessaan Fredin vanhan lyöjän mailan arkkuun, Katie Bell ja Alicia Spinnet jäljessään – Angelina oli myös paikalla, mutta hän seisoi hiukan sivummalla. Lee Jordan itki katkerasti sanoessaan omat hyvästinsä, eivätkä kyyneleet sopineet hänen muuten niin iloisille, tummille kasvoilleen.

”Minä haluaisin sanoa sanasen”, professori McGarmiwa sanoi äkkiä, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Tahtoisin teidän tietävän, että Tylypahkan kouluun pystytetään ensi lukuvuoden alkuun mennessä muistomerkki taistelun uhreille, ja lienee suurimmilta osin herra Weasleyn ja hänen kaksoisveljensä ansiota, että räyhänhenki Riesu on ottanut asian hoitamisen sydämelleen. Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta, kun se on koskaan ollut avuksi missään. Joten vastoin Arthurin aiempia sanoja, minä laskisin Fred Weasleyn arvostetuksi velhoksi.”

Harry nyökkäsi McGarmiwalle, ja Hermione jopa hymyili hiukan. Opettajat poistuivat yksi kerrallaan, mutta tilalle tuli lisää ihmisiä – Neville johti reilun kokoista ihmisjoukkoa, joista jokaisen Harry tunsi; Luna, Seamus, Cho, Justin Finch-Fletley, Ernie Macmillan, Susan Bones, Hannah Abbott, Dean, Lavender, Patilin kaksoset... Koko Albuksen kaarti oli tullut paikalle. Myös Ron ja Ginny liittyivät joukkoon, kun Neville kääntyi yleisöön päin ja puhui.

”Fred tunnettiin hänen kyvystään olla piittaamatta tietyistä asioista”, Neville aloitti lempeästi hymyillen, ”ja kaikki tiesivät, että hän osasi kääntää vakavat asiat kevyiksi niin hyvässä kuin pahassa – mutta sitä moni ei tiedä, kuinka hän osasi saada äänensä kuuluviin epäoikeudenmukaisuuden edessä. Te sanotte, että hän oli taistelija toukokuun toisena päivänä, ja se on totta – mutta hän oli jo kauan ennen, sillä hän ei koskaan antanut periksi. Fred taisteli viimeiseen asti. Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Neville asetti kultakaljuunan arkkuun, ja suurin osa AK:ta poistui – Harryn ja Hermionen lisäksi haudalla oli enää Angelina Johnson. Hermione astui ensimmäisenä eteenpäin, ja Harry jätti hyvästinsä toisena. Hän ajatteli Fredille ja Georgelle antamaansa kolmivelhovoittoa, hän muisti omat sanansa ja heidän sanansa – hän muisti räjähdyksen, joka oli jäänyt viimeiseksi asiaksi, jonka Fred koskaan näki. Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
”Minä olen velkaa, et sinä.”

Sen sanottuaan hän palasi takaisin penkkiinsä, tuntien itsensä kummallisen turraksi – Ginnyn ote hänen kädestään oli kuin katkonainen muisto. Harry näki vain sen, mitä edessä tapahtui – Angelina kumartui arkun ylle ja suuteli Fredin huulia, sitten kääntyen poispäin. Kukaan ei enää puhunut, eikä itkua kuulunut, ja taas liekit leimahtivat arkulle liian nopeasti – Harry säikähti, ja myös Ginny tuntui säpsähtävän hänen vieressään. Hitaasti arkku vajosi maahan, likaantumatta ja rauhallisesti, ja maa punoutui sen yläpuolelta umpeen. Kun liekkien rätinä kaikkosi, kaikkialta kuului itkua.

”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.

”Lähdetäänkö kotiin?” kysyi Ron hetken kuluttua paksulla äänellä. Harry itsekin tunsi alakulonsa syvenevän hetki hetkeltä, kun hän katseli Georgea ja Mollya – kuinka niin suuri epätoivo, joka ei ollut edes konkreettista vain pelkkä tunne, saattoi satuttaa niin paljon? Kuinka oli mahdollista, että Molly saattoi oman tuskansa ohella yhä auttaa muita? Ginny Harryn vierellä katseli maahan, ja Harry tiesi tämän olevan yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin tyttö ei päässyt kyynelistään yli. Ginny oli uskomattoman vahva, mutta tämän kestäminen oli liikaa vaadittu keneltä tahansa. Harry veti Ginnyn kiinni kylkeensä, ja katsoi tätä silmiin sanoakseen asioita, jotka heidän välillään olivat niin usein jääneet selvittämättä. Ei Ginnyn tarvinnut yrittää voittaa Harrya itselleen, ei tänään eikä koskaan – hän ottaisi kyllä koko paketin, hyvineen ja huonoine puolineen eikä Ginnyn tarvitsisi olla muuta kuin Ginny. Ginnyn ja kaikkien muiden täytyisi päästä yli tästä kaikesta, kivusta ja tuskasta, mutta ei vielä tänään. Tämä päivä oli pimeys ennen valoa.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 3/?
Kirjoitti: Haalea - 20.09.2011 23:41:23
Ää, älä vihaa mua, kun kommentti jää kehnoksi.

Tykkään tästä ideasta huisisti, kuten jo sanoin puhelimessa. Tuo viimeisin kuva Fredin hautajaisista tappoi minut just äsken. Tuun aamulla kommentoimaan paremmin. Nyt ei kykene. Oon jotenkin hysteerisessa mielentilassa.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 3/?
Kirjoitti: Kukkaiskeiju - 21.09.2011 15:49:34
Viimesin luku oli niin kaunis, vaikkakin niin surullinen. Itkuunhan sitä puhkesi.  :'(


Lainaus
Oli aika palata painajaiseen, joka olikin totta – eihän Fred enää heräisi. Ginny nojasi päätään ovenkarmiin ja huokaisi syvään.

Painajaiseen, yhyy. Voi Ginnyä ja muita.


Lainaus

Bill nyökkäsi Ginnylle, ja tämä kumartui laskemaan arkun viereen valtavan suuren kukkakranssin, jota tämä oli koko edellisen päivän kerännyt Hermionen kanssa läheisellä kedolla. Yksi kerrallaan kaikki hyvästelivät veljensä – Bill laski arkkuun suuren kultakellon, Charlie kumartui aivan Fredin kasvojen lähelle ja kuiskasi jotakin aivan kuin tämä olisi voinut kuulla. Percyn kasvoilla valuivat kyyneleet, kun hän teki hiukan sijaa Fredin käsien välissä ja pujotti toisen taikasauvan niiden väliin – Harry tunnisti sen yhdeksi Weasleyn welhowitsien kalleimmista valetaikasauvoista, ja hetken hänen kasvoillaan häilähti hymy. Ron laski arkkuun suuren basiliskin hampaan, ja kuiskasi ”sotasankarille”, ja Ginny painoi hetkeksi päänsä Fredin rinnalle, halasi tätä viimeistä kertaa, ja kun hän suoristautui, pyöreä kyynel tipahti hänen poskeltaan Fredin kaavulle. Vain George oli jäljellä, mutta hän vain sipaisi Fredin hiuksia nopeasti, suukotti tämän otsaa ja kuiskasi hyvästinsä. George ei jäänyt odottamaan sisaruksiaan, ja heitettyään viimeiset katseet arkun suuntaan myös toiset palasivat paikoilleen.

Tässä vaiheessa mua itketti ihan sairaasti. Äää, miten voi kirjottaa noin kauniisti..  :'(


Lainaus
Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Äää, toivuttuani edellisestä itkusta sait taas kyyneleet mun silmiin.

Lainaus
Sen sanottuaan hän palasi takaisin penkkiinsä, tuntien itsensä kummallisen turraksi – Ginnyn ote hänen kädestään oli kuin katkonainen muisto. Harry näki vain sen, mitä edessä tapahtui – Angelina kumartui arkun ylle ja suuteli Fredin huulia, sitten kääntyen poispäin.
Angelina parka. Jotain kaunista heidän välillään taisi olla.

Lainaus
”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.

Hautajaisten se lopullisuus, lopullinen ero rakkaasta, on just se, joka laukasee sit tän surun. Hyvin kuvailtu

Lainaus
Tämä päivä oli pimeys ennen valoa.

Kaunis lopetuslause. Viittaa (?) siihen, että on tulossa iloisia hetkiä :)

Kiitän luvusta, kaikessa surullisuudessaan se oli niin kaunis ja herkkä ja upea ja mahtava.
Ja jatkoa odottelen.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 3/?
Kirjoitti: Feliicia - 21.09.2011 21:00:37
No niin, mua alkoi tosissaan pelottaa toi varoitus siitä, että itkit itse kolme kertaa kirjoittaessasi tätä. Mun pelko osoittautui oikeaksi.

Lainaus
”Suuret velhot on tavattu vuosien saatossa haudata heidän urotyöpaikoilleen”, hän aloitti. ”Mutta minua sanottaisiin hölmöksi, jos antaisin haudata poikani hänen pilapuotinsa takapihalle, vaikka se epäilemättä olisikin ollut hänen mieleensä. Sen kuitenkin sanon, että sotasankari tai ei, Fredille hänen suurin saavutuksensa oli saada ihmiset nauramaan. Hän arvosti aina asian valoisaa puolta.
Arvostetuille velhoille, joita me vielä tänäkin päivänä ihailemme, rakennetaan uusia patsaita, ja heillä on suuria muistomerkkejä suurissa saleissa. Meidän Fredimme ei päädy historian suuriin sankareihin, hän tulee olemaan vain pieni pala jotakin suurta. Mutta ilman osaansa mikään ei ole täysi, ei saavutus, ei voitto – ei perhe.
Se vie minut siihen, johon olen teitä johtanut. Suuret velhot kuuluvat urotöilleen, arvostetut marmorisaleihinsa, mutta rakkaat kuuluvat kotiin. Täällä häntä rakastetaan eniten, tänne hän kuuluu. Täältä hän on mennyt, mutta vain hetkeksi, sillä iäksi hän eläköön – meidän sydämissämme.”
Tämä, oli juuri se syy miksi kyyneleet alkoi valua mun poskille. Arthurin puhe oli tosi kaunis, en enää yhtään ihmettele miksi itkit itsekin. Ei, Fred ei ole sankari, se ei kuulu minnekään muualle kuin kotiin. Fredille riittä pienikin muistomerkki, kunhan vaan sitä rakastat ihmiset ovat tehneet sen.

Lainaus
Harry nyökkäsi McGarmiwalle, ja Hermione jopa hymyili hiukan. Opettajat poistuivat yksi kerrallaan, mutta tilalle tuli lisää ihmisiä – Neville johti reilun kokoista ihmisjoukkoa, joista jokaisen Harry tunsi; Luna, Seamus, Cho, Justin Finch-Fletley, Ernie Macmillan, Susan Bones, Hannah Abbott, Dean, Lavender, Patilin kaksoset... Koko Albuksen kaarti oli tullut paikalle. Myös Ron ja Ginny liittyivät joukkoon, kun Neville kääntyi yleisöön päin ja puhui.

”Fred tunnettiin hänen kyvystään olla piittaamatta tietyistä asioista”, Neville aloitti lempeästi hymyillen, ”ja kaikki tiesivät, että hän osasi kääntää vakavat asiat kevyiksi niin hyvässä kuin pahassa – mutta sitä moni ei tiedä, kuinka hän osasi saada äänensä kuuluviin epäoikeudenmukaisuuden edessä. Te sanotte, että hän oli taistelija toukokuun toisena päivänä, ja se on totta – mutta hän oli jo kauan ennen, sillä hän ei koskaan antanut periksi. Fred taisteli viimeiseen asti. Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Neville asetti kultakaljuunan arkkuun, ja suurin osa AK:ta poistui – Harryn ja Hermionen lisäksi haudalla oli enää Angelina Johnson. Hermione astui ensimmäisenä eteenpäin, ja Harry jätti hyvästinsä toisena. Hän ajatteli Fredille ja Georgelle antamaansa kolmivelhovoittoa, hän muisti omat sanansa ja heidän sanansa – hän muisti räjähdyksen, joka oli jäänyt viimeiseksi asiaksi, jonka Fred koskaan näki. Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
”Minä olen velkaa, et sinä.”
Harryn kuiskaus oli ihana. Ja Nevillen puhe.  :'(

Lainaus
”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.
Ihana, tosi surullinen kohta. Sai mut itkemään vielä lisää.

Sanotaanko näin, tosta ensimmäisestä lainauksesta lähtien mä itkin läpi koko ficin. Onneksi mä oon just tullu suihkusta, niin ei huomaa et mä pyyhin kyyneleet myn yöpaitaan. Sitten kun vielä samalla kuuntelin tätä (http://www.youtube.com/watch?v=cXg-c1C06sE) ja tätä (http://www.youtube.com/watch?v=JcLt4pVpe0o) teki tästä vielä ihanamman.

Ovi oli kiinni, joten kukaan ei huomannut miten mä itkin täällä. Eikä äitikään huomannut äsken mitään, tai emmä tiedä.

Lopetus oli ihana. Mä odotan jatkoa innolla, ja toivon, että eteen tulee myös iloisia tapahtumia.


♥:lla Feliicia

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 3/?
Kirjoitti: Meldis - 21.09.2011 22:06:25
Luen harmillisen vähän parituksettomia ficcejä (tai sellaisia missä paritus ei ole suuressa osassa), mutta tiedä mikä kiinnitti huomioni. Prologi kuulosti kivalta ainakin, Hermione äitinä on jotenkin tosi ihana mielikuva.

Mutta siis, en muista milloin viimeksi olen itkenyt näin paljon ficin takia. Jokaisessa osassa itkin hieman, viimeisimmässä tietty eniten. Rakastan ideaa, miten kuvat on avattu pieneksi tarinaksi ja olet onnistunut kokoamaan tärkeimmät, sydäntäsärkevimmät ja sytkähdyttävimmät tapaukset sodan jälkeen. Pidän myös sinun Ginnystäsi, niin paljon kuin se on mahdollista, mutta kun kirjojen Ginnyä vihaan, se on aika paljon. ^^

Olet onnistunut selkeästi ja kauniisti itkettämään lukijaa, minua ainakin. Rakastan kirjoitustapaasi, se on erittäin IC ja myös sopivasti kulkevaa. Joskus vähänkin angstiset tekstit ovat täynnä älyttömiä kielikuvia ja kummallisia lauserakenteita. Tämä on onnistuneesti kirjoitettu ilman niitä, mutta silti todella koskettavasti. Näistä kolmesta ainakin lempparini oli ensimmäinen, vaikka sekin sai pillittämään. Se oli vain jotenkin erittäin hyvin kerrottu, mitä todellakin tapahtui. Ärh, en osaa edes pukea sanoiksi, miten hienosti kirjoitat. Itkettämisen taito on tarpeellinen.  ;)

Itkettämisen lisäksi olet kuitenkin saanut mukaan toivonkipinöitä, ihan niin kuin Harry ja muutkin ajattelisivat. Mitään ei saa ilmaiseksi, niin se on. Se melkein enemmän hahmojen kaipuun sijaan saa kyynelehtimään vielä enemmän. Vain niin kaunis.

Lainaus
”Lepää rauhassa, Fred Weasley - ’joka mennyt on, mutta vain hetkeksi – iäksi eläköön sydämissämme.’”

Lainaus
Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Pillitänkö taas, pillitänkö?

Voi jumantsuikka, tämä on ihana. Toivottavasti jatkat pian ja että aiheet myös muuttuisivat iloisemmiksi.  :) Säästelisin mieluusti kyynelkanaviani.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 3/?
Kirjoitti: Aiqsu - 22.09.2011 21:21:08
Ooo.. En muista koska olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen siitä, että saan ihmiset itkemään ;D

Haalea//En vihaa, vaan arvostan suuresti sitä että a) kuuntelit mun pillitystä puhelimessa silloin kun kirjoitin tätä b) tuhlasit viimeisen tekstarisi <3 Kiitospaljon kommentista  :-*

Kukkaiskeiju//Hagridinkokoinen kiitos kommentista! :3 Kyllä, viimeinen lausahdus todella viittaa siihen, että jatkossa tiedossa on iloisempaakin meininkiä, koko ajan kuljetaan sinne suuntaan... Kiitos paljon kehuista, ihanaa että tykkäät!

Feliicia//Mm.. Kiitos kommenteista ja anteeksi/ole hyvä itkettämisestä, onneksi et joutunut mihinkään tenttaukseen tästä tunteilusta. Olen tosi iloinen että tykkäät & jaksat kommentoida!  :-*

Diamond//Oi, ihanaa, uusi lukija... Itsekin tykkään Hermionesta äitinä, ja tästä ideasta olen hyvin ylpeä kuten jo aiemmin sanoin ;D Hyvä että kirjoitustapa uppoaa, ja yritän todella pitää hahmot sellaisina kuin Rowling heidät loi (no, jos Ginny on vähän paranneltu versio niin ei siitä varmaan haittaa ole...) Ja on se hyvä tietää että osaa itkettää muita kuin itseäänkin ;D Tässäpä sitä jatkoa on, ja kyllä aihepiiri tässä koko ajan piristyy - vähän haikelua nähdään vielä parissa seuraavassa osassa kenties, mutta kyllä se tästä. :D

* * * * * * *

Viidennen sivun ylälaidassa oli neliönmuotoinen valokuva, jota koristivat aivan uudet kasvot Weasleyn valokuva-albumissa – itse asiassa siihen aikaan ne kasvot, pyöreät, suloiset posket ja pieni nykerönenä olivat olleet uusia koko maailmalle. Poikavauva kurotti kohti kummisetänsä pyöreitä silmälaseja, mutta pieni käsi haparoi, ja päätyi huitomaan ilmaa. Mustatukkainen mies hymyili hiukan häkeltyneen oloisena, ja vilkaisi vieressään istuvaa vanhaa naista, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Kuvan teksti kuului:
”Teddy Lupin ensimmäistä kertaa Kotikolossa Andromeda-mumminsa kanssa, 2. heinäkuuta 1998.”


Vaikka päivät kuluivat, ja jokainen niistä toi Kotikolon väelle uusia puolia, ei kukaan voinut välttyä virhekohdilta – niiltä pieniltä ajatuksilta ja asioilta, jotka tuntuivat vääriltä. Kun Molly ehdotti Harrylle Tonksien kutsumista kylään, hän oli suostunut, mutta ei ollut päässyt eroon kalvavasta tunteesta, joka patoutui hänen rinnassaan. Ei hänen ollut tarkoitus tavata kummipoikaansa näin, Remuksen olisi pitänyt olla hänen vierellään, neuvomassa kuinka vauvaa pideltiin sylissä, ja Dora olisi kompastellut ympäri taloa vauva sylissään niin, että Molly olisi pelännyt itsensä sekapäiseksi.
Vierailua edeltävänä yönä Harry oli tuskin nukkunut – Ron ja Hermione olivat valvoneet hänen kanssaan yli puolen yön, mutta lopulta he olivat kadonneet käsi kädessä Ronin huoneeseen, ja Harry tiesi, että jo oman mielenterveytensä vuoksi hänen tulisi pysytellä jalkeilla hiukan pidempään. Niinpä hän oli istunut keittiön pöydän ääressä pimeydessä, yksin, kaipaamatta ketään seurakseen – Ginny herännyt, jos hän olisi pyytänyt, mutta Harry ei tahtonut jakaa ajatuksiaan. Kaikki muut keskittyivät nyt ajatukseen nykyisestä ja tulevasta, he yrittivät päästä yli haamuista ja pimeydestä, eikä kukaan tahtonut yhdistää Teddyn vierailua Remuksen ja Doran kuolemaan. Teddy oli toisille lohduttava ajatus siitä, että kuolemankin jälkeen oli elämää, mutta Harry ei voinut olla miettimättä, oliko se Tedille itselleen reilua. Hän tiesi, millaista oli kasvaa ilman vanhempia.
Aamu oli ollut väsynyt, kesäinen kaste oli huurtanut Kotikolon ikkunalasit läpimäriksi, ja kaikki olivat istuneet olohuoneen sohvilla hörppien kurpitsamehua suurista laseista.Viikonlopun johdosta myös Arthur, Percy ja Charlie olivat saattaneet jäädä kotiin. Vieraita odotettiin keskipäiväksi, myös Bill ja Fleur olivat luvanneet ilmaantua paikalle siihen mennessä, ja aamupäivän ajankuluksi Ron ehdotti huispausottelua. Harryn keskittymiskyky oli kuitenkin pahemman kerran hukassa, ja lopulta Ginnyn heittämä kaato osui häntä suoraan ohimoon.

”Luulin, että ryhmyt ovat tuota varten, mutta käy se noinkin”, Ron oli virnuillut. Hermione oli vilkaissut Harrya säälivästi, ja Harry arvasi, että jälleen kerran heistä kaikista juuri Hermione tiesi, mitä hänen päässään liikkui. Hän oli hyvin kuitenkin hyvin kiitollinen siitä, ettei tämä sanonut mitään, vaan antoi Harryn pitää synkeät arvelunsa itsellään. He raahautuivat viileiden ruohokukkuloiden yli Kotikoloon, missä Molly jo hääräsi teepannujen ja muiden tarjottaviensa kanssa.
Kellon tavoittaessa puolenpäivän Harry istui keittiön pöydän ääressä. Aterimia tuotiin ja leijutettiin pöytään, Hermione asetteli pieni suklaaleivoksia paremmin tarjoiluvadille, ja hämärästi Harry tiedosti, että kaikkien huoneessaolijoiden katseet karkailivat hänen suuntaansa useammin kuin oli luontevaa. Kukaan ei oikein tiennyt mitä odottaa, ja jälleen kerran, kuten aina muulloinkin ollessaan hermostunut, Harry toivoi voivansa sulatella asiaa omassa rauhassaan. Hän ei kuitenkaan paennut paikalta, ja kun ulko-ovelle koputettiin, hän nielaisi syvään ja yritti estää käsiään hikoamasta. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Herranen aika, ihana nähdä sinua, Andromeda!” kuului Mollyn ihastunut hihkaisu ovelta, jonka tämä oli rientänyt avaamaan. Weasleyn isä nousi myös tuoliltaan ja kiersi pöydän päästäkseen tapaamaan tulijoita, mutta Harry pysyi paikallaan ja Hermione, Ron ja Ginny noudattivat hänen esimerkkiään. Mollyn ääni kantautui hyvin selkeänä huoneeseen. ”Ja tämän pikkumiehen täytyy olla Ted? Katsohan häntä, Arthur, eikö hän ole hurmaava? Muistan vieläkin, kun Ginny oli tuon kokoinen, suloinen pikku paketti...”

Tässä vaiheessa Ron virnisti siskolleen leveästi ja Ginny irvisti. Harry ei kuitenkaan hymyillyt, sillä hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänen sisälmyksensä olisivat kadonneet. Aivan niillä hetkillä häntä odotettaisiin tervehtimään Andromedaa, jolle hän oli heidän viimeksi tavatessaan huutanut päin naamaa – hän tiesi, että naisen kasvot toisivat Bellatrixin hänen mieleensä, Bellatrixin, joka oli syy siihen ettei eteisessä jokeltavalla pikku vauvalla ollut äitiä...

”Astu sisään, ole hyvä, Andromeda”, Arthur sanoi, ja Harry kuuli askelten lähestyvän keittiötä. ”Keittiö on täälläpäin, teitä on odotettu kovasti. Tässä on tyttäreni Ginny, poikani Ron, Percy, Charlie – tämä on Hermione Granger... Ja Harryn sinä tietysti olet tavannutkin.”

Oman nimensä kohdalla Harry ei voinut enää väkisinkään välttää katsomasta keittiön ovelle. Hän kohotti katseensa Andromedaan, joka piteli toisella kädellään pientä nyyttiä rintaansa vasten. Tämä oli todellakin hyvin paljon Bellatrixin näköinen, yhtäläisyydet olivat aivan yhtä kieltämättömiä kuin ennenkin, mutta epävarma katse, jonka Harry kohtasi, oli täysin toista kuin Bellatrixin murhanhimoinen tuijotus. Pian toisetkin eroavaisuudet alkoivat erottua, ne samat jotka Harry oli viimeksi huomannut vasta tehtyään hätiköityjä johtopäätöksiä, ja kun Andromeda hymyili Harrylle ohuesti, tämä näytti yhtä ystävälliseltä kuin kuka tahansa. Harry ei kyennyt täysin vastaamaan hymyyn, mutta hän nousi kuitenkin ylös, ja käteltyään Charlien Andromeda astui askeleen häntä kohti.

”Hei, Harry”, Andromeda tervehti, huulillaan hymy, joka ei ylettynyt silmiin asti – katseessa oli rahtunen surua, pahoittelua ja myötätuntoa, paljon sellaisia asioita, joiden Harry tiesi jäävän tänään sanomattomiksi. Harry nyökkäsi, sillä sanat juuttuivat kurkkuun – mitä hän olisi edes saattanut sanoa? Pahoitella siitä, että melkein koko Andromedan perhe oli kuollut, pahoitella siitä että tämän oma sisko oli tappanut tämän tyttären? Harry käänsi vaivaantuneena katseensa poispäin.

”Hyvää päivää, rouva Tonks”, puuttui puheeseen Hermione, joka astui nyt lähemmäs ja hymyili Andromedalle hiukan hermostuneena. He kättelivät toisiaan, ja sitten Hermione silmäili Andromedan käsivarsilla tuhisevaa kapaloa. ”Tässäkö on pikku Teddy?”

”Hänpä hyvinkin”, Andromeda sanoi, ja nyt hänen kasvoilleen levisi aidon hellä hymy. Hän raotti peittoa, jonka sisään vauva oli käpetynyt, ja Hermione huokaisi ihastuksesta. Toiset kerääntyivät heidän ympärilleen, eikä Harrykaan voinut olla katsomatta. Pieni käsi kurotti kohti Hermionen pörröisiä hiuksia, pieni käsi, jossa oli viisi suloista töppösormea. Teddyllä oli suuret, ruskeat silmät, ja hänen hiuksensa olivat punertavanruskeat – Harry ehti pohtia ohikiitävän hetken, keneltä ne periytyivät, kunnes hän muisti Tonksin ja tämän kameleonttitukan, joka toisinaan oli hehkunut heleää vaaleaa ja toisinaan räikeää violettia.

”Onko hän metamorfimaagi?” Arthur tiedusteli kiinnostuneena, selvästi pohdittuaan samaa asiaa kuin Harrykin. Ginny ja Hermione tuskin kuuntelivat, sillä he keskittyivät ihastelemaan Teddyn pyöreitä poskia ja silkkistä ihoa, mutta kaikki muut katsoivat Andromedaa.

”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Ei hän tietenkään hallitse kykyään vielä – vaikka voitte kyllä uskoa, että minulla oli kestämistä, kun hän näki eräässä valokuvassa isoisoisoisäni, jolla oli valtava nenä, ja päätti kopioida sitä. Ehdin jo pelätä, ettei hänen oma nenänsä enää koskaan palaa takaisin, mutta onneksi hän kyllästyi siihen valtavaan tuulenhalkojaan kahdessa päivässä.”

Kaikki nauroivat, ja Fleur, joka oli tullut Billin kanssa paikalle hetkeä aiemmin, tiiraili Andromedan olan yli Teddyn nenää. Harrykin hymyili hiukan, mutta hän tunsi olevansa ansassa pyödän ja Andromedan välissä, joten hän siirtyi vähin äänin olohuoneeseen. Ron siirtyi sinne myös viisitoista minuuttia myöhemmin ja löysi Harryn käpertyneenä sohvan nurkkaan apean oloisena. Huokaisten Ron istui hänen vierelleen.

”Minä en ymmärrä naisia”, Ron huokaisi. ”Kuinka Hermione ja Ginny jaksavat lässyttää taukoamatta aivan kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet vauvaa? Minä vannon, jos Hermione saa tästä jotain ideoita, en varmasti... Tai siis, ostan hänelle mieluummin vaikka uuden katinkuvatuksen tai jotain.”

”Anna olla, Ron, kyllä he siitä tokenevat”, Harry tokaisi vaisusti. ”Ovat vain innoissaan.”

”Kummallista”, Ron jupisi, mutta kääntyi sitten katsomaan Harrya. ”Itse asiassa minä luulin, että sinä olisit innoissasi tänään, onhan hän kuitenkin sinun kummipoikasi ja kaikkea... Mikä on vialla?”

”Se ei ole niin helppoa kun tietää, millaista on elää ilman vanhempia”, Harry sanoi hiljaa. Ron näytti hetken mietteliäältä, tarttui sitten häntä hartiasta ja katsoi häntä vakavana.

”Harry, Andromeda ei ole niin kuin Dursleyt”, Ron sanoi. ”Hän on tosi kiva, vaikka Tonks sanoikin häntä aina vähän sekopääksi... Mutta se oli varmaan siitä nimestä, tai siis, eihän kukaan halua olla nimeltään Nymfadora...”

Harryn ilmeen nähdessään Ron kuitenkin hiljeni. Jos jotain, Harry ei tahtonut juuri nyt palauttaa mieleensä kaikkia kirveleviä muistoja Dorasta ja Remuksesta ja kaikesta siitä, mitä nämä olivat sanoneet ja jättäneet sanomatta. Ronin sanoissa oli kieltämättä järkeä, mutta silti, jotain tulisi aina puuttumaan... Ei isoäiti koskaan voisi olla sama kuin omat vanhemmat, eihän? Luultavasti vain Neville osaisi kertoa tarkemmin.

”Tämä on hei meille kaikille vaikeaa”, Ron sanoi hiljaa. ”Me kaikki kaivataan Tonksia ja Lupinia ja Frediä, eikä kukaan halua palauttaa niitä asioita mieleen, mutta se on vaan pakko... Ja Teddy on kuitenkin täällä nyt, ja sinun pitäisi mennä katsomaan häntä.”

”Miksi?” Harry sanoi katkerasti. ”Minä näin hänet jo.”

”Sinä tiedät mitä minä tarkoitan, sinun pitää mennä juttelemaan Andromedalle... Ei kukaan täällä voi rentoutua ennen kuin te kaksi puhutte”, Ron sanoi.

”Puhumme mistä? Siitä että hänen miehensä, tyttärensä ja vävynsä kuolivat minun vuokseni?” Harry murahti. Ron pudisti turhautuneena päätään.

”Merlinin pöksyt, Harry, sinä olet paras kaverini mutta joskus osaat olla aika ääliö”, Ron tokaisi. ”Sinä tiedät että tuo ei ole totta, me kaikki tiedetään että tuo ei ole totta, eikä myöskään Andromeda varmasti ajattele noin. Kaikki ne ihmiset, Harry, he kuolivat Voldemortin takia ja paremman maailman puolesta, mutta eivät sinun vuoksesi... Sinä tiedät sen, Remus sanoi sinulle niin itse. Sinä kerroit.”

”Se ei silti muuta sitä, että hänen pitäisi olla täällä tänään. Hänen olisi pitänyt saada aikaa, heidän olisi pitänyt... Teddy on hänen poikansa”, Harry sanoi.

”Ja hän on sinun kummipoikasi”, Ron sanoi lujasti. ”Ajattele nyt vaikka Siriusta. Ajattele millainen hän oli sinulle, kuinka paljon hän toi sinun isästäsi takaisin, koska he olivat olleet ystäviä... Sinä voit olla Sirius tuolle pojalle tuolla, Harry, Remus halusi sitä.”

Harry katsoi Ronin vakavia kasvoja, ja hän tajusi, että tämän sanoissa oli järkeä. Niin kummallista kuin se olikin, viime aikoina Ron oli ottanut tavakseen laukoa yllättävän terävästi totuuksia – kenties Hermionen kanssa oleskelu oli alkanut viimein vaikuttaa häneen, tai sitten Ron vain tunsi Harryn niin läpikotaisin, että tämä tiesi mitä hänen päässään liikkui. Lopulta, hiljaisuuden päätteeksi, Harry nyökkäsi, ja Ron palasi edellä keittiöön, jossa Molly huhuili heitä lounaalle. Harryn istuessa pöytään kaikki muut istuivat jo, paitsi pikku Teddy, joka oli viety päiväunille Ginnyn huoneeseen.
Lounaalla Molly piti keskustelua yllä, hän puhutti pöytäseuruetta keveistä aiheista, tiedusteli Arthurilta ja Percyltä ministeriön asioista ja kertoi Andromedalle hyviä vinkkejä erilaisista sauvannäpäytyksistä, joilla kutomapuikot sai tekemään lastenvaatteisiin erilaisia kuvioita. Lounaan jälkeen Molly hätisti väen olohuoneeseen, missä hän aikoi tarjota teen, mutta Andromeda ilmoitti menevänsä vilkaisemaan Teddyä. Harry epätöi hetken, mutta sanoi Ronille palaavansa hetken kuluttua ja lähti Andromedan perässä portaikkoon.

Ginnyn ovi oli raollaan, ja Harry astui sisään varovasti. Pieni huone kylpi auringonpaisteessa, joka siivilöityi hedelmätarhaan osoittavasta ikkunasta sisään. Gwenog Jones suhahteli luudallaan Henkipään harpyijoiden vanhassa julisteessa, ja Ginnyn peilipöytä oli täynnä tavaraa; purkkeja ja purnukoita, joista yhden Harry tunnisti Weasleyn welhowitsien mustelmanpoistajaksi, sekä yltympäriinsä lojuvia koulukirjoja ja pergamentteja. Andromeda oli kumartunut Ginnyn sängyn ylle, ja Harry näki, että sängyn reunoille oli kasattu tyynyjä laidoiksi, jotta Teddy ei pääsisi putoamaan.

”Hei”, Harry sanoi varovasti Andromedan selän takana, ja vaikka toinen säpsähti hiukan, tämä kääntyi katsomaan häntä ystävällisesti. Harry astui hänen vierelleen ja näki Teddyn nukkuvan kyljellään pehmeällä huovalla, luomet väristen, kun auringonsäkeet liikkuivat pienillä kasvoilla. Teddy tuhisi tasaisesti, ja hetkeksi Harry unohtui katselemaan häntä.

”Hänellä on melkoiset unenlahjat”, Andromeda sanoi rikkoen hiljaisuuden. Hän hymyili ystävällisesti Harrylle. ”Viime viikolla minun pöllöni herätti puoli naapurustoa huhuilullaan, mutta tämä pikkumies vain nukkua porskutti. Ei tule äitiinsä siinä, se on varmaa, sillä kun Nymfadora syntyi, valvoin varmasti vuoden yöt hänen kanssaan.”

Harry yllättyi siitä, kuinka vähän Andromedan sanat satuttivat, sillä keneltäkään muulta hän ei olut kestänyt kuulla puhetta Dorasta. Tämän äidin suusta lausuttu hellä muisto oli kuitenkin aivan toista, se ei ollut katkera eikä epävarma lausahdus. Harrylla ei ollut siinä sanansijaa, ja kummallisesti se sai hänet tajuamaan entistä selkeämmin, ettei hän ollut surunsa kanssa yksin. Kuolleet pysyisivät osana eläviä, aivan kuin kuolema oli osa elämää. Harry hymyili hiukan.
”Hän muistuttaa sinun tytärtäsi.”

”Hassua”, Andromeda hymähti, ”minusta hän taas on kuin ilmetty isänsä. Tuo pieni ryppy, joka hänen otsaansa ilmestyy kun hän miettii jotakin – Remuksella oli täsmälleen samanlainen. Vaikka tietysti hän muistuttaa minun Doraani metamorfimaagiutensa vuoksi. Ja tuo leuka, se on Nymfadoran myös.”

Harry nyökkäsi, epäröiden, uskaltaisiko kysyä mieltään kalvavan kysymyksen. ”Ja hän ei... Eihän hän ole perinyt Remukselta...?”

”Ei”, Andromeda sanoi lempeästi. ”Ei Teddy ole ihmissusi. Remus oli helpotuksesta suunniltaan kun se selvisi, ja Dora sanoi, että oli koko ajan tiennyt, ettei mitään pelättävää ollut. Vaikka tietysti me kaikki olimme huolissamme.”

Harry nyökkäsi jälleen. ”Onneksi he ehtivät nähdä, että kaikki on kunnossa.”

”Tottakai he ehtivät, kultaseni”, Andromeda sanoi vakaasti. ”Ethän toki luule, etteivät he vartioi Teddyä tälläkin hetkellä? Kukaan ei tunne kuoleman saloja tarkasti, Harry, mutta minä tunsin tyttäreni ja tiedän, että hän aikoo vahtia pikku poikansa jokaista askelta aina siihen asti, että he kaksi tapaavat jälleen.”

Harry katsoi Andromedaa ristiriitaisin tuntein. ”Uskotko sinä todella niin?”

”Minä tiedän niin. Ja tiedäthän sinäkin. Sinunkin vanhempasi ovat aina olleet rinnallasi, eikö totta?”
Harry ajatteli vanhempiaan, äitinsä hymyileviä, itkeviä kasvoja iseeviot-peilissä vuosia sitten, isänsä lempeitä neuvoja hautausmaalla, jolla hän oli taistellut Voldemortia vastaan... Ja yötä, jolloin he olivat kävelleet yhdessä Kielletyn metsän halki. Sirius oli ollut myös siellä.

”Voisinko... Saanko minä ottaa hänet syliin?” Harry kysyi, katsoen Teddyä, joka oli kääntynyt mahalleen vuoteella. Pojan hiukset olivat vaalentuneet melkoisesti heidän saapumisestaan, ja nyt niitä kuvasi parhaiten väri maantienruskea. Andromeda nosti hänet hellästi ylös, tukien niskaa toisella kädellään. Teddy inisi hiukan ja raotti silmiään, mutta ei suostunut täysin heräämään edes silloin, kun Harry ojensi kätensä ja Andromeda laski vauvan varovaisesti hänen syliinsä.

”Vau”, Harry sanoi hiljaa hymyillen, kun Teddy oli turvallisesti hänen sylissään ja hohkasi unenomaista lämpöä hänen rintaansa vasten. Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 4/?
Kirjoitti: Feliicia - 23.09.2011 15:22:57
Ihana luku, taas kerran.

Lainaus
”Vau”, Harry sanoi hiljaa hymyillen, kun Teddy oli turvallisesti hänen sylissään ja hohkasi unenomaista lämpöä hänen rintaansa vasten. Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.
Mun pitää mainita, että sä saat hahmoista tosi eläviä. Siis se että Harrya hermostutti kauheesti oli jotain inhimillistä, joka saattaa joskus unohtua. Nyt säästyin kyyneleiltä, ihanaa kun oli iloinen aihe.

Mä en nyt oikein osaa sanoa muuta. Ron on ihana, se on Harryn neuvonantaja eikä sitä voi ketään korvata.
Jatkoa odotellessa

-Feliicia
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 4/?
Kirjoitti: Kukkaiskeiju - 23.09.2011 15:28:16
Aaa, tää luku oli jo suuntaa iloisempaan, vaikka taustalla oli suru Lupinista ja Tonksista. Tykkäsin ^^
Harry päätyi taas miettimään näitä asioita yksin, vaikkei nimenomaan pitäisi, ja hautoi sitä sitten sisällään silloinkin kun oma kummipoika tuli kylään - onneksi Ron sai hänet järkiinsä, lienekö nyt sitten saanut jonkinlaista viisautta Hermionelta (Ronin sanoma asia kun on ihan Hermionemainen)
Tästä luvusta tuli vahvasti mieleen Lupin. Ja erityisesti vielä Siriuskin. Kumpikin olivat hienoja miehiä, toivottavasti Harry tajuaa kertoa kummipojalleen myös Siriuksesta, ja sitten tietenkin Harryn pitää olla sekopää kummisetä, joka ostaa sairaanhienoja luutia ja kaikkea. :)
Lainaus
”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Ei hän tietenkään hallitse kykyään vielä – vaikka voitte kyllä uskoa, että minulla oli kestämistä, kun hän näki eräässä valokuvassa isoisoisoisäni, jolla oli valtava nenä, ja päätti kopioida sitä. Ehdin jo pelätä, ettei hänen oma nenänsä enää koskaan palaa takaisin, mutta onneksi hän kyllästyi siihen valtavaan tuulenhalkojaan kahdessa päivässä.”
Haha, Teddyllä on mahtanut olla hauskaa valtavan nenän kanssa :)
Lainaus
”Sinä tiedät että tuo ei ole totta, me kaikki tiedetään että tuo ei ole totta, eikä myöskään Andromeda varmasti ajattele noin. Kaikki ne ihmiset, Harry, he kuolivat Voldemortin takia ja paremman maailman puolesta, mutta eivät sinun vuoksesi... Sinä tiedät sen, Remus sanoi sinulle niin itse. Sinä kerroit.”
Ron puhuu fiksusti.
Lainaus
”Ajattele nyt vaikka Siriusta. Ajattele millainen hän oli sinulle, kuinka paljon hän toi sinun isästäsi takaisin, koska he olivat olleet ystäviä... Sinä voit olla Sirius tuolle pojalle tuolla, Harry, Remus halusi sitä.”
Ron puhuu vielä fiksummin...Sirius oli mahti kummisetä! Kuka nyt ei haluaisi Siriusta kummisedäkseen ;D
Tohon punaseen kohtaan kävis paremmin varmaan haluaisi? Tosin se on ihan makuasia, miten sen ilmaisee...

Lainaus
Harry nyökkäsi, epäröiden, uskaltaisiko kysyä mieltään kalvavan kysymyksen. ”Ja hän ei... Eihän hän ole perinyt Remukselta...?”
”Ei”, Andromeda sanoi lempeästi. ”Ei Teddy ole ihmissusi. Remus oli helpotuksesta suunniltaan kun se selvisi, ja Dora sanoi, että oli koko ajan tiennyt, ettei mitään pelättävää ollut. Vaikka tietysti me kaikki olimme huolissamme.”
Hetken itsekin pelkäsin tätä ja kiireissäni luin eteenpäin, onneksi niin ei käynyt.


Lainaus
Harry katsoi Andromedaa ristiriitaisin tuntein. ”Uskotko sinä todella niin?”

”Minä tiedän niin. Ja tiedäthän sinäkin. Sinunkin vanhempasi ovat aina olleet rinnallasi, eikö totta?”
Harry ajatteli vanhempiaan, äitinsä hymyileviä, itkeviä kasvoja iseeviot-peilissä vuosia sitten, isänsä lempeitä neuvoja hautausmaalla, jolla hän oli taistellut Voldemortia vastaan... Ja yötä, jolloin he olivat kävelleet yhdessä Kielletyn metsän halki. Sirius oli ollut myös siellä.
Just semmoisia viisauksia, mitä vanhemmilta ihmisiltä voi kuulla. Harry, kuuntelepas aina tarkasti Andromedaa, ehkä hän voi kertoa sinulle muitakin kauniita viisauksia!

Lainaus
Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.
Tuli Lupin tosi voimakkaasti mieleen ja uskon Teddystä tulevan yhtä mahtava ja hieno velho.


Hitsi, olin miltei ensimmäinen. Kirjotin niin innokkaasti tätä että aikaki meni enkä ehtinyt ekaksi :D

Taas, aina yhtä innokkaasti minä jaksan odottaa jatkoa... ;)







Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 4/?
Kirjoitti: Grenade - 24.09.2011 16:55:43
Ää, nämä on niin ihania <3 Heti ekassa oli ihana tunnelma, Hermione kiisselinkeittäjänä keittiössä, lapset vierellään. Taitaa tosin kiisseli palaa pohjaan, kun jää katselemaan kuvia.

Heti ekassa "kuvassa" oli jotenkin niin haikea tunnelma ja kaikki muistelivat kuolleita omaisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni. Pidättelin itkua jo tässä vaiheessa. Toisessa kuvassa itkun pidättely onnistui paremmin, koska Seamus ja Neville olivat niin jotenkin ihania ja pienoinen viittaus Luna/Nevilleen, oih. Ja Albuksen kaarti.
Mutta kolmas kuva oli jotain niin surullista :--/ Todella taidokkaasti kirjoitettua kerrontaa ja kuvailua, ja mä oikeesti meinasin ruveta poraamaan. Kaikkien suru oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja George oli niin kammottavan surullinen, että kävi niin sääliksi häntä ja kaikki muutkin olivat niin haavoittuvaisia. En yhtään ihmettele sitä, että olit itsekin itkenyt pari kertaa tuota kirjoittaessasi.
 Neljäs kuva oli myös ihana. Kuinka Harryn sydän lopulta suli Andromedalle ja Teddylle ja menneisyyden tuskat sai väistyä hiukaksi aikaa. Lopetus sai minut hyvin iloiseksi, sillä se viittaa selvästi siihen, että parempia aikoja on tulossa :)
 
Ehkä saamme vielä hääkuvia ja muuta, joka vie tämän surullisuuden mennessään. Todella hyvin kirjoitettuja, enkä voi valita mitään parasta kohtaa lainattavaksi tähän, koska joutuisin lainaamaan melkein kaikkia kohtia. Jään odottamaan innoissani jatkoa.

Kiitos näistä ihanista lukukokemuksista tähän mennessä!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 4/?
Kirjoitti: Meldis - 25.09.2011 00:14:17
Oli ihana osa, iloinen tunnelma, vaikka ehkä pari kyyneltä tirautin tässäkin loppuvaiheessa, kun Harry ja Andromeda puhuivat Remuksesta ja Tonksista.  :) Vauvat ovat niin järkyttävän suloisia, ihan jo tekstissäkin, vaikka ei pienokaista näekään. Heti tuli aww-fiilis, kun Teddyä kuvailtiin.

Lukiessa tajusin myös paremmin, tai ehkä taas, että joo, Harry on Teddyn kummisetä. Se tuntui niin suloiselta. Että Harrylla on jo tuossa vaiheessa kosketus lapsesta huolehtimiseen. Ohh, ja mielikuva Teddystä Harryn sylissä sai hymyn huulile. Iskee taas vauvakuume, pitääpä soittaa serkuntyttö taas käymään...

Aivan ihana osa edelleen, odotan aina innolla seuraavaa kuvaa. ^^ Odotan nytkin!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 4/?
Kirjoitti: Aiqsu - 22.10.2011 02:44:00
Ihan aluksi tahdon osoittaa kaksi suurta anteeksipyyntöä kahden asian puolesta - ensimmäiseksi siitä, etten tähän aikaan yöstä mitenkään kykene pitämään silmiäni auki tarpeeksi kauan, jotta voisin kommentoida kommenttinne läpi. Siispä vain kiitän yhteisesti, annan megaison pusun kaikille ( :-*) ja vakuutan, että kommentteja on taas luettu moneen kertaan ja ne ovat piristäneet mielettömästi.
Toisena luonnollisesti siitä, että osan valmistumisessa on kestänyt niin kauan. Kielsin itseäni nelisen viikkoa sitten kirjoittamasta mitään, sillä jouduin keskittymään kokeisiin - sitten heti perään iskikin blokki, joka on vasta nyt ruvennut helpottamaan. Nyt se osa kuitenkin saadaan uunista ulos, ja se on pitkä ja moniosainen, jos se jotenkin korvaa tätä kamalaa myöhästymistä... Joo. Laadusta en vakuuta mitään, mutta kommentit (ja korjaukset, koska luomissa painmaa enkä jaksanut lukea läpi - jos viitsitte, ilmoitelkaas mahdollisista typoista) ovat enemmän kuin tervetulleita. Älkää myöksään tuomitko mahdollisista asiavirheistä, sillä minä en koskaan ole astunut varpaallanikaan australialaiselle maaperälle.



Viidennen sivun ohuessa valokuvapaperissa näkyi kohouma, ja kun sen käänsi ympäri, selvisi että muodostuman aiheutti postikortti. Se oli aseteltu symmetrisesti sivulle aivan kuten valokuvatkin, valokuvat joita sivulla oli suuri määrä, ja jokaisessa niistä näkyi erikoisia maisemia – kirkkaan oransseja auringonlaskuja turkoosin meren ylle, rannan horisonttiin piirtyviä kenguruita ja naurava ystäväkolmikko maanalaisessa akvaariopubissa. Kortin kuvassa oli pitkä valkohiekkainen merenranta, jota reunustivat kirkkaanvihreät nurmikentät ja käppyräiset, tummat puut, ja keskellä oli kauniilla printillä teksti ”Adelaide, Australia”.

Eräässä kuvista oli suuri, kahvinvärinen hotellirakennus. Oli ilta, tummat varjot risteilivät hotellin sisäpihaa pitkin, ja nuori pariskunta istui sinivetisen uima-altaan reunalla. Punatukkainen mies oli kietonut kätensä naisen ympärille, ja tämä pyöritteli silmiään, kun mies suukotteli hänen hartiaansa aivan valokuvaan sopimattomalla tavalla. Kuvan alla luki:
”10. - 27. päivä heinäkuuta 1998, Ron, Hermione ja Harry australialaisessa hotelli Queenissa.”


Vaikka yö oli pikkuhiljaa muuttumassa sysipimeäksi, uima-altaan turkoosit laineet säilehtivät yhä kuin auringonvalossa. Harry, Ron ja Hermione olivat matkustaneet Australiaan aikaisin samana päivänä, ja vaikka ilmiintyminen ei ollut vienyt kuin hetken, eikä kukaan ollut halkeentunut, raskaiden matkalaukkujen ja monimutkaisten jästikulkuneuvojen vuoksi he olivat päässeet perille vasta illan hämärtäessä. Hotellihuone ei ollut suuri, Harry saisi nukkua varavuoteella parisängyn jalkopäässä, mutta ahdas huonejärjestely sopi paremmin heidän budjettiinsa. Tai tarkalleen ottaen Ronin budjettiin, mutta tahdikkaina Harry ja Hermione olivat ilmoittaneet, että heidän oli korkea aika alkaa säästää opiskelua varten niin paljon kuin kykenivät. Huoneessa oleva televisio ja kahvinkeitin olivat kiinnostaneet Ronia suunnattomasti, mutta kun tämä oli puoli tuntia surffaillut maksullisilla tv-kanavilla ja ihmetellyt, miksi ohjelmien ihmiset puhuivat vain toisilleen eivätkä lainkaan hänelle, Hermione oli nykäissyt kaukosäätimen hänen kädestään. Nyt kolmikko istui uima-altaalla hotellin hiljentyneellä pihalla, jonka rauhaa rikkoi vain sisältä kantautuva karaokelaulu. Altaan reuna oli korkea, ja vain Ronin varpaat ylettyivät koskettamaan veden pintaa.

”Hiljaista”, Hermione totesi, kun kukaan ei ollut pitkään aikaan sanonut mitään. Tähtitaivas oli kirkas heidän yllään sametinvärisellä taivaalla, ja Harry oli unohtunut katselemaan tähtikuvioita onnellisena siitä, ettei koskaan ollut kunnolla oppinut, miten niistä luettiin huomisen vaaroja. Hermionen ääni hätkähdytti hänet takaisin maan pinnalle. ”No, miltä nyt tuntuu, Harry? Sinähän et ole koskaan ollut ulkomailla.”

Harry kohautti harteitaan. ”En tiedä... Me ollaan oltu aika monissa oudoissa paikoissa viime aikoina, vai mitä sanotte? Vaikka on tietysti kiva, kun on lämmin. Ja nuo puut tuoksuvat hyvältä.”

”Ne ovat eukalyptuspuita”, Hermione ilmoitti, tavalliseen tapaansa kuulostaen tietokirjan nielaisseelta. Ron pyöräytti hiukan silmiään, mutta poikien helpotukseksi Hermione ei jatkanut vaan tyytyi katselemaan edessä avartuvien korkeiden rakennusten takana tummuvaa maisemaa. Harry tiesi, että Hermionen hiljentymisen syy tuskin oli se, että tämä tahtoi loman kunniaksi lepuuttaa aivojaan – ei, vaan kuten Harryn ja Roninkin, Hermionen mielessä pyörivät heidän matkansa syyt ja se, mitä huomenna tapahtuisi.

Hetken kuluttua Hermione avasi suunsa, todistaen Harryn epäilyksen oikeaksi. ”Kun me mennään huomenna... Mitä jos me ei löydetä heitä? Ja mitä jos minä en osaa sitä loitsua? Mitä jos jokin menee pieleen?”

”Me ollaan käyty tämä keskustelu ainakin viisi kertaa”, Ron sanoi kärsivällisesti. Hänen ilmeensä kieli, että myös hän oli arvannut Hermionen mietteet ennen kuin tyttö edes sanoi niitä ääneen. ”Me jäljitettiin kaikki hirnyrkit, joten minä luulen, että kahden jästin löytäminen voi jotenkin onnistua – vai mitä sanot, Harry?”

”Ja sinä olet paras loitsuissa”, Harry lisäsi katsoen Hermionea silmiin. ”Unhoituksen vastakirouksenhan pitäisi olla paljon helpompi, tai siis, eiväthän ne voi menettää muistiaan, kun ne eivät muutenkaan muista mitään -”

Hermionen alahuuli vapisi, ja Ron yskähti äänekkäästi, jotta Harry tajusi lopettaa puhumisen. Ron sipaisi Hermionen poskea kevyesti kädellään, ja tämä huokaisi syvään, ääni väristen.

”Minä vain...” Hermione hikkasi ja puri huultaan, katsoen Ronia anovasti silmiin. ”Me ollaan jo menetetty niin paljon... Harryn vanhemmat ovat k-kuolleet ja Fred on... Ja minä en ole menettänyt ketään, enkä voi olla miettimättä, kuinka e-epäreilua se on...”

Harrysta tuntui siltä kuin suuri pala olisi juuttunut hänen kurkkuunsa, eikä hän osannut sanoa Hermionelle mitään. Ron kuitenkin katsoi tytöä yhä, kasvoillaan se sotaisa, katkera ilme, jonka Fredistä puhuminen sai nykyään aikaan. Kun hän puhui, hänen äänensä tärisi rajusti.

”Sinä et ajattele noin”, hän tokaisi Hermionelle ja katsoi tätä melkein vihaisena. ”Koska me ollaan tässä yhdessä, ja jokainen, joka me on menetetty matkan varrella, me on menetetty yhdessä. Onko selvä? Luuletko sinä, että minä ja Harry halutaan, että sinäkin menetät jonkun, ihan vain että se olisi reilua? Koska se ei ole reilua – kukaan ei ansaitse sitä, kukaan heistä ei ansainnut mennä pois eikä me ansaittu menettää heitä, niin vain kävi. Mutta niin ei käy huomenna.”

Kyyneleet valuivat Hermionen kasvoilla, ja myös Ronin silmät kiiltelivät hämärässä. Harry oli painanut päänsä ja katseli uima-altaan pohjan sinisiä laattoja. Hermione tarttui Ronin käteen.

”Minä olen pahoillani”, Hermione kuiskasi. ”He ovat kaikki mitä minulla on teidän lisäksi. Ja kaikki, mitä on tapahtunut – Ron, sinä lähdit, enkä minä tiennyt... Ja me molemmat luultiin, että Harry on kuollut... Ja Malfoyn kartanossa, silloin kun Bellatrix kidutti m-minua... Minä luulin, etten näkisi teitä enää, enkä vieläkään aina usko, että me ollaan turvassa...”

Ron kietoi kätensä tiukasti Hermionen ympärille ja veti tämän syliinsä, ja Hermione käpertyi vasten hänen rintaansa. Ron sulki silmänsä ja suuteli häntä otsalle, ja kun hän puhui jälleen, hänen äänensä oli tukkoinen, mutta ei enää vihainen. ”Me ei olla menossa mihinkään. Minä en anna kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa enää koskaan, Hermione, minä rakastan sinua.”

Harrysta alkoi pikku hiljaa tuntua, että hänen ei olisi kuulunut olla paikalla – hän oli kyllä tiennyt, että Ron rakasti Hermionea, ja myös sen, että Hermione rakasti Ronia, ja hän arveli tienneensä sen pitempään kuin kumpikaan heistä. Hän ei kuitenkaan uskonut Ronin koskaan sanoneen sitä Hermionelle ääneen, ja nyt hän tunsi olonsa yhtä aikaa vaivaantuneeksi ja yksinäiseksi. Hermione ei kuitenkaan sanonut mitään – kenties hänen katseensa sanoi Ronille kaiken tarvittavan, tai sitten hän ei tahtonut ruveta hempeilemään Harryn kuullen.

”Harry, tule tänne”, Hermione sanoi, ja Harry kohotti yllättäneenä katseensa. Ronin kädet olivat Hermionen vyötäisillä, mutta he eivät syleilleen toisiaan enää. Hermione ojensi käsiään Harrya kohti ja hymyili yhä hiukan itkuisesti. ”Minä haluan, että sinäkin sanot kaiken olevan hyvin.”

”Kaikki on hyvin”, Harry sanoi, ja hänen äänensä oli paljon kepeämpi ja varmempi, kuin mitä hän olisi odottanut. Hän meni ystäviensä luo ja halasi Hermionea, ja myös Ron tarttui toisella kädellään tiukasti hänen hartiaansa. Hermione oli oikeassa, ennen niin tuttu turvallisuuden tunne oli kadonnut samaan aikaan kun Dumbledoren ruumis oli syttynyt liekkeihin ja muuttunut valkeaksi arkuksi. Ja kuitenkin, kun he istuivat yhdessä uima-altaan reunalla, Harry tiesi, että se tulisi vielä takaisin. He saisivat kaiken sen takaisin.



Sivun toisessa kuvassa ei ollut maisemia – kolme ihmistä istui rinnakkain kukkien piirittämällä puistonpenkillä, kiharatukkainen tyttö keskellä, ja hänen vanhempiensa kädet tiukasti ympärillään. Tyttö hymyili leveästi, ja hänen äitinsä kurottautui suukottamaan hänen poskeaan – mies, jonka silmät olivat samaa ruskean sävyä kuin tytön, näytti hiukan hämmentyneeltä mutta nauroi yhtä kaikki iloisena. Kuvan teksti kertoi:
”Grangerin perhe Adelaide Botanic Gardenissa 13.7.1998.”


Kirkas keskipäivän aurinko raidoitti rantakatua, kun Harry, Hermione ja Ron poistuivat hotellistaan seuraavana päivänä ja suuntasivat kohti määränpäätään. Hermione oli viettänyt koko aamun selaillen vanhoja loitsukirjojaan alusta loppuun (”kukaan muu kuin Hermione ei ottaisi vanhoja koulukirjojaan mukaan ulkomaille”, Ron oli huokaillut. ”Minä viskasin omani takkaan sillä sekunnilla, kun tajusin ettei me mennä takaisin kouluun enää...”), yrittäen löytää mahdollisia vinkkejä siihen, miten unhoituskirouksenpurkuloitsu toimisi mahdollisimman tehokkaasti. Lopulta Ron oli nykäissyt Loitsujen käsikirja viitosen tytön käsistä ja lukinnut sen huoneen kassakaappiin – miten Ron velhosyntyisenä oli osannut käyttää sen lukitussysteemiä, sitä sen paremmin Harry kuin Hermionekaan ei tiennyt, mutta tämä oli hymyillyt omahyväisenä ja kieltäytynyt paljastamasta numeroyhdistelmää.

”Mahtaakohan täällä asua velhoja?” Harry mietti, kun he tallustelivat sileää asfalttitietä ja heitä vastaan käveli kolme nuorta tyttöä, jotka puhuivat hauskalla aksentilla ja nauroivat jollekin. Hermione avasi suunsa, mutta Ron ehti vastata ensin.

”Ainakin Sydneyssä meitä on roppakaupalla, koska Australian taikakoulu sijaitsee jossain sen lähellä”, Ron ilmoitti, ja Hermione katsoi häntä hämmästyneenä.

”Mistä sinä sen tiesit?” tyttö tiedusteli epäileväisen näköisenä.

”Kyllä minäkin joskus luen”, Ron sanoi hiukan loukkaantuneesti. Hermione kohotti kulmiaan, mutta antoi olla. Myöskään Harry ei ollut ihan heti valmis uskomaan Ronia, ja hetken kuluttua tämä kumartuikin salaliittolaisen elkein hänen puoleensa ja kuiskasi: ”Isä mainitsi siitä joskus – joku kansainvälisen taikayhteistyön osastolta lähti Syndneyyn, kun taikaministeriö halusi houkutella australialaisia velho-opiskelijoita Englantiin töihin...”

Harry virnisti Ronille, ja hetken he kävelivät vaiti – Hermione viittasi heidät kääntymään pienemmälle puistopolulle, joka pian sukelsi lähemmäs kaupunkia ja johdatti heidät kauniille omakotitaloalueelle. Hermionella oli käsissään paperilappu, jolle hän oli kirjannut vanhempiensa uuden osoitteen, joka hänen oli jotenkin onnistunut onkia selville, ja hän vilkuili lakkaamatta tienviittoja. Ron yritti auttaa, mutta hän piteli kaupungin karttaa käsissään väärin päin. Lopulta hän yritti saada kartan näyttämään, missä päin sitä he liikkuivat, mutta taika sai paperin syttymään tuleen.

”Ääh, Ron!” Hermione puhahti ja kiskaisi tämän hihasta eräälle sivukujalle, missä hän veti taikasauvansa esiin ja suihkutti vettä pahasti mustuneelle kartalle.

”Minä vain ajattelin, että kuinka vaikeaa se voi olla”, Ron selitti Harrylle, ”tai siis, kun sinun isäsi ja hänen kaverinsa tekivät kelmien kartan joskus 15-vuotiaina.”

”Ja päätit sitten kokeilla keskellä jästien asuttamaa kaupunkia?” Hermione kysyi happamasti, kun he palasivat kartattomina takaisin omakotitaloalueen ympäröimää kävelykatua. Ron näytti vähän nololta.
Puolta tuntia ja montaa käännöstä väärään suuntaan myöhemmin he saapuivat lyhyelle, leveälle kadulle, jonka varret olivat täynnä identtisiä, kaksikerroksisia omakotitaloja. Niiden seinät hehkuivat puhtaanvalkoisina, eikä yhteenkään piha-aitaan ollut maalattu graffiteja – puutarhat olivat reheviä ja tuoksuivat huumaavilta. Heinäkuisessa helteessä alue oli niin kuvankaunis, että hetkeksi kolmikko seisahtui tien päähän ihailemaan maisemaa.

”Vau”, Harry sanoi. ”Sinun vanhemmillasi on hyvä maku. Mikä se talon numero taas olikaan?”

”Kuusitoista... Tuolla puolella tietä”, Hermione sanoi ja viittasi heidät ylittämään kadun. He kulkivat aitojen viertä, ja Ron pisimpänä kurotteli niiden yli ja kertoi heille talon numerot – neljä, kahdeksan – kaksitoista, neljätoista – ja lopulta kuusitoista. Hermione veti syvään henkeä ja tarttui heitä kumpaakin kädestä, ennen kuin he avasivat portin ja kävelivät puutarhalaattoja pitkin vihreäksi maalatulle ovelle.

”Mitä minä sanon?” Hermione kysyi äkkiä, ja kääntyi katsomaan Harrya. ”He eivät tunne meitä – meillä pitää olla peitetarina tai jotain...”

”Jos... Jos vaan yksinkertaisesti tainnutetaan heidät?” Harry ehdotti varovasti. Ron pudisti päätään toruvasti, mutta Hermione ei näyttänyt kauhistuvan. Hän mietti hetken kulmat kurtussa, ja nyökkäsi.

”Ei siitä tule muuten mitään”, Hermione sanoi vastaukseksi Ronin yllättyneelle ilmeelle. Hän epäröi vielä hetken, mutta painoi sitten sormensa ovikellolle. Heleä kilinä kaikui talossa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hermione soitti ovikelloa yhä uudelleen.

”Ei siellä olla kotona”, kuului huikkaus jostakin puutarhan perältä. Huutelija oli vanha, pyöreä nainen, joka katseli heitä viereisen talon puutarhasta. ”Wilkinsit lähtivät jo aikaisin ostoksille – Monica sanoi, että uudet verhot eivät olisi pahitteeksi.”

Hermione vilkaisi Harry ja Ronia hermostuneena, mutta kääntyi sitten takaisin naapurin rouvan puoleen. ”Tiedättekö te, mihin he menivät?”

”Enpä ole varma, kultaseni”, nainen sanoi. ”Paikka, jossa heillä on tapana käydä, on Rundle Mall. Vaikka voi toki olla, että he ovat menneet tänään muualle.”

Hermione kiitti, ja he palasivat portille ja alkoivat maleksia tietä samaan suuntaan kuin mistä olivat tulleetkin. Hermione näytti vaipuneen epätoivoon. ”On meidän pakko ainakin kokeilla... Mutta siellä on yli tuhat kauppaa. Me ei ikinä löydetä heitä siitä ihmisvilinästä.”

”Sitten me tullaan illalla takaisin tänne”, Harry sanoi hermostumatta. ”Voidaan me ainakin yrittää löytää heidät sieltä, ei meillä parempaakaan tekemistä ole.”

Ron yskäisi kevyesti, kasvoillaan ilme, joka sanoi hyvin selvästi, että Adelaiden hiekkaranta kutsui häntä huomattavasti äänekkäämmin kuin hikinen, valtava kauppakeskus. Hän ei kuitenkaan protestoinut ääneen, vaan Hermionen johdolla kolmikko kulki kaupungin läpi kohti valtavaa ostosparatiisia.
Kiiltävät, kuumuutta hohkaavat autot olivat miehittäneet parkkialueen viimeistä ruutua myöten, ja ihmiset kahlasivat autojen seassa työntäen edellään suuria ostoskärryjä. Ostoskeskuksen ovensuussa norkoili nuoria, jotka näpyttelivät puhelimiaan ja huudattivat musiikkia suurista stereoista. Ron vilkuili heidän suuntaansa oudoksuen, mutta mitään sanomatta hän kahlasi Harryn ja Hermionen perässä sisään laajoista liukuovista.

”Oho”, Harry sanoi ja katseli ympärilleen. Tiuhan, kiireisesti virtaavan ihmismeren läpi he näkivät satoja kylttejä, jotka ilmoittivat eri kauppojen sijainnista – vaatekaupat, huonekaluliikkeet, ravintolat ja luontaistuotemyymälät kuhisivat väkeä ja pelkkä hälinän katseleminen sai kolmikon mielialan laskemaan hiukan. Jos heidän vaivoin onnistui pysyä yhdessä ihmisvirran johdattaessa heitä eri suuntiin, kuinka he koskaan löytäisivät Hermionen vanhemmat?

”Meidän täytyy vain olla johdonmukaisia”, Hermione sanoi hiukan epätoivoisen näköisenä ja haravoi ympäristöä katsellaan. ”Se rouva sanoi heidän menneen verho-ostoksille, joten – varmaankin kangaskauppa?”

”Aloitetaan sieltä”, Harry nyökkäsi, ”mutta myös huonekaluliikkeissä on joskus verhoja...”

Kymmenen minuutin kuluttua heidän oli onnistunut löytää kauppakeskuksen infopiste, josta he nappasivat mukaansa yksityiskohtaisen kartan liikkeiden sijainnista. Valitettavasti verhokankaita myyviä liikkeitä oli valtavasti, suurista, maailmanlaajuisista huonekalumyymälöistä paikallisiin käsityöpuoteihin. Lopulta he päätyivät aloittamaan lähimmästä, keskikokoisesta kangaskaupasta aivan kulman takana.
Kassajono ylettyi aina kaupan ovelle asti, mutta vaikka Harry, Ron ja Hermione pujottelivat kauniisti kirjottujen tyynynpäällysten, paksujen peittojen ja silkkiverhokankaiden seassa pitkän aikaa tähyillen silmä kovana ympärilleen, herra ja rouva Grangeria ei näkynyt asiakkaiden joukossa. Lopulta he luovuttivat sen kaupan suhteen, ja kävelivät seuraavaan, ja kun sekin paljastui hukkareissuksi, he jatkoivat eteenpäin.

”Minä vain tässä mietin”, Hermione läähätti, kun he riensivät seitsemänteen kauppaan, ”että jos he ovat muuttaneet ulkonäköään – käyneet kampaajalla tai jotain – ja me ei siksi tunnisteta heitä.”

”Älä ala tuohon”, Ron varoitti heti, ”me ei ruveta käymään kauppoja uudelleen läpi ja katsomaan tarkemmin. Me tunnistetaan heidät kyllä, sitten kun me löydetään heidät.”

Mutta Grangerit eivät löytyneet China Furniture Square – nimisestä liikkeestä, eivätkä Lincraftista, eivät Karma Livingistä... Kolmen tunnin tauottoman, loputtoman ihmismeressä kahlaamisen jälkeen he laahustivat jalat pakottaen ulos Spotlight-kangaskaupasta ja Hermione lysähti puupenkille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

”Muistatteko kun me siellä Deanin metsässä kaivattiin ihmisten seuraa?” Ron kysyi ja istahti Hermionen viereen. Harry ja Hermione katsoivat häntä kummissaan. ”Olen muuttanut mieleni. En halua enää nähdä yhtäkään pehulimeen kiljuvaa hyypiötä.”

”Puhelimeen, Ron”, Hermione korjasi nauraen väsyneesti ja kaiveli helmilaukkuaan. ”Täällä jossain vesipullo…”

Hermionen etsintä kuitenkin keskeytyi, kun Harry tarrasi äkkiä kiinni hänen käsivarteensa. Hermione kohotti nopeasti katseensa. ”Mitä nyt, Harry?”

”Tuolla!” Harry huudahti ja osoitti erääseen kahvilaan, joka sijaitsi muutaman kaupan päässä samalla ostoskadulla. Hermione veti kiivaasti henkeä ja yritti kurkotella kaulaansa väkijoukon yli, ja Ron näytti puulla päähän lyödyltä. Hetken kuluttua toisetkin paikansivat tummatukkaisen naisen, joka jonotti kassalle kahvikuppi oikeassa ja lompakko vasemmassa kädessään, ja miehen, joka puheli naiselle hymyillen ja valitsi sämpylää myyntiskistä.

”Hyvänen aika”, Hermione sopersi. ”Äiti ja isä… Mutta eihän me millään voida loitsia heitä tuolla, jästejä on joka puolella!”

Harry mietti vaihtoehtoja kuumeisesti, mutta Ron kohautti harteitaan kuin asia olisi itsestään selvä. ”Harry voi komennuttaa heidät – sinä olet tehnyt sen ennenkin, voit ihan hyvin…”

”Ron!” Hermione tiuskaisi vihaisesti ja mulkaisi Ronia. ”Harry ei varmasti loitsi anteeksiantamatonta kirousta minun vanhempiini! Ja sitä paitsi, se on laiton.”

”Ei se sinua Irvetassa haitannut”, Ron mutisi, mutta hyvin hiljaa. Harry puolestaan oli hyvin iloinen, sillä hänen ei tosiaan tehnyt mieli tehdä anteeksiantamatonta kirousta enää koskaan. Kaikki kolme istuivat hiljaa, pohtien, mikä olisi paras keino houkutella Grangerit väettömälle alueelle. Kenenkään ei tehnyt mieli odotella pariskunnan ostosreissun päättymistä.

”Minulla on vähän perulaista pimeyspulveria taskussa”, Ron sanoi hetken kuluttua. ”Mitä jos vain laitetaan paikka pimeäksi ja taiotaan, ei kukaan ehdi tajuta mitä tapahtui.”

”Et voi olla tosissasi”, sanoi Hermione, joka oli hermostuneena hyvin altis suuttumaan. ”Ensinnäkin pimeässä on vähän paha loitsia kun ei kerran näe mitään, voisin osua keneen tahansa – enkä minä tiedä vieläkään, osaanko loitsia sitä kunnolla. Ja valtavan ostoskeskuksen pimentäminen ei kuulosta muutenkaan kovin helpolta ratkaisulta.”

Harry haroi tukkaansa hajamielisenä ja silmäili Grangereita, jotka olivat saaneet ostoksensa maksettua ja asettuivat nyt kahvilan pöytään syömään. ”Me voitaisiin teeskennellä kaupan myyjiä ja tarjota tuote-esittelyä jostakin… Tai sanoa, että he tiputtivat avaimensa, tai jotain.”

Jokin Harryn sanoissa ilmeisesti sai Hermionen tajuamaan jotakin, sillä tämä kiljaisi innoissaan. ”Juuri niin. Avaimet, Harry! Heidän autonsa, se on parkkipaikalla, me voidaan sanoa, että se on pysäköity väärin!”

”Oletko sinä varma, että heillä on auto?” Ron tiedusteli otsa rypyssä.

”Kyllä minä luulen niin”, Hermione nyökkäsi. ”Heidän talossaan on autotalli, enkä usko heidän lähteneen linja-autolla ostoksille, heidän pitää saada tavarat vietyä kotiin.”

Niin he sopivat, että turvautuisivat autotarinaan, ja jos Grangerit kieltäisivät omistavansa auton, he pyytäisivät näitä joka tapauksessa tulemaan infopisteelle asian selvittämiseksi. He odottivat, että Hermionen isä sai sämpylänsä syötyä, ja sitten Hermione riensi kulman taakse pienelle käytävälle, joka johti tyhjään aulatilaan. Aulassa oli ovet kolmeen vessaan ja yhteen siivouskomeroon, ja heidän täytyi vain toivoa, ettei kukaan sattuisi paikalle juuri silloin. Harry ja Ron vetivät syvään henkeä, röyhistävät rintaansa yrittäen näyttää mahdollisimman vakuuttavilta ja marssivat herra ja rouva Grangerin luo.

”Anteeksi”, Harry sanoi kovalla äänellä herra Grangerille, joka parhaillaan teki vaimonsa kanssa lähtöä kahvilasta. Tämä hymyili Harrylle hiukan hämmentyneenä.

”Niin?”

”Meillä on ollut hiukan pysäköintivaikeuksia tänään, ja halusin vain kysyä, onko teidän autonne pysäköity parkkipaikalle?” Harry tiedusteli, ja hänen sydämensä hakkasi lujaa. Herra Granger vilkaisi vaimoaan yllättyneenä.

”Kyllä – onhan se”, herra Granger vastasi. ”Parkkeerasimme ihan A-sisäänkäynnin lähelle, automme on musta Mazda.”

”Siinä tapauksessa pyytäisin teitä tulemaan mukaani infopisteelle”, Harry sanoi suunnattoman helpottuneena. ”Autonne täytyy siirtää, ja me voimme – öh – pyytää jotakuta siirtämään sen puolestanne. Joka tapauksessa teidän pitää tulla mukaani.”

Grangerit näyttivät yhä hyvin hämmentyneiltä, mutta suosiolla he ottivat ostoskassinsa tuoleiltaan ja lähtivät kävelemään Harryn ja Ronin perässä poispäin kahvilasta. Harry toivoi hartaasti, ettei aukiolla olisi ketään, sillä muuten he joutuisivat selittelemään.
Hermionen piilopaikassa ei ollut ketään muuta kuin tämä itse – Hermione oli istuutunut penkille ja selasi siinä kärsineen näköistä naistenlehteä, selvästi lainkaan huomaamatta että se oli väärin päin. Harryn ja Ronin tullessa paikalle Grangereiden kanssa hän pomppasi pystyyn. Valitettavasti juuri silloin läheisen vessan ovelta alkoi kuulua äänekästä koputusta ja huutoa. Harry vilkaisi taakseen – Hermionen vanhemmat olivat aivan hänen perässään, ja hän yritti katseellaan viittoa Hermionea taikomaan nyt – mutta tämä näytti jähmettyneen paikalleen.

”Mitä ihmettä…?” herra Granger sanoi ällistyneenä, katsoen pysähtyneisiin Harryyn ja Roniin ja sitten vessan ovelle, jota selvästi taottiin kuin viimeistä päivää. Mekkala voimistui, ja Harry veti syvään henkeä ja vilkaisi Roniin, joka nyökkäsi. Yhdellä nopealla liikkeellä molemmat vetivät taikasauvansa esiin ja huusivat ”Tainnutu!”

”Liiku, Ron, ohikulkijat näkevät – siivouskomeroon!” Harry huusi ja ryntäsi ottamaan kiinni herra Grangerin jaloista. Ron lähti samaten raahaamaan Hermionen äitiä kohti siivouskomeron ovea, ja Hermionekin tajusi vihdoin lähteä liikkeelle – hän loitsi komeron oven auki ja yhteisellä ponnistuksella he työnsivät uhrinsa sisään niin hellästi kuin saattoivat. Hermione loikkasi äitinsä yli, ja Ron seurasi häntä, ja Harry veti oven perässään kiinni.

”Mitä Merlinin nimessä sinä teit sille vessan ovelle?” Ron älähti Hermionelle.

”Minä – minä lukitsin sen”, Hermione sopersi ja katseli isäänsä, joka makasi nenä huolestuttavan lähellä likaista, leveää moppia.

”Etkä yhtään ajatellut, että se huuto kuuluu uloskin?” Ron sanoi epäuskoisena.

”No on se parempi, kuin että he olisivat pöllähtäneet sieltä ulos, kun äiti ja isä makaavat tajuttomina keskellä lattiaa!” Hermione väitti vastaan. ”Enkä edes tiennyt, että siellä oli joku, halusin vain olla varma…”

”Olet oikeassa”, Harry sanoi nopeasti. ”Hermione, tee se nyt, niin päästään pois täältä. En ole koskaan tykännyt komeroista, kun ottaa huomioon, että asuin sellaisessa kymmenen vuotta.”

Hermione katsoi vanhempiinsa surkeana, ja veti taikasauvansa esiin. ”Mitä jos jokin menee pieleen?”

”Mietitään sitä sitten”, Harry sanoi vakaasti. ”He eivät pääse täältä mihinkään, ja me voidaan hoitaa heidät Lontooseen – Pyhässä Mungossa ollaan hyviä loitsimaan mieliä kuntoon, ja ministeriöllä on unhoituttajavirastot ja kaikki. Sinun ei tarvitse kuin yrittää parhaasi, okei?”

”Sinä pystyt siihen kyllä”, Ronkin kannusti ja silmäili Hermionen sauvaa huolestuneena.

Hermione nielaisi syvään, ja sitten hän suuntasi sauvan äitinsä kasvoihin. Hän lausui loitsun hiljaisella äänellä ja pyöräytti taikasauvaansa vastapäivään. Sauvasta purkautui hopeista ainetta, jonka Harry kokeneena ajatusseulan käyttäjänä tunnisti rouva Grangerin ajatuksiksi. Läpikuultavan kaasumainen neste – tai nestemäinen kaasu – kellui hitaasti kohti Hermionen äitiä, ja valaisi komeron seinät hopeaisella hehkullaan. Sitten ajatukset kohtasivat rouva Grangerin ohimon ja imeytyivät siitä läpi jälkiä jättämättä. Hermione katsoi Harrya ja Ronia säikähtäneen näköisenä.

”Hyvä”, Harry sanoi hiljaa, rauhallisella äänellä. ”Vielä uudelleen.”

Hermione pyöräytti sauvaansa uudelleen, tähdäten tällä kertaa isäänsä, ja toinen ajatusvana leijui ääneti herra Grangerin mieleen. Hermione näytti vieläkin hyvin hermostuneelta, mutta Harry oli varma, että loitsu oli onnistunut, eikä Ronkaan vaikuttanut epäileväiseltä.

”Okei, kokeillaan”, Harry sanoi ja katsoi Hermionea, joka puri huultaan. ”Kolmannella, Ron. Yksi, kaksi, kolme – Herpaannu.”

Vastakiroukset osuivat yhtäaikaisesti Hermionen vanhempiin, ja hetkeen ei tapahtunut mitään – sitten Hermionen äidin luomet alkoivat väristä ja tämä avasi hitaasti silmänsä. Herra Granger seurasi pian esimerkkiä, ja molemmat näyttivät pöllämystyneiltä. Harry, Ron ja Hermione tarkkailivat heitä sydän pamppaillen.

”M-mitä tapahtui?” rouva Granger ihmetteli. ”Miksi me olemme – mikä tämä paikka on?”

”Äiti?” Hermione kysyi pelokkaan kuuloisena. Hänen vanhempansa kääntyivät heti hänen äänensä suuntaan – pienen hetken he vain tuijottivat, ja sitten rouva Granger nousi jaloilleen.

”Hermione!” hän sanoi yllättyneenä. ”Mikä tämä paikka on, kultaseni? Missä me olemme?”
Hermione ei selvästikään pystynyt vastaamaan – kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän ojensi kätensä äitiään kohti. ”Äiti! Minä – minä luulin…”

Rouva Granger kietoi kätensä Hermionen ympärille ja myös herra Granger meni silittelemään tyttärensä hiuksia. Molemmat näyttivät entistä hämmästyneemmiltä. Pian herra Grangerin katse osui Roniin ja Harryyn.

”Kas, päivää!” herra Granger tervehti. ”Me olemmekin tavanneet – Harry Potter ja Ron Weasley, te käytte myös Tylypahkaa! Hermione puhuu teistä alituiseen.”

”Hienoa että muistatte, herra Granger”, Harry sanoi sydämensä pohjasta ja kätteli herra Grangeria hymyillen. Ron virnisti hänelle ja puristi myös Hermionen isän kättä. Hermione syleili yhä äitiään, joka hymyili nyt myös hänen olkansa yli pojille.

”Hermione-kulta?” herra Granger puhutteli tytärtään varovaisesti. ”Mikä on vialla?”

Hermione päästi irti äidistään ja pyyhki kyyneliä poskiltaan, katsoen isäänsä silmiin. ”Isä – minun täytyy kertoa teille jotain. Te varmaan huomasitte, ettette ole kotona – itse asiassa kukaan meistä ei ole ollut kotona pitkään aikaan, eikä me olla oltu koulussa…”

Harry ja Ron nojailivat seinään ja katselivat Hermionen kiemurtelua, kun tämä selitti koko tarinan juurta jaksaen vanhemmilleen. Hermione kertoi Dumbledoren Harrylle jättämästä tehtävästä, heidän etsintäretkistään ja Tylypahkan taistelusta, mutta silotteli yksityiskohtia hiukan eikä esimerkiksi maininnut mitään Malfoyn kartanossa tapahtuneesta kidutuksesta. Ron nykäisi Harrya hihasta.

”Tämä on outoa”, Ron sihisi Harrylle. ”Tapaan tyttöystäväni vanhemmat. Siivouskomerossa.”

”Sinä olet tavannut heidät vaikka kuinka monta kertaa”, Harry kuiskasi huvittuneena takaisin. Taustalla Hermionen vanhemmat huudahtelivat kauhuissaan – Hermione oli juuri kertonut, miten Hagrid oli kantanut kuollutta teeskentelevän Harryn metsästä.

”Joo, mutta ei hän silloin ollut tyttöystäväni”, Ron mutisi. Hermione jätti tarinassa viimeiseksi sen osan, että hän oli joutunut muuntamaan vanhempiensa muisteja ja sen, että he olivat parhaillaan Australiassa, kauppakeskuksen siivouskomerossa.

”Hermione!” herra Granger huudahti ällistyneenä. ”Miten sinä – miksi sinä niin teit? Olisit voinut vain pyytää, me olisimme voineet auttaa –”

Hermione pudisti päätään. ”Ei kukaan muu voinut auttaa kuin minä ja Ron, isä, Harryn täytyi tehdä se yksin. Teidän oli pakko mennä piiloon – myös Ronin perhe oli piilossa, ja mekin oltiin tosi pitkään piilossa. Ettekä te voineet muistaa mitään, sillä jos te olisitte tienneet, tiedät-kai-kenen kannattajat olisivat voineet onkia teiltä tietoja. Uskokaa pois, he olisivat pystyneet siihen.”

Hermionen äiti pyöritteli päätään hiukan tyrmistyneenä. ”Vaarallisia taikoja ja kidnappausjengejä ja jättiläiskäärmeitä ja minun pikkutyttöni joutuu suojelemaan meitä siltä kaikelta. Uskomatonta.”

”Älä sano noin”, Hermione sanoi, ja hänen hymynsä vapisi hiukan. ”Se on ohi nyt, ja minä puhun meidän kaikkien puolesta kun sanon, että se on parempi unohtaa.”

Herra ja rouva Granger vilkaisivat toisiinsa, ja sitten herra Granger hymyili tyttärelleen alistuvasti. ”Hyvä on. Mutta minun täytyy varmaan takavarikoida taikasauvasi vähäksi aikaa, kun pääsemme kotiin.”

Hermione nauroi aitoa, onnellista naurua, ja hänen isänsä kietoi kätensä hänen harteilleen. Ron riensi avaamaan siivouskomeron oven, sanoi ”teidän jälkeenne” rouva Grangerille ja hymyili parasta mielistelyhymyään. Harry yritti kovasti olla purskahtamatta nauruun, ja yhdessä kaikki viisi poistuivat komerosta. Juuri silloin eräs henkilökunnan t-paitaan sonnustautunut siivooja astui ulos vessasta ja toljotti heitä kummissaan. Harry heilautti komeron oven kiinni ja iski siivoojalle silmää.



Sivun alin kuva esitti postikortin tavoin rantaa, jonka takana aaltoili punertava vedenpinta, jonka laskeva aurinko värjäsi. Kuvassa bikineihin pukeutunut tyttö juoksi kuvasta ulos ja takaisin, ja hänen mustatukkainen, silmälasipäinen ystävänsä jahtasi häntä suihkuttaen jääkylmää vettä taikasauvansa päästä. Samettinen hiekka pöllysi heidän jaloissaan ja nauru kaikui ulapalle asti. Tekstissä kuvan alla luki:
”Hyvästit Australialle, 26. päivä vuoden 1998 heinäkuuta.”


Harry katseli tyytyväisenä värjäytyvää taivasta tummien lasiensa takaa. Hermione oli löytänyt eräästä mukaan kantamasta kirjasta kätevän loitsun, jolla silmälasit sai muutettua aurinkolaseiksi, ja nyt Harry lekotteli onnellisena pehmeällä hiekalla joutumatta kärsimään häikäisevästä paisteesta. Hän joutui kuitenkin pian toteamaan, että kaikista häiriötekijöistä ei päässyt eroon yhtä helposti, kun joku heitti häntä rantapallolla päähän – jälleen kerran.

”Kasva aikuiseksi, Ron!” Harry mumisi ja raotti toista silmäänsä. Ron virnuili viattoman näköisenä ja Hermione kikatti hänen vieressään. Oli heidän viimeinen kokonainen päivänsä Adelaidessa – varhain seuraavana aamuna heidän lentokoneensa koukkaisi ilmaan lentokentältä ja kiidättäisi heidät takaisin kotiin. Pitkän suostuttelun jälkeen myös Ron oli suostunut ”astumaan siihen muovista tehtyyn hevoskotkaan, jota lennetään”, joten he kaikki saattoivat palata Englantiin yhdessä Hermionen vanhempien kanssa. Tänään he olivat kuitenkin jättäneet Grangerit hotellille ja suunnanneet jo aikaisin rannalle, missä oli kulunut nopeasti koko päivä. Harryn ihoa poltteli joka puolelta, mutta hän tahtoi nauttia lämmöstä ja sateettomuudesta niin kauan kuin saattoi ja murehtia palanutta ihoa sitten myöhemmin. Ja varmasti Hermione tai rouva Weasley tietäisi nopean parannuksen siihenkin.

Hermione istahti hiekalle Harryn viereen niin, että hiekka pölähti. ”Tavallaan on kurja lähteä. Meidän pitäisi lomailla enemmän.”

”Missähän välissä me oltaisiin lomailtu viime vuosina?” Harry kysyi kiinnostuneen kuuloisena. ”Minä kyhjötin kesät Likusteritiellä ja te kaksi ties missä, ja Voldemort hyppi niskaani aina, kun Dumbledore ei vahdannut selustaani.”

”Ehkä jouluna?” Ron ehdotti ja kasasi kourakaupalla hiekkaa Hermionen jaloille, jotka olivat jo nilkkaa myöten upoksissa. ”Joulunahan meillä oli aina niin hauskaa. Suosikkini oli ehdottomasti toinen kouluvuosi ja Hermionen karvainen kissannaama.”

”Ha-haa”, Hermione naurahti kuivakasti ja kosti heilauttamalla jalkaansa niin, että hiekat lensivät suoraan Ronin silmille. ”Tarkoitin vain, että tämä on mukavaa. Ei tarvitse miettiä mitään.”

