Kirjoittaja Aihe: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.  (Luettu 52089 kertaa)

coma-white

  • ***
  • Viestejä: 64
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
« Vastaus #20 : 07.08.2007 19:10:35 »
Jippii, jatkoa! :D Taas löytyi pari yhtäläisyyttä siihen kirjaan, mutta se ei tosiaan haittaa ollenkaan! Tämä luku oli aaaaiivan käsittämättömän ihana, tuo ensilumen sataessa kävelylle meneminen oli jotain niin söpöä että huh huh! :) Ja niin romanttistakin, etten sanotuksi saa.

Pidän tuosta sinun Tomistasi aina vain enemmän ja enemmän. Tuo hiljainen olemus ja vinot hymyt ovat hullaannuttaneet minutkin täysin. Tuollainen luonne on mielestäni paljon jännittävämpi kuin sellainen sosiaalinen ja avoin. Siinä on Hermionellekin hiukan enemmän haastetta! ;D

Mutta joo, tämä on vieläkin aivan ihana tarina, yksi suosikeistani. Jatkoa toivoisin kovasti lisää!
Time runs backwards

Belloutska

  • ***
  • Viestejä: 17
    • http://
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
« Vastaus #21 : 08.08.2007 12:10:51 »
Aww, Awww, Awwww, AWWWW <33

Nami nami, oon ihan hykellyksissäni <3 ww.

Mut joo, en nyt pysty kirjoitta mitään, kun oli zairaan mahtavaa jatkoa <3

Jatkoa?
Then I Was Like 'AVADA KEDAVRA!'

And He Was like 'Dead'

-Voldemort <3

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 256
  • dynamite
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
« Vastaus #22 : 08.08.2007 14:48:05 »
Mä en kommentoinut.. o_O Miks mä elin päivän siinä luulossa, että mä kommentoin.... No enigeis..

Taas oli hieno jatko, jotenkin tosi ihanaa, kun nää kaks alkaa pikkuhiljaa tuntemaan toisensa. Nyt ei olla enään sukunimitasolla niin sanotusti. Ja Minerva on kiva lisä tähän. Mä uskon, että sulla on vähän isompikin rooli sille tässä ficissä.  ;)

Mitäs muuta...
Lainaus
“Sinä tarvitset sen kävelyn”, Riddle mutisi silmiään pyöräyttäen. “Mennään.”
Hieno tapa saada nää kaksi lähtemään kävelylle. Mä en nyt oikeesti keksi mitään, kun oon vieläkin ihan järkyttynyt siitä, etten ollut kommentoinut. xDD

Hieno osa, kiva (kuten jo sanoin) kun nämä alkaa tutustua toisiinsa.

LaLuna
[

Aniimariem

  • Vieras
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
« Vastaus #23 : 08.08.2007 16:01:42 »
Voisin pelkän uusimman luvun lukemisen sijasta myös sanoa tällä kertaa jotakin. Äskeinen lukukokemus oli oikein miellyttävä, pidän hitaammasta tyylistäsi saatella näitä kahta lähemmäs toisiaan. En ole läheskään tottunut lukemaan Tomista ja Hermionesta yhdessä, joten verkkainen hivuttautuminen sopii kuin nokka naamaan. Olen lukenut sinulta tähän saakka vain lyhyempiä kertarykäisyjä, joten vaihteeksi on mukavaa päästä nautiskelemaan tyylilajistasi pidemmäksi aikaa. :)

Pidän hahmotulkinnoistasi. Tom on viehättävä, voisin melkein itsekin ihastua häneen. ;) Yllätyin hieman minäkin Hermionen tuvasta, mutta toisaalta lajitteluhattu on väittänyt Rohkelikon ja Luihuisen olleen parhaita ystäviä aikoinaan ennen the välirikkoa, joten en olekaan nyt ihan varma, onko se kuitenkaan aivan niin yllättävää. Minerva/Albus edellisen luvun lopussa oli mieleeni, hienovaraiset viittaukset tuohon mahdollisuuteen ovat aina kivoja. Puhdasveriset luihuistytöt ikuisine hääkeskusteluineen ja nyt tuossa luvussa vain katsellessaan lunta samaan aikaan kun Hermione jo säntää ulos tuovat kivasti särmää ja kontrastia sivuhenkilöinä. Annat myös mahdollisuuden päästä hahmojen pään sisälle ja elää näiden mukana, mikä on hienoa.

Kieli kulkee sujuvasti eteenpäin, kirjoitat yleensäkin sellaisella tyylillä, josta minä tykkään, että mukava on lukea. En edes kaipaa tähän suuria merkityksellisiä ristiriitoja, minulle riittää jo sekin, että saan seurata ihmissuhteen kehittymistä, huokailla onnellisena aww-kohdille ja ajatella, että sota on siellä toisessa ajassa, mistä Hermione tuli. Kuten Hermione, minäkään en kaipaa tällä hetkellä kuplanpuhkaisua paluulla todellisuuteen.

Mukavaa, että granaattiomenoista on juttua vielä myöhemmmin. Minulla on ollut pakkomielteitä otsikoista siitä lähtien, kun huomasin miten paljon niillä voi vaikuttaa. Mahtavatko Hermione ja Tom jossakin välissä juoda sitä granaattiomenaboolia joulutanssiaisissa? ^^

Tykkäilen.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
« Vastaus #24 : 09.08.2007 19:49:09 »
A/N: Kiitoksia kovasti jokaiselle!

coma-white, kiitos! Hih, minäkin jotenkin tykkään enemmän kirjoittaa vähän hiljaisemmista ja ehkä arvoituksellisemmistakin hahmoista kuin avoimista ja sosiaalisista; hiljaisista ehkä saa enemmän irti *naur* Ja niin kuin sanoit, he ovat aina vähän haaste!

Belloutska, kiitoksia, kiitoksia ^^ Jatkoa tulee nyt...

LaLuna, kiitos! Itse asiassa Minervan ei edes alun perin tainnut olla tarkoitus esiintyä tässä tarinassa (ja hänen syntymävuotensa on tässä vähän väärin; muistaakseni hän on periaatteessa vuoden vanhempi kuin Riddle eikä suinkaan saman ikäinen), mutta halusin kai joitain tuttuja hahmojakin mukaan OC-hahmojen lisäksi.

Aniimariem, paljon kiitoksia palautteesta! En ollutkaan itse muistanut tuota Rohkelikon ja Luihuisen ystävyyttä ennen välirikkoa, kiitos muistutuksesta ^^ Halusin kai alun perin vaihtelua ja tehdä Hermionesta jonkun muun kuin rohkelikon, ja korpinkynsi olisi ollut liian klisee, Hermione on niin selvä korpinkynsi... Ja toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että tuskin eri tupien oppilaat loppujen lopuksi niin kovin erilaisia ovat ^^ Joku rohkeus tai viisauskin nyt on niin kauhean suhteellinen käsite, tai oveluus. Ja seitsemäntoistavuotias Hermione ei välttämättä ole aivan sama ihminen kuin yksitoistavuotias Hermione.

Sitten jatko. Tässä osassa on nyt Hermione, jonka järkevyys hieman ratkeilee, ovelia puhdasverisiä, kahden ihmisen onnellinen toistensa löytäminen ja puhepaniikki.

*

7. luku

“Sinun vuorosi, Cornelia!” Mary ilmoitti riehakkaalla äänellä, jota Hermione oli harvoin kuullut muuten rauhallisen tytön suusta. “Totuus vai tehtävä?”
“Totuus”, Cornelia sanoi selvästi tyytyväisenä siihen, että kermakaljapullon kärki oli pyörähtänyt hänen kohdalleen.
“Kenet tästä koulusta sinä ottaisit mieluiten?”
“Missä mielessä?” Cornelia kysyi heti ja irvisti sitten omalle kysymykselleen. “Mary, minä olen naimisissa!”
“Ei se tarkoita sitä, että sinä olisit kävellyt täällä silmät suljettuina”, Mary virnuili. “Sano nyt!”
Cornelia vilkuili vastentahtoisesti ympärilleen. Hermione oli huomaavinaan, että kaikki ringissä istuvat pojat - itse asiassa kaikki seitsemäsluokkalaiset luihuispojat tietenkin Riddleä lukuun ottamatta - näyttivät uteliailta ja odottavilta. Ilmeisesti Cornelia ei ollut ollut lainkaan epäsuosittu luihuisten seurapiireissä ennen naimisiinmenoaan. Ja tuskin sen jälkeenkään, Hermione mietti mielessään, kun Wilkins nojautui aavistuksen verran lähemmäs mustatukkaista tyttöä.
“Avery”, Cornelia sanoi lopulta selvästi vastentahtoisena.
Thomas Averyn huoleton nauru kaikui takaisin oleskeluhuoneen nurkista. Elisabeth näytti happamalta, ja Cornelia loi häneen anteeksipyytävän silmäyksen.
“Anteeksi, Beth”, tyttö virnisti. “Minkäs minä sille voin, että sinun sulhasesi on parhaan näköinen tästä porukasta.”
“Miten olisi Riddle?” Elisabeth kysyi toinen kulma kohonneena.
Thomas vei suurieleisesti kätensä sydämensä päälle. “Beth hyvä, mitä minä kuulen? Pidätkö sinä Tom Riddleä paremman näköisenä kuin minua?”
Elisabeth näytti järkyttyneeltä. “En, minä - “
“Beth, Thomas vitsailee”, Cornelia totesi hieman kuivasti. “Ja minä olen sanonut sinulle tuhat kertaa, ettei Tom Riddle kiinnosta minua siinä mielessä - “
“Missä mielessä?” Mary kysyi heti.
“Te olette mahdottomia!”
“Pyöritä vain sitä pulloa”, Anthony Wilkins tokaisi hieman kireällä äänellä.
Cornelia pyöritti pulloa. Hermionen teki vaistomaisesti mieli karata sen pyörimistä katsellessa, ja kun pullo pysähtyi osoittamaan häntä, tunne vain vahvistui.
“No niin, Granger”, Thomas virnisti leveästi.
“Minä en tajua, miten te saitte minut suostuteltua tähän!”
“Eipä sinua tarvinnut paljon suostutella”, Mary muistutti.
“Minulla oli tylsää!”
“Liian myöhäistä”, Thomas huomautti tyynesti. “Totuus vai tehtävä?”
Hermionen otsa rypistyi hänen miettiessään. Totuus? Ei, hän ei halunnut laittaa luihuispoikia mieluisuusjärjestykseen. Tietysti hän olisi vain voinut odottaa Cornelialle esitettyä kysymystä ja sanoa Averyn, nauraa vielä päälle, mutta se ei olisi…
“Tehtävä.”
“Hyvä”, Cornelia totesi selvästi tyytyväisen näköisenä. Hermione mietti, olisiko hänen pitänyt huolestua. “Sinähän tiedät, että ensi viikolla on joulutanssiaiset?”
“Cornelia, minä olen järjestämässä niitä.”
“Vielä parempaa”, Cornelia virnisti jo avoimen leveästi. “Tehtävä on tämä: pyydä Tom Riddleä tanssiaispariksesi.”
Hermionen suu loksahti auki. “Mitä?”
“Mitä?” Thomas oli kääntynyt tuijottamaan Corneliaa. “Riddle ei ole ollut ikinä tanssiaisissa!”
“Eikä se ole johtunut siitä, ettei hän olisi saanut paria”, Mary huomautti. “Cornelia, mitä sinä - “
“Hei, minun piti sanoa tehtävä, ja minä sanoin”, Cornelia huomautti hieman äkäisellä äänellä. “No niin, Hermione, mikä tuo ilme on? Et kai aio perääntyä?”
Hermione puristi huulensa tiukasti yhteen. “En tietenkään. Mutta mistä sinä päättelet, että Riddle suostuisi?”
“Se nähdään”, Cornelia virnisti vinosti. “Sitä paitsi tehtävä koski vain kysymistä. Sinun ei tarvitse huolehtia muusta - mutta jos hän suostuu, sinun täytyy tietysti mennä hänen kanssaan.”
Jostain syystä se ei ollut epämiellyttävä ajatus. “No, minun on ilmeisesti pakko. Ei kai minun tarvitse kysyä nyt? Merlin tietää, missä hän on.”
“En usko, että Merlinillä on valtaa Tom Riddleen”, Mary totesi hyväntuulisesti. “Sinä voit kysyä myöhemminkin, vai mitä, Cornelia?”
“Kunhan teet sen.”
“Selvä”, Hermione lupasi ja mietti ties kuinka monetta kertaa, mihin oli työntänyt päänsä.
Hän pyöritti pulloa. Mary valitsi tehtävän, mutta Hermionen oli äkkiä saatava raitista ilmaa, ja hän antoi tehtävän keksimisen kunnian Thomasille. Oleskeluhuoneen ovelle ehdittyään hän kuuli takaansa Maryn kiljuvan, että Wilkinsin suuteleminen oli aivan liian julma tehtävä.
 Hermione sulki ovensa ja mietti, olisivatko kaikki tappaneet toisensa, kun hän tulisi takaisin.

