*
A/N: Noniin ! Tämä ficci on tehnyt matkan tiensä päätökseen, ja olen osittain helpottunut. Tämä on vienyt paljon aikaa, mutta se on ollut sen arvoista. Tahdon sydämestäni kiittää teitä, jotka olette ahkerasti lukeneet tätä ja kommentoineet ja ja ja antaneet palautetta!<3'
Tämä luku, ja epilogi myös on omistettu korvaamattomalle ja käsittämättömän ahkeralle betalleni, jonka ansiosta - vaikken ole hänelle myöntänyt - olen osittain jaksanut kirjoittaa tämän loppuun. Hän on jaksanut potkia p*rseelle, eli kysellyt milloin tulee uusi luku, joka on pistänyt vähän vauhtia<3'
Eli kiitos sinulle, Merrrí <3'
Mutta pidemittä puheitta, olkaa hyvät tässä 2o. luku + epilogi,
xoxoxo insatiable
*
20. Kyyneltä vailla, vierailla mailla
Lucius Malfoy hymyili pidellessään käsissään pojaltaan saamaa kirjettä. Se oli saapunut puoli minuuttia sitten. Sillä oli ollut ilmeisen kiire, koska sen tuonut pöllö oli väsähtänyt sen tien lehahtaessaan avoimesta ikkunasta sisään.
"Hae minut. En enää tahdo olla täällä. Pyydän sinua, isä."
Lucius sulki silmänsä ja nautti hetkestä. Hän antoi mielensä käydä läpi muiston.
"Kehitystä on havaittavissa, vai kuinka Lucius?" tummanpuhuva mies kysyi toiselta vieressään.
Lucius Malfoy hymähti tyytyväisenä katsellen puutarhassa kuljeksivaa kahta siluettia. "Kieltämättä taitaa olla", hän sanoi hyväksyvän kuuloisella äänellä. Hänen toinen toinen kätensä oli siististi tummien housujen taskussa, kun toinen piti kevyesti kiinni taikasauvasta.
Toinen mies nyökkäsi hymyn poikanen huulillaan. "Heistä tulee vielä jotain todella suurta", hän sanoi utuinen katse silmissään.
Kimakka nauru kiiri puutarhan perältä, ja sen jälkeen kajahti matalampi huudahdus.
Lucius viittasi heidän jatkavan matkaansa puutarhan lävitse. Toinen mies otti neuvon vastaan ja asteli Luciuksen rinnalle.
"Oletko varma halustasi jatkaa prosessiamme, Chuck?" Lucius sanoi pintä pisteliäisyyttä äänessään. "Et ole vaikuttanut viime aikoina kovinkaan innostuneelta", hän sanoi ja loi toiseen mieheen arvioivan katseen.
Chuck katsoi Luciusta hivenen kylmä katse silmissään. "Kyllä. Siitä ei ole epäilystä", hän sanoi kääntäen katseensa taas eteenpäin.
"Tämä on parasta. Parasta kaikille", hän jatkoi amerikkalaisesti laiskalla aksentillaan.
Lucius käänsi myös katseensa eteenpän tarkkaillen kuitenkin Chuckia koko ajan sivusilmällä. "Niin on, on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja velhosukuja ei ole enää liikaa pystyssä ja niiden vaaliminen vaatii uhrauksia, niin aikuisten -" hän sanoi ja katsahti puutarhaan päin jälleen. "- kuin lapsien osalta", hän päätti lauseensa. Olisi voinut kuvitella, että hänen äänessään olisi häivähtänyt epävarmuus, mutta se oli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Kylmäkiskoinen ilme kasvoilla kertoi, että epäilystä ei ollut.
Chuck nyökkäsi taas. "Ainoa ongelma on välimatka. Honey ei suostu vaihtamaan koulua edelleenkään. Ja vaikka suostuisi, ei Ginger suostuisi", hän sanoi hyvin hiljaa, koska lähellä oli avonainen ikkuna. Koskaan ei tiennyt kuka kuunteli.
"Vaimosi on aina ollut hiukan... vaikea", Lucius sanoi kohteliaasti.
"Kyllä. Tiedän sen", Chuck sanoi äänellä, joka kertoi keskustelun hänen vaimostaan loppuneen ennen kuin se ehti alkaakaan.