”Älä viitsi, lyön vetoa että tälläkin hetkellä sinä käännät Tylypahkan Historiikkia mielessäsi riimuihin tai jotain”, Ron sanoi ja hieroi hiekkaisia silmiään. Harry nauroi ja Hermione näytti hapanta naamaa.

”Tule, Ron”, sanoi Hermione hetken kuluttua. Ilmeisesti Ronin avuton silmienräpyttely oli alkanut säälittää häntä, sillä hän kipusi pystyyn ja veti Ronin perässään, johdattaen tätä kädestä kohti vesirajaa. Hetken harkittuaan Harry lähti heidän peräänsä.

”Älä – inise!” sanoi Hermione, joka yritti kovasti pyyhkiä Ronin silmiä märillä käsillään, mutta Ron vääntelehti ja ulisi ja valitti, että Hermione oli sokaissut hänet. Harry virnisti ovelasti ja tönäisi Hermionen sivuun.

”Näin se hoituu!” hän ilmoitti ja roiskautti ison kourallisen vettä Ronin kasvoille. Ron pärski kuin hukkuva ja päätti saman tien kostaa Harrylle – pitkän aikaa he painivat vedessä ja yrittivät saada toisen pään työnnetty vedenpinnan alapuolelle Hermionen nauraessa vieressä. Vesi oli lämmintä, kevyet aallot silittelivät auringon herkistämää ihoa, eikä rannalla ollut ketään muuta kuin he. Harry arveli, että juuri sellaiselta loman piti tuntua, siltä kuin kaikki murheet olivat kaukana poissa ja kukaan ei osannut lopettaa hymyilemistä. Se päivä korvasi koko pitkän kaksiviikkoisen, jonka aikana Hermione oli kierrättänyt heidät ja vanhempansa katsomassa jokaista löytämäänsä nähtävyyttä – heti toisena iltanaan he olivat vierailleet Adelaide Botanic Gardenissa, he olivat nähneet roppakaupalla kenguruita ja koalakarhuja, syöneet paikallista ruokaa ja matkineet australialaisten puhetapaa kunnes eivät jaksaneet enää puhua.

Pitkän ajan kuluttua he kahlasivat takaisin rantaan. Aurinko oli pudonnut hyvin alas, lähelle kimmeltävää vedenpintaa, ja ilma oli alkanut viiletä. He keräsivät tavaransa kokoon, eikä kukaan halunnut puhua – he hengittivät syvään eksoottisen raikasta ilmaa ja heittivät pyyhkeet harteilleen.

”Taas on aika vaihtaa majapaikkaa, vai mitä, Harry?” Hermione kysyi hymyillen. Harry katsoi häntä ja mietti vastaustaan. Viime vuoden aikana paikat olivat vilisseet hänen silmissään – Likusteritie ei ollut enää turvapaikka eikä se ollut enää koti, Tylypahka oli valloitettu ja voitettu takaisin, mutta hänen aikansa siellä oli ohi. Kalmanhanaukiota partioi Dumbledoren aave ja monta muuta kivuliasta muistoa, ja Godrickin notkosta ei ollut löytynyt kuin raunioita. Kaikesta huolimatta Harry hymyili Hermionelle.

”Ei, nyt me ollaan menossa kotiin”, hän sanoi.

”Eli mihin?” Ron ihmetteli. ”Ei kai Tylypahkaan enää?”

”Ei Tylypahkaan”, Harry sanoi virnistäen. ”Itse asiassa minä olen kyllästynyt etsimään kotia, tiedättekö – koti vain on. Minulle se on siellä missä te kaksi olette. Ja ehkä Ginny, vaikka se neuvottelu onkin vielä kesken.”

Hermione hymyili Harrylle lämpimästi ja nyökkäsi. ”Minä olen niin onnellinen että sinä sanot noin, Harry. Ehkä kaikki alkaa vihdoin loksahdella paikoilleen.”

”Joo”, Ronkin myönsi, ”vaikka tavallaan haluaisin käskeä pitämään näpit irti sisarestani.”

Heidän askeleensa suuntasivat rannasta kuumalle asfaltille, joka hohkasi lämpöä haalenevaan ilmaan. Harry hyvästeli mielessään maisemat, ja maisteli mielessään ajatusta kotiinpaluusta. Niin kauan kaikki oli tuntunut päättyvän Voldemortiin, mutta selvästikään niin ei ollut käynyt – mikään ei ollut pysähtynyt, kaikki muuttui yhä ja etsi omaa paikkaansa. Jonakin päivänä, kuten Hermione sanoi, kaikki varmasti loksahtaisi paikoilleen.

Hermione rikkoi hiljaisuuden vähän syyllisellä äänellä. ”Vaikka itse asiassa minä kyllä vähän mietin, että menisin vielä viimeistelemään opintoni Tylypahkaan ensi vuonna.”

Ron pärskähti voitonriemuisen kauhistuneesti. ”Minä tiesin”, hän ähisi. ”Sinä se et saa tarpeeksesi koulunkäynnistä.”

”Ron! Sinä et ymmärrä…” Hermione alkoi vängätä vastaan, kun katulamput alkoivat syttyä heidän yläpuolelleen ja läheisen ravintolan ovista kantautui hidasta musiikkia. Harry hymyili itsekseen. Jotkin asiat eivät ottaneet pysähtyäkseen, ja toiset taas eivät milloinkaan muuttuneet.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 5/?
Kirjoitti: Feliicia - 22.10.2011 09:26:04
Ihania oli. Taas kerran. Oli hyvä, että kaikki nuo Australian pätkät oli laitettu samaan aikaan. Ei haitaa, vaikka ei oo käyny siel mist kirjoittaa. Mun silmiini ei ainakaan pistänyt mitään.

Lainaus
”Ei Tylypahkaan”, Harry sanoi virnistäen. ”Itse asiassa minä olen kyllästynyt etsimään kotia, tiedättekö – koti vain on. Minulle se on siellä missä te kaksi olette. Ja ehkä Ginny, vaikka se neuvottelu onkin vielä kesken.”
Tää oli kaikkien pätkien ihanin kohta. Harrylla on ollut monta kotia, mutta aina siel on ollu Hermione ja Ron♥

Kiitos näistä ihanista pätkistä :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 5/?
Kirjoitti: Grenade - 22.10.2011 15:24:31
Jee, tähän on tullut lisää ihania "kuvia". Loistavaa kuvailua ja ripaus draamaa ja huumoria sopivissa suhteissa. Pari pilkkua voisi lisäillä joihinkin kohtiin, mutta niitä en nyt enää löytänyt. Yhden kirjoitusvirheen bongailin ja laitan sen nyt tähän, kun pyysit niitä bongailemaan.

Lainaus
tytöä

ymmärtänet varmaan, mikä mättää :D

Lainaus
”Tämä on outoa”, Ron sihisi Harrylle. ”Tapaan tyttöystäväni vanhemmat. Siivouskomerossa.”
Ahahah, varmaan lempikohtani, ihana Ron.

Tykkäsin taas ihanasta maisemakuvauksesta, kaikista niistä kohdista, joissa aurinko laski, koska kuvan melkeinpä näki edessään. Ihana keksintö tuo, että Hermione palasi Australiaan palauttamaan vanhempiensa muistot, awws. Ja hänen hermoilu ja pojat yrittivät selittää, että tottakai Hermione osaa hommansa. Myös rannalla olo oli hyvin kuvattu, koska tämä kolmikko tosissaan otti viimeisestä päivästä ilon irti.

Toisen "kuvan" loppu oli niin ihanan hulvaton. Mahtoi siivoojalla olla ihmettelemisen aihetta :D Kiitos näistä, piristivät päivääni!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 5/?
Kirjoitti: L.E - 22.11.2011 16:24:19
AWS.

Tää oli ensimmäinen ficci pitkään aikaan, kun mä itkin ihan kunnolla. Meikit päällä tietysti. Mutta se "kuva" Fredin hautajaisista ja monta muuta sellaista pikkukohtaa, joita ei ole ehkä edes tarkoitetettu surulliseksi, mutta jotka vain saavat minut itkemään ihan omia aikojani..

Toivon pian uusia kuvia, oon ihan rakastunut sun kirjoitustyyliin  :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 5/?
Kirjoitti: omputin - 28.11.2011 22:23:56
Luin tämän yhdellä kertaa ja rakastuin! Tämä on ihanaaa :D

En ole pitkään aikaan lukenut potteriin liittyviä ficejä. Enkä ole pitkään aikaan itkenyt niin paljon kun hautajaisissa. Siskoni käy katsomassa oikein onko mulla kaikki hyvin huoneessa kun itkin...

Minkäänlaista "järkevää" kommenttia en saa aikaan nyt, mutta odotan innolla jatkoa ;D

-omputin
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 5/?
Kirjoitti: Aiqsu - 04.12.2011 23:50:53
Hellouta ja hyvää joulukuuta ihmismäisille, täällä ollaan Tampereen suunnalla kukkumassa ja ihmetellään, kun ulkona sataa lunta. Eipä se maassa kyllä pitkään pysy. Taas luuseripöpö iski enkä siis sano teille muuta kuin YHDEN YHTEISEN ISON KIITOKSEN vielä isomman pusun  :-* kera. Kommenttinne ovat aivan ihania, ja te olette kaikki hanipuppelipöppeleitä.

A/N: Tämä uusi osa onkin nyt sitten ihan erilainen. Halusin vaan ehdottomasti tehdä tällaisen rennomman, juonettomamman osan, jossa Hartsa ja kamut pääsevät kunnolla irrottelemaan. Ei synkistelyä siis tiedossa tänään, paljoa ainakaan. Toivon ettei teksti ole yhtä sekavaa kuin minä (; Joten enjoy!

* * * * *

Heinäkuun viimeisenä päivänä napattu otos koristi kuudennen sivun ylälaitaa tummana ja hiukan sumuisen oloisena. Kuva esitti kolmea ystävystä, jotka nojasivat Vuotavan noidankattilan baaritiskiin. Vanha, koukkuselkäinen baarimikko Tom virnuili koko hajanaisten hampaidensa leveydeltä taustalla ja heilautti sauvaansa, saaden tarjottimellisen tuliviskipaukkuja liitämään kolmikon ylle. Lasit otettiin ilolla vastaan ja ystävykset kilistivät niitä yhteen nauraen. Alaotsikko kuului:
"31.7.1998, Harry Potterin kahdeksastoista syntymäpäivä. Harry, Ron ja Hermione Vuotavassa noidankattilassa."


Loma-aamut tapasivat olla Kotikolossa autuaan uneliaita, ja varsinkin Australian-matkansa jälkeen Harry, Ron ja Hermione olivat lojuneet Ronin huoneen lattialle järjestetyillä patjoilla tuntikausia vielä heräämisensä jälkeen, nauttien heinäkuun kepeästä tuulenviristä, joka löysi tiensä sisään ikkunoista. Harryn syntymäpäivän aamuna kukaan ei kuitenkaan nukkunut kello kymmentä pidempään.

"Sinä et voi olla tosissasi!" oli ensimmäinen kiljaisu, joka lävisti Harryn tajunnan onnellisen tiedottoman unen läpi. Hän raotti vastahakoisesti silmiään. Ginnyn ääni kantautui selvästi talon alakerrasta. Hermione oli ilmeisesti säikähtänyt istualleen, ja Ron mutisi kärttyisenä ja käänsi kylkeään.

"Ginny, minä tarkoitan sitä, sinä et ole..." rouva Weasley kuului puolustelevan itseään monta kerrosta alempana, mutta se, mitä Ginny ei ollut, ei tullut selväksi - seuraavaksi Harrylle, Hermionelle ja Ronille tuli selväksi vain se, mitä rouva Weasley tyttärensä mielestä oli. Nyt Ronkin antoi periksi ja nousi istumaan kiukkuisen näköisenä.

"Tämä paikka on sirkus", Ron murahti. "Pientä levon hetkeä ei saa, ennen kuin joku on kiljumassa. Lomaakin on jäljellä enää kuukausi."

"Minulla on lomaa vain kuukausi, Ron", Hermione sanoi kyllästyneen kuuloisena. "Minä palaan kouluun. Mitä teihin kahteen tulee, minä en ainakaan ole kuullut mihin te kuvittelette menevänne syksyllä."

"Älä aloita", Ron tiuskaisi. Rouva Weasleyn ja Ginnyn sanasota tuntui laantuneen toistaiseksi, joten Ron kaivautui takaisin peittonsa alle ja sulki silmänsä päättäväisesti.

"Sinä se olet oikea aamuihminen", Hermione sanoi pisteliäästi Ronille, työnsi oman peittonsa sivuun ja konttasi Ronin jalkojen yli Harryn luo, hymyillen nyt säteilevästi. "Hyvää syntymäpäivää, Harry!"

"Kiitos", Harry virnisti ja Hermione halasi häntä. Ron raotti toista silmäänsä, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen, vaan mumisi vain:
"Joo, onnea vaan. Saat lahjasi sitten, kun minulla on tarpeeksi hyvä syy herätä."

Kauaa Ron ei kuitenkaan onnistunut pysyttelemään vällyjensä välissä, sillä Hermione kiskoi ja uhkaili häntä, kunnes hän antoi periksi. He pukeutuivat hitaasti ja lähtivät lompsimaan alakertaan, nähdäkseen mistä Ginnyn ja rouva Weasleyn riidassa oli ollut kyse.
Keittiössä oli edelleen hyinen tunnelma. Ginny, joka oli sonnustautunut keveään kankaiseen yömekkoon, istui keittiön pöydällä jalat tuolilla ja mutusti paahtoleipää kapinallisen näköisenä. Rouva Weasley silmäili puutarhan auringossa lekottelevia menninkäisiä synkeänä, mutta Harryn astuessa keittiöön hänen kasvoilleen levisi säteilevä hymy ja hän lähti kädet ojossa Harrya kohti.

"Onneksi olkoon, kultaseni", rouva Weasley toivotti sydämellisesti syleillessään Harrya. Myös Ginny pomppasi alas pöydältä, ja kun rouva Weasley irrotti otteensa Harrysta, Ginny tarttui varoittamatta kiinni Harryn pyjamankauluksista ja suuteli häntä niin näyttävästi, että Ron alkoi yskiä mielenosoituksellisesti. Ginny päästi irti täysin pöllämystyneestä Harrysta ja käänsi katseensa äitiinsä.

"Saanhan minä silti tehdä noin? En kai tarvitse sinun suotumustasi? Koska minä vain halusin antaa Harrylle syntymäpäiväsuukon tänään, sillä hänen syntymäpäivänsä ei enää ole yhdentoista päivän kuluttua", Ginny ärisi äidilleen. Sitten hän heitti yhden leveän hymyn Harrylle, toivotti hyvää syntymäpäivää ja marssi huoneeseensa portaat tömisten.

"Mistä Merlinin nimessä tuossa oli kyse?" Ron tiedusteli ja vilkuili sisarensa perään hämmentyneenä. Harry ja Hermione istuivat pöydän ääreen, ja rouva Weasley kantoi lautasellisen muffineja heidän eteensä syvään huokaisten.

"Minä sanoin Ginnylle, ettei hän voi lähteä juhlimaan teidän kanssanne tänä iltana", Molly sanoi. Harry katsoi häntä kulmat koholla, ja kurkotti kohti lähintä muffinia, mutta rouva Weasley pysäytti hänet. "Ei, Harry-kulta, tuo kuorrutettu on sinun. Enhän minä teitä kiellä - te olette täysi-ikäisiä, te teette mitä tahdotte, mutta Ginny on vielä lapsi..."

"Vielä täydet 11 päivää!" Ginny lisäsi yläkerrasta, missä hän selvästi oli kuunnellut keskustelua. Harry naurahti ja otti muffinin, jonka päälle oli kuorrutettu valkosuklaalla numero 18. Ron oli juuri tehnyt selvää kolmannestaan ja nappasi neljännen muffinin, katsoen äitiään kuin tämä olisi seonnut.

"No eihän Ginny muutenkaan ole tulossa", Ron sanoi ja haukkasi suun täyteen muffinia, "hai hiih -", Ron nielaisi syvään, "en minä ainakaan rupea roikottamaan pikkusiskoani mukana, kun me lähdetään ulos. Ei me olla mitään lapsenvahteja."

"Mutta Harry haluaa Ginnyn mukaan", Hermione sanoi moittien Ronille ja tuijotti tämän nopeasti katoavaa muffinia paheksuen. "Tai siis, me oltiin juuri Australiassa, ja he ovat tuskin nähneet toisiaan."

"Harry haluaa olla meidän kanssa!" Ron väitti vastaan. Harry pysytteli suosiolla sivussa kiistasta, sillä hän ei ollut rehellisesti sanoen miettinyt asiaa. Hän oli luvannut rouva Weasleylle, että tämä saisi järjestää perinteiset syntymäpäiväjuhlat lauantaina, mutta syntymäpäiväperjantainsa illan hän oli sopinut viettävänsä Ronin ja Hermionen kanssa ulkona. Ginnyä hän ei ollut osannut edes laskea mukaan kuvioon.

"No, Ginny ei joka tapauksessa lähde", rouva Weasley totesi varmasti ja yläkerrasta kuului äänekästä jupinaa. "Melkein aikuinen tai ei, tuo käytös kertoo jostakin ihan muusta. Harry-kulta, kurkista siihen vasemmanpuoleiseen kaappiin, lahjasi on siellä."

Harry, joka oli hakemassa teekuppia työtason yläpuolella olevista kaapeista, raotti rouva Weasleyn osoittamaan ovea ja nosti hyllyltä alas sinipaperisen paketin. Se oli kova laatikko, jonka sisältö kolisi hiukan ravistettaessa. Harry hymyili rouva Weasleylle ja nosti laatikon pöytään, repien lahjapaperit pois kannellisen kenkälaatikon päältä.

"Upeaa", Harry sanoi onnellisena, kun kannen alta paljastui pari kiiltäviä, mustia nahkakenkiä. Hän kääntyi rouva Weasleyn puoleen. "Kiitos paljon."

"Eipä mitään, kulta, kahdeksansiatoista syntymäpäiviä on vain yksi!" rouva Weasley heläytti ja alkoi esitellä kenkiä Harrylle. "Nämä ovat silotettua haiskunnahkaa, se on nykyisin paljon parempaa kuin myyrä, sillä rosoisuudet pinnasta on tasoitettu. Tämä nahka ei mene puhki millään, ja tässä on nopeudensäätö - mutta älä laita tehoja täysille, jos et usko pysyväsi mukana, siitä ei seuraa hyvää..."

Seuraavaksi pakettinsa iski pöytään Ron. Harry katsoi hutaistun näköistä lahjapaperia epäillen ja kohotti kulmiaan Ronille. "Onko tämä yhtä käytännöllinen kuin viime vuonna?"

"Joo, niin kuin sinä sitä enää tarvitsisit", Ron vihjasi hiukan happamesti ja vilkaisi portaikkoon, minne Ginny oli kadonnut hetkeä aiemmin. "Ehei, kaveri, tämä on vielä parempaa."

Harry avasi kääreen aika epäluuloisena, mutta Ronin lahja osoittautui odotettua ilahduttavammaksi - Ron oli hankkinut hänelle vapaapääsyn kaikkiin Kadlein kanuunoiden kauden peleihin. Harry virnisti hänelle.

"Hankin itselleni myös!" Ron riemuitsi. "Sinähän et ole koskaan edes nähnyt heitä? Minä vannon, uuden lyöjän kanssa Englannin mestaruus on tänä vuonna meidän, ehkä jopa Britannian mestaruus."

"Minä tilasin tämän Säilä & Imupaperista", Hermione ilmoitti ojentaessaan oman lahjansa Harrylle. "Uskotko, ne oikeasti myyvät siellä nyt sinusta kertovia kirjoja - yhden nimi oli Harry Potter: Sankarin saavutukset - mutta minä ajattelin, että tykkäisit tästä enemmän."

"Hyvin päätelty", Harry mutisi sarkastisesti, mutta vastaanotti Hermionen lahjan. Paketista paljastui kaksi kirjaa, joista toinen käsitteli erilaisia siepinkäsittelytekniikoita. Toisen nimi oli Aurorin taistelu - suuri kokoelma Englannin auroriveteraanien sankaritekoja.

"Hermione, sinä tiedät etten minä enää pääse auroriksi", Harry tokaisi ja käänteli aurorikirjaa käsissään. "Sitä varten pitäisi olla roppakaupalla läpäistyjä S.U.P.E.R-tutkintoja, enkä minä ole suorittanut ainuttakaan."

"En minä ostanut sitä siksi - siinä on Villisilmästäkin kaikkea, ja Nevillen isästä, ne kertomukset ovat tosi vaikuttavia!" Hermione puolustautui, mutta jatkoi samaan hengenvetoon, "vaikka minusta sinun ei kyllä pitäisi menettää toivoasi, sinun pitäisi puhua Kingsleylle, hän on taikaministeri ja voi varmasti järjestää -"

"Ajatteletko sinä koskaan muuta kuin työtä, Hermione?" Ron ihmetteli ja nappasi kaksi ohutta paperilehtistä lahjapaketista, jonka Harry oli kuvitellut jo tyhjentäneensä. "'Lontoon auroriopisto - taikaministeriön 600-vuotias koulutuskeskus värvää uusia jäseniä sankareiden joukkoon'? Merlinin nimessä... 'Pimeydenkukistajat - kansainvälinen auroriliitto'?"

"No, minä ajattelin että hänen on hyvä tietää mitä vaihtoehtoja on!" Hermione tiuskaisi. "Harry haluaa auroriksi ja hän kyllä pääsee, jos hän vain yrittää!"

"Eikö Harry sinun mielestäsi ole 'kukistanut pimeyttä' tarpeeksi vähälle aikaa?" Ron haastoi. "Ja entäs minä sitten, ei Harry minun tietääkseni ole meistä ainoa, joka on miettinyt auroriksi rupeamista! Eikö minusta muka ole siihen?"

"Älä viitsi, Ron!" Hermione pärskähti. "Älä viitsi olla tuollainen pikkuvauva, ota esite käteen ja värväydy, jos huvittaa! Onko jokainen pikkuasia pakko ottaa niin vakavasti?"

Harry kasasi lahjansa siistiin pinoon pöydälle ja yritti kovasti olla kuuntelematta Ronin ja Hermionen kinastelua. Hetken kuluttua portaista kuului askelia, ja Ginny, joka oli nyt pukenut päälleen lyhyet farkkushortsit ja Lunalta saamansa T-paidan, joka hehkui pimeässä ja kuulemma karkotti hämykeijuja suolla, ilmaantui keittiön ovensuuhun.

"Harry, tule", Ginny sanoi ystävälliseen sävyyn ja hymyili Harrylle. "Mennään kävelylle."

Harry epäröi vähän, sillä hän koki ikäviä takaumia edelliseltä syntymäpäivältään, mutta Hermione heitti Ronia aurorikouluesitteellä päähän ja sanoi: "Älä huoli, Harry, minä kiroan Ronin jos hän yrittää astua ovesta ulos."

Harry nielaisi naurunsa Ronin myrtynyttä ilmettä katsellessaan ja lähti Ginnyn perässä ulko-ovesta puutarhaan. Ginny hymyili hänelle leveästi, kun he astuivat portista ulos ja lähtivät taivaltaman pellon poikki.

"Minä sanoisin olevani pahoillani siitä suudelmasta aamulla", Ginny virnisti, "paitsi että en ole yhtään pahoillani. Ronin ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen."

"Joo", Harry naurahti. He kävelivät hetken vaiti, ja Ginny kurotti ottamaan Harryn kädestä kiinni. Harry hymyili hänelle vähän pahoittelevasti. "Harmi, ettei äitisi päästä sinua ulos tänään."

"No jaa", Ginny kohautti harteitaan, "eihän se nyt iso juttu ole. Ette te varmaa olisi minua edes ottaneet... Äiti vain tuntuu edelleen pitävän minua 3-vuotiaana, vaikka olen tehnyt vaikka mitä viime vuonna ja AK:ssa... Käsität varmaan."

Harry nyökkäsi. "Jep... Mutta toisaalta, on se parempi kuin tulla kohdelluksi kuin Batman tai jotain."

Ginny kohotti kulmakarvaansa. "Batman?"

"Anna olla", Harry sanoi nopeasti. Hän katseli tuulessa hiljaa huojuvia vihreälehtisiä puita ja Weasleyn perheen pöllöä Errolia, joka kökötti eräällä oksalla. "Kun vain miettiikin, millaista täällä oli vuosi sitten... Melkoinen syntymäpäivä."

"Joo, se ei ollut kovin hyvä", Ginny irvisti. "Äiti oli hermoraunio häiden kanssa ja talo oli tupaten täynnä..."

"Se oli viimeinen kerta kun näin Rymistyirin", Harry sanoi mietteissään.

"Enkä minä tiennyt, näkisinkö sinua koskaan enää", Ginny lisäsi ja Harrysta tuntui, että tytön ote hänen kädestään tiukentui hiukan.

"Ja sinä olet vieläkin minulle velkaa sen lahjan", Harry vaihtoi nopeasti keskustelun suuntaa. "Meillä ei ole oikein ollut aikaa sitten... Meillä ei ole ollut koskaan aikaa."

"Nyt minä taidan olla sinulle velkaa kaksi lahjaa", Ginny hymyili lämpimästi. He olivat pysähtyneet erään suuren puun varjoon, ja Ginny astui lähemmäs Harrya. Hänen silmissään tuikki. "Eikä meillä ole nytkään aikaa, minä palaan kouluun ja jokin kertoo minulle, ettet sinä ole enää tulossa."

Harry pudisti päätään. "Ei, en olekaan. Mutta on meillä vielä hetki aikaa."

"Ainakin voin korvata sen aamuisen", Ginny hymyili ja Harry kumartui suutelemaan häntä hellästi, ja kun heidän huulensa liikkuivat yhdessä, hän muisti asioita välähdyksinä ja sekaisessa järjestyksessä - kaipauksen, joka oli kovertanut hänen sisintään Deanin metsän siimeksessä illasta toiseen, kun hän ei ollut voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Ginnyn nimeä kelmien kartassa - ensimmäisen suudelman Rohkelikon oleskeluhuoneessa - kateuden Dean Thomasia kohtaan, pelon Ronin reaktiosta, ja Dumbledoren hautajaiset - myös Fredin hautajaiset - ja silti Ginnyn hengitys hänen suutaan vasten oli samanlainen kuin aina ennenkin ja hetken aikaa todellisempi kuin mikään muu.

"Sinä olet minulle velkaa", Harry hymyili. "Siitä kerrasta, kun Ron yllätti meidät... Ja aika monta tanssia Billin ja Fleurin häistä... Ja todella paljon velkaa Dean Thomasin kanssa olemisesta."

Ginny nauroi heleästi. "Selvä juttu. Olen siis pulassa."

"Todellisessa liemessä, joo", Harry virnisti ja suuteli Ginnyä vielä kerran pitkään, ennen kuin he palasivat Kotikoloon. Ron ja Hermione olivat selvästi sopineet riitansa ja mystisesti kadonneet Ronin huoneen suljetun oven taa, joten Harry ja Ginny saivat vielä hetken rauhan olohuoneessa. Ginny oli hankkinut Harrylle lahjaksi ihkaoikean sarvipöllönmunan, ja Harryn ensimmäinen ajatus oli, että Hagridilla täytyi olla sormensa pelissä. Harry ajatteli Hedwigiä ja hetkeksi kaipaus sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa, mutta jokin Ginnyn rohkaisevassa hymyssä sai hänet ottamaan pikkuriikkisen, kuoriutumattoman palleron käteensä. Kun Ron ja Hermione viimein suostuivat avaamaan huoneen oven, Harry asetti munan kököttämään Posityyhtysen häkkiin siinä toivossa, että sen äidinvaistot heräisivät.

Auringon laskettua ja Hermionen kulutettua melkein kaksi tuntia itsensä laittamiseen yläkerran vessassa kolmikko teki lähtöä Lontooseen. Harry oli vetänyt uudenkiiltävät kengät jalkaansa, mutta jättänyt suosiolla nopeusvaihteet rauhaan. Ronilla oli päällään tummansininen kaapu, ja kun Hermione viimein riensi portaat alas, hän oli vetänyt kauniin, pyöreällä kaula-aukolla varustetun kaapunsa päälle pitkän, valkean takin. Ron silmäili häntä hiukan epäluuloisena.

"Ajattelitko iskeä perjantaiheilan?" Ron kysyi, mutta Hermione jätti hänet huomiotta ja vilkaisi poskipunia myöten huoliteltua olemustaan takan yllä olevasta peilistä, joka sanoi "hyvältä näyttää, arvon leidi". Harry huikkasi hyvästit talon väelle ja he poistuivat pimenevään yöhön. He kulkivat talon ohittavaa hiekkatietä kunnes tulivat vanhan navetan kulmalle. Siihen he tiesivät herra Weasleyn asettamien suojausloitsujen loppuvan, ja Hermione tarttui Harry ja Ronia käsikynkästä ja käännähti kannoillaan.

Lontoon kadut vilisivät autoja ja äänekkäästi puhuvia ihmisiä. Kukaan ei kiinnittänyt heihin erityisemmin huomiota, vaikka Harry pani hiljaa mielessään merkille, että jotkut vastaantulevista miehistä silmäilivät Hermionea kiinnostuneina. Ron ei tuntunut huomanneen mitään, mutta joka tapauksessa hän pälyili ympärilleen vähän huolestuneen näköisenä.

"Muista, Hermione - sinä et vie meitä lähellekään Tottenham Court Roadia", hän mutisi painokkaasti ja mulkaisi erästä nuorta poikaa, joka osoitteli hänen kaapuaan ja kyseli isältään, miksi tuo aikuinen mies oli pukeutunut mekkoon. Hermione pudisti kärsimättömänä päätään, ja he kääntyivät kadunkulmasta vasempaan.

"Ei siellä enää mitään ole, Ron. Ellet sitten usko, että kuolonsyöjät tekevät Azkabanista viikonloppuretkiä Lontooseen", Hermione sanoi ja pysähtyi tiirailemaan ympärilleen. "Aivan, me mennään tuonne - Charing Cross Road on ihan lähellä jo."

He kulkivat vielä muutamia suurten kauppojen miehittämiä korttelinvälejä eteenpäin, kunnes kääntyivät tutulle kadulle. Pieni, ryysyisen näköinen pubi nökötti yhä omalla paikallaan sen varrella, ja sen ovi olisi yhtä hyvin voinut olla vuosikausia lukittuna. Ikkunat näyttivät ulospäin pilkkopimeiltä, eikä ainoankaan ohikulkijan katse käynyt pubin julkisivussa kahdesti. Harry, Ron ja Hermione odottivat mahdollisimman rauhallista hetkeä, jolloin lähistöllä ei ollut kuin muutamia ihmisryppäitä, jotka selvästi olivat kiinnostuneempia itsestään kuin ympäristöstään. Sitten he kiiruhtivat kadun ylitse ja pujahtivat sisään Vuotavan noidankattilan ovesta.

Ulospäin kuolleelta näyttänyt kippola oli täynnä elämää - Harry, Ron ja Hermione pysähtyivät ovelle katselemaan viikonlopputunnelmiin virittyneiden noitien ja velhojen ilonpitoa. Vanhalla baarimikko Tomilla olivat kädet loppumassa kesken, kun hän yritti tarjoilla baaritiskillä roikkuville asiakkaille mitä erikoisimpia juomayhdistelmiä. Ympäri pubia laseja kilisteltiin yhteen, väännettiin kättä ja lyötiin vetoa Tutshillin tornadojen seuraavan pelin tuloksista. Loihdituista kaiuttimista pauhasi VRV:n iltalähetys, ja neljä nuorta noitaa oli hypännyt pöydälle tanssimaan musiikin tahdissa. Ronin johdolla kolmikko lähti luovimaan tietään tungoksessa, mutta he eivät päässeet pitkälle.

"Merlinin nimessä", henkäisi vanha mies Harryn oikealla puolella, ja oli vähällä tipauttaa piipun suustaan. "Herra Harry Potter!"

Kuten useita kertoja aiemminkin, Harryn nimi aiheutti kuohahduksen ympärillä olevien ihmisten keskuudessa - epäselväksi jäi, miten miehen sanat olivat kantautuneet turruttavan metelin läpi, mutta nyt päitä kääntyi heidän suuntaansa ja baarimikko Tom löi kätensä riemuissaan yhteen tiskinsä takan.

"Herra Potter!" hän hihkaisi ja viittoi Harrya lähemmäs. "Istu alas, istu alas, talo tarjoaa sinulle ja ystävillesi mitä ikinä tahdottekin!"

Ron näytti suunnilleen siltä kuin joulu, pääsiäinen ja hänen syntymäpäivänsä olisi yhdistetty ja pottiin olisi heitetty vielä ilmaisia kultakaljuunoita. Hän läimäytti Harrya selkään ja sanoi riemastuneena: "Tiesin, että sinusta olisi hyötyä vielä joskus!"

"Olen pelastanut hänen henkensä ainakin -" Harry kurtisti kulmiaan ja antoi sitten olla, "- ties kuinka monta kertaa, ja minusta on hyötyä vasta, kun hän saa ilmaista tuliviskiä?"

Hermione virnisti, ja Ron, joka oli jo vallannut itselleen jakkaran tiskiltä, huikkasi: "Tulkaa jo!"

Harry ja Hermione liittyivät Ronin seuraan baaritiskille, ja Tom lastasi heidän eteensä valikoiman juomia. Ihmiset joka puolella huonetta kurkkivat yhä heidän suuntaansa, mutta pian puheesorina alkoi jälleen voimistua. Jokunen noita kuitenkin jäi norkoilemaan baaritiskin lähistölle, ja hetken rohkeutta kerättyään he tulivat puhumaan Harrylle.

"Minä en käsitä, miten sinä uskalsit tehdä sen kaiken ihan yksin", sirkutti eräs kaunis, nuori noita, jolla oli sotkuiset vaaleat kiharat ja hyvin räikeät pinkki kaapu. Harry punastui vähän ja otti nopean siemauksen ensimmäisestä lasista, joka hänen käteensä osui. Ron ryki kurkkuaan äänekkäästi.

"Itse asiassa minä kyllä autoin", Ron ilmoitti ja suki hiuksiaan, mutta kun Hermione potkaisi häntä lujaa nilkkaan, hän lisäsi nöyrästi, vähän syyllisen kuuloisena: "Niin, ja Hermione auttoi myös. Minun tyttöystäväni auttoi."

Harry tukahdutti naurunsa, kun Hermione näytti suunnattoman itsetyytyväiseltä, ja toinen noita poistui paikalta kiiteltyään Harrya vielä kerran tämän 'suunnattoman rohkeista uroteoista'. Monia samanlaisia keskusteluja hän kävi illan mittaan vielä useiden velhojen ja noitien kanssa - eräs velho tahtoi ehdottomasti tietää, miltä Rohkelikon miekan käsittely tuntui, sillä hän oli puheidensa mukaan entinen miekkailumestari. Kun hän viimein purjehti tiehensä, Harry näki, että hänen onnistui kumota kaksi tuolia matkalla pubin toiselle puolen, ja Ron oli Harryn kanssa yhtä mieltä siitä, että mies oli kuin ilmetty ritari Cadogan.

”Harry!” Hermione lähestulkoon joutui huutamaan Harryn korvaan, jotta sai tämän kääntymään ympäri baaritiskin ääressä. Harryn senhetkinen juttukumppani oli vanha Ottilja Majapato, joka yritti värvätä Harrya kumppanikseen hankkeeseen, joka päämääränä oli hankkia hevoskotkille suuremmat laidunmaat Skotlannissa. Hermione nyki Harrya itsepäisesti hihasta, joten Harry ehdotti nopeasti, että Ottilja ottaisi yhteyttä Tylypahkan riistanvartijaan, joka suostuisi hankkeeseen varmasti enemmän kuin mielellään, ja sitten Hermione veti Harryn sivummalle.

”Mitä nyt?” Harry kysyi hämmentyneenä, sillä Hermione näytti jostain syystä hiukan suivaantuneelta. ”Tekikö Ron taas jotain?”

Harry heitti silmäyksen parhaaseen ystäväänsä, joka parhaillaan jonglöörasi kolmella nahistuneella omenalla. Hermione pudisti kuitenkin päätään. ”Ei Ron, Harry. Sinä! Sinulla on ongelma.”

Harry tuijotti Hermionea puulla päähän lyötynä, ja kun Hermione tajusi ettei Harrylla ollut harmainta aavistusta mistä hän puhui, hän jatkoi: ”Kaikki nuo ihmiset, Harry! Nyt on sinun syntymäpäiväsi, herranen aika sentään, ja sinä yrität miellyttää ihmisiä juttelemalla heille hevoskotkien elinoloista ja miekkataisteluista. Sinun pitäisi pitää hauskaa, Harry, et sinä ole mikään taikaministeri!”

”Ai”, Harry sanoi hitaasti. ”Aivan.”

”Joten anna kiittelijöiden nyt olla ja tule juhlimaan minun ja Ronin kanssa, koska siksi me täällä ollaan”, Hermione sanoi lähes käskevään sävyyn. ”Edes minun mielikseni, sillä muuten minä en usko, että voin jättää sinut märehtimään menneen talven lumia ja lähteä takaisin kouluun. Ja lisäksi en halua että Ron nolaa itsensä yksin – ainakin voimme nyt hävetä Ginnyn kanssa yhdessä teidän touhujanne.”

”Oliko tuo olevinaan jokin vihjaus?” Harry virnisti ja tönäisi Hermionea kevyesti kyynärpäällään, kun he lähtivät Ronin luokse.

”Kieltämättä teidän välinne vaikuttivat aika lämpimiltä tänä aamuna”, Hermione hymyili. ”Vaikka se on aina ollut itsestään selvää, että sinä ja Ginny päädytte yhteen.”

”Ehkä sinulle”, Harry mutisi, mutta aihe unohtui pian, kun Ron karjaisi riemuissaan, kietoi kätensä Harryn harteille ja alkoi selostaa ympärillä oleville ihmisille kovaan ääneen kaikkia heidän sankarillisia huispausvoittojaan. Monet yksityiskohdat vaikuttivat hiukan väritetyiltä, mutta Harry ei viitsinyt ruveta korjailemaan Ronia vaan vastaanotti baarimikko Tomin tuoman hehkusimatuopin ja istui mukavasti baaritiskille. Pikku hiljaa Harryn olo muuttui onnellisen kepeäksi ja alkoholi poltti hänen mielestään kaikki raskaat ajatukset tulevaisuudesta ja velvollisuuksista…

”UUSI KIERROS!” Ron ulvoi ja pyöritti sormeaan suuressa ympyrässä. Harry nauroi hänen vierellään ja Hermionekin kikatti tavalla, jolla Harry ei ollut koskaan kuullut hänen kikattavan. Heidän ympärillään taputettiin, ja radiosta alkoi pauhata uusi kappale, jonka tempo oli paljon edellistä nopeampi.

”Harry, tule tanssimaan!” huusi läheiselle pöydälle kiivennyt tumma nuori noita, joka oli aiemmin illalla esitellyt itsensä Sammyksi. Sen enempiä miettimättä Harry virnisti Ronille ja Hermionelle, jotka ulvoivat naurusta kun Harry hyppäsi pöydälle, mutta hänen tasapainonsa petti ja hän oli vähällä tippua pöydältä. Sammy ystävineen kuitenkin sai hänestä kiinni ja kaikki alkoivat taputtaa, kun he tanssivat musiikin tempoon. Harry ei edes muistanut, ettei osannut tanssia, eikä kukaan edes kiinnittänyt siihen huomiota. Kappale vaihtui monta kertaa, ja Harry kuuli toisten naurun ja yhtyi siihen, kun Ron kaatoi suuren lasillisen neilinvettä päälleen ja ravisteli märkää tukkaansa kuin uitettu koira.
Vähän myöhemmin Harry löysi itsensä yhä samaiselta pöydältä, tanssimassa nyt erään noidan kanssa hitaan kappaleen tahtiin. Ron ja Hermione istuivat yhteisellä tuolilla ja suutelivat niin innokkaasti, että Hermione ei varmasti selväpäisenä olisi siihen julkisella paikalla suostunut. Harry katseli heitä hymyillen ja nojasi leukaansa tanssiparinsa olkaan. Kaikki tuntui keinuvan tasaisesti, kuin ketterä soutuvene keveässä laineikossa… Eikä vene ollut se kammottava laho vene Voldemortin hirnyrkkiluolasta, sillä sitä Harry ei edes muistanut…

”Huomenta”, sanoi erittäin selkeä, kirkas ääni Harryn korvanjuuressa. Itse asiassa ääni tuntui tärähtelevän ikävästi Harryn arkoihin tärykalvoihin, ja hän rutisti päätään tiukemmin tyynyä vasten. Ääni ei kuitenkaan vaimennut, vaan se nauroi heleästi.

”Täytyy sanoa, että eilen illalla minua todella otti päähän, kun en päässyt teidän mukaanne”, Ginny sanoi ja pörrötti Harryn muutenkin sojottavia hiuksia, ”mutta juuri nyt en ole yhtään kateellinen. Nouse ylös, toin sinulle inkivääribanaanijuomaa - se on Siriuksen resepti, hän opetti sen minulle Kalmanhanaukiolla pari vuotta sitten, ja se sisältää ainesosia joita en aio kertoa sinulle, koska sitten oksennat varmasti.”

”Kiitti paljon”, Harry sanoi painuneella äänellä ja silmät yhä puoliksi ummessa ojentautui tarttumaan lasiin, jonka sisältö maistui vähintään yhtä pahalta kuin monijuomaliemi.

”Kuka olisi uskonut, että Ron on teistä kolmesta se, joka pysyi viimeisenä pystyssä?” Ginny virnuili. ”Hermionellakin meni ihan hyvin siihen asti, että hän törmäsi pihalla yhteen meidän kanoista ja kellahti suoraan lannoiteläjään. Mutta sinä olit kyllä huippu, sillä en olisi todellakaan uskonut, että ihminen voi kahdenkymmenen metrin matkalla portilta ovelle kaatua niin monta kertaa…”

”Älä viitsi”, Harry ähkäisi, tyrkkäsi lasin takaisin Ginnylle ja piteli päätään. ”Suolaa haavoihin. Lyöt maassa olevaa miestä.”

”No eilen olit kyllä aivan kirjaimellisesti maassa – noin kolmekymmentä kertaa”, Ginny tyrskähti, mutta puristi sitten huulensa yhteen, kun Harry mulkaisi häntä. Harry huokaisi syvään ja laskeutui takaisin makuulle, mutta Ginny kiipesi istumaan hänen päälleen.

”Mitä sinä teet?” Harry mutisi ja yritti kovasti olla keskittymättä äänekkääseen jyskytykseen päässään.

”Mitäs Vuotavaan noidankattilaan kuului? Paljon… noitia?” Ginny kysyi kulmat koholla.

”En muista”, Harry murahti ja toivoi ensimmäistä kertaa sitten Tylypahkan taistelua seuranneen illan, että hänet jätettäisiin ypöyksin.

”Harry… Kerro”, Ginny maanitteli. ”Tai minä alan puhua kaikista ruuista, joita äiti aikoo tuputtaa sinulle vielä loman aikana. Mieti. Sisälmyspiiraita… Kurpitsakakkuja… Paljon makkaroita ja pekonia…”

”Ole hiljaa”, Harry rukoili, ja hänen mahalaukkunsa tuntui pyörivän ympäri.

”Minttumuffineja. Munakasta. Tiriseviä porsaankyljyksiä… Lihamunuaislaatikkoa.”

Se riitti. Harry yökkäsi, painoi kämmenen suulleen ja tönäisi Ginnyn pois päältään, rynnäten yhdessä vilauksessa pois huoneesta. Ginny jäi nauraen istumaan hänen sängylleen ja huikkasi hänen peräänsä: ”Onneksi minä en ole kateellista tyyppiä!”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 6/?
Kirjoitti: Grenade - 05.12.2011 16:47:29
Vihdoin selvisin luku-urakasta ilman vetistelyä :D

Kiva "kuva" taas tällä kertaa, mukavaa kerrontaa ja henkilöt olivat omia itsejään. Täytyyhän sitä sentään 18-vuotis synttäreitä juhlistaa :D Ron oli ihana itsensä tässä(kin) luvussa, hauskaa, kuinka hän aina jaksaa marmattaa tuosta Ginnyn ja Harryn suhteesta. Oi voi, kaikki ihan huppelissa juotuaan tarpeeksi.

Pahoittelen kökkökommenttia, mutta tykkäsin tästä tosi paljon ja toivottavasti kuvaputki jatkuu vielä :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 6/?
Kirjoitti: Classick - 05.12.2011 19:03:34
Tää on oikeasti parhaita ficcejä, joita mä olen ikinä lukenut. Idea on ihanan uniikki ja hyvin toteutettu. Mä rakastan sitä, että jokaiseen kuvaan liittyy tarina. Ja kaikki kerrotut tarinat on ollut ihanan tunnepitoisia ja aitoja.

Sun kuvailusi on jotain niin mahtavaa. Mä pystyn suorastaan näkemään kaikki tilanteet edessäni. Kaikki pienet yksityiskohdat tulevat tekstistä esiin mutta samalla siinä eiole mitään ylimääräistä. Nämä "kuvat" voisivat olla suoraan JKR:n kirjoittamia. Sä osaat kirjoittaa kaikki hahmot niin eläviksi ja OCksi, että mä kadehdin sua.

Mä pidin paljon etenkin viimeisestä Australian osasta. Se oli ihanan kepeä ja hauska. Muutkin on ollut tosi ihania ja tunteikkaita. Etenkin kaikka hautajaisjutut sun muut.

Kiitos tästä :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 6/? [uutta 4.12.]
Kirjoitti: L.E - 08.12.2011 20:19:58
Hah, eka kerta pitkään aikaan, että mä voin lukea sun "kuvia" ilman, että mulla on ripsarit poskilla ja nyyhkin koko ajan  :D

Oli kiva, että Harry & kumppanit pääsi välillä irrottelemaan maailman pelastamisen sijaan. Rowin versio oli aika siloteltu, mutta kiva kuvitella ne kunnolla kännissä - nuoriahan ollaan vain kerran? Toi Ginnyn lopetus oli loistava, omalla tavallaanhan se kosti sen, ettei ollut päässy mukaan. Go girl!

Ja sitä jatkoa pian, please <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 6/? [uutta 4.12.]
Kirjoitti: Meldis - 25.12.2011 23:47:52
On ihan jäänyt kommaamatta, peräti kaksi osaa. Toinen Australia osa oli hauska jo suorastaan. Tai alku sai melkein taas vetistelemään, oli jotenkin tosi tunnelmallinen, halaus kohta sai awwittelemaan. Ahhahhaa, mielikuva pojista raahaamassa Hermionen vanhempia siivouskomeroon. :D Loppu olikin iloisempaa, mukavaa tasapainoa aikaisempiin osiin verrattuna. ^^

Oh, ei, en voi tykätä Ginnystä, huomaan jälleen. ;D Pakko vain kestää, koska ei tällaista voi Ginnyn takia kesken jättää. Aivan liian upea. Harryn synttärit olivat erityisen jännät, hetken luulin, että Harry alkaa imutella siellä jonkun muijan kanssa, mutta onneksi ei. En minä sitäkään olisi kestänyt.

Olet niin uskomattoman uskollinen kirjoille ja hahmot ovat erittäin IC, että en voi kuin ihastella, kuinka upeasti olet saanut tämän toteutettua. Sanon taas, ihana idea, kukaan ei voisi tehdä parempaa jälkeä, tätä on ilo lukea. Odotan jälleen innolla uutta osaa. Hyvää joulua sinne! ^^
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 6/? [uutta 4.12.]
Kirjoitti: Aiqsu - 26.02.2012 14:24:42
Hyvää kuluvaa vuotta kaikille!

Grenade// Paljon kiitosta kommentista, kökköydestä ei välitetä, ajatus on tärkein! Ihanaa että tykkäät ja jaksat lueskella! :-*

Classick// Voi kiitos, olipa ihana kehu, ihanhan tässä punastuu (; Hirveän kiva että tykkäät, ja hyvä että olen onnistunut saamaan hahmojen luonteet kohdilleen… :) Kiitos! :-*

L.E// En tiedä onko hyvä vai ei hyvä että ripsarisi säästyivät mutta ihanaa kun kommentoit! ;) Totta kai menon täytyy vähän poiketa Jo’n kirjoista, ollaanhan tässä nyt jo kuitenkin aikuisia ja niin edespäin ;) Kiitoksia sulle :-*

Giril// Kiitoksia kommentista! Mukavaa kun tykkäät, täytyyhän niiden surullisten aiheidenkin välillä väistyä taka-alalle :) Yritän kovasti kirjoittaa Ginnyn mahd. siedettävästi sillä hänellä ei ole sellaista yleistä tykättävyyttä kuin esim. Ronilla ja Hermionella :D Kiitos! :-*

Diamond// Hyvä että tasapaino pysyy surullisuuden ja iloisuuden välillä (; Ja seuraavassa osassa Ginny pysyy kiltisti poissa tieltä, joten et joudu ainakaan tällä kertaa kestämään :D Voi kiitos kehuista ja ihanaa kun kommentoit! :-*

A/N: Ensinnäkin, Hagridin kokoinen ANTEEKSI osan myöhästymisestä, olen ollut laiska ja tiedän sen. Jäin jotenkin jumiin tämän uuden osan keskelle enkä osannut jatkaa. Sainpa kuitenkin valmiiksi, älkää välittäkö jos osassa ei oikein ole juonta – lupaan tehdä seuraavasta paremman. :)

* * * * *

Aurinkoisten kesäkuvien sarjan päätti otos, jossa kaljuuntuva, silmälasipäinen mies hymyili ikionnellisen näköisenä. Hänen vieressään seisoi pariskunta, joka näytti hiukan hämmentyneeltä mutta hymyili yhtä kaikki kohteliaan ystävällisesti. Keski-ikäisen silmälasipään kädessä oli tavallinen matkapuhelin, jota hän piteli kuin suunnattoman arvokasta aarretta, ja joka kerta näppäintä painaessaan hän näytti riemastuvan.
Kuvateksti: ”Herra ja rouva Granger vierailulla Kotikolossa 23.8.’99”


”Harry, missä isä on?” Ron kysyi hypeltyään portaat kaksi kerrallaan alas Kotikolon olohuoneeseen. Hänen kasvoillaan oli hitusen huolestunut ilme. Harry kohautti harteitaan.

”En ole nähnyt, saattoi mennä latoon”, Harry sanoi, ja Ron istui puujakkaralle hänen viereensä ja alkoi mutustaa omenaa kulmat kurtussa. Harry katseli hetken ympärilleen, mutta ei keksinyt, miksi Ronin ilme oli niin nyrpeä – Hermione oli tulossa takaisin Kotikoloon oltuaan kolme viikkoa omassa kodissaan. ”Mikä sinua riepoo?”

”He säikyttävät heidät hengiltä”, Ron jupisi epäselvästi, ja kun Harry ei vieläkään tajunnut, hän lisäsi: ”Äiti ja isä. He säikyttävät Grangerit hengiltä.”

”Älä viitsi”, Harry naurahti yllättyneenä. ”Hehän ovat aivan innoissaan, he eivät ole nähneet Hermionen vanhempia vuosikausiin. Sinun isäsi rakastaa jästejä.”

”Millä tavalla tuo kumoaa sen, mitä minä juuri sanoin?” Ron kysyi ja heitti omenankaran päin roskakorin kylkeä, mistä se kimposi maahan ja vieri keittiötason alle. Harry oli juuri aikeissa sanoa, että Grangerit eivät varmasti säikähtäisi Weasleyn perheen sydämellistä vieraanvaraisuutta, kun herra Weasley marssi sisään pitkä turkoosi kaapu päällään ja suorastaan hihkui innostuksesta.

”Ette arvaakaan, pojat, mitä minä olen hankkinut”, Arthur riemuitsi ja hieroi käsiään yhteen. ”Olen hankkinut pallogrillin – käsittääkseni se on jonkinlainen jästien ruoanvalmistusväline, ja sen sytyttämisessä saa käyttää tulitakkuja ja hiiliä!”

Ron voihkaisi äänekkäästi ja vilkaisi Harrya lannistuneella ”mitä-minä-sanoin”-ilmeellä. Myös Harrysta tulitikut ja herra Weasley ei ollut maailman paras yhdistelmä, mutta hän viritti kasvoilleen hymyn. Herra Weasley ei kuitenkaan lopettanut siihen, vaan jatkoi pulputustaan:

”Lisäksi minulla on ladossa kramofooni, joka vaatii vielä vähän hienosäätöä toimiakseen, ja minä ajattelin että herra Granger voisi auttaa…”

Harry oli aikeissa huomauttaa, että hammaslääkärinä työskentelevä herra Granger ei välttämättä tietäisi kovinkaan paljoa yli sata vuotta vanhoista äänentoistolaitteista, mutta ei ehtinyt, kun yläkerrasta kuului huuto: ”Arthur!”

”Niin, Molly, kultaseni?” Arthur huikkasi vastaan. Pian Molly ilmestyi toisen kerroksen tasanteelle ja mulkoili miestään porrasväliköstä.

”Arhur, miksi Georgen vanhan huoneen ovi on loitsittu kiinni?” Molly kysyi epäileväisen näköisenä. Herra Weasleyn hymy väpätti hiukan.

”Ah – katsos, kultaseni, Georgen puodilla on ollut hiukan ongelmia päästä uudelleen käyntiin, ja hänen varastotilansa ovat vähäiset… Ja onhan se sentään hänen oma huoneensa, ymmärräthän”, herra Weasley änkytti.

Mitä siellä on, Arthur?” Molly kysyi nyt niin uhkaavan näköisenä, että herra Weasley nielaisi syvään.

”Ne ovat nimeltään mustepörriäisiä, Molly – ilmeisesti Perusta tuotua pimeyspulveria ei saa jättää kosteaan kellariin puhpalluroiden kanssa – varsinkin jos puhpallurat oppivat lentämään…” Arthur selitti lannistuneena ja hänen äänensä hiljeni sitä mukaa kun Mollyn ilme muuttui raivostuneemmaksi.

”Yritätkö sinä sanoa, että minun talossani on tuholaisia, jotka levittävät mustetta ympäriinsä?” Molly tiedusteli ja hänen äänensä tärisi kiukusta.

”George sanoo että niistä voi olla hyötyä”, Arthur sanoi hyvin pienellä äänellä, ja Molly ärähti kiukusta ja kiskaisi taikasauvansa esiin. Kumpikaan ei huomannut, kun eteisen ovi heidän takanaan raottui auki.

”Arthur Weasley, sinä marssit nyt ylös ja hankkiudut eroon joka ikisestä syöpäläisestä, tai minä kiroan sinut roikkumaan jaloistasi kattoon enkä päästä sinua alas ennen ensi joulua!” Molly huusi ja uhkaukseksi heilutteli taikasauvaansa, josta lensi punaisia kipinöitä, jotka rätisivät ilmassa. Ron hautasi kasvot käsiinsä ja uikutti. Mollyn takaa kuului hento yskähdys.

”Hei, Molly”, Hermione sanoi ja hymyili vaivaantuneena ovenraosta. Hänen vanhempansa olivat lähestulkoon piiloutuneet hänen selkänsä taakse. Rouva Weasley lehahti kasvoiltaan yhtä punaiseksi kuin Ronin korvat, ja herra Weasley näytti jähmettyneen paikoilleen. Harry nielaisi naurunsa ja taputti kauhusta voihkivaa Ronia rohkaisevasti selkään.


”Olen niin pahoillani”, Molly pyyteli ainakin kymmenennen kerran, kun vähän myöhemmin väri oli palannut herra ja rouva Grangerin kasvoille ja koko joukko oli siirtynyt puutarhaan istumaan. Hermionea tilanne näytti huvittavan siinä missä Harryakin, mutta Ron mulkoili yhä vanhempiaan kapinallisesti, epäilemättä arvellen näiden pilaavan hänen mahdollisuutensa miellyttää appivanhempikandidaatteja. Herra Weasley istui paikallaan vaiti, mutta vilkuili samalla nälkäisesti rouva Grangerin käsilaukkua, johon tämä oli juuri työntänyt matkapuhelimensa.

”Sattuuhan sitä”, Hermionen isä sanoi hiukan vaisusti. Hän istui vaimonsa kanssa eri puolella pöytää kuin Weasleyt, ja vaikka molemmat näyttivät kohteliaan ystävällisiltä, Harry huomasi heidän vilkuilevan ympärilleen huolissaan.

”Tällaisen lapsikatraan kanssa sotkuilta ei vain voi välttyä”, Molly rupatteli ja kaatoi teetä Ronin kuppiin, ”varsinkin, kun välillä tuntuu että olen ainoa, joka viitsii pitää kuria –”, nyt herra Weasley sai osakseen vihaisen mulkaisun, ”- vaikka toisaalta, meitä on paljon vähemmän nykyään, nyt kun…” rouva Weasleyn teekannua pitelevä käsi tärisi, ”nyt kun F-fred…” Ronin teekuppi kaatui suoraan tämän syliin.

”Äiti!” Ron älähti.

”Voi ei – anteeksi, Ron, olen pahoillani…” rouva Weasley sopersi ja yritti pyyhkiä Ronin housuja servietillä. Harry vaihtoi vaivaantuneen katseen Hermionen kanssa.

”Molly, anna minä”, herra Weasley sanoi hermostumatta ja veti taikasauvansa esiin. ”Kuuraannu!”

”Olen pahoillani tästä kaikesta”, Molly sanoi jälleen Grangereille rauhoituttuaan ja istuttuaan alas. Herra Weasley taputti vaimonsa kättä lohduttavasti. Rouva Granger vilkaisi miestään ja kumartui hiukan lähemmäs rouva Weasleytä.

”Älä huoli”, Hermionen äiti sanoi sydämellisesti. ”Hermione kertoi meille teidän pojastanne. Olemme hyvin pahoillamme.”

Molly nyökytteli ja pyyhki silmiään, ja herra Weasley hymyili rouva Grangerille kiitollisena. Ryhdistäydyttyään hiukan Molly sanoi:
”On – on hienoa, että Hermione on ollut täällä, hänestä on paljon apua. Kiitos, että olette antaneet hänen viettää niin paljon aikaa kanssamme, on helpompaa, kun talo on täynnä ääniä. Ja Ginnyn on hyvä saada muuta seuraa kuin veljensä…”

”Hermionesta on tullut meille kuin perheenjäsen”, herra Weasley hymyili täydentääkseen vaimonsa lauseen. ”Hän on aina enemmän kuin tervetullut tänne. Teillä on oikein hieno tytär.”

”Toki, toki”, herra Granger nyökytteli, ”eikä se kaikki meidän ansiotamme ole, Hermione on aina vaatimalla vaatinut päästä viettämään lomaa teidän kanssanne – häntä saa tuskin muutamaksi viikoksi kotiin – mutta sillä on epäilemättä jotakin tekemistä tämän nuoren miehen kanssa.”

Ronin kasvot vaihtoivat väriä nopeammin kuin liikennevalot, kun herra Granger vilkaisi häntä kulmat koholla, ja yhtä lailla punastunut Hermione änkytti: ”Isä, mitä sinä nyt…”

”Vai niin”, herra Weasleykin hymähti ja vilkaisi poikaansa, joka näytti siltä että saattaisi lähiaikoina kaivautua kukkapenkkiin ja jäädä sinne asumaan. ”Minä mietinkin, mistä mahtoi olla peräisin eräs hieno kaulakoru, jonka löysin Ronin huoneesta aiemmin tänä kesänä…”

Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan nolostuneina, ja Harry yritti kovasti olla hymyilemättä, sillä herra Weasleyn löytämä paksu kultakoru, josta roikkui suurin kirjaimin sana ”RAKKAANI”, ei suinkaan ollut lahja Hermionelta vaan Ronin entiseltä tyttöystävältä. Lavender ei vieläkään kuulunut Hermionen suosikkipuheenaiheisiin, ja Ron vilkaisi Harrya kuin apua anellen.

”Vau, tämä kakku on mahtavaa”, Harry sanoi nopeasti rouva Weasleylle, tarrautuen ensimmäiseen puheenaiheeseen joka pälkähti hänen mieleensä. Rouva Weasley hymyili hänelle lämpimästi ja taputti hänen poskeaan.

”Ihanaa että pidät siitä, kultaseni. Itse asiassa, minulla on myös kotitekoisia kurpitsaleivoksia – unohdin ne tässä hässäkässä keittiöön, hetkinen vain, minäpä kipaisen hakemassa”, Molly höpötti. Harry, Grangerit ja herra Weasley yrittivät yhteen ääneen estellä häntä ja sanoa, että pöydässä oli aivan tarpeeksi herkkuja, mutta rouva Weasley ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän lähti kohti Kotikolon takaovea ja Ronin kauhuksi huomio palasi häneen ja Hermioneen.

”Niin, Ronald”, Hermionen isä sanoi Ronille hymyillen, ”on mukavaa viimein tavata kunnolla, edellistä kertaahan ei oikein voi laskea – se oli melkoisen hämmentävä tilanne meille, ymmärrät varmasti… Melkoinen tarina, aivan kuin muutkin mitä Hermione teidän yhteisistä seikkailuistanne kertoo.”

Ronin korvat helottivat, ja Harry ei voinut olla miettimättä mielessään, että velhoksi joka oli vuosikaudet toivonut ihmisten kiinnittävän huomiota häneen Harryn sijaan, Ron näytti viihtyvän huomion keskipisteenä erittäin huonosti.

”Anteeksi, ei meidän ole tarkoitus tunkeilla”, sanoi nyt Hermionen äiti, joka selvästi huomasi Ronin ahdingon siinä missä Harrykin, ”olemme vain uteliaita. Uskon kyllä että Hermione puhuu totta, mutta kaikki se kuulostaa niin kiehtovalta…”

”Tai siis, totta kai me ihailemme Harrya”, puuttui nyt puheeseen herra Granger, joka näytti innostuneelta, ”kuulostaa siltä, että tämän – tämän pimeän lordin kukistaminen oli aina hänen kohtalonsa, mutta hyvien ystävien apua ei saa aliarvioida. Sherlock Holmeskaan ei olisi pärjännyt ilman tohtori Watsonia, vai mitä?”

Ron ja herra Weasley näyttivät hämmentyneiltä. Hermionen äiti naurahti hiukan ja herra Grangerin kättä. ”Minun mieheni on kovin innostunut kirjallisuudesta. Mutta minun on pakko kysyä, Ron – tuhositko sinä todella sen riipuksen? Sen, joka oli kuulunut teidän koulunne perustajalle?”

Ronin silmät laajenivat, ja hän katsoi säikähtäneenä Harrysta Hermioneen. Harry arvasi, että Ron pelkäsi Hermionen kertoneen vanhemmilleen siitä, että Ron oli jättänyt Harryn ja Hermionen kahdestaan metsään ja lähtenyt.

”Se – se oli medaljonki, äiti”, Hermione kiiruhti sanomaan. ”Harry ja Ron löysivät yhdessä miekan ja Ron tuhosi hirnyrkin, minähän kerroin.”

”Mahtava seikkailu”, Hermionen isä nyökytteli. ”Kumma kyllä, ettei se medaljonki yrittänyt puolustautua – etkö sinä sanonut, että jokin niistä oli kironnut kokonaisen käden?”

”Me olemme ihmetelleet samaa”, herra Weasley yhtyi, ”Tom Valedron päiväkirjahan otti meidän tyttäremme täysin valtaansa ja me melkein menetimme hänet… Mutta onhan mahdollista, että medaljongin taika oli jostakin syystä hiipunut.”

Harry ja Ron varoivat visusti katsomasta toisiinsa, sillä Hermione mittaili heitä katseellaan. Jokainen kolmikosta tiesi, että sielun palasten taika ei noin vain hiipunut, ja sen tuhoamiseen oli vain muutama harvinainen konsti – mutta vain Harry ja Ron tiesivät, miten medaljonki oli yrittänyt puolustautua, ja Harry tiesi ettei Ron ollut valmis kertomaan Hermionelle siitä vielä.

Puheenaihe oli kuihtunut kokoon, joten herra Granger palasi edelliseen aiheeseen ja katsoi kiinnostuneena Ronia. ”Ja mitä minä olenkaan kuullut lentävästä autosta? Lensitkö sinä todella 12-vuotiaana Ford Anglialla koko Britannian halki?”

”Se tuskin lukeutuu hänen urotekoihinsa”, näpäytti rouva Weasley, joka oli palannut suurta liinalla peitettyä tarjoiluvatia kantaen. Ron kuitenkin virnisti äitinsä selän takana.

”Mutta sitten oli se… kartano, missä te olitte vankeina”, rouva Granger sanoi ääni värähtäen. Harry tunsi kylmiä väreitä selässään, sillä hän arvasi, mihin oli tultu. ”Hermionea… pakotettiin luovuttamaan tietoja. Sinä yritit pelastaa hänet. Kiitos.”

Ron näytti siltä, ettei tiennyt olisiko nolostunut kiitoksista vai ahdistunut mieleensä palaavista muistoista. ”Totta kai – me molemmat yritettiin”, Ron änkytti tihrustaen teeläikkää pöytäliinassa, ”meidän oli pakko päästä sieltä. Hermionehan siinä suojeli meitä valehtelemalla niille, vaikka ne… Tai siis, yleensä Hermione auttaa minut pulasta eikä toisin päin.”

Ron ei selvästikään tahtonut nostaa katsettaan pöytäliinasta, joten herra Weasley vaihtoi puheenaiheen rikkinäiseen gramofoniinsa. Vasta kun herra Granger hiukan hämmentyneenä suostui vilkaisemaan laitetta ja Arthur lähti lähes riemusta hypähdellen johdattamaan tätä kohti latoa. Varmistuttuaan siitä, että huomio todella oli kiinnittynyt muualle, Ron nosti katseensa pöydän pinnasta ja kohtasi Hermionen silmät, jotka säteilivät hänelle.


Kolme tuntia myöhemmin Grangerien auto viimein kurvasi pihasta pois. Harry, Ron, Hermione ja Weasleyn vanhemmat olivat kaikki vilkuttamassa hyvästejä. Iltapäivä oli ollut onnistunut huolimatta siitä, että herra Weasleyn grillausyritys oli kärväyttänyt kolmanneksen Kotikolon etupihan nurmikosta. Harry, Ron ja Hermione lähtivät sanattomasta sopimuksesta kävelemään ympäri taloa saadakseen olla hetken rauhassa.

”Minähän sanoin, Ron, sinä hermoilit ihan turhaan”, Harry virnuili. ”Ei Hermionen vanhempia sinun perheesi säikäytä.”

”Ennemminkin toisin päin”, Hermione huokaisi hymyillen vinosti. ”Anteeksi kaikkea sitä hehkutusta ja kyselyä, he eivät ole antaneet minulle hetken rauhaa sen jälkeen kun menin kotiin – olen saanut käydä koko edellisen vuoden läpi yksityiskohtia myöten melkein joka päivä ja silti heillä riittää kysymyksiä. Isä kuvittelee, että meidän hirnyrkkienmetsästyksemme oli kuin jostakin hänen hienosta fantasiakirjastaan… Kummallista.”

”Kummallista?” Ron pärskähti epäuskoisesti. ”Onko sinusta kummallista että sinun isäsi tykkää kirjoista? Minusta se selittää aika paljon.”

Harry nauroi ja Hermione näytti Ronille hapanta naamaa. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, katsellen puiden latvoja, jotka piirtyivät punertuvan laskevan auringon eteen. Jostakin Lovekivojen talon suunnalta kuului eriskummallista suhinaa ja pörinää, josta kukaan ei jaksanut kiinnostua erityisesti.

”On kiva saada sinut takaisin, Hermione”, Harry sanoi ja sai Hermionelta lämpimän hymyn. ”Vielä yksi viikko ennen kuin sinä palaat Tylypahkaan ja me tehdään… mitä sitten ikinä tehdäänkään.”

”Aika alkaa käymään vähiin”, Hermione sanoi hyvin vihjaavaan äänensävyyn. ”Tiedättekö, te voisitte ihan hyvin tulla Tylypahkaan vielä vuodeksi.”

”Kaiken sen jälkeen, mitä siellä tapahtui toukokuussa? En usko”, Harry sanoi raskaasti. ”Ei vielä.”

”Vähät sodasta, mutta minä en kyllä aio stressata S.U.P.E.R-kokeista”, Ron älähti selvästi kammoten jo ajatustakin. ”Itse asiassa minä vähän mietin, että saatan mennä auttamaan Georgea pilapuodin kanssa. Kauppa ei käy niin hyvin enää nyt, kun Fred on… Eikä ole kivaa että hän asuu ihan yksin siellä kaiken tapahtuneen jälkeen. Sitä paitsi ainakaan hän ei tule kyselemään minulta tutkintotodistuksia.”

”Hyvä idea”, Hermione sanoi lämpimästi ja puristi Ronin kättä, josta hän piteli kiinni. ”Entä sinä, Harry? Mitään ideoita?”

Harry pudisti päätään. ”En tiedä… Rehellisesti sanottuna juuri nyt minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä haluan.”

”Sinulla on aikaa”, Ron sanoi painokkaasti, sillä hän arveli että Hermione oli aikeissa aloittaa saarnan erilaisista vaihtoehdoista ja koulutuksen ja elannon ansaitsemisen tärkeydestä. ”Sinä voit jäädä tänne, äiti tykkää siitä kun talo on täynnä.”

Hermione katsoi parhaaksi olla lisäämättä mitään, ja he pysähtyivät pellon laidalle, missä oli pieni aita. Ron hyppäsi sille istumaan ja Hermione kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja painoi poskensa vasten hänen selkäänsä, katsoen Harrya. Harry katseli heitä hymyillen.

”Yksi viikko”, Ron toisti hajamielisesti, tuijottaen pellolla kinastelevia hämykeijuja, joiden lyhtyjen valo tuskin erottui häikäisevässä auringonlaskussa. ”Yksi viikko, ja sitten meidän täytyy taas lähteä… Eikä me taaskaan tiedetä mihin. Mutta ainakin tällä kertaa meillä on huomattavasti pienempi todennäköisyys kuolla.”

Ja kaikki he tiesivät, ettei enää, ei ainakaan nyt, kun heidän naurunsa kaikui aukiolla, mikään paha vaaninut lähistöllä. Se, mikä kulman takana odotti ei ollut varma kuolema tai vaara – se oli mahdollisuus.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 7/? [UUTTA 26.2!]
Kirjoitti: Aiqsu - 28.02.2012 02:15:58
A/N: Ja nyt on mukavasti loma potkaistu käyntiin joten tekstiä tulee... Ginnyallergikkojen tulee välttää tätä osaa.

* * * * *

Seuraava kuva erosi edeltäjistään, sillä se ei esittänyt ketään Weasleyn perheen jäsentä eikä itse asiassa edes ihmistä. Kuvassa oli viisi varvasta, joiden kynnet olivat vaalean mintunvihreät ja niiden reunoja koristi helmiäisenvärinen hileviiva. Kuva tärisi hieman aivan kuin sen ottajaa olisi naurattanut, ja hetken kuluttua miehen käsi ilmeistyi kuvaan ja kutitti jalkaa.
Kuvatekstissä luki: ”Ginnyn ja Harryn otoksia kesän 1998 lopussa.”


Elokuun viimeisen päivän aurinko oli painunut mailleen, ja Kotikolon piha oli täynnä varjoja. Ilma oli lämmin, syksy ei vielä näkynyt kuin eteisen pakatuista matka-arkuista. Harryn astui sisään keittiön puisesta ovesta. Keittiön pöydällä paloi kynttilöitä, ja Ginny istui tuolilla sen ääressä. Hänellä oli yllään valtava T-paita, ja hän oli nostanut toisen paljaan jalkansa pöydälle. Hän näpäytteli varpaankynsiään taikasauvalla, selaillen samalla puolihuolimattomasti MeNoitien uusinta numeroa.

”Mitä sinä teet?” Harry kysyi Ginnyn selän takaa. Valitettavasti Ginny napautti juuri samalla hetkellä pikkuvarpaansa kynttä taikasauvalla ja hänen huomionsa herpaantuessa taika meni pieleen ja kynsi lohkesi.

”Au! Voi Merlin, au…!” Ginny vinkaisi ja piteli varvastaan.

”Anteeksi!” Harry sanoi nopeasti ja meni lähemmäs katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kynsi oli käytännöllisesti katsoen haljennut kahteen osaan, ja Harry veti nopeasti sauvansa esiin. Hän ei näpäyttänyt kynttä siltä varalta että olisi pahentanut vahinkoa, vaan heilautti sauvaa ilmassa ja sanoi hiljaa mielessään ”entistus”. Kynsi palasi ennalleen ja Ginny paineli sitä hetken varmistaakseen, että se oli kunnossa.

”Kiitos”, Ginny sanoi lopulta hymyillen ja laski jalkansa maahan. Harry veti toisen tuolin alleen ja istui Ginnyn viereen. ”Minun oli tarkoitus värjätä kynsi, mutta ilmeisesti jotain meni pieleen… Missä Ron ja Hermione ovat?”

”Hermione tahtoi välttämättä lähteä käymään Viistokujalla, hän oli juuri saanut kirjakaupasta pöllön. Tylypahkan Historiikista ilmestyi uusi painos, johon oli lisätty viime kevään tapahtumat… Ja Hermionen oli tietysti pakko päästä heti lukemaan se”, Harry hymyili vinosti. ”Ron yritti estää häntä, hän sanoi että olisi halunnut ostaa sen Hermionelle synttärilahjaksi, mutta Hermionen mukaan siihen on liian pitkä aika.”

”Eikä hänen syntymäpäiväänsä ole edes kolmea viikkoa”, Ginny nauroi ja pudisti päätään. ”Tyypillistä. Ja Ron tulee taas anomaan minulta vinkkejä lahjan hankintaan, kun hän on niin puupää, ettei varmasti keksi itse mitään.”

”Entä sinun äitisi ja isäsi? Ja Charlie, missä hän on?” Harry ihmetteli. Talo vaikutti erittäin epätavallisen hiljaiselta.

”He kaikki menivät Billin luo illalliselle”, Ginny selitti. Harry nyökkäsi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin he katsoivat toisiaan, eikä kumpikaan kääntänyt katsettaan pois.

”Mikset sinä mennyt?” Harry kysyi hetken kuluttua, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa.

”Ensinnäkin, Lima on siellä”, Ginny sanoi ja irvisti.

”Minä luulin että sinä olit jo tottunut häneen”, Harry naurahti väliin.

”Ja toiseksi, en halunnut viettää viimeistä iltaani poissa sinun luotasi”, Ginny sanoi Harrysta välittämättä ja tuijotti häntä kiinteästi, tuttu palo katseessaan. Harry oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, kuinka lähekkäin he istuivat, ja kuinka hiljainen keittiö oli – kukaan ei vahtinut heitä, eikä kukaan näkisi, mitä he tekivät. Ginny ei kuitenkaan tehnyt aloitetta, ja Harrykin tyytyi vain sanomaan:

”Minun tulee ikävä sinua.”

”Mm”, Ginny hymähti ja katsoi ulos ikkunasta. Hän oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: ”koko viime vuoden Tylypahkassa minä odotin ja toivoin, että saisin taas olla kanssasi. Nyt me ollaan oltu viikkokausia samassa talossa, ja silti minä olen tuskin saanut tilaisuutta jutella kanssasi. Mitä minun tänä vuonna olisi tarkoitus odottaa?”

”Ginny”, Harry sanoi raskaasti, sillä hän oli näkevinään rahtusen katkeruutta tytön vinossa hymyssä. ”Olen pahoillani. Minulle tämä kesä on ollut pelkkää yritystä korjata sitä, mitä viime vuonna tapahtui. Ja se on vaikeaa, kun on asioita, joita ei voi saada takaisin.”

”Minä tiedän”, Ginny huokaisi. Hän näytti siltä, että hänen teki mieli nostaa kätensä ja silittää Harryn kasvoja, painautua tämän lähelle, mutta jostakin syystä hän päätti pysytellä paikoillaan. Hän katsoi Harrya taas silmiin. ”Minä ymmärrän, ettei sinulla ollut aikaa ajatella minua tai edes kaivata minua kun olit poissa, sinulla oli siihen maailman parhaat syyt. Ja tietysti sinä haluat olla Ronin ja Hermionen kanssa nyt kun kaikki on ohi, te koitte sen kaiken yhdessä… Minä vain toivoin, että olisin voinut auttaa. Olla jotenkin osallisena.”

Harrysta tuntui kuin jokin olisi sulanut hänen sisällään Ginnyn puhuessa. Hän ei voinut olla ottamatta Ginnyä kädestä. ”Luuletko sinä ettei minulla ollut ikävä sinua? Luuletko etten minä joka ikisenä iltana siinä typerässä teltassa miettinyt sinua ja toivonut, että voisin olla missä tahansa missä sinä olet? Mutta minua helpotti tieto siitä, että sinä olit turvassa…”

Ajatus sai Harryn katkaisemaan mietteliäänä lauseensa. Ginny painoi kasvonsa vasten heidän yhteen puristuneita käsiään. ”On niin helppoa unohtaa että sinäkin välität minusta, kun sinä olet niin kaukana.”

”Minä olen tässä näin”, Harry vakuutti. ”Minä vain… ajattelin aina, että sinun kanssasi oleminen oli liian hyvää ollakseen totta. Ihan kuin jonkun toisen elämästä. Ja minä todella luulin kaiken loppuvan Voldemortiin… Mutta minä olen vieläkin täällä, ja yhtäkkiä minulla on kokonainen tulevaisuus mietittävänä. Ja sinä olet täällä myös. Siinä on paljon sulateltavaa.”

”Se käy täydellisesti järkeen”, Ginny nyökkäsi ja katseli Harrya kulmat kurtussa. ”Kunpa vain… tietäisin enemmän. Tietäisin todella, mitä tapahtui. Ehkä silloin voisin päästä yhtä lähelle sinua kuin Ron ja Hermione.”

”Haluatko sinä, että minä kerron sinulle viime vuodesta?” Harry kysyi hitaasti. Ginny oli kuullut tarinan moneen kertaan – Harry oli joutunut käymään Voldemortin tuhoon johtaneiden tapahtumien sarjan läpi varmasti satoja kertoja, hän oli kertonut totuuden Albuksen Kaartille ja Feeniksin killalle, ja hänen oli täytynyt puhdistaa professori Dumbledoren ja Kalkaroksen maineet jakamalla tietonsa lehdistön kanssa.

”Pystytkö sinä siihen?” Ginny kysyi epäröiden. Ei ollut hänen tapaistaan olla arka tai huolissaan, mutta tyttö tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Oli vielä aikaista, vajaan neljän kuukauden takaiset haavat oli arkoja ja helposti revittävissä auki.

”Tietysti pystyn”, Harry sanoi harteitaan kohauttaen. ”Olenhan minä kertonut tuhansia kertoja, taikaministeriölle ja –”

”En minä halua kuulla tarinaa pääpiirteissään, Harry”, Ginny sanoi. ”Sen minä olen kuullut ennenkin. Voldemortilla oli hirnyrkkejä, Kalkaros rakasti sinun äitiäsi ja kuoleman varjelukset olivat todellisia.”

”Mitä sinä sitten tahdot kuulla?” Harry ihmetteli. Häntä hermostutti, sillä hän arveli tietävänsä suunnilleen, mitä Ginny ajoi takaa. Hän ei ollut puhunut yksityiskohdista kenellekään – ei kenellekään, paitsi Ronille ja Hermionelle, koska nämä olivat tienneet suurimman osan jo valmiiksi ja koska Harry tiesi, että he eivät kauhistelisi asioita tai pahentaisi hänen oloaan vatvomalla niitä uudelleen ja uudelleen. Juuri heille Dumbledorekin oli tahtonut Harryn uskovan tehtävänsä ja salaisuutensa. He olivat pysyneet hänen rinnallaan koko ajan. Mutta niin oli Ginnykin, pieni ääni sanoi Harryn takaraivossa. Ginny oli aina pysynyt hänen puolellaan, Ginny oli ollut Albuksen kaartin uskollisimpia jäseniä. Ginny oli ollut mukana ministeriössä ja hän oli joutunut Voldemortin uhriksi jo yksitoistavuotiaana. Hän oli ansainnut kuulla totuuden.

”Halusin tietää… Mitä Kielletyssä metsässä tapahtui, Harry? Yhtäkkiä kukaan ei tiennyt missä sinä olit, ei edes Ron… Ja kuolonsyöjät tulivat metsästä… Me kaikki luultiin että sinä olit kuollut. Voldemortkin luuli. Miksi? Menitkö sinä sinne, koska uskoit, että hän tappaisi meidät kaikki jos et antautuisi?”
Harry mietti hetken ja katseli pientä öljyvärimaalausta, jonka velhot nuokkuivat kehyksissä. Hän ei ollut kertonut Dumbledoren tapaamisesta King’s Crossin asemalla kenellekään, sillä hän ei tiennyt uskoisiko kukaan kertomusta todeksi, ja hän oli saanut tarpeekseen ihmisistä, jotka väittivät hänen olevan hullu. Aberforthin avulla kaikki olivat saaneet oikean käsityksen siitä, miksi Ariana oli ollut piilossa talossa ja kuoleman varjelusten yhteys Voldemortiin, Dumbledoreen ja Grindelwaldiin selvitettiin Päivän profeetassa. Yksityiskohdilla ei ollut merkitystä toimittajille tai ihailijoille, mutta Ginny oli eri asia.

”Minä, öh…” Harry aloitti, ”minä näin ajatusseulassa, kuinka Dumbledore kertoi Kalkarokselle, että ainoa tapa tuhota Voldemort oli se, että minä kuolisin ensin.”

Ginny katsoi Harrya yhä tiiviisti silmiin ja pureskeli huultaan mietteliäänä. ”Miten sinä pystyit siihen? Noin vain kävelemään hänen luokseen, yksin?”

”Se johtuu siitä, etten minä ollut yksin”, Harry sanoi hiljaa. ”Sinähän tiedät… elpymyskiven? Yhden varjeluksista?”

Ginny henkäisi yllättyneenä. ”Sekö toimi todella? Oliko Dumbledore kätkenyt sen sieppiin, jotta sinä saatoit kutsua hänet sillä takaisin?”

”Ei, en Dumbledorea”, Harry korjasi. ”Mutta minä tapasin Lupinin taas, ja Siriuksen. Ja… minun vanhempani.”

Ginny vilkaisi heidän yhteen kietoutuneita käsiään ja hänen silmänsä kiiltelivät hiukan kynttilänvalossa, kun hän katsoi takaisin Harryn silmiin. Harry hymyili hänelle hiukan. ”Minä näin sinutkin. En metsässä, mutta matkalla sinne. Sinä autoit jotain loukkaantunutta tyttöä.”

”Sanoisin, että sinun olisi pitänyt sanoa hyvästi, mutta en olisi ikinä päästänyt sinua menemään”, Ginny hymyili. ”Saattoivatko he sinut perille?”

”Joo”, Harry sanoi. ”He lupasivat pysyä minun kanssani koko matkan. Ja niin he tekivät.”
Ginnyn silmät olivat suuret, kun hän katsoi Harrya vakavana. ”Tunsitko sinä sen? Tappokirouksen?”

Harry hätkähti hiukan, sillä hän muisti yhtäkkiä kristallinkirkkaasti kuinka hän oli kysynyt Siriukselta, sattuiko kuoleminen. ”En. Aivan niin kuin silloin kun olin vauva – näin vain vihreän väläyksen.”

”Ja sitten?” Ginny yllytti.

”Silloin minä tapasin hänet”, Harry sanoi pehmeästi. ”Dumbledoren.”

Ginny kuunteli hiirenhiljaa, kun Harry kertoi kaiken muistamansa Dumbledoren kanssa käymästään keskustelusta. Ginnyä puistatti, kun Harry kertoi rumasta vereslihaisesta vauvasta, ja hänen silmiinsä nousi kyyneliä, kun Harry kertoi miten Dumbledore oli itkenyt puhuessaan sisarestaan ja tämän kohtalosta. Kun Harry lopetti tarinan kertomalla, miten Narcissa Malfoy oli valehdellut hänen puolestaan, Ginny katsoi häntä mietteliäänä.

”Onkohan kuoleminen todella niin helppoa? Noustaan junaan ja jatketaan eteenpäin?” hän kysyi hiljaa.

”Luultavasti”, Harry sanoi. ”Helpompaa kuin nukahtaminen, niin Sirius sanoi. Vihdoinkin kaikki sen, mitä melkein päätön Nick jauhoi eteenpäin jatkamisesta alkaa käydä järkeen. Jokin juna tuo haamuna takaisin… Ja jokin jatkaa eteenpäin.”

”Minnehän Fredin juna vei hänet?” Ginny mietti vinosti hymyillen.

”En tiedä”, Harry sanoi surullisesti ja sipaisi Ginnyn poskea kädellään. ”Mutta lyön vetoa, että siellä on hauskaa.”

Ginny naurahti vähän tukkoisen kuuloisesti. Hän hymyili Harrylle. ”Kirjoita minulle ensi vuonna, jooko? Minulla pitää olla jotain, mistä jutella Kuhnusarvion kanssa hänen pikku kesteillään, joten voin yhtä hyvin puhua hänen lempipuheenaiheestaan eli sinusta.”

Harry virnisti. ”Totta kai. Tällä menolla minulla ei mitään muuta tekemistä olekaan.”

”Sinähän voisit tulla Tylypahkaan opettamaan pimeyden voimilta suojautumista”, Ginny ehdotti. ”Olet muutenkin opettanut puolta meidän vuosikurssista jo, saat varmasti paljon suosituksia.”

”Ai niin, unohdin, että McGarmiwan on täytynyt hankkia uusi opettaja”, Harry sanoi. ”Tahtookohan kukaan sitä pestiä enää? Luulisi koko yhteiskunnan saaneen pimeyden voimilta ja niistä suojautumisesta tarpeekseen vähäksi aikaa.”

”No, ainakin hän sanoi minulle toukokuussa, että tarkastaa jokaisen hakijan turbaanit ja taskumatit huolellisesti”, Ginny hymyili. ”Kesyt ihmissudet ovat kuulemma ensisijaisia paikansaajia.”

Heidän välilleen lankesi hetkeksi hiljaisuus, he hymyilivät toisilleen ja Harry katseli Ginnyn ruskeita silmiä, tummia silmäripsiä ja kesäauringon tummentamia pisamia tämän nenällä. Hän mietti viimeistä kertaa, kun he olivat todella olleet kahdestaan jossakin ilman katselijoita – Ginnyn huoneessa hänen seitsemäntenätoista syntymäpäivänään.

”Mitä sinä mietit?” Ginny kysyi.

”Seitsemättätoista syntymäpäivääni”, Harry tunnusti. Ginnyn suu levisi ilkikuriseen hymyyn ja hän kohotti kulmakarvaansa.

”Vai niin? Kiitos rakkaan veljeni, sinulta jäi hyvä lahja väliin”, Ginny kiusoitteli. ”Minä vähän odottelin samanlaista lahjaa omana seitsemäntoistavuotispäivänäni.”

”Luudanvarsiko ei riittänyt?” Harry nauroi. Hän, Ron ja Hermione olivat todellakin yhteisvoimin ostaneet Ginnylle uuden Nimbus 2003 -mallisen luudan.

”Luudanvarsi on loistava”, Ginny sanoi. ”Ja minä otan sen mukaani Tylypahkaan, jotta voin miettiä meidän yhteisiä pelejämme ja muistella sitä, kun McLaggen täräytti sinua mailalla kalloon. Mutta”, Ginny kikatti kun Harryn ilme muuttui nyreäksi, ”olisin halunnut jotain, mitä voisin miettiä silloin, kun makaan illalla sängyssä ja kaipaan sinua.”

”Niinkö?” Harry tiedusteli leikkisästi. Hän otti kiinni Ginnyn vyötäröstä ja veti tämän syliinsä istumaan. ”Vain sillä ehdolla, että tällä kertaa laitetaan vankkuutusloitsu sinun oveesi. Muuten Ron saattaa kirota meidät molemmat.”