Hermione ei saanut tilaisuutta kysyä Riddleltä tanssiaisista moneen päivään, tai niin hän ainakin uskotteli itselleen: että olisi ollut totaalisen typerää kysyä asiaa kahdeksan valvojaoppilaan tuijottaessa tai keskellä liemien oppituntia. Cornelia kuitenkin loi häneen niin pitkiä silmäyksiä joka kerta hänet nähdessään, että lopulta hän alkoi hermostua niin paljon, että melkein toivo pääsevänsä jo kertomaan Cornelialle, ettei Riddle ollut suostunut. Sittenpähän Cornelia olisi saanut unohtaa koko asian, ja Hermione myös.
 Tilaisuus kysymiseen tuli perjantaina viikkoa ennen tanssiaisia, kun Hermione oli menossa kirjastoon tekemään läksyjä. Riddle ei käynyt kovin usein kirjastossa, ja sen takia Hermione olikin yllättynyt kierrellessään hyllyjen välissä etsimässä sopivaa, rauhallista paikkaa ja nähdessään tutun mustahiuksisen pään kumartuneena paksun kirjan ylle.
 Riddle oli niin keskittynyt, ettei huomannut Hermionea. Mustat hiukset valuivat pojan silmille ja tämä pyyhkäisi niitä aina silloin tällöin kädellään pois. Hermione mietti, huomasiko poika itse lainkaan elettään. Sitten hän mietti, mitä Riddle mahtoi lukea: ilme pojan kasvoilla oli niin keskittynyt, niin vakava, ja iho pojan tummien kulmien välissä oli kurtistunut tavalla, josta Hermione päätteli, ettei poika liiemmin pitänyt lukemastaan.
 Riddlen toinen käsi painui hiusten joukkoon ja kiskoi niitä melkein aggressiivisesti korvan taakse. Hiukset eivät totelleet. Hermione pyyhki käsiään viittansa helmaan ja mietti, minkä ihmeen takia hän oli niin hermostunut. Pahus, hän oli pyytämässä Riddleä tanssiaisseuralaisekseen ainoastaan yhden typerän pullonpyörityksen takia! Hänelle oli aivan sama, suostuisiko poika vai kieltäytyisikö!
“Hei”, hän tokaisi.
Riddle kohotti katseensa yllätetyn, melkein vihaisen näköisenä, mutta pojan nähdessä hänet ilme lientyi hieman ja kapea hymy nousi pojan huulille. Kirjan tämä laittoi huolellisesti sivuun ja asetti sen kannen päälle toisen kirjan niin nopeasti ja luontevasti, että Hermione tuskin huomasi. Hetken hän mietti, mitä ihmettä Riddle oli lukenut, kun se täytyi piilottaa niin nopeasti, mutta sitten hän vilkaisi pojan silmiin ja unohti koko kirjan. Hemmetti, Riddlen täytyisi tehdä jotain silmilleen! Käyttää aurinkolaseja tai jotain! No, ainakin Hermione tiesi nykyään, että kaikkien diktaattorien valta johtui luultavasti ainoastaan vangitsevista silmistä.
“Hei”, Riddle sanoi.
“Tuota”, Hermione aloitti. Hän olisi halunnut juosta pois, mutta hän puri hampaansa kiinni alahuuleen ja jäi. Kipu oli melkein lohduttavaa, se vei hänen ajatuksiaan muualle, se antoi hänelle sisua… Riddlen vastauksella ei ollut merkitystä! Hänen ei tarvinnut jännittää! Hänellä ei ollut mitään syytä jännittää!
“Mitä?” Riddle kysyi kohteliaalla sävyllä. Hermione ei voinut olla miettimättä, missä vaiheessa heistä oli tullut niin tuttavia, että Riddle oli alkanut esittää mitä-kysymyksensä ystävällisellä äänensävyllä kylmän sijasta.
“Minä ajattelin - “ Hermione aloitti, “ - joulutanssiaisia.”
Riddle näytti kyllästyneeltä. “Onko niissä jotain ongelmia? Koristelut? Minä kuvittelin, että ne pölvästit osaisivat hoitaa edes pari misteliä - “
“Ei se ole järjestelyistä”, Hermione sanoi nopeasti ja veti kiivaasti henkeä. “Minä vain mietin, lähtisitkö sinä minun kanssani sinne.”
Riddle tuijotti häntä hetken täysin ilmeettömänä. Sitten pojan kulmat kurtistuivat, tummien silmien ilme karkasi täysin Hermionen ulottumattomiin. Hän tunki käsiään syvemmälle taskuihinsa ja toivoi, ettei Riddlen ilme tarkoittanut, että tämä kielt- että tämä olisi päättänyt lopettaa heidän kohtalaisen hyvin toimivan johtajaoppilasyhteistyönsä.
“Joulutanssiaisiin?” Riddle toisti viileällä äänellä. “Sinun kanssasi?”
“Okei”, Hermione sanoi nopeasti ja astui taaksepäin. “Unohda että edes kysyin. Minä vain ajattelin - “
“Kai se käy.”
Hermione räpäytti silmiään. “Mitä?”
“Kai se käy. Minä tulen sinun kanssasi joulutanssiaisiin.” Riddlen kasvoille levisi varovainen hymy. “Sitähän sinä kysyit.”
“Niin… niin kysyin”, Hermione sanoi ja tuijotti Riddleä tajuamatta oikein, mitä oli tapahtumassa. Oliko hän pyytänyt Riddleä joulutanssiaisiin? Oliko tämä suostunut? Hyvä Merlin, oliko Riddle juuri suostunut?
“No niin, se on sitten selvä”, Riddle totesi avaten ensimmäisen kirjan kasasta, joka oli hänen pöytänsä reunalla.
Hermione nyökkäsi, mutta ei osannut lähteä minnekään. Hän oli kysynyt Riddleä tanssiaisiin. Riddle oli suostunut. Hän oli menossa Tom Riddlen kanssa joulutanssiaisiin. Hyvänen aika, hän -
“Oletko ihan varma, ettei valvojaoppilailla ole mitään ongelmia?” Riddle kysyi ja lisäsi aavistuksen verran terävämmällä äänellä, vaikka hymy kuulsikin sen läpi: “Tai sinulla?”
“Ei kai”, Hermione tokaisi. “Tai ehkä vähän koristelujen kanssa. Mistelit… okei, minä lähden.”
Hän oli jo kääntymässä, kun hän kuuli Riddlen äänen takaansa.
“Hermione.”
Riddle tuijotti häntä.
“Mitä?”
“Oli ihan kiva, että kysyit.”
Hermione nyökkäsi, hymyili, teki sitten molemmat samaan aikaan ja lähti. Riddlen katse poltti hänen selässään ja veri hakkasi hänen päässään. Hän olisi halunnut hakata päätään seinään, että hänen olotilansa olisi rauhoittunut. Minkä ihmeen takia hän reagoi? Hyvä ihme, olihan hän mennyt tanssiaisiin ennenkin! Neljännellä luokalla hän oli mennyt tanssiaisiin Viktor Krumin kanssa! Tom Riddle ei sentään ollut mitään verrattuna kuuluisaan etsijään -
 Merlin sentään, hän oli menossa joulutanssiaisiin lordi Voldemortin kanssa!
 Hermione työnsi ajatuksen nopeasti pois mielestään. Hän ehtisi murehtia sitä myöhemminkin, nyt hänen piti vain päästä mahdollisimman nopeasti jonnekin, missä hän saisi olla yksin. Hän oli melko varma, että hänen kasvonsa olivat punaisemmat kuin tavallisesti.

Katherine ja Jacob vilkuilivat toisiaan. Hermione istui puuskupuhien välissä ja mietti, olisiko hänen pitänyt luovuttaa suosiolla ja siirtyä istumaan jonnekin muualle, mutta kaikki muut paikat tuntuivat olevan melkoisen täynnä toisia ihmisiä. Ehkä hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja jatkaa katseiden väistelemistä…
 Aina, kun Katherine katsoi Jacobiin päin, poika oli kääntynyt tuijottamaan muualle, ja kun Jacob nielaisi vaivalloisesti ja kääntyi Katherinea kohti, tyttö pyöritteli keskittyneen näköisenä punaisia hiuskiehkuroita sormiensa ympärille. Hermione odotti kärsivällisesti, että noiden kahden katseet kohtaisivat, mutta kun vilkuilua oli tuntunut jatkuvan ikuisuuden ja toisten keskustelu siitä, pitäisikö mistelit taikoa seuraamaan valitsemiaan uhreja, tuntui lähentelevän samaa mittaa, Hermionen kärsivällisyys loppui.
“Hei Jacob”, hän tokaisi, “onko sinulla tanssiparia?”
Jacob sävähti hänen vieressään ja kääntyi tuijottamaan häntä siniset silmät suurina ja avoimina. Silmäkulmastaan Hermione näki, että myös toinen mustatukkainen poika oli kääntynyt katsomaan häntä.
“Ei sillä, että minä aikoisin pyytää sinua”, hän sanoi nopeasti ja oli huomaavinaan, että säikähtänyt katse häipyi Jacobin silmistä. “Kunhan mietin… Kate, onko sinulla paria?”
Katherine pudisteli päätään niin, että punaiset kiharat laskeutuivat kaikkialle hänen kasvojensa ympärille. Joskus Hermione toivoi, että hänenkin kiharansa olisivat olleet niin… hyvin käyttäytyvät sen sijaan, että tekivät mitä tahtoivat eivätkä yleensä edes niin kovin kauniisti.
 Hermione kääntyi Jacobia kohti juuri sopivasti huomatakseen, että poika ei saanut silmiään irti Katherinen punaisesta tukasta. No niin.
“Hei, mitä jos te menisitte yhdessä?”
Hiljaisuus. Hermione pikemminkin aisti kuin näki Riddlen kapean virnistyksen, mutta ei uskaltanut kohdata pojan katsetta.
“Tuota noin - ”, aloitti Jacob lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen samaan aikaan, kun Katherine sopersi: “Ehkä minä - “
Tajutessaan puhuvansa toistensa päälle molemmat vaikenivat ja vilkaisivat toisiaan kerrankin samaan aikaan. Hermione pudisteli päätään ja nousi sohvalta. Riddle siirtyi lähemmäs oman sohvansa reunaa, ja koska missään muualla ei ollut tilaa, Hermione istui pojan viereen.
 Riddle tuijotti pieni hymy huulillaan Jacobia ja Katherinea, jotka parhaillaan kävivät läpi hämmästyttävää kasvonilmeiden skaalaa. Riddlen hiukset valuivat taas hieman silmille; Hermionesta tuntui, että jonkun olisi pitänyt pyyhkäistä ne sivuun, kun Riddle ei kerran näyttänyt itse tajuavan sitä. Pojan käsi lepäsi sohvalla aivan Hermionen jalan vieressä eikä näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta hiusten siirtelemiseen.
“No mitä jos me - “ aloitti Katherine.
“Jos me oikeasti menisimme - “ ehdotti Jacob.
Molemmat pysähtyivät sekunniksi. Hermione seurasi, kuinka heidän kasvonsa kääntyivät ensin pieneen huvittuneeseen hymyyn, kuinka he sitten naurahtivat molemmat samaan ääneen, vaikenivat hämmentyneinä ja purskahtivat lopulta raikuvaan nauruun -
“Mennäänkö?” Jacob kysyi lopulta lyhyesti ja ytimekkäästi - luultavasti sen takia lyhyesti, että saisi kysymyksensä loppuun, ennen kuin Katherine mitä luultavimmin aloittaisi omansa.
“Selvä”, sanoi Katherine ja hymyili leveästi.
Hermione pyöritteli silmiään. “No niin, nyt se asia on hoidossa. Mistelit?”
Riddle liikahti. Hermione näki sen sivusilmästään ja varmisti, ettei ollut vaaraa, että heidän kätensä tai jalkansa tai jotkin olisivat vahingossa kohdanneet - ei ollut. Hän itse istui aika lailla toisessa päässä sohvaa. No, oli luonnollista, että hän halusi pitää tietyn etäisyyden Riddleen -
Hölmö. Huijaat itseäsi -
“Minusta mistelit ovat hölmöjä.” Riddlen ääni keskeytti hänen ajatuksensa. “Kuka niistä muka oikeasti pitää?”
“Minä pidän!” Katherine ilmoitti heti kovaan ääneen. Jacob tuijotti tyttöä.
“Arvaan sen”, Riddle tokaisi. “Ketään muita?”
“Minusta tuntuu, että meidän on pakko ottaa mistelit mukaan”, Hermione sanoi. “Vaikka kovin moni ei oikeasti pitäisi niistä, ne ikään kuin kuuluvat juttuun - “
“Pakollinen kärsimys”, Riddle mutisi.
“Jotain sinne päin”, myönsi Hermione. “Mutta minusta mistelien taikominen seuraamaan ihmisiä on aika kohtuutonta. Oikeasti, sehän ei jätä minkäänlaista toivoa.”
“Välttyä suutelemiselta?” Norah Carter kysyi vihreät silmät tapansa mukaan suurina ja terävinä. “Hermione, suurin osa ihmisistä tulee joulutanssiaisiin nimenomaan misteleiden takia - “
“Ja ne, jotka jättävät tulematta, tekevät sen misteleiden takia”, Hermione huomautti kuivasti. “Varsinkin, jos on mahdollista, että sellainen seuraa sinua koko illan, jos et suutele jotain tyyppiä, jonka kanssa nyt satuit tanssimaan yhden tanssin silkasta säälistä - “
“Mielenkiintoista”, Riddle totesi tavanomaiseen kyllästyneeseen, terävään sävyynsä. “Onko sinulla kokemusta?”
“Minä… ehdotan, että mistelit saavat leijailla ympäriinsä vapaina”, Hermione sanoi välittämättä Riddlestä. “Kuinka moni kannattaa?”
Lähes kaikki kannattivat.
“Selvä”, Hermione tokaisi. “Mitä meidän pitää vielä päättää?”
“Se taisi olla viimeinen asia”, Katherine totesi pirteällä äänensävyllä. “Sitä paitsi me olemme istuneet täällä jo kaksi tuntia ja tanssiaiset ovat huomenna. Minun pitää valmistautua - “
“Ihan mielenkiinnosta”, Hermione sanoi, “kuka pitää avauspuheen?”
Kaikki kääntyivät tuijottamaan häntä.
Hermione tunsi, miten jokin tarttui hänen vatsanpohjaansa kylmällä ja varsin epämiellyttävällä tavalla.
“Se on perinteisesti ollut johtajatytön ja johtajapojan työ”, Jacob totesi varovaisesti.
“Sitä paitsi tehän olette menossa yhdessä tänä vuonna”, Norah sanoi. “Eikö olisi ihan luontevaa, jos te toivottaisitte kaikki tervetulleiksi?”
“Minä en…” Hermione aloitti, mutta ei osannutkaan jatkaa. Hän ei pitänyt puheiden pitämisestä. Itse asiassa hän suorastaan inhosi sitä: kaikkien eteen kävelemistä, sen tajuamista, että joka ikinen paikalla oleva ihminen tuijotti häntä, sanoissa sotkeutumista ja äänen vapisemista -
“Minä teen sen”, Riddle sanoi matalalla äänellä. “Sinun täytyy vain hymyillä.”
Hermione nielaisi. “Kiitos.”
“No niin, se on siis hoidossa”, totesi Katherine. “Muuta?”
“Sinä haluat vain päästä nopeasti pois”, virnuili David Fox, mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset ja tummat silmät, joiden terävä katse toi auttamatta Hermionen mieleen ketun. “Sopimaan Jacobin kanssa tarkemmin huomisesta - “
“ - tai tästä päivästä”, täydensi Norah leveä virne naamallaan.
“Hei - “
“Sinua ei kuunnella, Jacob”, David virnisti ja läimäytti poikaa selkään. “Muistakin pitää parisi tyytyväisenä - “
“Hei!”
“Sori, Kate, tällaiset jutut ovat meidän miesten välisiä - “
Hermione tunsi itsensä äkkiä vanhaksi tai väsyneeksi. “Minusta tuntuu, että tämä kokous on päättynyt.”

Puoli yhdentoista jälkeen oleskeluhuone oli hiljainen, ainoastaan muutama kuudesluokkalainen tyttö jutteli eräässä nurkassa vaimealla äänellä johtajaoppilaiden saapuessa. Hermione oli jo alkanut arvella, että luihuisilla oli jokin kummallinen vastenmielisyys oleskeluhuonettaan kohtaan, niin usein hän löysi sen tyhjänä. Tai ehkä hän oli siellä vain usein eri aikaan kuin toiset. Ehkä hänen tapansa olivat jotenkin kummalliset -
 Haukotus keskeytti hänen ajatuksensa. Hyvä Merlin, kuinka hän saattoi olla niin väsynyt tähän aikaan? Kokouksen päätyttyä hän ja Riddle olivat ehkä koristelleet suurta salia vielä tunnin. He olivat leijuttaneet hiljaisina havuköynnöksiä katonrajaan, taikoneet misteleille hieman alkuperäistä suunnitelmaa armahtavamman luonteen ja käyneet lopulta varmistamassa, että kotitontuilla oli selvät suunnitelmat tarjoiluista ja ettei kukaan valvojaoppilaista ollut väittänyt heidän tietämättään keittiöväelle, että boolien kuuluisi olla terästettyjä.
 Kaikki oli kunnossa, ja nyt Hermionen teki vain mieli kaatua lähimmälle sohvalle ja jäädä nukkumaan. Riddle seurasi hänen jälkeensä oviaukosta vaiteliaana. Hermione arveli, että poikaakin väsytti, mutta jostain syystä tämä ei lähtenyt makuusaliinsa. Hermione aikoi mennä omaansa, suoraan portaisiin ja siitä seitsemännen luokan tyttöjen makuusaliin, mutta jokin pidätteli häntä. Äkkiä hän tajusi miettivänsä, olisiko hänen pitänyt toivottaa Riddlelle hyvää yötä.
 Hän mietti sitä vain hetken, mutta silti Riddle ehti aloittaa puhumisen hänen puolestaan. “Pelkäätkö sinä puheiden pitämistä?”
Pojan ääni oli puolittain huvittunut, puolittain vakava. Hermione nielaisi ja kääntyi niin, että näki pojan hahmon silmäkulmastaan. Riddle ei näyttänyt enää yhtään niin väsyneeltä kuin hetkeä aiemmin salissa. Ehkä ajatus Hermionesta pitämässä puhetta ja pelkäämässä kuollakseen oli virkistänyt poikaa -
“En”, Hermione sanoi vaistomaisesti. Riddlen kulmakarvat kohosivat, ja tyttö kohautti olkapäitään. “Okei, pelkään. En kauhean paljon, mutta sen verran, etten mielelläni pidä niitä.”
“Et sinä ole erityisen ujo. Puhut valvojaoppilaiden kokouksissa vaikka kuinka paljon.”
“En minä - “
“Niin kuin tänään. Jacob ja Katherine.” Riddleä selvästi huvitti. “Minä olen odottanut monta viikkoa, milloin he tajuavat.”
“Oletko?” Hermione hämmästyi. “Minä en ole… tai siis, en kiinnittänyt heihin mitään huomiota ennen kuin tänään - “
“Ehkä sinulla on ollut jotain muuta ajateltavaa”, Riddle tokaisi viattomasti.
Hermione tajusi kauhukseen punastuvansa. Hän kääntyi pois pojasta ja toivoi, että olisi voinut karata. Hemmetti, ei hän ennen ollut punastellut näin paljon! Ehkä tulevan pimeyden lordin seurassa oleminen sumensi hänen mielenterveyttään tai jotain -
 Vaikka hänen olikin pakko myöntää, että hän muisti nykyään melko harvoin ajatella Riddleä pimeyden lordina.
 Se oli tietenkin täysin ymmärrettävää. Riddle oli seitsemäntoista, ehkä hieman ylimielinen ja koppava ja välinpitämätön, saattoi suuttua herkästi tarvittaessa, mutta hän ei silti vaikuttanut sen enempää aikuiselta - tai murhaajalta - kuin Hermionekaan. Hermionen oli tavattoman vaikea uskoa, että poika oli jo tehnyt kaksi murhaa. Silloin tällöin hänen teki tavattomasti mieli kysyä… mutta mitä hän olisi kysynyt?
 Hei Tom, mietin vain tässä, oletko koskaan tappanut ketään?
 Ai olet vai? Millaista se oli?

