Kirjoittaja Aihe: Kiiltokuvavuosia [max. K11] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]  (Luettu 28895 kertaa)

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 153
AWS.

Tää oli ensimmäinen ficci pitkään aikaan, kun mä itkin ihan kunnolla. Meikit päällä tietysti. Mutta se "kuva" Fredin hautajaisista ja monta muuta sellaista pikkukohtaa, joita ei ole ehkä edes tarkoitetettu surulliseksi, mutta jotka vain saavat minut itkemään ihan omia aikojani..

Toivon pian uusia kuvia, oon ihan rakastunut sun kirjoitustyyliin  :-*
The girl, who has dreams of.

omputin

  • ***
  • Viestejä: 130
Luin tämän yhdellä kertaa ja rakastuin! Tämä on ihanaaa :D

En ole pitkään aikaan lukenut potteriin liittyviä ficejä. Enkä ole pitkään aikaan itkenyt niin paljon kun hautajaisissa. Siskoni käy katsomassa oikein onko mulla kaikki hyvin huoneessa kun itkin...

Minkäänlaista "järkevää" kommenttia en saa aikaan nyt, mutta odotan innolla jatkoa ;D

-omputin
<br /> kkaro ♥

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
Hellouta ja hyvää joulukuuta ihmismäisille, täällä ollaan Tampereen suunnalla kukkumassa ja ihmetellään, kun ulkona sataa lunta. Eipä se maassa kyllä pitkään pysy. Taas luuseripöpö iski enkä siis sano teille muuta kuin YHDEN YHTEISEN ISON KIITOKSEN vielä isomman pusun  :-* kera. Kommenttinne ovat aivan ihania, ja te olette kaikki hanipuppelipöppeleitä.

A/N: Tämä uusi osa onkin nyt sitten ihan erilainen. Halusin vaan ehdottomasti tehdä tällaisen rennomman, juonettomamman osan, jossa Hartsa ja kamut pääsevät kunnolla irrottelemaan. Ei synkistelyä siis tiedossa tänään, paljoa ainakaan. Toivon ettei teksti ole yhtä sekavaa kuin minä (; Joten enjoy!

* * * * *

Heinäkuun viimeisenä päivänä napattu otos koristi kuudennen sivun ylälaitaa tummana ja hiukan sumuisen oloisena. Kuva esitti kolmea ystävystä, jotka nojasivat Vuotavan noidankattilan baaritiskiin. Vanha, koukkuselkäinen baarimikko Tom virnuili koko hajanaisten hampaidensa leveydeltä taustalla ja heilautti sauvaansa, saaden tarjottimellisen tuliviskipaukkuja liitämään kolmikon ylle. Lasit otettiin ilolla vastaan ja ystävykset kilistivät niitä yhteen nauraen. Alaotsikko kuului:
"31.7.1998, Harry Potterin kahdeksastoista syntymäpäivä. Harry, Ron ja Hermione Vuotavassa noidankattilassa."


Loma-aamut tapasivat olla Kotikolossa autuaan uneliaita, ja varsinkin Australian-matkansa jälkeen Harry, Ron ja Hermione olivat lojuneet Ronin huoneen lattialle järjestetyillä patjoilla tuntikausia vielä heräämisensä jälkeen, nauttien heinäkuun kepeästä tuulenviristä, joka löysi tiensä sisään ikkunoista. Harryn syntymäpäivän aamuna kukaan ei kuitenkaan nukkunut kello kymmentä pidempään.

"Sinä et voi olla tosissasi!" oli ensimmäinen kiljaisu, joka lävisti Harryn tajunnan onnellisen tiedottoman unen läpi. Hän raotti vastahakoisesti silmiään. Ginnyn ääni kantautui selvästi talon alakerrasta. Hermione oli ilmeisesti säikähtänyt istualleen, ja Ron mutisi kärttyisenä ja käänsi kylkeään.

"Ginny, minä tarkoitan sitä, sinä et ole..." rouva Weasley kuului puolustelevan itseään monta kerrosta alempana, mutta se, mitä Ginny ei ollut, ei tullut selväksi - seuraavaksi Harrylle, Hermionelle ja Ronille tuli selväksi vain se, mitä rouva Weasley tyttärensä mielestä oli. Nyt Ronkin antoi periksi ja nousi istumaan kiukkuisen näköisenä.

"Tämä paikka on sirkus", Ron murahti. "Pientä levon hetkeä ei saa, ennen kuin joku on kiljumassa. Lomaakin on jäljellä enää kuukausi."

"Minulla on lomaa vain kuukausi, Ron", Hermione sanoi kyllästyneen kuuloisena. "Minä palaan kouluun. Mitä teihin kahteen tulee, minä en ainakaan ole kuullut mihin te kuvittelette menevänne syksyllä."

"Älä aloita", Ron tiuskaisi. Rouva Weasleyn ja Ginnyn sanasota tuntui laantuneen toistaiseksi, joten Ron kaivautui takaisin peittonsa alle ja sulki silmänsä päättäväisesti.

"Sinä se olet oikea aamuihminen", Hermione sanoi pisteliäästi Ronille, työnsi oman peittonsa sivuun ja konttasi Ronin jalkojen yli Harryn luo, hymyillen nyt säteilevästi. "Hyvää syntymäpäivää, Harry!"

"Kiitos", Harry virnisti ja Hermione halasi häntä. Ron raotti toista silmäänsä, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen, vaan mumisi vain:
"Joo, onnea vaan. Saat lahjasi sitten, kun minulla on tarpeeksi hyvä syy herätä."

Kauaa Ron ei kuitenkaan onnistunut pysyttelemään vällyjensä välissä, sillä Hermione kiskoi ja uhkaili häntä, kunnes hän antoi periksi. He pukeutuivat hitaasti ja lähtivät lompsimaan alakertaan, nähdäkseen mistä Ginnyn ja rouva Weasleyn riidassa oli ollut kyse.
Keittiössä oli edelleen hyinen tunnelma. Ginny, joka oli sonnustautunut keveään kankaiseen yömekkoon, istui keittiön pöydällä jalat tuolilla ja mutusti paahtoleipää kapinallisen näköisenä. Rouva Weasley silmäili puutarhan auringossa lekottelevia menninkäisiä synkeänä, mutta Harryn astuessa keittiöön hänen kasvoilleen levisi säteilevä hymy ja hän lähti kädet ojossa Harrya kohti.

"Onneksi olkoon, kultaseni", rouva Weasley toivotti sydämellisesti syleillessään Harrya. Myös Ginny pomppasi alas pöydältä, ja kun rouva Weasley irrotti otteensa Harrysta, Ginny tarttui varoittamatta kiinni Harryn pyjamankauluksista ja suuteli häntä niin näyttävästi, että Ron alkoi yskiä mielenosoituksellisesti. Ginny päästi irti täysin pöllämystyneestä Harrysta ja käänsi katseensa äitiinsä.

"Saanhan minä silti tehdä noin? En kai tarvitse sinun suotumustasi? Koska minä vain halusin antaa Harrylle syntymäpäiväsuukon tänään, sillä hänen syntymäpäivänsä ei enää ole yhdentoista päivän kuluttua", Ginny ärisi äidilleen. Sitten hän heitti yhden leveän hymyn Harrylle, toivotti hyvää syntymäpäivää ja marssi huoneeseensa portaat tömisten.

"Mistä Merlinin nimessä tuossa oli kyse?" Ron tiedusteli ja vilkuili sisarensa perään hämmentyneenä. Harry ja Hermione istuivat pöydän ääreen, ja rouva Weasley kantoi lautasellisen muffineja heidän eteensä syvään huokaisten.

"Minä sanoin Ginnylle, ettei hän voi lähteä juhlimaan teidän kanssanne tänä iltana", Molly sanoi. Harry katsoi häntä kulmat koholla, ja kurkotti kohti lähintä muffinia, mutta rouva Weasley pysäytti hänet. "Ei, Harry-kulta, tuo kuorrutettu on sinun. Enhän minä teitä kiellä - te olette täysi-ikäisiä, te teette mitä tahdotte, mutta Ginny on vielä lapsi..."

"Vielä täydet 11 päivää!" Ginny lisäsi yläkerrasta, missä hän selvästi oli kuunnellut keskustelua. Harry naurahti ja otti muffinin, jonka päälle oli kuorrutettu valkosuklaalla numero 18. Ron oli juuri tehnyt selvää kolmannestaan ja nappasi neljännen muffinin, katsoen äitiään kuin tämä olisi seonnut.

"No eihän Ginny muutenkaan ole tulossa", Ron sanoi ja haukkasi suun täyteen muffinia, "hai hiih -", Ron nielaisi syvään, "en minä ainakaan rupea roikottamaan pikkusiskoani mukana, kun me lähdetään ulos. Ei me olla mitään lapsenvahteja."

"Mutta Harry haluaa Ginnyn mukaan", Hermione sanoi moittien Ronille ja tuijotti tämän nopeasti katoavaa muffinia paheksuen. "Tai siis, me oltiin juuri Australiassa, ja he ovat tuskin nähneet toisiaan."

"Harry haluaa olla meidän kanssa!" Ron väitti vastaan. Harry pysytteli suosiolla sivussa kiistasta, sillä hän ei ollut rehellisesti sanoen miettinyt asiaa. Hän oli luvannut rouva Weasleylle, että tämä saisi järjestää perinteiset syntymäpäiväjuhlat lauantaina, mutta syntymäpäiväperjantainsa illan hän oli sopinut viettävänsä Ronin ja Hermionen kanssa ulkona. Ginnyä hän ei ollut osannut edes laskea mukaan kuvioon.

"No, Ginny ei joka tapauksessa lähde", rouva Weasley totesi varmasti ja yläkerrasta kuului äänekästä jupinaa. "Melkein aikuinen tai ei, tuo käytös kertoo jostakin ihan muusta. Harry-kulta, kurkista siihen vasemmanpuoleiseen kaappiin, lahjasi on siellä."

Harry, joka oli hakemassa teekuppia työtason yläpuolella olevista kaapeista, raotti rouva Weasleyn osoittamaan ovea ja nosti hyllyltä alas sinipaperisen paketin. Se oli kova laatikko, jonka sisältö kolisi hiukan ravistettaessa. Harry hymyili rouva Weasleylle ja nosti laatikon pöytään, repien lahjapaperit pois kannellisen kenkälaatikon päältä.

"Upeaa", Harry sanoi onnellisena, kun kannen alta paljastui pari kiiltäviä, mustia nahkakenkiä. Hän kääntyi rouva Weasleyn puoleen. "Kiitos paljon."

"Eipä mitään, kulta, kahdeksansiatoista syntymäpäiviä on vain yksi!" rouva Weasley heläytti ja alkoi esitellä kenkiä Harrylle. "Nämä ovat silotettua haiskunnahkaa, se on nykyisin paljon parempaa kuin myyrä, sillä rosoisuudet pinnasta on tasoitettu. Tämä nahka ei mene puhki millään, ja tässä on nopeudensäätö - mutta älä laita tehoja täysille, jos et usko pysyväsi mukana, siitä ei seuraa hyvää..."

Seuraavaksi pakettinsa iski pöytään Ron. Harry katsoi hutaistun näköistä lahjapaperia epäillen ja kohotti kulmiaan Ronille. "Onko tämä yhtä käytännöllinen kuin viime vuonna?"

"Joo, niin kuin sinä sitä enää tarvitsisit", Ron vihjasi hiukan happamesti ja vilkaisi portaikkoon, minne Ginny oli kadonnut hetkeä aiemmin. "Ehei, kaveri, tämä on vielä parempaa."

Harry avasi kääreen aika epäluuloisena, mutta Ronin lahja osoittautui odotettua ilahduttavammaksi - Ron oli hankkinut hänelle vapaapääsyn kaikkiin Kadlein kanuunoiden kauden peleihin. Harry virnisti hänelle.

"Hankin itselleni myös!" Ron riemuitsi. "Sinähän et ole koskaan edes nähnyt heitä? Minä vannon, uuden lyöjän kanssa Englannin mestaruus on tänä vuonna meidän, ehkä jopa Britannian mestaruus."

"Minä tilasin tämän Säilä & Imupaperista", Hermione ilmoitti ojentaessaan oman lahjansa Harrylle. "Uskotko, ne oikeasti myyvät siellä nyt sinusta kertovia kirjoja - yhden nimi oli Harry Potter: Sankarin saavutukset - mutta minä ajattelin, että tykkäisit tästä enemmän."

"Hyvin päätelty", Harry mutisi sarkastisesti, mutta vastaanotti Hermionen lahjan. Paketista paljastui kaksi kirjaa, joista toinen käsitteli erilaisia siepinkäsittelytekniikoita. Toisen nimi oli Aurorin taistelu - suuri kokoelma Englannin auroriveteraanien sankaritekoja.

"Hermione, sinä tiedät etten minä enää pääse auroriksi", Harry tokaisi ja käänteli aurorikirjaa käsissään. "Sitä varten pitäisi olla roppakaupalla läpäistyjä S.U.P.E.R-tutkintoja, enkä minä ole suorittanut ainuttakaan."

"En minä ostanut sitä siksi - siinä on Villisilmästäkin kaikkea, ja Nevillen isästä, ne kertomukset ovat tosi vaikuttavia!" Hermione puolustautui, mutta jatkoi samaan hengenvetoon, "vaikka minusta sinun ei kyllä pitäisi menettää toivoasi, sinun pitäisi puhua Kingsleylle, hän on taikaministeri ja voi varmasti järjestää -"

"Ajatteletko sinä koskaan muuta kuin työtä, Hermione?" Ron ihmetteli ja nappasi kaksi ohutta paperilehtistä lahjapaketista, jonka Harry oli kuvitellut jo tyhjentäneensä. "'Lontoon auroriopisto - taikaministeriön 600-vuotias koulutuskeskus värvää uusia jäseniä sankareiden joukkoon'? Merlinin nimessä... 'Pimeydenkukistajat - kansainvälinen auroriliitto'?"

"No, minä ajattelin että hänen on hyvä tietää mitä vaihtoehtoja on!" Hermione tiuskaisi. "Harry haluaa auroriksi ja hän kyllä pääsee, jos hän vain yrittää!"

"Eikö Harry sinun mielestäsi ole 'kukistanut pimeyttä' tarpeeksi vähälle aikaa?" Ron haastoi. "Ja entäs minä sitten, ei Harry minun tietääkseni ole meistä ainoa, joka on miettinyt auroriksi rupeamista! Eikö minusta muka ole siihen?"

"Älä viitsi, Ron!" Hermione pärskähti. "Älä viitsi olla tuollainen pikkuvauva, ota esite käteen ja värväydy, jos huvittaa! Onko jokainen pikkuasia pakko ottaa niin vakavasti?"

Harry kasasi lahjansa siistiin pinoon pöydälle ja yritti kovasti olla kuuntelematta Ronin ja Hermionen kinastelua. Hetken kuluttua portaista kuului askelia, ja Ginny, joka oli nyt pukenut päälleen lyhyet farkkushortsit ja Lunalta saamansa T-paidan, joka hehkui pimeässä ja kuulemma karkotti hämykeijuja suolla, ilmaantui keittiön ovensuuhun.

"Harry, tule", Ginny sanoi ystävälliseen sävyyn ja hymyili Harrylle. "Mennään kävelylle."

Harry epäröi vähän, sillä hän koki ikäviä takaumia edelliseltä syntymäpäivältään, mutta Hermione heitti Ronia aurorikouluesitteellä päähän ja sanoi: "Älä huoli, Harry, minä kiroan Ronin jos hän yrittää astua ovesta ulos."

Harry nielaisi naurunsa Ronin myrtynyttä ilmettä katsellessaan ja lähti Ginnyn perässä ulko-ovesta puutarhaan. Ginny hymyili hänelle leveästi, kun he astuivat portista ulos ja lähtivät taivaltaman pellon poikki.

"Minä sanoisin olevani pahoillani siitä suudelmasta aamulla", Ginny virnisti, "paitsi että en ole yhtään pahoillani. Ronin ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen."

"Joo", Harry naurahti. He kävelivät hetken vaiti, ja Ginny kurotti ottamaan Harryn kädestä kiinni. Harry hymyili hänelle vähän pahoittelevasti. "Harmi, ettei äitisi päästä sinua ulos tänään."

"No jaa", Ginny kohautti harteitaan, "eihän se nyt iso juttu ole. Ette te varmaa olisi minua edes ottaneet... Äiti vain tuntuu edelleen pitävän minua 3-vuotiaana, vaikka olen tehnyt vaikka mitä viime vuonna ja AK:ssa... Käsität varmaan."

Harry nyökkäsi. "Jep... Mutta toisaalta, on se parempi kuin tulla kohdelluksi kuin Batman tai jotain."

Ginny kohotti kulmakarvaansa. "Batman?"

"Anna olla", Harry sanoi nopeasti. Hän katseli tuulessa hiljaa huojuvia vihreälehtisiä puita ja Weasleyn perheen pöllöä Errolia, joka kökötti eräällä oksalla. "Kun vain miettiikin, millaista täällä oli vuosi sitten... Melkoinen syntymäpäivä."

"Joo, se ei ollut kovin hyvä", Ginny irvisti. "Äiti oli hermoraunio häiden kanssa ja talo oli tupaten täynnä..."

"Se oli viimeinen kerta kun näin Rymistyirin", Harry sanoi mietteissään.

"Enkä minä tiennyt, näkisinkö sinua koskaan enää", Ginny lisäsi ja Harrysta tuntui, että tytön ote hänen kädestään tiukentui hiukan.