”Mmmm”, Ginny myönsi, kun Harryn huulet painautuivat hänen omiaan vasten ja he suutelivat pitkään. Harry nousi ylös tuolista yhä Ginny sylissään ja tyttö kietoi jalkansa hänen ympärilleen.

”Sinun olisi muuten paras tulla katsomaan minun pelejäni Tylypahkaan”, Ginny sanoi suudelmien välissä. ”Luna juontaa.”

”Mahtavaa”, Harry nauroi ja kantoi Ginnyn sisään tämän huoneeseen. Ron tuli kotiin vasta muutamaa tuntia myöhemmin, ja Harryn ja Ginnyn onneksi Hermione ei suostunut kertomaan hänelle loitsua, jolla vankkuutetun oven olisi saanut auki. Ron nosti metelin ja syytteli Hermionea tietojenpimittäjäksi, mutta Harry ja Ginny olivat piilossa Ginnyn peiton alla ja nauroivat makeasti Ronin uhkauksille.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 8/? [UUTTA 28.2!]
Kirjoitti: Feliicia - 28.02.2012 18:14:00
Eka! :D
Mä voin kuvitella miten innostunut herra Weasley oli kun Grangerit tuli. Voivoi, varsinkin Ron/Hermione kohdat oli ihania. Ja vaikka mä en ylistä Harry/Ginnya, niin toi vika oli aika söpö :-* Tää on ihana sarja, oot hyvä kirjoittamaan.

Mitä muuta mä nyt sanoisin. Hahmot on IC ja tykkään tästä hirveästi :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 8/? [UUTTA 28.2!]
Kirjoitti: Grenade - 28.02.2012 19:22:15
Jee, näitä on tullut lisää :) Tykkäsin näistä yhtä paljon kuin edellisistäkin, sillä näissä on aina jokin kotoinen tunnelma, eikä mitenkään jäykkää. Ensimmäinen oli todella hupaisa :D Voin vain kuvitella, mitä Grangerit mahtoivat joutua kestämään Arthurin kanssa. Toivottavasti gramofooni saatiin kuntoon. Ja kävi niin sääliksi Ronia, joka olisi halunnut uppoutua hienojen teeläikkien maailmaan pöytäliinassa =D
Hermione ja Harry kuitenkin pelastivat hienosti tilannetta, eikä mitään suuria ongelmia sattunut, vaikka kieltämättä Mollyn uhkaus alussa saikin naurun aikaiseksi. Hieno tervetuloa-kutsu kieltämättä...

Toisessa olikin ensin hieman haikeampi tunnelma. Näiden kahden välille oli viritetty hieno tunnelma, ja sitä latausta vain lisäsi Harryn kertomus metsässä kokemista asioista. Onneksi Ginny jaksoi kuunnella. Lopussa Ron oli taas mainio, ja lopetus oli hurmaavan leikkisä, jotenkin nivoi koko "kuvan" yhteen.

Tykkäsin taasen kovin paljon, olet hyvä luomaan tilanteita, joissa henkilöt toimivat niin oikealla tavalla :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 8/? [UUTTA 28.2!]
Kirjoitti: Aiqsu - 29.02.2012 19:16:32
A/N: Kiitos paljon Feliicia ja Grenade, ihanaa kun jaksatte kommentoida, piristitte päivääni enemmän kuin uskottekaan. Ja koska tapaus loma on päässyt yllättämään, uutta kuvaa pukkaa.

* * * * *

Varvaskuvan alapuolella oli pystysuunnassa otettu kuva, jossa kaksi tyttöä seisoi punaisen pikajunan ikkunassa vilkuttamassa. Tytöistä toinen, ystäväänsä hiukan pidempi punapää, kiipesi istumaan ikkunalaudalle ja heilutteli jalkojaan huolettoman näköisenä lähettäen lentosuukon jollekulle kameran takana. Kun juna nytkähti liikkeelle, Ginny tipahti ikkunasta sisälle vaunuunsa, ja Hermione repesi nauramaan. Otoksen alla luki:
”Ginnyn ja Hermionen paluu kouluun syyskuun ensimmäisenä päivänä 1998.”


”Tämä ei voi olla todellista”, Hermione huokaisi ja nosti katseensa rannekellostaan, jota oli mulkoillut turhautuneena. Kellon sijaan hän siirsi murhanhimoisen katseensa Roniin. ”Minä en voi uskoa sinua! Ensin sinä varastat isäsi upouuden auton – ja varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sinä viet isäsi auton –”

”Minä sain isältä luvan!” Ron puolustautui ja risti kätensä puuskaan. ”Vain koska minä jätin mainitsematta äidille, että me lähtisimme keskenämme sen sijaan, että isä antaisi meille kyydin asemalle, ei tarkoita että otin sen luvatta… Eikä tuota autoa edes saa lentämään! Mikä on pahinta, mitä olisi voinut tapahtua?”

”No, enpä tiedä”, Hermione sanoi sarkastisesti. ”Se, että sinä näet kadulla hyvännäköisen tytön, jäät tuijottamaan häntä, ajat päin lampputolppaa poliisiauton nenän edessä ja me joudumme ilmiintymään paikalta ennen kuin jäämme kiinni?”

”Sinä ehdit muuntelemaan sen poliisin muistin, joten mitään vahinkoa ei tapahtunut!” Ron väitti vastaan. ”Ja isä on menossa hakemaan sitä autoa, hän korjaa sen käden käänteessä! Ja miljoonannen kerran, minä en ’nähnyt hyvännäköistä tyttöä’, minähän sanoin että se oli Henkipään harpyijoiden kapteeni Gwenog Jones! Ginny olisi tappanut minut jos olisin vain ajanut ohi!”

”Älä viitsi, Ron, sinä inhoat Harpyijoita”, puuttui puheeseen Ginny, joka istui matka-arkun päällä kärryssään. ”Vasta viime viikolla sinä sanoit minulle, että minun ja Harryn pitää mennä naimisiin jos ne värväävät minut ensi vuonna, koska et halua että kukaan yhdistää sinua Harpyijoiden pelaajaan sukunimen perusteella.”

Harry tyrskähti naurusta mutta vaikeni nopeasti, sillä hän ei halunnut Hermionen laskevan häntä osasyylliseksi auton lainaamiseen. He olivat lähteneet Weasleyn talolta ajoissa, sillä he olivat pelänneet myöhästyvänsä junasta ruuhkan vuoksi. Ron oli kuitenkin törmännyt tolppaan jo alkumatkasta, ja koska ilmiintyminen oli huomattavasti ajamista nopeampaa, junan lähtöön oli ollut vielä melkein tunti kun he saapuivat kärryineen laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä.
Kun kello oli kahtakymmentä yli kymmenen, laiturille alkoi pikku hiljaa saapua muitakin matkustajia. Suurin osa oli hermostuneita ensiluokkalaisia vanhempineen – pienet noidat ja velhot pysyttelivät vanhempiensa lähellä, äidit varmistelivat, ettei mitään puuttunut ja isät kantoivat matka-arkkuja vaunuosastoihin.

”Tuntuu, kuin siitä olisi sata vuotta, eikä totta, Harry?” Ron kysyi, ja katseli, kuinka mustatukkainen pikkupoika tiukkasi isoveljeltään, asuiko Tylypahkassa todella oikea jättiläinen. ”Siitä kun minä istuin sinun vaunuosastoosi junassa.”

”Joo”, Harry myönsi. ”Vaikka muistan kyllä hyvin, miltä tuntui juosta päin laiturien 9 ja 10 välistä puomia. Olin varma, että te kaikki olitte sekopäitä ja minä rysähtäisin sitä päin niin että sulkakynät lentelisivät.”

”Minä taas muistan miltä tuntui itse asiassa rysähtää sitä päin”, Ron irvisti.

”Kiitos kaikesta tästä nostalgiasta, mutta tuolla on Luna”, Hermione sanoi kylmästi ja nousi ylös penkiltä, jolla oli istunut. Hän lähti kohti hoikkaa vaaleaa noitaa, jolla oli hiuksissaan jotain rumilta rikkaruohoilta näyttäviä kasvinnuppuja. Ron vilkaisi Harry katseella, joka mitä selvimmin sanoi ”naiset”, mutta otti kiltisti Hermionen kärrystä kiinni ja lähti työntämään sitä tytön perässä. Ginny virnuili ja pyöritteli päätään, ja he menivät myös tervehtimään Lunaa.

”Ihanaa nähdä sinua”, Ginny heläytti sydämellisesti halatessaan ystäväänsä.

”Mitä nämä ovat?” Ron kysyi ja tökki Lunan hiuksissa riippuvia kukannuppuja, jotka hyrisivät ärsyyntyneesti.

”Ai, jaloversonihkeyttäjiä vain”, Luna sanoi kepeästi. ”Isä tilasi niiden siemeniä Chilestä, niillä on uskomaton kosteuttava ja ravitseva vaikutus hiuksille ja iholle, muinaisten eteläamerikkalaisten kerrotaan peseytyneen niiden avulla kun vettä ei ollut.”

Ron näytti lievästi pahoinvoivalta, sillä kasvinnuput näyttivät todella tuottavan vaaleanvihreää mönjää, josta tipahti tippa myös hänen kädelleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kommentoida kukkia mitenkään, sillä silloin ohueen sateenkaaren väriseen viittaan ja erittäin vinoon, vihreään noidanhattuun sonnustautunut mies saapui paikalle. Ksenofilius Lovekiva näytti vanhentuneen, hänen hiuksensa olivat huomattavasti harmaammat ja hänen ohimostaan kulki poskipäähän arpi. Hän ei näyttänyt varautuneen Harryn, Ronin ja Hermionen tapaamiseen, vaan jäi aukomaan häkeltyneenä suutaan.

”Hyvää päivää, herra Lovekiva”, Ginny tervehti Ksenofiliusta ystävällisesti. Ginny ei tiennyt Lovekivojen kodissa tapahtuneesta välikohtauksesta mitään, sillä Harry oli jättänyt sen osan pois lehdille antamistaan haastatteluista, eikä hän ollut puhunut siitä muillekaan. Hän oli päättänyt antaa Ksenofiliukselle anteeksi, sillä olihan Luna hänen hyvä ystävänsä ja sitä paitsi tyttö oli ollut korvaamaton apu Korpinkynnen diadeemin etsinnässä.

”Päivää, päivää”, Ksenofilius sanoi hermostuneen kuuloisena ja haroi hiuksiaan niin, että hattu vinksahti entistäkin vinompaan.
 
”Mukavaa nähdä että te olette kunnossa”, Hermione sanoi kohteliaasti mutta ei erityisen lämpimästi. Ron puolestaan mulkoili Ksenofiliusta kulmiensa alta, mutta piti suunsa kiinni.

”N-niin”, Ksenofilius sanoi ja hänen silmänsä harottivat hiukan. ”Ne – ne päästivät minut Azkabanista toukokuun lopussa, varmistuttuaan etten ollut kuolonsyöjä… Se ei ole mukava paikka, ei ollenkaan mukava, kiviseiniä ja karuja käytäviä, ei tilaa luovuudelle tai luonnolle… Ja ankeuttajat…”

Ksenofiliusta puistatti, ja Harry nyökkäsi. ”Tiedän, olen tavannut ne useampaan kertaan. Me kaikki ollaan.”

Ksenofilius näytti hätkähtävän sitä, että Harry puhui hänelle, ja mies nyki hermostuksissaan kaapunsa kaulusta. Hän muistutti erittäin paljon sitä mielipuolisen säikkyä versiota itsestään, joka oli antanut Harryn ilmi kuolonsyöjille, kun hän kohdisti katseensa Harryyn. ”Voisinko – voisinko mitenkään puhua sinulle hetken kahden kesken?”

Harry vilkaisi Hermionea, joka näytti hiukan vaivaantuneelta mutta nyökäytti päätään, ja Ronia, joka muotoili suullaan sanat ”ei ikinä”. Harry käänsi katseensa takaisin Ksenofiliukseen, nyökkäsi ja sanoi: ”Totta kai.”

He kävelivät sivummalle Ronista, Ginnystä, Hermionesta ja Lunasta jotka alkoivat vaihdella lomakuulumisia. Ksenofilius vilkuili hermostuneena ympärilleen. ”Harry… Minä – minä olen katunut kovasti sitä, mitä keväällä tapahtui. Sinun täytyy uskoa, etten minä tarkoittanut… Ne veivät Lunan minulta, eikä minulla ollut vaihtoehtoa… Sinun täytyy antaa minulle anteeksi.”

”Minä olen jo antanut”, Harry sanoi. ”Tietenkään en voi olla iloinen siitä että käytännöllisesti katsoen annoit minut teuraaksi, mutta oli oma vikani, kun luotin sinuun miettimättä sen enempää. Ja sinun tyttäresi on yksi niistä harvoista, jotka seisoivat minun rinnallani loppuun asti ja taistelivat minun puolestani vielä sittenkin, kun luulivat minun kuolleen.”

Ksenofiliuksen otsa oli rypyssä ja hän katsoi Harrya tuskaa silmissään. ”Minä olen… hyvin pahoillani, etten myös voinut kuulua siihen joukkoon. Sinun täytyy ajatella, että ansaitsin aikani Azkabanissa.”

”Ei, en ajattele”, Harry sanoi rehellisesti. ”Minä ajattelen että sinä teit suuren, inhottavan virheen. Sinua paremmatkin miehet ovat niitä tehneet”, hän lisäsi ajatellen Dumbledorea.

Ksenofilius oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: ”Sinä olet… hyvä mies, Harry Potter. Minun Lunani oli viisas valitessaan sinun kaltaisesi ystävän.”

”Minä arvostan tuota”, Harry sanoi nyökäten. Sitten hän käänsi selkänsä Ksenofiliukselle ja palasi ystäviensä luo. Joukkoon oli nyt liittynyt kolme vanhaa Harryn luokkatoveria – Neville, Dean ja Seamus olivat kaikki ruskettuneita ja hymyilivät hänelle leveästi.

”Hei”, Harry moikkasi ja Dean ravisti hänen kättään innokkaasti tervehdykseksi. ”Mitä te täällä teette?”

”Dean on seonnut ja päättänyt palata kouluun”, Seamus ilmoitti ja Dean tönäisi häntä. ”En voi uskoa, että juuri sinä meistä viidestä olet se petturi. Minä olin jo siinä toivossa, että me jäisimme Tylypahkan historiaan sinä mahtavana luokkana, josta kukaan ei käynyt koulua loppuun saakka, kun mekään ei onneksi ehditty suorittamaan S.U.P.E.R -kokeita.”

”Ei se olisi onnistunut kuitenkaan, Seamus, Hermione on tietenkin menossa takaisin”, Harry virnisti. ”Eikä sitä tiedä vaikka Lavender ja Parvatikin palaisivat.”

”Joo, mutta tytöt ovat eri asia”, Seamus sanoi vakaasti, ”kuin me. Äijät.”

Koko joukko purskahti nauramaan Seamusin sanavalinnalle. Naurun tyrehdyttyä Hermione sanoi: ”Minun mielestäni sinä teit oikean valinnan, Dean, olen ylpeä sinusta.”

Ron pyöritteli silmiään näyttävästi. ”No sepäs oli yllätys.”

Hermionen ilme musteni, ja Harry aisti vaaran lähestyvän ja sanoi nopeasti: ”Entä te, Neville, Seamus? Mitä te aiotte tehdä kun ette mene kouluun?”

”Nauttia maineesta ja kunniasta tietenkin”, Seamus virnisti. ”Meillä on hulppea kämppä Viistokujalla, ja nyt kun Deankin on poissa jaloista, siellä on mukavasti tilaa pitää hauskaa. Sinun pitää tulla käymään, Harry.”

”Asutteko te Viistokujalla?” Ron riemastui. ”Minä rupean pyörittämään Georgen kanssa Welhowitsien liikettä siellä! Kuinka te Viistokujalle päädyitte?”

”Mummi tahtoi välttämättä ostaa minulle asunnon”, Neville selitti. ”Hänen ylpeytensä selvästi ylettyy Irvetan holviin asti, sillä hän on toukokuun jälkeen tarjoutunut ostamaan minulle kaikkea uudesta rupikonnasta Tulisalamaan saakka. Ja minä olen surkea lentäjä, kaikki tietävät sen.”

”Uuden konnan?” Harry ihmetteli. ”Mitä Trevorille tapahtui?”

”Minä hukkasin sen”, Neville sanoi kohauttaen harteitaan. Hermione ja Harry hymyilivät toisilleen – Neville oli muuttunut paljon viime vuosina, mutta tietyt asiat säilyivät samoina. Nevillen ja tämän katoilevan konnan vuoksi he olivat alun perin tavanneet Tylypahkan pikajunassa, joka nyt täyttyi heidän edessään oppilailla.

”Entä sinä, Ginny? Aiot kestää Punurmion oppitunteja loppuun asti?” Seamus kysyi. Professori Punurmio opetti edelleen Tylypahkan koulussa onnellisen tietämättömänä siitä, että se oli hänen historiallinen ennustuksensa, joka oli johtanut toukokuisiin tapahtumiin.

”En, en aio”, Ginny sanoi. ”Minä en ilmoittautunut ennustamisen S.U.P.E.R-kurssille, sain siitä vain Kelvollisen V.I.P:n… Mutta ajattelin kyllä viimeistellä kouluni, sillä äitini kiroaa minut, jos jätän sen kesken. Muuten Percy olisi viimeinen, joka kävi koulut loppuun, ja se tarkoittaisi että meidän perheen lapsista puolet on jättäytynyt kesken pois. En usko että äiti kestäisi sitä.”

”Minä olen aina pitänyt professori Punurmiosta”, Luna sanoi vakavana. ”Hänen opetustyylinsä on hyvin kiinnostava.”

Ron, Seamus ja Dean tuijottivat Lunaa kuin tämä olisi viimein menettänyt viimeisimmänkin järjenpisaransa, mutta Neville, joka oli koko ajan pysytellyt Lunan lähellä, kohautti harteitaan ja virnisti. Harry kuuli jonkun huutavan nimeään ja kääntyi katsomaan junan suuntaan.

”Harry! Hei, Harry!” Michael Corner huusi erään vaunuosaston ikkunasta. ”Oletko sinä tulossa Tylypahkaan? Pidä kiirettä, juna lähtee!”

”En, sori, Michael”, Harry huikkasi takaisin ja Michael näytti vähän pettyneeltä. ”Kiva nähdä kuitenkin!”

”Hei, Harry!” huudettiin nyt junan toisesta päästä – Dennis Creevey, Tylypahkan taistelussa menehtyneen Colinin pikkuveli vilkutti hänelle muutaman ystävänsä kanssa. Harry vilkutti takaisin ja kääntyi sitten katsomaan Hermionea, joka oli tullut seisomaan ihan hänen viereensä.

”Meidän täytyy mennä”, Hermione huokaisi, ”kello on viittä vaille jo. Minun tulee ikävä sinua.”

”Samaten”, Harry sanoi ja mietti, kuinka kummallista olisi viettää vuosi erossa Hermionesta, kun tämä oli niin pitkään asunut hänen kanssaan samassa talossa tai teltassa tai missä he ikinä olivat olleetkin. ”Sinun on parasta kirjoittaa joka viikko, tai minä hankin uuden kaikkitietävän parhaan ystävän läksyttämään minua joka asiassa.”

”Uskallakin”, Hermione sanoi, mutta hymyili ja halasi Harrya pitkään. ”Sinä keksit sen kyllä. Mitä haluat tehdä tänä vuonna, siis. Siitä ei ole epäilystäkään.”

”Ja sinä kirjoitat kymmenen Upeaa S.U.P.E.R:ää”, Harry sanoi. ”Eikä haittaa vaikka et kirjoittaisikaan – paitsi jos et kirjoita Pimeyden voimilta suojautumisesta, sillä kaiken viime vuonna tapahtuneen jälkeen parempi olisi.”

Hermione vain hymyili ja sipaisi Harryn poskea nopeasti kädellään, kääntyen sitten Ronin puoleen. Ginny tuli hyvästelemään Harryn, ja kun he suutelivat ja lupasivat kirjoittaa toisilleen, Hermione ja Ron seisoivat kasvokkain ja mulkoilivat toisiaan.

”Sinun olisi parasta opetella ajamaan autoa”, Hermione tiuskaisi.

”Miksi? Minä olen velho”, Ron heitti takaisin.

”Ja sinun olisi parasta opetella pitämään silmäsi irti toisista tytöistä”, Hermione lisäsi hänestä välittämättä.

”Miksi?” Ron kysyi uudelleen, riitaa haastavaan äänensävyyn.

”Koska minä rakastan sinua ja minä murhaan sinut, jos sinä et kirjoita minulle”, Hermione sanoi. Hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hiukan, ja Ron hymyili myös ja veti hänet lähelleen. He suutelivat pitkään ja jäivät vielä seisomaan kaulakkain.

”Sinä tiedät että minä en kirjoita kuitenkaan”, Ron sanoi. ”Vanhoja tapoja on paha käydä muuttamaan.”
”Ron!” Hermione huudahti kimpaantuneena ja läpsäytti Ronin rintaa kädellään.

”Mutta”, Ron jatkoi painokkaasti, ”minä lupaan vuokrata oikein kivan takan Viistokujalta, jotta voin jutella sinulle hormiverkoston kautta joka ilta.”

Hermione nauroi, suukotti Ronia vielä kerran ja kiipesi Ginnyn kanssa junaan. Harry näki silmäkulmastaan, kuinka Neville ja Luna syleilivät toisiaan pitkään ja Luna antoi Nevillelle suukon poskelle. Dean oli myös mennyt jo junaan, ja nyt hän heitteli junan ikkunasta Bertie Bottin rakeita Seamusille, joka yritti saada ne kiinni. Neville käveli Ronin ja Harryn luo hymy huulillaan.

”Sinä ja Luna sitten, niinkö?” Harry kysyi Nevilleltä virnistäen.

”Joo”, Neville sanoi ja virnisti takaisin. ”Ja sinä ja Ginny?”

”Jep”, Harry nyökkäsi. Ron katseli heitä hetken ja kurtisti sitten kulmiaan.

”Anteeksi nyt, mutta minäkin olen tässä”, hän sanoi ärsyyntyneesti. ”Eikö kukaan aio kysyä mitään minusta ja Hermionesta?”

Harry pyöräytti silmiään ja Neville naurahti. ”Ai, anteeksi. Minä vain ajattelin, että se on itsestään selvää, te kaksihan olette aina olleet vähän…”

”Vähän mitä?” Ron ihmetteli. ”Enhän minä voinut sietää häntä koulussa! Miten se voi olla itsestään selvää, kun minä olin Lavenderinkin kanssa, ja hänellä oli Krum ja McLaggen ja ties mitä Zacharias Smithejä siinä välissä…”

Harry nauroi ja jätti Nevillen selvittelemään sanojaan Ronille. Tylypahkan pikajuna tuprutti höyryä laiturille ja hetkeen Harry ei nähnyt muita ihmisiä ympärillään. Muutaman tunnin päästä Hermione ja Ginny olisivat jälleen Tylypahkassa, hän mietti, kävelemässä samoja käytäviä kuin tuhansia kertoja ennenkin. Olisiko rikkinäiset seinät ja murtuneet portaikot jo korjattu? Olisiko Suuri sali vielä suruviirein koristeltu? Keväällä Tylypahka oli ollut taistelutanner, mutta vielä vuotta aiemmin se oli ollut koti.
Mutta se ei voinut olla koti enää, Harry tiesi. Hän ei ollut astunut Dumbledoren tarjoamaan junaan sumuisella King’s Crossilla, ei, hän oli palannut taistelemaan. Ja nyt hänen oli jälleen aika jäädä pois junasta ja löytää oikea ratkaisu jostakin muualta.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 9/? [Vielä lisää uutta 29.2!]
Kirjoitti: Grenade - 29.02.2012 20:41:15
Oijoi, kylläpä sinä nyt hemmottelet meitä lukijoita! Aivan ihana kuva taas :) Nosti väkisinkin hymyn huulille, ja tuo lopetus kruunasi koko mahtavuuden. Luna & Neville, ja vielä Seamus ja muutkin äijät paikalla, nauru on taattua. Ron oli niin hurmaava, ajaa nyt päin lampputolppaa, kun näkee nätin tytön (joka ei tietenkään vedä vertoja Hermionelle), ja sitten hän saa vielä kuulla Hermionen jäkätystä aiheesta.

Lainaus
"Vähän mitä?” Ron ihmetteli. ”Enhän minä voinut sietää häntä koulussa! Miten se voi olla itsestään selvää, kun minä olin Lavenderinkin kanssa, ja hänellä oli Krum ja McLaggen ja ties mitä Zacharias Smithejä siinä välissä…”
Kyllä se nyt vaan oli selvää :DD
Ihana kohta ja  tuo loppukin oli todella nätisti kerrottu. Kunpa Harry nyt tietäisi, minne suunnata :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 9/? [Vielä lisää uutta 29.2!]
Kirjoitti: Feliicia - 01.03.2012 15:48:37
Ihana! :-*

Ihanaa myös, että Nevillestä ja Lunasta tuli pari. Mä en tykkää siitä et Neville olis Hannahin kaa ja Luna Rolfin :( Ihana oli, kuten jo sanoin. Ron ja Hermione on kanssa tosi ihania. Grenade sanoikin sitten munkin puolestani.

Loppu oli ihana :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 9/? [Vielä lisää uutta 29.2!]
Kirjoitti: L.E - 01.03.2012 16:17:07
Nää kaksi uutta osaa oli ihan järjettömän suloisia  :-*

Neville ja Luna on ihan mahdottoman suloisia, mietin miten Rowling on voinut missata jotain niin uskomattoman söpöä! Kirjoitat kyseisen parin tosi hyvin, Luna on ihana itsensä ja Neville, ah <3 Toi Trevor-juttu nauratti mua jostain syystä ihan mielettömästi (käytänpä taas paljon överisanoja sun tekstistä..)!

Kirjoittelehan pian lisää  ;)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 9/? [Vielä lisää uutta 29.2!]
Kirjoitti: pumpkin - 17.03.2012 22:23:53
En ehtinyt lukaista kun vasta pari pätkää kirjoittamastasi, mutta olen tähän mennessä melko vakuuttunut siitä, että palaan tänne takaisin huomenissa. Muun muassa ficcin idea on koukuttava. Mehän kaikki enemmän tai vähemmän janoamme tietää, mitä Pottereiden jälkeen tapahtui.

Tyylisi huokuu lämmittävää päivänvaloa ja siinä on jotain ihanan rauhanomaista. Muistuttaa sitä tunnetta, kun loma alkaa ja pääsee ensimmäiseksi kastamaan jalkansa mökkilaiturilta veteen. Mutta palaamisiin. Aion ehkä kommentoidakin sitten ajan kanssa. :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 9/? [Vielä lisää uutta 29.2!]
Kirjoitti: Aiqsu - 25.03.2012 12:12:35
Isot kiitokset Grenade, Feliicia, L.E ja pumpkin. Mikään ei piristä päivää niin kuin kommentti ficciin (;

* * * * *

Albumin neljänneltätoista sivulta alkoi sarja valokuvia, jotka esittivät syksyn värien ympäröimää Kotikoloa. Puutarhan puiden lehdet olivat alkaneet kellastua ja joissakin kuvissa pihassa hääräsi talon asukkaita – Harry ja Charlie kitkivät menninkäisiä aidan luona ja herra Weasley sytytteli pallogrilliään myhäilevä hymy kasvoillaan. Joukosta löytyi myös kuva, jonka Ginny oli lähettänyt syyskuun puolivälissä pöllöpostilla Tylypahkasta – siinä oli aina yhtä kotoisan ja takkatulenloimuisen näköinen Rohkelikon oleskeluhuone. Erään pöydän ääressä nojatuolissa nukkui Hermione, jolla oli kaksi kirjaa sylissään ja kolmas pään alla. Otoksen alalaidassa luki Ginnyn käsialalla ”siltä varalta että mietitte – ei täällä ole mikään muuttunut”.

Syyskuun 25. päivänä napattu kuva sivun alalaidassa ei esittänyt Kotikoloa sen paremmin kuin Tylypahkaakaan. Siinä oli vanhan, tummanpuhuvan talon huone, jonka lattialla oli kasoittain vanhaa ja uutta tavaraa. Huoneen seinällä kaksi maalitelaa levitti vihreää väriä kahden kotitontun valvovan silmän alla. Kuvatekstissä luki:
”Kalmanhanaukion puhdistustalkoot syyskuussa ’98."


”Teidän käskystänne, herra Potter”, sanoi Harrya lähinnä seisova lyhyt, vanttera aurori. Harry oli ihmetellyt, miten Kingsley Kahlesalvan koko auroriviraston väki liikeni paikalle keskellä kirkasta keskiviikkopäivää, mutta ilmeisesti vanhan salaseuran päämajan turvalliseksi toteaminen oli tärkeää, sillä kaksikymmentä auroria seisoi nyt Kalmanhanaukio kahdentoista etuovella valmiina astumaan sisään.

”Te kaiketi tiedätte, että Alastor asensi taloon joitakin suojauksia?” herra Weasley varmisti Harry vierestä. Myös Ron, Charlie ja Bill olivat paikalla, ja kaikki näyttivät hiukan jännittyneitä. Yaxley oli poissa kuvioista, mutta kun kuolonsyöjät olivat kerran tienneet talon sijainnin, ei voitu luottaa siihen että se oli turvallinen.

”Me työskentelimme Vauhkomielen kanssa”, sanoi auroreista vanhin, noin kuusikymmentävuotias hopeatukkainen langanlaiha noita, jolla oli pistävä katse ja paha arpi leuassa. ”Tunnemme hänen tyylinsä.”

”Okei…” Harry sanoi ja vilkaisi Ronia epäröiden. ”Menkää sitten.”

Oven vieressä seisova aurori heilautti sauvaansa tottuneesti ja ovi pamahti auki. Nopeasti aurorijoukko marssi sisään, kaksi viimeistä jäi sisäänkäynnille vahtiin. Harry ja Ron katsoivat toisiaan, kun sisältä kuului hiljaa tuttu kähähdys: ”Severus Kalkaros?” Syntyi pieni tauko, joka viittasi kielilukon lankeamiseen.

”Yrittäkää kumota loitsu”, kuului huuto hetken kuluttua. ”Me ei haluta kutsua kirouksenpurkuryhmää, ellei ole pakko. Webster, Brice, kolmannella!”

Sisältä alkoi kuulua hiljaisia ja kovempiakin räsähdyksiä, Harry kuuli auroreiden käyttävän estokirouksia ja pitkiä, monimutkaisia kirouksenpurkumenetelmiä, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Vartin kuluttua tuli hiljaista – Harry ja Weasleyt katsoivat toisiaan säikähtyneinä, mutta ovella seisovien aurorien ilme ei värähtänytkään. Hetken kuluttua kuului askelten ääni, ja auroriviraston päällikkö Gawain Robards tuli ulos.

”Menkää sisään”, hän kehotti ovivahtejaan, ja nämä tekivät työtä käskettyä. Sitten hän kääntyi Harryn puoleen. ”Me saimme Villisilmän langettaman kirouksen purettua, siitä tuskin on teille enää vaivaa. Talossa ei ole ketään, mutta näyttää siltä, että kuolonsyöjät ovat kolunneet paikan lattiasta kattoon, epäilemättä johtolankoja etsien. Tulkaa itse katsomaan puuttuuko jotakin.”

Herra Weasley vilkaisi Harrya ja lähti sitten ensimmäisenä Robardsin perässä sisään. Harry ja Ron menivät viimeisinä Billin ja Charlien jäljessä. Eteinen oli suhteellisen siisti – eräs koinsyömä musta pitsiverho oli tosi revitty alas ja lattiassa oli pieniä palojälkiä kuin loitsut olisivat räjähdelleen siihen, mutta se saattoi johtua aurorien kamppailusta tomu-ukkoa vastaan. Talon todellinen hävitys alkoi näkyä vasta, kun he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin kohti keittiötä – muutama oli vinksahtanut saranoiltaan ja tummanpunaisissa tapeteissa oli puukonviiltoja. Keittiön ovella Ron vingahti inhoavasti.

”Näyttää siltä että he ovat huvitelleet hiukan”, sanoi eräs aurori. Keittiön pöydällä lojui kuolleita hämähäkinraatoja, mikä selitti Ronin inhotuksen. Lisäksi vanha ruma koristenukke, joka oli istunut Siriuksen vanhempien makuuhuoneen ikkunalaudalla, roikkui hirtettynä kattokruunusta. Kaappien ovet repsottivat ja valtavassa tinanoidankattilassa porisi jotakin, mikä näytti värinsä puolesta ikävästi vereltä. Brice-niminen aurori suunnisti liemen luo ja mutisi ”spesiaalit paljastuis” liikutellen sauvaansa sen yllä.

”Minä vannon, etten koskaan enää laita mitään suuhuni tuossa keittiössä”, Ron mumisi inhoten, kun he jättivät kolme auroria tutkimaan keittiötä ja suuntasivat kierrokselle muualle taloon. Olohuone oli hiukan keittiötä paremmassa kunnossa, eikä Harrya suuremmin surettanut vanhojen, rumien sohvien päälliset, jotka lojuivat riekaleina lattialla. Sen sijaan Siriuksen makuuhuone oli kärsinyt kaikkein suurimman tuhon – joku oli selvästi heitellyt tavaroita ulos ikkunasta, sillä lasi oli räjäytetty ja sirpaleet oli ripoteltu nuhruiseen sänkyyn. Lisäksi vanhasta vaatekaapista pöllähti huoneeseen tukahduttavanhajuinen pilvi jotakin, mikä ei takuuvarmasti ollut hyväksi terveydelle. Viisi auroria loitsi salamannopeasti kuplapääloitsun suojakseen ja Robards luotsasi kiireesti Harryn ja yskivät Weasleyt ulos huoneesta.

Aurorit työskentelivät talon kimpussa vielä reilun tunnin. Harry istui Weasleyn perheen kanssa olohuoneessa ja ohi kävellessään aurorit heittelivät sellaisia ilmoituksia kuin ”yläkerran vessan kylpyamme yritti hukuttaa käyttäjänsä” ja ”nyt tiedetään minkä avulla ne saivat kaiken tämän sekasotkun aikaan, yhdessä makuuhuoneessa oli kokonainen pataljoona cornwallilaisia ilkiöitä”.  Lopulta koko auroriryhmä palasi päällikkö Robardsin perässä olohuoneeseen, ja Robards ilmoitti talon olevan nyt täysin turvallinen, vaikkakin hiukan sekasotkussa.

”Ja me teemme ilmoituksen taikalainvartijavirastoon”, Robards lisäsi ja iski Harrylle silmää. ”Emmeköhän me saa Yaxleyn elinkautiseen vankeuteen muutaman lisävuoden. Täytyy toivoa, että hän palaa kummittelemaan.”

Bill ja Charlie nauroivat ja herra Weasley ja Harry kättelivät Robardsia. Aurorit ilmiintyivät tiehensä ja viisikko jäi seisomaan olohuoneeseen ja katselemaan ympärilleen. Hetken kuluttua ovelta kuului vaativa naputus.

”Ah, se on Molly”, herra Weasley sanoi. ”Hän ja George sanoivat hankkivansa meille siivousapua.”

”George lupasi kutsua koko AK:n”, Ron virnisti. ”Ne siis, jotka eivät ole koulussa.”

Eteisestä alkoi kuulua melua, ja ensimmäisenä olohuoneeseen tömisteli Lee Jordan, joka virnisti Harrylle leveästi. ”Pyhä jysäys, Harry, tämä kämppä on oikea läävä. Ei yhtään sellaista, mitä valitulta olisi voinut odottaa.”

”Moi, Lee”, Harry virnisti ja meni puristamaan rastatukkaisen pojan kättä. Seuraavaksi paikalle saapuivat Seamus ja Neville, jotka katselivat ympärilleen inhoten, ja George, joka vilkaisi ympärilleen, mutta ei kommentoinut mitään.

”Tämäkö on Siriuksen kämppä?” Neville ihmetteli ja taivutti kädellään yhtä revennyttä tapettia, joka oli niin hapertunutta, että siitä lähti kokonainen pala. ”Kukapa olisi uskonut, että AK:n päämaja oli paljon tyylikkäämpi kuin Feeniksin killan.”

Poikien jäljessä saapuivat Harryn vanhat huispausjoukkuetoverit Angelina, Alicia ja Katie, sekä identtiset Patilin kaksoset, jotka halasivat lämpimästi Harrya, ja vaihtelivat innokkaasti kuulumisia myös Ronin kanssa. Harry arveli, että Ronin viimeaikaisten urotöiden myötä Padma oli vihdoin antanut tälle anteeksi neljännen luokan joulutanssiaiset. Tyttöjen jälkeen saapuivat vielä Ernie Macmillan ja Justin Finch-Fletchley, jotka ravistivat Harryn kättä innokkaasti.

”Sain paikan ministeriön lainvartijakoulutuksesta”, Ernie ilmoitti heti. ”Minähän ehdin suorittaa S.U.P.E.R -tutkintoni aikaisin viime vuonna, ja sain kuulla kesällä että sain neljä Upeaa.”

”Hieno homma, Ernie”, Harry hymyili. Ernie oli kova leveilemään saavutuksillaan, mutta Harry ei ollut unohtanut, että tämä oli puolustanut häntä viidentenä vuonna, kun kaikki olivat luulleet hänen valehtelevan Voldemortin paluusta, ja vasta muutama kuukausi sitten Ernie oli taistellut hänen puolellaan Tylypahkassa.

”Miten menee, Justin?” Harry kääntyi Justinin puoleen. ”Kaikki hyvin? Tiedän, että ne eivät päästäneet sinua takaisin Tylypahkaan viime vuonna.”

”Kaikki hyvin”, Justin nyökkäsi. ”Ilmeisesti kuolonsyöjiä ei erityisemmin kiinnostanut minun puuttumiseni koulusta. Harmi kyllä, etten voinut olla mukana taistelemassa, olisin mielelläni tullut auttamaan.”

”Sinä voit taistella nyt”, Ron sanoi irvistäen, sillä hänen äitinsä oli juuri tullut huoneeseen ja alkanut jakaa siivousohjeita ja –tarvikkeita joka suuntaan. ”Likaa ja hämähäkinraatoja vastaan.”

Mollyn luona oli pian jonottava joukko vapaaehtoisia siivoajia, ja Harry päätti kutsua Oljon paikalle. Hänen yllätyksekseen Oljo toi mukanaan Winkyn, Kyyryjen entisen kotitontun, joka oli ilmeisesti tätä nykyä luopunut kermakaljan ryypiskelystä. Tontut olivat työskennelleet pari vuotta yhdessä Tylypahkassa, ja professori McGarmiwa oli kehottanut myös Winkyä avustamaan Kalmanhanaukion puhdistuksessa. Oljo näytti ensin järkyttyvän sukutalon kunnosta, mutta näytti sitten saavan sekasorrosta uutta puhtia ja alkoi puunata ja kunnostaa paikkoja tehokkaammin kuin kukaan muu.
Kolmessa tunnissa suurimmat vahingot oli korjattu – vahingoittuneet tapetit poistettiin kokonaan, hämähäkit ja muut tuholaiset poistettiin keittiöstä ja makuuhuoneista ja Oljon ohjeistuksella perintöesineet palautettiin oikeille paikoilleen.

”On täällä silti aika kolkkoa”, sanoi Susan Bones, joka katseli olohuoneen mustia seiniä ja karuja, vanhoja verhoja. ”Ei pahalla tietenkään, Harry.”

”Olet oikeassa”, Molly sanoi päättäväisesti. ”Täällä kaivataan maalia. Ja nuo kammottavat verhonhirvitykset on saatava alas. Arthur, voisitko lähettää Percylle viestin, että käy tullessaan Tylyahossa?”

”Anteeksi”, kuului ääni ovensuusta. ”Me kuulimme, että täällä on talkoot.”

Harry käännähti katsomaan ovelle, ja näki Andromeda Tonksin, joka piteli pikku Teddyä sylissään. Teddy näytti kasvaneen ennätysmäisesti kolmessa kuukaudessa, hän piteli päätään itse pystyssä ja katseli ympäröiviä ihmisiä kiinnostuneena. Harry hymyili, kun pojan silmät tavoittivat hänet, kunnes Nevillen hämmentynyt älähdys sai hänet hätkähtämään.

”Mitä…?” Neville huudahti tyrmistyneenä ja tuijotti Andromedaa, jonka hymy valahti. Harry tajusi myös, mitä Neville ajatteli, ja tarttui tämän ranteeseen.

”Neville, tässä – tässä on Tonksin äiti Andromeda”, Harry selitti nopeasti. Neville näytti edelleen aika hämmentyneeltä, mutta Harry yritti elehtiä Andromedalle äänetöntä anteeksipyyntöä. ”Andromeda, tässä on Neville Longbottom.”

Andromeda kalpeni hiukan tajutessaan kuka Neville oli, sillä hän kaikkien toisten tavoin tiesi varmasti, mitä hänen Bellatrix-siskonsa oli tehnyt Nevillen vanhemmille. Harry ei keksinyt, miten olisi pelastanut vaivautuneen tilanteen, mutta onneksi rouva Weasley astui väliin ja ojensi kätensä kohti Teddyä huudahtaen: ”Ted Lupin, hyvänen aika miten sinä kasvat!”

Tilanne rentoutui pikkuhiljaa, ja Mollyn onnistui suostutella Andromeda jäämään ikävästä välikohtauksesta huolimatta. Percy saapui myös paikalle pian, ja kaikkien yllätykseksi hänen mukanaan tuli Aberforth, joka oli törmännyt Percyyn Tylyahossa ja päättänyt liittyä seuraan. Aberforth oli tuonut heille eväitä pubistaan ja Percyllä oli mukana erivärisiä Roiskelahden Pikamaalipurkkeja. Neville ja Seamus riensivät heti tervehtimään Aberforthia ja kävivät kiinni tämän tuomisiin, ja Molly tarkasteli poikansa tuomia maalipurkkeja kriittinen ilme kasvoillaan.

”Valkoistahan tänne ei voi laittaa”, Molly mietti ääneen, ”ovat tehneet tästä talosta niin synkän ja kun kalusteetkin ovat mitä ovat, valkoinen ja kaikki kirkkaat värit näyttäisivät kerrassaan kummallisilta. Mutta laitetaan vaaleaa ruskeaa, ja vihreää ja tummanpunaista, vai mitä sanot? Kyllä tästä talosta vielä kotoisa saadaan, sopivilla matoilla ja verhoilla viimeistään.”

”Minä luotan sinun makuusi”, Harry sanoi Mollylle, joka hymyili hänelle lämpimästi ja nappasi kaksi maalitelaa Charlien käsistä. Suurella joukolla tavarat seinien edestä oli raivattu hetkessä, ja Bill monisti maaliteloja loitsulla niin, että pian kaksikymmentä taiottua telaa suti maalia seinille. Olohuoneen seinistä tulisi oliivinvihreät, kun taas keittiö maalautui beigeksi ja talon suurimmasta makuuhuoneesta tuli vaaleanruskea. Harry nosti pitkin lattioita konttaavan Teddyn syliinsä ja yhdessä he katselivat, kuinka huoneiden ilme muuttui hetkeksi.

”Hurjaa, eikö ole?” Harry huomasi kyselevänsä Teddyltä hiukan lässyttävään sävyyn. ”Eihän tätä paikkaa kohta tunnista enää samaksi. Luojan kiitos.”

Killan ja AK:n jäsenet jättivät maalauksen valvonnan Winkyn ja Oljon käsiin ja suuntasivat keittiöön, missä Seamus ja Neville tuhosivat Aberforthin tuomia kuivakakkuja jo kovaa vauhtia. Huoneen aiemmasta hävityksestä ei ollut enää jälkeäkään – Mollyn loistavien kodinhoitotaikojen ansioista jokainen tasopinta kiilteli puhtauttaan, kaapinovet olivat suorassa ja joku oli kaivanut kaapista esiin väliaikaisen pöytäliinan, johon oli kirjailtu Mustan sukuvaakuna. Harry kiitti onneaan siitä, että Oljo oli olohuoneessa, sillä tonttu ei varmasti olisi sallinut kakunmuruja emäntänsä kallisarvoisella liinalla.
Ovikello soi uudelleen juuri, kun Harry vaihteli kuulumisia Susanin ja Hannah Abbottin kanssa. Hannah kertoi työskentelevänsä Lontoossa, Vuotavassa noidankattilassa tarjoilijana. Eräs seikka kuitenkin kiinnitti Harryn huomion.

”Ron”, hän sanoi ihmeissään, ”miksiköhän rouva Musta on ollut niin hiljaa koko päivän? Luulisi hänen rääkyvän yhtä soittoa, kun täällä on näin paljon mekkalaa.”

Ron virnisti tyytyväisenä. ”Minä saatoin loitsia vaimennouksen hänen muotokuvansa ympäristöön tänä aamuna. Ääntä ei kuulu, ellei ole puhe-etäisyydellä. Älä kerro Oljolle, se ei varmaan ilahtuisi…”

Pian Oljo tulikin huoneeseen, mutta ei suinkaan ihmetelläkseen emäntänsä vaiteliaisuutta – epäilemättä rouva Musta oli kyllästynyt kiljumaan, kun kukaan ei reagoinut häneen, ja nuokkui nyt kehyksissään. Oljon perässä saapui pitkä, musta, virkapukuun sonnustautunut mies.

”Kingsley!” Arthur huudahti ilahtuneena. ”En tiennyt että pääsisit poikkeamaan. Kiitos kun annoit meidän lainata aurorivirastoasi aamulla, heistä oli kovasti hyötyä.”

Suurin osa huoneen väestä näytti hämmentyneeltä, kun taikaministeri noin vain saapui taloon ja istahti pöytään heidän kanssaan, mutta Kingsley Kahlesalpa katseli kiinnostuneena vastamaalattuja seiniä. ”Totta kai. Melkoista kiirettä teillä on kyllä pitänyt – eihän tätä paikkaa enää tunnista samaksi. Sirius olisi ylpeä, olette onnistuneet pilaamaan hänen vanhempiensa perintötalon oikein tyylikkäästi.”

Oljo mulkaisi Kingsleytä pahasti, ja Harry sanoi: ”Oljo – ole kiltti ja mene Winkyn kanssa olohuoneeseen.”

Oljo kumarsi ja poistui paikalta. Harry tarjosi Kingsleylle teetä ja istui tätä vastapäätä olevaan tuoliin. ”Mitä ministeriöön kuuluu?”

”Sitä samaa”, Kingsley nyökkäsi ja hörppäsi teetä. ”Olemme viimein saaneet loput viattomat vangit ulos Azkabanista. Jotkin tapaukset olivat hyvin epäselviä – ilmeisesti joku oli sekoitellut ministeriön totuusliemi- ja valetotuusliemipurkkeja keskenään, ja jouduimme keittämään litrakaupalla uutta – tyhjensimme Lontoon apoteekit kokonaan, ja jopa Horatius Kuhnusarvio laittoi Tylypahkassa muutaman luokkansa tekemään sitä…”

”Joo, Ginny mainitsi siitä kirjeessään”, Harry sanoi.

Kingsley katseli Harrya tutkailevasti. ”Arvelinkin, ettet sinä palaisi Tylypahkaan enää. En haluaisi udella, mutta oletko miettinyt, mitä haluat tehdä?”

Harry pudisti päätään. ”Kunpa kaikki lakkaisivat kyselemästä tuota.”

Kingsley nyökkäsi myötätuntoisena. ”Ymmärrän. Halusin kuitenkin kysyä… Sinähän tapasit auroriviraston päällikön Gawain Robardsin tänään. Mitä pidit hänestä?”

”Öh – hän vaikutti hyvältä tyypiltä”, Harry sanoi ihmetellen kysymystä. ”Kuinka niin?”

”Katsos kun…” Kingsley kumartui lähemmäs, ”suuri joukko hänen auroreitaan menehtyi kevään taisteluissa. Ja Harry, minä en halua painostaa sinua, mutta tiedän, että sinun haaveesi oli ryhtyä auroriksi. Ja tiedän että sinä tiedät koulutukseen vaadittavan roppakaupalla S.U.P.E.R –tutkintoja, mutta minulla ministerinä on virastossa sananvaltaa… Ja kaiken huomioon ottaen, sinä olet vähintäänkin pätevä koulutukseen pääsijäksi. Joten mitä sanot?”

Harry hiljeni hetkeksi, mutta hänen vieressään istuva Neville, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua, avasi suunsa. ”Harry, tuohan on mahtavaa! Jos minua pyydettäisiin aurorikoulutukseen, en miettisi hetkeäkään vastaustani.”

”Varo sanojasi, Longbottom”, Kingsley naurahti. ”Nimittäin siinä tapauksessa että sinä todella tarkoitat niitä, minä kutsuisin myös sinut mielelläni aurorinkoulutukseen. Sinne saa suosituksia jos on katkaissut jättiläishirnyrkkikäärmeen pään, näetkös.”

”Oikeasti?” Neville kysyi näyttäen riemastuneelta. ”Ihan oikeasti? Harry, mitä sanot?”

”Minä – minä en tiedä”, Harry sanoi epäröiden. ”Tietysti se kuulostaa hienolta ja kaikkea, ja olen kiitollinen tarjouksesta, mutta… Minusta vain tuntuu, että olen saanut tarpeekseni pimeyden voimista vähälle aikaa. En tiedä, haluanko viettää loppuelämääni niiden kanssa.”

Neville näytti pettyneeltä, mutta Kingsley ei vaikuttanut harmistuvan. ”Hyvä on. Toivon kuitenkin, että mietit sitä – sinusta olisi meille suurta apua. Ja Neville, sinä olet tietenkin tervetullut, pyydän Gawainia katsomaan almanakastaan sopivan tutustumispäivän ja lähettämään sinulle pöllön.”

Kingsley siirtyi juttelemaan Billin ja Percyn kanssa, ja Harry jäi istumaan ja hörppimään teetään ajatuksissaan. Ajatus aurorin ammatista oli aina kiehtonut häntä omalla tavallaan, mutta yhtäkkiä hän oli alkanut miettiä, oliko se sittenkään oikein. Hän ei enää milloinkaan halunnut kohdata ketään Voldemortin kaltaista – hän ei halunnut antaa pois tulevaisuuttaan, jonka hän oli vasta niin vähän aikaa sitten tuntenut saavansa takaisin. Mutta toisaalta, Harry ajatteli ristiriitaisesti, toista ennustusta ei ollut. Ja aurorin ammatissa hän saisi tehdä sitä, missä hän oli hyvä – hän tiesi paljon pimeyden voimista, hän oli nähnyt sellaista pahuutta jota edes monet vuosia työskennelleet aurorit eivät olleet kohdanneet. Hän tiesi, että hän olisi hyvä. Ja aurorin kunnia, se, että oli työkseen pimeyden velhojen pyydystäjä – se oli kihelmöivä ajatus, ei Harry sitä voinut kieltää. Mutta oliko hän valmis?

”Jotain tuntuu silti puuttuvan”, Neville sanoi miettiväisesti, kun he myöhemmin katselivat olohuoneen uutta järjestystä. Seinät olivat täydellisen vihreät, sillä taikamaali levittyi täysin sileäksi, ja Alicia ja Katie olivat muutelleet myös huonekalujen järjestystä kätevämmäksi. ”Jotain… jotain mikä tekisi tästä kodin. Jotain mistä tietäisi, että tämä oli ennen Feeniksin killan päämaja. Jotain mikä sanoisi että tämä ei ole ainoastaan vanha ruma kartano vaan Harry Potterin talo.”

”No, miksi me ei vain oteta maalia ja kirjoiteta kaikkien sotasankarien nimiä tuohon seinään?” Seamus heitti ja katsoi olohuoneen peräseinää, jolta kaikki taulut oli kuin ihmeen kaupalla saatu alas. ”Se on muutenkin vähän ilmeetön, jos saan sanoa.”

”Hyvä ajatus”, Ron virnisti. ”Sirius olisi rakastanut sitä. Verenpettureiden, kuraveristen ja muuten vain ihan liian hyvien ihmisten nimiä hänen kallisarvoisten vanhempiensa seinällä.”

”Mitä sanot, Harry?” Charlie kysyi.

”Sanon kyllä”, Harry sanoi empimättä. ”Se on hyvä idea. Kirjoittakaa… kaikkien kiltalaisten nimet. Ja AK:n jäsenten, ja kaikkien muidenkin jotka kuolivat taistellessaan Voldemortia vastaan. Oljo –”, Harry lisäsi saatuaan idean, ”haluatko sinä kirjoittaa ensimmäisenä? Minusta olisi hyvä, jos Regulus-herran nimi olisi seinällä myös.”

Oljo, joka oli aiemmin näyttänyt paheksuvalta ideaa kohtaan, näytti suunnattoman imarrellulta. Se kohotti sormensa ja liikutti sitä, kunnes seinässä oli siisti teksti ”herra Regulus Musta”. Harry nyökkäsi hyväksyvästi.

”Kiitos, Oljo… Kuka on seuraava?” Harry kysyi. Seinänvierus oli pian täynnä taioillaan kirjoittavia noitia ja velhoja – Arthur lisäsi niiden kiltalaisten nimiä, jotka olivat menehtyneet jo Voldemortin ensimmäisen nousun aikaan – Susan kirjoitti tätinsä Amelia Bonesin ja tämän perheenjäsenten nimet. Molly kirjoitti joukkoon veljensä Fabian Prewettin, Kingsley puolestaan Emmeline Vancen. Andromeda lisäsi Ted ja Nymphadora Tonksin nimet seinälle, ja Harry painoi mieleensä, että poistaisi Doran nimestä ”Nympha”-alun heti kun Andromedan silmä välttäisi. Hän itse lisäsi James ja Lily Potterin, Sirius Mustan, Remus Lupinin ja hetken mietittyään myös Colin Creeveyn nimet. Teddy, joka istui hänen sylissään, tavoitteli seinää pienillä käsillään.

”Joo”, Harry mumisi pojalle ja osoitti sormellaan Remuksen nimeä, ”siinä on sinun isäsi. Ja tuossa on sinun äitisi… Ja ihan sinun isäsi vieressä on minun isäni nimi, ja hänen vieressään on minun äitini nimi. Meidän isiemme vieressä… sinun Sirius-setäsi. Sinä olisit pitänyt hänestä.”

”Aberforth”, Neville kuului sanovan, ”lisäätkö sinä Dumbledoren… öh, Albuksen, nimen?”

Harry kääntyi katsomaan Aberforthia, joka näytti olevan kahden vaiheilla, mutta kirjoitti lopulta niin veljensä, sisarensa kuin vanhempiensakin nimet seinälle. Harry katsoi Nevilleä.

”Neville, sinunkin pitäisi lisätä vanhempasi”, Harry kehotti. ”Tiedän, etteivät he ole kuolleet, mutta ei tämä ole kuolleiden seinä, tämä on ennemminkin…”

”Kunniaseinä”, Angelina Johnson päätti lauseen hänen puolestaan. ”George, sinun täytyy lisätä Fred. Hän jos joku kuuluu sankareiden joukkoon.”

Georgen kasvot olivat ilmeettömät, kun hän käveli seinän luo ja kirjoitti Fredin nimen suoraan sen keskelle. Bill otti asiakseen Villisilmän nimen kirjoittamisen, ja hetken epäröityään Harry käveli samaan kohtaan, mihin oli kirjoittanut vanhempiensa nimet. Kun hän siirtyi pois tieltä, toiset näkivät, että aivan Lilyn nimen alapuolella luki ”Severus Kalkaros”.

”Kukapa olisi uskonut”, Harry sanoi puoliksi itsekseen, ja puoliksi Teddylle, joka nyki hänen pyöreitä silmälasejaan, ”että kaikista meistä juuri hän saattoi olla se kaikkein suurin sankari.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 10/? [Uusinta 25.3!]
Kirjoitti: Midnight - 25.03.2012 19:02:27
Oi!
Oon nyt lukenut koko tän ficin, mitä tähän mennessä on ilmestynyt, ja on ollut kyllä mun mielestä tosi hyvä!!!

Erityisesti mieleenpainuvia kohtia oli mm. Fredin hautajaiset, joissa oltiin todellakin onnistuttu purkittamaan paljon surua yhteen tekstinpätkään!
Toinen mistä pidin paljon oli se luku Harryn kahdeksakstoistasyntymäpäivistä.

Mun mielestä koko tän ficin idea on jotenkin ihana, joten innolla jään odottelemaan jatkoa!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 10/? [Uusinta 25.3!]
Kirjoitti: Grenade - 25.03.2012 19:42:23
Ooh, hieno luku jälleen. Mistä sie oikein saat näitä ideoita? Tämäkin oli oikein valloittava. Potter ja kumppanit siivoamassa Mustien taloa, ja kaikki tulevat auttamaan. Viimeistään tuossa vaiheessa, kun Seamus ehdottaa hienoa kunnianimiseinää, olin sulaa penkilleni. Lopetus kruunasi tämän luvun taas mahtavasti.
On hienoa, millä tavalla olet onnistunut laittamaan osiin aina pieniä tietoja kirjoista. Tässäkin oli tietoa siitä, kuinka Harry kutsuttiin auroriksi. Ja Nevillekin siinä samalla :)
Pidin paljon tästä(kin) osasta taas!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 10/? [Uusinta 25.3!]
Kirjoitti: Feliicia - 25.03.2012 20:42:21
Ihana :-*
Kunniaseinä on aivan mahtava idea! Mistä sä oikeesti keksit noita?
Lopetus oli ihana, samaten Ted ja kaikki :-* Tuntuu et Potterit ei koskaan loppunutkaan, että sä jatkat sitä Jon tarinaa :D
Uutta tekstinpalaista kehiin vain :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 10/? [Uusinta 25.3!]
Kirjoitti: L.E - 28.03.2012 16:23:18
Sä et tiedäkään kuinka paljon mä rakastan tätä  :-*

Sä osaat kirjoittaa kohtuu tylsistä ja tavallisistakin jutuista, kuten talon siivoamisesta silleen tosi mielenkiintosesti, eikä sun tekstiä vaan voi lopettaa kesken.. Sulla on hauska tapa lisäillä kaikkia pikkutietoja tähän, jotka tavallaan "keventää" tekstiä, esim toi amme, joka yrittää hukuttaa käyttäjänsä. Olenko vaan kieroutunut, vai onko siinä jotain sangen huvittavaa?

Toi loppu aiheuttikin sitten vähän kyynelehtimistä. Toi seinä oli mielettömän suloinen ajatus, vähän niin kuin Mustien sukupuu, mutta paaaaljon paremmille velhoille ja noidille. Sulin kasaan kyseisessä kohdassa, loppu sai sekä nauramaan että itkemään. Pikku Teddy on vaan jotain niin söpöä  :-*

Kirjoittelehan pian lisää!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 10/? [Uusinta 25.3!]
Kirjoitti: Aiqsu - 04.04.2012 15:27:22
Pääsiäisenodotuspäiviä kaikille !

Midnight: Paljolti tervetuloa ja ihanaa kun tykkäät! :) Kiitoksia paljon kommentista & kehuista.

Grenade: Jälleen kerran suuri kiitos päiväni piristämisestä ja kommentoinnista! Tykkään että tykkäät. :)  :-*

Feliicia: Ei Potterit koskaan lopu ;) Kiitokset kehuista & uskollisesta seuraamisesta ja ja ja... Juu.  :-*

L.E: Voi kiiiitos olet ihana kommentteinesi ;)  :-* Hirmu ihanaa että jaksat seurailla & lukea & tykätä !

A/N: Ja nyt uutta jälleen tarjolla, hyvät pääsiäiset kaikille. Enjoy!


* * * * *

Maalauskuvaa seurasi useita lähikuvia Kalmanhanaukion kunniaseinästä, johon oli sankareiden nimien lisäksi kirjoiteltu myös pieniä muistotekstejä. Harry oli raapustanut pienin kirjaimin Reguluksen nimen alle ” me hoidimme homman loppuun”, ja esimerkiksi Dumbledoren nimen ympärys oli aivan täynnä muistolausahduksia ja arvonimiä, joita tälle oli myönnetty. Harry oli tahtonut säästää tilaa Remuksen ja Doran nimien ympärille, jotta Teddy saattaisi kasvaessaan lisätä omat terveisensä vanhemmilleen.

Seitsemännentoista sivun alalaidassa oli kuva, joka ei suinkaan ollut mikään valokuvaotos, vaan näytti lehdestä leikatulta mainokselta. Siinä näkyi tuulinen huispauskenttä, jolla lenteli kolme ruskeisiin huispauskaapuihin sonnustautunutta pelaajaa. Eräs pelaajista lensi maalisalkojen eteen, ja kun kamera kohdistui Oliver Woodin kasvoihin, tämä virnisti leveästi ja kuvaan ilmestyi teksti ”Rapakon palloseura kutsuu sinut mukaan!”
Kuvateksti: ”Oliver Woodista Rapakon Palloseuran kapteeni –
Päivän profeetta, 29.9.1998.”

Harry makasi Ronin sängyllä tämän huoneessa Kotikolon yläkerrassa ja pyöritteli yhtä Hermionen hänen syntymäpäivälahjaansa ujuttamaa aurorikoulutusesitettä käsissään. Hän oli lukenut sen läpi ainakin kymmeneen kertaan – Britannian aurorikoulutus oli lehtisen mukaan Euroopan tasokkainta, se suoritettiin pääasiassa taikaministeriön opetustiloissa, ja siihen sisältyi runsaasti tutustumiskäyntejä sellaisiin paikkoihin kuin Azkabanin ja Nurmengardin vankiloihin ja jopa jästipoliisilaitokseen. Koulutus kesti neljä vuotta ja viimeisen vuoden jälkeen pidettiin suuret läpäisytestit, jotka piti selvittää, jotta sai työskennellä aurorivirastossa. Harryn oli myönnettävä, että ankeuttajankäsittelytunteja lukuun ottamatta kaikki, mitä esite lupasi, kuulosti hyvältä – ohjelmaan kuului intensiivisiä kaksintaisteluharjoituksia, vaativia vangitsemisharjoituksia, hengenpelastusoppia, piiloutumis- ja vaivihkaisuusharjoituksia, joista Harry muisti hymyillen Tonksin vaivoin päässeen läpi, sekä jopa kidutus- ja komennuskirouksenvastustustunteja.
Kingsleyn kanssa Kalmanhanaukiolla käyty keskustelu oli todellakin pinttynyt Harryn päähän, ja hän oli harkinnut ja miettinyt koulutukseen lähtemistä kuumeisesti monta päivää. Ratkaisu olisi tehtävä pian suuntaan tai toiseen. Harryn havahtui mietteistään, kun Molly kuului huutavan häntä alakerrassa.

Harry hyppeli portaat alas kaksi kerrallaan ja meni keittiöön, missä George istui vaaleanruskeatukkaisen, leveäharteisen nuoren miehen kanssa. Lähestyvät askeleet kuullessaan kaksikko kääntyi katsomaan ovelle, ja Harry hämmästyi suuresti tunnistaessaan miehen, joka virnisti hänelle.

”Wood?” Harry ihmetteli hymysuin ja meni puristamaan vanhan huispauskapteeninsa kättä. ”Hemmetti, kiva nähdä sinua. Miten menee?”

”Loistavasti, itse asiassa”, Wood sanoi, ja Harry veti tuolin alleen. ”Siksi minä tavallaan olenkin täällä. Nimittivät minut tänään Rapakon palloseuran kapteeniksi.”

”Vau, hieno homma”, Harry onnitteli. Hän tiesi, että Wood oli aina ollut hyvin intohimoinen huispauksensa suhteen, sillä tämän pitkät kannustuspuheet ja jatkuvat muistuttelut harjoittelun tärkeydestä eivät ihan heti unohtuneet. ”Joukkueparkasi ei tiedä mihin joutuu. George osaa varmaan sinun kannustuspuheesi vieläkin ulkoa.”

”Käyn sitä läpi aina iltaisin kun en saa unta, toimii joka kerta”, George myönsi ja Oliver naurahti. Georgekin hymyili – viimeisen kuukauden aikana hänen hymynsä oli pikkuhiljaa palannut, mutta mikään hänessä ei ollut aivan ennallaan. Railakas, huoleton nauru oli tiessään, ja kun Fred mainittiin, hän yleensä hiljeni pitkäksi aikaa. Ron, joka oli muuttanut Georgen luo Viistokujalle, oli kertonut Harrylle, että Georgella oli tapana tehdä töitä yömyöhään, ja usein aamuisin Ron oli löytänyt tämän puodin tiskin äärestä nukkumasta. Ronilla ei omien sanojensa mukaan ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Georgelle sellaisina hetkinä.

Oliver selvitti kurkkuaan hiukan. ”Joo, olen siis tosi tyytyväinen, että sain sen paikan… Se vain, että meidän joukkueella on ollut pieniä ongelmia tässä viime aikoina… Ei olla sijoituttu liigassa kovin hyvin, ja pelaajat on kyllästyneet, on ollut vähän veto pois, kyllä te tajuatte. Me todella tarvittaisiin paria hyvää pelaajaa – joten ajattelin kysyä, olisitteko te kaksi kiinnostuneita.”

”Pelaamaan? Rapakon Palloseurassa?” Harry ihmetteli. Ajatus ei ollut edes pälkähtänyt hänen päähänsä – hän oli tuskin muistanut, että huispauksessa oli ammattilaisliiga. Mutta siinä Oliver nyt istui, jännittyneen ja toiveikkaan näköisenä, tarjoten hänelle töitä.

”En tiedä, Oliver”, George sanoi. Hän ei kuulostanut epäröivältä, vaan ennemminkin hiukan väsyneeltä ja lannistuneelta. ”Minulla on pilapuoti Viistokujalla. Se on kokopäivätyö, eikä minulla oikein jää aikaa…”

Wood näytti hyvin pettyneeltä, mutta Harry puuttui peliin: ”Minusta sinä olet väärässä, George. Sinulla on nyt Ron auttamassa, ja Leekin sanoi minulle, että te olette puhuneet voimienne yhdistämisestä. He pitävät varmasti kaupan pystyssä, jos sinä haluat pelata.”

George ei katsonut häneen, vaan tuijotti pöydän pintaa. ”En silti usko, että se on hyvä idea.”

Tietty ontto, surullinen tunne hiipi Harryn rintaan, kun hän tajusi, miksi George epäröi. George ei varmasti ollut pelannut huispausta aikoihin – ei yhtä ainutta kertaa sen jälkeen, kun Fred oli kuollut. Kaksoset olivat aina pelanneet yhdessä lyöjää, ja Rapakon Palloseuraan liittyminen tarkoittaisi uusien pelikuvioiden harjoittelua – kuvioiden, joissa Fred ei olisi enää mukana.

”Entä sinä, Harry?” Wood kysyi jättäen Georgen rauhaan. Epäilemättä myös Woodin oli täytynyt aistia Fredin muisto kummittelemassa Georgen sanojen taustalla. ”Sinä pelaat vielä, etkö vain?”

”Pelaan, joo, mutta en ole aikoihin…” Harry epäröi. ”Tai siis, en ole varmaan enää pelikunnossa.”

”Pelikunnossa!” Oliver naurahti. ”Harry, sinun kaltaisesi uskomattoman luonnonlahjakkuuden ei tarvitse olla pelikunnossa. Ole kiltti ja tule pelaamaan – sinä voisit päästä maajoukkuetasolle asti jos aloittaisit heti.”

Harry katsoi Oliverin anovaa ilmettä, ja yhtäkkiä hän teki päätöksen mielessään – jokin loksahti kohdilleen. Jos hän ei halunnut pelata huispausta, peliä jota hän oli aina rakastanut yli kaiken, siihen täytyi olla syy. Ja siihen oli syy, selkeä, yksinkertainen syy, joka oli vaivannut ja vainonnut häntä päiväkausia.

”Olen pahoillani, Oliver”, Harry sanoi. Hänen sanansa tuntuivat täydellisen luontevilta nyt, kun ne tulivat ulos. ”Mutta itse asiassa minulla on muita suunnitelmia. Minä aion ilmoittautua aurorikoulutukseen.”

Wood näytti siltä, kuin joku olisi juuri heilutellut Tulisalamaa hänen nenänsä edessä ja sitten vienyt sen pois. George katsoi Harrya hämmästyneenä. ”Oikeasti?”

”Joo”, Harry sanoi itsekin hiukan ihmeissään ja jatkoi osittain selitellen päätöstään Georgelle ja osittain itselleen: ”Auroriksi minä olen aina halunnut.”

George katsoi häntä vakavalla ilmeellä, jota Harry ei ollut vieläkään tottunut näkemään hänen ennen niin iloisilla ja huolettomilla kasvoillaan. Mikään ei muuttanut ihmistä niin kuin sota ja menetys, sen Harry tiesi. Kun hän oli lähtenyt jahtaamaan Voldemortia, hän oli tiennyt kaiken muuttuvan – suuntaan tai toiseen. Jotkin asiat muuttuivat hyviksi – rauha oli palannut ja Dumbledoren Harrylle jättämä tehtävä oli suoritettu. Harvat pysyivät ennallaan. Ja asioista, jotka muuttuivat huonompaan suuntaan, Georgen epäröivä äänensävy oli hyvä esimerkki. ”Oletko varma, Harry? Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut… Haluatko sinä todella jatkaa taistelua pimeyden voimia vastaan?”

”Ei, minä haluan varmistaa, että taistelua ei tule”, Harry sanoi otsa rypyssä. ”Jos minä olen jotain tästä kaikesta oppinut, niin sen, ettei pidä antaa periksi, vaikka pahoja asioita tapahtuu. Ei unelmista saa luopua siksi, että pelkää sitä, mitä saattaisi tapahtua. Ja minä todella olen sitä mieltä, että sinun pitäisi liittyä Oliverin joukkueeseen, George, koska sinä rakastat lentämistä ja olet loistava. Lyömätön lyöjä, muistatko?”

”Minä en selvästikään ole ainoa, jolla on kannustuspuheet hallussa”, Wood virnisti. ”Kuulin, että sinä astuit minun saappaisiini Angelinan jälkeen. Vaikka olisin kyllä voinut arvata itsekin että Dumbledore hautoi sitä paikkaa sinulle.”

”Joo, mutta minun puheeni eivät takuulla vetäneet vertoja sinun saarnoillesi”, Harry irvaili.

”Täytyypä kysyä Katielta, että näinkö on”, Oliver virnuili. ”Ai niin, ja Katiesta puheen ollen… Mainitsin myös hänelle, Alicialle ja Angelinalle, että olen ylentynyt kapteeniksi. Alicia ja Katie eivät luvanneet mitään, mutta Angelina vaikutti oikeasti kiinnostuneelta pelaamaan. Jos hän liittyy porukkaan ja sinä tulet, George, meillähän olisi melkoinen loistojoukko koossa.”

”Angelina?” George kysyi ja katsoi suoraan Woodiin ensimmäistä kertaa tämän ehdotettua hänelle lyöjän paikkaa. ”Ihan totta? Minä luulin hänen hakeneen johonkin ministeriön hommiin.”

”Ilmeisesti hän kuvitteli, ettei huispaus enää olisi… tärkeää, tai hauskaakaan”, Oliver sanoi miettiväisenä. ”Sodan jälkeen. Mutta hän tuli meidän harjoituskentille ja me lennettiin yksi iltapäivä, ja hän sanoi harkitsevansa. Joten mitä sanot, George? Yksi koelento, jotta näet vieläkö lentämisessä on itua?”

George vilkaisi Harrya, joka nyökytteli rohkaisevasti. ”Selvä juttu. Yksi lento.”

”Loistavaa!” Wood riemastui ja ravisti Georgen kättä innoissaan. ”Voi pojat, Charlie Weasleyn pikkuveli minun joukkueessani… Mestaruus on tänä vuonna meidän, minä vannon. Harry, minä tietysti toivoin, että saisin sinut puhuttua ympäri, mutta en tainnut koskaan ihan uskoa pystyväni siihen.”

Harry hymyili pahoittelevasti. ”Sori, Oliver.”

”Minun täytyy nyt jatkaa juoksua”, Wood sanoi ja nousi tuolistaan ylös. ”Käyn vielä moikkaamassa Evelyn Abbsia… Hän pelasi jahtaajaa minun ekana vuonnani Tylypahkassa, sain juuri kuulla että hän muutti perheineen Ranskasta takaisin Englantiin. Ehkä hän on vielä kiinnostunut… Mutta George, minä lähetän pöllön, okei?”

Harry ja George heilauttivat kumpikin kättään pian viitan hulmahduksessa katoavalle Oliverille, ja jäivät ääneti istumaan puiden pöydän ääreen. Mollyn kellon kuorsasi hiljaa nurkassa – yksikään viisari ei enää näyttänyt ’kohtalokasta vaaraa’.

”Pitäisi varmaan kirjoittaa Kingsleylle”, Harry sanoi mietteissään. ”Ja Nevillelle. Toivottavasti hän ei ehtinyt värväytymään töihin johonkin Mimbulus mimbletonia – plantaasille, koska minä sanoin, etten usko haluavani auroriksi.”

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” George kysyi.

Harry kohautti olkiaan. ”Oliver, kai. Ja sinä. Tajusin vain, että joidenkin asioiden pitää voida pysyä ennallaan… Ettei ole pakko aloittaa ihan alusta. Että vieläkin voi… ottaa riskejä ja uskaltaa tehdä asioita, jotka eivät ihan täysin käy järkeen.”

”Tuntuu, ettei mikään käy ihan täysin järkeen enää”, George sanoi, ja piti pienen tauon. Sitten hän kuitenkin hymyili vinosti ja jatkoi: ”Mutta toisaalta, en minä ole koskaan pahemmin perustanut järkevyydestä. Ja Oliver on täysin vinksahtanut, jos hän kuvittelee, että Rapakon Palloseuralla on pienintäkään mahdollisuutta pärjätä sarjassa. Hän voi hankkia joukkueeseensa vaikka Krumin ja pari muuta maailman huippua, mutta Rapakko tulee aina olemaan nimensä veroinen.”

Harry nauroi. ”Miksi sinä sitten sanoit kyllä?”

”Samoista syistä kuin Angelina”, George kohautti harteitaan. ”Samasta syystä kuin sinä päätit lähteä auroriksi. Haluan nähdä, vieläkö siinä on hohtonsa.”

”Älä viitsi, George, se on huispausta”, Harry sanoi virnuillen. ”Siinä on aina hohtoa. Mutta ei sitä kyllä työksi voi sanoa.”

”Sanoo hän, jolla on jo niin suuren sankarin maine, että kaikki pikku pahantekijät kipittävät nätissä jonossa Azkabaniin jo pelkästä sormenheilautuksesta”, George hymyili. ”Voi olla, että toiset aurorikokelaat jäävät sinun varjoosi kokemuksissa pimeyden voimista, kun sinä vain sivumennen mainitset että ’ai niin, minä muuten olen ollut hirnyrkki.’”

”Tosi hauskaa”, Harry irvisti. Hän nousi ylös ja poistui keittiöstä taputtaen matkalla Georgea olalle. Kiivetessään portaita ylös hän mietti, että vaikka Oliver ei ollut koskaan ollut erityinen puheenpitäjä, tämä oli tuonut mukanaan Kotikoloon jotakin erityistä – kenties muistoja, joissa oli enemmän hyviä asioita kuin kivuliaita sellaisia. Pieniä muistutuksia siitä, että paluu entiseen oli, jos sen tahtoi olevan.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Feliicia - 04.04.2012 16:19:19
Oliver! Kiva kun sekin tuli! Ja George on ihana. Koko luku oli ihana :-*
Mä en osaa sanoa mitään muuta, itse en pystyisi kirjoittamaan tällaista, mun ideat ei riitä, joten rispektiä siitä.  :D

Jatkoa odotan :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Jeeetu - 05.04.2012 07:17:15
Uusi lukija ilmoittautuu! :)
Tämä on tosi kiva idea kertoa jokaisessa luvussa valokuvista, en ole törmännytkään tälläiseen ennen. Minusta tähän mennessä kaikkista paras luku oli Fredin hautajaiset, se oli niin surullinen. Kunniaseinä oli myös ihan mahtava idea. Ja sitten tähän lukuun. Kiva, että Oliver tuli ja George lähti pelaamaan sinne. Ja kiva, että Harry päätti viimeinkin lähteä aurorikoulutukseen. George oli tosi ihana myös jutellessaan Harryn kanssa. Toivottavasti Georgen ja Angelinan välillä tapahtuu jotain huispauksessa. Jatkoa odottelen innolla. Toivottavasti tämä ei lopu ihan pian!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Midnight - 05.04.2012 13:40:00
Mahtava osa jälleen!!!

Oli tosi kiva kuulla vähän Oliverinkin kuulumisia. Oliverista ei sitten loppujen lopuksi ole paljoa tietoa kirjoissa, vaikka onkin melko tärkeässä roolissa Harryn ensimmäisinä kouluvuosina. Ja hyvin sä olit kuvaillut myös tota Georgen suru-aikaa. Jotenkin todella aidon tuntuista, että joku hukuttautuisi töihin estääkseen esim. masennusta pääsemästä valloilleen.

Tossa lopussa oli ihanaa, miten Harry huomasi että elämä jatkuu sittenkin!
Jatkoa jään jälleen odottamaan...
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Grenade - 07.04.2012 17:24:31
Jeij, välillä nähdään hieman vähemmän huomiolla kirjoissa jääneitä ihmisiä. Hauskaa, että Oliver päätti käydä kauppaamassa työpaikkaa Kotikolossa. Onneksi George sentään suostui tarjoukseen (kenties, koska Angelinakin... ) ja nyt Harry tietää, mihin hän on on ryhtymässä.
Mukavasti kuvailtu osa taas ja ilahduttavaa, kun George alkaa pikkuhiljaa väläytellä hymyään. Toivottavasti se vielä löytyisi sieltä :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: emppa_p - 08.04.2012 22:11:23
Uusi lukija ilmottautuu! :D

Tykkään tästä tooooooosi paljon ! <3 :) Luin tän kerralla putkeen ja välillä tuntu, että pillitän silmät päästä, mutta jatkoa vaa ja äkkiä! :) ;D :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: L.E - 13.04.2012 16:29:35
Oi, jatkoa!

Rakastan sitä tapaa, jolla sä tuot Georgen pikkuhiljaa mukaan - Row on liian usein jättänyt sen Fredin varjoon. Sun George on ihana, mun sydän särkyy sen surullisuudesta, mutta on ihan mahdotonta lopettaa lukemista!

Sä kirjoitat tosi kauniisti arkisistakin asioista, niin kuin Rapakon palloseurasta. Oon niin iloinen ettei Harry mennyt mukaan - ehkä siksi että haluun lukee siitä aurorikoulutuksesta. Mutta George, ah <3 Ja luinko mä rivien välistä, että odotettavissa vois olla George/Angelinaa vai oliko se pelkkää toiveajattelua? :D

Kirjoittelehan taas lisää <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Hufflepuff - 21.04.2012 22:56:21
Ai että ihanaa <33 Joo en varmaan saa mitään älyllistä tekstiä tähän, mutta rakastin rakastin rakastin lukea tätä! Sain paljon isnpiraatiota vaikka mihin ja ihanaa että kerrot näistä asioista, ja vielä kun kaikki on ihan canonia.. Älä välitä siitä ettei tässä kommentissa ole kunnon pointtia.. RAKASTAN.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 11/? [Lisää tarjolla 4.4!]
Kirjoitti: Aiqsu - 22.04.2012 22:48:32
Feliicia// kiva että Oliverista ja Georgesta tykätään. Iso kiitos kommentista!  :-*

Maww// mukava kuulla että tykkäät! Älä turhaan huoli tämän loppumisesta, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tätä jatkuu vielä piiitkään ;) Kiitos!

Midnight// ihanaa kun tykkäilet! jatkoa tarjoillaan vielä samassa viestissä. Kiitos paljon!  :-*

Grenade// Eiköhän se George siitä vielä piristy (; Kiitos kun jaksat kommentoida!  :-*

emppa_p// Heeei ja tervetuloa! ihanaa kun tykkäät, kiitos kommentoinnista! :)

L.E// Voi että, ihana kommentti. Kiitos paljon kehuista ja kommentista ja kaikesta. George/Angelinaa ollee tulossa tulevaisuudessa. ;)

Hufflepuff// Pointtia ei tarvita, kiitos paljon kehuista! Hyvä jos onnistun pysymään canonissa ;)

A/N: Olkaamme kiitollisia mukavasta pikku kevätlunssasta jonka ansiosta olin tehokas ja kirjoitin uuden osan. En takaa laatua. ;)

* * * * *

Seuraavassa kuvassa oltiin jälleen Kotikolon puutarhassa, mutta piha oli menettänyt kesäisen hehkunsa. Neljä velhoa oli pukeutunut villapusakoihin, ja heillä kaikilla oli taikasauvat esillä. Harry ja Neville tekivät yhteistyötä vuoroin suojaten toisiaan taioilla ja vuoroin heitellen kirouksia kohti Charlieta ja Billiä, jotka tekivät hartiavoimin töitä. Lopulta veljekset nostivat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi ja virnuillen Neville ja Harry löivät oikeat kätensä yhteen. Kuvateksti kuului:
”Lokakuun 2. päivä: Harry ja Neville, uudet auroriopiskelijat.”


Taikaministeriön riikinkukonsininen katonraja kuhisi pieniä lennokkiviestejä, ja välillä ne koukkasivat jonkun takasta tai hissistä saapuvan vastaanottajan luo. Sauvanpunnituspisteellä oli pitkä jono, jota Neville ja Harry silmäilivät enemmän tai vähemmän lannistuneina, sillä sen jälkeen kun Harryn ja Voldemortin sauvojen veljestarina oli levinnyt julkisuuteen sodan päätyttyä, jokainen Harryn sauvan nähnyt tahtoi tarkastella sitä. Taikasauvoihin erikoistuneen työntekijän saattoi kuvitella haluavan tutkia sitä tuntikausia. Heidän onnekseen erään noitaparven takaa astui hetken kuluttua esiin Kingsley, joka käveli rivakasti heidän luokseen ja väläytti hymyn.

”Huomenta”, Kingsley sanoi tutulla, syvällä äänellään ja viittasi heidät kävelemään mukanaan. ”Mennään suorinta tietä aurorivirastoon. Valitettavan kiireinen aamu tänään, jokaisella vierailijalla tuntuu olevan maailman tärkeintä asiaa… Koettavat saada muutoksia lakeihin joita ei ole edes säädetty vielä.”

”Etkö sinä esittele meille paikkoja?” Harry ihmetteli, kun he liittyivät kultaristikoiden sulkemien hissien edessä parveilevien velhojen ja noitien joukkoon.

”Valitettavasti näyttää siltä, että joudun jättämään teidät Gawainin huomaan, sillä sain juuri pöllön Brasiliasta ja ilmeisesti jonkinlainen lähetystö on tulossa vierailulle…” Kingsley sanoi, kun eräs hissi saapui ja naisääni ilmoitti ”Atrium, kahdeksas taso.” Ihmiset ahtautuivat hissiin, ja aivan viime tipassa muuan vihreäkaapuinen velho työnsi kengänkärkensä oven väliin ja ahtautui Harryn, Nevillen ja Kingsleyn luo.

”Ministeri”, velho sanoi huohottaen, ”Lontoossa on jäänyt kiinni viisi uutta kuolonsyöjäepäiltyä, heillä on pimeän piirtoja lapaluiden kohdalla, emmekä me tiedä ovatko ne aitoja… O’Donnell pyytää taika-asiantuntijaryhmää paikalle välittömästi.”

”Ei Voldemort polttanut piirtoja selkään”, Neville huomautti. ”Tai siis, miksi hemmetissä hän niin olisi tehnyt?”

”Kuka sinä olet?” viestin tuonut velho kysyi vähän töykeästi.

”Mitch, tässä ovat Neville Longbottom ja Harry Potter”, Kingsley esitteli nopeasti. ”Hyvä on, ota pari apulaista salaisuuksien osastolta, siellä tiedetään piirroista… Lähetän sinulle yhden aurorin myös, siltä varalta että homma menee rumaksi.”

Yhtäkkiä Mitch ei enää vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta kuolonsyöjäepäillyistä, vaan hänen silmänsä liimautuivat Harryn otsan arpeen. Kuollettavan hitaasti he laskivat tasoja seitsemästä alaspäin ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen noidan ääni ilmoitti, että oli saavuttu toiseen kerrokseen, jossa myös aurorivirasto sijaitsi. Kengät kopisivat säihkyvän kiiltävällä lattialla heidän seuratessaan hissistä poisjäävää ihmisjoukkoa pitkin tilavaa käytävää. Pikkuhiljaa velhot hajaantuivat kukin taholleen, pieniin mukaviin työhuoneisiin, suuriin kiviportaikkoihin tai keskikokoisiin istuntosaleihin, jotka saivat Harryn selkäpiin karmimaan ikävistä muistoista. Mitch nyökkäsi heille hyvästiksi ja kääntyi vasempaan, kun he astuivat tummista tammiovista sisään pieneen aulatilaan, jossa Harry oli kerran ollut aiemmin. Useaan soppeen jakautuva Aurorien päämaja oli kotoisalla tavalla sotkuinen. Harry oli pitänyt siitä välittömästi ja piti yhä.
Paikalla oli parisenkymmentä auroria, joista suurin osa kanniskeli kädessään teemukia. Useimmat istuivat omissa pienissä työtiloissaan, mutta muutamassa sopessa oli useampi aurori, ja jotkut olivat pysähtyneet keskustelemaan tilan avoimeen keskiosaan. Vain muutaman sopen eteen oli vedetty musta verho, johon oli kirjailtu sanat ”Britannian auroriyhdistys”. Eräässä sopessa Harry näki vanhan miesvelhon kävelevän ympyrää ja puhuvan itsekseen – heidän lähellään kaksi nuorta velhoa vertaili kahta ilmassa leijuvaa valokuvaa toisiinsa otsa rypyssä. Toisaalla velhokaksikko oli asettunut suurelta seinällä roikkuvalta kuumemittarilta näyttävän laitteen eteen. He ottivat aikaa kilpiloitsun taikomiseen vuorotellen kiroten toisensa ja vuoroin puolustautuen. Mittarissa oli satamäärin palloja, jotka alkoivat sammua välittömästi taian lähtiessä päälle kävijän sauvankärjestä. Velhot näyttivät sitä tyytyväisemmiltä mitä useampi niistä jäi palamaan, ja Harry tunsi palavansa halusta koettaa omaa reaktionopeuttaan.

”Harry, Neville, te muistatte Gawain Robardsin”, Kingsley esitteli ja Harry hätkähti ajatuksistaan. Robards, joka oli ollut mukana auttamassa Kalmanhanaukion puhdistuksessa, paiskasi kättä heidän kanssaan.

”Huomenta, pojat”, Robards hymyili. ”Tervetuloa matalaan majaamme. Kingsley, jäätkö vai menetkö? Mitch taikuuden väärinkäytöstä näyttää kärkkyvän oven takana. Haluatko että joku käy säikäyttämässä hänet pois niin kuin viimeksi?”

Kuin todisteeksi siitä, että auroriviraston työntekijöillä oli takuulla auktoriteettia säikytellä kutsumattomat vieraat pois tukikohdasta, ikivanha noita käveli ohi puujalka kopisten ja virnisti Harrylle hampaattoman ilkikurisesti. Kingsley kuitenkin toppuutteli Robardsia. ”Ei ole tarvetta, tällä kertaa hänellä on itse asiassa asiaakin. Ja saattaisit säikäyttää nämä vierailijamme samalla… Tai no, ei, ehket sittenkään. Joka tapauksessa minun täytyy lähteä.”

”Älä huoli, ministeri, lapsukaiset ovat hyvässä päivähoidossa täällä”, murjaisi eräs ohikulkeva mustatukkainen neljissäkymmenissä oleva mies, jolla oli suuret kolme suurta hopearengasta kummassakin korvassa. Kingsley hörähti huvittuneesti ja poistui kättään heilauttaen paikalta.