 Hermione ravisteli päätään ajatuksille. “Sinä olit reilu, kun suostuit pitämään sen tervetuliaispuheen.”
Riddle hymyili vinosti. “Ethän sinä edes tiedä, vaikka minä myöhästyisin traagisesti kymmenen minuuttia alusta.”
“Tom!” Hermione huudahti. “Et varmasti tee sitä! Minä en halua puhua, minä - “
Hänen lauseensa loppui kesken, kun Riddle tarttui häntä hartioista ja painoi hänet varovaisesti sohvalle istumaan. Hermione veti kiivaasti henkeä ja räpytteli silmiään; Riddle vetäytyi nopeasti kauemmas ja näytti silmänräpäyksen ajan melkein yhtä yllättyneeltä kuin hänkin.
“Sinun olisi ehkä parempi istua”, poika totesi nopeasti ilmeettömällä, vakaalla äänellä. Hermione ei tajunnut, miten tämä pystyi siihen. “Näytät vähän väsyneeltä.”
“Se kaikki koristelu - “
“Istu siinä”, Riddle määräsi ja istuutui itse viininpunaiseen nojatuoliin takan viereen.
Hermione istui mielellään. Riddle tuijotti jonnekin hänen yläpuolelleen - luultavasti katosta roikkui hämähäkinseittejä - ja Hermione sai keskittyä rauhassa ajatustensa kokoamiseen ja takassa hiljaa rätisevien liekkien tuijottamiseen. Keltainen loimu heijastui välillä Riddlen kasvoihin, teki hänestä melkein taianomaisen näköisen… niin kuin aamuaurinko olisi osunut hänen kasvoihinsa matkalla taivaalle, mutta valo ei ollut aivan yhtä kirkas ja paljastava, mieluumminkin vähän hämyinen ja armahtava…
“Hermione?” Riddlen ääni oli huvittunut. “Nukutko sinä? Ei millään pahalla, mutta minä en aio ottaa vastuuta, jos sinä nukahdat siihen sohvalle ja heräät aamulla siihen, että niskasi eivät enää liiku…”
Hermione räpäytti silmänsä auki. Missä vaiheessa hän ylipäänsä oli antanut niiden sulkeutua? Hänhän oli katsellut, miten tuli heijastui Riddlen kasvoista -
 Hän nielaisi.
“Kiitos vain”, hän tokaisi pojalle kuivasti. “Saat niskojeni ikuisen kiitollisuuden.”
“Hurraa.” Riddlekin kuulosti jo väsyneeltä. “Tiedätkö, että kello on kaksitoista?”
“Kaksitoista?” Hermione säikähti. “Niin paljon? Sittenhän minun on ollut oikeasti pakko nukkua.”
“Niinhän minä sanoin.”
“No, minä en uskonut”, Hermione ilmoitti nenäkkäästi ja kömpi jaloilleen. Ne tuntuivat kankeilta ja toimimattomilta, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle. Riddlen katse liikkui hänen hiuksiensa ja selkänsä päällä, hän tunsi sen selvästi, se -
“Hyvää yötä”, Riddle tokaisi.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

niiina

  • Ylikuolonsyöjä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 5 592
  • Malfoysexual
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #25 : 09.08.2007 20:48:27 »
Olen seurannut ficciä alusta lähtien, mutta ollut turhan laiska edes kommentoidakseni - hyi minua! Mutta nyt viimein ajattelin kun aikaakin on. Minä sitten pidän tästä ficistä valvavasti! Tom/Hermione on todella mielenkiintoinen paritus ja pidän kovin luomastasi Tomista, koska hänen ja Hermionen välit alkoivat silleen hitaasti pojan hiljaisuuden ja välinpitämättömyyden tähden, joka on onneksi alkanut rikkoutua jo hieman. Jotenkin jokainen Tomin repliikki on mahtava! Olet kirjoittanut hänet hyvin. Eniten pidän juuri Tomin ja Hermionen keskusteluista ja niiden huumoristakin. Hermionekin on hahmona tässä todella hyvä ja olet kirjoittanut häntä mielenkiintoisella tavalla. Tietysti tuo Hermionen kotiin paluun selvittäminen on jäänyt aika taka-alalle, mutta eipä se minua yhtään haittaa. Harmittaa oikein kun tämä paritus on omalla tavallaan niin vaikea, että se ei periaatteessa koskaan voisi päättyä hyvin, mutta katsoo mitä olet saanut aikaan.

Lainaus
virnuili David Fox, mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset ja tummat silmät, joiden terävä katse toi auttamatta Hermionen mieleen ketun.

Tuossa naurahdin kun luki tuo "mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset" ajatusvirhe? : D

Lainaus
“Ethän sinä edes tiedä, vaikka minä myöhästyisin traagisesti kymmenen minuuttia alusta.”
“Tom!” Hermione huudahti. “Et varmasti tee sitä! Minä en halua puhua, minä - “

Pidin tuosta kohdasta kovin (:

Lainaus
“No, minä en uskonut”, Hermione ilmoitti nenäkkäästi ja kömpi jaloilleen. Ne tuntuivat kankeilta ja toimimattomilta, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle. Riddlen katse liikkui hänen hiuksiensa ja selkänsä päällä, hän tunsi sen selvästi, se -
“Hyvää yötä”, Riddle tokaisi.

Pakko sanoa, että nauroin ääneen kun olit jättänyt lauseen tyylikkäästi noin. :'D Aivan ihana.

Ihastuin myös kovasti kohtaan, jossa Hermione pyytää Tomia joulutanssiaisiin! Jotenkin koko kohtauksen ainaka hekottelin hieman Hermionen järkytykselle kun Tom suostuikin ja se kohtaus oli jotenkin ihanan aidon oloinen.

Olen kyllä todella innoissani kun sinun kirjoittamanasi saa lukea tällaista ficciä. Kiitoksia kovasti! Jatkoa odottelen jo innolla lisää. Luen kyllä aina, vaikka en joskus kommentoisikaan laiskuuttani. Koetan kyllä parantaa tapani.

niiina
« Viimeksi muokattu: 06.03.2008 19:21:44 kirjoittanut niiina »

niiina
Dramione

coma-white

  • ***
  • Viestejä: 64
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #26 : 09.08.2007 21:34:31 »
Voi ei, rakastun tähän tosiaan vain enemmän ja enemmän koko ajan. Tämä on aivan ihana, aloin itsekin hykerrellä innostuksesta tässä kuin pikkutyttö (ensin jännitettyäni hirveästi), kun Tom suostui sinne juhliin! :D Aavistelin jo aiemminkin, että yhdessä he sinne menisivät, mutta en arvannut että se tapahtuisi tällaisen sattumuksen kautta. Hienosti keksitty!

Voi kamala, en osaa enää muuta sanoa kuin ne perinteiset plzlisääjatkoahetijooko-loppusanat. :D Tai no jätän väliin, eiköhän idea välittynyt jo tuosta! ;)
Time runs backwards

muumipeikko

  • ***
  • Viestejä: 9
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #27 : 09.08.2007 22:38:39 »
Tämä on jotain niin mahtavaa tekstiä !  :) ihmeellinen paritus, mutta toimii todella hyvin. Voldemort on todella toden tuntuinen tai voisi hyvin kuvitella hänet tuommoisena. Ihmettelen tosin miten Hermione antoi kumminkin aika helposti periksi periaatteelleen olla erossa Tomista  ;) (hyvä vaan)
Nyt jatkoa odotellessa !

Belloutska

  • ***
  • Viestejä: 17
    • http://
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #28 : 10.08.2007 15:20:27 »
:o Jatkoa näin nopeasti?  :o

Hihhii, pidin lopusta ^^.

Jatkoa ;)
Then I Was Like 'AVADA KEDAVRA!'

And He Was like 'Dead'

-Voldemort <3

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 256
  • dynamite
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #29 : 10.08.2007 17:36:37 »
Uumama mitä tekstiä! Pakko ihkuttaa, koska tää oli mun lempiosa tähän mennessä. Näiden kahden välillä tapahtu jotain, jei!  :D Katherine ja Jacob oli ihan awwww. *paljon teini-ihkutus sydämiä*

Kovin mielelläni olisin halunnut kuulla muiden luihuisten mielipiteet siihen, että Tom suostu lähtemään sinne tanssiaisiin Hermionen kanssa, koska ne olisi voinut olla aika mielenkiintoisia. Tuossa alussa oli kivasti näiden muiden hahmojen sähläystä, mainiota, mainiota.

Eipä tässä muuta, kiitos tästäkin osasta!

LaLuna
[

Mjau

  • ***
  • Viestejä: 65
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #30 : 11.08.2007 11:44:24 »
Tykkäsin tosi paljon tosta viimeisimmästä luvusta, ehkä paras luku tähän asti. Se oli jotain niin söpöä. Olen ihmetellyt, miten Hermione haluaa jutella Tom Riddlen kanssa, kun se on niin hapan ja sellainen... häijy... Itse en varmaan ikinä tekisi tuttavuutta sellaiseen. Mutta olihan Riddlellä hyvätkin hetkensä. Ja nythän se on jo kiltti tai ainakin kohtelias Hermionelle :)

Tässä kyllä totisesti on kiinnostava juoni. Odottelen jo kovasti, että Hermione muistaisi enemmän siitä hetkestä, kun siirtyi ajassa. Mutta ehkä sen muistaminen auttaa häntä siirtymään takaisin omaan aikaansa, niin se ei varmaan tapahdu ihan pian...

Mutta jatkoa taas odottelen.
Kirjastonkirja
jää ratikan penkille
niin kuin sinäkin.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
« Vastaus #31 : 11.08.2007 18:25:27 »
A/N: Oikein kovasti kiitoksia teille jokaiselle!

niiina, hauska kuulla, että olet jaksanut seurata tätä ^^ Hermionen kotiinpaluu tosiaan on nyt ollut aika taka-alalla, mutta kyllä se sieltä vielä nousee enemmänkin esiin... Ja mustatukkainen David Fox, jonka hiukset sattuivat olemaan mustat, oli tosiaan ajatusvirhe, kiitos huomautuksesta! *naur*

coma-white, olihan minun saatava pullonpyöritystä mukaan, ja veikkaan, ettei kumpikaan Hermione tai Tom olisi muuten tullut kysyneeksi toista joulutanssiaisiin! ^^

muumipeikko, Hermione antoi niin helposti periksi periaatteelleen olla erossa Tomista yksinkertaisesti sen takia, että minä pelkäsin kirjoittaa liian hitaasti etenevää juonta *naur* Ja Tomiin ihastuvan Hermionen on joka tapauksessa oltava hieman OOC, luulisin...

Belloutska, kiitoksia!

LaLuna, hupsista, toisten luihuisten mielipiteitä Hermionen ja Tomin yhdessä menemisestä ei tosiaan pahemmin kuulunut... No, ehkä Hermione pääsee jossain vaiheessa keskustelemaan aiheesta muiden kanssa :) Ja Katherine ja Jacobkin palaavat vielä!

Mjau, minusta tuntuu, että Hermione on kauhean utelias Tomin suhteen... Luultavasti hän alun perin kiinnostui pojasta juuri sen takia, että tämä torjui kaikki hänen jutteluyrityksensä ja oli muutenkin joukosta poikkeva. Ja nyt Hermionen jo tietäessä, että Tom on nimenomaan Tom Riddle eikä joku random-mustatukkainen-poika, luulen hänen olevan tavallaan kiinnostunut myös siitä ajatuksesta, että hän on tulevan Voldemortin kanssa tekemisissä, vaikka se ajatus onkin lähinnä negatiivinen.

*

8. luku

“Etkö sinä aio laittaa tukkaa ylös, Mary?” Cornelian närkästynyt ääni moitti. “Kuuntele nyt! Wilkins haluaa nähdä sinun niskasi - “
“No, minä en välttämättä halua häntä näkemään niskaani”, Mary vastasi terävästi. “Minä menen hänen kanssaan tanssiaisiin tasan sen takia, että hän on vanha kaveri, en - “
“Tiedän, tiedän.” Cornelia kuulosti kyllästyneeltä. “Kai sinä aiot ottaa sen sinisen mekon, joka oli minun häissäni?”
“Eikö se ole liian juhlallinen?”
“Onko sinulla se mukana?”
“On, mutta - “
“Mary, älä mene peilin eteen!” Elisabeth huudahti. “Minä yritän taikoa juhlakampausta!”
“Katsoisit minne tökit sillä sauvallasi - “
Hermione seisoi toisen peilin edessä ja yritti saada hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen. Muuten hän oli jo melkein valmis. Dumbledoren hänelle jostain hankkimissa tavaroissa ei ollut ollut juhlamekkoa, mutta onnekseen hän oli saanut sellaisen Elisabethilta - tyttö oli suurin piirtein saman kokoinen kuin hän ja tällä oli yllättävän paljon mekkoja mukanaan sisäoppilaitoksessa. Hermione hymyili mielessään. Jos Elisabethilla ei olisi ollut hänelle mekkoa, hän olisi ollut pulassa.
 Hermione oikaisi toista olkainta. Mekko oli tummanpunainen - hän saattaisi sointua saumattomasti yhteen salin koristusten kanssa, mutta ainakin hänellä oli jonkinlainen mekko. Kaikki oli hyvin hiuksia lukuun ottamatta.
“Hermione?” Maryn ääni kuulosti uteliaalta. “Tarvitsetko sinä ihan pikkuisen apua hiustesi kanssa?”
“Sinä teet tuon vain päästäksesi eroon Corneliasta”, Hermione virnisti vaaleahiuksisen tytön tullessa taikasauvoineen kiertelemään hänen hiustensa ympärille muka hyvinkin kiinnostuneena.
“Ehkä hieman, mutta teko pyhittää tarkoituksen”, Mary totesi hyväntuulisena. “Ja minä olen kuunnellut jo ihan liikaa puhetta Wilkinsistä. Pahus, minä en edes pidä Wilkinsistä!”
“Etkö?”
“Tai siis pidän, mutta en siitä, miten minua kiusataan hänestä.”
“Minä kuvittelin, että sinä olet kihloissa.”
Mary nauroi valoisasti. “Kunpa olisinkin! Bethiä on vaikea kiusata kenestäkään toisesta, kun hän käyttää kaiken aikansa vilkuilemalla Averyn perään.”
“Tuota noin”, Hermione aloitti ja yritti olla näkemättä, kuinka Maryn taikasauva rätisi pelottavan lähellä hänen hiuksiaan, “minä olen vähän miettinyt…”
“Mitä?” Mary kysäisi hajamielisesti. “Hei, haluatko sinä pitää kiharasi tänä iltana? Minusta - “
“Tee mitä haluat”, Hermione tokaisi urheasti. “Ovatko puhdasveriset tytöt useinkin ihastuneita sulhasiinsa?”
“Mmmm…?” Mary totesi silmäillen keskittyneesti kirjaa, joka näytti olevan täynnä erilaisia kampauksia.
“Sillä tavalla kuin Beth on Averyyn? Minusta se on kummallista. Siis jos hänen vanhempansa valitsivat Averyn, eikö ole kauhean hyvä tuuri, jos Beth sattuu tykkäämään juuri hänestä?”
“Avery on ihan hyvännäköinen”, Mary totesi diplomaattisesti. “Ja etkö sinä muka usko, että maailmassa on useampi kuin yksi ihminen, josta voit pitää, ‘Mione?”
“Totta kai, mutta kuinka todennäköistä silti on, että minä pitäisin sellaisesta ihmisestä, jonka vanhempani valitsevat minulle?”
“Todennäköisesti sinun vanhempasi tuntevat sinut melkein yhtä hyvin kuin sinä itse”, Mary mutisi. “Sinun hiuksesi voisivat näyttää kivalta suorina… Ja sitä paitsi heillä on enemmän elämänkokemusta.”
“Minä haluan valita itse omat mieheni.”
“Kuinka monta sinä ajattelit ottaa?” Mary kiepautti taikasauvaansa ja lausui loitsun, jota Hermione ei jälkeenpäin saanut mieleensä, vaikka kuinka yritti. “No niin, katso peiliin.”
Hermione kääntyi kohti peiliä. Hänen hiuksensa olivat äkkiä sileät ja kiiltävät, varmasti sileämmät kuin koskaan aiemmin lukuun ottamatta ehkä joulutanssiaisia neljännellä luokalla. Kaikki hiukset olivat tiukalla nutturalla, joka toi Hermionen mieleen hyvin elävästi ne ajat, jolloin hänen isovanhempansa olivat olleet nuoria -
Ai niin. Minun isovanhempani taitavat olla nuoria nyt.
“Se on hieno”, hän sanoi Marylle. “Kiitos.”
“Eipä kestä”, toinen tyttö vatsasi. “Ja kuule, jos sinä olisit puhdasverinen ja vanhempasi olisivat päättäneet sinulle aviomiehen, huomaisit kyllä, että useimmiten se juttu toimii hyvin. Tietysti on poikkeuksia, mutta tytöt itse tekevät kyllä ihan yhtä paljon vääriä valintoja kuin heidän vanhempansakin.”
“Saatko sinä vaikuttaa siihen, kenelle sinut naitetaan?”
“Eivätköhän he kysy minun mielipidettäni. Hei, Cornelia tutkii Bethin pukua, nyt hän ei varmaan jaksa jauhaa minulle Wilkinsistä - “
“Mikä vika Wilkinsissä on?”
“Minä en pidä hänestä siinä mielessä”, Mary ilmoitti varmalla äänellä. “Ja älä huoli, sen tietävät minun vanhempanikin.”

