Didymee ~ Voi kiitos!
Ihanaa kun tykkäsit.
Skorpionitar ~ Kiitos kun ilmiannoit itsesi ja tulit kommentoimaan. ^^ Kiva kun tykkäät !
hiphei!! ~ köhköh-laatu on ihan hyvä laatu!
Kiitos kommentista
L.E ~ Kyllä Fleur tulee vielä ärsyttävätkin hetkensä saamaan
Haha, ihanaa, Potter 8<3 (; Olisipa sellainen... Kiitos kommentista!
Stargazer ~ Jatkoa on tässä ja kiittelen kommentista! Ihanaa kun pidät :33
A/N: Kirjoitan joka osan alkuun tällaisen anteeksipyytelyseliseli-pätkän, koska tunnen aina syyllisyyttä jostakin
Tämä osa on... outo? Myönnän että olisin voinut venyttää tätä enemmänkin. Mutta toivottavasti silti kelpaa. Enjoy !
* * * * *
Maaliskuun loppua kuvitti sarja otoksia erinäisistä Kotikolon tapahtumista, talossa vierailevista velhoista ja noidista ja Weasleyn perheen omista touhuista. Mahtuipa joukkoon myös virallisen oloinen kuva, jossa pikku Teddy oli puettu minikokoiseen juhlakaapuun yksivuotispäivänsä kunniaksi. Poika näytti vähintäänkin hätää kärsivältä joutuessaan poseeraamaan kameralle.
Pari sivua myöhemmin tuli vastaan repeytynyt, vanha Päivän profeetan artikkelin palanen. Keskenloppuvien lauseiden rinnalla uutisessa oli kuva, jonka taika oli huvennut hiukan, niin että ikuistetut noidat ja velhot liikkuivat tavallista verkkaisemmin. Otos sijoittui jykevien kiviseinien eteen, paikkaan, jota uhkaavana kohoavat rautaportit piirittivät. Taivas oli mustempi kuin tavallisella sadesäällä, ja jotenkin kuvasta välittyi vaikutelma, että toisenlaista säätä kyseisellä alueella ei ollut nähty vuosikausiin.
Artikkelin tekstistä oli säilynyt kokonaisena vain muutama lause: “Vaativista pääsykokeista taikaministeriön aurorikoulutukseen tiensä selvittänyt ryhmä teki ensimmäisen tutustumiskäyntinsä Azkabanin vankilaan. Retki on tehty uusien ryhm... Velhovankilan vartijoina toimivien ankeuttajien on tiedetty karkailleen ministeriön valvonnasta kuluneiden neljän vuoden aikana useita kertoja, mutta retkeä johtanut auroriviraston päällikkö Robards kertoo, että joitakin ankeuttajia on palautettu työtehtäviinsä ja lukuisat uudet vangit ovat lisänneet myös...”Aavemaisen, iholle liimautuvan sumun lävitse Harry erotti vain mustanharmaan maiseman ääriviivoja, jotka kohosivat kuin valtaisalla aallonharjalla heidän yläpuolellaan. Hänen sormensa jäätyivät kylmää veneen laitaa vasten ja vilkaistessaan niitä hänen mieleensä ilmaantui epämiellyttävä kuva, jossa viisikko limaisia sormia tarttui hänen käteensä. Siinä valkean vesihöyryn pilvessä hän ei olisi erottanut sen paremmin manaliusta kuin ankeuttajaakaan, ja huolimatta siitä, että oli kahdenkymmenen pimeyden voimiin erikoistunutta koulutusta käyvän velhon seurassa, hän tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin turvattomaksi.
Tärähdys tuli varoituksetta, lahoava vene rysähti rantakivikon terävistä murikoista läpi niin, että laudat räksähtelivät. Harry hämääntyi hetkeksi sumun pysyvyydestä, kun se lakkasi pyörteilemästä vauhdin pysähtyessä. Hän kiipesi pois veneestä horjuen, Neville jäljessään.