"Ja sinä olet vieläkin minulle velkaa sen lahjan", Harry vaihtoi nopeasti keskustelun suuntaa. "Meillä ei ole oikein ollut aikaa sitten... Meillä ei ole ollut koskaan aikaa."

"Nyt minä taidan olla sinulle velkaa kaksi lahjaa", Ginny hymyili lämpimästi. He olivat pysähtyneet erään suuren puun varjoon, ja Ginny astui lähemmäs Harrya. Hänen silmissään tuikki. "Eikä meillä ole nytkään aikaa, minä palaan kouluun ja jokin kertoo minulle, ettet sinä ole enää tulossa."

Harry pudisti päätään. "Ei, en olekaan. Mutta on meillä vielä hetki aikaa."

"Ainakin voin korvata sen aamuisen", Ginny hymyili ja Harry kumartui suutelemaan häntä hellästi, ja kun heidän huulensa liikkuivat yhdessä, hän muisti asioita välähdyksinä ja sekaisessa järjestyksessä - kaipauksen, joka oli kovertanut hänen sisintään Deanin metsän siimeksessä illasta toiseen, kun hän ei ollut voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Ginnyn nimeä kelmien kartassa - ensimmäisen suudelman Rohkelikon oleskeluhuoneessa - kateuden Dean Thomasia kohtaan, pelon Ronin reaktiosta, ja Dumbledoren hautajaiset - myös Fredin hautajaiset - ja silti Ginnyn hengitys hänen suutaan vasten oli samanlainen kuin aina ennenkin ja hetken aikaa todellisempi kuin mikään muu.

"Sinä olet minulle velkaa", Harry hymyili. "Siitä kerrasta, kun Ron yllätti meidät... Ja aika monta tanssia Billin ja Fleurin häistä... Ja todella paljon velkaa Dean Thomasin kanssa olemisesta."

Ginny nauroi heleästi. "Selvä juttu. Olen siis pulassa."

"Todellisessa liemessä, joo", Harry virnisti ja suuteli Ginnyä vielä kerran pitkään, ennen kuin he palasivat Kotikoloon. Ron ja Hermione olivat selvästi sopineet riitansa ja mystisesti kadonneet Ronin huoneen suljetun oven taa, joten Harry ja Ginny saivat vielä hetken rauhan olohuoneessa. Ginny oli hankkinut Harrylle lahjaksi ihkaoikean sarvipöllönmunan, ja Harryn ensimmäinen ajatus oli, että Hagridilla täytyi olla sormensa pelissä. Harry ajatteli Hedwigiä ja hetkeksi kaipaus sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa, mutta jokin Ginnyn rohkaisevassa hymyssä sai hänet ottamaan pikkuriikkisen, kuoriutumattoman palleron käteensä. Kun Ron ja Hermione viimein suostuivat avaamaan huoneen oven, Harry asetti munan kököttämään Posityyhtysen häkkiin siinä toivossa, että sen äidinvaistot heräisivät.

Auringon laskettua ja Hermionen kulutettua melkein kaksi tuntia itsensä laittamiseen yläkerran vessassa kolmikko teki lähtöä Lontooseen. Harry oli vetänyt uudenkiiltävät kengät jalkaansa, mutta jättänyt suosiolla nopeusvaihteet rauhaan. Ronilla oli päällään tummansininen kaapu, ja kun Hermione viimein riensi portaat alas, hän oli vetänyt kauniin, pyöreällä kaula-aukolla varustetun kaapunsa päälle pitkän, valkean takin. Ron silmäili häntä hiukan epäluuloisena.

"Ajattelitko iskeä perjantaiheilan?" Ron kysyi, mutta Hermione jätti hänet huomiotta ja vilkaisi poskipunia myöten huoliteltua olemustaan takan yllä olevasta peilistä, joka sanoi "hyvältä näyttää, arvon leidi". Harry huikkasi hyvästit talon väelle ja he poistuivat pimenevään yöhön. He kulkivat talon ohittavaa hiekkatietä kunnes tulivat vanhan navetan kulmalle. Siihen he tiesivät herra Weasleyn asettamien suojausloitsujen loppuvan, ja Hermione tarttui Harry ja Ronia käsikynkästä ja käännähti kannoillaan.

Lontoon kadut vilisivät autoja ja äänekkäästi puhuvia ihmisiä. Kukaan ei kiinnittänyt heihin erityisemmin huomiota, vaikka Harry pani hiljaa mielessään merkille, että jotkut vastaantulevista miehistä silmäilivät Hermionea kiinnostuneina. Ron ei tuntunut huomanneen mitään, mutta joka tapauksessa hän pälyili ympärilleen vähän huolestuneen näköisenä.

"Muista, Hermione - sinä et vie meitä lähellekään Tottenham Court Roadia", hän mutisi painokkaasti ja mulkaisi erästä nuorta poikaa, joka osoitteli hänen kaapuaan ja kyseli isältään, miksi tuo aikuinen mies oli pukeutunut mekkoon. Hermione pudisti kärsimättömänä päätään, ja he kääntyivät kadunkulmasta vasempaan.

"Ei siellä enää mitään ole, Ron. Ellet sitten usko, että kuolonsyöjät tekevät Azkabanista viikonloppuretkiä Lontooseen", Hermione sanoi ja pysähtyi tiirailemaan ympärilleen. "Aivan, me mennään tuonne - Charing Cross Road on ihan lähellä jo."

He kulkivat vielä muutamia suurten kauppojen miehittämiä korttelinvälejä eteenpäin, kunnes kääntyivät tutulle kadulle. Pieni, ryysyisen näköinen pubi nökötti yhä omalla paikallaan sen varrella, ja sen ovi olisi yhtä hyvin voinut olla vuosikausia lukittuna. Ikkunat näyttivät ulospäin pilkkopimeiltä, eikä ainoankaan ohikulkijan katse käynyt pubin julkisivussa kahdesti. Harry, Ron ja Hermione odottivat mahdollisimman rauhallista hetkeä, jolloin lähistöllä ei ollut kuin muutamia ihmisryppäitä, jotka selvästi olivat kiinnostuneempia itsestään kuin ympäristöstään. Sitten he kiiruhtivat kadun ylitse ja pujahtivat sisään Vuotavan noidankattilan ovesta.

Ulospäin kuolleelta näyttänyt kippola oli täynnä elämää - Harry, Ron ja Hermione pysähtyivät ovelle katselemaan viikonlopputunnelmiin virittyneiden noitien ja velhojen ilonpitoa. Vanhalla baarimikko Tomilla olivat kädet loppumassa kesken, kun hän yritti tarjoilla baaritiskillä roikkuville asiakkaille mitä erikoisimpia juomayhdistelmiä. Ympäri pubia laseja kilisteltiin yhteen, väännettiin kättä ja lyötiin vetoa Tutshillin tornadojen seuraavan pelin tuloksista. Loihdituista kaiuttimista pauhasi VRV:n iltalähetys, ja neljä nuorta noitaa oli hypännyt pöydälle tanssimaan musiikin tahdissa. Ronin johdolla kolmikko lähti luovimaan tietään tungoksessa, mutta he eivät päässeet pitkälle.

"Merlinin nimessä", henkäisi vanha mies Harryn oikealla puolella, ja oli vähällä tipauttaa piipun suustaan. "Herra Harry Potter!"

Kuten useita kertoja aiemminkin, Harryn nimi aiheutti kuohahduksen ympärillä olevien ihmisten keskuudessa - epäselväksi jäi, miten miehen sanat olivat kantautuneet turruttavan metelin läpi, mutta nyt päitä kääntyi heidän suuntaansa ja baarimikko Tom löi kätensä riemuissaan yhteen tiskinsä takan.

"Herra Potter!" hän hihkaisi ja viittoi Harrya lähemmäs. "Istu alas, istu alas, talo tarjoaa sinulle ja ystävillesi mitä ikinä tahdottekin!"

Ron näytti suunnilleen siltä kuin joulu, pääsiäinen ja hänen syntymäpäivänsä olisi yhdistetty ja pottiin olisi heitetty vielä ilmaisia kultakaljuunoita. Hän läimäytti Harrya selkään ja sanoi riemastuneena: "Tiesin, että sinusta olisi hyötyä vielä joskus!"

"Olen pelastanut hänen henkensä ainakin -" Harry kurtisti kulmiaan ja antoi sitten olla, "- ties kuinka monta kertaa, ja minusta on hyötyä vasta, kun hän saa ilmaista tuliviskiä?"

Hermione virnisti, ja Ron, joka oli jo vallannut itselleen jakkaran tiskiltä, huikkasi: "Tulkaa jo!"

Harry ja Hermione liittyivät Ronin seuraan baaritiskille, ja Tom lastasi heidän eteensä valikoiman juomia. Ihmiset joka puolella huonetta kurkkivat yhä heidän suuntaansa, mutta pian puheesorina alkoi jälleen voimistua. Jokunen noita kuitenkin jäi norkoilemaan baaritiskin lähistölle, ja hetken rohkeutta kerättyään he tulivat puhumaan Harrylle.

"Minä en käsitä, miten sinä uskalsit tehdä sen kaiken ihan yksin", sirkutti eräs kaunis, nuori noita, jolla oli sotkuiset vaaleat kiharat ja hyvin räikeät pinkki kaapu. Harry punastui vähän ja otti nopean siemauksen ensimmäisestä lasista, joka hänen käteensä osui. Ron ryki kurkkuaan äänekkäästi.

"Itse asiassa minä kyllä autoin", Ron ilmoitti ja suki hiuksiaan, mutta kun Hermione potkaisi häntä lujaa nilkkaan, hän lisäsi nöyrästi, vähän syyllisen kuuloisena: "Niin, ja Hermione auttoi myös. Minun tyttöystäväni auttoi."

Harry tukahdutti naurunsa, kun Hermione näytti suunnattoman itsetyytyväiseltä, ja toinen noita poistui paikalta kiiteltyään Harrya vielä kerran tämän 'suunnattoman rohkeista uroteoista'. Monia samanlaisia keskusteluja hän kävi illan mittaan vielä useiden velhojen ja noitien kanssa - eräs velho tahtoi ehdottomasti tietää, miltä Rohkelikon miekan käsittely tuntui, sillä hän oli puheidensa mukaan entinen miekkailumestari. Kun hän viimein purjehti tiehensä, Harry näki, että hänen onnistui kumota kaksi tuolia matkalla pubin toiselle puolen, ja Ron oli Harryn kanssa yhtä mieltä siitä, että mies oli kuin ilmetty ritari Cadogan.

”Harry!” Hermione lähestulkoon joutui huutamaan Harryn korvaan, jotta sai tämän kääntymään ympäri baaritiskin ääressä. Harryn senhetkinen juttukumppani oli vanha Ottilja Majapato, joka yritti värvätä Harrya kumppanikseen hankkeeseen, joka päämääränä oli hankkia hevoskotkille suuremmat laidunmaat Skotlannissa. Hermione nyki Harrya itsepäisesti hihasta, joten Harry ehdotti nopeasti, että Ottilja ottaisi yhteyttä Tylypahkan riistanvartijaan, joka suostuisi hankkeeseen varmasti enemmän kuin mielellään, ja sitten Hermione veti Harryn sivummalle.

”Mitä nyt?” Harry kysyi hämmentyneenä, sillä Hermione näytti jostain syystä hiukan suivaantuneelta. ”Tekikö Ron taas jotain?”

Harry heitti silmäyksen parhaaseen ystäväänsä, joka parhaillaan jonglöörasi kolmella nahistuneella omenalla. Hermione pudisti kuitenkin päätään. ”Ei Ron, Harry. Sinä! Sinulla on ongelma.”

Harry tuijotti Hermionea puulla päähän lyötynä, ja kun Hermione tajusi ettei Harrylla ollut harmainta aavistusta mistä hän puhui, hän jatkoi: ”Kaikki nuo ihmiset, Harry! Nyt on sinun syntymäpäiväsi, herranen aika sentään, ja sinä yrität miellyttää ihmisiä juttelemalla heille hevoskotkien elinoloista ja miekkataisteluista. Sinun pitäisi pitää hauskaa, Harry, et sinä ole mikään taikaministeri!”

”Ai”, Harry sanoi hitaasti. ”Aivan.”

”Joten anna kiittelijöiden nyt olla ja tule juhlimaan minun ja Ronin kanssa, koska siksi me täällä ollaan”, Hermione sanoi lähes käskevään sävyyn. ”Edes minun mielikseni, sillä muuten minä en usko, että voin jättää sinut märehtimään menneen talven lumia ja lähteä takaisin kouluun. Ja lisäksi en halua että Ron nolaa itsensä yksin – ainakin voimme nyt hävetä Ginnyn kanssa yhdessä teidän touhujanne.”

”Oliko tuo olevinaan jokin vihjaus?” Harry virnisti ja tönäisi Hermionea kevyesti kyynärpäällään, kun he lähtivät Ronin luokse.

”Kieltämättä teidän välinne vaikuttivat aika lämpimiltä tänä aamuna”, Hermione hymyili. ”Vaikka se on aina ollut itsestään selvää, että sinä ja Ginny päädytte yhteen.”

”Ehkä sinulle”, Harry mutisi, mutta aihe unohtui pian, kun Ron karjaisi riemuissaan, kietoi kätensä Harryn harteille ja alkoi selostaa ympärillä oleville ihmisille kovaan ääneen kaikkia heidän sankarillisia huispausvoittojaan. Monet yksityiskohdat vaikuttivat hiukan väritetyiltä, mutta Harry ei viitsinyt ruveta korjailemaan Ronia vaan vastaanotti baarimikko Tomin tuoman hehkusimatuopin ja istui mukavasti baaritiskille. Pikku hiljaa Harryn olo muuttui onnellisen kepeäksi ja alkoholi poltti hänen mielestään kaikki raskaat ajatukset tulevaisuudesta ja velvollisuuksista…

”UUSI KIERROS!” Ron ulvoi ja pyöritti sormeaan suuressa ympyrässä. Harry nauroi hänen vierellään ja Hermionekin kikatti tavalla, jolla Harry ei ollut koskaan kuullut hänen kikattavan. Heidän ympärillään taputettiin, ja radiosta alkoi pauhata uusi kappale, jonka tempo oli paljon edellistä nopeampi.

”Harry, tule tanssimaan!” huusi läheiselle pöydälle kiivennyt tumma nuori noita, joka oli aiemmin illalla esitellyt itsensä Sammyksi. Sen enempiä miettimättä Harry virnisti Ronille ja Hermionelle, jotka ulvoivat naurusta kun Harry hyppäsi pöydälle, mutta hänen tasapainonsa petti ja hän oli vähällä tippua pöydältä. Sammy ystävineen kuitenkin sai hänestä kiinni ja kaikki alkoivat taputtaa, kun he tanssivat musiikin tempoon. Harry ei edes muistanut, ettei osannut tanssia, eikä kukaan edes kiinnittänyt siihen huomiota. Kappale vaihtui monta kertaa, ja Harry kuuli toisten naurun ja yhtyi siihen, kun Ron kaatoi suuren lasillisen neilinvettä päälleen ja ravisteli märkää tukkaansa kuin uitettu koira.
Vähän myöhemmin Harry löysi itsensä yhä samaiselta pöydältä, tanssimassa nyt erään noidan kanssa hitaan kappaleen tahtiin. Ron ja Hermione istuivat yhteisellä tuolilla ja suutelivat niin innokkaasti, että Hermione ei varmasti selväpäisenä olisi siihen julkisella paikalla suostunut. Harry katseli heitä hymyillen ja nojasi leukaansa tanssiparinsa olkaan. Kaikki tuntui keinuvan tasaisesti, kuin ketterä soutuvene keveässä laineikossa… Eikä vene ollut se kammottava laho vene Voldemortin hirnyrkkiluolasta, sillä sitä Harry ei edes muistanut…

”Huomenta”, sanoi erittäin selkeä, kirkas ääni Harryn korvanjuuressa. Itse asiassa ääni tuntui tärähtelevän ikävästi Harryn arkoihin tärykalvoihin, ja hän rutisti päätään tiukemmin tyynyä vasten. Ääni ei kuitenkaan vaimennut, vaan se nauroi heleästi.

”Täytyy sanoa, että eilen illalla minua todella otti päähän, kun en päässyt teidän mukaanne”, Ginny sanoi ja pörrötti Harryn muutenkin sojottavia hiuksia, ”mutta juuri nyt en ole yhtään kateellinen. Nouse ylös, toin sinulle inkivääribanaanijuomaa - se on Siriuksen resepti, hän opetti sen minulle Kalmanhanaukiolla pari vuotta sitten, ja se sisältää ainesosia joita en aio kertoa sinulle, koska sitten oksennat varmasti.”

”Kiitti paljon”, Harry sanoi painuneella äänellä ja silmät yhä puoliksi ummessa ojentautui tarttumaan lasiin, jonka sisältö maistui vähintään yhtä pahalta kuin monijuomaliemi.

”Kuka olisi uskonut, että Ron on teistä kolmesta se, joka pysyi viimeisenä pystyssä?” Ginny virnuili. ”Hermionellakin meni ihan hyvin siihen asti, että hän törmäsi pihalla yhteen meidän kanoista ja kellahti suoraan lannoiteläjään. Mutta sinä olit kyllä huippu, sillä en olisi todellakaan uskonut, että ihminen voi kahdenkymmenen metrin matkalla portilta ovelle kaatua niin monta kertaa…”

”Älä viitsi”, Harry ähkäisi, tyrkkäsi lasin takaisin Ginnylle ja piteli päätään. ”Suolaa haavoihin. Lyöt maassa olevaa miestä.”