Oleskeluhuone oli täynnä ihmisiä Hermionen tullessa alas. Aivan nuorimpia ei ollut kutsuttu tanssiaisiin, mutta kaikki neljäsluokkalaiset ja vanhemmat luihuiset tuntuivat jo pukeutuneen pukuihinsa ja nuoremmat kiertelivät heidän ympärillään joko katkerina tai helpottuneina siitä, etteivät olleet lähdössä tanssiaisiin.
 Hermione antoi katseensa kiertää ympäri oleskeluhuonetta, mutta Riddleä ei näkynyt. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla nuorimpien tapaan katkera vai helpottunut, joten hän päätti unohtaa molemmat mielialat ja istuutua sohvalle odottamaan. Hän yritti raivata tietään lähimmälle sohvalle, mutta se oli tungoksessa yllättävän vaikeaa. Helen Goyle ärähti kovaäänisesti, kun hän astui tytön mekolle, joku ensiluokkalainen tyttö jäi tuijottamaan häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan, ja -
“Hei, mihin sinä olet menossa?”
Hermione käännähti ympäri. Riddle tuijotti häntä lievästi huvittunut ilme muuten vakavilla kasvoillaan, mutta Hermionen mielenkiinto lipsui nopeasti ilmeestä pojan muuhun olemukseen.
 Hän ei ollut koskaan nähnyt Riddleä niin hienosti pukeutuneena. Olkoon, hän ei ollut nähnyt Riddleä koskaan pukeutuneena muuhun kuin koulun kaapuihin tai koulupukuun, mutta joka tapauksessa juhlapuku sai aikaan aivan erilaisen vaikutelman. Hermione räpytteli silmiään. Hän oli kyllä tiennyt, että Riddle oli pitkä ja että hänessä oli jotain huomiota herättävää, vaikka kyse ei olisikaan ollut siitä, että poika olisi ollut hyvännäköinen, mutta tämä…
 Riddlen mustat, aavistuksen verran liian pitkät hiukset näyttivät kerrankin siltä, että pysyisivät pois silmiltä. Hermione ei tiennyt, mitä poika oli tehnyt niille, eikä halunnut tietää, mutta hyvältä se näytti. Tumma aavistus oli kokonaan poissa pojan leuasta ja tummien, oleskeluhuoneen hämärässä valaistuksessa melkein pupillittomilta näyttävien silmien katse näytti vielä kirkkaammalta kuin tavallisesti Riddlen vastatessa hänen tuijotukseensa.
“Ylin nappi on auki”, Hermione tokaisi.
“Paidassa vai housuissa?” Riddle kysyi vakavana, mutta laittoi sitten kuuliaisesti kauluspaidan ylimmän napin kiinni. Pojan silmissä läikkyi leikkisä, melkein ilkikurinen virne, eikä Hermione tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla innoissaan vai peloissaan.
 Hän päätti tehdä kompromissin ja olla molempia.
“Mennäänkö?” Riddle kysyi ja ojensi hänelle juhlallisesti kätensä.
Matkalla suureen saliin hän tajusi ensimmäistä kertaa lasinkirkkaasti olevansa iloinen siitä, ettei ollut omassa ajassaan vaan neljäkymmentäluvulla. Jos hän olisi mennyt Tom Riddlen kanssa joulutanssiaisiin omana aikanaan, kävellyt pojan käsivarteen tukeutuen linnan halki ja vilkuttanut Ronille, Harrylle ja Ginnylle… Hän ei edes uskaltanut arvailla, miten hänen ystävänsä olisivat reagoineet.
 Mutta kun he saapuivat vielä toistaiseksi lähes autioon saliin ja Riddle avasi oven hänelle, hän ei voinut tehdä muuta kuin väläyttää leveän hymyn pojalle. Sanoivat Ginny, Harry ja Ron sitten mitä tahansa, tämä seitsemäntoistavuotias koululainen ei ollut Voldemort. Hermione sulki päättäväisesti mielestään pois kuvan Murjottavasta Myrtistä ja Riddlen isästä, heidän lasittuneista katseistaan ja Riddlestä itsestään nauramassa kylmää naurua taikasauvaa kädessään pitäen… hänestä itsestään hymyilemässä Riddlelle kuin hän ei olisi tiennyt… Nyt ei ollut sen aika.
 Hän oli tanssiaisissa Tom Riddlen kanssa ja sillä selvä, ja sitä paitsi sehän ei edes ollut hänen vikansa. Kaikki oli Cornelian syytä, Cornelia oli käytännöllisesti katsoen pakottanut hänet kysymään Riddleä. Kaikki oli ehdottomasti vain ja ainoastaan Cornelian syytä.
“Mennäänkö pitämään tervetuliaispuhe?” Riddle ehdotti, kun sali alkoi olla täynnä väkeä.
Hermione nyökkäsi lyhyesti. “Ja sinä sitten puhut.”
Riddle huokaisi. “Minä en tajua, mikä siinä on niin - au, ei tarvitse tökkiä - okei, minä puhun. Ja sinä hymyilet ja yrität epätoivoisesti näyttää esimerkilliseltä johtajatytöltä.”
“Ja sinä olet pahoillasi, ettei oikea johtajatyttö ole täällä minun tilallani.”
Riddle loi häneen kummallisen katseen. “Tuskin.”

Jokainen suuren salin seinän kivi tuntui huutavan Tonava kaunoista. Hermione oli varma, että äänentoisto oli neljäkymmentäluvulla parempi kuin yhdeksänkymmentäluvulla - tai sitten hän ei vain ikinä ollut tajunnut, kuinka hieno akustiikka salissa oli. Hän asteli Riddlen perässä pois korokkeelta, jonka vahtimestari ja valvojaoppilaat olivat koonneet opettajien pöydän eteen, ja antoi helpotuksen tulvia lävitseen.
“Minä olin aivan varma, että Lestrange heittäisi sinua tomaatilla”, hän tokaisi Riddlelle, joka oikoi takkinsa liepeitä päästyään turvallisesti takaisin lattialle.
“Tomaatilla? Miksi ihmeessä?”
“Hän tuijotti sillä tavalla.”
Riddlen kasvot leikkasi kapea hymy, jota Hermione ei välttämättä olisi kutsunut kovin hyväntuuliseksi. “Sinua hän tuijotti.”
“Mitä?”
Riddle pyöräytti silmiään. “Ikävä romuttaa maailmankuvasi, Granger, mutta jostain syystä Lestrange pitää sinusta.”
“Enhän minä ole sanonut hänelle melkein mitään.”
“Siitä minäkin yritin häntä muistuttaa”, Riddle mutisi. “No, onneksesi olet puoliverinen.”
“Miten niin onnekseni?”
“Muuten saisit kohta huomata olevasi rouva Lestrange.”
Hermione virnisti. Kun tervetuliaispuhe oli ohi, musiikki soi ja innokkaimmat olivat jo ehtineet tanssilattialle, hänestä alkoi tuntua siltä, että kaikki oli hyvin. “Entä, jos minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan?”
Riddle mulkaisi häntä synkästi.
“Se oli vitsi”, Hermione sanoi nopeasti. Jokin Riddlen katseessa vaivasi häntä. “Mitä meidän pitäisi nyt tehdä?”
“Yrittää selvitä hengissä tästä illasta.” Riddlen kasvot olivat taas etäiset ja pojan ääni ilmeetön. “Luultavasti meidän ei oleteta tekevän enää juuri mitään. Valvojaoppilaat hoitavat loput.”
“Paitsi jos ovat liian kiinni toisissaan.”
“Kaikki eivät käyttäydy niin kuin Jacob ja Katherine.”
Hermione rypisti otsaansa. “Hei, mikä sinua vaivaa? Nyt on joulutanssiaiset, sinun pitäisi pitää hauskaa - “
Riddle tuijotti tiiviisti katonrajaan, jonne he olivat kiinnittäneet havuköynnökset edellisenä iltana. “Minä en pidä joulutanssiaisista.”
“Minulle väitettiin, ettet sinä ole ikinä ollut niissä.”
“Minä en ole ollut niissä, koska en pidä niistä.”
“Miten sinä voit tietää, ettet pidä sellaisesta, mitä et ole kokeillut?”
“Oletko kokeillut hypätä tähtitornilta ja tappaa itsesi?” Riddle kysyi kylmästi.
Kylmä värähdys kulki Hermionen lävitse.
“Sinä olet varmaan ollut joulutanssiaisissa monta kertaa”, Riddle jatkoi eleettömästi.
“Vain kerran”, Hermione totesi. “Neljännellä luokalla. Minä - tai siis tietenkin ne tanssit olivat Ranskassa. Beauxbatonsissa.”
“Tietenkin. Siellähän sinä opiskelet.” Hermione oli näkevinään pienen välkähdyksen Riddlen silmissä. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmas pojasta.
“Niinpä.”
“Kenen kanssa olit siellä?”
“Hän… no, hänkin oli tavallaan vaihto-oppilas. Sellainen… poika.”
“Huojentavaa”, Riddle sanoi, mutta nyt kapea hymy leikkasi hänen kasvojaan. “Minä olisinkin ollut huolestunut, jos sinulla yleensä olisi ollut tapana pyytää tanssiaisiin tyttöjä.”
“Hölmö”, Hermione virnisti huojentuneena Riddlen hymystä, vaikka se olikin ollut nopeasti katoava. “Siinä tapauksessa ei edes Cornelia - “
Hän sulki suunsa.
Riddle tuijotti häntä. Kaikki huvittuneisuus oli kadonnut pojan silmistä; nyt ne olivat ainoastaan tummanharmaat ja niin vihaiset, läpitunkevat ja armottomat, ettei Hermione ollut nähnyt niitä sellaisina moneen viikkoon. Hän toivoi kiihkeästi, ettei enää koskaan joutuisikaan näkemään Riddlen silmiä niin vihaisina.
“Miten Cornelia liittyy minun kysymiseeni?” Pojan ääni oli jäätävä.
“Tom - “
“Riddle.”
“Riddle”, Hermione toisti, vaikka sukunimi maistui hänen suussaan karvaalta ja katkeralta tappiolta. “Riddle, minä…”
Hän ei tiennyt, miten sanoisi sen. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Riddle oli äkkiä loukkaantunut niin kovasti ajatuksesta, että Cornelia liittyisi siihen, minkä takia Hermione oli pyytänyt poikaa tanssiaisparikseen. Mutta sen hän tiesi, että jos Riddle vaikutti vihaiselta jo nyt, jos pojan silmät tihkuivat jäätä ja inhoa ja sitä halveksuntaa, jota Hermione ei ollut lainkaan kaivannut viime viikkoina… Riddle ei missään tapauksessa tulisi olemaan iloinen pullonpyöritystarinasta.
 Ja silti se oli totuus. Typerä, lapsellinen totuus, vaikka Hermionesta äkkiä tuntuikin, että sanottuna se olisi paljon rumempi kuin todellisuudessa oli ollut.
“Pullonpyöritys”, hän mutisi lopulta.
Riddlen katse jäätyi entisestään. Sanomatta enää sanaakaan poika käänsi hänelle selkänsä ja lähti astelemaan nopein askelin tanssivien ihmisten läpi kohti ovia. Hermione seurasi voimattomana, kuinka tanssijat väistivät Riddlen tieltä. Hän kuvitteli tuntevansa hämmentyneet katseet selässään, kuuli kenties Elisabethin hämmästyneen kysymyksen jostain tajuntansa rajamailta, mutta ei pystynyt enää keskittymään toisiin.
 Riddle sulki oven mennessään. Hermione ravisteli päätään ja lähti kävelemään kohti salin laitaa, sitten ruokapöytien ohi tarkastamaan, että kaikki mistelit odottivat vapauttamistaan oikeassa paikassa ja että kaikki havuköynnökset olivat paikoillaan; ja että kotitontut olivat laittaneet oikeat ruokalajit pöytään ja mansikkabooli oli terästämätöntä -
 Booli ei maistanut lainkaan mansikalle. Hermione huomasi sen ensimmäisellä kulauksella. Kun hän oli saanut lasillisensa juotua loppuun, hän oli varma, että oli tunnistanut maun: granaattiomena.