”Pirhana, miksi meidät piti kiikuttaa tänne tuossa romussa? Olen varma, että ministeriö voisi kustantaa hulppeammankin kuljetuksen”, Neville sanoi hivenen vihertävänä kasvoiltaan, mutta tiirasi jo ylämäkeen, missä kaukana korkeuksissa mustanpuhuvat muurit kohosivat.
”En tiedä, ehkä ne haluavat että kuolonsyöjät tuntevat olonsa kotoisaksi matkallaan tänne”, Harry sanoi, ja ikävät muistot saivat hänen selkäpiinsä karmimaan, kun Robards kiskoi veden alta leväistä kettinkiä, jolla kiinnitti veneen, ”tai sitten ankeuttajilla ja Voldemortilla on samanlainen maku veneissä.”
”Huomio”, Robards kuulutti nopeaan, käskevään sävyyn. Aurorioppilaat hiljenivät hetkessä ja kääntyivät päällikköään kohti valppaina. ”Tervetuloa Azkabanin saarelle. Kuten tiedätte, ministeri Kahlesalpa ei tahdo ankeuttajia enää vankilan sisäpuolelle johtuen niiden epäluotettavuudesta ja epäinhimillisyydestä. Sen sijaan, niitä on sijoitettu runsas lauma tuolla ylhäällä näkyvien rautamuurien ulkopuolelle. Varoituksen sana – ne ovat epätoivoisia ja katkeria, sillä ne on eristetty tuolla sisällä kytevästä ankeudesta, joten ne hyökkäävät. Pitäkää taikasauvanne valmiina ja varmistakaa toistenne selustat. Teillä on noin minuutti aikaa pelastaa partnerinne sen jälkeen, kun ankeuttaja on saanut hänestä otteen. Jäljessäni sitten, kiitos.”
He lähtivät harppomaan rinnettä ylös kiireisin askelin, vain harvat mutisten Robardsin turhan kevyestä suhtautumisesta hengenvaaralliseen tilanteeseen. Harry ja Neville pysyttelivät joukon kärjessä, pälyillen ympärilleen sikäli kun näkivät mitään. Ja yhtäkkiä he törmäsivät mustempaan sumuun, jonka joku olisi voinut sekoittaa mustaan savuun tai huonosti toimivaan Perulaiseen pikapimeyspulveriin, mutta päälleen hyökkäävästä kylmyydestä Harry päätteli, että se oli seuraus liian monesta ankeuttajasta liian pienellä alueella. Ensimmäinen ankeuttaja purjehti näkyviin vain sydämenlyöntien kuluttua, toinen heti sen jälkeen. Harryn uroshirvi oli matkassa ensimmäisten joukossa, se loitonsi Harryn oikealla puolella lepattavia hahmoja tehokkaasti Nevillen ruskeakarhun vetäessä rajaa heidän ja vasemmalla puolella olevien ankeuttajien välille. Miehet kävelivät ripeästi sivulleen katsomatta, Harry hyödynsi parhaat okklumeustaitonsa pitääkseen päässään huutavat äänet loitolla – ankeuttajat olivat ikävä muistutus siitä, että vaikka tietyt asiat olivat poistuneet hänen murehdittavien listaltaan ikuisiksi ajoiksi, toisia arpia ei koskaan saisi pois. Aivan rautamuurissa avautuvan portin edessä partioi älykkään näköinen hopeinen kotka, joka viittoi heidät kohti porttia ja siitä sisään.
”Hyvää työtä”, Robards tokaisi ja työnsi sekä Nevillen että Harryn käteen suklaapatukan. Uroshirvi haihtui jo hiukan sumuttomampaan ilmaan. Harry haukkasi palan suklaata yrittäen karkoittaa kammottavan tunteen rinnastaan ja vilkaisi Nevilleä. ”Oletko kunnossa?”
”Jos ei ilmiselvää oteta lukuun”, Neville sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänensä vapisi aivan hiukan, ja Harry nyökkäsi. Suurin osa heidän joukostaan näytti kalpeilta, mutta kasvot olivat ilmeettömiä. Erään nuoren noidan kasvoilla heidän lähellään valui äänettömiä kyyneliä, mutta tämä puri hammasta eikä sanonut mitään, vaikka Harry tavoitti hänen katseensa.