Lucius vaikeni hetkeksi, kuten myös Chuck hänen vieressään. Sitten hän avasi jälleen suunsa. "Älä huoli kuitenkaan. Koskaan ei tiedä mitä käy", hän sanoi miettimisestä kielivällä sävyllä.
Chuck katsahti Luciukseen päin nopeasti, kuin kysyen.
"Teen mitä täytyy, eikä Draco ole koskaan ollut helpoin mahdollinen poika. Ennen pitkää hän tekee virheen, joka auttaa koulunvaihdoksessa", hän sanoi kylmällä äänellä.
Chuckin silmät laajenivat hetkeksi. "Mitä tarkoitat?"
Luciuksen äänetömät askelet pysähtyivät ja hän kääntyi Chuckiin päin. "Tarkoitan, että hän on nyt kaikkein kapinallisimmassa iässä. Ja sinä olet tehnyt paljon uhrauksia Honeyn kohdalla", hän sanoi pitäen pienen tauon ja nuolaisten huuliaan. "Tiedän, että pian koittaa aika, kun minun täytyy tehdä niin Dracon kohdalla", hän jatkoi.
Chuck katsoi häntä hiljaa kertoen, että ymmärsi.
Lucius nosti vasenta suupieltää hiukan, mutta se ei kertonut hymystä. "Hän aloittaa ensi viikolla kuudennen vuoden, ja voisin vannoa Pimeyden Lordin nimeen, että tänä vuonna jotain ratkaisevaa tapahtuu", hän sanoi hiljaa.
"Toivon niin", Chuck sanoi tutkien Luciuksen kylmiä kasvoja. "Entä oma vaimosi?"
"Narcissan ei tarvitse vaivata päätään näillä asioilla. Olen osannut aina hoitaa asiat niin, ettei hänen tarvitse huolestua", hän sanoi.
Hänen äänensä sävy muuttui ohikiitäväksi hetkeksi, hänen lausuessaan Narcissan nimen.
"Hyvä", Chuck vastasi. "Me hoidamme tämän. Draco ja Honey tulevan olemaan upeat yhdessä, aivan kuten olemme aina toivoneet", hän jatkoi nostaen oikean kätensä rintakehälleen. "Niin varmasti, kuin nimeni on Derval", hän sanoi hiljaisesti, mutta tarkoittavasti.
Lucius nosti myös kätensä samoin ja katsoi Chuckia silmiin. "Niin varmasti, kuin nimeni on Malfoy", hän kuiskasi.
*
Vellottuaan itsesäälissä mielestään tarpeeksi kauan, Draco Malfoy hiipi luihuisten oleskeluhuoneen kautta omaan makuusaliinsa ja siellä oman sänkynsä luokse.
Draco laskeutui sängylle ja hautasi kasvonsa tyynyjen sekaan. Hän oli aivan hiljaa, lähes hengittämättä, mutta tuoksuja hän ei voinut estää. Tuttu tuoksu leijaili hänen nenäänsä tyynyistä. Draco puristi tyynyä kovasti, mutta hän ei itkenyt. Vain ikävä kalvoi hänen mieltään, eikä hän edes osannut ajatella kyyneleitä.
Draco työnsi matka-arkkunsa nurkkaan ja heittäytyi sängylle. Tältäkö tuntui epäonnistua, menettää luottamus, tuntea itsensä täydeksi luuseriksi? Millä sanalla tätä kaikkea kutsuttiin?
Draco puristi kätensä nyrkkiin.
Kyllä hän sen sanan tiesi, mutta suustaan hän ei sitä saanut. Se oli kuin syöpä, joka oli vallannut hänen mielensä, mutta ei suostunut tulemaan ulos. Vastedes se saisi siellä pysyäkin.
Draco nosti itsensä istumaan ja nosti katseensa. Hänen peilikuvansa tuijotti vastapäiseltä seinältä.
"Kuka sinä oikein olet?" Draco kuiskasi peilikuvalleen.
Se katsoi takaisin samalla ilmeellä kuin Draco sitä, pysyen koko ajan hiljaa. Draco pyöritti päätään. "En tunne sinua enää", hän kuiskasi ja hautasi kasvot käsiinsä.