Ulkoilma oli kylmää. Hermione tärisi ja kirosi itseään siitä, ettei ollut ottanut takkia mukaansa, ja itsepäisyyttään siitä, ettei suostunut kääntymään takaisin. Piha oli pimeä ja luminen, hänen selkänsä takaa kuului parhaillaan joku iloinen valssi, johon ihmisten nauru ja juhlan häly sekoittuivat. Miksi ihmeessä hän seisoi portailla ja lähti kävelemään eteenpäin?
 Granaattiomenabooli maistui yhä hänen suussaan. Hän ei olisi ikinä, ikinä uskonut, että Riddle olisi ottanut hänen vitsinsä todesta ja todella järjestänyt heille granaattiomenaboolia. Hemmetti, kuka muka oli koskaan kuullut edes puhuttavan sellaisesta? Eikä se edes ollut ollut kovin hyvää. Kaikki juhlissa kuvittelisivat, että valvoja- ja johtajaoppilaat olivat menneet päästään sekaisin.
 Eikä Hermione olisi ikinä uskonut piittaavansa niin paljon siitä, että Tom Riddle oli järjestänyt joulutanssiaisiin granaattiomenaboolia vain, koska Hermione oli maininnut sen. Hän yritti tähyillä Tomia hämärässä ilmassa tietämättä todellisuudessa, minkä takia edes etsi häntä; mutta etsiminen ei näyttänyt tuottavan minkäänlaista tulosta, hän ei löytänyt Tomia. Hän kiersi linnan ympäri, kietoi käsiään tiukemmin ympärilleen ja yritti miettiä, missä poika olisi voinut olla. Joku kakkosluokkalainen poika oli sanonut kirkkain silmin Tomin menneen ulos, mutta kiihkeällä tahdilla satava lumi peitti kaikki jäljet, eikä Hermione löytänyt poikaa.
 Hän käveli eteenpäin ja yritti olla välittämättä kylmästä. Hänen olisi vain pitänyt palata sisälle ja etsiä Mary tai Elisabeth tai Cornelia tai vaikkapa Minerva, joka oli näyttänyt hämmentyneeltä nähdessään Dumbledoren tulevan juhliin hienossa kaavussaan. Mutta ajatus takaisin kääntymisestä oli mahdoton.
 Mikä ihme häntä vaivasi? Tietenkin syy oli vain siinä, että hän inhosi väärinkäsityksiä… hän ei kerta kaikkiaan voinut antaa Tomin luulla, että pullonpyöritys oli ollut ainoa syy pyytää poikaa tanssiaisiin. Osa hänen mieltään tosin väitti hänelle ahkerasti, että hän oli väärässä ja että pullonpyöritys oli tosiaan ainoa syy. Hän nimitti sitä osaa terveeksi järjeksi ja sulki sen pois päältä.
 No niin, jos hän ei ollut Tomin kanssa tanssiaisissa ainoastaan pullonpyörityksen takia, mikä ihme oli syy?
Sinä pidät hänestä.
 Hemmetti, en pidä, minä vain -
 Sinä mitä?
 Hän on Voldemort!
 Sinä pidät hänestä silti. Naiset rakastuvat aina renttuihin, vai mitä?
 Minä en ole rakastunut! Minä en edes ole ihastunut!
 Sinä rämmit hänen perässään lumihangessa. Mikset anna olla ja käänny takaisin sisälle?
 En voi! Hän käsitti väärin, minä en halunnut loukata häntä, minä olisin kysynyt häntä muutenkin -
 Olisitko? Siinä näit. Sinä pidät hänestä. Pidät pidät pidät pidät -

 Hermionen teki mieli huutaa. Hän käveli lujempaa ja yritti olla vaihteeksi ajattelematta, mutta sekään ei toiminut. Ja Tomia ei näkynyt missään. Hermione tajusi joutuneensa jo huispauskentän luo; se kohosi hänen edessään tummana ja mahtavana mustaa yötaivasta vasten. Lumi satoi edelleen taukoamattomalla tahdilla. Hermione tuskin edes huomasi lyyhistyvänsä istumaan kylmään maahan.
 Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi löytänyt Tomin? Mitä hän olisi sanonut? Hän ei halunnut välittää pojasta, ei tällä tavalla, ei näin, että juoksi tämän perässä pitkin pihamaata! Ja silti hän oli tässä, jalat turtumassa kylmyydestä eikä yksinkertaisesti voinut kävellä takaisin; ja samalla hän pelkäsi Tomin kohtaamista, pelkäsi että poika ei antaisi hänelle anteeksi eikä yrittäisi ymmärtää, että heidän ystävyytensä olisi mennyttä, että kaikki olisi mennyttä…
“Hei.”
Hermione säpsähti. Kylmyys kävi hänen lävitseen kuin sähköisku, kun hän työnsi kätensä syvälle lumeen ja nojautui niihin kohottautuakseen maasta. Tumma hahmo seisoi noin kymmenen metrin päässä hänestä.
“Hei”, hän mutisi.
Poika astui hänen luokseen muutamalla harppauksella, mutta pysähtyi pienen välimatkan päähän. Hermione nielaisi vaivalloisesti, nousi istumaan polviensa päälle ja tunsi itsensä typerämmäksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Siinä hän istui, lumihangessa, jäsenet jäässä -
“Mitä sinä täällä teet?” Tomin ääni oli viileä ja etäinen, varautunut. Hermione oli kuulevinaan siinä halveksuntaa.
 Ehkä poika ei enää haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Yhdessä pettymyksen kanssa hänen lävitseen kävi myös helpotus - hänen ei enää tarvitsisi yrittää vältellä poikaa tai hakata järkeä päähänsä - mutta pettymys oli suurempi. Hän kohotti katseensa peläten äkkiä kauheasti, mitä näkisi.
 Tomin tumma hahmo hänen vieressään näytti suunnattoman pitkältä mustaa taivasta vasten. Hermione hymyili kuivasti.
“Istun lumihangessa.”
“Ääliö”, Tom mutisi. “Olisit edes ottanut takin mukaan, jos kerran välttämättä halusit saada jonkun helvetin keuhkokuumeen - “
“Minä etsin sinua”, Hermione tokaisi ja veti kiivaasti henkeä; hänen sydämensä löi hullun lailla ja kätensä olivat yhtäkkiä kuumat, vaikkei tunto ollutkaan kunnolla palannut sormiin. “Sinun pitää käsittää, että minä - “
“Sinusta ei ollut aivan kauheaa täyttää se tehtävä, jonka Cornelia antoi sinulle?” Tom kysyi kuivasti kiskoen samalla omaa takkiaan pois päältään. Hermione räpäytti silmiään, kun poika polvistui hänen viereensä ja kiskoi hänet mukanaan ylös. Tomin kädet olivat lämpimät, melkein polttavat pojan työntäessä takin hänen harteilleen ja taputtaessaan hänen käsivarsiaan huolimattomasti.
 Hermione avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Tom ehti ensin.
“Ihan sama”, poika tokaisi. “Minusta vain on aika huvittavaa, että kukaan ei vaivautunut kertomaan minulle mitään; ja että sinä tottelit niin helposti Corneliaa. Sehän oli pelkkää pullonpyöritystä - “
“Minä halusin”, Hermione sanoi äkkiä kovempaan ääneen. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada Tom kuuntelemaan. Kaikki riippui siitä, aivan kaikki.
 Poika vilkaisi häneen tulkitsematon ilme tummanharmaissa, pienissä silmissään. Pojan otsa oli rypyssä ja suussa katkera juonne, jonka Hermione olisi halunnut katoavan. Hän halusi Tomin nauravan. Hän halusi Tomin hymyilevän. Hän halusi Tomin olevan… jotain muuta kuin katkera, vihainen, lumihangessa seisova tuleva pimeyden lordi. Hän halusi nähdä huvittuneen katseen ja vinon hymyn, sileän otsan ja sen päälle laskeutuvat aavistuksen verran sotkuiset mustat hiukset -
“Minä halusin pyytää sinua.” Sanat tulivat Hermionen suusta ulos kömpelöinä ja epätodellisina, hänen piti vetää henkeä välissä, hänen piti koota itsensä, mutta hän jatkoi. “Jos minä en olisi halunnut tänne sinun kanssasi, minä olisin yksinkertaisesti kieltäytynyt. Ei Cornelia minua määräile. En minä mene kenenkään kanssa minnekään sen takia, että satun pelaamaan jotain typerää pullonpyöritystä - “
Tom tuijotti häntä. Hermione nielaisi.
“Ja… minä olin hermostunut. Kuvittelin sen johtuvan… no, jostain muusta, mutta ei se kai sitten johtunut. Minulta kesti monta päivää, että sain kysyttyä sinulta, ja siellä kirjastossa… minun teki vain juosta mieli karkuun. Hitto, minä en tajua tätä itsekään. Hitto. Hitto!”
Hän potkaisi lunta. Se pyörteili hänen ympärillään niin kuin pieni yksityinen lumisade, laskeutui maahan typeränä loppuna hänen muutenkin typerälle puheelleen; hänen teki taas mieli juosta karkuun. Ei hän ollut puhuja! Hän ei pitänyt puheita suurille salillisille, hän ei pitänyt puheita tuleville pimeyden velhoille, eikä hän pitänyt puheita pojille, joista piti, hän ei -
 Tomin käsi oli lämmin osuessaan hänen omaansa. Happi kulki Hermionen keuhkoihin äkkiä salamankirkkaana, hän oli kiusallisen tietoinen sydämenlyönneistään ja hengityksestään ja olemassaolostaan ja lumihiutaleesta, joka teki syöksylaskun Tomin mustaan tukkaan. Hermionen teki mieli huitaista se pois; hän oli jo kohottamassa kätensä, kun Tomin pitkät sormet puristuivat sen ympärille.
“Sinun kätesi ovat järjettömän kylmät.” Pojan ääni oli hämmästynyt hengähdys, aivan kuin se olisi ollut hänelle yllätys.
“No, minä - “
“Hölmö”, Tom tokaisi ja otti kiinni Hermionen toisestakin kädestä. Pitkät sormet tuntuivat lohduttavilta ja turvallisilta ja niin järjettömän tutuilta, että kaiken ympäriinsä kävelemisen jälkeen Hermionen teki mieli vain itkeä. Hän nieli kyyneleet ja yritti katsoa pois, ettei olisi nähnyt Tomia, huomannut pojan ilmeen jokaista pientä muutosta ja yrittänyt tulkita tummien silmien katsetta -
“Ääliö”, Tom jatkoi pudistellen päätään. Hermione tajusi hämärästi, että poika oli häntä melkein päätä pidempi. “Vain täysi ääliö lähtee tällaisella säällä ulos ilman takkia. Jos sinä välttämättä haluat tappaa itsesi, keksit kyllä helpomman tavan siihen - “
“En minä - “
“Älä.”
Hermione oli kuulevinaan pojan äänessä aavistuksen huvittuneisuutta. Hän tarttui siihen vivahteeseen koko olemuksellaan, yritti tarrautua muistamaan naurun karheassa äänessä -
“Älä”, Tom toisti lyhyesti. Hermione ei käsittänyt, mitä poika tarkoitti, mutta sillä ei ollut liiemmin väliä. Poika ravisteli hänen olkapäitään ensin varovaisesti, sitten lujempaa, kuin olisi halunnut herättää hänet unesta, ehkä painajaisesta…
 Elikö hän painajaisessa? Oliko kaikki ollutkin pahaa unta? Oliko Tom vain pahaa unta? Ehkä Hermione heräisi omassa lämpimässä sängyssään vuonna 1997, ehkä kaikki olisi -
 Mutta hän ei voinut ajatella sitä. Hän ei halunnut uneksia nyt, hän ei halunnut takaisin omaan aikaansa kesken tämän, hän ei halunnut Tomista vain typerää mielikuvituksensa tuotetta. Poika tuijotti häntä nyt niin läheltä, että häntä huimasi. Hänen teki vastustamattomasti mieli kävellä taaksepäin, ottaa etäisyyttä, varmistaa oma tilansa ja suojella sitä tunkeilijalta, ja samalla hän oli juurtunut paikalleen syvemmin kuin olisi koskaan uskonut olevan mahdollista.
 Hän vapisi.
 Tom hymyili hänelle vinosti, kapeat huulet aavistuksen verran sinisinä kylmästä illasta. Pojan sormet olivat kuitenkin edelleen lämpimät, kun ne kohosivat Hermionen niskaan, vetivät varovaisesti muutaman pudonneen hiussuortuvan syrjään ja painuivat sitten kämmeniä myöten ihoa vasten, polttivat ja tekivät hengittämisen vaikeaksi. Hermione kuuli oman hengityksensä ja näki sen höyrynä, joka muodostui hänen ja Tomin kasvojen väliin, laski hämärästi heidän silmiensä olevan vain muutaman tuuman päässä toisistaan -
 Tom veti kätensä pois hänen niskastaan aivan yhtä nopeasti kuin oli antanut niiden eksyä sinne. Hermione ehti tuntea itsensä kylmäksi ja jätetyksi vain hetken, ennen kuin poika oli kiskaissut hänet luokseen ja painanut vartaloaan vasten, sulkenut omat käsivartensa hänen ympärilleen. Hermione veti syvään henkeä, niin syvään, että hänen rintakehänsä haparoi epätoivoisesti tilaa Tomin rintakehää vasten; hän tunsi pojan käsien jäykistyvän ja hengityksen kiihtyvän, mutta ei välittänyt.
“Ääliö”, hän kuuli Tomin kuiskaavan hiuksiaan vasten, tunsi melkein olemattoman kosketuksen otsallaan ja sitten taas vahvat kädet, jotka taputtivat hänen selkäänsä kuin hän olisi ollut lapsi, joka oli eksynyt pimeään metsään ja jota nyt löydettynä piti rohkaista, lohduttaa, tukea. Ehkä hän olikin sitä. Ehkä hän kaipasi ennen kaikkea Tomia lohduttamaan itseään, vetämään häntä lähemmäs itseään niin ettei kumpikaan enää voinut kunnolla hengittää.
 Hän tunsi alkavansa täristä. Tom painoi hänet vielä hetkeksi lähemmäs itseään - hän sulki silmänsä ja yritti hengittää pojan hiusten tuoksua, pojan tuoksua, Tomin tuoksua - ennen kuin vei kätensä pois hänen selältään, tarttui hänen olkapäihinsä ja työnsi hänet kauemmas. Kylmä ilma viilsi Hermionen kasvoja.
“Mennään sisälle”, Tom tokaisi. “Kello on melkein yhdeksän. Meidän pitää ehtiä tanssia, ennen kuin ne laittavan sen typerän jazzin soimaan.”
Hermione antoi tönäistä itseään selkään ja seurasi jalkojaan, jotka kävelivät kuuliaisesti kohti ylhäällä mäellä loistavia linnan valoja. Tom käveli hänen vierellään, puolen metrin päässä, ja hän tiesi tarkalleen pojan jokaisen eleen ilman, että hänen tarvitsi edes katsoa tätä suoraan. Hän tajusi tienneensä jo pitkään. Hän näki sivusilmästään, kuin Tomin otsa kurtistui ja tajusi heti, millainen ilme pojan kasvoille nousi, näki sen silmillään, näki välttelevän katseen ja korkeat poskipäät, jotka laskeutuivat vinosta hymystä eleettömään ilmeeseen.
“Hei”, hän sanoi, kun he olivat jo melkein linnan ovella ja hän oli ehtinyt vetää henkeä monta kertaa kootakseen itsensä.
Tom vilkaisi häntä. “Mitä?”
“Annatko sinä minulle anteeksi?”
Hän kuuli tumman naurahduksen. “Minkä? Sen, että tottelit Corneliaa?”
Hermione rypisti kulmiaan. Se ei kuulostanut Tomin noin sanomana pahalta, ei edes… negatiiviselta. Ei tässä tapauksessa.
“Niin”, hän sanoi kuitenkin, varmuuden vuoksi.
“Sopii”, Tom sanoi nyt jo tutulla, tyynellä äänellään. “Se on unohdettu.”
“Selvä.”
“Selvä”, poika toisti ja avasi saliin johtavan pienen sivuoven. “Minusta näyttää siltä, että meidän on käytettävä kovasti kyynärpäitämme, jos haluamme päästä tanssimaan.”