”Sanoisin, että tämän on luultavasti ensimmäinen kerta, kun tapaatte ankeuttajia, mutta koska suurin osa teistä tulee Tylypahkasta, se ei taida olla aivan totta”, Robards sanoi. Harry tunsi arvostuksensa tätä kohtaan kasvavan, kun tämä ei edes vilkaissut hänen suuntaansa, vaikka oli taatusti kuullut kaikki mahdolliset häneen ja ankeuttajiin liittyvät tarinat. ”Syökää suklaa. Älkää koskaan luottako ankeuttajaan, vaikka se vartioisikin vihollistanne. Meillä on uusi, varta vasten laadittu kirous, jolla ministeriö pitää ankeuttajat meidän puolellamme – tämä tarkoittaa, että ne eivät karkaa, mutta ne hyökkäävät. Ministeri ei tahdo ankeuttajia yhdenkään rakennuksen sisäpuolelle, niiden uhka riittää pitämään vangit muurien takana, mutta ongelmana on, että ne lisääntyvät omasta katkeruudestaan ja niitä alkaa olla jo melkoinen parvi. Ministeri toivoo, että pääsemme niistä eroon lopullisesti lähiaikoina – hän on suunnitellut vartijoiksi pahojen otusten sijaan erityisen älykkäitä olentoja, kentaureja, maahisia ja sellaisia – mutta toistaiseksi olemme tässä tilanteessa. Nyt, ennen kuin menemme sisään, varautukaa – jokainen lukko ja kalteri tässä puljussa on käytännössä murtamaton, seinissä on kimmokeloitsuja ja sen sellaisia, joten varokaa koskemasta mihinkään.”
He siirtyivät laumana jyhkeän, massiivisena ja vyöryvänä kohoavan vankilan luonnottoman pienelle oviaukolle, ja Robardsin johdolla aurorikokelaat alkoivat yksi kerrallaan siirtyä sisäpuolelle. Neville katsoi Harrya. ”Kuinka monta tuttua luulet että nähdään?”
”Liian monta?” Harry sanoi, tuntien hermostuvansa hiukan. Hän oli tuskin uhrannut asialle kahta ajatusta – kaikki hänen vihollisensa olivat kuolleet… mutta olivatko he oikeasti? Satoja kuolonsyöjiä ja heidän tukijoitaan oli pidätetty Voldemortin kuolemaa seuraavana päivänä. Voldemort oli kuollut. Kuka ei ollut?
Neville kävi aukosta sisään ensin, Harry hänen kannoillaan. Haju oli kammottava ja vertahyytävä, eikä ainoastaan siksi, että ilmassa itse asiassa tuoksui veri. Ollakseen yökkäämättä Harry päätti, ettei vaivautuisi erottelemaan eri aromeja. Hän katsoi ympärilleen. Paikka oli pimeä ja epämiellyttävä, ja ensimmäisen sellin kohdalla hän hätkähti nähdessään ensin pelkästään kiiluvat silmät luisevan laihasta naisesta. Helpotuksekseen hän ei tunnistanut nimeä kyltissä. Nainen tuijotti häntä ja kun tämä näytti olevan aikeissa nousta ylös sijoiltaan, Harry jatkoi eteenpäin. Nevillen pää kääntyili vauhkona kun tämä katseli selleihin selvästi peloissaan.
Neljännen sellin kohdalla Harry näki naisen, jolla oli likaisenmustat hiukset ja pullottavat, ruskeat silmät. Tämä istui hyvin lähellä seinää, ja hänet nähdessään jotenkin nytkähti kaltereita kohti. Harryn sydän hyppäsi kurkkuun, kun kaltereihin langetettu kirous paiskasi naisen huoneen perälle valtavalla rysähdyksellä. Harry jatkoi kävelyä kuin unessa, peläten enemmän kuin kertaakaan moneen kuukauteen.
Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä kuulemasta sitä; kiviset seinät antoivat loistavan kaiun kirkunalle, joka hänen takaansa purkautui. ”HARRY POTTER! HARRY POTTER ON TÄÄLLÄ!”