Vain kaksi tuntia sitten hänellä oli ollut poikaystävä, luottamus ja onni. Nyt hänen sisintänsä kalvoi vain tyhjyys. Hän ei kaivannut muuta kuin Harrya.
Mutta Harry oli jo mennyt.
Laskiessaan päänsä tyynylle Draco ei edes huomannut vaipuvansa uneen.
Raollaan olevasta ikkunasta kuului vieno tuulahdus, joka kantaen raikasta ilmaansa Dracon ympärille tanssitti hänen hiuksiaan hyvin pienen hetken. Se melkein kuin yritti kertoa uudesta.
Mutta aamun tullessa kaikki olisi samoin. Vain paikka vaihtuisi.
*
Kullanruskeat hiukset valuivat Honey Dervalin olkapäitä pitkin selkään. Tytön kasvoja koristi leveä hymy ja hänen suuret, ruskeat
silmänsä nauroivat hänen katsoessan Dracoa silmiin huoneen toiselta puolelta. Myös Dracon huulilla kareili pieni hymy.
"Odotatko jo kouluun paluuta, Draco?" rikkoi Chuck Dervalin ääni hiljaisuuden, joka vallitsi massiivisesti sisustetussa takkahuoneessa. Marmorinen takka koristi takaseinää, ja siinä leimuava kirkas valkea toi lämpöä huoneeseen.
Draco kohautti hartioitaan. "Siinä määrin, kuin on tarpeen. Kaikessa on puolensa", hän sanoi mitäänsanomattomalla äänellä. Honey naurahti ja nosti lasin käteensä.
Lucius Malfoy hymähti niin, että vain hän itse kuuli. "Niin... Draco ei ole koskaan oikein viihtynyt Tylypahkassa", hän sanoi kuin lukien poikansa ajatukset.
Draco katsoi isäänsä turhautuneena. "Sitä ei tarvitse kuuluttaa kaikille", hän sanoi ja käänsi sitten katseensa muihin huoneessa oleviin.
"Tai siis. Ei ole hyvä tapa sanoa niin", hän sanoi miellyttävällä äänellä.
Ginger Derval naurahti nurkassa. "Mutta Draco-kulta. Olemme ystäviäsi, kaikki me. Ei sinun tarvitse meidän seurassamme noudattaa etikettiä", hän sanoi heleällä äänellä laskien käden hellästi aviomiehensä hartialle.
Narcissa ja Lucius vaihtoivat katseita. He istuivat kireästi vierekkäin tummalla sohvalla, osoittamatta hellyyden merkkejä. Draco tarkkaili vanhempiensa kireitä ilmeitä.
Honey naurahti vieläkin heleämmin kuin äitinsä, jonka ääni oli jo hiukan ajan saatossa kärsinyt. "Draco on aina niin kohtelias, mutta eikö se ole vain hyvä?" hän kysyi ja iski Dracolle silmää, johon Draco ei vastannut.
Chuck Derval loi Dracoon hyväksyvän katseen. "Aivan, tottakai se on", hän sanoi ja nosti lasin huulilleen kulauttaen mallasviskiä kurkustaan alas.
"Draco on aina ollut kelpo poika. Isäänsä tullut siinä mielessä, että kohteliaisuutta löytyy, samoin kuin tyyliä ja klassisuutta", sanoi Narcissa Malfoy melkein mainostavalla äänellä.
Draco oikoi valkoista kauluspaitaansa verukkeena, jottei joutuisi kohtaamaan muiden katseita. Tilanne oli melko nolo. "Vaikka olenkin Malfoy, ja kieltämättä todella ihana, tuo on liikaa, äiti", Draco sanoi korostaen viimeistä sanaa.
Lucius Malfoy päästi taas tyytyväisen äänen. "Näille ihmisille sinua on syytä kehua", hän sanoi ja kohotti kätensä kurottamaan lasiaan.
Draco huomasi Chuckin silmien tekevän pienen kauhistuksen eleen, kun Luciuksen vaalasta kädestä erottui pääkallo, jolla suusta kielen sijaan luikersi käärme.
*
Draco käveli hiljaisin askelin kohti kylpyhuonetta. Koko kartanoi oli pimeä ja hiljainen. Tai niin Draco luuli, kunnes näki valon kajastavan huoneesta käytävän toisessa päässä. Sieltä kuului myös vaimeaa puhetta.