”No eilen olit kyllä aivan kirjaimellisesti maassa – noin kolmekymmentä kertaa”, Ginny tyrskähti, mutta puristi sitten huulensa yhteen, kun Harry mulkaisi häntä. Harry huokaisi syvään ja laskeutui takaisin makuulle, mutta Ginny kiipesi istumaan hänen päälleen.

”Mitä sinä teet?” Harry mutisi ja yritti kovasti olla keskittymättä äänekkääseen jyskytykseen päässään.

”Mitäs Vuotavaan noidankattilaan kuului? Paljon… noitia?” Ginny kysyi kulmat koholla.

”En muista”, Harry murahti ja toivoi ensimmäistä kertaa sitten Tylypahkan taistelua seuranneen illan, että hänet jätettäisiin ypöyksin.

”Harry… Kerro”, Ginny maanitteli. ”Tai minä alan puhua kaikista ruuista, joita äiti aikoo tuputtaa sinulle vielä loman aikana. Mieti. Sisälmyspiiraita… Kurpitsakakkuja… Paljon makkaroita ja pekonia…”

”Ole hiljaa”, Harry rukoili, ja hänen mahalaukkunsa tuntui pyörivän ympäri.

”Minttumuffineja. Munakasta. Tiriseviä porsaankyljyksiä… Lihamunuaislaatikkoa.”

Se riitti. Harry yökkäsi, painoi kämmenen suulleen ja tönäisi Ginnyn pois päältään, rynnäten yhdessä vilauksessa pois huoneesta. Ginny jäi nauraen istumaan hänen sängylleen ja huikkasi hänen peräänsä: ”Onneksi minä en ole kateellista tyyppiä!”

* * * * *

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 809
  • Puuskupuhveli
Vihdoin selvisin luku-urakasta ilman vetistelyä :D

Kiva "kuva" taas tällä kertaa, mukavaa kerrontaa ja henkilöt olivat omia itsejään. Täytyyhän sitä sentään 18-vuotis synttäreitä juhlistaa :D Ron oli ihana itsensä tässä(kin) luvussa, hauskaa, kuinka hän aina jaksaa marmattaa tuosta Ginnyn ja Harryn suhteesta. Oi voi, kaikki ihan huppelissa juotuaan tarpeeksi.

Pahoittelen kökkökommenttia, mutta tykkäsin tästä tosi paljon ja toivottavasti kuvaputki jatkuu vielä :)

Ei tehä tästä ny numeroo

Banneri by Ansa

Classick

  • Pelinrakentaja
  • ***
  • Viestejä: 1 140
  • Because of you, I’m becoming ruined
Tää on oikeasti parhaita ficcejä, joita mä olen ikinä lukenut. Idea on ihanan uniikki ja hyvin toteutettu. Mä rakastan sitä, että jokaiseen kuvaan liittyy tarina. Ja kaikki kerrotut tarinat on ollut ihanan tunnepitoisia ja aitoja.

Sun kuvailusi on jotain niin mahtavaa. Mä pystyn suorastaan näkemään kaikki tilanteet edessäni. Kaikki pienet yksityiskohdat tulevat tekstistä esiin mutta samalla siinä eiole mitään ylimääräistä. Nämä "kuvat" voisivat olla suoraan JKR:n kirjoittamia. Sä osaat kirjoittaa kaikki hahmot niin eläviksi ja OCksi, että mä kadehdin sua.

Mä pidin paljon etenkin viimeisestä Australian osasta. Se oli ihanan kepeä ja hauska. Muutkin on ollut tosi ihania ja tunteikkaita. Etenkin kaikka hautajaisjutut sun muut.

Kiitos tästä :)
scars  are  only  skin  deep
beauty  comes  from  within

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 153
Hah, eka kerta pitkään aikaan, että mä voin lukea sun "kuvia" ilman, että mulla on ripsarit poskilla ja nyyhkin koko ajan  :D

Oli kiva, että Harry & kumppanit pääsi välillä irrottelemaan maailman pelastamisen sijaan. Rowin versio oli aika siloteltu, mutta kiva kuvitella ne kunnolla kännissä - nuoriahan ollaan vain kerran? Toi Ginnyn lopetus oli loistava, omalla tavallaanhan se kosti sen, ettei ollut päässy mukaan. Go girl!

Ja sitä jatkoa pian, please <3
The girl, who has dreams of.

Giril

  • Vieras
Hups, oon ihan täysin unaohtanut kommentoida tähän... : D

Oi! Tää on aiva ihana! Jotenki tosi söpöä tekstiä. Sulla on tosi kiva tyyli kirjoittaa ja tää idea on tosi kiva ja mielenkiintoinen. Joo, yritän kommentoida tätä nyt vähän paremmin, ku toi edellinen komma oli jostain kuusesta...

Mutta, tää oli ehkä kaikista paras näistä luvuista. Noi edelliset on ollut aika surullisia ja oon välillä meinannut purskahtaa itkuun, mutta tää oli hauska, koska tää oli kirjoittu sillai iloisesti ja huolettomasti. Hermione ja Ron vaikutti alussa ehkä vähän etäisiltä, mutta hih, ku ne pääsi vauhtiin ; D Mmm... Mä en  oo oikeen koskaan pitänyt Harry/Ginny parituksesta, mutta tästä mä tykkään. Ginny on tässä ehkä enemmän sellanen aidompi, ku joissain muissa pätkissä. Tykkään ♥

Jatkoa odottaen ♥
        Giril

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 610
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
On ihan jäänyt kommaamatta, peräti kaksi osaa. Toinen Australia osa oli hauska jo suorastaan. Tai alku sai melkein taas vetistelemään, oli jotenkin tosi tunnelmallinen, halaus kohta sai awwittelemaan. Ahhahhaa, mielikuva pojista raahaamassa Hermionen vanhempia siivouskomeroon. :D Loppu olikin iloisempaa, mukavaa tasapainoa aikaisempiin osiin verrattuna. ^^

Oh, ei, en voi tykätä Ginnystä, huomaan jälleen. ;D Pakko vain kestää, koska ei tällaista voi Ginnyn takia kesken jättää. Aivan liian upea. Harryn synttärit olivat erityisen jännät, hetken luulin, että Harry alkaa imutella siellä jonkun muijan kanssa, mutta onneksi ei. En minä sitäkään olisi kestänyt.

Olet niin uskomattoman uskollinen kirjoille ja hahmot ovat erittäin IC, että en voi kuin ihastella, kuinka upeasti olet saanut tämän toteutettua. Sanon taas, ihana idea, kukaan ei voisi tehdä parempaa jälkeä, tätä on ilo lukea. Odotan jälleen innolla uutta osaa. Hyvää joulua sinne! ^^
Hine on ylde eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
~Tommy Tabermann

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
Hyvää kuluvaa vuotta kaikille!

Grenade// Paljon kiitosta kommentista, kökköydestä ei välitetä, ajatus on tärkein! Ihanaa että tykkäät ja jaksat lueskella! :-*

Classick// Voi kiitos, olipa ihana kehu, ihanhan tässä punastuu (; Hirveän kiva että tykkäät, ja hyvä että olen onnistunut saamaan hahmojen luonteet kohdilleen… :) Kiitos! :-*

L.E// En tiedä onko hyvä vai ei hyvä että ripsarisi säästyivät mutta ihanaa kun kommentoit! ;) Totta kai menon täytyy vähän poiketa Jo’n kirjoista, ollaanhan tässä nyt jo kuitenkin aikuisia ja niin edespäin ;) Kiitoksia sulle :-*

Giril// Kiitoksia kommentista! Mukavaa kun tykkäät, täytyyhän niiden surullisten aiheidenkin välillä väistyä taka-alalle :) Yritän kovasti kirjoittaa Ginnyn mahd. siedettävästi sillä hänellä ei ole sellaista yleistä tykättävyyttä kuin esim. Ronilla ja Hermionella :D Kiitos! :-*

Diamond// Hyvä että tasapaino pysyy surullisuuden ja iloisuuden välillä (; Ja seuraavassa osassa Ginny pysyy kiltisti poissa tieltä, joten et joudu ainakaan tällä kertaa kestämään :D Voi kiitos kehuista ja ihanaa kun kommentoit! :-*

A/N: Ensinnäkin, Hagridin kokoinen ANTEEKSI osan myöhästymisestä, olen ollut laiska ja tiedän sen. Jäin jotenkin jumiin tämän uuden osan keskelle enkä osannut jatkaa. Sainpa kuitenkin valmiiksi, älkää välittäkö jos osassa ei oikein ole juonta – lupaan tehdä seuraavasta paremman. :)

* * * * *

Aurinkoisten kesäkuvien sarjan päätti otos, jossa kaljuuntuva, silmälasipäinen mies hymyili ikionnellisen näköisenä. Hänen vieressään seisoi pariskunta, joka näytti hiukan hämmentyneeltä mutta hymyili yhtä kaikki kohteliaan ystävällisesti. Keski-ikäisen silmälasipään kädessä oli tavallinen matkapuhelin, jota hän piteli kuin suunnattoman arvokasta aarretta, ja joka kerta näppäintä painaessaan hän näytti riemastuvan.
Kuvateksti: ”Herra ja rouva Granger vierailulla Kotikolossa 23.8.’99”


”Harry, missä isä on?” Ron kysyi hypeltyään portaat kaksi kerrallaan alas Kotikolon olohuoneeseen. Hänen kasvoillaan oli hitusen huolestunut ilme. Harry kohautti harteitaan.

”En ole nähnyt, saattoi mennä latoon”, Harry sanoi, ja Ron istui puujakkaralle hänen viereensä ja alkoi mutustaa omenaa kulmat kurtussa. Harry katseli hetken ympärilleen, mutta ei keksinyt, miksi Ronin ilme oli niin nyrpeä – Hermione oli tulossa takaisin Kotikoloon oltuaan kolme viikkoa omassa kodissaan. ”Mikä sinua riepoo?”

”He säikyttävät heidät hengiltä”, Ron jupisi epäselvästi, ja kun Harry ei vieläkään tajunnut, hän lisäsi: ”Äiti ja isä. He säikyttävät Grangerit hengiltä.”

”Älä viitsi”, Harry naurahti yllättyneenä. ”Hehän ovat aivan innoissaan, he eivät ole nähneet Hermionen vanhempia vuosikausiin. Sinun isäsi rakastaa jästejä.”

”Millä tavalla tuo kumoaa sen, mitä minä juuri sanoin?” Ron kysyi ja heitti omenankaran päin roskakorin kylkeä, mistä se kimposi maahan ja vieri keittiötason alle. Harry oli juuri aikeissa sanoa, että Grangerit eivät varmasti säikähtäisi Weasleyn perheen sydämellistä vieraanvaraisuutta, kun herra Weasley marssi sisään pitkä turkoosi kaapu päällään ja suorastaan hihkui innostuksesta.

”Ette arvaakaan, pojat, mitä minä olen hankkinut”, Arthur riemuitsi ja hieroi käsiään yhteen. ”Olen hankkinut pallogrillin – käsittääkseni se on jonkinlainen jästien ruoanvalmistusväline, ja sen sytyttämisessä saa käyttää tulitakkuja ja hiiliä!”

Ron voihkaisi äänekkäästi ja vilkaisi Harrya lannistuneella ”mitä-minä-sanoin”-ilmeellä. Myös Harrysta tulitikut ja herra Weasley ei ollut maailman paras yhdistelmä, mutta hän viritti kasvoilleen hymyn. Herra Weasley ei kuitenkaan lopettanut siihen, vaan jatkoi pulputustaan:

”Lisäksi minulla on ladossa kramofooni, joka vaatii vielä vähän hienosäätöä toimiakseen, ja minä ajattelin että herra Granger voisi auttaa…”

Harry oli aikeissa huomauttaa, että hammaslääkärinä työskentelevä herra Granger ei välttämättä tietäisi kovinkaan paljoa yli sata vuotta vanhoista äänentoistolaitteista, mutta ei ehtinyt, kun yläkerrasta kuului huuto: ”Arthur!”

”Niin, Molly, kultaseni?” Arthur huikkasi vastaan. Pian Molly ilmestyi toisen kerroksen tasanteelle ja mulkoili miestään porrasväliköstä.

”Arhur, miksi Georgen vanhan huoneen ovi on loitsittu kiinni?” Molly kysyi epäileväisen näköisenä. Herra Weasleyn hymy väpätti hiukan.

”Ah – katsos, kultaseni, Georgen puodilla on ollut hiukan ongelmia päästä uudelleen käyntiin, ja hänen varastotilansa ovat vähäiset… Ja onhan se sentään hänen oma huoneensa, ymmärräthän”, herra Weasley änkytti.

Mitä siellä on, Arthur?” Molly kysyi nyt niin uhkaavan näköisenä, että herra Weasley nielaisi syvään.

”Ne ovat nimeltään mustepörriäisiä, Molly – ilmeisesti Perusta tuotua pimeyspulveria ei saa jättää kosteaan kellariin puhpalluroiden kanssa – varsinkin jos puhpallurat oppivat lentämään…” Arthur selitti lannistuneena ja hänen äänensä hiljeni sitä mukaa kun Mollyn ilme muuttui raivostuneemmaksi.

”Yritätkö sinä sanoa, että minun talossani on tuholaisia, jotka levittävät mustetta ympäriinsä?” Molly tiedusteli ja hänen äänensä tärisi kiukusta.

”George sanoo että niistä voi olla hyötyä”, Arthur sanoi hyvin pienellä äänellä, ja Molly ärähti kiukusta ja kiskaisi taikasauvansa esiin. Kumpikaan ei huomannut, kun eteisen ovi heidän takanaan raottui auki.

”Arthur Weasley, sinä marssit nyt ylös ja hankkiudut eroon joka ikisestä syöpäläisestä, tai minä kiroan sinut roikkumaan jaloistasi kattoon enkä päästä sinua alas ennen ensi joulua!” Molly huusi ja uhkaukseksi heilutteli taikasauvaansa, josta lensi punaisia kipinöitä, jotka rätisivät ilmassa. Ron hautasi kasvot käsiinsä ja uikutti. Mollyn takaa kuului hento yskähdys.

”Hei, Molly”, Hermione sanoi ja hymyili vaivaantuneena ovenraosta. Hänen vanhempansa olivat lähestulkoon piiloutuneet hänen selkänsä taakse. Rouva Weasley lehahti kasvoiltaan yhtä punaiseksi kuin Ronin korvat, ja herra Weasley näytti jähmettyneen paikoilleen. Harry nielaisi naurunsa ja taputti kauhusta voihkivaa Ronia rohkaisevasti selkään.


”Olen niin pahoillani”, Molly pyyteli ainakin kymmenennen kerran, kun vähän myöhemmin väri oli palannut herra ja rouva Grangerin kasvoille ja koko joukko oli siirtynyt puutarhaan istumaan. Hermionea tilanne näytti huvittavan siinä missä Harryakin, mutta Ron mulkoili yhä vanhempiaan kapinallisesti, epäilemättä arvellen näiden pilaavan hänen mahdollisuutensa miellyttää appivanhempikandidaatteja. Herra Weasley istui paikallaan vaiti, mutta vilkuili samalla nälkäisesti rouva Grangerin käsilaukkua, johon tämä oli juuri työntänyt matkapuhelimensa.

”Sattuuhan sitä”, Hermionen isä sanoi hiukan vaisusti. Hän istui vaimonsa kanssa eri puolella pöytää kuin Weasleyt, ja vaikka molemmat näyttivät kohteliaan ystävällisiltä, Harry huomasi heidän vilkuilevan ympärilleen huolissaan.

”Tällaisen lapsikatraan kanssa sotkuilta ei vain voi välttyä”, Molly rupatteli ja kaatoi teetä Ronin kuppiin, ”varsinkin, kun välillä tuntuu että olen ainoa, joka viitsii pitää kuria –”, nyt herra Weasley sai osakseen vihaisen mulkaisun, ”- vaikka toisaalta, meitä on paljon vähemmän nykyään, nyt kun…” rouva Weasleyn teekannua pitelevä käsi tärisi, ”nyt kun F-fred…” Ronin teekuppi kaatui suoraan tämän syliin.

”Äiti!” Ron älähti.

”Voi ei – anteeksi, Ron, olen pahoillani…” rouva Weasley sopersi ja yritti pyyhkiä Ronin housuja servietillä. Harry vaihtoi vaivaantuneen katseen Hermionen kanssa.

”Molly, anna minä”, herra Weasley sanoi hermostumatta ja veti taikasauvansa esiin. ”Kuuraannu!”

”Olen pahoillani tästä kaikesta”, Molly sanoi jälleen Grangereille rauhoituttuaan ja istuttuaan alas. Herra Weasley taputti vaimonsa kättä lohduttavasti. Rouva Granger vilkaisi miestään ja kumartui hiukan lähemmäs rouva Weasleytä.

”Älä huoli”, Hermionen äiti sanoi sydämellisesti. ”Hermione kertoi meille teidän pojastanne. Olemme hyvin pahoillamme.”

Molly nyökytteli ja pyyhki silmiään, ja herra Weasley hymyili rouva Grangerille kiitollisena. Ryhdistäydyttyään hiukan Molly sanoi:
”On – on hienoa, että Hermione on ollut täällä, hänestä on paljon apua. Kiitos, että olette antaneet hänen viettää niin paljon aikaa kanssamme, on helpompaa, kun talo on täynnä ääniä. Ja Ginnyn on hyvä saada muuta seuraa kuin veljensä…”

”Hermionesta on tullut meille kuin perheenjäsen”, herra Weasley hymyili täydentääkseen vaimonsa lauseen. ”Hän on aina enemmän kuin tervetullut tänne. Teillä on oikein hieno tytär.”