”He vain vitsailevat. Teidän täytyy muistaa, että jos ilmoittaudutte koulutusohjelmaan, homma on raskasta ja vaativaa”, Robards muistutti, mutta tuli sitten vilkaisseeksi sohvalle, missä kolme nuorta naista nauroi sydämensä kyllyydestä jollekin ja teekupit leijuivat ilmassa heidän edessään, ”tai ainakin itse työ on. Niinä päivinä kun mitään ei tapahdu te saatte istua täällä homehtumassa.”

”Mikä mainospuhe”, Neville mumisi virnuillen.

”Totuus on, ettei tänne oteta ketään, joka ei tiedä mihin on ryhtymässä”, Robards sanoi vakavana. ”Auroreihin kohdistuu paljon paineita, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä ja uhkailusta… Yleensä meillä on viikon kestävät soveltuvuuskokeet syksyisin, mutta ministeri on taannut, että te kaksi sovitte tänne kuin kyhmit siilipesueeseen.”

”Ja sinäkö et usko häntä?” Harry kysyi kulmiaan kohottaen.

Robards kohotti toista kulmakarvaansa ja hymyili vähän. ”Minä uskon kyllä. Mutta kyse on siitä, uskotteko te itse.”

Robards käänsi heille selkänsä ja lähti verkalleen kävelemään. Neville ja Harry katsoivat toisiaan ja kirivät sitten tämän rinnalle.

”Hetkinen nyt, mutta tuo tuossa on Harry Potter”, Neville sanoi Robardsille siihen sävyyn, että piti tätä täysin tärähtäneenä. ”Soittaako nimi lordi Voldemort mitään kelloja? Valittu? Poika joka elää?”

”Ja hän katkaisi Voldemortin hirnyrkkikäärmeeltä pään”, Harry puolusteli vuorostaan Nevilleä.

”Harry on murtautunut Irvetaan”, Neville sanoi kuin leveillen Harryn puolesta. ”Ja lentänyt sieltä lohikäärmeellä ulos. Ja taistellut unkarilaista sarvipyrstöä vastaan.”

”Neville on uskomattoman nopea oppimaan loitsuja ja kirouksia”, Harry jatkoi. ”Hänen taidonnäytteensä ovat esillä teidän salaperäisyyksien osastonne kaaoksessa.”

”Mutta vain, koska Harry opetti minua”, Neville pisti väliin. ”Hän on paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, joka meillä on koskaan ollut.”

Robards pysähtyi äkisti erään sopen oviaukolle ja kääntyi katsomaan heitä. ”Nyt pojat”, hän sanoi ankaraan sävyyn, ”tuota minä kutsun mainospuheeksi. Näyttää siltä, että te todella olette oikeassa paikassa. Joten lopetetaan löpinät ja käydään asiaan.”

Robards virnisti Harryn ja Nevillen hitusen äimistyneelle ilmeelle. Hän selitti, ettei ollut voinut päästää poikia suoraan hauskanpitoon testaamatta näiden luoteenlujuutta ensin hiukan. Robards esitteli heille parisenkymmentä työsoppea omistajineen – useimmat aurorit olivat nuoria ja kolhuttomia, ja Harry arveli Kingsleyn puhuneen totta kertoessaan, että suuri osa kokeneemmista auroreista oli menehtynyt Voldemortin otettua ministeriön valtaansa. Sopet olivat pieniä ja niiden seinät päällystettyjä – eräs nuori velho oli ilmeisesti ollut Villisilmän suuri fani, sillä hän oli kehystänyt seinälleen useita artikkeleita tämän hienoimmista pidätyksistä. Harry ja Neville naureskelivat jästien räiskintäpeliä muistuttavalle taululle, joka eräällä aurorilla oli pöydällään – siinä kulki kuolonsyöjämaskeihin pukeutuneita hahmoja ja taikasauvalla näpäytettäessä ne poksahtivat harmittomaksi tomuksi.
Seuraavaksi Robards näytti heille suuren putkensuun, josta hän kertoi pöllöjen tuomien hätäviestien pääsevän perille.

”Kaikki vihjeenantajammehan eivät osaa loitsia suojeliusta”, hän selitti, ”joten viestit on saatava perille jotenkin muuten. Kun pöllö lentää putkeen, hälyttimet alkavat soida, ja saamme partion lähetettyä apuun mahdollisimman pian.”

Robards esitteli heille puolustusreaktiomittarin, jonka Harry oli jo aiemmin huomannut, ja sen lisäksi monta muuta taisteluharjoitusvälinettä. Rumalla, kulahtaneella puunukella harjoiteltiin kirouksenpurkua, kun taas erään paksun rautaoven takaa löytyi tekopuutarha, joka oli täynnä ansoja ja tunnistettavia taikoja. Harry näki harmaatukkaisen noidan haparoivan ja napauttelevan paksua kiviseinää ja arveli saavansa lähiaikoina tietää, miten Dumbledore oli tunnistanut verellä avautuvan oviaukon Voldemortin kiroamassa luolassa. Robardsin oma työsoppi oli hiukan muita kookkaampi, ja sen vieressä sijaitsi ilmiskooppeja ja viholaiskuvastimia pursuileva varasto. Viimeisenä he pistäytyivät vihreäksi tapetoituun kahvihuoneeseen, jossa viitisen auroria jutteli, selaili lehtiä ja vertaili raportteja.

”Gawain”, tummatukkainen, kumaraselkäinen noita sanoi ja viittasi Robardsia lähemmäs. ”Mikä tämä juttu Profeetassa on, että Azkabanin vangit laitetaan yhteisselleihin? Me voitaisiin aina laajentaa Nurmengardiin, jos tila alkaa loppua.”

”Minä olen aina tiennyt, että se paikka kiehtoo sinua jotenkin, Maggie”, virnuili poninhäntäinen mies, joka pyöritteli lusikkaa kupissaan. ”Mutta vakavasti puhuen, saavat kyllä olla laittamatta Carrow’n sisaruksia samaan häkkiin. Ne kaksi yhdessä hoitavat jokaisen Azkabanissa kävijän järjiltään nopeammin kuin ankeuttajat, enkä varmasti halua antaa Amikus-ukolle sitä riemua.”

”Williamson tässä oli se onnekas, joka sai kiikuttaa Amikusin Azkabaniin”, Robards kertoi.

Neville näytti samaan aikaan yllättyneeltä, hämmentyneeltä ja suunnattoman ilahtuneelta. ”Sinä vangitsit…? Vau. Viisi kuukautta sitten olisin vielä antanut mitä tahansa saadakseni sen kunnian…”

Neville riensi puristamaan Williamsonin kättä ja veti saman tien tuolin itselleen tämän viereen ja alkoi kysellä yksityiskohtia Carrow’n sisarusten vanginnasta. Harry naurahti päätään pudistellen. Oviaukosta astui sisään nuori noita, jonka hiukset olivat sotkuisella, pitkällä poninhännällä ja joka oli kietoutunut mustaan, paksuun torkkupeittoon. Hän näytti vastaheränneeltä, ja hänen kädessään oli valtaisa teemuki.

”Kas, neiti Bird”, Robards sanoi huvittuneena, ”hyvää huomenta. Kiireinen aamu?”

”Älä irvaile, Gawain”, neiti Birdiksi puhuteltu noita mumisi ja kaatoi itselleen teetä pannusta, ”minä olin koko viime yön väijyttämässä sitä nummella kököttävää hökkeliä Walesissa, eikä siellä lopultakaan ollut muuta kuin kirottu parvi mörköjä.”

”Kai sinä tiedät, että saat nukkua kotonakin?” Robards tiedusteli virnuillen.

”Hukkasin avaimeni”, Bird vastasi ja otti valtavan kulauksen teetä mukistaan. Sitten hän näytti huomaavan Harryn, joka seisoi aivan hänen vieressään, ja hänen suunsa levisi suureen, ystävälliseen hymyyn. ”Harry Potter! Mietinkin, milloin olet tulossa käymään. Minä olen Morgan Bird.”

”Morgan on meidän tuorempia auroreitamme”, Robards kertoi, kun Harry puristi Morganin kättä.

”Palveluksessa vasta neljä kuukautta”, Morgan selitti. ”Valmistuin Tylypahkasta neljä vuotta sitten.”

”Ai”, Harry sanoi, ”mutta sittenhän me ollaan oltu koulussa samaan aikaan. Sinäkö – sinäkö olit myös Lupinin oppilaana?”

”Jep”, Morgan nyökkäsi. ”Hän hoiti koko meidän luokan kunniamaininnoin läpi S.U.P.E.R-kokeista. Olin pahoillani kun kuulin hänen kohtalostaan. Hän oli paras pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ikinä.”

”Samaa mieltä”, Harry hymyili.

”Tarina kertoo, että hän opetti sinulle suojeliusloitsun”, Morgan sanoi hiukan uteliaaseen sävyyn. ”Kun olit vasta kolmetoistavuotias.”
”Mistä sinä sen kuulit, Amelia Bonesiltako?” Harry kysyi, ja hän tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään muistaessaan, miten vaikuttunut matami Bones oli ollut hänen kurinpidollisessa kuulustelussaan hänen suojeliuksestaan.

”Ei – itse asiassa professori Lupinin vaimolta”, Morgan sanoi. ”Tonksilta. Sinä kai tunsit hänet?”

Harry nyökkäsi. Kummallinen tunne oli vallannut hänet – yhtäkkiä hän tajusi, miten paljon kaikki ihmiset huoneessa tiesivät viime vuoden tapahtumista, miten paljon he kaikki olivat menettäneet taisteluissa. Nämä ihmiset olivat olleet Villisilmän ystäviä, Doran ystäviä, kenties myös Remuksen ystäviä. Kaikki olivat tunteneet Dumbledoren ja ihailleet tätä. He kaikki olivat yrittäneet taistella Voldemortia vastaan, he olivat olleet paikalla kun Voldemort oli vallannut ministeriön. Osa heistä oli taistellut Tylypahkassa Harryn puolella.
Tuntui surrealistiselta, että niin monen vuoden jälkeen, joina hänen oli täytynyt peitellä ja selitellä tapahtumia, hän oli päätynyt paikkaan, jossa ihmiset ymmärsivät häntä. Hän muisti selittäneensä Ronille, Hermionelle ja koko Albuksen Kaartille tuhansilta tuntuvia kertoja, että oli eri asia taistella pimeyden voimia vastaan kuin harjoitella muutamaa loitsua luokassa. Täällä, pimeän velhojen metsästäjien tukikohdassa, Harry tiesi vähiten. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Dumbledore oli kuollut, oli ihmisiä jotka neuvoisivat häntä.

”No, mitä sanot, Harry?” Morgan kysyi. Harry tuli ajatelleeksi, miten paljon nuori noita ystävällisine hymyineen ja huolettomine asenteineen muistutti Tonksia. ”Aiotko lähteä mukaan koulutukseen? Voin vakuuttaa, ettei se ole niin rankkaa kuin miltä se vaikuttaa.”

”Itse asiassa se vaikuttaa loistavalta”, Harry totesi. ”Ehdottomasti. Minä olen mukana.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: L.E - 22.04.2012 22:59:44
Voi herranjesta sun kanssas kuinka upeeta tekstiä osaat loihtia  :) se muistuttaa vähän rowlingin tapaa kirjoittaa, säkin osaat koukuttaa sun lukijat silleen, ettei oo MITÄÄN mahollisuutta lopettaa. Mutta silti sun tekstissä on jotain omaperäistä ja tosi virkistävää  ;)

Tykkäsin lukea noita Harryn tuntemuksia ministeriössä. Ja ne mainospuheet, voi hellanlettas sentään! Sun ei pitäis järkyttää mua näin paljon, mutta taas onnistuin nauramaan ja itkemään saman luvun aikana. Olet upea <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: saralin - 05.05.2012 18:12:34
En ole ikuisuuksiin käynyt täällä saatika sitten kommentoinut mitään, mutta nyt on kyllä ihan pakko tulla sanomaan oma mielipide tänne.

Kuten L.E tuossa jo mainitsikin, kirjoitat minunkin mielestä jotenkin Rowlingin tyylisesti - en osaa selittää tarkalleen mitä sillä tarkoitan, mutta jotenkin voisin hyvin kuvitella, että nämä ovat ns. todellisia tapahtumia Harry Potter-maailmassa. Tai siis että pystyn hyvin kuvittelemaan näin tapahtuneen kirjoissakin sodan jälkeen jne.

Eli siis aivan ihanaa tekstiä, odotan innolla seuraavaa osaa ;)

Ja tosiaan, sait myös minut kyynelehtimään Fredin hautajaisten aikana eli aika uskomattoman hyvä suoristus - itken nimittäin äärimmäisen harvoin kun luen :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: Grenade - 07.05.2012 17:50:12
Miksi mä olen unohtanut kommentoida tähän? :/ Noh, nyt korjaan sen, vaikka hieman kiire olisikin.
Hienosti kuvailtu osa! Tykkäsin, ja saatiin pieni kierros ministeriönkin sisälle. Tällaista "kulissien takaista" kamaa on hauska lukea.
Neville ja Harry olivat ihania, innokkaita tulevia opiskelijoita. Mahtaakohan auroriopiskelijaelämä olla samanlaista kuin koulussa? Tuskin :D
Hyvä "kuva" taas! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: Jeeetu - 11.05.2012 12:17:41
Minun piti kommentoida tätä jo aikoja sitten, mutta en ehtinyt heti lukemisen jälkeen ja sitten se jäi. Aurorien päämaja vaikutti todella mukavalta ja mielenkiintoiselta. Toivottavasti Harrysta ja Nevillestä tulee ahkeria opiskelijoita. Siitä olisi kiva lukea enemmän. Tämä on myös sillee kiva, koska tässä ei ole mitään niin yhteistä juonta tai arvoitusta, että repisi hiukset päästä, jos tämä ei olisi viikkoon jatkunut. Olisi myöskin kiva lukea jotain romanttista, vaikka parit ovatkin vähän hajallaan :D Mutta siis tykkäsin tästä luvusta paljon kuten edellisistäkin luvuista.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: emppa_p - 12.05.2012 23:24:26
Miksi kommentoin vasta nyt? :o ???

Mutta siis aivan ihana luku oli jälleen kerran ja odotan jatkoa innokkaana!

kiittäen, kumartaen, palvoen: emppa :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: Aiqsu - 22.05.2012 14:28:25
L.E - Hihi, ihanaa kun et osaa lopettaa ;)  :-* Älä vaan lopeta. Kiitos paljon!

saralin - No, rouva Rowling on opettanut minulle kirjoittamisesta enemmän kuin äikänopettajani koskaan, joten joitain vaikutteita on saattanut siirtyä ;) Ihanaa että sain sinutkin itkemään, jos niin voi sanoa (:

Grenade - Kiitos paljon kehuista & kiva kun jaksat kommentoida!  :-*

Maww - Parempi myöhään kun ei milloinkaan :) Iso kiitos kommentista, Nevillen ja Hartsan opintoja tullaan kyllä seurailemaan jatkossa ;)

emppa_p Aww, kiitos kommentista! ;)  :-*

A/N: Tuntuupa oudolta kirjoittaa alkutalvesta, kun mittari tuossa huoneen ikkunassa näyttää päälle kahtakymmentä astetta... Enää pari kuvaa jouluun, joten vuosi 1998 alkaa lähestyä loppuaan. Ficci ei, kylläkään, joten älkää huoliko. Tässä uusi osa, nauttikaa, + hyvää kesän alkua kaikille!


* * * * *

Värikkään talosarjan päässä oli seinään naulattu kyltti, jossa luki koukeroisilla kirjaimilla ”Viistokuja”. Kauempana kilahteleva ovi aukesi uudelleen ja uudelleen, ihmismassaa ramppasi ulos ja sisään. Keveää konfettia leijaili toisesta kerroksesta tielle kuin lumisadetta, ja osa ohikävelijöistä pudisteli kaapujaan paheksunnan vallassa. Yläkerran ikkunassa oli kaksi punatukkaista velhoa nauravan tumman tytön ja silmälasipäisen pojan kanssa, ja he heittelivät paperisilppua velhojen päälle ja katselivat tyytyväisenä ihmisvilinää. Viistokuja näytti jälleen heränneen henkiin.
Kuvatekstissä luki: ”Weasleyn Welhowitsien Viistokujan-liikkeen uudelleenavaus lokakuun lopussa 1998.”


Harry norkoili ovensuussa ja katseli vinosti hymyillen, kun viisi pahvilaatikkoa pomppi superpallomaisesti alas portaita. Weasleyn welhowitsien liikkeessä ei ollut sellaista kellaria kuin esimerkiksi Hunajaherttuassa, mutta liikkeen puoli oli kahdessa tasossa, yläkerrassa oli Georgen ja Ronin ja nyt myös Lee Jordanin asunto, ja takahuoneeseen pääsi oranssin verhon taa pujahtamalla. Pilapuoti näytti juuri siltä kuin sen pitikin – kirjavalta, sekavalta ja rauhattomalta, sillä kaikkialla oli mitä eriskummallisimpia tuotevuoria, eikä mikään näyttänyt pysyvän täysin paikoillaan. Pienet värikkäiltä jästivesipyssyiltä näyttävät aseet ampuivat lentäviä marmorikuulia (Harryn mielestä hyvin käteviä, jos sattui pelaamaan etsijää), ovela kiipeilyköysi lyheni sitä mukaa, mitä ylemmäs kiipeäjä eteni, viattomilta tauluilta näyttävät maalaukset muuntautuivat karmeiksi ivakuviksi niihin katsojasta. Vain puodin omistajat eivät näyttäneet sopivan sisustukseen.

”Kuulkaa nyt”, puhisi Lee ahdistuneena, kävellen edestakaisin kädet puuskassa portailla istuvien Ronin ja Georgen edessä, heilutellen taikasauvaansa niin että katosta tipahteli sahanpurupilviä, ”me avataan viiden minuutin päästä, ja te istutte siinä kuin mitkä lie aaveet. Minä haen kohta teille molemmille näkymättömyyshatut takahuoneesta, jos-”

”Minä en koskaan oikeastaan ajatellut tekeväni töitä, tiedättekö”, sanoi Ron mietteliäästi, selvästi kuuntelematta sanaakaan Leen vaahtoamisesta. ”Ajattelin, että kaikessa tässä maailmanpelastamisjutussa olisi ollut tarpeeksi hommaa yhdelle elämälle.  Ja sitä paitsi, jos Hermione ei olisi mennyt takaisin Tylypahkaan, hän voisi elättää minut. Hän rakastaan työtä, hän voisi tehdä sitä minunkin puolesta.”

Harrya nauratti, kun hän ajatteli Hermionen ilmettä, jos tämä olisi kuullut Ronin puhuvan sillä lailla. Lee ei näyttänyt tyytyväiseltä, vaan meni takahuoneeseen komentelemaan heidän kassanoitaansa Verityä. George otti ison hörpyn teetä mukistaan, jossa oli Irlannin maajoukkueen tunnusapila. ”Joskus minä kuulkaa luulin, että huispaustreenien takia venyneet illat olisivat ohi, mutta Oliver ei ole muuttunut miksikään viimeisten viiden vuoden aikana.”

”Kukaan ei käskenyt sinun mennä harjoitusten jälkeen Angelinan kanssa ulos”, totesi Lee, joka tuli takahuoneesta ja tyrkkäsi Ronille ja Georgelle punaiset kaavut, joihin oli kirjailtu suuret W-kirjaimet. ”Työaamu, ja sinä tulet kotiin kahdelta.”

”Minä kun luulin, ettei äiti tule tänne ennen puoltapäivää”, George murjaisi Leelle ja veti tämän tuoman kaavun päälleen.

”Yritän vain pitää sinut poissa mieron tieltä”, Lee sanoi teeskennellyn percymäisesti, ”ja varmistaa, että näytät melkein yhtä tyylikkäältä kuin minä.”

”Hah”, George korskahti. ”Harryn kotitonttukin näyttää tyylikkäämmältä kuin sinä. Millainen meininki siellä ulkona on?”

”Juuri sopivan kaoottinen”, Harry virnisti vilkaistuaan ulos. Sekalainen joukko noitia ja velhoja muodosti suuren parven lasiovien eteen, ja kaikkein innokkaimmat lapset olivat liiskanneet nenänsä näyteikkunoihin. George ja Ron nousivat seisomaan ja kääntyivät juhlallisesti toistensa puoleen, kun Verity järjesteli avajaisten kunniaksi kulpajuomatarjoilua kassojen luo.

”Noniin sitten, Ronnie-veliseni”, George sanoi ja ravisti juhlallisesti Ronin kättä. ”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”

”Pää kiinni”, Ron nauroi, ja taputti Georgea olalle. Lee nosti käsiään kysyvästi, ja saatuaan nyökkäyksen sekä Georgelta että Ronilta, hän nykäisi lasioven auki niin että kilahti. Asiakasparvi syöksyi sisään hälisten, muutamat tulivat puristamaan Georgen tai Harryn kättä, mutta suurin osa oli kiinnostunut vain ja ainoastaan tuotteista.

Lee ja Ron lähtivät kiertelemään ihmisten joukossa, he juttelivat ja nostelivat paketteja esitellen niiden tuoteselosteita, kun taas Verity piti kassalla juoksevan jonon lyhyenä. Harry ja George haahuilivat juomatarjoilun lähistöllä, ja kun eräs asiakas nousi kuplajuomaa juotuaan parisenkymmentä senttiä ilmaan ja alkoi paisua keskivartalostaan kuplan muotoiseksi, Harry kohotti Georgelle kulmiaan.

“No, se oli hyvä idea”, George puolustautui. “En viitsinyt paisuttaa Muriel-tätiä, joten sovelsin hiukan.”

Harry nauroi ja taputti Georgea selkään. “Joo, tätien paisuttaminen meni muodista jo vuosia sitten.”

Ron luovi tiensä heidän luokseen perässään Neville ja Seamus jotka virnuilivat leveästi. Seamus kantoi mukanaan sylillistä tuotteita, joiden seasta Harry tunnisti vaaleanpunaisen lemmenjuomapullon.

“Hmm, Seamus?” Harry naurahti ja osoitti pulloa. “Mitä varten tuo on?”

“Me ollaan ajateltu hankkia taloudenhoitaja meidän poikamiesboksiin”, Seamus ilmoitti vakavalla naamalla. “Mietittiin, että sille tarvitsee maksaa vähemmän, jos se on rakastunut meihin. Vuotavassa noidankattilassa työskentelee yksi tyttö, joka...”

“Toisin sanoen”, Neville keskeytti, “Seamus on täysin lääpällään yhteen Vuotavan noidankattilan tarjoilijaan, mutta se ei ole tippakaan kiinnostunut Seamusista. Hannah’han on nykyään siellä töissä myös, hän esitteli meidät.”

“Naama umpeen”, Seamus sanoi Nevillelle hiukan punehtuneena, mutta kysyi vielä samaan hengenvetoon: “Toimivatko nämä?”

“Voi kyllähän ne toimivat”, Harry virnuili ja tarttui Ronia harteilta, “Ronilla tässä on omakohtaista kokemusta asiasta.”

Ron mulkaisi Harrya ja liukeni paikalta muka auttaakseen asiakasta löytämään pinnauspurtavat. George alkoi selittää Seamusille lemmejuoman vaikutuksia, ja Neville kääntyi Harryn puoleen.

“Osasitko sinä tehdä sen muunnoskilpitehtävän?” Neville kysyi otsa rypyssä. Heidän vähän aikaa sitten alkanut aurorinkoulutuksensa piti Harryn ja Nevillen kiireisinä ministeriössä vietettyjen tuntien ulkopuolellakin, ja viimeisimmäksi kotitehtäväkseen he olivat saaneet metallisen kilven, joka heidän oli tarkoitus loitsia laajenevia kilpiloitsuja ja vastakirouksia syytäväksi automaatiksi.

“Se on vielä työn alla”, Harry sanoi. “Kilpiloitsut sujuvat kyllä, mutta kamppiherjojen kanssa on ongelmia.”

“Minun omani heittelee tainnutustaikoja ympäriinsä”, Neville huokaisi. “Kolme kertaa Seamusin tullessa kotiin olen maannut lattialla taju kankaalla.”

Harry irvisti pahoittelevasti. Seamus palasi heidän seuraansa Georgen mennessä hakemaan jotakin takahuoneesta, ja pian punakka ja hikinen Ron ilmestyi ihmispaljoudesta. “Hemmetin kakarat”, Ron puhisi. “Alkoivat heitellä niitä meidän loikkijoita ympäriinsä, ja yksi meni katosta läpi...”

“Mitä Deanille kuuluu?” Harry tiedusteli Nevilleltä ja Seamusilta Ronista välittämättä. “Ja Lunalle?”

“Luan voi hyvin”, Neville kertoi, “on kuulemma viettänyt paljon aikaa Rohkelikkotornissa nyt, kun niin moni hänen tuttunsa Korpinkynnestä on poissa... Dean sanoo samaa, että on outoa olla Tylypahkassa, kun kaikki on muuttunut niin paljon. Tuntee kuulemma itsensä vanhaksi.”

Harry naurahti. “Jotain sellaista Ginnykin on valitellut. Professori McGarmiwa oli kuulemma kutsunut heidät ja Hermionen teelle tässä joku päivä.”

Ron nyökkäsi. “Ja Hermione valitti, ettei hänellä ole aikaa käydä teellä, kun koulun kanssa on niin kiire. Hän aikoo ilmeisesti keksiä uuden Upeaakin paremman arvosanan, Mielettömän Järisyttävän Uskomattoman, ja suorittaa sen jokaisesta S.U.P.E.R:stään.”

“Hei, kaverit”, Lee huikkasi yläkertaan johtavista portaista, ja viittasi Harrya ja kumppaneita luokseen. “Tulkaa katsomaan.”

George, Harry, Ron, Neville ja Seamus seurasivat Leetä yläkertaan, missä tämä oli Viistokujalle aukeavan ikkunan ääressä. Syksyinen tuulenviri puisteli verhoja, ja huone oli sotkuinen, lattia täynnä palojälkiä ja paperitolloja. He seurasivat Leetä ikkunalle ja jäivät katselemaan siitä aukeavaa näkyä.
Ainakin viisikymmentä velhoa ja noitaa, aikuista ja lasta juoksenteli pitkin katua, pukeutuneena vihreisiin, keltaisiin ja oransseihin kaapuihin. Joku oli vapauttanut ilmoille WW:n märkäsyttyviä ilotulitteita, jotka poksahtelivat iloisesti Viistokujan talojen seinille ja monistuivat. Erilaiset pyörivät väkkärät ja pomppivat pienoismallit saivat nuoret omistajansa nauramaan - Harry näki erään isän nostavan pienen tyttönsä harteilleen, jotta tämä näki ilotulitteet paremmin. Lauma noin kymmenvuotiaita velhoja kaksintaisteli pilailutaikasauvoilla. Kaikkialla kaikui nauru, ja monien lähitalojen ikkunoissa oli ihmisiä katselemassa ilonpitoa.

“Siinäpä on jotain, mitä ei ole nähty vähään aikaan”, George totesi.

“On kiva nähdä, että vanhemmat uskaltavat taas päästää lapsensa ulos”, Harry sanoi.

“On kiva kuulla ihmisten nauravan taas”, Neville hymyili.

“No, täytyy sanoa että te teitte sen, George”, Harry sanoi kääntyen ystäviensä puoleen. “Sinä ja Fred, silloin kun annoin teille kolmivelhovoittoni, minä ajattelin että tällä lailla siitä olisi iloa kaikille. Olin oikeassa.”

“No, maksava asiakas saa mitä maksava asiakas haluaa”, George iski silmää Harrylle. “Sama pätee sijoittajiin.”

“Percyä mahtaa ärsyttää, kun sinusta tuli lopulta se meidän perheen bisnesmies”, Ron virnuili Georgelle. “Jos kauppa käy jatkossa puoliksikaan niin hyvin kuin tänään, me voidaan pian kylpeä kaljuunameressä.”

“Sen kunniaksi, herrat”, George sanoi ja viittasi portaikkoon. “Vielä yksi lasillinen kuplajuomaa? Minä vakuutan, Neville, siinä ei ole minkäänlaisia sivuvaikutuksia. Nyt ei käy niin kuin silloin kanariaviinereiden kanssa.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: Grenade - 22.05.2012 17:16:38
Totta kai jaksan kommentoida :)
Taas oli hyvä kuva, tykkäsin, kun Georgekin alkaa päästä surustaan hieman yli, vaikka Fred aina tuleekin hänen sydämessään olemaan. Ja viittauksia George/Angelinaan, söpöä :D
Hauskaa sanailua taas:
Lainaus
”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”
:DD

Ämh, en osaa enää kommentoida, mutta tykkäsin ja nämä on niin ihania, kun arkisia ja juhlavia asioita osaat käsitellä molempia hienosti. Jään odottamaan toivottavasti tulevaisuudessa tulevaa jatkoa :) Ja kesäisiä tunnelmia sinullekin!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 12/? [Uutta 22.4. !]
Kirjoitti: Jeeetu - 22.05.2012 17:22:55
Kommentoinpas nyt, ettei unohdu. Tämä oli tosi kiva luku. Meinasi melkein alkaa itkettää tuossa alussa, kun nuo avajaiset teki Fredin kuoleman entistä konkreettisemmaksi. Muutenkin oli tosi outoa lukea Georgesta ilman Frediä. Se oli kyllä hyvä, että George oli jo parantunut Fredin kuolemasta ja oli sellainen vitsaileva. Luulin jotenkin, että pilapuoti olisi jo auki. Avajaiset oli mukava tapahtuma ja kivasti kirjoitettu. Hahmot olivat tosi IC. Toivottavasti tähän tulisi pian jatkoa, koska tämä on tosi kiva! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 13/? [Uusin kuva 22.5. !]
Kirjoitti: L.E - 27.05.2012 23:31:56
Oih, jatkoo!

Ihana lukea välillä jotain vähemmän dramaattista, mutta pakko tunnustaa, että itkin paljon ja nauroin ja hymyilin idioottimaisesti vielä enemmän. Lee on mainio, samoin Seamus ihastuksineen. Siinäpä vasta soppa josta haluun lukea lisää paljon! Ja pikkuinen kullannuppu George alkaa pikkuhiljaa mennä eteenpäin - toivottavasti luvassa on viel paljon myös G/A:ta.

Ja Neville juttelee Lunasta! Onks mitään söpömpää oikeasti olemassa? Kiva kuulla kuulumisia myös Tylypahkasta, nauratti tuo tee-episodi. Ja Ron on jotain niin suloista kun se onnistuu kiusoittelemaan Hermionea ja silti olemaan niin rakastunut  :D

Kirjoittelehan jatkoa pian <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 13/? [Uusin kuva 22.5. !]
Kirjoitti: tipe - 28.05.2012 14:29:55

Uusi, oikeastaan piilolukija, ilmoittautuu!

Oon lukenu tätä jo ihan sairaan kauan, mut en vaa jostain syystä oo kommannu.

Kirjotat aivan ihanaa tekstiä, melkeinpä voisin sanoo, et parempaa ku Row-täti. Melkein.
Aivan ihanaa.

Lainaus
”Enpä ikinä olisi uskonut näkeväni tätä surun päivää, jona joudun katselemaan sinun naamaasi töissäkin.”

”Pää kiinni”

Tää on niin parasta luettavaa!

Kiittäen,

hiphei!!!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 13/? [Uusin kuva 22.5. !]
Kirjoitti: missdobby - 29.05.2012 20:38:45
Viimein sain luettua!
Olen jo monta päivää putkeen lueskellut tätä ja kuten jo moni ennen minua: RAKASTAN TÄTÄ!
Olet uskomattoman hyvä kirjoittaja, saat tunteen siirtymään tekstistä jotenkin niin elävästi!
En osaa muuta sanoa, kuin että tämä on upea!

Innolla uusia kuvia odotan! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 13/? [Uusin kuva 22.5. !]
Kirjoitti: Aiqsu - 07.06.2012 13:19:14
Grenade - Jeps, tämä oli tämmöinen kevyempi osa ;) Kiitos paljon kommentista!

Maww - Kiitos kehuista! Jatkoa on tarjolla tässä samaisessa viestissä...

Chelsey - Voi kiitos! Ihanaa että pidit noin paljon :3

L.E - Seamusista, Nevillestä, Georgesta ja Angelinasta ja kaikista muistakin kuullaan kyllä vielä, älä yhtään epäile ;) Kiitos jälleen kommentoinnista! :)

hiphei!!! - Tervetuloa! :)) Ja ei nyt sentään Rowlingin tasoista, eihän se ole mahdollista, mutta kiitos suuresta kehusta! Kiitos kommentista! ;)

missdobby - Voi kiitos! Kehut jaksavat aina piristää päivää niin paljon :)

A/N: Nyt ei valitettavasti pysytellä yhtä kepeissä tunnelmissa kuin viime osassa, mikä ottaa itseänikin vähän päähän, koska suunnitellessani keksin aina ties mitä koskettavia ja ihmeellisiä juttuja ja sitten kun alan kirjoittamaan tykkäisinkin mieluummin rustata jotakin kepeää ja hauskaa ja sitten lopputulos on tällainen. Mutta toivottavasti saatte siitä jotakin irti!

* * * * *

Weasleyn Welhowitsien liikkeestä oli sivulla useampiakin kuvia, joissa Ron, George ja välillä myös Lee hymyilivät leveästi ja esittelivät liikettään. Eräässä kuvassa Ronilla oli Harryn näkymättömyysviitta ja George oli näkymättömyyshatun ansioista päätön, ja he yrittivät ammuskella toisiaan jästien värikuulapyssyjä muistuttavilla aseilla. Seuraavassa kuvassa näytettiin lopputulos; koko liike omistajiaan myöten oli riemunkirjava ja maalipisaroita tipahteli katostakin.

Seuraavissa otoksissa kuvauspaikka vaihtui, mutta näkymä pysyi lähes yhtä kaoottisena. Kalmanhanaukion olohuone oli yltä päältä oppikirjoissa, pimeyden paljastimissa ja etsintäkuulutuskuvissa, seinässä oli loitsujen jättämiä jälkiä ja lattialla lojui vanhoja, kellastuneita romaaneja sen näköisinä, kuin ne olisivat juuri lennähtäneet kirjahyllystä alas. Erääseen kaappikelloon oli merkattu siistillä taikateipillä teksti “mörkö”, ja Oljo oli ottanut Harryn Tulisalaman ja lakaisi sillä vihellellen lasinsiruja lattialta.
Kuvan teksti kuului: “Otteita Harryn auroriopinnoista, marraskuun 11. päivä 1998.”


“Hukkasiko isäntä jotakin?” tiedusteli Oljo, saaden Harryn nostamaan katseensa paksusta suojautumisoppaasta. Makuuhuoneen ovella avautui hullunkurinen näky - ikivanha ja kurttuinen Oljo-tonttu oli nostanut Teddy-vauvan kömpelösti syliinsä, ja Teddy katseli Harrya hämmentyneenä tuskin 30 senttiä itseään pidemmän tontun olkapäältä.

“Ai, kiitos, Oljo”, Harry naurahti ja kotitonttu laski Teddyn sängylle, mistä seitsenkuukautinen vauva konttasi Harryn luo. Harry pörrötti Teddyn neonsinistä tukkaa ja luki ääneen: “‘...tehokkain naamioituminen saadaan aikaan yhdistelemällä loitsuja ja taikajuomia, ja taikajuomia käytettäessä tulee aina varata vastamyrkkyä ja taikasauva käyttäjän lähistölle...’ Ihan niin kuin en olisi oppinut suojautumaan myrkkyjen vaaroilta jo Kalkaroksen tunneilla. Vaikka eipä hän kai minua olisi oikeasti myrkyttänyt... Joo, hän oli loppujen lopuksi hyvä tyyppi.”

Teddy katseli Harrya silmät suurina, ja Harry kellahti makaamaan sängylle selälleen, nostaen Teddyn koukistettujen jalkojensa päälle. Hän keinutteli selällään ja hymyili Teddyn riemastuneelle ilmeelle. “Huui, Teddy lentää... Tuleeko sinusta vielä pikku huispaaja? Tuleeko?”

Heidän leikkinsä keskeytyi pian ovikellon kilahtaessa, ja vaikka Oljo kuului rientävän ensimmäisenä ovelle, Harrykin nousi vuoteesta ja lähti Teddy sylissään tulijaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut varautunut näkemään naista, jota Oljo johdatti peremmälle taloon.

“Hestia!” Harry hämmästyi. “Sinä olet tullut takaisin!”

”Harry Potter”, Hestia sanoi lämpimän juhlallisesti ja ojensi kätensä, ”ihka elävänä ja terveenä kuin pukki.”

Harry hymyili ja antoi Hestian syleillä itseään ja siinä samalla Teddyä oikein pitkään. Kun Hestia lopulta astui askeleen taaksepäin, hän taputti Harrya poskelle ja hänen silmänsä kiiltelivät. Hestia näytti samalta kuin ennekin, musta tukka oli sidottu nutturalle niskaan noidanhatun reunan alapuolelle ja posket rusottivat. Ruskettuneen Hestia näytti hiukan, mutta muuten kaikki oli ennallaan. Hetken Harry vain tuijotti noitaa, ja hänen aivonsa tuntuivat sulattelevan sitä tietoa, että hyvästeistä Dursleyn olohuoneessa oli reilusti yli vuosi.

”Isäntä, keittääkö Oljo vieraallenne teetä?” tiedusteli Oljo, joka oli seurannut tilannetta vierestä.

”Keitä ihmeessä, kiitos, Oljo”, Harry sanoi havahtuen takaisin todellisuuteen ja kohensi Teddyn asentoa käsivarrellaan. ”Vau, en ole uskoa että sinä olet oikeasti täällä. Istu ihmeessä alas – tänne, siellä on… öh, hiukan sotkuista, et usko millaista jälkeä muutaman räjäytysloitsun harjoittelusta syntyy.”

Harry viittasi kahteen muhkeaan nojatuoliin, jotka hän oli hankkinut olohuoneeseen edeltävällä viikolla. Hestia istui alas ja katsoi surumielisesti huoneen ainoaa seinää, jonka edessä ei ollut lainkaan huonekaluja - seinään, johon oli kirjoitettu suuri määrä hänenkin entisten läheistensä nimiä.

”Tultiin takaisin vasta toissaviikolla”, Hestia kertoi. ”Te kaikki olette jo ehtineet tottua siihen mitä tapahtui, mutta minulle koko juttu tuli yhdessä rysäyksessä. Olen vain kuullut kuolleiden nimiä joka suunnasta ja samalla joutunut hyväksymään sen faktan, että sinä todella menit ja teit sen. Teit Voldemortista lopun.”

Hestia kääntyi hymyilemään Harrylle, ja Harry tunsi olonsa vähän hämilliseksi. ”On outoa, miten vapautuneesti kaikki sanovat hänen nimensä nyt, Voldemortin siis, kun hän on poissa”, Harry sanoi. ”Tai siis, minä olen aina sanonut sen nimen niin kuin minkä tahansa, mutta viime vuonna me jouduttiin todella pahaan paikkaan sen Tabu-jutun takia… Onkohan nyt liian myöhäistä alkaa kutsua häntä tiedät-kai-keneksi?”

Hestia naurahti ja käänsi hetkeksi katseensa pois kunniaseinästä. ”Hauskaa nähdä, ettet ole hukannut huumorintajuasi taistelujen tuoksinassa.” Hestia kallisti päätään ja katseli Harrya. ”Halusin vain tulla kertomaan sinulle kuinka ylpeä olen. Arvaan, että olet saanut kuulla urheudestasi ja rohkeudestasi enemmän kuin siedät sulattaa, mutta sinä teit sen mitä me toivoimme ja rukoilimme joka ikinen päivä piilopaikassamme.”

Harry nyökkäsi, koska hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Sitten hän päästi viimein mieltään eniten askarruttaneen kysymyksen ilmoille. ”Entä te? Mitä teille – sinulle ja Dedalukselle ja Dursleyille – tapahtui? Missä te olette olleet?”

”No, alun perin me lennettiin Mauritiukselle”, Hestia selitti. ”Mentiin sellaisella jästilennokilla Intian valtamerelle –”

”Lentokoneella?” Harry kysyi vähän tyrmistyneenä. Eikö Hestian ja Dedaluksen päähän todellakaan ollut pälkähtänyt turvallisempaa keinoa kuljettaa Dursleyt pois Englannista? ”Mutta – ettekö te pelänneet, että kone putoaa? Tai siis, olisi ehkä vaadittu yksi Voldemortin sauvannäpäytys ja te olisitte tippuneet kuin kivet.”

”Joo, mutta sinä pidit hänen huomionsa mukavasti toisaalla”, Hestia sanoi olkiaan kohauttaen. ”Ja olisi siihen vähän enemmän vaadittu. Tietysti me loitsittiin kaikki mahdolliset taikasuojat ennen kuin se peltipurkki nousi ilmaan. Siihen se taikominen kyllä sitten jäikin – sinun sukulaisesi eivät vaikuta oikein pitävän taioista.”

”Minä tiesin sen kyllä”, Harry mutisi, mutta jatkoi: ”No, entä olivatko he – öö, jotenkin siivosti? Eivät tehneet teitä hulluiksi tai mitään?”

”Oi, eivät ne oikein uskaltaneet”, Hestia sanoi, ja Harry arvasi, että tämä ei ollut yrittänyt muodostaa mitenkään turhan läheistä ihmissuhdetta Dursleyihin sen jälkeen kun oli nähnyt miten nämä kohtelivat Harrya. ”Pari ensimmäistä viikkoa tätisi ja setäsi vain piilottelivat hotellihuoneessaan eivätkä päästäneet serkkuasikaan ulos – olisi voinut luulla, että ne tiesivät jotakin meneillään olevasta sodasta, pysyttelivät piilossaan kuin hysteeriset noidat – mutta sen jälkeen setäsi rynnisti ulos ja suoraan rantaan, mistä hän vuokrasi yhden niistä naurettavista luksusjahdeista.”
”Hän ilmeisesti luuli, että pääsisi meistä niin eroon, mutta pakkohan meidän oli lähteä perään… Dedalus hankki jostain soutuveneen, ja me lilluttiin pari viikkoa sen valtaisan aluksen rinnalla. Eivät päästäneet meitä edes kannella käymään, kumman käytöstavattomia jästejä kuin ovat – vaikka niin, sinun sukulaisiasi tietenkin, joten onhan heissä hyvätkin puolensa…”

”Sinä voit sanoa rehellisen mielipiteesi”, Harry sanoi vinosti hymyillen ja hyppyytti Teddyä polvellaan. ”Tuskin se kovin kaukana minun mielipiteestäni on kuitenkaan.”

”Jaa, niin, no”, Hestia sanoi, ”eivät he loppujen lopuksi niin kamalia olleet. Lakkasivat juoksemasta meitä karkuun, kun jouduttiin ostamaan jästivaatteita – oltiin läkähtyä kuoliaiksi kaavuissa siinä helteessä. Tätisi suostui jopa puhumaan minulle muutaman sanan, kun en enää tehnyt kauheasti taikoja hänen nähtensä, ja Dudley jopa näytti Dedalukselle jotakin televisiopeliään. Dedalus oli kyllä innoissaan, sanoi että kaikki se räiskintä ja mäiske oli melkein kuin olisi ollut taistelemassa sinun rinnallasi täällä.”

Harry hymyili. Kolmen hankalan jästin vahtiminen vaikutti melkoiselta hanttihommalta korkeasti koulutetulle noidalle ja velholle. ”Te olette mahtaneet tylsistyä kuoliaiksi.”

”No, oli siinä hetkensä”, Hestia naurahti. ”Esimerkiksi eräs aamu, jona serkkusi löysi torakan hotellihuoneensa lattialta. Ainut kerta, jolloin kuulin hänen itse asiassa pyytävän meitä auttamaan taioilla. Pahinta oli tietenkin se, ettemme tienneet, mitä täällä tapahtui – Päivän profeettaan kun ei voinut enää luottaa ja Saivartelijankin jutut tekivät äkkikäännöksen. Välillä melkein toivoin, että muutama kuolonsyöjä olisikin eksynyt peräämme, jotta oltaisiin voitu niistää tietoja.”

Harry nyökäytti päätään ja laski sylissään kiemurtelevan Teddyn lattialle, jotta tämä saattoi ryömiä etsimään lelujaan sohvan alta. Hän muisti turhankin hyvin turhautumisen tunteen ja tiedonjanon, jotka olivat olleet vähällä saada hänet tekemään hyvin typeriä asioita heidän piileskellessään Deanin metsässä ja monissa muissa metsissä sen jälkeen. Hestia katsoi häntä vakavana ja tulkitsi Harryn hiljentymisen syyn väärin. ”Heillä on kaikki kunnossa, Harry. Dudley haluaisi nähdä sinut – ja luulen, että tätisi myös, vaikka hän ei sitä sanokaan. Yllätin hänet pari kertaa lukemassa meidän Päivän profeettojamme, joten hänen on täytynyt miettiä, miten sinä pärjäät.”

Harry mietti hetken. Hänen tädistään oli paljastunut runsain mitoin uusia puolia parin viime vuoden aikana, ja huolimatta siitä että Harry saattoi nykyään melkein uskoa Petunian tosiaan olleen hänen äitinsä sisko, hänen oli vaikea nähdä tätä huolimassa velhomaailman sodista. Katkeruus muhi tädissä jossakin liian syvällä – Kalkaroksen muistot nähtyään Harry ymmärsi tätiään hiukan paremmin. Lily oli ollut erityinen, ja Petunia oli jäänyt yksin. Täti ei ollut kai koskaan päässyt siitä yli, ja tuskin pääsisikään. ”En tiedä – minun tätini näkeminen voisi olla liian kummallista kaiken tämän jälkeen. Mutta Dudleyn minä voisin nähdä… joo, olisi melkein hauska nähdä häntä taas.”

”No, sinun pitää kirjoittaa hänelle. Tai vaikka soittaa, kun sinähän osaat käyttää niitä hupelimia ja kämmeköitä. Hän muuttaa kuulemma Lontooseen ensi vuonna, haluaa pois Pikku Whingingistä.”

Uutinen yllätti Harryn, sillä jos hän olisi jotakuta veikannut 40-vuotiaaksi poikamieheksi vanhempiensa sohvalla, se olisi ollut Dudley. Toisaalta serkusta oli kyllä löytynyt uusia luonteenpiirteitä Harryn viimeisen vierailun aikana – tämän puristaessa Harryn kättä heidän erotessaan Harry oli hetken arvellut, ettei hänen tätinsä ja setänsä hysteerinen velhokammo välttämättä olisikaan juurtunut Dudleyyn niin syvälle kuin hän oli luullut. Kenties Dudley oli viimein vuosikausia vanhempiensa rakentamassa kuplassa asuttuaan alkanut epäillä näiden arvostelukykyä. Ehkä ulkomaille kahden velhon kanssa lähteminen oli avannut hänen silmänsä ja hän oli tajunnut, että maailmassa oli suurempiakin murheita kuin se, ettei lähimarketissa myyty enää hänen suosikkihampurilaiskastikettaan. Joka tapauksessa jokin oli selvästi muuttunut.

”Tässä on Teddy”, Harry esitteli, kun arveli, ettei hyötyisi mitään jos jatkaisi Dursleyistä utelemista. Loppujen lopuksi nämä olivat kuitenkin hänen sukulaisiaan ja siten myös hänen ongelmiaan. ”Hän on… Remuksen ja Doran poika. Teddy Lupin.”

Hetken Harry katui suuntaa, johon oli keskustelun ohjannut, sillä Hestia näytti siltä että olisi voinut purskahtaa itkuun. Tämä kuitenkin vaihtoi pian kasvoilleen rohkean hymyn ja ojensi kätensä ottaakseen Teddyn omaan syliinsä. ”Vai että Teddy. Minä tunsin Ted Tonksin. Sinä saat nimesi hienoilta miehiltä, Teddy Lupin.”

Teddy kikatti ja tarttui Hestian punaisiin poskiin. Harry katsoi hymyillen, kuinka Teddyn omat posket muuttivat muotoaan hiukan ja punehtuivat, niin että hän näytti aivan Hestian pikkuveljeltä. Hestia nauroi sydämellisesti. ”Oletpa sinä vekkuli pikkumies. Pilailet ihmisten kustannuksella jo ennen kuin osaat puhuakaan, niinkö?”

”Jep, George aikoo palkata hänet pilapuotiinsa ohjelmanumeroksi”, Harry virnuili ja pyöritti silmiään. Teddy Hestian sylissä matki häntä. ”Näyttää siltä, että hän ei ole onnistunut perimään Remukselta sen paremmin ihmissusimuutoksia kuin taipuvuutta maaniseen synkkyyteen, onneksi.”

”Älähän nyt, minä olen kuullut että Remus oli aikoinaan oikein hauska veikko”, Hestia sanoi hymyillen, mutta hänen äänessään oli surullinen sävy. ”Miten muuten isäsi ja Sirius olisivat huolineet hänet joukkoonsa?”

”Olet varmaan oikeassa”, Harry sanoi ja katsoi Teddyä, toivoen koko sydämestään, ettei tämän ruskeissa silmissä koskaan näkyisi sitä huolien merta, joka Remuksen katseessa oli aina asunut. ”Sota muuttaa ihmisiä, luulisin.”

”Tietysti muuttaa, mutta se kukistaa vain ne, jotka eivät hyväksy menetyksiään ja voittojaan”, Hestia sanoi hiljaa. ”Sinä voitit tämän sodan, Harry. Osa meistä taistelee edelleen.”

Hestian sanat saivat Harryn ajattelemaan ensimmäisenä Teddyä ja Andromedaa, jotka olivat menettäneet koko perheensä sodissa. Osa oli siirtynyt Voldemortin riveihin, osa kuolleiden maailmaan – mutta poissa he kaikki olivat, nyt kun kaikki oli ohi. Andromeda oli kuitenkin osoittautunut yhdeksi vahvimmista naisista joita Harry oli milloinkaan tavannut – jokin naisen rautaisessa päättäväisyydessä muistutti häntä Ginnystä. Hän ei uskonut voivansa tehdä Andromedan hyväksi mitään juuri nyt. Teddy puolestaan oli niin pieni, ettei koskaan oppisi tuntemaan vanhempiaan siten kuin Harry oli tuntenut heidät, mutta hän aikoi pitää huolen siitä, ettei kukaan milloinkaan puhuisi Teddylle Remuksesta ja Dorasta siihen sävyyn kuin hänelle oli puhuttu Lilystä ja Jamesista.
Sitten hän ajatteli Weasleyn perhettä – Mollya, joka oli taistellut urheasti vielä Fredin kuoltuakin, Arthuria, joka hautasi itsensä työhön – Percyä, joka ei välttämättä milloinkaan pääsisi yli katumuksestaan ja siitä tunteesta, että juuri hänen olisi pitänyt pelastaa Fred. Billiä ja Fleuria, jotka yrittivät rakentaa yhteistä elämäänsä sodan jättämille raunioille. Charlieta, joka palaisi pian takaisin elämäänsä Romaniaan – haluaisiko tämä enää palata kotiin, Fredin muiston luo, kun olisi kerran päässyt pois? Ginnyä, joka kaikessa pippurisuudessaan ja itsepäisyydessään tuntui joskus unohtavan, että jonkun täytyi huolehtia myös hänestä. Ja viimeisenä Ronia, Harryn parasta ystävää, joka välitti perheestään niin kovasti, että hylkäsi unelmansa auroriopinnoista ja patosi kaikki omat ongelmansa ja tunteensa pois, jotta muut jaksaisivat paremmin. Oliko Harry tehnyt kaikkensa heidän eteensä?

Viimeisenä menetyksistä ja voitoista Harry tuli ajatelleeksi Nevilleä ja tämän vanhempia. Osa meistä taistelee edelleen. Harry ajatteli sitä, kuinka Dumbledoren äiti oli pitänyt Arianan mieluummin kotona kuin sairaalassa, vaikka tämä oli välillä ollut vaarallinen. Alice ja Frank tuskin olisivat vaaraksi kenellekään – he vaikuttivat niin lannistetuilta, niin tyhjiltä. Vai olisivatko he arvaamattomia ja jopa kuolettavan vaarallisia? Harry tunsi lievän syyllisyyden piston, kun hän ei tiennyt. Neville sentään kuului hänen parhaisiin ystäviinsä, ja Harry tiesi, että jos Neville tahtoisi tuoda vanhempansa kotiin vaikka vasten Pyhän Mungon parantajien tahtoa, hän auttaisi tätä.

Ja jos Neville tahtoisi päättää vanhempiensa taistelun omilla ehdoillaan, Harry auttaisi häntä myös siinä. Olihan Dumbledore oli opettanut hänelle, että elävien maailmassa oli paljon kuolemaa pahempia asioita.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Uusinta tarjolla 7.6.]
Kirjoitti: emppa_p - 07.06.2012 14:41:01
Aivan mahtava <3 ;D

Voin kuvitella Dursleyt niin hyvin, ja kuten Dedaluksenikn, kun tämä pelasi Dudleyn peliä ;D Kerrassaa loistava siis ;D

Kiitän ihanasta tekstistä ja jatkoa pyydän

~ Emppa

P.S. Teddy on aivan ihana <3<3<3 ;D ;D ;D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Uusinta tarjolla 7.6.]
Kirjoitti: Jeeetu - 07.06.2012 18:38:13
Tämä oli tosi ihana! Parempi näin, kuin liian pehmoisena. Ja tässä oli auroriopinnoista, jee. Minulta meni kauan keksiä, että kuka Hestia oli, mutta sitten muistin. Dursleyt olivat todella hellyyttäviä. Minua meinasi alkaa melkein itkettää, kun kerroit Petunian katkeruudesta ja minusta oli tosi harmi, ettei Harry soittanut hänelle. Siitä tulee varmaan kiinnostavaa, kun Harry soittaa Dudleylle. Löysin myös pari hyvää puolta Ronista ja Ginnystä. Teddy oli juuri sellainen joksi olen hänet aina ajatellut, hauska ja söpö.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Uusinta tarjolla 7.6.]
Kirjoitti: Grenade - 07.06.2012 19:35:59
Todella ihastuttava kuva taasen :)
Tykkäsin tuosta muiden matkakertomuksesta. Voin hyvin kuvitella, että Dursleyt lukkiutuvat omaan huoneeseensa peloissaan :D Ja sitten tekevät jotain vielä tyhmempää. Ja sitten toiset menee lillumaan soutuveneellä siihen viereen :DD Oi voi, naureskelin täällä mielikuvalle Dudleysta laivan kannella ja Hestiasta silmä tiukkana napittamassa heidän venettään noitavermeissä =D

Ja Teddy... Voi, suloinen nassikka :D Aina tekemässä jotain hassua.

Oi, tuo kohta oli koskettava, jossa Harry mietti Weasleyn perhettä, ja heidän uhrauksiaan. Tykkäsin ♥
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Uusinta tarjolla 7.6.]
Kirjoitti: Aiqsu - 10.06.2012 23:59:31
Chelsey - Kiva että tykkäsit! Georgen ja kaikkien muidenkin toipumista seuraillaan tiiviisti ;) Kiitos kommentista!  :-*

emppa_p - Oleppa hyvä ja kiitos itsellesi kommentista! :)  :-*

Maww - Mukavaa kun tykkäät, kiitokset kommentoinnista  :-*

Grenade - Hienoa että kelpasi jälleen! Kiitoksia  :-*

A/N: Loma on siitä mukava että kirjoittaminen ja julkaiseminen onnistuu vähän tiuhempaa - kun satun olemaan tämmöinen hamsteri etten voi julkaista osaa ennen kuin seuraavakin on valmiina (mikä lie syndrooma). Mutta nyt on onneksi sanainen arkku edes vähän raollaan ja osaa pukkaa, joten tässä taas tarjoillaan... Kummallista kirjoittaa joulusta keskellä kesää, mutta minkäs teet.

* * * * *

Kolmannenkymmenennen sivun jälkeen kuvissa alkoi näkyä yhä enemmän punaista ja kultaista väriä, ja ne huipentuivat kuvaan mahtavasta, notkuvasta joulupöydästä, jonka ääressä istui parisenkymmentä värikkäisiin noidanhattuihin ja – kahden tapauksessa – tonttulakkeihin sonnustautunutta henkilöä. Rouva Weasley ja Fleur toivat kuvaan yhä lisää ja lisää herkkuja, kunnes Andromedan sylissä istuvaa pikku Teddyä ei enää näkynyt valtaisan kalkkunan takaa.
Kuvatekstissä luki: ”Kotikolon joulu 1998”.


Harry palasi Kotikoloon jouluaattona ja oli hyvin helpottunut nähdessään Ronin, joka oli Georgen kanssa lukinnut Welhowitsien liikkeen joulutauolle ja palannut kotiin. Haluamattaan Harry oli Kalmanhanaukiolla tiedostanut, ettei hän ollut nähnyt Ronia puoleentoista kokonaiseen kuukauteen, ja hän oli muistellut kitkerästi edellistä kertaa jolloin he olivat olleet yhtä kauan erossa – silloin Ron oli jättänyt hänet ja Hermionen keskelle talvista metsää.
Ron oli kuitenkin hyvällä tuulella joulun kunniaksi, ja Harryn ikävät ajatukset kaikkosivat, kun tämä jutteli hänelle pilapuodin tapahtumista ja illanvietoistaan Seamusin kanssa – niin Harry kuin Nevillekin oli joutunut jättäytymään niistä pois, sillä heillä oli ollut ensimmäiset testit ennen joulua. Aurorioppilaat olivat joutuneet käymään taistelun toisiaan vastaan pelkillä sitomis- ja vangitsemisloitsuilla, ja se oli erityisen hankalaa siksi, että ne kaikki vaadittiin heiltä sanattomina.

Ginny oli ilmiintynyt Kotikoloon heti Tylypahkan pikajunan saavuttua, mutta jouluvalmistelujen tuoksinassa Harry ei ollut saanut vielä kunnon tilaisuutta vaihtaa kuulumisia hänen kanssaan. Hermione saapui joulupäivänä tuoden vanhempansa mukanaan, ja myös Andromedaa ja Teddyä odotettiin päivälliselle. Ron käytti puoli tuntia siihen, että esitteli Hermionelle jokaisen lahjansa yksityiskohtaisesti aina upouutta sukankuivattajaansa myöten. Lopulta hän antoi Hermionelle tämän lahjan, joka osoittautui valtaisaksi paketiksi Weasleyn welhowitsien tuotteita.

”Minulla on ollut kiire!” Ron puolustautui, kun Hermione katsoi häntä epäuskoisen kyllästyneesti. ”En minä ehtinyt shoppailemaan sinulle lahjaksi jotain… mitä lie hepeniä te tytöt lahjaksi haluattekaan, minä olen työskennellyt aamusta iltaan!”

Harry oli erittäin tyytyväinen, että oli itse käynyt Tylyahossa tervehtimässä Aberforthia ja siinä sivussa jouluostoksilla. Hän oli hankkinut Hermionelle unityynyn, joka lauloi pehmeällä äänellä ja tuuditti nukkujaa, kunnes tämä vaipui uneen – Hermione oli valittanut, ettei saanut unta koepaineiden käydessä päälle. Ron puolestaan sai Harrylta tyylikkään kameleonttiviitan, joka osasi maastoutua jopa sataan erilaiseen ympäristöön – Harry oli hankkinut itselleen yhden opintojensa puolesta (siltä varalta ettei näkymättömyysviitta jostakin syystä olisi tarvittaessa saatavilla) ja arvellut, että Ronkin tahtoisi sellaisen, vaikkei tämän nykyisessä työssä sille käyttöä ollutkaan.

Kiitos, Harry”, Hermione sanoi painokkaasti ja antoi Harrylle suukon poskelle. ”Mukava nähdä, että joku täällä viitsii nähdä vaivaa.”

”Suksi kuuseen”, Ron irvisti Harrylle Hermionen häivyttyä yläkertaan ja huitaisi häntä Weasleyn welhowitsien valetaikasauvalla, joka muuttui tiskiharjaksi. ”Milloin sinusta tuli tuollainen nuoleskeleva unelmavävy?”

”Ai, etkö sinä pitänytkään siitä viitasta?” Harry vitsaili ja virnuili Ronin nyreälle ilmeelle. ”Koska voin kyllä ottaa sen takaisin ja antaa Nevillelle…”

Ron nauroi teeskennellyn epäuskoisesti aivan kuin Harry olisi murjaissut hyvänkin vitsin ja vei viittansa sivummalle turvaan. Harry pudisti huvittuneena päätään ja siirtyi keittiöön, missä Hermionen vanhemmat istuivat teekupit edessään pöydän ääressä ja yrittivät parhaan mukaansa olla näyttämättä tyrmistyneiltä, kun rouva Weasleyn veitset liitelivät itsekseen työtasojen yllä ja pilkkoivat yrttejä ja juureksia tiuhaan tahtiin.

”Harry! Kultaseni, viitsitkö hämmentää kattilaa sillä aikaa kun käyn yläkerrassa? Fleur sanoo, että tahtoo sovittaa minulle lahjaksi tuomiaan lakanoita makuuhuoneeseen heti, eikä hänen voi olettaa osaavan pedata kunnolla…” rouva Weasley touhotti tiehensä ja Harry otti hänen paikkansa suuren noidankattilan edessä, rauhakseen sekoitellen kuplivaa lientä ilman taikoja. Hän kuunteli vain puoliksi herra ja rouva Grangerin rupattelua Lontoon jouluruuhkista.

”Hei.” joku painautui takaapäin Harrya vasten ja hän tunsi silkkisten hiusten hipovan olkaansa. Ginny suukotti hänen niskaansa ja Harry kääntyi hymyillen, vetäen tämän vyötäisiltä syliinsä.

”Siinähän minun koulutyttöni on”, Harry sanoi ja Ginny nyrpisti leikkisästi nenäänsä. ”Onko sinulla nyt viisas ja älyllinen olo, kun olet kerran S.U.P.E.R-tasoa?”

”Siitä tuskin on huolta kun Hermionen kanssa elää”, Ginny hymähti. ”Mutta ehkä minusta on pikku hiljaa tulossa sen verran sivistynyt, että minun kuuluisa aurorimieheni kehtaa näyttäytyä minun kanssa ihmisten ilmoilla.”

”Ah, Ginny, sinä tiedät, ettei kyse ole siitä”, Harry sanoi hymyillen, sillä Ginnyn silmäkulmassa pilke paljasti hänen vitsailevan. Harry kumartui lähemmäs, painaen otsansa Ginnyn otsaa vasten, ja sanoi: ”Heti kun minun ei tarvitse viettää kaikkea aikaani päämajassa käyden kaksintaisteluja elottomia mallinukkeja vastaan, minä tulen Tylypahkaan katsomaan sinua.”

”Parempi olisi”, Ginny mutisi hymyillen Harryn huulia vasten. ”Muussa tapauksessa saat lepakonräkäherjasta, eikä sinulle anneta tilaisuutta taistella vastaan. Luulevat kohta koulussa, että olen keksinyt sinut omasta päästäni.”

Harry nauroi. Hetki kuitenkin keskeytyi, kun keittiöön talsi aika pöllämystyneen näköinen Ron. Harry katsoi häntä ja oli vähällä kysyä, oliko Hermione hämäyttänyt hänet, mutta Ron antoi selityksen ilmeeseensä: ”Percy toi jonkun tytön mukanaan. Niin kuin oikean, elävän naisen, eikä mitään pomoaan ministeriöstä.”

”No, olihan hänellä se yksi tyttö aiemminkin”, Ginny kohautti harteitaan. ”Penelope. Onko se nyt niin suuri ihme?”

”On se”, Ron sanoi ja kurkotteli kaulaansa ikkunan suuntaan – Percy oli ilmeisesti jäänyt ovelle äitinsä kuulusteltavaksi. ”Tai siis, Percyhän on omistanut koko elämänsä työlleen. Ja luulin, että hän vieläkin toipuu Kyyryn menetyksestä, koska ne kaksi olisivat varmaan menneet naimisiin.”

”Ron”, Ginny sanoi tarkkaan harkitulla äänensävyllä, ”jos minun pitäisi valita, kenen meidän perheen jäsenen pariutuminen olisi ollut suurin ihme, vastaus on paljon suuremmalla todennäköisyydellä sinä kuin Percy.”

Ron jäi aukomaan suutaan kuin kala kuivalla maalla ja Harry päätti, että viisainta oli liueta Ginnyn vanavedessä pois keittiöstä. Ginnyn mielipiteestä huolimatta Percyä ja tämän uutta tyttöystävää Audreyta ei päästetty helpolla – Bill, Charlie ja George ottivat päivällispöydässä asiakseen pitää keskustelua yllä.

”No niin, Perce”, Charlie sanoi vakavalla naamalla. ”Taitaa olla keskustelun aika. Me kaikki toivotaan, että sinun aikeesi ovat täysin rehelliset ja puhtaat.”

”Koska muutenhan meidän perheen niin puhtoinen nimi on vaarassa”, George jatkoi. ”Toivottavasti olet jästisyntyinen, Audrey, koska muuten isä ei koskaan hyväksy.”

”Jätä minut pois tästä, George”, herra Weasley sanoi, mutta hänen suupielensä värisivät siihen malliin, että häntä nauratti. Percy ja Audrey olivat kumpainenkin kirkkaanpunaisia kasvoiltaan. Bill pyöritteli hehkusimalasiaan sormissaan ja näytti mietteliäältä.

”Jaa-a, veliseni”, hän sanoi juhlallisesti. ”Onhan se iso askel, mutta voin kertoa, että avioliitto on hieno asia. Täytyy vain uskaltaa tehdä ratkaiseva liike.”
”Pää kiinni”, Percy sihahti hampaidensa välistä, ”me ollaan seurusteltu vasta viisi viikkoa!”

”Joo, mutta sota-aika saa ihmiset tekemään äkillisiä päätöksiä”, George vihjaisi. ”Vai mitä sanot, äiti?”

Molly mulkaisi Georgea hiljentävästi, mutta puheeseen puuttui Fleur, joka heilautti hopeisia suortuviaan ja hymyili säteilevästi. ”Naimisiinmenossa ’irmu iso asia on kosinta, esimerkiksi Bill vei minut ’irveän ’ienoon ravintolaan ja ’änellä oli säihkyvän ’ulppea sormus.”

Fleurin äänessä oli niin asiantunteva sävy, että hänen olisi voinut kuvitella olleen naimisissa kymmeniä kertoja. Percy ei ilmeisesti uskaltanut hyssyttää veelakälyään, joten hän tyytyi mulkoilemaan Billiä ja Georgea, jotka virnuilivat toisilleen.

”Audrey, kertoiko Percy koskaan sinulle, miten kiinnostunut hän on fletkumatojen anatomiasta?” Charlie kysäisi kepeästi.

”Sen sijaan mitä muuhun anatomiaan tulee, hän on huomattavasti tietämättömämpi”, George sanoi naurusta paksulla äänellä.

”Hyvä on, pojat, antakaahan olla”, Molly sanoi tiukasti ja heristi soppakauhaa. Audrey oli alkanut näyttää jo lievästi pakokauhuiselta ja Percy oli ilmeestään päätellen aikeissa vajota keittiön kuluneesta lattiasta läpi. Charlie, Bill ja George eivät enää lopun ruokailun aikana kiusanneet Percyä, mutta ajoittain joku kolmikosta herkesi yskimään hervottomasti naurua peitellen.

Muutaman tunnin kuluttua Kotikolon ylle oli laskeutunut pehmeä sumu, joka vaalensi lähes mustaa taivasta. Pikku Teddy oli nukahtanut olohuoneen matolle ja Koukkujalka kierteli hänen ympärillään vartiossa. Audrey oli lähtenyt jo reilu tunti sitten Percyn saattelemana, ja vaikka hän oli koko illan vaikuttanut lievästi vaivaantuneelta, oli hän silti toivottanut heille sydämellisesti hyvää joulua. Ron ja Hermione olivat kömpineet yläkertaan. Ginnyn kanssa takkatulen ääressä istuva Harry huomasi hahmon ulko-oven raossa.

”Odota vähän”, Harry sanoi Ginnylle ja nousi ylös, kävellen ovelle ja jääden Georgen selän taa seisomaan. Hän tiesi Georgen näkevän varjosta hänen seisovan takanaan, mutta tämä ei sanonut mitään, joten Harry sanoi: ”Eikö sinun pitäisi tulla joko sisälle tai jäädä ulos? Koko talo jäätyy kohta umpeen.”

”Olet varmaan oikeassa”, George sanoi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sävyä, mikä sai Harryn huokaisemaan. Hänen siirtyi Georgen ohi portaille istumaan, antaen kaavun kastua lumesta.

”Tajusit sen juuri, niinkö?” Harry kysyi katsellen puhtaanvalkeaan sumuun peittyvää aitaa, jonka portti kitisi tuulessa.

”Minkä niin?” George kysyi. Harry ei tiennyt, halusiko George vältellä vastaamista vai eikö tämä oikeasti tiennyt, mutta hän vastasi silti.

”Sen että tämä on ensimmäinen joulusi ilman Frediä”, Harry sanoi suoraan ja katsoi Georgen ilmettä, joka ei muuttunut, mutta kääntyi kohti maata. Harry piti tauon, ennen kuin jatkoi: ”Minä tiedän, koska… Viime joulu oli ensimmäinen ja ainoa – jonka muistan, siis – jonka vietin vanhempieni luona. Usko tai älä, se tuntui luultavasti suunnilleen samalta.”

”Niinkö?” George katsoi Harrya.

”Hermione oli minun kanssani”, Harry kertoi. ”En olisi varmaan voinut lähteä siltä hautausmaalta ilman häntä… Ja joka tapauksessa jos hän ei olisi ollut siellä, Voldemortin jättiläiskäärme olisi popsinut minut poskeensa.”

”Äh, Harry”, George sanoi ja pudisti päätään. ”Lakkaa saarnaamasta minulle yksinäisyyden vaaroista, kuulostat ihan äidiltä.  Kun on kotoisin tällaisesta sirkuksesta, ei voi koskaan olla yksin, ei aina edes silloin, kun haluaisi. Totuus on se, että minä olen iso poika. Ja vaikka minä ja Fred kuljettiinkin koko ikämme kylki kyljessä, me ei oltu virallisesti siiamilaisia, joten minulta ei puutu elintärkeitä raajoja eikä mitään.”

”En minä sitä sanokaan”, Harry sanoi ja tuijotteli jalkoihinsa, piirtäen kengänkärjellä kuvioita lumiseen maahan. ”Joskus… joskus on vain pakko päästä yli. Päästää irti, tiedäthän?”

”No, ainakin minulla on hiton hyviä esimerkkejä täällä”, George sanoi äänessään kumman surullista sarkasmia, ja kun Harry kääntyi katsomaan häntä, George taputti häntä selkään. ”Kuule kaveri, en epäile hetkeäkään, ettenkö jokaisena päivänä seuraavista kymmenistä vuosista joutuisi nielemään sitä totuutta, etten voi kääntyä Fredin puoleen ja nähdä hänen nauravan. Ja se on helvetillistä tuskaa, mutta me tiedettiin aina, ettei tästä kaikesta ehjinä ulos kävellä – Fred tiesi sen, minä tiesin sen, kaikki muut tiesivät sen. Katsos, kun on eri asia olla surullinen kuin katkera.”

”No ei tässä kukaan kaiketi riemusta hypi”, Harry kääntyi puolustuskannalle ja kummasteli Georgen asennetta. ”Tai siis, vääryyttähän se kaikki oli. Minä ajattelin että en itse kävele ulos Kielletystä Metsästä enää, mutta kaikkien muiden piti.”

George hymyili vinosti. ”No, uhrautuminen toisten vuoksi on sinulla varmaan verissä. Mutta sinun pitää lakata tekemästä sitä, koska minä eikä kukaan muukaan ei kaipaa uhrautumista enää yhtään enempää. Joten sinun pitää vaan, jotenkin ihmeen kaupalla, lakata uhrautumasta ja katkeroitumasta ja alkaa elää elämääsi.”

”Millä muka?” Harry kysyi. Miten Georgella oli muka lupa surra Fredin perään mutta Harryn piti jatkaa saman tien eteenpäin? Juuri sillä hetkellä se hatara viiva katkeruuden ja surun välillä oli näkymätön. ”Kuinka minä pääsen yli siitä faktasta, että Voldemort vei minun koko perheeni ja silti jätti minut tänne?”

”Kuule, ei Voldemort minun mielestä riemusta kiljuen sinua tänne jättänytkään”, George sanoi. ”Sinä halusit itse jäädä. Ja mitä siihen tulee, ettei sinulla ole perhettä, sinuna en huolisi – jos Ginny saa tahtonsa läpi, sinulla on uusi sellainen ennen kuin huomaatkaan.”

George vilkaisi olkansa yli sisään ovenraosta, josta Ginnyn istui edelleen omalla paikallaan sohvalla, silloin tällöin vilkuillen heidän suuntaansa. Harry ei voinut olla hymyilemättä hitusen. ”Olet oikeassa. Eikä minun ollut tarkoitus tulla valittamaan sinulle omista ongelmistani. Oletko varma että sinulla on kaikki kunnossa? Tai ainakin paranemaan päin?”

”Joo. Joulupyhät ovat pahimpia, eikö niin sanota?” George väläytti hymyn. ”Mene sinä tekemään syntiä minun siskoni kanssa, niin minä jään tänne vielä hetkeksi.”

”Käskystä”, Harry murjaisi ja nousi jo lähteäkseen, mutta tuli sitten vilkaisseeksi Georgea, joka oli kääntänyt katseensa mustalle taivaalle, jolla tuikki tähtiä. ”George? Jos koskaan… satut törmäämään Frediin, jos koskaan olet niin lähellä häntä – kiitä häntä minun puolestani, jooko?”

”Harry, minun veljeni on kuollut”, George sanoi hiljaa. ”Missä minä häntä näkisin?”

Harry ajatteli vanhempiensa kuvia iseeviot-peilissä, hän ajatteli heitä unissaan, jotka olivat vainonneet häntä ja lohduttaneet häntä vuosikausia – hän ajatteli Godricin notkoa vuoden takaa, jolloin hän olisi voinut vannoa tunteneensa äitinsä ja isänsä jossakin lähellä – ja hän ajatteli heitä metsässä, sitä, kuinka he olivat aina olleet paikalla. Harry huokaisi ja hymyili. ”Luultavasti hän tälläkin hetkellä kummittelee sinun pilapuotisi yläkerrassa ja vaihtelee Ronin ja sinun sukkien pareja, jotta ette löydä niitä enää koskaan. Usko pois, mahdottomampiakin asioita on tapahtunut. Hyvää joulua, George.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Osaa pukkaa 10.6.]
Kirjoitti: emppa_p - 11.06.2012 11:40:56
Aivan ihana jälleen miljoonannen kerran!<3

Lempikohtiani oli ehdottomasti Percyn kiusaaminen ;D ;D ja se kohta jossa Harry ja George juttelivat <3

Tämä on kyllä niin totta ja todennäköistä ;D<3:

"Luultavasti hän tälläkin hetkellä kummittelee sinun pilapuotisi yläkerrassa ja vaihtelee Ronin ja sinun sukkien pareja, jotta ette löydä niitä enää koskaan. Usko pois, mahdottomampiakin asioita on tapahtunut. Hyvää joulua, George.”

Kiitän ihanasta luvusta jälleen :)

Jatkoa odotellen ;)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Osaa pukkaa 10.6.]
Kirjoitti: Jeeetu - 11.06.2012 21:21:23
Tykkäsin tästäkin osasta tosi paljon. George oli kuin omassa elementissään hiillostaessaan Percyä Charlien ja Billin kanssa. Eniten tykkäsin Harryn ja Georgen juttelusta, kun George oli viimeinkin päästänyt katkeruudesta irti. George oli tosi ihana puhuessaan Harrylle tämän vanhemmista. Tämä ficci saa minut pitämään Georgesta entistä enemmän. Ginnykin oli mukava ja oli kiva, että hänestä ja Harrysta oli edes vähän, vaikka en tykkääkään parituksesta hirveästi. Oli kiva, kun alku oli kepeä ja loppu surullinen.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Osaa pukkaa 10.6.]
Kirjoitti: Grenade - 13.06.2012 17:57:58
Aloitan samalla lailla kuin aina muutenkin: Jee, uusi osa!
Mutta nyt vastoin tapojani bongailin tuolta yhden jutun, jota ihmettelin:
Lainaus
Hänen äänessään ei ollut lainkaan sävy, mikä sai Harryn huokaisemaan
Siis ei ollut sävyä, vai siis täh?

No joo, jätän natseilut sikseen, vaan alan taas kehumaan, kuinka mallikkaasti sait minut koukkuun tähänkin "kuvaan" ja luin herkistyneenä tuota viimeistä Georgen ja Harryn jutustelua. Varsinkin tämä oli jotenkin niin musertava:
Lainaus
”George? Jos koskaan… satut törmäämään Frediin, jos koskaan olet niin lähellä häntä – kiitä häntä minun puolestani, jooko?”

”Harry, minun veljeni on kuollut”, George sanoi hiljaa. ”Missä minä häntä näkisin?”


Heh, Weasleyn perheen rattoisa rupattelu ja hauskanpito on aina hyvää luettavaa, ja osaat jotenkin aina ripotella jotain huumoria osiin mukaan, ja se huumori on hyvää, eikä mitään väkisin vännettyä. Varsinkin Ron oli ihana tässä osassa :D Hah, ei muka ollut ehtinyt kauppaan... Muuta kuin periaatteessa omaansa :D

Kiitokset hyvästä luvusta jälleen! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Osaa pukkaa 10.6.]
Kirjoitti: Lils - 14.06.2012 13:50:28
Lupailin silloin joskus ensimmäisen osan luettuani jäädä seuraamaan, ja täällähän minä – tosin aika laiskana kommentoimaan. : D On ollut kiireitä ja vaikka mitä, mutta sain vihdoinkin otettua itseäni niskasta kiinni ja tosissaan istahtamaan alas ja lukemaan kaikki loputkin osat kerralla putkeen – vielä jos tämän kommentin malttaisin kirjoittaa, sillä tällainen fic ansaitsisi kyllä tosissaan hirveän määrän kommentteja.

Olet todella, todella taitava ficcaaja! Nimenomaan osaat pysyä canonissa ja noudattaa sen sääntöjä, tuoda omia keksintöjäsi esille ja yhdistellä asioita. Muistat ujuttaa mukaan pieniä yksityiskohtia, kuten kirjoissa mainittuja puhuvia peilejä ja tapahtumia, joita ei tavallisesti välttämättä edes muista, ennen kuin niistä kuulee uudelleen. Taikamaailma on vahvasti mukana tässä ficissä, ei ole tehty niin kuin helposti ficeissä sorrutaan: ei ole otettu vain valmiita hahmoja ja juonipohjaa ja vähän tapahtumapaikkoja, vaan tämä on todellakin se sama maailma jekkuineen ja kujeineen, tapahtumineen, henkilöineen ja totuuksineen. Kaikki on hyvin uskottavaa, kun muistetaan yhä Rita Luodiko muuttumassa ötökäksi, Oliver Wood, se huuteleva peili (luin juuri eilen sen kohdan Salaisuuksien kammiosta ja tuntui hauskalta löytää sekin jostakin ficistä!), Ginnyn joutuminen Valedron valtaan ja yksityiskohtia aurorien päämajasta. Kaikki on jotenkin tehty niin huolella: kun Harry ottaa käyttöönsä Kalmanhanaukio kahdentoista, ei unohdeta, että kuolonsyöjät ovat käyneet siellä, vaan kutsutaan oikein aurorit tarkastamaan asia ja kaikessa ollaan tavallaan hyvin tosissaan. Fic noudattaa niin tarkoin alkuperäänsä, että se todella tuntuu siltä kuin se kuuluisi siihen.

Hahmoista pidän erityisesti! Sinusta huomaa, että tunnet nämä hahmot ja ymmärrät niitä, sillä jokaisessa on löydetty syvyyttä ja kirjojen antamaa yleiskuvausta on laajennettu ja elävöitetty myös sivuhenkilöiden kohdalla. En edes tiedä mistä se johtuu, mutta minä olen juuri niitä, jotka eivät koskaan ole oikein pitäneet Ginnystä, vaikka hän hahmona hieno onkin – tässä ficissä tämä tulinen tyttö on saanut minutkin vakuuttuneeksi anyway. Hän on rohkea ja voimakastahtoinen ja hyvin fiksu ja ymmärtää varsinkin Harrya, mutta hänelläkin on omat heikot hetkensä (pidin erityisesti siitä, miten hän suhtautui Fredin kuolemaan, ja miten hän hautajaisissa halasi veljeään ja oli jotenkin aidoimmillaan sen sijaan, että olisi sepustanut jonkun muistolauseen ja niistänyt vain nenäliinaan Harryn sylissä : D), ja siinä sivussa hän on vielä niin kuin pikkusiskot ja ikäisensä tytöt yleensäkin – välillä se perheen tai porukan fiksuin, joka tajuaa miten juttu menee, mutta välillä saa tyhmiä kiukunpuuskia kun ei pääse mukaan juhlimaan ja niin edespäin.

Harry on joskus jopa ärsyttävän jalo, joten sellainen hän on luonnollisesti tässäkin. Se on ristiriitaista, miten hän uhrautuu uhrautumistaan toisten puolesta ja tavallaan luulee koko ajan olevansa velkaa kaikilleen, ja sitten kuitenkin rypee hirveästi itsesäälissä jos joskus saa siihen kunnolla tilaisuuden, ja se on aika hieno ristiriita. Se tekee Harrysta vaikeamman hahmon, sellaisen, ettei hän vain ryntäile pelastamassa muita, vaan että hänessä on myös se pimeämpi ja synkempi puoli, se hajoavaisempi. Siksi mieleeni jäi vahvasti kohta, jossa George ja Harry juttelivat jouluna Kotikolossa: Harry yritti jotenkin auttaa Georgea, mutta se oli jotenkin niin epätoivoista, jotenkin hirveän hankalaa, niin, että puheenaihe kääntyi enemmänkin siihen, miten Harrylla menee. Se oli mielenkiintoinen kohta, ja varsinkin siksi, että se loppui niin lempeästi. He puhuivat toisilleen tavallaan todella tylyjä asioita, mutta koska tunsivat toisensa, eivät ottaneet nokkiinsa tai kehitelleet niistä draamaa, niin kuin draamagenressä yleensä on tapana. : D Tässä juuri näkee, miten tuollaisetkin hiljaiset tilanteet voivat olla aika kovia ja vaikuttavia, vaikka niissä ei tavallaan tapahdu mitään eivätkä ne edes ala tai lopu mitenkään räjähdysmäisesti. Mikä yllätti minut, on se, että Harry on todella pitänyt niin paljon asioita sisällään. Jotenkin aina pyörii mielessä sellainen vaikutelma, että Harry ja Ron ja Hermione ovat sellainen golden trio jolla on yhteiset ajatukset, hehän tuntevat toisensa vuosien takaa blah blah blah. Tässä Harry kuvataan hyvin sulkeutuneeksi ja itsepäiseksi, mikä on oikeasti ihan tottakin, ja se tulee hyvin esille. Harry/Ginny-ällösiirappiluku oli oikeastaan todella suloinen, ei vain siksi että siinä virnisteltiin ja pussailtiin ja hymyiltiin, vaan siksikin, että kun Harry lopulta kertoi Ginnylle niin paljon, hän päästi tytön lähemmäs kuin kenties kenenkään muun. Ginny on pirteä hahmo, ja sopii ehkä siksi hyvin Harrylle, jolla on se synkkä, helposti voittava puoli, joka tarvitsee ymmärtäjää ja tasapainottajaa kipeästi. (Siitä tulikin mieleen että awwwwwww Teddy! Sulan aina kun se konttaa jossain tai on Harryn sylissä tai sillä on siniset hiukset tai mitä vain, jotenkin vain niin suloista etten kestä! ♥)

Ron ja Hermione aww! Juuri niin kuin Harry tai joku taisikin todeta, he ovat niin itsestäänselvä pari ettei mitään rajaa, mutta silti siihen mahtuu hirveästi kinoja ja huonoja lahjaostoksia ja kaikkea sellaista pientä ja hauskaa. He sopivat toisilleen todella hyvin ja tuntevat toisensa, vitsailevat toistensa kustannuksella ja tietävät, milloin täytyy piristää ja olla tukena – ja samalla he ehtivät kuitenkin loukkaantua ja loukata pienistä asioista vuoron perään ja jahdata toisiaan ulkona ja aww. Kaksikon välillä on jotenkin niin hirveän vahva side, joka näkyy ulkopuolellekin, vaikka kahdenkeskiset keskustelut on jätetty Harryn silmien ja korvien ulkopuolelle. Se jättää paljon arvailtavan varaan, mutta koska olet saanut hahmot niin hyvin elämään, kaikki tarpeellinen tulee ihan siinä sivussakin, vaikkei jokaista ajatusta käydä läpi tarkasti, kuten Harryn ajatuksissa. Pidin kovasti siitä kohdasta tässä ööö olisiko ollut toisiksi viimeisimmässä luvussa, kun Andromeda sai Harryn pohtimaan, että kaikilla muilla kamppailu on kesken – se,  miten Ronista sanottiin hänen ajattelevan kaikkia muita ja uhrautuvan ja pitävän kasassa ja niin edelleen, oli hyvin pysäyttävää. Ron on nimittäin siinä mielessä hyvin mielenkiintoinen, että vaikka hän heitoillaan ja ärtymyksillään ja no muillakin puheillaan viestittää helposti, että nyt ärsyttää ja minähän en tee näin ja kunhan minä, mutta todellisuudessa hän on hyvin ajattelevainen ja epäitsekäs, mutta enemmänkin teoissa ja uhrautumisissa, sillä puheissa hän ei ole aina yhtään niin onnistunut vaan lähinnä vaivaantunut. Se oli hauskasti sanottu, että ikuisuuksia huomiota halunnut Ron onkin yhtäkkiä hyvin vaisu ja vaikea sellaisissa tilanteissa, joissa hän sitten pääsee siihen valokeilaan. Ihanalla tavalla vaatimaton hahmo! Ja hauskakin, yhtä lailla kun kirjoissakin, sellainen, jonka heitoille ja välillä tyhmille ongelmille saa nauraa vapautuneesti, kuten esimerkiksi käyttäytymiselle appiehdokkaiden seurassa. Ron on vain niin sydämensulattava hahmo, ja olen ikuisesti kiitollinen että olet osannut kirjoittaa lempihahmoni tässäkin sellaiseksi!

Lempikohtiani ovat tuon viimeksi mainitsemani lisäksi kyllä ehdottomasti se Australian-matka ja Harryn synttäribiletysilta (ja sen jälkeinen aamu, Ginny on niin raivostuttava ja ärsyttävä ja hauska samaan aikaan!), koska silloin tähän tuli myös sitä keveää puolta ja hyväntuulisuutta, ettei kaikki vain ole sellaista painajaisissa ja traumoissa piehtaroimista, Oliverin saapuminen Kotikoloon ja miten Harry tajusi, mitä todella haluaa tehdä, sekä Hermionen vanhempien kyläileminen Kotikolossa. Se oli elävöittäen ajatellen ihan kamala kohta, niin vaivaantunut ja jotenkin kaikki keskustelunaiheet ja tuntuivat tyhmiltä ja se ei vain toiminut, ja siksi siitä pidinkin. Se osoitti juuri sen, miten vieraita he olivat toisilleen ja miten kaikki ei ihan suju niin helposti, mutta että perheet kuitenkin tykästyivät toisiinsa pienestä vaivaantumisesta ja toheloimisesta huolimatta. Ron oli niin hauska hermoillessaan ja hävetessään vanhempiaan, jotenkin niin ihanan tyypillinen ja realistinen, ja siitä kuitenkin jäi sellainen hyvä mieli, vaikka koko tapaaminen olikin sellaista huvittavaa koheltamista. : D Hermionen vanhemmat ovat tosin kyllä jääneet hyvin etäisiksi, ja toivoisin heihin jotakin syvyyttä – pidän siitä että he ovat vähän pelokkaita ja että Hermionen isän mainittiin pitävän kirjoista ja niin edelleen, mutta ehkä se on liian tyypillistä ja vähättelyä, olisi mukavaa, jos heihin syvennyttäisiin enemmän ja annettaisiin vähän luonnetta. Toivottavasti sitten, kun perheet tulevat tutummaksi toisilleen, heistäkin löytyy mielenkiintoiset hahmot.