Draco hiipi hiljaa aivan raollaan olevan oven viereen ja pysähtyi kuuntelemaan hiljaisia ääniä. Toinen kuului Luciukselle, toinen Chuckille.
"Tämä sujuu oikein hyvin", sanoi Lucius kuulostaen tyytyväiseltä.
"Honey ainakin on aivan hulluna Dracoon", Chuckin ääni vastasi.
Lucius naurahti. "Miksei olisi? Ajan myötä myös Draco varmasti lämpenee Honeylle", hän sanoi edelleen samalla äänensävyllä.
"Mitä vittua?" Draco kuiskasi itsekseen.
"He valmistuvat samaan aikaan. Ehkä siitä kaksi vuotta, niin voimme tanssia häitä", Chuck sanoi ja hänen askelensa kaikuivat huoneesta.
Lucius oli hetken hiljaa. "Kuulostaa paremmalta kuin hyvältä", hän sanoi ottaen hänkin pari askelta.
Draco oli pyörällä päästään, eikä tahtonut kuunnella enää lainkaan. Hän jätti miehet puhumaan keskenään ja vannoi, että vaikka Honey olikin taivaallisen hyvä sängyssä, ei hän koskaan menisi tämän kanssa naimisiin. Sen hänen isänsä oli juuri varmistanut.
*
Honeyn silmät kimmelsivät auringossa, kun hän irrottautui Dracon syleilystä.
"Minun tulee sinua ikävä", Honey kuiskasi hyvin hiljaa.
Draco hymyili hivenen väkinäisesti. "Minunkin sinua", hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman luontevalta.
Honey antoi nopean pusun Dracon sileälle poskelle. "Kirjoitellaan. Niin paljon ettei ehdi tulla ikävä!" hän sanoi ja hymyili hänkin nyt.
Draco levensi hymyään myöntymyksen merkiksi.
Honey kääntyi lähteäkseen vanhempiensa perään. "No, hei sitten! Nähdään ensi kesänä Draco!" hän huudahti vielä.
Draco huokaisi. "Todella toivon, että ei", hän sanoi hyvin hiljaa, mutta tiesi, ettei voisi tuottaa isälleen pettymystä ennen täysi-ikäisyyttään.
*
"Etkö ole jo kuullut...?"
"Hän lähti..."
"Potter ja Malfoy, kyllä..."
"Sanotaan, että..."
"Kyllä, he ovat eronneet...."
Harry yritti sulkea korvansa kuiskuttelulta ja juoruilta, jotka seurasivat häntä alituiseen. Oli kulunut viikko, yksi tuskallinen viikko
Tylypahkan seuratuimman parin erosta. Harry olisi saattanut nauttia tästä kaikesta, jos hän ei itse olisi ollut parin toinen osapuoli. Hän ei ollut nähnyt Dracoa viikkoon, ei vilaukseltakaan. Hän ei ollut puhunut Dracosta, eikä kuullut muuta kuin supattelua, johon hän ei ollut kiinnittänyt huomiota. Tänä aamuna olisi luultavasti pakko, koska tämä aamu oli ensimmäinen laatuaan, jolloin hän uskaltautui Suureen Saliin heidän eronsa jälkeen.
Harry yritti peitellä päätään uteliailta katseilta, jotka seurasivat hänen kulkuaan koko matkan paikalleen rohkelikkojen tupapöytään.
Hän yritti pitää naamansa niin peruslukemilla kuin koskaan oli mahdollista. Hän ei antanut epävarmuuden ja tuskan näkyä kasvoiltaan. Tosiasia oli kuitenkin se, ettei hän ollut pystynyt nukkumaan, syömään, opiskelemaan tai tekemään ylipäätään mitään eron jälkeen. Hänen mielensä ei jättänyt häntä rauhaan. Se pakotti hänet ajattelemaan Dracoa herkeämättä. Missä hän oli? Mitä hän teki? Ei, hän ei saanut hetkenkään rauhaa.