Yhtäkkiä jokaisessa sellissä alkoi näkyä merkkejä elämästä. Pamahduksia kuului kaikkialta, kun vangit painautuivat kaltereita vasten ja löysivät itsensä paiskautuneina lattiaan. Neville vilkaisi Harrya olkansa yli, kun kaikkialla alkoi kiiriä kuiskina, joka kasvoi pian huudoksi ja ulvonnaksi hänen takanaan.
”Pimeyden lordi palaa! Te luulette että hän on poissa, mutta ei koskaan, hän on kuolematon, pimeän lordi on tulossa…”
”On vain päiviä siihen, kun Hänen merkkinsä loistaa jälleen meidän yllämme…”
”Potter, katso minun piirtoani, Potter, olisiko se näin vahva jos ei hän olisi lähellä? POTTER!”
”Mikset sinä istu täällä meidän kanssamme, Potter? Väitätkö ettet itse ole murhaaja? Eikö se Dumbledoren kuolinsyykin jäänyt vähän avoimeksi, mitäs siihen sanot?”
Robardsin ääni kantautui yli mekkalan. ”Kun olette nähneet tarpeeksi, jatkakaa ulos ovesta hautausmaan puolelle!”
Neville ja Harry lähtivät sanattomasta sopimuksesta puikkelehtimaan sivulle johtavaa käytävää sinne päin, missä päättelivät ovien olevan. Harry kuuli nimeään joka puolelta, ja se muistutti häntä jälleen kammottavasti toisista kaiuista hänen päässään, niistä jotka eivät myöskään lakanneet toistamasta hänen nimeään. Mutta yksi ääni erottui toisista. Harry tarttui Nevillen ranteeseen. ”Potter. Longbottom.”
”Valois”, Harry sanoi ainoana vastauksenaan. Selli hänen vasemmalla puolellaan oli toisenlainen kuin muut. Hänen ei tiennyt miten eikä millä oikeudella se oli niin sisustettu, pörröinen ja pinkki – miten pari hassua koriste-esinettä saattoi edes tehdä niin suuren eroavaisuuden muihin karuihin selleihin? Hän ei itse asiassa edes nähnyt yhtään kissan kuvaa, mutta hän tiesi erittäin hyvin tuijottavansa Dolores Pimentoa silmästä silmään.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Neville päästi suustaan tosi ruman kirosanan, mikä tuntui myös Harryn mielestä hyvältä reaktiolta tilanteeseen. Kuinka oli mahdollista, että edes vankiselli ei ollut kuluttanut sammakkomaista hymyä Pimennon kasvoilta? Tämä katsoi Harrya. ”Hauska nähdä, Potter.”
Neville pärskähti protestoivasti Harryn takana, mutta Harry nosti etusormensa ylös. ”Eikö ole hassua, Dolores, miten sinä yrität hoitaa minut hengiltä ja hoitaa minun parhaat kaverini vankilaan ilman taikasauvaa, ja silti se olet sinä, joka olet sillä puolella?”
”No mutta, Potter”, Pimento hymyili yhä kammottavaa hymyään. ”Minä tein vain kuten parhaaksi näin. Aina eivät asiat suju suunnitelmien mukaan… Mutta tiedäthän sinä sen, Potter, etkö tiedäkin? Käsittääkseni ystäväsi puolilajinen Lupin ei enää ole keskuudessamme. Ja mitä ikinä tapahtuikaan Dumbledorelle?”
Harry katsoi Pimentoa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minä toivon, että tämä paikka tappaa sinut ja repii sinut palasiksi niin kuin sinä teit Villisilmälle.”
Hän työnsi Nevillen liikkeelle ja yhdessä he kävelivät suoraan ovesta ulos, lähes ironisen kuolleelle hautuumaalle missä ei kuulunut muuta kuin tuulen suhina metallimuuria vasten. Kukaan toinen ei ollut vielä tullut ulos.
