Finfanfun.fi

HP-ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: toyhto - 21.07.2007 11:21:52

Otsikko: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: toyhto - 21.07.2007 11:21:52
nimi: Granaattiomena
kirjoittaja: toyhto
paritus: Hermione Granger / Tom Riddle
ikäraja: K-11
genre: romance, drama
disclaimer: Harry Potterin ja kumppanien tekijänoikeudet kuuluvat J.K. Rowlingille
summary: Hermione menettää tajunsa kesken killan ja kuolonsyöjien välisen taistelun. Herätessään hän tajuaa jonkin olevan pahasti pielessä. Miten Hermione on joutunut vuoteen 1944 ja pääseekö hän sieltä koskaan pois? Mitä pois pääsemiseen vaaditaan - tai ketä?

A/N: Tämä on ikään kuin vastaukseni Romaanimittainen ficci -haasteeseen, vaikkakin aloitin tämän kirjoittamisen melkein viikkoa haasteen deadlinen jälkeen, pahoittelen. Aivan kaikki faktat eivät välttämättä ole aivan kohdallaan, esimerkiksi Minerva McGarmiwa on käsittääkseni tässä ficissä hieman nuorempi kuin hänen pitäisi olla. Pahoittelen myös sitä, että kirjoitan Tom Riddlen Riddlenä enkä Valedona. Englanninkielinen nimi on jäänyt päähän englanniksi lukiessa, ja päätin olla itsepäinen ja tyytyä siihen.

Palautetta ja kommentteja ottaisin tosi mielelläni vastaan!

*

Granaattiomena

Prologi

Savu kiemurteli Hermionen keuhkoissa ja laittoi hänet yskimään. Hän yritti sulkea silmänsä veripisaroilta, jotka sekoittuivat mutaan ja kivenpalasiin. Halkova kipu kulki hänen päänsä lävitse jatkuvana virtana, eikä hän osannut hahmottaa, mistä se oli tullut. Hän yritti katsoa ympärilleen, mutta taistelu jatkui katkeamattomana hänen ympärillään.
 Aivan kuin kukaan ei olisi vaivautunut kiinnittämään huomiota hänen olemassaoloonsa. Hän työnsi sormensa syvälle mutaan ja yritti kohottautua maasta, jossa makasi, mutta hänen jäseniään särki liikaa. Toisaalta hänestä ei luultavasti olisi ollut sen enempää hyötyä, vaikka hän olisi päässyt jaloilleen. Kuolonsyöjiä oli aivan liikaa, Hermione saattoi vain toivoa, että kilta onnistuisi pitämään puolensa vielä tämän kerran.
 Jostain kauempaa kantautuva huuto keskeytti Hermionen ajatukset. Hän tunnisti Harryn äänen ja yritti nähdä pojan toisten hahmojen joukosta, mutta hänen silmänsä olivat sumeat ja hän joutui räpyttelemään niitä monta kertaa erottaakseen mustaviittaiset kuolonsyöjät kiltalaisista. Lopulta hän tavoitti Harryn katseellaan - ja melkein toivoi, ettei olisikaan löytänyt poikaa.
 Harry ja Voldemort seisoivat liikahtamatta pienen kukkulan päällä aivan lähellä Hermionea, osoittivat taikasauvoilla toisiinsa ja tuijottivat toisiaan, kuin olisivat halunneet tappaa pelkän katseen voimalla. Hermione näki, että Harry piteli toisella kädellä kivuliaan näköisesti rintaansa. Minkä takia kukaan kiltalainen ei tullut apuun? Eikö kukaan aikonut auttaa -
 Hermione kuuli kylmän naurun, tunsi jäätävän ilmavirran viiltävän keuhkojaan ja katsoi voimattomana, kuinka Voldemort väisti helposti loukkaantuneen Harryn kiroukset ja löi poikaa omilla äänettömillä kirouksillaan.  Harry taittui ensin kaksin kerroin ja vaipui seuraavasta iskusta polvilleen.
 Kylmä ääni Hermionen sisällä väitti, ettei poika enää voinut selvitä. Hän yritti nähdä jonkun, joka olisi voinut tulla apuun, mutta kuolonsyöjät olivat ilmeisesti ajaneet jäljelle jääneet kiltalaiset kauemmas, ulottumattomiin. Hän itse oli ainoa kiltalainen Harryn ja Voldemortin lähellä, mutta hän ei onnistunut edes liikuttamaan kunnolla ruumistaan -
 Hermione puri hampaansa kiinni huuleensa, mutta tuskin maistoi verta. Harryn pää painui alas mutaiseen maahan; hän näki, kuinka poika yritti kamppailla ja iskeä Voldemortia vastakirouksilla, mutta Voldemort oli liian nopea ja liian vahingoittumaton. Kuului karjaisu ja Harryn taikasauvakäsi napsahti poikki. Hermione tuijotti pojan kivusta vääristyviä kasvoja äänettömän kauhun vallassa.
 Kun Voldemort potkaisi Harrya kylkeen ja nosti sen jälkeen taikasauvaansa selvästi tehdäkseen leikistä lopun, se tuntui lähes helpotukselta. Hermione näki vihreän valon välähdyksen ja Harryn hahmon vaipuvan lopullisesti maahan, mutta raivo, joka häneen iski, yllätti hänet. Harry oli kuollut, kaikki oli menetetty - ja hän työnsi kämmenensä mutaan ja kohottautui puolittain istumaan, vaikka jokainen liike tuntui salamaniskulta hänen ruumiissaan.
 Silloin hän näki taikasauvan.
 Harryn sauva makasi vain ehkä puolen metrin päässä hänen edessään. Hän ei tajunnut, milloin se oli siihen lennähtänyt, mutta hän ei harkinnut hetkeäkään. Hän ojensi kätensä, otti sauvan käteensä ja painoi sormensa sen ympärille kivusta välittämättä. Voldemortin hahmo ehti tuskin kääntyä häntä kohti, kun hän oli jo osoittanut sauvalla tätä. Hetkeksi raivo ja viha selvensivät hänen näkönsä ja kuulonsa ja kaikki kipu katosi hänen mielestään.
“AVADA KEDAVRA!”
 Voldemortin vääristyneillä kasvoilla häivähti jokin ilme - ehkä yllätys, tai viha - mutta muuta Hermione ei enää ehtinyt selvästi tajuta. Hän näki vihreän säteen lähtevän Harryn taikasauvan kärjestä, saman sauvan, jota piteli omassa kädessään. Hän näki, kuinka Voldemort puolustautui, yritti torjua kirouksen, mutta violetti valonsäde vain sekoittui vihreään.
 Kipu palasi takaisin Hermionen ruumiiseen yhtenä ryöppynä ja tuntui sokaisevan hänet. Ennen sitä hän ehti nipin napin nähdä, kuinka sekoittuneet valonsäteet räjähtivät toisiaan vasten ja loivat kirkkaan valopatsaan, joka tuntui ylettyvän maasta taivaaseen saakka. Sokea valo imaisi hänet mukaansa, ja niin hän menetti tajuntansa.


1. luku

Tylypahkan pihamaa näytti ennen kaikkea rauhalliselta. Hermione yritti unohtaa hiljaa nakertavan kivun päässään ja keskittyä hengittämään kirpeän marraskuun aamun ilmaa syvälle sisäänsä. Hän oli varma, ettei koulun pihamaa ollut näyttänyt näin hiljaiselta ja tyyneltä pitkään aikaan. Hän ei itse asiassa edes ollut nähnyt sitä sen jälkeen kun -
 Kun oli valmistunut seitsemänneltä luokalta edellisenä vuonna.
 Hermione ravisteli päätään ja räpäytti silmiään muutaman kerran, mutta näkymä ei muuttunut. Hän seisoi edelleen Tylypahkan koulun vieressä sijaitsevan järven rannalla ja katseli aivan varmasti ylemmäs kukkulalle, jossa hänelle niin tuttu koulu kohosi vaaleanharmaata taivasta vasten. Hänen oli pakko olla Tylypahkassa! Mutta minkä ihmeen takia hän oli tullut tänne? Ja minkä ihmeen takia hän oli tullut rannalle, kun olisi voinut mennä sisälle lämpimään?
 Kylmä aavistus pyyhkäisi Hermionen selkärangan lävitse. Hetkinen, hänen aivonsa huusivat, minä en varmasti ole lähtenyt Tylypahkaan! Minulla on opiskeluni ja iltatyöni ja kaikki killan asiat, minä en missään tapauksessa ole voinut lähteä vain huvikseni käymään Tylypahkassa. Ja sitä paitsi Tylypahka -
 Hän nielaisi vaivalloisesti, kun tajunta iski moukarin lailla hänen mieleensä.
 Ja sitä paitsi Tylypahkaa ei enää ole.
 Se oli totta, mikäli hän ei ollut tullut aivan hulluksi. Miten hän ei ollut muistanut sitä heti? Koulu oli joutunut kuolonsyöjien hyökkäyksen kohteeksi vain hieman aiemmin samana vuonna, juuri syyslukukauden alettua. Hermione itse oli tullut muiden kiltalaisten kanssa paikalle heti heidän saatuaan tietää hyökkäyksestä, mutta siihen mennessä puolet koulusta oli ollut jo raunioina. Suurin osa oppilaista oli ehtinyt alas tyrmiin turvaan, ja kilta oli lopulta selvinnyt kuolonsyöjistä ilman monen ihmisen menetystä, mutta raskaimmat tappiot oli kärsinyt itse linna. Siellä ei opetettaisi ketään pitkään aikaan, ja sotatilanteen huomion ottaen taikaministeriö oli päättänyt lopettaa Tylypahkan noitien ja velhojen koulun toistaiseksi.
 Silti Hermione seisoi nyt aivan selvästi Tylypahkan pihalla. Koulussa ei ollut jälkeäkään hyökkäyksestä; se näytti aivan sellaiselta, jollaisena Hermione oli tottunut sen näkemään ennen sotaa.
 Tai ei ehkä kuitenkaan aivan. Jokin oli erilailla, vaikkei hän aivan voinut käsittää, mikä jokin se oli. Se ei ollut itse linnassa, mutta sen ympäristössä… jokin oli väärin, mutta hän ei saanut mieleensä, mikä se oli…
 Hermione huokaisi puoliääneen. No niin, oli ilmeisesti tapahtunut jotain, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän ei edes muistanut, miten oli päätynyt koko Tylypahkaan, eikä hän muistanut saaneensa kuulla, että koulu oli ollut tarkoitus korjata niinkin hyvään kuntoon kuin se näytti olevan. Hänen viimeinen muistikuvansa päättyi edelliseen iltaan - tai ainakin hän kuvitteli, että se oli edellinen. Silloin hän oli katsonut vanhempiensa lahjoittamasta televisiosta kuuden uutiset ja ryhtynyt sen jälkeen siivoamaan pientä asuntoaan Viistokujalla, ja siihen hänen muistikuvansa päättyivät.
 Hänen olisi ilmeisesti paras yrittää etsiä joku, joka voisi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut. Ehkä koulussa oli ihmisiä, korjaajia tai jotain muita. Oppilaita siellä ei voinut olla, Hermione olisi kyllä tiennyt, jos Tylypahka olisi päätetty ottaa taas käyttöön… vai olisiko hän voinut unohtaa niin tärkeää uutista? Ja olisiko taikaministeriö todella päättänyt ottaa koulun uudelleen käyttöön keskellä sotaa?
 Hermione kulki hitaasti lähemmäs linnaa. Hänen päänsä oli edelleen kipeä, ja ennen kaikkea hänestä tuntui, ettei hän muistanut jotain. Mitä ihmettä edellisenä iltana oli tapahtunut? Oliko hän tullut kävelemään Tylypahkan pihamaalle ja nukahtanut sinne, ulos? Ei kai sentään. Vai olisiko joku tainnuttanut hänet? Hän naurahti; se oli sentään aika epätodennäköistä. Kuolonsyöjät olisivat mieluummin tappaneet hänet kuin jättäneet hänet lojumaan yksikseen rannalle, ja kuka muu hänet olisi halunnut tainnuttaa?
 Lähempänä linnaa Hermionen huomio kääntyi hänen edessään kohoavaan rakennukseen. Mitä lähemmäs hän sitä kulki, sitä enemmän se näytti tutulta, mutta silti jotenkin… erilaiselta. Se johtuu korjauksesta, hän sanoi itselleen. Taikaministeriö oli varmaan korjauttanut linnan ja sen takia se vaikutti jollain tavalla vieraalta.
 Ulko-ovi aukeni naristen. Hermione ei voinut estää kummallista aavistusta hiipimästä lävitseen astuessaan sisään hämärään eteisaulaan. Hän yritti katsella tarkasti ympärilleen, mutta koko paikka vaikutti olevan hiljainen ja autio. Tietysti oli, hän muistutti itseään, eihän Tylypahkassa nyt ollut tarkoituskaan olla ketään. Ehkä pari korjaajaa, ja hyvällä tuurilla taikaministeriön edustaja -
 Jossain kaukana Hermionen edellä seinässä kiinni oleva lyhty syttyi palamaan. Hermione astui vaistomaisesti taaksepäin ja jäi tuijottamaan edessään aukeavaa käytävää, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ei silti enää osannut rentoutua. Hän ei pitänyt koko tilanteesta yhtään, ei hiljaisesta, yllättäen korjatusta koulusta, eikä pahasta aavistuksesta mielessään. Eikä itsekseen syttyvistä lyhdyistä.
 Seuraavaksi hän kuuli askeleet.
 Kuulosti siltä, kuin häntä kohti olisi kulkenut monta ihmistä. Hän tunsi jännittyvänsä äärirajoilleen, ja hänen kätensä lennähti heti taskussa olevan taikasauvan päälle. Hermione kietoi sormensa sauvan ympärille valmiina vetämään sen tarvittaessa esiin.
 Sauva tuntui vieraalta.
 Hermionen mielenkiinto lähestyviin askeliin laimeni saman tien. Hän veti taikasauvan taskustaan silmiensä eteen ja veti syvään henkeä. Se oli Harryn.
 Mutta miten Harryn taikasauva oli päätynyt hänen taskuunsa? Ellei -
 Muistikuvat tulivat Hermionen päähän yksi kerrallaan, kutsumatta. Edellinen ilta: hän oli kyllä katsonut kuuden uutiset kotonaan, mutta sen jälkeen oli tullut killan kutsu. He olivat kiirehtineet Lontoon keskustaan, olleet valmiit näkemään taas kadullisen täynnä jästien ruumiita, niin kuin kesällä oli käynyt. Mutta tällä kertaa Voldemort oli ollut heitä ovelampi, he olivat kaikki menneet suoraan ansaan… joutuneet valtavalla porttiavaimella suoraan Lontoon ulkopuolelle, jollekin syrjäiselle hautausmaalle kuolonsyöjien sekaan…
 Hermionen päätä kivisti. Hän sulki silmänsä ja yritti miettiä. Mitä sitten oli tapahtunut? Hän muisti taistelleensa kuolonsyöjien kanssa… Bill Weasley oli kaatunut maahan hänen silmiensä edessä, hän oli syöksynyt ravistelemaan miehen ruumista ja kääntänyt tämän selälleen, mutta Billin silmät olivat jo tuijottaneet tyhjänä taivasta… ja sitten joku oli kai tainnuttanut Hermionen tai tönäissyt hänet kasvoilleen mutaan, sillä hän ei enää muistanut muuta kuin maanneensa kylmässä maassa…
 Käytävään ilmestyi lisää valoa. Hermione räpäytti silmänsä auki. Askeleet olivat jo lähellä; kuka tahansa sitten olikin tulossa, hän oli jo melkein Hermionen luona. Tyttö kietoi sormensa lujemmin Harryn sauvan ympärille ja toivoi lujasti, että osaisi taistella sen kanssa tarvittaessa yhtä hyvin kuin omansa kanssa. Mutta minkä ihmeen takia hänellä oli Harryn sauva? Olisiko se voinut vaihtua edellisen illan taistelussa? Ja oliko joku kuolonsyöjistä raahannut hänet tänne hänen menetettyään tajuntansa, vai oliko kilta vienyt hänet turvaan Tylypahkaan? Mitä hän -
 Muutama mustakaapuinen hahmo pysähtyi kuin seinään nähdessään hänet. Hermionen suu loksahti auki ja hän laski taikasauvaansa. Hän ei ollut tiennyt, ketä olisi odottanut, mutta ainakaan hän ei ollut odottanut tätä!
 Hahmot hänen edessään olivat lapsia. Täysiä lapsia, eivät luultavasti edes viisitoistavuotiaita! Minkä ihmeen takia Tylypahkassa oli lapsia? Ja minkä takia nämä olivat pukeutuneet koulupukuun, vaikkei se ollutkaan aivan samanlainen kuin ne koulupuvut, joita Hermione oli käyttänyt ollessaan vielä oppilaana? Ei Tylypahkassa enää pitänyt olla ainuttakaan oppilasta!
“Tuota”, sanoi vaaleanruskeahiuksinen poika, joka seisoi lapsista etummaisena, “mitä te teette täällä, neiti?”
“Neiti?” Hermione hämmästyi, ja hänelle tuli kiire laittaa taikasauva takaisin taskuunsa. Tämä lapsi ei ainakaan ollut kuolonsyöjä, niin aidolta hänen kysyvä äänensä kuulosti. “Minä… edustan taikaministeriön koulutarkastuksia. Mitä te täällä teette?”
“Olemme matkalla aamupalalle”, sanoi poika ja tuijotti häntä avoimen uteliaasti. Muut lapset seisoivat pojan takana ja näyttivät aremmilta. Hermione vilkaisi vaatteitaan. No niin, ei mikään ihme, että lapset olivat hämmentyneitä: hänellä oli ilmeisesti edelleen päällään eilisillan mutaiset ja taistelussa kärsineet jästivaatteet.
“Aamupalalle?” Hermione kysyi. “Oletteko te koulussa?”
“Totta kai olemme. Tylypahka on koulu.”
“Minä luulin, ettei täällä pitänyt olla vähään aikaan opetusta.”
Poika näytti hämmentyneeltä - tai siltä, kuin ei olisi lainkaan tajunnut, mistä Hermione puhui. Hermione tajusi poikaa hyvin. Hänelläkään ei ollut aavistusta, mistä tämä puhui.
“Minun tietääkseni täällä on ollut opetusta monta sataa vuotta”, poika totesi rauhallisesti, mutta hänen äänestään kuului, että hän uskoi puhuvansa harvinaisen tietämättömälle ihmiselle. “Tuota, haluaisitteko te tavata jonkun? Rehtorin vaikka? Meidän pitäisi mennä aamupalalle - “
Hermione ilahtui. “Onko McGarmiwa täällä?”
Pojan otsa rypistyi. “McGarmiwa? Minusta tuntuu, että Minerva aikoi mennä tänään kirjastoon kirjoittamaan esseetä. Mutta minä voin kertoa teille, missä rehtorin toimisto sijaitsee, jos haluatte - “
“Kiitos, minä kyllä tiedän, missä toimisto on”, Hermione totesi ja poika näytti helpottuneelta, kun ei joutunutkaan näyttämään kummalliselle vieraalle tietä.
 Ruskeahiuksinen poika nyökkäsi vielä Hermionelle ja vilkaisi häntä ohi kävellessään kuin ei olisi ollut aivan varma, osaisiko hän rehtorin toimistolle asti. Hermione yritti näyttää rauhalliselta ja varmalta, mutta kun lapset olivat kadonneet suuren salin ovista sisään, hän ei vaivautunut enää yrittämään. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Poika oli puhutellut McGarmiwaa Minervaksi - miten sellainen oli mahdollista? Ja mistä ihmeen esseestä poika oli puhunut? No, hän kysyisi sitä McGarmiwalta, jos löytäisi rehtorin toimistostaan.
 Matka rehtorin toimistoon tuntui harvinaisen pitkältä. Hermione katseli linnan seiniä ohi kulkiessaan ja mietti, että se oli korjattu yllättävän nopeasti. Missään ei näkynyt merkkejä syyskuun alun hyökkäyksestä; itse asiassa jopa taulujen paikat olivat vaihtuneet, eikä hän tunnistanut muutamaa taulua lainkaan. Rääsyihin pukeutunut tyttö vilkuili häntä hopeisista kehyksistä hyvin epäluuloisesti, kun hän käveli tytön ohi, eikä vastannut hänen hymyynsä.
 Lopulta Hermione saapui rehtorin toimiston luo. Joku oli ilmeisesti tullut sieltä aivan äskettäin, sillä kierreportaat olivat avoimina eikä hänen tarvinnut ihmetellä, miten hän tietäisi salasanan.
 Myöhemmin hän oli varma, että oli arvannut jonkin olevan pielessä alusta alkaen. Silti jokin ikävä ääni hänen päässään väitti, että hän oli tuijottanut rehtorin pöydän takana istuvaa pientä, kaljua miestä suu auki monta kymmentä sekuntia, ennen kuin oli tajunnut sanoa nimensä.
“Vai Hermione Granger”, sanoi mies ja hymyili rauhallisesti, kuin olisi hyvin tajunnut, mitä hän siinä teki. “Hauska tavata. Minä olen rehtori Dippet.”

Rannalla tuuli. Hermione istui kivellä ja tuijotti vastarantaa näkemättä sitä lainkaan. Häntä nauratti, kuinka samanlainen se oli kuin se vastaranta, jota hän oli tottunut Tylypahkassa näkemään. Mikään ei ollut muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa.
 Ajatus sai uskomattoman totuuden taas hänen mieleensä. Hän ravisteli päätään ja yritti miettiä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, mutta hän ei voinut keksiä mitään. Hän oli jollain tavalla joutunut Dippetin ajan Tylypahkaan, muuta selitystä hän ei keksinyt! Rehtori Dippet oli kuollut monta kymmentä vuotta ennen hänen syntymäänsä, eikä rehtorin pöydän takana istunut mies voinut olla kukaan muukaan - Hermione oli kurkistanut varovaisesti rehtorin toimiston seinällä roikkuvia kuvia, eikä Dumbledoren kuvaa ollut ollut niiden joukossa.
 Jos hän todella oli siirtynyt ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin - jo ajatuskin tuntui mahdottomalta - se olisi selittänyt monta asiaa: Tylypahkan yhtäkkisen korjaantumisen, oppilaat kummallisine koulupukuineen eteishallissa, Minerva McGarmiwan tekemässä esseetä kirjastossa, Hermionelle vieraat taulut ja pihamaan, joka näytti olevan jotenkin erilainen, vaikkei hän ollutkaan vielä vähän aikaa sitten tajunnut, miten. Nyt hän katseli uudelleen ympärilleen ja oli huomaavinaan, että puut olivat matalampia kuin hänen aikoinaan. Kaikki näytti niin… nuorelta.
 Sen oli pakko olla totta. Hän ei tiennyt, missä vuodessa hän oli, mutta jos McGarmiwa oli vielä oppilaana Tylypahkassa, aikaa oli ollut pakko mennä melko lailla.
 Hän oli sanonut Dippetille olevansa ohikulkumatkalla Skotlannissa ja halunneensa tutustua Tylypahkan kouluun, kun oli kuullut siitä niin paljon. Dippet oli kysellyt häneltä, missä hän oli itse käynyt koulunsa, ja Beauxbatons oli tullut ensimmäisenä mieleensä. Hän vain toivoi, ettei rehtori ryhtyisi tarkastamaan asiaa Ranskasta. Hän oli kysynyt, voisiko viipyä muutaman päivän, ja paennut mahdollisimman nopeasti ulos pihamaalle.
 Hänen olisi pakko löytää Dumbledore! Ajatus oli tullut hänen mieleensä heti, kun hän oli tajunnut, missä oli. Hän ei edes ollut varma, oliko Dumbledore vielä tullut kouluun opettajaksi, mutta jos ei ollut, hän oli pahemmassa kuin pulassa. Dumbledore olisi ainoa, joka voisi auttaa häntä -
“Eikö täällä ole vähän liian kylmä tuohon?” kysyi kylmä pojanääni keskeyttäen Hermionen ajatukset.
 Hermione käännähti ympäri ja räpäytti silmiään. Pojalla, joka seisoi hänen edessään, oli mustat, hieman ylikasvaneet, nipin napin silmille valuvat hiukset, kapeat kasvot ja ylpeä profiili ja pienet, melkein vihamieliset silmät. Hermionen teki vaistomaisesti mieli katsoa poispäin, mutta hänellä oli suurempiakin ongelmia kuin joku huonotuulinen koululainen.
“Vähän liian kylmä mihin?” hän kysyi vaivautumatta pohtimaan sen tarkemmin.
 Poika kohotti tummia kulmiaan ja vilkaisi järvelle. “Olet seisonut paikallasi jo vähintään kymmenen minuuttia ja tuijottanut vastarantaa. Minun tietääkseni se ei ole muuttunut viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen.”
 Niinpä, Hermione virnisti mielessään. Ääneen hän sanoi: “Ja mitä sinä piittaat siitä, mitä minä teen? Kuka sitten oletkin.”
 Poika ohitti hänen nimenutelunsa yhdellä olkapään kohautuksella, eikä Hermionea oikeastaan edes kiinnostanut tämän henkilöllisyys.
“En minä piittaakaan. Olin matkalla ohi.”
“Miksi sinä et ole tunnilla?”
“Nyt on lauantai”, poika tokaisi vilkaisten Hermionea alentuvasti. Tyttöä alkoi ärsyttää. Selvä, hän oli ehkä tullut viidenkymmenen vuoden päästä eikä ollut aivan selvillä asioista, mutta minkä ihmeen takia kaikkien piti vilkuilla häntä kuin hän olisi ollut aivan tyhmä?
 Mustahiuksinen poika kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hermione nielaisi. “Hei, odota!”
“Mitä nyt?” Ilme pojan kasvoilla oli huvittunut.
“Onko Albus Dumbledore täällä opettajana?”
“Muodonmuutokset.” Poika kuulosti kyllästyneeltä. “Ja voin varoittaa, hän ei välttämättä pidä kuokkavieraista koulun alueella.”
“Minä en - “
“Ihan miten vain”, poika tokaisi ja lähti harppomaan kohti linnaa niin kovaa vauhtia, ettei Hermione enää edes yrittänyt pysäyttää häntä. Hän katsoi pojan menoa ja puri hampaansa yhteen. No, hän oli saanut haluamansa. Dumbledore oli jo Tylypahkassa, ja oli ainoa, joka voisi auttaa häntä. Hänet oli pakko löytää!

Dumbledore näytti nuoremmalta. Hermione ei voinut olla tuijottamatta entistä - tulevaa - rehtoria kätellessään tätä ja seuratessaan miehen perässä muodonmuutosten luokkaan. Dumbledoren hiukset olivat syvänruskeat harmaiden sijaan, ja vaikka silmät puolikuulasien takana olivat tutun kirkkaat, niiden ympärillä oli paljon vähemmän ryppyjä.
 Dumbledore istahti opettajan tuolin taakse ja viittasi Hermionea istumaan. Tytöltä kesti hetki, ennen kuin hän tajusi istuutua.
“Tuota, professori”, hän tokaisi nielaisten sanan rehtori viime tipassa, “voinko udella, miksi teillä ei ole parhaillaan tuntia menossa? Eikö nyt ole vasta aamupäivä?”
“Tänään on lauantai”, sanoi Dumbledore sävyisästi, kuin olisi tottunut kertomaan aikuisille viikonpäiviä. “Meillä Tylypahkassa lauantai on vapaapäivä… neiti Granger? Niinhän se oli?”
Hermione nyökkäsi. “Niin tietenkin. Anteeksi, minä olen… vähän pyörällä päästäni.”
Dumbledore nyökkäsi rauhallisesti. “Oletteko ensi kertaa Tylypahkassa?”
“Tavallaan”, Hermione tokaisi. Hän oli kyllä ollut seitsemän vuotta Tylypahkassa, mutta se oli virallisesti tapahtunut viittäkymmentä vuotta myöhemmin. Varsinaisesti tämä oli hänen ensivisiittinsä. “Itse asiassa minulla on hieman epätavallinen ongelma.”
 Dumbledore nojasi kasvonsa kämmeniinsä ja tuijotti häntä kohteliaan kiinnostuneena. Hermione nielaisi. Hän oli miettinyt kauan, miten hän esittäisi asiansa professorille, ja oli lopulta päättänyt, että hän olisi paras käydä suoraan asiaan.
“Mikä vuosi nyt on?”
Dumbledoren kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran. “Vuosi 1944, neiti Granger. Kuinka niin?”
Hermione vetäisi henkeä. “Minusta tuntuu, että olen siirtynyt ajassa kutakuinkin viisikymmentä vuotta taaksepäin. Viisikymmentäneljä, tarkalleen.”
“Ja mikä saa teidät ajattelemaan niin?” Hämmästynyt ilme kulki Dumbledoren kasvojen yli niin nopeasti, että Hermione tuskin ehti huomata sitä.
“Minä synnyin vuonna 1980”, Hermione totesi. “Aloitin Tylypahkassa vuonna 1991 ja valmistuin 1998. Sen jälkeen olen opiskellut auroriksi ja toiminut… eräissä velhopiireissä. Ja nyt olen täällä.”
Dumbledore nojautui taaksepäin ja risti sormensa. Hermione puri hampaansa yhteen ja seurasi, kuinka rypyt professorin otsalla syvenivät. Dumbledoren oli pakko uskoa häntä! Sitä paitsi hänen oli oltava varovainen, ettei hän kertoisi liikaa oman aikansa tapahtumista… hän oli jo melkein lipsauttanut sanan Feeniksin kilta. Hän ei ehkä tiennyt ajassa matkustamisesta paljoa, mutta sen hän tiesi, että hänen oli oltava varovainen. Pienellä varomattomuudella hän saattaisi tuhota paljon.
“Minun on hyvin vaikea uskoa tuota”, Dumbledore sanoi lopulta hitaasti.
Hermione huokaisi. “Se on totta.”
“Neiti Granger, minun luokseni ei kovin usein tule nuoria naisia väittämään, että he ovat tulleet tulevaisuudesta.”
“Teidän on pakko uskoa minua!”
“Uskoisin mielelläni”, Dumbledore totesi lyhyesti. “No, miten te uskotte päätyneenne tänne?”
“En tiedä”, Hermione tokaisi ja sulki silmänsä yrittäessään miettiä, mitä voisi kertoa. “Minä… en usko, että voin kertoa sinulle kovin paljon omasta ajastani. Tiedäthän, ajassa matkustaminen… ei pitäisi sotkea menneisyyttä, ettei sotkisi tulevaisuutta…”
 Dumbledore nyökkäsi.
“Minä olin tavallaan taistelussa”, Hermione totesi vastentahtoisesti ja toivoi, ettei Dumbledore kysyisi enempää. Hän oli huomaavinaan välähdyksen professorin silmissä, mutta tämä vain puristi suunsa tiukaksi viivaksi ja viittasi häntä jatkamaan. “Minut… tainnutettiin. Muistikuvani loppuvat siihen. Havahduin muutama tunti sitten tuolta rannalta. Minun ajassani Tylypahka on… no, hieman erilaisessa kunnossa, ja tulin ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut. Päädyin rehtorin toimistoon ja kun Dippet esitteli itsensä, tajusin, että minun oli pakko olla menneessä ajassa.”
“Mistä vuodesta sanoitkaan tulleesi?”
“1998”, Hermione toisti. “Marraskuun viides.”
“Nyt on marraskuun viides.” Dumbledore tuntui puhuvan enemmän itselleen tai muodonmuutosten luokan ikkunalle kuin Hermionelle. “Ennenkuulumatonta, mutta ei aivan mahdotonta… Neiti Granger?”
“Niin?”
“Tekö sanoitte valmistuneenne täältä?”
“Kyllä, reht- professori.”
“Ja opiskelette nykyään auroriksi?”
“Niin opiskelen.”
Dumbledore huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan Hermionea. “No niin, minulla ei ilmeisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa teitä. Vai keksittekö jotain, jolla voitte vakuuttaa minut kertomatta mitään tärkeää tulevaisuudesta?”
Hermione mietti. Hän ei voinut puhua tulevista asioista, eikä hän tiennyt, mikä olisi vakuuttanut Dumbledoren. Hän voisi luetella ulkoa Tylypahkan luokkahuoneiden sijainnit, mutta mitä se olisi auttanut? Hän olisi hyvin voinut kysyä ne joltain tuttavaltaan.
“Sinun veljesi työskentelee Sianpäässä”, hän sanoi lopulta. “Kolmannessa kerroksessa on tarvehuone, se ilmestyy silloin kun sitä tarvitsee, eivätkä monet tiedä siitä. Ja tuota…”
“Niin?”
“Tiedättekö Salaisuuksien kammion?”
Dumbledoren silmät välähtivät. Professori nyökkäsi.
“Se avattiin muistaakseni muutama vuosi sitten. Rehtori Dippet syytti siitä Rubeus Hagridia, mutta sinä luotit häneen”, Hermione sanoi ja toivoi, että osaisi olla sanomatta mitään, mikä sotkisi tulevaisuuden perin pohjin. “Peto oli hänen hämähäkkinsä, hän piti sitä arkussa.”
Dumbledoren kulmat olivat kohonneet aavistuksen verran. “No, tuo ei ainakaan ole yleisessä tiedossa. Mistä sinä tiedät?”
“Minun ystäväni… hän sai… saa tietää sen, kun minä olin toisella luokalla. En oikein voi kertoa, kuinka.” Hermione puristi sormiaan niin lujaa tuoliaan vasten, että sormet kävivät kipeiksi. “Professori, minkä takia minä huijaisin tällaisessa asiassa?”
“Ehkä sinusta on hauska katsoa, uskooko höppänä professori juttujasi?” Dumbledoren kulmat kohosivat aavistuksen verran, mutta silmissä leikki hymy.
 Hermione ei voinut olla hymyilemättä takaisin. Jos tilanne olisi ollut erilainen, hän olisi nauttinut suunnattomasti Dumbledoren näkemisestä. Siitä oli jo yli vuosi - tai siis oli ollut, ennen kuin hän oli vahingossa päätynyt ajassa taaksepäin - kun hän oli viimeksi nähnyt rehtorin, ja hän oli kaivannut tätä. Vaikka tältä Dumbledorelta puuttui hopeanharmaa parta ja viidenkymmenen vuoden elämänkokemus, hän oli silti Dumbledore.
“Minä en huijaisi sinua, professori”, Hermione sanoi.
Professori siivosi hajamielisen näköisenä muutaman paperin pöydältään ja risti sitten kätensä sen päälle. “No niin, neiti Granger, sanotaan, että minä uskon sinua. Mitä meidän nyt on tehtävä? Aiotko puhua asiasta Dippetille?”
“Suoraan sanottuna minä luotan enemmän sinuun.”
Dumbledoren kasvoilla karehti hymy. “Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä minä olen viidessäkymmenessä vuodessa ehtinyt tehdä ansaitakseni noin suuren luottamuksen - älä missään tapauksessa kerro, kunhan mietiskelen ääneen.” Professori suoristi silmälasejaan. “Ehkä meidän tosiaan on paras pitää tämä salaisuutena. Onko sinulla aavistusta, minkä takia saatoit siirtyä ajassa taaksepäin?”
“Ei”, Hermione mutisi. “Minulla ei ollut mukana ajankääntäjää tai mikään.”
Professori tuijotti häntä puolikuulasiensa yli. “Aikaa voi kääntää muillakin tavoilla. No, niin kauan kun emme tiedä, mikä sinut on siirtänyt, on melko vaikeaa yrittää palauttaa sinua omaan aikaasi - “
“Minä siis jään tänne?”
“Älä nyt vielä huolestu”, Dumbledore kehotti lempeällä äänensävyllä. “Minä teen parhaani, ja yritä sinäkin miettiä, mikä olisi voinut kääntää aikaa. Ehkä muististasi puuttuu vielä jokin oleellinen pätkä. Mutta niin kauan, kun meillä ei ole minkäänlaista johtolankaa… silloin sinä jäät tänne. Ellei ajankääntö purkaudu itsestään. Sitäkin on tapahtunut.”
 Harvoin, professorin silmät lisäsivät. Hermione nieli huokauksen. “Pitäisikö minun mennä Tylyahoon? Vuokrata huone tai jotain?”
“On ehkä parempi, että jäät tänne Tylypahkaan”, Dumbledore totesi heti. “Minä ilmoitan Dippetille, että tulet vaihto-oppilaaksi.”
“Minä taisin jo sanoa hänelle valmistuneeni Beauxbatonsista.”
“No, me voimme väittää, että hän kuuli väärin”, Dumbledore hymyili vinosti. “Tästä lähtien sinä olet seitsemäsluokkalainen vaihto-oppilas suoraan Ranskasta, neiti Granger.”

*

A/N: Jatkoa seuraa... :)
Otsikko:
Kirjoitti: thirdy - 22.07.2007 20:45:26
Oi! Rakastuin tuohon prologiin, ja sen seurauksena oli aivan pakko lukea ensimmäinen lukukin.. jonka olisin tosin tehnyt ilman prologiakin, onhan Hermione/Tom lempiparitukseni. Tämä tarina vei mukavasti mennessään, vai miten se nyt sanotaan? Oli vain pakko lukea eteenpäin, eikä mikään kohta jäänyt ikäänkuin.. epäselväksi? Olen ihan mahdottoman huono antamaan 'rakentavaa palautetta', ja sen huomaa tästäkin viestistä. Tyydyn vain sanomaan, sen että kaipaan jatkoa pian, ja tämä vaikuttaa ihan mahdottoman hyvältä!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance, drama)
Kirjoitti: Lallu - 25.07.2007 23:17:45
Hienoahienoa!! En ookaan hetkeen alottanut pitkän potter-ficin lukemista ja mikäs parempi, kun Tom/Hermione ja vielä sun kirjottamana. Täähän on ihan mun onnenpäivä, kun tajusin mennä tutkimaan topicia, minkä laitoin tolle paritukselle pystyyn.  :D

Tää alkoi kiinnostavasti ja jatkui ainakin yhtä hienosti.  ;) Sujuvaa tekstiä, mikään kohta ei jäänyt tökkimään vaan mentiin mukavasti eteenpäin koko ajan. Jatkoa kovin odotan tähän.

Kiitos!
LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance, drama)
Kirjoitti: toyhto - 26.07.2007 09:46:15
A/N: Kiitos teille molemmille!

thirdy, kiitos! Hauska kuulla, että prologi oli mukava; minä en ole koskaan oikein tuntenut osaavani kirjoittaa noita tuollaisia taistelukohtauksia, pelkään aina, että ne menevät pelkäksi sähläykseksi ^^ Jatkoa tulee nyt!

LaLuna, paljon kiitoksia! Hih, minun oli aivan pakko käydä mainostamassa tuolla Hormipulverissa ^^' Tom/Hermione on kyllä tosiaan kiva paritus, vaikka ainakin tällä hetkellä minulla on sellainen fiilis, että se on aika kauhean vaikea kirjoittaa realistisena. Mutta mielenkiintoinen paritus se on silti.

Jatkoa tulee nyt, risuja ja ruusuja saa mielellään antaa!

*

2. luku

Suuri sali oli täynnä oppilaita. Hermione söi paahtoleipää puolittain edes huomaamatta, mitä laittoi suuhunsa. Hänestä tuntui, että jokainen silmäpari salissa tuijotti suoraan häntä. Professori Dumbledore oli esitellyt hänet uutena vaihto-oppilaana ja ilmoittanut hänen viipyvän Tylypahkassa toistaiseksi, mutta ilmoitus ei ollut näyttänyt ainakaan hillitsevän toisten oppilaiden uteliaisuutta. Hermione oli iloinen, että oli toistaiseksi saanut syödä rauhassa. Ehkä hän näytti niin luotaantyöntävältä edelleen hieman mutaisine hiuksineen ja kasvoineen, vaikka vaatteensa hän olikin vaihtanut koulupukuun.
 Parhaillaan hän istui luihuisten pöydässä. Hän oli olettanut olevansa rohkelikko niin kauan, kun joutuisi täällä viipymään, mutta Dumbledore oli halunnut järjestää hänelle oman lajittelun. Luihuinen! Hän oli melkein iloinen, ettei kukaan hänen ystävistään ollut virnuilemassa hänelle lajitteluhatun valinnan takia -
 Ja kuitenkin hän olisi vastannut vaikka tuhanteen vahingoniloiseen virnistykseen, jos olisi saanut ystävänsä takaisin. Kun hän oli palannut Dumbledoren kanssa Dippetin toimistolta ilmoittautumasta väliaikaiseksi oppilaaksi, yksinäisyys ja koko tilanteen ymmärrys olivat iskeneet häneen toden teolla. Hän oli vieraassa ajassa vieraiden ihmisten keskellä eikä tiennyt, milloin pääsisi takaisin.
 Jos minä ylipäänsä pääsen takaisin, kutsumaton ajatus tunkeutui hänen mieleensä. Hän työnsi sen nopeasti pois ja keskittyi paahtoleipiinsä. Dumbledore keksisi kyllä keinon palata, tai hän keksisi sen, tai aika kääntyisi entiselleen omia aikojaan -
“Hei, kuka sinä olitkaan?”
Hermione nosti katseensa pöydän pinnasta ja kääntyi katsomaan tyttöä, joka istui hänen vieressään. Tytöllä oli himmeänruskeat, luvattoman takkuiset hiukset, siniharmaat silmät ja leveä suu, joka parhaillaan oli kysyvässä hymyssä. Hermione yskähti.
“Hermione Granger. Olen täällä vaihto-oppilaana.”
“Joo, me tiedämme sen”, tyttö ilmoitti reippaasti ja viittasi kahteen toiseen tyttöön, jotka istuivat pöydän toisella puolella. “Minä olen Elisabeth Goyle, mutta minua saa ihan vapaasti kutsua Bethiksi - “ tytön tiivis katse kertoi, että Bethiksi kutsuminen oli etuoikeus, josta Hermionen piti olla kiitollinen, “ - ja nuo kaksi ovat Cornelia Musta ja Mary Rosier.”
“Hei”, Hermione sanoi toisille tytöille, jotka tuijottivat häntä arvioivasti, mutta nyökkäsivät.
“Sinulla on kummallinen sukunimi”, Elisabeth huomautti. “Oletko sinä ranskalainen? Nimesi kuulostaa englantilaiselta.”
“Itse asiassa minä olen englantilainen”, Hermione sanoi ja oli tyytyväinen, että oli muistanut miettiä etukäteen selityksen sukunimelleen. “Vanhempani muuttivat Ranskaan, kun olin ihan nuori, ja olen sen takia käynyt siellä koulua. Siis tietenkin tähän saakka.”
“Sinun nimesi kuulostaa jästinimeltä”, Cornelia tokaisi pöydän toiselta puolelta.
Hermione jännittyi. Tuohon väitteeseen hänellä ei ollut vastausta. Cornelia tuijotti häntä haastavasti; tytön pienet harmaat silmät toivat auttamatta Hermionen mieleen Siriuksen silmät silloin, kun mies oli ollut vihainen jostakin. Hän nojautui vaistomaisesti tuolissaan hieman kauemmas Corneliasta.
“Minä olen puoliverinen”, hän tokaisi ensimmäisen selityksen, joka hänen mieleensä tuli. “Minulla on isän sukunimi.”
“Puoliverinen”, Cornelia toisti näyttäen siltä, kuin sana olisi maistunut pahalta hänen suussaan. “Ja silti lajitteluhattu laittoi sinut luihuiseen.”
Minäkin ihmettelen sitä!
“No, Hermionen äiti on varmaan jotain hyvää velhosukua”, Elisabeth totesi reippaaseen ääneen. “Lajitteluhattu ei pahemmin tee virheitä.”
“Ja onhan täällä muitakin puoliverisiä”, muistutti Mary Rosier, vaaleahiuksinen lyhyt tyttö, jolla oli hieman etäinen hymy kasvoillaan, “niin kuin esimerkiksi - “
“Kauanko sinä aiot olla täällä?” kysyi Cornelia välittämättä Marysta, joka kohautti olkapäitään päädyttyään keskeytetyksi.
Hermione räpäytti silmiään. Toivottavasti en kauaa!
“En tiedä vielä”, hän ilmoitti. “Minä… tai siis perheeni harkitsee muuttoa takaisin Englantiin, ja äiti ja isä ajattelivat, että minun olisi varmaan parempi käydä koulua täällä - “
“Onko Ranskassa paljon puhdasverisiä?”
“Jonkin verran”, Hermione vastasi Cornelialle mahdollisimman epämääräisesti. “Kuule, oletteko te seitsemännellä luokalla?”
“Olemme”, Cornelia ilmoitti heti. “Me ja nyt ilmeisesti sinäkin.”
“Onko teidän makuusalissanne yhtään vapaata paikkaa?”
“Periaatteessa ei”, Elisabeth sanoi, “mutta minusta vähän tuntuu, että Dumbledore on jo ehtinyt järjestää sinulle paikan sinne.”
Tytöt nauroivat. Hermione yritti virnistää, mutta paahtoleipä tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa. Ainakin Elisabeth ja Mary vaikuttivat kohtalaisen mukavilta, heidän kanssaan hän varmasti tulisi toimeen, mutta Cornelia toi hänen mieleensä vahvasti Siriuksen silloin, kun tämä oli ollut tuittupäisimmällä tuulellaan ja hyökkäillyt kaikkia vastaan. Hän olisi halunnut tietää, kuinka läheistä sukua Cornelia oli Siriukselle. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka tyttö olisi ollut miehen isoäiti.
 Hermione ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle. Jos Sirius olisi ollut täällä, Hermione olisi mielellään nähnyt, millaisen tappelun Cornelia olisi saanut miehen kanssa aikaan. Ikävä kyllä Sirius syntyisi vasta monen kymmenen vuoden päästä.
 Kylmät väreet kulkivat Hermionen selkää pitkin. Ensin hän kuvitteli sen johtuvan sen tajuamisesta, että edes Sirius ei ollut vielä syntynytkään, mutta sitten hänestä alkoi tuntua siltä, että joku tuijotti häntä. Kun hän nosti katseensa pöydästä ja katsoi varovasti ympärilleen, hänestä näytti ensin, että kaikki toiset luihuisten pöydässä olivat syventyneitä omiin keskusteluihinsa eikä kukaan huomannutkaan häntä. Viimeiseksi hän katsoi pöydän oikeanpuoleiseen päähän.
 Mustahiuksinen poika tuijotti häntä melkein vihainen katse kasvoillaan.

Ensimmäisen yönsä luihuisen makuusalissa neljäkymmentäluvulla Hermione nukkui auttamattoman huonosti. Elisabeth oli ollut oikeassa: kun Hermione tuli toisten luihuistyttöjen kanssa iltapalan jälkeen makuusaliin, siellä oli yksi ylimääräinen sänky ja sen vieressä matka-arkullinen huolellisesti viikattuja vaatteita.
 Hermione kävi huvittuneena vaatteet läpi ja mietti mielessään, oliko Dumbledore itse käynyt ostamassa niitä. Ainakin vaatteet olivat kaikki kutakuinkin hänen kokoaan ja sopivat huomattavasti paremmin aikaansa kuin hänen mukanaan tuomat, yhden ainoat, mutaiset ja taistelussa rikkoutuneet vaatteensa olisivat sopineet.
 Cornelia ja Elisabeth tuntuivat olevan tytöistä puheliaimpia; Mary puhui melko vähän, mutta tarkkaili toisia koko ajan terävä ilme silmissään. Hermione kuunteli aluksi jonkin aikaa toisten keskustelua, mutta kun hänestä alkoi tuntua, etteivät nämä enää edes muistaneet hänen olemassaoloaan, hän antoi toisten äänten lipua ohitseen ja keskittyi tuijottamaan kattoa sänkynsä yläpuolella. Se muistutti turvallisella tavalla rohkelikkojen makuusalien kattoja.

Hermione heräsi epämukavaan tunteeseen, että jokin oli pahasti pielessä. Hänen päätään särki hyvin hienovaraisesti; särky oli kuin pieni nakertava vasara, joka tuskin edes tuntui mutta jota ei saanut kokonaan katoamaan. Lisäksi hän tajusi nopeasti, ettei millään voinut olla omassa sängyssään… hänen sänkynsä tuntui aivan erilaiselta. Hän raotti silmiään ja yritti hahmottaa, missä oli. Puinen katto… Kotikolo? Tylypahka -
 Hermionen silmät rävähtivät auki. Hän laski kankeasti jalkansa kylmälle kivilattialle ja nousi istumaan sängylleen. Kyllä, Cornelia Musta nukkui mustat hiukset levällään viereisellä sängyllä. Hän ei ollut nähnyt unta, vaan oli tosiaan nukahtanut luihuisten makuusaliin vuonna 1944.
 Hermione etsi arkustaan puhtaat vaatteet ja pukeutui. Toiset nukkuivat sikeästi, eikä hän voinut syyttää heitä, oli kuitenkin sunnuntai, eikä kello ollut vielä edes seitsemää. Hermionea itseään ei nukuttanut lainkaan. Hän tuijotti hetken ikkunasta ulos ja yritti päätellä, millä tavalla Tylypahkan pihamaa oli muuttunut, mutta kun hän oli viisi minuuttia arvaillut, mikä puu oli myöhemmin kasvanut ja mikä hakattu kokonaan pois, hän päätti lähteä aamupalalle.
 Suuri sali oli melkein autio lukuun ottamatta muutamaa yksittäistä aamuvirkkua, jotka olivat uhmanneet unta ja yleistä mielipidettä raahautumalla sunnuntainakin aikaisin aamiaiselle. Hermione vilkuili noin viisitoistavuotiaan näköistä rohkelikkotyttöä, joka söi aamiaista tiukka ilme kasvoillaan. Tytössä ja hänen nutturassaan oli jotain hyvin McGarmiwamaista.
 Luihuisen pöytä oli melkein tyhjä. Ainoa ihminen koko pöydässä oli mustatukkainen poika, joka istui aivan pöydän päässä ja näytti Hermionen lähestyessä siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten istunut vieläkin kauempana. Hermione huokaisi mielessään. Hän ei tajunnut, minkä takia poika vihoitteli hänelle, mutta hän ainakaan ei aikonut käyttäytyä, kuin he olisivat jostain syystä tietämättään olleet vihamiehiä… hän oli saanut tarpeekseen vihamiehistä ja Draco Malfoysta jo monta vuotta aiemmin - tai monta kymmentä vuotta myöhemmin.
“Huomenta”, hän sanoi ja istuutui pojan viereen. “Sinä olet herännyt aika aikaisin.”
Poika tökkäisi voileipää haarukalla varsin väkivaltaisen näköisesti. “Mitä ilmeisemmin.”
“Nyt on kuitenkin sunnuntai”, Hermione totesi.
“Hyvä, ettei sinulle enää tarvitse kertoa viikonpäiviä.”
Hermione vilkaisi poikaa. Tämän toinen kulmakarva oli aavistuksen verran koholla ja silmissä oli huvittunut katse, vaikka huulet olivatkin tiukasti yhtenä viivana. No niin, ainakaan poika ei näyttänyt haluavan tappaa häntä.
 Poika kohotti kulmiaan lisää tajutessaan hänen tuijottavan. Hermione huomasi kauhukseen punastuvansa ja käänsi katseensa nopeasti takaisin lautaseensa. Niin siinä kävi, kun hän yritti olla sosiaalinen.
“Eihän sitä aina voi tietää kaikkea”, hän mutisi viitaten edelliseen päivään, jolloin hän oli nähnyt saman pojan rannalla, ja tämä oli ystävällisesti ilmoittanut, että he elivät lauantaita.
 Poika ei sanonut siihen mitään, jatkoi vain syömistä kaikessa rauhassa. Hermione joi puoli lasillista kurpitsamehua, mutta seurasi sivusilmällään pojan tekemisiä. Hänestä tuntui, että tämä oli hänen tulonsa jälkeen siirtynyt istumaan vielä kauemmaksi. Ja silti poika oli vielä hetki sitten näyttänyt lähes huvittuneelta, ei lainkaan vihaiselta…
 Hermione ravisteli päätään. Siinä sitä oltiin, hän oli jumissa menneisyydessä ja mietti jonkun mitättömän pojan mielenliikkeitä! Hän ei uskaltanut edes kuvitella, kuinka paljon Ginny ja Ron olisivat nauraneet hänelle, jos olisivat olleet paikalla.
“Hei - “ Hermione aloitti, kun ajatus sattui osumaan hänen mieleensä, “ - ketkä täällä ovat johtajapoika ja johtajatyttö?”
 Poika kääntyi taas tuijottamaan häntä. Ilme tummanharmaissa, pienissä silmissä oli kylmä, muttei enää aivan yhtä vihamielinen kuin Hermione oli hieman aiemmin kuvitellut sen olevan.
“Johtajapoika - “ poika aloitti hitaalla, melkein laskelmoivalla äänellä, “ - olen minä. Johtajatyttö nukkuu luultavasti kahteentoista.”
“Nyt on sunnuntai”, Hermione huomautti.
“Ei sinun tarvitse toistella sitä, vaikka sattuisitkin tietämään sen”, poika huomautti purevasti.
“Mikä johtajatytön nimi on?”
“Amy Hill. Rohkelikko.”
Luihuiset, Hermione puuskahti mielessään. Aina yhtä ennakkoluuloisia. No, hän olisi tässä ajassa vain niin kauan kuin oli pakko, ei ollut hänen asiansa ruveta korjaamaan vääristynyttä suhtautumista toisiin tupiin.
 Tuoli kolahti lattiaa vasten. Hermione säpsähti juuri nähdäkseen pojan nousemaan seisomaan ja lähtemään kiireisin askelin pois salista. Ovi kolisi vasten ovenkarmeja, ja Hermione ei voinut olla panematta merkille, että mustahiuksisella pojalla oli harvinaisen nopeat askeleet. Hermionelta kesti monta sekuntia tajuta tuijottavansa sulkeutunutta ovea.

Tylypahkan kirjasto ei ilmeisesti ollut muuttunut paljoakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Matami Prillin hiuksissa ei tosin ollut vielä yhtään harmaata, eikä matamilla ollut silmälaseja, mutta muuten kirjasto tuntui Hermionesta tutummalta kuin ehkä yksikään paikka siihen mennessä. Jos hyllyjen välissä näkyvillä oppilailla ei olisi ollut niin vanhoja vaatteita, Hermione olisi melkein saattanut kuvitella olevansa taas omassa ajassaan ja takaisin Tylypahkassa opiskelemassa oman vuosiluokkansa kanssa.
 Ikävä iski hänen ylitseen varoittamatta, kun hän kuuli puhetta hyllyjen välistä ja kuvitteli hetken kuulleensa Ronin äänen. Hänen oli pakko kurkistaa, kuka puhui eri suklaasammakkovalmistajien laatueroista. Punatukkainen poika istui selin häneen ja selitti asiaansa niin innokkaasti edessään istuvalle, huomattavasti kyllästyneemmän näköiselle tytölle, ettei huomannut Hermionen uteliasta vilkaisua. Punainen tukka toi Ronin yhtä elävästi Hermionen mieleen kuin pojan ääni oli tuonut. Jos Corneliaa olisi voinut kuvitella Siriuksen isoäidiksi, tämä poika puolestaan olisi hyvin voinut olla Ronin isoisä.
 Kirjaston hyllyt tuoksuivat tutulla tavalla pölyltä ja vanhoilta kirjoilta. Hermionen onneksi kirjat tuntuivat olevan samoilla paikoilla kuin viisikymmentä vuotta myöhemminkin, ja hän löysi nopeasti kasan aikamatkailusta kertovia kirjoja. Jotkin näyttivät hänelle tuntemattomilta, mutta useimmat hän oli lukenut jo kolmannella luokalla käyttäessään ajankäännintä opiskeluun. Huokaisten hän kantoi kirjat lähimpään pöytään ja istuutui lukemaan. Hyvällä tuurilla hän löytäisi jotakin, joka auttaisi häntä keksimään, kuinka hän pääsisi takaisin.
 Neljän tunnin päästä Hermione oli nälkäinen, väsynyt ja paljon viisaampi, mutta aivan yhtä tietämätön sen ainoan kysymyksen suhteen, jota oli tullut kirjastoon ratkaisemaan. Hän kantoi viimeisen kirjan (Aikamatkustuksen käyttö lohikäärmeiden suojelussa) takaisin hyllyyn ja lupasi itselleen tulla takaisin mahdollisimman pian.
 Kirjasto oli täynnä kirjoja; jonkun oli pakko kertoa jotain, josta olisi hyötyä hänelle! Ikävä kyllä kaikki kirjat tuntuivat vain toistavan samoja asioita. Aikamatkustus on vaarallista, sitä ei pidä tehdä, se on arvaamatonta, ja ennen kaikkea: koskaan ei saa tehdä menneisyydessä mitään, mikä muuttaa tulevaisuutta.
 Kävellessään pois Hermione mietti, miten kirjojen kirjoittajat kuvittelivat hänen välttävän tulevaisuuden muuttamisen. Hänen olisi käytännössä pitänyt sulkeutua lasikoppiin ja pysyä siellä, ettei vain olisi tullut tehneeksi mitään! Eihän hän tiennyt, vaikka yksikin väärä sana aiheuttaisi joukkomurhan tulevaisuudessa!
 Päivällisellä Cornelia ja Elisabeth yrittivät kysellä häneltä Ranskasta, Beauxbatonsista ja hänen perheestään, mutta ainakaan Hermionen ei tarvinnut teeskennellä, ettei hänen tehnyt mieli jutella. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut keksiä vastauksia tyttöjen kysymyksiin, ja pian nämä luovuttivat. Hermione vajosi ajatuksiinsa ja yritti miettiä, olisiko jostain hänen sinä päivänä lukemastaan kuitenkin ollut hyötyä hänelle. Vasta suurimman osan lähdettyä suuresta salista hän tajusi, ettei ollut lainkaan edes huomannut, oliko mustahiuksinen poika käynyt syömässä; ja tajuttuaan sen hän ravisteli lujasti päätään ja muistutti itselleen, ettei hänen edes ollut tarkoitus kiinnittää sellaiseen huomiota.