Harry oli ollut myös tunneilla kuin haamu. Hän ei katsonut ympärilleen, ei kuunnellut, ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli muutenkin muuttunut tyhjäksi tuijotukseksi, aivan kuin hän olisi aivan muualla, ei tässä maailmassa. Iltaisin hän ei jäänyt oleskeluhuoneeseen muiden kanssa, vaan laahusti makuusaliin ja käpertyi peiton alle. Hän saattoi maata tunteja hereillä huomaamatta ajan kulkua.
Mutta se, mitä Harry ei ollut koko viikkona tehnyt, oli surun näyttäminen. Hän ei ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä Dracon takia. Se oli hämmästyttänyt häntä. Tuska tuntui olevan niin syvällä, ettei edes itku veisi sitä pois. Harry oli jopa yrittämällä yrittänyt saada itsensä itkemään, mutta se ei onnistunut.
Harry istuutui paikoilleen Ronin viereen. Hän veti teekupin ja Päivän Profeetan eteensä ja oli lukevinaan sitä. Heidän aamiaisensa olivat olleet hyvin hiljaisia. Hermione ja Ron näyttivät kunnioittavan Harryn suruja eivätkä puuttuneet niihin sen koomin.
Lehden etusivulla oli suuri uutinen, jota Harry tuijotti. Todellisuudessa hän ei nähnyt mitään. Hänen silmänsä olivat kiinni. Dracon kasvot pomppasivat jälleen hänen mieleensä, ja hän yritti karistaa ne pois.
"Harry?"
Ronin ääni herätti Harryn jälleen todellisuuteen. Hän nosti katseensa Roniin.
Ron näytti epäröivältä. "Oletko kuullut Mal- siis Dracosta mitään?" hän kysyi hyvin varovaisesti.
Harryn ilme oli kireä ja tutkimaton. "En ole", hän sanoi ääni samanlaisena kuin kasvonsa.
Hermione rykäisi. "Eikun siis... Draco on lähtenyt pois", hän sanoi hyvin hiljaa.
Harry käänsi katseensa hitaasti Hermionen epävarmuudesta ja huolestuksesta vääristyneisiin kasvoihin. "Mitä? Minne?" hän kysyi. Hänen äänensä oli erittäin käheä, koska hän ei ollut juurikaan käyttänyt sitä.
"Pois. Hän lähti heti keskiviikkoaamuna pois. Hänen isänsä ja äitinsä hakivat hänet. Kotiin kai", Hermione sanoi ja näytti yhä enemmän huolestuneelta ilmeisesti Harryn reaktiota peläten.
Harry tuijotti Hermionea hetken ja nyökkäsi sitten. "No, eihän se enää minun asiani ole", hän sanoi erottaen katkeruuden omasta äänestään ja laski katseensa teemukista nouseviin kiemurteleviin höyryihin.
Draco oli siis poissa. Kuinka hän ei ollut kuullut mitään? Suurilta osin se johtui ehkä siitä, ettei hän ollut käynyt keskustelua kenenkään muun kuin itsensä ja oman mielensä kanssa. Oli kuitenkin outoa, ettei kukaan ollut maininnut asiaa hänelle. Ei hän sentään niin
epävakaa ja haavoittuvainen ollut, etteikö hänelle voisi kertoa totuutta entisestä poikaystävästään.
Toisaalta. Kaikki olivat kysyneet syytä heidän eroonsa, mutta näytti siltä, ettei se ollut vuotanut kenenkään korviin. Harry ei ollut maininnut syytä edes Ronille eikä Hermionelle, eikä Draco ollut luultavimminkaan edes ehtinyt mainita mitään ystävilleen, jos hän oli jo keskiviikkoaamuna lähtenyt pois.
Harry oli vannonut itselleen unohtavansa Dracon ja Honeyn sekä koko tämän asian, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Mutta kenellekään hän ei siitä tahtonut kertoa. Hän ei ollut valmis.*
Draco istui kotonaan Malfoyiden kartanossa omassa huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli pergamenttia ja mustepullo. Kädessään hänellä oli sulkakynä. Kasvoillaan hänellä oli murheellinen ilme, joka ei tuntunut pyyhkiytyvän millään pois.
Draco ei ollut uskaltanut jäädä enää Tylypahkaan. Hän oli lähettänyt heti yöllä vanhemmilleen kirjeen, jossa vaati heitä tulemaan hakemaan hänet.