Puoli yhdeltätoista suuren salin valot olivat hämärtyneet ja tanssilattialla liikkuvat hahmot olivat enää harmaita, harvakseen kulkevia aaltoja. Hermione ei tunnistanut laulua, joka tuli häntä vastaan joka puolelta. Se kuulosti surulliselta, ja kaiken päällä kaikuva saksofoni ehdottomasti itki. Vaistomaisesti Hermione tiukensi otettaan Tomin olkapäistä ja tunsi, miten pojan vartalo jännittyi hetkeksi aavistuksen verran ja rentoutui sitten taas.
 Hermione ei ollut aivan varma, mitä he olivat tehneet koko illan. Tultuaan takaisin sisälle he olivat aluksi tanssineet, vaikka silloin vielä tanssilattia oli ollut aivan täynnä sikin sokin liikkuvia pareja ja jo pienen liikkumatilan löytäminen oli ollut haaste. Hermione ei ollut voinut olla virnuilematta Minervalle, joka oli tanssinut tyynen näköisenä valssia Dumbledoren kanssa ja hymyillyt professorille valoisasti, kun nämä olivat ohittaneet toisiinsa varsin kunnioitettavalla tavalla kietoutuneet Jacobin ja Katherinen.
 Tom oli osoittautunut melko hyväksi tanssijaksi. Poika ei ehkä aina oikein osannut askelia, mutta ainakaan Hermionen ei ollut hetkeäkään tarvinnut viedä. Ja nyt, kun klassinen musiikki oli ensin vaihtunut jazziin, kun viimeisenä soinut Offenbachin Can-Can oli hävinnyt saksofonin ja pianon ilosanomalle, perinteisellä tanssitaidolla tuntui olevan entistä vähemmän merkitystä.
 Ensimmäisten, nopeampien kappaleiden aikana Hermione ja Tom olivat käyneet hakemassa juotavaa ja istuneet jonkin aikaa salin seinustalla katsomassa tanssijoita ja tutkimassa, olivatko kotitontut tehneet työnsä hyvin. Hermione nauroi granaattiomenaboolille ja Tom näytti harvinaisen hämmentyneeltä tuijottaessaan keskittyneesti muualle. Illan kuluessa Hermione alkoi jo unohtaa ylipäänsä juosseensa etsimässä poikaa ympäri pihaa.
 Mutta vain alkoi. Sitten Tom aina vilkaisi häntä ohimennen tavalla, jota hän ei tunnistanut, tai pojan käsi lipui vahingossa hänen alaselkäänsä heidän tanssiessaan, ja Hermione muisti taas kristallinkirkkaasti kädet olkapäillään ja niskassaan ja lämpimän kosketuksen hiusrajassa ja ääliöksi nimittämisen, ja hänen tuli kylmä.
 Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Onneksi hänen ympärillään oli niin paljon ihmisiä, ettei hän voinut jäädä ajattelemaan kovin paljon. Tom haukkui valvojaoppilasparan, joka ilmeisesti oli kuitenkin päättänyt taikoa mistelin seuraamaan viattomia tanssipareja soittaen Kulkusia, kulkusia, kunnes pari viimein suostui suutelemaan. Hermione virnuili Maryn ja Cornelian kanssa Elisabethille, joka nauroi kaikelle, mitä Avery päästi suustaan.
 Nyt Elisabeth ja Avery olivat lähteneet yhdessä ulos tummuvaan iltaan, Tom oli lopettanut valvojaoppilaan haukkumisen ja Hermione keinui jälleen poikaa vasten keskellä lattiaa. Enää heidän ei tarvinnut pelätä törmäävänsä kehenkään, ja Hermione antoi väsyneiden silmiensä sulkeutua pikkuhiljaa. Hän tunsi Tomin kädet alaselällään ja pojan hengityksen päälaellaan. Musiikki lipui varjona hänen ohitseen, järki lipui hänen ohitseen ja hän vain tanssi, liukui jalalta toiselle Tomin perässä ja nautti siitä turrasta tunteesta mielessään, joka ei sallinut ainoankaan järkevän ajatuksen nousta pilaamaan hänen iltaansa.
“Hermione?” hän kuuli Tomin äänen tulevan matalana jostain läheltä. “Et kai sinä nuku?”
Hermionen silmät räpsähtivät auki. Tom tuijotti häntä pistävästi, mutta ei näyttänyt vihaiselta. Pojan silmissä läikähti pieni virne.
“En tietenkään! Minä tanssin.”
“Tämä musiikki on kohtuutonta.” Tomin kulmat rypistyivät. “Eihän tässä ole… mitään!”
“On tässä kitara - “ Hermione piti tauon kuunnellakseen, “ - ja rummut, ja välillä jotain puhallinsoitinta - “
“No niin, sinä olet selvästi valveilla. Nukkuvat eivät kuule musiikkia.”
“Älä ole niin varma.”
Tom pysähtyi niin luontevasti kesken askeleen, ettei Hermione ensin edes huomannut heidän pysähtyneen. Hän nojasi Tomia vasten ja rypisti kulmiaan, kun poika työnsi hänet lempeästi hieman kauemmas.
“Kello on yksitoista”, poika mutisi. “Juhlat ovat lopussa. Sinun pitää mennä nukkumaan, Hermione.”
“Minua ei väsytä.”
“Sinun silmäsi seisovat päässä. Vähän aikaa sitten sinä tuijotit Lestrangen takapuolta viisi minuuttia etkä ilmeisesti edes tajunnut sitä.”
Hermione räpäytti silmiään. “Enkä!”
“Kyllä”, Tom tokaisi kuivasti. “No, ainakaan et vaikuta kovin surulliselta siitä, että menetit sen hetken ihanuuden. Ellet sinä sitten tosissasi tahdo pikku rouva Lestrangeksi.”
Hermione vilkaisi kireää juonnetta pojan suupielessä. “Älä mieti sitä. En tahdo.”
“Hyvä. Mennään pois. Minä lähden saman tien, Katherina ja Jacob saavat hoitaa järjestelyt tältä illalta loppuun, kunhan pääsevät irti toisistaan.”
“Minä kuvittelin, että he olivat lähteneet jo kauan sitten.”
Tom näytti huvittuneelta. “Tekemään mitä? He ovat viisitoista.”
“Kyllä sen ikäiset - “
“Joskus sinä olet uskomattoman vapaamielinen”, Tom mutisi jostain suupielestään. Hermione sulki suunsa ja muisti painaa päähänsä, että oli edelleen neljäkymmentäluvulla.
He kävelivät vaiti alas tyrmiin, joissa luihuisten makuuhuoneet sijaitsivat. Hermione astui Tomin perässä sisään oleskeluhuoneeseen ja oli iloinen kuullessaan vain tiiviin hiljaisuuden tulevan heitä vastaan. Tom kulki hänen vierellään niihin portaisiin saakka, jotka johtivat tyttöjen makuusaleihin, toivotti lyhyesti hyvää yötä ja astui kauemmas. Hermione oli jo avaamassa suutaan vastatakseen hyvän yön toivotukseen, mutta Tom ehti ensin.
“Hei kuule”, Tom tokaisi tuijottaen jonnekin hänen olkapäänsä yli, mutta kapeilla huulilla leikki aavistus poikamaista hymyä. “Tuo mekko on aika kiva.”
“Kiitos”, Hermione mutisi. “Hyvää yötä.”
Tom jäi seisomaan portaiden alapäähän kädet työnnettyinä syvälle housujen taskuihin ja silmät tummina ja syvinä.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

runtti-chan

  • ***
  • Viestejä: 201
  • Grr, i'm gonna eat you
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #32 : 11.08.2007 19:10:14 »
Mie oon kiintynyt tähän ficciin. Tää on pirun hyvin kirjotettu, ja parituskin on ihana. "Even the freaks need love"- lausahdus. 8)

Vihdoinkin sähköä ilmassa! Olen ihan kuumilla hiilillä, kun odotan milloin jotain tapahtuu noiden kahden välillä. 8)
Hmm, you look good. Can i eat you?

coma-white

  • ***
  • Viestejä: 64
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #33 : 11.08.2007 20:03:09 »
Oi miten ihana luku jälleen kerran! Tämä vaan on niin ällön romanttinen, että olen totaalisen rakastunut ja fanitan tätä täysillä! <3 (Yleensä pyrin antamaan asiallista palautetta, mutta aina tämän ficin uusien lukujen lukemisen jälkeen en saa mitään asiallista sanottua, kun pää vain pyörii jossain pilvilinnoissa. :( Pahoitteluni siitä!)

Säikähdin kauheasti siinä kohdassa kun se pullonpyöritys-hommeli paljastui Tomille; mietin jo että siihenkö se heidän orastava suhteensa jo kaatuisi.  Näin ei suureksi onneksi sitten käynytkään ja wuaah, loppu oli taas niin söpö että oksat pois! :)
Kiitos paljon näin pikaisesta jatkosta, oli ihana yllätys huomata, että jatkoa oli jo tullut näin nopeasti! Toivottavasti seuraavakin osa löytää tiensä tänne pian.. ;)
« Viimeksi muokattu: 12.08.2007 22:29:13 kirjoittanut coma-white »
Time runs backwards

emmöö

  • ***
  • Viestejä: 85
  • jöö vinkvink
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #34 : 11.08.2007 20:38:27 »
Awww..
 Ihana luku! Luin tämän uusimman ja edellisen nyt yhteen pötköön, ja ne olivat niin ihania!
en oikeastaan jaksaisi laittaa quotea, mutta lainaan nyt kuitenkin pari..
 
Lainaus
“Ylin nappi on auki”, Hermione tokaisi.
“Paidassa vai housuissa?” Riddle kysyi vakavana, mutta laittoi sitten kuuliaisesti kauluspaidan ylimmän napin kiinni.
Vähänkö hyvä! Aika yllättävä lausahdus Tomilta, mutta tosi hyvä! Näisää luvuissa oli samanlaisia pätkiä, ne olivat tosi hyvin kirjoitettuja. Tämä on ihanan romanntinen ficci. Ja se, ettei heti tullut toimintaa - siis ettei Hermionen ja Tomin välille heti tullut tietoista romantiikkaa - on tosi hyvä, vasta kahdeksannessa luvussa!
Tomin yllättävyys on käsin kosketeltavaa, siis esimerkiksi tällainen kohta:
 
Lainaus
“Hei, mihin sinä olet menossa?”
Yhtäkkiä Tom vain on Hermionen takana. Minusta se
kuvaa Tomin ns. näkymättömyyttä (ei sellaista syrjintää siis..), se on kiehtovaa.
Mielestäni ficissä ei ole mitään haittapuolia, ehei. Pelkkää hyvää luettavaa.

 
Lainaus
“Mennäänkö pitämään tervetuliaispuhe?” Riddle ehdotti, kun sali alkoi olla täynnä väkeä.
Hermione nyökkäsi lyhyesti. “Ja sinä sitten puhut.”
Riddle huokaisi. “Minä en tajua, mikä siinä on niin - au, ei tarvitse tökkiä - okei, minä puhun. Ja sinä hymyilet ja yrität epätoivoisesti näyttää esimerkilliseltä johtajatytöltä.”
“Ja sinä olet pahoillasi, ettei oikea johtajatyttö ole täällä minun tilallani.”
Riddle loi häneen kummallisen katseen. “Tuskin.”
Tuollaista pikkuhuumoria osaat sitten sirotella joka paikkaan! Tosi hienoa. Tässäkin kohdassa Tom vähän vihjaa sitä että pitää Hermionesta. Sitä ei tavallaan voi huomata, tai ainakaan tietää sen kannalta että Tom pitäisi Hermionesta, sillä jos hän ei vain pidä siitä oikeasta johtajatytöstä? kyllä minulla taas leikkaa.. c(;

 Toivottavasti tämä on viimeinen lainaus..:
Lainaus
“Riddle”, Hermione toisti, vaikka sukunimi maistui hänen suussaan karvaalta ja katkeralta tappiolta.
Tuo on todella hienosti kirjoitettu. kun Hermione alkoi puhutella Tomia etunimellä, hän maisteli sitä suussaan. Nyt hän sanoi Riddle, ja maisteli sitä, karvas ja katkera tappio.
Sukunimi maistu pahalta, ja etunimi hyvältä. Tosi hienoa, ei muuta tässä voikaan jankata.. (:
Tom kirosi kivasti tuossa yhdessä vaiheessa ulkona, aika hyvä! x)
Vielä yksi juttu: Se granaattiomena oli taas saanut luvussa hienon oman kohdan, ja tarkoituksen. Tom oli oikeasti toimeenpannut Hermionen vitsailun. Muutenkin granaattiomena on jäänyt päähäni pakkomielteenä, ihanaa kun siitä oikeasti on. Jatkoa tulee hyvään tahtiin!
 >emmöö
Roar, roar, Gryffindor!

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 256
  • dynamite
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #35 : 12.08.2007 14:36:38 »
Noniin.... Nyt on ehkä käynyt niin, että mä oon koukussa tähän ficciin. :D

Lainaus
Tom hymyili hänelle vinosti, kapeat huulet aavistuksen verran sinisinä kylmästä illasta. Pojan sormet olivat kuitenkin edelleen lämpimät, kun ne kohosivat Hermionen niskaan, vetivät varovaisesti muutaman pudonneen hiussuortuvan syrjään ja painuivat sitten kämmeniä myöten ihoa vasten, polttivat ja tekivät hengittämisen vaikeaksi. Hermione kuuli oman hengityksensä ja näki sen höyrynä, joka muodostui hänen ja Tomin kasvojen väliin, laski hämärästi heidän silmiensä olevan vain muutaman tuuman päässä toisistaan -
Ihan ylisöpöä <3
Mä oon niin monessa kommentissa ihkuttanut tätä, jo todellakin syystä, koska tää nyt vaan on ihan mainio! Ensin mä olisin halunnut, että asiat menis vähän nopeammin, mutta nyt oon ilonen, että tää juoni kasvaa pieni pala kerrallaan ja kiva, kun näiden välille nyt kehkeytyi tommonen pieni kohtaus pakkasessa. Koska tässä tapahtuu asiat mukavan hitaasti, niin mullehan on tulossa paaaljon lukemista. Okei, mä tiiän, että päälle sata sivuu juttua on tulossa, mutta sen oikeestaan tajuu vasta sitten, kun on jonkun verran lukenut ja on tietonen, että tässä on luultavasti vielä paljon asioita tapahtumatta.

Uuuuu.... ja ne granaattiomenat <3 Tän lauseen myötä kiittelen tästä osasta ja lähden tutkimaan muita ficcejä. Kiits!

LaLuna
[

Nettis

  • ***
  • Viestejä: 34
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #36 : 12.08.2007 18:42:53 »
Mulla oli tosi paljon kaikkia fiksuja ajatuksia kun luin uusimpia lukuja, mutta tän viimesen luvun myötä kaikki vaan katos, ja jäljelle jäi kaiken kattava awwww.

Jostain löysin yhden kirjotusvirheen, mutta en mä sitä nyt enään muista.
Tulikehränä aurinko nousee
pimeyden karkoittaen
Tulikehränä aurinko nousee
varjot polttaen pois

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
« Vastaus #37 : 12.08.2007 20:23:16 »
A/N: Paljon kiitoksia jokaiselle! :)

runtti-chan, hih, sähköä on tosiaan odoteltu pitkään... No, voin ainakin luvata, että jossain vaiheessa tässä ficissä tehdään muutakin kuin halaillaan, niin kivaa kuin se kieltämättä onkin!

coma-white, minäkin melkein säikähdin sitä kohtaa, jossa Tom äkkiä suivaantui pullonpyöritysjupakasta... Onneksi Hermione sai tilanteen ratkaistua. Seuraava jatko tulee nyt, koska se meni juuri hetki sitten Vuotiksenkin puolelle, ja eihän Fini sentään saa olla paljon jäljessä ^^

emmöö, olen iloinen, että hitaasti ilmaantuva romantiikka ei ole ilmeisesti kauheasti haitannut lukemista. Edellinen tämän tyylinen kirjoittamani pitkä draama eteni aika nopeasti (okei, ensimmäisessä osassa sänkyyn; melko nopeaa siis), joten halusin vaihteeksi kirjoittaa hitaan juonen.

LaLuna, itse asiassa tämä ficci alkaa nyt olla puolivälissä; luvassa on vielä tämänpäiväisen osan jälkeen käsittääkseni 7 lukua ja sitä voi tietenkin pitää paljona tai vähänä, miten vain itse haluaa ^^ Ja olen odottanut koko ajan, milloin joku sanoo hitaasti etenevän juonen häirinneen; minua se välillä häiritsi kirjoittaessa! *naur*

Nettis, kiitoksia kommentista!