Luihuisten oleskeluhuone oli hiljainen ja autio. Hermione ei ihmetellyt sitä, kello oli jo yli kymmenen ja kaikki järkevät ihmiset epäilemättä olivat nukkumassa. Hänkin olisi mielellään ollut, mutta vieras paikka, vieras aika ja luihuisen värit makuusalin tekstiileissä häiritsivät häntä. Oleskeluhuone tosin ei ollut yhtään parempi. Samettisohvat olivat metsänvihreitä, vihreissä matoissa kiemurteli hopeisia käärmeitä ja verhoista Hermione ei edes osannut sanoa, olivatko ne vihreää vai hopeaa.
 Hän hiipi varpaillaan maton ylitse lähemmäs takkaa. Matto tuntui hänen paljaita jalkojaan vasten upottavalta ja lämpimältä, ja takan rätinä toi hänen mieleensä rohkelikkojen oleskeluhuoneen takan. Jos hän olisi edes saanut olla siellä sen sijaan, että joutui olemaan aivan vieraassa tuvassa!
 Yskähdys keskeytti Hermionen ajatukset. Hän kääntyi salamannopeasti katsomaan taakseen, ja hänen suunsa loksahti aavistuksen verran auki hänen nähdessään mustahiuksisen pojan istuvan nurkkasohvassa. Poika tuijotti häntä takaisin suu kapeana viiruna ja näytti olevan pahoillaan, kun oli vahingossa paljastanut läsnäolonsa Hermionelle.
“Hei”, Hermione sanoi.
Pojan toinen suupieli kohosi huvittuneeseen hymyyn.
“Voisit tervehtiä”, Hermione tokaisi.
“Hei”, poika totesi kuuliaisesti. Hänen äänensä kuulosti hiljaisessa oleskeluhuoneessa hiljaisenakin vahvalta ja kovalta, ja pingottuneelta niin kuin äärimmilleen viritetyn soittimen kieli.
Hermione nyökkäsi vastaukseksi tervehdykseen ja mietti, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Poika ei todellakaan näyttänyt kaipaavan hänen seuraansa, mutta hän ei halunnut myöskään mennä takaisin makuusaliin yrittämään turhaan nukkua. Hän olisi tietysti voinut mennä istumaan toiselle puolelle oleskeluhuonetta ja teeskennellä, ettei poikaa ollut olemassakaan, mutta se olisi ollut yksinomaan typerää.
“Etkö sinäkään saa unta?” Hermione kysyi lopulta, kun hiljaisuus alkoi painaa liikaa.
“En ole yrittänyt.”
“En minäkään. Mutta en saanut eilen nukuttua, enkä jaksaisi tänään maata sängyssä tuijottamassa kattoa”, Hermione tokaisi ja virnisti sitten vaisusti. “Tiedäthän, uusi paikka.” Ja uusi aika.
 Poika kohautti olkapäitään. Harmi läikehti Hermionen sisällä, eikä hän tiennyt, johtuiko harmistuminen siitä, ettei poika selvästikään ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan, vai siitä, ettei hänen oikeastaan olisi pitänyt piitata koko ihmisestä tuon taivaallista.
“Oletko sinä aina noin hiljainen?” hän kysyi terävästi hiljaisuuden kasvettua jälleen.
 Poika tuijotti häntä silmät pieninä ja tummina. “En.”
“Ai.”
Hermione huokaisi. Poika asetti huolellisen näköisenä jalkansa suoriksi sohvalla ja nojasi selkänojaa vasten. Tummat hiukset valuivat hänen takaraivolleen, koskettivat melkein niskaa. Hän tuijotti vastakkaista seinää keskittyneen näköisenä, kuin olisi halunnut nähdä siitä läpi. Hermione tuijotti vaistomaisesti samaa kohtaa, kunnes tajusi sen ja repi katseensa irti.
“Pitikö sinusta tulla johtajatyttö Beauxbatonsissa?” poika kysyi niin äkkiä, että Hermione hätkähti.
“Mitä?”
“Kysyit sitä ensimmäisenä. Ketkä täällä ovat johtajatyttö ja johtajapoika.”
“Minä luulin kysyneeni ensimmäisenä, mikä päivä oli”, Hermione virnisti vaisusti, mutta yllättyi, kun poika vastasi virnistykseen ainakin toisella suupielellään. “Ei, ei minusta pitänyt tulla johtajatyttöä. Kunhan kysyin.” Minä olin jo johtajatyttö, mutta se tapahtuu vasta viidenkymmenen vuoden päästä.
 Poika nyökkäsi.
“Pitäisikö minun varoa jotain opettajista?” Hermione kysyi.
 Hän ei missään tapauksessa olettanut, että joku opettajista oikeasti olisi varomisen arvoinen -  hän oli sentään opiskellut kuusi kokonaista vuotta Severus Kalkaroksen opetuksessa. Mutta poika oli hetken vaikuttanut siltä kuin olisi ollut valmis oikeasti juttelemaan eikä vain heittämään yksitavuisia kommenttia, ja Hermione halusi yrittää.
 Hän ei tiennyt, minkä takia hänelle oli niin tärkeää saada tuntematon poika puhumaan. Luultavasti hän vain halusi, ettei hänen aikansa väärässä ajassa olisi kammottavampaa sen takia, että hän olisi hankkinut itselleen vihamiehiä.
“Ei”, poika tokaisi. “Kaikki ovat fiksuja, jos sinä olet fiksu.”
 Avoin haaste kuulsi sanojen välistä. Hermione hymyili itsekseen. “No, sen sinä saat itse päätellä.”
“Minkä?”
“Olenko minä fiksu.”
Poika vilkaisi häntä välinpitämättömästi, mutta Hermione oli huomaavinaan, että hänen haasteensa upposi maaliin. Hän nousi ja vilkaisi vielä viimeisen kerran tulta, joka yritti epätoivoisesti pysyä hengissä.
“Hyvää yötä.”
 Hän oli kuulevinaan vastauksen astuessaan makuusaliin johtaviin portaisiin.
 Hermione makasi kaksi tuntia valveilla tuijottaen kattoa. Hän oli tuonut sänkynsä viereen muutaman ajankäännöstä kertovan kirjan, mutta luettuaan toista puoli tuntia hän antoi periksi. Hänen ajatuksensa olivat joka tapauksessa muualla, pyörivät vihreänhopeisissa, ärsyttävissä verhoissa, Cornelian ja Elisabethin uteluissa ja McGarmiwalta näyttävässä tytössä, ja osuivat silloin tällöin oleskeluhuoneen sohvalla istuneeseen poikaan. Vasta siinä vaiheessa Hermione tajusi, että hän oli jutellut pojan kanssa jo monta kertaa - jos sitä nyt saattoi juttelemiseksi sanoa - mutta ei vieläkään tiennyt tämän nimeä.
 Jollain tavalla poika kiinnosti häntä. Ei sillä, että hän olisi edes kuvitellut olevansa tästä romanttisesti kiinnostunut, ei, sen ajatuksen hän torjui heti mielessään; hän oli väärässä ajassa ja lähtisi heti, kun saisi mahdollisuuden. Silti pojassa oli jotakin kiehtovaa. Ehkä oli kyse vain siitä, että poika oli selvästi osoittanut, ettei halunnut olla Hermionen kanssa tekemisissä. Niinpä, luultavasti häntä vain vaivasi se, että vieras poika suhtautui häneen niin torjuvasti.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance, drama) JATKO 26
Kirjoitti: Lallu - 26.07.2007 22:22:27
Minäpäs täällä taas heeeeiii.  :)

Taas oli kiva osa, vähän äksöniä noiden kahden välille vain haluaisin. Mutta tähän on monta osaa tulossa, kun kerran sata sivua ajattelit kirjoittaa niin eihän tässä mikään kiire ole. Mullen on jotenkin jäänyt semmoinen mielikuva päälle, että Tom olisi nuorempi, koska... no en mä tiedä.  :D Se jotenkin vaikuttaa hieman lapselliselta? o_O Melkein aikuinen, eikä se ole vielä tässä ficissä kironnut ketään ja on ollut muutenkin aika seinäkukkanen. Mulla kun on semmoinen mielikuva, että sitä oikeesti pelättiin ja muuta semmosta. Mutta mä nyt taas höpisen omiani. Jokaisella on oma tulkintansa näistä henkilöistä.  ;)

Nää sun omat hahmot on kanssa kivoja. No sun hahmot nyt yleensä on tosi jees, eikä nää tee minkäänlaista poikkeusta siinä. Hauska, kun oot ottanut mukaan henkilöitä, joissa on jotain samaa niiden hahmojen kanssa, jotka me ollaan opittu tuntemaan canonista.

Mutta juu.... Mie meen taas ja tuun sitten lueskelemaan seuraavaa osaa, kun se sitten ilmestyy.

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 26.7.
Kirjoitti: HannahM - 27.07.2007 18:34:42
Tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta. Minä en ole oikein uskaltautunut täällä uudessa finissä lueskelemaan mitää, mutta tämä tarina oli heti positiivinen yllätys :)
Hieman minua häiritsee, että Hermione tuntuu jotenkin lepsummalta kuin kirjoissa. Tai siis se on heti haikailemassa tuntemattoman tummahiuksisen pojan perää. Tomista sen sijaan pidin.

Mutta minä ainakin jään seurailemaan tätä jatkossakin. :)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 26.7.
Kirjoitti: toyhto - 28.07.2007 15:46:10
A/N: LaLuna, kiitos! Tässä tosiaan on jonkin verran yli sata sivua, itse asiassa koko tarina on kirjoitettu jo valmiiksi. Ja hidastempoinen tämä tosiaan on, voisin antaa siitä hauskan esimerkin, mutta se olisi tämän ficin suhteen spoilaamista ^^' Ja Tomhan on vasta seitsemäntoista! No joo, voin kyllä myöntää, että hänen persoonansa ei tässä tarinassa ole kovin paha. Se on itse asiassa yksi niistä asioista, jotka tässä ficissä ärsyttävät minua. Tom ei ole niin lepsu kuin olisi saattanut olla, mutta toisaalta ei ehkä aivan yhtä piikikäs kuin millaiseksi hänet kuvittelen.

HannahM, kiitos palautteesta! Minusta tuntuu, että Hermione ei oikein tajua haikailevansa tuntemattoman pojan perään; ehkä hän vain kuvittelee kaipaavansa puheseuraa ollessaan kokonaan vieraassa ajassa ja ei osaa arvostaa muuta saatavilla olevaa seuraa, koska vähän vierastaa naimisiinmenosta puhuavia puhdasverisiä tyttöjä ^^

*

3. luku

Hermionelta ei mennyt päivääkään huomata, että viisikymmentä vuotta aiemmin opiskelu oli ollut paljon tiukempaa kuin hänen aikoinaan. Hän pääsi sentään helpommalla kuin toiset, sillä hän oli jo kertaalleen käynyt seitsemännen luokan ja vieläpä kirjoittanut harvinaisen hyvät arvosanat S.U.P.E.R.-kokeista, mutta silti hän huomasi illalla käyttäneensä yli tunnin läksyjen tekemiseen. Seitsemän aikaan hän laittoi kirjat turhautuneena syrjään ja kirosi vielä kerran koko ajankääntöhässäkän. Siinä hän nyt teki samoja läksyjä toiseen kertaan kauhealla vaivalla, kun olisi voinut olla omassa ajassaan auroriopistossa opiskelemassa jotain olennaisempaa!
 Hiljainen ääni vastasi hänen mielensä pohjalta, ettei loppujen lopuksi ollut lainkaan paha asia olla jumissa viidenkymmenen vuoden päässä sodasta ja Voldemortista. Hän vaimensi äänen nopeasti; totta kai hän olisi mieluummin ollut tekemässä omaa osaansa sodassa! Ja silti hän ei päässyt eroon siitä ajatuksesta, että täällä hänen ei tarvinnut pelätä, kuka kuolisi seuraavaksi.
 Hermione ei ollut muutamaan päivään ehtinyt ajatella juuri oman aikansa tapahtumia, mutta kun hän oli nyt hieman alkanut tottua ajatukseen väärässä ajassa olemisesta, hänen mieleensä palasivat vahvana muistot taistelusta, jonka kesken hän oli siirtynyt ajassa taaksepäin. Kun Pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla puhuttiin äänettömien kirousten käytössä, hänen mielessään oli vain Bill Weasley tyhjine katseineen.
 Hän ei edes tiennyt, oliko kukaan hänen ystävistään enää elossa. He eivät olleet voineet hävitä sotaa siinä taistelussa, hän ei suostunut uskomaan siihen - mutta Voldemort oli saanut heidät harvinaisen ahtaalle, eikä Hermione uskaltanut elätellä turhaa toivoa. Bill Weasley tuskin oli ainoa, joka oli kuollut sinä iltana. Toiset saattoivat olla ketä vain. Harry saattoi olla kuollut, tai Ron, tai Ginny, eikä hän tietäisi sitä, koska istui itse takkatulen edessä lämmittelemässä palelevia varpaitaan!
 Huokaisten Hermione nousi seisomaan ja käveli kauemmas takkatulesta. Muutama ykkösluokkalainen teki läksyjään oleskeluhuoneen toisessa nurkkauksessa, mutta muuten luihuisen oleskeluhuone oli täysin autio. Elisabeth oli ilmoittanut Hermionelle, että luihuisten huispausjoukkue harjoitteli, ja suurin osa luihuisista oli katsomassa harjoituksia, mutta Hermione tunsi saaneensa seitsemän Tylypahkan vuotensa aikana tarpeekseen huispauksesta. Hän ei halunnut istua kylmässä tuulessa tuijottamassa ventovieraita ihmisiä, jotka syöksähtelivät taivaalla luutien päällä.
 Kello löi kahdeksan. Oleskeluhuone oli edelleen muutaman kynän rapinaa lukuun ottamatta täysin hiljainen, kun Hermione keräsi kirjansa ja lähti ylös suihkuun.

Matami Kuusammio suoristi silmälasejaan ja tuijotti oppilaita niiden ylitse äkäisesti kuin ei olisi tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai pettynyt, kun nämä olivat raahautuneet tyhjine mielinensä oppitunnille. Hermione arveli, että Kuusammion oli oltava vähintään kahdeksankymmentävuotias. Tämä näytti paljon vanhemmalta kuin McGarmiwa -
 Tai ainakin paljon vanhemmalta kuin McGarmiwa oli näyttänyt Hermionen aikoina. Hän ei voinut olla vilkaisematta eturiviin, jossa ruskeahiuksinen tyttö asetteli parhaillaan silmälaseja paremmin nenälleen ja suoristi tarmokkaan näköisenä papereitaan. Jos tuo tyttö ei ollut Minerva McGarmiwa seitsemäntoistavuotiaana, Hermione olisi ollut valmis vaikka tanssimaan Draco Malfoyn kanssa joulutanssiaisissa.
 Oikeastaan oli kummallista, kuinka vähän asiat olivat viidessäkymmenessä vuodessa muuttuneet. Luihuiset ja rohkelikot olivat olleet yhdessä liemien tunneilla koko Hermionen kouluajan, ja nyt hän istui taas kahden tuvan yhteisellä taikajuomien oppitunnilla. Ainoa muutos oli, että tällä kertaa hän istui tyrmän takaosassa luihuisten keskellä.
“No niin, nyt suut kiinni”, Kuusammion äkäinen ääni komensi, ja luokkaan laskeutui saman tien hiljaisuus. Hermionea hymyilytti. Severus Kalkaros olisi ollut kateellinen Kuusammion auktoriteetista, jos olisi jo ollut olemassa.
“Tänään me teemme unhoitusjuomaa”, Kuusammio alkoi selittää tasaisella äänellään. “Te kuuntelette ohjeet tarkasti, käytätte kirjojanne ja aivojanne, jos teillä sellaiset on, eikä kukaan tee virheitä. Kukaan ei myöskään kokeile valmista juomaa, ennen kuin minä annan luvan.”
 Hermionen vasemmalla puolella Cornelia ja Elisabeth virnuilivat. Hermione oli melkein tyytyväinen, ettei istunut kummankaan tytöistä vieressä.
“Teette tämän vierusparinne kanssa”, ilmoitti Kuusammio, kuin olisi lukenut Hermionen ajatukset. Saman tien nainen kääntyi tuijottamaan Hermionea, joka istui yksin pulpetissaan, ja viittasi sitten luokan oikealla laidalla samoin yksin istuvaa poikaa kohti. “Te olette pari.”
 Hermione kuuli Elisabethin naurahduksen, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Paljon enemmän häntä häiritsi se, että mustahiuksinen poika oli kääntänyt katseensa heti pois, kun hän oli kääntynyt katsomaan tätä. Ei kai pojalle oikeasti voinut olla niin vastenmielistä tehdä yhtä parityötä hänen kanssaan?
 Kuusammio kääntyi kirjoittamaan ohjeita taululle. Hermione keräsi huokaisten tavaransa. Hänen oli selvästi turha odottaa, että poika olisi vaivautuntu liikkumaan hänen pulpettinsa luokse. Ainakin tämä teki hänelle tilaa paripulpetin takana, kun hän istuutui puiselle penkille pojan viereen.
“Hei”, Hermione mutisi.
Poika vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.
“Meidän pitäisi varmaan aloittaa”, Hermione yritti.
Toinen kohautti harteitaan ja nosti vähäeleisesti noidankattilansa pöydälle. Hermione huokaisi itsekseen. Hän ei tajunnut, mikä poikaa vaivasi. Edellisenä iltana tämä sentään ei ollut vaikuttanut aivan näin sulkeutuneelta ja hiljaiselta! Ehkä hän oli tietämättään loukannut poikaa jollain tavalla?
“Hei, mitä minä - “
“Pilko sammakonruoho.”
Hermione pyöräytti silmiään ja otti veitsensä. Ehkä poika vain oli niin innokas opiskelija, ettei halunnut käyttää työntekoaikaa turhanpäiväiseen puhumiseen. Hän naurahti ajatukselle. Omina kouluaikoinaan hänen ystävänsä olivat pitäneet häntä aivan liian ahkerana opiskelijana, eikä hänkään sentään ollut kieltäytynyt puhumasta tuntien aikana. Ei ainakaan kovin usein.
 Unhoitusjuoma ei ollut helpoimpia liemiä valmistaa, mutta Hermione oli tehnyt sitä ennenkin useamman kerran, eikä hänen vieressään istuva poikakaan vaikuttanut typerältä. Tämä hoiti omat tehtävänsä välillä jopa nopeammin kuin Hermione ja yllätti tytön näppäryydellä, jolla käsitteli liemien aineksia.
 Poika vaikutti siltä, kuin olisi perehtynyt liemiin tarkemminkin. Hermione ei voinut olla vilkuilematta tätä vaivihkaa, kun he olivat saaneet kaikki ainekset kattilaan, ja poika sekoitti kuplivaa nestettä hiljalleen. Tummat hiukset olivat valahtaneet pojan kasvojen eteen peittäen osittain tämän silmät, ja kapeat huulensa poika oli puristanut yhteen.
 Pojassa oli jotain tuttua. Hermione yritti miettiä, mitä se oli… ehkä suora nenä muistutti häntä hieman Siriuksen nenästä… ei, ei se ollut Siriuksen nenä. Cornelia oli Siriuksen näköinen, mutta tämä poika muistutti jotain toista henkilöä. Pienet silmät ja niiden terävä ilme tuntuivat hänestä mahdottoman tutuilta, aivan kuin hän olisi katsellut niitä ennenkin -
“Siedettävää”, matami Kuusammion ääni ilmoitti vastentahtoisesti Hermionen toisen olkapään takaa. “Tuo taitaakin olla tänään ainoa liemi, joka täyttää vaatimukset edes kutakuinkin.”
Hermione vilkaisi heidän lientään. Se oli pojan sekoittaessa muuttunut väriltään haalean taivaansiniseksi, ja sen pinta oli läpikuultava - se oli täydellistä unhoitusjuomaa, jos Kalkaroksen opit lainkaan pitivät paikkaansa. Matami Kuusammiolla ei ilmeisesti ollut tapana kehua oppilaitaan.
 Hermione vilkaisi vieressään istuvaa poikaa ja räpäytti silmiään. Tämän huulet olivat kaartuneet pieneen, tuskin huomattavaan hymyyn.
“Hei kuule - “
Kello soi, ja oppilaat alkoivat kerätä tavaroitaan. Poika putsasi noidankattilan yhdellä taikasauvan heilautuksella ja oli ulkona luokasta, ennen kuin Hermione ehti edes saada omat kirjansa laukkuun.

Korpinkynsien huispausjoukkueella oli harjoitukset. Hermione seisoi huispauskentän ohi kulkevalla polulla ja katseli hahmoja, jotka syöksähtelivät taivaalla toistensa ohi. Huispausharjoitusten katseleminen toi hänen mieleensä kipeästi ne ajat, jolloin hän oli itse istunut katsomossa seuraamassa Harryn ja myöhemmin myös Ronin harjoituksia. Varsinkin niinä aikoina, kun Ron oli pelannut huispausta, Hermione oli usein ollut katsomossa. Ron ei ollut ikinä sanonut sitä suoraan hänelle, mutta pojan silmistä hän oli nähnyt, että tämä oli iloinen Hermionen vaivautuessa seuraamaan harjoituksia.
 He eivät olleet ikinä alkaneet todella seurustella. Jossain vaiheessa Hermione oli ollut  melkein varma, että heistä tulisi vielä jotain. Siihen aikaan hän olikin pitänyt Ronista todella, muutenkin kuin ystävänä, mutta seitsemännen luokan aikana sota oli jo vaipunut heidän päälleen niin suurella voimalla, että heidän molempien kaikki huomio oli oikeastaan mennyt siihen. Jossain vaiheessa Hermione oli huomannut, että pieni romanttinen vivahde oli kadonnut heidän väliltään, ja he olivat olleet enää tasan ystäviä.
 Nyt Ronin ja menneiden ajatteleminen tuntui taas nostavan pintaan koti-ikävän, jota hän oli koko päivän yrittänyt työntää pois. Toisaalta hän ei voinut estää sitä pientä helpotuksen ääntä, joka ilmoitti hänen päässään, että täällä hän ainakin oli kaukana Voldemortista ja sodasta, mutta toisaalta hän olisi mieluummin ollut vaikka taistelussa, jos olisi saanut takaisin ystävänsä ja oman aikansa. Hän oli täällä niin… vieras!
 Hieman myöhemmin Hermione päätti lähteä kävelemään takaisin kohti linnaa. Hän ei jaksanut seurata huispausharjoituksia kovin pitkään varsinkaan, kun tällä kertaa harjoituksissa ei ollut ketään, jonka lentoa hän olisi voinut mielenkiinnolla seurata. Ei Ronia, ei Harrya, ei Ginnyä… Hermione tukahdutti ajatukset alkuunsa ja puri hampaansa yhteen yrittäen uskotella itselleen, että ystävien kaipaaminen oli täysin turhaa.
 Kunpa hänellä vain olisi ollut edes jotain järkevää puheseuraa! Mutta vaikka varsinkin Elisabeth ja Mary vaikuttivat olevan mukavia, Hermione ei keksinyt heidän kanssaan mitään puhuttavaa. Hän saattoi kysellä opettajista tai muista oppilaista, mutta kun tytöt alkoivat puhua puhdasverisistä suvuista, hän oli heti täysin ulkopuolinen.
 Cornelia oli mennyt edellisenä kesänä naimisiin, mutta vaikka hänen aviomiehensä ja perheensä olivat väittäneet, ettei hän enää tekisi koulutuksella mitään, hän oli halunnut käydä seitsemännen luokan loppuun. Marylla ja Elisabethillakin oli jo ilmeisesti sulhaset valittuna. Heidän hääsuunnitelmiaan kuunnellessaan Hermionen teki mieli karjua heille ja kysyä, missä heidän itsenäisyytensä ja omat unelmansa olivat.
 Hermione näki huispauskentän reunalla seisovan hahmon ennen kuin tämä näki hänet. Poika tuijotti keskittyneesti lentäjiä, mutta hänen kasvoillaan oli täysin tyhjä ilme - aivan kuin hän ei olisi todellisuudessa edes ajatellut näkemäänsä. Ehkä hän ei ajatellutkaan. Hermione huokaisi mielessään. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, joten hän voisi yhtä hyvin käydä katsomassa, puhuisiko poika yhtään enempää kuin aamupäivän oppitunnilla.
 Poika vilkaisi häntä, kun hän lähestyi, mutta ei sanonut hänelle mitään, käänsi vain katseensa takaisin taivaalle. Hermione pysähtyi pojan viereen ja tunsi olonsa harvinaisen epätoivotuksi.
“Lentävät aika hyvin”, hän tokaisi.
 Poika kohautti olkapäitään.
 Hän oli tehnyt niiden muutaman päivän, jotka Hermione oli neljäkymmentäluvun Tylypahkassa viettänyt, aikana niin monta kertaa, ettei Hermione enää olisi osannut laskea olankohautusten määrää, mutta tämä viimeinen kävi hänen kärsivällisyytensä yli.
 Hän oli yksinäinen ja viidenkymmenen vuoden päässä kaikista ystävistään, ja hänen paras puheseuransa tuntuivat olevan häitään suunnittelevat puhdasveriset tytöt ja kummallinen poika, joka ei vaivautunut edes vastaamaan hänelle. Hän ei tiennyt, minkä takia pojan välinpitämättömyys oli niin raivostuttavaa, mutta se nyt joka tapauksessa raivostutti häntä, eikä hän aikonut sietää sitä enää lainkaan.
“Etkö sinä voisi kerrankin vastata kokonaisella lauseella?” hän ärähti.
Poika vilkaisi häntä yllätetyn näköisenä. Hermione sulki suunsa nopeasti, mutta ärtymys ei vaimentunut lainkaan, se vain jäi pyörteilemään hänen sisälleen, kun hän odotti vastausta. Ja jos poika teeskentelisi, ettei tajunnut, mistä hän puhui… no, hän oli ennenkin lyönyt koppavia luihuispoikia!
“Kokonaiset lauseet ovat yliarvostettuja”, poika tokaisi lopulta.
Hermione räpäytti silmiään. “Mitä?”
“Ei minulla ole mitään sanottavaa.”
Sille Hermionen oli pakko naurahtaa. Poika tunki käsiään taskuihinsa ja väitti tyyni ilme kasvoillaan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa! Ja silti hänen katseensa oli terävämpi kuin Hermione muisti kenenkään toiseen katseen koskaan olleen.
“Älä viitsi!” Hermione puuskahti. “Sinä voit kyllä esittää tyhmää niin paljon kuin haluat, mutta luuletko ihan tosissasi, että minä olen sitä? Sinulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa, jos vain sanoisit sen!”
Poika kääntyi hänen puoleensa ja risti kätensä rinnalleen. “Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, neiti Granger, että minä välttämättä haluaisin esitellä sanavarastoani sinulle?”
“Koska minä haluan kuulla!” Hermione ilmoitti välittämättä siitä, että puhui kenties hieman turhan kovaan ääneen ja hieman liian suoraan. Hän oli ääriään myöten täynnä kaikkea, eikä hän enää jaksanut pitää suutansa kiinni. “Minä olen yrittänyt jutella sinun kanssasi! Ja jos puhuminen nyt on kerran niin kauhean vastenmielistä, niin voisit ainakin esittää kohteliasta - “
“Ja millähän tavalla?”
“Vastaisit! Et kohauttelisi niitä saamarin olkapäitäsi koko ajan! Kuule, minä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että sinä et voi edes näytellä, ettet haluaisi minusta eroon heti, kun tulen paikalle!”
Hermione vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Hänen edessään seisova poika katseli häntä tarkasti, mutta näytti lähinnä huvittuneelta ja mietteliäältä. Hänen teki melkein mieli lyödä poikaa, niin ärsyttävä tämän huvittunut ilme oli, mutta puolet hänen mielestään huusi, että hän oli jo sanonut jo aivan tarpeeksi… aivan liikaa… poika luulisi vielä, että hän olisi kiinnostunut tästä, ja sitä hän ei tietenkään ollut -
“Ei minulla ole mitään erityistä kiirettä päästä sinusta eroon”, poika ilmoitti tyynesti.
Hermionen kulmat kohosivat.
“Ei ainakaan sen enempää kiirettä kuin kaikkien muidenkaan suhteen”, poika tarkensi pienen tauon jälkeen. “Sinun reaktiosi ovat ihan mielenkiintoisia.”
“Minun… reaktioni?”
“Mitä sinä oletit?” Nyt pojan äänestä kuulsi haaste. “Että minä olisin tavattoman iloinen, että salaperäinen vaihto-oppilas vaivautuu juttelemaan minulle? Sinä voit tulla mistä tahansa helvetin Ranskasta, Granger, mutta täällä se ei auta sinua yhtään - “
“En minä olettanut, että sinä olisit tavattoman iloinen!” Hermione kivahti. “Lähinnä minusta olisi ollut kiva, jos sinä et olisi ihan niin avoimesti osoittanut inhoavasi minua - “
“Sinä liioittelet, Granger.”
“Sinä et puhu minulle! Et vastaa kysymyksiin! Liemien tunnilla tuskin katsoit minuun päin!”
Nyt pojan huulille kohosi huvittunut, ivallinen hymy. “Montako kertaa sinä olet nähnyt minun juttelevan jollekin toiselle tänä aikana?”
“Minä - “ Hermione nielaisi lauseensa lopun. Nyt kun poika mainitsi sen, hän ei todellakaan muistanut nähneensä tämän jutelleen kertaakaan kenellekään toiselle. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta nyt… kyllä, aina kun hän näki pojan, tämä oli yksin.
“Nimenomaan”, poika totesi kuin asia ei olisi vaivannut häntä tippaakaan.
Hermione nielaisi. “Minkä takia sinä et puhu kenenkään kanssa? Kuvitteletko sinä olevasi toisten yläpuolella, vai eivätkö toiset vain pidä sinusta?”
Vihainen katse läikähti pojan silmissä. “Jos joku täällä kuvittelee olevansa toisen yläpuolella, se olet sinä! Helvetti, onko sinun pakko tehdä jotain omia johtopäätöksiäsi - “
“Minulla on silmät päässäni - “
“Epäilen”, poika totesi kuivasti ja tunki nyt käsiään taskuihin. Hermione kuuli hänen vetävän syvään henkeä.
“Okei”, Hermione tokaisi, “älä sitten puhu kenenkään kanssa, jos et kerran halua. Minä pidän johtopäätökseni omana tietonani.”
“Hyvä!” Poika tuntui miettivän hetken. “Paitsi että sinä olet taas väärässä.”
“Miten niin?”
“Minä puhun parhaillaan sinun kanssasi.”
Hermione puri hampaansa yhteen, ettei olisi hymyillyt. Poika katsoi hieman hänen ohitseen silmissään tutkimaton ilme, jossa hän oli näkevinään hetken jotain kummallista - järkytystä, ehkä, tai pelkoa - mutta pojan silmät tuntuivat olevan aivan liian syvät tulkittaviksi. Hän päätti luovuttaa suosiolla.
“Ja onko se niin kauheaa?”
“Ei nyt, kun yrität olla vähän viisaampi.”
“Minä en ole typerä!”
“Osoita se”, poika tokaisi ja kohautti olkapäitään, mutta vaikka ele oli vielä vähän aikaa sitten raivostuttanut Hermionea, nyt pojan huulille sekoittuva melkein-hymy teki olkapäiden kohautuksen siedettäväksi. Tyttö yritti olla vastaamatta hymyyn, mutta ei aivan onnistunut.
 Yksinäinen korpinkynsihuispaaja lennähti heidän ylitseen ilmeisesti karanneen ryhmyn perässä. Hermione ja poika nostivat katseensa yhtä aikaa, ja kun Hermione oli seurannut huispaajan katoamista linnan tornien taakse ja laski katseensa, poika oli vetänyt takkinsa tiukasti kiinni ja kääntänyt katseensa kohti linnaa.
“No niin, tämä keskustelu on selvästi ollut jo liian pitkä”, hän tokaisi kuulostaen siltä, kuin ei olisi aivan tiennyt, oliko lausahdus tarkoitettu hänelle itselleen vai Hermionelle.
Hermione seisoi paikallaan, kun poika kääntyi ja lähti kävelemään kohti linnaa. Jokin vaivasi hänen mieltään, vaikka hän ei tiennyt mikä se oli. Poika ei katsonut taakseen, kulki vain eteenpäin tutuin, nopein, melkein aggressiivisin askelin -
“Hei, mikä sinun nimesi on?”
Hermione hengähti kylmää ilmaa. Hetken hän kuvitteli, ettei poika ollut enää kuullut hänen kysymystään, mutta sitten tämä pysähtyi, kääntyi katsomaan häntä ja totesi ilmeettömällä äänellä: “Tom Riddle.”

Hermione istui sänkynsä laidalla ja tuijotti vastakkaista seinää näkemättä lainkaan vihreillä ja hopeisilla langoilla kirjottua seinävaatetta, jossa käärme tuijotti häntä pisteliäästi. Hänen mielessään kiersi vain yksi ajatus: Tom Riddle, Tom Riddle, Tom Riddle
 Hän ei tiennyt, montako sekuntia häneltä oli ehtinyt tajuta totuus pojan ilmoitettua nimensä. Poika oli kääntynyt ja palannut sisälle odottamatta häneltä vastausta, mutta Hermione oli seissyt huispauskentän laidassa vielä pitkän tovin. Hän ei voinut tajuta, kuinka hän oli saattanut olla niin tyhmä! Dippet oli rehtorina, elettiin neljäkymmentälukua… hän olisi voinut edes tulla ajatelleeksi, että Voldemort saattaisi olla koulussa! Mutta ajatus ei ollut edes tullut hänen mieleensä. No, mustahiuksinen poika oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä typeräksi -
 Voldemort oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä typeräksi.
 Hän ravisteli päätään ja yritti saada itseään tajuamaan, että poika, jonka kanssa hän oli jutellut monta kertaa ja jonka kanssa keskusteleminen oli ollut paljon mielenkiintoisempaa kuin kenenkään toisen täältä kanssa keskusteleminen siihen mennessä, oli Tom Riddle, ja tulisi olemaan Voldemort.
 Hänen oli melkein mahdotonta uskoa sitä, mutta mitä enemmän hän ajatteli sitä loogisemmaksi ajatus kävi. Hänhän oli miettinyt, minkä takia pojan silmät olivat näyttäneet niin tutuilta! Ja pistävä, vihainen tuijotus… se, ettei poika ollut ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan… vaikutti ajattelevan olevansa toisten yläpuolella…
 Hermione ei ollut aivan varma, oliko järkyttynyt vai raivoissaan vai molempia. Luultavasti molempia: hän oli päätynyt tahtomattaan samaan aikaan ja paikkaan Voldemortin kanssa, ja vielä keskustellut tämän kanssa niin kuin tämä olisi ollut kuka tahansa älykäs ihminen!
 Pieni ääni hänen päässään väitti, että Tom Riddle ei vielä ollut Voldemort… että toistaiseksi hän tosiaan oli vain ihminen… Mutta sen ajatuksen Hermione huitaisi nopeasti mielestään. Jos hän muisti Dumbledoren ja Harryn puheet oikein, Riddle oli jo seitsemäntoistavuotiaana ehtinyt avata Salaisuuksien kammion ja tappaa isänsä. Hän saattoi olla vielä ihminen, mutta se ei tehnyt hänestä tippaakaan parempaa.
 Hermionea inhotti. Hän kävi suihkussa ja päätti mennä nukkumaan, vaikka kello ei ollut vielä edes puoli kymmentä, mutta hän oli tuskin ehtinyt sänkyyn saakka, kun ovi kävi ja Cornelia, Elisabeth ja Mary astuivat sisälle huoneeseen. Hän käänsi kylkeä -
“Hei Hermione, nukutko sinä?” Cornelian terävä ääni kysyi.
Hermione huokaisi. Cornelia tiesi varsin hyvin, että jos hän olisi nukkunut, nyt se ainakin olisi ollut mahdotonta. “En.”
“Hyvä”, mustatukkainen tyttö virnisti. “Cotton oli nähnyt sinut juttelemassa Riddlen kanssa - “
“Cotton?”
“Natasha Cotton, kuudesluokkalainen puoliverinen”, Cornelia tokaisi nopeasti. “No, mitä tykkäsit Riddlestä?”
“Tykkäsin?” Hermione toisti ja painoi silmänsä kiinni. Hänestä tuntui siltä, että uhkaava päänsärky oli alkamassa. Mitä hän tykkäsi Riddlestä? Merlin sentään, pitäisikö hänen tykätä jotain Riddlestä? Hän vihasi Riddleä, vihasi kaikkea, mitä tämä tulisi vielä elämässään tekemään, vihasi sitä, miten tämä oli toimillaan tappanut Harryn vanhemmat ja Siriuksen ja Dumbledoren ja monta muuta -
 Mutta sitä hän ei voinut sanoa Cornelialle.
“No jaa”, hän tokaisi. Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Hänelle ei ollut mitään väliä, millainen Riddle oli ollut heidän keskustellessaan. Silläkään ei ollut merkitystä, että hän oli hetken pitänyt poikaa mukavana, mielenkiintoisena, älykkäänä… sitä ei ollut edes tapahtunut. Hän ei halunnut olla pojan kanssa missään tekemisissä.
 Cornelia näytti tyytyvän mukisematta hänen lyhyeen vastaukseensa. “Riddle on tosiaan vähän erikoinen tapaus. Älykäs kuin pöllö, mutta ei puhu mitään kenellekään. Hänellä on oma pieni piirinsä, joka kuuntelee häntä ja jonka hän saisi tekemään mitä tahansa milloin tahansa, mutta ei hän heidänkään kanssa vietä aikaansa. Kuvittelee kai olevansa parempi kuin kaikki muut.”
No, Cornelia, ainakin hän on erilainen kuin me muut. Useimmat meistä eivät murhaa kymmeniä ihmisiä tai jaa sieluaan palasiksi. En tiedä sinusta, mutta minun mielestäni se on aika erilaista.
“Suoraan sanottuna me olimme aika järkyttyneitä, kun hän jutteli sinun kanssasi niin pitkään”, Elisabeth totesi huvittuneella äänellä. “Minä en itse asiassa muista, milloin hän olisi jutellut kenenkään tytön kanssa vapaa-ajallaan - “
“Sinä olet vain kateellinen”, Cornelia tokaisi Elisabethille, joka naurahti väitteelle.
“Itse olet!”
“Minä olen naimisissa!”
“No, minä olen kihloissa”, Elisabeth huomautti, “ja minä ryhdyn mieluummin Averyksi kuin Riddleksi.”
“Sitä paitsi Riddle on puoliverinen.” Hermione ei osannut päätellä, oliko Cornelian ääni alentuva vai jotain muuta. Hän kuulosti siltä, kuin olisi halunnut halveksia Riddleä, mutta ei olisi uskaltanut - “emmekä me oikeastaan tiedä mitään hänen perheestään.”
“Minä olen käsittänyt, että hän on orpo.”
“Minä kuulin joskus huhua, että hänen isänsä olisi ollut elossa”, totesi Mary, joka siihen saakka oli seurannut keskustelua hiljaa.
Hänen isänsä saattoi olla elossa vielä pari vuotta sitten, mutta nyt hän on kyllä kuollut. Riddle tappoi hänet. Hermionea kylmäsi.
“Hän ei oikein puhu perheestään”, Cornelia totesi itsestäänselvyyden. “Minä yritin jutella hänen kanssaan siitä pari vuotta sitten, mutta hän vain kohautti olkapäitään ja lähti.”
“Hän ei ole varmaan moneen vuoteen jutellut kunnolla kenenkään muun kuin sen oman klaaninsa kanssa”, Elisabeth muisteli, “jos edes heidänkään. Minusta hän muuttui paljon sulkeutuneemmaksi sen Myrtin tapauksen jälkeen.”
Hänen lemmikkikäärmeensä tappoi Myrtin ja hän laittoi sen Hagridin syyksi. Ja minä kun olisin olettanut, että hän sen jälkeen tahtoisi jutella asiasta koulukaveriensa kanssa!
“Ehkä hän oli ihastunut Myrttiin”, Elisabeth ehdotti hyväntuulisesti.
“Ja pah!” Cornelian terävä tuhahdus hylkäsi ajatuksen. “Tuo on silkkaa potaskaa ja sinä tiedät sen itsekin, Beth. Riddle ei ole varmasti eläessään ajatellut yhtään tyttöä - “
“Hän saattaisi saada ihan hyvän morsiamen, vaikka onkin puoliverinen”, Mary arveli. “Hän on älykäs.”
“Ja koppava, ja sulkeutunut”, Cornelia tokaisi. “Minusta hän olisi kuulunut johonkin muuhun tupaan kuin luihuiseen. Hänestä olisi voinut tulla korpinkynsi.”
“Mutta eivätkö opettajat pidä hänestä?” Hermione kysyi.
Muut kolme tyttöä kääntyivät katsomaan häntä. Cornelia tuhahti. “Jostain syystä.”
“Minä tajuan sen kyllä”, Mary huomautti rauhallisella äänellä. “Hän osaa olla mukava, jos haluaa, eikä hänellä yleensä ole mitään syytä ärsyttää opettajia.”
“Ja opettajille hän sentään puhuu!”
“Sinä vain kannat hänelle edelleen kaunaa siitä, ettei hän vienyt sinua viidennellä luokalla joulutanssiaisiin, Cornelia”, Elisabeth virnisti ja kääntyi sitten Hermionen puoleen. “Me emme ole nähneet Riddlen ikinä tanssivan. Täällä on joka vuosi joulutanssiaiset, eikä hän ole tullut yksiinkään.”
“Tänä vuonna hänen on pakko tulla”, Cornelia totesi tyytyväisenä. “Hän on johtajapoika, ja johtajapojan on oltava järjestämässä tanssiaisia.”
“Minusta tuntuu, että hän aikoo luikerrella siitä”, Mary sanoi. “Natasha on valvojaoppilaana, ja hän sanoi Riddlen ilmoittaneen, että tänä vuonna valvojaoppilaat saavat hoitaa tanssiaiset. Kukaan ei kai uskalla sanoa hänelle vastaan.”
“Ovelaa”, Hermione virnisti.
“No, nyt ainakin tajuat, minkä takia oli niin kummallista, että hän puhui sinun kanssasi”, Elisabeth sanoi Hermionelle. “Hän ei puhu yleensä kenellekään, ellei ole pakko.”
“Minä ehkä pakotin hänet”, Hermione arveli.
Elisabeth nauratti. “Se oli hyvä! Hei Mary, tiedätkö sinä, onko Natasha käynyt ulkona Wilkinsin kanssa? Minun äitini puhui kesälomalla, että heistä oli suunniteltu paria… mutta Natasha ei suostu kertomaan minulle mitään.”
Kun Mary aloitti rauhallisella äänellään Natasha Cottonin mahdollisesta kihlauksesta kertomisen, Hermione antoi itsensä liukua toisten puheen ulottumattomiin. Hän veti peiton päänsä yli, mutta hänen mielensä oli aivan liian täynnä ajatuksia. Hän ei saanut unta.
 Hän oli jutellut Tom Riddlen kanssa. Hän oli jutellut tulevan Voldemortin kanssa ja ajatellut, että tämä oli siihen mennessä parasta puheseuraa, jota hänellä oli ollut. No, muuten hänen puheseuransa ei ollutkaan ollut kovin kaksista, hän ajatteli kyynisesti. Eikä se vielä tarkoittanut, että hän olisi pitänyt Riddlestä. Hän oli ajatellut pojan olevan älykäs - se nyt oli totta eikä siinä olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Murhaajan ja pimeyden lordin oli epäilemättä oltava älykäs.
 Huolestuttavaa sen sijaan oli se, että nyt, kun järkytys alkoi haihtua hänen mielestään, pettymys nousi pintaan. Hän oli pettynyt siitä, että mustahiuksinen poika oli osoittautunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen - ja lisäksi hän oli kauhuissaan. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen oli tarkoitus elää samassa paikassa pojan kanssa tietäen, että muutaman kymmenen vuoden päästä tämä murhaisi hänen hyvän ystävänsä vanhemmat. Hän joutuisi luultavasti tekemään ryhmätöitä pojan kanssa, keskustelemaan tämän kanssa, syömään samassa pöydässä…
 Hermione huokaisi. Hänen olisi vain pakko yrittää pysyä niin kaukana Voldemortista kuin ikinä oli mahdollista. Sen luulisi olevan helppoa. Poika ei selvästikään ollut kovin puhelias, ja Hermione voisi opetella osallistumaan hääkeskusteluihin tai olla hiljaa. Hänen ei tarvinnut olla Tom Riddlen kanssa tekemissä yhtään enempää kuin koulunkäynti vaati.
 Hiljainen ääni Hermionen päässä kuitenkin väitti, ettei Riddlen välttely tulisi olemaan aivan niin yksinkertaista.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.7.
Kirjoitti: coma-white - 29.07.2007 20:43:38
Voi ei, joko se loppui? :( Olisin jaksanut lukea vielä (ainakin) parikymmentä lukua lisääkin! :D Olen vasta viime aikoina ihastunut kunnolla tällaisiin superpitkiin ficceihin; tajunnut miten hyvää ajanvietettä ne ovat sateisina sunnuntaipäivinä jopa tuntikausiksi, ja tästä yksilöstä pidin oikein paljon. Olen kyllä aina pitänyt pidemmästä, rauhallisesta kerronnasta, mutta ei ole yleensä kärsivällisyys riittänyt pisimpien ficcien lukemiseen, varsinkaan jos ne ovat vain keskinkertaista tekstiä joka ei sykähdytä. Onneksi tämä ei ollut lainkaan sellainen, uppouduin mukaan heti niin etten olisi voinut lopettaa lukemista, vaikka olisin halunnutkin! (Joka ei kyllä käynyt mielessäkään. :))

Heti alussa prologi sai mielenkiintoni heräämään ja voilá, olin koukussa jo hetken lukemisen jälkeen. Tuo Valedron (anteeksi, minulle hän on suomennoksien kautta pinttyneesti päähän jäänyt tuolla nimellä) hiljaisuus ja sulkeutuneisuus kyllä yllätti, olin jo varautunut siihen, että hän on se ekstrakohteliaslipevä itsensä niin kuin kirjoissakin, mutta se luonteenmuutos tietysti antaa mahdollisuutensa tietynlaisiin juonikuvioihin ja tapahtumiin, eikä se ollenkaan haittaa. Mukavaa vaihtelua. ;)

Hmm. Mitä nyt osaisin vielä sanoa. En oikein mitään, paitsi että jatkoa odotan innolla! ^__^
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.7.
Kirjoitti: Mjau - 30.07.2007 14:23:27
Pidin paljon tarinastasi. Hermione oli hyvin hermionemainen, joskin olin hieman pettynyt, kun hänet lajiteltiin Luihuiseen. Ymmärrän kyllä, että Hermione olisi ollut melko vaikeaa tutustuttaa Tom Riddleen, jos hän olisi ollut Rohkelikossa, mutta silti!
Mutta yllätyin enemmän Tomin luonteesta ja käyttäytymisestä. Odotin jotain lipevämpää ja kohteliaampaa, mutta tulkintansa tietysti kullakin.  

Juoni on hyvin mielenkiintoinen ja kirjoitat elävästi. Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.7.
Kirjoitti: toyhto - 31.07.2007 10:50:56
A/N: Paljon kiitoksia teille kahdelle palautteesta! ^^

coma-white, kiitos! Hih, täytyy sanoa, että minua itseäni mieluumminkin lähes ärsyttää pitkien ficcien olemassaolo, varsinkin silloin, kun törmään niin hyvään ficciin, että käytän kaiken vapaa-aikani lukemalla sitä :D Okei, ehkä minulla on vain joku ongelma pysyä kohtuudessa. Mutta oli tosi hauska kuulla, että olet tykännyt lukea tätä ficciä, toivottavasti tämä jatkuu mielestäsi yhtä hyvänä ^^ Tomin luonteesta täytyy tunnustaa, että minun mielikuvani hänestä on ilmeisesti nyttemmin muokkautunut aika suurelta osin toisten ficcien ja oman päättelyn eikä ehkä niinkään paljon kuutoskirjan pohjalta... Luulen, että ollakseen IC hänen pitäisi nimenomaan olla enemmän sosiaalinen ja puhelias, mutta jotenkin olen saanut sulkeutuneemman hahmon päähäni (tai ainakin ihmisen, joka kuvittelee olevansa sen verran toisten oppilaiden yläpuolella, ettei vaivaudu esittelemään sosiaalisia taitojaan heille).

Mjau, kiitoksia! Myönnän kyllä, että osasyy Hermionen laittamiseen luihuiseen oli luultavasti se, että hänen olisi helpompi tutustua Tomiin, mutta en minä sitä muista tuolta kannalta ajatelleeni. Lähinnä tuvanvaihdoksen syynä taisi olla, että halusin vähän sotkea tupamielikuvia ja väittää, että eri tuvissa olevat ihmiset ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä ihmisiä. Laittamalla Hermionen luihuiseen sain esille jonkun verran hänen omia ennakkoluulojaankin ^^ Tomin käytöksen epälipevyydestä lörpöttelinkin jo tuossa ylempänä, mutta sanon nyt vielä tässä, että tämän ficin tulkinnassa Tom kuvittelee kai olevansa sen verran toisten oppilaiden yläpuolella, että ei ole kiinnostunut esittämään sosiaalista heidän kanssaan, paitsi ehkä jos haluaa jotenkin hyötyä heistä.

4. luku

Tom Riddle nojasi kyynärpäitään pöydän pintaa vasten ja tuijotti synkkänä kalakeittoa lautasellaan. Hermione katseli, miten poika iski huomaamattomasti mutta kieltämättä aggressiivisesti lusikkansa kalanpalojen keskelle ja poimi perunan suuhunsa. Riddlen syömistapa tuntui aina olevan jokseenkin aggressiivinen. Hän näytti ajattelevan olevansa metsästäjä, ja ruoka oli hänen uhrinsa.
 Hermionen oli pakko naurahtaa äänettömästi ajatuksilleen. Hän yritti keskittyä omaan ruokaansa tai toisten keskusteluun, mutta se oli vaikeaa. Hän oli kohta ollut viikon väärässä ajassa, ja kolme päivää hän oli tiennyt, kuka mustatukkainen, kapeakasvoinen poika kerran tulisi olemaan. Saatuaan tietää hän oli aluksi keskittynyt menestyksekkäästi välttelemään Riddleä, mutta jossain vaiheessa hän oli tajunnut tarkkailevansa vaistomaisesti pojan tekemisiä.
 Se oli tietysti täysin luonnollista, hän toisteli itselleen. Hän oli ollut Feeniksin killan toimissa tarpeeksi tietääkseen, että kun lähistöllä liikkui murhaaja, tätä oli paras pitää silmällä. Hänen muistinsa mukaan Tom Riddlen ei ollut tarkoitus murhata enää ketään kouluaikoinaan, mutta mistä sen olisi koskaan voinut tietää? Ja sitä paitsi, mistä Hermione tiesi, vaikka hän olisi voinut näin hankkia Riddlestä jotain tärkeää tietoa, jota voisi käyttää, jos pääsisi koskaan takaisin omaan aikaansa?
 Hermione ei tosin ollut aivan varma, miten Riddlen syömisen tarkkaileminen liittyi normaaliin vihollisen tarkkailemiseen. Silti hänen oli vaikea pitää katseensa omassa kalakeitossaan tai hymyillä Elisabethille oikeaan aikaan, kun tämä kuvitteli keskustelevansa hänen kanssaan, ja hän mietti todellisuudessa Riddlen ruokailutottumuksia. Tietysti hän saattoi myöntää itselleen, että tuleva murhaaja oli aavistuksen verran kiinnostavampi seurattava kuin tuleva puhdasverinen vaimo, mutta jokin hänen takaraivossaan väitti edelleen, että hänen olisi pitänyt vain keskittyä Elisabethin puheeseen.
“Hermione, oletko sinä kihloissa?” Elisabethin yllättävä kysymys katkaisi Hermionen ajatukset ja sai hänet kiinnostumaan hetkeksi aidosti tytön kanssa keskustelemisesta.
“En”, hän tokaisi. “En ole edes harkinnut.”
“Eikö Ranskassa ollut ketään sopivaa?”
Hermione laski lusikkansa pöydälle. “Beth, minä en itse asiassa tiedä, aionko ollenkaan mennä naimisiin.”
Elisabeth, Mary ja Cornelia kääntyivät kaikki kolme katsomaan häntä. Sivusilmästään Hermione oli huomaavinaan, etteivät tytöt olleet ainoita, jotka olivat kiinnostuneet keskustelun uudesta suunnasta.
“Et aio mennä ollenkaan naimisiin?” Elisabeth toisti hämmentynyt ilme kasvoillaan. “Mitä sinä sitten teet? Sinä nyt tietenkin olet puoliverinen, mutta ei se estä - “
“Minä ajattelin opiskella”, Hermione totesi rauhallisesti. “Opiskelen jotain, joka kiinnostaa minua, ja kun saan opiskelut päätökseen, hankin työpaikan ja oman kodin.”
“Mutta et miestä?”
“Mitä minä miehellä tekisin?” Hermione virnisti.
Tyttöjen silmät pyöristyivät. Hermione vilkaisi tyytyväisenä kalakeittoonsa - ja siitä hänen katseensa lipui vahingossa oikealla, jossa tuleva Voldemort oli hetki sitten yrittänyt tappaa kalakeittoaan.
 Tom Riddle tuijotti häntä herkeämättä.
 Hermione räpäytti silmiään. Riddlen otsa rypistyi ja tämä käänsi katseensa pois.
“Etkö sinä haluat perhettä?” Elisabeth jatkoi äänellä, josta kuulsi, ettei hän lainkaan tiennyt, kuinka hänen olisi tähän kummalliseen ilmoitukseen pitänyt suhtautua.
“En minä tiedä”, Hermione totesi rehellisesti. “Jos minä löydän sellaisen miehen, jonka kanssa oikeasti haluan mennä naimisiin, niin ehkä sitten. Mutta en minä välttämättä halua lapsia.”
“Mitä sinä sitten tekisit? Töitä?”
“Mitä muuta minä voisin tehdä? Hoitaa koko ikäni lapsia, siivota ja laittaa ruokaa?”
“Minä aion ottaa kotitontun siivoamaan”, Cornelia totesi.
Hermione laski katseensa kalakeittoon ja päätteli, ettei nyt ollut oikea aika alkaa puhua kotitonttujen oikeuksista. Hän oli luultavasti järkyttänyt tyttöjen maailmankatsomusta jo aivan tarpeeksi yhdelle päivälle; kotitontut saivat odottaa.
 Cornelia, Elisabeth ja Mary upposivat nopeasti omaan keskusteluunsa. Hermione oli kuulevinaan tyttöjen ihmettelevän edelleen sitä, mitä hienoa töissä käymisessä muka oli, mutta hän ei enää jaksanut osallistua keskusteluun. Kun hän seuraavan kerran nosti katseensa vilkaistakseen pöydän päätyyn, Tom Riddle ja hänen lautasensa olivat hävinneet.