Hauskaa, että mukana on myös vähän tuntemattomampia hahmoja, juuri sen verran kuin ne ovat mukana Harrynkin elämässä. Kyllä hän pärjäisi ilman Seamusta ja vaikkapa Angelinaa, mutta kyllähän hän tapasi näille jutella koulussakin, ja jotenkin tosi pirteää, että he ovat tässä yhä mukana. Seamuksen, Nevillen ja Deanin poikamiesboksi kuulosti jotenkin huvittavalta, Seamus kun on yhä sellainen vähän veikeä ja hauska, Neville taas oma vähän tohelo, mutta ihana ja vakavamielinen itsensä. Aurorikoulutus vaikuttaa hyvältä ja sopii molemmille kokelaille hyvin, ja Harrykin tuntuu jotenkin tasapainoisemmalta saatuaan itselleen jotain järkevää tekemistä.

Aivan ihana fic! En oikeasti tiedä miten lukukokemusta kuvailisi; kun oli kuluttanut monta tuntia saman tekstin ääressä luku toisensa perään ja itkenyt ja nauranut ihan hulluna suurin piirtein kaikelle, lukemisen lopettaminen on niin kuin putoaisi johonkin tosi syvään onkaloon ihan arvaamatta kesken juoksumatkan. Olin niin uppoutunut tähän tuttuun, värikkääseen ja kodikkaaseen maailmaan, ettei nyt oikein tiedä mitä sanoa – ehkä sinun olisi pitänyt istua tuossa minua vastapäätä katselemassa kun luen ja huomata, miten paljon tunteita tämä fic herättää. Tässä on käsitelty ihan mielettömän hyvin kaikkia pieniä ja suuria ongelmia ja yksityiskohtia, aina hautajaisista ja uravalinnoista siihen että Ginnyn pöydällä on kosmetiikkapurkkeja vaikka muille jakaa, että miten vaikeaa Harryn oli kohdata ensimmäistä kertaa Andromeda ja Teddy ja miten Dudleykin tuntuu yhä olevan olemassa siellä jossain kauempana, eikä vain kadonnut tarinasta kun käänsi sivua. Tässä on jotenkin otettu huomioon ihan kaikki, ja jokaisen hahmon elämää on jatkettu siitä mihin se jäi – kaikki toimii. Ihan hyvä, että nyt sattuu olemaan loma: viimeiset tunnit olen istunut tässä näytön äärellä niin lukittuna paikalleni, etten varmaan olisi mihinkään osannut tai muistanut lähteäkään. : DD

Kiitos tositosi paljon tähänastisesta upeasta lukukokemuksesta, katsotaan jos nyt pysyisin jopa tahdissasi mukana, mutta anyway, loistavaa tekstiä, onnittelut! Tätä on ihan mahtava lukea. : )
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 15/? [Osaa pukkaa 10.6.]
Kirjoitti: Aiqsu - 17.06.2012 00:41:08
emppa_p / Voi kiitos, on niin ihanaa että tykkäät ja jaksat aina kommentoida ja kehua! Kiitos!  :-*

Chelsey / Kiitos kiitos kiitos höpinöistä ja koko kommentista!  :-*

Maww / Jep, siinä näyttäisi olevan mun parin viimeisen osan selkeä kaava, kepeä alku ja surullinen loppu :D Kiitos kommentoinnista!  :-*

Grenade / Äänessä ei tosiaan siis ollut sävyä, kiitos virheen bongaamisesta ja kommentoinnista noin yleensä!  :-*

Lils / Voi herranen aika & isä, mitä tuollaiseen kommenttiin oikein voi sanoa? Muuta kuin että piristit päivääni ja viikkoani ja mahdollisesti koko loppuvuottani. Olen niin niin niin iloinen että tykkäät ja haluaisin esittää Hagridin kokoisen kiitoksen kommentista, eli KIITOS.  :-*

A/N: Tänä iltana iski sellainen jännä juttu nimeltä inspiraatio - keksin erittäin jännän juonenkäänteen, joka ei millään tavalla käännä tämän ficin juonta. Selkeää, eikö olekin? No, joka tapauksessa parin osan päässä odottaa vähän erilainen osa, mutta siitä en kerro vielä mitään. Laatu ei vieläkään ole ihan sitä mitä toivoisin tässä osassa, mutta lienee paranemaan päin. Ehkä. Nauttikaa!


* * * * *

Lumiset lomakuvat täyttivät albumista useamman sivun. Seassa oli otoksia niin Harrysta ja Teddystä peuhaamassa lumessa kuin Georgesta ja Ronista väijymässä pihassa käyskenteleviä Percyä ja Audreyta Kotikolon ovella. Vihoviimeiset vuonna 1998 otetut kuvat – ja ensimmäiset 1999 vuoden ikuistukset – olivat taustaltaan pimeitä, mutta niissä räiskähteli kirjavia ja toinen toistaan ihmeellisempiä ilotulitteita.
Eräässä kuvassa näkyi koko öinen Saukkonummen pelto, jonka kummallakin laidalla seisoi miehiä – pellon toiselta laidalta nousevat raketit poksuivat heikosti ja jättivät jälkeensä kitkerää savua, kun taas toisella puolella tulitteet räiskyivät, monistuivat ja valaisivat koko lähitienoon kuin kieppuvat ja taipuvat sateenkaaret yötaivaalla.
Kuvateksti: ”Uuden vuoden juhlitus keskiyöllä 1.1.1999.”


”Isä, minähän sanoin että me hoidetaan ilotulitteet”, Ron sanoi. He olivat Kotikolon tupaten täydessä eteisessä, missä koko Weasleyn perhe sekä Harry ja Hermione kiskoivat kenkiä ja talvikaapuja ylleen. Arthurilla oli sylissään kasa jästien uudenvuodenraketteja, ja pojastaan välittämättä hän tutkaili innoissaan pakettien tuoteselosteita.

”Oletko sinä koskaan sytyttänyt raketteja?” Harry kysyi Hermionelta huolissaan, kun herra Weasley intoili, että hän aikoi jästien tavoin käyttää sytyttämisessä tulitikkuja. Hermione pudisti päätään.

”Isä ei koskaan antanut minun koskea niihin, olivat kuulemma liian vaarallisia”, Hermione sanoi kuulostaen siltä, että oli harvoin ymmärtänyt isänsä mielipidettä yhtä hyvin.

”Mistä sinä oikein hankit nämä, isä?” George kysyi ja nappasi yhden paketin käteensä. ”Jostain jästien halpatavaraliikkeestäkö? Olisit ihan hyvin voinut pyytää minua ja Ronia tuomaan meidän puodin jästitaikatemppuhyllystä muutaman ilotulitteen, ne olisivat takuulla olleet laadukkaampia…”

”Älähän nyt, George”, Arthur sanoi hyväntuulisesti ja nappasi paketin itselleen. ”Kai korkeasti koulutettu velho nyt osaa muutaman raketin sytyttää! Ihan kokeilumielessä vain, te voitte toki pamautella omia ilotulitteitanne niin paljon kuin tahdotte.”

He astelivat peräkanaa Kotikolon ovista ulos ja lähtivät lumen peittämää hiekkatietä kohti peltoja, jotka olivat yössä toinen toistaan elottomamman näköisiä. Lovekivojen talo, joka oli kunnostettu sitten taannoisen kuolonsyöjähyökkäyksen, nökötti kukkulalla pimeänä, joten Harry arveli Lunan ja Ksenofiliuksen myös lähteneen jo hankeen tarpomaan.

”Tässä on oiva paikka, vai mitä luulet, Molly?” Arthur sanoi tultuaan keskelle avaraa peltoa. Hän tiputti pahviset paketit surutta kosteaan lumeen.

”Jos siinä on sinun oiva paikkasi, niin minä ainakin pysyttelen kauempana”, Molly sanoi kitkerästi ja tarttui Ginnyä ranteesta, taluttaen tämän pellon reunalle. Sieltä Molly huusi miehelleen: ”En mielelläni tahtoisi muistuttaa sinua siitä kerrasta, kun päätit kokeilla jästien tikkejä Pyhässä Mungossa!”

”Öh, herra Weasley?” Hermione sanoi varovaisesti. ”Ei varmaankaan kannata antaa rakettien kastua lumessa, pakkaus on pahvia, ne menevät pilalle…”

”Taidat olla oikeassa, Hermione”, herra Weasley nyökkäsi ja alkoi kaivella violettia pitkulaista rakettipakettia. Hermione otti Harrya hihasta kiinni ja sanoi: ”Tule, mennään me Ronin ja Georgen luo, ihan vain kaiken varalta…”

Molly ja Ginny jäivät yhdessä Fleurin ja Percyn kanssa pellon toiseen päähän katselemaan herra Weasleyn touhuja. George, Ron, Charlie ja Bill taas olivat leiriytyneet pellon toiselle puolen ja heidän joukkoonsa oli liittynyt kolme muuta hahmoa, jotka vilkuttivat Harrylle ja Hermionelle pimeässä. Lunan ja tämän isän vaaleat hiukset tunnisti jo kaukaa, ja Harryn iloiseksi yllätykseksi myös Neville oli heidän seurassaan.

”Seamus olisi tullut myös”, Neville sanoi heitä tervehdittyään ja Ksenofiliuksen hilpaistua nopeasti toiseen päähän peltoa – hän vältteli Harryn seuraa vieläkin vuoden takaisten tapahtumien jäljiltä, ”mutta hänellä oli bisneksiä Vuotavassa noidankattilassa, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Olin siellä vähän aikaa, Hannah lähetti teille terveisensä.”

”Vain tunti aikaa puoleen yöhön!” Luna ilmoitti heleällä äänellään, vaihtaen keskustelun aihetta lunamaiseen tapaansa ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. ”Jos uudenvuodenyönä näkee täysikuun, saa kyvyn parantaa ihmissusia. Tuolla on Ginny, minä menen katsomaan josko sieltä näkisi kuun…”

”Mielenkiintoista. Ehkä hän saa myös ihmeellisen kyvyn parantaa nämä”, Bill hymähti ja hipaisi pitkiä raateluarpia kasvoissaan.

”Äh, Bill, ne pukevat sinua”, George huitaisi kädellään. ”Et näytä enää puoliksikaan niin neitimäiseltä kuin ennen.”

”Sietäisit saada korville, pikkuveli, jos sinulla sattuisi olemaan molemmat”, Bill murisi ja ilman varoitusta kaatoi veljensä lumihankeen. Toiset katselivat huvittuneena heidän painiotteluaan, joka päättyi siihen että kummankin suu oli täynnä lunta ja hiukset valuivat vettä.

”Voi ei, Ron, sinun isälläsi on näköjään oikeasti tulitikkuja”, Hermione vinkaisi katsellessaan huolestuneena pellon toisessa päässä häärivän joukon suuntaan. ”Oletko varma että hän osaa käyttää…?”

”En”, Ron sanoi kepeästi. ”Mutta äidillä on kotona tosi hyvää palovammanpoistajaa. Mitä Merlinin nimessä Luna oikein tekee?”

Luna näytti kiivenneen isänsä harteille istumaan ja hän oli tehnyt käsistään ikään kuin kaukoputken, ja nyt hän tiiraili niiden läpi taivaalle. Neville kohautti harteitaan. ”Eikö hän jotakin kuusta puhunut? Veikkaan että hän yrittää etsiä sitä.”

”Olen aina ollut sitä mieltä, että Lovekivoilla on mennyt tiivijuuriuute päähän”, Ron sanoi päätään pudistellen, mutta korjasi nopeasti Nevilleä katsoen: ”Tai siis, öh, eihän se paha juttu ole. En halunnut loukata sinun tyttöystävääsi…”

”Hei, en minä ole koskaan väittänyt, ettei Luna ole erikoinen”, Neville virnisti. ”Minä vain satun pitämään hänestä tuollaisena. Eikä me virallisesti seurustella, koska… no, Luna on Luna, tiedättehän. Hän ei ole niin kuin muut tytöt, hän ei istu tuntikausia kotonaan miettimässä minua, hänellä on aina jotakin muuta mielessään.”

”Ja juuri siksi sinä hänestä pidät, vai mitä?” Hermione hymyili. Neville virnisti ja kohautti harteitaan.

”Mutta jatkaakseni samasta aiheesta, niin kerrohan, Hermione”, George sanoi ja heitti kätensä Ronin harteille, ”että mitähän kummaa sinä tässä meidän pikku Ronnie-ponniessamme mahdat nähdä? Hänhän nyt ei tarkalleen ottaen mikään Viktor Krumin kaltainen alfauros ole…”

”O-ou”, Charlie nauraa käkätti Ronin ilmeelle, ja Harryllakin oli vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla. Hermione ei kumma kyllä punastunut.

”No, ehkä ei, mutta Ron tosi, tosi, tosi hyvä…” Hermione piti kiusoittelevan tauon ja iski Ronille silmää, ”tanssimaan.”

Ronin veljet purskahtivat epäuskoiseen nauruun, ja Ron, joka oli ilmeisesti toivonut tulevansa kehutuksi aivan toisenlaisista taidoista, näytti Hermionelle hapanta naamaa. Hermione kikatti ja löi voitonriemuisesti oikeat kädet yhteen nauravan Harryn kanssa.
Silloin kentän toisesta päästä alkoi kuulua epäilyttävää suhinaa, ja pieni oranssi raketti lensi vinkuen kaksi metriä ylös ilmaan, tippui maahan ja poksahti vasta lumihankeen osuessaan. Kammottava palaneen käry leijaili pellon yli ja rouva Weasleyn motkotus kantautui selkeänä heidän korviinsa.

”Sanokaa minun sanoneen, tuosta ei tule yhtään mitään”, Bill pudisti päätään ja viittoi Fleurille, joka oli ilmeisesti itsekin tajunnut, että oli paras paeta paikalta ja tulla heidän luokseen. Herra Weasleyn seuraavat yritykset eivät Billin ennustuksen mukaan tuottaneet tulosta – kolme rakettia sammui lumihankeen, kaksi ilmaan – yksi lähti suhisten maanpinnan suuntaisesti suoraan Harrya ja muita pellon toisessa päässä olijoita kohti, mutta Hermione näpäytti sauvaansa ja raketti tussahti elottomana maahan.
Kymmentä minuuttia ennen puolta yötä, kun herra Weasley oli onnistunut sytyttämään hihansa tuleen tulitikuillaan, päättivät George ja Ron alkaa valmistella omaa valoshow’taan. He järjestelivät märkäsyttyvät paukkusarjansa lumihankeen, miettivät mitkä sytyttäisivät ensin ja mitkä viimeisinä, ja lopulta kahta minuuttia ennen puolta yötä George napautti sauvaansa monta kertaa niin että yksi kerrallaan raketit syöksyivät ilmaan.

Harrylle selvisi hetkessä, että Weasleyn welhowitsien ilotulitteet olivat tulleet pitkän matkan siitä millaisia ne olivat olleet Tylypahkassa kolme vuotta sitten – monistuvat paukut ja kirjaimin hävyttömyyksiä muodostavat lentävät raketit kalpenivat uudistuneiden versioiden rinnalla. Pauke oli uskomaton – ylös taivaalle noustessaan raketit näyttivät jättävän jälkeensä pikimustaa hilettä, ja kun valtavat ilotulitteet räjähtelivät suoraan heidän yläpuolellaan, koko taivas näytti peilaavan niiden hehkua. Ilotulitteet eivät sammuneet, vaan ne kieppuivat eteenpäin – ne muistuttivat Harrya etäisesti huispauksen maailmanmestaruuskilpailuista ja tanssivista metsinkäisistä, mutta metsinkäiset olivat olleet yksinkertaisia raketteihin verrattuna. Tulitteet muuttivat muotoaan hämmentyneen mörön lailla, niistä tuli hehkuvia tähtikuvioita ja alas satavia timantteja, ja ne tanssivat eteenpäin ja muodostivat taivaalle valtaisan holvikaaren. Harry tajusi suunsa loksahtaneen auki vasta kun juoksevat askeleet tavoittivat hänet ja Ginny sulki hänen huulensa suudelmaan.

Oli selvää, että uusi vuosi oli vaihtunut – Harryn päässä pyöri, kun Ginny suuteli häntä pitkään ja kaikkialta kuului hyvän uuden vuoden toivotuksia. Ihmiset kuhisivat heidän ympärillään, halaillen ja suukotellen toisiaan, ja rakettien räiske huumasi korvia ja välähteli silmissä. Kun he lopulta erkanivat, Ron ja Hermione tulivat ja sulkivat heidät kummatkin ryhmähalaukseen, ja Neville ja Luna liittyivät siihen myös.

”Hyvää uutta vuotta, kaikki!” Neville huusi ilotulitteiden äänen yli. Jossakin lähellä tööttäsi torvi, joka oli ilmeisesti Georgen käsitys uuden vuoden vastaanottamisesta. Ginny nauroi onnellisena ja kellahti selälleen lumihankeen.

”Tervetuloa, vuosi 1999!” hän huudahti ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, tehden lumeen enkelikuvion. Hermione ja Luna ottivat hänestä mallia. Ron kääntyi Harryn puoleen.

”Hyvää uutta vuotta, kamu”, hän sanoi matalalla äänellä.

”Olkoon se parempi kuin kulunut vuosi”, Harry hymyili ja puristi Ronin kättä.

”Pojat, tulkaa tänne!” Ginny käski. ”Tulkaa katsomaan kaikkia näitä tähtiä.”

He tekivät työtä käskettyä ja katselivat yötaivasta, jolla tähtikuviot piirsivät loputonta ristipistolabyrinttiaan mustalle pinnalle. Welhowitsien ilotulitteet näyttivät kohoavan korkeammalle ja korkeammalle kuin karanneet heliumpallot, ajelehtien ja välkkyen ja muuttaen muotoaan. Jossakin vaiheessa he alkoivat osoitella nyt jo sadoiksi monistuneita raketteja sormellaan – hevoskotka, unkarilainen sarvipyrstö – Harry oli näki seassa kuoleman varjelusten merkin, ja Ron virnisti hänelle varkain. Vaikka raketit karkasivat heistä kauemmas ja kauemmas, tuntui melkein siltä kuin kaukaiset tähdet olisivat valuneet alemmas niitä vastaan. Lumi heidän selkiensä alla ei tuntunut enää kylmältä, ja vaikka Harry oli jo kauan sitten ymmärtänyt, etteivät kuolleet ihmiset päätyneet taivaaseen, valojen tuikkiessa he kaikki tuntuivat olevan häntä lähempänä…

”Onko uudenvuodenlupauksia?” Ginny kysyi, kun kaikki raketit olivat niin kaukana, että hiljainen ääni kuului pakastuvassa, höyryävässä ilmassa.

”On”, sanoi Ron yllättävän vakaasti. ”Hankin sen viimeisen suklaasammakkokortin joka minulta puuttuu.”

”Minä lupaan saada koulut päätökseen”, Luna sanoi, ja Ginny lisäsi: ”Minä myös!”

”Ja minä”, sanoi Hermione, ja pienen tauon jälkeen lisäsi: ”Lupaan yrittää suorittaa ainakin viisi Upeaa S.U.P.E.R:ää.”

”Äh, älä viitsi leikkiä vaatimatonta”, Ron puhahti. ”Me kaikki tiedetään, että sinä suoritat ainakin kymmenen. Ja minä lupaan olla ylpeä sinusta sitten kun teet niin.”

Hermione oli ollut aikeissa viskata lapasen täydeltä lunta naamalle, mutta heltyi Ronin viimeisten sanojen kohdalla ja tarttui tämän käteen heidän maatessaan vierekkäin. Harry sanoi vuorostaan: ”Minä lupaan… estää Hermionea antamasta Oljolle palkankorotuksen. Koska se ei halua sitä ja sinä tiedät sen.”

”Tuo ei ole totta, eikä edes kunnollinen uudenvuodenlupaus!” Hermione intti.

”Hyvä on”, Harry sanoi ja mietti. ”Lupaan, että tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä.”

”Hei, minä keksin!” Ron hihkaisi. ”Minä lupaan, etten murtaudu tänä vuonna Irvetaan, vaikka George kuinka kiristäisi palkkaani.”

”Voi Merlin, Ron, kuvitteletko todella että se onnistuisi uudelleen?” Hermione huokaisi. ”Lyön vetoa, etteivät ne pahemmin luota lohikäärmeisiinsä enää tätä nykyä.”

Vielä jonkin aikaa he makasivat siinä, heitellen kepeitä lupauksia – Ginny vannoi käsi sydämellä potkaisevansa Norriskaa ennen koulujen loppua ja Ron sanoi ostavansa Riesulle uuden tiukuhatun ja postittavansa sen tälle Tylypahkaan. Hän myös virnisti ja sanoi keksivänsä siihen jonkinlaisia ”erikoistoimintoja” ennen lahjoittamista, sillä olisi takuulla mielenkiintoista nähdä Riesun ilme, kun pila kerrankin osuisi sen omalle kohdalle. Tytöt alkoivat kuitenkin pian valittaa kylmyyttä ja myös pojat nousivat ylös – Ron sanoi virnistäen menevänsä toivottamaan hyvät uudet vuodet Percylle, ja Harry ja Neville jäivät kahden.

”Hei, Neville”, Harry sanoi, kun hänen ystävänsä oli aikeissa lähteä Lunan perään. ”Uudenvuodenlupauksista vielä. Mietin tässä… sinun vanhempiasi. Sinähän tiedät että Dumbledoren sisar olisi joutunut Pyhään Mungoon, mutta hänen vanhempansa tahtoivat välttämättä pitää tämän kotona. Olen miettinyt, josko sinusta ehkä tuntuu samalta. Jos ehkä haluaisit heidät ulos sieltä – koska se on mahdollista. Jos todella haluat.”

Neville näytti hiukan järkyttyneen keskustelun käänteestä. ”En tiedä, Harry…” hän epäröi. ”Minä vihaan sitä, että he ovat siellä. Suurimman osan ajasta he ovat vain niin kuin tyhjiä kuoria, tiedätkö? Ja sitten kun he eivät ole, se on selvää, että heillä on tuskia…”

Nevillen ääni vaimeni kuulumattomiin. Harryn kurkkua kuristi, sillä hän ymmärsi, miten vaikeaa Nevillen oli käydä kyseistä keskustelua. ”Olen niin pahoillani, Neville. Heidän puolestaan, ja sinun myös.”

”No, sinun vanhempasi ovat kuolleet”, Neville kohautti harteitaan ja katseli maahan. ”Ei sinun kuulu olla pahoillasi. Äiti ja isä ovat sentään elossa.”

”Joku sanoi minulle kerran, että sinun vanhempasi kärsivät kuolemaakin pahemman kohtalon”, Harry sanoi rehellisesti. ”Minun vanhemmillani ei ole mitään hätää, olen siitä varma. Minulle on myös sanottu, ettei kuolleita pidä sääliä, vaan niitä, jotka elävät ilman rakkautta – ja luulen, että se pätee myös niihin, jotka elävät ilman toivoa. Jos sinä haluat… auttaa heidät pois sieltä, tai tästä kaikesta, minä autan sinua.”

Nevillen silmissä oli kyyneliä kun hän katsoi Harrya, siitä ei ollut epäilystäkään. ”Sinä kysyt, haluanko minä tappaa vanhempani?”

”Olen pahoillani”, Harry toisti uudelleen. ”Se ei ole mitä minä haluan. Mutta… luulen, että jos he saisivat päättää omasta puolestaan, se olisi heidän tahtonsa.”

”Minä en halua heidän kärsivän enää.” Vastaus oli kuiskaus, Nevillen kädet olivat taskuissa ja tämän kasvoilta putoili lumihankeen uppoavia kyyneliä. Harry toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän, että olisi voinut esittää asiansa vähemmän vaikealla tavalla, mutta sydämessään hän tiesi sen olevan oikein.

”Minä tiedän että sinä aiot ajatella asiaa”, Harry sanoi hiljaa. ”Ja oli ratkaisusi mikä tahansa, minä autan sinua – me lopetettiin sota taistellen rinnakkain, eikö totta? Joten minä seison vierelläsi, tuli mitä tuli.”

”Joo”, Neville sanoi ja kohotti katseensa, katsoen Harrya silmiin. ”Kiitos.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: Jeeetu - 17.06.2012 01:06:36
Repesin Georgelle ja Hermionen vastaukselle, että Ron on hyvä tanssimaan. Olin vähän tossa luvun lopussa ymmälläni Harryn kommentista, en oikein ymmärtänyt, miksi hän ehdotteli sellaisia Nevillelle. Luna ja Neville yhdessä, jes, se on mun yks lemppari het-parituksissa. Hyvä idea laittaa herra Weasley innostumaan jästien ilotulituksista. Oli vieläkin tosi outoa lukea George ja Ron, ei George ja Fred. Tää oli taas kiva luku.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: Lils - 17.06.2012 15:37:21
Tosi kiva ja iloinen luku. Outoa lukea vieläkin tuollaista talvisettiä kun täälläkin on vuorotellen hellettä ja sitten taas sataa, mutta silti virkistävää ja ihanan iloista. Nuo ilotulitteet vaikuttivat siisteiltä ja hienoilta, ja tykkäsin kovasti kun kuvailit niistä, sillä tuli sellainen olo kuin olisi itsekin katsellut, ja niistä lukiessa tuli hyvä mieli, sellainen juhlafiilis.

Tämä fic toimii edelleen tosi hyvin kun se rakentuu noiden kuvien ympärille, tavallaan tietää mihin ollaan menossa ja mennäänkin kovalla rytinällä eteenpäin kuukausi kerrallaan, juuri sopivaa tahtia kuitenkin. Tässä ei tarvitse jäädä märehtimään välille ja kuvailemaan jokaista päivää, vaan on valittu kivasti tiettyjä juhlia ja tilaisuuksia, jotka on haluttu ikuistaa, niistä kerrotaan enemmän ja tarkasti, ja sitten mennään taas seuraavaan ajankohtaan, ja lukija itse saa joko muistella faktoista tai päätellä itse, mitä välillä on tapahtunut. Tuolla aikahyppäyksellä sitä paitsi tuo Harryn miete Nevillen vanhemmista tuntui uskottavammalta; koska aikaa näiden tapahtumien välillä on kuitenkin ollut jonkun verran, hän ehti pohtia tarpeeksi ennen kuin syöksyi kertomaan Nevillelle. Tykkään, kun jokaisen osan alussa on tuo kursivoitu pätkä: siinä tulee tosi nostalginen olo ja tuntuu siltä, kuin todella katselisi niitä valokuvia. Samalla tavalla kun oikean, vanhan itselle tuntemattoman valokuvan nähdessä tulee ajatelleeksi, että mitähän tällä hetkellä oli tapahtunut, mitä näille ihmisille kuului juuri silloin. Se myöskin muistuttaa siitä, että joku todella katselee näitä valokuvia, ja minulle ainakin on tullut siitä sellainen fiilis, niin kuin tämä fic todella ajelehtisi kohti sitä nykyisyyttä, näitä lapsia, jotka näitä valokuvia katsovat, ja mitä sitten - sitä ei tiedä, loppuuko fic johonkin viimeiseen perhevalokuvaan vai mitä tulee tapahtumaan. Se on jännittävää.

Lainaus
”Äh, Bill, ne pukevat sinua”, George huitaisi kädellään. ”Et näytä enää puoliksikaan niin neitimäiseltä kuin ennen.”

”Sietäisit saada korville, pikkuveli, jos sinulla sattuisi olemaan molemmat”, Bill murisi ja ilman varoitusta kaatoi veljensä lumihankeen.
Oii! : D Tykkään erityisesti siitä, miten nämä kaikki hahmot ovat oikealla tavalla nuoria, ja vieläpä tuo sisarusten välinen jatkuva kinastelu on tuttua ja toimii hyvin, se on uskottavaa. Tuollainen jatkuva naljailu ja närkästyminen ihan pienistä tyhmistä jutuista on söpöä, ja siitä tulee aina tosi hyvälle mielelle, awww. Varsinkin tuo korvajuttu oli hauska; Billille ja Georgelle nuo taisteluarvet saattavat ovat varmaankin pojille tietyllä tavalla ehkä vähän herkkä aihe, Billkin kun tahtoo ne arvet pois vaikka ovathan he hienoja, mutta sisarukset voivat kuitenkin vitsailla tuollaisista kipeämmistäkin aiheista, jos ei vain mene liian pitkälle, ja se tuli kivasti esille tässä.

Loppu jätti vähän hämmentyneen fiiliksen; Harry ajattelee joskus hyvin samalla tavalla kuin Dumbledore - esimerkiksi se oli molemmille ihan okei, että Harry tapattaa itsensä pelastaakseen maailman. Harryn suorasukaisuus on kuitenkin aika rohkeaa, mennä nyt noin vain sanomaan toiselle että hei, tapa vanhempasi,  tarkoittipa hän sitten hyvää tai ei. Neville on onneksi kovin avoin ja ystävällinen sillä tavalla, että kuunteli Harrya ja jäi miettimään sitä - saa nähdä, mitä hän lopulta tekee, ja sen suhteen oloni on kovin jännittynyt. Frankin ja Alicen kohtalo on kuitenkin hirveä, enkä oikein tiedä mitä ajatella, mitä minusta Nevillen pitäisi tehdä tai mitään. Todella vaikea tilanne, ja se teki tästä muuten hyvin rennosta ja vapautuneesta luvusta vähän synkemmän - eihän Harry koskaan osaa juhlia silloin kun pitäisi, jos hänen mielessään on muuta.

Jään odottamaan jatkoa, kiitos jälleen hienosta osasta. : )
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: Grenade - 17.06.2012 21:50:32
Mukava osa :)
Tuo sisarusten välinen naljailu on niin mukavaa luettavaa, ja hauskaa, että he osaavat heittää herjaa, vaikka tarina arpien takana ei välttämättä olekaan ruusuinen.
Voi Arthur, ei tainnutkaan ne ilotulitteet ihan niin toimiakaan :D Onneksi tulivat pojat auttamaan isäukkoaan, jotta saatiin hieno ilotulitus kasaan.
Outoa lukea talvisesta maisemasta näin kesällä, mutta kuvailusi kyllä toi lumisen maiseman mieleeni silmänräpäyksessä.
Hieman tuli puskasta tuo Harryn juttelu Nevillen kanssa, mutta hyvä, että Harry sai puhuttua Nevillen kanssa asiasta. Katsotaan, mihin suuntaan Neville vie juttelua.
Hyvä osa taas, kiitokset! =)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: L.E - 18.06.2012 00:14:59
Oioi, jatkoa jälleen!

Ajatus siitä, että Weasleyt, Neville ja Lovekivat viettää uuttavuotta yhdessä, piristi mua ainakin ihan suunnattomasti - myös näin keskellä kesää. Neville ja Luna ovat tosi hellyyttäviä ja luonnollisia yhdessä, ei mitään ällöttävää siirappisotkua, vaan jotenkin.. elämänmakuista. Äh, osaan ilmaista itseni TOSI huonosti nyt!

Ron on hyvä tanssimaan  ;D hermionen vastaus oli helmi, en olisi halunnutkaan kuulla semmosta mielettömän höttöistä julkista rakkaudentunnustusta. Ja George ja Bill tappelemassa! Weasleyn veljekset on aivan liian söpöjä :DD

Loppu sai mun silmät kyyneltymään. Harry yrittää auttaa omalla tavallaan, mutta Nevillellä on varmaan ihan karmeaa. Mielenkiintoinen käänne, odotan innolla mitä siitäkin tulee seuraamaan!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: emppa_p - 28.06.2012 13:07:57
Miten sä onnistut tekemään aina näin ihania lukuja? :D

Nuo Weasleyn poikien kinastelut olivat niin todentuntuisia, ihania ja hauskoja <3 ;D.

Tuo loppu oli yksinkertaisesti koskettava :'( Voi Neville parkaa...

Mutta siis, anteeksi sekavasta kommentista ja toivottavasti jatkoa tulee mahollisimman pian :D

~ Emppa
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: James - 18.07.2012 15:22:35
Oli ihan pakko tulla kommentoimaan tätä ficciäsi! Yleensä vain luen täältä erinlaisia tekstejä, enkä koskaan ole kommentoinut mitään.  Luultavasti tämä kommentti jää ensimäiseksi ja viimeiseksi, mitä ikinä kirjoitan ;)
Syy tähän kommenttiin on se, että pidän tästä ficistäsi ihan valtavasti. Voisin kehua tätä vaikka koko päivän, mutta sanon nyt vain yksinkertaisesti, että tämä on paras mitä olen ikinä lukenut! Tämä jatkaa keskenjääneitä Pottereita erittäin aidosti! Toivottavasti jatkat tämän kirjoittamista pitkään.
Pakko vielä sanoa tuosta Harry/Ginny parituksesta, että en ymmärrä miksi siitä ei pidetä?! Se on minun lemppari paritus ja toivon, että kirjoitat siitä lisää ja paljon!

Kiitos uskomattomasta ficistäsi (ja suo anteeksi huono kommentini)!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 16/? [Viimeisin osa 17.6!]
Kirjoitti: Aiqsu - 24.07.2012 20:10:29
A/N - lomailu laiskistaa ja siksipä sanonkin teille kaikille nyt yhteisen kiitoksen ihanista kommenteista ja seurailuinnosta! Kommentit ovat kovasti piristäneet ja niitä on luettu lämmöllä. Yksi juttu jäi ehkä monia vaivaamaan edellisestä osasta (tunnen itseni erittäin typeräksi puolustellessani tässä kirjoittamisiani), eli ei se Hartsa tosiaan ihan huvikseen ollut murharetkelle sinne Pyhään Mungoon lähdössä, vaan en ilmeisesti korostanut tarpeeksi vahvasti sitä että Nevillen vanhemmilla oli tosiaan pahoja kipuja ja mielenhäiriöitä ja heidän elämänsä Mungossa ei ole kovinkaan elämisen arvoista. Mutta tähän astiaan palaamme vasta myöhemmissä osissa, nyt viimeisimpään väkerrykseeni jonka lopussa paljastuu tämä minun uusin juonenkoukeroiseni. Joten, bon appetit, tässä seitsemästoista kuva!

* * * * *


Valokuvat tammikuun ajalta näyttivät ensin tunnelmallisen kotoisilta – Kotikolon takan edessä oli vietetty rattoisia koti-iltoja ja ulkona Hermione ja Ginny loitsivat lumesta mitä ihmeellisimpiä veistoksia ja koristeita, joille usein kuvissa piipahteleva Fleurkaan ei ollut voinut nyrpistää nenäänsä. Kuun kuluessa kuvista alkoi kuitenkin kadota ihmisiä, kun koululaiset palasivat kouluun ja toisten oli aika palata töihin. Tammikuun lopusta löytyi kuitenkin kuvaröykkiö, joka ikuisti jonkinlaiset juhlat. Talo oli jälleen täynnä vieraita. Sarjan viimeinen kuva oli otettu Kotikolon hämärtyvästä puutarhasta, jossa hapsottava ja resuinen luudanvarsi leijui ilmassa, ja sen vierellä nuori punatukkainen velho asetteli useat laukkunsa roikkumaan luudalle ja hyppäsi sitten vilkuttaen sen kyytiin.
Kuvasteksti kuului: ”Charlie palaa Romaniaan tammikuussa 1999.”


”Ihan oikeasti, äiti”, Charlie sanoi lievästi ahdistuneena ja tiputti täpötäyden rinkkamaisen laukkunsa eteisen lattialle, vilkaisten sisään keittiöstä, jossa useampi pata jo porisi iloisesti liedellä ja Molly hääräsi erittäin vastahakoinen Ron ja pitsiesiliinaan sonnustautunut Fleur apunaan.

”Ei, sinulla ei ole lupaa marista”, Molly sanoi pojalleen tiukasti ja asetteli kakunsiivuja lautaselle. ”Jos sinä väen vängällä tahdot lähteä jälleen vuosikausiksi Romaniaan erakoitumaan, saat luvan tämän yhden illan ajan luvan olla sosiaalinen. Mitään muuta minä en pyydä…”

Mollyn ääni petti ja tämä nosti käden suulleen ja käveli olohuoneeseen. Charlie ja pöydän ääressä istuva Bill vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja Charlie lähti äitinsä perään. ”Äiti. Älä viitsi. Sinä tiedät että minä aioin aina mennä takaisin, tulin vain työskennelläkseni killassa…”

”Minä en vain käsitä, mitä sinulle on siellä!” Molly huudahti itkuisesti. ”Lohikäärmeitä, lisää vaaroja, ja silti sinä lähdet vaikka voisit olla täällä, perheesi luona…”

”Minulla on koko elämä siellä, äiti!” Charlie sanoi käsiään levitellen. ”Olen pahoillani, mutta minä oikeasti kaipaan ystäviäni ja työtäni ja kotiani siellä. Kaikkia ei ole luotu rauhalliseen perhe-elämään, tiedäthän sinä sen!”

Molly avasi suunsa, mutta Bill, joka oli seurannut keskustelua, heitti väliin: ”Älä nyt, äiti, onhan sinulla minut ja Fleur. Me tykätään rauhallisesta perhe-elämästä. Ja George jää tänne pilapuoteineen, ja Percyhän ei voi olla viittä metriä kauempana ministeriön sisäänkäynnistä edes vapaapäivänään, joten siitä ei ole huolta. Ja Ron, Ron nyt on muuten vain tuollainen kotihiiri… Auts!”

Kuului kolahdus, kun Ron kopautti Billiä soppakauhalla päähän. Mollyn silmät kiiltelivät edelleen kyynelistä. ”Minä vain haluaisin pitää kaikki lapset kotona ja turvassa! Onko se liikaa pyydetty näin sodan jälkeen? Yhden pikku poikani olen jo menettänyt ikuisiksi ajoiksi.”

Fredin mainitseminen sai paikallaolijoiden ilmeet jäätymään välittömästi. Charlien ilmeeseen sekoittui uusi rahtunen syyllisyyttä, mutta Weasleyn isä, joka oli istunut nojatuolissa Päivän profeettaa lukien, työnsi lehden kovalla kahinalla sivuun ja nousi ylös. ”Noniin, Molly, eiköhän se riitä. Charlie on aikuinen mies ja ymmärtää perheen merkityksen, jos meidän kasvatuksestamme on mitään mennyt perille. Mene sinä järjestämään juhliasi.”

Molly hikkasi hiljaa ja palasi keittiöön, missä jopa Fleur sääli häntä ja tarjoutui pesemään tiskejä Mollyn puolesta sillä aikaa kun tämä asetteli pöydän päälle liinan. Charlie katsoi isäänsä kiitollisena ja oli aikeissa palata yläkertaan, mutta Arthur tarttui poikansa olkapäähän ja katsoi tätä ankarasti. ”Katsokin, että käyt kylässä. Ja kirjoitat. Sinä tiedät miten paljon me kaipaamme sinua kun olet poissa.”

”Totta kai, isä”, Charlie sanoi vakavoituen. ”Tietysti.”
 
Arthur taputti poikaansa olalle ja siirtyi hänkin keittiöön vilkaisematta enää Charlieen päin. Charlie katsoi sisään oviaukosta – Molly moitti Ronin perunankuorintataikoja ja Fleur pörrötti Billin hiuksia pölyhuiskulla, jolla hänen oli tarkoitus pyyhkiä pöytiä. Lämmin näky oli sydämensulattava toisille, ahdistava toisille – Charlielle se ei koskaan ollut kumpaakaan, mutta maailman ja tuntemattoman kutsu oli aina vetänyt häntä kauemmas kotoa. Ja nyt, kun velvollisuuksia kotona ei enää ollut, kaipuu kauas pois oli suurempi kuin koskaan.


Harry saapui Kotikoloon keskipäivällä ja löysi lumiselta pihalta Ronin ja Georgen, jotka oli käsketty sulattamaan polku portilta ovelle. Nämä näyttivät siinä määrin orjuutetuilta, että Harry muisteli väkisinkin Billin häitä ja niiden aiheuttamaa hässäkkää, jonka kapellimestarina rouva Weasley oli toiminut. Onneksi, Harry ajatteli, tämänkertainen tilaisuus olisi huomattavasti pienempi ja maltillisempi.
Sisällä talossa muu perhe järjesteli tuoleja keittiöön ja olohuoneeseen. Charlie oli piiloutunut huoneeseensa ’pakkamaan’ pakoillakseen perheensä murheellisia katseita. Harrya erityisesti Weasleyn äiti, joka touhotti ympäriinsä mutta onnistui silti purskahtamaan itkuun aina Charlien lähtöä ajatellessaan, muistutti niistä monituisista aamuista, jolloin he kaikki olivat lähteneet Tylypahkaan. Harry tuli ajatelleeksi Ginnyä ja hänestä tuntui kurjalta, että tämä ei pääsisi halaamaan veljeään hyvästiksi. Charlie kertoi kuitenkin vierailleensa Rohkelikon oleskeluhuoneen takassa aamulla ja luvanneensa siskolleen palata vielä takaisin.

Puoli viideltä Kotikolon ovi oli vähällä retkahtaa saranoilta, kun jylisevä koputus ravisteli taloa. Harry arvasi tulijan jo ennen kuin tämä päästettiin sisään, sillä vain yksi ja tietty henkilö oli kykenevä tekemään pienen pulkan kokoisia jalanjälkiä pihapolulle. Hagrid joutui kumartumaan sisään astuessaan, ja sitten hän virnisti Harrylle koko partaisen suunsa leveydeltä.

Harry tuijotti Hagridia hetken typertynyt hymy huulillaan, sillä viime kerran tämän nähdessään he olivat olleet Fredin hautajaisissa, ja siitä oli kulunut jo kokonainen vuodenpuolikas. Sitten hän nousi ylös ja käveli virnuillen puolijättiläisen luo. ”Antaako McGarmiwa sinun lintsata koulusta, vai?”

”Ne muksut pärjää kyllä pari tuntia ilman mua”, Hagrid sanoi silmää vinkaten. ”Sanoin, että täytyy käydä tarkistamassa että vieläkö sussa henki pihisee, kun mitään ei oo kuulunu sitten kesän. Ei, älä pyydä anteeks, mulla on ollu kiirusta myös.”

Harry vastaanotti Hagridilta valtaisan halauksen, ja he siirtyivät keittiöön, mihin Charliekin pian uskaltautui yläkerrasta. Hagrid alkoi heti aloitella keskustelua lohikäärmeistä, ja Harry arvasi Charlien kaivanneen työtään kipeästi, niin innokkaasti tämän rupatteluun yhtyi. Vähän myöhemmin George ja Ron tömistelivät sisään ja ryhtyivät innoissaan kyselemään Tylypahkan kuulumisia.

“Jaa-a”, Hagrid sanoi ja pudisti vähän päätään. “Eihän se sama paikka oo, ku kaikkialla on ties mitä romahtaneita seiniä ja muistomerkkejä rakennetaan pihaan, mutta paraneen päin se on. Opettajat oli ensteks aika epäileväisii, kun muksut kyseli viime keväästä koko ajan, mutta onneks kukaan ei oo heittäny hanskoja tiskiin... Vaikka Lipetit ja Verso sanoo molemmat, että kuhan asiat palaa normaaliin, ne ei haluu enää jatkaa opettamista.”

“Entäs professori Kuhnusarvio?” Harry kysyi kummissaan. “Hänhän oli eläkkeellä jo muutenkin. Miksi ihmeessä hän opettaa vieläkin?”

“Luuletko sä vanha seurapiiripyrkyri lähtis nyt, kun koulu on täynnä ties millaista sotasankaria?” Hagrid naurahti. “Ei, se hyysää Hermionee ja näiden siskoo ja muutamaa muuta mellakoissa mukana ollutta ihan samalla vimmalla ku ennenki.”

Keittiöön sulloutui pian lisää väkeä, kun herra Weasley avasi oven Andromedalle, Teddylle, Lee Jordanille ja muutamalle ministeriön velholle joita Harry ei tuntenut nimeltä. Percy astui sisään viimeisenä ja kailotti kuuluvalla äänellä: “Ministeri pyysi minua tuomaan viestin, että hän saapuu niin pian kuin pääsee, kunhan saa yhteistyösopimuksen solmittua Moldovasta tulleen lähettilään kanssa.”

“Ai niin, Kingsley sanoikin että hänellä oli jokin palaveri”, herra Weasley sanoi. “Onkin hyvä että hän tulee, Molly on tehnyt hänelle uudet villasukat.”

Percy näytti pöyristyneeltä, kun taikaministeristä puhuttiin siihen sävyyn, mutta antoi asian olla ja istui pöytään piiloutuen teemukinsa taa. Keskustelu käsitteli nyt huispausta - George kertoi Woodin viimeisimmästä ideasta treenien kehittämiseen (“hänen mielestään huonommilla luudilla pelaaminen harjoituksissa saa oikeissa otteluissa pelaamisen tuntumaan lasten leikiltä”) - ja Charlielle vihjailtiin, että tämä olisi varmasti edelleen haluttu nimi Englannin huispausliigassa, jos tätä kiinnostaisi palata vanhan harrastuksen pariin. Charlie kuitenkin vakuutti viihtyvänsä tätä nykyä paremmin lohikäärmeen kuin luudan selässä, ja Lee pudisti päätään pettyneenä.

“Hemmetti, meillä on talossa kaksi lahjakkainta huispaajaa, joita Tylypahkassa on vuosikymmeniin ollut”, hän sanoi viitaten Harryyn ja Charlieen, “eikä kumpaakaan kiinnosta pelaaminen tipan tippaa. Mitä tuhlausta.”

“No, onneksi George pelaa meidän kahden puolesta”, Charlie hymyili ja taputti veljeään päälaelle. “Ehkä sinä jonain päivänä vielä yllät meidän tasollekin.”

“En kuitenkaan eksyisi minun ryhmyjeni tielle, jos olisin sinä, velikulta”, George sanoi teeskennellyn enkelimäisesti ja väläytti Charlielle karmivan hymyn.

Molly alkoi kiikuttaa pöytään tarjoiluvatia toisensa perään, ja pian pöydän ääreen laskeutui astioiden kilinän ja Mollylle suunnattujen kehujen säestämä rauha. Keskustelu palaili vasta jälkiruoan aikana, jolloin Kingsley ilmiintyi paikalle mukanaan auroriviraston päällikkö Gawain Robards.

“Anteeksi että tunkeilen”, Robards sanoi ja väläytti Mollylle pahoittelevan hymyn, mutta tämä huitaisi kädellään vastaväitteeksi ja kiikutti Robardsille täyden kupin kahvia. “Halusin vain tulla pistäytymään. Potter - testitulokset tulivat vihdoin, sinä sait yli yhdeksänkymmentä prosenttia oikein. Kaverisi Longbottomkin pääsi läpi oikein kiitettävästi.”

Kaikkialta sateli ilahtuneita kehuja ja useat kädet taputtivat Harrya selkään. Ron virnuili. “Eikö olisi ollut mahtavaa, jos Neville olisi päässyt läpi ja sinä et? Ottaen huomioon, että hän on käytännössä oppinut sinulta kaiken mitä tietää pimeyden voimilta suojautumisesta.”

“Niin, pikkuveli, toisin kuin sinä”, George sanoi hellästi. “Muistaakseni juuri viime viikolla löysit lattialta ylikasvaneen kastemadon ja aloit kirkua ‘Naginia’ täyttä kurkkua kunnes Lee tuli ja heitti sen lieron ikkunasta ulos.”

“Todistan”, Lee sanoi virnuillen ja Ron näytti veljilleen hapanta naamaa muiden ulvoessa naurusta.

Harry meni puristamaan Robardsin kättä ja hänen tuleva pomonsa silmäili häntä tyytyväisenä. “Sinussa on ainesta, Potter. Ehkäpä jonakin näistä päivistä otan sinut mukaani jäljittämään jonkun kuolonsyöjän pesäpaikkaa ja jätän muut laiskamadot päämajaan hörppimään teetä.”

Harry virnisti, sillä hänen käsityksensä mukaan ministeriön aurorikanta koostui kaikkea muuta kuin laiskoista velhoista ja noidista. Pikkuhiljaa pöydässä alettiin laskea lusikoita tyhjille lautasille ja Mollyn pinotessa laseja kasaan Charlie vilkaisi kelloa - ranteessaan olevaa tähtiviisareilla varustettua, ei Mollyn seinäkelloa, jonka viisarit jälleen näyttivät perheenjäsenten olevan turvallisesti “kotona”.

“Äiti”, hän sanoi, “kello on kahdeksan. Minun pitää mennä, tai en ole perillä ennen ylihuomista.”

“Sinä voisit ihan hyvin ilmiintyä, säästäisit tuntikausia aikaa”, Molly motkotti nojaten keittiötasoon.

“Minähän sanoin, haen Belgiasta sen munalastin matkalla”, Charlie sanoi kärsivällisesti ja käveli eteiseen ja heitti laukkunsa olalle. Ihmiset nousivat ylös, toiset lähteäkseen ja toiset saattaakseen Charlien ulos, missä tämän luuta jo odotti seinää vasten. Weasleyt, Harry sekä Andromeda ja tämän syliin nukahtanut Teddy seisoivat rivissä katsellen, kuinka Charlie kiinnitti laukkunsa luudan perään ja veti matkaviitan päälleen. Ilta oli kylmennyt melkein hyiseväksi ja heidän hengityksensä höyrysi tasaisena, paitsi Mollyn, joka oli jälleen alkanut nyyhkyttää.

“Äiti, älä itke”, Charlie huokaisi syvään. “Te voitte aina tulla kylään.”

Hän halasi perheenjäsenensä läpi - Molly halasi poikaansa pitkään ja vannotti tätä kirjoittamaan säännöllisesti ja lähettämään itsestään valokuvia, jotta Molly pystyisi tarkastamaan että tämä näytti terveeltä ja hyvin syöneeltä eikä kuluttanut itseään uupumukseen asti työssä. Andromeda halasi Charlieta sillä kädellään joka ei pidellyt Teddyä ja Charlie antoi uinuvalle vauvalle suukon otsalle.

“Jos on ikävä Norbertaa, tule käymään”, hän sanoi Harryn kohdalle päästyään. “Ja vahdi, että nuo eivät jää märehtimään minun perääni, vaan jatkavat elämäänsä, joohan?”

Harry nyökkäsi ja oli vähällä kiittää Charlieta tämän avusta taisteluissa, killan työssä ja kaikessa, mutta sitten tämä halasi häntä ja hän muutti mielensä. Hyvästeltyään jokaisen Charlie hyppäsi luudalleen, heilautti kättään ja pian hänestä oli jäljellä vain hiipuva pilkku valojen seassa taivaalla ja horisontin kaupungeissa.

“No, neljä veljeä jäljellä”, Ron sanoi heidän palatessaan sisälle taloon. Fleur ja Bill istuivat kotoisasti olohuoneen sohvalla ja George laskelmoi jotakin sulkakynän ja paperin ja Lee Jordanin kanssa.

“Kolme”, Harry korjasi miettien, että muutama numerologian kurssi ei olisi tehnyt Ronille pahaa.

“Ei, neljä”, Ron hymyili ja taputti Harrya selkään, ja tämä hymyili tajutessaan Ronin laskeneen hänetkin mukaan. “Minun pitää varmaan mennä tuonne, tai muuten George laittaa minut siivoamaan puodin lattioita loppuyöksi.”

Harry katseli, kuinka Ron liittyi kollegojensa seuraan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olemaan kauan yksin, sillä Teddyä yhä sylissään kantava Andromeda käveli hänen luokseen.

“Voisitko sinä ottaa hänet välillä?” Andromeda kysyi ja Harry ojensi kätensä ottaakseen nukkuvan kummipoikansa syliin. Andromeda ravisteli käsiään. “Hän alkaa olla jo niin iso, että kädet puutuvat... Olisiko sinulla hetki?”

He istuutuivat sohvalle, Teddy painoi pyöreän poskensa vasten Harryn rintaa ja tuhisi unissaan. Andromeda odotti hetken, veti syvään henkeä ja alkoi sitten puhua.

”Harry, sinähän tiedät että Teddyn isä oli hyvin älykäs velho ja tiesi mihin ryhtyi lähtiessään mukaan killan työhön ja taistelemaan sinun rinnallasi?” Harry nyökkäsi hitaasti, kummastellen, mihin keskustelu oikein oli johtamassa. ”No, hänellä oli siis aikaa miettiä… asioita. Ihan vain kaiken varalta. Hänellä oli testamentti, mutta siinä ei ollut paljoa, ja Teddy tietenkin perii kaiken… Mutta hän jätti sinulle jotakin muuta. Minun käsittääkseni se on jotain mitä hän ja sinun Sirius-setäsi olivat suunnitelleet jo pidemmän aikaa.”

Harry tunsi sydämensykkeensä kiihtyvän, sillä tuntui surrealistiselta kuulla Remuksen ja Siriuksen suunnitelleen hänelle jotakin mistä hänellä ei ollut aavistustakaan – kaiken sen jälkeen, mitä hän oli Kalkaroksen muistoissa ja King’s Crossilla saanut selville häntä varten tehdyistä suunnitelmista, hän ei ollut selän takana juonimisen suurin ystävä. ”Mikä se sitten on?”

Andromeda työnsi kätensä kaavuntaskuun ja veti esiin suipon pullon, joka oli täynnä nestemäistä kaasua. Muistoja, Harry tiesi, samanlaisia kuin ne, joiden avulla hän ja Dumbledore olivat matkanneet Voldemortin menneisyyteen. Hän ei ollut sukeltanut muistoihin kertaakaan sen jälkeen kun oli vieraillut Severus Kalkaroksen muistoissa Dumbledoren kansliassa ja päättänyt antaa itsensä ilmi Voldemortille. Hän ei ottanut pulloa käteensä. ”Muistoja.”

Andromeda nyökkäsi. ”Remuksen ja Siriuksen rakkaimmat muistot sinun isästäsi – ja äidistäsi myös. Remus käski minun kertoa heidän saaneen idean sen jälkeen, kun sinä olit epäillyt, ettei isäsi ollut – ettei hän ollut niin hyvä mies kuin sinulle oli aina kerrottu. He halusivat jakaa tuntemansa Jamesin sinun kanssasi.”

Harryn käsi oli melkein turta, kun hän tarttui lasipulloon. Hän mumisi Andromedalle kiitoksen, ja tämä nyökkäsi ja tahdikkaasti poistui paikalta. Harry tiesi epävarmuuden ja ahdistuksen näkyvän kasvoiltaa, joten hän painoi huulensa vasten Teddyn päälakea ja nosti helmeileväsisältöisen pullon silmiensä tasolle. Siriuksen ja Remuksen muistot uivat ylös alas, niissä liikkui epäselvästi erotettavia värejä ja kuvioita. James ja Lily elivät sen pullon sisällössä, niissä muistoissa… Harryn kurkkua kuristi. Hän tiesi jo, että James oli hieno mies – syvällä sisimmässään hän oli aina tiennyt sen, vaikka Kalkaros olikin saanut hänet epäilemään. Hän tiesi tuntevansa parhaan puolen Lilystä, sillä hän oli saanut nähdä äitinsä Kalkaroksen silmien läpi, Kalkaroksen, joka oli rakastanut tätä enemmän kuin omaa elämäänsä. Remus ja Sirius olivat halunneet esitellä Harrylle parhaan ystävänsä, mutta Harry pelkäsi, että vietettyään muutaman tunnin vanhempiensa kanssa hänestä tuntuisi samalta kuin monta vuotta sitten Iseeviot-peilin ääressä – että hänen oikea elämänsä, hänen rakkaansa muistojen ulkopuolella, eivät enää merkitsisi yhtä paljon.

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Jeeetu - 24.07.2012 20:49:22
Mulle tuli awwww-olo Percystä, vaikka se taidettiinkin mainita vain parissa lauseessa. Molly oli varsinkin alussa aika ärsyttävä. En olisi uskonut, että Remus ja Sirius olisivat antaneet noita muistoja Harrylle, tai, että Harry ei katsoisi niitä. Olit osannut kuvata Charlien tuntemuksia tosi kivasti ja Hagridin tulo oli mukava juttu. Fredistä tuli surullinen olo. Tykkäsin taas tosi paljon tästä luvusta.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: hedge14 - 27.07.2012 20:44:33
Uusi lukija ilmoittautuu! Törmäsin tähän nyt, ja oli ihan pakko lukea kaikki osat yhteen putkeen. En yleensä edes pidä suomenkielisistä Harry Potter-ficeistä niin paljon kuin englanninkielistä. Tämä oli pyhä poikkeus!

Sinun kuvailusi on jotain ihailtavaa ja todella upeaa. Kirjoitat myös kohtuullisen pitkiä kappaleita, mikä tuo tähän romaanin tunnelmaa. Ehkä paras kehu, jonka voin antaa on se, että yksikään fic ei ole muistuttanut minua yhtä paljon alkuperäisteoksista kuin tämä. Fic on niin pottermainen, aiheiltaan ja hahmoiltaan. Mukavan lämminhenkinen ja silti paikoin itkettävän vakava. :)

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Grenade - 29.07.2012 15:57:31
Todella kiva osanen jälleen kerran :)
Mukavaa perhe-elämää, vaikka taas jouduttiinkin luopumaan yhdestä jäsenestä. Mutta ymmärtäähän tuon, jos Charliella on parempi paikka lohikäärmeiden luona kuin jossain muualla. Hauskaa oli myös se, että Hagridkin piipahti käymään. Kivaa lukea välillä siitäkin jätistä :)
Hienoa kuvailua taas ja hahmot olivat omanlaisiaan. On niin hauska lukea, kun muut veljet aina käkättävät Ronille, joka taas murjottaa murjottamastaan päästyä. Veljesrakkaus on niin käsin kosketeltavissa näissä osissa.
Mielenkiintoiseen lopetukseen jätit. Muistoja vanhemmista. Niitähän Harry on koko elämänsä toivonut, mutta nyt kun hän ne viimein saisi, uskaltaako hän silti niitä katsoakaan. Voihan olla juurikin niin, kuten hän itse lopussa mietti, kaikki muu menettää merkityksensä, kun on nähnyt, millaista se olisi voinut olla.
Hyvin kirjoitettu osa! Ja hyvää kesää sinulle! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Effect - 31.07.2012 23:43:52
Voih, kolmen päivän lukurupeaman jälkeen (luin aina kun aikaa liikeni) sain tämän ficin luettua! Täytyy sanoa, että IHANA!!! :-)

Kirjotustyyli on kaunis, ei liian rönsyilevä mutta mitään ei myöskään tunnu puuttuvan. Ensimmäisissä ehkä neljässä luvussa itkin vuolaasti melkien koko lukemisen ajan. Muistotilaisuus, Fredin hautajaiset, Teddy… Voi! :') Tunteet vilisi kuin vuoristorata-ajelussa surusta helpotukseen ja siitä taas liikutukseen. Kyyneltulvaa ei voinut estää mikään! :-D Lukiessa tapahtumien tunnelmat aistii jotenkin todella vahvasti, ja tavallisen perhe-elämänkin seuraaminen alkaa oikeasti TUNTUA joltain, eikä se ole vain eteenpäin lukemista uutta juonenkäännettä odotellessa.

Tunteiden herättämisen lisäksi hatunnoston arvoinen asia on hahmojen IC:yys! Kaikki ovat ihan omia itsijään. Etenkin Harryn tapauksessa kirjalle uskollisena pysyminen on vaikeaa. Ihanaa, että Harry, Ron ja Hermione tuntuvat olevan vieläkin erottamaton kolmen kopla. Mielikuvissani olen ajatellut, että Ron ja Hermione tavallaan "hylkäävät" Harryn, koska alkavat olla enemmän kahdestaan, ja samalla Harrysta ja Ginnystä tulee erottamattomat. Vaikka tässä ficissä Ronin ja Hermionen suhdetta ei ole laiminlyöty, he ovat silti pysyneet Harryn kanssa läheisinä. Etenkin Hermionen empaattisista puheista sen huomaa. 

Tykkään paljon siitä, ettei vanhoja AK:laisia ole unohdettu tässä, etenkään Nevilleä ja Lunaa. He, kuten muutkin henkilöt niin kuin jo sanoinkin, pysyvät mielestäni täydellisyyttä hipoen kirjalle uskollisina. Viimeisen kirjan tapahtumien jälkeen tuntuu loogiselta, että Harryn lisäksi myös Neville kouluttautuu auroriksi. Monissa ficeissä olen törmännyt siihen, että Nevillestä tulee joku kasvitieteilijä tms, vaikka kirjan perusteella hän sopiikin paremmin juuri auroriksi.

Vielä viimeisenä hehkutan valokuva-albumi-ideaa! Olisi ehkä hauska lukea Rosen ja Hermionen kommentteja kuvista luvun lopuksi, mutta voi olla, että ne pilaisivat tunnelman :-D Ehkä sitten epilogissa kuullaan lisää heistä.

Kaiken kaikkiaan: RAKASTUIN TÄHÄN :-) <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Lils - 02.08.2012 11:05:42
Jeeeeeeeeeee jatkoa!

Lainaus
Harrya erityisesti Weasleyn äiti, joka touhotti ympäriinsä mutta onnistui silti purskahtamaan itkuun aina Charlien lähtöä ajatellessaan, muistutti niistä monituisista aamuista, jolloin he kaikki olivat lähteneet Tylypahkaan.
Harrya säälitti? Jotain? Minulla meni vähän tämän kohdan merkitys ohitse, varmaan tuolta puuttui sana välistä tai jotain.

Lainaus
Keittiöön sulloutui pian lisää väkeä, kun herra Weasley avasi oven Andromedalle, Teddylle, Lee Jordanille ja muutamalle ministeriön velholle joita Harry ei tuntenut nimeltä. Percy astui sisään viimeisenä ja kailotti kuuluvalla äänellä: “Ministeri pyysi minua tuomaan viestin, että hän saapuu niin pian kuin pääsee, kunhan saa yhteistyösopimuksen solmittua Moldovasta tulleen lähettilään kanssa.”

“Ai niin, Kingsley sanoikin että hänellä oli jokin palaveri”, herra Weasley sanoi. “Onkin hyvä että hän tulee, Molly on tehnyt hänelle uudet villasukat.”
Eikä, tämä oli ihan paras! : D Percy on mahtava ollessaan aina niin mahtipontinen ja virallinen, ja sitten Arthur tulee ja sinuttelee ministeriä ja puhuu tämän villasukista niin kuin ei mitään. Percyn ilmeen pystyi kuvittelemaan oikein hyvin, ihana kohta!

Eiiii minkä teit. : ( Tiesin jo aluksi, että tästä osasta tulee kamala, koska minä en ikinä kestä jäähyväisiä leffoissa, sarjoissa, kirjoissa, missään, ja itken niille aina ihan hulluna. : D Tuntui ihan kamalalta lukea tuota kohtaa jossa Charlie sitten todella lähti, varsinkin kun kuvailusi todella on niin aitoa, että sen tilanteen voi jopa itse kokea, mutta sitten ihan tuo loppuloppu... aaaioajfdwioajdioj. Kelmejä ajatellessa tulee aina sellainen olo, että tahtoisi nähdä juurikin niitä muistoja ja upota sinne menneisyyteen, mutta varsinkin nyt se tuntui jotenkin isommalta jutulta. Jo se tuntui palaamiselta menneeseen, sellaiselta ihanalta nostalgiselta pilkahdukselta, kun mainittiin Remuksen ja Siriuksen suunnitelleen tuon jutun ennen kuolemaansa ja vieläpä yhdessä, ja siitä tuli sellainen jännä, vähän haikea fiilis.

Siitä, miten Harry reagoi Andromedan lahjaan, näki, kuinka hän on vuosien aikana kasvanut ja oppinut, ja miten Dumbledorekin vaikutti häneen. Joskus nuorempana Harry olisi vain syöksynyt sinne muistoihin tuskin paljoakaan ajattelematta, ja ehkä juuri jäänytkin sinne jumiin, koska ei olisi halunnut päästää irti. Nyt, kun hän on nähnyt kaikenlaista ja tietää, mitä voi tapahtua, osaa hän suhtautua varautuneesti. Kuvailit tuota kohtausta nätisti; Harryn ahdistuneisuus ja kaikki tunnemyrskyt ovat jotenkin aina aiheuttaneet sellaista ärsyyntyneisyyttä kun olen kirjoja lukenut, mutta tässä se oli enemmänkin sellaista nättiä ja aitoa ja surullista. Toivon vain, että Harry harkittuaan menee sinne muistoihin, koska minä ainakin haluan lukea niitä. : DDD Tosin, mitähän siitäkin tulee, kun nyt jo itkin näin paljon. : DDD

Kiitos jälleen, tämä vain on niin mahtava. ♥
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Myself - 02.08.2012 11:45:33
Aivan mahtava! ;D

Mä muistan, miten joskus kauan sitten luin tuon ekan osan kun se oli ilmestynyt, mutta vasta nyt mä huomasin tän uudestaan ja jäin kyllä koukkuun. Sä olet todella hyvin onnistunut säilyttämään sellaisen oikean tunnelman näissä. Haikea, välillä ehkä surullinen muttei mitenkään synkkä.

Ja nämä sun ideat lukuihin ovat mahtavat! Esim. kunniaseinää en ole muualla nähnyt, mutta tässä se tuntui niin luontevalta ja muutenkin "harrymaiselta" tavalta kunnioittaa kaikkia sodassa menetettyjä. Ja Teddy on aivan ylisuloinen tässä! Oikeasti, käy niin sääliksi kun menetti vanhempansa, mutta tämän perusteella on Harrysta tulossa kuitenkin hyvä ja huolehtiva kummisetä. Myös uuden vuoden lupaukset pääsevät lempikohtiini. Ron lupaa, ettei tulevana vuonna murtaudu irvetaan... hmm, komppaan kyllä Hermionea tässä, tuskinpa onnistuisi.

Eipä sen enempää sitten... Jatkoa jään odottelemaan!

-Myself
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: nnora - 02.08.2012 13:25:27
Tämä on jotain niin mahtavaa.

Musta oli ihana lukea tapahtumista ensimmäisenä vuonna sodan jälkeen. Itkin moneen kertaan, mm. Fredin hautajaisissa, mutta se oli sen arvoista. ♥ Tuntui, kuin oikeasti olisin siellä ja ystävä olisi kuollut, vaikka Fred kuinka onkin fiktiohahmo. Se ehkä kuvaa rakkauttani Potter-kirjoja kohtaan. Itkin ja nauroin, repliikit ja osa tapahtumista oli kirvoitti hymyn ja naurun. Välillä nauroin kyyneleet silmissä edellisestä surullisesta kohtauksesta jäljellä jollekin hauskalle repliikille! :D

Toit upeasti Grangereita esille - heistähän ei kirjoissa paljon mitään kerrottu, mutta luomasi Grangerit ovat kyllä loistavia ja niin IC(vaikkei kirjoissa luonteesta mainittu sanallakaan jne.!) Kaikki hahmot ovat juuri sellaisiakin kuin mä heidät näen ja Nevillen järkytys Andromedaa kohtaan oli luonnollista ja "hyvä" tapahtuma, siis ei hyvä, mutta siis juonellisesti ja näin. Tästä välittää sellainen sodanjälkeinen asioiden uomilleen palautuminen, vaikka kaikki eivät olekaan konkreettisesti matkassa mukana vaan tuolla jossain. Kaikkien vanhojen AK:laisten mukaanottaminen oli mahtavaa ja mukavaa, että Hestiakin oli messissä, vaikka olin henk. koht. koko hahmon ja Dursley-käänteen unohtanut, koska en ole lukenut Kuoleman varjeluksia kovin moneen kertaan. (Potter-faniuteni näkyy tosi selkeästi vaikka en ole kirjoja lukenut miljoonaan kertaan, luen ihan älyttömän paljon ficcejä ajattelen Potteria päivittäin, näen Potter-aiheisia unia ja vaikka mitä!)

Sun kirjoitustyyli on mahtava ja jotenkin rowlingmainen, unohtamatta omaa tyyliäsi. Mä rakastan sun kirjoitustyyliä! Tässä on loistava tunnelma, kuten Myself sanoi, haikea, välillä ehkä surullinen muttei kuitenkaan synkkä, tykkään! Tekstisi on sujuvaa ja tasaisesti eteenpäin soljuvaa koko ajan enkä kirjoitusvirheitä löytänyt yhtä ainutta.

Yksinkertaisesti tämä on mahtava ja ehkä yksi parhaista ficeistä, joita olen koskaan lukenut ja en tosiaan kadu yhtään, että tämä pisti silmään ja aloin lukea tätä! Mä taidan olla niin shokeerautunut tästä ficistä, että hymiötkin jäävät normaalia vähemmälle käytölle...

Kiitos, odotan jatkoa.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: pihlajanmarja - 02.08.2012 22:23:55
Voi että mikä ficci! Tässä on niin ihana tunnelma jokaisessa luvussa, pidän siitä tietystä nostalgisesta tunteesta joka tulee kun jokaista valokuvaa kuvaillaan ensin ennen kuin siirrytään tapahtumiin valokuvien taakse. On mukava saada tietää mitä Harrylle ja kumppaneille tapahtui sodan jälkeen, ja tässä hyvin välittyy kaikki tunteet mitä saattaisi sellaisten kokemuksien jälkeen käydä läpi. Kaikki hahmot ovat niin IC ja kirjoitustyylisi hyvin Potter-kirjojen kanssa samankaltainen että melkein voisi kuvitella näiden juttujen oikeasti tapahtuneen canonissa.

Olen itse asiassa lukenut näitä jo aika pitkään, en ole vain jostain syystä saanut kommenttia aikaisemmin kirjoitettua, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, koska on tämä sentään niin hyvä ficci että haluan seurata tätä ihan ajoissa eikä niin että vilkaisen Laituria joskus ja huomaan että kappas, kolme uutta lukua tullut. :-D

En osaa nyt oikein sanoa muuta kuin että jatka hyvää työtä! Ai niin, yksi juttu mikä olisi hauska, olisi se jos välillä kuvattaisiin myös sitä että mitä Rose ajattelee katsellessaan kuvia. Kuitenkin, pidän tästä tosi paljon, kiitoksia hyvästä lukukokemuksesta!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: vaapukka - 04.08.2012 20:54:04
Tä on ihan loistava, ihan omaa luokkaansa ficinä. Oikee helmi, voit olla helvetin ylpee tuotoksestas. Aluks prologia ja ekaa osaa lukiessa, kun mietin et mitä tä tuokaan tullessaan ni aattelin että ootkohan haukannu vähän liian ison palan, jos tä tulis käsitteleen yksityiskohtaisesti sodanjälkeisiä tapahtumia ja sellasta, vois olla vaikee saada uskottavaa ja toimivaa... Olin niin väärässä, sä hoidat homman täydellisesti!

Tä on erittäinerittäinerittäin realistista, luontevaa, hauskaa ja kulkee eteenpäin ihan niin kun ois voinu kuvitella Rowinkin kirjottamana edetä! Muutenkin samanlaista tekstiä kun alkuperäinen, tällasta kilttiä ja kaikille sallittua, ilman näkyviä, dramaattisia parituksia ja yllätyksiä. Teksti on sopivan kevyttä, ajoittain sivuutaan sellasia dramaattisempia ja synkempiä aiheita, mut toivoa löytyy ja jotenkin voi olla varma että kaikki kääntyy parhain päin, kuitenkaan ilman suuria kliseitä ja ennalta-arvattavuuksia :) Must tuntuu että tämmöset ficit on parhaita, ja luen näitä ihan liian harvoin... No harva kyllä toimiikaan näin hyvin ja realistisesti! (varoitus sanan 'realistinen' liikakäytöstä.)

Ekaks on pakko mainita, että tä on tosi liikuttava. Prologista saakka jokasen luvun oon lukenu lähestulkoon pala kurkussa, sellanen haikee ja liikuttunut fiilis päällä. Ekan kuvan aikana jo kyyneleet kihos silmiin, ja kolmas kuvako se oli, Fredin hautajaiset... Oli sanoisinko haastavaa lukea kun kyyneleet sumensi mun silmät ja valu vaan hillittömästi ja ärsyttävästi pitkin naamaa ja leukaa sängylle, haukoin vaan henkeäni ja yritin pyyhkiä silmiäni kuluttaen ainakin viis nenäliinaa. Mun tekis mieli lainata siitä joku erityisen koskettava kohta, mut öö ei onnistu, koko pätkä oli niin liikuttavaa et tulis turhan pitkä lainaus! Tä on nyt pakko, syistä 1. McGarmiva 2. Must on hienoa, et jotenkin täs ficissä jatkuvasti mietitään sotasankarin yms. määritelmää, kuka sen ansaitsee ja kuka määrittelee, tietkös..
Lainaus
...lienee suurimmilta osin herra Weasleyn ja hänen kaksoisveljensä ansiota, että räyhänhenki Riesu on ottanut asian hoitamisen sydämelleen. Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta, kun se on koskaan ollut avuksi missään. Joten vastoin Arthurin aiempia sanoja, minä laskisin Fred Weasleyn arvostetuksi velhoksi.”

Tästä huomaa, että oot paneutunut tähän. Oot oikeesti miettiny mitä olennaista, merkittävää tapahtu sodan jälkeen, kaikkee sellasta mitä ei ite tullu aina ajatelleekskaan... Just toi Harryn fiilikset Teddyn suhteen, tottakai se oli aluks hämmentyny eikä osannu suhtautuu siihen niinkun muut, ja Hermionen ja Ronin suhde, Harryn fiiliksiä siitä ois voinu olla ehkä enemmänkin! Koska onhan se suuri muutos.
Lainaus
”Ja hän on sinun kummipoikasi”, Ron sanoi lujasti. ”Ajattele nyt vaikka Siriusta. Ajattele millainen hän oli sinulle, kuinka paljon hän toi sinun isästäsi takaisin, koska he olivat olleet ystäviä... Sinä voit olla Sirius tuolle pojalle tuolla, Harry, Remus halusi sitä.”
Pikku maininta vaan Siriuksesta, ja oon ihan kyynelissä. Tä oli nerokkainta Ronilta pitkään aikaan, aikuistuu sekin!

Ja Hermionen vanhemmat, ite en meinannu muistaa heitä ollenkaan kun kaikki pyörii Weasleyden ja velhomaailman ympärillä, mut tottakai yhden päähenkilön vanhempien kohtalo on tärkee, ja hienosti hoidit sen! Ilman suurempia draamoja, realistisesti.

Seuraavat kuvat/luvut olivat mukavan kevyitä, realistia ja hauskoja! Harryn synttärit oli mukava kevyt piristys, vaikka en ite niin kevyestä meiningistä kauheesti välittänytkään :D tykkään itkettää itteäni... Mut tä kuvaa hyvin sitä, miten niinkun elämä jatkuu, ja kolmikollakin on se normaali elämänsä, jota haluavat viettää. Tä on jotenkin niin absurdia, kun tä on näin realistista kerrontaa elämästä, ihan kun canonia, mut sellasta huoletonta. Sitä on niin tottunu Pottereita lukiessa että kokoajan on jotain pelättävää, ni on outoa et ei tarvii kokoajan pelätä että joku murhataan tai Voldemort keksii uusia suunnitelmia, ja tulee hyvin ilmi, miten tämä hämmentää hahmojakin! Ei tätä voi kun kehua, kun tuntuu siltä et oot miettiny kaiken loppuun, jokaista juonenkäännettä, niin canonissa kun tässä ficissäkin ja sulavasti jatkat canonista, niin ettei ees huomaa eroa canonin ja fictionin välillä!

Lainaus
.... Harryn ja Ginnyn onneksi Hermione ei suostunut kertomaan hänelle loitsua, jolla vankkuutetun oven olisi saanut auki. Ron nosti metelin ja syytteli Hermionea tietojenpimittäjäksi, mutta Harry ja Ginny olivat piilossa Ginnyn peiton alla ja nauroivat makeasti Ronin uhkauksille.

Miks ees luen korkea-ratingisia ficejä, kun joku osaa kuvata jonkinasteisen seksin harrastamisen näin siististi ja kiltisti? Ihan mahtavaa ettet liannu kuvaa hahmoista millään liian tarkoilla kuvailuilla, mut kuitenkin ilmaisit et tottakai nuoripari tekee muutakin kun pitää käsistä... (;

Seuraavassa kuvassa Kings Crossilta toit smoothisti taas esiin sivuhahmoja! Ksenofilius oli oma ärsyttävän hämmentävä itsensä, ja oli ihana kuulla Nevillen ja kumppaneitten kuulumisia. Tässä kaikkien persoonat tuli esille ihanan rennosti, Seamus oli aivan mahtava, samoin Ron! Olin taas vaihteeksi pala kurkussa, kun nostalgisoitiin menneitä vuosia... Harrysta mahtaa tuntua tosi oudolta, tai musta tuntuu ainaki, kun ei astukaan junaan.
Tässä on kokoajan sellasta mukavan realistista epävarmuutta ja sekavuutta ilmassa, että mihin ihmeeseen sitä nyt suuntais.

Seuraava kuva Kalmahanaukiolta oli taas vaihteeksi ihan pirun ihana ja koskettava. Se vaan yksinkertasesti toimi. Ainoo mitä olisin siitä muuttanu, oisin kaivannu sisustukseen enemmän punasta ja kultaa, onhan Harry kuitenkin rohkelikko hautaansa saakka, oisin kuvitellu sen kaipaavan jotain oleskeluhuonemaista fiilistä sinne...? (------:
Olin taas ihan nyyhkyttämässä, kun Seamuksen idean johdosta alettiin kirjottaa niitä nimiä seinälle. Ja kun muistit Reguluksen, tottakai sen nimi piti sinne laittaa, nerokasta. Siinä kanssa hahmo, jonka hienoutta oon miettiny ihan liian vähän...
Lainaus
”me hoidimme homman loppuun”
Niin koskettava ja ajatuksia herättävä, voin niin kuvitella Harrylta just tollasen tekstin. Ja Severus, sitäkään et unohtanut. Jotenkin tuntuu, että Weasleyt ja muut on vähän sivuuttaneet sen aseman todellisena sankarina, hyviksenä, mut Harry tietenkään ei.

Mä oon aina vähän miettiny, miten Georgen huispausura sodasta eteenpäin menee, ja ei yllättäny kyllä sun ratkasus. Ei se tietenkään tosta vaan voi jatkaa ilman pelaajapariaan. Hienosti hoidit tänkin, ja pääsee Angelinakin kuvioihin, tykkään, vaikka se hahmona mua hämmentääkin... (pakko sanoa että vähän hämmensi se kun se suuteli Fredin ruumista haudalla, mutta niin ne muutkin halasi sitä ja silleen. Ite en ois halunnu nähä koko ruumista!) Ja samoin WWWn kanssa, ja luontevasti sekä Ron että Lee on mukana. Viistokujan onnellisuuden kuvailu oli taas koskettavinta hetkeen, en ees ollu tajunnu että tottakai muillakin velhomaailmassa on ollu karut ajat, jotka nyt on ohi.
Harryn pohdinta ja päätös aurorikoulusta oli hienoa, musta oliskin tuntunut vähän oudolta jos se olis suoraan menny sinne yhtään ajattelematta. Ja Neville aurorikoulussa, ihana ajatus! Tä taitaa olla ainoa kohta missä tarina lähtee sivuraiteille canonista, eiks Nevillestä tullu yrttitiedon professori? No, se nähään :----D

Seuraavat luvut/kuvat etenevät kevyesti ja leppoisasti, huomasin taas että olin unohtanut Dursleyden olemassaolon kokonaan... Ootan Dudleyn tapaamista, jos siitä kirjotat joskus! Tässä on niin paljon mitä odottaa tulevilta luvuilta, kuten tuo Nevillen vanhempien tapaus, josta en ees tiiä mitä ajatella.

Ja mihin kohtaan tän jätitkään... Sun on pakko jatkaa pian, en kestä oottaa! Tä on kyllä suuri käänne, enkä tiiä tästäkään mitä aatella! Sinänsä, rakastaisin suuresti jos Harry sais nähä välähdyksiä vanhemmistaan 70-luvulta, mut tottakai se olis aika dramaattista, hyvin erilaista mitä tä fic on ennestään sisältänyt. Mut mulla on aika vahva fiilis että hoitaisit sen erittäin hienosti ja siististi ja kunnialla, ootan vaan innolla mitä oot keksiny!

Lopetan varmaan tän romaanikommentin tähän, ei kyllä yllätä että sain tästä näinkin pitkän aikaseks.. Mutta fic nyt on mitä on, pitää sitä ny kommentoidakin kunnolla. Aivan mahtavaa, ootan jatkoa, oon varma että sieltä tulee jotain tajunnanräjäyttävää! Kiitos ja kumarrus, oot nero.

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Letizia - 05.08.2012 00:00:30
Tämä fikki palautti pitkästä aikaa mieleeni, miten mukava on välillä lukea sellaista, joka noudattaa Rowlingin tekstin henkeä eikä pelkästään kirjainta. ^^ Tuppaan olemaan muka vanha ja kyyninen enkä ehkä välitä canon-parituksista ja tykkään venyttää canonia omiin tarkoituksiini, mutta tässä tekstissäsi on niin paljon sitä, mihin olen aikanaan ihastunut Pottereissa.

Käsittelet sodanjälkeisiä tapahtumia siten, että teksti on sopivassa suhteessa koskettavaa, mutta tuot siihen mukaan huumoria, jota canonissakin on. Hahmosi ovat kokonaisia ja todellisen tuntuisia, ja olet saanut tuotua Weasleyn sisaruksiin sellaista syvyyttä mitä kirjoissa jää puuttumaan, kun tarina kuitenkin pyörii Harryn ympärillä. Mukava, että olit myös käsitellyt Harryn epätietoisuutta siitä, mihin ryhtyä. Fantasiassa on aina vähän vaikea paikka, että mitä Valittu tekee sen jälkeen, kun maailma on pelastettu..

Tässä on myös hurjan paljon yksityiskohtia, joita ei olisi välttämättä tullut ajatelleeksi, mutta jotka käyvät täydellisesti järkeen. Nauroin ääneen esim. sille, kun Hagrid selitti miksi Slughorn ei harkinnutkaan eläkkeelle jäämistä. :D Niinhän se tietenkin oli.

Kiitos tästä, jään seurailemaan mitä jatko tuo tullessaan.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: tipe - 07.08.2012 15:45:01

Minä. Olen. Sanaton.

Mykistyin täysin tuosta, kun Remus ja Sirius oli jättäny Harrylle rakkaimmat muistonsa Jamesista ja Lilystä. Mutta please kerro mulle, että Harry myös katsoo ne muistot, jooko?

Vaikka kuinka moni on sen varmaan jo maininnut, minut mukaan luettuna, että kirjoitat uskomattoman kauniisti, mutta nyt oli taas pakko se sanoa. Hirveän kauniisti.

Rakastan älyttömästi tätä ficciä, ja siksi harmittelenkin, etten ole kesän aikana päässyt lukemaan näitä uusia lukuja.

Lainaus
”Äh, Bill, ne pukevat sinua”, George huitaisi kädellään. ”Et näytä enää puoliksikaan niin neitimäiseltä kuin ennen.”

”Sietäisit saada korville, pikkuveli, jos sinulla sattuisi olemaan molemmat”, Bill murisi ja ilman varoitusta kaatoi veljensä lumihankeen. Toiset katselivat huvittuneena heidän painiotteluaan, joka päättyi siihen että kummankin suu oli täynnä lunta ja hiukset valuivat vettä.
Tykkään hirveesti just tällasesta sisarusten välisestä naljailusta, joten tämä kohta oli yksi lemppareistani siinä ilotulitusluvussa.

Lainaus
“No, neljä veljeä jäljellä”, Ron sanoi heidän palatessaan sisälle taloon. Fleur ja Bill istuivat kotoisasti olohuoneen sohvalla ja George laskelmoi jotakin sulkakynän ja paperin ja Lee Jordanin kanssa.

“Kolme”, Harry korjasi miettien, että muutama numerologian kurssi ei olisi tehnyt Ronille pahaa.

“Ei, neljä”, Ron hymyili ja taputti Harrya selkään, ja tämä hymyili tajutessaan Ronin laskeneen hänetkin mukaan.

Ihanaa, että Ron laskee Harrynkin veljekseen. Jotenkin niin liikuttavaa... :'(

No, kiitos näistä, ja tulevista luvuista,
hiphei!!!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Elfmaiden - 15.08.2012 11:21:45
Ehdin lukea vasta aivan ensimmäisen osan, sodan muistojuhlan, mutta haluan kyllä palata tämän pariin. Kaunista kuvailua, hienoja yksityiskohtia, hahmot vaikuttavat uskottavilta.
Ehkä itkusta huojennukseen tunnuttiin siirtyvän hieman liian äkkiä, mutta toisaalta, ehkäpä parin viikon aikana kukin on ehtinyt surra jo paljonkin....

***

Luin kaiken ja voi että, miten ihana tarina! Tyyli on uskomattoman hyvin canonin mukainen! Luin tämän päivällä ja huomasin sen jälkeen muistelevani tapahtumia.
Tarinan kehys, valokuva-albumi, on toimiva idea, vaikka hetkittäin mietin, ovatko kursivoidut kohdat Hermionen (vai lastensa?) havaintoja ja lukemista, ja ovatko sivujen sisällöt vain kertojan salaisuuksia? Kaikkihan ei mitenkään voi olla Hermionen muistelemaa..
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uusinta uutta 24.7!]
Kirjoitti: Aiqsu - 03.10.2012 20:04:34
A/N: Te pallerot. Oon kirjoittanut viis tuntia henkeni edestä enkä enää pysty vastailemaan kommenteihin yksitellen, mutta olette I H A N I A ettekä tiedä miltä tuntuu saada tietää että te pidätte mun kirjoitustyylistä ja oikeasti jaksatte seurailla tätä. Olette enkeleitä! Ja siispä siitä hyvästä saatte extrapitkän osan tällä kertaa. Pahoittelen mahd. virheitä ja mahd. tönkköyttä ja montaa muutakin mahd. asiaa mutta sainpa vihdoin tämän tehtyä! Siirryin juuri lukioon penkkiä kuluttamaan ja siispä kirjoittelulle ei ole jäänyt aikaa, mutta kyllä tämä tästä. Rakastan teitä  :-*

* * * * * *

Albumissa oli jo aikaisemmin esiintynyt siellä täällä koulusta lähetettyjä valokuvia, jotka olivat lähinnä esittäneet hiki hatussa uurastavaa Hermionea tai Ginnyä ja Lunaa sisustamassa tarvehuonetta aikansa kuluksi uuteen uskoon. Tässä kyseisessä kuvassa, joka osui silmään sivun seitsemänkymmentäkuusi alareunassa, Rohkelikon oleskeluhuoneeseen oli kuitenkin ilmestynyt myös kaksi nuorta velhoa, jotka eivät enää sinne kuuluneet. Harry ja Ron istuivat Hermionen ja Ginnyn kanssa sohvalla poseeraamassa, tytöt Tylypahkan koulupukuihin sonnustautuneina. Kyse saattoi olla vain vanhan valokuvan rakeisuudesta, mutta kaikkien hymyt näyttivät hiukan väkinäisiltä, aivan kuin jokin olisi vaivannut tulen rätinän säestämää iloista jälleennäkemistä.
Kuvastekstissä luki: ”Harry ja Ron vierailulla Tylypahkassa, ystävänpäivänä 14.2.1999.”


Tylypahkan tornien tummat reunat ja kaarteet piirtyivät hopeaista lopputalven taivasta vasten niin vastaheränneen näköisinä kuin tornit ylipäätään saattoivat. Kello oli yhdeksän aamulla, mutta kirpeän sään ja valkeana höyryävän ilman olisi voinut uskoa sopivan aikaisempaankin ajankohtaan. Harry ja Ron seisoivat vieretysten vanhan koulunsa porteilla, kummallakin taikasauva refleksinomaisesti kourassa puuskaan laitettujen käsivarsien lomassa.