*

9. luku

Hermione ei ollut aivan varma, kuinka kauan oli ollut hereillä. Hän tuijotti makuusalin kivistä kattoa ja mietti, missä vaiheessa siitä oli tullut niin tutun näköinen. Hän ei enää aamuisin ihmetellyt, missä oli rohkelikkotornin tumma puunsävy.
 Nyt hänellä tosin oli paljon muutakin ajateltavaa kuin Tylypahkan arkkitehtuuri. Illalla makuusaliin päästyään hän oli ollut niin väsynyt, että oli vain halunnut nopeasti sänkyynsä ja nukkumaan, mutta nyt aamulla kaikki ajatukset kiersivät hänen päässään sekavana massana: eiliset tanssiaiset, Riddle melkein hyvännäköisenä tummassa juhlapuvussaan, Cornelia pullonpyöritystehtävineen, riitely, granaattiomenabooli ja hän itse juoksemassa Tom Riddlen perässä ympäri Tylypahkan pihamaata, ja tietenkin -
 Värähdys kulki Hermionen lävitse. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Miksi ihmeessä hän oli reagoinut niin vahvasti riitelyyn Tomin kanssa? He olivat riidelleet ennenkin, ja häntä oli kyllä ehkä ärsyttänyt, mutta hän ei ollut sentään melkein jäädyttänyt itseään lumisateessa aivan liian vähillä vaatteilla.
 Hermione painoi silmänsä kiinni, kun muistot edellisillasta tulvivat hänen mieleensä sekavina mutta niin todellisina, että hän melkein odotti tuntevansa taas Tomin kädet ympärillään. Hemmetti, miksi hän oli antanut sen tapahtua? Ja miksi hän edelleen ajatteli muistoa suloisena tapahtumana eikä suinkaan välttämättömänä pahana, minkä ihmeen takia hän oli mennyt näin sekaisin…?
 Sänky heilahti, kun Hermione hyppäsi siitä äkkiä pois ja käveli makuusalin toiselle puolelle katsomaan ulos ikkunasta. Lumi peitti edelleen maan, ja ilmeisesti sitä oli satanut koko yön lisää, sillä yksiäkään jalanjälkiä ei näkynyt. Hän kuuli Cornelian ja Elisabethin hengittävän rauhallisesti omissa sängyissään, Mary oli ilmeisesti jo ehtinyt lähteä aamupalalle. Hermione vilkaisi kelloa. Se oli puoli seitsemän. Hän olisi hyvin voinut nukkua vielä pari tuntia, jos vain olisi pystynyt siihen.
 Hän nojasi kämmenensä ikkunankarmiin ja painoi kasvonsa kylmää lasia vasten. Selvä, hän piti Tom Riddlestä, oli luultavasti pitänyt jo pidemmän aikaa. Ei se ollut maailmanloppu, sen ei tarvinnut johtaa mihinkään. He saattoivat pitää toisistaan niin kuin johtajaoppilaiden oli vain hyvä pitää, että he pystyisivät tekemään töitä yhdessä -
 Hermione pudisteli päätään. Jos hän aikoi selvitä tästä sotkusta, johon oli itsensä kutonut, hänen olisi parasta olla rehellinen edes itselleen, ja rehellisyyden hän voisi aloittaa vaikka heti. Hän ei olisi tyytyväinen jutellessaan Riddlen kanssa pelkistä johtajaoppilasasioista tai liemien paritehtävistä. Hän halusi enemmän. Hän halusi jotain sellaista, joka oli mahdotonta.
 Tietenkään minkään ei tarvitsisi oikeasti tapahtua. Hermione voisi pitää Riddlestä, eikä pojan tarvitsisi tietää sitä. Niin olisi ehdottomasti parempi. Hänellä oli tarpeeksi ongelmia jo ennestään, hän ei kaivannut ongelmiensa huipuksi suhdetta nuoren pimeyden lordin kanssa.
 Mutta entä jos hänkin on rakastunut sinuun? Kutsumaton kysymys törmäsi Hermionen mieleen äkkiarvaamatta, eikä hän saanut sitä sieltä pois. Entä jos Riddle tosiaan pitäisi hänestä samalla tavalla kuin hän piti pojasta? Se oli tietenkin kauhean epätodennäköistä. Riddle nyt sattui olemaan Luihuisen perillinen ja varmasti tietoinen arvovallastaan, vaikkei esitellytkään sitä vielä ulospäin muutoin kuin eleillään ja ylemmyydentuntoisella käytöksellään. Minkä ihmeen takia hän olisi ollut kiinnostunut tavallisesta jästisyntyisestä tytöstä?
 Paitsi ettei Riddle edes tiennyt Hermionen olevan jästisyntyinen. Tyttö pudisteli päätään ja toivoi, ettei Dumbledore olisi suositellut hänen esiintyvän väärässä ajassa ollessaan puoliverisenä. Hän ei olisi jaksanut koko ajan valehdella itsestään, syntyperästään, vanhemmistaan, kodistaan - mutta tietenkin se kaikki oli välttämätöntä. Hermione huokaisi.
 Mutta entä jos Riddle tosiaan pitäisi hänestä? Entä jos tulisi tilanne, jossa Hermionen olisi valittava, halusiko olla pojan kanssa tekemisissä muutoinkin kuin kaverina? Totta kai hän kieltäytyisi, mutta miten ihmeessä hän pystyisi siihen?
“Hermione, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Elisabethin uninen ääni kysyi hänen selkänsä takaa.
“En mitään.” Hermione vetäytyi kauemmas ikkunalasista. “Kunhan ajattelen.”
Elisabethin sängyn suunnalta kuului pieni naurahdus. “Riddleäkö?”
Hermione nielaisi. “Vähän sinne päin.”
“Te olitte suloisia eilen.”
“Kiitos vain.” Hermione ravisteli päätään. “Niin tekin. Oliko hauskaa tanssia Averyn kanssa?”
“Sinä vaihdat puheenaihetta”, Elisabeth ilmoitti armottomasti. “Sinä pidät Riddlestä, vai mitä?”
“Hän on ihan… miellyttävä.”
“Mikä rakkaudentunnustus!” Hermione melkein kuuli Elisabethin pudistelevan päätään. “Kuule Hermione, minusta tuntuu, että Riddlekin pitää sinusta.”
Hermione huokaisi syvään ja kääntyi. Elisabeth oli noussut istumaan sängyllään ja suki hajamielisen näköisenä sormillaan takkuista tummanruskeaa tukkaansa.
“Miten niin?” Hermione kysyi ja oli samalla purra kieleensä. Hänen olisi pitänyt kieltää koko juttu ja kävellä pois, hänen ei missään tapauksessa olisi pitänyt olla näin kiinnostunut kuulemaan, kuinka Elisabeth perustelisi väitteensä -
“Hän katselee sinua”, Elisabeth totesi vino hymy huulillaan.
“Katselee?” Hermione toisti kuivasti.
“Äh, en minä sitä tarkoittanut. Siis katselee sellaisella tavalla kuin Wilkins Corneliaa - “
“Tuo auttoikin paljon.”
“ - tai niin kuin minä luultavasti katselen Thomasia.”
Hermione nielaisi. “Älä huijaa.”
Elisabethin kasvoille levisi leveä virnistys. “Siinäs näet! Sinä pidät hänestä, Hermione, älä yhtään intä vastaan. Teistä voisi kyllä tulla hyvä pari. Minä voin kuvitella - “
“Beth. Älä. Minä en ole ihastunut Riddleen.”
“Minä en tajua, minkä takia sinä et vain voi myöntää sitä”, Elisabeth mutisi. “Hän on tietysti puoliverinen, mutta niin olet sinäkin, joten mitä - “
“Ei se siitä ole kiinni”, Hermione tokaisi nopeasti.
Elisabeth pyöritteli silmiään. “Mistä sitten?”
Miten olisi: hän on tappanut isänsä ja tytön, jota ei edes tuntenut, hän vihaa jästisyntyisiä ja minä olen sellainen, hän on niin syvällä pimeyden voimissa jo nyt, etteivät useimmat meistä ole koskaan edes kuulleet sellaisista asioista, jotka hän tuntee? Tai: hän pelkää kuolemaa nin, että tekee itsestään kuolemattoman, hänestä tulee pimeyden lordi ja hän tappaa monta minulle tärkeää ihmistä, yrittää tuhota kaiken, mitä minä rakastan? Minun pitäisi vihata häntä!“Minä en tajua sinua, Hermione Granger”, Elisabeth ilmoitti ylpeänä. “Sinulla on sellainen ihminen käden ulottuvilla ja sinä kieltäydyt näkemästä sitä - “
Hermione hymyili vinosti. Tilanteen ironisuus olisi voinut olla huvittavaa, jos hänen olonsa ei olisi ollut niin surkea ja loppuun kulunut.
“Minä taidan mennä aamupalalle”, hän mutisi.
“Ja entä Riddle?” hän kuuli Elisabethin äänen takaansa, ennen kuin sulki oven. “Jos hän sattuu pitämään sinusta, eikö olisi molemmille reilua edes yrittää?”
Ovi napsahti kiinni. Hermione käveli ripein askelin pois portaista, oleskeluhuoneesta ja suoraan saliin, mutta ajatus Riddlestä ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Selvä, hän oli näköjään jo suossa syvemmin kuin olisi ikinä halunnut. Näillä näkymin hän ei ollut siirtymässä lähiaikoina omaan aikaansa, joten hänen oli vain pakko yrittää selvitä Riddlen lähettyvillä.
 Ja hänen pitäisi ehdottomasti puhua pojan kanssa. Hän ei voinut alkaa taas vältellä tätä; he päätyisivät kuitenkin taas riitelemään ja kuka tiesi, mitä siitä seuraisi. Heidän oli pakko keskustella. Tilanne oli pakko saada selväksi.
 Hermionen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli edellistä iltaa ja Riddlen käsiä niskassaan. No niin, se ajatus hänen pitäisi ainakin jättää. Hän sulki mielensä päättäväisesti ei-toivotuilta muistoilta, veti hymyn kasvoilleen ja tervehti Marya, joka istui Wilkinsin vieressä syömässä aamupalaa ja näytti kieltämättä melko pakokauhuiselta.

Hermione näki Riddleä koko sunnuntain aikana vain muutaman kerran: ensin vilaukselta aamupalalla, kun hän itse oli jo lähdössä, sitten lounaalla syventyneenä kiihkeään keskusteluun Averyn ja Lestrangen kanssa, ja lopulta illalla samojen poikien ympäröimänä. Tavallaan se oli Hermionelle helpotus. Koska Riddle tuntui olevan koko ajan kiireinen, hänen ei tarvinnut huolehtia pojan kanssa puhumisesta. Mutta kun hän illalla meni nukkumaan samoine sekavine ajatuksineen, joiden kanssa oli aamulla noussut sängystä, häntä alkoi ärsyttää. Hän olisi mieluiten saanut koko keskustelun jo hoidettua.
 Mitä hän sitten aikoi sanoa, sitä hän ei tiennyt, mutta hänen oli pakko tehdä jotain. Hän ei voinut antaa asioiden mennä omalla painollaan, jos ne tekisivät niin kuin ennenkin ja päätyisivät siihen, että hän seisoisi huispauskentän vieressä lumisateessa Tom Riddlen halattavana.
 Maanantaiaamuna hänestä tuntui, kuin hän ei olisi nukkunut lainkaan koko yönä. Hän heräsi hiljaiseen, takaraivossa jomottavaan päänsärkyyn ja toivoi, että olisi voinut yksinkertaisesti jäädä loppuvuodeksi sänkyynsä makaamaan ja odottamaan, että ajankääntö jostain syystä päättäisi kumota itsensä ja lähettäisi hänet takaisin. Ei sillä, että vuosi 1997 taisteluineen, epätoivoineen ja tuhoutuneine Tylypahkoineen olisi ollut niin kauhean kiehtova, mutta mieluummin Hermione olisi ollut kasvokkain vihollisen kanssa ja pelännyt henkensä puolesta kuin halannut tätä lumisateessa.
 Kun Hermione muutamaa kymmentä minuuttia myöhemmin tuli aamupalalle ja istuutui vakituiselle paikalleen luihuisten pöytään, hän ei osannut ajatella pöydän päässä istuvaa Riddleä sen enempää vihollisena kuin lordi Voldemortinakaan. Riddle vilkaisi häntä ohimennen ja hän tajusi vastaavansa hymyyn; sitten poika käänsi katseensa voileipiinsä ja alkoi syödä keskittyneesti. Hermione seurasi esimerkkiä ja oli kiitollinen siitä, että hänen ruokahalunsa sentään oli tallella.
 Ensimmäisillä tunneilla oli liemiä. Hermione asteli vaitonaisena luokkaan Maryn ja Cornelian perässä ja huomasi ensimmäisenä, että Riddle istui jo omalla paikallaan. Hermione nielaisi. No niin, hän ei ehkä voisi jutella kovin syvällisiä keskellä oppituntia, mutta ainakin hän voisi sanoa Riddlelle jotain -
 Hän meni istumaan tavanomaiselle paikalleen pojan viereen. Riddle vilkaisi häntä sivusilmällä ja hymyili hänelle lyhyesti. Hermione hymyili takaisin ja kumartui ottamaan kirjansa olkalaukustaan.
“Nukuitko hyvin?” Riddlen ääni oli välinpitämättömän kohtelias.
“En.”
“Ai.” Nyt Hermione kuuli hämmästyksen. Hän asetteli kirjat pöydälleen, mutta ei jostain syystä uskaltanut katsoa Riddleen päin. “Miksi?”
“En tiedä”, Hermione mutisi ja kohautti olkapäitään. “Ajattelin varmaan liikaa.”
Hän pikemminkin tunsi kuin näki Riddlen hymyn. “Vai niin. Mitä sinä ajattelit?”
“Vähän kaikkea”, Hermione tokaisi ja veti syvään henkeä. Matami Kuusammio oli parhaillaan kirjoittamassa taululle ohjeita heidän senpäiväiseen liemeensä, ja luokassa oli turvallinen puheensorina. “Tom, meidän pitää jutella.”
Hän näki ilmeen synkkenevän pojan kasvoilla, vaikkei katsonutkaan suoraan niihin. Pojan ääni oli kylmä ja välinpitämätön. “Vai niin.”
“Minä vain… minun pitää tietää, mitä tapahtuu.”
Tom nyökkäsi. Hermione odotti pojan sanovan jotain, mutta tämä pysytteli hiljaa, kunnes matami Kuusammion ääni rikkoi kieltämättä varsin tehokkaasti hiljaisuuden:
“No niin, oppilaat, tänään tutustutaan lemmenjuomaan ja sen valmistukseen. Tiedän, että te olette kaikki innoissanne tästä, joten minun täytyy painottaa: te ette tarjoile tätä toisillenne ettekä yritä myrkyttää ketään tällä - “
Hermione tukahdutti huokauksen. Tunnista tulisi selvästi pitkä.