”Toki, toki”, herra Granger nyökytteli, ”eikä se kaikki meidän ansiotamme ole, Hermione on aina vaatimalla vaatinut päästä viettämään lomaa teidän kanssanne – häntä saa tuskin muutamaksi viikoksi kotiin – mutta sillä on epäilemättä jotakin tekemistä tämän nuoren miehen kanssa.”

Ronin kasvot vaihtoivat väriä nopeammin kuin liikennevalot, kun herra Granger vilkaisi häntä kulmat koholla, ja yhtä lailla punastunut Hermione änkytti: ”Isä, mitä sinä nyt…”

”Vai niin”, herra Weasleykin hymähti ja vilkaisi poikaansa, joka näytti siltä että saattaisi lähiaikoina kaivautua kukkapenkkiin ja jäädä sinne asumaan. ”Minä mietinkin, mistä mahtoi olla peräisin eräs hieno kaulakoru, jonka löysin Ronin huoneesta aiemmin tänä kesänä…”

Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan nolostuneina, ja Harry yritti kovasti olla hymyilemättä, sillä herra Weasleyn löytämä paksu kultakoru, josta roikkui suurin kirjaimin sana ”RAKKAANI”, ei suinkaan ollut lahja Hermionelta vaan Ronin entiseltä tyttöystävältä. Lavender ei vieläkään kuulunut Hermionen suosikkipuheenaiheisiin, ja Ron vilkaisi Harrya kuin apua anellen.

”Vau, tämä kakku on mahtavaa”, Harry sanoi nopeasti rouva Weasleylle, tarrautuen ensimmäiseen puheenaiheeseen joka pälkähti hänen mieleensä. Rouva Weasley hymyili hänelle lämpimästi ja taputti hänen poskeaan.

”Ihanaa että pidät siitä, kultaseni. Itse asiassa, minulla on myös kotitekoisia kurpitsaleivoksia – unohdin ne tässä hässäkässä keittiöön, hetkinen vain, minäpä kipaisen hakemassa”, Molly höpötti. Harry, Grangerit ja herra Weasley yrittivät yhteen ääneen estellä häntä ja sanoa, että pöydässä oli aivan tarpeeksi herkkuja, mutta rouva Weasley ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän lähti kohti Kotikolon takaovea ja Ronin kauhuksi huomio palasi häneen ja Hermioneen.

”Niin, Ronald”, Hermionen isä sanoi Ronille hymyillen, ”on mukavaa viimein tavata kunnolla, edellistä kertaahan ei oikein voi laskea – se oli melkoisen hämmentävä tilanne meille, ymmärrät varmasti… Melkoinen tarina, aivan kuin muutkin mitä Hermione teidän yhteisistä seikkailuistanne kertoo.”

Ronin korvat helottivat, ja Harry ei voinut olla miettimättä mielessään, että velhoksi joka oli vuosikaudet toivonut ihmisten kiinnittävän huomiota häneen Harryn sijaan, Ron näytti viihtyvän huomion keskipisteenä erittäin huonosti.

”Anteeksi, ei meidän ole tarkoitus tunkeilla”, sanoi nyt Hermionen äiti, joka selvästi huomasi Ronin ahdingon siinä missä Harrykin, ”olemme vain uteliaita. Uskon kyllä että Hermione puhuu totta, mutta kaikki se kuulostaa niin kiehtovalta…”

”Tai siis, totta kai me ihailemme Harrya”, puuttui nyt puheeseen herra Granger, joka näytti innostuneelta, ”kuulostaa siltä, että tämän – tämän pimeän lordin kukistaminen oli aina hänen kohtalonsa, mutta hyvien ystävien apua ei saa aliarvioida. Sherlock Holmeskaan ei olisi pärjännyt ilman tohtori Watsonia, vai mitä?”

Ron ja herra Weasley näyttivät hämmentyneiltä. Hermionen äiti naurahti hiukan ja herra Grangerin kättä. ”Minun mieheni on kovin innostunut kirjallisuudesta. Mutta minun on pakko kysyä, Ron – tuhositko sinä todella sen riipuksen? Sen, joka oli kuulunut teidän koulunne perustajalle?”

Ronin silmät laajenivat, ja hän katsoi säikähtäneenä Harrysta Hermioneen. Harry arvasi, että Ron pelkäsi Hermionen kertoneen vanhemmilleen siitä, että Ron oli jättänyt Harryn ja Hermionen kahdestaan metsään ja lähtenyt.

”Se – se oli medaljonki, äiti”, Hermione kiiruhti sanomaan. ”Harry ja Ron löysivät yhdessä miekan ja Ron tuhosi hirnyrkin, minähän kerroin.”

”Mahtava seikkailu”, Hermionen isä nyökytteli. ”Kumma kyllä, ettei se medaljonki yrittänyt puolustautua – etkö sinä sanonut, että jokin niistä oli kironnut kokonaisen käden?”

”Me olemme ihmetelleet samaa”, herra Weasley yhtyi, ”Tom Valedron päiväkirjahan otti meidän tyttäremme täysin valtaansa ja me melkein menetimme hänet… Mutta onhan mahdollista, että medaljongin taika oli jostakin syystä hiipunut.”

Harry ja Ron varoivat visusti katsomasta toisiinsa, sillä Hermione mittaili heitä katseellaan. Jokainen kolmikosta tiesi, että sielun palasten taika ei noin vain hiipunut, ja sen tuhoamiseen oli vain muutama harvinainen konsti – mutta vain Harry ja Ron tiesivät, miten medaljonki oli yrittänyt puolustautua, ja Harry tiesi ettei Ron ollut valmis kertomaan Hermionelle siitä vielä.

Puheenaihe oli kuihtunut kokoon, joten herra Granger palasi edelliseen aiheeseen ja katsoi kiinnostuneena Ronia. ”Ja mitä minä olenkaan kuullut lentävästä autosta? Lensitkö sinä todella 12-vuotiaana Ford Anglialla koko Britannian halki?”

”Se tuskin lukeutuu hänen urotekoihinsa”, näpäytti rouva Weasley, joka oli palannut suurta liinalla peitettyä tarjoiluvatia kantaen. Ron kuitenkin virnisti äitinsä selän takana.

”Mutta sitten oli se… kartano, missä te olitte vankeina”, rouva Granger sanoi ääni värähtäen. Harry tunsi kylmiä väreitä selässään, sillä hän arvasi, mihin oli tultu. ”Hermionea… pakotettiin luovuttamaan tietoja. Sinä yritit pelastaa hänet. Kiitos.”

Ron näytti siltä, ettei tiennyt olisiko nolostunut kiitoksista vai ahdistunut mieleensä palaavista muistoista. ”Totta kai – me molemmat yritettiin”, Ron änkytti tihrustaen teeläikkää pöytäliinassa, ”meidän oli pakko päästä sieltä. Hermionehan siinä suojeli meitä valehtelemalla niille, vaikka ne… Tai siis, yleensä Hermione auttaa minut pulasta eikä toisin päin.”

Ron ei selvästikään tahtonut nostaa katsettaan pöytäliinasta, joten herra Weasley vaihtoi puheenaiheen rikkinäiseen gramofoniinsa. Vasta kun herra Granger hiukan hämmentyneenä suostui vilkaisemaan laitetta ja Arthur lähti lähes riemusta hypähdellen johdattamaan tätä kohti latoa. Varmistuttuaan siitä, että huomio todella oli kiinnittynyt muualle, Ron nosti katseensa pöydän pinnasta ja kohtasi Hermionen silmät, jotka säteilivät hänelle.


Kolme tuntia myöhemmin Grangerien auto viimein kurvasi pihasta pois. Harry, Ron, Hermione ja Weasleyn vanhemmat olivat kaikki vilkuttamassa hyvästejä. Iltapäivä oli ollut onnistunut huolimatta siitä, että herra Weasleyn grillausyritys oli kärväyttänyt kolmanneksen Kotikolon etupihan nurmikosta. Harry, Ron ja Hermione lähtivät sanattomasta sopimuksesta kävelemään ympäri taloa saadakseen olla hetken rauhassa.

”Minähän sanoin, Ron, sinä hermoilit ihan turhaan”, Harry virnuili. ”Ei Hermionen vanhempia sinun perheesi säikäytä.”

”Ennemminkin toisin päin”, Hermione huokaisi hymyillen vinosti. ”Anteeksi kaikkea sitä hehkutusta ja kyselyä, he eivät ole antaneet minulle hetken rauhaa sen jälkeen kun menin kotiin – olen saanut käydä koko edellisen vuoden läpi yksityiskohtia myöten melkein joka päivä ja silti heillä riittää kysymyksiä. Isä kuvittelee, että meidän hirnyrkkienmetsästyksemme oli kuin jostakin hänen hienosta fantasiakirjastaan… Kummallista.”

”Kummallista?” Ron pärskähti epäuskoisesti. ”Onko sinusta kummallista että sinun isäsi tykkää kirjoista? Minusta se selittää aika paljon.”

Harry nauroi ja Hermione näytti Ronille hapanta naamaa. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, katsellen puiden latvoja, jotka piirtyivät punertuvan laskevan auringon eteen. Jostakin Lovekivojen talon suunnalta kuului eriskummallista suhinaa ja pörinää, josta kukaan ei jaksanut kiinnostua erityisesti.

”On kiva saada sinut takaisin, Hermione”, Harry sanoi ja sai Hermionelta lämpimän hymyn. ”Vielä yksi viikko ennen kuin sinä palaat Tylypahkaan ja me tehdään… mitä sitten ikinä tehdäänkään.”

”Aika alkaa käymään vähiin”, Hermione sanoi hyvin vihjaavaan äänensävyyn. ”Tiedättekö, te voisitte ihan hyvin tulla Tylypahkaan vielä vuodeksi.”

”Kaiken sen jälkeen, mitä siellä tapahtui toukokuussa? En usko”, Harry sanoi raskaasti. ”Ei vielä.”

”Vähät sodasta, mutta minä en kyllä aio stressata S.U.P.E.R-kokeista”, Ron älähti selvästi kammoten jo ajatustakin. ”Itse asiassa minä vähän mietin, että saatan mennä auttamaan Georgea pilapuodin kanssa. Kauppa ei käy niin hyvin enää nyt, kun Fred on… Eikä ole kivaa että hän asuu ihan yksin siellä kaiken tapahtuneen jälkeen. Sitä paitsi ainakaan hän ei tule kyselemään minulta tutkintotodistuksia.”

”Hyvä idea”, Hermione sanoi lämpimästi ja puristi Ronin kättä, josta hän piteli kiinni. ”Entä sinä, Harry? Mitään ideoita?”

Harry pudisti päätään. ”En tiedä… Rehellisesti sanottuna juuri nyt minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä haluan.”

”Sinulla on aikaa”, Ron sanoi painokkaasti, sillä hän arveli että Hermione oli aikeissa aloittaa saarnan erilaisista vaihtoehdoista ja koulutuksen ja elannon ansaitsemisen tärkeydestä. ”Sinä voit jäädä tänne, äiti tykkää siitä kun talo on täynnä.”

Hermione katsoi parhaaksi olla lisäämättä mitään, ja he pysähtyivät pellon laidalle, missä oli pieni aita. Ron hyppäsi sille istumaan ja Hermione kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja painoi poskensa vasten hänen selkäänsä, katsoen Harrya. Harry katseli heitä hymyillen.

”Yksi viikko”, Ron toisti hajamielisesti, tuijottaen pellolla kinastelevia hämykeijuja, joiden lyhtyjen valo tuskin erottui häikäisevässä auringonlaskussa. ”Yksi viikko, ja sitten meidän täytyy taas lähteä… Eikä me taaskaan tiedetä mihin. Mutta ainakin tällä kertaa meillä on huomattavasti pienempi todennäköisyys kuolla.”

Ja kaikki he tiesivät, ettei enää, ei ainakaan nyt, kun heidän naurunsa kaikui aukiolla, mikään paha vaaninut lähistöllä. Se, mikä kulman takana odotti ei ollut varma kuolema tai vaara – se oli mahdollisuus.

* * * * *

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
A/N: Ja nyt on mukavasti loma potkaistu käyntiin joten tekstiä tulee... Ginnyallergikkojen tulee välttää tätä osaa.

* * * * *

Seuraava kuva erosi edeltäjistään, sillä se ei esittänyt ketään Weasleyn perheen jäsentä eikä itse asiassa edes ihmistä. Kuvassa oli viisi varvasta, joiden kynnet olivat vaalean mintunvihreät ja niiden reunoja koristi helmiäisenvärinen hileviiva. Kuva tärisi hieman aivan kuin sen ottajaa olisi naurattanut, ja hetken kuluttua miehen käsi ilmeistyi kuvaan ja kutitti jalkaa.
Kuvatekstissä luki: ”Ginnyn ja Harryn otoksia kesän 1998 lopussa.”


Elokuun viimeisen päivän aurinko oli painunut mailleen, ja Kotikolon piha oli täynnä varjoja. Ilma oli lämmin, syksy ei vielä näkynyt kuin eteisen pakatuista matka-arkuista. Harryn astui sisään keittiön puisesta ovesta. Keittiön pöydällä paloi kynttilöitä, ja Ginny istui tuolilla sen ääressä. Hänellä oli yllään valtava T-paita, ja hän oli nostanut toisen paljaan jalkansa pöydälle. Hän näpäytteli varpaankynsiään taikasauvalla, selaillen samalla puolihuolimattomasti MeNoitien uusinta numeroa.

”Mitä sinä teet?” Harry kysyi Ginnyn selän takaa. Valitettavasti Ginny napautti juuri samalla hetkellä pikkuvarpaansa kynttä taikasauvalla ja hänen huomionsa herpaantuessa taika meni pieleen ja kynsi lohkesi.

”Au! Voi Merlin, au…!” Ginny vinkaisi ja piteli varvastaan.

”Anteeksi!” Harry sanoi nopeasti ja meni lähemmäs katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kynsi oli käytännöllisesti katsoen haljennut kahteen osaan, ja Harry veti nopeasti sauvansa esiin. Hän ei näpäyttänyt kynttä siltä varalta että olisi pahentanut vahinkoa, vaan heilautti sauvaa ilmassa ja sanoi hiljaa mielessään ”entistus”. Kynsi palasi ennalleen ja Ginny paineli sitä hetken varmistaakseen, että se oli kunnossa.

”Kiitos”, Ginny sanoi lopulta hymyillen ja laski jalkansa maahan. Harry veti toisen tuolin alleen ja istui Ginnyn viereen. ”Minun oli tarkoitus värjätä kynsi, mutta ilmeisesti jotain meni pieleen… Missä Ron ja Hermione ovat?”

”Hermione tahtoi välttämättä lähteä käymään Viistokujalla, hän oli juuri saanut kirjakaupasta pöllön. Tylypahkan Historiikista ilmestyi uusi painos, johon oli lisätty viime kevään tapahtumat… Ja Hermionen oli tietysti pakko päästä heti lukemaan se”, Harry hymyili vinosti. ”Ron yritti estää häntä, hän sanoi että olisi halunnut ostaa sen Hermionelle synttärilahjaksi, mutta Hermionen mukaan siihen on liian pitkä aika.”

”Eikä hänen syntymäpäiväänsä ole edes kolmea viikkoa”, Ginny nauroi ja pudisti päätään. ”Tyypillistä. Ja Ron tulee taas anomaan minulta vinkkejä lahjan hankintaan, kun hän on niin puupää, ettei varmasti keksi itse mitään.”

”Entä sinun äitisi ja isäsi? Ja Charlie, missä hän on?” Harry ihmetteli. Talo vaikutti erittäin epätavallisen hiljaiselta.

”He kaikki menivät Billin luo illalliselle”, Ginny selitti. Harry nyökkäsi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin he katsoivat toisiaan, eikä kumpikaan kääntänyt katsettaan pois.

”Mikset sinä mennyt?” Harry kysyi hetken kuluttua, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa.

”Ensinnäkin, Lima on siellä”, Ginny sanoi ja irvisti.

”Minä luulin että sinä olit jo tottunut häneen”, Harry naurahti väliin.

”Ja toiseksi, en halunnut viettää viimeistä iltaani poissa sinun luotasi”, Ginny sanoi Harrysta välittämättä ja tuijotti häntä kiinteästi, tuttu palo katseessaan. Harry oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, kuinka lähekkäin he istuivat, ja kuinka hiljainen keittiö oli – kukaan ei vahtinut heitä, eikä kukaan näkisi, mitä he tekivät. Ginny ei kuitenkaan tehnyt aloitetta, ja Harrykin tyytyi vain sanomaan:

”Minun tulee ikävä sinua.”

”Mm”, Ginny hymähti ja katsoi ulos ikkunasta. Hän oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: ”koko viime vuoden Tylypahkassa minä odotin ja toivoin, että saisin taas olla kanssasi. Nyt me ollaan oltu viikkokausia samassa talossa, ja silti minä olen tuskin saanut tilaisuutta jutella kanssasi. Mitä minun tänä vuonna olisi tarkoitus odottaa?”