”Tiedätkö, tämän takia minä ajattelen, ettei Charlie tule enää koskaan takaisin kotiin”, Ron sanoi ja vilkaisi oudoksuen, melkein peläten harmaata muuria, kuin olisi voinut nähdä sen takana paljastuvat tilukset. ”On karmivaa palata paikkaan jossa on näin paljon ikäviä muistoja.”

Harry nyökkäsi. Hän muisti liiankin hyvin edellisen kerran, jolloin hän oli seissyt niiden porttien takana – nenä murtuneena ja kiukun ja kiipeliin joutumisen pelon sekainen tunne vatsassaan hän oli odottanut pimeillä tiluksilla poukkoilevaa soihtua, tulijaa joka oli osoittautunut Kalkarokseksi. Harrya puistatti, kun hän muisti tämän häijyn hymyn, ja hetkeen hän ei edes muistanut olla vihaamatta Kalkarosta, hetken hän oli jälleen tylypahkalainen tulossa myöhässä takaisin kouluun. Asia vain oli niin, ettei hän enää ollut.

”Pirhana, Harry”, Hagridin ääni kuului yhdessä voimakkaan portinkirskahduksen kanssa. Harry ja Ron säpsähtivät kumpainenkin ja kääntyivät katsomaan riistanvartijaa, joka oli sonnustautunut vanhaan myyrännahkatakkiinsa ja jonka parran välistä tuprusi talvista hengitysilmaa. ”Oisit voinu ilmottaa aikasemmin että tuutte jo aamusta, mulla on tunti ja täyty jättää muksut yksin syöttään lihtareita, eikä ne vielä oikein osaa…”

”Hermione ei ole siellä, eihän?” Ron kysyi silminnähden huolissaan. ”Tai Ginny?”

”Äh, Ron, sinä tiiät yhtä hyvin kun minäkin ettei Hermione enää lue taikaolentojen hoitoo”, Hagrid murahti ja onnistui viimein naksauttamaan massiivisen rautalukon auki pienen vasaran kokoisella avaimella. ”Ja muutenki, se on viidesluokkalaisten ryhmä joka mulla siellä on, joten älkää vaivatko päitänne.”

Hagrid johti tietä polkua pitkin lähemmäs ja lähemmäs linnaa, rupatellen kepeästi Tylypahkan kuulumisista ja hykerrellen tarinoille, joita Ron kertoi Seamusista, Nevillestä ja näiden ongelmista Viistokujan talossa, jonka naapurissa asui mitä pahimmanluonteinen noita-akka. Harry toivoi, että olisi voinut nauraa yhdessä toisten kanssa, hän toivoi että olisi ollut vain tavallisella ystävänpäivävierailulla tyttöystävänsä luo, mutta jokainen askel tuntui tuovan mukanaan uuden muljahduksen vatsanpohjassa. Kielletyn metsän reuna… Mustajärven ranta ja Dumbledoren ryöstetty hauta, jonne hän oli palauttanut seljasauvan… Salaman iskemä torni. Katastrofit… Harry muisti professori Punurmion sanat vieläkin kuin eilisen, vaikka niissä ei sanottaessa ollut ollut rahtustakaan järkeä. Ja mieltään mylläävistä muistoista Harry muisti sen mikä häntä eniten painoi, lasipullon kaapunsa taskussa, Remuksen ja Siriuksen lahjan josta Harry ei ollut vielä kertonut kellekään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran kuullut itseään ja Voldemortia koskevan ennustuksen ja hän oli aikeissa kertoa siitä Ronille ja Hermionelle, vaikka ei itsekään tiennyt mitä tehdä. Onneksi, kuten vuosien kokemus oli todistanut, hänen ystävänsä osasivat melkein aina auttaa, jos eivät muuten niin vain kuuntelemalla.

Hagrid palasi oppitunnilleen ja Harry ja Ron marssivat suorinta tietä Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, miettimättä muuta kuin sitä, että oli onnekasta, että oppilaat olivat tunneilla eivätkä supattamassa heidät nähdessään. Suurin osa sortuneista seinistä näytettiin saaneen pystyyn jälleen, mutta siellä täällä oli pahan näköisiä palojälkiä ja neljännen kerroksen käytävän katosta mulkoili karmaiseva pääkallo, joka oli epäilemättä ikitarttumistaialla kiinni. Lihavan leidin muotokuvalla he muistivat, että oleskeluhuoneeseen pääsy vaati tunnussanan, mutta leidi niiasi heille ja mitään kysymättä heilahti sivuun.

”Ennen hän jätti meidät surutta Voron armoille keskellä yötä, mutta kummasti muuttuu ääni kellossa, kun ollaan päästetty pari pimeyden velhoa päiviltä”, Ron sanoi matalalla äänellä. Harry ei vastannut, sillä silloin takan edustan punaisen sohvan kaiteen takaa nousi esiin pörröinen kiharapää.

”Oletko sinä vihdoin oppinut lintsaamaan ilman mitään tähdellistä syytä?” Ron tiedusteli Hermionelta, joka tuli heidän luokseen hiukan unisen näköisenä. ”Ennen tarvittiin vähintään kolme ankeuttajaa ja pari ihmissutta päälle ennen kuin sinä liikahdit pulpetista yhtään mihinkään.”

”Minä odotin teitä kahta”, Hermione sanoi ja haukotteli leveästi. ”Ja jos sinun täytyy tietää, professori Lipetit on sitä mieltä että minun on turha käydä Loitsujen tunneilla, koska hän ei keksi enää uutta opetettavaa minulle.”

”Et sinä tiennyt että me ollaan tulossa!” Ron närkästyi. ”Vaikka oletkin osannut Loitsujen S.U.P.E.R-asiat kaksitoistavuotiaasta asti, ennustaa sinä et osaa, kysy vaikka Punurmiolta.”

”Hahhah”, Hermione tokaisi happamasti. ”Sinun suunnitelmiesi ennakoimiseen ei tarvita näkijänlahjoja muutenkaan, ja sen lisäksi te kaksi olette ystävänpäivänä lomalla ja teidän molempien tyttöystävät ovat täällä.”

”No, jos minä olen sinusta liian itsestään selvä, sitten voinkin tehdä poikkeuksen tapoihin ja jättää antamatta sinun ystävänpäivälahjasi”, Ron mutisi. Hermione avasi suunsa antaakseen yhtä piikittelevän vastauksen, mutta Harry käveli takan luo, istui sohvalle ja jäi tuijottamaan tuleen. Hänen ystävänsä turhauttivat häntä suunnattomasti juuri nyt – täytyikö Ronin ja Hermionen olla aina kiinni toistensa hiuksissa, jopa silloin, kun riitaan ei ollut pienintäkään aihetta?

”Öm, Harry?” Hermione kysyi varovasti. Toiset olivat ilmeisesti huomanneet hänen poismarssinsa ja tulkinneet sen suuttuneeksi, sillä nyt Ron ja Hermione tulivat istumaan hänen kummallekin puolelleen. ”Onko kaikki hyvin?”

”Ginny tulee kyllä tunnilta pian, kaveri”, Ron sanoi piristääkseen ja taputti Harrya selkään.

”Minun täytyy kertoa teille jotain”, Harry sanoi vähän liian nopeasti, purskauttaen sanat suustaan niin että Hermionen ja Ronin ilmeet muuttuivat heti huolestuneiksi. ”Eikä siinä ole kyse Ginnystä.”

Juuri silloin lihavan leidin muotokuvan suunnasta alkoi kuulua hälinää, joten Harry mutisi ”ei täällä” ystävilleen ja lähti edellä pois oleskeluhuoneesta, luovien heille tietä ihmisvastavirrassa. Ystäviään vilkaisemattaankin hän tiesi, että Ron ja Hermione vaihtoivat katseita hänen takanaan. Rehtorin kanslian ovella Harry tajusi jälleen kerran jättäneensä tunnussana-asian täysin huomioimatta, mutta kivihirviö heilahti auki ennen kuin hän ehti edes kysyä Hermionelta, oliko tämä mahdollisesti tehnyt vierailuja McGarmiwan luo viime aikoina.

”Potter!” professori McGarmiwa hämmästyi astuessaan ulos itsekseen kiertyviltä kiviaskelmilta. ”Weasley! En odottanut näkeväni teitä täällä tänään.”

”Hauska nähdä, professori”, Harry sanoi nopeasti. ”Olisiko meidän mitenkään mahdollista lainata kansliaa hetkeksi?”

”Mutta miksi…” McGarmiwa aloitti, mutta muutti sitten mielensä. ”Totta kai, Potter. Älä päästä veristä paronia sisään lähtiessäsi, sillä on ollut viime aikoina kumma mieltymys oleskella kansliassa, ja minä en tahdo löytää ulisevaa aavetta huoneestani keskellä yötä.”

Ylhäällä rehtorin kansliassa kaikki oli ennallaan – kaikki oli samalla tavoin mahtipontista kuin ennenkin, lattia kiilsi kuin viimeistä päivää (Harry tuli ajatelleeksi kotitonttuja ja hänen sisintään vihlaisi, kun Dobbyn valtavat silmät pulpahtivat hänen mieleensä) ja pöydällä lojui mitä hienoimpia sulkakyniä ja arvokkaan näköisiä pergamenttirullia. Hän käveli pöydän vierustalle ja juoksutti sormiaan rehtorin tuolia vastapäätä nököttävän tuolin selkänojalla, sen tuolin, jossa hän oli istunut rehtori Dumbledoren kertoessa epäilyjään lordi Voldemortista ja tämän sielun palasista. Hän mietti ensimmäistä kertaa, jolloin hänet oli tuotu rehtorin kansliaan – vuosia sitten, kun basiliski oli hyökkäillyt koulun oppilaiden kimppuun ja hän oli saanut syyt niskoilleen – ja se tuntui niin kaukaiselta, pelko siitä, että rehtori olisi vihainen hänelle ja lähettäisi viestin Dursleyille. Hän oli löytänyt rehtorin kansliasta niin paljon pelottavampiakin asioita.

”Harry, mikä on vialla?” Hermione kysyi. Harry säpsähti ja huomasi katseensa liimautuneen ajatusseulaan, jonka helmeilevästä pinnasta näkyi vain pieni kaistale avoimen kaapin ovenraosta. Hän huokaisi ja kääntyi ystäviinsä päin.

”Andromeda”, hän aloitti, ”antoi minulle jotain. Sirius ja Remus jättivät sen minulle. Se liittyy vanhempiini.”

Ron ja Hermione kuuntelivat vaiti, kun Harry kertoi Andromedan jättämästä lahjasta kaiken mitä muisti tämän sanoneen. Sirius ja Remus olivat tahtoneet hänen tuntevan vanhempansa. He olivat suunnitelleet tätä kauan ennen kuolemaansa. Kumpikaan hänen ystävistään ei keskeyttänyt, eikä sen paremmin kukaan seinän muotokuvista – Harry arveli, että jotkut niistä nukkuivat, ja toiset teeskentelivät nukkuvaa. Dumbledoren muotokuvaa hän ei rohjennut katsoa.

Kun Harry lopetti, Hermione ja Ron näyttivät miettiväisiltä. Harry odotti heidän mielipidettään sydän pamppaillen, ilman aavistustakaan siitä, mitä halusi näiden vastaavan. Paloiko hän halusta nähdä Siriuksen ja Remuksen muistot? Ei. Halusiko hän jättää ne katsomatta? Ei. Tuntuiko vanhempien kohtaaminen nyt huomattavasti vaikeammalta kuin kielletyssä metsässä sinä yönä, kun hän oli luullut kuolevansa? Varmasti. Silloin he olivat luvanneet pysyä hänen rinnallaan loppuun saakka, ja Harry oli todella saattanut tuntea heidät vierellään, sillä hän oli luullut jäävänsä heidän luokseen… Mutta tällä kertaa he olivat tulossa hänen maailmaansa, eivätkä suinkaan jäädäkseen.

”Mitä mieltä sinä olet?” Hermione kysyi. ”Aiotko sinä katsoa ne?”

”Minä vähän toivoin, että te auttaisitte minua päättämään”, Harry huokaisi. ”En tiedä. Minusta tuntuu samalta kuin silloin kun Villisilmä näytti minulle sen vanhan valokuvan, jossa oli äiti ja isä ja Nevillen vanhemmat. He kaikki näyttivät niin iloisilta, ja minä saatoin ajatella vain sitä, miten huonosti se kaikki oli päättynyt.”

Hermione nyökkäsi. Ron katsoi Harrya kulmat kurtussa. ”Muistatko, mitä Dumbledore sanoi siitä peilistä, joka näytti meille, mitä me eniten haluttiin maailmassa?”

”Ei ole hyvä rypeä haaveissa ja unohtaa elää”, Harry nyökkäsi. ”Sinustako siis minun pitäisi unohtaa koko juttu?”

”Ei, kun minä ajattelin, että ehkä sinun pitäisi katsoa mitä Siriuksella ja Remuksella on näytettävää”, Ron sanoi. ”Ja sitten se on tehty. Luulen, että jos yrität antaa olla, et koskaan saa sitä pois mielestäsi.”

*

Harry pyöritteli pientä lasipulloa sormiensa välissä. Jos se olisi ollut enemmän siepin muotoinen, hän olisi varmaankin koettanut heitellä sitä, mutta tämän lasipullon sisältö oli liian arvokasta. Kuinka paljon muistoja olisi? Loppuisivatko ne ennen kuin ehtisivät alkaakaan?

”Kerro minulle, professori”, Harry sanoi katsomatta vanhan rehtorinsa muotokuvaan päin, tuijottaen ajatusseulan pintaa, ”teenkö minä oikein?”

”Poikaseni, minä en ole oikea mies määrittelemään, mikä on oikein ja väärin”, Dumbledore sanoi lempeästi, ”senhän sinä jo tiedät. Mutta jokainen tarvitsee muutaman hyvän muiston perheestään, varsinkin, jos se ei ole enää koossa. Lily ja James tahtoisivat sinun tietävät, miten paljon he rakastivat sinua.”

”He ovat kertoneet minulle”, Harry sanoi. ”Minä teen tämän heidän vuokseen. Luulen, että on paljon asioita, joita he odottivat minulta ja tahtoivat minun tietävän ja ehkä kertovat eteenpäin… Olen sen heille velkaa.”

Harry painoi kasvonsa nestemäiseen kaasuun, joka ei tuntunut miltään, ja syöksyi päistikkaa läpi ajatusseulan pohjan ja pidemmälle, kunnes löysi itsensä rohkelikkotuvan makuusalista, jossa hän itsekin oli nukkunut ensimmäisenä kouluvuonnaan.

Makuusalin ikkuna oli raollaan, ja punaiset verhot lepattivat tuulessa. Huone oli hämärä, ketään toista ei ollut paikalla – vain yksinäinen tummatukkainen poika seisoi peilin edessä ja tuijotti kuvajaistaan. Hän piteli käsissään kaapua, joka oli pahasti repeytynyt rinnan kohdalta, ja myös toinen hiha puuttui. Säpsähdyttävintä peilissä kuitenkin olivat pojan kasvot, kasvot jotka olivat aivan liian kalpeat ja väsyneet kuuluakseen nuorelle pojalle. Sen lisäksi niitä koristi viisi naarmua, kuin karhun kynsien viiltämää palkeenkieltä hänen kalpoisessa ihossaan.

Makuusalin ovi aukeni vauhdilla, ja 12-vuotiaan Remuksen kasvoille rävähti kauhu. Hän tiputti kaavun lattialle myttyyn ja veti vaistomaisesti käden haavoittuneelle poskelleen. Huoneeseen marssi kolme poikaa: etunenässä James Potter, kulmat kurtussa ja hiukset pörrössä kuten tavallisesti, Sirius Musta, jonka tummien ripsien kehystämät silmät näyttivät siltä, että yleensä ne tuikkivat hauskannäköisesti, mutta nyt hänen ilmeensä oli vakava, sekä Peter Piskuilan, pullea, lyhyt poika, joka näytti hämmentyneeltä. James avasi suunsa ensimmäisenä.

”Me odotettiin sinua”, James tokaisi. ”Olet näköjään tullut takaisin. Meidän pitää puhua.”

”Ai”, Remus sanoi, selvästi tavoitellen kepeää sävyä. Hän kumartui matka-arkkunsa ylle niin, että vahingoittunut puoli kasvoista jäi peittoon, eikä katsonut ystäviinsä kysyessään: ”Mistä puhutaan? Oliko hyvä viikonloppu?”

”Mitä sinun kasvoillesi tapahtui?” James kysyi suoraan, ja tuijotti Remusta silmiin, kun tämä kääntyi katsomaan häntä selvää säikähdystä ilmeessään. ”Me nähtiin ne naarmut kyllä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta viimeaikoina, kun sinulla on pahan näköisiä haavoja joka puolella.”

”No, tiedäthän sinä”, Remus kohautti harteitaan, mutta hänen äänensä värisi vähän, ”tekevälle sattuu. Itselläsikin on aina ruhjeita joka puolella, kun sinä ja Sirius käytte murtautumassa huispauskentän varastoon ja törmäilette niillä luudilla ympäriinsä.”

James pudisti päätään. ”Minua inhottaa, kun sinä valehtelet meille, Remus.”

”Se on aika loukkaavaa”, Sirius lisäsi nyökäten. Remuksen silmät olivat apposen auki ja täynnä pelkoa, mutta kun hänen ystävänsä eivät kääntäneet syyttäviä katseitaan hänestä, hän laski omansa maahan.

James vilkaisi ovelle. Sirius nyökkäsi vahvistaakseen, että se oli huolella suljettu, ja sitten James sanoi hillityllä äänellä: ”Sinä olet ihmissusi, etkö olekin?”

Remuksen huulet tärisivät. Hän vajosi istumaan vuoteelleen, katse painettuna syliinsä. Hetken kuluttua hän puhui hyvin hiljaa. ”Miten te saitte selville?”

”Me osataan laskea yhteen yksi plus yksi”, Sirius vastasi.

”Ja lukea kuukarttaa”, piipitti Peter, liittyen keskusteluun.

Kun Remus kohotti katseensa, hän katsoi suoraan Jamesiin ja anoi. ”Olkaa kilttejä ja älkää kertoko kenellekään. Vain Dumbledore ja jotkut opettajat tietävät – jos muut tietäisivät, en saisi olla täällä. Minä vannon, etten koskaan mainitse kenellekään että te olitte ystäviäni, voin etsiä uuden nukkumapaikan jos ette halua minua tänne -”

”Hetkinen”, James sanoi ja nosti kätensä pysäyttääkseen Remusin puhetulvan. ”Sanottiinko me, että me ollaan vihaisia koska sinä olet ihmissusi? Älä luule. Mutta me ollaan pirhanan kiukkuisia, koska sinä valehtelit meille.”

Remus tuijotti Jamesia hetken mykistyneenä. Sitten hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä ja hän käänsi katseensa pois.

”Ei noin kiukkuisia kuitenkaan”, Sirius kiirehti sanomaan ystävällisesti. Peter näytti vaivautuneelta ja tihrusti viereistä seinää, mutta James ei näyttänyt hämmentyvän, vaan meni Remuksen viereen istumaan ja taputti tätä selkään.

”Sinä olet hyvä tyyppi, Remus”, James sanoi. ”Sen takia sinä olet meidän kaverimme. Se riittää. Muuten saat olla ihan mitä tahansa – voit vaikka kannattaa Rapakon Palloseuraa minun puolestani, voit olla mitä tahansa – okei, mitä tahansa paitsi kuolonsyöjä – mutta sinä olet yksi meistä. Yksi Kelmeistä, sopiiko?”

Remus pyyhkäisi poskiaan hihasuullaan ja tarttui Jamesin tarjottuun käteen. Sirius taputti käsiään ja riensi istumaan Remusin toiselle puolelle.

”Nyt, kerro minulle”, hän sanoi innoissaan. ”Miltä tuntuu muuttua ihmissudeksi? Olitko sinä linnassa, kun muutuit? Ole kiltti ja kerro minulle, että kävit vähän säikyttelemässä sen uuden kammottavan vahtimestarin kammottavaa kattia.”

Remuksen kasvot levisivät hymyyn ja hän nauroi naurua, joka kuulosti siltä, että se oli hänen aidoin naurunsa moneen vuoteen. ”Kamalalta, ja en ollut, olin Rääkyvässä röttelössä. Ette kai te tosissanne uskoneet tarinaa niistä aaveista siellä?”

James ja Sirius huudahtivat joko kateudesta tai pettymyksestä, ja Sirius heilautti tummat otsahiuksensa toiselle puolelle. ”Minä pidin siitä tarinasta! Meidän piti mennä sinne tutkimusmatkalle, kaiken tämän aikaa siellä ulvoitkin vanha, tylsä sinä!”


Poikien nauru haihtui ja vaimeni, ja valkoisessa sumussa tapahtumapaikka vaihtui. Harrya pari vuotta nuoremmalta näyttävä Sirius seisoi komean mutta silti kodikkaan näköisen suuren talon etuovella ja odotti.

Taivas oli synkeän harmaa ja vettä ropisi tiuhaan tahtiin Siriuksen matka-arkulle, jonka hän oli jotenkin onnistunut kiskomaan neljännelle portaalle.  Ovi avautui, ja ulos kurkisti noita, jolla oli hymykuopat, tummat kiharat hiukset ja Jamesin pähkinänruskeat silmät. Hän katsoi Siriusta kuin tämä olisi ollut odottamaton, mutta erittäin miellyttävä yllätys. ”Sirius! James ei kertonut, että olet tulossa kylään!”

”Hän ei itse asiassa tiedä”, Sirius sanoi vähän vaivaantuneena.

Rouva Potterin ilmeeseen sekoittui rahtu huolta, hänen kulmansa kurtistuivat hiukan, mutta hän nyökkäsi ja sanoi lämpimästi: ”Tervetuloa joka tapauksessa”, ja sitten hän huusi olkansa yli, ”James! Sinulle on vieras!”

Sirius kiskoi laukkunsa ylös viimeisetkin portaat ja astui sitten kynnyksen yli. Nopeiden askelten ääni lähestyi, kunnes eteiseen laskeutuvien tummapuisten portaiden yläpäähän ilmestyi kuusitoistakesäinen nuori velho, jolla oli silmälasit päässään ja yllään ryppyinen jästi-T-paita ja pyjamahousut.

”Anturajalka!” hän karjaisi riemuissaan ja loikki portaat alas kaksi kerrallaan. ”Mitä sinä täällä teet?”

Siriuksen ilme oli hiukan syyllisyydentuntoinen kun hänen ystävänsä rutisti häntä, mutta hän sanoi kepeästi: ”Ajattelin vain, ettet saa minun käsittämättömän komeiden kasvojeni katselusta tarpeeksesi koulussa.”

James nauroi rempseästi ja taputti Siriusta selkään. ”No, tule sisään sitten, kaunotar! Et usko, millaista postia sain tänään Dumbledorelta.”

”Sen perinteisen kirjalistan lisäksi, siis”, herra Potter totesi sohvalta suuressa olohuoneessa, johon James johdatti Siriusta. ”Oli sekin tietysti lievä yllätys, olisin ajatellut että James olisi jo sanonut Dumbledorelle, ettei turhaan tuhlaa pergamenttejaan, kun hän kuitenkin tuskin avaa kirjaa koko vuonna. Kuulemani mukaan te pojat juoksentelette mieluummin ympäri kylää liehittelemässä noitia.”

”Tai niin me ainakin luulimme”, jatkoi rouva Potter, joka käveli sohvalle miehensä taa ja painoi kämmenensä tämän harteille, ”ennen tätä aamua. Näyttää siltä, että emme tunne poikaamme läheskään niin hyvin kuin uskoimme, sillä meidän tuntemastamme Jamesista ei kukaan tervejärkinen tee johtajapoikaa!”

”Vaikka onhan Dumbledorea useampaankin otteeseen kuvailtu hivenen hulluksi”, jatkoi herra Potter, joka hirnui naurusta vaimonsa tavoin ja heitteli kiusoittelevia katseita Jamesiin. ”Eikä ihme, mies sentään kieltäytyi taikaministerin virasta.”

James pyöritteli silmiään. Sirius katsoi parasta ystäväänsä ällistyneenä. ”Johtajapoika? Oikeasti? Hän varmaan vitsailee.”

James kohautti harteitaan, kun he astuivat keittiöön, ja hyppäsi istumaan kiiltävälle kiviselle työtasolle. ”Hagrid varmaan kertoi hänelle, kun kävin paimentamassa ne tokaluokkalaiset pois kielletystä metsästä silloin huhtikuussa. Tai siis, en minä muuten olisi sitä tehnyt, mutta me oltiin juuri menossa sinne Remuksen kanssa ja ajattelin, että voisi olla haitallista päästää ihmissusi irti kun ne olivat siellä.”

”Älä vähättele itseäsi, Sarvihaara”, Sirius sanoi virnuillen omahyväisesti. ”Myönnä pois, yrityksesi miellyttää Lily Evansia alkavat pikku hiljaa tehdä sinusta paremman miehen. Tai hirven. Miten vain haluat.”

”Pää kiinni”, James tokaisi, mutta hänen suupielensä kääntyi väkisinkin ylöspäin. He istuivat hetken hiljaa, ja Sirius silmäili keittiön toisessa päässä porisevaa noidankattilaa nälkäisesti. James katsoi häntä tutkiskellen. ”Millä sinä tulit Lontoosta?”

”Lensin”, Sirius sanoi epäröiden. ”Tai siis kun minulla ei oikeastaan ollut varaa tulla poimittaislinjalla.”

”Okei”, James sanoi kummissaan. ”Jos minä jotain ’jalosta ja ikivanhasta Mustan suvusta’ tiedän, niin sen että rahasta teillä ei ole puutetta. Mitä tapahtui?”

Sirius pudisti päätään lannistuneena. ”Minä en kestänyt sitä enää, James. En jaksanut enää sekuntiakaan. Äiti yritti kieltää minua jatkamasta pimeyden voimien S.U.P.E.R-kurssiani ja paiskoi hopeaisia koriste-esineitä ympäri taloa kun kutsuin Regulusta idiootiksi koska hän oli komennuttanut jonkun jästin ja laittanut sen hyppimään ympäri Oxford Streetiä…”

James puhahti myötätuntoisen turhautuneena. ”Joo, minä lakkasin tykkäämästä sinun äidistäni siinä vaiheessa kun hän tenttasi minulta melkein koko sukupuuni läpi saadakseen tietää, onko meidän suvussa jästejä. Oletko kunnossa?”

”Riippuu siitä, voinko jäädä tänne”, Sirius huokaisi. ”Muussa tapauksessa joudun varmaan lähtemään Remukselle tai Peterille ruinaamaan yösijaa. Sen tiedän, että äitini taloon en ole menossa takaisin, en ellei se ole minun viimeinen vaihtoehtoni. Mieluummin menisin Azkabaniin.”

”Nah, ehket sentään sinne”, James sanoi, ”mutta tottakai sinä saat jäädä! Äiti ja isä ovat aina tykänneet sinusta, he eivät voi olla suostumatta. Ja jos he yrittävät, voit tehdä saman tempun jonka olet tehnyt jo koko Tylypahkan noitakannalle ja mennä esittelemään hymykuoppiasi.”

Sirius virnisti Jamesille ja James hyppäsi alas pöydältä ja suuntasi ovelle. Sirius kuitenkin pysäytti hänet. ”James.” James kääntyi katsomaan Siriusta, ja tämä katsoi häntä pienen hetken ennen kuin sanoi: ”Tiedätkö, sinä et ole yhtään hassumpi paras ystävä. Noin rumaksi hirveksi, siis.”

”Älä yllytä minua taikomaan sinulle koirankoppia takapihalle”, James virnuili ja poistui keittiöstä ovi heilahtaen.


Kotoisa keittiö häipyi näkyvistä ja noidankattilasta leijunut keveä höyry korvaantui valkealla sumulla. Kirkas auringonpaiste sokaisi Harryn, joka joutui räpyttelemään silmiään moneen kertaan ennen kuin näki palanneensa Tylypahkaan – nyt hän seisoi Mustajärven rannassa kolmen pojan keskellä.

Remus, Sirius ja Matohäntä istuivat ulkokaapujensa päällä nurmella, Sirius oli sulkenut silmänsä ja hymyili raukeasti kohti porottavaa kevätaurinkoa. Matohäntä vilkuili tyttöjä, jotka vilkuilivat yhtä lailla heidän suuntaansa, selvästi siinä toivossa että Sirius kiinnittäisi huomionsa johonkin heistä. Vain Remuksella oli koulukirja sylissään, mutta hänkin näytti ennemmin raapustelevan jotakin marginaaliin sen sijaan, että olisi lukenut.

”Katsokaas tuota”, Sirius nyökäytti päätään lähellä kulkevan polun suuntaan hetken kuluttua. Iloinen opiskelijajoukko toisensa jälkeen tanssahteli heidän ohitseen, mutta Remus ja Matohäntä kiinnittivät Siriuksen tavoin huomionsa pariskuntaan, joka lähestyi linnan suunnasta käsi kädessä.

”Kas kas”, Remus sanoi hymyillen, muttei vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä. Matohäntä tuijotti Jamesia, joka suki hiuksiaan hiukan hermostuneen oloisena, ja Lilyä, jonka kanssa tämä alkoi kävellä polulta heidän leiripaikkaansa kohti.

”Varsinainen hurmuri”, Sirius sanoi Jamesin viittoessa heidän suuntaansa ja selittäessä jotakin Lilylle. Sirius pomppasi pystyyn ja riensi pari askelta Jamesta ja Lilyä kohti, väläytti Lilylle vastustamattomimman hymynsä, kaappasi tämä vapaasta kädestä kiinni, suukotti sitä ja sanoi: ”Neiti Evans.” Sitten hän kääntyi Jamesin puoleen ja kysyi toista kulmakarvaansa kohottaen: ”Aika tuoda tyttöystävä näytille, hmm?”

”Sirius…” James voihkaisi katsoen ystäväänsä kuin anoen tätä olemaan ihmisiksi. Lily ei kuitenkaan näyttänyt hämääntyvän vaan virnisti Siriukselle.

”Sinä olet… Anturajalka”, Lily arvasi ja vilkaisi Jamesia. ”Se koira, jos niin saa sanoa.”

”Oikeaan osui. James – parit treffit, ja tyttö tietää jo kaiken meistä”, Sirius sanoi vähän epäuskoiseen sävyyn ja pyöritteli silmiään ystävälleen. Sitten hänen silmänsä laajenivat ja hän heitti pikaisen, hätääntyneen katseen Remuksen suuntaan. ”Hei, ethän sinä kertonut hänelle myös…?”

”Lily tietää jo, Anturajalka, kiitos sinun parin vuoden takaisen pikku temppusi”, Remus sanoi tyynesti.

”Minun, hmm, entisellä ystävälläni oli teoria”, Lily sanoi näyttäen vähän vaivaantuneelta, mutta asialliseen sävyyn.

”Ah”, Sirius sanoi paljonpuhuvasti. ”
Ruikuli.”

James irvisteli Siriukselle Lilyn selän takana, sillä keskustelu ei näyttänyt menevän lainkaan hänen toivomaansa suuntaan. Onneksi Remus päätti silloin puuttua peliin ja taputti nurmikkoa vierellään. ”Istu alas, Lily. Mitä kuuluu?”

Lily istui Remuksen vierelle ja James hivuttautui Siriuksen lähelle irrottamatta katsettaan Lilystä ja huokaisi: ”Sinä se et voi pitää kuonoasi ummessa, ethän.” Sirius nauroi koiramaisesti, taputti Jamesia selkään, ja totesi iloisesti: ”No, onhan kuitenkin parempi että minä nolaan sinut treffeilläsi sen sijaan että tekisit sen itse. Ja loppujen lopuksi minulla on paljon enemmän kokemusta siitä kuin sinulla.”


Kun seuraava sumupilvi hellitti, Harry löysi itsensä seisomasta vetoisesta, mutta kauniista hallista, jossa hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt. Lattia oli marmoria, seinät tummaa, hieman kulunutta puuta. Äänet ja askeleet kaikuivat hallissa niin, että kuulosti kuin siellä ei olisi käynyt ihmisiä pitkään aikaan.

Lily oli kaunis valkeassa puvussaan, kun hän purjehti sisään hiukan natisevista ovista. Vieraita oli paikalla vain parisenkymmentä – lähimpiä ystäviä ja sukulaisia, mukaan lukien Kelmit, professorit Dumbledoren ja McGarmiwan, Jamesin ja Lilyn uuden naapurin Bathilda Bagshotin, ja myös nuoren ja kaksisilmäisen Alastor Vauhkomielen. Petuniaa ei näkynyt, eikä sen paremmin Severus Kalkarosta. Sirius seisoi Jamesin rinnalla toimituksen suorittavan velhon edessä ja vilkuili Lilystä ystäväänsä, jonka hymy ulottui korvasta korvaan. Jamesin ryhti oli yhtä suora kuin sen olisi saattanut kuvitella olevan huispauskentällä hänen seistessään joukkuetovereidensa keskellä rivissä, Englannin kansallislaulun soidessa taustalla. Hän piti Siriuksen tavoin toisesta ranteestaan kiinni näyttäen asiallisemmalta kuin koskaan, ja hänen puhdasta ylpeyttä säteilevä katseensa oli liimautunut Lilyyn.
Tavoitettuaan sulhasensa Lily sulki sormensa tämän omien lomaan, ja James hymyili hänelle toisella suupielellään. Kukaan ei itkenyt seremonian aikana. Sodan jyllääminen oli pilannut itkemisen heiltä kaikilta, sillä mikään ele, mikä niin usein merkitsi epätoivoa, ei tuntunut enää sopivan häihin. Tietämätön olisi voinut sanoa, että niin Lilyn kun Jamesinkin silmät kiiltelivät kenties kyynelistä heidän toistaessaan vihkijän lausumia sanoja toisilleen, mutta todellisuudessa ne säihkyivät kuin niihin olisi ripoteltu pienenpieniä hämykeijun soihtuja. Ehkä juuri sen takia nuoripari vaikutti eksyneen toistensa silmiin kun heidät julistettiin aviopuolisoiksi, ja sitten James sulki Lilyn syliinsä.

Seremonian päätyttyä James ja Sirius, jotka seisoivat yhä vihkipaikan luona, heilauttivat taikasauvojaan samaan aikaan. Kaksi kullanhohtoista valopalloa ilmestyi, ja ne lähtivät syöksyyn läpi salin – ne jakautuivat kahtia, ja syntyneet pallot jakautuivat kahtia, ja tuikkivia valoja syntyi lisää ja lisää – jotkut niistä liimautuivat kattoon ja vaihtoivat väriä niin, että koko halli hehkui. Toiset pallot syöksähtivät päin riveihin aseteltuja tuoleja ja lennättivät ne seinien vierustoille ja pieniksi ryhmiksi. Jotkut pallot asettuivat pöydille ja räjähtivät pulloiksi hehkusimaa, toisista alkoi ryöpytä kukkaköynnöksiä seinille. Vieraat henkäilivät ihastuksissaan ja puhkesivat taputtamaan. Sirius ja James virnuilivat toisilleen ja kumartelivat suuntaan jos toiseenkin, ja Lilyn hämmästyneestä ilmeestä päätellen hän ei ollut tiennyt, miten James aikoi järjestää vihkimistä seuraavat juhlallisuudet. Jamesin ja Siriuksen entiset opettajat nyökyttelivät päitään, vaikuttaen varsin tyytyväisiltä siihen että nuoret miehet käyttivät huomattavia taikataitojaan kerrankin johonkin muuhun kuin kepposiin.

Musiikkia alkoi tulvia jostakin näkymättömästä lähteestä väkijoukon yllä. Vieraita oli juuri sopivasti sen verran, että Jamesilla ja Lilyllä oli aikaa kiertää jokaisen luona vastaanottamassa suukkoja ja halauksia. Koko aikana he eivät päästäneet irti toisistaan – Jamesin kädet olivat Lilyn vyötäisillä tai harteilla, tai sitten heidän sormensa kietoutuivat yhteen heidän pujotellessaan ihmisten ohitse. Jonkin ajan kuluttua joku kilisti lasiaan ja vaati saada pitää ensimmäisen puheen. Niitä pidettiin useita – Matohäntä puhui vuolaasti ihailustaan Jamesia kohtaan, Remus lainasi tekstinpätkän vanhasta kirjasta. Sirius nauratti yleisöä muistelemalla hänen ja Jamesin ikimuistoisimpia kommelluksia ja Jamesin epätoivoisimpia yrityksiä napata Lily itselleen, mutta vakavoitui puheen loppua kohden.

”James”, hän sanoi ja katsoi suoraan parhaan ystävänsä silmiin. ”Minä tiedän, että me vitsaillaan paljon, ja olen varma että kaikki nämä ihmiset pitävät meitä ainakin vähän vinksahtaneina. Mutta totuus on, että sinä olet paras mies jonka olen koskaan tuntenut. Joten Lily… usko tai älä, mutta sinua voisi kutsua onnekkaaksi.”

Dumbledore piti pitkän puheen Lilyn ja Jamesin kunniaksi. Hänen kasvonsa olivat nuoremmat ja kirkkaat, ja hän suorastaan säteili nuoren pariskunnan suuntaan, aivan kuin mikään asia maailmassa ei olisi häirinnyt hänen onneaan näitä kahta kohtaan. ”Minä olen taikojen opettaja, ja yleensä vertaisin rakkautta toiseen lumoavaan voimaan meidän maailmassamme, taikaan. Mutta mitä on taika verrattuna todelliseen rakkauteen? Miten mikään muu voisi koskaan vetää vertoja sille omistautuneisuudelle ja aitoudelle, jota nuori rakkaus on täynnä? Kuinka taika voi kilpailla sellaisen kanssa, joka ei vaadi juonia ja keinoja, mutta tuottaa mitä suurimpia ihmeitä? Vaikka toisin väitetään, meidän taikamme ovat rajallisia, mutta rakkaus… rakkaus ei tunne rajoja. Se on vahvin voima jonka tunnemme, ja voin mitä suurimmalla ilolla sanoa, että luotan sen voiman Lilyn ja Jamesin käsiin ilman pienintä huolta.”

Dumbledore kohotti pikariaan Lilylle ja Jamesille, ja ihmisten taputtaessa Lily nousi ylös ja riensi epäröimättä halaamaan entistä rehtoriaan. Lily kuiskasi Albukselle jotakin, mitä kukaan muu ei kuullut, ja tämän silmät olivat kiinni Lilyn rutistaessa häntä.

Viimeinen puheenpitäjä oli James, jonka sanat jäivät soimaan ilmaan, kun tuli hääparin ensimmäisen tanssin vuoro.
”Minä en usko, että olin koskaan vain ihastunut sinuun. Tiedän kyllä että sinun mielestäsi minä pelasin pelejäni ja enkä ollut tosissani, mutta en ole koskaan voinut kuvitella elämääni kenenkään toisen kanssa. Olen yrittänyt päästä tähän paikkaan ja tähän hetkeen koko ikäni, enkä silti tiedä, miten tähän päädyttiin, koska mahdollisuudet siihen että sinä rakastaisit minua takaisin ja haluaisit kaikkia niitä asioita mitä minä haluan, olivat yksi miljoonasta. Joten kiitos, että tulit minun vaimokseni, Lily Potter, ja valitsit minut miljardien joukosta. Se, että minä saan olla sinun kanssasi vielä vuosien ja vuosikymmentenkin kuluttua, osoittaa minulle että loppujen lopuksi tässä maailmassa on jotakin järkeä.”


Seuraava sumupilvi aukeni pieneen makuuhuoneeseen, johon siivilöityi sälekaihdinten lomasta enää punertavaa illan valoa.

Lily ja Remus istuivat kukallisella päiväpeitolla peitetyllä vuoteella. Lilyllä oli yllään vatsan paljaaksi jättävä toppi, joten valtaisa vauvamaha oli esillä koko komeudessaan. Hän oli ristinyt jalkansa ja kiemurteli tuon tuostakin löytääkseen paremman asennon vasten tyynyjä, joilla hän oli tukeutunut sängynpäätyä vasten.

”Miten teillä menee?” Remus kysyi äänellä, jonka sävy kertoi, ettei kyse ollut tavallisista kuulumisten tiedustelusta. ”Kuulin, että Dumbledore oli vaatinut Jamesia kiristämään talon suojaloistuja entisestään.”

Lily nyökkäsi. ”Hän ei tahdo, että me poistutaan talosta lainkaan, jos voidaan välttää sitä. Enhän minä muutenkaan luudalla lentelemään pääsisi, mutta tahtoisin päästä killan kokouksiin… Tai edes kylään vanhan rouva Bagshotin luo, hän on niin herttainen ja niin innoissaan vauvasta, hän on luvannut kutoa potkupukuja ja pieniä kaapuja…”

”Ei se ole mikään ihme”, Remus sanoi synkästi. ”Ei sen jälkeen, kun James vapautti yhden Voldemortin tärkeimmistä panttivangeista ja oli niin vähällä jäädä kiinni Voldemortille itselleen… Hänen täytyy olla teidän jäljillänne. Ainakin Dumbledore pelkää juuri sitä.”

”Minä tiedän”, Lily sanoi. ”Sen takia en pane vastaan, vaikka joudun kyhjöttämään täällä viikkotolkulla. James ei voi… hän ei voi jäädä kiinni. Hänen täytyy olla täällä, kun meidän vauvamme syntyy… ja vielä pitkään sen jälkeen. James tietää, että hän ei voi rynnätä pelastamaan velhomaailmaa meidän vauvamme kustannuksella.”

Remus laski kätensä Lilyn vatsalle painetun käden päälle. ”Sinun ei pitäisi murehtia.”

Lily hymyili ja pudisti päätään. ”En minä murehdikaan. Eikä sinunkaan pitäisi, Remus. En näe sinun hymyilevän nykyään puoliksikaan niin usein kuin haluaisin.”

”Voldemort on tajunnut, että ihmissudet ovat hänelle hyödyksi. Harmaaselällä ja hänellä on jonkinlainen sopimus. En vain ole itseni suurin fani tätä nykyä.”

”Mutta minä olen”, Lily sanoi lämpimästi. Sitten hän naurahti. ”Ja niin on ilmeisesti myös vauva… Hyvänen aika, kun hän potkii lujaa. Jos hänen isänsä ei olisi velho, väittäisin, että hänestä tulee jalkapalloilija. Kokeile.”

Remus painoi kätensä Lilyn vatsalle eikä selvästikään voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. ”Minä puolestani veikkaan, että hän yrittää potkaista maasta vauhtia päästäkseen lentoon, jos isän perinnöllä on mitään sanomista asiaan.”

Lily nauroi ja katseli Remusta, joka näytti aika haltioituneelta tunnustellessaan hänen vatsaansa. ”Haluatko sinä lapsia, Remus?”

Remuksen hymy hyytyi vähän ja hän vetäytyi kauemmas Lilystä. ”Se ei valitettavasti ole minulle mahdollista.”

”Sinä et tiedä sitä”, Lily sanoi ja pudisti päätään. ”Kuule, kun sota on ohi, minusta tulee paras parantaja, joka Pyhässä Mungossa on koskaan työskennellyt. Olen ajatellut, että ehkä… voisin tutkia ihmissusia ja susigeenin periytymistä. Ehkä minä voisin auttaa.”

Remus katsoi Lilyä sanattomana, vaikeaselkoinen ilme kasvoillaan, ja hiljalleen huone hiipui näkyvistä.


Tällä kertaa valkoinen sumu ei vaihtanut tapahtumien paikkaa, mutta maisema ikkunan takana pimeni täysin pois näkyvistä. Öinen huone oli rauhallinen, mutta ilmassa oli tunne siitä, että jokin oli muuttunut.

Kamala kolina rikkoi hiljaisuuden. James, joka istui sängyn laidalla pidellen pientä nyyttiä sylissään, säpsähti ajatuksistaan. Vuoteessa nukkuva Lily käänsi kylkeään, mutta ei herännyt edes silloin, kun Sirius läväytti oven auki ja tömisteli sisään.

”Merlinin parta, Sarvihaara”, oli ainoa asia, mitä hän sai hengästykseltään ja mahdollisesti myös järkytykseltään kakistettua ulos. Hän istui Jamesin viereen ja tuijotti silmät suurina vauvaa, joka tuhisi kapalossaan.

”Ovatko Kuutamo ja Matohäntä tulossa myös?” James kysyi pehmeästi, pidellen vauvaa yhden käden varassa, toisella siirtäen kiharaisia, mustia hiuksia pois tämän silmiltä.

”Joo”, Sirius sanoi poissaolevasti. He olivat hetken hiljaa, katsellen nukkuvaa poikaa.

”Hän on aika mahtava”, James sanoi lopulta, ja ei peittänyt vastahakoisuuttaan aivan tarpeeksi hyvin kysyessään: ”Haluatko ottaa kummipoikasi syliin?”

”No, jos nyt vaadit”, Sirius murjaisi, ja veti kapalon varovaisesti omaan syliinsä. ”Pirhana, James. Hän todella on aika mahtava.”

”Ja sinä et ole kovin mahtava kummisetä, jos opetat jokaisen osaamasi kirosanan hänelle heti ensitapaamisella”, James virnisti. ”Hänen nimensä on Harry. Harry James. Yritettiin mahduttaa Siriuskin johonkin sinne väliin, mutta ei mahtunut.”

”Joo, joo”, Sirius naurahti koiramaisesti. ”Noh, toisen lapsen nimeksi tulee Sirius, oli se sitten poika tai tyttö.”

”Saatan joutua käymään muutaman keskustelun, ennen kuin tuo menee läpi”, James hymähti ja vilkaisi takanaan nukkuvaa Lilyä. ”Hän näytti niin onnelliselta, Sirius. En voi uskoa että minä olen tehnyt Lilyn niin onnelliseksi, ja että sodasta ja kaikesta huolimatta… Hän on niin onnellinen.”

”Jos se jotenkin lohduttaa, siltä sinäkin näytät”, Sirius sanoi kiusoittelevasti ja antoi Harryn takaisin tämän isän syliin. ”Naamasi säteilee suunnilleen kuudensadan huispauksen maailmanmestaruusotteluvoiton voimalla.”

”Hänellä on Lilyn silmät”, James sanoi Siriuksesta välittämättä. ”Lilyn mielestä se on ihanaa. Hän näyttää muuten ihan minulta, mutta kun hän avaa silmänsä… Hän on pieni osa meitä molempia.”

Sirius hymyili. ”No, jos hänestä tulee yhtä hieno velho kuin vanhempansa, ja hän nappaa vielä muutaman hyödyllisen vinkin mahtavalta kummisedältään, me voidaan nostaa odotuksemme aika korkealle.”


Nyt Harry päätyi valkean savupilven sisästä puisen oven taakse. Piha näytti etäisesti tutulta… Se oli hänen vanhempiensa talon puutarha, paljon siistimpi ennen kuin talo oli sortunut ja vienyt mukanaan kaiken, mikä paikassa oli ollut kaunista.

Siriukselle avasi oven pieni, mustatukkainen poika, joka pysyi pystyssä juuri ja juuri ilman tukea. Harry kuitenkin hymyili kummisedälleen riemuissaan ja ojensi kätensä niin, että Sirius saattoi poimia hänet syliinsä.

”Hei, Anturajalka”, Lily tervehti ja hätisti jaloissaan pyörivän kissan olohuoneen suuntaan. Sirius antoi Lilylle suukon poskelle ja Lily otti Harryn syliinsä – poika rimpuili hiukan, mutta tyytyi kohtaloonsa ja tarrasi kiinni äitinsä punaisiin hiuksiin.

”Missä James on?” Sirius kysyi ja kutitti Harryn poskea. Hänen äänessään oli juuri se teeskennellyn kepeä sävy, jolla aikuiset puhuivat lasten läsnä ollessa asioista, joista he eivät tahtoneet lasten huolestuvan.

”Keittiössä”, Lily sanoi ja huokaisi vähän. ”Sinun pitää puhua hänelle.”

Sirius nyökkäsi, vilkutti Harrylle ja käveli keittiön ovesta sisään. James, joka oli istunut pöydän ääressä pureskelemassa kynän päätä, nousi ylös niin nopeasti että tuoli oli vähällä kaatua.

”James, mitä on tapahtunut?” Sirius kysyi, kun James harppoi lähemmäs pöydän takaa.

”Se on tosi paha, Sirius, se on mennyt tosi pahaksi”, James sanoi. Hänen äänensä oli huolesta paksu, ja hänen näytti olevan vaikea olla ryntäämättä ovesta ulos. ”Dumbledore. Hän kertoi, että ne löytävät meidän minä päivänä hyvänsä. Voldemort on pannut kaikki kuolonsyöjänsä asialle, he etsivät meitä kaikkialta.”

Sirius valahti kalpeaksi. ”Mutta… mutta miksi? Mitä me voidaan tehdä?”

”Minä en tiedä miksi”, James sanoi ja pudisti päätään. ”Tiesin, että me ei olla hänen suurimmassa suosiossaan, mutta… hän on saanut jostain päähänpinttymän, että hänen on päästävä minusta ja Lilystä eroon. Dumbledore ehdotti uskollisuusloitsua, hänen mielestään se on meidän paras mahdollisuutemme.”

”Onko hän varma?” Sirius kysyi. ”Eikö ole turvallisempaa lähteä liikkeelle? Silloin kaikki hänen johtolankansa veisivät koko ajan väärään paikkaan…”

”Harry on liian pieni”, James sanoi tuskastuneena. ”Ei se ole minkäänlaista elämää lapselle. Sirius, ole kiltti ja lupaa että teet sen. Rupea meidän salaisuudenhaltijaksemme.”

”Eikö Dumbledore voisi? Tai joku, joka on vähemmän ilmeinen valinta?”

”Sirius, sinä olet minun paras ystäväni”, James sanoi melkein vihaisesti, itku kurkussa. ”Kenen muun käsiini minä uskoisin perheeni hengen?”

Ovi aukeni, ja Lily kurkisti sisään, Harry puoliunisen näköisenä olallaan retkottaen. ”Sirius, Harry ei suostu menemään nukkumaan ennen kuin sinä tulet lukemaan hänelle satua. Viitsisitkö? Ei se vie kuin pari minuuttia, hän on ihan simahtamispisteessä.”

”Totta kai, Lils”, Sirius sanoi ja Lily peruutti pois huoneesta. Sirius kääntyi takaisin Jamesin puoleen ja nyökytti hitaasti päätään. ”Hyvä on.”

James huokaisi syvään. ”Kiitos, Sirius. Et tiedä… he ovat minulle kaikki kaikessa.”

”Tiedän minä”, Sirius sanoi hiljaa.


*

Harry tunsi putoavansa tyhjyyden läpi takaisin, hän tömähti jalat edellä kiviselle lattialle ja hänen polvensa pettivät. Kanslian kivilattia oli sileä muutamia rosoja lukuun ottamatta, ja hänen katseensa porautui siihen, sillä juuri sillä hetkellä hänen ajatuksensa mylläsivät, ne jyskyttivät vasten hänen ohimoitaan niin kuin silloin kun hän oli rynnännyt ulos kansliasta ja valmistautunut kävelemään metsään…
Muotokuvat kaikkialla hänen ympärillään kuiskuttelivat, miettivät oliko hän kunnossa. Harry tiesi katsomattakin, että Dumbledoren muotokuvan siniset silmät tarkkailivat häntä puolikuulasien takaa. Hän oli turta. Ainoa asia iskostuneena hänen sekavaan tajuntaansa oli se, kuinka paljon hän halusi tuntea äitinsä käsivarret ympärillään, kun tämä piteli häntä sylissään ensimmäisen kerran. Harry puristi käsivarsiaan, hän upotti kyntensä ihoon ja vihasi sitä, että äidin kädet olivat koskettaneet häntä eikä hän muistanut, miltä se tuntui. Miten hän oli saattanut unohtaa?
Oli selvää, että James ja Lily olivat rakastaneet häntä suunnattomasti. Isästä oli pitänyt tulla Englannin kaikkien aikojen menestynein huispaaja sodan päätyttyä, ja Lilyn piti työskennellä Pyhässä Mungossa, valmistaa liemiä ja parantaa sairaita… Ja he rakastivat Harrya edelleen, Harry tiesi sen nähtyään äitinsä kasvot Kielletyssä metsässä, kuultuaan isänsä äänen tämän tervehtiessä häntä ensimmäisen kerran. Sen olisi pitänyt riittää.
Mutta juuri nyt, kun Tylypahkan rehtorin kanslian seinät tuntuivat kaatuvan hänen päälleen, se ei riittänyt. Muistot, äänet, kirjeet, kaikki se mitä hänellä oli kuolleesta perheestään, ei ollut tarpeeksi. Hän tunsi vanhempansa, mutta vain sanan siinä merkityksessä, jossa saattaa tuntea jonkun joka on miljoonien kilometrien päässä. Hän ei ollut koskaan tuntenut näitä lähellään, ei vierellään, koska he elivät vain kivisessä ajatusseulassa, sen usvaisissa pyöreissä ja kaukana sumuisella King’s Crossin asemalla Dumbledoren kanssa… Ja silti, kolmesta kuolleesta, juuri Dumbledore puhui hänelle.

”Harry”, Dumbledoren muotokuva sanoi lempeästi, mutta vakaasti. ”Hengitä. Kipu ei kestä ikuisesti. Sinä tiedät kyllä. Ja jos tahdot jälleen hajottaa muutaman vanhan ruman koriste-esineen professori McGarmiwan pöydältä, ole hyvä ja tee niin, en usko että hän panee pahakseen.”

Se kaikki kävi järkeen. Sirius oli kuollut, Dumbledore oli kuollut, Remus oli kuollut, ja jokaisen kuoleman jälkeen Harry oli ollut samassa kansliassa, paiskomassa tavaroita ympäriinsä, keskustelemassa Tylypahkan tulevaisuudesta, valmistautumassa omaan kuolemaansa. Ja silti, joka kerta, se sattui yhtä paljon.
Ovelta kuului terävä koputus. Harry vilkaisi ovelle, mutta ei pystynyt nousemaan. Dumbledore puhui. ”Se ei ole professori McGarmiwa.”

”Mistä sinä tiedät?” Harry kysyi tukahtuneella äänellä.

”Etköhän sinäkin tiedä”, Dumbledore sanoi lämpimästi ja nyökkäsi. Ja silloin ovi heilahti auki. Hermione ja Ron olivat hänen luonaan hetkessä – he eivät olleet tuoneet Ginnyä mukanaan, eikä Lunakaan ollut siellä. Oli kuin sillä kerralla, kun ankeuttajat olivat hyökänneet hänen kimppuunsa eikä hän ollut löytänyt ainoakaan valopistettä pimeydestä, ja sitten Ronin ja Hermionen kasvot olivat ilmestyneet hänen mieleensä – hänen parhaat ystävänsä polvistuivat hänen viereensä sanaakaan sanomatta, ja Harry veti syvään ja väristen henkeä ja purskahti itkuun.

Heidän käsivartensa kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen, niiden tilalle joita Harry oli kaivannut. Hermione rutisti hänen keskivartaloaan niin tiukasti että se sattui, vieden hitaasti pois osan siitä kivusta ja ikävästä, joka hänen päässään oli jyllännyt, ja Harry upotti kasvonsa Hermionen olkapäähän. Ron puristi hänen hartioitaan lujasti, ja he pitelivät häntä siinä niin kauan kuin hän tarvitsi heitä. Pala palalta, Siriuksen ja Remuksen muistot lakkaisivat polttamasta ja hiipuisivat kultareunaisiksi Harryn omaan mieleen.

Kun Ron, Hermione ja Harry nousivat, Dumbledore puhui. ”Ikävän ei tarvitse olla niin tuskallista kuin väitetään, Harry. Oikein vaalittuna ikävä tekee meistä rohkeampia ja päättäväisempiä kuin mikään muu. Remus kertoi minulle, että sinun kolmetoistavuotiaan itsesi onnellisin muisto oli ollut muisto vanhemmistasi, ja se teki sinun suojeliuksestasi vahvan. Sinä voit antaa näiden muistojen vahvistaa sinua samalla tavoin. On uskomatonta, miten ne rakkaamme, joiden luulemme olevan poissa, löytävät aina uuden keinon suojella meitä.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 17/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: saralin - 03.10.2012 21:15:22
Aaaah! Jatkoa!

Ihana luku jälleen kerran, piristit tylsää työpäivääni ihan hirveästi! En tässä ehdi syvällisempiä kommentoimaan, mutta ihanaa että jatkoa tuli :)

Lainaus
”Älä yllytä minua taikomaan sinulle koirankoppia takapihalle”, James virnuili ja poistui keittiöstä ovi heilahtaen.
hahaha ihana!

Lainaus
Tietämätön olisi voinut sanoa, että niin Lilyn kun Jamesinkin silmät kiiltelivät kenties kyynelistä heidän toistaessaan vihkijän lausumia sanoja toisilleen, mutta todellisuudessa ne säihkyivät kuin niihin olisi ripoteltu pienenpieniä hämykeijun soihtuja.
tämäkin on ihana, älyttömän kaunista kuvailua.

Lainaus
Ja jos tahdot jälleen hajottaa muutaman vanhan ruman koriste-esineen professori McGarmiwan pöydältä, ole hyvä ja tee niin, en usko että hän panee pahakseen
hahahahahaha ihan loistava, niin dumbledoremainen!


Kiitoksia (jälleen kerran) ihanasta luvusta :) kamala kun kaikki on niin ihanaa tässä luvussa...
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: vaapukka - 03.10.2012 22:25:59
mä en ymmärrä, en tosiaan ymmärrä että miten sä onnistut tässä. Ihan yliluonnollista, jos multa kysytään... mutta ei lainkaan hhuonossa mielessä, oon erittäin onnellinen ja kiitollinen tästä. Tä oli jotain aivan mahtavaa! Ja vaikka aivot onkin ihan yhtä spagettia niin aion ainakin yrittää antaa tälle luvulle sen ansaitseman kommentin... Mulla oli muistiinpanovälineet vieressä kun luin tätä, kirjotin ylös joka kohdan mistä haluan sanoa jotain, koska muuten tottakai unohtaisin! täältä siis pesee.

Ekaks, iski aivan kamala haikeus ja myötämielisyys Harryn ja Ronin puolesta, tottakai on heiän kamalaa palata Tylypahkaan, noiden tapahtumien jälkeen. Ja onkohan Hermione samoilla linjoilla, ainakin olettaisin näin, musta olisit voinut hänenkin ajatuksia jotenkin käsitellä. Vaikka ne ei tietenkään tossa vaiheessa vuotta enää ole ajankohtasia niin...? Entä sitten vuosien päästä kun 3rd gen sinne astelee, ovatko nämä fiilikset yhä mielessä, vai onko aika kullannut muistot? Sitä ei tiedä.
       Tässä oli jotenkin hauska oivaltaa, että kyllä ne Harryn angstit on ennallaan :D sen käytöksessä oli jotain niin samaa kun teininäkin. Ja Ron puolestaan on entistä fiksumpi, se erityisesti on tässä ficissä rakastettava, älä toki estä itseäs kirjottamasta siitä lisää (;
       Dumbledorenrehtorin kanslian kohtaus oli hieno. Tässä tuli pinnalle se, mitä oon aina miettiny; millasta on keskustella muotokuvan kanssa. Onko se samanlaista kun sen ihmisen itse? Ei tietenkään, kai, mutta sinänsä se on sama naama, sama ääni, samat ajatukset... Mutta vaan taulussa. Jännää. Tästä en ois toivois vaan sulta, vaan myös Rowilta tarkennusta kirjoihin.
        Tässä kohtaa mulle tuuli mieleen, että Harry on pirun etuoikeutettu, orvoksi. Moni taatusti tahtois tietää paljonkin kuolleista vanhemmistaan, Harry tietää niistä melkeen kaiken, oikeastaan tuntee ne. (lopussa lisää ajatusta tästä, heh)

Olin ihan pala kurkussa heti muiston alusta saakka. Niin kauniisti ja suloisesti toteutit tämän eeppisen kohtauksen <3 James todisti olevansa tosi mies<3 kaikki muu oli vallan ihanaa, hahmojen persoonat juuri kohdallaan, paitsi.
          Yks asia mihin tosi monet kirjottajat sortuu, mistä en vaan välitä; se kun Peteriä kuvataan kauheen alentavasti. Se ei tietenkään oo mikään alfauros kuten nuo kaks muuta tai herkkä kuumis kuten Remus, mutta mä en näe sitä missään tapauksessa minään täys luuserina, tuossa iässä siis. Canon-hahmo on tottakai tulkittavissa tosi monella tavalla, tä on yksi, mutta mä en pidä sitä kauheen realistisena... Ei niin, että muut Kelmit syrjisivät jotenkin heikompia, mutta kun Peter on kuitenkin niin tasaveroinen muiden kelmien kanssa, niin olettaisin ettei se luonteeltaan ja käytökselläänkään ole muita juurikaan alempiarvoinen. Jokainen kelmi kuitenkin luotti siihen täysin, eikä kukaan (ainakaan mun tulkintojen mukaan) nähnyt siinä mitään vikaa ennen sitä suurinta virhettä sitten. Ja vähän tökkäs silmään se, että muita kutsuttiin tekstissä etunimellä, Peteriä Matohännäksi... Mutta kuten sanoin, tä on tällasta hahmontulkintaa, että tulkitse miten lystäät :)
       Hymyni levisi kilometrin säteelle kun mainittiin Siriuksen hymykuopat. Tui. Ja olen tämän älkeen kirjoittanut ylös 'Remus<3' mitä lie olen sillä tarkemmin sit tarkoittanut : D Ja häät. Oivoivoi kun ihanaa! ja niin itkettävää. Kaikki oli kaunista, ihanaa, pienimpiäkin hämykeijujen soihtuja myöten..  Oot mahtava kuvailemaan! Ja puheet tottakai, oli aivan täydellistä. Erityisesti Dumbyn ja Jamesin. Oivoivoi.
         Mua karmi ihan älyttömästi, aina kun Bagshot mainittiin. Vaikka kuinka ois ollu kultanen mummeli ennen, näiden aikana, niin aivan hiton karmiva tapaus viimesessä kirjassa ja erityisesti lefffassa, vertahyytävä mummo, vaikkei ihan oma itsensä ollutkaan. yök.
         (tässä kohtaa mun muistiinpanot loppu, keskityin parkumiseen)
Oivoi kun haikea tuo Lilyn ja Remuksen keskustelu. Kumpa se tietäis, että yks kaunis päivä sillä on oma poika, aivan ihanaa. Ja niin kamlaan surullista.... Ajatus Lilystä parantajana on myös oikein ihana. Ja haikea. Tä on niin kamalaa, kun niillä on niin vähän eää elinaikaa, mutta niin paljon haaveita ja odotuksia vuosien päähän...
Tässä kohtaa taisin miettiä, että mitä Harry ajatteleekaan, kun näkee itsensä vastasyntytneenä ja rakastettuna. Viimeinen muisto jätti haikeanpahan maun suuhun, vaikka Harry onkin niin kovin suloinen. Nyyh.
        Nyt tajuan, etyä Harry ei olekaan kovin etuoikeutettu. Mahtaa meinaan olla kaksinkertanen tuska, niin lähellä mutta niin kaukana. Ihan kun miljoonien kilometrien päässä!
 
Ja Hermione ja Ron, being there for him. Kaikkea tuota edeltävää kauniimpi ajatus on, että tuon menetetyn 'oikean' perheen tilalla on ollu perheenä nuo kaksi.

Ja lopussa sana kultareunaisiksi. En tiedä mikä(kaikki siinä on niin upeaa, se vain on. Sopii tähän ficiin täydellisesti.

Pöh, nukkumaanmenoaikani (itse säätelemäni) on menn jo aikoja sitten, ajattelin että ei tässä kommentoinnissa menis kun hetki. Ja yllätys, olin väärässä, luin&väänsin tätä 1,5 h? Toivon että ymmärrät tästä uhrauksesta (mun ranteet sattuu tästä naputtelusta) että tä ficci on jotain, mikä ansaitsee ihan mitä vaan. Oot nero, ihmettelen yhä että miten sä oikeen onnistut.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: Feliicia - 04.10.2012 15:42:39
Äh, tää oli ihana. Mä oli jo alussa et tää on mahtava luku ja miten se tuli todistettua. Kaks viimeisintä kappaletta kyyneleiden kera. Tämä vaan oli niin ihana. James ja Sirius, on vaan niin ihania, varsinkin tällaisissa "muistelo"jutuissa. Mä en osaa sanoo mitään muuta.

Lainaus
Oli kuin sillä kerralla, kun ankeuttajat olivat hyökänneet hänen kimppuunsa eikä hän ollut löytänyt ainoakaan valopistettä pimeydestä, ja sitten Ronin ja Hermionen kasvot olivat ilmestyneet hänen mieleensä – hänen parhaat ystävänsä polvistuivat hänen viereensä sanaakaan sanomatta, ja Harry veti syvään ja väristen henkeä ja purskahti itkuun
Miten sä osaat kirjoittaa näin ihanasti?  :-* Tekis mieli laittaa lainaukses toi koko loppuosa.

Lainaus
”Ikävän ei tarvitse olla niin tuskallista kuin väitetään, Harry. Oikein vaalittuna ikävä tekee meistä rohkeampia ja päättäväisempiä kuin mikään muu. Remus kertoi minulle, että sinun kolmetoistavuotiaan itsesi onnellisin muisto oli ollut muisto vanhemmistasi, ja se teki sinun suojeliuksestasi vahvan. Sinä voit antaa näiden muistojen vahvistaa sinua samalla tavoin. On uskomatonta, miten ne rakkaamme, joiden luulemme olevan poissa, löytävät aina uuden keinon suojella meitä.”
Ää, tää oli niin ihana.<3

Mä oon yhä enemmän ja enemmän koukussa tähän ficciin <3

- Feliicia
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: tipe - 05.10.2012 17:08:50
Ääh, onko pakko kirjottaa näin kauniisti????¨

Rakastan tätä vikaa lukua. Ihana et Harry uskalsi kattoa noi muistot :)

Jakun Hermione ja Ron tuli lohduttamaan Harrya niin mä melkein rupesin itkemään kun se oli niin liikuttavaa:)

Sori nyt kun tää kommentti oli näin lyhyt muttaku mä menin sanattomaksi kun sä kirjotat niin ihanasti<3<3<3

Kiitos niin paljon,
hiphei!!!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: BelWard - 07.10.2012 21:30:37
Uusi lukija ilmottautuu! Tulin tänään viikonlopun kestävältä leiriltä, ja niinku aina, tulin kipeäksi sielä (kuiva sisäilma tms). Siinä sitte kurkku kipeänä, pää särkien ja nenä valuen avasin ensimmäisenä koneen, katoin facen ja sitte finiin. Avasin miljoona aihetta taas uusiin välilehtiin ja kattelin alotuksia, että mitä sitä nyt alkais lukemaan. Ku näin tämän, suljin kaikki muut ja totesin, että täts it ja muistutus.

Heti ensimmäisestä luvusta asti on saanu itkeä ja märsytä (kiva yrittää pidätellä itkua, ku nenä valuu ilman kyyneleitäki ja kurkkuun sattuu ilman sitä palasta joka sinne nousee). Välillä oli tietenki hauskoja ja hassuja lukuja, joita sai nauraa, mutta sitte piti taas itkeä. Tosin itkeminen on kivaa, tai siis mie katon youtubestaki aina jotain vanhoja Disney-leffojen lauluja ja itken niitä, se jotenki puhdistaa. Tällä oli sama vaikutus, kiitos siitä:)

Olit tosi ihanasti saanu yhistettyä joitain faktoja, mitä kirjoissa kerrotaan ja erilaisia tapahtumia ja tunteita, jotka oli tosi aidosti kuvattu. Ja sitte olit lisänny kaikkea uutta, niinku kunniaseinä, Remuksen ja Siriuksen muistot, Neville aurorikoulutuksessa, George huispaamassa...

Kiitos tuhannesti ja toivottavasti jatkat vielä monella monella valokuvalla!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: Grenade - 09.10.2012 20:25:03
Oi, mukava osa jälleen, tykkäsin suuresti noista takaumakohtauksista, jotka Rowling on yleensä jättänyt hieman takavasemmalle. Hienoa kuvailua ja suuria mietteitä.
Ja Ron ja Hermionen vain kinastelemassa taustalla :D Mitäköhän Ron oli mahtanut siipalleen hommata ystävänpäivän kunniaksi?

Anteeksi lyhyt ja huono kommenttini, mutta tykkäsin tästäkin kuvasta todella paljon! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: verilettu - 11.10.2012 21:42:04
Oot saanut mut itkemään varmaan jokaisessa luvussa. (ja pelkästään jokaisessa lauseessa, jossa mainitaan Fred..)
Sun kirjotustapa on mielettömän elävä ja tavallaan samanlainen kun Rowlingilla, tuntuu kun tää teksti ois osa pottereita.

Apua, kiitos että kirjoitat, olen rakastunut tähän ficciin ja vähän myös sinuun, koska teet näin ihanaa tekstiä <3
Tuun jatkossakin seuraamaan tätä ja yritän ens lukuun koota itteni niin, että saan soperrettua jotain asiallista kommenttia :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: Elfmaiden - 17.10.2012 17:03:57
Huikean hieno luku jälleen! Liikuttava ja hauska. Ihanaa palata taas Tylypahkaan vaikka hyvin käsitän myös nuorukaisten angstin. Siksikö he olivat kuvassa niin kireitä?
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: L.E - 26.10.2012 19:57:37
Apua, miten oon voinut missata näin monta lukua?  ???

Ensinnäkin, rakastan tätä rakennetta ja jokaista hahmoa. Kun kelasin tänne loppuun, luin myös noita vanhempia ja jostain syystä Morgan Birdin kohdalla mun oli oikeasti pakko hakea nenäliinapaketti. Sitä ei varmasti ollut tarkotettu vollotuskohdaksi, mutta kun se oli Tonks eikä kuitenkaan ollut.. Oon itkeskellyt pitkin näitä kuvia, myös sellaisissa kohdissa, mitkä ennen kestin kuivin silmin (se kun Ron laskee Harryn veljekseen..).

Tosta viimeisestä luvusta tuli sen muistoseinän jälkeen mun uus lemppari. Vaikka mun oli yhdessä vaiheessa keskeytettävä lukeminen, koska en kyynelten jälkeen nähny enää tekstiä, rakastin sitä ihan älyttömästi. Vaikka se olikin surullinen ja haikea, mulle tuli siitä tosi hyvä ja lämmin olo. Miten sä onnistut tossa? Itku ei ole vielkään loppunut, mutta tiiän että tuun lukemaan tota uudelleen ja uudelleen. Se oli täydellinen. Niinku säkin. Piste.

Jatkoa odotellen, pus  :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 18/? [Uutta kuvaa 3.10!]
Kirjoitti: Aiqsu - 15.11.2012 17:55:54
saralin ~ haha, itse olet ihana!  :-* Kiitoksia paljon kommentista ja mukavaa että sain työpäivää piristettyä! =))

Varpu ~ Äuw en viimeksi kommentoidessasi tainnut edes olla kykenevä osoittamaan kiitollisuuttani, mutta kiitoskiitoskiitos jättimäisen pitkästä kommentista (ja tästä toisestakin). Et tiedä miten paljon se merkitsee ja inspiroi jatkamaan kirjoittamista, kun joku todella jaksaa paneutua tähän tekstiin noin. Kiitos siis  :-*

Feliicia ~ Siinä tapauksessa minä olen hyvin ylpeä addiktion aiheuttaja! Jättevaltaisa kiitos kommentista  :-*

hiphei!!! ~ Oi ihanaa että sain sinua liikuteltua! Enhän minä mistään niin paljon pidä kuin lukijoideni itkettämisestä... khehem :D ! Kiitos !  :-*

BelWard ~ Sydämellisesti tervetuloa! Kamalaa, sairaita ihmisiä minäkin nuhastutan täällä D: hehe ^^ Oleppa hyvä ja kiitos itsellesi kommentoinnista ja tottakai jatkan (vaikkakin vähän löyhästi koska lukio on julma paikka) !

Grenade ~ Kiva että tykkäsit! Ron ja Hermione ovat söpöjä ja ainakin minun one true pairing aina ja iänkaikkisesti (; Mulla on taipumus haluta kirjoittaa takaumia ja välähdyksiä ja näkyjä ja no, sanotaanko, esim. valokuvia  ;D, että siinä olen ehkä Jo'n kanssa eri linjoilla (vaikka tottakai hän kaikessa neroudessaan keksi esim. ajatusseulan). Kiitos kommentista jälleen!  :-*

verilettu ~ Ai miten ihana kuulla :33 Te lukijat jaksatte nähdä näissä minun raapusteluissa jotain, mitä minä en aina itse osaa huomatakaan. Kiitos. Rowlingiin verratuksi tuleminen on sellainen juttu mikä saa hymyn leviämään korviin asti.  :-*

Elfmaiden ~ Siksipä siksi. Kiitos paljon kommentoinnista! :))

L.E ~ Oi, kiitos ihana !!  :-* Teit ja pelastit päiväni ja varmaankin monta niistä! (Tunsinko itseni edes omistautuneeksi kirjoittajaksi kun kommenttiasi lukiessani mietin että kukas hitto nyt olikaan Morgan Bird :'D) Kiitos kun jaksat kommentoida ja heitellä tuollaisia lauseita jotka jäävät takaraivoon muistutukseksi silloin kun epävarmuus iskee. x

A/N: Ja nyaaaaaht. Uutta lukua ! ^^ Pahoittelen jälleen kamalaa viivästystä, ja sitä, että tämä osa saattaa tuntua pikkuisen turhalta 'täyteosalta'. Itse olen tuominnut sen tönköksi joka toisella ja hyväksynyt joka toisella oikolukukerralla, ja niitä on ollut monta, koska olen aina luettuani lykännyt julkaisemista sen varjolla, että en ole vielä oikolukenut... Hmmm... Mutta jaa, edetäämpä minun sekoiluistani itse osaan :33

* * * * *

Maaliskuun lopulla räpsäistyä kuvaa oli vaikea katsoa, sillä siinä parveili niin paljon nopeasti liikkuvia ihmisiä, että tilanne oli lähes kaoottinen. Häslingin keskipisteenä näytti olevan häikäisevän kaunis nuori rouva Weasley, joka vastaanotti halauksen jos toisenkin jokaiselta ohikulkijalta ja vaihteli katseita pöydän reunalla istuvan miehensä kanssa.
Kuvateksti kuului: ”23.3.1999: Bill ja Fleur tuovat uutisia Kotikoloon.”


”Harry, sinun pitää herätä jo”, Hermione kuulutti Ronin huoneen oven läpi ainakin kuudetta kertaa kuluneen kahden minuutin sisällä. Hän ja Ron istuivat vieretysten makuuhuoneen suljetun oven ulkopuolella, selät vasten sen puista pintaa.

”Me voitaisiin kyllä mennä sisään ja repiä hänet väkisin ylös, tiedäthän”, Ron totesi vilkaisten tyttöystäväänsä, joka huokaisi ja pudisti päätään.

”Tiedätkö mistä tämä muistuttaa minua?” Hermione kysyi, ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Toissajoulusta. Kun Voldemort oli melkein saanut meidät kiinni Bagshotin talolla, Harry nukkui monta päivää, enkä tarkalleen tiedä, mistä hän näki unta, mutta ne painajaiset –”

”Shh”, Ron hyssytti ja kumartui Hermionen puoleen. ”Ei tämä ole sama juttu. Harry muutenkin mököttää kahdeksankymmentä prosenttia ajasta, ja tällä kertaa minä voin vahtia häntä, sinun ei tarvitse –”

Juuri kun Hermione kumartui suutelemaan Ronia, Harryn huoneen ovi avautui ja he molemmat horjahtivat selkänojan pettäessä alta. Heidän takanaan seisoi Ginny, joka näytti mitä suurimmissa määrin huvittuneelta. ”Aivan, Ron, koska sinä olet aina niin hyvin vahtinut minuakin – kuin haukka, etten sanoisi.”

Ron jäi tuijottamaan suu auki, kun hänen siskonsa pujahti heidän ohitseen pelkkään peittoon kietoutuneena ja lähti portaita alas. Hermione nousi ylös, kun jo täysissä pukeissa oleva Harry tuli heidän luokseen ja sulki huoneensa oven perässään. ”Harry! Tuo ei ollut hauskaa.”

Harry hymyili. ”Oli se vähän hauskaa. Anteeksi.”

”Sinä et ole kokonaiseen kuukauteen kirjoittanut sen paremmin minulle kuin Ginnyllekään, Ron on tuskin nähnyt sinua. Ja sitten me tullaan kotiin pääsiäislomalle ja sinä käyttäydyt niin kuin mikään ei olisi vialla”, Hermione syytti.

”Minun täytyi saada aikaa ajatella, Hermione”, Harry sanoi kärsimättömänä.

”Ja mistä lähtien sinun ajattelusi tapahtuu salassa meiltä kahdelta? Me ollaan sinun parhaat ystäväsi, Harry, eikä me vieläkään tiedetä kunnolla mitä siinä ajatusseulassa tapahtui. Sinun täytyy kertoa meille onko meillä syytä olla huolissamme!”

”Hitto, kamu, kahdeksan vuotta ja vieläkin sinä yrität selviytyä kaikesta yksin”, Ron lisäsi ja tokaisi vielä irvistäen: ”Tai minun siskoni avulla, jos sitä nyt selviytymiseksi voi kutsua…”

Harry lähti edellä portaita alas. ”Te kuulitte mitä Dumbledoren muotokuva sanoi. Hän ei käskenyt minun jauhaa asioita uudelleen ja uudelleen, minun piti ’vaalia muistoja’ ja yrittää unohtaa se, miten hiton epäreilua on, että vanhempani ovat kuolleet. Joten niin minä olen tehnyt.”

”Vain koska Dumbledore sanoo jotain sinne päin, ei tarkoita, että niin välttämättä olisi”, Ron sanoi. ”Eiköhän meillä ole yllin kyllin todisteita siitä, että häntä ei kannata ottaa liian kirjaimellisesti.”

”Enkä silti usko hänen ikinä neuvoneen sinua sulkemaan minut ja Ron ulkopuolelle!” Hermione tiuskaisi.

Harry ei ehtinyt vastata, kun Weasleyn äidin soinnukas huuto kuului keittiöstä. ”Lapset, oletteko hereillä? Tulkaa keittiöön, Billillä on uutisia!”

Ron jupisi jotakin siitä, että hänen äitinsä ei selvästikään ymmärtänyt pikkulapsen ja kauan sitten täysi-ikäisyyden rajan ylittäneen aikuisen velhon eroa. Hän kuitenkin lakkasi mutinansa sillä sekunnilla, kun näki vanhimman veljensä riemusta loistavat kasvot keittiön ovelta.

”Charlie tulee takaisin!” Bill hihkaisi heti, kun näki Ronin, Harryn ja Hermionen. Koko kolmikon kasvot levisivät epäuskoiseen hymyyn, mutta jostain syystä muu keittiön väki näytti ennemmin huvittuneelta tästä ilmoituksesta.

”Bill on ’irmuisen varma, vaikka ei ole vielä vaihtanut Charlien kanssa ’alaistua sanaa”, sanoi Fleur pöydän äärestä ja pudisti päätään – pystymättä silti lopettamaan hymyilemistä. Ron katsoi veljeään kulmat kurtussa.

”Siis mitä?” hän ihmetteli.

”Hänen on pakko tulla takaisin”, Bill sanoi omahyväisesti vaimolleen, Ronista välittämättä. ”Kummisedän velvollisuus on olla paikalla hyysäämässä, eikä Charlie voi sanoa ei, hän oli sentään minun bestmanini ja kaikkea –”

”Hetkinen, siis kenen kummisetä Charliesta tulee?” Ron kysyi entistäkin hämmentyneemmän näköisenä.

”Saatteko te kaksi vauvan?” Hermione kiljaisi ihastuneena.

”Mitä?” Ron katsoi Hermionesta Billiin ja hänestä Fleuriin, joka säteili onnellisena. ”Olisitte voineet mainita heti kättelyssä!”

”Bill on vielä kieltämisvaiheessa”, olohuoneesta lampsiva George selitti. ”Miesparka on yhä siinä harhaluulossa että on nuori ja komea, ja lisänimi ’isäpappa’ vähän latistaa egoa.”

”Isäpappakin menee vielä, mutta että sinä teet minusta tädin”, Ginny sanoi ja mottasi Billiä kevyesti käsivarteen. ”Jos olen joskus tuntenut itseni Murieliksi…”

”Hei, tottakai minä olen innoissani”, Bill sanoi lämpimästi ja kietoi kätensä Fleurin harteille. ”Se vain, että… ottaen huomioon kaiken, mitä viimeisten parin vuoden aikana on sattunut… Kukaan, edes minun poikani, ei voi korvata Villisilmää tai Remusta tai Doraa, mutta jos hän voi tuoda Charlien takaisin…”

”Sinä et tiedä että ’än on poika, armaani”, Fleur sanoi ja silitti Billin arpista poskea.

Hermione katseli Billiä ja Fleuria silmät kiillellen, mutta Ron kurtisti kulmiaan. ”Joo, kuulostaa hyvältä, mutta… Missä äiti on? Eikö hänen pitäisi olla täällä pomppimassa riemusta? Hänhän on käytännössä halunnut isoäidiksi siitä asti kun Bill oppi kävelemään.”

George pyrskähti naurusta ja Bill irvisti. ”Hän lähti Saukkonummelle. Ilmeisesti suunnitelmana on lähettää postitoimistosta pöllöjä koko meidän suvulle ja sitten mennä koluamaan lastenvaatekauppoja. Jos hän eksyy matkalla johonkin pubiin julistamaan ilosanomaa, en varmaan kehtaa näyttää naamaani kylällä ennen kuin vauva menee Tylypahkaan.”

*

”Äiti tulee takuulla takaisin mukanaan kilokaupalla vauvatavaraa”, Ron sanoi ja kellautti kumoon Ginnyn jästishakkisotilaan, joka oli yrittänyt luovia tietään laudan toiseen päähän. Pelinappula kitisi ja heristi kiukkuisesti nyrkkiä, mutta rullasi pois pelin tieltä.

”Lähetti E2:een”, George neuvoi Ginnyä ja nappasi pöydällä olevasta kulhosta jäähiiren. ”Minä lyön vetoa, että isä sekoaa isovanhemmuudestaan yhtä pahasti kuin äiti. Yrittää takuulla opettaa muksun ajamaan jästipolkupyörää ennen kuin se oppii edes kävelemään.”

”Charlie tosin saattaa tulla takaisin”, Ron sanoi ja teki seuraavan siirtonsa. ”Se olisi hienoa.”

”Minä puolestani laitan kaljuunan likoon sen puolesta, että me ei saada elää rauhassa enää kuin korkeintaan pari kuukautta”, Ginny huokaisi. ”Sitten Fleur tajuaa, että vauva itse asiassa kasvaa koko ajan, ja me saadaan kuulla viiden minuutin välein kuinka ’’irvittävä ja lihava’ hän on.”

”Minne hän muuten meni?” Harry kysyi. ”Fleur, siis?”

”Kauneusunille Billin vanhaan huoneeseen, kuulemma”, Ginny sanoi hienonnettu ja punnittu ripaus ivaa äänessään. ”Miksi?”

”Ajattelin mennä juttelemaan hänelle”, Harry sanoi ja nousi ylös. ”Nähdään myöhemmin.”

Toiset jäivät katsomaan hänen peräänsä ihmeissään, mutta hän suunnisti suorinta tietä portaisiin ja kiipesi ylös Billin huoneen ovelle asti. Harry ei ollut käynyt Weasleyn vanhimman pojan aiemmin asuttamassa huoneessa usein, sillä silloinkin kun Kotikolo oli ääriään myöten täynnä väkeä, huonetta asutti joko Bill Fleurin tai Charlien kanssa tai sitten Percy ja George. Harry koputti ja raotti ovea varovasti.

”’Arry!” Fleur sanoi ilahtuneesti. Hän nojasi sängyllä kolmeen tyynyyn ja pani sivuun ranskankielisellä otsikolla varustetun kirjan, jonka kannessa oli nuori velho sinisessä kaavussa. ”Tule sisään, minä en ollut nukkumassa.”

Harry astui sisään ja katseli ympärilleen. Huone oli siistimpi kuin yleensä, vuode oli pedattu ja hyllyt järjestelty. Vanhat huispausjulisteet sentään repsottivat reunoistaan niin kuin ennenkin, mutta ei ollut vaikea huomata, ettei huoneessa ollut asuttu vähään aikaan. Harry meni istumaan vuoteen laidalle.

”Voitko sinä ’yvin, ’Arry?” Fleur kysyi lämpimästi. ”En ole ehtinyt juttelemaan sinulle ’irmu pitkään aikaan. Bill kertoi että sinä lopetit ’uispaamisen ja ’aluat auroriksi.”

”Joo”, Harry nyökkäsi. ”Tai siis, minusta tulee kyllä aurori, mutta en minä lopettanut huispaamista. Minulla ei vain ole ollut juurikaan ylimääräistä aikaa.”

”Ymmärrän”, Fleur nyökkäsi. ”Unohdan aina että Viktorhan se teistä kahdesta ’uispasi ammatikseen. Olette molemmat niin ’uiman ’yviä.”

Harry hymyili. ”Miten sinulla menee? Aika mieletöntä, että te saatte vauvan.”

Fleurin käsi näytti hakeutuvan alavatsalle automaattisesti, kun vauva-sana mainittiin. Hän hymyili niin, että kauniit siniset silmät siristyivät ja poskiin ilmestyi kuopat. Harry tunsi juuri saaneensa elävän muistutuksen siitä, mitä veelojen valovoima aiheutti, kun Fleur sanoi: ”Niin on, se on aivan ’ullua – Bill ja minä ilahduimme niin ’irmuisesti, emme voineet uskoa koko juttua todeksi. Niin ’irveitä asioita on tapahtunut ja nyt me saamme tämän pienen ihmeen. Alan vihdoin uskoa siihen että kaikki todella kääntyy ’yvin päin.”

Harry nyökkäsi. Hänen katseensa hakeutui väkisinkin Fleurin vatsaa hitaasti silittelevään käteen, eikä hän voinut olla ajattelematta Remuksen muistoa, jossa hänen äitinsä oli myös istunut sängyllä puhumassa vauvastaan, hänestä… Oliko hänkin saanut äitinsä uskomaan, että kaikki kääntyisi hyvin päin? Tilanteet muistuttivat toisiaan niin paljon, ettei Harry voinut olla kysymättä. ”Sinä… sinähän et pysty vielä tuntemaan vauvan potkuja, ethän?”

Fleur nauroi heleästi. ”Ei, ’Arry-kulta, vielä on ’iukan liian aikaista sille.”

Harry tunsi punastuvansa. ”Ajattelin vain, kun… näin lähiaikoina yhden muiston omasta äidistäni, siltä ajalta kun hän oli vielä elossa. Saa minut ajattelemaan, että sinun ja Billin vauva on todella onnekas, koska sota on ohi, eikä sinulle koskaan käy niin kuin minun tai Teddyn äideille kävi. Olen tosi iloinen siitä.”

Fleur katsoi Harrya melkein surullisesti hymyillen. ”Sinä olit aina niin ’uolehtivainen, ’Arry. Tiedän että silloin kolmivelhoturnajaisten labyrintissa sinä tulit etsimään minua kun ’uusin.” Fleur piti pienen tauon. ”Olen ’irveän surullinen siitä mitä sinun vanhemmillesi tapahtui. Minäkin joudun ikävöimään äitiäni ja isääni nyt, kun asun näin kaukana ’eistä. Mutta tärkeintä on, että tiedän, että ’e rakastavat minua ja että ’e tietävät että kaipaan ’eitä myös.”

Harry nyökkäsi. ”Minä tiedän. Kiitos, Fleur.”