Hermione tunsi itsensä lähinnä väsyneeksi tullessaan tuntien jälkeen oleskeluhuoneeseen. Hän ei oikein ymmärtänyt, minkä takia päivät uuvuttivat hänet niin täysin. Opiskelu ei ollut sen rankempaa kuin oli ollut aiemminkaan, varsinkin kun hän tiesi suurimman osan opetetuista asioista jo etukäteen, mutta silti hän melkein toivoi voivansa vain painua sänkyyn.
 Väsymyksestä huolimatta hän oli huomannut, että koti-ikävä alkoi aavistuksen verran hellittää. Välillä hän unohti pitkäksi aikaa olevansa väärässä ajassa ja paikassa, eivätkä luihuisen värit makuusalissa enää vaivanneet häntä.
 Iltaisin hän oli yrittänyt lukea aikamatkustuksesta kertovia kirjoja ja löytää selitystä sekä sille minkä takia oli missä oli että sille kuinka pääsisi pois, mutta toistaiseksi hän oli löytänyt vain tyhjää. Kirjat jankuttivat ajankääntäjistä, mutta sellaista hänellä ei ollut - ja vaikka hän olisikin löytänyt sellaisen, se ei olisi toiminut. Hänen olisi pitänyt tulla ajankääntäjällä, jotta hän olisi voinut korvata vahingon käyttämällä sellaista, ja hänen tietääkseen hänen aikamatkaansa ei ollut liittynyt ajankääntäjää.
 Jos hän vain olisi muistanut, miten se oli tapahtunut! Hän oli jutellut Dumbledoren kanssa muutaman kerran viikon aikana, mutta vaikka tämä oli lupauksensa mukaisesti yrittänyt selvittää asiaa, professori oli joutunut esittämään hänelle pahoittelunsa ja sanomaan, ettei tiennyt yhtään enempää kuin hänkin. Hermionen olisi pitänyt tietää, mitä oli tapahtunut, mutta hän vain muisti päätyneensä tainnutetuksi kesken taistelun.
 Hermione käveli takkatulen eteen ja istuutui mitään miettimättä lähimmälle sohvalle. Hänellä ei ollut sinä iltana niin paljon läksyjä, että hänen olisi pitänyt pitää niiden kanssa kiirettä. Hän voisi aivan hyvin istua vähän aikaa tuijottamassa tulta.
 Hermione sulki silmänsä ja antoi takaraivonsa osua sohvan selkänojaan. Hän melkein hypähti ilmaan, kun ääni hänen vieressään totesi yllättäen:
“Se oli aika mielenkiintoinen keskustelu.”
Hermionen silmät rävähtivät auki. Tom Riddle tuijotti tuleen sohvan toisessa päädyssä, mutta pojan toinen suupieli oli kaartunut vinoon hymyyn. Ensimmäinen Hermionen mieleen tuleva ajatus oli riemu siitä, että poika ei ollut kohauttanut olkiaan tai lähtenyt paikalta vaan itse asiassa sanonut hänelle oma-aloitteisesti jotain - seuraava ajatus oli raivo siitä, että hän oli itse asiassa ollut iloinen Riddlen puhuttua hänelle. Poika oli Voldemort! Ja jos hän ei vielä ollut, ainakin hänestä tulisi! Hermione ei missään tapauksessa halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan, hän ei -
 Mutta jos hän yhtäkkiä lopettaisi pojalle puhumisen, se olisi tavattoman epäkohteliasta. Vastahakoisesti hän tunnusti, että hän oli antanut pojan ymmärtää haluavansa tutustua tähän. Hänen oli pakko pelata leikkinsä loppuun. Muuten Riddle alkaisi ihmetellä, minkä takia Hermione perääntyi heti saadessaan tietää hänen nimensä. Hän ei voinut ottaa sitä riskiä.
“Mikä keskustelu?” hän kysyi ja kirosi ääntään, joka oli äkkiä käynyt ärsyttävän araksi. Ei hän vielä ole se Voldemort, jota vastaan te taistelitte! Ei hän tapa ketään keskellä oleskeluhuonetta!
 “Naimisiinmeno”, Riddle totesi huvittunut sävy äänessään. “Sinä ja toiset keskustelemassa siitä, miten nainen voi elämässään tehdä muutakin kuin hankkia lapsia ja hoitaa niitä.”
Hermione nielaisi. “No, minä olin oikeassa, vai mitä?”
“Sinun mielipiteesi oli kummallinen”, Riddle tokaisi. Ilmeisesti poika huomasi Hermionen ilmeen, sillä hän jatkoi laiskalla äänellä: “Kai sinä tajuat, että Elisabeth Goylen koko maailma on naida Avery ja hommata pieni sievä puhdasverinen koti?”
“Minä en olekaan puhdasverinen.”
“Tiedän”, Riddle ilmoitti niin kuin asia ei olisi liikuttanut häntä yhteen. Hermionesta pojan reaktio oli kummallinen: hän oli tottunut ajattelemaan, että tämä kaikista ihmisistä olisi ollut eniten puhdasverisyyden puolella. “Granger ei ole kovin yleinen velhonimi.”
“Ei ole Riddlekään.”
Poika vilkaisi terävästi Hermionea, joka puri huultaan ja kirosi itseään varomattomuudestaan. Hemmetti, Riddle oli tappanut jästi-isänsä, ja hän meni muistuttamaan, kenen nimi pojalla oli!
 Mutta Riddle ei näyttänyt suuttuvan, kääntyi vaan taas tuijottamaan eteensä ja sanoi vastentahtoisesti: “Ei niin.”
“Sinä olet puoliverinen”, Hermione totesi hiljaisuuden rohkaisemana.
Riddle kohautti olkapäitään. “Onko sinun äitisi noita?”
Hermione nyökkäsi lyhyesti. Hän ja Dumbledore olivat ajatelleet, että hänen olisi turvallisempi esiintyä puoliverisenä kuin jästisyntyisenä, mutta valehteleminen alkoi jo kyllästyttää häntä. Hän yritti keksiä mahdollisimman nopeasti toiseen puheenaiheen, ennen kuin joutuisi kertomaan lisää perheestään - tai ennen kuin sanoisi vahingossa lisää Riddlen perheestä.
“Tunteeko Elisabeth sen Averyn?”
Riddle nyökkäsi. “Avery on myös täällä seitsemännellä.”
“Pitävätkö he toisistaan?”
“Sen verran kuin on pakko”, Riddle totesi lyhyesti, mutta sitten Hermionen yllätykseksi poika naurahti ja vilkaisi häntä huvittunut katse silmissään. “Kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät puhdasveristen liitoista? Ei niissä paljon rakkautta kysellä.”
“Minä en ikinä menisi naimisiin kenenkään sellaisen kanssa, jota en rakastaisi.”
“Sinulla ei olekaan sukusi kunniaa puolustettavana.”
“Se on typerää!” Hermione kivahti vaistomaisesti. “Ei kenenkään pitäisi mennä naimisiin vain sen takia, että suku säilyisi puhdasverisenä!”
Riddle vilkaisi häntä tumma katse silmissään. “Sinun elämäsi olisi helpompaa, jos olisit puhdasverinen.”
“Paitsi jos joutuisin naimaan jonkun, jota en halua.”
“Sinä luultavasti kieltäytyisit ja päätyisit karkotetuksi suvusta”, Riddle sanoi nyt melkein kyllästyneellä äänellä. “Sitäkin on sattunut.”
Hermione nyökkäsi ajatellen Siriusta.
“Tai sitten suunnittelisit innoissasi pieniä sieviä häitäsi ja tulevaa kotiasi”, Riddle jatkoi. Hermione ei tiennyt, oliko kummallinen sävy pojan äänessä naurua vai jotain muuta.
“En ikinä.”
“Ei sitä tiedä”, toinen mutisi. “Jotkut väittävät, etteivät suostu puhdasverisiksi morsiamiksi, mutta ennen pitkää he unohtavat kaikki puheensa.”
Hermione tuijotti takkaa. Tuli tuntui räiskyvän yli siitä. Ehkä se oli varoitussignaali hänelle; ehkä se puhui siitä, miten hänen olisi ollut paras pistää piste keskustelulle ja hävitä paikalta, kun se oli vielä mahdollista. Mutta ylhäällä makuusalissa häntä olisi odottanut tyhjä huone, eikä hän ollut pitkään aikaan - viiteenkymmeneen vuoteen, hän naurahti mielessään - keskustellut näin kunnolla kenenkään kanssa.
 Ja mitä väärää hän muka oli tekemässä? Tom Riddle ei tappaisi häntä, siihen poika oli liian älykäs. Hän vain joutuisi Azkabaniin, ja se tuskin sopi hänen suunnitelmiinsa. Hermione voisi varoa ärsyttämästä poikaa liikaa. Eikä hän ollut ystävystymässä tämän kanssa tai mitään vastaavaa. Hänhän yksinkertaisesti istu juttelemassa tupakaverinsa kanssa!
“Sinä et ole kuulemma kihloissa”, hän tokaisi.
Riddle vilkaisi häntä terävästi. “Kuinka niin?”
“Elisabeth, Mary ja Cornelia puhuivat sinusta eilen illalla”, Hermione totesi toivoen, ettei poika ärsyyntyisi siitä, että hänestä oli puhuttu hänen selkänsä takana. “Heillä oli taas yksi kuka-on-kihlattu-kenelle-keskustelu meneillään.”
“Ja sinä yritit käännyttää heitä ajattelemaan, ettei miehistä ole kuin harmia”, Riddle totesi. Hän ei kuulostanut äkäiseltä.
“En minä ole missään vaiheessa sanonut niin!”
Mitä minä miehellä tekisin?” Riddle matki Hermionen ääntä niin taitavasti, että tytön oli pakko naurahtaa.
“Okei, tunnustan, mutta tuo ei ollut ihan sama asia”, Hermione sanoi pyöritellen silmiään.
“Aika lähelle kuitenkin.”
“Eikä minun tarvitse käännyttää ketään”, Hermione jatkoi ylpeästi. “He saavat pilata elämänsä, jos haluavat, mutta minun ei tarvitse pilata omaani.”
“Onko naimisiin meneminen elämän pilaamista?”
“Aiotko muka itse mennä lähiaikoina naimisiin?”
Riddle puraisi alahuultaan. “Minä en ole puhdasverinen. Niille asia on vähän tärkeämpi kuin meille muille.”
Hermione nyökkäsi ja luuli jo Riddlen lopettaneen, mutta hetken kuluttua tämä jatkoi: “Ja kenen kanssa minä muka menisin naimisiin? Puhdasveriset naivat toisensa.”
“Maailmassa on muitakin kuin puhdasverisiä.”
“Huomasin.” Riddlen ääni oli taas tumma ja syvä. Hermionella ei ollut mitään mahdollisuutta päätellä, mitä tämä lausahduksellaan tarkoitti.
He istuivat pitkään hiljaa. Riddlen kasvoille oli noussut melkein vihainen ilme, ja poika tuijotti tuleen niin kuin olisi halunnut tukahduttaa sen pelkällä katseellaan. Hermione ei voinut olla miettimättä, kuinka taitava poika jo nyt oli. Hän itse uskoi olevansa melko lahjakas velho, osaavansa paljon erilaisia loitsuja ja keittävänsä sujuvasti vaikeitakin liemiä, mutta nuori Voldemort oli todennäköisesti häntä tuhat kertaa lahjakkaampi. Jos poika vain olisi tehnyt lahjoillaan jotain muuta kuin tappanut ihmisiä -
“Ärsyttävätkö he sinua?”
Hermione säpsähti. “Mitä?”
“Ärsyttävätkö Cornelia Musta ja muut sinua?”
Takkatuli rätisi. Hermione tuijotti kuolevaa hiiltä ja mietti, mikä Riddleä vaivasi. Vapaaehtoinen kysymysten esittäminen ei varsinaisesti kuulunut siihen kuvaan pojasta, jonka hän oli muutaman päivän perusteella ehtinyt luoda. Ehkä Riddlellä oli ollut tavattoman tylsä päivä, ja tämä yritti keksiä tekemistä kysymällä Hermionelta kysymyksiä, joiden vastauksista ei välittänyt vähääkään.
“Jonkin verran.”
Riddle nyökkäsi kuin olisi tiennyt sen koko ajan. “Sinä et sovi joukkoon.”
Hermione kohotti kulmiaan. “Miten niin?”
“Kunhan sanoin.”
Riddle risti käsivartensa rinnalleen ja vajosi istumaan syvemmälle sohvaan. Tuli heitti varjojaan pojan kasvoille, eikä Hermione tajunnut seuraavansa varjojen laskeutumista pojan otsalta poskipäille ja kaulalle ja lopulta katoamista, kun uudet varjot saapuivat. Tyttö siristi silmiään ja yritti nähdä Riddlessä jotain, joka olisi todistanut, että tämä tosiaan oli Voldemort.
 Hän ei löytänyt mitään. Joskus, kun Riddle oli katsonut häntä suoraan silmiin, pojan silmät olivat näyttäneet tutulta, mutta nyt Hermione alkoi jo melkein epäillä, oliko sekottanut Riddlen silmät jonkun toisen silmiin. Joka tapauksessa muuten Riddlen kasvoissa ei ollut mitään, joka olisi tuonut hänen mieleensä Voldemortin. Pojan vahva, ylpeä leuka, suora, kapea nenä ja aavistuksen verran kuopalla olevat posket toivat hänen mieleensä paremminkin kuvat nuoresta Siriuksesta kuin sielunsa palasiksi halkoneen murhaajan.
 Tom Riddle ei näyttänyt pahalta. Hän ei näyttänyt murhaajalta, mutta hän ei näyttänyt myöskään… epämiellyttävältä. Hermione puri hampaansa yhteen ja oli kiitollinen, ettei Riddle voinut nähdä hänen ajatuksiaan, tai, mikä vielä tärkeämpää, ettei kukaan hänen ystävistään voinut nähdä hänen ajatuksiaan. Mutta mitä hän sille mahtoi, jos hän jollain tasolla piti nuoren Voldemortin ulkonäöstä?
 Ei sillä, että Riddle varsinaisesti olisi ollut hyvännäköinen. Hermione saattoi arvioida, että jos tytöt katsoivatkin Riddleä kahteen kertaan, se johtui todennäköisesti pituudesta, terävästä katseesta tai padotusta ylpeydestä, joka paistoi pojan koko olemuksesta, mutta ei niinkään hyvännäköisyydestä. Hermione oli huomannut jo aiemmin, että Riddle oli häntä melkein päätä pidempi, eikä hänkään varsinaisesti ollut erityisen lyhyt. Riddle oli kutakuinkin Ronin pituinen.
 Ronin ja Tom Riddlen ajatteleminen samassa lauseessa sai Hermionen naurahtamaan ääneen. Tummahiuksinen poika irrotti hetkessä katseensa takkatulesta ja kääntyi tuijottamaan häntä.
“Mitä nyt?”
“Minä vain ajattelin”, Hermione virnisti.
Hetken hän kuvitteli näkevänsä oman hymynsä heijastuvan takaisin Riddlen silmistä; sitten pojan kasvot synkkenivät ja tämä kääntyi nopeasti poispäin hänestä. Hermionen hymy kuoli kasvoille ja hän jäi tuijottamaan käsiinsä. Hiljaisuus kasvoi vaivautuneeksi ja pitkäksi, mutta Hermione ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän ei… hitto, jos hän ei pitäisi varaansa, hän alkaisi vielä hymyillä Riddlelle niin kuin kaverilleen!
 Onneksi Riddle ei sentään tuntunut kaipaavan hänen hymyjään. Synkkä varjo oli nyt hiipinyt pojan kasvoille, eikä se enää näyttänyt tulevan takkatulesta vaan sisältä päin. Hermione katseli hetken vaiteliaana poikaa, jonka kulmat olivat painuneet vihaisesti alaspäin. Riddle näytti siltä, kuin olisi pohtinut jotain ankarasti, mutta vastaus ei olisi ollut hänen ulottuvillaan.
 Hän näytti turhautuneelta.
“Minä taidan mennä”, Hermione mutisi.
Riddle ei vastannut, tuijotti vain tulta. Hermione nousi sohvalta eikä katsonut taakseen kävellessään ylös makuusaleihin.

 Lauantaiaamuna Hermione heräsi sen tajuamiseen, että hän oli ollut väärässä ajassa kokonaisen viikon. Koti-ikävä, jonka hän oli jo melko onnistuneesti torjunut, iski hänen päälleen yhtenä ryöppynä. Hän makasi hetken sängyssään ja yritti ajatella jotain muuta, mutta hänen ajatuksensa kiersivät onnettomasti noidankehää. Lopulta hän antoi periksi ja päätti lähteä aamiaiselle, vaikka kello ei ollut vielä edes kahdeksaa.
 Hän oli jo melkein syönyt aamiaisensa, kun suuren salin ovi kävi. Siihen mennessä salissa oli vain ollut joukko häntä selvästi nuorempia puuskuhia ja hänelle tuntematonta luihuispoikaa, mutta nyt sisään astelevat tyttö ei ollut puuskupuheja eikä luihuisia. Hermione räpäytti silmiään. Tyttö oli sama ruskeatukkainen eturivin oppilas, jota hän oli arvellut Minerva McGarmiwaksi.
 Tyttö istuutui rohkelikkojen pöytään ja alkoi syödä mannapuuroa. Hermione yritti näyttää siltä kuin ei olisi tuijottanut. Tytön oli pakko olla McGarmiwa… tämän piirteet olivat samanlaiset, joskin paljon nuoremmat, mutta nuttura ei ollut muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa yhtään. Mutta eikö McGarmiwa olisi kertonut, jos hän olisi ollut Voldemortin kanssa koulussa samaan aikaan? Vieläpä samalla luokalla?
 Ei välttämättä, Hermionen järki väitti. Jos Riddle ei pitänyt kovin suurta numeroa itsestään, ja jos McGarmiwa ei ollut lainkaan tekemisissä hänen kanssaan… mitä kerrottavaa hänellä olisi ollut?
 Päättäväisesti Hermione laittoi omat ruokansa syrjään ja lähti kävelemään kohti rohkelikkojen pöytää. Oletettu McGarmiwa oli ottanut esiin kirjan ja luki sitä syödessään niin keskittyneesti, ettei edes huomannut hänen lähestyvän.
 Hermione istuutui tytön viereen penkille.
“Hei”, hän sanoi ja vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin, kun tyttö kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä. Tytön tarkka katse toi Hermionen mieleen elävästi McGarmiwan, kun tämä oli yllättänyt Ronin ja Harryn tekemästä oppitunnilla jotain sinne kuulumatonta.
“Niin?” tyttö kysyi.
“Minä vain mietin”, Hermione aloitti, “että satutkohan sinä olemaan Minerva McGarmiwa?”
Tyttö näytti hämmästyneeltä. “Mistä tiesit?”
Sinä opetit minulle seitsemän vuotta muodonmuutoksia. “Minä… minun isäni on tainnut joskus mainita sinusta.”
“Ai?”
“Sinä olet kai jotain kaukaista sukua.”
“Ai. Keitä sinun vanhempasi sitten ovat?”
“Tosi kaukaista sukua”, Hermione sanoi nopeasti. “Et sinä meitä tiedä.”
McGarmiwa näytti tyytyvän siihen. Tyttö kohautti olkapäitään ja nosti kirjan uudestaan silmiensä eteen.
“Hei, minä en ole tainnut esitellä vielä itseäni”, Hermione sanoi nopeasti. “Minä olen - “
“Hermione Granger, vaihto-oppilas Ranskasta”, McGarmiwa totesi, mutta tytön ääni oli ystävällinen. “Tiedän. Sinusta on puhuttu aika paljon.”
Hermione räpäytti silmiään. “No, sitä minä en tiennyt.”
“Etkö?” McGarmiwan toinen kulmakarva kohosi tavalla, joka oli Hermionelle pelottavan tuttu. “Täällä ei koskaan tapahdu mitään. Kun jotain tapahtuu, siitä puhutaan.”
Hermione nyökkäsi, vaikka ajatus täällä ei koskaan tapahdu mitään kuulosti hänen mielestään melko vieraalta. Toisaalta se, että hänen kouluaikoinaan Tylypahkassa oli tapahtunut aivan liikaa - pimeyden lordin hyökkäyksiä, murhia ja muuta pientä - ei tarkoittanut, etteikö vanhempi Tylypahka olisi voinut olla hyvinkin rauhallinen paikka.
“Oletko tykännyt olla Englannissa?” kysyi McGarmiwa äänensävyllä, joka kertoi, että tyttö olisi mieluummin jatkanut kirjansa lukemista, mutta oli liian kohtelias yrittääkseen toiseen kertaan vain nostaa kirjaa silmiensä eteen.
“Olen, kiitos”, Hermione totesi yhtä kohteliaasti. “Täällä ei tietenkään ole aivan yhtä lämmintä kuin Ranskassa, mutta enköhän minä totu.”
“Puhutko sujuvasti ranskaa?”
Hermione nielaisi. “En kovin. Tuota noin… minä olen luvannut itselleni, etten puhu täällä Englannissa ollenkaan ranskaa. Jotta oppisin taas puhumaan englantia kunnolla ja niin edelleen.”
McGarmiwa näytti aavistuksen verran yllättyneeltä, mutta näytti nielevän hätävalheen. “Vai niin. No, minusta sinä puhut ihan hyvää englantia.”
“Kiitos”, Hermione mutisi. “Tuota, mistä aineesta sinä pidät eniten?”
McGarmiwa räpäytti silmiään. “Mistä aineesta? Tuota, liemet kiehtovat minua.”
“Liemet?” Hermione hämmästyi.
“Niissä pitää seurata tarkasti ohjeita, tai kaikki räjähtää käsiin.” Lyhyt hymy kulki tytön kasvojen poikki. Hermione saattoi kuvitella vanhemman Minerva McGarmiwan murtautumassa Kalkaroksen liemiluokkaan ja räjäyttämässä koko paikan. “Lisäksi minä pidän muodonmuutoksista.”
“Okei.” Se kuulosti jo tutummalta.
“Ennustusta minä inhoan.”
“Niin minäkin”, Hermione virnisti. “Se on aivan liian sattumanvaraista, pelkkää arvailua. Oikeastaan en edes tajua, minkä takia sitä pitää opettaa.”
McGarmiwa pyöritteli silmiään. “En minäkään. Saisivat jättää koko typerän aineen pois ja laittaa sen tilalle jotain älykkäämpää. Muodonmuutoksia tai numerologiaa.”
“Niinpä. Kuule, onkohan rohkelikkojen tupa samanlainen?”
“Mitä?”
Hermione nielaisi. “Siis samanlainen kuin luihuisten? Minä olen… kuullut, että rohkelikkojen tupa on tornissa, ja mietin vain, onko se muuten samanlainen kuin luihuisten.”
“Minä luulen, että kaikki tuvat ovat aika samanlaisia”, McGarmiwa sanoi hitaasti kuulostaen siltä, ettei ollut oikein ymmärtänyt, mitä Hermione oli yrittänyt kysyä. Se oli täysin ymmärrettävää. Kysymys onko rohkelikkojen tupa samanlainen kuin viidenkymmenen vuoden päästä olisi saattanut kuulostaa melkoisen omituiselta.
“Sinä et vaikuta luihuiselta”, McGarmiwa jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“En niin”, Hermione myönsi virnistäen. “Itse asiassa minä ihmettelen, että lajitteluhattu laittoi minut sinne.”
McGarmiwa näytti mietteliäältä. “Niin minäkin. Mutta ehkä… no, en minä tiedä. Ehkä sillä oli huono päivä.”
Hermionea hymyilytti ajatus lajitteluhatun huonosta päivästä, mutta vielä enemmän häntä hymyilytti se, että McGarmiwa istui hänen edessään ilmielävänä, ainoastaan viittäkymmentä vuotta nuorempana. Jos hän joskus pääsisi takaisin omaan aikaansa, hänen olisi pakko kiittää McGarmiwaa kiintoisasta juttutuokiosta. Nyt hänen ei ollut tarvinnut keskustella häistä luihuistyttöjen kanssa eikä toisaalta puolustella itse itseään siitä, että keskusteli tulevan pimeyden lordin kanssa.
“Minun pitäisi varmaan mennä jatkamaan lukemista”, McGarmiwa sanoi varovaisesti pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
Hermione säpsähti. “Totta kai. Minä en halua häiritä - “
“Et sinä häiritse.” Tyttö hymyili hänelle leveämmin, kuin hän oli koskaan nähnyt vanhemman McGarmiwan hymyilevän. “Oli hauska jutella sinun kanssasi, Hermione. Varsinkin, kun et pidä ennustuksesta.”
Hermionea nauratti. “Kiitos samoin, McGarmiwa - “
“Minua saa sanoa Minervaksi.”
“Anteeksi”, Hermione mutisi ja kiitti onneaan, ettei ollut kutsunut toista sentään professoriksi tai rehtoriksi. “Minulle on varmaan jostain jäänyt tapa kutsua ihmisiä sukunimillä.”
McGarmiwa - Minerva - kohautti olkapäitään ja hymyili hänelle, mutta ei sanonut enää mitään. Hermione vilkaisi nopeasti tytön kädessään pitämän kirjan kantta (Numerologia tuhatkuusisataaluvun noituudessa) ja lähti vähin äänin.
 Matkalla luihuisten tupaan hän oli tyytyväisempi kuin moneen päivään. Nuoren Minervan kanssa jutteleminen oli ollut samaan aikaan tavattoman omituista ja tavattoman piristävää. Jos hän onnistui ystävystymään Minervan kanssa, hänen ei ehkä tarvitsisi viettää niin paljon aikaa Cornelian, Elisabethin ja Maryn kanssa, eikä myöskään keksiä syitä vältellä Riddleä.
 Tom Riddle. Hermione oli tuskin ehtinyt ajatella poikaa, kun tämä tuli häntä vastaan suuren salin ovilla ja loi häneen terävän silmäyksen, ennen kuin ohitti hänet ja käveli kohti luihuisten pöytää. Hermione nielaisi ja pakotti itsensä olemaan vilkaisematta hänen taakseen. Riddle olisi saanut painoa maanrakoon! Pojassa oli jotain sellaista, joka kiinnosti häntä, ja samaan aikaan hänen oli pidettävä varansa, ettei hän vain olisi tutustunut poikaan liian hyvin. Hän ei missään tapauksessa aikonut ryhtyä kaveeraamaan pimeyden lordin kanssa.
 Mutta, hänen mielensä aloitti heti vastaväitteet, hän ei ole pimeyden lordi vielä. Vaikka sinä juttelisitkin hänen kanssaan, se ei voi vahingoittaa ketään. Hän on ehkä tappanut muutaman ihmisen, mutta hän ei tapa sinua. Eikä sinun tarvitse ruveta ystäväksi hänen kanssaan, sinähän voit vain välillä jutella hänelle, vai mitä? Sinä itse asiassa nautit hänen kanssaan juttelemisesta, katselet häntä silloinkin kun ei pitäisi -
 Hermione ravisteli kiukkuisesti päätään. Hän ei pitänyt Tom Riddlestä, hän ei missään tapauksessa nauttinut pojan kanssa juttelemisesta sen enempää kuin muidenkaan, ja vaikka Riddle ei vielä olisikaan ollut pimeyden lordi, hänestä tulisi pimeyden lordi, ja se oli aivan sama asia. Tästä lähtien Hermione yrittäisi vältellä poikaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Jos poika huomaisi sen, hän voisi vain teeskennellä, että oli suuttunut jostain. Luultavasti poika ei piittaisi siitä vähääkään.
 Jostain syystä ajatus ei saanut häntä piristymään tippaakaan.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: coma-white - 31.07.2007 13:13:19
No mutta, tämähän vain paranee jatkuessaan! :D Tuo takkakohtaus, jossa Tom ja Hermione keskustelivat, oli niin aidosti kuvailtu ja hyvin kirjoitettu, että pystyin koko ajan näkemään tilanteen kirkkaasti sieluni silmin. Aah, muutenkin ajatus siitä että Valedro aloitti keskustelun oli kutkuttava. Hänenkin kiinnostuksensa on siis herännyt jo, excellent! :P  

Nuo Hermionen mietiskelyt ja itsensä kanssa painiskelut hänen kiinnostuksensa laadusta Tomia kohtaan olivat grrr niin herkullisia! Niin kai se meneekin, että kun pikkaisenkin ihastuu (tulevaan!) Pimeyden Lordiin, niin ei sitä ihan heti voi hyväksyä.. :roll: Heh!

Tämä oli jotenkin niin ihana, että nyt vaan hymyilyttää. Hyvä Hermione, kun pistit vastaan niille puhdasverisille morsioille! Mitä niillä miehillä tosiaan muka tekee? 8) No joo, onhan niistä joskus jotain iloakin, mutta silti Hermione saa minulta täydet pisteet tuosta puheestaan. ;)

Muttamutta, kiitos tästä jatkosta, odotan seuraavaa satsia innolla!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: Lallu - 31.07.2007 19:32:50
Mä en edes kerennyt siihen edelliseen osaa kommentoida, kun tää jo tuli. Mä oon jo tottunut siihen, että Tom on Riddle. Ehkä se, että Tom on tässä Riddle eikä Valedro auttaa mua ymmärtämään sitä erilaisena kuin mun omissa ajatuksissa. Tom Riddle on siis mun sekoisten ajatusten mielestä eri tyyppi, kun Tom Valedro.  :D

Mutta siis tekstiin... Hermionen ajatukset on mainioita, ainakin tuo
Lainaus
Hän on ehkä tappanut muutaman ihmisen, mutta hän ei tapa sinua.
on hieno. Jotenkin siitä saa kuvan, että Hermione on kokenut paljon elämässään ja parit murhat sinne tänne. :)  No ei nyt sentään, mutta oikeesti saa semmosen kuvan, että paljon on koettu ja nähty.

Tää nyt on ihan mainio ficci, eihän tähän nyt paljon muuta oikein osaa sanoa. Kiitos taas näistä osista ja mä luotan siihen, että seuraavat tulee taas yhtä tiuhaan tahtiin, kun tää kerran valmis on.  ;)

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: VJV - 02.08.2007 17:50:55
Tämä on kyllä todella mielenkiintoinen ficci ja parituskin on hyvä (ja valitettavasti hieman harvinainen..). Pidin tuosta takka kohdasta ja siitä kun Herm puolusti mielipidettään naimisiin menosta. Hermione on muutenkin melko samanlainen kuin kirjoissa ja se on mielestäni hyvä että alussa hän tuskastuu siitä että Riddle pitääkin häntä ehkä tyhmänä. Ei Hermin fiksuus ole aina itsestäänselvyys.  :)

Lainaus käyttäjältä: "coma-white"
Nuo Hermionen mietiskelyt ja itsensä kanssa painiskelut hänen kiinnostuksensa laadusta Tomia kohtaan olivat grrr niin herkullisia! Niin kai se meneekin, että kun pikkaisenkin ihastuu (tulevaan!) Pimeyden Lordiin, niin ei sitä ihan heti voi hyväksyä.. :roll: Heh!

Samaa mieltä!

Tom on tässä ficissä aika hmmm... hurmaava ja salaperäinen. Niinkuin kyllä kirjoissakin. Nam.

 "Ei sillä, että Riddle varsinaisesti olisi ollut hyvännäköinen. Hermione saattoi arvioida, että jos tytöt katsoivatkin Riddleä kahteen kertaan, se johtui todennäköisesti pituudesta, terävästä katseesta tai padotusta ylpeydestä, joka paistoi pojan koko olemuksesta, mutta ei niinkään hyvännäköisyydestä."

Aika outoa tuo, eikös kirjoissa juuri korosteta Tomin komeutta?

Äh, jotenkin vaikea sanoa tästä ficistä mitään, mutta pidän tästä, henkilöt ovat kiinnostavia ja ficci eteneekin sopivaa vauhtia.  :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: Mjau - 04.08.2007 17:13:16
Kivaa kun oli tullut jatkoa. Hermionen ja Tomin välinen keskustelu oli kiinnostavaa, samoin McGarmiwan ja Hermionen. Juoni etenee sopivaa vauhtia ja haluaisin taas lukea jatkoa.

Yhdyn muuten VJV:n mielipiteeseen siitä, että eikös kirjoissa kerrottu Tom Riddlen olevan komea?
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: toyhto - 05.08.2007 17:58:37
A/N: Kiitos!

coma-white, paljon kiitoksia ^^ Hih, kirjoittaessani tätä ficciä tosiaan törmäsin aika usein siihen tilanteeseen, että Hermione päätyi pohdiskelemaan suhtautumistaan Riddleen kumman usein, enkä meinannut saada häntä toimimaan spontaanisti ja jättämään pohdiskelua vähemmälle *naur*

LaLuna, danke! Hauska kuulla, että olet tottunut Tomin puhuttelemiseen Riddlenä ^^ Hih, Hermione tuntuu tosiaan olevan hieman ärsyyntynyt puhdasveristen tupakavereittensa suhtautumiseen naimisiinmenosta. Toisaalta minäkin ehkä olisin, joten en voi oikein syyttää häntä.

VJV, kiitoksia! Minusta muuten tuntuu, että Hermione on tottunut ajattelemaan itseään niin fiksuna, että hänelle tekee ihan hyvää, kun Riddle ei ota hänen fiksuuttaan itsestäänselvyytenä vaan uskoo itse olevansa paljon älykkäämpi *naur* Tomin kirjoissa mainitusta komeudesta voisin sanoa sen verran, että suoraan sanottuna en kauheasti muistanut tätä kirjoittaessani, mitä hänestä oli kirjoissa kerrottu, ja olin laiska tarkastelemaan asioita Lexiconista. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei ihmisiä voi oikeasti lajitella komeisiin ja epä-komeisiin, ja vaikka Pottereiden ja niinpä ilmeisesti Harryn mukaan Tom on ollut nuorena komea, Hermionen ei tarvitse olla samaa mieltä. En minäkään pidä samoja ihmisiä hyvännäköisinä kuin jotkut kaverini.

Mjau, kiitos! Oli kiva kuulla, että juoni etenee mielestäsi sopivaa tahtia - tämä tarina on juoneltaan selkeästi hidastempoisempi kuin jotkut muut kirjoittamani (ja toisten kirjoittamat myös!) tarinat, ja olen ollut välillä vähän huolestunut siitä, onko tämä liiankin hidastempoinen, vaikka toisaalta juuri hidastempoista draamaa olen tämän suhteen yrittänyt kirjoittaa. Tomin komeudesa sanoinkin jo VJVlle, että vaikka nuori Tom Riddle olisikin Harryn näkökulman mukaan komea, Hermionen ei tarvitse olla samaa mieltä.

*

5. luku

“Mutta mitä entiselle johtajatytölle on tapahtunut?”
Dumbledore katsoi Hermionea rauhallisesti kädet ristittyinä pöydän päälle. “Pieni onnettomuus. Ei mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia, mutta ikävä kyllä Amy joutuu olemaan jonkun aikaa Pyhässä Mungossa, ja me tarvitsemme sijaisen hänelle.”
“Millainen onnettomuus?” Hermione risti kätensä rinnalleen ja tuijotti professoria.
Dumbledore korjasi silmälasiensa asentoa. “Neiti Granger, sinä olet epäilemättä tottunut tietämään paljon, mutta tätä asiaa minä en voi kertoa. Kyse on pienestä tapaturmasta, mutta nyt se on selvitetty. Ainoa ongelma on enää se, ettei Amy voi vähään aikaan hoitaa johtajatytön velvollisuuksiaan, ja hän on itse toivonut, että hänen sijaisensa voi jatkaa loppuvuoden.”
“Ja te haluatte minut siihen hommaan? Ettehän te edes tiedä, kauanko minä olen täällä!”
“Hermione”, Dumbledore sanoi hitaasti, “sinä olet ollut täällä monta viikkoa, eikä mikään ole osoittanut, että pääsisit lähiaikoina takaisin omaan aikaasi. En halua lannistaa sinua, mutta luultavasti olet täällä vielä ainakin jonkin aikaa.”
“Mutta en loppuvuotta.”
Dumbledore katsoi häntä vakavana. “Me teemme varmasti molemmat kaikkemme, ettet sinä joutuisi olemaan täällä loppuvuotta. Mutta se ei ole ongelma. Mikäli johtajatytön sijainen joutuu lähtemään, Amy mahdollisesti suostuu palaamaan toimeensa. Me pitäisimme hänet mielellämme.”
Hermione nojasi taaksepäin tuolissaan. Kun Dumbledore oli kutsunut hänet jäämään muodonmuutosten luokkaan hetkeksi tunnin jälkeen, hän ei ollut edes osannut odottaa mitään tällaista. Minkä ihmeen takia hänen olisi pitänyt ruveta johtajatytöksi? Hänhän saattaisi lähteä takaisin hetkellä millä hyvänsä!
“Dippet ehdotti sinua”, Dumbledore sanoi hieman väsyneellä äänellä. “Minusta ajatus oli hyvä. Sitä paitsi, arvaankohan oikein, jos väitän sinun toimineen valvojaoppilaana omana aikanasi?”
Hermione nyökkäsi vastentahtoisesti.
“Entä johtajatyttönä?”
Hän nyökkäsi taas.
Dumbledore näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä. “Sinä olisit hyvä johtajatytön sijainen.”
Hermione huokaisi. Hänestä alkoi tuntua uhkaavasti siltä, että hänen kieltäytymiskeinonsa olivat käymässä vähiin. Dumbledore oli oikeassa; opettajilla olisi luultavasti koko johtajatytön vaihdosta vähemmän vaivaa, jos sijaiseksi otettaisiin sellainen, jolla olisi aikaisempaa kokemusta hommasta. Dumbledore tietysti neuvoisi häntä jo senkin takia, ettei hän voinut kertoa kenellekään muulle toimineensa aiemminkin johtajatyttönä, mutta hän pääsisi sisälle rooliinsa harvinaisen nopeasti.
 Mutta hän joutuisi työskentelemään Tom Riddlen kanssa! Hän oli vältellyt poikaa melko onnistuneesti kokonaiset kaksi viikkoa heidän hää- ja puhdasverisyyskeskustelunsa jälkeen, ja hänestä alkoi jo tuntua, että hän piti Riddleä hieman vähemmän silmällä eikä enää kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, mitä poika milloinkin teki. Hän ei halunnut tajuta taas tarkkailevansa Riddlen ruokailutapoja.
 Ja, pieni pala hänen mieltään väitti, minusta saattaisi olla hauskaa työskennellä Riddlen kanssa. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Hän ei halunnut ystävystyä pimeyden lordin kanssa; hän ei halunnut alkaa pitää pojasta.
 Sitä paitsi hänestä tuntui, ettei Riddle varsinaisesti halunnut tehdä johtajaoppilaan töitä hänen kanssaan. Sen jälkeen, kun Hermione oli tosissaan alkanut vältellä poikaa, tämä oli tuntunut huomaavan hänen käytöksensä nopeasti ja alkanut puolestaan vältellä häntä. Hermione yritti olla kohtaamatta Riddlen katsetta ja tämä teki saman hänelle. Liemien tunneilla he tosin joutuivat edelleen tekemään paritöitä, mutta yleensä he suoriutuivat siitä katsomatta toisiaan silmiin.
“Neiti Granger?” Dumbledoren rauhallinen ääni tiedusteli. “Voinko laskea tämän sinun varaasi?”
Hermione huokaisi. Minä kadun tätä vielä. “Selvä. Minä voin olla sijaisena, kunnes oikea johtajatyttö palaa takaisin.”

Tom Riddlen silmät näyttivät hieman hämärän muodonmuutosten luokan valossa vieläkin tummemmilta kuin tavallisesti. Hermione ei erottanut pojan pupilleja lainkaan. Toisaalta hän arveli, että niin saattoi olla parempi: hänestä tuntui, ettei Riddlen katse ollut kovin ystävällinen tämän tuijottaessa häntä huoneen toiselta puolelta. Hän käänsi nopeasti katseensa pois pojasta ja tunki vaistomaisesti käsiään syvemmälle taskuihinsa.
“Tämä on tietysti vain väliaikainen järjestely”, Dumbledore totesi parhaillaan.
Hermione näki silmäkulmastaan Riddlen nyökkäävän.
“Olen kuitenkin varma, että Hermione hoitaa Amyn tehtävät loistavasti tarvittavan ajan.” Dumbledoren ääni oli huoleton ja melkoisessa ristiriidassa Riddlen synkän katseen kanssa. “Sitä paitsi olen käsittänyt, että te kaksi tunnette toisenne jo etukäteen.”
“Emme me - “ Hermione aloitti nopeasti, mutta professori keskeytti hänet.
“Tähän aikaan syksystä teillä ei tietenkään ole kovin suuria velvollisuuksia, mutta joulutanssiaisten järjestäminen lähestyy, ja - “
“Se asia on kunnossa.” Riddlen jäätävä, kyllästynyt ääni sai kylmät väreet kulkemaan Hermionen selkärankaa pitkin. “Minä olen siirtänyt vastuun tanssiaisista tänä vuonna valvojaoppilaille.”
Dumbledore asetteli silmälasejaan paremmin nenälleen. “Valvojaoppilaille? Mielenkiintoinen ratkaisu.”
“Minusta se on hyvä”, Hermione ei voinut olla sanomatta. Hänen äänensä kajahti ahdistavan kirkkaana ja korkeana kiviseinäisessä huoneessa. “Valvojaoppilaille tekee hyvää ottaa vähän vastuuta.”
“Ja te kaksi epäilemättä pääsette helpommalla”, Dumbledore totesi tyynesti. “Sopii minulle.”
Hermione oli jo avaamaisillaan suunsa ja kiittämäisillään rehtoria, mutta Riddlen läsnäolo tuntui jähmettävän hänet kokonaan. Hän ei ymmärtänyt, mikä pojan seurasta oli äkkiä tehnyt niin vaivaannuttavaa. Hän ei ollut aikoihin ollut lähellä tätä muuten kuin oppitunneilla, kun hänen oli ollut pakko. Nyt, kun Dumbledore oli halunnut ilmoittaa johtajatytön sijaisesta johtajapojalle, Hermione oli tajunnut nopeasti, että Riddlen läsnäolo sai hänet tuntemaan kuin hän olisi seisonut koko ajan piikkimatolla.
 Hän ei ymmärtänyt, minkä takia pojan seurassa oli äkkiä niin vaikeaa olla. Aiemmin hän oli sentään jopa jutellut tämän kanssa! Lopulta hän päätteli eron johtuvan luultavasti vain siitä, että nyt hän tiesi toisen olevan tuleva pimeyden lordi. Totta kai Riddlen läsnäolossa oli nyt vaikeampi olla!
 Hermione pyyhki kätensä hameensa helmaan ja veti henkeä. Hän ei halunnut käyttäytyä kuin joku typerä teinityttö!
“No niin, eiköhän nyt ole professorin aika poistua.” Dumbledoren ääni leikkasi äkkiä Hermionen kauas lentäneiden ajatusten läpi. “Tom, osaat varmasti itsekin selittää Hermionelle johtajatytön käytäntöjä?”
Riddle nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä. Hermione seurasi, kuinka professori Dumbledore nousi tuoliltaan, vilkaisi heitä kummallinen ilme kasvoillaan - oliko se hymy? - ja käveli sitten pois luokasta taakseen katsomatta. Ovi kolahti kiinni hänen perässään.
 Hermione vilkaisi vaistomaisesti kohti Riddleä. Tämä oli istuutunut Dumbledoren pöydän laidalle ja ristinyt kätensä rintansa päälle, ja tuijotti nyt vastakkaista seinää kuin olisi halunnut tappaa sen. Ärtymys kävi Hermionen lävitse. Selvä, hänkään ei pitänyt tilanteesta, mutta ei Riddlen sentään olisi niin avoimesti tarvinnut näyttää, ettei tämä halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan!
 Ja sitä paitsi, eihän Riddlellä edes ollut syytä vältellä Hermionea. Hän itse sentään tiesi, että oli tekemisissä tulevan pimeyden lordin kanssa - jos se ei ollut hyvä syy suhtautua toiseen hieman kylmemmin, mikä sitten oli? Mutta Riddle kuvitteli hänen olevan ranskalainen vaihto-oppilas. Missä vaiheessa hän muka oli ollut niin törkeä Riddleä kohtaan, että tällä oli oikeus suhtautua häneen niin vihamielisesti?
“No, mitä me aiomme nyt tehdä?” Hermione tokaisi hieman kiukkuisemmalla äänellä kuin oli aikonut.
Riddle kohotti toista kulmaansa. “Me? Tuskin meillä on kovinkaan paljon tehtävää.”
“Eikö sinun pitänyt selittää minulle jotain käytäntöjä?”
“Kylläpä sinä tunnut halukkaalta kuulemaan.”
“Totta kai minä - “
“Sitä paitsi sinun asemasi on vain muodollinen”, Riddle totesi kylmästi. “Oikea johtajatyttö tulee pian takaisin, ja sinä saat unohtaa koko homman.”
Hermione yritti ohittaa alentuvan katseen, joka tummiin silmiin oli kohonnut, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. “Mitä johtajatytölle muuten tapahtui?”
“Onnettomuus.”
“Millainen onnettomuus?”
Riddle katsoi pois hänestä. “Jos nyt välttämättä haluat tehdä jotain, voit tietysti kysyä valvojaoppilailta, vieläkö ensiluokkalaiset tarvitsevat apua löytääkseen oikeisiin luokkiin.”
“Nyt on marraskuu.”
“Hauskaa, että huomasit sen. Ja nyt, jos sallit, minulla on parempaakin tekemistä.”
Kesti monta kymmentä sekuntia, ennen kuin Hermione tajusi jääneensä tuijottamaan Riddlen perässään sulkemaa ovea.

Hermione huomasi muutamassa päivässä, että vaikka sekä hän että Riddle tekivät mahdollisimman vähän johtajaoppilaidan töitä yhdessä, niitä kertyi silti. Noiden samojen muutaman päivän kuluessa Hermione huomasi myös katuvansa harvoja asioita enemmän kuin lupaustaan ryhtyä Tom Riddlen kanssa johtajaoppilaaksi.
 Riddle oli raivostuttava! Poika ei kiinnittänyt Hermionen olemassaoloon lainkaan huomiota, ellei tämän ollut aivan pakko, ja silloinkin huomio oli lähinnä muutamatavuisia lauseita, kylmiä katseita ja olankohautuksia. Hermione ei löytänyt enää jälkeäkään siitä pojasta, jonka kanssa hän oli muutamaa viikkoa aiemmin istunut luihuisten oleskeluhuoneessa juttelemassa puhdasveristen naimisiinmenotavoista.
 Tietenkin hän yritti muistuttaa itseään siitä, että etääntyneet välit Tom Riddlen kanssa olivat pelkästään hyvä asia. Hänhän ei missään nimessä edes halunnut olla tekemisissä pojan kanssa, ja oli ehdottomasti hyvä, että poika oli tuntunut katkaisevan välit itse. Hermione oli ehkä vältellyt poikaa ja puhunut tämän kanssa niin vähän kuin mahdollista, mutta hän ei sentään ollut missään vaiheessa vilkuillut Riddleä niin kylmästi ja halveksuvasti.
 Toisaalta asia vaivasi häntä. Kun valvojaoppilaat eivät osanneetkaan tehdä haluamaansa musiikkiloitsua, eivät tienneet kuinka suuri sali olisi pitänyt koristella tai halusivat muuten vain varmistaa jonkin joulutanssiaisiin liittyvän asian, Hermione istui Riddlen kanssa muodonmuutosten luokassa hoitamassa velvollisuuksiaan eikä voinut olla huomaamatta, mitä poika milloinkin teki.
 Riddle katsoi yleensä Hermioneen vasta silloin, kun hänen oli aivan pakko. Yleensä hän katsoi tytön toisen olkapään yli jonnekin mahdollisimman kauas kasvoillaan synkkä ilme, josta Hermione päätteli, että hänen kanssaan tekemisissä oleminen oli kauheimpia Riddlen tiedossa olevia kohtaloita.
 Joskus Riddle vilkaisi Hermionea ohimennen, ja silloin pojan silmät olivat tummat ja niin täynnä jotain tunnetta, luultavasti inhoa, että Hermionen melkein teki pahaa. Mutta vielä enemmän hänen teki pahaa silloin, kun Riddle joskus kumartui jonkun paperin yläpuolelle ja hänen mustat hiuksensa valahtivat korkealle otsalle; silloin Hermione ei koskaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jotkin Riddlen eleet vain olivat kerta kaikkiaan viehättäviä, eikä Hermione voinut sille mitään - paitsi puristaa kyntensä kiinni ranteensa ihoon ja katsoa mahdollisimman kauas Riddlestä.
 Joulukuu alkoi ja Hermione huomasi miettivänsä harvemmin sitä, miten hänen todellisuudessa olisi kuulunut olla jossain aivan muualla kuin neljäkymmentäluvun Tylypahkassa. Hän oli alkanut tottua Cornelian, Maryn ja Elisabethin seuraan, ja muutaman kerran hän oli nähnyt Minerva McGarmiwan kirjastossa ja jutellut tämän kanssa.
 Hän oli yrittänyt miettiä ajankääntöä, mutta hänellä ei ollut harmainta aavistusta, kuinka hän olisi päässyt palaamaan omaan aikaansa. Hän yritti edelleen silloin tällöin lukea aiheesta kertovia kirjoja, mutta yleensä tuntui paljon helpommalta vain olla ajattelematta koko asiaa.
 Riddleä hän sen sijaan ajatteli liikaa. Se johtui tietenkin ainoastaan siitä, että hänen oli oltava niin paljon tekemisissä pojan kanssa, ja siitä, että tämä suhtautui häneen niin vihamielisesti. Sitä paitsi jokainen kiltalainen olisi ollut kiinnostunut mahdollisuudesta seurata nuoren Voldemortin elämää lähietäisyydeltä!
 Tosin kun aika kului, Hermionen oli pakko myöntää, että hän ajatteli Tom Riddleä harvemmin nuorena Voldemortina ja useammin yksinkertaisesti Riddlenä. Poika saattoi kyllä olla kylmäkiskoinen, itserakas ääliö, mutta hän oli silti Hermionen ikäinen ja itse asiassa vielä hieman nuorempikin. Nipin napin täysi-ikäinen! Kuinka Hermione olisi voinut ajatella Voldemortina poikaa, joka onnistui niin hyvin pitämään opettajat tyytyväisenä itseensä ja jonka ainoa todellinen vika tuntui olevan se, ettei tämä suostunut suhtautumaan Hermioneen itseensä ystävällisesti?

“Minusta meidän pitäisi soittaa jotain uutta musiikkia. Ei kukaan jaksa kuunnella pelkkää viime vuosisadan tanssimusiikkia!”
Hermione huokaisi syvään, nojasi paremmin pehmeään nojatuoliinsa ja antoi katseensa harhailla pitkin pienen huoneen seiniä. Valvojaoppilaat olivat päättäneet tarvitsevansa oman kokoontumistilan, ja vaikka Hermione epäili, että matala huone kolmannen kerroksen päädyssä oli aiemmin ollut luutakomerona, huone oli kieltämättä nykyään varsin viihtyisä -
“Minä olen samaa mieltä kuin Jacob”, totesi Katherine Norton, viidesluokkalainen puuskuhtyttö, yrittäen toisella kädellä saada pörröisiä punaisia kiharoitaan pysymään korvan takana. “Jos me saisimme jonkun soittamaan jazzia…”
“Jazz on typerää”, tokaisi Helen Goyle, Elisabethin pikkusisko. “Minä en tajua, miksi - “
“Koska me emme halua jämähtää paikoillemme!” Jacob, uuden musiikin soittamista ehdottanut poika, ilmoitti innostuneella äänellä. Pojan kulmat olivat kurtistuneet tämän yrittäessä vakuuttaa Helen jazzin tarpeellisuudesta ja kädet hakkasivat pöydänreunaa pojan itsensäkään sitä luultavasti huomaamatta. “Helen, oletko sinä ikinä edes kuullut jazzia?”
“No en erityisemmin, mutta - “
Hermione pudisteli päätään. Hän oli ehkä muutamaa viikkoa aiemmin uskonut, että valvojaoppilaat saisivat järjestettyä joulutanssiaisensa itse, mutta se harhaluulo oli sittemmin kuollut täydellisesti. Eikä kyse edes ollut siitä, etteivät valvojaoppilaat olisi kyenneet järjestämään tanssiaisia - jos heitä olisi ollut vähemmän, tanssiaiset olisi voitu pitää jo moneen kertaan, mutta kahdeksan itsepäistä viisitoistavuotiasta haluamassa tehdä asiat omalla tavallaan oli hieman liikaa.
“No niin”, Hermione tokaisi lopulta, kun Jacob oli aloittanut esitelmän jazzin synnystä, “otetaan alkuun vanhempaa musiikkia ja soitetaan loppuillasta uudempaa. Kelpaako?”
“Mihin me uutta musiikkia tarvitsemme?”
Hermione säpsähti. Riddle katsoi tylsistynyt ilme kasvoillaan Katherinen yritystä pitää hiuksensa paikoillaan, mutta pojan pureva lausahdus oli epäilemättä tarkoitettu Hermionelle.
“Kuinka niin, Riddle?”
“Me olemme pärjänneet ennenkin ilman.”
Ihan kuin se muka olisi merkinnyt jotain! Hermione puri hampaansa tiukasti yhteen.
“No, se ei tarkoita, ettemmekö me voisi ihan hyvin jättää pari perinteistä kappaletta soittamatta ja soittaa niiden tilalla vähän jazzia.”
“Granger, minä en tiedä, millainen musiikkimaku Ranskassa on, mutta täällä - “
“Tämä ei liity mitenkään Ranskaan!” Hermione kivahti. Eihän se liittynytkään. Hän ei ollut eläessään käynyt siellä. “Tylypahkassa on ihmisiä, jotka haluavat kuulla jazzia, ja - “
“Niin, pari puuskupuhia.”
“Minäkin haluan”, Hermione ilmoitti jäätävästi, vaikka totuuden nimissä jazz ei kuulunutkaan aivan hänen suosikkimusiikkiinsa. Riddle kuitenkin tuijotti häntä niin alentuvasti, niin… halveksivasti, ettei hän voinut muuta kuin väittää vastaan. Ärtymys kyti hänen suonissaan. Mitä oikeutta Riddlellä oli sanoa, mitä musiikkia joulutanssiaisissa soitettaisiin?
 Mitä oikeutta Riddlellä oli suhtautua Hermioneen sillä tavalla?
“Mitä sinulla on jazzia vastaan, Riddle?” Hermione tokaisi hymyillen vinosti. “Pelkäätkö, että se puree? Minä voin vakuuttaa, että - “
“Älä aloita tätä, Granger”, Riddle mutisi takaisin matalalla äänellä. He istuivat melkein vierekkäin, ja Hermione arveli, ettei lausetta ollut tarkoitettu pöydän ääressä istuvien valvojaoppilaiden korville. “Sinä et halua tapella tästä.”
“Sinä selvästi haluat”, Hermione sähähti takaisin. Valvojaoppilaat tuijottivat heitä kulmat koholla. “Ei yhdellä musiikilla ole väliä - “
“Anna sitten periksi.”
“Miksi minun pitäisi antaa periksi? Sinä se et suostu yhteen pieneen muutokseen - “
“Joka on täysin tarpeeton.”
“ - ja alat inttää siitä heti, kun minä kannatan sitä”, Hermione päätti lauseensa ja veti syvään henkeä. Riddlen tummat silmät tuijottivat nyt suoraan häneen. Hän yritti olla katsomatta niitä, sillä pistävän, vihaisen tuijotuksen näkeminen teki väittelemisen paljon vaikeammaksi, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan pois.
 Riddle tuijotti häntä kuin käärme, joka etsi heikkoa kohtaa, johon iskeä.
Hermione räpäytti silmiään ja yritti laskea ääntään entisestään. “Miksi hitossa sinä et vain voi käyttäytyä, Riddle? Minä en ole tehnyt sinulle yhtään mitään.”
Poika naurahti ontosti kummallinen ilme silmissään läikähtäen. “Et niin.”
“Sinä käyttäydyt niin kuin vihaisit minua”, Hermione jatkoi ja huomasi sivusilmästään, että vaivautuneet valvojaoppilaat olivat keränneet paperinsa ja lähteneet kohti ulko-ovea. Hyvä, Hermione ajatteli oven loksahtaessa kiinni viimeisen menijän perässä. Nyt hänen ei tarvitsisi varoa äänenvoimakkuuttaan. “Minä olen kyllästynyt siihen! Sinä teet tämän homman koko ajan niin hemmetin vaikeaksi, et suostu mihinkään mitä minä ehdotan - “
“Liioittelet.”
“Enkä! Minkä takia sinä aloit heti piitata siitä, onko tanssiaisissa jazzia vai ei, kun minä aloin puhua siitä? Koska se olin minä!” Hermione vastasi omaan kysymykseensä. “Ei se vielä silloin sinua häirinnyt, kun Katherine ja Jacob puolustivat sitä - “
Riddle nousi seisomaan niin raivokkaasti, että Hermionen suu loksahti auki ja tyttö yritti vaistomaisesti peräytyä kauemmas. Seisoessaan siinä käsi tarrautuen sohvan selkänojaan, viha ja inho läikkyen yli tummista silmistä ja suu kääntyneenä ivalliseen, katkeraan virneeseen Tom Riddle näytti pelottavammalta kuin koskaan aiemmin. Hermione nielaisi vaivalloisesti ja tajusi hämärästi, että hänen oli ollut tarkoitus sanoa vielä jotain.
“Helvetti, katso peiliin, Hermione Granger!” Riddle ärähti matalalla äänellä, joka vaimeanakin tuntui kaikuvan kivisistä seinistä paljon kovempaa kuin Hermionen huuto hetkeä aiemmin. “Kaiken pitäisi aina pyöriä sinun ympärilläsi! Sinä ja sinun hienot ideasi ja mielipiteesi! Ja sitten sinä väität, että minä teen tämän vaikeaksi - “
Riddle hengähti kiivaasti. Pojan kasvot olivat rypistyneet pelottavaan ilmeeseen tämän puhuessa.
“En minä - “ Hermione aloitti, mutta Riddle keskeytti hänet heti.
“Sinä olet hemmoteltu kakara, Granger”, poika tokaisi nyt selvästi rauhallisella äänellä, mutta inho kyti siinä edelleen. Hermione ei voinut muuta kuin tuijottaa poikaa voimattomana. “Helvetin varma siitä, että olet oikeassa, sinä ja sinä, aina! Ja uskottelet olevasi niin mahdottoman viisas, ja paskat - “ kylmä virnistys kohosi Riddlen kasvoille, “ - sinä et tiedä puoliakaan siitä, mitä kuvittelet tietäväsi.”
Riddle sulki suunsa, mutta ilme pojan silmissä säilyi kylmänä ja halveksivana tämän kääntyessä ja kävellessä pois. Viiden minuutin kuluttua Hermione tajusi yhä puristavansa tuolinsa käsinojia.

Makuusali oli kuolemanhiljainen. Hermione melkein kaipasi Elisabethin, Maryn ja Cornelian iloista ääniä peittämään hiljaisuutta, joka nyt tuntui tulvivan häntä vastaan jokaisesta nurkasta ja huonekalusta. Hän oli yrittänyt tehdä läksyjään, mutta keskittyminen oli ollut  mahdotonta, ja lopulta hän oli päättänyt mennä nukkumaan, vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää.
 Nyt hän istui pyjama päällään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen rapinaa ikkunaa vasten. Vielä ei ollut satanut lunta, mutta koska jouluun oli enää kolme viikkoa, Hermione arveli sen tapahtuvan pian.
 Joulu tulisi kohta. Vuoden 1944 joulu. Ajatus tuntui täysin käsittämättömältä, ja Hermionen oli pakko hymyillä itsekseen, kun se pujahti hänen mieleensä. Sitten yksinäisyys pyyhkäisi taas hänen ylitseen ja hymy kuoli. Kuinka hän jaksaisi joulun niin kauhean kaukana kaikista ystävistään ja perheestään? Hänellä ei edes ollut ketään, jolle antaa joululahja!
 Ehkä Dumbledore keksisi keinon palauttaa hänet takaisin omaan aikaansa. Hermione puisteli päätään melkein saman tien. Dumbledore ei ehkä ollut sanonut sitä aivan suoraan, mutta Hermionen oli turha luottaa siihen, että professori selvittäisi sotkun. Palapelistä puuttui aivan liian monta palasta, jotka ainoastaan hän itse voisi löytää…
 Entä jos hän ei pääsisi koskaan takaisin? Entä jos hän huomaisi seuraavaksi viettävänsä vuoden 1945 joulua? Entä jos hän valmistuisi Tylypahkasta uudestaan keväällä 1945 samaan aikaan Tom Riddlen kanssa ja yrittäisi sen jälkeen löytää jostain työpaikan, jolla maksaisi elämisensä? Ehkä hän pyrkisi opettajaksi Tylypahkaan ja opettaisi James Potteria ja Sirius Mustaa. Ehkä hän taistelisi ensimmäisen killan kanssa Voldemortia vastaan ja kuolisi, tai ehkä hän eläisi ja olisi Tylypahkassa opettajana, kun Harry ja Ron tulisivat kouluun -
 Kolina portaista keskeytti Hermionen ajatukset. Hän kuunteli askelia jonkin aikaa, mutta ne tuntuivat pysähtyvän ennen kuin ehtivät hänen makuusaliinsa asti. No, hän oli kyllä arvannut, etteivät toiset tulisi ylös vielä vähään aikaan. Kun hän oli viimeksi käynyt oleskeluhuoneessa, Thomas Avery oli istuskellut sohvalla puhumassa kovaan ääneen ja Elisabeth oli naureskellut hänen jutuilleen koko hammasrivistö näkyen. Hermione oli vaihtanut lyhyen virnistyksen silmiään pyörittelevän Cornelian kanssa ja paennut makuusaliinsa.
 Tom Riddleä Hermione ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä oli monta tuntia aiemmin lähtenyt valvojaoppilaiden huoneesta. Hän oli siitä pelkästään iloinen, mutta ei voinut olla pohtimatta, mitä tapahtuisi, kun hän seuraavan kerran näkisi Riddlen. Hän ei muistanut, että hän olisi koskaan ennen nähnyt Riddleä niin suuttuneena, vihaisena… Poika oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut tappaa Hermionen siihen paikkaan. Kylmä väre kulki hänen lävitseen, kun hän tajusi, että todella halutessaan poika olisi epäilemättä voinut myös tehdä sen.
 Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Riddle oli viime aikoina ollut niin vihainen hänelle. Hänhän ei ollut tehnyt pojalle yhtään mitään! Hän ei edes ollut ollut tämän kanssa missään tekemisissä johtajaoppilaiden pakollisia tehtäviä lukuun ottamatta, ja niissäkin he olivat puhuneet toisilleen mahdollisimman vähän. Hän ei ollut ärsyttänyt Riddleä, ei asettunut millään tavalla hänen tielleen -
“Kelpaako mansikkabooli?”
Hermione hätkähti. Tom Riddle seisoi makuusalin ovella, ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hän olisi itsekin ihmetellyt, mitä teki siinä.
“Mitä?”
Riddle yskäisi lyhyesti. “Minä ilmoitin valvojaoppilaille, että he saivat jazzinsa, ja he halusivat jatkaa suunnittelua saman tien.”
“He… saivat jazzinsa?” Hermione toisti hämmentyneenä. “Mistä ihmeestä sinä puhut? Ja mitä sinä teet täällä?”
Riddle avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta vilkaisi sitten Hermionen vaatetusta tarkemmin ja pojan suu kääntyi virnistykseen, joka ohikiitävän hetken verran toi Hermionen mieleen Fredin ja Georgen.
“Taisin tulla huonoon aikaan”, poika tokaisi toinen suupieli vinossa hymyssä. “Ainakin sinun vaatetuksestasi päätellen.”
Hermione suoristi vaistomaisesti pyjamansa paidan kulmaa. “Minä olin… tavallaan menossa nukkumaan.”
Riddle kohautti olkapäitään.
“Mitä sinä sanoit jazzista?”
“Että he saivat sen.” Nyt pojan ääni oli taas tutun kyllästynyt. “Jos sinä haluat tietää, minkä orkesterin he aikoivat hommata, sinun on paras kysyä heiltä itseltään.”
“Ei sillä ole väliä”, Hermione mutisi. “En minä pahemmin kuuntele jazzia.”
Riddlen toinen kulmakarva kohosi. “Etkö? Mitä sinä kuuntelet?”
No kiitos kysymästä, pidän erityisesti kuusikymmentä- ja kahdeksankymmentälukujen rockista. Tiedäthän, The Beatles? Se perustetaan reilun kymmenen vuoden päästä. Ja Queen? Kun mummoni kuoli, äiti soitti minulle biisiä Who wants to live forever. Ehkä sinäkin kuulet sen muutaman kymmenen vuoden kuluttua.
“En paljon mitään. Mitä mansikkaboolista?”
“Se oli äänestyksen tulos.”
“Ja sinä arvelit, että minä järjestän kauhean metelin, jos te päätätte ilman minua, mitä boolia me otamme joulutanssiaisiin.”
Riddle näytti äkkiä hieman vaivautuneelta. “Kuule, Granger - “
“No?” Hermione tuskin tajusi nojautuneensa eteenpäin sängyllään.
“Sinä saatat olla aika itsekeskeinen, mutta ehkä oli vähän turha sanoa sitä päin naamaa. Tai siis, ethän sinä itse tiedä sitä.”
Hermione räpäytti silmiään. Riddle oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Pojan katse oli yllättävän vakava, mutta silmissä oli aavistus naurua. Hermione ei kyennyt päättelemään, oliko toisen tarkoitus ollut pilkata häntä vai sanoa jotain hauskaa.
“Ai”, Hermione tokaisi varmuuden vuoksi. Sen ainakin olisi luullut olevan riittävän diplomaattinen vastaus.
Riddle näytti hieman pettyneeltä hänen vastaukseensa. “No, se siitä sitten. Minä menen ilmoittamaan, että mansikkabooli on okei.”
Hermione katsoi, kuinka poika kääntyi ja käveli nopeasti ovelle. Kun Riddlen toinen jalka oli jo ulkopuolella, Hermione virnisti.
“Hei Tom”, hän totesi vakavana, “minä en missään vaiheessa sanonut, että mansikkabooli kävisi. Itse asiassa minä olen melko varma, että kotitontut saavat hommata juhlia varten kunnon sekoituksen granaattiomenaboolia.”
Häkeltynyt ilme katosi nopeasti Riddlen silmistä. Hermione ehti nähdä lyhyen virnistyksen, joka kerrankin ulottui silmiin saakka ja jossa ei silti ollut mitään alentuvaa, ennen kuin poika laittoi oven perässään kiinni. Pian askeleet katosivat kuuluvista, mutta Hermionelta kesti pitkään tajuta, millä nimellä hän oli kutsunut poikaa.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.8.
Kirjoitti: Nettis - 05.08.2007 22:19:22
Hih, mä virnistelen täällä ihan hulluna. Noi on niin söpö ehkä-joskus-tulevaisuudessa-pari ;D Tää fici on tosy hyvin onnistunut ja kirjoitat ihanasti. Juoni etenee sillai mukavan verkkaasti, eikä missään vaiheessa ehdi kyllästymään. Mä todella odotan jatkoa ja toivottavasti saankin sitä pian :)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.8.
Kirjoitti: Lallu - 06.08.2007 14:18:56
Ensinnäkin on ihan pakko sanoa, että on ihanata, kun oot kirjottanut tän valmiiks, niin ei tarvitse koskaan kauaa odotella seuraavaa osaa.  :)

Hermione ja Tom oli mainioita tossa kohdassa, kun ne taisteli mistälienee jazzista. Mä voin vaan kuvitella, kuinka valvojaoppilaat luikahti pois sieltä huoneesta, kun ne joutu keskelle riitaa. Ja toi loppu oli kanssa ihana!!