”Ginny”, Harry sanoi raskaasti, sillä hän oli näkevinään rahtusen katkeruutta tytön vinossa hymyssä. ”Olen pahoillani. Minulle tämä kesä on ollut pelkkää yritystä korjata sitä, mitä viime vuonna tapahtui. Ja se on vaikeaa, kun on asioita, joita ei voi saada takaisin.”

”Minä tiedän”, Ginny huokaisi. Hän näytti siltä, että hänen teki mieli nostaa kätensä ja silittää Harryn kasvoja, painautua tämän lähelle, mutta jostakin syystä hän päätti pysytellä paikoillaan. Hän katsoi Harrya taas silmiin. ”Minä ymmärrän, ettei sinulla ollut aikaa ajatella minua tai edes kaivata minua kun olit poissa, sinulla oli siihen maailman parhaat syyt. Ja tietysti sinä haluat olla Ronin ja Hermionen kanssa nyt kun kaikki on ohi, te koitte sen kaiken yhdessä… Minä vain toivoin, että olisin voinut auttaa. Olla jotenkin osallisena.”

Harrysta tuntui kuin jokin olisi sulanut hänen sisällään Ginnyn puhuessa. Hän ei voinut olla ottamatta Ginnyä kädestä. ”Luuletko sinä ettei minulla ollut ikävä sinua? Luuletko etten minä joka ikisenä iltana siinä typerässä teltassa miettinyt sinua ja toivonut, että voisin olla missä tahansa missä sinä olet? Mutta minua helpotti tieto siitä, että sinä olit turvassa…”

Ajatus sai Harryn katkaisemaan mietteliäänä lauseensa. Ginny painoi kasvonsa vasten heidän yhteen puristuneita käsiään. ”On niin helppoa unohtaa että sinäkin välität minusta, kun sinä olet niin kaukana.”

”Minä olen tässä näin”, Harry vakuutti. ”Minä vain… ajattelin aina, että sinun kanssasi oleminen oli liian hyvää ollakseen totta. Ihan kuin jonkun toisen elämästä. Ja minä todella luulin kaiken loppuvan Voldemortiin… Mutta minä olen vieläkin täällä, ja yhtäkkiä minulla on kokonainen tulevaisuus mietittävänä. Ja sinä olet täällä myös. Siinä on paljon sulateltavaa.”

”Se käy täydellisesti järkeen”, Ginny nyökkäsi ja katseli Harrya kulmat kurtussa. ”Kunpa vain… tietäisin enemmän. Tietäisin todella, mitä tapahtui. Ehkä silloin voisin päästä yhtä lähelle sinua kuin Ron ja Hermione.”

”Haluatko sinä, että minä kerron sinulle viime vuodesta?” Harry kysyi hitaasti. Ginny oli kuullut tarinan moneen kertaan – Harry oli joutunut käymään Voldemortin tuhoon johtaneiden tapahtumien sarjan läpi varmasti satoja kertoja, hän oli kertonut totuuden Albuksen Kaartille ja Feeniksin killalle, ja hänen oli täytynyt puhdistaa professori Dumbledoren ja Kalkaroksen maineet jakamalla tietonsa lehdistön kanssa.

”Pystytkö sinä siihen?” Ginny kysyi epäröiden. Ei ollut hänen tapaistaan olla arka tai huolissaan, mutta tyttö tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Oli vielä aikaista, vajaan neljän kuukauden takaiset haavat oli arkoja ja helposti revittävissä auki.

”Tietysti pystyn”, Harry sanoi harteitaan kohauttaen. ”Olenhan minä kertonut tuhansia kertoja, taikaministeriölle ja –”

”En minä halua kuulla tarinaa pääpiirteissään, Harry”, Ginny sanoi. ”Sen minä olen kuullut ennenkin. Voldemortilla oli hirnyrkkejä, Kalkaros rakasti sinun äitiäsi ja kuoleman varjelukset olivat todellisia.”

”Mitä sinä sitten tahdot kuulla?” Harry ihmetteli. Häntä hermostutti, sillä hän arveli tietävänsä suunnilleen, mitä Ginny ajoi takaa. Hän ei ollut puhunut yksityiskohdista kenellekään – ei kenellekään, paitsi Ronille ja Hermionelle, koska nämä olivat tienneet suurimman osan jo valmiiksi ja koska Harry tiesi, että he eivät kauhistelisi asioita tai pahentaisi hänen oloaan vatvomalla niitä uudelleen ja uudelleen. Juuri heille Dumbledorekin oli tahtonut Harryn uskovan tehtävänsä ja salaisuutensa. He olivat pysyneet hänen rinnallaan koko ajan. Mutta niin oli Ginnykin, pieni ääni sanoi Harryn takaraivossa. Ginny oli aina pysynyt hänen puolellaan, Ginny oli ollut Albuksen kaartin uskollisimpia jäseniä. Ginny oli ollut mukana ministeriössä ja hän oli joutunut Voldemortin uhriksi jo yksitoistavuotiaana. Hän oli ansainnut kuulla totuuden.

”Halusin tietää… Mitä Kielletyssä metsässä tapahtui, Harry? Yhtäkkiä kukaan ei tiennyt missä sinä olit, ei edes Ron… Ja kuolonsyöjät tulivat metsästä… Me kaikki luultiin että sinä olit kuollut. Voldemortkin luuli. Miksi? Menitkö sinä sinne, koska uskoit, että hän tappaisi meidät kaikki jos et antautuisi?”
Harry mietti hetken ja katseli pientä öljyvärimaalausta, jonka velhot nuokkuivat kehyksissä. Hän ei ollut kertonut Dumbledoren tapaamisesta King’s Crossin asemalla kenellekään, sillä hän ei tiennyt uskoisiko kukaan kertomusta todeksi, ja hän oli saanut tarpeekseen ihmisistä, jotka väittivät hänen olevan hullu. Aberforthin avulla kaikki olivat saaneet oikean käsityksen siitä, miksi Ariana oli ollut piilossa talossa ja kuoleman varjelusten yhteys Voldemortiin, Dumbledoreen ja Grindelwaldiin selvitettiin Päivän profeetassa. Yksityiskohdilla ei ollut merkitystä toimittajille tai ihailijoille, mutta Ginny oli eri asia.

”Minä, öh…” Harry aloitti, ”minä näin ajatusseulassa, kuinka Dumbledore kertoi Kalkarokselle, että ainoa tapa tuhota Voldemort oli se, että minä kuolisin ensin.”

Ginny katsoi Harrya yhä tiiviisti silmiin ja pureskeli huultaan mietteliäänä. ”Miten sinä pystyit siihen? Noin vain kävelemään hänen luokseen, yksin?”

”Se johtuu siitä, etten minä ollut yksin”, Harry sanoi hiljaa. ”Sinähän tiedät… elpymyskiven? Yhden varjeluksista?”

Ginny henkäisi yllättyneenä. ”Sekö toimi todella? Oliko Dumbledore kätkenyt sen sieppiin, jotta sinä saatoit kutsua hänet sillä takaisin?”

”Ei, en Dumbledorea”, Harry korjasi. ”Mutta minä tapasin Lupinin taas, ja Siriuksen. Ja… minun vanhempani.”

Ginny vilkaisi heidän yhteen kietoutuneita käsiään ja hänen silmänsä kiiltelivät hiukan kynttilänvalossa, kun hän katsoi takaisin Harryn silmiin. Harry hymyili hänelle hiukan. ”Minä näin sinutkin. En metsässä, mutta matkalla sinne. Sinä autoit jotain loukkaantunutta tyttöä.”

”Sanoisin, että sinun olisi pitänyt sanoa hyvästi, mutta en olisi ikinä päästänyt sinua menemään”, Ginny hymyili. ”Saattoivatko he sinut perille?”

”Joo”, Harry sanoi. ”He lupasivat pysyä minun kanssani koko matkan. Ja niin he tekivät.”
Ginnyn silmät olivat suuret, kun hän katsoi Harrya vakavana. ”Tunsitko sinä sen? Tappokirouksen?”

Harry hätkähti hiukan, sillä hän muisti yhtäkkiä kristallinkirkkaasti kuinka hän oli kysynyt Siriukselta, sattuiko kuoleminen. ”En. Aivan niin kuin silloin kun olin vauva – näin vain vihreän väläyksen.”

”Ja sitten?” Ginny yllytti.

”Silloin minä tapasin hänet”, Harry sanoi pehmeästi. ”Dumbledoren.”

Ginny kuunteli hiirenhiljaa, kun Harry kertoi kaiken muistamansa Dumbledoren kanssa käymästään keskustelusta. Ginnyä puistatti, kun Harry kertoi rumasta vereslihaisesta vauvasta, ja hänen silmiinsä nousi kyyneliä, kun Harry kertoi miten Dumbledore oli itkenyt puhuessaan sisarestaan ja tämän kohtalosta. Kun Harry lopetti tarinan kertomalla, miten Narcissa Malfoy oli valehdellut hänen puolestaan, Ginny katsoi häntä mietteliäänä.

”Onkohan kuoleminen todella niin helppoa? Noustaan junaan ja jatketaan eteenpäin?” hän kysyi hiljaa.

”Luultavasti”, Harry sanoi. ”Helpompaa kuin nukahtaminen, niin Sirius sanoi. Vihdoinkin kaikki sen, mitä melkein päätön Nick jauhoi eteenpäin jatkamisesta alkaa käydä järkeen. Jokin juna tuo haamuna takaisin… Ja jokin jatkaa eteenpäin.”

”Minnehän Fredin juna vei hänet?” Ginny mietti vinosti hymyillen.

”En tiedä”, Harry sanoi surullisesti ja sipaisi Ginnyn poskea kädellään. ”Mutta lyön vetoa, että siellä on hauskaa.”

Ginny naurahti vähän tukkoisen kuuloisesti. Hän hymyili Harrylle. ”Kirjoita minulle ensi vuonna, jooko? Minulla pitää olla jotain, mistä jutella Kuhnusarvion kanssa hänen pikku kesteillään, joten voin yhtä hyvin puhua hänen lempipuheenaiheestaan eli sinusta.”

Harry virnisti. ”Totta kai. Tällä menolla minulla ei mitään muuta tekemistä olekaan.”

”Sinähän voisit tulla Tylypahkaan opettamaan pimeyden voimilta suojautumista”, Ginny ehdotti. ”Olet muutenkin opettanut puolta meidän vuosikurssista jo, saat varmasti paljon suosituksia.”

”Ai niin, unohdin, että McGarmiwan on täytynyt hankkia uusi opettaja”, Harry sanoi. ”Tahtookohan kukaan sitä pestiä enää? Luulisi koko yhteiskunnan saaneen pimeyden voimilta ja niistä suojautumisesta tarpeekseen vähäksi aikaa.”

”No, ainakin hän sanoi minulle toukokuussa, että tarkastaa jokaisen hakijan turbaanit ja taskumatit huolellisesti”, Ginny hymyili. ”Kesyt ihmissudet ovat kuulemma ensisijaisia paikansaajia.”

Heidän välilleen lankesi hetkeksi hiljaisuus, he hymyilivät toisilleen ja Harry katseli Ginnyn ruskeita silmiä, tummia silmäripsiä ja kesäauringon tummentamia pisamia tämän nenällä. Hän mietti viimeistä kertaa, kun he olivat todella olleet kahdestaan jossakin ilman katselijoita – Ginnyn huoneessa hänen seitsemäntenätoista syntymäpäivänään.

”Mitä sinä mietit?” Ginny kysyi.

”Seitsemättätoista syntymäpäivääni”, Harry tunnusti. Ginnyn suu levisi ilkikuriseen hymyyn ja hän kohotti kulmakarvaansa.

”Vai niin? Kiitos rakkaan veljeni, sinulta jäi hyvä lahja väliin”, Ginny kiusoitteli. ”Minä vähän odottelin samanlaista lahjaa omana seitsemäntoistavuotispäivänäni.”

”Luudanvarsiko ei riittänyt?” Harry nauroi. Hän, Ron ja Hermione olivat todellakin yhteisvoimin ostaneet Ginnylle uuden Nimbus 2003 -mallisen luudan.

”Luudanvarsi on loistava”, Ginny sanoi. ”Ja minä otan sen mukaani Tylypahkaan, jotta voin miettiä meidän yhteisiä pelejämme ja muistella sitä, kun McLaggen täräytti sinua mailalla kalloon. Mutta”, Ginny kikatti kun Harryn ilme muuttui nyreäksi, ”olisin halunnut jotain, mitä voisin miettiä silloin, kun makaan illalla sängyssä ja kaipaan sinua.”

”Niinkö?” Harry tiedusteli leikkisästi. Hän otti kiinni Ginnyn vyötäröstä ja veti tämän syliinsä istumaan. ”Vain sillä ehdolla, että tällä kertaa laitetaan vankkuutusloitsu sinun oveesi. Muuten Ron saattaa kirota meidät molemmat.”

”Mmmm”, Ginny myönsi, kun Harryn huulet painautuivat hänen omiaan vasten ja he suutelivat pitkään. Harry nousi ylös tuolista yhä Ginny sylissään ja tyttö kietoi jalkansa hänen ympärilleen.

”Sinun olisi muuten paras tulla katsomaan minun pelejäni Tylypahkaan”, Ginny sanoi suudelmien välissä. ”Luna juontaa.”

”Mahtavaa”, Harry nauroi ja kantoi Ginnyn sisään tämän huoneeseen. Ron tuli kotiin vasta muutamaa tuntia myöhemmin, ja Harryn ja Ginnyn onneksi Hermione ei suostunut kertomaan hänelle loitsua, jolla vankkuutetun oven olisi saanut auki. Ron nosti metelin ja syytteli Hermionea tietojenpimittäjäksi, mutta Harry ja Ginny olivat piilossa Ginnyn peiton alla ja nauroivat makeasti Ronin uhkauksille.

* * * * *

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 831
  • Hobitti
Eka! :D
Mä voin kuvitella miten innostunut herra Weasley oli kun Grangerit tuli. Voivoi, varsinkin Ron/Hermione kohdat oli ihania. Ja vaikka mä en ylistä Harry/Ginnya, niin toi vika oli aika söpö :-* Tää on ihana sarja, oot hyvä kirjoittamaan.

Mitä muuta mä nyt sanoisin. Hahmot on IC ja tykkään tästä hirveästi :-*


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 809
  • Puuskupuhveli
Jee, näitä on tullut lisää :) Tykkäsin näistä yhtä paljon kuin edellisistäkin, sillä näissä on aina jokin kotoinen tunnelma, eikä mitenkään jäykkää. Ensimmäinen oli todella hupaisa :D Voin vain kuvitella, mitä Grangerit mahtoivat joutua kestämään Arthurin kanssa. Toivottavasti gramofooni saatiin kuntoon. Ja kävi niin sääliksi Ronia, joka olisi halunnut uppoutua hienojen teeläikkien maailmaan pöytäliinassa =D
Hermione ja Harry kuitenkin pelastivat hienosti tilannetta, eikä mitään suuria ongelmia sattunut, vaikka kieltämättä Mollyn uhkaus alussa saikin naurun aikaiseksi. Hieno tervetuloa-kutsu kieltämättä...

Toisessa olikin ensin hieman haikeampi tunnelma. Näiden kahden välille oli viritetty hieno tunnelma, ja sitä latausta vain lisäsi Harryn kertomus metsässä kokemista asioista. Onneksi Ginny jaksoi kuunnella. Lopussa Ron oli taas mainio, ja lopetus oli hurmaavan leikkisä, jotenkin nivoi koko "kuvan" yhteen.

Tykkäsin taasen kovin paljon, olet hyvä luomaan tilanteita, joissa henkilöt toimivat niin oikealla tavalla :)

Ei tehä tästä ny numeroo

Banneri by Ansa

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
A/N: Kiitos paljon Feliicia ja Grenade, ihanaa kun jaksatte kommentoida, piristitte päivääni enemmän kuin uskottekaan. Ja koska tapaus loma on päässyt yllättämään, uutta kuvaa pukkaa.

* * * * *

Varvaskuvan alapuolella oli pystysuunnassa otettu kuva, jossa kaksi tyttöä seisoi punaisen pikajunan ikkunassa vilkuttamassa. Tytöistä toinen, ystäväänsä hiukan pidempi punapää, kiipesi istumaan ikkunalaudalle ja heilutteli jalkojaan huolettoman näköisenä lähettäen lentosuukon jollekulle kameran takana. Kun juna nytkähti liikkeelle, Ginny tipahti ikkunasta sisälle vaunuunsa, ja Hermione repesi nauramaan. Otoksen alla luki:
”Ginnyn ja Hermionen paluu kouluun syyskuun ensimmäisenä päivänä 1998.”


”Tämä ei voi olla todellista”, Hermione huokaisi ja nosti katseensa rannekellostaan, jota oli mulkoillut turhautuneena. Kellon sijaan hän siirsi murhanhimoisen katseensa Roniin. ”Minä en voi uskoa sinua! Ensin sinä varastat isäsi upouuden auton – ja varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sinä viet isäsi auton –”

”Minä sain isältä luvan!” Ron puolustautui ja risti kätensä puuskaan. ”Vain koska minä jätin mainitsematta äidille, että me lähtisimme keskenämme sen sijaan, että isä antaisi meille kyydin asemalle, ei tarkoita että otin sen luvatta… Eikä tuota autoa edes saa lentämään! Mikä on pahinta, mitä olisi voinut tapahtua?”

”No, enpä tiedä”, Hermione sanoi sarkastisesti. ”Se, että sinä näet kadulla hyvännäköisen tytön, jäät tuijottamaan häntä, ajat päin lampputolppaa poliisiauton nenän edessä ja me joudumme ilmiintymään paikalta ennen kuin jäämme kiinni?”