”’Arry”, Fleur sanoi vielä, kun Harry nousi ylös ja oli poistumaisillaan huoneesta. ”Minä lupaan, että sinä olet ensimmäinen joka saa tietää, kun tämä vauva alkaa potkia. Me ei olla menossa mihinkään.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: Didymee - 15.11.2012 20:03:36
Aww suloneen!sulin täysin<3<3tää oli hyvin kirjotettu ja virheitäkään en löytäny:)
kirjota taas pian:D

~didymee
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: Skorpionitar - 16.11.2012 14:27:36
Tämähän on ihana! Olen lukenut tämän jo aiemmin, mutta kommenttia en ole saanut aikaiseksi, joten korjaan nyt asian. Kaikki hahmot toimivat uskottavasti toipuessaan sodan jäljiltä. Harry ja George erityisesti saivat myötätuntoni puolelleen.
”’Arry”, Fleur sanoi vielä, kun Harry nousi ylös ja oli poistumaisillaan huoneesta. ”Minä lupaan, että sinä olet ensimmäinen joka saa tietää, kun tämä vauva alkaa potkia. Me ei olla menossa mihinkään.”
Fleur on ihana
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: tipe - 16.11.2012 14:39:52
awwww, ihanaa<333<33<3

taas yksi hieno luku, kiitos!!!:))

Lainaus
”Bill on vielä kieltämisvaiheessa”, olohuoneesta lampsiva George selitti. ”Miesparka on yhä siinä harhaluulossa että on nuori ja komea, ja lisänimi ’isäpappa’ vähän latistaa egoa.”

”Isäpappakin menee vielä, mutta että sinä teet minusta tädin”, Ginny sanoi ja mottasi Billiä kevyesti käsivarteen. ”Jos olen joskus tuntenut itseni Murieliksi…”
oon varmaan sanonutkin, että tykään hirveesti tästä Weasleyn-sisarusten naljailusta, joten <3

taas on vähän tällanen köhköh- laatuinen kommentti, mutta ei voi mitään:(

Kiitos ihan hirveästi!<3, ja odottelen innolla uutta kuvaa:)

hiphei!!!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: L.E - 27.11.2012 09:45:11
Oi ihana, jatkoa!

Tykkään sun Fleurista kerta kerralta enemmän, se on oikeastaan aika mukava, vaikka ennenkin oonkin vähän karsastanut sitä :3 Koko toi lapsijuttu oli vaan niin ihana, oon jo valmiiksi ihan fiiliksissä siitä lapsesta! Ja taisin ehkä vähän kyynelehtiä, senkin puoleen..

Jostain syystä rakastin sitä kohtaa, jossa Fleur kiitti Harrya siitä, että se tuli hakemaan sitä sieltä labyrintista Kolmivelhoturjanaisista. On jotenkin supermahtavaa, että jaksat tuoda yksityiskohtia aikaisemmista kirjoista mukaan tähän. Tää tosiaan voisi olla Harry Potter Part 8 ;)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: Stargazer - 04.12.2012 21:58:08
Jos alkaisin tässä yksitellen kommentoimaan jokaista "valokuvaa" niin menisi tunteja. Siksi voisinkin vaikka yrittää kirjottaa lyhyen kommentin. :)
Niin, tää on ihana. Tässä on jotenkin nostalginen ja siun tapa kirjottaa on tosi kaunis, etkä tee juurikaan vihrheitä, ei ainakaan sattunut miun silmään. :)
Välillä tuli mietittyä mitä sodan jälkeen tapahtui, kun se jäi tietämättä Rowlingin ossalta, mutta nyt voin kuvitella näiden valokuvien tarinan olevan se mitä tapahtui.
Jatkoa? :3

-Gazz
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 19/? [Lissöö tarjolla 15.11]
Kirjoitti: Aiqsu - 06.12.2012 21:00:16
Didymee ~ Voi kiitos! :) Ihanaa kun tykkäsit.

Skorpionitar ~ Kiitos kun ilmiannoit itsesi ja tulit kommentoimaan. ^^ Kiva kun tykkäät !

hiphei!! ~ köhköh-laatu on ihan hyvä laatu! ;) Kiitos kommentista  :-*

L.E ~ Kyllä Fleur tulee vielä ärsyttävätkin hetkensä saamaan ;) Haha, ihanaa, Potter 8<3 (; Olisipa sellainen... Kiitos kommentista!

Stargazer ~ Jatkoa on tässä ja kiittelen kommentista! Ihanaa kun pidät :33

A/N: Kirjoitan joka osan alkuun tällaisen anteeksipyytelyseliseli-pätkän, koska tunnen aina syyllisyyttä jostakin ;D Tämä osa on... outo? Myönnän että olisin voinut venyttää tätä enemmänkin. Mutta toivottavasti silti kelpaa. Enjoy !

* * * * *

Maaliskuun loppua kuvitti sarja otoksia erinäisistä Kotikolon tapahtumista, talossa vierailevista velhoista ja noidista ja Weasleyn perheen omista touhuista. Mahtuipa joukkoon myös virallisen oloinen kuva, jossa pikku Teddy oli puettu minikokoiseen juhlakaapuun yksivuotispäivänsä kunniaksi. Poika näytti vähintäänkin hätää kärsivältä joutuessaan poseeraamaan kameralle.

Pari sivua myöhemmin tuli vastaan repeytynyt, vanha Päivän profeetan artikkelin palanen. Keskenloppuvien lauseiden rinnalla uutisessa oli kuva, jonka taika oli huvennut hiukan, niin että ikuistetut noidat ja velhot liikkuivat tavallista verkkaisemmin. Otos sijoittui jykevien kiviseinien eteen, paikkaan, jota uhkaavana kohoavat rautaportit piirittivät. Taivas oli mustempi kuin tavallisella sadesäällä, ja jotenkin kuvasta välittyi vaikutelma, että toisenlaista säätä kyseisellä alueella ei ollut nähty vuosikausiin.
Artikkelin tekstistä oli säilynyt kokonaisena vain muutama lause: “Vaativista pääsykokeista taikaministeriön aurorikoulutukseen tiensä selvittänyt ryhmä teki ensimmäisen tutustumiskäyntinsä Azkabanin vankilaan. Retki on tehty uusien ryhm... Velhovankilan vartijoina toimivien ankeuttajien on tiedetty karkailleen ministeriön valvonnasta kuluneiden neljän vuoden aikana useita kertoja, mutta retkeä johtanut auroriviraston päällikkö Robards kertoo, että joitakin ankeuttajia on palautettu työtehtäviinsä ja lukuisat uudet vangit ovat lisänneet myös...”


Aavemaisen, iholle liimautuvan sumun lävitse Harry erotti vain mustanharmaan maiseman ääriviivoja, jotka kohosivat kuin valtaisalla aallonharjalla heidän yläpuolellaan. Hänen sormensa jäätyivät kylmää veneen laitaa vasten ja vilkaistessaan niitä hänen mieleensä ilmaantui epämiellyttävä kuva, jossa viisikko limaisia sormia tarttui hänen käteensä. Siinä valkean vesihöyryn pilvessä hän ei olisi erottanut sen paremmin manaliusta kuin ankeuttajaakaan, ja huolimatta siitä, että oli kahdenkymmenen pimeyden voimiin erikoistunutta koulutusta käyvän velhon seurassa, hän tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin turvattomaksi.
Tärähdys tuli varoituksetta, lahoava vene rysähti rantakivikon terävistä murikoista läpi niin, että laudat räksähtelivät. Harry hämääntyi hetkeksi sumun pysyvyydestä, kun se lakkasi pyörteilemästä vauhdin pysähtyessä. Hän kiipesi pois veneestä horjuen, Neville jäljessään.

”Pirhana, miksi meidät piti kiikuttaa tänne tuossa romussa? Olen varma, että ministeriö voisi kustantaa hulppeammankin kuljetuksen”, Neville sanoi hivenen vihertävänä kasvoiltaan, mutta tiirasi jo ylämäkeen, missä kaukana korkeuksissa mustanpuhuvat muurit kohosivat.

”En tiedä, ehkä ne haluavat että kuolonsyöjät tuntevat olonsa kotoisaksi matkallaan tänne”, Harry sanoi, ja ikävät muistot saivat hänen selkäpiinsä karmimaan, kun Robards kiskoi veden alta leväistä kettinkiä, jolla kiinnitti veneen, ”tai sitten ankeuttajilla ja Voldemortilla on samanlainen maku veneissä.”

”Huomio”, Robards kuulutti nopeaan, käskevään sävyyn. Aurorioppilaat hiljenivät hetkessä ja kääntyivät päällikköään kohti valppaina. ”Tervetuloa Azkabanin saarelle. Kuten tiedätte, ministeri Kahlesalpa ei tahdo ankeuttajia enää vankilan sisäpuolelle johtuen niiden epäluotettavuudesta ja epäinhimillisyydestä. Sen sijaan, niitä on sijoitettu runsas lauma tuolla ylhäällä näkyvien rautamuurien ulkopuolelle. Varoituksen sana – ne ovat epätoivoisia ja katkeria, sillä ne on eristetty tuolla sisällä kytevästä ankeudesta, joten ne hyökkäävät. Pitäkää taikasauvanne valmiina ja varmistakaa toistenne selustat. Teillä on noin minuutti aikaa pelastaa partnerinne sen jälkeen, kun ankeuttaja on saanut hänestä otteen. Jäljessäni sitten, kiitos.”

He lähtivät harppomaan rinnettä ylös kiireisin askelin, vain harvat mutisten Robardsin turhan kevyestä suhtautumisesta hengenvaaralliseen tilanteeseen. Harry ja Neville pysyttelivät joukon kärjessä, pälyillen ympärilleen sikäli kun näkivät mitään. Ja yhtäkkiä he törmäsivät mustempaan sumuun, jonka joku olisi voinut sekoittaa mustaan savuun tai huonosti toimivaan Perulaiseen pikapimeyspulveriin, mutta päälleen hyökkäävästä kylmyydestä Harry päätteli, että se oli seuraus liian monesta ankeuttajasta liian pienellä alueella. Ensimmäinen ankeuttaja purjehti näkyviin vain sydämenlyöntien kuluttua, toinen heti sen jälkeen. Harryn uroshirvi oli matkassa ensimmäisten joukossa, se loitonsi Harryn oikealla puolella lepattavia hahmoja tehokkaasti Nevillen ruskeakarhun vetäessä rajaa heidän ja vasemmalla puolella olevien ankeuttajien välille. Miehet kävelivät ripeästi sivulleen katsomatta, Harry hyödynsi parhaat okklumeustaitonsa pitääkseen päässään huutavat äänet loitolla – ankeuttajat olivat ikävä muistutus siitä, että vaikka tietyt asiat olivat poistuneet hänen murehdittavien listaltaan ikuisiksi ajoiksi, toisia arpia ei koskaan saisi pois. Aivan rautamuurissa avautuvan portin edessä partioi älykkään näköinen hopeinen kotka, joka viittoi heidät kohti porttia ja siitä sisään.

”Hyvää työtä”, Robards tokaisi ja työnsi sekä Nevillen että Harryn käteen suklaapatukan. Uroshirvi haihtui jo hiukan sumuttomampaan ilmaan. Harry haukkasi palan suklaata yrittäen karkoittaa kammottavan tunteen rinnastaan ja vilkaisi Nevilleä. ”Oletko kunnossa?”

”Jos ei ilmiselvää oteta lukuun”, Neville sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänensä vapisi aivan hiukan, ja Harry nyökkäsi. Suurin osa heidän joukostaan näytti kalpeilta, mutta kasvot olivat ilmeettömiä. Erään nuoren noidan kasvoilla heidän lähellään valui äänettömiä kyyneliä, mutta tämä puri hammasta eikä sanonut mitään, vaikka Harry tavoitti hänen katseensa.

”Sanoisin, että tämän on luultavasti ensimmäinen kerta, kun tapaatte ankeuttajia, mutta koska suurin osa teistä tulee Tylypahkasta, se ei taida olla aivan totta”, Robards sanoi. Harry tunsi arvostuksensa tätä kohtaan kasvavan, kun tämä ei edes vilkaissut hänen suuntaansa, vaikka oli taatusti kuullut kaikki mahdolliset häneen ja ankeuttajiin liittyvät tarinat. ”Syökää suklaa. Älkää koskaan luottako ankeuttajaan, vaikka se vartioisikin vihollistanne. Meillä on uusi, varta vasten laadittu kirous, jolla ministeriö pitää ankeuttajat meidän puolellamme – tämä tarkoittaa, että ne eivät karkaa, mutta ne hyökkäävät. Ministeri ei tahdo ankeuttajia yhdenkään rakennuksen sisäpuolelle, niiden uhka riittää pitämään vangit muurien takana, mutta ongelmana on, että ne lisääntyvät omasta katkeruudestaan ja niitä alkaa olla jo melkoinen parvi. Ministeri toivoo, että pääsemme niistä eroon lopullisesti lähiaikoina – hän on suunnitellut vartijoiksi pahojen otusten sijaan erityisen älykkäitä olentoja, kentaureja, maahisia ja sellaisia – mutta toistaiseksi olemme tässä tilanteessa. Nyt, ennen kuin menemme sisään, varautukaa – jokainen lukko ja kalteri tässä puljussa on käytännössä murtamaton, seinissä on kimmokeloitsuja ja sen sellaisia, joten varokaa koskemasta mihinkään.”

He siirtyivät laumana jyhkeän, massiivisena ja vyöryvänä kohoavan vankilan luonnottoman pienelle oviaukolle, ja Robardsin johdolla aurorikokelaat alkoivat yksi kerrallaan siirtyä sisäpuolelle. Neville katsoi Harrya. ”Kuinka monta tuttua luulet että nähdään?”

”Liian monta?” Harry sanoi, tuntien hermostuvansa hiukan. Hän oli tuskin uhrannut asialle kahta ajatusta – kaikki hänen vihollisensa olivat kuolleet… mutta olivatko he oikeasti? Satoja kuolonsyöjiä ja heidän tukijoitaan oli pidätetty Voldemortin kuolemaa seuraavana päivänä. Voldemort oli kuollut. Kuka ei ollut?

Neville kävi aukosta sisään ensin, Harry hänen kannoillaan. Haju oli kammottava ja vertahyytävä, eikä ainoastaan siksi, että ilmassa itse asiassa tuoksui veri. Ollakseen yökkäämättä Harry päätti, ettei vaivautuisi erottelemaan eri aromeja. Hän katsoi ympärilleen. Paikka oli pimeä ja epämiellyttävä, ja ensimmäisen sellin kohdalla hän hätkähti nähdessään ensin pelkästään kiiluvat silmät luisevan laihasta naisesta. Helpotuksekseen hän ei tunnistanut nimeä kyltissä. Nainen tuijotti häntä ja kun tämä näytti olevan aikeissa nousta ylös sijoiltaan, Harry jatkoi eteenpäin. Nevillen pää kääntyili vauhkona kun tämä katseli selleihin selvästi peloissaan.
Neljännen sellin kohdalla Harry näki naisen, jolla oli likaisenmustat hiukset ja pullottavat, ruskeat silmät. Tämä istui hyvin lähellä seinää, ja hänet nähdessään jotenkin nytkähti kaltereita kohti. Harryn sydän hyppäsi kurkkuun, kun kaltereihin langetettu kirous paiskasi naisen huoneen perälle valtavalla rysähdyksellä. Harry jatkoi kävelyä kuin unessa, peläten enemmän kuin kertaakaan moneen kuukauteen.
Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä kuulemasta sitä; kiviset seinät antoivat loistavan kaiun kirkunalle, joka hänen takaansa purkautui. ”HARRY POTTER! HARRY POTTER ON TÄÄLLÄ!”

Yhtäkkiä jokaisessa sellissä alkoi näkyä merkkejä elämästä. Pamahduksia kuului kaikkialta, kun vangit painautuivat kaltereita vasten ja löysivät itsensä paiskautuneina lattiaan. Neville vilkaisi Harrya olkansa yli, kun kaikkialla alkoi kiiriä kuiskina, joka kasvoi pian huudoksi ja ulvonnaksi hänen takanaan.

”Pimeyden lordi palaa! Te luulette että hän on poissa, mutta ei koskaan, hän on kuolematon, pimeän lordi on tulossa…”

”On vain päiviä siihen, kun Hänen merkkinsä loistaa jälleen meidän yllämme…”

”Potter, katso minun piirtoani, Potter, olisiko se näin vahva jos ei hän olisi lähellä? POTTER!”

”Mikset sinä istu täällä meidän kanssamme, Potter? Väitätkö ettet itse ole murhaaja? Eikö se Dumbledoren kuolinsyykin jäänyt vähän avoimeksi, mitäs siihen sanot?”

Robardsin ääni kantautui yli mekkalan. ”Kun olette nähneet tarpeeksi, jatkakaa ulos ovesta hautausmaan puolelle!”

Neville ja Harry lähtivät sanattomasta sopimuksesta puikkelehtimaan sivulle johtavaa käytävää sinne päin, missä päättelivät ovien olevan. Harry kuuli nimeään joka puolelta, ja se muistutti häntä jälleen kammottavasti toisista kaiuista hänen päässään, niistä jotka eivät myöskään lakanneet toistamasta hänen nimeään. Mutta yksi ääni erottui toisista. Harry tarttui Nevillen ranteeseen. ”Potter. Longbottom.”

”Valois”, Harry sanoi ainoana vastauksenaan. Selli hänen vasemmalla puolellaan oli toisenlainen kuin muut. Hänen ei tiennyt miten eikä millä oikeudella se oli niin sisustettu, pörröinen ja pinkki – miten pari hassua koriste-esinettä saattoi edes tehdä niin suuren eroavaisuuden muihin karuihin selleihin? Hän ei itse asiassa edes nähnyt yhtään kissan kuvaa, mutta hän tiesi erittäin hyvin tuijottavansa Dolores Pimentoa silmästä silmään.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Neville päästi suustaan tosi ruman kirosanan, mikä tuntui myös Harryn mielestä hyvältä reaktiolta tilanteeseen. Kuinka oli mahdollista, että edes vankiselli ei ollut kuluttanut sammakkomaista hymyä Pimennon kasvoilta? Tämä katsoi Harrya. ”Hauska nähdä, Potter.”

Neville pärskähti protestoivasti Harryn takana, mutta Harry nosti etusormensa ylös. ”Eikö ole hassua, Dolores, miten sinä yrität hoitaa minut hengiltä ja hoitaa minun parhaat kaverini vankilaan ilman taikasauvaa, ja silti se olet sinä, joka olet sillä puolella?”

”No mutta, Potter”, Pimento hymyili yhä kammottavaa hymyään. ”Minä tein vain kuten parhaaksi näin. Aina eivät asiat suju suunnitelmien mukaan… Mutta tiedäthän sinä sen, Potter, etkö tiedäkin? Käsittääkseni ystäväsi puolilajinen Lupin ei enää ole keskuudessamme. Ja mitä ikinä tapahtuikaan Dumbledorelle?”

Harry katsoi Pimentoa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minä toivon, että tämä paikka tappaa sinut ja repii sinut palasiksi niin kuin sinä teit Villisilmälle.”

Hän työnsi Nevillen liikkeelle ja yhdessä he kävelivät suoraan ovesta ulos, lähes ironisen kuolleelle hautuumaalle missä ei kuulunut muuta kuin tuulen suhina metallimuuria vasten. Kukaan toinen ei ollut vielä tullut ulos.

”Ilman tuota naista…” Harry aloitti mutta keskeytti lauseensa. Ilman Pimentoa, mitä? Sirius ei olisi kuollut? Totta kai olisi, pieni ääni hänen päässään sanoi. Sirius oli liian uhkarohkea, hän ei olisi selvinnyt. Villisilmä ei olisi kuollut? Hän putosi luudanvarrelta, ääni jatkoi, ja hän oli saattanut saada tappokirouksesta jo ennen sitä.

”Ilman tuota naista me ei koskaan olisi opittu taistelemaan”, Neville tokaisi. Harry katsoi häntä hetken ja huokaisi sitten. He lähtivät kävelemään harvakseen koleasta kivisestä maasta törröttävien hautakivien lomassa.

”Ehkä olisi pitänyt jättää tämä retki väliin”, Neville sanoi Harrya vilkaisten. ”Harva aurori varmaan tapailee pidättämiään kuolonsyöjiä sen jälkeen, kun on kerran hankkiutunut heistä eroon.”

”Ei”, Harry sanoi raskaasti. ”Minun olisi pitänyt varautua. Ja olisi se voinut olla pahempikin, tai siis, jos Voldemort itse tai Bellatrix olisi täällä. Pimento käy hermoille, mutta hän tulee aina olemaan vain Pimento.”

”Mm”, Neville myönsi. He kävelivät hetken hiljaisuudessa, kunnes Harry äkkäsi tutun nimen eräässä hautakivessä.

”Hei, katso…” hän mutisi ja siirtyi lähemmäs. Hautakivessä luki ”Bartemius Kyyry, jr”. Neville kurtisti kulmiaan.

”Mutta… Eikö hän ollut se, joka sai ankeuttajan suudelman? Eikö hänestä pitäisi silloin tulla…?”

”Tuo on hänen äitinsä”, Harry sanoi. Hän selitti Nevillelle nopeasti tarinan, jonka oli saanut kuulla nuoremmalta Kyyryltä itseltään ennen tämän kuolemaa – miten äiti oli kärsinyt vankilatuomion hänen puolestaan ja lopulta menehtynyt Azkabanissa. Lopetettuaan kertomuksen Harry lisäsi: ”Kuulostaa uskomattomalta, mutta toisaalta… hullumpiakin asioita on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen eikä ainoa poikansa puolesta kuollut äiti.”

Neville pysyi vaiti. Kun Harry hetken päästä kääntyi katsomaan häntä, hän näytti vaikealta ja hänen silmissään oli selkeää kärsimystä. ”Harry, olenko minä kamala ihminen, jos en halua tehdä sitä? Minä katselen vanhempieni kärsivän vain, koska en osaa päästää irti. Sinä sait minut ajattelemaan, että he todella ovat täällä vain siksi että minä ja mummi ei kestetä ajatusta muusta.”

”Ei”, Harry sanoi ja pudisti päätään. Hän jatkoi painokkaammin: ”Ei. Minä olin väärässä.”

Neville katsoi häntä hämmennyksen, epäröinnin ja orastavan toivon sekaisin ilmein. ”Mitä sinä tarkoitat?”

”Minä sanoin, että on väärin, ettet sinä anna periksi”, Harry sanoi huokaisten, ”mutta oikea vääryys on, että minä olisin antanut periksi. Näin tässä vähän aikaa sitten… muiston, minun äidistäni. Hän puhui Remukselle siitä, kuinka hänestä tulisi parantaja ja hän keksisi keinon, jotta Remuksen ei tarvitsisi kärsiä muodonmuutoksistaan. Ja minä mietin, että kun sudenmyrkkyjuoma on nyt keksitty… Hän oli oikeassa. Hän olisi pystynyt siihen. Hän ei olisi antanut periksi niin kuin minä.”

Neville katsoi Harrya ja tarttui tämän hartiaan. ”Olisi ollut mahtavaa tavata sinun äitisi. Hän kuulostaa… aika paljon sinulta, itse asiassa. Enemmän kuin luulet.

 Harry hymyili vinosti. ”Ja ehkä minä vielä joskus saan tilaisuuden tavata sinun äitisi, ihan oikeasti. Ehkä Hermione kirjoittaa huomenna ja kertoo keksineensä uuden liemen, joka parantaa kaikki ongelmat koko maailmassa.”

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: Skorpionitar - 06.12.2012 22:24:15
Hahaa, olen eka  :D! Olenhan? Jes, olen! Tämä oli taas tämmöinen vähän surullisempi luku  :'(. Harry ja Neville on ihania, kun ne on kokenu niin paljon samaa ja sen takii tolleen läheisiä. Kirjoitat tosi hyvin, voin ihan hyvin kuvitella, että nämä tapahtumat tapahtuivat Toisen velhosodan jälkeen.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: Elfmaiden - 06.12.2012 22:38:24
Erittäin hyvä luku, jälleen kerran!

Azkaban on järkyttävä, ja Harryn kohtaama huomio tosiaan melko hirvittävä... Doloresta ajatellessa tulee vähän paha mieli, koska tämä elää siellä, mutta myös siksi, millainen hän oli Tylypahkassa ja ministeriössä... ja saa pohtimaan, miksi Dolores toimi kuten toimi...
Kiitos, ettet kirjoittanut pidemmin ankeuttajien kohtaamisesta. Tilanteesta huomasi hyvin, miten paljon vahvempi velho Harry nyt onkaan, miten vaivatonta on luoda suojelius ja sulkea mielestään asioita, ohjailla itseään... vaikka eihän se niin yllätä, kun miettii miten hän on joutunut aikuistumaan.

Loppu oli kaunis!
Lainaus
”Olisi ollut mahtavaa tavata sinun äitisi. Hän kuulostaa… aika paljon sinulta, itse asiassa. Enemmän kuin luulet.

 Harry hymyili vinosti. ”Ja ehkä minä vielä joskus saan tilaisuuden tavata sinun äitisi, ihan oikeasti. Ehkä Hermione kirjoittaa huomenna ja kertoo keksineensä uuden liemen, joka parantaa kaikki ongelmat koko maailmassa.”


Pidin myös sanomalehtileikkeen kuvailusta :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: tipe - 09.12.2012 08:36:14
Ihanaa, ihanaa! Ihmettelen vaan että ootko sä jotenkin ylitaitava ihmisten itkettäjä, vai oonko vaan jotenkin herkkä??? ;)

Taas ihana luku/kuva, kiitos<3

Lainaus
Suurin osa heidän joukostaan näytti kalpeilta, mutta kasvot olivat ilmeettömiä. Erään nuoren noidan kasvoilla heidän lähellään valui äänettömiä kyyneliä, mutta tämä puri hammasta eikä sanonut mitään, vaikka Harry tavoitti hänen katseensa.
Jotenkin vaan tää oli niin koskettavaa, sodan muistot on kirkkaina mielessä ja sitten siihen päälle ankeuttajat tuo niitä lisää... :'(

Lainaus
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Neville päästi suustaan tosi ruman kirosanan, mikä tuntui myös Harryn mielestä hyvältä reaktiolta tilanteeseen. Kuinka oli mahdollista, että edes vankiselli ei ollut kuluttanut sammakkomaista hymyä Pimennon kasvoilta? Tämä katsoi Harrya. ”Hauska nähdä, Potter.”
On se Pimento outo. Täytyy myöntää.

Lainaus
”Kuulostaa uskomattomalta, mutta toisaalta… hullumpiakin asioita on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen eikä ainoa poikansa puolesta kuollut äiti.”

Neville pysyi vaiti. Kun Harry hetken päästä kääntyi katsomaan häntä, hän näytti vaikealta ja hänen silmissään oli selkeää kärsimystä. ”Harry, olenko minä kamala ihminen, jos en halua tehdä sitä? Minä katselen vanhempieni kärsivän vain, koska en osaa päästää irti. Sinä sait minut ajattelemaan, että he todella ovat täällä vain siksi että minä ja mummi ei kestetä ajatusta muusta.”

”Ei”, Harry sanoi ja pudisti päätään. Hän jatkoi painokkaammin: ”Ei. Minä olin väärässä.”

Neville katsoi häntä hämmennyksen, epäröinnin ja orastavan toivon sekaisin ilmein. ”Mitä sinä tarkoitat?”

”Minä sanoin, että on väärin, ettet sinä anna periksi”, Harry sanoi huokaisten, ”mutta oikea vääryys on, että minä olisin antanut periksi. Näin tässä vähän aikaa sitten… muiston, minun äidistäni. Hän puhui Remukselle siitä, kuinka hänestä tulisi parantaja ja hän keksisi keinon, jotta Remuksen ei tarvitsisi kärsiä muodonmuutoksistaan. Ja minä mietin, että kun sudenmyrkkyjuoma on nyt keksitty… Hän oli oikeassa. Hän olisi pystynyt siihen. Hän ei olisi antanut periksi niin kuin minä.”

Neville katsoi Harrya ja tarttui tämän hartiaan. ”Olisi ollut mahtavaa tavata sinun äitisi. Hän kuulostaa… aika paljon sinulta, itse asiassa. Enemmän kuin luulet.

 Harry hymyili vinosti. ”Ja ehkä minä vielä joskus saan tilaisuuden tavata sinun äitisi, ihan oikeasti. Ehkä Hermione kirjoittaa huomenna ja kertoo keksineensä uuden liemen, joka parantaa kaikki ongelmat koko maailmassa.”
Anteeksi tämä pitkä lainaus, mutta tää sananvaihto oli vaan niin uskomattoman ihana ♥♥♥  Tykkään kun Harry hymyilee vinosti ;) ♥ Siis aivan ihana kohta ♥

Kiitos paljon tästä, jatkoa oottelen :)

hh
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: Stargazer - 12.12.2012 19:25:09
Tällä kertaa aion (ainakin yrittää) kommentoida kunnolla!

Ensin tahon tästä sanoa, että varmasti kauneimpia ficcejä, mitä olen finissä tai muualla llukenut. Olen itkenyt ja nauranut vuorotellen, mikä on aika ihmeellistä, kun yleensä en ficceihin kovin rajusti reagoi, mutta tällä kertaa varsinkin Fredin kuolemaan liittyvät asiat... yäääh :'(

Ideana tää on varmaankin uniikki? Ei ole toista samanlaista ainakaan minun silmiin sattunut. Loistava idea joka tapauksessa. :)

Kirjoitat sujuvasti ja hyvin, tuntuu kuin Potterit jatkuisivat. Enää ei tarvitse oikeasti keksiä kaikkea itse, kun teet sen puolestani ja paremmin. :)) Kirjoitusvirheitäkään en löytänyt kuin pari.

En taaskaan kaikkia ala kommentoimaan yksitellen, mutta mainitsen lempikohtiani.
Ihanimpia oli "kunniaseinän" teko Kalmanhanaukiolle. Rakastan sitä kohtaa. Myös Harryn ja Teddyn kohtaukset ovat söpöjä. :3
Ehdin jo yhdessä vaiheessa epäillä, että aiotko poiketa Rowlingin Harrylle päättämästä aurorin tulevaisuudesta, mutta säikähdin turhaan. Toistan itseäni: Tämä voisi olla kahdeksas Harry Potter-kirja. (Milloin saamme elokuvaversion :>)

Kiitos tästä ficistä ja jatkoaaa?? :DD

-Gazz

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: Grenade - 15.12.2012 21:12:48
Oij, ensimmäinen viimeisimmistä kuvista oli todella mukava. Lupsakkaa sanailua ja sisartenvälistä ilkikurista rakkautta. Ja Molly huseeraamassa ja kiiruhtamassa kohti lastenvaatekauppaa. Todella ihastuttava kuva ja Fleur oli myös, vaikkei Ginny oikein sitä mieltä ollutkaan, oikein herttainen taas välillä. Ihanaa, että Weasleytkin saavat välillä näitä onnen hetkiä, kun ovat menettäneet niin paljon.

Toinen kuva taas... Hurr, nousi kylmänväreet pitkin selkää. Vankilan karmeus ja löyhkä tunkivat tänne asti, ja kuvailu oli todella realistista. Tuollaista siellä varmasti olisi, jos sinne joutuisi. Ja näkihän Harry sentään tuttujakin. Pimento oli hieno lisä osaan ja hienoa, ettei "vanhoja hahmoja" ole unohdettu, sillä hänhän oli varsin kenkkumainen Harrylle aikoinaan.

Hyvät osat jälleen! Tätä on todella ilo lukea, koska laatu on kohdillaan.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: lovekiva - 22.12.2012 11:22:38
Yleensä lueskelen vain huumorificcejä, mutta tässä on sitä jotain! Löysin tän eilen, jäin koukkuun ja koko aamun ja eilisillan olen vain lukenut, lukenut ja lukenut.... Tuli oikesti aina välissä sellainen olo, että tämä on Row-tädin tekstiä, kirjoitat ihan kuin hän! Ei oikeasti, mahtavaa :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 20/? [Uutta 6.12]
Kirjoitti: Aiqsu - 22.12.2012 18:40:53
A/N: Rakkaat lumipalleroni, kiitos kovasti jälleen kaikista kommenteista, tunnen laiminlyöneeni teitä kaikessa hitaudessani, ja jatkan tätä kaltoinkohtelua koska en mitenkään kykene tänään kiittelemään teistä jokaista erikseen. Olette kuitenkin rakkaita ja ansaitsette ihanan joulun, ja lupaan että saatte loman aikana lahjaksi vielä useamman osan.

* * * * *

Vaaleanharmaataustaisessa kuvassa punatukkainen poika istui kiviaidalla sylissään kimppu kukkia. Vaikutelma oli kuin vanhasta maalaismaisemasta, ellei katsonut tarkemmin; Georgen suussa ei ollut heinänkortta eikä hän näyttänyt tähystävän kamerasta ohi imeäkseen kasvoilleen jokaisen mahdollisen auringonsädekarkulaisen. Joku olisi voinut teeskennellä älykästä vetämälle kasvoilleen saman jäätyneen ilmeen, mutta George oli vakava vain silloin kun oli unohtanut, miten kaikki toiset ilmeet muodostetaan.
Kuvan alle oli raapustettu: ”2.5.1999 – Tylypahkan taistelun ja meidän Fredimme poismenon vuosipäivä.”


”Se tuntuisi vain liian kolkolta”, Angelina sanoi ja ojensi kameran takaisin Georgelle, ”ottaa sinusta kuva hautakiven kanssa. ’George ja hänen kaksosensa, eivät enää niin samannäköiset’. Ei ole kummoinen vitsi.”

”Ei”, George sanoi, ja he lähtivät kävelemään hitaasti kivilaattapolkua rinnatusten, katsoen jalkoihinsa, mitoittaen yhden askeleen jokaiselle laatalle. ”Vaikka jos joku, niin hän varmaan olisi saanut jonkinlaista mustaa huumoria irti tästäkin.”

”Älä yliarvioi hänen vitsejään, hänen egonsa varmasti paisuu yhä meidän keskuudessamme”, Angelina sanoi vinosti hymyillen. ”Ei hän ollut sinua hauskempi. Eikä sydämetön, sen puoleen.”

”Me oltiin hauskoja yhdessä”, George totesi ja antoi katseensa haravoida Saukkonummen hautuumaan asukasten nimiä. Hautakivethän olivat kuin ovia, kivisiä, ikuisiksi ajoiksi sulkeutuneita ovia, nimikyltit paikoillaan ja kaikki. Ovia joihin koputtaminen oli turhaa ja kaiken lisäksi sattui.

”George”, Angelina sanoi pehmeästi. George oli ollut vähällä kävellä ohi ja kääntyi nyt Angelinan perässä oikealle. Tyttö käveli mustassa, lyhyessä juhlakaavussaan paljasjaloin. Tänään tytössä ei ollut ollut pippuria valittamaan edes mekossa lentämisestä tai Georgen tekemistä tiukoista syöksyistä, kun hänen Nimbus 2002:nsa oli kiidättänyt heidät paikalle.

He istuivat vieretysten hautakiven äärellä, kohdaten sen terävät reunat kivipinnan katseillaan. George ei osannut katsoa sen paremmin kaiverruksiin kuin niiden ohitsekaan, sillä ohi katsominen tuntui huijaukselta ja tuijottaminen merkityksettömältä. Hän oli nähnyt, kirjoittanut ja sanonut Fred Weasleyn nimen satoja, tuhansia, miljoonia, kenties miljardeja kertoja. Ennen Fredin käsialan väkertämät allekirjoitukset Weasleyn welhowitsien virallisissa pergamenteissa olivat näyttäneet mahtipontisilta. Kuolema oli tehnyt niistä surullisia.

Angelina hymähti itsekseen. George kääntyi katsomaan häntä. ”Todella outo mielikuva pongahti juuri mieleeni… Voitko kuvitella Fredin valkoisessa kaavussa, hiukset kiharalla ja sädekehän päänsä päällä? Sellaisiahan jästit kuvittelevat kuolleiden ihmisten olevan.”

George ei voinut olla myös tyrskähtämättä hiukan visiolle enkeli-Fredistä. ”Hän olisi rakastanut tuota. Ehkä meidän pitäisi teettää sellainen muotokuva hänestä pilapuotiin, jotta hän voisi kaikessa pyhyydessään ja viattomuudessaan katsella meidän pikku aivojemme luomuksia. Ja lähetetään saman tien kopio vahtimestari Vorolle, hän saisi kohtauksen.”

Angelina hykerteli ajatukselle ja painoi kätensä hautakivelle, kuin nojatakseen Frediin nauraessaan. George katsoi, kuinka tytön katse valui tämän omista polvista Fredin nimeen ja sitten hitaasti takaisin, Angelinan mustien hiusten verhotessa surullista näkymää.

”Se oli yksi paskamainen päivä”, George sanoi. ”Vuosi sitten. Enkä minä voi edes uskoa, että se oli vain yksi päivä. Miten yhdellä päivällä voi olla niin suuri valta meistä, että se voi muuttaa mitä vain?”

”Minä en syyttäisi päivää”, Angelina sanoi melkein heti, aivan kuin olisi ollut koko ajan valmis vastaamaan kysymykseen. Kenties hän oli pohtinut samaa. Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Miten toisella ihmisellä voi olla niin suuri valta? Miten kukaan voi tehdä niin paljon pahaa? Linnassa oli sinä päivänä ihmisiä joiden täytyi kuolla. Ja sitten oli niitä, jotka kuolivat, koska niiden joiden täytyi kuolla, täytyi kuolla.”

”Sanotko sinä, että me tiedettiin aina, että me jouduttaisiin maksamaan?” George kysyi. ”Minä inhoan sitä, kun isä sanoo minulle, että me tiedettiin, ettei siitä selvittäisi ehjinä. Minä olin valmis riskeeraamaan oman henkeni. En hänen henkeään. Ja siinä on kai se syy, miksi äiti ja isä eivät koskaan halunneet meitä kiltaan. He tiesivät, mitä he olivat valmiit laittamaan pantiksi. Me oltiin pelkkiä lapsia, kun ei koskaan ymmärretty sitä.”

”Tavallaan olen iloinen, ettei Fredin koskaan tarvinnut ymmärtääkään”, Angelina sanoi. ”Olen huomannut, ettei aikuisuus ole kovin hieno paikka olla. Se ei sovi sinulle.”

”Minä pidän silti onnettomampina niitä, joille se sopii”, George sanoi vakavana. ”Harry, esimerkiksi. Hän on aina tiennyt, missä kohtaa menee raja hänen ja yhteisen välillä – mikä koskee vain häntä ja mikä muitakin. Hän pitää niin paljon sisällään, koska yrittää suojella muita. Hän ei ole koskaan oikein osannut päästää irti siitä.”

Angelina katsoi Georgea hetken, ja kääntyi sitten hautakiven puoleen. ”Kuuletko, miten olet saanut veljesi puhumaan, Fred? Ei, en minäkään olisi uskonut.”

”Hei”, George sanoi moittivasti. ”Osaan minä yhä nauraakin.”

”Tiedän”, Angelina sanoi, katsoen Georgea suoraan silmiin, niin että niissä näkyi tarkoituksellisuutta ja merkitystä. ”En tiedä mitä tekisin, jos et osaisi.”

Ja sitten Angelina oli yhtäkkiä Georgen sylissä, ja painoi huulensa tämän huulille. Kummallisinta oli, ettei se tuntunut millään tavalla uudelta – koko viime vuoden se oli tavallaan ollut siellä, he kaksi, se miten kaikki linkittyi yhteen ja he kaksi olivat samassa sellistä jonka avaimesta kummallakin oli vain puolikas. George ei ollut ajatellut sitä, mutta päivät eivät ehkä olisi pala palalta menettäneet painoaan, jos Angelina ei olisi ollut siellä, tietynlaisena turvana. Tietona siitä, että kaikki se ei ollut vain hänellä eikä hän ollut pysähtynyt täysin. Sellaisena asiana, jota yleensä ymmärrettiin arvostaa vasta sitten, kun se oli poissa.

”Luuletko että hän panee pahakseen?” George kysyi, kun suudelma päättyi ja Angelina palasi omalle puolelleen, vaikkakin jäi nojaamaan päätään Georgen hartiaan.

”Tuskin”, Angelina sanoi. ”Hän on jossain minun tavoittamattomissani, ja kai mekin liikutaan koko ajan eteenpäin, eikä hän voi seurata.”

George huokaisi ja hypisteli haudalle lasketun kukkakimpun terälehtiä, viipaloiden niitä kynsiensä väliin. ”Inhottaa jättää hänet taakse.”

Angelina pudisti päätään. ”Ehkä tämä on ensimmäinen ja viimeinen tapaus koskaan, missä voit sekä syödä kakkusi että säästää sen. Luulen, että sinä voit mennä ihan minne tahansa ja tehdä mitä tahansa, ja saat hänet mukaasi. Hän ei jätä sinua, vaikka sinun täytyisikin tavallaan jättää hänet.”

George nyökkäsi. ”Tiedän. En minä oikeastaan… En edes tiedä, tunnenko syyllisyyttä. Olen varma vain siitä, että minulla on ikävä häntä.”

Angelina pörrötti omia hiuksiaan, vain saadakseen tekemistä käsilleen. ”Se on typerää, eikö niin? Kaikki, mitä me tehdään ja sanotaan, voidaan kumota vain toteamalla, että hän ei ole täällä.”

Eikä millään ole enää väliä. George tiesi, että he molemmat ajattelivat niin. Hän kietoi käsivartensa Angelinan harteille, ja kysyi ääneen: ”Mutta tarvitseeko millään oikeasti olla merkitystä niin kauan kuin me ei pysähdytä?”

Ja olivathan päivät kuitenkin alkaneet pikku hiljaa muuttua helpommiksi.

* * * * *

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: vaapukka - 22.12.2012 20:40:21
Kiitos tästä etukäteislahjasta <3 Taisin odottaa jotain jouluista osaa, mutta tämä oli odottamaton ja ihana! Ja itkettävä, tarviiko edes sanoa.

Muodostin mielessäni tuon kuvan ihan liian realistisesti... Käsittelit tosi hyvin tän hämmentävän tilanteen - kun Angelina ja George päätyy yhteen. En oo koskaan oikeen sulattanut sitä paria, mutta jotenkin shippaan sitä myös kummalla tavalla. Musta on äärettömän kaunista, että ne löysivät tuen toisistaan, mutta mua hämmentää kysymys, että mitä muuta yhdistävää niillä on kuin yhteinen suru? Tottakai ne on olleet kavereita aina, mutta en oikein vielä osaa kuvitella niille mukavaa parisuhdetta jossa iloitaan edistyksestä ja uusista asioista ja seikkailuista etc. Jos tavoitit ajatukseni, toivoisin että tämä tulisi esille myöhemminkin :---) mutta niin, vaikka en ihan sisäistänyt kaikkea tän luvun dialogissa, nautin kuitenkin kovasti. Osa oli jotenkin kaukaista ja käsittämättömän syvällistä, minkä sisältöä en löytänyt (esim. viimeinen repla, tuo selli-vertaus) mutta saattaa johtua myös väsymyksestäni  :D Aikuisuuden käsittely, Harry-viittaus taas oli jotain minkä tajusin ja totesin, että 'wau, totta'. Hieno kohta, hieno luku!

Lainaus
Tänään tytössä ei ollut ollut pippuria valittamaan edes mekossa lentämisestä--
tässä syy miksi tykkään niin kovasti; en oo ikinä ennen nähnyt tuollaista vertauskuvaa, toimii ihanasti, hauska!

Kiitos ja hyvää joulua, tuo lupaus miellyttää ja kovasti (;
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: Skorpionitar - 22.12.2012 21:26:55
Yhyy  :'(. Fredin kuolema on vaan niin liikuttava ja tässä ficissä sitä on käsitelty paljon. Olen aina miettinyt, miten George ja Angelina päätyivät yhteen ja tehnyt siitä omia versioitani. Tämä oli hyvin toimiva ja uskottava. G ja A tukeutuvat toisiinsa ja päätyvät yhteen. Heidän avioliittoaan olen aina pitänyt päältä katsottuna onnellisena, mutta tarkemmin tutkittuna kaiken pohjalla on suru, joka yhdistää heitä. Voin hyvin kuvitella heidät yhdessä kasvattamaan Frediä ja Roxannea. Heistä tulee hieman mieleen omat vanhempani.
Georgen ja Angelinan kuoleman ja aikuistumisen käsittely, Fredin miettiminen, Harry-viittaus ja kaikki muu oli hyvin uskottavaa ja toimivaa. Kiitos tästä luvusta  :-*, toivottavasti jatkoa tulee pian.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: LittleLove - 23.12.2012 10:53:23
Uusi lukia täällä näin! Luin kerralla koko jutun ja rakastuin! Ihanaa ja koskettavaa tekstiä. Varsinkin tuossa hautajaiskuvassa itkin ihan kunnolla. Ja toi viimeisin oli kyllä aivan ihana. No nyt minulta loppuu aika joten yhteenvetona jatkoa pian!  :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: Grenade - 25.12.2012 15:30:35
Todella suloisen haikea. Tykkäsin, vaikka hieman meinasin kyynelehtiäkin, kun tämä oli niin kaunis. George, joka osaa hymyillä vasta, kun hän jaksaa ajatella asiaa, ja Angelina, joka ymmärtää, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri tässä hetkessä.
Sydän suli siinä vaiheessa, kun tuli suudelma. Olen täällä ihan seitsemännellä pilvellä, kun käsittelit asian niin nätisti. Että vaikka Fred on vielä kummankin sydämessä, niin he voivat silti yhdessäkin onnellisia.
En osaa sanoa mitään fiksua, joten katson parhaaksi vain hiljentyä. Hyvä osa, todella kaunis! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: Pähkinäinen - 25.12.2012 15:43:29
Piilolukija ilmoittautuu. Olen seurannut tätä ficciä vaikka kuinka kauan mutta jotenkin en vain ole tätä ennen... osannut laittaa kommenttia. Nyt kun vähän aktivoiduin muutenkin sillä saralla niin uskaltaudunpas tännekin sanomaan sanottavani. Paitsi että nyt en kyllä paljoa keksi, mitä pitäisi sanoa.

Kirjoitat todella hyvin. Olen ihan oikeasti meinannut sekoittaa tämän ficin canoniin ainakin kerran, niin aitoa tekstiä. Ja täydennät sopivasti juuri sitä aikaa, mistä minä ainakin haluan muutenkin tietää lisää. Tämä valokuvajuttu on todella hyvä keksintö ja ficin nimikin kuulostaa hienolta ja houkuttelee lukemaan.

Tämä osa oli melkeinpä ahdistavan surullinen toiveikkuudestaan huolimatta, koko ajan vain harmitti hirveästi että Row-tädin piti mennä tapattamaan Fred. Tykkään enemmän niistä iloisemmista, jännittävämmistä osista, mutta hyvä silti, että näitä surullisempiakin on mukana. Ilman niitä tämä ei olisi niin aidon tuntuinen ja vaikuttaisi siltä, että jotain jää pois. Sitä paitsi, näinhän se kirjoissakin menee...

Enpä kai minä muuta keksi. Tulen ehkä myöhemmin tai viimeistään seuraavan osan tullessa jättämään tarkemman kommentin, halusin nyt vain ilmoittaa, että minäkin tätä seuraan. :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: tipe - 25.12.2012 20:09:37
Hejsan!!! :)
Taas ihanaa tekstiä, en ollu vaan päässy kommentoimaan. :(

Surullista. :'( Taas kyynelehdin täällä Georgelle.
Mutta onneks siellä oli Angelina kanssa, ettei Georgen tarvinnu olla yksin. :) ♥♥♥

Lainaus
”Todella outo mielikuva pongahti juuri mieleeni… Voitko kuvitella Fredin valkoisessa kaavussa, hiukset kiharalla ja sädekehän päänsä päällä? Sellaisiahan jästit kuvittelevat kuolleiden ihmisten olevan.”

George ei voinut olla myös tyrskähtämättä hiukan visiolle enkeli-Fredistä. ”Hän olisi rakastanut tuota. Ehkä meidän pitäisi teettää sellainen muotokuva hänestä pilapuotiin, jotta hän voisi kaikessa pyhyydessään ja viattomuudessaan katsella meidän pikku aivojemme luomuksia. Ja lähetetään saman tien kopio vahtimestari Vorolle, hän saisi kohtauksen.”
;D. Mahtavaa. ;D

Lainaus
”Kuuletko, miten olet saanut veljesi puhumaan, Fred? Ei, en minäkään olisi uskonut.”

”Hei”, George sanoi moittivasti. ”Osaan minä yhä nauraakin.”

”Tiedän”, Angelina sanoi, katsoen Georgea suoraan silmiin, niin että niissä näkyi tarkoituksellisuutta ja merkitystä. ”En tiedä mitä tekisin, jos et osaisi.”
Ihana kohta.♥ Hyvä Angelina, nostaa Georgen murheen keskeltä♥ ja sitten pusutellaan ;) :D ;D

Mutta aivan ihana luku taas kerran, sun pitäisi oikeesti kirjottaa kirja. Ihan tosissaan. :)

Jatkoa toivoen,

hh

//anteeksi taas vammanen kommentti, mä en vaan osaa... :(
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: Haalea - 25.12.2012 20:54:28
Arvaa kuka? No kukas muukaan kuin minä.

Luin kaikki osat uudestaan ja rakastuin tähän tekstiin vielä enemmän. Hahmot, kuvailu, miljööt, paritukset ja kaikki muukin ovat jotain niin huikeaa tässä ficissä, että huhhuh. Sen verran uppoutunut olin tähän tekstiin, että ihan tuskaa teki, kun piti välillä mennä syömään lisää kinkkua. Oon ihan sanaton tän kommentin kanssa, kun en osaa pukea sanoiksi mitään mikä kuulostaisi tarpeeksi järkevältä. Tässä kohtaa kommentoinnissa tuli tauko, kun kaadoin mun vesilasin pöydälle, jossa tosiaan oli kaikkee mikä ei vedestä tykkää; läppäri, kamera, puhtaat pyykit...

Lainailen nyt epämääräisiä kohtia, mitkä jäi mieleen, kun en mitään järkevää keksi.
Lainaus
”No, ehkä ei, mutta Ron tosi, tosi, tosi hyvä…” Hermione piti kiusoittelevan tauon ja iski Ronille silmää, ”tanssimaan.”
Voi herranjestas sun kanssa, kun kirjoitat mun OTP:tä niin täydellisesti.

Lainaus
Remus ja Sirius olivat halunneet esitellä Harrylle parhaan ystävänsä, mutta Harry pelkäsi, että vietettyään muutaman tunnin vanhempiensa kanssa hänestä tuntuisi samalta kuin monta vuotta sitten Iseeviot-peilin ääressä – että hänen oikea elämänsä, hänen rakkaansa muistojen ulkopuolella, eivät enää merkitsisi yhtä paljon.
Kuka tahansa ihminen, joka väittää, että et osaa kirjoittaa on hullu.

Lainaus
”Oletko sinä vihdoin oppinut lintsaamaan ilman mitään tähdellistä syytä?” Ron tiedusteli Hermionelta, joka tuli heidän luokseen hiukan unisen näköisenä. ”Ennen tarvittiin vähintään kolme ankeuttajaa ja pari ihmissutta päälle ennen kuin sinä liikahdit pulpetista yhtään mihinkään.”
Huikea! Nauroin ihan älyttömästi : D

Pahoittelen kehnoa kommenttia, ehkä vielä joskus kirjoitan sulle hyvän kommentin mutta nyt ei onnistu.

Haalea
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: maigaro - 26.12.2012 00:24:22
Heips!
Alotin tän lukemisen jo sillon ku eka osa tuli ja nyt kun viimein rekisteröidyn tänne aattelin laittaa kommenttia.

Tää on ehdottomasti parhaimpia ficcejä mtä oon lukenut :). Sä kirjotat tosi kauniisti ja toi kuvailu on upeeta. Näitä lukiessa oon useaan otteeseen melkein alkanut kyynelehtimään, etenki noi alkuosan kuvat ovat nostaneet palan kurkkuun :'(. Välillä on saanut myös nauraa :D

Hahmot on just sellasia ku ne on kirjoissa. Ron on oma hauska itsensä ja Harry tommonen murehtija. Ja Teddy on aivan ihana :).

Mä en nyt tän parempaa kommenttia saa kasaan. Pitäs jossain vaiheessa lukea nää kaikki luvut uudelleen ja kommentoida sitten uudestaan.

Toivottavasti jatkoa tulee pian ;)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 21/? [Uutukaista kuvaa 22.12.]
Kirjoitti: Aiqsu - 26.12.2012 02:27:15
A/N: Minä olen paha ja julma ja tiedän sen ja jonakin päivänä vielä osoitan ihanille kommenteillenne niiden ansaitsemaa arvostusta, mutta nyt, kirjoitettuani ainakin 3 tuntia lähes non-stop ja kellon näyttäessä 2:22 (make a wish) taidan vain tarjoilla teille tämän osan. Saatte sentään vähän pidemmän täällä kertaa. Ja tahdon painottaa, että TÄMÄ EI LOPU TÄHÄN, vaikka albumi loppuukin - seuraavien osien rakenne tulee olemaan vähän erilainen, mutta kenties jossain vaiheessa löytyy vielä toinen albumi (>:)), ja pointti joka tapauksessa on se että tämä jatkuu, tässä ja nyt ja vielä myöhemminkin. Hyvää joulua kaikille - leikitään, että on vielä joulupäivä - ja tässä lahjanne. Toivottavasti maistuu, minä lähden syömään lisää kinkkua. :)

* * * * *

Haalistuneet ja hapertuneet sivut rapisivat loppuun yksi kerrallaan, kunnes viimeinen ohut paperi nojasi takakanteen. Vihoviimeinen kuva oli jälleen kerran Weasleyn perheen puutarhakesteistä, hymyileväisestä Mollysta pöydän takana, luudanvarsista lojumassa kuivuudessa kellastumisvaaraa potevalla nurmella, Hermionen koristamista pihapuista. Nuorista noidista ja velhoista, jotka kuten albumin ensimmäisessäkin kuvassa istuivat ringissä, parhaisiinsa pukeutuneina, juhlakengät ja paljaat varpaat maassa lojuen. Ja edelleen, he pitelivät toisiaan kädestä - Neville oli pujottanut kätensä Lunan ympäri ja lukinnut heidän sormensa solmuiksi tämän syliin, Ginny piti päättäväisesti kiinni Harryn kädestä vaikka tämä yritti nousta maasta ylös, kunnes tämä joutui vetämään hänet mukaansa. Mutta kaikki ei ollut samoin. Ehkä se oli paistava alkukesän aurinko, ehkä kuuluisa aika, ehkä jopa professori Dumbledoren lempivastaus ”rakkaus”, mutta se jokin oli sytyttänyt kuvaan valon, joka oli liian pitkään puuttunut. Se oli pilke, tuike, joka näkyi häikäistyvissä ikkunanpielissä ja ihmisten askelissa ja kuului lämpimässä, kevyessä naurussa.
Kuvateksti kuului: ”Juhlimme kevään 1999 Tylypahkasta valmistuneita, Ginnyä, Hermionea ja Lunaa, 3. päivä kesäkuuta.”


Jälleen kerran se ei tuntunut lainkaan hänen elämältään. Harry Potterin kesälomanalkajaispäivät olivat tunnetusti olleet siitä kamalammasta päästä – hän oli joutunut sanomaan hyvästit ystävilleen, oikealle kodilleen, palaamaan paikkaan jossa häntä kohdeltiin kuin syöpäläistä. Ja sitten oli ollut viime vuosi, jolloin hän oli viimeistä kertaa istunut Tylypahkan pikajunan vaunussa, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kuulua hänen onnellisiin paikkoihinsa, sillä - jos muutamaa ankeuttajahyökkäystä ja epäonnistunutta malfoynväijymisyritystä ja itsensä täydellistä nolaamista Cho Changin edessä ei laskettu - häntä oli onnistanut siinä junassa. Hän oli tavannut Ronin ensimmäistä kertaa, Hermionen myös, ja Lunan. AK oli puolustanut häntä Crabbelta ja Goylelta. Joka syyskuun 1. päivänä se samainen punainen höyryveturi oli palannut Tylypahkaan. Ja miten Harry käytti viimeiset hetkensä sen kyydissä? Hän oli karistanut Hermionen ja Ronin kannoiltaan ja paennut yksin puolityhjään junavaunuun, missä hän oli silmät kyynelissä tuijottanut ikkunasta ulos tietämättä lainkaan, mikä perillä laiturilla oikein odotti.

Mutta koskaan ei ollut Harry Potter ollut itse odottamassa, hän ei ollut se, jonka luo palattiin. Hän ei ollut se, joka ilmiintyi oman kotinsa pihasta, ja joka lampsi ympäri Kings Crossin asemaa nauraen parhaan ystävänsä kanssa, ja joka pyöritti punatukkaista tyttöystäväänsä ympäri laituria saadessaan tämän syliinsä ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen. Tavallaan se sai hänet tuntemaan itsensä nuoremmaksi kuin koskaan ennen – kaikki se hölmöily, miettimättömyys, vapauden tunne vatsanpohjassa. Jotenkin tuntui kuin olisi plärännyt kirjan sivuja takaisin alkuun tai ainakin alle puolenvälin, ja päätynyt hetkeen, jonka olisi pitänyt olla jossain siellä.

”Harry?” Ginny oli mutissut hänen kaulaansa vasten.

”Tässä”, Harry vastasi ja pörrötti Ginnyn hiuksia puhaltamalla niihin.

”Varmasti?”

”Takuulla”, Harry vakuutti. Ja olihan se kummallista. Kahden ja puolen vuoden seurustelun aikana he olivat olleet yhdessä niin vähän ja erossa niin paljon, ettei siitä ollut koskaan tullut täysin todellista. Ne hetket, jolloin he todella olivat olleet tismalleen samassa paikassa samaan aikaan, tuntuivat olevan sormilla laskettavissa.
Ja hitto vie, mitä kaikkea he silti olivatkaan tehneet yhdessä. Kapinoineet koulussa, murtautuneet taikaministeriöön, kaataneet pimeyden velhoja kuin keilaradalla, haudanneet rakkaita. Valtavia asioita, suurta ihmisjoukkoa koskettavia asioita, tavallaan hyvin kaukaisia asioita oli paljon. Pienet, vain heidän kahden väliset asiat puuttuivat melkein kokonaan. Siksi tuntui niin vieraalta, niin kummalliselta, että Kalmanhanaukio 12:n kylpyhuoneessa odotti Ginnyä uutuuttaan kiiltävä hammasharja ja Harryn aurorinkouluttajien tiedustellessa, olisivatko oppilaat tarvittaessa valmiita tekemään useita päiviä kestäviä työkeikkoja ulkomaille, hän joutui ajattelemaan kahden puolesta.

Kotikolon portit heiluivat avoimina Harryn ja Ronin palatessa asemalta tytöt mukanaan. Hermionella tuntui olevan kova kiire, ja juhlakaavut liehuen kohti taloa juostessaan he näkivät jo kaukaa, että George, Angelina ja Bill käytännöllisesti katsoen roikkuivat puoliksi ulkona ikkunasta. Heidät nähdessään he kääntyivät ja alkoivat ulkoa jotakin talon sisällä olijoille (sekalaisesta älämölöstä erottui erinäisiä kommentteja, jotka kaikki varoittivat ’liiallisen ja yliarvostetun viisauden lähestymisestä’ ja kehottivat pelastautumaan vielä kun siihen oli aikaa) ja ennen kuin he pääsivät perille, purkautui etuovesta ihmisvirta. Rouva Weasley juoksi etummaisena esiliina juhlakaavun päällä heiluen, Percy, Bill ja George hölkäten kannoillaan. Ginny nauroi, kun hänen äitinsä kaappasi hänet syleilyyn, ja George ja Bill kaappasivat rimpuilevan mutta tyytyväisenä hymyilevän Hermionen ja nostivat hänet istumaan harteilleen jonkinlaiseen kunniatuoliin.

”Voi Ginny”, rouva Weasley huohotti silmät kiiluen ja valtava hymy kasvojaan koristaen. Hän painoi kätensä tyttärensä poskille ja painoi nenänsä vasten tämän nenää. ”Kultaseni, en uskonut että kukaan meidän perheestä enää valmistuisi Percyn jälkeen, mutta sinä teit sen… Kuusi S.U.P.E.R:ää, Upea sekä pimeyden voimilta suojautumisesta että taikaolentojen hoidosta! Olen niin ylpeä, pikku Ginnyni…”

”No, minulla oli loistava opettaja kummassakin”, Ginny sanoi ja katsahti Harryyn lämpimästi. Harry tuijotti häntä hymyillen tietoisen typerästi, mutta lopetti äkkiä, sillä hänen mieleensä välähti kuva – hän arveli juuri hetki sitten omaksuneensa kasvoilleen samaisen imelän siirappisen ilmeen, jonka oli joutunut näkemään niillä silloin, kun Fleur oli monijuomaliemen avulla muuttunut häneksi pari vuotta sitten.

”Joo, onneksi sinäkin sait tällä kertaa Upean ihan kaikesta, Hermione”, Ron sanoi virnuillen. ”Mieti mihin häpeään olisit saattanut minut ja Harryn, jos olisit taas saanut pelkän O:n Pimeyden voimilta suojautumisesta.”

Herra Weasleykin oli nyt saavuttanut heidät, ja irrotti vaimonsa hellästi Ginnyn poskista, jotka alkoivat pikku hiljaa punehtua hänen äitinsä otteessa. Hän sanoi ”Loistavaa, tyttöseni” aivan kuin olisi halunnut lisätä vielä sanan ”kiitos”, ja sitten hän rutisti tytärtään. Rouva Weasley siirtyi ylistämään Hermionea ja tämä säihkyi tyytyväisyyttä, kun Bill ja Georgekin jo päästivät hänet takaisin maan tasalle.

”No, mitä päivänsankareille saisi olla?” Molly kysyi hymysuin ja rutisti molemmat tytöt kainaloihinsa, lähtien taluttamaan heitä takaisin talolle. ”Lahjoja on sisällä, ruokaa samoin… Tahdotteko lähteä kylälle, tai Lontooseen? Vai olla rauhassa, nyt kun kaikki raskas työ on tehty? Hermione, tahdotko kirjoittaa vanhemmillesi?”

George kurtisti kulmiaan ja sanoi siihen sävyyn kuin joku olisi voinut ihmetellä taivaalta tippuvia luistelevia elefantteja: ”Äitikö antaa heidän päättää?”

”Äiti, sinä et antanut minun päättää edes omista häistäni!” Bill protestoi äänekkäästi. Molly vain nauroi lämpimästi.

”Älä hupsi, Bill, kyllä sinäkin sait tahtosi läpi valmistujaispäivänäsi”, hän sai kepeästi. ”Ja häihin puutuin vain omaksi parhaaksesi, taivaan tähden, sinähän olisit vihityttänyt itsesi metsässä kentaurien toimesta.”

”No, onko se Billin vika, jos hän sattuu tykkäämään eläimistä”, George sanoi hymyillen, ja pukkasi veljeään kylkeen kyynärpäällä. ”Tiedätkö, puumista ja pitkäsäärisistä gaselleista.”

Bill huitaisi pikkuveljeään takaraivoon ja muistutti kovaan ääneen, että Ginny se oli juuri saanut Upean V.I.P:n taikaolentojen hoidosta, ja Charlie tunnettiin perheen omistautuneimpana puunhalaajana. Hermione ainoana ei näyttänyt huvittuvan kinastelusta lainkaan – jopa Molly säteili hyväntuulisena.

”Mutta rouva Weasley”, Hermione sanoi vaivaantuneena, ”me oltiin Ginnyn kanssa ikään kuin jo varauduttu siihen, että tänään järjestetään juhlat. Kirjoitin jo isälle ja äidillekin, ja kutsuin heidät.”

Ginny osallistui myös keskusteluun nyökyttelemällä ponnekkaasti. Molly näytti miettiväiseltä. ”Jaa… No, jos te kestit haluatte, sellaiset myös saatte. Vaikka saatte kyllä osallistua järjestelyihin, ja pojat myös. Te olette kaikki aikuisia nyt ja hoidatte oman osanne askareista.”

”Joko tekee mieli palata takaisin McGarmiwan ja Tylypahkan kotitonttujen hellään huomaan?” George kysyi matalalla äänellä. Hermione katsoi häntä paheksuvasti, ja Harry melkein odotti kuulevansa sanan ’orjatyövoima’.

*

Kolme tuntia myöhemmin, aikaan jona juhlat oli ilmoitettu alkaviksi, Harry laskeutui portaat kaksi askelmaa kerrallaan ja solmi rusettia kaulaansa hajamielisesti. Keittiössä ruoan tuoksua tulvi joka suunnasta, aivan kuin herkulliset aromit olisivat kukin vallanneet yhden nurkan huoneesta. Kiistäen itseltään houkuttelevien kattiloiden ja kulhojen koemaistamisen Harry suuntasi olohuoneen suuntaan, missä hän näki Ronin ja Hermionen istumassa sohvalla.

”En vain ymmärrä, miksi teet tästä näin suuren numeron”, Hermione huokaisi ja nosti korkokenkäiset jalkansa sohvalle. ”Mitä se sinua liikuttaa, asunko ensi vuonna vanhempieni luona, Lontoossa vai jossakin muualla? Me olemme velhoja, Ronald, ja ainakin jotkut meistä osaavat ilmiintyä kunnolla.”

Ron aukoi hetken suutaan kuin kala kuivalla maalla ja selvästi taisteli pysyäkseen aiheessa, vaikka mieli teki ruveta väittelemään puolikkaan kulmakarvan merkittävyydestä. ”Ja me olemme myös pariskunta, ja minä haluan tietää, missä mennään.”

”Sinä tiedät jo sen verran, että minä en muuta asumaan teidän Viistokujan-puotinne yläkertaan, koska olen nähnyt sen sukkakokoelman mitä sinä ja George käytätte mattojen sijasta!” Hermione puhisi ja pomppasi pystyyn.

”No, aina minä voin pystyttää sinulle Perkins-ukon vanhan teltan takapihalle”, Ron heitti ja kohautti harteitaan. Hermione huitaisi häntä MeNoidat-lehdellä. He pysähtyivät hetkeksi ja hymyilivät toisilleen hiukan vastahakoisesti, mutta pystymättä pysymään vakavina.

”Kuule”, Ron aloitti sovittelevampaan sävyyn, ”jos vain kertoisit minulle, mihin olet hakenut opiskelemaan ensi vuodeksi, tietäisin mitä odottaa. En minä naura, vannon, vaikka pyrkisit Percyn vanhalle paikalle noidankattilanpohjantestaajaksi.”

”Ron…” Hermione sanoi kärsimättömästi siihen sävyyn, että keskustelu oli käyty sataan kertaan ennenkin. Hän tuijotti poikaystäväänsä silmästä silmään kapinallisen näköisenä, ja huokaisi sitten kiukkuisesti. ”Hyvä on. Hain harjoittelijan paikkaa taikaolentovirastoon. Oletko tyytyväinen?”

”Taikaolento…” Ron sanoi ja hänen silmänsä laajenivat. ”Älä sano että tämä liittyy jotenkin..!”

Hermione tömisteli korkojaan lattiaan aivan kuin jonkinlaiseksi mielenosoitukseksi ja osoitti syyttävän sormensa Roniin. ”Sinulla on pakkomielle! Kaikki mitä minä teen ei liity Sylkyyn!”

”Ei niin, mutta minä tunnen sinut! Sinä aiot tuhlata koko aivokapasiteettisi siihen, että yrität tehdä onnellisista olennoista onnettomia!” Ron kiljui takaisin. ”Ja minä luulin ettei sen nimi ole sylky! Ja sinä et edes suorittanut taikaolentojen hoidon S.U.P.E.R:ää!”

Hermione tärisi hetken paikallaan kiukusta, tietämättä mihin syytökseen vastata. Hän päätyi viimeiseen ja heitti melkein lapsellisen vastahankainen ilme kasvoillaan vastaan: ”Ehkä en, mutta minä olen Harry Potterin paras ystävä!”

”Anteeksi nyt, mutta viimeksi kuin tarkistin, minä olin Harryn paras ystävä!” Ron ulvoi vastaan. Harry salli itselleen yhden silmienpyöräytyksen taivaisiin.

”Hei, kaverit… Tuo menee ehkä vähän ohi aiheen”, hän huomautti ovenkarmiin nojaten. Ron ja Hermione vilkaisivat häntä hämääntyneinä, mutta pääsivät hetkessä takaisin pointtiin ja jatkoivat kiistelyään samaan malliin aivan kuin heillä ei olisi yleisöä ollutkaan.

”Et sinä edes pidä taikaolennoista, paitsi ehkä kotitontuista!” Ron väitti. ”Et ollut edes Firenzen ennustustunneilla!”

”Se ei liittynyt mitenkään Firenzeen”, Hermione kyllästyneenä. ”Sitä paitsi, Ruaah piti minusta!”

”Ehkä sinä näytit sen mielestä erityisen mehukkaalta”, Ron haastoi vastaan ja kohotti kulmiaan voitonriemuisesti. Hermione mutristeli huuliaan kuin olisi jauhanut jotakin erityisen kitkerää.

”Minä sinulle mehukkaat näytän”, Hermione sanoi. Ron hymyili huvittuneen odottavaista ”niinkö tosiaan?” -hymyä ja Hermione otti pari askelta häntä kohti.
Harry kuuli melua pihalta ja kääntyi ympäri, ja kiinnitti Roniin ja Hermioneen enää sen verran huomiota, että saattoi kuulla heidän purskahtaneen nauruun. Vieraat olivat alkaneet saapua.

Harry siirtyi ulos ja katsahti ympärilleen – Hagrid vilkutti nurmelle kasatun pöydän päästä valtavasta tuolistaan ja Seamus, Dean ja Neville vislasivat ja kohottivat Harrylle hehkusimalasejaan tavoittaessaan hänen katseensa.

Harry liittyi portinpieleen juttelemaan pysähtyneiden Ginnyn ja Lunan seuraan. ”Onneksi olkoon, Luna”, hän toivotti ja halasi Lunaa niin, että tämän paljaat jalat nousivat hitusen nurmenpinnan yläpuolelle. Hän ehti vaihtaa nopeat kuulumiset Lunan kanssa – tyttö oli lähettänyt hakupaperit Lontoon Taikakeksijäinstituuttiin ja siinä sivussa muutamaan toiseen huomattavasti sekopäisemmän kuuloiseen yhtiöön, jotka, Luna kertoi, kaipasivat hänen isänsä mielestä kipeästi uutta verta ja ideoita toimintaansa.

Harry kuuli nimensä jostakin ja näki vanhojen luokkatoveriensa viittovan hänelle pöydän äärestä. Suurin osa vieraista oli saapunut hänen ja tyttöjen ohitse sisään portista ja Molly oli kattanut pöydän. Nyt rouva Weasley istui raukean näköisenä pöydän päässä hehkusimalasi kädessään ja kehuskeli jollakin, mikä epäilemättä liittyi hänen tyttäreensä, vanhanpuoleiselle noidalle.

”Neville näki sinun kajoavan tyttöystäväänsä eikä kestänyt sitä”, Seamus ilmoitti hyväntuulisesti, kun Harry liittyi heihin kysyvä ilme kasvoillaan. Neville nauroi ja läpsäytti Seamusta harteelle. ”Mitäpä meidän Longbottom olisi verrattuna poikaan-joka-elää?”

Seamus nauroi omalle vitsilleen kovaan ääneen ja Neville joko vitsille tai Seamusin naurulle, mutta Dean vaikutti kumman hiljaiselta. Harry pudisteli päätään kavereidensa jutuille. Neville vilkaisi ympärilleen. ”Missä Ron muuten on? Olisi kiva saada koko luokka kasaan.”

”Kajoamassa omaan tyttöystäväänsä”, ilmoitti George, joka oli kuunnellut keskustelua sivusta.

”Nyrkeillä vai… muuten?” Lee Jordan hänen vieressään tiedusteli. Harry hymähti kommentille. Ronista ja Hermionesta ei todellakaan voinut ennustaa, kumpi vaihde heillä oli päällä, ja salaa mielessään Harry ajatteli, ettei Hermione tehnyt vain itselleen palvelusta pysymällä poissa Ronin ja Georgen asunnosta. George-parka ei olisi saanut hetken rauhaa – vaikka ei sillä, että tällä olisi ollut paljon historiaa moisen kaipaamisesta.

Jossakin pöydän päässä Fleur, joka loi katkeria katseita hehkusimaa vieressään hörppivään Angelinaan, kyseli rouva Weasleyltä, mihin tämä oli jättänyt kurpitsamehukannun. Rouva Weasley huitaisi vanhimman poikansa suuntaan saadakseen tämän huomion. ”Bill, haepa vaimollesi mehu keittiöstä. Hopi hopi.”

George loi merkitsevän katseen kaikkiin ympärilläolijoihinsa. ”Äiti on alkanut delegoimaan”, hän supatti kuin salaliitossa. ”Enemmän kuin ennen, siis. Nyt kun Ginnykin on valmistunut, hän ajattelee, että meidät on kasvatettu loppuun.”

”Joo, minäkin huomasin”, Bill virnisti kävellessään heidän ohitseen mehua hakemaan. ”Hän ei suostu enää ottamaan vastuuta omalle kontolleen. Kuulin portilla, kuinka hän oikein teroitti vieraille, että nämä ovat nimenomaan Hermionen ja Ginnyn juhlat.”

”Nyt pitää vain miettiä, kuinka kauan me annetaan hänen nauttia tuosta vapaudentunteestaan”, George pohti. ”Ennen kuin muistutetaan häntä siitä, että hän on tuore isoäiti reilun viiden kuukauden kuluttua. Valmiiksi kasvatettuja tai ei, hän ei takuulla anna Fleurin ja Billin pilata muksuaan rauhassa. Ei ikinä. Mainitsen asiasta viimeistään sitten, kun olen kuluttanut seuraavat housuni puhki luudan selässä, ja tarvitsen hänen hössötysvaihteensa päälle.”

George huomasi Angelinan katsovan häntä käsi poskella ja vinosti hymyillen pöydän takaa. George iski hänelle silmää ja Angelina pyöräytti silmiään teatraalisesti. Ronkin näytti jo lähestyvän pöytää talon suunnalta Hermione mukanaan, mutta Harry ei ehtinyt odottaa heitä, sillä hän tunsi käden liukuvan olalleen jostakin takaansa. Hän kääntyi hymyilemään Ginnylle.

”Hyvät juhlat”, Harry sanoi hymyillen, kun Ginny veti hänet kädestä ylös ja he alkoivat kävellä puutarhaa ympäri kädet pujotettuina ristikkäin toistensa selille. ”Kuulin, että sinä otat tästä kaikesta täyden vastuun.”

”Mmh”, Ginny inahti kärsivään sävyyn ja hautasi kasvonsa Harryn olkapäähän. ”Äiti on aina ollut vähän pimeä.”

Harry nauroi pehmeästi ja silitti Ginnyn hiuksia kädellään. ”Miten te saitte kaikki nämä ihmiset tänne? Täällähän on hyvä ettei koko AK koossa.”

”Hermionen kultakaljuunoilla”, Ginny selitti ja katseli jotakin hiljalleen pimenevällä taivaalla. Hermione oli loitsinut pihapuihin sulavasti väriä vaihtavia pikku tuikkuja. ”En tiedä miten hän sai viestin perille käyttämällä pelkkiä numeroita, mutta hänhän kyllä sai juuri U:n sekä numerologiasta että riimuista… Ehkä suurempi kysymys on, miten vastaanottajat ymmärsivät viestit.”

Harry olisi kohauttanut olkiaan, jos ei olisi yrittänyt varoa Ginnyn päätä. ”En tiedä. Mutta onnistuihan Nevillekin siinä, silloin Tylypahkan taistelussa. Ei sillä, että Neville ei osaisi hienoja taikoja – voihan se olla, että he molemmat saivat kaljuunoiden numerot muuntumaan kirjaimiksi tai jotain.”

Ginny naurahti pienesti. ”Hassua. Joskus olisi voinut sanoa, että jos Neville osaa jotain, sen osaa kuka tahansa. Mutta ihmiset muuttuvat.”

Harry sanoi jotakin myöntävää. Ihmiset muuttuivat – Matohäntä, parhaasta ystävästä epätoivoiseksi petturiksi. Percy oli muuttunut ja palannut takaisin omaksi itsekseen. Voldemort, hylätystä pikkupojasta hirviöksi. Dumbledore – rehtori Dumbledore oli loppuun asti kuvitellut olevansa vallanhaluinen ja pahakin, sellainen kuin nuorena Gridelwaldin kanssa, mutta Harry tiesi tämän kasvaneen siitä. Ja sitten oli niitä, jotka muuttuivat ihmisten silmissä, mutta pysyivät kuoren sisällä samana; Kalkaros.

”Olenko minä muuttunut?” Ginny kysyi yhtäkkiä. Harry kääntyi katsomaan häntä silmiin. Ginny tuijotti kiinteästi takaisin.

”En ole ajatellut”, Harry sanoi hitaasti. Ginny näytti ehkä lievästi pettyneeltä, joten Harry jatkoi. ”Tai siis, en ole huomannut eroa. Olen aina ajatellut sinusta samalla tavoin… Tarkoitan, en tietenkään silloin, kun olit vain Ronin pikkusisko, mutta siitä yhdestä kesästä lähtien. Sinä olet… päättäväinen, ja iloinen myös. Vahva. Yksi vahvimmista tuntemistani ihmisistä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä todella olet.”

”Ehkä minä olen oppinut sinulta”, Ginny sanoi hiljaa. He seisoivat nyt vastakkain, ja Ginny kietoi kätensä Harryn kaulaan. ”Olen aina välittänyt sinusta niin paljon, että tuntuu kuin… tavallaan olisin ollut mukana siinä kaikessa, mitä sinä olet kokenut, vaikka en todella olekaan – en sillä lailla kuin Ron ja Hermione.”

”Sinä olit siellä”, Harry sanoi. Sanojen ulos saaminen vaati pinnistelyä, niin paljon muisto Ginnystä oli merkannut hänelle silloin, kun hän ei ollut tiennyt, näkisikö tätä enää koskaan. ”Yritin olla ajattelematta sinua, ihan todella, mutta silloin kun minä olin poissa, oli öitä ja päiviäkin jolloin… En pystynyt edes loitsimaan suojeliustani, ja tarvitsin jotain, mikä sai minut pysymään järjissäni. Sinä olit siellä.”

Ginny katsoi häntä hellästi, pää kallellaan. ”Ja sinä sanot, että minä olen vahva. Sinä selvisit kaikesta tuosta, ja minä olen vahva?”

Harry pudisti päätään. Ginny ei ymmärtänyt eroa heidän kahden välillä. ”Minusta ei tunnu, että olisin selvinnyt siitä mitenkään erityisen tyylikkäästi ainakaan kaikesta siitä. Lopussa ehkä tiesin mitä teen, mutta suurimman osan ajasta olin vain hukassa ja rämmin eteenpäin. Minä olen vahva silloin kun on pakko, mutta sinä… Sinulle se sopii.”

”Ei, Harry”, Ginny pudisti nyt vuorostaan päätään. ”Meidän ero on siinä, että sinä olet nähnyt itsesi pahimmillasi, mutta et minua. En minä ole aina iloinen, enkä päättäväinen, enkä vahva. Ja tavallaan olen pahoillani, ettet tunne sitä puolta minusta, mutta tavallaan tuntuu, että tulet saamaan siitä vielä tarpeeksesi.”

Harry naurahti. ”Minä en usko, että voin koskaan saada sinusta tarpeekseni.”

Ja jotenkin hän tajusi, että ehkä – tunnettuaan itsensä niin eristetyksi ja erilaiseksi niin monta vuotta – kenties hän oli viimein löytänyt ihmisen, joka ymmärsi häntä. Paloja hänestä, ainakin. Ron ja Hermione olivat tapaus sinänsä, toistensa kaksi täydellistä vastakohtaa, jotka raivostuivat toisiinsa useammin kuin ehtivät sopia riitojaan, mutta Ginny – hänestä oli todella tullut jotakin erityistä, jotakin mitä Harrylta oli siihen mennessä puuttunut. Saattoiko sellaisia ihmisiä olla vain yksi jokaista kohti? Vai oliko kaikki mitä oli tapahtunut tehnyt heistä sellaisia toisilleen – olivatko he muuttuneet sellaisiksi, joita heidän loppupeleissä täytyi olla?

* * * * *
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahja-osa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!
Kirjoitti: Skorpionitar - 26.12.2012 13:18:04
Kiitos tästä myöhäisestä lahjasta  :). Harry/Ginny on aina ollut minusta suloinen paritus, jota on Finissä ja Pottereissa liian vähän. He vetoavat minuun sillä surullisuudessa, mitä heissä on. He haluaisivat olla yhdessä, mutta sota pitää heitä erillään. Toivottavasti jatkat pian  :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahja-osa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!
Kirjoitti: maigaro - 26.12.2012 13:53:14
Oiku ihana luku jälleen :)
Toi alku oli vähä surullisempi ja jotenki haikea

Ronin ja Hermionen riidat on aina hauskaa luettavaa etenkin kun ne riitelee pikkuasioista. Billin ja Georgen vitsailut on kans hauskaa luettavaa.

Tässä oli taas kivasti tuotu esiin mitä kirjoissa on tapahtunut esim. toi alun juna juttu.

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: Roonil Wazlilib - 20.01.2013 17:00:01
Täähän on ihan loistava! Ja toi sun kirjoitustyyli on tosiaan aika Rowlingmainen. Saat hahmoihin samaa syvällisyyttä tai siis tosi monissa ficeissä esim. Ron jätetään tosi pinnalliseks ja pahimmasatapauksessa joksikin naistenhakkaajasks et Draco pääsis vetämään Hermionen väistä ittellee. :D Tykkään kyllä niistäkin ficeistä ja tässäki olis kiva saada just Dracon kuulumisia mukaan. :) Ja uskon et saist sen tosi hyvin tähän mukaan ku olit ton Dudleynki saanu vedettyy tähä tosi kivasti! Muutenki oot käyttänyt tollasii turhaan aliarvosettuja hahmoja.
Ja onnittelut muuten siitä et sait mutkin itkemään... Mut joka on itkeny lukiessaa ainoastaan viimäses Potteris ja Tuntemattomas Sotilaas et saavutus sekin! Ja muts tuntuu et tää sun tarina on nyt mulle melkeenpä henkilökohtaisesti jatko-osa Pottereille. :) Et tosi hyvää työtä oot tehny tämän kanssa.
Ainoo asia mikä jäi ihmetyttämään oli se et kerronta on monissa osissa Harryn, vaikka kirjaa lukee hermione. :D Mut aivan loistavaa jokatapauksessa! Jään odottamaan jatkoa :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: L.E - 28.01.2013 13:01:10
Voi hellanlettas!

Ensinäkin, tuo Azkaban-kohtaus. Alku vaikutti jo tosi masentavalta ja pelkäsin ihan älyttömästi mitä sieltä tulee, mutta Nevillen takia rakastin tota osaa ihan naurettavan paljon :D en tiedä mutta jotenkin sun hahmot on alusta asti tuntunut "omilta" ja aidoilta, enkä viitsi vetää mitään rajaa sun hahmojen ja Rowin hahmojen välille - ne on ihan liian samanlaisia ;)

George ja Angelina! Oon pitänyt sitä aina hiukkasen epäaitona, mutta ton kuvauksen perusteella nehän on ihan täydellisiä yhdessä! ;)

Hyvä kun vakuuttelit tossa viimeisimmän osan alussa, että tämä ei ole loppu. olisin muuten panikoinut ihan älyttömästi, koska se oli kaikessa ihanuudessaan vähän liiankin lopullinen. Pidän sun Ginnystä luku luvulta enemmän enkä edes rupea ihastelemaan muita Weasleyitä tässä, siinä menis yksinkertaisesti ihan liian kauan :D

Jatkoa pian, pus  :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: jannnnsku - 02.02.2013 07:08:23
IHANA! Mä en osaa sanoa mitään muuta!

Tätä lukiessa multa valu kyyneleet niin itkusta kuin naurusta ja mä rakastin joka ikistä osaa!

Kiitos siis tästä, ja toivon koko sydämestäni, että jatkat! Sillä mä oon ite aina halunnut tietää mitä tapahtui Kuoleman varjelusten lopun ja epilogin välissä, joten tää on harvinaista herkkua mulle! Mulla ei oo mitään ongelmia kuvitella, että se olis oikeesti mennyt noin!

Eli siis summattuna tää kommentti kiteytyy näihin kahteen sanaan:

KIITOS! JATKOA!<3

Niin ja tietty tähän <3
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: Effect - 10.03.2013 15:40:13
Jos haluaa lukea jotain laadukasta, tämän voi luottaa olevan oikea paikka. Taas tuli vuodatettua "muutama" kyynel näitä osia lukiessa. Itseasiassa tämä viimeisin osa taitaa olla ensimmäinen, jonka parissa en pillittänyt kuin mikäkin vesiputous (pakko myöntää silmieni silti kostuneen pikkuisen...). :-D Kaiken kaikkiaan niin tunteikasta luettavaa että huhhuh. :')

Voisin kommentoida vielä jotain spesifiä tästä viimeisimmästä osasta. Rakastin sen alkua, jossa kuvailet Harryn tuntemuksia juna-asemalla. Täydellisyyttä hipovaa uskottavuutta. Rakastan tätä vertausta:

 
Tavallaan se sai hänet tuntemaan itsensä nuoremmaksi kuin koskaan ennen – kaikki se hölmöily, miettimättömyys, vapauden tunne vatsanpohjassa. Jotenkin tuntui kuin olisi plärännyt kirjan sivuja takaisin alkuun tai ainakin alle puolenvälin, ja päätynyt hetkeen, jonka olisi pitänyt olla jossain siellä.


Hahaa, Hermionen ja Ronin "riita" <3 Rakastan tässä heidän dialogiaan, sitä on tosi miellyttävä lukea. Kuvailet heidän suhdettaan niin mahtavasti; he kiistelevät (lähes jatkuvasti) ja rakastavat silti toisiaan yli kaiken. Nauroin etenkin Ruaah-kohdalle :-D

Vaikka jo edellisessä kommentissa tämän jo sanoinkin, pakko vielä ylistää: henkilöt ovat täydellisen omia itsejään! Niin kuin moni taitaakin olla jo todennut, tämä on kuin lukisi Rowlingin kirjoittamaa jatko-osaa Harry Pottereille.:-)

Kivaa - okei kivaa on vähättelyä, tarkoitan MAHTAVAA - kuulla, että tämä ei lopu vielä, vaikka albumi loppuikin. Odottelen seuraavia osia (joita toivottavasti tulee olemaan vielä PAAALJON) malttamattomana. :-)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: Saphira - 17.04.2013 22:18:15
Uusi lukija! o/

Ficcisi on uskomattoman ihana!Osaat todellakin kirjoittaa, ja välillä tulee mieleen, että tämä on Rowlingin kirjoittamaa. :D Piti vielä mainita jokin kohta, jossa unohdin, että tämä on ficci. Mutta unohdin sen kohdan  ;D

Varsinkin tuo epilogi oli todella hyvä. En ole ennen lukenut fanfictioita velhosodan jälkeisestä elämästä, ja ihastuin tähän heti. Fredin hautajaiset olivat surullisen hyvin kuvatut ja minäkin itkin muutaman kerran sitä lukiessani.

Ajattelin vielä kysäistä, että oletko aikeissa tehdä ficin siitä ajasta, kun Harryn ja kumppaneiden lapset menevät Tylypahkaan opiskelemaan? Olisi upeaa lukea lasten reaktioista, kun kuulevat Harryn menneisyydestä (kirjassahan he eivät tienneet, eihän?) ja sinä jos kuka pystyisit kirjoittamaan siitäkin loistavasti. :D

Tuli vähän lyhyt kommentti, mutta tässä jotain, ja toivottavasti uusi osa tulee pian! ;)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: lovekiva - 20.05.2013 21:05:55
Nyt. Saat. Hyvä. Aiqsu. Selittää. Yhden. Asian. MIKSI maailman paras ficci piti lopettaa, jättää kesken, ilmoittamatta?! Yhyy.
Mutta joka tapauksessa, loistavaa, loistavaa, loistavaa jälkeä nämä kaksi viimeistä osaa ensimmäisen kommentointini jälkeen. Ei vaan voi kirjoittaa noin hyvin! :D
Rakentava karkasi jonnekkin, missä on vähän viileämpää (tänne sulaa!).