Tom rupes jo melkein ihmismäisesti käyttäytymään ja se jopa virnisti (se on paljon se tulevalta volduaiselta. xD) ja oli muutenkin tosi sulonen. Mä oonkin vähän ihmetellyt tän ficin nimeä, mutta nyt ainakin selvis, että johonkin tilanteeseen tuo granaattiomena liittyy. Onkohan ok, jos mä sanon tätä ficciä omenaks?  :D Kaikista nimistä pitää aina keksiä joku lyhennys ja tuo nyt sopii tähän (ehkä, katotaan nyt, mitä sä niillä omenoilla loppupeleissä oikein oot tehnyt).  ;)

Mutta kiitos taaas kerran!

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.8.
Kirjoitti: emmöö - 06.08.2007 20:02:06
Tämä on niin ihana ficci! Luku oli ihana, siinä oli lisää kaikkia ystävällisiä vivahduksia - aivan ihanaa!
 Nytpä oli myös tuo "Granaattiomena", aika hauska!
Alussa, häiritsi se, missä vaiheessa Tom liittyi keksuteluun? Luinkohan minä kaiken? Tai siis, Dumbledorekin puhui Hermionen palaamisesta. Voi olla että minulta oikeasti meni jokin ohi, mutta korjaahan jos meni.. (:
 Tomin komeudesta jos sanon sanasen.. Joo, Hermioenlla on omat mielipiteet, mutta alkuluvuissa mietin juuri sitä, että Tomin pitäisi olla komea. Muutenkin aika epäaito Tom tässä ficissä, eikös hän pidä esillä kuorta itsestään? Esittää oikeaa hyvistä, siis myös oppilaille. Jos nyt ymmärrät, tässä hän on aika välttelevä (en siis puhu Hermionesta), ja etäinen. Hiljainen myös.
 Mitähän oikeen voisi sanoa, hassua etten ole aikaisemmin kommannut - tai sitten olen, mutta anyway.
 Lopussa oleva keskustelu oli ihana, tykkäsin kovasti. Ne hymyili, ja Hermione sanoi Tom!
No kuitenkin, asiaa ei taida olla muuta-
emmöö
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.8.
Kirjoitti: coma-white - 06.08.2007 23:28:08
Ei ei ei! Ei tätä saa jättää tällaiseen kohtaan, ei missään tapauksessa! >:(

Tämä luku toi mieleeni erään kirjan juonen (Stephenie Meyerin Houkutuksen), mutta se ei haittaa ollenkaan sillä pidän ko. kirjasta erittäin paljon! :P (Siinäkin miespuolinen päähenkilö käyttäytyi samalla tavalla kuin Tom.) Tuohon loppukohtaukseen ihastuin aivan älyttömästi, se sai minunkin vatsaani niin paljon perhosia ettei uskoisikaan. :D

En osaa enää sanoa muuta kuin että nyt jatkoa äkkiä tai tulen hulluksi!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.8.
Kirjoitti: toyhto - 07.08.2007 10:49:12
A/N: Kiitoksia oikein kovasti palautteestanne!

Nettis, kiitos! Hyvä ettei verkkaisesti etenevä juoni häiritse; minusta tuntui tätä kirjoittaessa välillä, että kaikki lukijat ehtisivät kyllästyä tämän hitaaseen juoneen aivan liian monta kertaa, mutta toisaalta halusinkin juuri kirjoittaa kerrankin oikeasti rauhallisesti etenevää draamaa ^^

LaLuna, kiitoksia paljon! Ja minusta on ihanaa, kun olen kirjoittanut tämän valmiiksi, eikä minun tarvitse pelätä, että kyllästyn ficciin ja jätän sen kesken... Tietysti palautteen kannalta on vähän niin ja näin, en oikein voi ottaa opikseni enää tämän ficin suhteen, mutta ainakin voin aina parantaa seuraavaan! Hih, kutsu vain tätä omenaksi; granaattiomenaankin törmätään vielä jatkossa!

emmöö, kiitos sinullekin! Jos tarkoitat keskustelulla tuota, jossa Dumbledore ja Hermione keskustelivat Hermionen ryhtymisestä johtajatytön sijaiseksi, minä käsittäisin niin, että Tom ei ollut mukana aivan luvun alussa olevassa keskustelussa, vaan kun kappale vaihtui, myös keskustelu tavallaan vaihtui ja silloin Tom oli mukana. Ja komeushan on katsojan silmissä... ;) Minun mielikuvani Tomista tuntuu tosiaan eroavan jonkin verran toisten mielikuvista Tomissa, mutta tässä ficissä olen halunnut kirjoittaa hänet paremminkin ylemmyydentuntoiseksi ja muihin etäisyyttä ottavaksi. En oikein osaa kuvitella häntä esittämässä kovin seurallista muille oppilalle.

coma-white, kiitoksia! Minä olen itse asiassa lukenutkin Houkutuksen, mutta siitä taitaa olla jo sen verran aikaa, etten enää kauheasti muista koko kirjasta... Mutta ehkä Tomissa ja Edwardissa on jotain samaa, voin melkein kuvitella ^^

*

6. luku

Joulukuun toisella viikolla tuli lumi. Hermione heräsi lauantaiaamuna siihen, kuinka Elisabeth istui omalla sängyllään ikkunan vieressä ja tuijotti pihamaalle.
“Mitä ihmettä siellä tapahtuu?” Hermione mutisi.
Ehkä Avery oli tullut hulluksi ja päättänyt lähteä aamukävelylle ilman paitaansa. Se ainakin olisi selittänyt Elisabethin ilmeen.
“Lumi”, Elisabeth totesi yksinkertaisesti.
Hermione ei muistanut, milloin olisi viimeksi herännyt niin nopeasti. Hyvänen aika, eihän hän edes ollut ennen kiinnittänyt lumeen kovin paljon huomiota! Se tuli alkutalvella ja suli pian pois, oli jäätyneitä vesikiteitä ja sattui nyt vain useimmiten kuulumaan pohjoisen Englannin ilmastoon, siinä kaikki.
 Nyt lumi kuitenkin tuntui vanhalta ystävältä. Hermione kömpi jaloilleen ja käveli ikkunan viereen. Tuntui kummalliselta katsoa ensilunta melkein maan tasalta, kun sitä oli tottunut katselemaan korkealta rohkelikkojen tornista. Hermione myönsi vastentahtoisesti, että lumi näytti melkein paremmalta, kun sitä ei katsellut kaukaa. Tai ehkä kyse oli siitä, että ensilumi toi hänelle jonkinlaisen turvallisen olon - niin kuin kaikki olisi ollut niin kuin monena vuonna aiemminkin. Niin kuin hän olisi taas ollut omassa Tylypahkassaan.
 Toisaalta hänhän oli aivan samassa Tylypahkassa kuin ennenkin. Aika oli eri, mutta Hermione ei voinut silloin tällöin olla miettimättä, että hän melkein kadehti tänä aikana eläneitä oppilaita. He sentään saivat käydä kouluaan ilman jatkuvasti vaihtuvia pimeyden voimien opettajia ja kuolemantapauksia.
“Minne sinä menet?” Elisabeth kysyi, kun Hermione veti vaatteet nopeasti päälleen ja oli melkein ovella.
“Ulos”, hän virnisti nopeasti. Elisabethin kulmakarvat kohosivat. “Ajattele nyt, ensilumi! Eikö sinun tee mieli olla jossain muualla kuin tässä pölyisessä linnassa?”
“Ei”, Elisabeth hymyili vinosti.
Hermione virnisti uudemman kerran. Olkoon, hän tajusi kyllä, että ulkona oli kylmää ja luultavasti myös märkää. Elisabeth sai jäädä sisälle lämpimään, mutta hän itse tahtoi jostain syystä päästä ohueen lumihankeen, jättää jälkensä ensimmäisenä rikkumattomaan valkoiseen maisemaan ja hengittää kirpeätä ilmaa -
 Oleskeluhuone oli melkein autio. Se ei ollut Hermionelle yllätys, kellohan oli vasta melkein seitsemän ja lauantaiaamuna useimmilla oli tapana nukkua paljon pidempään. Erään sohvan päädyssä ikkunasta ulos tuijottava Tom Riddle sen sijaan oli yllätys.
 Hermione pysähtyi paikoilleen. Hän ei tiennyt minkä takia, mutta Riddle näytti äkkiä aivan irtonaiselta, niin kuin joku olisi kiskonut hänet jostain johon hän kuului ja asettanut keskelle aivan uutta maisemaa. Pojan suu oli taipunut aavistuksen verran surumieliseen hymyyn ja leuka oli uhmakkaasti koholla. Hermione pujotti kätensä villakangastakkinsa taskuihin.
“Huomenta.”
Poika säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä synkkä ilme kasvoillaan; Hermionen mieleen tuli uhmakas lapsi, joka oli yllätetty tekemästä jotain väärää. Synkkä varjo väistyi kuitenkin nopeasti Riddlen kasvoilta ja silmissä läikähti yksinkertaisesti yllättyneisyys.
“Huomenta”, poika tokaisi.
“Ulkona on lunta”, Hermione sanoi ja olisi voinut siinä samassa potkaista itseään päähän, kun ei osannut sanoa mitään fiksumpaa.
Riddleä hymyilytti. “Harvinaisen hyvä huomiokyky, Granger.”
Hermione veti nopeasti henkeä. “Lähdetkö kävelylle?”
Riddle näytti aivan yhtä yllättyneeltä kuin millaiseksi hän tunsi itsensä tajuttuaan, että oli todellakin ehdottanut sitä. Hän oli ehkä tullut viime päivät paljon paremmin toimeen pojan kanssa - tai no, ainakaan he eivät olleet haukkuneet toisiaan kesken joulutanssiaisvalmistelujen ja edellisenä päivänä Riddle oli itse asiassa nyökännyt ohittaessaan hänet käytävällä - mutta he eivät missään tapauksessa tunteneet niin hyvin, että Hermione olisi voinut pyytää poikaa kävelylle…
 Ja, hänen mielensä muistutti äkäisesti, hän on Tom Riddle, pimeyden lordi, tuleva Voldemort. Minkä ihmeen takia sinä pyytäisit häntä kävelylle?
 Koska hän näytti yksinäiseltä?
 Ääliö! Hänhän vain istui tuijottamassa ulos! Hän on pimeyden lordi, usko jo. Ei hän ole yksinäinen.
 Hän ei ole vielä… hän on seitsemäntoista, ei hän voi olla läpeensä paha!
 Hän on jo tappanut isänsä. Hän on tappanut Murjottavan Myrtin. Hän vihaa kuraverisiä ja kokoaa parhaillaan ympärilleen ihmisiä, jotka myöhemmin kutsuvat itseään kuolonsyöjiksi. Hän kysyy Kuhnusarviolta hirnyrkeistä ja suunnittelee itsensä jakamista seitsemään palaseen, on ehkä jo aloittanut sen -
 Mutta hän on vasta lapsi!
 Hän ei ole ollut lapsi ikuisuuksiin, ja sinä olet täysin hullu, kun edes suostut olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan -
 Minun on pakko! Minä yritin vältellä häntä, mutta siitä tulisi vain riitelyä, minä -
 Sinun oli pakko kutsua hänet kävelylle? Hermione Granger, mikä ihme sinun päähäsi on mennyt? Sinä halusit kutsua hänet kävelylle! Sinä haluat olla hänen seurassaan! Sinä pidät -
“Granger?”
Riddlen ääni oli varovainen, aivan kuin hän ei olisi tiennyt, miltä planeetalta itse asiassa oli kutsumassa Hermionea takaisin. Tyttö räpäytti silmiään ja yritti saada ajatuksiaan kokoon. Selvä, hän ehkä käyttäytyi järjenvastaisesti, mutta se ei missään tapauksessa johtunut -
“Oletko sinä kunnossa?”
Hermione hämmästyi. “Olenko minä mitä?”
“Kunnossa”, Riddle toisti, ja ilmeisesti Hermionen tokaisu oli onnistunut vakuuttamaan hänet, sillä hänen huulilleen kohosi jo vino hymy. “Tiedäthän, kaikki raajat tallella, mielenterveys tallella…”
Raajat kyllä, mielenterveydestä en olisi niinkään varma. “Totta kai. Minä… mietin vain.”
“Mitä?” Riddle näytti uteliaalta.
“En mitään”, Hermione sanoi nopeasti ja yskähti sitten. “Lunta. Koulua. S.U.P.E.R.-kokeita. Tylyahoa.”
“S.U.P.E.R.-kokeita? Joulukuussa?” Riddlen ääni oli epäuskoinen.
“Niihin on enää muutama kuukausi”, Hermione muistutti. Kummallinen huojennus kävi hänen lävitseen, kun hän tajusi heidän puhuvan taas asiasta, josta hän osasi puhua vaikka unissaan. “Ne kokeet määrittelevät koko meidän tulevaisuutemme. Totta kai minä ajattelen niitä jo nyt -“
“Sinä tarvitset sen kävelyn”, Riddle mutisi silmiään pyöräyttäen. “Mennään.”

He kävelivät peräkkäin lumen keskellä. Tavallisesti Hermione olisi ehkä nauttinut aavistuksen verran kirpeästä ilmasta, kirkkaasta taivaasta ja huuruavasta hengityksestä, mutta nyt hänen kaikki huomionsa meni Riddleen. Poika käveli hänen edellään kädet työnnettyinä syvälle mustan ulkokaavun taskuihin. Pojan niskan asennosta Hermione arveli, että tämä tuijotti jalkoihinsa, eikä liiemmin vilkuillut lumista maisemaa.
 Itse asiassa Riddle näytti kävelevän eteenpäin kuin matka olisi ollut välttämätön paha, joka piti saada mahdollisimman nopeasti pois alta. Hermione ravisteli muutaman yksinäisen lumihiutaleen päälaeltaan ja mietti, minkä ihmeen takia poika edes oli lähtenyt hänen kanssaan kävelemään. Koska hän tarvitsi tämän mielestä kävelyä? Riddlehän olisi yhtä hyvin voinut vain työntää hänet ulos ovesta ja toivottanut hyvää matkaa! Ja sen sijaan poika käveli nyt tuossa, kosketusetäisyyden päässä hänestä, ja teki sen vieläpä vapaaehtoisesti.
“Mietitkö sinä oikeasti S.U.P.E.R.-kokeita?” Riddle kysyi äkkiä, kun he olivat jo kiertäneet huispauskentän ja lähestyivät järveä.
Hermione yllättyi. “Mitä? Ai niin. En oikeastaan. Tai no, jonkin verran, mutta en nyt niin kauhean paljon.”
“Niihin on vielä puoli vuotta.”
“Tiedän.” Ja jos olen täällä jumissa vielä puolen vuoden päästä, S.U.P.E.R.-kokeet eivät todellakaan ole pienin huolenaiheeni!
“No hyvä”, Riddle tokaisi.
Hermione seurasi pojan kävelyä vähän aikaa hiljaa. Tämän askeleet olivat vahvat, määrätietoiset… Hän saattoi hyvin kuvitella, minkä takia kuolonsyöjien tulisi olemaan niin helppo seurata johtajaansa.
“Riddle”, hän aloitti hieman varovaisesti, nielaisi ja jatkoi: “mitä sinä aiot tehdä koulun jälkeen?”
Poika pysähtyi kuin seinään. Hermione vetäytyi vaistomaisesti kauemmas, mutta ilme Riddlen kasvoilla ei tämän kääntyessä häntä kohti ollutkaan vihainen, ainoastaan hämmentynyt. Kun Hermione yritti tavoittaa Riddlen katseen, hän näki synkän varjon häivähtävän pojan silmissä, mutta hän oli melko varma, ettei äkäistä vilkaisua ollut tarkoitettu hänelle.
  Riddle tuijotti pienen hetken verran otsa rypyssä jonnekin kauas, mutta laski sitten katseensa Hermioneen ja hymyili ilottomasti, hieman hermostuneesti toisella suupielellään. “Olen tyytyväinen, että pääsen tästä paikasta eroon. Miten niin?”
“Haluatko sinä oikeasti pois Tylypahkasta?”
Riddlen suu puristui tiukaksi viivaksi. “En.”
Hermione nyökkäsi. “Tämä on loppujen lopuksi aika hyvä paikka.”
“Mistä sinä sen tiedät?” Riddle näytti äkkiä huvittuneelta. “Sinä olet ollut täällä vasta vähän yli kuukauden.”
Plus kuusi vuotta. “Minä… minä olen nopea muodostamaan mielipiteitä.”
“No niin näytät olevan”, Riddle mutisi äkkiä tummemmalla äänellä ja kääntyi katsomaan vastarantaa.
 He olivat pysähtyneet järven rannalle. Hermione tuijotti kylmänsinistä vettä, joka näytti valkoista lunta vasten syvältä ja pelottavalta. Hän toivoi, että järvi jäätyisi pian. Hän ei halunnut seistä tällä tavalla järvessä tuijottamalla pimeään veteen -
“Granger?”
Hän kääntyi nopeasti. Riddle tuijotti häntä kapeat huulet yhteen puristettuina.
“Mitä?”
“Miksi hitossa sinä välttelit minua?”
Hermionen suu loksahti auki. Hän ei ollut varma, mitä hän oli odottanut Riddlen kysymän, mutta ei ainakaan tuota! Ja mitä oikeutta Riddlellä oli sanoa, että hän oli vältellyt poikaa? Selvä, se ehkä oli totta, mutta Riddle oli vältellyt häntä aivan yhtä lailla, ja kun hän johtajaoppilaiden tehtävissä oli käyttäytynyt täysin asiallisesti, Riddle oli vain äkäillyt hänelle…
“En minä - “
“Älä viitsi, Granger”, poika mutisi. “Me tiedämme molemmat loistavasti, että sinä et ole ollut kovin mielelläsi minun kanssani tekemisissä. Minä haluan vain tietää syyn.”
“Sinä olit ensimmäinen ihminen, jolle minä juttelin, kun tulin tänne”, Hermione muistutti äänellä, joka kuulosti hänestä itsestäänkin ärsyttävän typerältä ja heikolta.
“Minä en puhukaan ensimmäisistä päivistä”, Riddle tokaisi. Poika kuulosti siltä, kuin puhuminen olisi tuottanut hänelle melkein fyysistä kipua: sanat lausuttiin lyhyesti ja välttelevästi. “Silloin sinä puhuit melkein liikaa. Mutta sitten… mitä ihmettä se oli?”
“No, et sinäkään ihmeemmin puhunut minulle”, Hermione yritti.
“Koska sinä olit jostain syystä päättänyt vihata sinua.”
No, sinä tapoit ystäväni vanhemmat ja teit kovasti töitä tappaaksesi meidät kaikki. “En minä… en minä tiedä.”
Riddle näytti turhautuneelta. Poika kohautti olkapäitään ja veti ilmeettömän katseen kasvoilleen, mutta jokin pojan silmissä häiritsi silti Hermionea. Tällä kertaa se ei ollut halveksuntaa vai vihaa, mutta mitä se sitten oli…? Hän ei kerta kaikkiaan näyttänyt osaavan tulkita Tom Riddlen katseita.
 Riddle oli nähtävästi päättänyt, että asia oli loppuun käsitelty, ja lähtenyt kävelemään eteenpäin kovin, melkein aggressiivisin harppauksin. Hermione aikoi lähteä pojan perään, mutta ei saanut jalkojaan liikkeelle. Sen sijaan hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja huudahti pojan perään:
“Hei!”
Riddle kääntyi tuijottamaan kulmat koholla. Hermione puri hampaansa kiinni alahuuleen eikä tällä kertaa edes yrittänyt tulkita pojan katsetta.
“Olen pahoillani.”
Riddle ehkä koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta pieni kapea hymy kohosi pojan huulille. Hermione ei tiennyt, johtuiko se siitä, että poika olisi ilahtunut hänen anteeksipyynnöstään, vai yksinkertaisesti siitä, että tästä oli hauskaa nähdä hänen alentuvan niin paljon, että pyysi jotain anteeksi.
“Okei”, Riddle totesi lyhyesti. “Se on unohdettu. Mutta jos sinä jostain syystä päätät taas vihata minua, viitsisitkö ilmoittaa etukäteen?”
“Mitä väliä sillä sinulle on?” Hermione kysyi, ennen kuin ehti estää itseään. Hän puraisi kieleensä, mutta liian myöhään. Hemmetti, Riddlen läsnäolo teki hänet järkyttävän varomattomaksi puheissaan, vaikka sen kaiketi olisi pitänyt vaikuttaa täysin toisella tavalla.
Riddlen tummat silmät näyttivät hämmästyneiltä, vaikka suu taipui kapeaan virnistykseen. “Minä haluan tietää, ketä minun pitää varoa. Jos sinä vaikka satut olemaan huonolla tuulella ja haluat jonkun, jonka voit tappaa.”
Hermione vastasi vaistomaisesti virnistykseen, vaikka hän ei ollutkaan aivan varma, olisiko hän ollut heistä kahdesta ensimmäisenä se, joka olisi ollut tappamassa jotain toista. “No, voit olla huoletta, minä vedän sinun nimesi pois murhalistaltani.”
“Hauska kuulla”, Riddle tokaisi vakavana. “Nyt voin nukkua yöni rauhassa.”
“Etkö sinä ole saanut unta? Voi rukkaa!”
“Älä sinä sääli minua, ranskalainen vaihto-oppilas!”
“Hei, mitä pahaa Ranskassa on?” Hermione tokaisi muka hyvin järkyttyneenä. “Siellähän on Pariisi, ja Eiffel-torni, ja Seine - “
“Ja sinä kuulostat jästien matkailuesitteeltä”, Riddle huomautti pyöritellen silmiään. “Aika latteaa sellaiselta ihmiseltä, joka on asunut siellä melkein koko ikänsä.”
 Niinhän sinä luulet. “Eiffel-torni on hyvin viehättävä.”
“Sinä ja sinun viehättäväsi”, Riddle mutisi, mutta Hermione oli näkevinään edelleen hymyn pojan silmissä.
 Itse asiassa hän ei ymmärtänyt lainkaan, mitä hän oli tekemässä. Hän käveli Tom Riddlen kanssa ja nauroi pojan vitseille! Se oli ennenkuulumatonta, se oli…
 Hermione vaimensi järjen ääneen, joka yritti saada valtaa hänen mielessään. Hänen elämänsä oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Jos Tom Riddle sattuikin olemaan siedettävä ihminen ennen kuin muuttui pimeyden lordiksi, se ei ollut Hermionen vika, eikä hän aikonut kieltäytyä juttelemasta pojan kanssa, kun hänellä kerta kaikkiaan ei ollut parempaa seuraa.
“Granger? Mitä ihmettä sinä puuhaat?”
Hermione räpäytti silmiään. “Miten niin?”
“Sinulla tuntuu olevan mielenkiintoinen tapa jäädä tuijottelemaan tyhjyyteen”, Riddle tokaisi. “Voin kertoa, ettei siellä ole mitään kovin mielenkiintoista.”
“Ei sitä tiedä”, Hermione arveli, mutta muistutti itseään, että yrittäisi ajatella Riddlen seurassa hieman vähemmän ja käyttäytyä vähän normaalimmin.
“Missä sinun vanhempasi ovat?” Ilme Riddlen kasvoilla oli tyyni, mutta silmissä välkkyi silti mielenkiinto. Hermione yskähti ja yritti miettiä sopivaa vastausta.
“Tuota noin”, hän aloitti, “he ovat… kotona.”
“Ranskassa vai Englannissa?”
“Ranskassa.” Se tuntui olevan sopivan kaukana. “Tai siis he aikovat kyllä muuttaa pian Englantiin… me aiomme kaikki muuttaa tänne takaisin, mutta ei ihan vielä…”
“Minne päin Englantia te aiotte muuttaa?”
“En minä vielä tiedä. Jonnekin lähelle Lontoota kai.”
“Vai niin.”
“Missä sinun vanhempasi ovat?”
Riddlen kasvot synkkenivät sekunnin murto-osassa. Hermione olisi halunnut purra kielensä poikki, mutta kysymys oli jo ilmassa; se roikkui heidän välillään uhkaavana, pahantahtoisena, tuntui olevan valmis tuhoamaan kaiken… Hermione nielaisi ja yritti katsoa pois Riddlen tummenneista silmistä, mutta ei jälleen kerran pystynyt siihen.
“Anteeksi, minä… ei sinun ole pakko vastata, jos se ei - “
“He ovat kuolleet”, Riddle tokaisi kylmästi. Hermione odotti jatkoa, mutta poika puristi huulensa tiukasti yhteen ja mulkaisi häntä.
“Okei.”
Hermionen vastaus tuntui olevan Riddlelle melkein yllätys. Poika veti kiivaasti kylmää henkeä keuhkoihinsa, käänsi katseensa pois ja toi sen sitten taas takaisin Hermioneen. Katse pojan silmissä oli säikky niin kuin nurkkaan ahdistetulla varsalla, mutta suupielissä oli päättäväinen, uhmakas juonne.
“Äiti kuoli jo kauan aikaa sitten. Isä kuoli myöhemmin”, Riddle jatkoi ääni kireänä kuin äärirajoilleen kiristetty pianonkieli.
“Olen pahoillani”, Hermione mutisi.
“Älä ole”, Riddle sanoi vahvemmalla äänellä ja puisteli olkapäitään niin kuin hiljaa satava lumi olisi ollut sääliä, joka hänen olisi ollut puisteltava pois. “Minä olen orpo.”
“Minä - “
“Älä sano mitään”, poika melkein ärähti. “Minun vanhempani ovat kuolleet ja se siitä. Ei heistä muutenkaan olisi ollut mihinkään. Minä olen puoliverinen.”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “Haluaisitko sinä olla puhdasverinen?”
“Kaikki haluavat.”
Järven pinta näytti vieläkin liikkumattomammalta kuin hetkeä aiemmin, mutta myös tummemmalta. Hermione katsoi syvyyksiin jatkuvaa vettä.
“Minä en välttämättä haluaisi.”
Metrin välimatkankin päästä hän melkein tunsi, kuinka Riddle jäykistyi. “Et haluaisi? Miksi ihmeessä?”
“Etkö sinä muista, miten me puhuimme puhdasveristen tyttöjen naittamisesta miehille, joita he eivät rakasta?” Hermione virnisti, mutta Riddlen vakava katse ei sallinut leikinlaskua. “Ei, en minä oikeastaan haluaisi olla puhdasverinen. Minä… no, kai se vain… minkä takia minä haluaisin? En minä ole sen huonompi sen takia, että en ole - “
“Se olisi helpompaa. Puhdasveriset pitävät kaikkia muita saastana.”
Hermione huokaisi. “Joskus minusta tuntuu, että kaikkein eniten jästisyntyisiä ja puoliverisiä vihaavat ne puoliveriset, jotka haluaisivat olla puhdasverisiä.”
Tuuli oli kiihtynyt, se oli käymässä kylmäksi.
“Ei puhdasverisillä oikeastaan ole kunnon syytä vihata muita”, Hermione jatkoi äänellä, joka kuulosti naurettavan karhealta ja kovalta hiljaisuudessa. “He voivat kaikessa rauhassa kuvitella olevansa toisten yläpuolella. Heitä voi ehkä vähän häiritä, että he joutuvat olemaan muiden kanssa tekemisissä, mutta toisaalta heistä on kiva muistuttaa, että he ovat parempia. Mutta puoliveriset ja jästisyntyiset, jotka uskovat, että puhdasverisyys on parempaa…”
Hermione vetäisi henkeä. Sivusilmästään hän oli näkevinään, että Riddle tuijotti hänen maata kohti roikkuvaa paljasta kämmentään.
“Ehkä heidän on pakko vihata toisia kaltaisiaan niin kovasti, että unohtaisivat kuuluvansa siihen luokkaan itsekin.”
Riddle kohautti olkapäitään. “Ehkä.”
Hermione nyökkäsi ja tunsi itsensä äkkiä kauhean väsyneeksi. Hän ei voinut uskoa puhuneensa juuri tulevalle Voldemortille puhdasverisyydestä, eikä hän voinut uskoa, että tuleva Voldemort oli sanonut hänen ajatuksilleen ehkä; mutta kun hän kohotti katseensa ja vilkaisi Riddlen mietteliäitä kasvoja, hän unohti puhuneensa pimeyden lordille. Tom Riddle näytti valaistuvassa aamussa keskellä lumista hankea, kädet syvällä taskuissa, ja niin eksyneenä kuin ihminen vain saattaa olla; niin, siinä seisoessaan Tom Riddle näytti ennen kaikkea Tom Riddleltä.
“Hei Riddle - “
“Hei Granger”, Riddle mutisi aavistuksen verran karhealla äänellä, “minulla on itse asiassa etunimikin.”
Hermione nielaisi vaivalloisesti.
“Hei Tom”, hän aloitti maistellen sanaa suussaan. Se kuulosti samaan aikaan vieraalta ja… mahdottoman tutulta. Ja tuttavalliselta. Pelottavan tuttavallisilta, aivan kuin he olisivat olleet ystäviä tai vähintäänkin tunteneet toisensa. “Epäilikö lajitteluhattu kertaakaan, kun se laittoi sinut luihuiseen?”
“Se huusi luihuinen metrin päästä.”
“Eikö se tarkoita, että sinä olet ihan yhtä hyvä kuin ne puhdasveriset typerykset?”
Kapea virnistys nousi Riddlen kasvoille. “Granger, etköhän sinä tuo mielipiteitäsi puhdasverisistä vähän turhan kärkevästi esille?”
“Minä olen asunut kuukauden samassa huoneessa Cornelia Mustan, Elisabeth Averyn ja Mary Rosierin kanssa.”
“Ovatko he muka oikeasti niin pahoja?”
Hermione hymyili toisella suupielellään. “No eivät. Mutta he ovat… tylsiä.”
“Minä voin vaikka lyödä vetoa, että heidän mielestään sinä olet tylsä.”
“Kiitos vain!”
“Montako kertaa sinä olet osallistunut heidän hääkeskusteluihinsa?”
“Minkä minä sille mahdan, jos he puhuvat vain jostain typeristä häistä?”
Riddle huokaisi liioitellun dramaattisesti. “Kuulehan nyt, Hermione Granger, sinä et näköjään tiedä mitään puhdasverisistä tytöistä. Häät ovat ensimmäinen puheenaihe, niin kuin muille sää. Jos sinä et suostu puhumaan häistä, et koskaan pääse puhumaan mistään muustakaan.”
“Kiitos informaatiosta”, tokaisi Hermione. “Ja mistähän sinä tunnet puhdasveristen tyttöjen ajatukset niin hyvin, arvon Casanova?”
Riddlen otsa rypistyi. “Casanova?”
Hermione virnisti. “Unohda se. Vastaa vain kysymykseen.”
“Minulla on silmät päässäni.”
“Ja aika tarkka näkö, arvelisin”, Hermione mutisi.
Riddle vilkaisi häntä sivusilmällään. “Mitä sinä sanoisit, jos vanhempasi hommaisivat sinulle sulhasen?”
“Käskisin heidän kaikkien painua hiiteen. Mutta eivät minun vanhempani tekisi mitään sellaista.”
“Ei sitä tiedä.”
“Tietääpä. He ainakin tietävät, etten puhuisi heille moneen vuoteen sellaisen tempun jälkeen.”
Riddle huokaisi silmiään pyöritellen. “Sinä suhtaudut aina kaikkeen niin dramaattisesti.”
“Et sinä tunne minua niin hyvin, että voisit sanoa noin”, Hermione väitti.
Riddle virnisti. “Tunnenpas. Vastahan sinä olet puhunut minun kanssani yli puoli tuntia.”
Hermione työnsi pois varoituskellot, jotka helkkyivät ja kalisivat hänen mielessään. “No, minä en ainakaan sanoisi tuntevani sinua.”
“Se on hyvä”, Riddle arveli hymy huulillaan. “Jos tuntisit, minun pitäisi tappaa sinut.”
Hermione vastasi hymyyn. Hän arveli, että hänen olisi pitänyt pudistella mielessään päätään; tulevan pimeyden lordin suusta kuultuna tuollainen uhkaus oli luultavasti harvinaisen tosi. Mutta hän näki vain Tom Riddlen, seitsemäntoistavuotiaan puoliverisen koulupojan, kädet taskuissa ja hieman ylikasvaneet hiukset vaimean tuulen pörröttäminä.
“Mitä sinä pelkäät?” Hermione tokaisi.
Riddlen silmissä välähti yllätys, vaikka suu jäikin hieman väkinäisesti hymyilemään. “Tuo kuuluu samaan kategoriaan kuin minun tuntemiseni, neiti Granger. Älä kysy ellet halua salaperäistä palkkamurhaajaa ovellesi.”
Hermione virnisti takaisin, mutta vakavoitui sitten. Selvä, hän voisi ehkä yrittää olla kysymättä yllättäviä kysymyksiä vähään aikaan. Ja silti hän olisi toivonut, että Riddle olisi vastannut hänen kysymykseensä… hän olisi halunnut kuulla, mitä tämä uskoi pelkäävänsä. Korkeita tai ahtaita paikkoja? Tuskin. Kuolemaa?
“Itse asiassa - “ Hermione sanoi, “ - minullakin on etunimi, Tom.”
“Epäilen vahvasti, ettei sinun etunimesi ole Tom”, Riddle tokaisi ja kääntyi sitten katsomaan sivuun. Hermione oli näkevinään hymyn pojan kasvoilla, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin olla pelkkää kuvittelua.
“Meidän pitäisi varmaan mennä”, Riddle sanoi hetken kuluttua.
“Minne?”
“Miten olisi aamupalalle?” Hermione alkoi jo tottua pojan vinoon hymyyn. “En tiedä sinusta, mutta minusta on ihan mukavaa syödä jotain joskus.”
Hermione virnisti. “Selvä, jos kerran ihan välttämättä vaadit.”
“Vaadin”, Riddle totesi melkein hyväntuulisesti ja katsoi ylös linnaan, “Hermione.”

Hermione istui kirjaston nurkkapöydässä ja käänteli melkein laiskasti edessään olevan kirjan sivuja. Sen lukeminen tuntui olevan aivan yhtä tarpeetonta ja turhaa kuin muidenkin niiden kirjojen, joita hän oli viime aikoina käynyt läpi. Kaikki jauhoivat vain ajankääntimistä ja niiden vaaroista ja puhuivat siitä, miten menneisyydessä ollessaan ei saanut tehdä mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuteen.
 Hermionen teki mieli nauraa. Kuinka ihmeessä hän olisi voinut tietää, mikä vaikuttaisi tulevaisuuteen ja mikä ei? Ei hän voinut lukkiutua luutakomeroon ties kuinka pitkäksi aikaa! Ja mistä hän olisi tiennyt, vaikka sekin olisi tappanut tulevaisuudessa kokonaisen sivilisaation!
 Muutaman kerran hän oli törmännyt kirjoissa mainintaan ajankäännöistä, jotka tapahtuivat tarkoituksettomasti ja ilman ajankääntimiä tai loitsuja. Niihin viitattiin lähinnä sivulauseissa niissä kirjoissa, jotka olivat kaikkein vanhimpia ja monimutkaisempia ja kummallisimpia kaikista Hermionen lukemisista. Yksi oli yrittänyt purra häntä käteen, ja toinen oli selittänyt koko ajan kuivalla äänellä, miten hän oli sen mielestä lukenut aivan väärää sivua - hänen olisi kannattanut kääntää sivulle kahdeksankymmentäkolme. Hän oli ollut melkein toiveikas kääntäessään sivua, kunnes oli nähnyt vaaleanpunaiset sydämet ja Kuinka Lumota Se Oikea -liemen valmistusohjeet.
 Yhdessä kirjassa oli jopa ollut jotain, josta Hermione oli hetken kuvitellut olevan apua. Pikkuruinen kappale aivan käpristyneen sivun alareunassa oli alkanut otsikolla Mitä tehdä, jos päätyy kääntämään aikaa vahingossa?, mutta koko artikkelin ainoa sisältö oli ollut sanoa, että tuollaisissa tapauksissa tärkeintä oli tietää, kuinka ja minkä takia vahinko oli tapahtunut.
 Hermione oli lukenut jutun epäuskoisena läpi moneen kertaan ja potkaissut kirjan sitten lähimpään nurkkaan välittämättä tippaakaan sen hyvinvoinnista. Jos ajankääntö oli vahinko, miten hän muka olisi voinut tietää, kuinka ja minkä takia se oli tapahtunut?
 Hyllyjen välistä kuului askelia. Hermione kohotti katseensa ja kohtasi Minerva McGarmiwan katseen, kun tämä pysähtyi hyllyjen väliin ja käveli muitta mutkitta hänen luokseen.
“Mitä sinä luet? Ajankäännöt ja niiden haitat?”
“Minä vain… olen kiinnostunut aiheesta”, Hermione sanoi nopeasti ja sulki kirjan. Se vääntelehti omituisesti pöydällä, ja niinpä hän laittoi sen kassiinsa.
“Se onkin mielenkiintoista”, Minerva myönsi. “Minun suvussani on muutamia, jotka ovat sekoittaneet sillä tavalla päänsä. Albert-enon tapaus oli tietysti kaikkein pahin.”
Hermione virnisti. “Mitä Albert-enolle tapahtui?”
“Hänellä oli muutaman tunnin päästä häät ja häntä kai alkoi jännittää. Hän käänsi itsensä edelliseen päivään. Kukaan ei oikeastaan tajua miksi, mutta ehkä hän vain halusi juoda vielä muutaman pullollisen tuliviskiä. Lopulta hän oli niin kännissä, ettei saanut itseään oikealle paikalle oikeaan aikaan, ja häissä meillä oli kaksi Albertia. Hänen morsiamellaan oli kova päättäminen siinä, kumman hän naisi.”
“Kumman hän otti?”
“Ei kumpaakaan.” Minerva pyöritteli silmiään. “Albert-eno leikki ajankääntimellä, kunnes häntä oli enää yksi versio jäljellä, ja muutti sitten Tansaniaan tutkimaan sisuliskoja.”
Hermione nielaisi. “Vai niin.”
Minerva veti kirjan laukustaan ja asetti sen pöydälle. Pieni kerros pölyä lehahti ilmaan. “Onneksi minä en aio olla niin typerä.”
“Ajankääntimien vai sisuliskojen suhteen?”
Minerva hymyili vinosti tavalla, joka toi hetkeksi Hermionen mieleen viidennen luokan, Fredin ja Georgen yritykset vaikeuttaa Pimennon elämää ja professori McGarmiwan ilmeen, jolla tämä oli katsonut hiuksiaan repivää Pimentoa.
“Kumpienkaan”, Minerva totesi tiukasti.
“Mitä sinä aiot tehdä Tylypahkan jälkeen?”
“En tiedä.” Tytön kasvoilla oli äkkiä melkein harmistunut ilme. “Suoraan sanottuna minä jäisin mielelläni Tylypahkaan.”
“Opettajaksi?”
“Miksi vain”, Minerva sanoi heti ja puristi sitten äkkiä huulensa tiukasti yhteen.
Hermione räpytteli silmiään. “Kuule, minusta tuntuu, että sinusta tulisi hyvä opettaja.”
“Luuletko?” Minerva näytti innokkaalta. “Itse asiassa se olisi aika kivaa. Minä olen vähän miettinyt… Luuletko, että Dumbledore palkkaisi minut?”
“Dippet on täällä rehtorina, hän se valitsee opettajat”, Hermione korjasi automaattisesti ja ihmetteli, kuinka nopeasti hän oli tottunut ajattelemaan rehtorina jotain muuta kuin Dumbledorea. Tai McGarmiwaa, ei sen puoleen. “Sinusta voisi tulla hyvä rehtorikin”, Hermione totesi ohimennen ja virnisti itsekseen.
“Ei ikinä”, Minerva totesi yllättävän varmalla äänellä. “Mutta minä voisin kyllä tulla opettajaksi, jos Dumbledore - siis Dippet ottaisi minut tänne - “
Hermionesta tuntui, että ruskeatukkaisen tytön posket olivat muuttuneet aavistuksen verran punaisemmiksi. Häntä alkoi hymyilyttää.
“Dumbledore on aika mukava, eikö olekin?”
Minerva katsoi häntä silmät suurina ja nyökkäsi hieman vaikean näköisenä.
“Minusta teissä on jotain samaa”, Hermione jatkoi kiusaamista. “Te olette vähän samalla tavalla määrätietoisia molemmat… rauhallisia, mutta jollain tavalla tiukkia…”
“Olenko minä tiukka?”
Hermione räpäytti silmiään. “No et oikeastaan. Mutta minä luulen, että opettajana… opettajana sinä varmaan olisit tiukempaa lajia.”
“Ai.”
“Sinusta ja Dumbledoresta tulisi varmaan hyvät ystävät”, Hermione totesi.
Minervan kasvot punehtuivat entisestään. Hermione virnisti itsekseen ja päätteli, että hänen olisi parasta lopettaa ajoissa.
“No, minusta tuntuu, että jätän sinut nyt lukemaan”, hän tokaisi ja nousi heittäen koululaukkunsa olkapäälleen. “Tuo kirja näyttää aika paksulta.”
“Niin”, Minerva totesi näyttäen siltä, ettei nähnyt kirjaa ollenkaan.
Hermione pyöritteli silmiään hyväntuulisesti kävellessään alas luihuisten makuusaleihin. Jos hän joskus pääsisi takaisin omaan aikaansa, hän kyllä ottaisi selvää, oliko McGarmiwasta ja Dumbledoresta tullut muutakin kuin ystäviä.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
Kirjoitti: coma-white - 07.08.2007 19:10:35
Jippii, jatkoa! :D Taas löytyi pari yhtäläisyyttä siihen kirjaan, mutta se ei tosiaan haittaa ollenkaan! Tämä luku oli aaaaiivan käsittämättömän ihana, tuo ensilumen sataessa kävelylle meneminen oli jotain niin söpöä että huh huh! :) Ja niin romanttistakin, etten sanotuksi saa.

Pidän tuosta sinun Tomistasi aina vain enemmän ja enemmän. Tuo hiljainen olemus ja vinot hymyt ovat hullaannuttaneet minutkin täysin. Tuollainen luonne on mielestäni paljon jännittävämpi kuin sellainen sosiaalinen ja avoin. Siinä on Hermionellekin hiukan enemmän haastetta! ;D

Mutta joo, tämä on vieläkin aivan ihana tarina, yksi suosikeistani. Jatkoa toivoisin kovasti lisää!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
Kirjoitti: Belloutska - 08.08.2007 12:10:51
Aww, Awww, Awwww, AWWWW <33

Nami nami, oon ihan hykellyksissäni <3 ww.

Mut joo, en nyt pysty kirjoitta mitään, kun oli zairaan mahtavaa jatkoa <3

Jatkoa?
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
Kirjoitti: Lallu - 08.08.2007 14:48:05
Mä en kommentoinut.. o_O Miks mä elin päivän siinä luulossa, että mä kommentoin.... No enigeis..

Taas oli hieno jatko, jotenkin tosi ihanaa, kun nää kaks alkaa pikkuhiljaa tuntemaan toisensa. Nyt ei olla enään sukunimitasolla niin sanotusti. Ja Minerva on kiva lisä tähän. Mä uskon, että sulla on vähän isompikin rooli sille tässä ficissä.  ;)

Mitäs muuta...
Lainaus
“Sinä tarvitset sen kävelyn”, Riddle mutisi silmiään pyöräyttäen. “Mennään.”
Hieno tapa saada nää kaksi lähtemään kävelylle. Mä en nyt oikeesti keksi mitään, kun oon vieläkin ihan järkyttynyt siitä, etten ollut kommentoinut. xDD

Hieno osa, kiva (kuten jo sanoin) kun nämä alkaa tutustua toisiinsa.

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
Kirjoitti: Aniimariem - 08.08.2007 16:01:42
Voisin pelkän uusimman luvun lukemisen sijasta myös sanoa tällä kertaa jotakin. Äskeinen lukukokemus oli oikein miellyttävä, pidän hitaammasta tyylistäsi saatella näitä kahta lähemmäs toisiaan. En ole läheskään tottunut lukemaan Tomista ja Hermionesta yhdessä, joten verkkainen hivuttautuminen sopii kuin nokka naamaan. Olen lukenut sinulta tähän saakka vain lyhyempiä kertarykäisyjä, joten vaihteeksi on mukavaa päästä nautiskelemaan tyylilajistasi pidemmäksi aikaa. :)

Pidän hahmotulkinnoistasi. Tom on viehättävä, voisin melkein itsekin ihastua häneen. ;) Yllätyin hieman minäkin Hermionen tuvasta, mutta toisaalta lajitteluhattu on väittänyt Rohkelikon ja Luihuisen olleen parhaita ystäviä aikoinaan ennen the välirikkoa, joten en olekaan nyt ihan varma, onko se kuitenkaan aivan niin yllättävää. Minerva/Albus edellisen luvun lopussa oli mieleeni, hienovaraiset viittaukset tuohon mahdollisuuteen ovat aina kivoja. Puhdasveriset luihuistytöt ikuisine hääkeskusteluineen ja nyt tuossa luvussa vain katsellessaan lunta samaan aikaan kun Hermione jo säntää ulos tuovat kivasti särmää ja kontrastia sivuhenkilöinä. Annat myös mahdollisuuden päästä hahmojen pään sisälle ja elää näiden mukana, mikä on hienoa.

Kieli kulkee sujuvasti eteenpäin, kirjoitat yleensäkin sellaisella tyylillä, josta minä tykkään, että mukava on lukea. En edes kaipaa tähän suuria merkityksellisiä ristiriitoja, minulle riittää jo sekin, että saan seurata ihmissuhteen kehittymistä, huokailla onnellisena aww-kohdille ja ajatella, että sota on siellä toisessa ajassa, mistä Hermione tuli. Kuten Hermione, minäkään en kaipaa tällä hetkellä kuplanpuhkaisua paluulla todellisuuteen.

Mukavaa, että granaattiomenoista on juttua vielä myöhemmmin. Minulla on ollut pakkomielteitä otsikoista siitä lähtien, kun huomasin miten paljon niillä voi vaikuttaa. Mahtavatko Hermione ja Tom jossakin välissä juoda sitä granaattiomenaboolia joulutanssiaisissa? ^^

Tykkäilen.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 7.8.
Kirjoitti: toyhto - 09.08.2007 19:49:09
A/N: Kiitoksia kovasti jokaiselle!

coma-white, kiitos! Hih, minäkin jotenkin tykkään enemmän kirjoittaa vähän hiljaisemmista ja ehkä arvoituksellisemmistakin hahmoista kuin avoimista ja sosiaalisista; hiljaisista ehkä saa enemmän irti *naur* Ja niin kuin sanoit, he ovat aina vähän haaste!

Belloutska, kiitoksia, kiitoksia ^^ Jatkoa tulee nyt...

LaLuna, kiitos! Itse asiassa Minervan ei edes alun perin tainnut olla tarkoitus esiintyä tässä tarinassa (ja hänen syntymävuotensa on tässä vähän väärin; muistaakseni hän on periaatteessa vuoden vanhempi kuin Riddle eikä suinkaan saman ikäinen), mutta halusin kai joitain tuttuja hahmojakin mukaan OC-hahmojen lisäksi.

Aniimariem, paljon kiitoksia palautteesta! En ollutkaan itse muistanut tuota Rohkelikon ja Luihuisen ystävyyttä ennen välirikkoa, kiitos muistutuksesta ^^ Halusin kai alun perin vaihtelua ja tehdä Hermionesta jonkun muun kuin rohkelikon, ja korpinkynsi olisi ollut liian klisee, Hermione on niin selvä korpinkynsi... Ja toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että tuskin eri tupien oppilaat loppujen lopuksi niin kovin erilaisia ovat ^^ Joku rohkeus tai viisauskin nyt on niin kauhean suhteellinen käsite, tai oveluus. Ja seitsemäntoistavuotias Hermione ei välttämättä ole aivan sama ihminen kuin yksitoistavuotias Hermione.

Sitten jatko. Tässä osassa on nyt Hermione, jonka järkevyys hieman ratkeilee, ovelia puhdasverisiä, kahden ihmisen onnellinen toistensa löytäminen ja puhepaniikki.

*

7. luku

“Sinun vuorosi, Cornelia!” Mary ilmoitti riehakkaalla äänellä, jota Hermione oli harvoin kuullut muuten rauhallisen tytön suusta. “Totuus vai tehtävä?”
“Totuus”, Cornelia sanoi selvästi tyytyväisenä siihen, että kermakaljapullon kärki oli pyörähtänyt hänen kohdalleen.
“Kenet tästä koulusta sinä ottaisit mieluiten?”
“Missä mielessä?” Cornelia kysyi heti ja irvisti sitten omalle kysymykselleen. “Mary, minä olen naimisissa!”
“Ei se tarkoita sitä, että sinä olisit kävellyt täällä silmät suljettuina”, Mary virnuili. “Sano nyt!”
Cornelia vilkuili vastentahtoisesti ympärilleen. Hermione oli huomaavinaan, että kaikki ringissä istuvat pojat - itse asiassa kaikki seitsemäsluokkalaiset luihuispojat tietenkin Riddleä lukuun ottamatta - näyttivät uteliailta ja odottavilta. Ilmeisesti Cornelia ei ollut ollut lainkaan epäsuosittu luihuisten seurapiireissä ennen naimisiinmenoaan. Ja tuskin sen jälkeenkään, Hermione mietti mielessään, kun Wilkins nojautui aavistuksen verran lähemmäs mustatukkaista tyttöä.
“Avery”, Cornelia sanoi lopulta selvästi vastentahtoisena.
Thomas Averyn huoleton nauru kaikui takaisin oleskeluhuoneen nurkista. Elisabeth näytti happamalta, ja Cornelia loi häneen anteeksipyytävän silmäyksen.
“Anteeksi, Beth”, tyttö virnisti. “Minkäs minä sille voin, että sinun sulhasesi on parhaan näköinen tästä porukasta.”
“Miten olisi Riddle?” Elisabeth kysyi toinen kulma kohonneena.
Thomas vei suurieleisesti kätensä sydämensä päälle. “Beth hyvä, mitä minä kuulen? Pidätkö sinä Tom Riddleä paremman näköisenä kuin minua?”
Elisabeth näytti järkyttyneeltä. “En, minä - “
“Beth, Thomas vitsailee”, Cornelia totesi hieman kuivasti. “Ja minä olen sanonut sinulle tuhat kertaa, ettei Tom Riddle kiinnosta minua siinä mielessä - “
“Missä mielessä?” Mary kysyi heti.
“Te olette mahdottomia!”
“Pyöritä vain sitä pulloa”, Anthony Wilkins tokaisi hieman kireällä äänellä.
Cornelia pyöritti pulloa. Hermionen teki vaistomaisesti mieli karata sen pyörimistä katsellessa, ja kun pullo pysähtyi osoittamaan häntä, tunne vain vahvistui.
“No niin, Granger”, Thomas virnisti leveästi.
“Minä en tajua, miten te saitte minut suostuteltua tähän!”
“Eipä sinua tarvinnut paljon suostutella”, Mary muistutti.
“Minulla oli tylsää!”
“Liian myöhäistä”, Thomas huomautti tyynesti. “Totuus vai tehtävä?”
Hermionen otsa rypistyi hänen miettiessään. Totuus? Ei, hän ei halunnut laittaa luihuispoikia mieluisuusjärjestykseen. Tietysti hän olisi vain voinut odottaa Cornelialle esitettyä kysymystä ja sanoa Averyn, nauraa vielä päälle, mutta se ei olisi…
“Tehtävä.”
“Hyvä”, Cornelia totesi selvästi tyytyväisen näköisenä. Hermione mietti, olisiko hänen pitänyt huolestua. “Sinähän tiedät, että ensi viikolla on joulutanssiaiset?”
“Cornelia, minä olen järjestämässä niitä.”
“Vielä parempaa”, Cornelia virnisti jo avoimen leveästi. “Tehtävä on tämä: pyydä Tom Riddleä tanssiaispariksesi.”
Hermionen suu loksahti auki. “Mitä?”
“Mitä?” Thomas oli kääntynyt tuijottamaan Corneliaa. “Riddle ei ole ollut ikinä tanssiaisissa!”
“Eikä se ole johtunut siitä, ettei hän olisi saanut paria”, Mary huomautti. “Cornelia, mitä sinä - “
“Hei, minun piti sanoa tehtävä, ja minä sanoin”, Cornelia huomautti hieman äkäisellä äänellä. “No niin, Hermione, mikä tuo ilme on? Et kai aio perääntyä?”
Hermione puristi huulensa tiukasti yhteen. “En tietenkään. Mutta mistä sinä päättelet, että Riddle suostuisi?”
“Se nähdään”, Cornelia virnisti vinosti. “Sitä paitsi tehtävä koski vain kysymistä. Sinun ei tarvitse huolehtia muusta - mutta jos hän suostuu, sinun täytyy tietysti mennä hänen kanssaan.”
Jostain syystä se ei ollut epämiellyttävä ajatus. “No, minun on ilmeisesti pakko. Ei kai minun tarvitse kysyä nyt? Merlin tietää, missä hän on.”
“En usko, että Merlinillä on valtaa Tom Riddleen”, Mary totesi hyväntuulisesti. “Sinä voit kysyä myöhemminkin, vai mitä, Cornelia?”
“Kunhan teet sen.”
“Selvä”, Hermione lupasi ja mietti ties kuinka monetta kertaa, mihin oli työntänyt päänsä.
Hän pyöritti pulloa. Mary valitsi tehtävän, mutta Hermionen oli äkkiä saatava raitista ilmaa, ja hän antoi tehtävän keksimisen kunnian Thomasille. Oleskeluhuoneen ovelle ehdittyään hän kuuli takaansa Maryn kiljuvan, että Wilkinsin suuteleminen oli aivan liian julma tehtävä.
 Hermione sulki ovensa ja mietti, olisivatko kaikki tappaneet toisensa, kun hän tulisi takaisin.