”Sinä ehdit muuntelemaan sen poliisin muistin, joten mitään vahinkoa ei tapahtunut!” Ron väitti vastaan. ”Ja isä on menossa hakemaan sitä autoa, hän korjaa sen käden käänteessä! Ja miljoonannen kerran, minä en ’nähnyt hyvännäköistä tyttöä’, minähän sanoin että se oli Henkipään harpyijoiden kapteeni Gwenog Jones! Ginny olisi tappanut minut jos olisin vain ajanut ohi!”

”Älä viitsi, Ron, sinä inhoat Harpyijoita”, puuttui puheeseen Ginny, joka istui matka-arkun päällä kärryssään. ”Vasta viime viikolla sinä sanoit minulle, että minun ja Harryn pitää mennä naimisiin jos ne värväävät minut ensi vuonna, koska et halua että kukaan yhdistää sinua Harpyijoiden pelaajaan sukunimen perusteella.”

Harry tyrskähti naurusta mutta vaikeni nopeasti, sillä hän ei halunnut Hermionen laskevan häntä osasyylliseksi auton lainaamiseen. He olivat lähteneet Weasleyn talolta ajoissa, sillä he olivat pelänneet myöhästyvänsä junasta ruuhkan vuoksi. Ron oli kuitenkin törmännyt tolppaan jo alkumatkasta, ja koska ilmiintyminen oli huomattavasti ajamista nopeampaa, junan lähtöön oli ollut vielä melkein tunti kun he saapuivat kärryineen laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä.
Kun kello oli kahtakymmentä yli kymmenen, laiturille alkoi pikku hiljaa saapua muitakin matkustajia. Suurin osa oli hermostuneita ensiluokkalaisia vanhempineen – pienet noidat ja velhot pysyttelivät vanhempiensa lähellä, äidit varmistelivat, ettei mitään puuttunut ja isät kantoivat matka-arkkuja vaunuosastoihin.

”Tuntuu, kuin siitä olisi sata vuotta, eikä totta, Harry?” Ron kysyi, ja katseli, kuinka mustatukkainen pikkupoika tiukkasi isoveljeltään, asuiko Tylypahkassa todella oikea jättiläinen. ”Siitä kun minä istuin sinun vaunuosastoosi junassa.”

”Joo”, Harry myönsi. ”Vaikka muistan kyllä hyvin, miltä tuntui juosta päin laiturien 9 ja 10 välistä puomia. Olin varma, että te kaikki olitte sekopäitä ja minä rysähtäisin sitä päin niin että sulkakynät lentelisivät.”

”Minä taas muistan miltä tuntui itse asiassa rysähtää sitä päin”, Ron irvisti.

”Kiitos kaikesta tästä nostalgiasta, mutta tuolla on Luna”, Hermione sanoi kylmästi ja nousi ylös penkiltä, jolla oli istunut. Hän lähti kohti hoikkaa vaaleaa noitaa, jolla oli hiuksissaan jotain rumilta rikkaruohoilta näyttäviä kasvinnuppuja. Ron vilkaisi Harry katseella, joka mitä selvimmin sanoi ”naiset”, mutta otti kiltisti Hermionen kärrystä kiinni ja lähti työntämään sitä tytön perässä. Ginny virnuili ja pyöritteli päätään, ja he menivät myös tervehtimään Lunaa.

”Ihanaa nähdä sinua”, Ginny heläytti sydämellisesti halatessaan ystäväänsä.

”Mitä nämä ovat?” Ron kysyi ja tökki Lunan hiuksissa riippuvia kukannuppuja, jotka hyrisivät ärsyyntyneesti.

”Ai, jaloversonihkeyttäjiä vain”, Luna sanoi kepeästi. ”Isä tilasi niiden siemeniä Chilestä, niillä on uskomaton kosteuttava ja ravitseva vaikutus hiuksille ja iholle, muinaisten eteläamerikkalaisten kerrotaan peseytyneen niiden avulla kun vettä ei ollut.”

Ron näytti lievästi pahoinvoivalta, sillä kasvinnuput näyttivät todella tuottavan vaaleanvihreää mönjää, josta tipahti tippa myös hänen kädelleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kommentoida kukkia mitenkään, sillä silloin ohueen sateenkaaren väriseen viittaan ja erittäin vinoon, vihreään noidanhattuun sonnustautunut mies saapui paikalle. Ksenofilius Lovekiva näytti vanhentuneen, hänen hiuksensa olivat huomattavasti harmaammat ja hänen ohimostaan kulki poskipäähän arpi. Hän ei näyttänyt varautuneen Harryn, Ronin ja Hermionen tapaamiseen, vaan jäi aukomaan häkeltyneenä suutaan.

”Hyvää päivää, herra Lovekiva”, Ginny tervehti Ksenofiliusta ystävällisesti. Ginny ei tiennyt Lovekivojen kodissa tapahtuneesta välikohtauksesta mitään, sillä Harry oli jättänyt sen osan pois lehdille antamistaan haastatteluista, eikä hän ollut puhunut siitä muillekaan. Hän oli päättänyt antaa Ksenofiliukselle anteeksi, sillä olihan Luna hänen hyvä ystävänsä ja sitä paitsi tyttö oli ollut korvaamaton apu Korpinkynnen diadeemin etsinnässä.

”Päivää, päivää”, Ksenofilius sanoi hermostuneen kuuloisena ja haroi hiuksiaan niin, että hattu vinksahti entistäkin vinompaan.
 
”Mukavaa nähdä että te olette kunnossa”, Hermione sanoi kohteliaasti mutta ei erityisen lämpimästi. Ron puolestaan mulkoili Ksenofiliusta kulmiensa alta, mutta piti suunsa kiinni.

”N-niin”, Ksenofilius sanoi ja hänen silmänsä harottivat hiukan. ”Ne – ne päästivät minut Azkabanista toukokuun lopussa, varmistuttuaan etten ollut kuolonsyöjä… Se ei ole mukava paikka, ei ollenkaan mukava, kiviseiniä ja karuja käytäviä, ei tilaa luovuudelle tai luonnolle… Ja ankeuttajat…”

Ksenofiliusta puistatti, ja Harry nyökkäsi. ”Tiedän, olen tavannut ne useampaan kertaan. Me kaikki ollaan.”

Ksenofilius näytti hätkähtävän sitä, että Harry puhui hänelle, ja mies nyki hermostuksissaan kaapunsa kaulusta. Hän muistutti erittäin paljon sitä mielipuolisen säikkyä versiota itsestään, joka oli antanut Harryn ilmi kuolonsyöjille, kun hän kohdisti katseensa Harryyn. ”Voisinko – voisinko mitenkään puhua sinulle hetken kahden kesken?”

Harry vilkaisi Hermionea, joka näytti hiukan vaivaantuneelta mutta nyökäytti päätään, ja Ronia, joka muotoili suullaan sanat ”ei ikinä”. Harry käänsi katseensa takaisin Ksenofiliukseen, nyökkäsi ja sanoi: ”Totta kai.”

He kävelivät sivummalle Ronista, Ginnystä, Hermionesta ja Lunasta jotka alkoivat vaihdella lomakuulumisia. Ksenofilius vilkuili hermostuneena ympärilleen. ”Harry… Minä – minä olen katunut kovasti sitä, mitä keväällä tapahtui. Sinun täytyy uskoa, etten minä tarkoittanut… Ne veivät Lunan minulta, eikä minulla ollut vaihtoehtoa… Sinun täytyy antaa minulle anteeksi.”

”Minä olen jo antanut”, Harry sanoi. ”Tietenkään en voi olla iloinen siitä että käytännöllisesti katsoen annoit minut teuraaksi, mutta oli oma vikani, kun luotin sinuun miettimättä sen enempää. Ja sinun tyttäresi on yksi niistä harvoista, jotka seisoivat minun rinnallani loppuun asti ja taistelivat minun puolestani vielä sittenkin, kun luulivat minun kuolleen.”

Ksenofiliuksen otsa oli rypyssä ja hän katsoi Harrya tuskaa silmissään. ”Minä olen… hyvin pahoillani, etten myös voinut kuulua siihen joukkoon. Sinun täytyy ajatella, että ansaitsin aikani Azkabanissa.”

”Ei, en ajattele”, Harry sanoi rehellisesti. ”Minä ajattelen että sinä teit suuren, inhottavan virheen. Sinua paremmatkin miehet ovat niitä tehneet”, hän lisäsi ajatellen Dumbledorea.

Ksenofilius oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: ”Sinä olet… hyvä mies, Harry Potter. Minun Lunani oli viisas valitessaan sinun kaltaisesi ystävän.”

”Minä arvostan tuota”, Harry sanoi nyökäten. Sitten hän käänsi selkänsä Ksenofiliukselle ja palasi ystäviensä luo. Joukkoon oli nyt liittynyt kolme vanhaa Harryn luokkatoveria – Neville, Dean ja Seamus olivat kaikki ruskettuneita ja hymyilivät hänelle leveästi.

”Hei”, Harry moikkasi ja Dean ravisti hänen kättään innokkaasti tervehdykseksi. ”Mitä te täällä teette?”

”Dean on seonnut ja päättänyt palata kouluun”, Seamus ilmoitti ja Dean tönäisi häntä. ”En voi uskoa, että juuri sinä meistä viidestä olet se petturi. Minä olin jo siinä toivossa, että me jäisimme Tylypahkan historiaan sinä mahtavana luokkana, josta kukaan ei käynyt koulua loppuun saakka, kun mekään ei onneksi ehditty suorittamaan S.U.P.E.R -kokeita.”

”Ei se olisi onnistunut kuitenkaan, Seamus, Hermione on tietenkin menossa takaisin”, Harry virnisti. ”Eikä sitä tiedä vaikka Lavender ja Parvatikin palaisivat.”

”Joo, mutta tytöt ovat eri asia”, Seamus sanoi vakaasti, ”kuin me. Äijät.”

Koko joukko purskahti nauramaan Seamusin sanavalinnalle. Naurun tyrehdyttyä Hermione sanoi: ”Minun mielestäni sinä teit oikean valinnan, Dean, olen ylpeä sinusta.”

Ron pyöritteli silmiään näyttävästi. ”No sepäs oli yllätys.”

Hermionen ilme musteni, ja Harry aisti vaaran lähestyvän ja sanoi nopeasti: ”Entä te, Neville, Seamus? Mitä te aiotte tehdä kun ette mene kouluun?”

”Nauttia maineesta ja kunniasta tietenkin”, Seamus virnisti. ”Meillä on hulppea kämppä Viistokujalla, ja nyt kun Deankin on poissa jaloista, siellä on mukavasti tilaa pitää hauskaa. Sinun pitää tulla käymään, Harry.”

”Asutteko te Viistokujalla?” Ron riemastui. ”Minä rupean pyörittämään Georgen kanssa Welhowitsien liikettä siellä! Kuinka te Viistokujalle päädyitte?”

”Mummi tahtoi välttämättä ostaa minulle asunnon”, Neville selitti. ”Hänen ylpeytensä selvästi ylettyy Irvetan holviin asti, sillä hän on toukokuun jälkeen tarjoutunut ostamaan minulle kaikkea uudesta rupikonnasta Tulisalamaan saakka. Ja minä olen surkea lentäjä, kaikki tietävät sen.”

”Uuden konnan?” Harry ihmetteli. ”Mitä Trevorille tapahtui?”

”Minä hukkasin sen”, Neville sanoi kohauttaen harteitaan. Hermione ja Harry hymyilivät toisilleen – Neville oli muuttunut paljon viime vuosina, mutta tietyt asiat säilyivät samoina. Nevillen ja tämän katoilevan konnan vuoksi he olivat alun perin tavanneet Tylypahkan pikajunassa, joka nyt täyttyi heidän edessään oppilailla.

”Entä sinä, Ginny? Aiot kestää Punurmion oppitunteja loppuun asti?” Seamus kysyi. Professori Punurmio opetti edelleen Tylypahkan koulussa onnellisen tietämättömänä siitä, että se oli hänen historiallinen ennustuksensa, joka oli johtanut toukokuisiin tapahtumiin.

”En, en aio”, Ginny sanoi. ”Minä en ilmoittautunut ennustamisen S.U.P.E.R-kurssille, sain siitä vain Kelvollisen V.I.P:n… Mutta ajattelin kyllä viimeistellä kouluni, sillä äitini kiroaa minut, jos jätän sen kesken. Muuten Percy olisi viimeinen, joka kävi koulut loppuun, ja se tarkoittaisi että meidän perheen lapsista puolet on jättäytynyt kesken pois. En usko että äiti kestäisi sitä.”

”Minä olen aina pitänyt professori Punurmiosta”, Luna sanoi vakavana. ”Hänen opetustyylinsä on hyvin kiinnostava.”

Ron, Seamus ja Dean tuijottivat Lunaa kuin tämä olisi viimein menettänyt viimeisimmänkin järjenpisaransa, mutta Neville, joka oli koko ajan pysytellyt Lunan lähellä, kohautti harteitaan ja virnisti. Harry kuuli jonkun huutavan nimeään ja kääntyi katsomaan junan suuntaan.

”Harry! Hei, Harry!” Michael Corner huusi erään vaunuosaston ikkunasta. ”Oletko sinä tulossa Tylypahkaan? Pidä kiirettä, juna lähtee!”

”En, sori, Michael”, Harry huikkasi takaisin ja Michael näytti vähän pettyneeltä. ”Kiva nähdä kuitenkin!”

”Hei, Harry!” huudettiin nyt junan toisesta päästä – Dennis Creevey, Tylypahkan taistelussa menehtyneen Colinin pikkuveli vilkutti hänelle muutaman ystävänsä kanssa. Harry vilkutti takaisin ja kääntyi sitten katsomaan Hermionea, joka oli tullut seisomaan ihan hänen viereensä.

”Meidän täytyy mennä”, Hermione huokaisi, ”kello on viittä vaille jo. Minun tulee ikävä sinua.”

”Samaten”, Harry sanoi ja mietti, kuinka kummallista olisi viettää vuosi erossa Hermionesta, kun tämä oli niin pitkään asunut hänen kanssaan samassa talossa tai teltassa tai missä he ikinä olivat olleetkin. ”Sinun on parasta kirjoittaa joka viikko, tai minä hankin uuden kaikkitietävän parhaan ystävän läksyttämään minua joka asiassa.”

”Uskallakin”, Hermione sanoi, mutta hymyili ja halasi Harrya pitkään. ”Sinä keksit sen kyllä. Mitä haluat tehdä tänä vuonna, siis. Siitä ei ole epäilystäkään.”

”Ja sinä kirjoitat kymmenen Upeaa S.U.P.E.R:ää”, Harry sanoi. ”Eikä haittaa vaikka et kirjoittaisikaan – paitsi jos et kirjoita Pimeyden voimilta suojautumisesta, sillä kaiken viime vuonna tapahtuneen jälkeen parempi olisi.”

Hermione vain hymyili ja sipaisi Harryn poskea nopeasti kädellään, kääntyen sitten Ronin puoleen. Ginny tuli hyvästelemään Harryn, ja kun he suutelivat ja lupasivat kirjoittaa toisilleen, Hermione ja Ron seisoivat kasvokkain ja mulkoilivat toisiaan.

”Sinun olisi parasta opetella ajamaan autoa”, Hermione tiuskaisi.

”Miksi? Minä olen velho”, Ron heitti takaisin.

”Ja sinun olisi parasta opetella pitämään silmäsi irti toisista tytöistä”, Hermione lisäsi hänestä välittämättä.

”Miksi?” Ron kysyi uudelleen, riitaa haastavaan äänensävyyn.

”Koska minä rakastan sinua ja minä murhaan sinut, jos sinä et kirjoita minulle”, Hermione sanoi. Hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hiukan, ja Ron hymyili myös ja veti hänet lähelleen. He suutelivat pitkään ja jäivät vielä seisomaan kaulakkain.

”Sinä tiedät että minä en kirjoita kuitenkaan”, Ron sanoi. ”Vanhoja tapoja on paha käydä muuttamaan.”
”Ron!” Hermione huudahti kimpaantuneena ja läpsäytti Ronin rintaa kädellään.

”Mutta”, Ron jatkoi painokkaasti, ”minä lupaan vuokrata oikein kivan takan Viistokujalta, jotta voin jutella sinulle hormiverkoston kautta joka ilta.”

Hermione nauroi, suukotti Ronia vielä kerran ja kiipesi Ginnyn kanssa junaan. Harry näki silmäkulmastaan, kuinka Neville ja Luna syleilivät toisiaan pitkään ja Luna antoi Nevillelle suukon poskelle. Dean oli myös mennyt jo junaan, ja nyt hän heitteli junan ikkunasta Bertie Bottin rakeita Seamusille, joka yritti saada ne kiinni. Neville käveli Ronin ja Harryn luo hymy huulillaan.

”Sinä ja Luna sitten, niinkö?” Harry kysyi Nevilleltä virnistäen.

”Joo”, Neville sanoi ja virnisti takaisin. ”Ja sinä ja Ginny?”

”Jep”, Harry nyökkäsi. Ron katseli heitä hetken ja kurtisti sitten kulmiaan.

”Anteeksi nyt, mutta minäkin olen tässä”, hän sanoi ärsyyntyneesti. ”Eikö kukaan aio kysyä mitään minusta ja Hermionesta?”