Harryn läsnäolon tunteminen hänen lähellään teki hänet levottomaksi, eikä hän olisi pystynyt kestämään sitä enempää kuin sen yhden yön.
Draco laski sulkakynän kädestään ja katsoi pergamenttia. Kirje oli ainoa keino, jonka hän oli enää keksinyt. Hän tiesi, että oli liian myöhäistä, mutta Harryn oli oikein saada tietää totuus.
Draco toivoi, että Harry ymmärtäisi hänen tapansa pyytää anteeksi ja kertoa tunteistaan. Teksti oli hänen mielestään hiukan ontuvaa, mutta hän ei ollut kirjailija. Tämä kelpasi oikein hyvin.
Harry,
Sinä tiedät, etten ole monisanainen mies, jos lienen mies ollenkaan, mutta yritän sanoa sen, minkä tahdon.
Aloittanen tämän sillä olennaisimmalla, anteeksipyynnöllä. Joten siis, anteeksi. Ei ole sanoja kertomaan, kuinka pahoillani olen tästä. Koskaan ei ollut sopivaa hetkeä, enkä nähnyt asiaa tarpeelliseksi, koska en tunne Honeya kohtaan mitään. Vain ystävyyttä. Sinua kohtaan tunnen enemmän kuin ketään muuta, Harry, olet minulle kaikki.
Tiedän, ettet voi koskaan ymmärtää millaista elämäni on. Nimeni mukana tulee vastuuta. Olen yrittänyt kapinoida sitä vastaan, mutta juuristaan ei koskaan pääse eroon.
Toivon, että joskus pystyt suodattamaan aiheuttamani surun, mutta siihen asti pysykäämme eri poluilla. Tiedän, että ne kohtaavat vielä joskus, mutteivat ennen kuin olemme ottaneet aikamme. Haluaisin pyyhkiä sinulta tuskasi pois, ja sinut pyyhkimään omani, mutta tiedä, ettei se ole mahdollista.
Lähden huomenna pois, pois Britanniasta. En voi olla lähelläsi, vaikka tahtoisin. Siksi jätin Tylypahkan. Mutta uskon, että polkumme kohtaavat vielä. Se tapahtukoon silloin, kun vähiten sitä odotamme.
Vilpittömästi sinun,
D.M.*
Harry sulki silmänsä ja puristi Dracon kirjeen sydäntään vasten. Hän halusi antaa anteeksi enemmän kuin mitään maailmassa, mutta hänen sisimpänsä kielsi häntä tekemästä niin.
Dracon kirjoittamat sanat osuivat luihin ja ytimiin, eikä Harry koskaan ollut nähnyt hänessä tätä puolta. Tyytymättömyys ja pettymys kalvoivat häntä.
Suru nousi pintaan, eikä kyynelten edessä enää ollut esteenä.*
'Niin kuin kuluvat päivät, eikä ole aikaa,
ei ole yhteyttä, ei välillämme taikaa.
Tahdon näyttää sinulle tien,
kädestäni otat, sydämeeni vien.
Kuin päättyy päivä, tulee ilta,
on tähtiin kirjoitettu elämän silta.
Otit elämäni, hoivasit hetken,
minä en ottanut, päätin retken.
Auringon alla ja veden lailla,
aaltojen pärskeet, henkeä vailla.
Ruumiini riutuu, kuin aavikon kukka,
muistini pettää, kuin katkeilee tukka.
Tahdonvoimaa alla maan,
sieluni saapuu satamaan.
Ei ole muuta kuin hengähdys,
taivaalla valon välkähdys.
Haen sulle taivaalta tähdet ja kuun,
annatko anteeksi, pelastat mun?
Unohduksen liekki sydäntäni riepoo,
silmäni pettävät kuin luminen tienoo.
Vaikka edelleen näen auringon,
olen kadottanut armon valon.
En saata enää nähdä eteeni nähdä.
en osaa pimeässä tultakaan tehdä.
Tahtoisin sanoa, että löydämme sen,
avulla toisemme onnen ikuisen.
Tie sydämeeni on valaistu kuin kuu,
vaan avaimen tiedät sinä, ei kukaan muu.