Hermione ei saanut tilaisuutta kysyä Riddleltä tanssiaisista moneen päivään, tai niin hän ainakin uskotteli itselleen: että olisi ollut totaalisen typerää kysyä asiaa kahdeksan valvojaoppilaan tuijottaessa tai keskellä liemien oppituntia. Cornelia kuitenkin loi häneen niin pitkiä silmäyksiä joka kerta hänet nähdessään, että lopulta hän alkoi hermostua niin paljon, että melkein toivo pääsevänsä jo kertomaan Cornelialle, ettei Riddle ollut suostunut. Sittenpähän Cornelia olisi saanut unohtaa koko asian, ja Hermione myös.
 Tilaisuus kysymiseen tuli perjantaina viikkoa ennen tanssiaisia, kun Hermione oli menossa kirjastoon tekemään läksyjä. Riddle ei käynyt kovin usein kirjastossa, ja sen takia Hermione olikin yllättynyt kierrellessään hyllyjen välissä etsimässä sopivaa, rauhallista paikkaa ja nähdessään tutun mustahiuksisen pään kumartuneena paksun kirjan ylle.
 Riddle oli niin keskittynyt, ettei huomannut Hermionea. Mustat hiukset valuivat pojan silmille ja tämä pyyhkäisi niitä aina silloin tällöin kädellään pois. Hermione mietti, huomasiko poika itse lainkaan elettään. Sitten hän mietti, mitä Riddle mahtoi lukea: ilme pojan kasvoilla oli niin keskittynyt, niin vakava, ja iho pojan tummien kulmien välissä oli kurtistunut tavalla, josta Hermione päätteli, ettei poika liiemmin pitänyt lukemastaan.
 Riddlen toinen käsi painui hiusten joukkoon ja kiskoi niitä melkein aggressiivisesti korvan taakse. Hiukset eivät totelleet. Hermione pyyhki käsiään viittansa helmaan ja mietti, minkä ihmeen takia hän oli niin hermostunut. Pahus, hän oli pyytämässä Riddleä tanssiaisseuralaisekseen ainoastaan yhden typerän pullonpyörityksen takia! Hänelle oli aivan sama, suostuisiko poika vai kieltäytyisikö!
“Hei”, hän tokaisi.
Riddle kohotti katseensa yllätetyn, melkein vihaisen näköisenä, mutta pojan nähdessä hänet ilme lientyi hieman ja kapea hymy nousi pojan huulille. Kirjan tämä laittoi huolellisesti sivuun ja asetti sen kannen päälle toisen kirjan niin nopeasti ja luontevasti, että Hermione tuskin huomasi. Hetken hän mietti, mitä ihmettä Riddle oli lukenut, kun se täytyi piilottaa niin nopeasti, mutta sitten hän vilkaisi pojan silmiin ja unohti koko kirjan. Hemmetti, Riddlen täytyisi tehdä jotain silmilleen! Käyttää aurinkolaseja tai jotain! No, ainakin Hermione tiesi nykyään, että kaikkien diktaattorien valta johtui luultavasti ainoastaan vangitsevista silmistä.
“Hei”, Riddle sanoi.
“Tuota”, Hermione aloitti. Hän olisi halunnut juosta pois, mutta hän puri hampaansa kiinni alahuuleen ja jäi. Kipu oli melkein lohduttavaa, se vei hänen ajatuksiaan muualle, se antoi hänelle sisua… Riddlen vastauksella ei ollut merkitystä! Hänen ei tarvinnut jännittää! Hänellä ei ollut mitään syytä jännittää!
“Mitä?” Riddle kysyi kohteliaalla sävyllä. Hermione ei voinut olla miettimättä, missä vaiheessa heistä oli tullut niin tuttavia, että Riddle oli alkanut esittää mitä-kysymyksensä ystävällisellä äänensävyllä kylmän sijasta.
“Minä ajattelin - “ Hermione aloitti, “ - joulutanssiaisia.”
Riddle näytti kyllästyneeltä. “Onko niissä jotain ongelmia? Koristelut? Minä kuvittelin, että ne pölvästit osaisivat hoitaa edes pari misteliä - “
“Ei se ole järjestelyistä”, Hermione sanoi nopeasti ja veti kiivaasti henkeä. “Minä vain mietin, lähtisitkö sinä minun kanssani sinne.”
Riddle tuijotti häntä hetken täysin ilmeettömänä. Sitten pojan kulmat kurtistuivat, tummien silmien ilme karkasi täysin Hermionen ulottumattomiin. Hän tunki käsiään syvemmälle taskuihinsa ja toivoi, ettei Riddlen ilme tarkoittanut, että tämä kielt- että tämä olisi päättänyt lopettaa heidän kohtalaisen hyvin toimivan johtajaoppilasyhteistyönsä.
“Joulutanssiaisiin?” Riddle toisti viileällä äänellä. “Sinun kanssasi?”
“Okei”, Hermione sanoi nopeasti ja astui taaksepäin. “Unohda että edes kysyin. Minä vain ajattelin - “
“Kai se käy.”
Hermione räpäytti silmiään. “Mitä?”
“Kai se käy. Minä tulen sinun kanssasi joulutanssiaisiin.” Riddlen kasvoille levisi varovainen hymy. “Sitähän sinä kysyit.”
“Niin… niin kysyin”, Hermione sanoi ja tuijotti Riddleä tajuamatta oikein, mitä oli tapahtumassa. Oliko hän pyytänyt Riddleä joulutanssiaisiin? Oliko tämä suostunut? Hyvä Merlin, oliko Riddle juuri suostunut?
“No niin, se on sitten selvä”, Riddle totesi avaten ensimmäisen kirjan kasasta, joka oli hänen pöytänsä reunalla.
Hermione nyökkäsi, mutta ei osannut lähteä minnekään. Hän oli kysynyt Riddleä tanssiaisiin. Riddle oli suostunut. Hän oli menossa Tom Riddlen kanssa joulutanssiaisiin. Hyvänen aika, hän -
“Oletko ihan varma, ettei valvojaoppilailla ole mitään ongelmia?” Riddle kysyi ja lisäsi aavistuksen verran terävämmällä äänellä, vaikka hymy kuulsikin sen läpi: “Tai sinulla?”
“Ei kai”, Hermione tokaisi. “Tai ehkä vähän koristelujen kanssa. Mistelit… okei, minä lähden.”
Hän oli jo kääntymässä, kun hän kuuli Riddlen äänen takaansa.
“Hermione.”
Riddle tuijotti häntä.
“Mitä?”
“Oli ihan kiva, että kysyit.”
Hermione nyökkäsi, hymyili, teki sitten molemmat samaan aikaan ja lähti. Riddlen katse poltti hänen selässään ja veri hakkasi hänen päässään. Hän olisi halunnut hakata päätään seinään, että hänen olotilansa olisi rauhoittunut. Minkä ihmeen takia hän reagoi? Hyvä ihme, olihan hän mennyt tanssiaisiin ennenkin! Neljännellä luokalla hän oli mennyt tanssiaisiin Viktor Krumin kanssa! Tom Riddle ei sentään ollut mitään verrattuna kuuluisaan etsijään -
 Merlin sentään, hän oli menossa joulutanssiaisiin lordi Voldemortin kanssa!
 Hermione työnsi ajatuksen nopeasti pois mielestään. Hän ehtisi murehtia sitä myöhemminkin, nyt hänen piti vain päästä mahdollisimman nopeasti jonnekin, missä hän saisi olla yksin. Hän oli melko varma, että hänen kasvonsa olivat punaisemmat kuin tavallisesti.

Katherine ja Jacob vilkuilivat toisiaan. Hermione istui puuskupuhien välissä ja mietti, olisiko hänen pitänyt luovuttaa suosiolla ja siirtyä istumaan jonnekin muualle, mutta kaikki muut paikat tuntuivat olevan melkoisen täynnä toisia ihmisiä. Ehkä hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja jatkaa katseiden väistelemistä…
 Aina, kun Katherine katsoi Jacobiin päin, poika oli kääntynyt tuijottamaan muualle, ja kun Jacob nielaisi vaivalloisesti ja kääntyi Katherinea kohti, tyttö pyöritteli keskittyneen näköisenä punaisia hiuskiehkuroita sormiensa ympärille. Hermione odotti kärsivällisesti, että noiden kahden katseet kohtaisivat, mutta kun vilkuilua oli tuntunut jatkuvan ikuisuuden ja toisten keskustelu siitä, pitäisikö mistelit taikoa seuraamaan valitsemiaan uhreja, tuntui lähentelevän samaa mittaa, Hermionen kärsivällisyys loppui.
“Hei Jacob”, hän tokaisi, “onko sinulla tanssiparia?”
Jacob sävähti hänen vieressään ja kääntyi tuijottamaan häntä siniset silmät suurina ja avoimina. Silmäkulmastaan Hermione näki, että myös toinen mustatukkainen poika oli kääntynyt katsomaan häntä.
“Ei sillä, että minä aikoisin pyytää sinua”, hän sanoi nopeasti ja oli huomaavinaan, että säikähtänyt katse häipyi Jacobin silmistä. “Kunhan mietin… Kate, onko sinulla paria?”
Katherine pudisteli päätään niin, että punaiset kiharat laskeutuivat kaikkialle hänen kasvojensa ympärille. Joskus Hermione toivoi, että hänenkin kiharansa olisivat olleet niin… hyvin käyttäytyvät sen sijaan, että tekivät mitä tahtoivat eivätkä yleensä edes niin kovin kauniisti.
 Hermione kääntyi Jacobia kohti juuri sopivasti huomatakseen, että poika ei saanut silmiään irti Katherinen punaisesta tukasta. No niin.
“Hei, mitä jos te menisitte yhdessä?”
Hiljaisuus. Hermione pikemminkin aisti kuin näki Riddlen kapean virnistyksen, mutta ei uskaltanut kohdata pojan katsetta.
“Tuota noin - ”, aloitti Jacob lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen samaan aikaan, kun Katherine sopersi: “Ehkä minä - “
Tajutessaan puhuvansa toistensa päälle molemmat vaikenivat ja vilkaisivat toisiaan kerrankin samaan aikaan. Hermione pudisteli päätään ja nousi sohvalta. Riddle siirtyi lähemmäs oman sohvansa reunaa, ja koska missään muualla ei ollut tilaa, Hermione istui pojan viereen.
 Riddle tuijotti pieni hymy huulillaan Jacobia ja Katherinea, jotka parhaillaan kävivät läpi hämmästyttävää kasvonilmeiden skaalaa. Riddlen hiukset valuivat taas hieman silmille; Hermionesta tuntui, että jonkun olisi pitänyt pyyhkäistä ne sivuun, kun Riddle ei kerran näyttänyt itse tajuavan sitä. Pojan käsi lepäsi sohvalla aivan Hermionen jalan vieressä eikä näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta hiusten siirtelemiseen.
“No mitä jos me - “ aloitti Katherine.
“Jos me oikeasti menisimme - “ ehdotti Jacob.
Molemmat pysähtyivät sekunniksi. Hermione seurasi, kuinka heidän kasvonsa kääntyivät ensin pieneen huvittuneeseen hymyyn, kuinka he sitten naurahtivat molemmat samaan ääneen, vaikenivat hämmentyneinä ja purskahtivat lopulta raikuvaan nauruun -
“Mennäänkö?” Jacob kysyi lopulta lyhyesti ja ytimekkäästi - luultavasti sen takia lyhyesti, että saisi kysymyksensä loppuun, ennen kuin Katherine mitä luultavimmin aloittaisi omansa.
“Selvä”, sanoi Katherine ja hymyili leveästi.
Hermione pyöritteli silmiään. “No niin, nyt se asia on hoidossa. Mistelit?”
Riddle liikahti. Hermione näki sen sivusilmästään ja varmisti, ettei ollut vaaraa, että heidän kätensä tai jalkansa tai jotkin olisivat vahingossa kohdanneet - ei ollut. Hän itse istui aika lailla toisessa päässä sohvaa. No, oli luonnollista, että hän halusi pitää tietyn etäisyyden Riddleen -
Hölmö. Huijaat itseäsi -
“Minusta mistelit ovat hölmöjä.” Riddlen ääni keskeytti hänen ajatuksensa. “Kuka niistä muka oikeasti pitää?”
“Minä pidän!” Katherine ilmoitti heti kovaan ääneen. Jacob tuijotti tyttöä.
“Arvaan sen”, Riddle tokaisi. “Ketään muita?”
“Minusta tuntuu, että meidän on pakko ottaa mistelit mukaan”, Hermione sanoi. “Vaikka kovin moni ei oikeasti pitäisi niistä, ne ikään kuin kuuluvat juttuun - “
“Pakollinen kärsimys”, Riddle mutisi.
“Jotain sinne päin”, myönsi Hermione. “Mutta minusta mistelien taikominen seuraamaan ihmisiä on aika kohtuutonta. Oikeasti, sehän ei jätä minkäänlaista toivoa.”
“Välttyä suutelemiselta?” Norah Carter kysyi vihreät silmät tapansa mukaan suurina ja terävinä. “Hermione, suurin osa ihmisistä tulee joulutanssiaisiin nimenomaan misteleiden takia - “
“Ja ne, jotka jättävät tulematta, tekevät sen misteleiden takia”, Hermione huomautti kuivasti. “Varsinkin, jos on mahdollista, että sellainen seuraa sinua koko illan, jos et suutele jotain tyyppiä, jonka kanssa nyt satuit tanssimaan yhden tanssin silkasta säälistä - “
“Mielenkiintoista”, Riddle totesi tavanomaiseen kyllästyneeseen, terävään sävyynsä. “Onko sinulla kokemusta?”
“Minä… ehdotan, että mistelit saavat leijailla ympäriinsä vapaina”, Hermione sanoi välittämättä Riddlestä. “Kuinka moni kannattaa?”
Lähes kaikki kannattivat.
“Selvä”, Hermione tokaisi. “Mitä meidän pitää vielä päättää?”
“Se taisi olla viimeinen asia”, Katherine totesi pirteällä äänensävyllä. “Sitä paitsi me olemme istuneet täällä jo kaksi tuntia ja tanssiaiset ovat huomenna. Minun pitää valmistautua - “
“Ihan mielenkiinnosta”, Hermione sanoi, “kuka pitää avauspuheen?”
Kaikki kääntyivät tuijottamaan häntä.
Hermione tunsi, miten jokin tarttui hänen vatsanpohjaansa kylmällä ja varsin epämiellyttävällä tavalla.
“Se on perinteisesti ollut johtajatytön ja johtajapojan työ”, Jacob totesi varovaisesti.
“Sitä paitsi tehän olette menossa yhdessä tänä vuonna”, Norah sanoi. “Eikö olisi ihan luontevaa, jos te toivottaisitte kaikki tervetulleiksi?”
“Minä en…” Hermione aloitti, mutta ei osannutkaan jatkaa. Hän ei pitänyt puheiden pitämisestä. Itse asiassa hän suorastaan inhosi sitä: kaikkien eteen kävelemistä, sen tajuamista, että joka ikinen paikalla oleva ihminen tuijotti häntä, sanoissa sotkeutumista ja äänen vapisemista -
“Minä teen sen”, Riddle sanoi matalalla äänellä. “Sinun täytyy vain hymyillä.”
Hermione nielaisi. “Kiitos.”
“No niin, se on siis hoidossa”, totesi Katherine. “Muuta?”
“Sinä haluat vain päästä nopeasti pois”, virnuili David Fox, mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset ja tummat silmät, joiden terävä katse toi auttamatta Hermionen mieleen ketun. “Sopimaan Jacobin kanssa tarkemmin huomisesta - “
“ - tai tästä päivästä”, täydensi Norah leveä virne naamallaan.
“Hei - “
“Sinua ei kuunnella, Jacob”, David virnisti ja läimäytti poikaa selkään. “Muistakin pitää parisi tyytyväisenä - “
“Hei!”
“Sori, Kate, tällaiset jutut ovat meidän miesten välisiä - “
Hermione tunsi itsensä äkkiä vanhaksi tai väsyneeksi. “Minusta tuntuu, että tämä kokous on päättynyt.”

Puoli yhdentoista jälkeen oleskeluhuone oli hiljainen, ainoastaan muutama kuudesluokkalainen tyttö jutteli eräässä nurkassa vaimealla äänellä johtajaoppilaiden saapuessa. Hermione oli jo alkanut arvella, että luihuisilla oli jokin kummallinen vastenmielisyys oleskeluhuonettaan kohtaan, niin usein hän löysi sen tyhjänä. Tai ehkä hän oli siellä vain usein eri aikaan kuin toiset. Ehkä hänen tapansa olivat jotenkin kummalliset -
 Haukotus keskeytti hänen ajatuksensa. Hyvä Merlin, kuinka hän saattoi olla niin väsynyt tähän aikaan? Kokouksen päätyttyä hän ja Riddle olivat ehkä koristelleet suurta salia vielä tunnin. He olivat leijuttaneet hiljaisina havuköynnöksiä katonrajaan, taikoneet misteleille hieman alkuperäistä suunnitelmaa armahtavamman luonteen ja käyneet lopulta varmistamassa, että kotitontuilla oli selvät suunnitelmat tarjoiluista ja ettei kukaan valvojaoppilaista ollut väittänyt heidän tietämättään keittiöväelle, että boolien kuuluisi olla terästettyjä.
 Kaikki oli kunnossa, ja nyt Hermionen teki vain mieli kaatua lähimmälle sohvalle ja jäädä nukkumaan. Riddle seurasi hänen jälkeensä oviaukosta vaiteliaana. Hermione arveli, että poikaakin väsytti, mutta jostain syystä tämä ei lähtenyt makuusaliinsa. Hermione aikoi mennä omaansa, suoraan portaisiin ja siitä seitsemännen luokan tyttöjen makuusaliin, mutta jokin pidätteli häntä. Äkkiä hän tajusi miettivänsä, olisiko hänen pitänyt toivottaa Riddlelle hyvää yötä.
 Hän mietti sitä vain hetken, mutta silti Riddle ehti aloittaa puhumisen hänen puolestaan. “Pelkäätkö sinä puheiden pitämistä?”
Pojan ääni oli puolittain huvittunut, puolittain vakava. Hermione nielaisi ja kääntyi niin, että näki pojan hahmon silmäkulmastaan. Riddle ei näyttänyt enää yhtään niin väsyneeltä kuin hetkeä aiemmin salissa. Ehkä ajatus Hermionesta pitämässä puhetta ja pelkäämässä kuollakseen oli virkistänyt poikaa -
“En”, Hermione sanoi vaistomaisesti. Riddlen kulmakarvat kohosivat, ja tyttö kohautti olkapäitään. “Okei, pelkään. En kauhean paljon, mutta sen verran, etten mielelläni pidä niitä.”
“Et sinä ole erityisen ujo. Puhut valvojaoppilaiden kokouksissa vaikka kuinka paljon.”
“En minä - “
“Niin kuin tänään. Jacob ja Katherine.” Riddleä selvästi huvitti. “Minä olen odottanut monta viikkoa, milloin he tajuavat.”
“Oletko?” Hermione hämmästyi. “Minä en ole… tai siis, en kiinnittänyt heihin mitään huomiota ennen kuin tänään - “
“Ehkä sinulla on ollut jotain muuta ajateltavaa”, Riddle tokaisi viattomasti.
Hermione tajusi kauhukseen punastuvansa. Hän kääntyi pois pojasta ja toivoi, että olisi voinut karata. Hemmetti, ei hän ennen ollut punastellut näin paljon! Ehkä tulevan pimeyden lordin seurassa oleminen sumensi hänen mielenterveyttään tai jotain -
 Vaikka hänen olikin pakko myöntää, että hän muisti nykyään melko harvoin ajatella Riddleä pimeyden lordina.
 Se oli tietenkin täysin ymmärrettävää. Riddle oli seitsemäntoista, ehkä hieman ylimielinen ja koppava ja välinpitämätön, saattoi suuttua herkästi tarvittaessa, mutta hän ei silti vaikuttanut sen enempää aikuiselta - tai murhaajalta - kuin Hermionekaan. Hermionen oli tavattoman vaikea uskoa, että poika oli jo tehnyt kaksi murhaa. Silloin tällöin hänen teki tavattomasti mieli kysyä… mutta mitä hän olisi kysynyt?
 Hei Tom, mietin vain tässä, oletko koskaan tappanut ketään?
 Ai olet vai? Millaista se oli?

 Hermione ravisteli päätään ajatuksille. “Sinä olit reilu, kun suostuit pitämään sen tervetuliaispuheen.”
Riddle hymyili vinosti. “Ethän sinä edes tiedä, vaikka minä myöhästyisin traagisesti kymmenen minuuttia alusta.”
“Tom!” Hermione huudahti. “Et varmasti tee sitä! Minä en halua puhua, minä - “
Hänen lauseensa loppui kesken, kun Riddle tarttui häntä hartioista ja painoi hänet varovaisesti sohvalle istumaan. Hermione veti kiivaasti henkeä ja räpytteli silmiään; Riddle vetäytyi nopeasti kauemmas ja näytti silmänräpäyksen ajan melkein yhtä yllättyneeltä kuin hänkin.
“Sinun olisi ehkä parempi istua”, poika totesi nopeasti ilmeettömällä, vakaalla äänellä. Hermione ei tajunnut, miten tämä pystyi siihen. “Näytät vähän väsyneeltä.”
“Se kaikki koristelu - “
“Istu siinä”, Riddle määräsi ja istuutui itse viininpunaiseen nojatuoliin takan viereen.
Hermione istui mielellään. Riddle tuijotti jonnekin hänen yläpuolelleen - luultavasti katosta roikkui hämähäkinseittejä - ja Hermione sai keskittyä rauhassa ajatustensa kokoamiseen ja takassa hiljaa rätisevien liekkien tuijottamiseen. Keltainen loimu heijastui välillä Riddlen kasvoihin, teki hänestä melkein taianomaisen näköisen… niin kuin aamuaurinko olisi osunut hänen kasvoihinsa matkalla taivaalle, mutta valo ei ollut aivan yhtä kirkas ja paljastava, mieluumminkin vähän hämyinen ja armahtava…
“Hermione?” Riddlen ääni oli huvittunut. “Nukutko sinä? Ei millään pahalla, mutta minä en aio ottaa vastuuta, jos sinä nukahdat siihen sohvalle ja heräät aamulla siihen, että niskasi eivät enää liiku…”
Hermione räpäytti silmänsä auki. Missä vaiheessa hän ylipäänsä oli antanut niiden sulkeutua? Hänhän oli katsellut, miten tuli heijastui Riddlen kasvoista -
 Hän nielaisi.
“Kiitos vain”, hän tokaisi pojalle kuivasti. “Saat niskojeni ikuisen kiitollisuuden.”
“Hurraa.” Riddlekin kuulosti jo väsyneeltä. “Tiedätkö, että kello on kaksitoista?”
“Kaksitoista?” Hermione säikähti. “Niin paljon? Sittenhän minun on ollut oikeasti pakko nukkua.”
“Niinhän minä sanoin.”
“No, minä en uskonut”, Hermione ilmoitti nenäkkäästi ja kömpi jaloilleen. Ne tuntuivat kankeilta ja toimimattomilta, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle. Riddlen katse liikkui hänen hiuksiensa ja selkänsä päällä, hän tunsi sen selvästi, se -
“Hyvää yötä”, Riddle tokaisi.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: niiina - 09.08.2007 20:48:27
Olen seurannut ficciä alusta lähtien, mutta ollut turhan laiska edes kommentoidakseni - hyi minua! Mutta nyt viimein ajattelin kun aikaakin on. Minä sitten pidän tästä ficistä valvavasti! Tom/Hermione on todella mielenkiintoinen paritus ja pidän kovin luomastasi Tomista, koska hänen ja Hermionen välit alkoivat silleen hitaasti pojan hiljaisuuden ja välinpitämättömyyden tähden, joka on onneksi alkanut rikkoutua jo hieman. Jotenkin jokainen Tomin repliikki on mahtava! Olet kirjoittanut hänet hyvin. Eniten pidän juuri Tomin ja Hermionen keskusteluista ja niiden huumoristakin. Hermionekin on hahmona tässä todella hyvä ja olet kirjoittanut häntä mielenkiintoisella tavalla. Tietysti tuo Hermionen kotiin paluun selvittäminen on jäänyt aika taka-alalle, mutta eipä se minua yhtään haittaa. Harmittaa oikein kun tämä paritus on omalla tavallaan niin vaikea, että se ei periaatteessa koskaan voisi päättyä hyvin, mutta katsoo mitä olet saanut aikaan.

Lainaus
virnuili David Fox, mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset ja tummat silmät, joiden terävä katse toi auttamatta Hermionen mieleen ketun.

Tuossa naurahdin kun luki tuo "mustatukkainen poika, jolla oli mustat hiukset" ajatusvirhe? : D

Lainaus
“Ethän sinä edes tiedä, vaikka minä myöhästyisin traagisesti kymmenen minuuttia alusta.”
“Tom!” Hermione huudahti. “Et varmasti tee sitä! Minä en halua puhua, minä - “

Pidin tuosta kohdasta kovin (:

Lainaus
“No, minä en uskonut”, Hermione ilmoitti nenäkkäästi ja kömpi jaloilleen. Ne tuntuivat kankeilta ja toimimattomilta, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle. Riddlen katse liikkui hänen hiuksiensa ja selkänsä päällä, hän tunsi sen selvästi, se -
“Hyvää yötä”, Riddle tokaisi.

Pakko sanoa, että nauroin ääneen kun olit jättänyt lauseen tyylikkäästi noin. :'D Aivan ihana.

Ihastuin myös kovasti kohtaan, jossa Hermione pyytää Tomia joulutanssiaisiin! Jotenkin koko kohtauksen ainaka hekottelin hieman Hermionen järkytykselle kun Tom suostuikin ja se kohtaus oli jotenkin ihanan aidon oloinen.

Olen kyllä todella innoissani kun sinun kirjoittamanasi saa lukea tällaista ficciä. Kiitoksia kovasti! Jatkoa odottelen jo innolla lisää. Luen kyllä aina, vaikka en joskus kommentoisikaan laiskuuttani. Koetan kyllä parantaa tapani.

niiina
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: coma-white - 09.08.2007 21:34:31
Voi ei, rakastun tähän tosiaan vain enemmän ja enemmän koko ajan. Tämä on aivan ihana, aloin itsekin hykerrellä innostuksesta tässä kuin pikkutyttö (ensin jännitettyäni hirveästi), kun Tom suostui sinne juhliin! :D Aavistelin jo aiemminkin, että yhdessä he sinne menisivät, mutta en arvannut että se tapahtuisi tällaisen sattumuksen kautta. Hienosti keksitty!

Voi kamala, en osaa enää muuta sanoa kuin ne perinteiset plzlisääjatkoahetijooko-loppusanat. :D Tai no jätän väliin, eiköhän idea välittynyt jo tuosta! ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: muumipeikko - 09.08.2007 22:38:39
Tämä on jotain niin mahtavaa tekstiä !  :) ihmeellinen paritus, mutta toimii todella hyvin. Voldemort on todella toden tuntuinen tai voisi hyvin kuvitella hänet tuommoisena. Ihmettelen tosin miten Hermione antoi kumminkin aika helposti periksi periaatteelleen olla erossa Tomista  ;) (hyvä vaan)
Nyt jatkoa odotellessa !
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: Belloutska - 10.08.2007 15:20:27
:o Jatkoa näin nopeasti?  :o

Hihhii, pidin lopusta ^^.

Jatkoa ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: Lallu - 10.08.2007 17:36:37
Uumama mitä tekstiä! Pakko ihkuttaa, koska tää oli mun lempiosa tähän mennessä. Näiden kahden välillä tapahtu jotain, jei!  :D Katherine ja Jacob oli ihan awwww. *paljon teini-ihkutus sydämiä*

Kovin mielelläni olisin halunnut kuulla muiden luihuisten mielipiteet siihen, että Tom suostu lähtemään sinne tanssiaisiin Hermionen kanssa, koska ne olisi voinut olla aika mielenkiintoisia. Tuossa alussa oli kivasti näiden muiden hahmojen sähläystä, mainiota, mainiota.

Eipä tässä muuta, kiitos tästäkin osasta!

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: Mjau - 11.08.2007 11:44:24
Tykkäsin tosi paljon tosta viimeisimmästä luvusta, ehkä paras luku tähän asti. Se oli jotain niin söpöä. Olen ihmetellyt, miten Hermione haluaa jutella Tom Riddlen kanssa, kun se on niin hapan ja sellainen... häijy... Itse en varmaan ikinä tekisi tuttavuutta sellaiseen. Mutta olihan Riddlellä hyvätkin hetkensä. Ja nythän se on jo kiltti tai ainakin kohtelias Hermionelle :)

Tässä kyllä totisesti on kiinnostava juoni. Odottelen jo kovasti, että Hermione muistaisi enemmän siitä hetkestä, kun siirtyi ajassa. Mutta ehkä sen muistaminen auttaa häntä siirtymään takaisin omaan aikaansa, niin se ei varmaan tapahdu ihan pian...

Mutta jatkoa taas odottelen.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 9.8.
Kirjoitti: toyhto - 11.08.2007 18:25:27
A/N: Oikein kovasti kiitoksia teille jokaiselle!

niiina, hauska kuulla, että olet jaksanut seurata tätä ^^ Hermionen kotiinpaluu tosiaan on nyt ollut aika taka-alalla, mutta kyllä se sieltä vielä nousee enemmänkin esiin... Ja mustatukkainen David Fox, jonka hiukset sattuivat olemaan mustat, oli tosiaan ajatusvirhe, kiitos huomautuksesta! *naur*

coma-white, olihan minun saatava pullonpyöritystä mukaan, ja veikkaan, ettei kumpikaan Hermione tai Tom olisi muuten tullut kysyneeksi toista joulutanssiaisiin! ^^

muumipeikko, Hermione antoi niin helposti periksi periaatteelleen olla erossa Tomista yksinkertaisesti sen takia, että minä pelkäsin kirjoittaa liian hitaasti etenevää juonta *naur* Ja Tomiin ihastuvan Hermionen on joka tapauksessa oltava hieman OOC, luulisin...

Belloutska, kiitoksia!

LaLuna, hupsista, toisten luihuisten mielipiteitä Hermionen ja Tomin yhdessä menemisestä ei tosiaan pahemmin kuulunut... No, ehkä Hermione pääsee jossain vaiheessa keskustelemaan aiheesta muiden kanssa :) Ja Katherine ja Jacobkin palaavat vielä!

Mjau, minusta tuntuu, että Hermione on kauhean utelias Tomin suhteen... Luultavasti hän alun perin kiinnostui pojasta juuri sen takia, että tämä torjui kaikki hänen jutteluyrityksensä ja oli muutenkin joukosta poikkeva. Ja nyt Hermionen jo tietäessä, että Tom on nimenomaan Tom Riddle eikä joku random-mustatukkainen-poika, luulen hänen olevan tavallaan kiinnostunut myös siitä ajatuksesta, että hän on tulevan Voldemortin kanssa tekemisissä, vaikka se ajatus onkin lähinnä negatiivinen.

*

8. luku

“Etkö sinä aio laittaa tukkaa ylös, Mary?” Cornelian närkästynyt ääni moitti. “Kuuntele nyt! Wilkins haluaa nähdä sinun niskasi - “
“No, minä en välttämättä halua häntä näkemään niskaani”, Mary vastasi terävästi. “Minä menen hänen kanssaan tanssiaisiin tasan sen takia, että hän on vanha kaveri, en - “
“Tiedän, tiedän.” Cornelia kuulosti kyllästyneeltä. “Kai sinä aiot ottaa sen sinisen mekon, joka oli minun häissäni?”
“Eikö se ole liian juhlallinen?”
“Onko sinulla se mukana?”
“On, mutta - “
“Mary, älä mene peilin eteen!” Elisabeth huudahti. “Minä yritän taikoa juhlakampausta!”
“Katsoisit minne tökit sillä sauvallasi - “
Hermione seisoi toisen peilin edessä ja yritti saada hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen. Muuten hän oli jo melkein valmis. Dumbledoren hänelle jostain hankkimissa tavaroissa ei ollut ollut juhlamekkoa, mutta onnekseen hän oli saanut sellaisen Elisabethilta - tyttö oli suurin piirtein saman kokoinen kuin hän ja tällä oli yllättävän paljon mekkoja mukanaan sisäoppilaitoksessa. Hermione hymyili mielessään. Jos Elisabethilla ei olisi ollut hänelle mekkoa, hän olisi ollut pulassa.
 Hermione oikaisi toista olkainta. Mekko oli tummanpunainen - hän saattaisi sointua saumattomasti yhteen salin koristusten kanssa, mutta ainakin hänellä oli jonkinlainen mekko. Kaikki oli hyvin hiuksia lukuun ottamatta.
“Hermione?” Maryn ääni kuulosti uteliaalta. “Tarvitsetko sinä ihan pikkuisen apua hiustesi kanssa?”
“Sinä teet tuon vain päästäksesi eroon Corneliasta”, Hermione virnisti vaaleahiuksisen tytön tullessa taikasauvoineen kiertelemään hänen hiustensa ympärille muka hyvinkin kiinnostuneena.
“Ehkä hieman, mutta teko pyhittää tarkoituksen”, Mary totesi hyväntuulisena. “Ja minä olen kuunnellut jo ihan liikaa puhetta Wilkinsistä. Pahus, minä en edes pidä Wilkinsistä!”
“Etkö?”
“Tai siis pidän, mutta en siitä, miten minua kiusataan hänestä.”
“Minä kuvittelin, että sinä olet kihloissa.”
Mary nauroi valoisasti. “Kunpa olisinkin! Bethiä on vaikea kiusata kenestäkään toisesta, kun hän käyttää kaiken aikansa vilkuilemalla Averyn perään.”
“Tuota noin”, Hermione aloitti ja yritti olla näkemättä, kuinka Maryn taikasauva rätisi pelottavan lähellä hänen hiuksiaan, “minä olen vähän miettinyt…”
“Mitä?” Mary kysäisi hajamielisesti. “Hei, haluatko sinä pitää kiharasi tänä iltana? Minusta - “
“Tee mitä haluat”, Hermione tokaisi urheasti. “Ovatko puhdasveriset tytöt useinkin ihastuneita sulhasiinsa?”
“Mmmm…?” Mary totesi silmäillen keskittyneesti kirjaa, joka näytti olevan täynnä erilaisia kampauksia.
“Sillä tavalla kuin Beth on Averyyn? Minusta se on kummallista. Siis jos hänen vanhempansa valitsivat Averyn, eikö ole kauhean hyvä tuuri, jos Beth sattuu tykkäämään juuri hänestä?”
“Avery on ihan hyvännäköinen”, Mary totesi diplomaattisesti. “Ja etkö sinä muka usko, että maailmassa on useampi kuin yksi ihminen, josta voit pitää, ‘Mione?”
“Totta kai, mutta kuinka todennäköistä silti on, että minä pitäisin sellaisesta ihmisestä, jonka vanhempani valitsevat minulle?”
“Todennäköisesti sinun vanhempasi tuntevat sinut melkein yhtä hyvin kuin sinä itse”, Mary mutisi. “Sinun hiuksesi voisivat näyttää kivalta suorina… Ja sitä paitsi heillä on enemmän elämänkokemusta.”
“Minä haluan valita itse omat mieheni.”
“Kuinka monta sinä ajattelit ottaa?” Mary kiepautti taikasauvaansa ja lausui loitsun, jota Hermione ei jälkeenpäin saanut mieleensä, vaikka kuinka yritti. “No niin, katso peiliin.”
Hermione kääntyi kohti peiliä. Hänen hiuksensa olivat äkkiä sileät ja kiiltävät, varmasti sileämmät kuin koskaan aiemmin lukuun ottamatta ehkä joulutanssiaisia neljännellä luokalla. Kaikki hiukset olivat tiukalla nutturalla, joka toi Hermionen mieleen hyvin elävästi ne ajat, jolloin hänen isovanhempansa olivat olleet nuoria -
Ai niin. Minun isovanhempani taitavat olla nuoria nyt.
“Se on hieno”, hän sanoi Marylle. “Kiitos.”
“Eipä kestä”, toinen tyttö vatsasi. “Ja kuule, jos sinä olisit puhdasverinen ja vanhempasi olisivat päättäneet sinulle aviomiehen, huomaisit kyllä, että useimmiten se juttu toimii hyvin. Tietysti on poikkeuksia, mutta tytöt itse tekevät kyllä ihan yhtä paljon vääriä valintoja kuin heidän vanhempansakin.”
“Saatko sinä vaikuttaa siihen, kenelle sinut naitetaan?”
“Eivätköhän he kysy minun mielipidettäni. Hei, Cornelia tutkii Bethin pukua, nyt hän ei varmaan jaksa jauhaa minulle Wilkinsistä - “
“Mikä vika Wilkinsissä on?”
“Minä en pidä hänestä siinä mielessä”, Mary ilmoitti varmalla äänellä. “Ja älä huoli, sen tietävät minun vanhempanikin.”

Oleskeluhuone oli täynnä ihmisiä Hermionen tullessa alas. Aivan nuorimpia ei ollut kutsuttu tanssiaisiin, mutta kaikki neljäsluokkalaiset ja vanhemmat luihuiset tuntuivat jo pukeutuneen pukuihinsa ja nuoremmat kiertelivät heidän ympärillään joko katkerina tai helpottuneina siitä, etteivät olleet lähdössä tanssiaisiin.
 Hermione antoi katseensa kiertää ympäri oleskeluhuonetta, mutta Riddleä ei näkynyt. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla nuorimpien tapaan katkera vai helpottunut, joten hän päätti unohtaa molemmat mielialat ja istuutua sohvalle odottamaan. Hän yritti raivata tietään lähimmälle sohvalle, mutta se oli tungoksessa yllättävän vaikeaa. Helen Goyle ärähti kovaäänisesti, kun hän astui tytön mekolle, joku ensiluokkalainen tyttö jäi tuijottamaan häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan, ja -
“Hei, mihin sinä olet menossa?”
Hermione käännähti ympäri. Riddle tuijotti häntä lievästi huvittunut ilme muuten vakavilla kasvoillaan, mutta Hermionen mielenkiinto lipsui nopeasti ilmeestä pojan muuhun olemukseen.
 Hän ei ollut koskaan nähnyt Riddleä niin hienosti pukeutuneena. Olkoon, hän ei ollut nähnyt Riddleä koskaan pukeutuneena muuhun kuin koulun kaapuihin tai koulupukuun, mutta joka tapauksessa juhlapuku sai aikaan aivan erilaisen vaikutelman. Hermione räpytteli silmiään. Hän oli kyllä tiennyt, että Riddle oli pitkä ja että hänessä oli jotain huomiota herättävää, vaikka kyse ei olisikaan ollut siitä, että poika olisi ollut hyvännäköinen, mutta tämä…
 Riddlen mustat, aavistuksen verran liian pitkät hiukset näyttivät kerrankin siltä, että pysyisivät pois silmiltä. Hermione ei tiennyt, mitä poika oli tehnyt niille, eikä halunnut tietää, mutta hyvältä se näytti. Tumma aavistus oli kokonaan poissa pojan leuasta ja tummien, oleskeluhuoneen hämärässä valaistuksessa melkein pupillittomilta näyttävien silmien katse näytti vielä kirkkaammalta kuin tavallisesti Riddlen vastatessa hänen tuijotukseensa.
“Ylin nappi on auki”, Hermione tokaisi.
“Paidassa vai housuissa?” Riddle kysyi vakavana, mutta laittoi sitten kuuliaisesti kauluspaidan ylimmän napin kiinni. Pojan silmissä läikkyi leikkisä, melkein ilkikurinen virne, eikä Hermione tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla innoissaan vai peloissaan.
 Hän päätti tehdä kompromissin ja olla molempia.
“Mennäänkö?” Riddle kysyi ja ojensi hänelle juhlallisesti kätensä.
Matkalla suureen saliin hän tajusi ensimmäistä kertaa lasinkirkkaasti olevansa iloinen siitä, ettei ollut omassa ajassaan vaan neljäkymmentäluvulla. Jos hän olisi mennyt Tom Riddlen kanssa joulutanssiaisiin omana aikanaan, kävellyt pojan käsivarteen tukeutuen linnan halki ja vilkuttanut Ronille, Harrylle ja Ginnylle… Hän ei edes uskaltanut arvailla, miten hänen ystävänsä olisivat reagoineet.
 Mutta kun he saapuivat vielä toistaiseksi lähes autioon saliin ja Riddle avasi oven hänelle, hän ei voinut tehdä muuta kuin väläyttää leveän hymyn pojalle. Sanoivat Ginny, Harry ja Ron sitten mitä tahansa, tämä seitsemäntoistavuotias koululainen ei ollut Voldemort. Hermione sulki päättäväisesti mielestään pois kuvan Murjottavasta Myrtistä ja Riddlen isästä, heidän lasittuneista katseistaan ja Riddlestä itsestään nauramassa kylmää naurua taikasauvaa kädessään pitäen… hänestä itsestään hymyilemässä Riddlelle kuin hän ei olisi tiennyt… Nyt ei ollut sen aika.
 Hän oli tanssiaisissa Tom Riddlen kanssa ja sillä selvä, ja sitä paitsi sehän ei edes ollut hänen vikansa. Kaikki oli Cornelian syytä, Cornelia oli käytännöllisesti katsoen pakottanut hänet kysymään Riddleä. Kaikki oli ehdottomasti vain ja ainoastaan Cornelian syytä.
“Mennäänkö pitämään tervetuliaispuhe?” Riddle ehdotti, kun sali alkoi olla täynnä väkeä.
Hermione nyökkäsi lyhyesti. “Ja sinä sitten puhut.”
Riddle huokaisi. “Minä en tajua, mikä siinä on niin - au, ei tarvitse tökkiä - okei, minä puhun. Ja sinä hymyilet ja yrität epätoivoisesti näyttää esimerkilliseltä johtajatytöltä.”
“Ja sinä olet pahoillasi, ettei oikea johtajatyttö ole täällä minun tilallani.”
Riddle loi häneen kummallisen katseen. “Tuskin.”

Jokainen suuren salin seinän kivi tuntui huutavan Tonava kaunoista. Hermione oli varma, että äänentoisto oli neljäkymmentäluvulla parempi kuin yhdeksänkymmentäluvulla - tai sitten hän ei vain ikinä ollut tajunnut, kuinka hieno akustiikka salissa oli. Hän asteli Riddlen perässä pois korokkeelta, jonka vahtimestari ja valvojaoppilaat olivat koonneet opettajien pöydän eteen, ja antoi helpotuksen tulvia lävitseen.
“Minä olin aivan varma, että Lestrange heittäisi sinua tomaatilla”, hän tokaisi Riddlelle, joka oikoi takkinsa liepeitä päästyään turvallisesti takaisin lattialle.
“Tomaatilla? Miksi ihmeessä?”
“Hän tuijotti sillä tavalla.”
Riddlen kasvot leikkasi kapea hymy, jota Hermione ei välttämättä olisi kutsunut kovin hyväntuuliseksi. “Sinua hän tuijotti.”
“Mitä?”
Riddle pyöräytti silmiään. “Ikävä romuttaa maailmankuvasi, Granger, mutta jostain syystä Lestrange pitää sinusta.”
“Enhän minä ole sanonut hänelle melkein mitään.”
“Siitä minäkin yritin häntä muistuttaa”, Riddle mutisi. “No, onneksesi olet puoliverinen.”
“Miten niin onnekseni?”
“Muuten saisit kohta huomata olevasi rouva Lestrange.”
Hermione virnisti. Kun tervetuliaispuhe oli ohi, musiikki soi ja innokkaimmat olivat jo ehtineet tanssilattialle, hänestä alkoi tuntua siltä, että kaikki oli hyvin. “Entä, jos minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan?”
Riddle mulkaisi häntä synkästi.
“Se oli vitsi”, Hermione sanoi nopeasti. Jokin Riddlen katseessa vaivasi häntä. “Mitä meidän pitäisi nyt tehdä?”
“Yrittää selvitä hengissä tästä illasta.” Riddlen kasvot olivat taas etäiset ja pojan ääni ilmeetön. “Luultavasti meidän ei oleteta tekevän enää juuri mitään. Valvojaoppilaat hoitavat loput.”
“Paitsi jos ovat liian kiinni toisissaan.”
“Kaikki eivät käyttäydy niin kuin Jacob ja Katherine.”
Hermione rypisti otsaansa. “Hei, mikä sinua vaivaa? Nyt on joulutanssiaiset, sinun pitäisi pitää hauskaa - “
Riddle tuijotti tiiviisti katonrajaan, jonne he olivat kiinnittäneet havuköynnökset edellisenä iltana. “Minä en pidä joulutanssiaisista.”
“Minulle väitettiin, ettet sinä ole ikinä ollut niissä.”
“Minä en ole ollut niissä, koska en pidä niistä.”
“Miten sinä voit tietää, ettet pidä sellaisesta, mitä et ole kokeillut?”
“Oletko kokeillut hypätä tähtitornilta ja tappaa itsesi?” Riddle kysyi kylmästi.
Kylmä värähdys kulki Hermionen lävitse.
“Sinä olet varmaan ollut joulutanssiaisissa monta kertaa”, Riddle jatkoi eleettömästi.
“Vain kerran”, Hermione totesi. “Neljännellä luokalla. Minä - tai siis tietenkin ne tanssit olivat Ranskassa. Beauxbatonsissa.”
“Tietenkin. Siellähän sinä opiskelet.” Hermione oli näkevinään pienen välkähdyksen Riddlen silmissä. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmas pojasta.
“Niinpä.”
“Kenen kanssa olit siellä?”
“Hän… no, hänkin oli tavallaan vaihto-oppilas. Sellainen… poika.”
“Huojentavaa”, Riddle sanoi, mutta nyt kapea hymy leikkasi hänen kasvojaan. “Minä olisinkin ollut huolestunut, jos sinulla yleensä olisi ollut tapana pyytää tanssiaisiin tyttöjä.”
“Hölmö”, Hermione virnisti huojentuneena Riddlen hymystä, vaikka se olikin ollut nopeasti katoava. “Siinä tapauksessa ei edes Cornelia - “
Hän sulki suunsa.
Riddle tuijotti häntä. Kaikki huvittuneisuus oli kadonnut pojan silmistä; nyt ne olivat ainoastaan tummanharmaat ja niin vihaiset, läpitunkevat ja armottomat, ettei Hermione ollut nähnyt niitä sellaisina moneen viikkoon. Hän toivoi kiihkeästi, ettei enää koskaan joutuisikaan näkemään Riddlen silmiä niin vihaisina.
“Miten Cornelia liittyy minun kysymiseeni?” Pojan ääni oli jäätävä.
“Tom - “
“Riddle.”
“Riddle”, Hermione toisti, vaikka sukunimi maistui hänen suussaan karvaalta ja katkeralta tappiolta. “Riddle, minä…”
Hän ei tiennyt, miten sanoisi sen. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Riddle oli äkkiä loukkaantunut niin kovasti ajatuksesta, että Cornelia liittyisi siihen, minkä takia Hermione oli pyytänyt poikaa tanssiaisparikseen. Mutta sen hän tiesi, että jos Riddle vaikutti vihaiselta jo nyt, jos pojan silmät tihkuivat jäätä ja inhoa ja sitä halveksuntaa, jota Hermione ei ollut lainkaan kaivannut viime viikkoina… Riddle ei missään tapauksessa tulisi olemaan iloinen pullonpyöritystarinasta.
 Ja silti se oli totuus. Typerä, lapsellinen totuus, vaikka Hermionesta äkkiä tuntuikin, että sanottuna se olisi paljon rumempi kuin todellisuudessa oli ollut.
“Pullonpyöritys”, hän mutisi lopulta.
Riddlen katse jäätyi entisestään. Sanomatta enää sanaakaan poika käänsi hänelle selkänsä ja lähti astelemaan nopein askelin tanssivien ihmisten läpi kohti ovia. Hermione seurasi voimattomana, kuinka tanssijat väistivät Riddlen tieltä. Hän kuvitteli tuntevansa hämmentyneet katseet selässään, kuuli kenties Elisabethin hämmästyneen kysymyksen jostain tajuntansa rajamailta, mutta ei pystynyt enää keskittymään toisiin.
 Riddle sulki oven mennessään. Hermione ravisteli päätään ja lähti kävelemään kohti salin laitaa, sitten ruokapöytien ohi tarkastamaan, että kaikki mistelit odottivat vapauttamistaan oikeassa paikassa ja että kaikki havuköynnökset olivat paikoillaan; ja että kotitontut olivat laittaneet oikeat ruokalajit pöytään ja mansikkabooli oli terästämätöntä -
 Booli ei maistanut lainkaan mansikalle. Hermione huomasi sen ensimmäisellä kulauksella. Kun hän oli saanut lasillisensa juotua loppuun, hän oli varma, että oli tunnistanut maun: granaattiomena.

Ulkoilma oli kylmää. Hermione tärisi ja kirosi itseään siitä, ettei ollut ottanut takkia mukaansa, ja itsepäisyyttään siitä, ettei suostunut kääntymään takaisin. Piha oli pimeä ja luminen, hänen selkänsä takaa kuului parhaillaan joku iloinen valssi, johon ihmisten nauru ja juhlan häly sekoittuivat. Miksi ihmeessä hän seisoi portailla ja lähti kävelemään eteenpäin?
 Granaattiomenabooli maistui yhä hänen suussaan. Hän ei olisi ikinä, ikinä uskonut, että Riddle olisi ottanut hänen vitsinsä todesta ja todella järjestänyt heille granaattiomenaboolia. Hemmetti, kuka muka oli koskaan kuullut edes puhuttavan sellaisesta? Eikä se edes ollut ollut kovin hyvää. Kaikki juhlissa kuvittelisivat, että valvoja- ja johtajaoppilaat olivat menneet päästään sekaisin.
 Eikä Hermione olisi ikinä uskonut piittaavansa niin paljon siitä, että Tom Riddle oli järjestänyt joulutanssiaisiin granaattiomenaboolia vain, koska Hermione oli maininnut sen. Hän yritti tähyillä Tomia hämärässä ilmassa tietämättä todellisuudessa, minkä takia edes etsi häntä; mutta etsiminen ei näyttänyt tuottavan minkäänlaista tulosta, hän ei löytänyt Tomia. Hän kiersi linnan ympäri, kietoi käsiään tiukemmin ympärilleen ja yritti miettiä, missä poika olisi voinut olla. Joku kakkosluokkalainen poika oli sanonut kirkkain silmin Tomin menneen ulos, mutta kiihkeällä tahdilla satava lumi peitti kaikki jäljet, eikä Hermione löytänyt poikaa.
 Hän käveli eteenpäin ja yritti olla välittämättä kylmästä. Hänen olisi vain pitänyt palata sisälle ja etsiä Mary tai Elisabeth tai Cornelia tai vaikkapa Minerva, joka oli näyttänyt hämmentyneeltä nähdessään Dumbledoren tulevan juhliin hienossa kaavussaan. Mutta ajatus takaisin kääntymisestä oli mahdoton.
 Mikä ihme häntä vaivasi? Tietenkin syy oli vain siinä, että hän inhosi väärinkäsityksiä… hän ei kerta kaikkiaan voinut antaa Tomin luulla, että pullonpyöritys oli ollut ainoa syy pyytää poikaa tanssiaisiin. Osa hänen mieltään tosin väitti hänelle ahkerasti, että hän oli väärässä ja että pullonpyöritys oli tosiaan ainoa syy. Hän nimitti sitä osaa terveeksi järjeksi ja sulki sen pois päältä.
 No niin, jos hän ei ollut Tomin kanssa tanssiaisissa ainoastaan pullonpyörityksen takia, mikä ihme oli syy?
Sinä pidät hänestä.
 Hemmetti, en pidä, minä vain -
 Sinä mitä?
 Hän on Voldemort!
 Sinä pidät hänestä silti. Naiset rakastuvat aina renttuihin, vai mitä?
 Minä en ole rakastunut! Minä en edes ole ihastunut!
 Sinä rämmit hänen perässään lumihangessa. Mikset anna olla ja käänny takaisin sisälle?
 En voi! Hän käsitti väärin, minä en halunnut loukata häntä, minä olisin kysynyt häntä muutenkin -
 Olisitko? Siinä näit. Sinä pidät hänestä. Pidät pidät pidät pidät -

 Hermionen teki mieli huutaa. Hän käveli lujempaa ja yritti olla vaihteeksi ajattelematta, mutta sekään ei toiminut. Ja Tomia ei näkynyt missään. Hermione tajusi joutuneensa jo huispauskentän luo; se kohosi hänen edessään tummana ja mahtavana mustaa yötaivasta vasten. Lumi satoi edelleen taukoamattomalla tahdilla. Hermione tuskin edes huomasi lyyhistyvänsä istumaan kylmään maahan.
 Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi löytänyt Tomin? Mitä hän olisi sanonut? Hän ei halunnut välittää pojasta, ei tällä tavalla, ei näin, että juoksi tämän perässä pitkin pihamaata! Ja silti hän oli tässä, jalat turtumassa kylmyydestä eikä yksinkertaisesti voinut kävellä takaisin; ja samalla hän pelkäsi Tomin kohtaamista, pelkäsi että poika ei antaisi hänelle anteeksi eikä yrittäisi ymmärtää, että heidän ystävyytensä olisi mennyttä, että kaikki olisi mennyttä…
“Hei.”
Hermione säpsähti. Kylmyys kävi hänen lävitseen kuin sähköisku, kun hän työnsi kätensä syvälle lumeen ja nojautui niihin kohottautuakseen maasta. Tumma hahmo seisoi noin kymmenen metrin päässä hänestä.
“Hei”, hän mutisi.
Poika astui hänen luokseen muutamalla harppauksella, mutta pysähtyi pienen välimatkan päähän. Hermione nielaisi vaivalloisesti, nousi istumaan polviensa päälle ja tunsi itsensä typerämmäksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Siinä hän istui, lumihangessa, jäsenet jäässä -
“Mitä sinä täällä teet?” Tomin ääni oli viileä ja etäinen, varautunut. Hermione oli kuulevinaan siinä halveksuntaa.
 Ehkä poika ei enää haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Yhdessä pettymyksen kanssa hänen lävitseen kävi myös helpotus - hänen ei enää tarvitsisi yrittää vältellä poikaa tai hakata järkeä päähänsä - mutta pettymys oli suurempi. Hän kohotti katseensa peläten äkkiä kauheasti, mitä näkisi.
 Tomin tumma hahmo hänen vieressään näytti suunnattoman pitkältä mustaa taivasta vasten. Hermione hymyili kuivasti.
“Istun lumihangessa.”
“Ääliö”, Tom mutisi. “Olisit edes ottanut takin mukaan, jos kerran välttämättä halusit saada jonkun helvetin keuhkokuumeen - “
“Minä etsin sinua”, Hermione tokaisi ja veti kiivaasti henkeä; hänen sydämensä löi hullun lailla ja kätensä olivat yhtäkkiä kuumat, vaikkei tunto ollutkaan kunnolla palannut sormiin. “Sinun pitää käsittää, että minä - “
“Sinusta ei ollut aivan kauheaa täyttää se tehtävä, jonka Cornelia antoi sinulle?” Tom kysyi kuivasti kiskoen samalla omaa takkiaan pois päältään. Hermione räpäytti silmiään, kun poika polvistui hänen viereensä ja kiskoi hänet mukanaan ylös. Tomin kädet olivat lämpimät, melkein polttavat pojan työntäessä takin hänen harteilleen ja taputtaessaan hänen käsivarsiaan huolimattomasti.
 Hermione avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Tom ehti ensin.
“Ihan sama”, poika tokaisi. “Minusta vain on aika huvittavaa, että kukaan ei vaivautunut kertomaan minulle mitään; ja että sinä tottelit niin helposti Corneliaa. Sehän oli pelkkää pullonpyöritystä - “
“Minä halusin”, Hermione sanoi äkkiä kovempaan ääneen. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada Tom kuuntelemaan. Kaikki riippui siitä, aivan kaikki.
 Poika vilkaisi häneen tulkitsematon ilme tummanharmaissa, pienissä silmissään. Pojan otsa oli rypyssä ja suussa katkera juonne, jonka Hermione olisi halunnut katoavan. Hän halusi Tomin nauravan. Hän halusi Tomin hymyilevän. Hän halusi Tomin olevan… jotain muuta kuin katkera, vihainen, lumihangessa seisova tuleva pimeyden lordi. Hän halusi nähdä huvittuneen katseen ja vinon hymyn, sileän otsan ja sen päälle laskeutuvat aavistuksen verran sotkuiset mustat hiukset -
“Minä halusin pyytää sinua.” Sanat tulivat Hermionen suusta ulos kömpelöinä ja epätodellisina, hänen piti vetää henkeä välissä, hänen piti koota itsensä, mutta hän jatkoi. “Jos minä en olisi halunnut tänne sinun kanssasi, minä olisin yksinkertaisesti kieltäytynyt. Ei Cornelia minua määräile. En minä mene kenenkään kanssa minnekään sen takia, että satun pelaamaan jotain typerää pullonpyöritystä - “
Tom tuijotti häntä. Hermione nielaisi.
“Ja… minä olin hermostunut. Kuvittelin sen johtuvan… no, jostain muusta, mutta ei se kai sitten johtunut. Minulta kesti monta päivää, että sain kysyttyä sinulta, ja siellä kirjastossa… minun teki vain juosta mieli karkuun. Hitto, minä en tajua tätä itsekään. Hitto. Hitto!”
Hän potkaisi lunta. Se pyörteili hänen ympärillään niin kuin pieni yksityinen lumisade, laskeutui maahan typeränä loppuna hänen muutenkin typerälle puheelleen; hänen teki taas mieli juosta karkuun. Ei hän ollut puhuja! Hän ei pitänyt puheita suurille salillisille, hän ei pitänyt puheita tuleville pimeyden velhoille, eikä hän pitänyt puheita pojille, joista piti, hän ei -
 Tomin käsi oli lämmin osuessaan hänen omaansa. Happi kulki Hermionen keuhkoihin äkkiä salamankirkkaana, hän oli kiusallisen tietoinen sydämenlyönneistään ja hengityksestään ja olemassaolostaan ja lumihiutaleesta, joka teki syöksylaskun Tomin mustaan tukkaan. Hermionen teki mieli huitaista se pois; hän oli jo kohottamassa kätensä, kun Tomin pitkät sormet puristuivat sen ympärille.
“Sinun kätesi ovat järjettömän kylmät.” Pojan ääni oli hämmästynyt hengähdys, aivan kuin se olisi ollut hänelle yllätys.
“No, minä - “
“Hölmö”, Tom tokaisi ja otti kiinni Hermionen toisestakin kädestä. Pitkät sormet tuntuivat lohduttavilta ja turvallisilta ja niin järjettömän tutuilta, että kaiken ympäriinsä kävelemisen jälkeen Hermionen teki mieli vain itkeä. Hän nieli kyyneleet ja yritti katsoa pois, ettei olisi nähnyt Tomia, huomannut pojan ilmeen jokaista pientä muutosta ja yrittänyt tulkita tummien silmien katsetta -
“Ääliö”, Tom jatkoi pudistellen päätään. Hermione tajusi hämärästi, että poika oli häntä melkein päätä pidempi. “Vain täysi ääliö lähtee tällaisella säällä ulos ilman takkia. Jos sinä välttämättä haluat tappaa itsesi, keksit kyllä helpomman tavan siihen - “
“En minä - “
“Älä.”
Hermione oli kuulevinaan pojan äänessä aavistuksen huvittuneisuutta. Hän tarttui siihen vivahteeseen koko olemuksellaan, yritti tarrautua muistamaan naurun karheassa äänessä -
“Älä”, Tom toisti lyhyesti. Hermione ei käsittänyt, mitä poika tarkoitti, mutta sillä ei ollut liiemmin väliä. Poika ravisteli hänen olkapäitään ensin varovaisesti, sitten lujempaa, kuin olisi halunnut herättää hänet unesta, ehkä painajaisesta…
 Elikö hän painajaisessa? Oliko kaikki ollutkin pahaa unta? Oliko Tom vain pahaa unta? Ehkä Hermione heräisi omassa lämpimässä sängyssään vuonna 1997, ehkä kaikki olisi -
 Mutta hän ei voinut ajatella sitä. Hän ei halunnut uneksia nyt, hän ei halunnut takaisin omaan aikaansa kesken tämän, hän ei halunnut Tomista vain typerää mielikuvituksensa tuotetta. Poika tuijotti häntä nyt niin läheltä, että häntä huimasi. Hänen teki vastustamattomasti mieli kävellä taaksepäin, ottaa etäisyyttä, varmistaa oma tilansa ja suojella sitä tunkeilijalta, ja samalla hän oli juurtunut paikalleen syvemmin kuin olisi koskaan uskonut olevan mahdollista.
 Hän vapisi.
 Tom hymyili hänelle vinosti, kapeat huulet aavistuksen verran sinisinä kylmästä illasta. Pojan sormet olivat kuitenkin edelleen lämpimät, kun ne kohosivat Hermionen niskaan, vetivät varovaisesti muutaman pudonneen hiussuortuvan syrjään ja painuivat sitten kämmeniä myöten ihoa vasten, polttivat ja tekivät hengittämisen vaikeaksi. Hermione kuuli oman hengityksensä ja näki sen höyrynä, joka muodostui hänen ja Tomin kasvojen väliin, laski hämärästi heidän silmiensä olevan vain muutaman tuuman päässä toisistaan -
 Tom veti kätensä pois hänen niskastaan aivan yhtä nopeasti kuin oli antanut niiden eksyä sinne. Hermione ehti tuntea itsensä kylmäksi ja jätetyksi vain hetken, ennen kuin poika oli kiskaissut hänet luokseen ja painanut vartaloaan vasten, sulkenut omat käsivartensa hänen ympärilleen. Hermione veti syvään henkeä, niin syvään, että hänen rintakehänsä haparoi epätoivoisesti tilaa Tomin rintakehää vasten; hän tunsi pojan käsien jäykistyvän ja hengityksen kiihtyvän, mutta ei välittänyt.
“Ääliö”, hän kuuli Tomin kuiskaavan hiuksiaan vasten, tunsi melkein olemattoman kosketuksen otsallaan ja sitten taas vahvat kädet, jotka taputtivat hänen selkäänsä kuin hän olisi ollut lapsi, joka oli eksynyt pimeään metsään ja jota nyt löydettynä piti rohkaista, lohduttaa, tukea. Ehkä hän olikin sitä. Ehkä hän kaipasi ennen kaikkea Tomia lohduttamaan itseään, vetämään häntä lähemmäs itseään niin ettei kumpikaan enää voinut kunnolla hengittää.
 Hän tunsi alkavansa täristä. Tom painoi hänet vielä hetkeksi lähemmäs itseään - hän sulki silmänsä ja yritti hengittää pojan hiusten tuoksua, pojan tuoksua, Tomin tuoksua - ennen kuin vei kätensä pois hänen selältään, tarttui hänen olkapäihinsä ja työnsi hänet kauemmas. Kylmä ilma viilsi Hermionen kasvoja.
“Mennään sisälle”, Tom tokaisi. “Kello on melkein yhdeksän. Meidän pitää ehtiä tanssia, ennen kuin ne laittavan sen typerän jazzin soimaan.”
Hermione antoi tönäistä itseään selkään ja seurasi jalkojaan, jotka kävelivät kuuliaisesti kohti ylhäällä mäellä loistavia linnan valoja. Tom käveli hänen vierellään, puolen metrin päässä, ja hän tiesi tarkalleen pojan jokaisen eleen ilman, että hänen tarvitsi edes katsoa tätä suoraan. Hän tajusi tienneensä jo pitkään. Hän näki sivusilmästään, kuin Tomin otsa kurtistui ja tajusi heti, millainen ilme pojan kasvoille nousi, näki sen silmillään, näki välttelevän katseen ja korkeat poskipäät, jotka laskeutuivat vinosta hymystä eleettömään ilmeeseen.
“Hei”, hän sanoi, kun he olivat jo melkein linnan ovella ja hän oli ehtinyt vetää henkeä monta kertaa kootakseen itsensä.
Tom vilkaisi häntä. “Mitä?”
“Annatko sinä minulle anteeksi?”
Hän kuuli tumman naurahduksen. “Minkä? Sen, että tottelit Corneliaa?”
Hermione rypisti kulmiaan. Se ei kuulostanut Tomin noin sanomana pahalta, ei edes… negatiiviselta. Ei tässä tapauksessa.
“Niin”, hän sanoi kuitenkin, varmuuden vuoksi.
“Sopii”, Tom sanoi nyt jo tutulla, tyynellä äänellään. “Se on unohdettu.”
“Selvä.”
“Selvä”, poika toisti ja avasi saliin johtavan pienen sivuoven. “Minusta näyttää siltä, että meidän on käytettävä kovasti kyynärpäitämme, jos haluamme päästä tanssimaan.”