Harry pyöräytti silmiään ja Neville naurahti. ”Ai, anteeksi. Minä vain ajattelin, että se on itsestään selvää, te kaksihan olette aina olleet vähän…”

”Vähän mitä?” Ron ihmetteli. ”Enhän minä voinut sietää häntä koulussa! Miten se voi olla itsestään selvää, kun minä olin Lavenderinkin kanssa, ja hänellä oli Krum ja McLaggen ja ties mitä Zacharias Smithejä siinä välissä…”

Harry nauroi ja jätti Nevillen selvittelemään sanojaan Ronille. Tylypahkan pikajuna tuprutti höyryä laiturille ja hetkeen Harry ei nähnyt muita ihmisiä ympärillään. Muutaman tunnin päästä Hermione ja Ginny olisivat jälleen Tylypahkassa, hän mietti, kävelemässä samoja käytäviä kuin tuhansia kertoja ennenkin. Olisiko rikkinäiset seinät ja murtuneet portaikot jo korjattu? Olisiko Suuri sali vielä suruviirein koristeltu? Keväällä Tylypahka oli ollut taistelutanner, mutta vielä vuotta aiemmin se oli ollut koti.
Mutta se ei voinut olla koti enää, Harry tiesi. Hän ei ollut astunut Dumbledoren tarjoamaan junaan sumuisella King’s Crossilla, ei, hän oli palannut taistelemaan. Ja nyt hänen oli jälleen aika jäädä pois junasta ja löytää oikea ratkaisu jostakin muualta.

* * * * *

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 809
  • Puuskupuhveli
Oijoi, kylläpä sinä nyt hemmottelet meitä lukijoita! Aivan ihana kuva taas :) Nosti väkisinkin hymyn huulille, ja tuo lopetus kruunasi koko mahtavuuden. Luna & Neville, ja vielä Seamus ja muutkin äijät paikalla, nauru on taattua. Ron oli niin hurmaava, ajaa nyt päin lampputolppaa, kun näkee nätin tytön (joka ei tietenkään vedä vertoja Hermionelle), ja sitten hän saa vielä kuulla Hermionen jäkätystä aiheesta.

Lainaus
"Vähän mitä?” Ron ihmetteli. ”Enhän minä voinut sietää häntä koulussa! Miten se voi olla itsestään selvää, kun minä olin Lavenderinkin kanssa, ja hänellä oli Krum ja McLaggen ja ties mitä Zacharias Smithejä siinä välissä…”
Kyllä se nyt vaan oli selvää :DD
Ihana kohta ja  tuo loppukin oli todella nätisti kerrottu. Kunpa Harry nyt tietäisi, minne suunnata :)

Ei tehä tästä ny numeroo

Banneri by Ansa

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 831
  • Hobitti
Ihana! :-*

Ihanaa myös, että Nevillestä ja Lunasta tuli pari. Mä en tykkää siitä et Neville olis Hannahin kaa ja Luna Rolfin :( Ihana oli, kuten jo sanoin. Ron ja Hermione on kanssa tosi ihania. Grenade sanoikin sitten munkin puolestani.

Loppu oli ihana :-*


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 153
Nää kaksi uutta osaa oli ihan järjettömän suloisia  :-*

Neville ja Luna on ihan mahdottoman suloisia, mietin miten Rowling on voinut missata jotain niin uskomattoman söpöä! Kirjoitat kyseisen parin tosi hyvin, Luna on ihana itsensä ja Neville, ah <3 Toi Trevor-juttu nauratti mua jostain syystä ihan mielettömästi (käytänpä taas paljon överisanoja sun tekstistä..)!

Kirjoittelehan pian lisää  ;)
The girl, who has dreams of.

pumpkin

  • Hatuttaja
  • ***
  • Viestejä: 81
  • Almost Alice
En ehtinyt lukaista kun vasta pari pätkää kirjoittamastasi, mutta olen tähän mennessä melko vakuuttunut siitä, että palaan tänne takaisin huomenissa. Muun muassa ficcin idea on koukuttava. Mehän kaikki enemmän tai vähemmän janoamme tietää, mitä Pottereiden jälkeen tapahtui.

Tyylisi huokuu lämmittävää päivänvaloa ja siinä on jotain ihanan rauhanomaista. Muistuttaa sitä tunnetta, kun loma alkaa ja pääsee ensimmäiseksi kastamaan jalkansa mökkilaiturilta veteen. Mutta palaamisiin. Aion ehkä kommentoidakin sitten ajan kanssa. :)

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
Isot kiitokset Grenade, Feliicia, L.E ja pumpkin. Mikään ei piristä päivää niin kuin kommentti ficciin (;

* * * * *

Albumin neljänneltätoista sivulta alkoi sarja valokuvia, jotka esittivät syksyn värien ympäröimää Kotikoloa. Puutarhan puiden lehdet olivat alkaneet kellastua ja joissakin kuvissa pihassa hääräsi talon asukkaita – Harry ja Charlie kitkivät menninkäisiä aidan luona ja herra Weasley sytytteli pallogrilliään myhäilevä hymy kasvoillaan. Joukosta löytyi myös kuva, jonka Ginny oli lähettänyt syyskuun puolivälissä pöllöpostilla Tylypahkasta – siinä oli aina yhtä kotoisan ja takkatulenloimuisen näköinen Rohkelikon oleskeluhuone. Erään pöydän ääressä nojatuolissa nukkui Hermione, jolla oli kaksi kirjaa sylissään ja kolmas pään alla. Otoksen alalaidassa luki Ginnyn käsialalla ”siltä varalta että mietitte – ei täällä ole mikään muuttunut”.

Syyskuun 25. päivänä napattu kuva sivun alalaidassa ei esittänyt Kotikoloa sen paremmin kuin Tylypahkaakaan. Siinä oli vanhan, tummanpuhuvan talon huone, jonka lattialla oli kasoittain vanhaa ja uutta tavaraa. Huoneen seinällä kaksi maalitelaa levitti vihreää väriä kahden kotitontun valvovan silmän alla. Kuvatekstissä luki:
”Kalmanhanaukion puhdistustalkoot syyskuussa ’98."


”Teidän käskystänne, herra Potter”, sanoi Harrya lähinnä seisova lyhyt, vanttera aurori. Harry oli ihmetellyt, miten Kingsley Kahlesalvan koko auroriviraston väki liikeni paikalle keskellä kirkasta keskiviikkopäivää, mutta ilmeisesti vanhan salaseuran päämajan turvalliseksi toteaminen oli tärkeää, sillä kaksikymmentä auroria seisoi nyt Kalmanhanaukio kahdentoista etuovella valmiina astumaan sisään.

”Te kaiketi tiedätte, että Alastor asensi taloon joitakin suojauksia?” herra Weasley varmisti Harry vierestä. Myös Ron, Charlie ja Bill olivat paikalla, ja kaikki näyttivät hiukan jännittyneitä. Yaxley oli poissa kuvioista, mutta kun kuolonsyöjät olivat kerran tienneet talon sijainnin, ei voitu luottaa siihen että se oli turvallinen.

”Me työskentelimme Vauhkomielen kanssa”, sanoi auroreista vanhin, noin kuusikymmentävuotias hopeatukkainen langanlaiha noita, jolla oli pistävä katse ja paha arpi leuassa. ”Tunnemme hänen tyylinsä.”

”Okei…” Harry sanoi ja vilkaisi Ronia epäröiden. ”Menkää sitten.”

Oven vieressä seisova aurori heilautti sauvaansa tottuneesti ja ovi pamahti auki. Nopeasti aurorijoukko marssi sisään, kaksi viimeistä jäi sisäänkäynnille vahtiin. Harry ja Ron katsoivat toisiaan, kun sisältä kuului hiljaa tuttu kähähdys: ”Severus Kalkaros?” Syntyi pieni tauko, joka viittasi kielilukon lankeamiseen.

”Yrittäkää kumota loitsu”, kuului huuto hetken kuluttua. ”Me ei haluta kutsua kirouksenpurkuryhmää, ellei ole pakko. Webster, Brice, kolmannella!”

Sisältä alkoi kuulua hiljaisia ja kovempiakin räsähdyksiä, Harry kuuli auroreiden käyttävän estokirouksia ja pitkiä, monimutkaisia kirouksenpurkumenetelmiä, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Vartin kuluttua tuli hiljaista – Harry ja Weasleyt katsoivat toisiaan säikähtyneinä, mutta ovella seisovien aurorien ilme ei värähtänytkään. Hetken kuluttua kuului askelten ääni, ja auroriviraston päällikkö Gawain Robards tuli ulos.

”Menkää sisään”, hän kehotti ovivahtejaan, ja nämä tekivät työtä käskettyä. Sitten hän kääntyi Harryn puoleen. ”Me saimme Villisilmän langettaman kirouksen purettua, siitä tuskin on teille enää vaivaa. Talossa ei ole ketään, mutta näyttää siltä, että kuolonsyöjät ovat kolunneet paikan lattiasta kattoon, epäilemättä johtolankoja etsien. Tulkaa itse katsomaan puuttuuko jotakin.”

Herra Weasley vilkaisi Harrya ja lähti sitten ensimmäisenä Robardsin perässä sisään. Harry ja Ron menivät viimeisinä Billin ja Charlien jäljessä. Eteinen oli suhteellisen siisti – eräs koinsyömä musta pitsiverho oli tosi revitty alas ja lattiassa oli pieniä palojälkiä kuin loitsut olisivat räjähdelleen siihen, mutta se saattoi johtua aurorien kamppailusta tomu-ukkoa vastaan. Talon todellinen hävitys alkoi näkyä vasta, kun he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin kohti keittiötä – muutama oli vinksahtanut saranoiltaan ja tummanpunaisissa tapeteissa oli puukonviiltoja. Keittiön ovella Ron vingahti inhoavasti.

”Näyttää siltä että he ovat huvitelleet hiukan”, sanoi eräs aurori. Keittiön pöydällä lojui kuolleita hämähäkinraatoja, mikä selitti Ronin inhotuksen. Lisäksi vanha ruma koristenukke, joka oli istunut Siriuksen vanhempien makuuhuoneen ikkunalaudalla, roikkui hirtettynä kattokruunusta. Kaappien ovet repsottivat ja valtavassa tinanoidankattilassa porisi jotakin, mikä näytti värinsä puolesta ikävästi vereltä. Brice-niminen aurori suunnisti liemen luo ja mutisi ”spesiaalit paljastuis” liikutellen sauvaansa sen yllä.

”Minä vannon, etten koskaan enää laita mitään suuhuni tuossa keittiössä”, Ron mumisi inhoten, kun he jättivät kolme auroria tutkimaan keittiötä ja suuntasivat kierrokselle muualle taloon. Olohuone oli hiukan keittiötä paremmassa kunnossa, eikä Harrya suuremmin surettanut vanhojen, rumien sohvien päälliset, jotka lojuivat riekaleina lattialla. Sen sijaan Siriuksen makuuhuone oli kärsinyt kaikkein suurimman tuhon – joku oli selvästi heitellyt tavaroita ulos ikkunasta, sillä lasi oli räjäytetty ja sirpaleet oli ripoteltu nuhruiseen sänkyyn. Lisäksi vanhasta vaatekaapista pöllähti huoneeseen tukahduttavanhajuinen pilvi jotakin, mikä ei takuuvarmasti ollut hyväksi terveydelle. Viisi auroria loitsi salamannopeasti kuplapääloitsun suojakseen ja Robards luotsasi kiireesti Harryn ja yskivät Weasleyt ulos huoneesta.

Aurorit työskentelivät talon kimpussa vielä reilun tunnin. Harry istui Weasleyn perheen kanssa olohuoneessa ja ohi kävellessään aurorit heittelivät sellaisia ilmoituksia kuin ”yläkerran vessan kylpyamme yritti hukuttaa käyttäjänsä” ja ”nyt tiedetään minkä avulla ne saivat kaiken tämän sekasotkun aikaan, yhdessä makuuhuoneessa oli kokonainen pataljoona cornwallilaisia ilkiöitä”.  Lopulta koko auroriryhmä palasi päällikkö Robardsin perässä olohuoneeseen, ja Robards ilmoitti talon olevan nyt täysin turvallinen, vaikkakin hiukan sekasotkussa.

”Ja me teemme ilmoituksen taikalainvartijavirastoon”, Robards lisäsi ja iski Harrylle silmää. ”Emmeköhän me saa Yaxleyn elinkautiseen vankeuteen muutaman lisävuoden. Täytyy toivoa, että hän palaa kummittelemaan.”

Bill ja Charlie nauroivat ja herra Weasley ja Harry kättelivät Robardsia. Aurorit ilmiintyivät tiehensä ja viisikko jäi seisomaan olohuoneeseen ja katselemaan ympärilleen. Hetken kuluttua ovelta kuului vaativa naputus.

”Ah, se on Molly”, herra Weasley sanoi. ”Hän ja George sanoivat hankkivansa meille siivousapua.”

”George lupasi kutsua koko AK:n”, Ron virnisti. ”Ne siis, jotka eivät ole koulussa.”

Eteisestä alkoi kuulua melua, ja ensimmäisenä olohuoneeseen tömisteli Lee Jordan, joka virnisti Harrylle leveästi. ”Pyhä jysäys, Harry, tämä kämppä on oikea läävä. Ei yhtään sellaista, mitä valitulta olisi voinut odottaa.”

”Moi, Lee”, Harry virnisti ja meni puristamaan rastatukkaisen pojan kättä. Seuraavaksi paikalle saapuivat Seamus ja Neville, jotka katselivat ympärilleen inhoten, ja George, joka vilkaisi ympärilleen, mutta ei kommentoinut mitään.

”Tämäkö on Siriuksen kämppä?” Neville ihmetteli ja taivutti kädellään yhtä revennyttä tapettia, joka oli niin hapertunutta, että siitä lähti kokonainen pala. ”Kukapa olisi uskonut, että AK:n päämaja oli paljon tyylikkäämpi kuin Feeniksin killan.”

Poikien jäljessä saapuivat Harryn vanhat huispausjoukkuetoverit Angelina, Alicia ja Katie, sekä identtiset Patilin kaksoset, jotka halasivat lämpimästi Harrya, ja vaihtelivat innokkaasti kuulumisia myös Ronin kanssa. Harry arveli, että Ronin viimeaikaisten urotöiden myötä Padma oli vihdoin antanut tälle anteeksi neljännen luokan joulutanssiaiset. Tyttöjen jälkeen saapuivat vielä Ernie Macmillan ja Justin Finch-Fletchley, jotka ravistivat Harryn kättä innokkaasti.

”Sain paikan ministeriön lainvartijakoulutuksesta”, Ernie ilmoitti heti. ”Minähän ehdin suorittaa S.U.P.E.R -tutkintoni aikaisin viime vuonna, ja sain kuulla kesällä että sain neljä Upeaa.”

”Hieno homma, Ernie”, Harry hymyili. Ernie oli kova leveilemään saavutuksillaan, mutta Harry ei ollut unohtanut, että tämä oli puolustanut häntä viidentenä vuonna, kun kaikki olivat luulleet hänen valehtelevan Voldemortin paluusta, ja vasta muutama kuukausi sitten Ernie oli taistellut hänen puolellaan Tylypahkassa.

”Miten menee, Justin?” Harry kääntyi Justinin puoleen. ”Kaikki hyvin? Tiedän, että ne eivät päästäneet sinua takaisin Tylypahkaan viime vuonna.”

”Kaikki hyvin”, Justin nyökkäsi. ”Ilmeisesti kuolonsyöjiä ei erityisemmin kiinnostanut minun puuttumiseni koulusta. Harmi kyllä, etten voinut olla mukana taistelemassa, olisin mielelläni tullut auttamaan.”

”Sinä voit taistella nyt”, Ron sanoi irvistäen, sillä hänen äitinsä oli juuri tullut huoneeseen ja alkanut jakaa siivousohjeita ja –tarvikkeita joka suuntaan. ”Likaa ja hämähäkinraatoja vastaan.”

Mollyn luona oli pian jonottava joukko vapaaehtoisia siivoajia, ja Harry päätti kutsua Oljon paikalle. Hänen yllätyksekseen Oljo toi mukanaan Winkyn, Kyyryjen entisen kotitontun, joka oli ilmeisesti tätä nykyä luopunut kermakaljan ryypiskelystä. Tontut olivat työskennelleet pari vuotta yhdessä Tylypahkassa, ja professori McGarmiwa oli kehottanut myös Winkyä avustamaan Kalmanhanaukion puhdistuksessa. Oljo näytti ensin järkyttyvän sukutalon kunnosta, mutta näytti sitten saavan sekasorrosta uutta puhtia ja alkoi puunata ja kunnostaa paikkoja tehokkaammin kuin kukaan muu.
Kolmessa tunnissa suurimmat vahingot oli korjattu – vahingoittuneet tapetit poistettiin kokonaan, hämähäkit ja muut tuholaiset poistettiin keittiöstä ja makuuhuoneista ja Oljon ohjeistuksella perintöesineet palautettiin oikeille paikoilleen.

”On täällä silti aika kolkkoa”, sanoi Susan Bones, joka katseli olohuoneen mustia seiniä ja karuja, vanhoja verhoja. ”Ei pahalla tietenkään, Harry.”

”Olet oikeassa”, Molly sanoi päättäväisesti. ”Täällä kaivataan maalia. Ja nuo kammottavat verhonhirvitykset on saatava alas. Arthur, voisitko lähettää Percylle viestin, että käy tullessaan Tylyahossa?”

”Anteeksi”, kuului ääni ovensuusta. ”Me kuulimme, että täällä on talkoot.”