”Ilman tuota naista…” Harry aloitti mutta keskeytti lauseensa. Ilman Pimentoa, mitä? Sirius ei olisi kuollut? Totta kai olisi, pieni ääni hänen päässään sanoi. Sirius oli liian uhkarohkea, hän ei olisi selvinnyt. Villisilmä ei olisi kuollut? Hän putosi luudanvarrelta, ääni jatkoi, ja hän oli saattanut saada tappokirouksesta jo ennen sitä.
”Ilman tuota naista me ei koskaan olisi opittu taistelemaan”, Neville tokaisi. Harry katsoi häntä hetken ja huokaisi sitten. He lähtivät kävelemään harvakseen koleasta kivisestä maasta törröttävien hautakivien lomassa.
”Ehkä olisi pitänyt jättää tämä retki väliin”, Neville sanoi Harrya vilkaisten. ”Harva aurori varmaan tapailee pidättämiään kuolonsyöjiä sen jälkeen, kun on kerran hankkiutunut heistä eroon.”
”Ei”, Harry sanoi raskaasti. ”Minun olisi pitänyt varautua. Ja olisi se voinut olla pahempikin, tai siis, jos Voldemort itse tai Bellatrix olisi täällä. Pimento käy hermoille, mutta hän tulee aina olemaan vain Pimento.”
”Mm”, Neville myönsi. He kävelivät hetken hiljaisuudessa, kunnes Harry äkkäsi tutun nimen eräässä hautakivessä.
”Hei, katso…” hän mutisi ja siirtyi lähemmäs. Hautakivessä luki ”Bartemius Kyyry, jr”. Neville kurtisti kulmiaan.
”Mutta… Eikö hän ollut se, joka sai ankeuttajan suudelman? Eikö hänestä pitäisi silloin tulla…?”
”Tuo on hänen äitinsä”, Harry sanoi. Hän selitti Nevillelle nopeasti tarinan, jonka oli saanut kuulla nuoremmalta Kyyryltä itseltään ennen tämän kuolemaa – miten äiti oli kärsinyt vankilatuomion hänen puolestaan ja lopulta menehtynyt Azkabanissa. Lopetettuaan kertomuksen Harry lisäsi: ”Kuulostaa uskomattomalta, mutta toisaalta… hullumpiakin asioita on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen eikä ainoa poikansa puolesta kuollut äiti.”
Neville pysyi vaiti. Kun Harry hetken päästä kääntyi katsomaan häntä, hän näytti vaikealta ja hänen silmissään oli selkeää kärsimystä. ”Harry, olenko minä kamala ihminen, jos en halua tehdä sitä? Minä katselen vanhempieni kärsivän vain, koska en osaa päästää irti. Sinä sait minut ajattelemaan, että he todella ovat täällä vain siksi että minä ja mummi ei kestetä ajatusta muusta.”
”Ei”, Harry sanoi ja pudisti päätään. Hän jatkoi painokkaammin: ”Ei. Minä olin väärässä.”
Neville katsoi häntä hämmennyksen, epäröinnin ja orastavan toivon sekaisin ilmein. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä sanoin, että on väärin, ettet sinä anna periksi”, Harry sanoi huokaisten, ”mutta oikea vääryys on, että minä olisin antanut periksi. Näin tässä vähän aikaa sitten… muiston, minun äidistäni. Hän puhui Remukselle siitä, kuinka hänestä tulisi parantaja ja hän keksisi keinon, jotta Remuksen ei tarvitsisi kärsiä muodonmuutoksistaan. Ja minä mietin, että kun sudenmyrkkyjuoma on nyt keksitty… Hän oli oikeassa. Hän olisi pystynyt siihen. Hän ei olisi antanut periksi niin kuin minä.”
Neville katsoi Harrya ja tarttui tämän hartiaan. ”Olisi ollut mahtavaa tavata sinun äitisi. Hän kuulostaa… aika paljon sinulta, itse asiassa. Enemmän kuin luulet.
Harry hymyili vinosti. ”Ja ehkä minä vielä joskus saan tilaisuuden tavata sinun äitisi, ihan oikeasti. Ehkä Hermione kirjoittaa huomenna ja kertoo keksineensä uuden liemen, joka parantaa kaikki ongelmat koko maailmassa.”
* * * * *