Puoli yhdeltätoista suuren salin valot olivat hämärtyneet ja tanssilattialla liikkuvat hahmot olivat enää harmaita, harvakseen kulkevia aaltoja. Hermione ei tunnistanut laulua, joka tuli häntä vastaan joka puolelta. Se kuulosti surulliselta, ja kaiken päällä kaikuva saksofoni ehdottomasti itki. Vaistomaisesti Hermione tiukensi otettaan Tomin olkapäistä ja tunsi, miten pojan vartalo jännittyi hetkeksi aavistuksen verran ja rentoutui sitten taas.
 Hermione ei ollut aivan varma, mitä he olivat tehneet koko illan. Tultuaan takaisin sisälle he olivat aluksi tanssineet, vaikka silloin vielä tanssilattia oli ollut aivan täynnä sikin sokin liikkuvia pareja ja jo pienen liikkumatilan löytäminen oli ollut haaste. Hermione ei ollut voinut olla virnuilematta Minervalle, joka oli tanssinut tyynen näköisenä valssia Dumbledoren kanssa ja hymyillyt professorille valoisasti, kun nämä olivat ohittaneet toisiinsa varsin kunnioitettavalla tavalla kietoutuneet Jacobin ja Katherinen.
 Tom oli osoittautunut melko hyväksi tanssijaksi. Poika ei ehkä aina oikein osannut askelia, mutta ainakaan Hermionen ei ollut hetkeäkään tarvinnut viedä. Ja nyt, kun klassinen musiikki oli ensin vaihtunut jazziin, kun viimeisenä soinut Offenbachin Can-Can oli hävinnyt saksofonin ja pianon ilosanomalle, perinteisellä tanssitaidolla tuntui olevan entistä vähemmän merkitystä.
 Ensimmäisten, nopeampien kappaleiden aikana Hermione ja Tom olivat käyneet hakemassa juotavaa ja istuneet jonkin aikaa salin seinustalla katsomassa tanssijoita ja tutkimassa, olivatko kotitontut tehneet työnsä hyvin. Hermione nauroi granaattiomenaboolille ja Tom näytti harvinaisen hämmentyneeltä tuijottaessaan keskittyneesti muualle. Illan kuluessa Hermione alkoi jo unohtaa ylipäänsä juosseensa etsimässä poikaa ympäri pihaa.
 Mutta vain alkoi. Sitten Tom aina vilkaisi häntä ohimennen tavalla, jota hän ei tunnistanut, tai pojan käsi lipui vahingossa hänen alaselkäänsä heidän tanssiessaan, ja Hermione muisti taas kristallinkirkkaasti kädet olkapäillään ja niskassaan ja lämpimän kosketuksen hiusrajassa ja ääliöksi nimittämisen, ja hänen tuli kylmä.
 Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Onneksi hänen ympärillään oli niin paljon ihmisiä, ettei hän voinut jäädä ajattelemaan kovin paljon. Tom haukkui valvojaoppilasparan, joka ilmeisesti oli kuitenkin päättänyt taikoa mistelin seuraamaan viattomia tanssipareja soittaen Kulkusia, kulkusia, kunnes pari viimein suostui suutelemaan. Hermione virnuili Maryn ja Cornelian kanssa Elisabethille, joka nauroi kaikelle, mitä Avery päästi suustaan.
 Nyt Elisabeth ja Avery olivat lähteneet yhdessä ulos tummuvaan iltaan, Tom oli lopettanut valvojaoppilaan haukkumisen ja Hermione keinui jälleen poikaa vasten keskellä lattiaa. Enää heidän ei tarvinnut pelätä törmäävänsä kehenkään, ja Hermione antoi väsyneiden silmiensä sulkeutua pikkuhiljaa. Hän tunsi Tomin kädet alaselällään ja pojan hengityksen päälaellaan. Musiikki lipui varjona hänen ohitseen, järki lipui hänen ohitseen ja hän vain tanssi, liukui jalalta toiselle Tomin perässä ja nautti siitä turrasta tunteesta mielessään, joka ei sallinut ainoankaan järkevän ajatuksen nousta pilaamaan hänen iltaansa.
“Hermione?” hän kuuli Tomin äänen tulevan matalana jostain läheltä. “Et kai sinä nuku?”
Hermionen silmät räpsähtivät auki. Tom tuijotti häntä pistävästi, mutta ei näyttänyt vihaiselta. Pojan silmissä läikähti pieni virne.
“En tietenkään! Minä tanssin.”
“Tämä musiikki on kohtuutonta.” Tomin kulmat rypistyivät. “Eihän tässä ole… mitään!”
“On tässä kitara - “ Hermione piti tauon kuunnellakseen, “ - ja rummut, ja välillä jotain puhallinsoitinta - “
“No niin, sinä olet selvästi valveilla. Nukkuvat eivät kuule musiikkia.”
“Älä ole niin varma.”
Tom pysähtyi niin luontevasti kesken askeleen, ettei Hermione ensin edes huomannut heidän pysähtyneen. Hän nojasi Tomia vasten ja rypisti kulmiaan, kun poika työnsi hänet lempeästi hieman kauemmas.
“Kello on yksitoista”, poika mutisi. “Juhlat ovat lopussa. Sinun pitää mennä nukkumaan, Hermione.”
“Minua ei väsytä.”
“Sinun silmäsi seisovat päässä. Vähän aikaa sitten sinä tuijotit Lestrangen takapuolta viisi minuuttia etkä ilmeisesti edes tajunnut sitä.”
Hermione räpäytti silmiään. “Enkä!”
“Kyllä”, Tom tokaisi kuivasti. “No, ainakaan et vaikuta kovin surulliselta siitä, että menetit sen hetken ihanuuden. Ellet sinä sitten tosissasi tahdo pikku rouva Lestrangeksi.”
Hermione vilkaisi kireää juonnetta pojan suupielessä. “Älä mieti sitä. En tahdo.”
“Hyvä. Mennään pois. Minä lähden saman tien, Katherina ja Jacob saavat hoitaa järjestelyt tältä illalta loppuun, kunhan pääsevät irti toisistaan.”
“Minä kuvittelin, että he olivat lähteneet jo kauan sitten.”
Tom näytti huvittuneelta. “Tekemään mitä? He ovat viisitoista.”
“Kyllä sen ikäiset - “
“Joskus sinä olet uskomattoman vapaamielinen”, Tom mutisi jostain suupielestään. Hermione sulki suunsa ja muisti painaa päähänsä, että oli edelleen neljäkymmentäluvulla.
He kävelivät vaiti alas tyrmiin, joissa luihuisten makuuhuoneet sijaitsivat. Hermione astui Tomin perässä sisään oleskeluhuoneeseen ja oli iloinen kuullessaan vain tiiviin hiljaisuuden tulevan heitä vastaan. Tom kulki hänen vierellään niihin portaisiin saakka, jotka johtivat tyttöjen makuusaleihin, toivotti lyhyesti hyvää yötä ja astui kauemmas. Hermione oli jo avaamassa suutaan vastatakseen hyvän yön toivotukseen, mutta Tom ehti ensin.
“Hei kuule”, Tom tokaisi tuijottaen jonnekin hänen olkapäänsä yli, mutta kapeilla huulilla leikki aavistus poikamaista hymyä. “Tuo mekko on aika kiva.”
“Kiitos”, Hermione mutisi. “Hyvää yötä.”
Tom jäi seisomaan portaiden alapäähän kädet työnnettyinä syvälle housujen taskuihin ja silmät tummina ja syvinä.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: runtti-chan - 11.08.2007 19:10:14
Mie oon kiintynyt tähän ficciin. Tää on pirun hyvin kirjotettu, ja parituskin on ihana. "Even the freaks need love"- lausahdus. 8)

Vihdoinkin sähköä ilmassa! Olen ihan kuumilla hiilillä, kun odotan milloin jotain tapahtuu noiden kahden välillä. 8)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: coma-white - 11.08.2007 20:03:09
Oi miten ihana luku jälleen kerran! Tämä vaan on niin ällön romanttinen, että olen totaalisen rakastunut ja fanitan tätä täysillä! <3 (Yleensä pyrin antamaan asiallista palautetta, mutta aina tämän ficin uusien lukujen lukemisen jälkeen en saa mitään asiallista sanottua, kun pää vain pyörii jossain pilvilinnoissa. :( Pahoitteluni siitä!)

Säikähdin kauheasti siinä kohdassa kun se pullonpyöritys-hommeli paljastui Tomille; mietin jo että siihenkö se heidän orastava suhteensa jo kaatuisi.  Näin ei suureksi onneksi sitten käynytkään ja wuaah, loppu oli taas niin söpö että oksat pois! :)
Kiitos paljon näin pikaisesta jatkosta, oli ihana yllätys huomata, että jatkoa oli jo tullut näin nopeasti! Toivottavasti seuraavakin osa löytää tiensä tänne pian.. ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: emmöö - 11.08.2007 20:38:27
Awww..
 Ihana luku! Luin tämän uusimman ja edellisen nyt yhteen pötköön, ja ne olivat niin ihania!
en oikeastaan jaksaisi laittaa quotea, mutta lainaan nyt kuitenkin pari..
 
Lainaus
“Ylin nappi on auki”, Hermione tokaisi.
“Paidassa vai housuissa?” Riddle kysyi vakavana, mutta laittoi sitten kuuliaisesti kauluspaidan ylimmän napin kiinni.
Vähänkö hyvä! Aika yllättävä lausahdus Tomilta, mutta tosi hyvä! Näisää luvuissa oli samanlaisia pätkiä, ne olivat tosi hyvin kirjoitettuja. Tämä on ihanan romanntinen ficci. Ja se, ettei heti tullut toimintaa - siis ettei Hermionen ja Tomin välille heti tullut tietoista romantiikkaa - on tosi hyvä, vasta kahdeksannessa luvussa!
Tomin yllättävyys on käsin kosketeltavaa, siis esimerkiksi tällainen kohta:
 
Lainaus
“Hei, mihin sinä olet menossa?”
Yhtäkkiä Tom vain on Hermionen takana. Minusta se
kuvaa Tomin ns. näkymättömyyttä (ei sellaista syrjintää siis..), se on kiehtovaa.
Mielestäni ficissä ei ole mitään haittapuolia, ehei. Pelkkää hyvää luettavaa.

 
Lainaus
“Mennäänkö pitämään tervetuliaispuhe?” Riddle ehdotti, kun sali alkoi olla täynnä väkeä.
Hermione nyökkäsi lyhyesti. “Ja sinä sitten puhut.”
Riddle huokaisi. “Minä en tajua, mikä siinä on niin - au, ei tarvitse tökkiä - okei, minä puhun. Ja sinä hymyilet ja yrität epätoivoisesti näyttää esimerkilliseltä johtajatytöltä.”
“Ja sinä olet pahoillasi, ettei oikea johtajatyttö ole täällä minun tilallani.”
Riddle loi häneen kummallisen katseen. “Tuskin.”
Tuollaista pikkuhuumoria osaat sitten sirotella joka paikkaan! Tosi hienoa. Tässäkin kohdassa Tom vähän vihjaa sitä että pitää Hermionesta. Sitä ei tavallaan voi huomata, tai ainakaan tietää sen kannalta että Tom pitäisi Hermionesta, sillä jos hän ei vain pidä siitä oikeasta johtajatytöstä? kyllä minulla taas leikkaa.. c(;

 Toivottavasti tämä on viimeinen lainaus..:
Lainaus
“Riddle”, Hermione toisti, vaikka sukunimi maistui hänen suussaan karvaalta ja katkeralta tappiolta.
Tuo on todella hienosti kirjoitettu. kun Hermione alkoi puhutella Tomia etunimellä, hän maisteli sitä suussaan. Nyt hän sanoi Riddle, ja maisteli sitä, karvas ja katkera tappio.
Sukunimi maistu pahalta, ja etunimi hyvältä. Tosi hienoa, ei muuta tässä voikaan jankata.. (:
Tom kirosi kivasti tuossa yhdessä vaiheessa ulkona, aika hyvä! x)
Vielä yksi juttu: Se granaattiomena oli taas saanut luvussa hienon oman kohdan, ja tarkoituksen. Tom oli oikeasti toimeenpannut Hermionen vitsailun. Muutenkin granaattiomena on jäänyt päähäni pakkomielteenä, ihanaa kun siitä oikeasti on. Jatkoa tulee hyvään tahtiin!
 >emmöö
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: Lallu - 12.08.2007 14:36:38
Noniin.... Nyt on ehkä käynyt niin, että mä oon koukussa tähän ficciin. :D

Lainaus
Tom hymyili hänelle vinosti, kapeat huulet aavistuksen verran sinisinä kylmästä illasta. Pojan sormet olivat kuitenkin edelleen lämpimät, kun ne kohosivat Hermionen niskaan, vetivät varovaisesti muutaman pudonneen hiussuortuvan syrjään ja painuivat sitten kämmeniä myöten ihoa vasten, polttivat ja tekivät hengittämisen vaikeaksi. Hermione kuuli oman hengityksensä ja näki sen höyrynä, joka muodostui hänen ja Tomin kasvojen väliin, laski hämärästi heidän silmiensä olevan vain muutaman tuuman päässä toisistaan -
Ihan ylisöpöä <3
Mä oon niin monessa kommentissa ihkuttanut tätä, jo todellakin syystä, koska tää nyt vaan on ihan mainio! Ensin mä olisin halunnut, että asiat menis vähän nopeammin, mutta nyt oon ilonen, että tää juoni kasvaa pieni pala kerrallaan ja kiva, kun näiden välille nyt kehkeytyi tommonen pieni kohtaus pakkasessa. Koska tässä tapahtuu asiat mukavan hitaasti, niin mullehan on tulossa paaaljon lukemista. Okei, mä tiiän, että päälle sata sivuu juttua on tulossa, mutta sen oikeestaan tajuu vasta sitten, kun on jonkun verran lukenut ja on tietonen, että tässä on luultavasti vielä paljon asioita tapahtumatta.

Uuuuu.... ja ne granaattiomenat <3 Tän lauseen myötä kiittelen tästä osasta ja lähden tutkimaan muita ficcejä. Kiits!

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: Nettis - 12.08.2007 18:42:53
Mulla oli tosi paljon kaikkia fiksuja ajatuksia kun luin uusimpia lukuja, mutta tän viimesen luvun myötä kaikki vaan katos, ja jäljelle jäi kaiken kattava awwww.

Jostain löysin yhden kirjotusvirheen, mutta en mä sitä nyt enään muista.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 11.8.
Kirjoitti: toyhto - 12.08.2007 20:23:16
A/N: Paljon kiitoksia jokaiselle! :)

runtti-chan, hih, sähköä on tosiaan odoteltu pitkään... No, voin ainakin luvata, että jossain vaiheessa tässä ficissä tehdään muutakin kuin halaillaan, niin kivaa kuin se kieltämättä onkin!

coma-white, minäkin melkein säikähdin sitä kohtaa, jossa Tom äkkiä suivaantui pullonpyöritysjupakasta... Onneksi Hermione sai tilanteen ratkaistua. Seuraava jatko tulee nyt, koska se meni juuri hetki sitten Vuotiksenkin puolelle, ja eihän Fini sentään saa olla paljon jäljessä ^^

emmöö, olen iloinen, että hitaasti ilmaantuva romantiikka ei ole ilmeisesti kauheasti haitannut lukemista. Edellinen tämän tyylinen kirjoittamani pitkä draama eteni aika nopeasti (okei, ensimmäisessä osassa sänkyyn; melko nopeaa siis), joten halusin vaihteeksi kirjoittaa hitaan juonen.

LaLuna, itse asiassa tämä ficci alkaa nyt olla puolivälissä; luvassa on vielä tämänpäiväisen osan jälkeen käsittääkseni 7 lukua ja sitä voi tietenkin pitää paljona tai vähänä, miten vain itse haluaa ^^ Ja olen odottanut koko ajan, milloin joku sanoo hitaasti etenevän juonen häirinneen; minua se välillä häiritsi kirjoittaessa! *naur*

Nettis, kiitoksia kommentista!

*

9. luku

Hermione ei ollut aivan varma, kuinka kauan oli ollut hereillä. Hän tuijotti makuusalin kivistä kattoa ja mietti, missä vaiheessa siitä oli tullut niin tutun näköinen. Hän ei enää aamuisin ihmetellyt, missä oli rohkelikkotornin tumma puunsävy.
 Nyt hänellä tosin oli paljon muutakin ajateltavaa kuin Tylypahkan arkkitehtuuri. Illalla makuusaliin päästyään hän oli ollut niin väsynyt, että oli vain halunnut nopeasti sänkyynsä ja nukkumaan, mutta nyt aamulla kaikki ajatukset kiersivät hänen päässään sekavana massana: eiliset tanssiaiset, Riddle melkein hyvännäköisenä tummassa juhlapuvussaan, Cornelia pullonpyöritystehtävineen, riitely, granaattiomenabooli ja hän itse juoksemassa Tom Riddlen perässä ympäri Tylypahkan pihamaata, ja tietenkin -
 Värähdys kulki Hermionen lävitse. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Miksi ihmeessä hän oli reagoinut niin vahvasti riitelyyn Tomin kanssa? He olivat riidelleet ennenkin, ja häntä oli kyllä ehkä ärsyttänyt, mutta hän ei ollut sentään melkein jäädyttänyt itseään lumisateessa aivan liian vähillä vaatteilla.
 Hermione painoi silmänsä kiinni, kun muistot edellisillasta tulvivat hänen mieleensä sekavina mutta niin todellisina, että hän melkein odotti tuntevansa taas Tomin kädet ympärillään. Hemmetti, miksi hän oli antanut sen tapahtua? Ja miksi hän edelleen ajatteli muistoa suloisena tapahtumana eikä suinkaan välttämättömänä pahana, minkä ihmeen takia hän oli mennyt näin sekaisin…?
 Sänky heilahti, kun Hermione hyppäsi siitä äkkiä pois ja käveli makuusalin toiselle puolelle katsomaan ulos ikkunasta. Lumi peitti edelleen maan, ja ilmeisesti sitä oli satanut koko yön lisää, sillä yksiäkään jalanjälkiä ei näkynyt. Hän kuuli Cornelian ja Elisabethin hengittävän rauhallisesti omissa sängyissään, Mary oli ilmeisesti jo ehtinyt lähteä aamupalalle. Hermione vilkaisi kelloa. Se oli puoli seitsemän. Hän olisi hyvin voinut nukkua vielä pari tuntia, jos vain olisi pystynyt siihen.
 Hän nojasi kämmenensä ikkunankarmiin ja painoi kasvonsa kylmää lasia vasten. Selvä, hän piti Tom Riddlestä, oli luultavasti pitänyt jo pidemmän aikaa. Ei se ollut maailmanloppu, sen ei tarvinnut johtaa mihinkään. He saattoivat pitää toisistaan niin kuin johtajaoppilaiden oli vain hyvä pitää, että he pystyisivät tekemään töitä yhdessä -
 Hermione pudisteli päätään. Jos hän aikoi selvitä tästä sotkusta, johon oli itsensä kutonut, hänen olisi parasta olla rehellinen edes itselleen, ja rehellisyyden hän voisi aloittaa vaikka heti. Hän ei olisi tyytyväinen jutellessaan Riddlen kanssa pelkistä johtajaoppilasasioista tai liemien paritehtävistä. Hän halusi enemmän. Hän halusi jotain sellaista, joka oli mahdotonta.
 Tietenkään minkään ei tarvitsisi oikeasti tapahtua. Hermione voisi pitää Riddlestä, eikä pojan tarvitsisi tietää sitä. Niin olisi ehdottomasti parempi. Hänellä oli tarpeeksi ongelmia jo ennestään, hän ei kaivannut ongelmiensa huipuksi suhdetta nuoren pimeyden lordin kanssa.
 Mutta entä jos hänkin on rakastunut sinuun? Kutsumaton kysymys törmäsi Hermionen mieleen äkkiarvaamatta, eikä hän saanut sitä sieltä pois. Entä jos Riddle tosiaan pitäisi hänestä samalla tavalla kuin hän piti pojasta? Se oli tietenkin kauhean epätodennäköistä. Riddle nyt sattui olemaan Luihuisen perillinen ja varmasti tietoinen arvovallastaan, vaikkei esitellytkään sitä vielä ulospäin muutoin kuin eleillään ja ylemmyydentuntoisella käytöksellään. Minkä ihmeen takia hän olisi ollut kiinnostunut tavallisesta jästisyntyisestä tytöstä?
 Paitsi ettei Riddle edes tiennyt Hermionen olevan jästisyntyinen. Tyttö pudisteli päätään ja toivoi, ettei Dumbledore olisi suositellut hänen esiintyvän väärässä ajassa ollessaan puoliverisenä. Hän ei olisi jaksanut koko ajan valehdella itsestään, syntyperästään, vanhemmistaan, kodistaan - mutta tietenkin se kaikki oli välttämätöntä. Hermione huokaisi.
 Mutta entä jos Riddle tosiaan pitäisi hänestä? Entä jos tulisi tilanne, jossa Hermionen olisi valittava, halusiko olla pojan kanssa tekemisissä muutoinkin kuin kaverina? Totta kai hän kieltäytyisi, mutta miten ihmeessä hän pystyisi siihen?
“Hermione, mitä ihmettä sinä puuhaat?” Elisabethin uninen ääni kysyi hänen selkänsä takaa.
“En mitään.” Hermione vetäytyi kauemmas ikkunalasista. “Kunhan ajattelen.”
Elisabethin sängyn suunnalta kuului pieni naurahdus. “Riddleäkö?”
Hermione nielaisi. “Vähän sinne päin.”
“Te olitte suloisia eilen.”
“Kiitos vain.” Hermione ravisteli päätään. “Niin tekin. Oliko hauskaa tanssia Averyn kanssa?”
“Sinä vaihdat puheenaihetta”, Elisabeth ilmoitti armottomasti. “Sinä pidät Riddlestä, vai mitä?”
“Hän on ihan… miellyttävä.”
“Mikä rakkaudentunnustus!” Hermione melkein kuuli Elisabethin pudistelevan päätään. “Kuule Hermione, minusta tuntuu, että Riddlekin pitää sinusta.”
Hermione huokaisi syvään ja kääntyi. Elisabeth oli noussut istumaan sängyllään ja suki hajamielisen näköisenä sormillaan takkuista tummanruskeaa tukkaansa.
“Miten niin?” Hermione kysyi ja oli samalla purra kieleensä. Hänen olisi pitänyt kieltää koko juttu ja kävellä pois, hänen ei missään tapauksessa olisi pitänyt olla näin kiinnostunut kuulemaan, kuinka Elisabeth perustelisi väitteensä -
“Hän katselee sinua”, Elisabeth totesi vino hymy huulillaan.
“Katselee?” Hermione toisti kuivasti.
“Äh, en minä sitä tarkoittanut. Siis katselee sellaisella tavalla kuin Wilkins Corneliaa - “
“Tuo auttoikin paljon.”
“ - tai niin kuin minä luultavasti katselen Thomasia.”
Hermione nielaisi. “Älä huijaa.”
Elisabethin kasvoille levisi leveä virnistys. “Siinäs näet! Sinä pidät hänestä, Hermione, älä yhtään intä vastaan. Teistä voisi kyllä tulla hyvä pari. Minä voin kuvitella - “
“Beth. Älä. Minä en ole ihastunut Riddleen.”
“Minä en tajua, minkä takia sinä et vain voi myöntää sitä”, Elisabeth mutisi. “Hän on tietysti puoliverinen, mutta niin olet sinäkin, joten mitä - “
“Ei se siitä ole kiinni”, Hermione tokaisi nopeasti.
Elisabeth pyöritteli silmiään. “Mistä sitten?”
Miten olisi: hän on tappanut isänsä ja tytön, jota ei edes tuntenut, hän vihaa jästisyntyisiä ja minä olen sellainen, hän on niin syvällä pimeyden voimissa jo nyt, etteivät useimmat meistä ole koskaan edes kuulleet sellaisista asioista, jotka hän tuntee? Tai: hän pelkää kuolemaa nin, että tekee itsestään kuolemattoman, hänestä tulee pimeyden lordi ja hän tappaa monta minulle tärkeää ihmistä, yrittää tuhota kaiken, mitä minä rakastan? Minun pitäisi vihata häntä!“Minä en tajua sinua, Hermione Granger”, Elisabeth ilmoitti ylpeänä. “Sinulla on sellainen ihminen käden ulottuvilla ja sinä kieltäydyt näkemästä sitä - “
Hermione hymyili vinosti. Tilanteen ironisuus olisi voinut olla huvittavaa, jos hänen olonsa ei olisi ollut niin surkea ja loppuun kulunut.
“Minä taidan mennä aamupalalle”, hän mutisi.
“Ja entä Riddle?” hän kuuli Elisabethin äänen takaansa, ennen kuin sulki oven. “Jos hän sattuu pitämään sinusta, eikö olisi molemmille reilua edes yrittää?”
Ovi napsahti kiinni. Hermione käveli ripein askelin pois portaista, oleskeluhuoneesta ja suoraan saliin, mutta ajatus Riddlestä ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Selvä, hän oli näköjään jo suossa syvemmin kuin olisi ikinä halunnut. Näillä näkymin hän ei ollut siirtymässä lähiaikoina omaan aikaansa, joten hänen oli vain pakko yrittää selvitä Riddlen lähettyvillä.
 Ja hänen pitäisi ehdottomasti puhua pojan kanssa. Hän ei voinut alkaa taas vältellä tätä; he päätyisivät kuitenkin taas riitelemään ja kuka tiesi, mitä siitä seuraisi. Heidän oli pakko keskustella. Tilanne oli pakko saada selväksi.
 Hermionen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli edellistä iltaa ja Riddlen käsiä niskassaan. No niin, se ajatus hänen pitäisi ainakin jättää. Hän sulki mielensä päättäväisesti ei-toivotuilta muistoilta, veti hymyn kasvoilleen ja tervehti Marya, joka istui Wilkinsin vieressä syömässä aamupalaa ja näytti kieltämättä melko pakokauhuiselta.

Hermione näki Riddleä koko sunnuntain aikana vain muutaman kerran: ensin vilaukselta aamupalalla, kun hän itse oli jo lähdössä, sitten lounaalla syventyneenä kiihkeään keskusteluun Averyn ja Lestrangen kanssa, ja lopulta illalla samojen poikien ympäröimänä. Tavallaan se oli Hermionelle helpotus. Koska Riddle tuntui olevan koko ajan kiireinen, hänen ei tarvinnut huolehtia pojan kanssa puhumisesta. Mutta kun hän illalla meni nukkumaan samoine sekavine ajatuksineen, joiden kanssa oli aamulla noussut sängystä, häntä alkoi ärsyttää. Hän olisi mieluiten saanut koko keskustelun jo hoidettua.
 Mitä hän sitten aikoi sanoa, sitä hän ei tiennyt, mutta hänen oli pakko tehdä jotain. Hän ei voinut antaa asioiden mennä omalla painollaan, jos ne tekisivät niin kuin ennenkin ja päätyisivät siihen, että hän seisoisi huispauskentän vieressä lumisateessa Tom Riddlen halattavana.
 Maanantaiaamuna hänestä tuntui, kuin hän ei olisi nukkunut lainkaan koko yönä. Hän heräsi hiljaiseen, takaraivossa jomottavaan päänsärkyyn ja toivoi, että olisi voinut yksinkertaisesti jäädä loppuvuodeksi sänkyynsä makaamaan ja odottamaan, että ajankääntö jostain syystä päättäisi kumota itsensä ja lähettäisi hänet takaisin. Ei sillä, että vuosi 1997 taisteluineen, epätoivoineen ja tuhoutuneine Tylypahkoineen olisi ollut niin kauhean kiehtova, mutta mieluummin Hermione olisi ollut kasvokkain vihollisen kanssa ja pelännyt henkensä puolesta kuin halannut tätä lumisateessa.
 Kun Hermione muutamaa kymmentä minuuttia myöhemmin tuli aamupalalle ja istuutui vakituiselle paikalleen luihuisten pöytään, hän ei osannut ajatella pöydän päässä istuvaa Riddleä sen enempää vihollisena kuin lordi Voldemortinakaan. Riddle vilkaisi häntä ohimennen ja hän tajusi vastaavansa hymyyn; sitten poika käänsi katseensa voileipiinsä ja alkoi syödä keskittyneesti. Hermione seurasi esimerkkiä ja oli kiitollinen siitä, että hänen ruokahalunsa sentään oli tallella.
 Ensimmäisillä tunneilla oli liemiä. Hermione asteli vaitonaisena luokkaan Maryn ja Cornelian perässä ja huomasi ensimmäisenä, että Riddle istui jo omalla paikallaan. Hermione nielaisi. No niin, hän ei ehkä voisi jutella kovin syvällisiä keskellä oppituntia, mutta ainakin hän voisi sanoa Riddlelle jotain -
 Hän meni istumaan tavanomaiselle paikalleen pojan viereen. Riddle vilkaisi häntä sivusilmällä ja hymyili hänelle lyhyesti. Hermione hymyili takaisin ja kumartui ottamaan kirjansa olkalaukustaan.
“Nukuitko hyvin?” Riddlen ääni oli välinpitämättömän kohtelias.
“En.”
“Ai.” Nyt Hermione kuuli hämmästyksen. Hän asetteli kirjat pöydälleen, mutta ei jostain syystä uskaltanut katsoa Riddleen päin. “Miksi?”
“En tiedä”, Hermione mutisi ja kohautti olkapäitään. “Ajattelin varmaan liikaa.”
Hän pikemminkin tunsi kuin näki Riddlen hymyn. “Vai niin. Mitä sinä ajattelit?”
“Vähän kaikkea”, Hermione tokaisi ja veti syvään henkeä. Matami Kuusammio oli parhaillaan kirjoittamassa taululle ohjeita heidän senpäiväiseen liemeensä, ja luokassa oli turvallinen puheensorina. “Tom, meidän pitää jutella.”
Hän näki ilmeen synkkenevän pojan kasvoilla, vaikkei katsonutkaan suoraan niihin. Pojan ääni oli kylmä ja välinpitämätön. “Vai niin.”
“Minä vain… minun pitää tietää, mitä tapahtuu.”
Tom nyökkäsi. Hermione odotti pojan sanovan jotain, mutta tämä pysytteli hiljaa, kunnes matami Kuusammion ääni rikkoi kieltämättä varsin tehokkaasti hiljaisuuden:
“No niin, oppilaat, tänään tutustutaan lemmenjuomaan ja sen valmistukseen. Tiedän, että te olette kaikki innoissanne tästä, joten minun täytyy painottaa: te ette tarjoile tätä toisillenne ettekä yritä myrkyttää ketään tällä - “
Hermione tukahdutti huokauksen. Tunnista tulisi selvästi pitkä.

Illalla Tom oli oleskeluhuoneessa Hermionen saapuessa sinne puoli yhdentoista aikaan. Hän oli pyytänyt Dumbledorelta luvan päästä kirjaston kielletylle puolelle ja kävellyt hyllyjen välissä, etsinyt jokaisen lupaavalta vaikuttavan kirjan ja yrittänyt löytää niistä edes jonkinlaisia viitteitä aikamatkustukseen, mutta hänen työnsä oli aivan yhtä turhaa kuin ennenkin. Hän arveli lukeneensa melkein kaiken, jota Tylypahkan kirjastolla oli tarjottavana aiheesta, ja silti hän oli käytännöllisesti katsoen samassa pisteessä kuin alussakin.
 Tomin näkeminen kuitenkin karkotti tehokkaasti ajankääntöhuolet Hermionen mielestä. Poika istui eräässä nurkassa olevalla tummanvihreällä sohvalla ja luki jotain kirjaa keskittyneen näköisesti. Hermione seisahtui ovensuuhun varmana siitä, että Tom oli huomannut hänet, mutta poika ei tehnyt elettäkään osoittaakseen sitä.
 Hermione kohautti olkapäitään ja käveli lähemmäs poikaa. Hän mietti hetken, pitäisikö hänen istua tämän kanssa samalle sohvalle ja vai mennä vastakkaiselle seinustalle, mutta toiselle puolelle huonetta karkaaminen tuntui liian säälittävältä. Hän istuutui Tomin viereen.
“Lemmenjuoma oli aika helppoa tehdä.”
Tom naurahti katse yhä kirjassaan. “Jos Kuusammio joskus antaa meidän tehtäväksemme jonkun liemen, joka on jotain muuta kuin helppo, minä syön hattuni.”
“Minä en ole ikinä nähnyt sinulla hattua”, Hermione mutisi ja teeskenteli, ettei huomannut Tomin silmienpyörittelyä. “Sinä olet ilmeisesti aika hyvä liemissä, vai mitä?”
“Minä olen aika hyvä kaikessa.”
“Hyvin vaatimatonta.”
Tom huokaisi ja laittoi kirjan syrjään. Sen kansi oli musta ja hetken Hermionen teki mieli nojautua eteenpäin vain sen verran, että olisi nähnyt kirjan nimen, mutta hän ei uskaltanut - tai halunnut.
“Mistä sinä halusit puhua?”
“Sinun kohonneesta egostasi”, Hermione ilmoitti reippaalla äänensävyllä.
Tomin suu puristui tiukaksi viivaksi.
“En oikeasti”, Hermione sanoi, piti tauon ja avasi suunsa jatkaakseen, mutta ei keksinytkään lisää sanottavaa. Mistä hän halusi oikeasti puhua? Siitä, kuinka hän piti tulevasta pimeyden lordista aivan liikaa ja halusi tämän pysyvän kaukana hänestä? Itse asiassa hän ei halunnut Tomin pysyvän kaukana, hän halusi ainoastaan itse suhtautua tähän fiksusti, kaverillisesti… hän ei voinut kuvitella, että olisi elänyt tässä ajassa ilman Tomin tuntemista.
“Mitä sinä luet?” hän kysyi.
Tomin katse oli kummallinen; Hermione ei tiennyt, oliko poika huvittunut vai ärsyttikö tästä. Kirjansa Tom otti käteensä ja käänsi sulavalla liikkeellä väärin päin pöydälle, niin että kansi teksteineen jäi pois Hermionen katseen ulottuvilta.
“Ei sinua kiinnostaisi.”
“Älä ole niin varma”, Hermione sanoi ja nielaisi. “Jotain pimeää taikuutta?”
Tom hätkähti. Hetken Hermionen teki mieli vetäytyä taaksepäin, kauemmas pojan ulottuvilta, kauemmas sen miehen ulottuvilta, joka Tom Riddlestä tulisi; mutta hän painoi kätensä nyrkkiin ja jäi aloilleen. Tom vilkaisi ensin kirjaa ja sitten häntä katseella, joka oli mahdoton tulkita. Pojan suu oli torjuvasti tiukkana viivana, mutta silmissä läikähti aavistus uteliaisuutta.
“Ehkä”, poika tokaisi lyhyesti. “Häiritseekö se sinua?”
“Riippuu siitä, mihin sinä sitä käytät”, Hermione sanoi. Hänen äänensä ei ollut kovin voimakas, mutta silti se kuulosti hiljaisessa oleskeluhuoneessa aivan liian vahvalta. Hänen teki mieli alentaa äänensä kuiskaukseksi.
Tom ei vastannut hänen epäsuoraan väitteeseensä, vaihtoi vain aavistuksen verran asentoa ja nosti toisen kätensä sohvan selkänojalle. Pojan iho näytti oleskeluhuoneen hämärässä vielä tavallistakin vaaleammalta ja melkein epäluonnollisen pitkät sormet roikkuivat rentoina kohti lattiaa -
“Hermione.”
Hermione hätkähti. “Mitä?”
“Mietin vain.” Tom vaikeni hetkeksi; pojan silmät liikkuivat terävinä ja läpitunkevina Hermionen kasvoilla, eikä tyttö voinut kääntää katsettaan pois. Lopulta Tom kääntyi tuijottamaan vastakkaista seinää. “Pelkäätkö sinä muuta kuin puheiden pitämistä?”
“Totta kai. Tuota… ainakin minä pelkään S.U.P.E.R.-kokeita.” Tom naurahti. Hermione puri hampaansa tiukasti yhteen ja jatkoi: “Sairastumista ja muuta sellaista. Ahtaita paikkoja. Ihmisten menettämistä.”
“Mutta et itsesi menettämistä?”
Tomin ääni oli tiivis ja synkkä ja samoin pojan katse, kun se kääntyi hitaasti seinästä jälleen kohti Hermionea. Kauan sitten hiipuneen takkatulen viimeinen jäljellä oleva kajo heitti tummia varjoja pojan kasvoille ja peitti osan rypistynyttä otsaa, melkein vihaisesti alaspäin painuneita kulmia ja huulia, jotka oli puristettu tiukasti yhteen.
“Itseni menettämistä?”
Tom naurahti synkästi. “Eikö kuolema olekin ruma? Se vain vie kaiken, mitä olet saanut aikaan, ja yhtäkkiä kaikki on ollut turhaa.”
Kellon viisarit siirtyivät pykälästä toiseen loppumattomalla tahdilla. Hermione kuuli tikityksen ja hetken hänestä tuntui, että hän näki sen kauimmaisessa nurkassa: kuluvan ajan varjon, kuoleman käden, joka oli niin kuin Tom sanoi, todellinen ja häikäilemätön, valmis viemään kaiken, mitä hän elämässään saisikin aikaan… Sitten hän pudisteli päätään ja mielikuva katosi. Jäljelle jäivät ainoastaan Tomin kasvot, jotka tuijottivat häntä toiselta puolelta sohvaa tavalliseen tapaansa tyyninä ja vakavina, mutta silmissä läikkyi melkein kiihkeä odotus. Hermione tajusi vapisevansa.
“En usko”, hän sanoi hiljaisuudessa värisevällä äänellä. “Meidän täytyy kai vain yrittää. Joku toinen jatkaa aina - “
“Entä jos ei ole ketään toista? Jos olet vain sinä, eikä kukaan tule edes kaipaamaan sinua? Jos toiset vain ovat hyvillään, kun sinä kuolet?”
“Tom - “
Pojan hengitys kuului hämärässä kiivaana. Hermione näki, miten tämä puri hampaansa alahuuleen ja katsoi lattiaan, puristi kätensä nyrkkiin niin että verisuonet nousivat ihon pintaan. Hermione istui paikallaan kuin hänet olisi kangistettu siihen.
“Oikeastaan on ihan turha tehdä mitään”, Tom sanoi lopulta niin vaimealla äänellä, että sitä tuskin kuuli. “Kaikki menee kuitenkin.”
“Jos sinä teet jotain hyvää, se jää toisten iloksi”, Hermione sanoi voimattomasti tietäen toistavansa tyhjiä latteuksia, mutta kykenemättä enempään.
Tom kääntyi katsomaan häntä. Pojan tummat silmät pureutuivat hänen ihoonsa, mutta hän ei voinut liikkua.
“Entä jos minä en halua tehdä mitään toisten hyväksi?”
Jostain ylempää kuului suihkun ääniä. Vesi lorisi putkistoissa ja toi auttamatta Hermionen mieleen toisen luokan, Salaisuuksien kammion ja basiliskin, joka liikkui putkissa.
“Eivät hekään tee mitään minua varten”, Tom jatkoi lopulta.
Hermione tuijotti hiipunutta takkatulta. “Mitä sinä pelkäät?”
Kysymys näytti rentouttavan Tomin. Synkkä katse haalistui pojan silmissä, ja kun Hermione kohtasi tämän katseen, tämä näytti enää väsyneeltä.
“En tiedä”, poika mutisi ja tuntui nyt puhuvan enemmän itselleen kuin Hermionelle. “En tiedä. Kuolemaa ehkä, mutta… en tiedä.”
Hermione nyökkäsi. Tom näytti äkkiä unohtaneen hänen olemassaolonsa, tuijotti vain edessään olevaa seinää. Juuri kun Hermione oli varma, että poika tosiaan oli vaipunut täysin omiin ajatuksiinsa ja olisi parempi lähteä, tämä liikahti.
“Hermione?”
Tyttö puristi kätensä sohvan käsinojaa vasten. “Mitä?”
“Jos minä en olisi niin hyvä kuin sinä kuvittelisit minun olevan, vihaisitko minua?”
Hermione tuijotti Tomia. Tämän kasvoilla leikki tumma hymy, melkein huvittunut, mutta ei kuitenkaan - ei, pojan katseessa ei ollut mitään huvittunutta. Hermione yritti nähdä pojan paikalla Voldemortin, mutta ei pystynyt. Hän näki vain Tom Riddlen nojaamassa aavistuksen verran häntä itseään kohti tummassa paidassaan, muutama ylin nappi avoinna, hiukset hieman sotkuisina ja silmissä katse, johon oli sekoittunut uteliaisuuden lisäksi jotain muuta.
Hermione nielaisi. “En usko.”
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: coma-white - 12.08.2007 22:24:51
Jatkoa jo nyt! :o En tiedä miten voisin kiittää siitä tarpeeksi! :D Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos! (Eikä tuokaan riitä, mutta olkoon!)

Jes, vihdoinkin Hermione myöntää itselleen ihastuneensa Tomiin! Olihan se äärimmäisen hauskaa lukea hänen tunnontuskistaan asian suhteen, mutta on se eteenpäin meneminenkin ihan mukava juttu. ;)

Nyt aloin miettimään, että voisi olla kovinkin mielenkiintoista saada tietää mitä Tomin pään sisällä liikkuu! Selkeästihän hänkin on ihastunut, mutta mitä minkälaisia muita ajatuksia hän miettinee.. No tietysti tässä luvussa tuli selväksi se, että hän pelkää Hermionen alkavan vihaamaan häntä jos hän paljastaa niitä synkempiä asioita itsestään, mutta silti..  Ah, tämä on niin ihanan kiduttava etenemistahti, että pääni räjähtää pian! Kysymyksiä herää sitä mukaa kun niihin saadaan vastauksia. :D

Tämä vaan on niin ihana!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: Nettis - 12.08.2007 22:48:50
Nyt kun mä kerta "joudun" kommentoimaan tätä samaa ficiä toisen kerran saman päivän aikana, voisin koettaa saada aikaan jotain rakentavaakin.

Joo, aloitetaanpas siis ihan alusta alkaen. En nyt muista, mitä olen aikaisemmissa kommenteissa sanonut, joten anteeksi, jos toista itseäni =)

Ensinäkin pidän ficin ideasta ja parituksesta hyyyvin paljon. Olenkin viimeaikoina etsinyt käsiini kaikki aikamatkoista ja/tai Hermione/Tom aiheista kirjoitetut tarinat ja pakko myöntää, tämä on kyllä yksi parhaimmista. Ainoa samalle tasolle yltävä taitaa olla tuo Piccan Eläviä musitoja, joka toisaalta H/D parituksensa kanssa pyörii ihan eri piireissä.

Ja sitten kun puhutaan taas tästä ficistä. En voi sanoa pitäneeni prologista, hyvin harvat osaavat mielestäni kirjoittaa aidon tuntuisia taistelukohtauksia (ja he kaikki ovat "oikeita" kirjailijoita), mutta tunnelma välittyi tekstistä hienosti, eikä teksti ollut liian sekavaa. Tuo loitsujen kohtaaminen ja siitä aiheutuva aikamatka on ideana hieno, ei mitään liian monimutkaissta, mutta ei mitään kauhean yksinkertaistakaan. Myöskin siihen liittyvä muistinmenetys on kivasti keksitty, eihän Hermionea ja Tomia saa päästää liian aikaisin eroon toisitaan *wirn*

Toivoa saattaa, että Hermione saa jotenkin pelastettua Harryn, sillä olisi tylsää (jokseenkin laimea sana tähän yhteyteen...), jos Voldemort lopulta voittaisikin, on Tom Riddle kuin symppis tahansa nuorena. Toisaalta, en kyllä keksi yhtään ideaa, miten pystyisi muuttamaa yhden, ei kovin pienen, mutta öö.. hetkellisen tilanteen, muuttamatta koko tulvaisuutta. Olisi... outoa, jos Hermione muuttaisi koko tulevaisuuden eikä Tomista ikinä tulisikaan "pahis", enkä kyllä ideasta pitäiskään, mutta kai sinä siellä pienessä (tai miksei suuressakin?) päässäsi olet jo kehitellyt jonkun nerokkaan idean asian öö... hoitamiseksi(?).

Ensimmäinen luku oli mukava, Hermione oli sopivan hämmentynyt, mutta selvisi tilanteesta varsin hyvin. Pyörität tarinaa varsin sujuvasti, sen enempiä kiirehtimättä (siitä taisin mainita jo aiemmin). Myös nuroten suhde kulkee luonnollisesti eteenpäin, ensimmäisestä luvusta on tapahtunut hurjasti edeistystä tähän viimeksi lisättyyn lukuun, mutta ei kuitenkaan liikaa eikä kovin suurin harppauksin.

Kirjoitus virheitä en tosiaan ole montaa löytänyt, muistaakseni muutama piste on korvaantunut väliviivalla (-). Kirjoitat sujuvaa ja helppo lukuista teksitä jota on nautinto lukea. Kuvailet hyvin niin henkilöitä, paikkoja kuin tunnelmia ja tilanteitakin ja tekstiin ja sen henkilöihin on helppo samaistua.

Rrrrakastan noita Hermionen pohdintoja nuoresta Voldemortista. Välillä sitä miettii, että mitä jos Riddle osaisi jo lukitilistä (monta kirjain virhettä? =D) ja pystyisi kurkkaamaan tytön mieleeen. Muutenkin miettii välillä, että mitä jos poika jotenkin saa tietää. Ja summaryssähän vihjataan jo siihen, että Hermionen on paljastettava ainakin osa salaisuuksistaan päästäkseen pois - mikäli minä sitä oikein ymmärrän. Siitä tulisikin vasta mielen kiintoinen keskustelu... =D

Viimeisimmästä luvusta bongasin joitain ihania kohtia;

Lainaus
mieluummin Hermione olisi ollut kasvokkain vihollisen kanssa ja pelännyt henkensä puolesta kuin halannut tätä lumisateessa.
Tuo oli niin äärettömän ironinen lausahdus, virnistelin täällä varmaankin hyvin järkevän näköisenä, onneksi kukaan ei tullut juuri silloin ovesta sisään.

Lainaus
“Mutta et itsesi menettämistä?”
Tomin ääni oli tiivis ja synkkä ja samoin pojan katse, kun se kääntyi hitaasti seinästä jälleen kohti Hermionea. Kauan sitten hiipuneen takkatulen viimeinen jäljellä oleva kajo heitti tummia varjoja pojan kasvoille ja peitti osan rypistynyttä otsaa, melkein vihaisesti alaspäin painuneita kulmia ja huulia, jotka oli puristettu tiukasti yhteen.
Pitkä lainaus, mutta ei voi mitään. Tuo oli yksi esmierkki kohdasta, jossa olet mielestäni hyvin onnistunut luomaan tietynlaisen tunnelman.

Lainaus
“Jos minä en olisi niin hyvä kuin sinä kuvittelisit minun olevan, vihaisitko minua?”
Toinen niin ironien virke, sillekkin oli pakko uhrata oma virnistely tuokio. Voi voi, jos poika tietäisikin mitä Hermione tietää...

Niin joo, vielä yksi asia. Minua nimittäin hiukan häiritsi se, kun Hermione vielä senkin jälkeen, kun oli tunnustanut ihastumisensa itselleen, ajatteli Tomia Riddlenä, ei Tomina.

Heh, voisin vielä kirjoittaa saman verran lisää siitä, miten olet onnistunut hahmojen kanssa ja plää plää plää, mutta eiköhän tämä riitä tälle kerralle   8)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: emmöö - 13.08.2007 12:09:41
Nyt tulee lyhyin kommentti aikoihin, mutta ei voi mitään.
Tämä luku oli mielestäni aika lyhyt, ainakin jos vertaa muihin lukuihin.
 Minä odotan vain jatkoa, jatkoa, jatkoa, toivottavasti kohta tulee taas. Ei se haittaa että niitä tulee paljon.. Kunhan saadaan nauttia tädtä, tämä on iki-ihana, yksi lemppareistani.. (:
 Luku oli ihana, tietysti kaikki oli taas kohdallaan, jne. Tom oli suloinen, ja Hermione otti itseään niskasta kiinni. Hyvähyvä. Tom osoitti jälleen pitävänsä Hermionesta. Ihanaa.. (:
 Jatkoooooo! ;D
>emmöö
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: Lallu - 13.08.2007 16:23:26
Lainaus
Hermione yritti nähdä pojan paikalla Voldemortin, mutta ei pystynyt. Hän näki vain Tom Riddlen nojaamassa aavistuksen verran häntä itseään kohti tummassa paidassaan, muutama ylin nappi avoinna, hiukset hieman sotkuisina ja silmissä katse, johon oli sekoittunut uteliaisuuden lisäksi jotain muuta.
Hermione nielaisi. “En usko.”

Harvoin tulee semmonen olo, ettei ficciä saisi jättää kesken juuri kyseisessä kohdassa, mutta tämän kanssa tuli semmonen. Tuli semmonen "nööööyyyy! mä haluan lukea lisää!"-olo.  :D

Tässä osassa oli aika paljon dialogia, mutta se oli mun mielestä hyvä juttu, koska tuo Hermionen luihuiskaveri (kuka se nyt niistä taas olikaan... o_O) oli jees, kun se kyseli Tomista Hermionelta. Ja tähän samaan syssyyn vielä sanon tuosta Hermionen ja Tomin keskustelusta. Se oli jotenkin tosi luonteva ja hyvä, että Hermione kyseli tuosta pimeästä taikuudesta. Miks mulla olis semmonen mielikuva, että Tom hallitsi ton lukitiliksen, okklumeuksen(mikälienee) jo kouluaikoina? No nyt meni ohi aiheen... Mutta siis kiitoooos ja seuraavaa osaa odottelen innoissani.

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: wiltzu - 13.08.2007 17:29:15
kiltti, pliis, kirjota pian jatkoa, sekoan muuten :D
tä ficci on ihan liian hyvä :) <3
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: emmöö - 14.08.2007 14:09:31
Ärr.. Laita jo sitä jatkoaah!! Täällä seotaan! Kukaan muukaan ei laita, ja hyviä parituksia ei ole!
Miksei täällä voida järjestää ficcejä parituksittain?! murrrräyh..
 Joo, minä kommaentoin uusinta lukua kyllä, mutta oli pakko tulla vähän purkamaan tunteita, etten hajota konetta.. (:
 Rakastan kuitenkin tätä ficciä..
Grrrr..
>emppöh
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: Sueño - 14.08.2007 17:35:38
Sait uuden lukijan, ystävä hyvä. Ensimmäisenä tähän ficin kun näin, nimi veti puoleensa. Sitten katsoin tuota paritusta ja suustani pääsi 'oih' ääni. Ja sitten kun katsoin kirjoittajaa, sydämeni suli jo täysin. Sinä kun omistat mielestäni todella paljon kirjoittamisen lahjoja, olen lukenut tarinoitasi ennenkin, mutta olen ollut laiska kommentoimaan. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja kommentoin. Edistystä, kai. En voi taata, että tästä tulee hehtaari tai täyttä asiaa oleva kommentti. Yritän saada hyvää palautetta, rakentavaa sellaista... Mutta, en voi taata mitään erikoista.

Tuo nimi muuten oli hienosti keksitty. Granaattiomena. Se veti minua heti puoleensa, kuten äsken sanoin. Prologi, se taisteluosuus... Se oli hyvin kirjoitettu. Harva saa noin hyvin kirjoitettua taistelukohtauksia, koska ne ovat oikeastaan aika hankalia. Miten saada joku taistelu kirjoitettua, että se ei vaikuta jotenkin typerältä? En tiedä, sinä näköjään tiedät. Onnea. Minäkin haluaisin. Pitää vain harjoitella. Yleensä en pidä kamalasti kaikista taistelukohtauksista, mutta tuossa oli sitä jotain. Kunnon tunnelmaa. Tunteita välittyi hyvin. Saa nähdä, tuleeko tässä sellainen klisee, että Hermione pelastaa jotenkin Harryn. Saa nähdä. Mutta... Eikö ne kliseet ole joskus todella mukavia? Ja kuka tietää, mitä sinun mielessäsi liikui, kun tätä tarinaa kirjoitit.  

Rakastan Hermione x Tom paritusta ylikaiken. Ja on ihanaa lukea siitä kirjoitettua ficciä. Tämä tarina... Se on jotain niin ihanaa. On kutkuttavaa lukea Hermionen ja Tomin keskusteluja. Tom on niin salaperäinen. Ei ehkä sellainen kuin kuvittelin, mutta... Jotenkin tuo Tom on myös oikeastaan yksi vaihtoehdoista, millainen hän oikeastaan varmaan saattoi olla nuorena. Tuollainen piiloutuja, joka osaa kadota, jos niin haluaa. Maagista. Tässä alkaa miettimään jo, että ovatko he lopussa yhdessä, vai eivät. Jännittää jo. Minä kyllä todellakin tulen lukemaan tämän ihan loppuun asti. Ja salaa uneksin ja mietin, että miten tämä loppuu. Minä elän fantasia maailmassa ja kliseiden maailmassa, että odotan tälle onnellista loppua. Mutta... Ei niitä aina tarvitse. o/ Kunhan se loppu vain sopii tähän tarinaan.

On myös erikoista, koska käytät hänestä sukunimeä Riddle, aitoa alkuperäistä nimeä, etkä Valedroa, suomennettua. Oikeastaan, minä myös pidän Riddlestä enemmän. Ei niitä nimiä olisi oikeastaan tarvinnut mielestäni ehkä alkaa suomentamaan niihin kirjoihin.
Tämä etenee mielestäni ihan hyvää tahtia. Ei liian lujaa, eikä liian nopeaa... Mutta, en voi olla myöntämättä, että tässä toivoisi nopeampaa tahtia, jotta tietäisi, mitä tulee tapahtumaan. Se on kärsimättömän ihmisen huono puoli. Toivon, että saat tänne laitettua niitä uusia lukuja pian.

Jätit tuon viimeisen luvun hienoon kohtaan. Se sopi todella hyvin tuohon. Ytimekäs lopetus luvulle. Täydellinen... Minun suustani kuuluu vain tänään ylistystä. Olen varmaan vain niin haltioitunut. Tiedän, että jotkut pitää myös hiukan siitä negatiivisestä palautteesta... Mutta, minä en taida saada sitä tänään aikaan. Olen pahoillani. Ja tämä ei taida olla edes rakentavaa palautetta. Ylistystä vain... Saat nyt kuitenkin kestää sitä. o/

Lempikohtiani:

Lainaus
“Eikö kuolema olekin ruma? Se vain vie kaiken, mitä olet saanut aikaan, ja yhtäkkiä kaikki on ollut turhaa.”

Miksi tämä saa minut miettimään kaikkea suuria asioita? Niin hyvä kysymys Tomilta. Tuo asia sopii hyvin Tomin päähän. Nostan sinulle hattua siitä.

Lainaus
"Meidän täytyy kai vain yrittää. Joku toinen jatkaa aina - “
“Entä jos ei ole ketään toista? Jos olet vain sinä, eikä kukaan tule edes kaipaamaan sinua? Jos toiset vain ovat hyvillään, kun sinä kuolet?"

... Aaw... Tom on yksinäinen, tämä mielestäni viestittää sitä aivan selvästi. Tomin isä ei halunnut tätä ja äiti kuoli heti synnytyksessä... Niin jotenkin surullinen ja kaunis kohta. Tykkään.