Muistele päivää, kuin haimme tähdet,
en osannut aavistaa, että joskus lähdet.
Aurinko nousi ja kohtasimme sen,
toisiamme kädestä pidellen.
Olithan totta, tahdon kysyä,
koska vierelläni et voinut pysyä.
Vastauksen kenties kuulen,
vierelläin liitävän tuulen.
Tahdon sinulta anteeksi pyytää,
syyllisyyteni kaivoon syytää.
Vaan kalvaa nimeni sielussain,
muuttumaan en pysty lain.
the end of chapter twenty
*
Epilogi
Draco Malfoy seisoi kotonaan suuren, vaalean marmorisen takan edessä. Tuli leikki liekeillään ja yritti kohota aina vain ylemmäs.
Draco nosti katseensa takan yläpuolelle. Siinä komeili Malfoyn suvun vaakuna.
Draco inahti. Hän oli aina inhonnut tuota vaakunaa. Ja itse asiassa hän oli aina inhonnut koko Malfoy- asiaakin, mutta kun sukuun kerran kuului, oli pakko elää sen mukaisesti. Hän oli nähnyt ja kuullut itsekin, kuinka suvun- ja verenpettureille kävi.
Draco laski katsettaan takanreunukselle, jossa seisoi kolme valokuvaa, joissa kaikissa oli kirkkaan puhtaat hopeakehykset.
Vasemmanpuoleisessa kuvassa hymyilivät hänen nuoret vanhempansa vastavihittyinä kartanonsa takapihalla. Hänen isänsä kasvot olivat sileät ja niissä loisti hymy. Tämä näytti onnelliselta. Hän oli laskenut kätensä vaimonsa olkapäälle. Dracon äiti hymyili ja katsoi kohti taivasta. Hänen silmänsä loistivat ja hänen oikea kätensä oli kietoutunut uuden aviomiehensä lantiolle.
Oikeanpuoleisesta kuvasta katsoi koko heidän perheensä. Draco tunnisti yksitoista kesäisen itsensä. Kuva oli otettu iltana, jona hän oli saanut kutsun Tylypahkaan. He olivat juhlineet Dracon puhdasverisyyttä tuona iltana. Monien muiden iltojen lisäksi. Kuvasta katselevan Dracon huulilla oli hymy, mutta jo silloin hänen silmänsä olivat näyttäneet harmailta ja ilottomilta.
Keskimmäisessä kuvassa istui vasta kuukauden ikäinen Draco pienessä nojatuolissa ruskea nalle sylissään. Se oli ollut Dracon lempinalle pienestä pitäen.
Draco astui lähemmäs keskimmäistä kuvaa. Sen kehykset olivat suuret, melkein valtavat, ja niihin oli kaiverrettu runo, joka jo Dracon kastajaisissa oli lausuttu.
Draco luki runon hiljaa mielessään ja laski päänsä.
Nyt oli joulu, ja Dracon loman aika. Hän oli palannut hetkeksi uudesta koulustaan Yhdysvalloista Britanniaan viettämään ajan perheensä kanssa. Hänen olonsa oli ollut niin yksinäinen.
Yksinäinen hän oli nytkin.
Tämä oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun hän antoi Harryn palata mieleensä.
Hän tiesi tehneensä Harrya kohtaan väärin.
Syyllisyys kalvoi häntä.
Draco loi vielä silmäyksen takan yläpuolella olevaan vaakunaan.
Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti huoneesta tuntien kyynelen valuvan vasemmasta silmäkulmastaan.
Dracon päässä pyöri hänen kasterunonsa. Hän ei pääsisi siitä koskaan eroon.
”Malfoyn veri sisältää puhtautta, rikkautta ja valtaa,
ei rakkautta, rumuutta eikä kuraa.
Jos Malfoyn vereen muuta sekoitat,
se olkoon sen arvoista, ei muuta kuin puhdasta.
Ulkokuoresi on vaalea, sielusi musta,
sisimmässäsikään et tunne katumusta.
Unohda tunteet, unohda muut,
on käsissäsi valta, toinen ulottuvuus.
Näin Malfoyksi sinut kastan, lapseni, seuraajani,
Malfoyn suvun kunniallisen veren jatkajani.”
*
la fin de tell me you're true
merci