Illalla Tom oli oleskeluhuoneessa Hermionen saapuessa sinne puoli yhdentoista aikaan. Hän oli pyytänyt Dumbledorelta luvan päästä kirjaston kielletylle puolelle ja kävellyt hyllyjen välissä, etsinyt jokaisen lupaavalta vaikuttavan kirjan ja yrittänyt löytää niistä edes jonkinlaisia viitteitä aikamatkustukseen, mutta hänen työnsä oli aivan yhtä turhaa kuin ennenkin. Hän arveli lukeneensa melkein kaiken, jota Tylypahkan kirjastolla oli tarjottavana aiheesta, ja silti hän oli käytännöllisesti katsoen samassa pisteessä kuin alussakin.
 Tomin näkeminen kuitenkin karkotti tehokkaasti ajankääntöhuolet Hermionen mielestä. Poika istui eräässä nurkassa olevalla tummanvihreällä sohvalla ja luki jotain kirjaa keskittyneen näköisesti. Hermione seisahtui ovensuuhun varmana siitä, että Tom oli huomannut hänet, mutta poika ei tehnyt elettäkään osoittaakseen sitä.
 Hermione kohautti olkapäitään ja käveli lähemmäs poikaa. Hän mietti hetken, pitäisikö hänen istua tämän kanssa samalle sohvalle ja vai mennä vastakkaiselle seinustalle, mutta toiselle puolelle huonetta karkaaminen tuntui liian säälittävältä. Hän istuutui Tomin viereen.
“Lemmenjuoma oli aika helppoa tehdä.”
Tom naurahti katse yhä kirjassaan. “Jos Kuusammio joskus antaa meidän tehtäväksemme jonkun liemen, joka on jotain muuta kuin helppo, minä syön hattuni.”
“Minä en ole ikinä nähnyt sinulla hattua”, Hermione mutisi ja teeskenteli, ettei huomannut Tomin silmienpyörittelyä. “Sinä olet ilmeisesti aika hyvä liemissä, vai mitä?”
“Minä olen aika hyvä kaikessa.”
“Hyvin vaatimatonta.”
Tom huokaisi ja laittoi kirjan syrjään. Sen kansi oli musta ja hetken Hermionen teki mieli nojautua eteenpäin vain sen verran, että olisi nähnyt kirjan nimen, mutta hän ei uskaltanut - tai halunnut.
“Mistä sinä halusit puhua?”
“Sinun kohonneesta egostasi”, Hermione ilmoitti reippaalla äänensävyllä.
Tomin suu puristui tiukaksi viivaksi.
“En oikeasti”, Hermione sanoi, piti tauon ja avasi suunsa jatkaakseen, mutta ei keksinytkään lisää sanottavaa. Mistä hän halusi oikeasti puhua? Siitä, kuinka hän piti tulevasta pimeyden lordista aivan liikaa ja halusi tämän pysyvän kaukana hänestä? Itse asiassa hän ei halunnut Tomin pysyvän kaukana, hän halusi ainoastaan itse suhtautua tähän fiksusti, kaverillisesti… hän ei voinut kuvitella, että olisi elänyt tässä ajassa ilman Tomin tuntemista.
“Mitä sinä luet?” hän kysyi.
Tomin katse oli kummallinen; Hermione ei tiennyt, oliko poika huvittunut vai ärsyttikö tästä. Kirjansa Tom otti käteensä ja käänsi sulavalla liikkeellä väärin päin pöydälle, niin että kansi teksteineen jäi pois Hermionen katseen ulottuvilta.
“Ei sinua kiinnostaisi.”
“Älä ole niin varma”, Hermione sanoi ja nielaisi. “Jotain pimeää taikuutta?”
Tom hätkähti. Hetken Hermionen teki mieli vetäytyä taaksepäin, kauemmas pojan ulottuvilta, kauemmas sen miehen ulottuvilta, joka Tom Riddlestä tulisi; mutta hän painoi kätensä nyrkkiin ja jäi aloilleen. Tom vilkaisi ensin kirjaa ja sitten häntä katseella, joka oli mahdoton tulkita. Pojan suu oli torjuvasti tiukkana viivana, mutta silmissä läikähti aavistus uteliaisuutta.
“Ehkä”, poika tokaisi lyhyesti. “Häiritseekö se sinua?”
“Riippuu siitä, mihin sinä sitä käytät”, Hermione sanoi. Hänen äänensä ei ollut kovin voimakas, mutta silti se kuulosti hiljaisessa oleskeluhuoneessa aivan liian vahvalta. Hänen teki mieli alentaa äänensä kuiskaukseksi.
Tom ei vastannut hänen epäsuoraan väitteeseensä, vaihtoi vain aavistuksen verran asentoa ja nosti toisen kätensä sohvan selkänojalle. Pojan iho näytti oleskeluhuoneen hämärässä vielä tavallistakin vaaleammalta ja melkein epäluonnollisen pitkät sormet roikkuivat rentoina kohti lattiaa -
“Hermione.”
Hermione hätkähti. “Mitä?”
“Mietin vain.” Tom vaikeni hetkeksi; pojan silmät liikkuivat terävinä ja läpitunkevina Hermionen kasvoilla, eikä tyttö voinut kääntää katsettaan pois. Lopulta Tom kääntyi tuijottamaan vastakkaista seinää. “Pelkäätkö sinä muuta kuin puheiden pitämistä?”
“Totta kai. Tuota… ainakin minä pelkään S.U.P.E.R.-kokeita.” Tom naurahti. Hermione puri hampaansa tiukasti yhteen ja jatkoi: “Sairastumista ja muuta sellaista. Ahtaita paikkoja. Ihmisten menettämistä.”
“Mutta et itsesi menettämistä?”
Tomin ääni oli tiivis ja synkkä ja samoin pojan katse, kun se kääntyi hitaasti seinästä jälleen kohti Hermionea. Kauan sitten hiipuneen takkatulen viimeinen jäljellä oleva kajo heitti tummia varjoja pojan kasvoille ja peitti osan rypistynyttä otsaa, melkein vihaisesti alaspäin painuneita kulmia ja huulia, jotka oli puristettu tiukasti yhteen.
“Itseni menettämistä?”
Tom naurahti synkästi. “Eikö kuolema olekin ruma? Se vain vie kaiken, mitä olet saanut aikaan, ja yhtäkkiä kaikki on ollut turhaa.”
Kellon viisarit siirtyivät pykälästä toiseen loppumattomalla tahdilla. Hermione kuuli tikityksen ja hetken hänestä tuntui, että hän näki sen kauimmaisessa nurkassa: kuluvan ajan varjon, kuoleman käden, joka oli niin kuin Tom sanoi, todellinen ja häikäilemätön, valmis viemään kaiken, mitä hän elämässään saisikin aikaan… Sitten hän pudisteli päätään ja mielikuva katosi. Jäljelle jäivät ainoastaan Tomin kasvot, jotka tuijottivat häntä toiselta puolelta sohvaa tavalliseen tapaansa tyyninä ja vakavina, mutta silmissä läikkyi melkein kiihkeä odotus. Hermione tajusi vapisevansa.
“En usko”, hän sanoi hiljaisuudessa värisevällä äänellä. “Meidän täytyy kai vain yrittää. Joku toinen jatkaa aina - “
“Entä jos ei ole ketään toista? Jos olet vain sinä, eikä kukaan tule edes kaipaamaan sinua? Jos toiset vain ovat hyvillään, kun sinä kuolet?”
“Tom - “
Pojan hengitys kuului hämärässä kiivaana. Hermione näki, miten tämä puri hampaansa alahuuleen ja katsoi lattiaan, puristi kätensä nyrkkiin niin että verisuonet nousivat ihon pintaan. Hermione istui paikallaan kuin hänet olisi kangistettu siihen.
“Oikeastaan on ihan turha tehdä mitään”, Tom sanoi lopulta niin vaimealla äänellä, että sitä tuskin kuuli. “Kaikki menee kuitenkin.”
“Jos sinä teet jotain hyvää, se jää toisten iloksi”, Hermione sanoi voimattomasti tietäen toistavansa tyhjiä latteuksia, mutta kykenemättä enempään.
Tom kääntyi katsomaan häntä. Pojan tummat silmät pureutuivat hänen ihoonsa, mutta hän ei voinut liikkua.
“Entä jos minä en halua tehdä mitään toisten hyväksi?”
Jostain ylempää kuului suihkun ääniä. Vesi lorisi putkistoissa ja toi auttamatta Hermionen mieleen toisen luokan, Salaisuuksien kammion ja basiliskin, joka liikkui putkissa.
“Eivät hekään tee mitään minua varten”, Tom jatkoi lopulta.
Hermione tuijotti hiipunutta takkatulta. “Mitä sinä pelkäät?”
Kysymys näytti rentouttavan Tomin. Synkkä katse haalistui pojan silmissä, ja kun Hermione kohtasi tämän katseen, tämä näytti enää väsyneeltä.
“En tiedä”, poika mutisi ja tuntui nyt puhuvan enemmän itselleen kuin Hermionelle. “En tiedä. Kuolemaa ehkä, mutta… en tiedä.”
Hermione nyökkäsi. Tom näytti äkkiä unohtaneen hänen olemassaolonsa, tuijotti vain edessään olevaa seinää. Juuri kun Hermione oli varma, että poika tosiaan oli vaipunut täysin omiin ajatuksiinsa ja olisi parempi lähteä, tämä liikahti.
“Hermione?”
Tyttö puristi kätensä sohvan käsinojaa vasten. “Mitä?”
“Jos minä en olisi niin hyvä kuin sinä kuvittelisit minun olevan, vihaisitko minua?”
Hermione tuijotti Tomia. Tämän kasvoilla leikki tumma hymy, melkein huvittunut, mutta ei kuitenkaan - ei, pojan katseessa ei ollut mitään huvittunutta. Hermione yritti nähdä pojan paikalla Voldemortin, mutta ei pystynyt. Hän näki vain Tom Riddlen nojaamassa aavistuksen verran häntä itseään kohti tummassa paidassaan, muutama ylin nappi avoinna, hiukset hieman sotkuisina ja silmissä katse, johon oli sekoittunut uteliaisuuden lisäksi jotain muuta.
Hermione nielaisi. “En usko.”
« Viimeksi muokattu: 16.06.2008 10:48:27 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

coma-white

  • ***
  • Viestejä: 64
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
« Vastaus #38 : 12.08.2007 22:24:51 »
Jatkoa jo nyt! :o En tiedä miten voisin kiittää siitä tarpeeksi! :D Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos! (Eikä tuokaan riitä, mutta olkoon!)

Jes, vihdoinkin Hermione myöntää itselleen ihastuneensa Tomiin! Olihan se äärimmäisen hauskaa lukea hänen tunnontuskistaan asian suhteen, mutta on se eteenpäin meneminenkin ihan mukava juttu. ;)

Nyt aloin miettimään, että voisi olla kovinkin mielenkiintoista saada tietää mitä Tomin pään sisällä liikkuu! Selkeästihän hänkin on ihastunut, mutta mitä minkälaisia muita ajatuksia hän miettinee.. No tietysti tässä luvussa tuli selväksi se, että hän pelkää Hermionen alkavan vihaamaan häntä jos hän paljastaa niitä synkempiä asioita itsestään, mutta silti..  Ah, tämä on niin ihanan kiduttava etenemistahti, että pääni räjähtää pian! Kysymyksiä herää sitä mukaa kun niihin saadaan vastauksia. :D

Tämä vaan on niin ihana!
Time runs backwards

Nettis

  • ***
  • Viestejä: 34
Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
« Vastaus #39 : 12.08.2007 22:48:50 »
Nyt kun mä kerta "joudun" kommentoimaan tätä samaa ficiä toisen kerran saman päivän aikana, voisin koettaa saada aikaan jotain rakentavaakin.

Joo, aloitetaanpas siis ihan alusta alkaen. En nyt muista, mitä olen aikaisemmissa kommenteissa sanonut, joten anteeksi, jos toista itseäni =)

Ensinäkin pidän ficin ideasta ja parituksesta hyyyvin paljon. Olenkin viimeaikoina etsinyt käsiini kaikki aikamatkoista ja/tai Hermione/Tom aiheista kirjoitetut tarinat ja pakko myöntää, tämä on kyllä yksi parhaimmista. Ainoa samalle tasolle yltävä taitaa olla tuo Piccan Eläviä musitoja, joka toisaalta H/D parituksensa kanssa pyörii ihan eri piireissä.

Ja sitten kun puhutaan taas tästä ficistä. En voi sanoa pitäneeni prologista, hyvin harvat osaavat mielestäni kirjoittaa aidon tuntuisia taistelukohtauksia (ja he kaikki ovat "oikeita" kirjailijoita), mutta tunnelma välittyi tekstistä hienosti, eikä teksti ollut liian sekavaa. Tuo loitsujen kohtaaminen ja siitä aiheutuva aikamatka on ideana hieno, ei mitään liian monimutkaissta, mutta ei mitään kauhean yksinkertaistakaan. Myöskin siihen liittyvä muistinmenetys on kivasti keksitty, eihän Hermionea ja Tomia saa päästää liian aikaisin eroon toisitaan *wirn*

Toivoa saattaa, että Hermione saa jotenkin pelastettua Harryn, sillä olisi tylsää (jokseenkin laimea sana tähän yhteyteen...), jos Voldemort lopulta voittaisikin, on Tom Riddle kuin symppis tahansa nuorena. Toisaalta, en kyllä keksi yhtään ideaa, miten pystyisi muuttamaa yhden, ei kovin pienen, mutta öö.. hetkellisen tilanteen, muuttamatta koko tulvaisuutta. Olisi... outoa, jos Hermione muuttaisi koko tulevaisuuden eikä Tomista ikinä tulisikaan "pahis", enkä kyllä ideasta pitäiskään, mutta kai sinä siellä pienessä (tai miksei suuressakin?) päässäsi olet jo kehitellyt jonkun nerokkaan idean asian öö... hoitamiseksi(?).

Ensimmäinen luku oli mukava, Hermione oli sopivan hämmentynyt, mutta selvisi tilanteesta varsin hyvin. Pyörität tarinaa varsin sujuvasti, sen enempiä kiirehtimättä (siitä taisin mainita jo aiemmin). Myös nuroten suhde kulkee luonnollisesti eteenpäin, ensimmäisestä luvusta on tapahtunut hurjasti edeistystä tähän viimeksi lisättyyn lukuun, mutta ei kuitenkaan liikaa eikä kovin suurin harppauksin.

Kirjoitus virheitä en tosiaan ole montaa löytänyt, muistaakseni muutama piste on korvaantunut väliviivalla (-). Kirjoitat sujuvaa ja helppo lukuista teksitä jota on nautinto lukea. Kuvailet hyvin niin henkilöitä, paikkoja kuin tunnelmia ja tilanteitakin ja tekstiin ja sen henkilöihin on helppo samaistua.

Rrrrakastan noita Hermionen pohdintoja nuoresta Voldemortista. Välillä sitä miettii, että mitä jos Riddle osaisi jo lukitilistä (monta kirjain virhettä? =D) ja pystyisi kurkkaamaan tytön mieleeen. Muutenkin miettii välillä, että mitä jos poika jotenkin saa tietää. Ja summaryssähän vihjataan jo siihen, että Hermionen on paljastettava ainakin osa salaisuuksistaan päästäkseen pois - mikäli minä sitä oikein ymmärrän. Siitä tulisikin vasta mielen kiintoinen keskustelu... =D

Viimeisimmästä luvusta bongasin joitain ihania kohtia;

Lainaus
mieluummin Hermione olisi ollut kasvokkain vihollisen kanssa ja pelännyt henkensä puolesta kuin halannut tätä lumisateessa.
Tuo oli niin äärettömän ironinen lausahdus, virnistelin täällä varmaankin hyvin järkevän näköisenä, onneksi kukaan ei tullut juuri silloin ovesta sisään.

Lainaus
“Mutta et itsesi menettämistä?”
Tomin ääni oli tiivis ja synkkä ja samoin pojan katse, kun se kääntyi hitaasti seinästä jälleen kohti Hermionea. Kauan sitten hiipuneen takkatulen viimeinen jäljellä oleva kajo heitti tummia varjoja pojan kasvoille ja peitti osan rypistynyttä otsaa, melkein vihaisesti alaspäin painuneita kulmia ja huulia, jotka oli puristettu tiukasti yhteen.
Pitkä lainaus, mutta ei voi mitään. Tuo oli yksi esmierkki kohdasta, jossa olet mielestäni hyvin onnistunut luomaan tietynlaisen tunnelman.

Lainaus
“Jos minä en olisi niin hyvä kuin sinä kuvittelisit minun olevan, vihaisitko minua?”
Toinen niin ironien virke, sillekkin oli pakko uhrata oma virnistely tuokio. Voi voi, jos poika tietäisikin mitä Hermione tietää...

Niin joo, vielä yksi asia. Minua nimittäin hiukan häiritsi se, kun Hermione vielä senkin jälkeen, kun oli tunnustanut ihastumisensa itselleen, ajatteli Tomia Riddlenä, ei Tomina.

Heh, voisin vielä kirjoittaa saman verran lisää siitä, miten olet onnistunut hahmojen kanssa ja plää plää plää, mutta eiköhän tämä riitä tälle kerralle   8)
Tulikehränä aurinko nousee
pimeyden karkoittaen
Tulikehränä aurinko nousee
varjot polttaen pois