No, nyt jätän tämän kommenttini tähän näin. Olisin voinut ylistää vielä vaikka mitä, mutta... Olen laiska. Toivottavasti sait jotain irti ja laitat uuden luvun tänne pian.

- Sueño, tyttö joka... Ylistää kaiken maasta taivaaseen.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 12.8.
Kirjoitti: toyhto - 15.08.2007 19:21:17
A/N: Kiitoksia kauheasti jokaisesta kommentista!

coma-white, Tomin ajatuksia tosiaan ei ole kauheasti selvinnyt. Voi apua, en edes uskalla kuvitella, kuinka paljon vaikeampaa tämän ficin kirjoittaminen olisi ollut, jos olisin kirjoittanut myös Tomin näkökannalta; hänestä kirjoittaminen on ihan riittävän vaikeaa jo Hermionen silmien kautta *naur* Mutta toivottavasti Tomin ajatuksia selviää vielä ennen loppua!

Nettis, olet ihan oikeassa siinä, että hyviä taistelukohtauksia tapaa harvoin, eikä varmasti ainakaan minun ficeistäni *naur* Ne ovat oikeastaan Potter-fandomissa yksi haastavimmista jutuista. Niitä on oikeastaan pakko kirjoittaa, jos yhtään enemmän ficcaa, mutta taikasauvojen heilutteluineen ne tuntuvat aina vähän absurdeilta. Minäkin olen pohtinut, osaisiko Tom lukitilusta, mutta veikkaan, että ainakin (tämän ficin pehmo-)Tom lähinnä on hyvä tulkitsemaan ihmisiä ja näkemään ihmisten läpi ihan muilla kuin taikakeinoilla. Tomin ajatteleminen Riddlenä oli periaatteessa harkittua, mutta oli kai lähinnä kertovinaan siitä, että vaikka Hermione pitkin hampain tunnusti olevansa ihastunut, hän ei silti osannut heti suhtautua Tomiin luontevasti. Ja lisäksi minä olin niin tottunut kirjoittamaan pojasta Riddlenä, että Tom kuulosti ahdistavan läheiseltä!

emmöö, lukujen pitäisi kyllä olla suurin piirtein saman pituisia; minulla on kirjoittaessani ikään kuin vakiopituus jota en anna itseni alittaa, mutta olen kyllä saattanut jonkun kerran repsahtaa *naur* Tämäkään luku ei taida olla erityisen pitkä, mutta kyllä niitä pitempiäkin lukuja vielä tulee!

LaLuna, oi, minä olen vain hyvilläni, jos olisit jaksanut lukea lisää vielä sen kohdan jälkeen, johon tuo viime kohta loppui ^^ Ja on kyllä hyvinkin mahdollista, että Tom osasi lukitilusta jo kouluaikoinaan, mutta tässä ficissä sitä mahdollisuutta ei kyllä ole otettu ilmeisesti huomioon. Äh, joskus vielä haluan kirjoittaa ficin nuoresta Tomista, jolle laitan kaikki ne ilkeät ja tummasävyiset ja negatiiviset ominaisuudet, jotka tältä Tomilta jäivät puuttumaan!

wiltzu, kiitoksia kommentista, jatkoa tulee nyt... ^^

Sueño, kiitos! Olen kauhean iloinen, että taistelukohtaus vaikutti sinusta kohtalaisen onnistuneelta; ne ovat minunkin mielestäni tosi vaikeita kirjoittaa, ja Potter-fandomista kirjoittaessa niitä ei kyllä voi vältelläkään... Minulla on aina niitä kirjoittaessa vähän sellainen fiilis, että kirjoitan vain ihan samalla tavalla "- ja hän veti sauvansa esin - " " - tumma valoryöppy osui häneen - " ja muuta kliseistä mutta vähän välttämätöntä. Ja muuten, minä olen kirjoittanut tämän ficin jo loppuun saakka omalle koneelleni, mutta kun nyt mietiskelit tuota ovatko Hermione ja Tom vielä lopussakin yhdessä, en suoraan sanottuna ole aivan varma!

*

10. luku

Hermione tiesi alusta alkaen, että se oli painajainen, mutta vaikka hän yritti saada itseään hereille, hän ei onnistunut. Hän makasi jonkinlaisessa mudassa, mutta sen tarkemmin hän ei nähnyt - hänen silmänsä olivat jotenkin sumeat. Kivun hän tunnisti ja mietti unen läpi, mistä ihmeestä se johtui, ja kuinka unessa saattoi tuntea niin terävää, todellista kipua.
 Hän näki sumeita hahmoja ympärillään, kuuli huutoja ja kirkaisuja… nainen jossain kaukana huusi kuin olisi ollut kuolemassa… Hermione yritti sulkea korvansa huudoilta, muistuttaa vain uneksivansa. Mitään tästä ei tapahtunut oikeasti. Hän oli omassa sängyssään, hän ei ollut täällä, hän ei maannut mahallaan mudassa, hänen ruumiinsa ei tuntunut niin liikkumattomalta ja hyödyttömältä -
 Salama iski taivaalta lähelle maata. Hermione ehti tuskin säikähtää sitä, ennen kuin sen valo oli kirkastanut koko ympäristön hetkeksi. Salama häipyi, mutta Hermione tajusi näkevänsä paremmin… paljon paremmin… ja pienen mäen päällä aivan hänen lähellään seisovat hahmot kiinnittävät hänen huomionsa.
 Toinen oli Harry. Hermione räpäytti silmiään; nekin tuntuivat kankeilta ja kuolleilta. Kyllä, se oli Harry. Hän ehti tuskin tunnistaa pojan, kun hän kuuli jo kuin paksun sumun läpi huudon, ja poika putosi maahan polvilleen, taittui kivusta kaksinkerroin ja huusi uudestaan.
 Hermione seurasi sivustakatsojana, kuinka lordi Voldemortin tumma hahmo kumartui Harryn yläpuolelle ja iski poikaa kerta toisensa jälkeen, ja koko ajan hänen mielessään vahvistui tunne, että hän oli nähnyt tuon kaiken ennenkin. Hän oli maannut tässä mudassa, hän oli seurannut Harryn toivottomia yrityksiä, hän oli nähnyt, miten Voldemort ensin potkaisi poikaa kylkeen ja sitten kylmän naurun säestämänä nosti sauvansa viimeiseen iskuun.
 Hän näki Harryn valahtavan elottomana, verisenä myttynä maahan, mutta suru ja epätoivo, jotka hyökyivät hänen ylitseen, eivät olleet aivan kirkkaat vaan tulivat kuin paksun verhon takaa. Mieli tyhjänä Hermione seurasi, miten hän itse upotti kätensä mutaan ja kohottautui parempaan asentoon… vihlova kipu iski hänen lävitseen, mutta sekin oli jotenkin vaimentunutta, kuin hän olisi kyllä tuntenut sen, mutta ei olisi ollut aivan läsnä. Hän tajusi kurottavansa kohti taikasauvaa, joka oli lennähtänyt Harryn kädestä aivan hänen viereensä, sumeasti hän tunsi vihlovien sormiensa puristuvan sen ympärille…
“AVADA KEDAVRA!”
Se oli hänen äänensä, joka huusi, hänen oma äänensä, mutta hän itse seisoi vaiti katselemassa sivussa, miten Voldemort kuuli hänen äänensä, nosti oman sauvansa puolustukseen, mutta säteet törmäsivät toisiinsa, muodostivat jonkinlaisen valopatsaan… se kipinöi ympäriinsä, hänen olisi ehkä pitänyt lähteä karkuun, mutta hän ei tajunnut, hän ei osannut, hän ei voinut… hän seisoi sivussa ja katseli, miten hänen ruumiinsa tippui takaisin mustaan, kuraiseen maahan ja valo imaisi hänet mukaansa -

Kylmä ilma kulki Hermionen keuhkojen läpi pistävänä, mutta lohdullisen todellisena. Hän puristi kätensä kiinni sänkynsä laitoihin niin kovaa, että sormia särki, painoi päänsä kiinni polviin ja yritti lopettaa vapisemisen. Se oli vain unta, se oli vain unta -
 Paitsi ettei se ollut. Kun vapina alkoi loppua ja hänen alkoi tulla kylmä avoimen ikkunan puhaltaessa tuulta sisään, hän tajusi pikkuhiljaa, että unessa hän oli ollut oikeassa - hän oli nähnyt tuon kaiken aiemminkin. Se oli ollut viimeisessä taistelussa ennen hänen sinkoutumistaan vahingossa väärään aikaan. Hänet oli tainnutettu ja herätessään hän oli nähnyt Voldemortin ja Harryn taistelevan mäellä, mutta sitä hän ei ollut enää muistanut. Kuinka hän oli saattanut unohtaa? Oliko hän saanut iskun päähänsä?
 Hermione nousi sängystään ja käveli avoimen ikkunan luo. Hänen jalkansa tuntuivat vieläkin vapisevilta ja toinen nilkka oli kummallisella tavalla kipeä. Hän väänsi ikkunan auki, vaikka jäätävä joulukuun tuuli pisti urheasti vastaan. Vasta kun ikkuna oli säpissä ja hän oli palaamassa sänkyynsä, koko kylmä totuus iski häntä vastaan.
 Harry oli kuollut.
 He olivat hävinneet. Kilta oli hävinnyt. He olivat taistelleet, Harry ja Voldemort olivat kohdanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan, ja lopulta Voldemort oli ollut vahvempi. Hermione tunsi itsensä täysin tyhjäksi. Hän muisti elävästi Harryn huudot, viimeisen kerran, kun poika oli yrittänyt heittää kirouksen kohti Voldemortia, mutta oli ollut jo aivan liian heikko, liian satutettu, Voldemort oli väistänyt kirouksen helposti. Hän muisti kylmässä maassa maanneen verisen ruumiin, joka oli ollut hänen ystävänsä… heidän kaikkien ainoa toivonsa…
 Mitä hän enää kuvitteli tekevänsä? Miksi hänen pitäisi päästä takaisin omaan aikaansa? Kuolonsyöjät olivat luultavasti tappaneet koko killan, siellä ei enää ollut ketään häntä varten. Hän voisi yhtä hyvin tyytyä kohtaloonsa, viedä ajankääntökirjat kirjastoon ja unohtaa ne seitsemäntoista vuotta elämästään, jolloin oli ollut jossain muualla. Hän voisi -
 Hänen vanhempansa olivat yhä siellä.
 Kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät? Hänen vanhempansa olivat edelleen elossa, heihin taikamaailman sota ei ollut vielä luultavasti ylettänyt. Mutta mitä sitten, kun Voldemort todella olisi vallassa? Antaisiko hän jästien olla rauhassa? Hermionelta pääsi kyyninen naurahdus. Ja entä jos Voldemort ottaisi selville kaikki killassa toimineet ja heidän perheensä ja tappaisikin hänen vanhempansa, kun hän itse nyt oli tavoittamattomissa? Hän ei voinut antaa sen tapahtua!
 Cornelia kääntyi sängyssään, mutta ei herännyt. Hermione istuutui sängylleen ja tukahdutti halun painaa kasvonsa käsiinsä ja jäädä siihen. Hänen oli pakko päästä takaisin. Vaikka koko kilta olisi mennyt ja taikamaailma olisi tuhon oma, hän voisi sentään viedä vanhempansa pois Englannista, jonnekin, jonne Voldemortin valta ei ylettäisi. Oliko sellaista paikkaa? Jos oli, hän etsisi sen.
 Mutta miten hän pääsisi takaisin? Hän ei edelleen -
 Hetkinen. Nyt hän tiesi, kuinka ajankääntö oli tapahtunut.
 Hermione puki nopeasti ylleen ja lähti makuusalista, ennen kuin kello ehti lyödä aamuviittä.

Dumbledoren kasvot pysyivät vakavina, mutta silmiin nousi helpottunut katse. “Todella? Muistisi on siis palannut?”
“Tavallaan”, Hermione sanoi siirrellen jalkojaan hermostuneena. “Minä näin ikään kuin unen, mutta olen aivan varma, että tapahtumat olivat todellisia. Muistatko, kun kerroin, miten menetin taistelussa tajuntani, enkä enää muistanut mitään sen jälkeisistä tapahtumista?”
 Dumbledore nyökkäsi lyhyesti. Hermione jatkoi: “Minä heräsin vielä siellä. Minä… en oikein voi kertoa tarkasti, mutta kaksi ihmistä taistelivat. Toinen tappoi toisen - “ hänen oli pakko vetää syvään henkeä “ - ja minä raivostuin. Kuolleen ihmisen taikasauva oli lennähtänyt eteeni, joten tartuin siihen ja tähtäsin sitä toista, minä… yritin tappaa hänet. Hän torjui, mutta sauvat yhdistyivät, ja syntyi jonkinlainen valopatsas.”
Dumbledore tuijotti häntä tarkasti ja herkeämättä.
“Ja siihen minun tajuntani loppuu”, Hermione lopetti lähes hengästyneenä.
“Tämä ihminen… jonka sinä yritit tappaa”, Dumbledore sanoi rauhallisesti, mutta Hermione ei voinut olla hätkähtämättä viimeisen sanan kohdalla. “Voitko kertoa minulle mitään hänestä?”
“En usko”, Hermione sanoi varovaisesti ajatellen Tom Riddleä, joka luultavasti samaan aikaan oli heräämässä ja lähtemässä aamupalalle. “Tuota, minä olen miettinyt… enkö minä sotke täällä ollessani kohtuuttoman paljon tulevaisuutta? Minä olen ollut täällä yli kuukauden. Vaikka olen ollut kuinka varovainen, olen ihan varmasti vaikuttanut johonkin.”
Dumbledoren katse harhaili hetken muodonmuutosten luokan seinillä, ennen kuin se palasi takaisin Hermioneen. Hetken professori näytti vanhemmalta, mutta sitten tämän kasvot kääntyivät varovaiseen, huolelliseen hymyyn, ja Hermione tajusi taas kipeästi, ettei tämä ollut sama Dumbledore, johon hän oli tottunut luottamaan. Tämä Dumbledore ei ollut elänyt ensimmäistä sotaa Voldemortia vastaan, tältä Dumbledorelta puuttui neljäkymmentä vuotta aikaa hankkia niitä tietoja, joita Hermionen tuntemalla oli ollut -
“Minä en tiedä kovin paljon aikamatkustuksesta”, Dumbledore sanoi hitaasti, “enkä varsinkaan tämänlaatuisesta. Sinun tapauksesi on hyvin harvinainen ja mitä luultavimmin ainutlaatuinen, Hermione. Mutta tiedän sen, että kaikki ajankäännöt eivät ole samanlaisia kuin ne, joita tehdään ajankääntimillä muutamaksi tunniksi kerrallaan. Kenties sinä muutat toimillasi tulevaisuutta, kenties et. Tämä kuulostaa varmasti epäuskottavalta, mutta historia saattaa korjata itseään sitä mukaa, kun sinä muutat sitä.”
“Eli minä voisin periaatteessa kertoa sinulle kaiken, mitä tiedän?”
“Älä kerro”, Dumbledore sanoi heti silmissään tarkka katse. “Jotenkin minä olen ymmärtänyt, että sinun tietosi olisivat hyvin vaarallisia väärissä käsissä.”
“Mutta sinä - “
“Minä en tiedä, millainen olen ollut niinä aikoina, joina sinä olet minut epäilemättä tuntenut - “ lyhyt hymy käväisi Dumbledoren kasvoilla, “ - mutta nyt minä olen vain ihminen. Ja jos sinä kertoisit minulle tulevaisuudesta jotain sellaista, jonka uskoisin voivani toimillani estää, minä luultavasti yrittäisin.”
“Mutta eikö se - “
“Kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuisi. Tulevaisuuden kanssa ei voi leikkiä, Hermione, eikä menneisyyden. Sinun on parasta yrittää vain vaikuttaa ympärilläsi olevaan maailmaan mahdollisimman vähän.”
“Mutta entä - “ Hermione veti raskaasti henkeä, “entä jos minä… yrittäisin vaikuttaa ihmiseen? Jos tietäisin, millainen hänestä tulee, ja yrittäisin saada hänestä esille jonkun toisen puolen?”
“Sinä yrittäisit estää tulevaisuutta tapahtumasta”, Dumbledore sanoi äänellä, joka oli lempeä mutta vakaa. “Mutta tulevaisuus on jo tapahtunut, Hermione, sinä olet tullut sieltä. Entä jos saisit huomata, että sinua ei ole olemassa? Silloin sinua ei olisi olemassa täälläkään. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi.”
“Entä jos minä teen jotain tuollaista vahingossa?” Hermione henkäisi.
Dumbledore pudisteli hitaasti päätään. “Sille sinä et voi mitään. Seuraa vaistoasi ja yritä välttää ongelmia, siinä on kaikki, mitä voit tehdä.” Professori piti pienen tauon ja katsoi ulos ikkunasta. Hermione näki, että aurinko oli nousemassa. “Siitä hetkestä, jolloin sinä tulit tänne… onko sinulla itselläsi aavistusta, minkä takia ajankääntö olisi voinut tapahtua?”
Hermione pudisteli päätään.
Dumbledore huokaisi raskaasti. “No niin, minusta tuntuu, etten voi auttaa sinua tällä kertaa enempää. Teen parhaani, yritän tutkia asiaa, mutta koska et voi kertoa minulle yhtään enempää, minun osani taitaa olla aika toivoton. Varmaa on ainakin se, että tuo toinen henkilö liittyy olennaisesti sinun tänne tuloosi.”
Hermione liikahti hermostuneesti penkillään. Dumbledoren katse palasi häneen seiniltä, joissa se oli taas vieraillut, ja vastatessaan professoriin vakavaan katseeseen Hermione melkein kuvitteli hetken, että tämä tiesi kuin tiesikin enemmän kuin sanoi.
“Ja saattaa olla, että sinä tarvitset tuota henkilöä myös päästäksesi täältä pois.”

Hermione istui katselemassa rohkelikkojen ja luihuisten välistä huispausottelua ja tunsi olonsa ennen kaikkea epätodelliseksi. Luihuisen vihreä ja hopea ympäröivät häntä joka puolelta, ja hänen omassa kaulassaan oli vihreähopeinen kaulaliina. Jos hän olisi muutamaa kuukautta aiemmin tiennyt, missä sillä hetkellä oli, hän olisi väittänyt sen olevan mahdotonta.
 Hermione naurahti itsekseen. Hän olisi väittänyt monen muunkin asian olevan mahdotonta, luihuisten joukoissa istuminen oli pienin hänen ongelmistaan. Juuri nyt hän ei edes jaksanut kiinnittää huomiota huispaajiin, jotka lensivät taivaalla ja huutelivat toisilleen kesken pelin niin, että tuomarina toimiva matami Harvaskanto, joka opetti ensiluokkalaisille lentämistä, joutui vähän väliä antamaan varoituksia kielenkäytöstä.
 Ajatukset pyörivät Hermionen päässä sekavana sotkuna, josta hän ei saanut minkäänlaista otetta. Hän oli yrittänyt tappaa Voldemortin ja päätynyt siksi tänne, ja nyt hän Dumbledoren mukaan saattoi tarvita samaa henkilöä päästäkseen takaisin omaan aikaansa. Mutta oliko Tom Riddle edes sama henkilö kuin se Voldemort, jonka hän oli tuntenut? Hän tajusi pelottavan selvästi, kuinka vaikea hänen oli ajatella Tomia pimeyden lordina.
 Mutta tuntui hänestä miltä hyvänsä, Tom Riddle ja lordi Voldemort olivat sama ihminen, ja hänen olisi parasta muistaa se. Jotenkin Tom liittyi hänen kotiin pääsyynsä, mutta miten? Entä jos hänen pitäisi tappaa Tom päästäkseen pois? Siihen hän ei pystyisi. Hän oli ehkä kerran yrittänyt tappaa Voldemortin, mutta se oli tapahtunut Harryn kuoleman jälkeisessä raivossa ja epätoivossa. Hän ei ikinä kykenisi harkittuun murhaan. Eikä hän voisi murhata ihmistä, josta välitti niin paljon kuin Tomista -
 Jos hän olisi joutunut tappamaan Tomin neljäkymmentäluvulla, eikö se olisi tarkoittanut, ettei lordi Voldemortia olisi hänen aikanaan enää ollut olemassa? Helpotus kävi Hermionen lävitse: Tomin tappaminen ei selvästi kuulunut pelin sääntöihin. Hänen pitäisi keksiä jotain muuta.
 Hän yritti miettiä, mutta se tuntui täysin toivottomalta. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. No, aina hän voisi hakea taas kaikki kirjat kirjastosta ja selata ne uudestaan, nyt vähän viisaampana sen suhteen, miten hänen ajankääntönsä oli tapahtunut. Ja ehkä hän jossain vaiheessa tajuaisi, mitä hänen pitäisi tehdä, tai Dumbledore tajuaisi, tai -
 Hänen ajatuksensa keskeytyivät tehokkaasti, kun tuttu nimi tunkeutui hänen tajuntaansa.
 “ - Riddlessä on kyllä jotain omituista”, joku mutisi parhaillaan vaimealla äänellä hänen takanaan. “Se poika on… kummallinen. Minä tiedän kyllä, että hän on puoliverinen, mutta hän ei käyttäydy sillä tavalla - “
“Tiedän”, sanoi poika, jonka Hermione tunnisti heti Thomas Averyksi. “Välillä minusta tuntuu, että hänestä voi tulla mitä vain. Hän on jo seitsemäntoistavuotiaana tuollainen, saa kenet tahansa uskomaan itseään.”
“Onko totta, että hän on murhannut jonkun?” Kysymys lausuttiin niin hiljaa, että Hermione tuskin kuuli sitä kaiken melun ja hurrauksen läpi. Luihuisten joukkue oli kai juuri saanut kaadon maaliin.
Thomas kuului yskivän. “Pää kiinni, Wilkins. Jos sinä haluat tietää jotain Riddlestä, saat kysyä häneltä itseltään.”
“Minä olen yrittänyt.” Wilkinsin ääni oli katkera. “Hän vain katsoo minun ohitseni. Ihan kuin olisi jotenkin parempi, saakelin puoliverinen.”
“Ehkä hän ei halua kaikkia lähipiiriinsä”, Thomas kuiskasi äänellä, josta selvästi kuuli, että hän oli ajatuksesta vain mielissään.
Sitten Thomas jatkoi huispauksesta. Hermionen mielenkiinto romahti saman tien, mutta hän ei enää jaksanut edes teeskennellä kiinnittävänsä huomiota myöskään otteluun. Hän odotti hetken, etteivät hänen takanaan istuvat pojat osaisi yhdistää hänen lähtöään keskusteluunsa, kömpi sitten seisomaan ja pujotteli varovasti ihmisjoukon välistä pois katsomosta. Maan tasalle päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen - rohkelikko johti nyt nipin napin ja luihuisten katsomo kuulosti raivoissaan sihisevältä käärmeeltä - ja lähti kävelemään kohti linnaa.

Kaksi päivää joulutanssiaisten jälkeen Tylypahka tyhjentyi niistä oppilaista, jotka halusivat mennä jouluksi kotiinsa. Hermione istui seuraamassa, kuinka Minerva pakkasi omaa matka-arkkuaan, ja mietti, kuinka kummallista olikaan olla taas samassa makuusalissa kuin niin monet kerrat aiemminkin. Rohkelikkotornissa mikään ei ollut muuttunut. Oleskeluhuone oli täysin samanlainen kuin ennenkin, ja ylhäällä seitsemännen luokan tyttöjen makuusalissa kaikki oli samoin kuin ennenkin. Jopa sängyt olivat samoissa paikoissa. Minerva nukkui siinä sängyssä, joka Hermionen muistoissa kuului Lavender Brownille.
 Myös ennakkoluulot olivat entisellään. Oleskeluhuoneessa olevat rohkelikot olivat katsoneet Minervaa hyvin epäluuloisesti, kun Hermione oli kävellyt tämän jäljessä sisään. No, ainakaan hän itse ei nykyään pitänyt luihuisia aivan yhtä vieraina kuin oli pitänyt omina kouluaikoinaan, vaikka hän saattoikin myöntää, että joissain suhteissa luihuiset ja rohkelikot erosivat toisistaan.
 Minkä ihmeen takia lajitteluhattu sitten laittoi minut nyt luihuiseen?
 Minerva viikkasi parhaillaan paksua tummansinistä neulepaitaa matka-arkkuunsa. Hermione katseli tytön puuhia ja oli iloinen, että hän oli hetkeksi päässyt pakoon omasta makuusalistaan. Kun Cornelia, Mary ja Elisabeth olivat tajunneet, kuinka lähellä joululoma oli, he olivat alkaneet puhua melkein taukoamatta ihmisistä ja paikoista ja tapahtumista, jotka olivat Hermionelle täysin vieraita.
“Itse asiassa - “ oli Cornelia sanonut aiemmin päivällä ja katsellut Hermionea arvioivasti, pää kallellaan, “- sinähän voisit lähteä meille jouluksi, vai mitä?”
“Eikö sinun… miehelläsi olisi jotain sitä vastaan?” Hermione oli tokaissut häkeltyneenä.
“Ainahan isossa talossa voi olla muutama ylimääräinen ihminen”, Cornelia oli ilmoittanut. “Etkä sinä meitä häiritsisi. Sitä paitsi minä haluaisin esitellä sinut aika monelle ihmisille. Uutena vuotena on isot juhlat - “
“Kiitos kauheasti, mutta minä taidan jättää ne väliin.”
“Oletko ihan varma?” Cornelia oli näyttänyt pettyneeltä. “No, jos muutat mielesi…”
Hermione ravisteli päätään itsekseen. Hän oli melko varma, ettei muuttaisi mieltään. Toisaalta Cornelian tuttujen tapaaminen olisi ollut mielenkiintoista - ties vaikka nuo tutut olisivat sisältäneet hänellekin tuttuja henkilöitä Mustan suvusta - mutta jotenkin hänestä tuntui, että “aika moneen ihmiseen” olisi kuulunut myös aika monta sulhasehdokasta.
“Hei Cornelia”, hän oli hetken mielijohteesta tokaissut, “satutko sinä tuntemaan Walburga Mustaa?”
“Pikkuserkku”, Cornelia oli ilmoittanut.
No niin, ainakaan Hermione ei nukkunut samassa makuusalissa Siriuksen isoäidin kanssa.
 Hän siis aikoi viettää joulunsa Tylypahkassa. Se oli luultavasti kaikkein paras vaihtoehto: ehkä täällä ollessaan hän ei tuntisi itseään niin yksinäiseksi ja irtonaiseksi. Ja minne muualle hän olisi mennyt? Isovanhempiensa luokse Lontooseen? Hän olisi voinut ilmoittaa olevansa heidän tyttärentyttärensä, joka syntyisi muutaman kymmenen vuoden päästä. He olisivat varmasti ottaneet hänet innoissaan vastaan!
“Mitä sinä mietit?” Minervan ääni hävitti tehokkaasti hänen mielestään mielikuvan, jossa hän ja hänen samanikäiset isovanhempansa tuijottivat toisiaan.
“Mummolaani”, hän sanoi todenmukaisesti.
“Ai. Missä päin se on?”
“Lähellä Lontoota.”
Minerva nyökkäsi hajamielisesti ja työnsi villapaidan matka-arkkuunsa. “’Mione, sinä olisit voinut tulla meille jouluksi.”
“Kiitos kutsusta, mutta minä jään tänne.”
“Eikö täällä ole yksinäistä?”
“Tuskin erityisen”, Hermione totesi. “Ja suurin osa opettajista jää tänne. Minä voin aina keskustella joulun hengestä Dumbledoren kanssa - “
Minerva vilkaisi häntä niin terävästi, että hän sulki suosiolla suunsa. Hetken ruskeatukkainen tyttö näytti siltä harmaanutturaiselta opettajalta, jonka Hermione oli oppinut tuntemaan.
“Sinä kiusaat minua”, Minerva sanoi tyynesti kiinnittäessään jälleen huomionsa matka-arkkuunsa.
“Anteeksi.”
“Ei se nyt niin paljon häiritse. Kunhan tajuat, että minä tajuan ihan hyvin, mitä sinä noilla huomautuksillasi ajat takaa.”
Hermione hymyili varovaisesti. “Eikö Dumbledore ole vähän liian vanha sinulle?”
“Kyllä minä tiedän pareja, joilla on suurempikin ikäero”, Minerva totesi viileästi, vaikka tytön silmistä näkikin, ettei ajatus hänestä ja Dumbledoresta parina ollut hänelle aivan se ja sama.
“Pidätkö sinä ihan tosissasi hänestä?”
“Jonkun verran.”
“Menisitkö hänen kanssaan naimisiin?”
Minerva naurahti. “Sinä olet ollut liian kauan niiden puhdasveristen luihuisten kanssa, ‘Mione! Minä olen kahdeksantoista, minulla ei ole mikään kiire naimisiin.”
Hermione hymyili takaisin. “Mutta sinä pidät hänestä.”
“Minkä ihmeen takia sinun on jauhettava sitä samaa asiaa?”
Koska minusta on niin kauhean suloista ajatella, että kaksi opettajaani ehkä ovat olleet pari minun tietämättäni -
“Mikä Dumbledoressa on niin erikoista?” Hermione kysyi.
Minerva suoristi selkänsä ja loi huvittuneen katseen häneen. “Mikä Tom Riddlessä on niin erikoista?”
Hermionen suu loksahti auki. Minervan kulmat kohosivat ja tyttö virnisti voitonriemuisesti. Hermione yritti löytää sopivat sanat, muistuttaa, ettei hän missään tapauksessa pitänyt Tomista sillä tavoin kuin Minerva näytti pitävän Dumbledoresta, mutta hän ei löytänyt sanoja.
“Äläkä yhtään yritä”, sanoi Minerva arvaten hänen ajatuksensa. “Minä näin kyllä, miten te tanssitte joulutanssiaisissa. Sinähän suorastaan roikuit hänessä!”
Hermione punastui. “Enkä, minä - “
“Minusta se on ihan okei”, Minerva jatkoi häiriintymättä hänen puolusteluyrityksestään. “Se, että sinä pidät Riddlestä. Siis tietenkin hän on vähän kummallinen, mutta kai hän loppujen lopuksi on ihan hyvä tyyppi - “
“Millä tavalla kummallisena sinä häntä pidät?” Hermione kysyi muistaen keskustelun, jonka Wilkins ja Avery olivat käyneet huispausottelussa.
Minerva näytti mietteliäältä. “En oikeastaan tiedä. Ehkä hän on vähän… hämärä. Ei oikein puhu kauheasti kenellekään, paitsi Averylle ja Lestrangelle. Ja tietenkin opettajille. Kaikki opettajat rakastavat häntä.” Minerva hymyili vinosti. “Sen takia minä olinkin aika yllättynyt, kun hän alkoi puhua sinun kanssasi, kun sinä tulit tänne. Veikkaan, että hän oli yllättynyt itsekin. Se oli aika tavatonta.”
“Ei hän minusta ole kauhean epäpuhelias.”
“Ei sinulle”, Minerva tokaisi. “Ja silti lyön vaikka vetoa, että hän on välillä antanut sinullekin pelkkiä yksisanaisia vastauksia eikä ole suostunut katsomaan sinuun kunnolla.”
Hermione nyökkäsi vastentahtoisesti.
“Sellainen hän yleensä on. Kaikille. Minä en tiedä, mistä hän puhuu Lestrangen ja Averyn kanssa, mutta tuskin nekään mitään varsinaisia ystävien välisiä keskusteluja ovat. Minä voin kyllä kuvitella, että hänellä olisi paljon sanottavaa, jos hän vain puhuisi.”
Hermione hymyili tietämättä oikein itsekään, oliko hänen hymynsä iloinen vai ei. “Niin minäkin.”
“Aika moni tyttö on varmaan sinulle kateellinen, kun olet kietonut hänet pikkusormesi ympärille. Oikeasti, sinä sait Tom Riddlen tanssimaan! Se oli ennenkuulumatonta.”
“Ei hän kauhean hyvin tanssi.”
“Mutta sinulla oli silti hauskaa, vai mitä?”
Hermione myönsi sen. Minerva näytti tyytyväiseltä ja lähti hakemaan kylpyhuoneesta tavaroitaan. Hermione seurasi toisen tytön menoa ja yritti miettiä, mitä hän oli kuullut ensimmäisistä kuolonsyöjistä. Eikö Voldemortilla ollutkin ollut jo kouluaikoina seuraajia, jotka olivat myöhemmin alkaneet nimittää itseään kuolonsyöjiksi? Voisivatko Lestrange ja Avery olla juuri näitä?
“Minerva?” hän kysyi, kun tyttö oli palannut shampoopullo mukanaan.
“No?”
Hermione nielaisi. “Kuule, mitä sinä tekisit, jos olisit ehkä vähän rakastunut ihmiseen, josta et oikeastaan… pidä?”
Minervan kasvot vakavoituivat ja niille nousi mietteliäs ilme. Tyttö istuutui hänen viereensä sängylle ja katsoi häntä tiiviisti. “Puhummeko me nyt Riddlestä?”
“Emme!”
“Eli me puhumme Riddlestä. Miten sinä voit samaan aikaan olla rakastunut ja olla pitämättä - “
“Me emme puhu Riddlestä”, Hermione toisti itsepäisesti ja sulki silmänsä Minervan tietävältä hymyltä. “Enkä minä tarkoittanut sitä ihan noin. Siis jos sinä olisit tavallaan rakastunut ihmiseen, mutta hänessä olisi jotain sellaista, mitä sinä et voi millään sietää? Niin kuin vaikka… vaikka että tietäisit hänestä jotain sellaista, mitä et millään voisi hyväksyä?”
Minervan otsa rypistyi. “Mitä Riddle on tehnyt?”
“Minerva!”
“Hyvä on.” Tyttö nosti kätensä luovutuksen merkkinä. “Ei Riddleä. Eli sinä olet rakastunut mutta siinä tyypissä on jotain sellaista, josta et yhtään pidä?”
Hermione kiemurteli penkillään ja mietti, minkä ihmeen takia oli edes aloittanut keskustelun. “Vähän sinne päin, paitsi en minä, vaan yleisesti - “
“Niin niin”, Minerva mutisi. “Minusta tuntuu, että minä vain yrittäisin miettiä, mikä minulle on tärkeintä. Jos minä pääsisin ylitse siitä, mitä se toinen tyyppi olisi tehnyt, niin ehkä se ei haittaisi.”
“Entä jos sinä tietäisit, ettet voi päästä ylitse?”
Minerva näytti huolestuneelta. “Sitten minä unohtaisin hänet.”
“Jos et voisi unohtaa?”
“Hermione”, Minerva sanoi hitaasti, “sinun on varmaan pakko valita.”
Hermione veti syvään henkeä. “Entä jos minä en voi valita kuin yhdellä tavalla, ja se tapa on auttamatta väärä?”
Minerva taputti häntä olkapäälle. “Ei Riddle voi olla niin paha.”
Hermionen teki mieli nauraa.
“Tai ehkä sinä rakastut johonkin toiseen”, Minerva jatkoi äänellä, josta kuului, että hän yritti selvästi vain piristää. “Tai lähdet takaisin Ranskaan.”
“Minä en tiedä, pääsenkö koskaan lähtemään.”
Minerva katsoi häntä järkyttyneenä. “Mitä?”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “Tai siis, voi olla, että minun vanhempani muuttavat tänne. Siinä tapauksessa minun kannattaa ehkä käydä kouluni loppuun täällä.”
“Huh, tuo kuulosti ensin aika vakavalta”, Minerva puuskahti. “Hei kuule, minun pitää varmaan lähteä. Tuletko saattamaan minut junan luo?”
Hermione tuli. Hän halasi Minervaa, ennen kuin tämä astui junaan, ja ehti miettiä, että jos hän olisi todella kuulunut neljäkymmentäluvulle, heistä kahdesta olisi voinut oikeasti tulla ystävät. Kun hän katseli taivaanrantaan katoavaa junaa, hänet valtasi kummallinen tunne. Aivan kuin hän olisi kuulunut tänne. Aivan kuin hän olisi pelännyt enemmän sitä, että joutuisi palaamaan omaan sekasortoiseen aikaansa ja jättämään kaikki ihmiset, joihin oli täällä jo ehtinyt kiintyä.
 Kun hän kääntyi palatakseen linnaan, hän näki Tom Riddlen pitkän, tumman hahmon kävelevän nopein askelin kohti Tylyahoa.

*

A/N: Unikohta on klisee! Se ärsytti minua jo kirjoittaessani sitä, mutta en keksinyt mitään muuta yhtä luontevaa tapaa kertoa mitä halusin kertoa.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: lostlife - 15.08.2007 23:38:19
Ilahduin ja ilostuin, toisaalta masennuin. Ilahduin kun oli ihanaa tekstiä, ilostuin kun oli jatkoa, mutta masennuin kun ei ollut enempää. (melki)Lääkärin (melki)virallisena reseptinä suositellaan lisää jatkoa masennuksen parannukseen. Näinollen pyydämmekin (minä ja minun minäni) teitä jatkamaan kirjoittamistanne.

Paljon inspiraatioita.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: runtti-chan - 16.08.2007 11:11:34
Kliseet on kivoja, ja niihin törmää myös joskus tosielämässä. En ymmärrä miksi vihasit unikohtaa, se oli musta aika paljon selventävä juonen kannalta. :D

Minerva ja Hermy sydän ystäviä, ihana ajatus. Kaikki tarvitsevat kaverin. ^^

Odotin kyllä tähän hieman riddle/Hermyä, mutta tämä olikin parempi jatko. Ei liian siirappimaista, vaan semmonen sopiva.

 8)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: Nettis - 16.08.2007 16:00:03
Ja jälleen kerran sä onnistuit jättämään tän ficin tällaseen jänskään kohtaan =D Nyt kun tämä ei ollut erityisen awwww luku, voisin taas selittää jotain järkevämpää...

Juu. Hermionen ja Minervan ystävyys on hauska juttu, tosin välillä häiritsee mielessä välkkyvä harmaapäinen täti juttelemassa ihastuksista Hermionelle... Se on outo kuva =DD

Hömm.. En mä nyt kyllä keksi tästä oikein mitään sanottavaa, teksti oli jälleen kerran hyvin kirjoitettua eikä tökkinyt lainkaan. Hermionen pohdinnat Tomista ja ne kysymykset Minervalle olivat ihanan söpöjä, naureskelin pitkään varsinkin tälle kohdalle;
Lainaus
Minerva taputti häntä olkapäälle. “Ei Riddle voi olla niin paha.”
Tuo oli kyllä kieltämättä oiva lausahdus tuohon väliin :)

Niin joo, ja mukavaa myös, että Hermis sai vihdoin tietää, että tarvitsee Tomin apua. Saa nähdä, mitä siitäkin kehittyy...

Eikä tuo unikohtaus kamala ollut, varsin hyvä. Eipä minullekkaan kyllä tule mieleen yhtään epä kliseistä tapaa saada jotain unohtunutta selville, ihan hyvä noin siis.

Jatkoa odotellen...
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: Lallu - 17.08.2007 13:39:31
Hyvinhän toi unikohta oli kirjoitettu! Mä ainakin tykkäsin kovinkin paljon.  :D Eihän tässä nyt enää oikein ole mitään sanottavaa... Mä olen ihkuttanut tätä jo niin monta kertaa, että luultavimmin tiedät, kuinka paljon pidänkään tästä ficistä. Mä jo odottelen, että innostut kirjottamaan tästä parituksestä paaaaljon muitakin juttuja.  ;)

Kiitos taas kerran!
LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 31.7.
Kirjoitti: eemi - 17.08.2007 14:52:31
Tää oli hyvä, luin eilen neljänteen lukuun asti, ja tänään ton viimeisen, enkä ole koskaan jaksanut lukea näin pitkiä ficcejä :D

Lainaus käyttäjältä: "toyhto"
“Hei Tom”, hän totesi vakavana, “minä en missään vaiheessa sanonut, että mansikkabooli kävisi. Itse asiassa minä olen melko varma, että kotitontut saavat hommata juhlia varten kunnon sekoituksen granaattiomenaboolia.”

Toi kohta jäi vain arvelluttaan, kun Hermionehan on S.Y.L.K.Y:ssä.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: coma-white - 17.08.2007 21:32:41
Olipas mukava pohdiskeluluku taas vaihteeksi! Heti on pakko sanoa, että kliseitä aliarvostetaan; joskus ne kuluneet ideat vain sopivat johonkin kohtaan parhaiten! :) (Ja minkäs sille voi, että joku muukin on keksinyt sen joskus aiemmin..? :D)

Pidän sinun kirjoittamasti McGarmiwasta hirveästi. En osaa sanoa tarkalleen miksi, jotenkin hänen suoruutensa ja se tietynlainen tiukkuutensa tekevät hänestä vain erityisen kiinnostavan hahmon. Oikein hyvin olet onnistunut siinä! ^^ Kivaa, että häntäkin näkyi hiukan enemmän vihdoinkin. Siitä myös ilahduin, että hiukan kuuli muiden suhtautumista siihen, että Tom suostui Hermionen kavaljeeriksi niihin tanssiaisiin! (Minervahan siitä jotain sanoi, miten muut tytöt olivat kateellisia.)
Niitä muiden kommentteja olisin lukenut mielelläni ihan suoraan heiltäkin enemmän, olisin halunnut kuulla heidän reaktionsa ja ihmettelynsä siitä kun suuri ja pelottava tanssiaistenvihaaja Tom on suostunut kutsuun! 8)

Kiitoksia tästä, jatkoa tähän tulee aina suorastaan ihastuttavan nopeasti. :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 15.8.
Kirjoitti: toyhto - 18.08.2007 08:43:52
A/N: Paljon kiitoksia kaikille kommenteista!

lostlife, kiitos! Toivottavasti lääkäri ja minä olemme yhtä mieltä jatkon ilmestymisajasta, mutta tänään sitä kuitenkin tulee ^^

runtti-chan, kiitoksia! En minä vihannut sitä unikohtaa, mutta en yhtään tykkää siitä, että minun oli pakko käyttää kliseetä, koska en keksinyt mitään vähemmän kliseetöntä *naur* Unikohtaa oli kyllä helppo kirjoittaa, koska sehän oli prologissa melkein valmiina!

Nettis, kiitos! Aluksi minunkin oli kyllä hankala kirjoittaa Minervaa, koska oli kauhean vaikea kuvitella häntä joksikin muuksi kuin nutturapäiseksi vähän vanhemmaksi opettajahenkilöksi *naur*

LaLuna, kiitoksia! Saa nähdä, saanko kirjoitettua samasta parituksesta enää - ainakin juonen pitäisi olla hyvin erilainen! Toisaalta minua kyllä kiehtoisi kirjoittaa lisää Hermione/Tomia ja kirjoittaa ainakin Tomista melko lailla erilaisen hahmon kuin hän tässä ficissä on, mutta tämäntyylistä pitkää romanttista draamaa tuskin saan samasta aiheesta kirjoitettua; siitä tulisi luultavasti vain tämän toistamista. Ja muutenkin olen nykyään niin laiska kirjoittamaan ficcejä, voih... ^^'

eemi, kiitos! Sinulla on kyllä hyvä huomiokyky tuon kotitonttukohdan suhteen! Minusta vähän tuntuu kyllä, että Hermionella on tällä hetkellä niin paljon muitakin ajatuksia päässään, ettei hän jaksa ruveta vastustamaan sitä tosiasiaa, että kotitontut tekevät Tylypahkan ruuat - sitä hän kyllä varmasti edelleen vastustaisi, jos tonttuja kohdeltaisiin huonosti.

coma-white, kiitoksia! Minä olen tosissaan tainnut keskittyä niin Tomin ja Hermionen välien jauhamiseen, että unohdin kokonaan toisten mielipiteet asiasta... No, hyvä, että Minerva pääsi sentään sanomaan jotain, ja ehkä toisillekin tulee vielä suunvuoroa vähän myöhemmin ^^

*

11. luku

Ensimmäiseksi jouluaamuna Hermione tajusi, että hänen ikkunaansa vasten satoi räntää. Makuusali oli tavattoman hiljainen, kun hän oli ainoa, jonka hengitys kaikui seinistä takaisin. Hän kömpi ylös sängystään ja melkein oletti näkevänsä Maryn hahmon peilin edessä kampaamassa pitkiä vaaleita hiuksiaan, mutta makuusali oli autio. Hän huokaisi. No niin, ainakin hän sai olla aamuisin niin vähäpuheinen kuin suinkin halusi.
 Hän käveli peilin eteen. Peilistä häntä tuijotti vakava tyttö, jonka otsalle oli kertynyt muutama ryppy ja jonka suupielet olivat taipuneet aavistuksen verran alaspäin vinoon, kyyniseen hymyyn. Hän ravisteli päätään niin, että pörröiset kiharat lennähtivät puolelta toiselle ja katsoi uudestaan peiliin. Katkera hymy oli kadonnut, mutta silmien katse oli ennallaan.
 Aamiaisella suuri sali oli melkein tyhjä. Hermione istui luihuisten pöydässä yksin lukuun ottamatta muutamaa kakkos- ja nelosluokkalaista, jotka puhuivat suureen ääneen joululahjoistaan. Hermionen teki mieli mulkoilla heitä, mutta hän piti katseensa tiukasti ruuassaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan ketään, joka olisi lähettänyt hänelle joululahjoja, se ei tarkoittanut, etteivätkö toiset olisi saaneet olla iloisia niistä.
 Tom Riddle ei tullut aamupalalle.
 Puoli yhdeltätoista Hermione tunsi itsensä tavattoman väsyneeksi ja toivoi, että olisi voinut mennä nukkumaan saman tien. Hän istui tyhjässä makuusalissaan ja yritti lukea ajankääntökirjoja uudestaan läpi, mutta hän ei löytänyt niistä mitään hyödyllistä, ja kerran hän tajusi tuijottaneensa samaa sivua viisi minuuttia.
 Lounaan jälkeen hän lähti kävelylle. Räntää satoi edelleen, se takertui itsepäisesti hänen hiuksiinsa ja kasteli ne. Hän käveli ensin linnaa ympäri, mutta kun hän oli kiertänyt sen eikä edelleen keksinyt tarpeeksi hyvää syytä palata sisälle, hän lähti kohti huispauskenttää.
 Hän ei kiinnittänyt lähemmäs lentävään hahmoon aluksi minkäänlaista huomiota. Luultavasti joku innokas huispaaja vain ei malttanut edes joulupäivänä olla harjoittelematta, hän tuhahti mielessään ja jatkoi matkaansa. Hän kiinnitti lentäjään todella huomiota vasta silloin, kun tämä hänet ohitettuaan kääntyi takaisin ja näytti alkavan laskeutua.
 Hermione pysähtyi. Räntää satoi hänen silmiinsä eikä hän erottanut, oliko lentäjä tyttö tai poika, mutta kun tämä tuli lähemmäs, hän erotti mustan takin, joka näytti hyvin paljon Tomin takilta.
 Poika pysäytti luudan hänen viereensä ja laskeutui aavistuksen verran kömpelösti hänen viereensä.
“Minä en tiennyt, että sinä lennät”, Hermione tokaisi ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä.
Tom kohautti olkapäitään ja vilkaisi luutaansa. “En minä lennäkään.”
“Minä näen siis harhoja. Mahtavaa.”
“Tämä on Averyn luuta. Hän on kotonaan, eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä.”
Hermionea alkoi väkisinkin hymyilyttää. Tom näytti niin välinpitämättömältä selittäessään lentämisestä, ja silti hänen hiuksensa olivat vieläkin pörrössä tuulen jäljiltä ja tummanharmaissa silmissä leikki katse, joka väitti, ettei lentäminen ollut ollut aivan yhtä yhdentekevää kuin hän ehkä väitti. Hermionen teki mieli pyyhkäistä pojan olkapäille satanut lumi pois. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi ne syvälle takkinsa taskuihin.
“Sinäkään et sitten lähtenyt jouluksi ko- muualle.”
Tom vilkaisi häntä terävästi. “Orpokoti ei ole kauhean mukava paikka viettää joulua.”
Hermione tuijotti kenkiinsä. “Anteeksi.”
“Mitä turhia.” Tomin ääni kuulosti pingottuneelta. “Etkö sinä mennyt vanhempiesi luokse Ranskaan?”
“En”, Hermione sanoi lyhyesti. Kunpa hänellä olisikin ollut Ranskassa vanhemmat, joiden luo mennä!
Tom kohautti olkapäitään ja vilkaisi häntä varovasti. “Mitä sinä aiot tehdä?”
“Milloin?” Hermione hämmästyi.
“Miten olisi nyt?” Pojan silmiin kohosi melkein ilkikurinen katse. “Nyt on joulupäivä, Hermione. Aiotko sinä viettää sen kävelemällä ympäri pihaa?”
“Aion”, Hermione virnisti. “Paitsi jos ilmaantuu jotain parempaa.”
“Miten olisi Tylyaho?”
Hermione kohotti kulmiaan. “Miten me sinne pääsisimme? Averyn luudalla?”
“Onko sinulla jotain sitä vastaan?”
“Kumpaa?”
“Luutaa”, Tom tokaisi hieman terävällä äänellä, mutta virnisti sitten. “Vai pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?”
“En! Minä en vain pidä niistä - “
“Kai sinä kuitenkin olet joskus lentänyt?”
“En vähään aikaan”, Hermione tunnusti ja vilkaisi luutaa yrittäen miettiä, milloin hän viimeksi tosiaan oli lentänyt. Lopulta hänen oli pakko myöntää, ettei hän muistanut lentäneensä sen kesän jälkeen, jolloin Fleur ja Bill olivat menneet naimisiin. Siitä oli puolitoista vuotta.
“No niin, nyt on korkea aika”, Tom tokaisi ja hyppäsi luudan päälle. “Tuletko sinä eteen vai taakse?”
“Sinä pudotat minut!”
“Niinkö?”
Hermione räpäytti silmiään, mutta tiivis ilme oli jo väistynyt Tomin silmistä, ja pojan katseessa häälyi enää avoin haaste ja poikamainen virnistys. Hermione astui askeleen lähemmäksi luutaa.
“Hyvä tyttö”, Tom tokaisi kuin olisi kehunut koiraa. “Luuletko sinä oikeasti, etten minä pysty hommaamaan kahta ihmistä Tylyahoon saakka?”
“En, minä vain - “
Mutta Hermione ei keksinyt, mitä pelkäsi. Ehkä itseään istumassa kapealla luudalla aivan kiinni Tomin rintakehässä, pojan käsiä ympärillään, lämmintä hengitystä hiuksissaan… Hän värähti ja yritti vetää syvään henkeä. Hän ei missään tapauksessa aikonut käyttäytyä niin kuin mikäkin teinityttö; kyse oli vain yhdestä lentomatkasta ja siinä se.
“Okei”, hän mutisi. “Minä tulen.”
Tom teki hänelle tilaa luudan päällä. Hän etsi hyvän asennon ja sulki silmänsä, kun luuta nousi lentoon - ei sen takia, että olisi pelännyt korkeutta, vaan siksi, että Tomin kädet sulkeutuivat hänen ympärilleen niin tiukasti.
 Hetken kuluttua hän oli kuitenkin jo unohtanut, mitä negatiivista tilanteessa olikaan pitänyt olla. Tuuli löi vasten hänen kasvojaan, maa vilisi jossain hänen allaan ja hänestä tuntui, että Tylyaho lähestyi aivan liian nopeasti. Tom ei puhunut mitään, mutta hän aisti pojan kasvot melkein kiinni hiuksissaan, tunsi kevyen hengityksen ja pojan liikkeet, kun tämä ohjasi luutaa.
 Kun he laskeutuivat luudan kyydistä Kolmen luudanvarren takapihalla, Hermione ei voinut olla lähettämättä mielessään pientä kiitosta Averylle siitä, ettei tämä vahtinut luutaansa paremmin.

Kolme luudanvartta tuntui olevan ääriään myöten täynnä joululauluja, kermakaljaa ja havuköynnöksiä. Hermione katsoi tarkasti ympärilleen mistelien varalta - pienellä etsimisellä hän löysi niitä kutakuinkin kymmenen, mutta kaikki tuntuivat seuraavan melkein raivoisasti pienikokoista naista, joka hääräsi baaritiskin takana ja yritti huitoa niitä tiehensä.
 Hermione puristi huulensa yhteen. Tuntui kummalliselta nähdä Kolmessa luudanvarressa joku muu kuin matami Rosmerta, mutta hän tottuisi siihen.
“Mennäänkö istumaan?” hän kysyi Tomilta, joka oli jäänyt seisomaan oviaukkoon katsellen ympärilleen lähes hämmentyneen näköisenä.
“Täällä on paljon ihmisiä”, poika tokaisi.
“Nyt on joulupäivä.” Hermione etsi katseellaan vapaata pöytää ja löysi lopulta yhden.
Tom seurasi häntä nurkkapöytään. Hermione pani merkille, että poika istuutui mahdollisimman lähelle nurkkaa ja veti tuolinsa niin, että seinä oli hänen selkänsä takana.
“Luulisi, että ihmiset tahtoisivat olla kotonaan jouluna”, Tom tokaisi.
Hermione kohautti olkapäitään. “Emmehän mekään ole.”
Se oli väärä huomautus. Hän huomasi sen ensin jossain omissa sisuksissaan vihlovasta kivusta, joka muistutti ikävästi, kuinka kaukana hän todellisuudessa olikaan omasta perheestään. Hetken hän olisi antanut melkein mitä vain, jos olisi saanut olla nyt jouluaattona kotonaan, syödä äitinsä paistamaa joulukalkkunaa ja katsella tutuilla koristeilla päällystettyä joulukuusta olohuoneen nurkassa -
 Seuraavaksi hän huomasi Tomin synkentyneen katseen ja katkeransurullisen juonteen suupielessä. Hermione nielaisi.
“Anteeksi.”
“Mitä?” Tomin ääni kuulosti haasteelta.
“Ei olisi pitänyt sanoa - “
Tomin kylmä naurahdus keskeytti hänet. “Koska sinun täytyy sääliä onnetonta orpoa? Vai koska minä en muuten muistaisi, ettei minulla ole vanhempia, joiden luona olla jouluna?”
Hermionen teki mieli haudata päänsä käsiinsä. “Tom, en minä - “
“Älä sitten pyytele anteeksi. Minä en piittaa - “
“No, minä piittaan!” Hermione tokaisi ja oli hyvillään, kun yllättynyt ilme kohosi häntä vastapäätä istuvan pojan kasvoille. “Sinulle voi olla ihan sama, että istut joulupäivänä täpötäynnä olevassa Kolmessa luudanvarressa, mutta minä olisin mieluummin kotona!”
“Painu sitten kotiisi”, Tom ärähti. “Ei sinun ollut pakko lähteä tänne - “
“Minä halusin lähteä! Mutta jos minä oikeasti saisin valita, jos saisin oikeasti olla vanhempieni luona nyt - “ Hermione veti syvään henkeä, “ - minä olisin joulun mieluummin kotona. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, etten haluaisi olla sinun kanssasi täällä. Tajuatko?”
Tom katsoi poispäin hänestä eikä vastannut. Hermione huokaisi ja nojasi kätensä pöydän tasaiseen puupintaan. Heidän ympärillään puheensorina ja nauru jatkuivat tasaisena, melkein epätodellisena virtana, joka tuntui liukuvan Hermionen ohitse niin kuin matkalaukut lentoaseman hihnalla.
“Haluatko sinä jotain juotavaa?”
Hermione kohotti katseensa. Tom tuijotti häntä, mutta enää poika ei näyttänyt niin synkältä kuin vain hetkeä aiemmin. “Ehkä kermakaljan.”
Sanaakaan sanomatta Tom nousi pöydästä ja käveli baaritiskille. Hetken kuluttua poika tuli takaisin kaksi ääriään myöten täytettyä kermakaljatuoppia varten, eikä Hermione voinut olla muistelematta, milloin hän oli viimeksi saanut Kolmen luudanvarren kermakaljaa. Siitä oli pakko olla ainakin puoli vuotta.
“Onko sinulla ikävä vanhempiasi?” Tom kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“On”, Hermione sanoi miettimättä. “Minä… en tiedä, milloin näen heidät seuraavan kerran. Se on pelottavaa.”
“Sinä lähdet ennemmin tai myöhemmin takaisin Ranskaan”, Tom tokaisi äänellä, jonka sävy ei ollut kovin ilahtunut. “Tai vanhempasi tulevat tänne.”
“Ehkä”, Hermione mutisi ja siirteli mukiaan puolelta toiselle. Hänestä tuntui kummalliselta puhua Tomin kanssa perheestään. Hän ei ikinä voisi kertoa mitään lähellekään totuutta menevää, mutta hän ei pitänyt valehtelustakaan. Tom katsoi häntä vakava ilme kasvoillaan odottaen, että hän jatkaisi, ja kaikkein mieluiten Hermione olisi vain kertonut totuuden.
“Kaipaatko sinä vanhempiasi ikinä?” Hermione tokaisi, kun hiljaisuus venyi häiritsevän pitkäksi, eikä hän keksinyt, kuinka kertoa enempää omista vanhemmistaan puhumatta liikaa.
Tomin kasvoille levisi synkkä varjo. “En oikeastaan. En sillä tavalla. Minä en… tuntenut heitä.”
“Tapasitko sinä heitä koskaan?”
Hermione tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä. Tom joi pitkän kulauksen kermakaljastaan ja vilkuili häntä tummilla silmillään kuin olisi koko ajan yrittänyt arvioida, kuinka paljon Hermionelle voisi kertoa - tai kuinka paljon hän itse halusi kertoa tytölle. Hermione nojautui melkein sitä itsekään huomaamatta hieman eteenpäin tuolillaan. Hän halusi kuulla Tomin vastauksen, halusi tietää, paljonko tämä suostuisi kertomaan -
“Isäni kerran”, poika tokaisi lopulta. “Äiti kuoli synnyttäessään minua.”
Hermione nyökkäsi lyhyesti. Hän ei ehkä ollut yllättynyt, mutta ei ollut sama asia kuulla Tomin vanhempien kohtalosta pojalta itseltään kuin Harrylta tai Dumbledorelta.
“Isä ja minä… emme tulleet toimeen”, Tom jatkoi äänellä, jossa Hermione oli kuulevinaan aavistuksen katkeraa naurua. “Sinä varmaan tulet vanhempiesi kanssa hyvin toimeen?”
“Aika lailla”, Hermione myönsi.
“Sinä vaikutat juuri sellaiselta ihmiseltä”, Tom tokaisi. “Sellaiselta, joka on hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Elää niin kuin nämäkin, tekee samat valinnat - “
“Ei se itse asiassa ihan niin ole mennyt”, Hermione sanoi ja veti henkeä. “Mutta he… kunnioittavat sitä, mitä minä teen.”
Tom hymyili lyhyesti ja katsoi häntä hieman huvittunut ilme kasvoillaan. “Ja mitä sinä sitten teet? Käyt koulua?”
Hermione vastasi hymyyn. Itse asiassa en, lopetin sen viime vuonna. Nykyään opiskelen auroriksi ja taistelen sinua ja kuolonsyöjiäsi vastaan tulevaisuudessa, pelkään omani ja toisten henkien puolesta -
 Tai siis taistelisin sinua vastaan, ellet olisi jo voittanut ja tuhonnut kaikkea -

 Hän ravisteli päätään karkottaakseen ajatukset. Tom tuijotti häntä uteliaan näköisenä.
“Mitä sinä aiot tehdä koulun jälkeen?” Hermione kysyi saadakseen pojan ajatukset muualle.
Kapea hymy kohosi Tomin huulille. “Saa nähdä.”
“Et ole vielä tehnyt suunnitelmia?”
“Menen varmaan joksikin aikaa töihin.”
“Ei kuulosta kauhean kunnianhimoiselta.”
“Pidätkö sinä minua kunnianhimoisena?”
Hermione katsoi vinoa hymyä ja tarkkaavaisia silmiä. “Pidätkö sinä?”
Tomin selkä suoristui ja silmiin karkasi päättäväinen ilme. “Muistatko sinä, kun me puhuimme kuolemasta? On vähän turha tehdä mitään, kun siitä ei kuitenkaan jää mitään jäljelle.”
“Täällä on muita ihmisiä vielä sen jälkeen, kun sinä olet kuollut.”
“Niin, nauramassa minun onnettomille yrityksilleni.” Tomin silmissä välähti. “Jos ei vain tarvitsisi kuolla… Silloin jollain olisi jotain väliäkin.”
“Et sinä voi jättää elämääsi elämättä sen takia, että tiedät kuolemasi.”
Tom kohautti harteitaan, mutta ei sanonut mitään. Hermionesta tuntui, että hänen päätään alkaisi pian särkeä. Hän joi kermakaljansa loppuun. Mitä hän oli tekemässä? Hänen ei olisi pitänyt keskustella Tom Riddlen kanssa kuolemasta vaan ottaa selvää, millä tavalla hän voisi päästä takaisin omaan aikaansa -
 Hölmö, hänen mielensä ilmoitti kirkkaalla äänellä. Sinulla ei ole harmainta aavistusta siitä, kuinka ajankäännön voi purkaa. Mistä sinä kuvittelit aloittavasi?
 En täältä! En juttelemasta Riddlen kanssa turhista asioista -

 Tämä on paljon mielenkiintoisempaa kuin kirjoihin hautautuminen kirjastossa, vai mitä? Ja sitä patisi Dumbledorehan sanoi, että tarvitset Riddleä… Jos et pidä häntä lähelläsi, et välttämättä pääse koskaan takaisin -
“Tuletko sinä tänne aina jouluisin?”
Tom vilkaisi häntä hämmästyneeltä näyttäen. “En. Ei täällä kannata olla yksin.”
“Etkö sinä sitten - “
“Kenen kanssa minä olisin tänne tullut?” poika tokaisi kuivalla äänellä. “Niiden kakkosluokkalaisten, jotka vertailivat joululahjojaan suureen ääneen aamiaisella?”
“Miten olisi Avery, tai Wilkins, tai - “
“Kaikki ovat jouluna kotonaan. Ja voitko sinä oikeasti kuvitella minut Tylyahoon jonkun heistä kanssa?”
“Minä en voi kuvitella sinua Tylyahoon kenenkään kanssa”, Hermione myönsi rehellisesti.
“Ja silti sinä istut siinä.”
“Sitä minäkin ihmettelen.”
Tom naurahti. “Suoraan sanottuna niin ihmettelen minäkin. Mitä sinä siinä teet, Hermione Granger?”
“Kai minulla oli järjettömän tylsää”, Hermione arveli hymyillen vinosti. “En minä muuta syytä tähän keksi, Tom Riddle.”
“Olisi pitänyt arvata”, Tom pyöritteli silmiään. “No niin, pitäisikö meidän lähteä takaisin Tylypahkaan? Professorit eivät luultavasti olisi mielissään, jos tietäisivät meidän olevan täällä, ja sitä paitsi meillä on vielä pitkä joulupäivä kärsittävänä.”