Terveisin lovekiva, joka ei oikeasti ole niin vihainen, kun kuulostaa, mutta kaipailee silti uutta osaa...
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Joululahjaosa joka ei liity jouluun millään tavalla 26.12.!]
Kirjoitti: Aiqsu - 24.05.2013 19:56:27
Juu hei nyt tunnen pakottavaa tarvetta vastata esitettyihin syytöksiin ficin loppumisesta:
Tämä EI ole loppunut, mutta koska on olemassa sellainen hauska asia kuin lukio (ja sellainen hauska asia kuin koeviikko vielä lisäksi tällä hetkellä) niin kirjoittaminen on jäänyt surkulteltavan vähiin viime aikoina. Olisi pitänyt tietää että elämän hankkiminen haittaa kirjoittamista... Anyways. Tämä jatkuu heti kun loma alkaa ja saan suurimmat univelat (n. kaksi viikkoa) nukuttua pois. Eli elkää luulko että pääsette minusta näin helposti.

Olette ihania kun jaksatte kommentoida, jokainen kommentti on aina suuri päivän piristys. Paneudun kommetteihin vastailuun huolellisemmin sitten uuden osan ohella. Muiskis ja hyvää viimeistä kouluviikkoa (LUOJA KIITOS) kaikille!  :-*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 22/? [Uutta tulossa mahdollisimman pian!]
Kirjoitti: Aiqsu - 12.06.2013 00:51:55
Skorpionitar /
kiitos kommentista! Kuulun myös itse harvoihin H/G:n fanittajiin. Tämä ei nyt sinänsä varmaan ole ’pian’ mutta jatkan kuitenkin :D

maigaro /
Kiitoskiitos! Hyvä että kelpaa ja jaksaa huvittaa. : ))

Roonil Wazlilib /
Oi ihanaa kun tykkäät! Itse en miellä Ronia naistenhakkaajaksi, joten siitä tässä tuskin on huolta :D Yritän tuupata Dracoa johonkin väliin. Taas saan tuntea onnistumisen mielihyvää ihmisten itkettämisestä, jiihaa. Ja nuo näkökulmajutut… Noh, ne menevät vielä kummallisemmiksi seuraavassa osassa, joten en voi perustella. :D

L.E /
Voikiitos ihanasta kommentista, mukavaa että hahmot ovat IC. Nevilleä seuraa lisää tässä osassa… Yritin myös saada Georgen ja Angelinan suhteen vaikuttamaan luonnolliselta. Yritän selvästi selitellä Rowlingin päätöksiä =D Tässä jatkoa!

jannsku /
Äägh kuinka ihanaa että ficci kelpaa!! Tässähän se jatkuu, sillä kaikki me tarvitsemme pientä täydennystä epilogin edelle :)

Effect /
Voi. :* En voi uskoa että puhuit minun kirjoittamastani tekstistä samassa lauseessa ’laadukkaan’ kanssa. Ron/Hermionen täytyy olla riitaisaa, eihän siinä muuten ole mitään ideaa :D Tässä on malttamattomalle odottelulle palkintoa.

Saphira /
Teretulemas! Ja tuo kehu rowlingmaisuudesta ei koskaan vanhene, joten kiitos. :-* Voisin toki kirjoittaa jatkossa ficin myös Harryn lasten kouluajoista… Vaikka en kyllä osaa sanoa, tiesivätkö he kirjassa vai eivät :o Oletin, että he tiesivät suurimman osan.

lovekiva /
Ei se loppunut eijeijei. Otti vain vähän talvi-kevät-kesä-lomaa. Tässä uutta.

A/N: Olen erittäin todella käsittämättömän aidon pahoillani. Syyttäkää lukiolaitosta. Osa on ”vaihteeksi” synkemmänpuoleinen ja luulen, että olen onnistunut tekemään kaikkien aikojen rimanalituksen – mutta toisaalta niin luulen melkein joka osassa. Anyway. En jaksanut oikolukea koska on myöhä ja tunsin pienoista painetta saada tämän osan valmiiksi… Lupaan että seuraavaan osaan tulee jotain hauskempaa eikä pienintäkään mainintaa joulusta. Hyi. Kuka nyt sellaista tahtoo kirjoittaa tässä helteessä?


* * * * *

”Hei, katras”, Ron tervehti, heitti luudanvartensa eteisen nurkkaan ja vilkaisi varautuneesti vaimoaan, joka ei aina hyväksynyt ympäriinsä lojuvia tavaroita. Hermione oli kuitenkin kumartunut jonkin ylle keittiön pöydän ääressä, ja Rose oli pujahtanut hänen kainaloonsa, vaaleat käsivarret äitinsä vyötärön ympärillä.

”Mitä täällä on meneillään?” Ron kysyi lähinnä Hugolta, joka istui pöydän toisella puolen leuka käsissään. Hermione kääntyi, ja Ron hämmästyi nähdessään tämän silmät, jotka kiiltelivät märkinä. Ennen kuin Ron ehti säikähtää, Hermione heilautti kättään vähättelevästi.

”Kunhan hölmöilen”, Hermione niiskautti ja hymyili. ”Katso.”

”Voi Merlin”, Ron sanoi ja vihelsi hiljaa. ”Nämä kuvat ovat tosi vanhoja.”

”Joo, isä, sinäkään et näytä niissä vielä ihan ikälopulta”, Hugo sanoi viattomasti hymyillen ja Rose nauroi. Hermione vinkkasi Hugolle ilkikurisesti silmää, ja Ron, albumiin uppoutuneena, soi heille happaman katseen.

”Yhtä juttua minä en ymmärrä, äiti”, Rose sanoi ja veti tuolin alleen. ”Kuinka sinä saatoit lähteä takaisin Tylypahkaan heti, kun sota oli ohi? Etkö sinä halunnut olla isän kanssa?”

Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan. Heidän neljätoistavuotiaan tyttärensä, jolle rakkaus ja romantiikka olivat vielä melko tuore löytö, silmissä oli aitoa epäuskoa. Ron hymyili, ja vaikka Rose yritti katsoa tarkasti, isän silmissä ei ollut rahtuakaan katkeruutta. ”Hermionelta on aina puuttunut minun ja teidän Harry-setänne kyky vältellä asioita”, hän naurahti. ”Enkä minä tiedä, mitä siitäkin olisi tullut, jos hän olisi jäänyt hyysäämään meitä…”

”Mutta mistä te tiesitte, että te ette kasvaisi eroon?” Rose intti. ”Teille tapahtui niin kamalan paljon yhdessä vuodessa.”

”Milloin sinusta tuli MeNoitien ihmissuhdepalstan toimittaja, Rosie?” Ron ihmetteli. ”Mutta… Ei me kai koskaan ajateltu sitä niin.”

”Toisin sanoen Ron ei ajatellut sitä niin”, Hermione hymyili tyttärelleen. ”Minä ajattelin, että… No, sanotaan vaikka näin: sodan ollessa käynnissä minä jouduin odottamaan, että teidän isänne tuli takaisin. Oli hänen vuoronsa.”

”Ja jos en kerran ollut koko kouluaikanamme onnistunut hankkiutumaan hänestä eroon, arvelin, että tuskin onnistuisin siinä koskaan”, Ron sanoi virnuillen. Hermione katsoi häntä mustasti ja hän kiirehti lisäämään: ”Onneksi.”

Rose katsoi vanhempiaan silmät kiinnostuksesta pyöreinä. Hugo oli hiljaa ja näytti miettiväiseltä. Hermione pörrötti kuopuksensa hiuksia ja kysyi: ”Oletko sinä vielä liian nuori käymään tätä keskustelua, Hugoseni?”

”Olen liian poika käymään tätä keskustelua”, Hugo sanoi ja irvisti. Hermione ja Ron purskahtivat nauruun. Hugon kasvoille jäi kuitenkin sama mietteliäs ilme, joka ei taatusti periytynyt isän puolelta sukua. ”Mahtoi olla outoa olla sodassa. Minä en voi kuvitella sitä.”

”No, siksi siellä sodittiinkin, ettei sinun tarvitsisi, kulta”, Hermione sanoi lämpimän kärsivällisesti, kaikkein äidillisimmällä äänellään.

Rose näytti kuitenkin saavan veljensä ajatuksenpäästä kiinni ja esitti jatkokysymyksen. ”Mutta oikeasti, äiti. Miten teidän elämä ikinä palasi ennalleen? Kuinka te ja Harry-setä kaiken sen jännityksen ja seikkailujen jälkeen vain palasitte kotiin ja jatkoitte elämää kuten ennenkin?”

”Kultaseni, jos olisit kuunnellut minun tarinoitani, olisit saattanut huomata, ettemme me ihan noin vain palanneet kotiin”, Hermione nauroi. Rose avasi suunsa korjatakseen virheensä, mutta Hermione jatkoi. ”Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Ja teidän isänne kyllä palasikin vanhaan kotiinsa, mutta mummu ja pappa Granger ovat jästejä. Minun elämäni ei ole palannut ennalleen sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran törmäsin puomiin laiturilla 9 ja kolme neljännestä.”

”Entä sinä, isä?”

Ron kurtisti kulmiaan kuin ainakin isä, joka pohti, miten selittäisi vaikean asian lapsilleen ilman, että pilaisi heidän jäljellä olevan uskonsa hyvyyteen ja helppouteen maailmassa. ”Minä tulin kotiin jonkin verran sen jälkeen, kun teidän Fred-setänne oli kuollut. Eikä mikään enää ollut ihan samanlaista.”

Hermione hymyili. ”Niin vaikea kuin teidän kahden on sitä uskoa, tekin olisitte hukassa ilman toisianne.”

Rose tuhahti. ”Siis Hugo olisi hukassa. Se ei muista Tylypahkassa laittaa edes housuja jalkaansa jos minä en käske.”

Hugo pyöräytti silmiään. ”Miten vaan.”

Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan salaliittolaismainen hymy kasvoillaan, juuri sellainen hymy, joka tietää jotakin minkä toiset oppivat vasta vuosien päästä. Ron veti Hermionen polvelleen istumaan ja alkoi selailla albumia alusta.

* * * * *

Kello näytti puoli yhdeksää illalla, ja Hermione oli vasta tullut töistä kotiin. Töiden kieltäminen heinäkuussa, hän ajatteli, olisi voinut mielellään olla seuraava ministeriön säätämä laki. Ulkona oli kerrankin lämmintä, mutta aurinko oli jo laskemaan päin. Ron ja Hugo olivat poissa, mutta niin oli myös kaksi kuistilla lojunutta luutaa, eikä Hermionen jaksanut uskoa, että pojat olisivat päättäneet viettää iltapäiväänsä siivoten ja siirtäneet Suihkuvirtauksensa luutavajaan. Hermione oli juuri oikaissut sohvalle jalat ylhäällä ja korkannut pikku pullon hehkusimaa, kun ovelta kuului koputus.

”Sisään!” Hermione kailotti ja päätti mielessään, ettei nousisi sohvalta vaikka koputtelija ei selviytyisikään omin avuin ovesta sisään. Salpa kuitenkin naksahti ja askeleet lähestyivät. Pörrö pitkiä, melkein valkoisia hiuksia pelmahti ovenrakoon ja Luna Lovekivan suuret, harmaat silmät kurkistivat huoneeseen. Hermione huudahti ilahtuneena.
”Luna! Mikä sinut tänne tuo?”

”Jaa, pojat lähtivät isoisänsä kanssa limppiverkkoja nostamaan”, Luna sanoi uneksuvaan tyyliinsä. ”Rolf on tämän viikon Georgiassa tekemässä tutkimusta. Päätin piipahtaa.”

Hermione melkein katui kysymystään, kun Luna vastasi niin perusteellisesti. Hän ei tahtonut kuulostaa siltä, että hänen ystävällään piti olla hyvät syyt vierailuun. ”Tottakai, sinä olet aina tervetullut! Mitä pojille kuuluu?”

”Hyvää vain”, Luna sanoi. ”Ovat innostuneet vangitsemaan meidän verhoissa kuhisevia hutsuja. Jos ne kiinnittää naruilla paperitelineeseen, ne ovat ihan mukavia, paitsi puremaetäisyydeltä.”

Hermione nielaisi irvistyksensä. Hugolla ja Rosella ei, taivaan kiitos, ollut koskaan ollut minkäänlaista kiinnostusta tuholaisten keräilyyn. ”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Et usko millainen viikko täällä on ollut! Rose löysi Mollyn vanhan valokuva-albumin meidän seitsemänneltä kouluvuodelta. Tuntuu kuin olisin elänyt koko vuoden uudelleen, kun olen kertonut hänelle ja Hugolle tarinoita – he kun vielä vaativat tietää joka ikisen yksityiskohdan. Aivoni ovat nyrjähtää.”

”Se oli hyvin tapahtumarikas vuosi”, Lunakin myönsi.

”Siellä oli kuvia sinusta myös. Sinähän olit silloin Nevillen kanssa. Se sai minut miettimään… Mitä teille kahdelle oikein tapahtui? En muista mitään muuta kuin sen, että olitte onnellisempia kuin koskaan, ja sitten yhtäkkiä sinulla oli Rolf ja hänellä oli Hannah.”

”Minusta tuntuu, että siinä oli jokunen vuosi väliä”, Luna naurahti. Ovi lämähti auki eteisessä, ja Rose ilmestyi huoneeseen. Nähdessään Lunan hän kiljahti iloisesti ja ryntäsi halaamaan tätä.

”Kuule, Rosie”, Hermione sanoi hitaasti ja ovelasti tyttärelleen, joka juuri astui huoneeseen. ”Nyt kun Luna on tässä… Haluaisitko, että hän kertoo uuden tarinan? Minulla on muistaakseni eräs kuva, joka on vuoden 1999 syksyltä… Ha! Tässä.”

Hermione veti lompakostaan valokuvan.

*

Kolme nuorta velhoa ja kaksi noitaa poseerasi rivissä jonkin ravintolan tai kenties pubin edessä ilta-aikaan. Sää oli sateinen, ja tyttöjen pitkät hiukset valuivat märkinä – jopa Lunan vaaleat kutrit näyttivät kerrankin tummilta. Ginny pyyhki suortuvia otsaltaan ja hänen veljensä, joka jonkin älynväläyksen johdosta oli päättänyt mennä kuraiseen maahan poseeraamaan kyljellään maaten, näytti heittävän jonkin loistovitsin tulipalon sammumisesta. Ron oli ainoa pariton – oli selvää, että niin Harryn ja Ginnyn kuin Nevillen ja Lunankin parisuhde kukoisti ja koko ryhmästä huokui tietynlainen erottamattomuus. Huomio kuvaa katsoessa kiinnittyi erityisesti Nevilleen ja Lunaan, jotka seisoivat rivin keskellä kuin liimattuina toisiinsa.

Juhlistaakseen viimeisen kouluvuotensa päättymistä 18-vuotias Ginny oli tarttunut luutaansa ja pannut tuulemaan – toisin sanoen lentänyt kahdeksi auringonpaisteen kyllästämäksi kuukaudeksi Espanjaan. Hän oli nauttinut lomasta täysin siemauksin, tutkinut Barcelonan metropolialueen lukuisia jästittömiä alueita suurella mielenkiinnolla ja päätynyt silloin tällöin kauemmas kaupungista pelaamaan toinen toistaan railakkaampia ja leikkimielisempiä huispausotteluita paikallisten noitien ja velhojen kanssa.
Kun hän viimein pitkän poissaolon jälkeen palasi Kotikoloon, hän löysi huoneensa oven ali hivutetun kirjeen (hänen viralliseksi osoitteekseen ei ollut vieläkään vaihtunut Kalmanhanaukio 12, vaikka suurin osa hänen tavaroistaan oli muuttanut sinne jo aikapäiviä sitten), jossa Henkipään Harpyijat kutsui hänet osallistumaan joukkueen koelentoihin syyskuun alussa. Hän suorastaan hypähteli innostuksesta kertoessaan kirjeestä Harrylle, joka lupautui auliisti harjoittelemaan hänen kanssaan. Siitä lähtien he olivat lentäneet joka ilta usempia tunteja – Harry oli nopea lentäjä ja hyvin innostunut kokeilemaan vaarallisia syöksyjä, mutta syöttely ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Itse hän kommentoi tiputtavansa suoraan käsiin syötetyn pallon niin usein vain siksi, että oli tottunut siihen, että ainoa kiinni ottamisen arvoinen pallo yleensä meni hänestä kentällä poispäin eikä suinkaan kohti.

Kesäisen ulkomaanmatkan jälkeen sateen piiskaaminen ja rapaiset huispausharjoitukset tuntuivat tavallistakin kurjemmilta. Oli keskiviikko, ja Ginny valui vettä liukuessaan pois luudaltaan Kotikolon edessä. Hän oli luvannut vanhemmilleen pistäytyä teelle, ja ajatteli nyt kateellisena Harrya, joka oli päässyt kotiin ja lämpimään kylpyyn verukkeenaan seuraavan päivän aikaiset koulutunnit. Hän vei luudanvartensa vajaan, ja astuessaan takaisin ulos hän näki hahmon, joka harppoi juuri kiinni loksahtaneelta ovelta ripeästi kaavunliepeet tuulessa hulmuten portille.

”Hei!” Ginny otti muutaman juoksuaskeleen pysäyttääkseen velhon ennen porttia. ”Dean!”

”Moi, Ginny”, Dean Thomas sanoi, ja hänen äänensä kuulosti pelkältä muminalta sateessa. Ginny kurtisti kulmiaan välinpitämättömälle tervehdykselle.

”Mitä sinä täällä teet?” Ginny kysyi iloisesti. Hän oli kyllä nähnyt Deanin silloin tällöin, mutta he eivät olleet jutelleet kunnolla… itse asiassa Ginny ei ollut varma, olivatko he jutelleet kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun olivat eronneet yli kaksi vuotta sitten. ”Tule takaisin sisälle!”

Dean yritti vastustella, mutta oli selvää, ettei hänellä ollut suuria suunnitelmia illalle, joten Ginny marssitti hänet sisälle ja keittiön pöydän ääreen. Dean naputteli sormiaan vasten pöydän pintaa ja vaikutti hermostuneelta.

”Mitä kuuluu?” Ginny avasi keskustelun samalla, kun nosti kaksi teekuppia pöydälle kysymättä Deanilta, oliko tämä juuri juonut teetä Ronin kanssa. Jostain syystä häntä ilahdutti suunnattomasti nähdä Dean, vaikka tämä vaikuttikin vähän vaivautuneelta. Vanhoista ystävistä piti pitää kiinni, olivat nämä myös entisiä poikaystäviä tai eivät.

”Hyvää, kiitos”, Dean sanoi automaattisesti. Sitten hänen ilmeensä muuttui vaikeaselkoiseksi, lähes surulliseksi. ”Entä sinä? Olenko typerä kun edes kysyn? Sinulla on varmasti kamala ikävä Frediä.”

Ginny tunsi katseensa painuvan pöydän pintaan, kuten aina kun Fredin nimi mainittiin. Oli ilmiselvää, että Dean oli oikeassa, mutta miksi tämä otti Fredin puheeksi juuri nyt? Sodasta oli kulunut jo yli vuosi, eikä hänen elämänsä enää pyörinyt sen ympärillä. Muutenkin tuntui kummalliselta, että hauska ja rento Dean alkoi vapaaehtoisesti puida vakavia asioita. Ginny kohotti katseensa kulmat kurtussa. ”Tietysti, mutta… On minulla muitakin kuulumisia kuin yli vuosi sitten tapahtunut veljeni kuolema.” Ginny naurahti hämmentyneenä. ”Olin juuri Espanjassa lomailemassa. Ja ai niin! Voitko uskoa, että Harpyijat kutsui minut koelentämään? Ajattelin sinua tässä eräänä iltana, kun olin harjoittelemassa, ja sitä miten hauskaa meillä oli silloin, kun molemmat pelattiin Rohkelikolle.”

Hymyn tuottaminen näytti tuottavan vaikeuksia Deanille. ”Hienoa, että sinulla menee hyvin.”

Ginny epäili tulkinneensa tilanteen väärin. Oliko todella mahdollista, että Dean näytti masentuvan kuullessaan, että hän oli onnellinen? Ja jos, niin miksi kautta Merlinin tiukimpien henkselillisten nahkapöksyjen? Ginny harkitsi sitä mahdollisuutta, että Dean halusi hänet takaisin ja lannistui kuullessaan hänen ja Harryn suhteen olevan kunnossa. Mutta se ei tuntunut uskottavalta, sillä miksi Dean sitten olisi ottanut Fredin puheeksi? Oliko hän valvonut öitään pohtien, kuinka murtunut Ginny mahtoi olla perheensä kokemasta menetyksestä? Mutta sekään ei selittänyt Deanin reaktiota.

”Dean, onko sinulla kaikki hyvin?” Ginny kysyi hitaasti. Dean näytti siltä, että kysymys yllätti hänet – aivan kuin hän olisi kuvitellut peittäneensä alakulon äänestään hyvinkin onnistuneesti.

”Joo, loistavasti”, Dean väläytti hymyn. Hän piti pienen, epäröivän tauon. ”Tiedätkö, missä Luna on? Kävin Lovekivoilla ennen kuin tulin tänne, ja hän ei ollut siellä. Onko hän kunnossa?”

”Kyllä hänen pitäisi olla”, Ginny sanoi, ja hänen aivonsa alkoivat hitaasti, punnitsevasti raksuttaa. Luna? ”Hän kirjoitti minulle kerran Espanjaan ja kertoi päässeensä Taikakeksijäinstituuttiin sisään kuin heittämällä.”

”Joo, olen nähnyt hänet sen jälkeen”, Dean sanoi. ”Mutta en pariin viime viikkoon. Minä… minulla on hänelle asiaa, ja tavallaan kaipaan hänen seuraansa.”

Voi ei, Ginny ajatteli hiljaa mielessään, mutta nyökkäsi asiallisesti. ”En tiennyt, että te kaksi olette niin läheisiä.” Sen sanoessaan hän tajusi, miksi Dean oli ottanut Fredin puheeksi. Tämä itsehän oli viettänyt suuren osan sota-ajasta vangittuna. Lunan kanssa. ”Teistä tuli varmasti hyvät ystävät silloin Malfoyn kartanossa?”

Deanin huulet värähtivät. Hän risti tummat käsivartensa ja nojasi tuolinsa selkämykseen. Hänen ilmeensä sai koko velhon näyttämään Ginnyn silmissä vieraalta, tuntemattomalta, joltakulta synkältä ja syvälliseltä. ”Niin, no, totta kai. Siinä oppii tosi nopeasti välittämään toisesta, kun joutuu kerta toisensa jälkeen pelkäämään, että kuolonsyöjät tappavat hänet tai vievät hänet pois.”

Ja sinä mitä ilmeisimmin pelkäät yhä, Ginny lisäsi mielessään. Hän arveli, että oli aika sysätä sitruunansiivu haavaan ja katsoa, oliko se jo arpeutunut. ”Ei sinun tarvitse enää murehtia, Dean. Voin vakuuttaa sinulle, että Lunalla ei ole mitään hätää. Hänellä on tuleva aurori vahtimassa selustaansa, niin kuin minullakin.”

”Tiedänhän minä sen.” Deanin katse sai Ginnyn vakuuttumaan teoriastaan.

”Voi Dean”, hän huokaisi. ”Kaikki muut ovat jatkaneet elämäänsä. Luna mukaan lukien.”

Dean oli hiljaa ja tuijotti teehensä. Ginny tunsi itsensä melkein pelästyneeksi – aivan kuin hän olisi unohtanut jotakin, ikään kuin unohtanut tarkistaa, että jokainen hänen ystävistään pärjäsi yhtä hyvin kuin hän. Jotenkin hän oli olettanut että jos Harry, Ginnyn sisarukset ja vanhemmat olivat kaikesta huolimatta selvinneet, kaikki muutkin pärjäisivät. Dean oli muuttunut; sota oli muuttanut häntä, mutta sitäkin enemmän häntä oli muuttanut se, että hän oli löytänyt jonkun, jonka puolesta hän oli valmis muuttumaan. Kunpa se joku vain ei olisi jo kuulunut eräälle Ginnyn parhaista ystävistä.

*

Lunan ajatteli, että sateita oli erilaisia. Oli puutarhajuhlat pilaava sade, romanttisesti yllättävä sade ja kuuman kesäpäivän kauan kaivattu sade. Englannissa satoi jatkuvasti, joten hän tiesi, että siihen tulisi suhtautua välinpitämättömästi. Vähiten hänen suosiotaan nauttiva sade, jonka pisarat olivat jääkylmiä kuin lumihiutaleet, mutta suuria, läiskähteleviä ja hyytäviä, sai hänen mielialansa silti laskemaan joka kerta.
Hän istui Saukkonummen kylässä, lasten leikkipuiston keinussa (se ei vetänyt vertoja lentämiselle, mutta Luna ei voinut olla ihailematta jästien kykyä jäljitellä vauhdin huumaa mitä erikoisimpien vekotinten avulla. Hän odotti innolla juuri alkaneeseen keksijänkoulutukseensa kuuluvaa jästitiedon osuutta.) Hän ei katsonut taakseen kuullessaan askeleita.

”Sinä olet vältellyt minua”, Dean totesi ja kuului potkivan hiekkaa kengänkärjellään. Hänen äänensä oli syyttävä.

”Puhuin Ginnyn kanssa”, Luna sanoi. ”Minä en ymmärrä, miksi sinun täytyy tehdä tämä. Minä ajattelin, että me ollaan ystäviä, eikä ystävien kuulu tehdä toistensa elämästä vaikeaa.”

Luna tiesi, että Dean sanoisi taas rakastavansa häntä. Tämä oli pyytänyt Ginnyä kertomaan hänelle ja puhunut jopa Hermionelle. Dean oli mustasukkainen ja epätoivoinen, eikä Luna ymmärtänyt, miten tämä luuli sen auttavan asiaa. Hän ajatteli tehneensä selväksi, että piti Nevillestä. Neville oli erityinen – hyvä ihminen, joka ei ollut koskaan ollut epäluuloinen häntä kohtaan, vaan vaikuttanut aidosti iloiselta löydettyään hänestä ystävän. Nevillellä oli puhdas sydän. Hän oli yksi niistä harvoista, joiden Luna tunsi ymmärtävän itseään. Neville antoi hänen olla oma itsensä, ja hyväksyi ne asiat, jotka heidän välillään olivat erilaisia. Lisäksi Neville oli taistellut ystäviensä puolesta vielä sittenkin, kun he olivat luulleet, että kaikki oli menetetty. Se sai Lunan arvostamaan häntä enemmän kuin ketään toista.

Dean oli ollut hänelle tärkeä. Luna oli ollut kiitollinen siitä, että hänellä oli ollut Dean Malfoyn kartanossa. Dean oli ollut hyvä ystävä ja puolustanut häntä, ja Luna oli ajatellut, ettei tämä koskaan pettäisi hänen luottamustaan. Mutta jotakin oli tapahtunut, ja yhtäkkiä tämä oli saanut päähänsä, että Lunan täytyisi rakastua häneen. Luna ei ymmärtänyt syytä – hänhän oli jo rakastunut. Eikä hänellä ollut koskaan ollut ollut ystävää, joka olisi vaatinut häneltä mahdottomia.

Lunan mielestä ystävyys ja rakkaus olivat asioita, jotka joko olivat tai sitten eivät. Niistä ei kuulunut tehdä pelejä tai sotkuisia kiemuroita, joita yritettiin selvitellä monen hengen voimin. Elämässä oli todellisia haasteita, kuten kaikki ne keksinnöt ja viisaudet joita Lunan päässä tulvi, eikä hän suoraan sanottuna tahtonut keskittyä muuhun kuin niihin.

Hänen mielestään Dean olisi voinut tulla onnelliseksi, jos tämä olisi vain päättänyt niin. Ja siitä huolimatta tämä lähetteli pöllöä toisensa perään, kutsuen häntä teelle ja kävelylle puhuakseen uudelleen ja uudelleen asioista, jotka Luna jo tiesi ja joille hän ei voinut mitään.

”Minä tiedän että Neville on minun parhaita ystäviäni”, Dean sanoi taas kerran, surkealla äänellä. ”Mutta hän ei ole yhtä tärkeä kuin sinä. Hän ei tiedä mitä kaikkea me ollaan koettu…”

Luna ei ollut suuttuvaa tyyppiä. Jos hän olisi ollut joku toinen, Ginny ehkä, hän olisi tiuskaissut, että Neville oli varmasti saanut osansa koettelemuksista. Hän ja Dean sentään olivat päässeet pakoon suhteellisen vähin vaurioin, kun taas Nevilleä ja Deanin parasta ystävää Seamusia oli pitkin vuotta kidutettu Tylypahkan tyrmissä.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Dean puhui läpiä päähänsä; hän tointuisi vielä ja ymmärtäisi käyttäytyneensä kuin hölmö. Pojat olivat joskus sellaisia.

”Olen pahoillani, Dean”, Luna sanoi. Hän oli sanonut sen ennenkin. Hän nousi ylös keinusta. ”Minä en aio sotkea asioitani. Minä tahdon sinun ja minun olevan ystäviä, ja toivon, että sinäkin tahtoisit sitä.”

Todellisuudessa hän ei muuta tahtonut kuin hyytävästä sateesta takaisin sisään.

*

Joulu tuntui ottaneen sinä vuonna varaslähdön. Juhlapyhien viettäminen Tylypahkan ulkopuolella tuntui edelleen Harryn mielestä kummalliselta, miltä sen epäilemättä ei olisi kuulunut tuntua enää kolmen vuoden jälkeen. Sinä vuonna Molly oli päättänyt ahtaa Kotikolon tupaten täyteen ihmisiä. Tai kenties talon ylikansoittuminen ei ollut tietoinen päätös vaan sattumien kauppa, sillä kun muutamia ystäviä oli kutsuttu, oli syntynyt kierre, joka johti siihen että harva voitiin jättää kutsumatta.
Mollyn laajamittaisen jouluruokatarjoilun jälkeen koko Weasleyn perhe, Ranskasta Englantiin joulua viettämään ja vastasyntynyttä tyttärentytärtään ihailemaan saapuneet Delacourit, Longbottomit, Lovekivat, Andromeda ja Teddy, Harry ja Hermione sekä Dean Thomas ja Seamus Finnigan siirtyivät mukavan kylläisinä olohuoneen puolelle ja levittäytyivät tasaisesti sohville, tuoleille ja matolle takan eteen. Herra Weasley tarjoili munatotia päällään pitkä, harmaa kaapu ja punaiset tohvelit.

Ginny istui sohvalla Harryn vieressä ja nojasi leukaansa tämän hartiaan, katsellen jonnekin tämän vasemman korvan ohitse. Harry seurasi katsetta, joka suuntautui Nevilleen ja Lunaan, jotka katselivat ikkunan takana leijuvia hitaita lumihiutaleita käsikkäin. Vähän kauempana Dean jutteli Seamusin kanssa rauhallisella tempolla, ja varoi visusti katsomasta vihreään, kummallisen laatikkomaiseen mekkoon sonnustautuneeseen Lunaan päin. Ginny oli valaissut Harrya kolmikon välillä muhivasta draamasta. Kolmiodraaman kolmas osapuoli, Neville, vaikutti kuitenkin toistaiseksi olevan onnellisen tietämätön koko kuviosta.

”Munatotia?” Herra Weasleyn tarjotin keikahteli huolestuttavasti tämän ojennellessa laseja suuntaan ja toiseen. Bill ojensi kätensä ottaakseen tarjottimelta omansa, mutta Fleur tönäisi häntä kylkeen.

”Aivan, vauva”, Bill sanoi ja hieraisi silmiään. Hän nousi hitaasti, venytellen ylös, ja jätti vaimonsa käpertyneenä sohvan nurkkaan. Yksin hän ei kuitenkaan yläkertaan lähtenyt, sillä innostunut Luna vaati saada nähdä Victoire-tytön, joka oli vasta kuukauden ikäinen.

Neville narisi vähän, kun Luna kiskoi hänet kädestä ylös sohvalta, mutta tallusti lopulta kiltisti portaat ylös. Rouva Longbottom ei ollut myöskään ehtinyt vielä tapaamaan tulokasta, joten hän liittyi, koroillaan hiukan munatotin vuoksi huojuen, lapsenlapsensa seuraan. Seamus katsoi Deania ja nyökäytti päätään vähän portaikon suuntaan – he olivat ainoat jäljellä, jotka eivät olleet nähneet vauvaa. Delacourit, jos jotkut, olivat sitä ihmistyyppiä, joka otti toisten kiinnostuksen puutteen henkilökohtaisesti, joten pojat katsoivat parhaaksi kääntää suunnan kohti Billin ja Charlien vanhaa huonetta.

Luna oli jo kalastanut vauvan kehdon pohjalta syliinsä ja tahtoi nyt ehdottomasti vaihtaa vaipankin. Bill näytti siltä kuin olisi juuri saanut joulun parhaan lahjan ja astui hangoittelematta sivuun, kun Luna asetti Victoiren vaihtopöydälle ja riisui tämän pikkuruisen kaavun tottunein ottein. Bill liittyi Deanin ja Seamuksen seuraan ovella, ja Neville ja Luna jäivät hoitamaan lasta, puhuen hiljaisilla äänillä toisilleen.

Neville kuului nauravan hiljaa. ”Katso. Hän tapittaa sinua kuin olisit saapunut suoraan avaruudesta.”

”Hän ei ole ensimmäinen”, Luna sanoi rauhallisen rehellisesti ja tiputti likavaipan roskakoriin. ”Eikä viimeinen.”

”Teetkö tuon varmasti oikein?”

”Ihan varmasti. Vaippa menee takuulla tähän päähän vauvaa.”

”Heh heh. Kaikki meistä eivät ole synnynnäisiä lapsenkaitsijoita.”

 ”No, Victoire ainakin näyttää tyytyväiseltä, etkö näytäkin, tyttöseni?”

”Hän tietää olevansa hyvissä käsissä”, Neville sanoi lämpimästi, aavistus vauvalässytystä äänessään, ja kietoi kätensä Lunan vyötäisille.
Ovella Bill katsoi Seamusta ja Deania jotenkin ovelan salaliitollisesti, hymyillen varkain. Hän arveli luultavasti, että pojat olivat yhtä viattoman uteliaita ja katselivat tilannetta, josta jälkeenpäin kiusoittelisivat Nevilleä. Seamus, joka oli jokseenkin perillä parhaan ystävänsä tunteista Luna Lovekivaa kohtaan, hymyili Billille muovisesti. Dean oli jotenkin jähmettynyt tuijottamaan Lunaa ja Nevilleä leuka kireänä.

-

”Kultaseni, se ei varmasti ole sitä miltä näyttää”, Bill sanoi kaksi tuntia myöhemmin, kun väsyneimmät olivat jo simahtaneet pitkin sohvia tai kömpineet yläkerran makuuhuoneisiin. Hänen vaimonsa näytti huolestuneelta ja istui kauniit, täyteläiset huulet yhteen puristettuina hänen vieressään, seuraten tuimalla katseellaan kahta takkatulen loimun edessä kikattelevaa ihmistä.

”Gabrielle on neljäntoista”, Fleur sanoi painokkaasti lausuen sisarensa nimen vahvasti ranskalaisittain. ”’Änen ei kuulu flirttailla vielä kenenkään kanssa tuolla tavalla.”

Bill kääntyi nyt katsomaan kunnolla vaimonsa ärsyynnyksen aiheuttajaa. Vaaleatukkaisen Gabriellen seurassa oli Dean Thomas, jolla oli hehkusimalasi kädessään ja joka kieltämättä oli kumartunut melko lähelle Gabriellen korvaa ja puhui matalalla äänellä. Gabrielle ilmiselvästi nautti itseään viisi vuotta vanhemman miehen huomiosta ja kikatti ja räpsytteli ripsiään minkä kerkesi.

”He vain juttelevat”, Bill sanoi, vaikka ei itse asiassa ollut aivan varma; veelaveri oli tujua tavaraa, sen hän saattoi sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hän oli kuitenkin aivan liian väsynyt kiinnostuakseen tilanteesta sen enempää. Hän oli sinnitellyt lähes kokonaisen kuukauden muutaman tunnin yöunilla. Jopa Fleurin valovoima tuntui väliaikaisesti himmenneen uupumuksen johdosta.

”’Yvänen aika!” Fleur huudahti yhtäkkiä ja täräytti kämmenensä voimalla sohvatyynyille. Dean, joka oli kumartunut yhä lähemmäs ja lähemmäs Gabriellea, oli laskenut sormensa Gabriellen reiden sivulle ja ujuttanut ne tämän lyhyen hameen helman sisäpuolelle. Bill äimistyi: hän ei olisi koskaan uskonut, että hänen veljensä ystävä käyttäytyisi niin ajattelemattomasti heidän joulupäivällisillään. Ja toden totta, Gabrielle oli vasta neljätoista.

”Dean, ulos!” Bill karjaisi tuoreella isän auktoriteetillaan ja sai Deanin kavahtamaan ylös sijaltaan. Tämä näytti aika avuttomalta ja heitti nopean katseen Lunaan, joka tuijotti kulmat kurtussa takaisin. Bill ei olisi uskonut, että Luna Lovekiva saattoi vihastua kehenkään, mutta sillä hetkellä hänen silmissään näkyi aitoa vastenmielisyyttä. Deanille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin laahustaa lannistuneena ulos, ja Gabrielle puolestaan ryntäsi nöyryytettynä yläkertaan, isosisko Fleur kannoillaan.

*

”Neville, hän ei ajattele omilla aivoillaan”, Luna oli sanonut rauhallisesti. ”Oikeaan rakkauteen tarvitaan kaksi puolta.”

Nevillen olisi kai pitänyt olla vihainen. Jostakin kieroutuneesta syystä hän kuitenkin huomasi tuntevansa ymmärrystä. Luna, viisas korpinkynsikeijukainen kippurassa tuolillaan, vaaleat hiukset selkänojaa nuollen, puolestaan ei tuntunut käsittävän. Ainakin niin hän sanoi. Maailma oli kääntynyt ylösalaisin sinä päivänä.

He kävivät keskustelua nurin kurin. Neville sanoi olevansa pahoillaan. Luna kielsi häntä hölmöilemästä. Neville yritti selvittää Dean Thomasin ajatuksia Lunalle. Luna kirosi Dean Thomasin nimeä. Luna, jonka pää pysyi kylmänä aina, puhui suuttuneen kiihkeästi. Neville, joka pian taistelisi työkseen omansa puolesta, oli luovuttanut.

”Sinä käyttäydyt aivan niin kuin hänkin”, Luna pudisti päätään. ”Järjettömästi. Miettimättä seurauksia.”

”Minä rakastan sinua”, Neville huokaisi ja kohautti harteitaan. Hänen silmiensä alla oli tummat varjot. ”Hän myös.”

”Sinä saatkin rakastaa”, Luna sanoi pehmeästi. ”Vain koska hänet lukittiin samaan kellariin minun kanssani, ei se anna hänelle lupaa puuttua minun elämääni.”

”Entä jos sen on tarkoitus olla niin? Jos… jos professori Punurmio on jo vuosia sitten nähnyt kristallipalloistaan, että sinun kuuluu olla hänen kanssaan?” Nevillen silmät olivat reunoilta punaiset.

”Minä tuntisin sen”, Luna sanoi varmasti. Hän katsoi Nevilleä pitkään, surullisesti. ”Miksi sinä etsit syitä erota minusta? Miksi et halua uskoa, että mikään ei ole vialla?”

”Enhän minä niin tee”, Neville sanoi käheästi.

Mutta niin kai hän juuri teki. Syvällä sisimmässään hän tunsi, ettei se kaikki kuulunut hänelle: maine, kunnia, hyvä työ, kaunis tyttö. Hän oli vain Neville, Neville Longbottom, se pulska poika Rohkelikkotornin pylvässängystä. Se, joka kompasteli portaissa ja jonka pyjamahousut repesivät. Hän tunsi ylpeyttä teoistaan Tylypahkan taistelussa, koska hän oli aina varautunut tekemään sen jonakin päivänä. Isän ja äidin vuoksi. Se oli ollut hänen tehtävänsä.

Lunaa hän ei ollut koskaan osannut odottaa. Ja hän oli rakastunut Lunaan nopeasti ja lujaa, mutta hän ei ollut koskaan täysin uskonut tämän jäävän. Joku oli aina ollut tulossa hakemaan tämän pois. Tyttö oli liian erilainen.

Mutta voi kuinka hän olikaan rakastanut tätä.

*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: maigaro - 12.06.2013 14:06:21
Ei tää mun mielestäni mikään rimanalitus ollu :) Aivan ihana osa jälleen.

Ensin aattelin mitäs tässä nyt tapahtuu mutta sitten tajusin että Hermione ja lapset saivat valokuva-albumin katottua ja palasivat muistoista takas nykyaikaan. Ja sitten saatiin taas uus valokuva ja tarina kun Luna tuli kylään.

Luna ja Neville parina on sulonen mutta koska Row päätti toisin... Deankin sitte rakastui Lunaan. Harmi että sen takia Neville halus erota.

”Olen liian poika käymään tätä keskustelua”, Hugo sanoi ja irvisti. Hermione ja Ron purskahtivat nauruun. Hugon kasvoille jäi kuitenkin sama mietteliäs ilme, joka ei taatusti periytynyt isän puolelta sukua.

Tää oli hyvä kohta, oli siinä monta muutakin hyvää
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Pollomuhku - 12.06.2013 16:54:03
No niin. Luin tämän nyt suurin piirtein yhdeltä istumalta läpi. :) Minusta ei siis irtoa järkeviä ajatuksia, mutta koitan nyt säätää jotain. (Ja saanpahan ainakin tagikomman tänne jos en muuta ;) ).

Tämä on siis upea. Kirjoitat mahtavasti, ja kaikki istuu potteriden jatkoksi niin luontevasti, että oma oloni on kuin lottovoiton saaneella. Ihan kuin joku olisi kirjoittanut kahdeksannen potterin! ♥ Olen nauranut ja itkenyt tätä lukiessani! Kaikki henkilöt tuntuvat niin oikeilta ja repliikit ovat kuin suoraan potterin sivuilta. Tykkäsin siitä valokuva-albumista paljon ja luulenpa että jatkokin miellyttää! Tykkään myös siitä, että noudatat tarkkaan Rowin kertomia faktoja, mutta lisäilet väliin omaasi. (esim. Neville/Luna/Dean draama tuntuu täysin uskottavalta).

En nyt tiedä saiko tästä irti mitään, mutta kiitos hurjasti tästä ja jatkoa PIAN! :)

(Tästä tuli siis yksi suosikkifikeistäni jos et vielä tajunnut ;) )
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Elfmaiden - 17.06.2013 12:23:46
Ihanaa lukea jatkoa pitkästä aikaa!
Surullinen lopetus, haluaisin ehdottomasti kuulla lisääkin Lunasta ja Nevillestä, mutta ehkä se toive ei toteudu...?

Pidin hyvin paljon siitä, miten paljon tässä tarinassa oli ns. nykyhetkeä mukana tuomassa kontrastia vanhoille muistoille.
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: hanhyokkasikimppuuni - 19.06.2013 22:57:19
Oho, mikä aarre tämä fikki on!!! <3

Kirjoitat kuin Rowling ja henkilöt ovat upeita. Itketty ja naurettu moneen kertaan, täyttää siis minun vaatimukseni hyvästä kirjasta, tässä tapaukssessa fikistä. Tämä on siis aivan mahtavaa, uskottavaa, siistiä, virheetöntä tekstiä. Olen sanaton.

tämmönen nysä tästä tuli....

Mutta
Jatkoa joohan???
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Kapsuuu - 19.06.2013 23:10:31
Luinpas tän ficin sitten kerralla kun nytten vasta törmäsin :D ja on vielä munkin pakko ylistää tota sun kirjotustapaa, pakko myöntää että en kyllä aina meinannut muistaa että luen ficciä enkä Rowlingin kirjoittamaa tarinaa :D kyllä, olen itkenyt useampaankin kertaan näitä tarinoita lukiessa ja olen aivan myyty! Rakastan näitä, jatko olisi kivaa, pretty please with Hogwarts on top of it? :3
Ja eihän tästä nyt niin järkevää kommenttia nyt kuitenkaan tullut vaikka suunnitelmana oli xD
Kapsuuu kiittä ja lentää omassa kuplassaan pois ~
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: L.E - 24.06.2013 20:35:28
Ei tää kyllä mun mittapuulla mikään rimanalitus ollu :D

Voin vaan sanoa että HAH, kerrankin joku ymmärtää mua. Lukiessani Kuoleman Varjeluksia ensimmäistä kertaa olin ihan varma, että Lunan ja Deanin välillä oli jotain muuta kuin ystävyyttä. Loistavaa, että joku muu on vihdoin samaa mieltä! En ole koskaan tykännyt Deanista niin kauheasti ja sain kerrankin oikein hyvän syyn inhota sitä kunnolla. Dyyd, Gabrielle oli 14!!

(Ja sitten on tietysti isällisen auktoriteetin Bill - en osaa selittää miksi, mutta siinä on jotain äärimmäisen puoleensavetävää. Paljonpaljon sydämmiä ja fanitusta Billille <3 <3  :-* )

Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Saphira - 06.07.2013 19:48:22
Mukavaa, kun jatkoit! :)

Tää oli tosi hyvä ja tässäkin osassa oli hyvä, kun tapahtuu useita eri asioita ja ei vain yhden henkilön näkökulmasta. Olisi mukavaa lukea "alkukohtauksesta", jossa ei ollakaan Ronin ja Hermionen kotona, esim. Harry muistelee jotain tai joku muu :) [en osannut ilmaista itseäni yhtään paremmin xD sekavaa...]

Tuo Hugon vastaus oli hyvä :d "Olen liian poika käymään tällaista keskustelua."

Oli hauskaa huomata muitakin hahmoja, joita en ole ennen ficeissä nähnyt, esim. Gabrielle

Jatkahan taas, kun ehdit! :) hyvää kesälomaa!
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Lumihopea - 18.07.2013 15:35:57
Uusi lukija ilmoittautuu! :>
(Tai siis olen lukenut tätä jo pitempään, mutta nyt vasta uusilla tunnuksilla tulin kommentoimaan.)

Joo, rakastan tätä ficciä <3
Olen itkenyt useamminkin tätä lukiessani ja pakko vain sanoa, että moni kirjoittaja ei ole saanut minua vielä itkemään. :) Sinulla on vaan tosi upea tapa kirjoittaa ja kuvailla. Omalla tavallaan tämä voisikin olla jatkoa siitä mihin Rowling kaiken jätti.

Tekisi mieli alkaa lainailla huippukohtia, mutta parhaitten kohtien päättäminen ja lainaaminen... Huh mikä homma siitä tulisikaan tämän ficin kanssa :D

Alkaisin myös mielelläni kommentoida jokaista lukua erikseen, mutta olen liian laiska :(

Kiitän siis vain kauniisti kumarrellen, nostan olematonta hattuani ja jään odottamaan jatkoa. :>

- Lumihopea
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Skars - 19.07.2013 16:29:17
En valitettavasti jaksa kommentoida jokaista lukua erikseen, koska luin ne eilen putkeen (meni muuten yli kolme tuntia kommenttien kera), enkä edes muista enää kaikkea.

Mutta siis tää ficci on aivan totaalisen mahtava! Oon aina miettinyt, mitä tapahtui sodan jälkeen ja täytyy sanoa, että otan mielelläni juuri nämä tapahtumat täyttämään sitä tyhjiötä, jonka kirja jätti. Kaikki tuntuu menevän juuri siten kuin olisi oikeastikin voinut mennä. Osaat pitää hahmot omina itseinään, vaikka toisaalta niissä on jotain uuttakin mukana. Pidän erityisesti sun kuvailuista kaikessa, aivan mahtavaa kerrontaa. :) Fredin hautajaiset taisi olla ihan ykköslemppari tässä, olen itkenyt tasan kahdesti Pottereita lukiessa, mutta nyt itkin melkein koko luvun ajan. Niin kaunista, mutta niin surullista.

Niin ja tykkään erityisesti myös siitä, kuinka hienosti osaat poimia mukaan edellisiäkin tapahtumia kirjoista. Kaikki vaan jotenkin loksahtaa paikoilleen ja tässä on muutenkin ihan mahtavia oivalluksia erilaisista asioista. Sekin myös on tosi kivaa, että olet ottanut mukaan hahmoja, jotka ovat jääneet ehkä hieman taka-alalle ennen. Erityismaininnat myös kunniaseinästä (wow, mikä idea!), Georgen surusta toipumisesta (niin jotenkin aitoa), valokuva-albumi-ideasta ja ylipäätään kaikesta tunnelmasta, joka tässä on. Tykkään! Ja innolla odotan jatkoa, vaikka olenkin yleensä aika laiska kommentoimaan. :)

Yksi juttu, mitä jäin muuten miettimään.. Voi olla, että se vain vilahti ohi silmien, kun silmät alkoi jo harottaa moisesta luku-urakasta, mutta kuoriutuiko se Harryn saama muna jossain vaiheessa? :D
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 23/? [Vihdoin ja viimein uusi osa 12.6!!]
Kirjoitti: Aiqsu - 16.09.2013 01:48:34
A/N: Uusi osa pullahti juuri näppäimistöstäni ulos (voiko niin sanoa?) ja kello on 1:43, jii-haa! Tiedän että aikaa on taas kulunut huomattavasti enemmän kuin piti, mutta puolustuksekseni voin sanoa, että nyt olen istunut tässä koneen äärellä neljä tuntia putkeen ja ahkeroinut. Yritän tulla myöhemmin tänään (nukuttuani ja käväistyäni koulussa) vielä vastailemaan henkilökohtaisesti teidän kaikkien kommentteihin, mutta jos en saa aikaiseksi, olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta kommentista. Olette aurinko minun syksyssäni ja kesässäni ja kaikkina niinä pitkinä aikaväleinä jolloin en saa kirjoitetuksi yhtään mitään. Kiitos  :-*



* * * * *




”Ajatteletteko te ikinä muuttavanne?” Hermione tiedusteli Ginnyltä ja kohensi aurinkolasien asentoa otsallaan. Naiset istuivat keskellä karua asfalttikenttää jästien aurinkotuoleissa ja nauttivat lämmöstä. Auringonottaminen oli melko harvinaista huvia heidän päiväjärjestyksissään, eikä ainoastaan vallitsevan ilmastovyöhykkeen vuoksi, ja he ottivat saamistaan tilaisuuksista kaiken irti – Ginny ei vaivautunut huomioimaan sitä tosiasiaa, että aurinko ei juuri ruskettanut hänen ihoaan, vaan lähinnä vahvisti pisamien kontrastia vaaleaan hipiään.

”Aina silloin tällöin”, Ginny kohautti harteitaan. Hän vilkaisi karua ympäristöään, puitteita jotka rakentuivat lähinnä likaisista, korkeista taloista ja muutamasta kuolevasta kukkapenkistä. Rose ja Lily pelasivat räjähtävää näpäystä maassa tyhjällä parkkipaikalla, ja pojat olivat löytäneet jostakin löysähkön kaadon, jota he nyt heittelivät toisilleen kiinniotettavaksi. Oli harvinaista, että lapset sai nykyään yhteen paikkaan samaan aikaan, sillä joku tuntui olevan aina yökylässä, tutkimusmatkalla tai tekemässä Luoja ties mitä kepposia, joista äidit eivät rehellisesti sanottuna edes välittäneet tietää yksityiskohtia. Tästä poikkeustapauksesta oli kiittäminen Harrya ja Ronia, jotka olivat pikapuoliin palaamassa taikaministeriöstä vastaanottamasta vuolaita kiitoksia ministeri Kahlesalvalta edellisen hankkeensa loisteliaasta onnistumisesta. He olivat luvanneet juhlistaa tapausta tarjoamalla juhlaillallisen koko klaanille. Ginny hymyili itsekseen. ”Tai siis, eihän tämä täydellinen ole, mutta valtaosa meidän hyvistä muistoistamme on täältä. Näin pitkän ajan jälkeen en voisi kuvitella asuvani talossa, jossa jokainen parketin rako tai seinävaate ei saisi minua hykertelemään jonkin lasten kommelluksen vuoksi.”

”Puheen ollen menneistä kommelluksista”, Rose sanoi ei-niin-hienovaraisen kovalla äänellä, ”sinä kerroit, että Bill-setä heitti Dean Thomasin ulos silloin jouluna vuosia sitten. Mutta minä en ole nähnyt Billin ikinä suuttuvan kenellekään. Yleensä Fleur-täti hoitaa sen puolen.”

Ginny nauroi matalasti ja vilkaisi Hermionea kulmiensa alta. ”Sinäkö kerroit tyttärellesi tarinan, jossa hänen ikäisensä tyttö melkein hankki itselleen kaksikymppisen jouluheilan? Olen ehkä viettänyt liikaa aikaa Harryn kanssa, mutta alan yhtyä hänen mielipiteeseensä siitä, että meidän pitäisi ehkä miettiä, kuinka paljon lapset saavat tietää seikkailuistamme.”

”Älä ole ilonpilaaja”, Rose mutristi huuliaan tädilleen. Hänen äitinsä huokaisi syvään.

”Hyvä on, tyttäreni jonka uteliaisuus pian johdattaa hänet keskellä yötä kiellettyyn käytävään kolmipäisen koiran kanssa”, Hermione huokaisi, mutta hymyili vähän, ”kaipa se johtui siitä, että Billin hermot olivat muutenkin vähän kireällä siihen aikaan. Heillähän oli vastasyntynyt vauva talossa.”

”Oi, minä muistan sen yön jolloin Victoire syntyi”, Ginny kihersi ja hänen silmänsä tuikkivat. ”Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun minä ja Harry ajattelimme, että ehkä meilläkin on oma perhe jonain päivänä.”

”Victoire oli niin suloinen lapsi”, Hermione hymyili lämpimästi ja nosti vanhan helmilaukun, joka lojui maassa hänen vierellään. ”Uskoisin, että minulla on hänen vauvakuvansa kukkaroni pohjalla. Kas tässä.”




Noin kaksiviikkoinen tyttövauva makasi selällään vaaleanpunaisella päiväpeitteellä ja katseli melkein suoraan eteenpäin, merenvihreiden, suurten silmien katse harhaillen hiukan ohi kohteestaan. Vaaleatukkaisen tytön hiuksista saattoi jo sanoa, että ne olivat kiharat, ja aina silloin tällöin kuvaan ilmestyi pari sormia, joissa oli pitkät, hoidetut kynnet, ja ne sipaisivat vauvan tukkaa parempaan asentoon valokuvaa varten. Tytön iho oli jo menettänyt suurimman osan punaisuuttaan, ja enää hänen poskissaan rusottivat suloisesti, kun niihin ilmestyi hymykuopat ja hänen kasvonsa levisivät hullaannuttavaan, hampaattomaan hymyyn.

”Teddy”, Ginnyn kuiskaus kuului pimeydessä. ”Teddy-kulta, älä viitsi. Ei kutiteta Harry-setää enää, annetaan hänen nukkua. Tule tänne – Ginny-täti ottaa vain sedän silmälasit etteivät ne mene rikki, niin sitten mennään leikkimään puhpalluroiden kanssa, jooko?”

Teddy kikatti pimeydessä ja Harry tunsi Ginnyn sormet ohimoillaan, kun tämä irrotti pyöreiden silmälasien sangat hänen korviensa takaa ja nosti ne varovaisesti pois. Teddy ei selvästikään tahtonut totella Ginnyä, vaan tökki Harryn kylkeä tavalla, joka oli ilmeisesti alkeellinen versio kutittamisesta. Puolitoistavuotias poika oli ollut vähällä tikahtua nauruun, kun oli saanut aiemmin päivällä kutittaa Harrya yhdessä Ginnyn kanssa.

”Senkin riiviö”, Harry mutisi tyynyään vasten, mutta piti silmät yhä kiinni. ”Jos sinun Villisilmä-setäsi olisi ehtinyt tavata sinut, ensimmäinen asia jonka olisit oppinut häneltä olisi ollut ’älä koskaan häiritse nukkuvaa auroria’. Sillä tavalla voi kuulemma menettää varpaita.”

Teddy hihitti edelleen, tosin vähän hermostuneen kuuloisena, ja nyki Ginnyn paidanhelmaa. ”Teddy ja täti kutittaa”, hän sanoi toiveikkaasti.

”Hyvä on sitten, pikku hirviö”, Ginny sanoi huvittuneena päätään pudistaen ja nosti Teddyn istumaan Harryn päälle. ”Mutta ihan pian on aika mennä nukkumaan.”

Ginny hyppäsi Harryn yli vuoteelle istumaan ja laski yhdessä Teddyn kanssa kolmeen, ja sitten molemmat hyökkäsivät kutittamaan Harrya niin pelottavasti karjuen kuin suinkin kykenivät. Harry leikki mukana ja aneli armoa, kun Teddyn pikku kädet yrittivät livahtaa hänen kainaloihinsa. Hetken kuluttua hänen ei enää tarvinnut pelkästään näytellä kutiavansa, kun Ginny, joka erittäin hyvin tiesi Harryn kutiavan jalkapohjistaan, nykäisi rouva Weasleyn kutoman villasukan hänen vasemmasta jalastaan ja kävi kiinni. Harry ulvaisi ja kieräytti Teddyn sulavalla liikkeellä päältään, nousi istumaan ja tarttui Ginnyä ranteista kaataen tämän jalat koukussa selälleen vuoteelle. Harry työnsi kasvonsa lähelle Ginnyn omia ja katsoi tätä niin syyttävästi kuin osasi.

”Älkää satuttako minua, herra aurori”, Ginny kikatti, ”vannon, etten minä ollut se, joka loitsi kidutuskirouksen! Tumpelo veljeni Ronald vain yritti solmia kengännauhansa taioin, ja jokin meni vikaan!”

Harry ei voinut olla nauramatta, ja hohotti hetken pää vasten Ginnyn olkapäätä. Sitten hän ryhdistäytyi ja vilkaisi Teddyä haastavasti. ”Mitä sanot, Ted? Vaihdetaanko joukkueisiin tytöt vastaan pojat?”

Teddy harkitsi hetken, mutta nosti sitten leukansa pystyyn ja risti kätensä puuskaan. ”Ei.”

Harry kohotti kulmiaan yllättyneenä ja päästi irti Ginnystä. ”Sinä olet kääntänyt pojan minua vastaan, nainen.”

”Minkäs teet”, Ginny virnisti ja kohautti olkiaan, suoristautui ja poimi Teddyn sängyltä syliinsä. ”Tämä pikku hurmuri on oppinut jo nuorena, että noidille kannattaa olla mieliksi.”

Ginny antoi Teddylle suukon poskelle ja vei tämän pois huoneesta. Harry heittäytyi selälleen itsekseen hymyillen, ja poimi vieressään lojuvan kirjan käsiinsä. Se oli Vangitsemistaikojen ABC, joka käsitteli teoriassa aurorin työn osa-aluetta, johon Harrya ja hänen opiskelutovereitaan parhaillaan perehdytettiin. Kirjassa oli vain muutama maininta fyysisistä vangitsemiskeinoista, mutta ministeriön opetustiloissa oli viime päivinä käyty harjoitukseksi useita jästitappeluita ja painiotteluja, joista viimeisimmästä Harry oli saanut muistoksi mustan silmän.

”Hei”, Ginny kurkisti makuuhuoneen ovesta. ”Minä laitan Teddyn nukkumaan vierashuoneeseen. Tuletko sanomaan hyvää yötä?”

Harry nyökkäsi ja työnsi kirjansa sivuun. Hän seurasi Ginnyä ulos huoneesta ja käveli pitkin kapeaa käytävää, jonka seinät oli vähän aikaa sitten tapetoitu uudelleen, kunnes tuli portaikon yläosaan. Kalmanhanaukio kahdessatoista ei enää milloinkaan tarvinnut varoa rouva Mustan herättämistä, sillä kiitos vaimennous-loitsun, Siriuksen äiti kirkui nykyään täysin ääneti. Itse asiassa Harry oli jo jonkin aikaa harkinnut vakavasti sijoittavansa osan Irvetassa lojuvaa kultaansa kuvataiteeseen ja hankkivansa kotiinsa lisää muotokuvia. Ajatus Siriuksen ja Jamesin muotokuvista juonimassa yhdessä toistensa kehyksissä ja Lilystä pyörittelemässä näille silmiään sai Harryn sydämen laukkaamaan hänen rinnassaan. Hänen vanhempiaan ja kummisetäänsä haittaisivat tuskin edes hänen nykyiset harrastuksensa eli raivokas kaksintaisteleminen sisätiloissa ja Siriuksen perintökalleuksien kiroaminen.

Harry seisahtui Ginnyn vierelle ovenrakoon ja koputti avoimeen oveen. Teddy istui vuoteella nalle käsissään, ja Harry käveli lähemmäs ja kyykistyi sängyn viereen. ”Oletko valmis menemään unten maille, pikkumies?”

Teddy pudisti päätään ja väläytti hänelle valloittavan suuren hymyn. Harry nauroi ja kuuli myös Ginnyn hykertelevän ovenraossa. ”Vai niin. Tiedätkö mitä? Jos sinun äitisi olisi täällä, hän sanoisi, että et saisi nähdä hänen tekevän yhtäkään hassua nenää huomenna, jos et laita päätä tyynyyn juuri nyt. Juuri tuollaista”, Harry naurahti, kun Teddyn nenä muuttui erittäin kalkarosmaisen kyömyiseksi. Hän näpäytti nenää sormellaan, ja Teddy palautti sen normaaliksi. ”Ja isäsi sanoisi, että nukkuminen on aika hyvä vaihtoehto yönviettotavaksi. Varsinkin kun sinulla ei vielä ole animaagikavereita, joiden kanssa juoksennella. Ja sitten sinun vanhempasi sanoisivat sinulle hyvää yötä, ja sinä sulkisit silmäsi, ja sitten äitisi kompastuisi tuohon maassa lojuvaan leluluudanvarteen ja pitäisi niin kovaa meteliä ettet takuulla saisi unta.”

Teddy nauroi ja taputti käsiään innoissaan, ja Harry pörrötti hänen tukkaansa, joka muuttui vielä vähän pörröisemmäksi kuin ihmisillä, joiden hiusten muoto riippui painovoimasta. Ainakin pojan hiustyyli olisi täsmälleen sama, kun tämä heräisi aamulla. Ginny käveli vuoteen vierelle ja antoi Teddylle suukon. ”Hyvää yötä.”

Teddy kitisi enää hetken vastaväitteeksi, mutta suostui sitten käymään makuulle ja vetämään peiton ylleen. Harryn asetteli nallen pojan viereen, kuiskasi vielä kerran hyvät yöt ja hiipi sitten Ginnyn kanssa ulos huoneesta kiertäen leluluudanvarren kaukaa.

He menivät keittiöön ja Ginny heilautti taikasauvaansa saaden kattilan täyttymään vedellä ja hyppäämään liedelle. Se alkoi heti porista kovaäänisesti. Harry loitsi vaimennouksen keittiön oveen ja hymyili tyttöystävälleen, joka nojautui vasten keittiön kaappeja.

”En olisi halunnut herättää sinua”, Ginny sanoi pehmeästi, kun Harry tuli lähemmäs ja kietoi kätensä tämän vyötäisille. ”Tiedän että olet ollut ministeriössä aamusta iltaan joka päivä tällä viikolla. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun poikaystävä tulee koulusta kotiin silmä mustana.”

”Sanoo tyttö, joka juuri mursi kätensä kahdesta eri kohtaa yksien huispausharjoitusten aikana”, Harry hymähti ja suukotti Ginnyn olkapäätä.

”Ryhmyillä on ryhmyn luonto”, Ginny hymyili. Todellisuudessa murtumat olivat olleet pikkuruisia ja hän oli itse korjannut ne yhdessä sauvan heilautuksessa.

”Olen pahoillani että sinä jouduit lapsenvahdiksi. Teddy oli minun vastuullani, minä itsehän vaatimalla vaadin, että sain hänet Andromedalta lainaan viikonlopuksi. Aliarvioin ehkä univelkaani pikkuisen”, Harry sanoi ja haukotteli.

”Höpsis”, Ginny sanoi ja taputti Harryn poskea. ”Minä rakastan tuota pikkupoikaa. Ja rakastan sitä miten hyvä sinä olet hänen kanssaan. Hänellä on paras miehen malli, jonka hän voi saada.”

”Heti oman isänsä jälkeen”, Harry korjasi.

”Heti oman isänsä jälkeen”, Ginnykin myönsi. Hän kaatoi itselleen kuumaa vettä kuppiin ja pyöräytti sen käden rannetta, jossa piti taikasauvaansa. Erään kaapin ovi ponnahti auki ja teepussi kiisi paikalle ja molskahti mukiin värjäten veden keltaruskeaksi. Harry haukotteli uudelleen, ja Ginny katsoi häntä käskevästi. ”Nukkumaan siitä.”

”Hyvä on, mutta – ” Harry oli aikeissa suostutella Ginnyn mukaansa vuoteeseen, mutta hänen huomionsa kiinnittyi johonkin, mitä hän näki tummassa horisontissa avoimesta ikkunasta. ”Onko tuo pöllö?”

Ginny tarttui Harryn ranteeseen ja käänsi niin että kellopuoli tuli näkyviin. ”Kello on puoli yksitoista. Kirjeen täytyy tulla kaukaa, sillä miksi kukaan muuten kirjoittaisi tähän aikaan?”

”Ehkä Andromeda haluaa tietää, miten Teddyn päivä sujui”, Harry ehdotti. ”Tai sitten tuo on se sinun tilaamasi huispausvarustekatalogi.”

”Keskellä yötä? Tuskinpa”, Ginny sanoi, ja sitten pöllö olikin jo niin lähellä, että se kiisi alaspäin, laskeutui sulavasti ja tarttui kynsillään ikkunalautaan. Se hypähti sisäpuolelle. Se oli pikkuinen sarvipöllö, jonka Harry muisti nähneensä aiemminkin.

”Stephen? Tuo on Billin pöllö”, Ginny ihmetteli ja irrotti narut pöllön koivesta, ja Harrykin osasi yhdistää pientä huuhkajaa muistuttavan linnun Simpukkamökin keittiössä roikkuvaan huteran näköiseen lintuhäkkiin. Ginny avasi kirjeen, ja hänen silmänsä suurenivat, kun hän vilkaisi tekstin sisällön nopeasti läpi. Sitten hän luki sen ääneen Harrylle.


”Hei, sisko

jos haluat nähdä uunituoreen veljentyttäresi, me ollaan Kotikolossa.
Hormi saattaa olla vähän tukossa, koska Fleurin vanhemmat yrittävät päästä tänne.

- Bill”



”Merlinin pulisongit”, Ginny puoliksi hihkaisi ja puoliksi voihkaisi. Sanattomasta sopimuksesta he syöksyivät peräkanaa olohuoneeseen ja Harry lappoi polttopuita takkaan, liian innoissaan käyttääkseen taikoja. Ginny ampui muutaman liekin sauvansa kärjestä ja hetken kuluttua tuli leimusi jo valtoimenaan. Harry ripotteli hormiin pulveria posliinisesta tuhkakupista ja he molemmat polvistuivat takan eteen ja työnsivät päänsä liekkeihin.

Harrysta tuntui kuin hänen päänsä olisi jotenkin keikahtanut pois hänen harteiltaan, ja lähtenyt kieppumaan vinhaa vauhtia ympäri – sitten se kiisi pitkän matkaa suoraan eteenpäin, kunnes lähestyvä valopilkku täytti koko hänen näkökenttänsä. Yhtäkkiä hän katseli suoraan Kotikolon olohuoneeseen Ginny vierellään.

Jostakin kuului etäistä kinastelua. Bill istui olohuoneen sohvalla vierellään Charlie, jonka käsi oli isoveljen hartialla. Näky sai Harryn tuntemaan itsensä levottomaksi.

”Bill? Onko kaikki hyvin?” Ginny kuulosti säikähtäneeltä. ”Missä vauva on?”

”Kaikki on mainiosti”, Bill sanoi kärsimättömästi, ”paitsi että äiti ei anna minun ottaa vastasyntynyttä tytärtäni syliin!” hän karjaisi lauseen lopun olkansa yli keittiöön.

”Bill-kulta, kun sinä olet synnyttänyt seitsemän lasta, tiedät ehkä vastasyntyneistä sen verran, että olet pätevä tekemään heille tutkimuksen”, Molly totesi topakasti ja käveli olohuoneeseen. Hänellä oli sylissään pieni nyytti, jolle hän leperteli: ”Vai mitä, pikku enkeli? Eikö mummin kullannuppu tahdokin, että tarkistetaan, että jokainen sormi ja varpunen on paikallaan?”

”Sitä päivää, jona minä synnytän edes yhden lapsen, saat kyllä odottaa”, Bill sanoi happamesti ja nousi ylös. Harry nielaisi naurunsa, kun Molly mutristi huuliaan ja ojensi vauvan Billin syliin. Bill vastaanotti nyytin varovasti ja kosketti vauvan kasvoja kädellään. Vauva ei itkenyt, mutta Harry kuuli hiljaista ääntelyä nyytin sisästä. Charlie tuijotti lasta niin ihmeissään, että Harry melkein odotti tämän leuan loksahtavan auki.

Kuului lisää lähestyviä askelia, ja Fleur, joka oli pukeutunut yleisen tyylinsä vastaisesti mustaan aamutakkiin, käveli hitaasti oviaukolle. Rouva Weasley kääntyi katsomaan häntä moittivasti. ”Fleur, enkö minä sanonut sinulle, että et saa poistua vuoteesta!”

”Minä voin ’yvin”, Fleur sanoi kiukkuisesti. ”Tai voisin, jos et jatkuvasti kaappaisi vauvaani ja veisi ’äntä pois luotani.”

”Minä tein vain sen, minkä parhaaksi näin!” Molly puolustautui, mutta kukaan ei oikeastaan kuunnellut. Charlie teki tilaa sohvalle, jotta Fleur mahtui istumaan Billin viereen. Bill vilkaisi häntä silmät säihkyen, ja Fleur antoi miehelleen suukon.

”Eikö ’än olekin kaunis?” Fleur sanoi lempeimmällä äänellä, jonka Harry oli koskaan kuullut. Veelageeni tuntui ottavan vallan Fleurissa, kun hän katseli tytärtään – hänen koko ihonsa näytti hehkuvan, ja hänen äänestään kuultava rakkaus värisytti Harrya päästä varpaisiin. Bill nyökkäsi. Harry mietti, miten tämä saattoi olla katsomatta vaimoaan tämän täysissä lumovoimissa, mutta sitten hän muisti että vauvassakin täytyi olla osa veelaa. Ainakin tyttö näytti lumonneen isänsä ensisilmäyksestä lähtien.

”Voi, tuokaa hänet lähemmäs, olkaa kilttejä”, Ginny pyysi, kun he olivat jonkin aikaa katselleet Billin ja Fleurin palvovia katseita hiljaisuudessa. Kaikki säpsähtivät, aivan kuin heidän läsnäolonsa olisi unohdettu. Fleur otti tytön varoen syliinsä, ja silloin Harry tunsi tönäyksen takaraivossaan.

”Au! Mitä tapahtuu”, ihmetteli joku kovalla äänellä aivan Harryn korvan juuressa. Harry käänsi päätään ja näki silmäkulmastaan Ronin kasvot, jotka leijuivat kaulattomina ja vartalottomina liekkien seassa. Sen täytyi olla ollut Ronin nenä, joka oli juuri tuupannut Harrya.

”Väistykää vähän, Harry, Ginny”, Hermione sanoi ja työnsi kasvonsa Harryn ja Ginnyn väliin.

”Miksi te kaksi olette takassa? Ettekö te asu tässä talossa?” Ginny tiedusteli vähän närkästyneenä.

”Me ollaan asuttu viime päivät Viistokujalla. Siellä on mukavan rauhallista, kun George punkkaa Angelinan luona”, Ron selitti, ja kuiskasi suoraan Harryn korvaan: ”Äiti alkoi olla pikkuisen pakkomielteinen, kun Fleurin h-hetki lähestyi. Pelkäsin jo, että se loitsii vauvan ulos ennen aikojaan.”

Kuului kolaus, kun Hermione kolautti tahallisesti Ronia päälaella ohimoon. Sitten hän hymyili Fleurille. ”Saadaanko me nähdä hänet?”

Fleur käveli lähemmäs, käsivarret tiukasti vauvan ympärillä, ja Bill tuli mukana aivan kuin näkymätön naru tai painovoima olisi pitänyt hänet kiinni perheessään. Fleur polvistui aika vaivalloisesti takan edustalle, mutta sädehti ylpeyttä, kun Hermione ja Ginny huokaisivat yhtä aikaa ihastuksesta.

Tyttövauvan silmät olivat kiinni, ja hän tuhisi rauhaisasti niin, että pienen nenän sieraimet väpättivät. Lapsella oli hämmästyttävän paljon platinanvaaleaa tukkaa vastasyntyneeksi, ja korvien yläpuolelle ja otsalle oli muodostunut vähän sojottavaa kiharaa. Tytön silmien välissä oli pieni ryppy, aivan kuin tämä olisi pohtinut jotakin unissaan. Hän näytti kaikin tavoin niin yksinkertaisen virheettömältä, että häntä olisi saattanut katsella koko päivän vain etsiäkseen toinen toistaan hurmaavampia yksityiskohtia hänen kasvoistaan.

”Onneksi olkoon, Fleur”, sanoi Hermione, jonka silmät olivat kyynelissä, ”ja Bill. Hän on täydellinen.”

”’Än ei ole edes itkenyt paljoa”, Fleur sanoi ylpeänä ja suukotti vauvaa otsalle, ja sujautti pari suukkoa tämän poskille ja nenänpäällekin. Hän näytti vaivoin hillitsevän halun jatkaa suukottelua vielä koko yön.

”Fleur-kulta, ole kiltti ja mene takaisin vuoteeseen”, Molly pyysi kärsimättömästi. ”Sinun äitisi tulee hetkellä millä hyvänsä, eikä hän ole tyytyväinen jos näkee, että annan sinun juoksennella ympäriinsä heti synnytyksen jälkeen.”

”Liikkumiseni on aika ’idasta juoksenteluksi”, Fleur sanoi pisteliäästi, mutta suoristautui. ”’Yvä on. Mutta ’än tulee minun mukaani.” Hän puristi vauvaa tiukemmin rintaansa vasten.

Fleur katosi huoneesta vauvoineen Molly kintereillään. Bill näytti olevan kahden vaihella ja kääntyi kohti takkaa. ”Minä taidan mennä myös huolehtimaan… Kiitos kun kävitte.”

”Bill!” Hermione pysäytti tuoreen isän, ennen kuin tämä ehti livahtaa vaimonsa perään. ”Mikä hänen nimensä on?”

”Ai – Victoire”, Bill lausui nimen liioitellun ranskalaisittain, mutta äänestä kuuli, että hän piti nimestä. ”Siis Vicky. Mutta älkää mainitko Fleurille lempinimestä ihan vielä.”

Niine hyvineen Bill riensi tiehensä. Charlie, joka oli jäänyt yksin sohvalle, levitti käsiään. ”Haluatteko tulla kylään? Täällä alkaa pian kunnon show; lyön sirpin vetoa, että madame Delacour pyörtyy ihastuksesta.”

 ”Emmeköhän me lähde pois tieltä”, Ginny sanoi, ja Harry nyökkäsi. Hän alkoi vetäytyä taaksepäin takassa, takaisin kohti Kalmanhanaukio 12:n lattialle polvistuneita jalkojaan, mutta ehti kuulla vielä Hermionen sanovan: ”Ron kiltti! Emmekö voisi jäädä, haluaisin nähdä hänet vielä kerran…”

Harry nousi seisomaan omassa olohuoneessaan ja auttoi Ginnyn ylös. He rojahtivat vieretysten sohvalle ja katsoivat toisiaan hymyillen. ”Vau”, Harry totesi yksinkertaisesti.

”En voi uskoa, että äiti varasti Fleurin vauvan”, Ginny sanoi hykerrellen. ”Olisin odottanut, että Fleur muuttuisi sellaiseksi korppikotkaksi niin kuin oikeat veelat tekevät, ja lentäisi kaappaamaan hänet takaisin.”

Fleur olisi saattanut hyvinkin tehdä niin, Harry mietti. Hän ymmärsi naisen kiukun hyvin, sillä hän itse tuli aina välillä valtavan kateelliseksi, kun joku toinen piti Teddyä sylissään. Andromeda oli tietysti poikkeus, sillä tämä oli Teddyn elämän tärkein ihminen. Ja Ginny – näky Ginnystä Teddyn kanssa teki Harryn vain ja ainoastaan onnelliseksi. Kun Teddy oli Ginnyn sylissä, hän tahtoi vain rutistaa molemmat lähelleen ja pitää heidät siinä ikuisesti.

”Mitä mietit?” Ginny kysyi jostakin hyvin läheltä, ja Harry tajusi, että tämä oli painanut leukansa hänen olalleen ja katsoi suurin, ruskein silmin ylös hänen omiin silmiinsä. Harry painoi suukon Ginnyn otsalle.

”Sinua. Ja sitä miten haluan, että me ollaan joskus samanlaisia kuin Bill ja Fleur”, Harry sanoi rehellisesti. Hän puhui harvoin niin suoraan kenellekään toiselle, mutta Ginnyn kanssa se oli helppoa: tytöllä ei ollut tapana vastata mitään liian imelää tai purskahtaa itkuun, kun hän puhui tälle tunteistaan. Ginny vain hymyili.

”Sinäkö haluat, että minä olen sellainen kuin Fleur?” Ginny kiusasi.

”Tiedät mitä minä tarkoitan”, Harry sanoi ja pyöräytti silmiään. Hän kiersi kätensä Ginnyn alaselälle ja nosti tämän syliinsä istumaan, niin että he katsoivat toisiaan silmiin. ”Minä rakastan sinua, Ginevra Weasley.”

”Ja minäkin saattaisin alkaa pikkuhiljaa lämmetä sinulle, jos et kutsuisi minua karmealla ristimänimelläni”, Ginny sanoi ja painoi kätensä Harryn poskille. He katselivat toisiaan hymyillen, ja Ginny jatkoi: ”Kyllä meistä jonakin päivänä tulee aivan yhtä rutinoitunut ja tylsä pariskunta kuin Bill ja Fleur. Minä olen rakastanut sinua kymmenvuotiaasta asti, Harry Potter, enkä ole aikeissa lopettaa nyt.”

*
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Kapsuuu - 16.09.2013 11:46:42
Aaaaaahhh, rakastan! Hihkuin innosta kun sain sähköpostia että tähän on tullut jatkoa :3 tää oli tosi söpö ja ihana ja mä en vaan saa mitään järkevää aikaseks, matikan ope tykkää ku oon vaan lukenu :D mutta tosiaan, kiitoksia jälleen tästä lukukokemuksesta ja jatkoa jään odottamaan <3

Kapsuuu
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Pollomuhku - 16.09.2013 16:50:38
Oi kiitoskiitoskiitos koeviikon piristyksestä! ♥ Luku oli ihana ja suloinen. Siitä (ja oikeastaan koko fikistä) huokuu sellainen rowlingmainen tunnelma, minulla oli koko ajan tunne, että lukisin uutta Potteria. En osaa sanoa mitään järjellistä, olen tämän lumoissa ja pitäisi varmaan lukea koko hoito uudestaan muistin virkistykseksi. Kiitos! :)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: hanhyokkasikimppuuni - 16.09.2013 17:08:30
AWWWWWWWW, ihana luku <3 Rakastan tämmöistä hempeilyä. Tilanteet on kirjoitettu hyvin luonteasti, vakuuttavasti ja Rowlingmaisesti. Lemppari fikkini  ikinä  :D Jatkoa joohan??                                                                                                                           
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Saphira - 17.09.2013 00:14:22
Rakastanrakastanrakastan!!!

Ihanan tarkkaa kuvailua ja Harry Teddyn kanssa :3 Ihanaa<3
En osaa muuta sanoa, sori huononpuoleisesta kommentista (häpeää...)
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Elfmaiden - 20.09.2013 22:15:59
Oi että, ihana luku! Kotikolon tunnelmia oli hauska kuulla ja Harryn ja Ginnyn rupattelua. Teddy on aika velikulta  :)
Fleurin synnytys tuntuu kyllä menneen epäinhimillisen hyvin, jos jo kuljeskelee ja kyykistelee, mutta ehkä kyse on jostain veela-jutusta...
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K13] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: maigaro - 02.10.2013 23:36:19
Ihana luku jälleen  :)

Teddy on tosi sulonen tässä. Harryn kutittaminen oli hauska kohta. Siriuksen ja Jamesin muotokuvat juonimassa keskenään kuulostaa mahtavalta idealta toivottavasti joskus toteutuu  :D

Toivottavasti taas pian jatkoa
Otsikko: Vs: Kiiltokuvavuosia [max. K11] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]
Kirjoitti: Meldis - 01.09.2021 19:41:50
Olin lukenut ja ilmeisesti kommentoinut tätä vuosia sitten jo ja nyt vihdoin otin asiakseni lukea loputkin luvut, vaikka edellisestä päivityksestä on aikaa. Luulen, että olet saanut pääsyn johonkin Rowlignin salaisiin arkistoihin, jotka kertovat, mitä sodan jälkeen todella tapahtui, niin aidosti olet kaikkea kuvaillut. :) Vaikka kovasti valitin Ginnystä aikaisemmissa kommenteissani, enkä voi sanoa edelleenkään pitäväni hänestä hahmona, niin sinun kuvauksesi hänestä on silti tosi autenttinen ja aikuistuttuaan vähän, hänestä oli mukava lukea. Etenkin tuo suloinen kohtaus Kalmanhanaukiolla, kun Teddy halusi mennä kutittamaan Harrya ja Ginny yritti estää, oli kieltämättömän suloista ja oli vaikea olla awwittelematta. Hirveästi kirjoissa ei kerrota Ginnyn ja Harryn suhteen arjesta, mutta haluan olla sitä mieltä, että olet kuvannut sen paremmin tässä. Siinä on yhtäaikaa teinien herkkää rakkautta, ensimmäisiä kertoja sekä selviämistä rankasta ajanjaksosta, josta molemmilla on vaikeita muistoja ja lähtemättömiä uhrauksia. Minusta sinun kirjoittamasi Ginny on paljon vähemmän not-like-other-girls, trouppi, jota vihaan. Hän yrittää olla tukena Harrylle, mutta samalla hän on menettänyt paljon, eikä voi olla koko ajan pelkkä olkapää vaan tarvitsee sitä itsekin. Tämä yhteisymmärrys Harryn ja Ginnyn välillä tasapainottaa heidän välejää tosi paljon mielestäni.

Tässä on ollut vähän jokaisessa luvussa outo fiilis itsellä. Samalla kun osa luvuista tietty on aika surullisia, niin ne iloisemmatkin saavat aikaan kyyneltulvan, jota on ollut vaikea estää viimeiset päivät, kun olen tätä lukenut ja ajatellut. Kaikessa on surumielistä haikeutta, myös Victorien syntymässä tai Georgen ja Angelinan suhteen alkamisessa, minkä hahmotkin tiedostavat. Kaikkea värittää sota, eikä se lopu vaikka viimeinen taistelu on käyty. Olet tosi hyvin saanut yhdistettyä elämän realiteetit, että se vain on pakko jatkua, vaikka tosiasiassa ei edes haluaisi.

Lainaus
”Se on typerää, eikö niin? Kaikki, mitä me tehdään ja sanotaan, voidaan kumota vain toteamalla, että hän ei ole täällä.”

Olet niin fiksu, tiesitkös? ^^ Ihan älyötöntä, tuon lainauksen etsiminenkin sai minut taas itkemään. :'''')

Rakastan, miten kuvailet Teddyn ja Harryn suhdetta, minusta tuntuu ihan, että Harry on vähän kuin isänsä, koska hekin saivat lapsen tosi nuorina ja Harry on kuitenkin 18-19 vuotias hoitaessaan Teddyä. Se on tosi kiva mielikuva, kiitos siitä. <3 Ehdin myös ihmetellä tätä Neville/Luna -paritusta, josta en koskaan tykännyt, koska elokuvat sen popularisoivat, kun eihän niin käy kirjoissa (onhan siinä vähän järkeä, mutta itse en koskaan sille syttynyt). Mutta hyvin näytit, että aika harvoin sitä kouluaikaiset parisuhteet jatkuvat läpi elämän, Harry ja kumppanit ovat erikoisuuksia ja ihan hyvin Neville ja Luna ovat voineet seurustella nuorempina, mutta ajautuneet omille teilleen. Kolmiodraama Lunan, Nevillen ja Deanin välillä käy tosi järkeen, en ole edes ajatellut, että Dean olisi hyvin voinut kehittää tunteita Lunaa kohtaan heidän vankeutensa aikana. Sinun kirjoittamasi Luna on tosi aito, niin herttainen ja suuttuu vain, kun sillä on merkitystä. Olen myös iloinen, että et siivonnut Ronin ja Hermionen kinastelua maton alle, että heidän suhteensa ei kuitenkaan kovin dramaattisesti muuttunut parisuhteen myötä, siihen on vain tullut vähän enemmän pussailua.

Lainaus
”Äh, Bill, ne pukevat sinua”, George huitaisi kädellään. ”Et näytä enää puoliksikaan niin neitimäiseltä kuin ennen.”

”Sietäisit saada korville, pikkuveli, jos sinulla sattuisi olemaan molemmat”, Bill murisi

Oih, hauskimpia kohtia koko ficissä, olet hyvin vanginnut Weasleyn sisarusten välit, tämä oli vain yksi hienoista hetkistä, kun todella tunsin lukevani Potter kirjaa numero 8.

Lupaan, että nämä kyyneleet ovat olleet hyvästä, vaikka tätä on ollut rehellisesti sanottuna raskasta lukea. ^^ Mutta olen pitänyt, miten olet aidosti kuvannut niitä vaikeita kuukausia juuri sodan jälkeen, koska mielestäni niissä olisi todella vielä parin kirjan verran kerrottavaa. Kirjoittamistasi tapahtumista on oikeastaan tullut headcanonia itselleni, Harryn epäröinti mennä heti aurorinkoulutukseen, Ginnyn syyt palata kouluun, koska tuntee sen myös velvollisuudeksi vanhempiaan kohtaan (taas yksi syy, miksi sinun Ginnysi on paljon kivempi tyyppi!), Ronin vaikeudet kohdata kunnolla tyttöystävänsä vanhemmat, Oliver pyytämässä Georgea pelaamaan huispausta (niin älykästä, tykkäsin tuosta tosi paljon!!), Kalmanhanaukion uusi siivous ja Harryn asuminen siellä... Jokaisessa luvussa oli jotain, minkä luen canoniksi ihan varmasti tulevaisuudessa ja etenkin paljon sellaisia asioita, joita en ollut edes ajatellut. Kun ajattelen aikaa sodan jälkeen, omassa päässäni päällimmäisenä ovat oikeudenkäynnit, hautajaiset ja Tylypahkan korjaus, ja vaikka olet hautajaisista kertonut, niin tärkeää ovat ne pienet arkiset asiat, jotka tapahtuvat isojen juttuja välillä. Se kiteytyy tosi ihastuttavasti ficin nimeen, koska on minullakin valokuvia häistä ja hautajaisista, mutta oikeastaan paljon enemmän ihan siitä normaalista elämästä.

Viime julkaisusta on aikaa, enkä tiedä onko sinulla aikeita koskaan tätä jatkaa. Toivoisin niin, koska olisi paljon juttuja, joista mielelläni lukisin sinun kirjoittamana. Mutta jos jatkoa ei ole tulossa, olen siitä huolimatta nauttinut tästä älyttömän paljon. Kiitos hirveästi tunnekuohuista ja kaikista kauniista sanoista tässä ficissä. <3