Harry käännähti katsomaan ovelle, ja näki Andromeda Tonksin, joka piteli pikku Teddyä sylissään. Teddy näytti kasvaneen ennätysmäisesti kolmessa kuukaudessa, hän piteli päätään itse pystyssä ja katseli ympäröiviä ihmisiä kiinnostuneena. Harry hymyili, kun pojan silmät tavoittivat hänet, kunnes Nevillen hämmentynyt älähdys sai hänet hätkähtämään.

”Mitä…?” Neville huudahti tyrmistyneenä ja tuijotti Andromedaa, jonka hymy valahti. Harry tajusi myös, mitä Neville ajatteli, ja tarttui tämän ranteeseen.

”Neville, tässä – tässä on Tonksin äiti Andromeda”, Harry selitti nopeasti. Neville näytti edelleen aika hämmentyneeltä, mutta Harry yritti elehtiä Andromedalle äänetöntä anteeksipyyntöä. ”Andromeda, tässä on Neville Longbottom.”

Andromeda kalpeni hiukan tajutessaan kuka Neville oli, sillä hän kaikkien toisten tavoin tiesi varmasti, mitä hänen Bellatrix-siskonsa oli tehnyt Nevillen vanhemmille. Harry ei keksinyt, miten olisi pelastanut vaivautuneen tilanteen, mutta onneksi rouva Weasley astui väliin ja ojensi kätensä kohti Teddyä huudahtaen: ”Ted Lupin, hyvänen aika miten sinä kasvat!”

Tilanne rentoutui pikkuhiljaa, ja Mollyn onnistui suostutella Andromeda jäämään ikävästä välikohtauksesta huolimatta. Percy saapui myös paikalle pian, ja kaikkien yllätykseksi hänen mukanaan tuli Aberforth, joka oli törmännyt Percyyn Tylyahossa ja päättänyt liittyä seuraan. Aberforth oli tuonut heille eväitä pubistaan ja Percyllä oli mukana erivärisiä Roiskelahden Pikamaalipurkkeja. Neville ja Seamus riensivät heti tervehtimään Aberforthia ja kävivät kiinni tämän tuomisiin, ja Molly tarkasteli poikansa tuomia maalipurkkeja kriittinen ilme kasvoillaan.

”Valkoistahan tänne ei voi laittaa”, Molly mietti ääneen, ”ovat tehneet tästä talosta niin synkän ja kun kalusteetkin ovat mitä ovat, valkoinen ja kaikki kirkkaat värit näyttäisivät kerrassaan kummallisilta. Mutta laitetaan vaaleaa ruskeaa, ja vihreää ja tummanpunaista, vai mitä sanot? Kyllä tästä talosta vielä kotoisa saadaan, sopivilla matoilla ja verhoilla viimeistään.”

”Minä luotan sinun makuusi”, Harry sanoi Mollylle, joka hymyili hänelle lämpimästi ja nappasi kaksi maalitelaa Charlien käsistä. Suurella joukolla tavarat seinien edestä oli raivattu hetkessä, ja Bill monisti maaliteloja loitsulla niin, että pian kaksikymmentä taiottua telaa suti maalia seinille. Olohuoneen seinistä tulisi oliivinvihreät, kun taas keittiö maalautui beigeksi ja talon suurimmasta makuuhuoneesta tuli vaaleanruskea. Harry nosti pitkin lattioita konttaavan Teddyn syliinsä ja yhdessä he katselivat, kuinka huoneiden ilme muuttui hetkeksi.

”Hurjaa, eikö ole?” Harry huomasi kyselevänsä Teddyltä hiukan lässyttävään sävyyn. ”Eihän tätä paikkaa kohta tunnista enää samaksi. Luojan kiitos.”

Killan ja AK:n jäsenet jättivät maalauksen valvonnan Winkyn ja Oljon käsiin ja suuntasivat keittiöön, missä Seamus ja Neville tuhosivat Aberforthin tuomia kuivakakkuja jo kovaa vauhtia. Huoneen aiemmasta hävityksestä ei ollut enää jälkeäkään – Mollyn loistavien kodinhoitotaikojen ansioista jokainen tasopinta kiilteli puhtauttaan, kaapinovet olivat suorassa ja joku oli kaivanut kaapista esiin väliaikaisen pöytäliinan, johon oli kirjailtu Mustan sukuvaakuna. Harry kiitti onneaan siitä, että Oljo oli olohuoneessa, sillä tonttu ei varmasti olisi sallinut kakunmuruja emäntänsä kallisarvoisella liinalla.
Ovikello soi uudelleen juuri, kun Harry vaihteli kuulumisia Susanin ja Hannah Abbottin kanssa. Hannah kertoi työskentelevänsä Lontoossa, Vuotavassa noidankattilassa tarjoilijana. Eräs seikka kuitenkin kiinnitti Harryn huomion.

”Ron”, hän sanoi ihmeissään, ”miksiköhän rouva Musta on ollut niin hiljaa koko päivän? Luulisi hänen rääkyvän yhtä soittoa, kun täällä on näin paljon mekkalaa.”

Ron virnisti tyytyväisenä. ”Minä saatoin loitsia vaimennouksen hänen muotokuvansa ympäristöön tänä aamuna. Ääntä ei kuulu, ellei ole puhe-etäisyydellä. Älä kerro Oljolle, se ei varmaan ilahtuisi…”

Pian Oljo tulikin huoneeseen, mutta ei suinkaan ihmetelläkseen emäntänsä vaiteliaisuutta – epäilemättä rouva Musta oli kyllästynyt kiljumaan, kun kukaan ei reagoinut häneen, ja nuokkui nyt kehyksissään. Oljon perässä saapui pitkä, musta, virkapukuun sonnustautunut mies.

”Kingsley!” Arthur huudahti ilahtuneena. ”En tiennyt että pääsisit poikkeamaan. Kiitos kun annoit meidän lainata aurorivirastoasi aamulla, heistä oli kovasti hyötyä.”

Suurin osa huoneen väestä näytti hämmentyneeltä, kun taikaministeri noin vain saapui taloon ja istahti pöytään heidän kanssaan, mutta Kingsley Kahlesalpa katseli kiinnostuneena vastamaalattuja seiniä. ”Totta kai. Melkoista kiirettä teillä on kyllä pitänyt – eihän tätä paikkaa enää tunnista samaksi. Sirius olisi ylpeä, olette onnistuneet pilaamaan hänen vanhempiensa perintötalon oikein tyylikkäästi.”

Oljo mulkaisi Kingsleytä pahasti, ja Harry sanoi: ”Oljo – ole kiltti ja mene Winkyn kanssa olohuoneeseen.”

Oljo kumarsi ja poistui paikalta. Harry tarjosi Kingsleylle teetä ja istui tätä vastapäätä olevaan tuoliin. ”Mitä ministeriöön kuuluu?”

”Sitä samaa”, Kingsley nyökkäsi ja hörppäsi teetä. ”Olemme viimein saaneet loput viattomat vangit ulos Azkabanista. Jotkin tapaukset olivat hyvin epäselviä – ilmeisesti joku oli sekoitellut ministeriön totuusliemi- ja valetotuusliemipurkkeja keskenään, ja jouduimme keittämään litrakaupalla uutta – tyhjensimme Lontoon apoteekit kokonaan, ja jopa Horatius Kuhnusarvio laittoi Tylypahkassa muutaman luokkansa tekemään sitä…”

”Joo, Ginny mainitsi siitä kirjeessään”, Harry sanoi.

Kingsley katseli Harrya tutkailevasti. ”Arvelinkin, ettet sinä palaisi Tylypahkaan enää. En haluaisi udella, mutta oletko miettinyt, mitä haluat tehdä?”

Harry pudisti päätään. ”Kunpa kaikki lakkaisivat kyselemästä tuota.”

Kingsley nyökkäsi myötätuntoisena. ”Ymmärrän. Halusin kuitenkin kysyä… Sinähän tapasit auroriviraston päällikön Gawain Robardsin tänään. Mitä pidit hänestä?”

”Öh – hän vaikutti hyvältä tyypiltä”, Harry sanoi ihmetellen kysymystä. ”Kuinka niin?”

”Katsos kun…” Kingsley kumartui lähemmäs, ”suuri joukko hänen auroreitaan menehtyi kevään taisteluissa. Ja Harry, minä en halua painostaa sinua, mutta tiedän, että sinun haaveesi oli ryhtyä auroriksi. Ja tiedän että sinä tiedät koulutukseen vaadittavan roppakaupalla S.U.P.E.R –tutkintoja, mutta minulla ministerinä on virastossa sananvaltaa… Ja kaiken huomioon ottaen, sinä olet vähintäänkin pätevä koulutukseen pääsijäksi. Joten mitä sanot?”

Harry hiljeni hetkeksi, mutta hänen vieressään istuva Neville, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua, avasi suunsa. ”Harry, tuohan on mahtavaa! Jos minua pyydettäisiin aurorikoulutukseen, en miettisi hetkeäkään vastaustani.”

”Varo sanojasi, Longbottom”, Kingsley naurahti. ”Nimittäin siinä tapauksessa että sinä todella tarkoitat niitä, minä kutsuisin myös sinut mielelläni aurorinkoulutukseen. Sinne saa suosituksia jos on katkaissut jättiläishirnyrkkikäärmeen pään, näetkös.”

”Oikeasti?” Neville kysyi näyttäen riemastuneelta. ”Ihan oikeasti? Harry, mitä sanot?”

”Minä – minä en tiedä”, Harry sanoi epäröiden. ”Tietysti se kuulostaa hienolta ja kaikkea, ja olen kiitollinen tarjouksesta, mutta… Minusta vain tuntuu, että olen saanut tarpeekseni pimeyden voimista vähälle aikaa. En tiedä, haluanko viettää loppuelämääni niiden kanssa.”

Neville näytti pettyneeltä, mutta Kingsley ei vaikuttanut harmistuvan. ”Hyvä on. Toivon kuitenkin, että mietit sitä – sinusta olisi meille suurta apua. Ja Neville, sinä olet tietenkin tervetullut, pyydän Gawainia katsomaan almanakastaan sopivan tutustumispäivän ja lähettämään sinulle pöllön.”

Kingsley siirtyi juttelemaan Billin ja Percyn kanssa, ja Harry jäi istumaan ja hörppimään teetään ajatuksissaan. Ajatus aurorin ammatista oli aina kiehtonut häntä omalla tavallaan, mutta yhtäkkiä hän oli alkanut miettiä, oliko se sittenkään oikein. Hän ei enää milloinkaan halunnut kohdata ketään Voldemortin kaltaista – hän ei halunnut antaa pois tulevaisuuttaan, jonka hän oli vasta niin vähän aikaa sitten tuntenut saavansa takaisin. Mutta toisaalta, Harry ajatteli ristiriitaisesti, toista ennustusta ei ollut. Ja aurorin ammatissa hän saisi tehdä sitä, missä hän oli hyvä – hän tiesi paljon pimeyden voimista, hän oli nähnyt sellaista pahuutta jota edes monet vuosia työskennelleet aurorit eivät olleet kohdanneet. Hän tiesi, että hän olisi hyvä. Ja aurorin kunnia, se, että oli työkseen pimeyden velhojen pyydystäjä – se oli kihelmöivä ajatus, ei Harry sitä voinut kieltää. Mutta oliko hän valmis?

”Jotain tuntuu silti puuttuvan”, Neville sanoi miettiväisesti, kun he myöhemmin katselivat olohuoneen uutta järjestystä. Seinät olivat täydellisen vihreät, sillä taikamaali levittyi täysin sileäksi, ja Alicia ja Katie olivat muutelleet myös huonekalujen järjestystä kätevämmäksi. ”Jotain… jotain mikä tekisi tästä kodin. Jotain mistä tietäisi, että tämä oli ennen Feeniksin killan päämaja. Jotain mikä sanoisi että tämä ei ole ainoastaan vanha ruma kartano vaan Harry Potterin talo.”

”No, miksi me ei vain oteta maalia ja kirjoiteta kaikkien sotasankarien nimiä tuohon seinään?” Seamus heitti ja katsoi olohuoneen peräseinää, jolta kaikki taulut oli kuin ihmeen kaupalla saatu alas. ”Se on muutenkin vähän ilmeetön, jos saan sanoa.”

”Hyvä ajatus”, Ron virnisti. ”Sirius olisi rakastanut sitä. Verenpettureiden, kuraveristen ja muuten vain ihan liian hyvien ihmisten nimiä hänen kallisarvoisten vanhempiensa seinällä.”

”Mitä sanot, Harry?” Charlie kysyi.

”Sanon kyllä”, Harry sanoi empimättä. ”Se on hyvä idea. Kirjoittakaa… kaikkien kiltalaisten nimet. Ja AK:n jäsenten, ja kaikkien muidenkin jotka kuolivat taistellessaan Voldemortia vastaan. Oljo –”, Harry lisäsi saatuaan idean, ”haluatko sinä kirjoittaa ensimmäisenä? Minusta olisi hyvä, jos Regulus-herran nimi olisi seinällä myös.”

Oljo, joka oli aiemmin näyttänyt paheksuvalta ideaa kohtaan, näytti suunnattoman imarrellulta. Se kohotti sormensa ja liikutti sitä, kunnes seinässä oli siisti teksti ”herra Regulus Musta”. Harry nyökkäsi hyväksyvästi.

”Kiitos, Oljo… Kuka on seuraava?” Harry kysyi. Seinänvierus oli pian täynnä taioillaan kirjoittavia noitia ja velhoja – Arthur lisäsi niiden kiltalaisten nimiä, jotka olivat menehtyneet jo Voldemortin ensimmäisen nousun aikaan – Susan kirjoitti tätinsä Amelia Bonesin ja tämän perheenjäsenten nimet. Molly kirjoitti joukkoon veljensä Fabian Prewettin, Kingsley puolestaan Emmeline Vancen. Andromeda lisäsi Ted ja Nymphadora Tonksin nimet seinälle, ja Harry painoi mieleensä, että poistaisi Doran nimestä ”Nympha”-alun heti kun Andromedan silmä välttäisi. Hän itse lisäsi James ja Lily Potterin, Sirius Mustan, Remus Lupinin ja hetken mietittyään myös Colin Creeveyn nimet. Teddy, joka istui hänen sylissään, tavoitteli seinää pienillä käsillään.

”Joo”, Harry mumisi pojalle ja osoitti sormellaan Remuksen nimeä, ”siinä on sinun isäsi. Ja tuossa on sinun äitisi… Ja ihan sinun isäsi vieressä on minun isäni nimi, ja hänen vieressään on minun äitini nimi. Meidän isiemme vieressä… sinun Sirius-setäsi. Sinä olisit pitänyt hänestä.”

”Aberforth”, Neville kuului sanovan, ”lisäätkö sinä Dumbledoren… öh, Albuksen, nimen?”

Harry kääntyi katsomaan Aberforthia, joka näytti olevan kahden vaiheilla, mutta kirjoitti lopulta niin veljensä, sisarensa kuin vanhempiensakin nimet seinälle. Harry katsoi Nevilleä.

”Neville, sinunkin pitäisi lisätä vanhempasi”, Harry kehotti. ”Tiedän, etteivät he ole kuolleet, mutta ei tämä ole kuolleiden seinä, tämä on ennemminkin…”

”Kunniaseinä”, Angelina Johnson päätti lauseen hänen puolestaan. ”George, sinun täytyy lisätä Fred. Hän jos joku kuuluu sankareiden joukkoon.”

Georgen kasvot olivat ilmeettömät, kun hän käveli seinän luo ja kirjoitti Fredin nimen suoraan sen keskelle. Bill otti asiakseen Villisilmän nimen kirjoittamisen, ja hetken epäröityään Harry käveli samaan kohtaan, mihin oli kirjoittanut vanhempiensa nimet. Kun hän siirtyi pois tieltä, toiset näkivät, että aivan Lilyn nimen alapuolella luki ”Severus Kalkaros”.

”Kukapa olisi uskonut”, Harry sanoi puoliksi itsekseen, ja puoliksi Teddylle, joka nyki hänen pyöreitä silmälasejaan, ”että kaikista meistä juuri hän saattoi olla se kaikkein suurin sankari.”

* * * * *

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 92
Oi!
Oon nyt lukenut koko tän ficin, mitä tähän mennessä on ilmestynyt, ja on ollut kyllä mun mielestä tosi hyvä!!!

Erityisesti mieleenpainuvia kohtia oli mm. Fredin hautajaiset, joissa oltiin todellakin onnistuttu purkittamaan paljon surua yhteen tekstinpätkään!
Toinen mistä pidin paljon oli se luku Harryn kahdeksakstoistasyntymäpäivistä.

Mun mielestä koko tän ficin idea on jotenkin ihana, joten innolla jään odottelemaan jatkoa!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 809
  • Puuskupuhveli
Ooh, hieno luku jälleen. Mistä sie oikein saat näitä ideoita? Tämäkin oli oikein valloittava. Potter ja kumppanit siivoamassa Mustien taloa, ja kaikki tulevat auttamaan. Viimeistään tuossa vaiheessa, kun Seamus ehdottaa hienoa kunnianimiseinää, olin sulaa penkilleni. Lopetus kruunasi tämän luvun taas mahtavasti.
On hienoa, millä tavalla olet onnistunut laittamaan osiin aina pieniä tietoja kirjoista. Tässäkin oli tietoa siitä, kuinka Harry kutsuttiin auroriksi. Ja Nevillekin siinä samalla :)
Pidin paljon tästä(kin) osasta taas!

Ei tehä tästä ny numeroo

Banneri by Ansa