Kymmeneltä illalla Hermione istui Tomin vieressä oleskeluhuoneen sohvalla. Hän ei ollut aivan varma, mihin joulupäivä loppujen lopuksi oli hurahtanut - sen alku oli tuntunut tavattoman pitkältä, mutta loppu oli mennyt nopeasti. Palattuaan Tylyahosta he olivat käyneet syömässä päivällistä ja istuneet sen jälkeen melkein koko ajan oleskeluhuoneessa. Hermione oli lukenut Tylypahkan historiaa, ja Tom oli viettänyt suurimman osan ajasta tuijottamalla hiipuvaan takkatuleen.
 Parhaillaan Tom oli tukenut kyynärpäänsä polviinsa ja kurottautunut lähemmäs tulta. Hermione seurasi pojan otsalle tippuvia mustia hiuksia eikä voinut olla miettimättä, kuinka monta kertaa aiemminkin he olivat istuneet tällä tavalla oleskeluhuoneessa. Siitä näytti tulleen tapa, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.
 Tietenkin hänellä olisi pitänyt olla. Mutta kannattiko hänen enää yrittää pistää vastaan? Hän tarvitsi Tomia päästäkseen takaisin yhdeksänkymmentäluvulle; kunhan hän vain olisi keksinyt, kuinka se tapahtui. Hänen ei kannattanut ottaa etäisyyttä poikaan ja suututtaa tätä. Sitä paitsi jos hän ei olisi voinut olla joululomalla Tomin kanssa, hänellä olisi ollut tavattoman tylsää melkein tyhjässä Tylypahkassa.
 Ja kuinka paha asia sekään loppujen lopuksi oli, että hän sattui pitämään Tom Riddlestä? Kukaan ei voinut olla läpeensä paha seitsemäntoistavuotiaana. Hermione ehkä vihasi sitä… olentoa, joka tästä tulisi, mutta hänen ei tarvinnut sen takia vihata mustatukkaista poikaa, jonka kasvoille hiipi synkkä ja yksinäinen ilme, kun tälle mainitsi perheen tai vanhemmat. Eikä hän oikeastaan edes tiennyt, kuinka varmaa oli, että Tomista tulisi vielä Voldemort… Eikö hän itse ollut muuttanut tulevaisuutta päätymällä vahingossa menneisyyteen? Entä jos oli mahdollisuus, että Tomin tulevaisuus olisikin erilainen?
“Nukutko sinä?”
Hermionen silmät ponnahtivat auki. Tom oli vetäytynyt kauemmas takasta, vetänyt jalkansa koukkuun rintaansa vasten ja nojasi nyt sohvansa nurkkaan tuijottaen häntä.
“En. Minä vain… ajattelin.”
“Ehkä sinun pitäisi mennä nukkumaan.”
“Eikä.” Hermione ei voinut olla naurahtamatta lapselliselle kieltäytymiselleen. “En minä kuitenkaan vielä saisi unta.”
Tom nyökkäsi.
“Paitsi tietenkin, jos sinä haluat päästä jo nukkumaan”, Hermione lisäsi nopeasti.
“Minulla ei ole mikään kiire”, poika ilmoitti.
“Hyvä. Valvominen ei ole niin hauskaa yksin.”
“Mitä sinun vanhempasi tekevät?”
Hermione säpsähti. “Mitä?”
“Ranskassa. Mitä he tekevät työkseen?”
“He ovat hammaslääkäreitä.”
“Mitä?”
Voi ei. Hermione kääntyi vilkaisemaan Tomia. Pojan kulmat olivat painuneet alaspäin kysyvään ilmeeseen ja otsa oli rypistynyt.
“Tai siis isä. Äiti ei tietenkään, hänhän on noita… hän ei tee tällä hetkellä mitään. On kotona.”
Tom nyökkäsi hitaasti. Hermione muistutti itseään, että ajattelisi tästedes aina kahdesti, ennen kuin sanoisi mitään perheestään. Hammaslääkäreitä? Yhtä hyvin hän olisi voinut ilmoittaa olevansa jästisyntyinen! Onneksi Tom näytti jo vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
“Miten sinun isäsi kuoli?”
Hermione ei tunnistanut ilmettä, joka läikähti Tomin silmissä pojan kääntyessä katsomaan häntä. Katse oli niin syvä, niin läpitunkeva, että Hermionen oli katsottava muualle, mutta oliko poika vihainen, sitä hän ei osannut sanoa. Hän puristi sormensa kiinni sohvan käsinojaan ja melkein toivoi, että olisi osannut pitää suunsa kiinni, mutta samalla hän halusi tietää, mitä Tom vastaisi.
 Hän sai odottaa pitkään. Ensin hän kuvitteli, että Tom oli unohtanut koko kysymyksen, tai paremminkin ettei poika aikonut vastata lainkaan, mutta sitten tämä kohottautui tulen äärestä, jonka luo oli jälleen kumartunut, ja naurahti synkällä äänellä.
“Sinä et oikeasti halua tietää.”
Hermione puri hampaansa yhteen. “Haluatko sinä kertoa?”
Tom kääntyi kohti häntä. Hermione oli näkevinään pojan silmissä hetken nurkkaan ajetun saaliseläimen katseen, pelokkaan ja samalla uhmakkaan, mutta hetki meni ohi ja päättäväisyys palasi tummanharmaisiin silmiin. Tom risti kätensä rinnalleen ja tuijotti häntä.
“Kuinka paljon sinä olet valmis kuulemaan?”
Hermione nielaisi. “Miten olisi totuus?”
“Minä tapoin hänet.”
Aika tuntui pysähtyvän oleskeluhuoneessa. Puolihämärästi Hermione tajusi ikkunan menneen jossain vaiheessa auki: kylmä tuuli osui häntä suoraan kasvoihin, mutta hän ei uskonut selkärangassaan kulkevan värähdyksen johtuvan siitä. Hän veti syvään henkeä ja yritti kääntää katsettaan pois Tomista, mutta poika oli jälleen kerran jollain keinolla onnistunut vangitsemaan hänet.
 Tom istui sohvallaan selkä suorana, kädet edelleen ristittyinä rinnalle, silmissä uhmakas ja odottava katse. Hermione puri huultaan. Tomin ilmoitus ei ehkä ollut hänelle yllätys sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta silti kylmä totuus kuulosti aivan erilaiselta pojan itsensä lausumana kuin Harryn suusta. Välinpitämätön, uhmakas ääni, rauhallisesti lausutut sanat… Hetken Hermionen teki melkein pahaa.
“Sinun tekee mieli juosta karkuun.” Ääni oli armoton, kylmä.
Hermione pudisteli päätään. “Minä vain…”
“Järkytyit?” Tomin naurahdus kuulosti järjettömän absurdilta.
Hermione nyökkäsi lyhyesti ja hautasi päänsä käsiinsä. Hän tunsi Tomin katseen päälaellaan.
“Minun ei olisi pitänyt sanoa”, poika tokaisi lopulta vastahakoisella äänellä pitkän hiljaisuuden jälkeen. “Eikä sinun olisi pitänyt kysyä.”
Hermione tuijotti jalkoihinsa. Tuli rätisi jossain hänen edessään, Tomin läsnäolo tuntui pelottavan tutulta, ja tämä oli juuri sanonut tappaneensa isänsä -
“Minkä takia sinä teit sen?” Kysymys pujahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella kahdesti.
Hermione nosti katseensa. Tom tuijotti nyt tiiviisti eteensä, niin kuin olisi halunnut puhkaista reiän lattiaan. “Minä vihasin häntä.”
Jossain seinällä kellon viisarit liikkuivat naksahduksen säestäminä eteenpäin.
“Se kuulostaa tietysti kamalalta. Sinä et voisi ikinä tajuta. Mutta… helvetti, hän olisi tappanut minut itse, jos olisi voinut! Minä vain ehdin ensin.”
Hermione tunsi itsensä täysin voimattomaksi. “Minä en usko, että hän… ei hän olisi pystynyt…”
“Minä pystyin, vai mitä?” Tomin ääni oli uhmakas ja silmissä kävi lähes voitonriemuinen katse. Sitten pojan otsa rypistyi, katse muuttui vakavammaksi ja ahdistuneemmaksi. “En minä ole ylpeä siitä, Hermione. Minun vain oli pakko.”
“Sinä teit sen sen takia, että hän hylkäsi sinut?”
Jos Hermione ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut vannoa, että Tomin hartiat vapisivat mustan kaavun alla. “Hän vihasi minua, ei edes halunnut tietää minun olemassaolostani.” Jokainen sana lausuttiin vaivalloisesti, niin kuin niiden ulos saattaminen olisi tuottanut fyysistä tuskaa. “Hän ei edes vaivautunut ottamaan selvää, olinko minä olemassa… minun äitini kuoli synnytykseen, eikä hän koskaan saanut tietää sitäkään… minä en ollut hänelle mitään velkaa.”
Hermione huokaisi. Tom ravisteli päätään ja nojasi sohvan selkänojaan katsoen häntä nyt huolestuneen näköisenä.
“Sinä pelkäät minua tämän jälkeen.”
“Pitäisikö minun pelätä?”
Katse pojan silmissä pehmeni aavistuksen verran. “Ei. En minä tappaisi sinua. Hitto, minä en voi uskoa, että kerroin sinulle - “
“Minä en sano kenellekään.”
“Tiedän.” Tom näytti hämmentyneeltä. “En kyllä tiedä, minkä takia tiedän. Sinä vain… olet jollain tavalla omituinen. Erilainen kuin muut.”
Hermione tarttui mielellään mahdollisuuteen vaihtaa puheenaihetta. “Miten niin omituinen?”
Tom tuijotti häntä kummallinen ilme silmissään. “En minä tiedä. Sinä… no, sinä puhuit minulle. Ärsyynnyit, kun minä en vastannut.”
“Ja se oli niin kauhean omituista?” Nyt Hermionea melkein hymyilytti. “Sietävätkö kaikki muut sinun yksitavuisia vastauksiasi?”
“Kaikki muut ovat osanneet tähän mennessä luovuttaa suosiolla”, Tom virnisti, mutta sitten mietteliäs ilme hiipi pojan kasvoille. “En minä oikeastaan juttele niin paljon kenenkään kanssa.”
“Averyn ja Lestrangen.”
“Joistain asioista.” Pojan ääni oli välttelevä. “Ja nyt sinun kanssasi. Sen takia tämä onkin ehkä niin omituista.”
Hermione hymyili varovaisesti. “Omituinen ei kuulosta kauhean hyvältä.”
“Positiivisella tavalla omituista”, Tom korjasi luoden häneen tarkan katseen. “Sinä siis aiot puhua minulle edelleen?”
“Sinä itse sanoit, ettei minun tarvitse pelätäkään.”
“Useimmat eivät silti puhuisi kovin mielellään murhaajan kanssa.” Sana tuli ulos Tomin suusta kylmästi mutta luontevasti, aivan kuin poika olisi sanonut sen monta kertaa ennenkin ja turtunut sanalle. Hermione kuitenkin säpsähti.
“Minä… en osaa ajatella sinua sellaisena.”
“Mutta minä olen.”
“Älä sano noin”, Hermione pyysi ja hämmästyi kuullessaan, kuinka anovalta hänen äänensä kuulosti.
Tomin kasvoille kohosi väsynyt hymy. “Selvä, minä olen hiljaa. Sinä näytät väsyneeltä. Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?”
“Sinä kuulostat ihan äidiltä”, Hermione tokaisi. Hänen silmäluomensa tuntuivat kieltävättä jo raskailta, mutta jostain syystä hän ei halunnut autioon makuusaliinsa.
“Kuulostanko?” Tom kysyi yllättyneellä äänensävyllä. “Minulla ei varsinaisesti ole kokemusta äideistä.”
“Sinun äitisi olisi rakastanut sinua kauheasti, jos olisi saanut jäädä henkiin.”
“Latteuksia.”
Hermione huokaisi. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta tiesi myös, että vaadittaisiin paljon enemmän kuin hänen väsyneet vakuuttelunsa saamaan Tomin uskomaan.
 Tuli oli sammunut jo aikaa sitten. Hermione kuunteli kiviseinistä huokuvaa hiljaisuutta ja antoi jossain vaiheessa periksi silmilleen, jotka tahtoivat väkisin painua kiinni. Hän tuskin erotti Tomin askeleita, kun tämä nousi paikaltaan ja asetti huovan hänen olkapäilleen.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 18.8.
Kirjoitti: Hopbandop - 18.08.2007 19:07:18
Olen lukenut tätä jo jonkin aikaa, mutta pääsin nyt vasta kommentoimaan. Yritän sanoa tämän niin, että siinä on edes jotain järkevää  :D  Kirjoitustyylisi on upea, juoni mahtava ja kokonaisuus ällistyttävä. Tämä on ehkäpä paras ficci, jonka olen ikinä lukenut. Ainoa, joka voisi päästä lähellekään tasoasi on ficci Loves me, loves me not, joka oli vanhassa finissä. Nyt se on kadonnut joten etsin täältä uutta luettavaa, kun törmäsin tähän. Upeaa, suoraan sanottuna. Haluaisin vain kysyä, että jos ficcisi on jo valmis, kuten olin lukevinani tästä viestiketjusta, niin voisitko laittaa tänne osia hiukan nopeammin? Vaikka yhden osan päivävauhtia?
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 18.8.
Kirjoitti: Jesse - 19.08.2007 13:16:18
Voi herranpieksut. ._.
Tämä voittaa melkein kaikki fikit mitä olen eläessäni lukenut.
Kummallista että edes koskaan aloitin lukemaan tätä, sillä inhosin Hermionea, (mutta sinä käänsit pääni : D), ja Tom on mielestäni aina ollut Luciuksen mies. XD
Saat molemmat niin ikään elämään, ja Tom on tässä niin ihanan.. haavoittuvainen.
En malta odottaa jatkoa! XD
Kiitos.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 18.8.
Kirjoitti: Lallu - 20.08.2007 13:35:06
Aivan tosi kiva jatko :D Mä kans lähetän Averylle pienen kiitoksen siitä, ettei se kato luutansa perään paremmin. Ihan tosi aww toi kohta, kun ne oli lähössä sinne Tylyahoon.

Lainaus
Tom ravisteli päätään ja nojasi sohvan selkänojaan katsoen häntä nyt huolestuneen näköisenä.
“Sinä pelkäät minua tämän jälkeen.”
“Pitäisikö minun pelätä?”
Katse pojan silmissä pehmeni aavistuksen verran. “Ei. En minä tappaisi sinua. Hitto, minä en voi uskoa, että kerroin sinulle - “
“Minä en sano kenellekään.”
“Tiedän.” Tom näytti hämmentyneeltä. “En kyllä tiedä, minkä takia tiedän. Sinä vain… olet jollain tavalla omituinen. Erilainen kuin muut.”
Mä tykkäsin erityisen paljon tästä kohdasta, en nyt osaa sanoa minkä takia, mutt se nousi mun lemppariksi. Mutta siis kiitos taas vaihteeksi. Nää kommentit rupeaa toistamaan itseään, mutta elämä on xD

Kiitos!
LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 18.8.
Kirjoitti: Kola - 21.08.2007 15:51:18
JATKOA!Heh,en ois muuten varmaan tänne Finiin kirjautunu mut halusin kirjottaa sulle joten...Mut tämä on aivan ihana ficci!Luonteet on juuri sellaset ku ajattelinkin(viitaten erityisesti Tomiin),olen erittäin tyytyväinen.Sitten juoneen:Olet mielestäni onnistunut luomaan hyvin kauniin ja ´´romanttisen´´ tunnelman tähän ficciin.Tomin ja Hermionen väliset hetket ovat ihania.Erityisesti nauratti tuo hää-keskustelu... :D Itseäni kosketti juhlan jälkeinen kohtaus(Hermione tarpomassa lumessa ympäri pihaa).Kuvailua löytyy tästä ficcistä tarpeeksi ja olet onnistunut saamaan tästä ERITTÄIN MAHTAVAN IHANAN ficcin!Kiitos paljon! :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 18.8.
Kirjoitti: toyhto - 21.08.2007 19:36:17
A/N: Paljon kiitoksia!

Hopbandop, minäkin olen lukenut vähän Loves me, loves me notia - se on tosiaan hyvä ficci! Ja niin kuin sanoitkin, tämä ficci on kyllä kirjoitettu valmiiksi jo. Yritän lisäillä tätä melko usein, mutta ihan yhden osan päivävauhtiin en kyllä millään kerkeä, koska minulla on sen verran muuta tekemistä, enkä jaksa koko ajan olla lisäämässä uusia osia. Sitä paitsi on kiva odottaa aina vähän aikaa palautetta osan lisäämisen jälkeen!

Jesse, minä pidän haavoittuvista pojista! *naur* Toivottavasti et enää inhoa Hermionea, hän on ainakin minun mielestäni ehdottomasti mielenkiintoinen hahmo, ja Pottereiden nuoremmista naishahmoista aika lailla paras, sanoisin. Ficci-Hermione tuppaa kyllä välillä olemaan vähän Mary Sue, mutta sehän ei ole Rowlingin Hermionen vika *naur*

LaLuna, voi ei, olen varmaan väsynyt, kun tajusin tuon mä lähetän Averylle pienen kiitoksen siitä, ettei se kato luutansa perään paremmin kahdella tavalla *naur* Okei, ryhdistäydyn. Kiitoksia paljon jälleen! Ja niin, elämä tosiaan on, ja ihan hyvä niin.

Kola-chan, oi, on kauhean kiva kuulla, että olet jaksanut kirjautua tänne tätä kommentoimaan ^^ Minäkin pidin juhlien jälkeisestä lumessaharhailukohtauksesta! Se on oikeastaan koko ficin se the kohtaus, jonka kirjoittamisesta nautin paljon enemmän kuin minkään muun.

Seuraavaksi luvassa: journalismia, suomuja, Miramell Röhmy (muistaakseni!) ja vähän yleensä tummanruskeaa sokerista ainetta, jota käytetään piparkakuista: [size=85]siirappia.[/size] Risuja ja ruusuja halataan!

*

12. luku

Hermione heräsi tulen rätinään halkoja vasten. Ensin hän ei ymmärtänyt, missä oli - jos Cornelia oli tehnyt nuotion makuusalin lattialle, hän kyllä hirttäisi sen tytön omin käsin - mutta sitten hän tajusi, ettei kyse voinut millään olla Corneliasta, nuotiosta ja makuusalista.
 Hän raotti silmiään. Oleskeluhuoneen takka vastasi hänen tuijotukseensa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kovin kauaa oleskeluhuoneen sohvalle päätymistään, kun hän huomasi sohvan toisessa päässä istuvan hahmon.
 Tom Riddle tuijotti tapansa mukaan tuleen keskittyneesti. Hermione oli varma, että poika oli huomannut hänen heräämisensä, mutta tämä ei reagoinut siihen vähään aikaan lainkaan. Hermionen huulille karkasi kapea hymy ja hän painoi takaraivonsa sohvan pehmeää selkänojaa vasten. Tomin tukka sojotti hieman joka suuntaan, ja hapsottava tukka loi kummallisen kontrastin verrattuna pojan tummiin, mietteliäisiin silmiin ja vakavaan hymyyn.
 Hermione kiskoi vilttiä paremmin ylleen ja melkein toivoi, että olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa siihen katselemaan Tomin tulta kohti kääntynyttä profiilia ja otsalle laskeutuvia mustia hiuksia. Sitten edellisen illan keskustelut palasivat hänen mieleensä. Hänen oli vieläkin vaikea uskoa, että hän oli todella kysynyt Tomilta tämän isän kuolemasta - ja että poika oli vastannut.
 Hermione rypisti vaistomaisesti kulmiaan. Minkä takia Tom oli vastannut? Hermione olisi hyvin voinut mennä kertomaan asiasta Dumbledorelle tai Dippetille. Tom saattaisi olla nyt taikaministeriön oikeudenkäynnissä.
 Ja minkä takia Hermione ei ollut kertonut asiasta kenellekään? Koska se muuttaisi tulevaisuutta! Tytön oli pakko hymyillä surumielisesti päähänsä ilmestyneelle ajatukselle. Jostain syystä hänestä tuntui, että vaikka kyse ei olisikaan ollut tulevaisuudesta ja menneisyydestä, hän ei olisi paljastanut Tomia. Hän ei olisi halunnut olla se, joka oli vastuussa Tomin päätymisestä Azkabaniin.
 Hän ei ymmärtänyt Tomia, ei sitten lainkaan. Toisaalta poika oli kylmä ja ivallinen, Hermione melkein saattoi kuvitella hänet tappamassa isäänsä - mutta vain melkein. Kun hän muisteli heidän keskustelujaan pelkäämisestä tai kuolemasta, tai joulutanssiaisia ja kuinka Tom oli löytänyt hänet istumassa lumihangessa, hän ei voinut ajatella poikaa pahana. Se oli mahdotonta.
“Tom?”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Hermione oli ollut oikeassa: poika ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä nähdessään hänen olevan jo hereillä. “Mitä?”
“Minkä takia sinä kerroit minulle?” Kysymys pujahti Hermionen suusta kevyesti, melkein huolimattomasti, mutta hän kyllä näki Tomin kasvojen kiristyvän ja tunsi myös oman jännityksensä.
“Isästä?”
Hermione nyökkäsi. Tom puristi huulensa tiukasti yhteen ja näytti haluavan kääntyä poispäin hänestä, mutta jäi paikoilleen tuijottamaan Hermionea silmiin. Pojan silmissä läikähti lähes avuton hämmennys. “En tiedä.”
“Etkö?”
Poika irrotti katseensa hänestä ja kääntyi tuijottamaan tulta. “Ehkä halusin nähdä, miten sinä reagoit. Minä en näköjään millään saa karkotettua sinua.”
Toteamus lausuttiin tyynesti, ilmeettömästi. Hermione ei osannut loukkaantua. Hän oli yrittänyt samaa, yrittänyt karkottaa Tomia pois luotaan, mutta epäonnistunut. Silti uteliaisuus heräsi hänen sisällään.
“Minkä takia sinä olisit halunnut saada minut karkotettua?”
Lyhyt virnistys leikkasi Tomin kasvot. “Kuka tässä nyt on itserakas?”
“En minä sillä”, Hermione sanoi nopeasti. “Minä vain… minähän olen vain ulkopuolinen täällä, vaihto-oppilas jostain Ranskasta. Sinä et tunne… et tuntenut minua. Minkä takia sillä oli väliä, juttelinko minä sinun kanssasi vai en?”
Tom katsoi häntä. Hermionen läpi kävi värähdys; pojan katse oli niin tumma, niin syvä. Tämä avasi suunsa ja sulki sen sitten taas tietämättä ilmeisesti, mitä halusi sanoa. Hermione puristi sohvan kädensijaa miettien, minkä takia Tomin vastaus tuntui äkkiä niin tärkeältä.
 Minä olen ihastunut häneen. Vastaus tuli hänen mieleensä kuin kauan tiedetty totuus, jota hän oli itsepintaisesti työntänyt pois. Nyt hänellä ei enää ollut voimia ajatuksen torjumiseen.
“Minähän sanoin sinulle, että sinä olit… erilainen kuin muut”, Tom mutisi suostumatta katsomaan suoraan häneen. “Ne sinun keskustelusi naimisiin menosta Cornelian ja muiden kanssa… Mitä minä miehellä tekisin…” Tom virnisti nopeasti. “Kai se oli vaihtelua. Minä… kiinnostuin.”
Hermionesta tuntui, kuin hänen verensä ei olisi kiertänyt aivan kunnolla. “Kiinnostuit?”
Tom väänteli käsiään hymyillessään hänelle vinosti. Pojan silmissä pilkahti aavistuksen verran hermostunut katse - vain aavistuksen verran, mutta se oli jotain niin epätavallista verrattuna hänen normaaliin välinpitämättömyyteensä ja tyyneyteensä, että Hermione näki sen selvästi. “Kiinnostuin.” Pojan otsa rypistyi, niin kuin sana olisi ollut vieras hänelle itselleenkin. “Halusin tietää, kuka sinä olet. Sellaista ei tapahdu usein.”
“Sinua ei usein kiinnosta, keitä ihmiset ovat?” Hermione tokaisi ja ihmetteli, että hänen äänensä yhä kulki.
“Tai koskaan.” Tom vilkaisi ympärilleen kuin viitatakseen katseella heitä ympäröivään oleskeluhuoneeseen. “Ajattele nyt! Mitä kiinnostavaa näissä ihmisissä muka voisi olla? Cornelian koko maailmankaikkeus on siinä, että hän on päässyt Mustan vaimoksi, ja Wilkins suree sitä, ettei saanut Corneliaa. Mistä minä heidän kanssaan puhuisin? Suunnittelisin lasten nimiä?”
“Täällä on muitakin ihmisiä kuin luihuisia. Korpinkynnet, puuskupuhit, rohkelikot - “
“Kaikki samanlaisia.” Tomin silmissä läikähti ärtynyt, melkein vihainen katse. “He ja heidän pieni maailmansa! He tulevat tänne hyvistä kodeistaan, käyvät koulua muutaman vuoden, hankkivat ystäviä ja perustavat perheen. Minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan.”
“Jos sinä yrittäisit tutustua heihin, saattaisit yllättyä.” Hermione veti henkeä ja jatkoi: “Minä en aluksi arvostanut Bethiä ja Corneliaa ja Marya yhtään, ajattelin, että heidän koko maailmansa on oikeasti puhdasverisen naimisessa ja siinä se, etteivät he osaisi ajatella mitään muuta. Mutta… minusta tuntuu, että olin itse väärässä.”
Tomin kulmat kohosivat.
“Tietysti heidän elämänsä kohokohta on kunnon häät”, Hermione myönsi kiireesti, “mutta se ei tarkoita, etteivät he osaisi keskustella muustakin. Eikä ole heidän vikansa, että minä en tajua heidän maailmaansa.”
“No, minua ei suoraan sanottuna kauheasti edes huvita tutustua heidän maailmaansa, niin kuin sinä sitä kutsuit”, Tom tokaisi. “On täällä tietysti muitakin ihmisiä… Avery ja Lestrange ovat siedettäviä, he tajuavat politiikkaa. Ja silti heidän maailmansa on niin pieni ja suojeltu…” Kylmä, lähes pahantahtoinen naurahdus leikkasi oleskeluhuoneen hiljaisuuden. “Joskus minä tahtoisin näyttää heille edes palan siitä, mitä minun elämäni on ollut! He ja heidän kunnollinen elämänsä! Helvetti, jos he tietäisivät puoliakaan - “
“Tom.”
Poika kääntyi katsomaan häntä tumma ilme silmissään. “Sinä olet tietysti samanlainen. Kyllä minä tiedän. Sinun vanhempasi, onnellinen koti, onnellinen lapsuus… Mutta minä olisin voinut vaikka vannoa, että sinussa oli jotain erilaista. Että sinä olit kärsinyt - “
Hänen lauseensa katkesi lyhyeen. Hermione katsoi, kuinka poika ravisteli päätään kuin ei olisi aivan tiennyt, mitä oli ollut puhumassa, ja painoi sitten kasvonsa käsiinsä. Hetken tyttö kuvitteli näkevänsä toisen itkevän, mutta kun poika pitkän hiljaisuuden jälkeen lopulta puhui, tämän ääni oli täysin vakaa.
“Ei olisi pitänyt sanoa noin. Mutta minä en aio vetää sitä takaisinkaan.”
“Sanoa miten?”
“Minä sanoin melkein toivovani, että sinä olisit kärsinyt jotain, mitä ne onnelliset eivät.” Tom suoristi selkänsä ja vilkaisi Hermioneen. Tyttö ei tiennyt, oliko katse pojan silmissä anteeksipyytävä vai uhmakas, niin vaikea tummanharmaata katsetta oli taas tulkita.
“Se on okei”, Hermione sanoi hitaasti. “Kyllä minä tajusin, että sinä… et tarkoittanut - “
Makuusaleihin johtava ovi aukesi. Hermione sulki suunsa ja katseli, miten muutama kakkosluokkalainen vilkaisi heitä epäluuloisesti ja jatkoi sitten matkaansa epäilemättä kohti suurta salia ja aamiaista. Hermione yritti ajatella ruokaa, mutta tajusi nopeasti, ettei hänellä ollut lainkaan nälkä.
“Minäkin…” hän keskeytti ja veti syvään henkeä. “Joskus minä olen ajatellut, millaista olisi, jos olisin ainoa, joka olisi kokenut jotain… en minä oikeasti haluaisi sitä samaa toisille, mutta silti… sinun on pakko olla kauhean yksin.”
Tom ei sanonut mitään.
“Tai siis, eihän täällä ole luultavasti ketään, jonka elämä olisi ollut yhtään samanlaista kuin sinun.”
“Mitä sinä muka olet kokenut?” Pojan ilme oli uhmakas ja haastava, mutta silmistä näkyi mielenkiinto. Hermione huokaisi.
“Meillä kotona… Ranskassa… on tavallaan sota.” Hän keskeytti hetkeksi ja katsoi Tomia. Pojan kulmat olivat kohonneet aavistuksen verran. “Ei niin suuri, että siitä tiedettäisiin täällä tai mitään… Minä tavallaan lähdin sen takia.”
“Ketkä sotivat?” Ääni oli huolellisen välinpitämätön.
“Minä en mielelläni puhuisi siitä”, Hermione turvautui ensimmäiseen kiertelyyn, joka hänen mieleensä tuli, oli se sitten kuinka klisee tahansa. Tom vilkaisi häntä terävästi, mutta antoi olla.
“Minun ystäväni kuoli”, Hermione jatkoi ja näki, kuinka Tomin silmiin eksyi välttelevä ilme. Hän ei edes tiennyt, minkä takia hän kuvitteli voivansa kertoa Harrysta Tomille. Yrittikö hän vain vakuuttaa poikaa siitä, ettei ollut elänyt pumpulissa? Joka tapauksessa jo pelkkä Harryn ajatteleminen tuntui olevan veitsenkääntö hänen sisuksissaan. Hän ei ollut vielä puhunut tapahtumasta kenellekään… tuntui kuin mainitsemalla sen hän olisi myös hyväksynyt sen.
 Hermione puri alahuultaan. Kipu terävöitti hänen ajatuksensa hetkeksi. “Se oli taistelussa. Minä lähdin tänne heti sen jälkeen, minä en oikein vielä… ole ehtinyt tajuta sitä. Eikä hän edes ollut ensimmäinen.” Hänen silmiään alkoi uhkaavasti poltella. Hän yritti purra hampaansa yhteen ja keskittyä olemaan itkemättä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet pyrkivät jo hänen poskilleen. “Helvetti, ne saavat meidät yksi kerrallaan! Cedricin, Siriuksen, Harryn - “ Dumbledoren.
“Hermione - “
“Enkä minä voi tehdä yhtään mitään! Minä olen yrittänyt vuosikausia, ja sillä ei ole ollut mitään merkitystä, me häviämme kuitenkin koko jutun ja minä en edes tiedä keitä enää on hengissä ja ketkä ovat kuolleet ja - “
Hän tunsi kädet olkapäidensä ympärillä, Tomin varman otteen, joka tarttui häneen ja veti hänet lähemmäksi itseään. Hämärästi hän tajusi, että hänen olisi ehkä kuulunut vastustella, mutta jostain syystä hän ei pystynyt siihen. Hän tunsi Tomin värähtävän, kun hän laski päänsä pojan olkapäälle, mutta pian hän tunsi pojan käden vyötäröllään ja toisen lohduttavana hiuksissaan.
 Tomin sormet olivat kömpelöt silittäessään hänen takkuista tukkaansa ja hän aisti jännityksen paistavan pojan ruumiista, mutta hän ei jaksanut välittää. Kyyneleet kutittivat hänen silmäkulmissaan, ja hän keskittyi olemaan purskahtamatta itkuun. Hän ei voinut olla näin heikko! Eikö hän muka edes osannut puhua sodasta itkemättä -
“Minä en tiennyt”, hän kuuli Tomin mutisevan. “En arvannut.”
“Tiedän”, Hermione vastasi ja melkein naurahti itkuiselle, säälittävälle äänelleen.
“Mutta sinä olet täällä nyt”, Tom jatkoi hieman varmemmalla äänellä. “Kaukana sitä kaikesta. Tajuatko? Sinun ei tarvitse - “
“Kaikki toiset ovat siellä”, Hermione sanoi tuntien kylmän värähdyksen käyvän lävitseen. Niin tosiaan olivat, eikä hän pääsisi heidän luokseen yksinkertaisesti ylittämällä kanaalia. Hän ei tiennyt, pääsisikö heidän luokseen mitenkään, koskaan… “Minä olen täällä turvassa, ja siellä voi tapahtua mitä vain - “
“Haluaisitko sinä sitten lähteä?” Tomin ääni kiristyi.
Hermione nielaisi. “En. Tai haluaisin. En tiedä. Minä… en pysty lähtemään nyt. Mutta jos pystyisin, minun olisi pakko mennä. Vaikka en haluaisikaan.”
“Minkä takia?” Tomin ääni oli hämmentynyt.
Hetken mielijohteesta Hermione repäisi itsensä kauemmas pojan käsivarsista. Tämän kasvot kiristyivät heti ja silmiin nousi synkkä, torjuva katse, mutta Hermione ei välittänyt. Kyynelten tilalla oli äkkiä raivo. Minkä takia Tom ei voinut edes yrittää ymmärtää?
“Koska siellä on ihmisiä!” Hermione ärähti. “Ja minä rakastan heitä! Minä olen täällä kaikessa rauhassa, ja he voivat kuolla sinne!”
Tom tuijotti häntä. Pojan silmissä oli tutkimaton katse. Hermione tunsi, miten kiukku lähti hänen ruumiistaan aivan yhtä äkkiä kuin oli sinne tullutkin, ja hetkessä hän tunsi itsensä ainoastaan väsyneeksi, niin loputtoman väsyneeksi… Hän olisi halunnut käpertyä sohvannurkkaan ja unohtaa koko keskustelun, mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen.
“Meidän pitäisi mennä aamupalalle”, hän sanoi jäykästi.
Tom nyökkäsi. “Niin pitäisi.”
Poika nousi ensin ja lähti kävelemään ovelle päin.
“Hei!”
Tom pysähtyi ovensuuhun ja kääntyi katsomaan häneen päin. Hermione huomasi hämärästi kietoneensa kätensä vartalonsa ympärille kuin puolustukseksi.
“Älä kerro kenellekään, ethän? Sodasta tai… mistään muustakaan.”
“Kenelle minä kertoisin?” Tomin ääni oli viileä, mutta silmissä häivähti lupaus.
Hermione hymyili varovasti, ennen kuin lähti seuraamaan toista aamupalalle.

Viiden aikaan iltapäivällä Hermione istui kirjastossa lukemassa. Tom oli hävinnyt omille teilleen heidän lähtiessään aamupalalta, eikä hän ollut nähnyt poikaa sen jälkeen. Se ei häirinnyt häntä yhtään. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella aamun keskustelusta tai edes Tomin edellisiltaisesta tunnustuksesta.
 Hän käänsi sivun toisensa jälkeen edessään olevasta kirjasta ja yritti vaivalloisesti keskittyä. Silloin tällöin hän uskoi löytäneensä jotain tärkeää ajankäännöstä, mutta aina hän joutui pettymään. Missään ei mainittu, miten toinen ihminen saattaisi liittyä vahingossa tapahtuneeseen ajankääntöön, tai kuinka sen saattoi perua.
 Hermionen teki mieli heittää kirja päin seinään. Hän olisi ehkä naurahtanut itselleen, jos hänen mielialansa olisi ollut parempi - Hermione Granger häiriköimässä kirjastossa? - mutta nyt hänen paremminkin teki mieli itkeä. Hänen oli pakko päästä takaisin, ja typeristä kirjoista ei ollut mitään hyötyä! Hän ei voinut jäädä tänne, hän ei voinut luovuttaa!
 Hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaiseksi se aika, johon hän palaisi, osoittautuisi, mutta hänen oli palattava. Jos kilta oli tuhottu, kukaan ei pitäisi huolta hänen vanhemmistaan, ellei hän tekisi sitä itse. Hänen oli helppo kuvitella, että Voldemort tahtoisi tappaa kiltalaisten lisäksi näiden lähipiirin - jos ei muuten, niin huvin vuoksi. Hermionen oli estettävä se. Ainakaan hän ei halunnut olla turvassa täällä, kun toiset saattoivat olla jo kuolleita.
 Tomin kasvot välähtivät hänen mieleensä, mutta hän ravisteli ne nopeasti pois. Poika ei ymmärtänyt mitään. Oli ehkä totta, että Tomin lapsuus oli ollut vaikea, mutta ei se oikeuttanut häntä käyttäytymään kuin kenelläkään muulla ei olisi ollut mitään arvoa. Ja Hermione… hän saattoi pitää pojasta, mutta ennen kaikkea hän tarvitsi tätä päästäkseen takaisin. Hän ei voinut antaa typerien tunteiden tulla tielleen.
 Hän oli juuri jälleen kääntämässä sivua, kun eräs otsikko kiinnitti hänen huomionsa. Vahinkotapaukset yhteyksissä toisiin inhimillisiin taikaolentoihin. Hermione kumartui lähemmäs kirjaa ja yritti saada selvää sen vanhasta, koukeroisesta tekstistä.
Joissain tapauksissa ajankääntö saattaa tapahtua itsestään, ilman apuvälineitä ja kohteensa sitä tahtomatta. Yleensä näihin tapauksiin liittyy toinen inhimillinen taikaolento, ihmisten tapauksissa yleensä ihminen, johon ajankäännön uhriksi joutuneella on usein vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side. Kyse voi myös olla harvinaisen voimakkaasta tunnelatautumasta herkässä tilanteessa.
 Tällaisia tapauksia on länsimaisten noitien ja velhojen historiassa niin harvoja, ettei niistä ole tarkkaa tietoa (kts. tapaus Miramell Röhmy, s. 503), mutta tutkijat ovat vetäneet joitain johtopäätöksiä. Viimeistään aikakääntö näyttäisi luovan molempien osapuolien välille hyvin vahvan siteen, jota ei ole mahdollista purkaa… Hermionen silmiä pakotti, kun hän yritti lukea tekstiä nopeasti ja samalla ymmärtää kaiken. …Ajankäännön purkamiseksi tarvitaan toteutunut yhteys… henkinen yhteys on fyysistä vahvempi… loppujen lopuksi kyse on kuitenkin onnesta… mahdollisuuksien mukaan uhri voi yrittää luoda ajankääntötilannetta vastaavan tilanteen, mutta se ei välttämättä ole oleellista… loppujen lopuksikaan aiheesta ei tiedetä paljoa… Hermione läimäisi kirjan turhautuneena kiinni, mutta laittoi sen olkalaukkuunsa ja lupasi itselleen palata siihen myöhemmin omassa makuusalissaan. Ainakin hän oli nyt hieman viisaampi, vaikka hän ei tajunnutkaan, kuinka hänellä ja Voldemortin välillä olisi muka voinut olla jokin ajankäännön aiheuttanut yhteys. Vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side - hah, hän ei ikinä -
 Tom Riddle. Voldemort. Hän tanssimassa Tomin kanssa joulutanssiaisissa, halaamassa tätä ulkona lumisateessa, nukkumassa tämän vieressä sohvalla -
 Se ei voinut mennä niin! Kun ajankääntö oli tapahtunut, hän ei vielä ollut edes tavannut Tomia -
 Hölmö. Sinä tapasit Tomin neljäkymmentäluvulla, viisikymmentä vuotta ennen ajankääntöä.
 Mutta se ei voinut mennä niin! Hän ei ollut ollut täällä neljäkymmentäluvulla, hän ei ollut siihen aikaan edes syntynytkään! Ajankääntö oli pelkkä vahinko, se oli sotkenut kaiken.
“Historia saattaa korjata itseään sitä mukaa, kun sinä muutat sitä.” Dumbledoren ääni kajahti Hermionen mielessä niin kirkkaana, että hetken hän kuvitteli professorin olevan jossain hänen lähellään. Historia korjasi itseään? Oliko historia korjannut ajankäännön jälkeen itseään niin, että Hermione oli todella ollut  neljäkymmentäluvulla?
 Hänen teki mieli potkaista itseään päähän. Totta kai hän oli ollut neljäkymmentäluvulla oikeasti, hänhän oli täällä nyt, eikä tämä varmasti ollut unta… Mutta tarkoittiko se, että ajankäännön syynä olisi voinut olla hänen ystävystymisensä Tomin kanssa? Eikö se ollutkaan ajankäännön seuraus?
 Hermionen päätä alkoi uhkaavasti särkeä. Hän nousi nopeasti tuolistaan ja lähti kiertämään ympäri kirjastoa. Vanha kirja painoi hänen laukussaan, mutta vieläkin enemmän painoivat ajatukset, jotka pyörivät hänen mielessään. Hän käveli vanhoja Päivän Profeettoja sisältävän hyllyn luokse toivoen, että löytäisin jotain, joka veisi hänen ajatuksensa hetkeksi muualle.
 Hänen ei tarvinnut etsiä kauan. Hän oli selannut puolisilmällä vasta muutaman ylimmäisen lehden, kun muuan otsikko tarttui hänen silmäänsä.
Kuolema Tylypahkassa.
 Hermione tarttui lehteen, käveli lähimmän pöydän luo ja avasi lehden. Se oli vain muutaman vuoden vanha. Häneltä ei kestänyt lukea kuin muutama ensimmäinen rivi, ennen kuin hän tajusi, mistä oli kysymys.
Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa on sattunut valitettava kuolontapaus. Neljäsluokkalainen tyttö on saanut surmansa tapauksessa, jota koulun johto nimittää onnettomuudeksi.
“Kyllä, se oli puhdas onnettomuus”, rehtori Dippet sanoo painokkaasti toimittajamme haastatellessa häntä. “Tarkempia yksityiskohtia en ikävä kyllä halua kertoa. Tiedän, että tapauksesta liittyy joitain typeriä juoruja, mutta niillä ei ole totuuspohjaa sitten yhtään.”
Huolestuneet vanhemmat ovat lähettäneet Tylypahkaan koko viikon kirjeitä, joissa ovat vaatineet rehtoria ja koulun johtoa ryhtymään toimiin onnettomuuksien välttämiseksi. Muutamat vanhemmat ovat jopa vetäneet lapsensa pois koulusta toistaiseksi. Tällaista toimintaa rehtori Dippet pitää täysin tarpeettomana.
“Tämä oli yksittäistapaus. Tilanne on täysin hallinnassa.”
Vaikka koulun ja taikaministeriön virallinen kanta on, että tapaus oli pelkkä onnettomuus, Päivän Profeetan toimittajien korviin on kantautunut poikkeaviakin mielipiteitä. On huhuttu jopa vanhoista tarinoista tutun Salaisuuksien kammion todenperäisyydestä ja sen avaamisesta, mutta nämä huhut sekä taikaministeriö että Tylypahkan koulun johto kiistävät jyrkästi.

“Olitko sinä kuullut tuosta?”
Hermione säpsähti. Tom otti viereisestä pöydästä ylimääräisen tuolin ja istuutui hänen viereensä vaivautumatta tervehtimään. Ilme pojan kasvoilla oli tutkimaton, mutta Hermione oli näkevinään aavistuksen uteliaisuutta… tai hermostuneisuutta.
“Olin”, hän vastasi kysymykseen rehellisesti. “Montako vuotta siitä nyt olikaan?”
“Kaksi.”
Hermione nyökkäsi. “Eikä syyllistä saatu kiinni?”
Tomin silmät välähtivät. “Se oli onnettomuus!”
Hermione veti syvään henkeä. Hän ei uskonut, että Tom vahingoittaisi häntä millään tavalla, ja hän oli utelias kuulemaan, kuinka paljon poika kertoisi hänelle tapauksesta. Sitä paitsi hänen oli tarkoitus luoda läheinen yhteys Tom Riddlen kanssa, vai mitä? No, hän voisi yhtä hyvin luoda sen.
“Lehdessä puhuttiin jotain Salaisuuksien kammiosta”, hän sanoi viattomasti. “Onko se todella olemassa?”
“Ei.”
“Oletko varma?”
Tom katsoi häntä kulmat kurtussa, arvioiden. Hermione nojasi taaksepäin tuolillaan ja yritti olla välittämättä pojan synkästä ilmeestä. Lopulta Tom katseli ensin tarkasti ympärilleen ja kumartui sitten häntä kohti vakava ilme kasvoillaan…
“Onko sinulla nälkä?”
Hermione hätkähti. “Mitä?”
“Aiotko sinä mennä päivälliselle?”
Miten tuollainen kysymys nyt muka liittyi  mihinkään? “En tiedä. En välttämättä.”
“Tule mukaan”, Tom mutisi niin, että Hermione vain nipin napin kuuli pojan äänen. Sitten tämä nousi ylös tuolistaan ja jäi seisomaan odottavasti sen viereen.
 Hermione nielaisi ja nousi seisomaan.

Viileä ilma iski vasten Hermionen kasvoja. Hän oli jo avaamassa suunsa, mutta Tomin käsi painui hänen suunsa päälle nopeammin kuin hän ehti löytää sanoja. Poika viittoi kiireesti häntä olemaan hiljaa ja veti sitten kätensä pois. Hermione nyökkäsi vaisusti. Ehkä oli parempi, että hän oli hiljaa. Hän oli jo lähtenyt seuraamaan Tomia, oli aivan turha yrittää perääntyä enää.
 Murjottavan Myrtin vessa oli täysin samassa kunnossa kuin millaisessa Hermione oli sen tottunut näkemään. Hän päätteli nopeasti, ettei vessa ollut ollut kovin suosiossa neljäkymmentäluvullakaan. Tom kuitenkin käveli nopein askelin vessankoppien ohi ja suoraan päätyyn, jossa lavuaarit olivat. Vasta nähdessään pojan kumartuvan lavuaarin ylle Hermione tajusi.
 Tom oli viemässä häntä Salaisuuksien kammioon.
 Minkä takia hän ei ollut tajunnut ajatella sitä jo aiemmin? Eivätkö Harry ja Ron muka olleet sanoneet hänelle, että kammion sisäänkäynti oli Murjottavan Myrtin vessassa? Eivätkö hän ja Tom olleet juuri jutelleet Kammiosta, kun tämä oli äkkiä halunnut hänet mukaansa?
 Pelko survaisi tiensä Hermionen halki nopeammin kuin hän oli osannut odottaakaan. Hän kuuli Tomin sihahtavan jotain kärmeskielellä, ja samassa lattia hänen jalkojensa alla alkoi täristä aavistuksen verran. Hermione katseli hiljaisen kauhun vallassa, kuinka lavuaarit erkaantuivat toisistaan ja niiden väliin muodostui tumma aukko.
 Tom viittoi häntä tulemaan lähemmäksi.
 Hermione pudisteli päätään. Jossain tuolla alhaalla oli basiliski, hän ei missään tapauksessa aikonut pudottautua pimeyteen vain päätyäkseen sen syötäväksi… ja minkä ihmeen takia hänen edes olisi pitänyt mennä Kammioon? Miksi Tom vei hänet sinne? Kuvitteliko hän muka voivansa luottaa poikaan? Entä jos tämä oli vain päättänyt, että Hermione tiesi jo liikaa, ja että hänet olisi parempi raivata pois tieltä -
“Tom, minä - “
“Ei täällä”, Tom sihahti ja tarttui hänen käteensä. Hermione värähti, mutta ei tällä kertaa pelosta. “Etkö sinä ole kuullut Murjottavasta Myrtistä? Puhutaan tuolla, niin hän ei - “
“Tuolla?” Hermione kuiskasi epäuskoisena ja osoitti vapaalla kädellään tummaa aukkoa lavuaarien luona.
Tom hymyili kapeasti. “Älä pelkää, ei - “
“Minä en ole niin tyhmä”, Hermione sihahti. “Mistä minä tiedän, mitä sinä - “
Hän vaikeni. Tom oli irrottanut otteensa hänen kädestään kuin olisi saanut sähköiskun. Nyt poika tuijotti häntä tummat silmät kaventuen torjuvasti viiruiksi ja huulet puristettuina yhteen.
“Tom”, Hermione huokaisi, “minä en tarkoittanut… en minä usko, että sinä… minä en menisi tuonne, vaikka sinä olisit kuka tahansa toinen…”
“Jos minä olisin Dumbledore?” Tom ehdotti aavistus synkkää huvittuneisuutta äänessään. “Kyllä sinä menisit, Hermione. Se olen vain minä, jota sinä pelkäät.”
Hermione tuijotti poikaa. Hän näki melkein petetyn katseen Tomin silmistä ja mietti, missä vaiheessa hän oli oppinut lukemaan pojan eleitä - tai milloin tämä oli alkanut unohtaa niiden piilottamista. Hermione nielaisi. Hänen teki mieli vakuuttaa Tomille, ettei pelännyt tätä, että kyse oli vain Salaisuuksien kammiosta…
 Mutta oliko se?
 Hän puristi huulensa yhteen. Kyllä, hän olisi luultavasti suostunut menemään Kammioon, jos Dumbledore olisi ollut hänen kanssaan. Mutta oliko se mikään ihme? Eikö ollut hieman eri asia mennä syvälle koulun alle, basiliskin luo Dumbledoren kuin Voldemortin kanssa? Eikö hänen reaktionsa vain osoittanut tervettä itsesuojeluvaistoa?
 Paitsi ettei Tom tiennyt olevansa se Voldemort, joka oli tuhonnut heidän kaikkien elämän ja tappanut Harryn. Tämä Tom Riddle oli seitsemäntoistavuotias poika.
 Hermione nielaisi ja otti askeleen eteenpäin. Alaspäin aukeava kuilu näytti hänen silmissään mustalta ja loputtomalta.
“Tikkaat”, Tomin ääni tokaisi lyhyesti hänen selkänsä takaa.
Hermione hapuili kädellään kuilun reunoja. Lopulta hän löysi tikkaiden ylimmän puomin. Hänen sydämensä löi niin kovaa, että hän uskoi Tominkin kuulevan sen, kun hän asetti jalkansa ylimmälle puomille ja alkoi laskeutua.
 Matka oli pitkä ja hidas. Tom tuli hänen yläpuolellaan ja joutui aina välillä hidastelemaan, kun Hermione ei päässyt etenemään yhtä nopeasti kuin poika. Pian jostain hänen yläpuoleltaan kuului kolinaa ja Murjottavan Myrtin vessasta häämöttänyt valonkajo sammui. Hermione tunsi tärisevänsä. Ainoa uloskäynti oli sulkeutunut.
 Kun hänen jalkansa saavuttivat jotain kiinteää ja kovaa, hän ei voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta. Tom laskeutui hetkessä hänen viereensä; hän aisti pojan läsnäolon, vaikka alhaalla oli niin pimeää, ettei hän nähnyt ympärilleen lainkaan.
“Valois.” Tomin taikasauva syttyi valaisemaan ympäristöä.
 Hermione katseli ympärilleen. Heidän edessään kivinen käytävä jatkui niin pitkälle, että sen päätepiste, risteys tai kaarre hävisi pimeyteen. Mitään muuta ei näkynyt, ainoastaan kosteita, kivisiä seiniä.
“Miksi sinä tulit?” Tom kysyi yllättäen.
Hermione kääntyi hämmästyneenä katsomaan poikaa. Tämän kasvot näyttivät epätodellisen valkoisilta taikasauvan valossa.
“Koska sinä pyysit.”
“Ja sinä tottelit?” Tomin äänestä paistoi hämmästys. “Hetken minä olin varma, että sinä kääntyisit ja lähtisit pakoon. Sinä tuijotit lavuaaria niin kuin se olisi voinut syödä minut.”
“Minulla on vain terve itsesuojeluvaisto.”
Tom katsoi häntä tarkkaavainen ilme kasvoillaan. “Sitten sinun pitäisi olla kaukana minusta.”
“En minä sitä - “
“Tiedän.” Hengähdys karkasi pojan huulten välistä kuin huokaisu, jonka ei annettu kasvaa täysiin mittoihinsa. “Mutta sinä olit oikeassa epäröidessäsi. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne.”
“Sinä pyysit.”
Tomin silmissä välähti lähes kiihkeä katse. “Sinun ei pitäisi totella! Hermione, käyttäisit aivojasi! Minä olen tappanut oman isäni, minä olen tappanut sen tytön - “
Tom vaikeni. Hermione puri hampaansa yhteen ja yritti miettiä, olisiko hänen pitänyt osoittaa suurempaa hämmästystä. Hän ei osannut. Tom tuijotti häntä niin kuin olisi äkkiä ryhtynyt miettimään, oliko hän todellinen ihminen.
“Sano jotain”, poika mutisi lopulta. Ääni kuulosti lohduttoman kovalta kaikuessaan seinämistä takaisin.
“Mitä minun pitäisi sanoa?” Hermione tunsi äkkiä itsensä kauhean väsyneeksi. “Minä osaan yhdistää asioita toisiinsa. Tajuan kyllä, mikä paikka tämä on. Ne huhut Salaisuuksien kammiosta sitten olivat ilmeisesti totta?”
Tom nyökkäsi.
Hermione mietti, mitä hän voisi arvata ja missä vaiheessa Tom alkaisi epäillä, tiesikö hän asioista jotain muuta kautta. “Miten sinä löysit tämän?”
Tom katsoi häntä tarkasti. “Kuinka paljon sinä tiedät Salaisuuksien kammiosta?”
“En paljon”, Hermione sanoi välttelevästi. “Olen joskus kuullut sen nimen… minä en ole kauheasti tutustunut Tylypahkan historiaan.”
“Salazar Luihuinen rakensi tämän paikan. Tämä… tänne pääsevät vain hänen perillisensä.”
“Oletko sinä Salazar Luihuisen perillinen?”
Tom tuijotti häntä. “Sinä et näytä kauhean hämmästyneeltä.”
“Minä…” Hermione puri kieltään. Mitä hän muka voisi sanoa? “Se ei varsinaisesti ollut pelottavin asia, mitä olen sinusta tähän mennessä kuullut.”
“Eikö?” Tomin ääni oli hieman hajamielinen. “No niin, tämä se joka tapauksessa on.”
Hermione katseli ympärilleen. “Sinä siis tapoit sen tytön?”
Tom näytti vaivaantuneelta. Poika käänsi katseensa pois hänestä ja tuijotti vastakkaista seinää. “En… tai siis periaatteessa kyllä, mutta en minä… minä en varsinaisesti tehnyt sitä.” Hermione kuuli kiivaan hengenvedon.
“Täällä asuu basiliski.”
Kylmät väreet kulkivat Hermionen läpi aivan kuin ilmoitus olisi ollut hänelle uusi. Hän kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.
“Basiliski tappoi tytön”, Tom mutisi. “Se ei… se ei ollut sellainen tapaus kuin minun isäni kanssa. Häntä minä vihasin. Tyttö olisi saanut jäädä henkiin.”
“Minkä ihmeen takia sinä päästit basiliskin irti?” Hermione kysyi ja hämmästyi itsekin kiivasta ääntään.
Tom katsoi häntä. Hermione risti kätensä rinnalleen ja yritti tajuta, kuka hänen edessään seisova ihminen oli. Poika oli tappanut kaksi ihmistä, ja hän, Hermione, katsoi tätä yhä silmiin niin kuin ketä muuta tahansa! Itse asiassa hänen olisi varmaan ollut parempi miettiä, mikä ihme häntä itseään vaivasi -
 Mutta Tom ei näyttänyt murhaajalta. Pojan kasvot olivat rypistyneet mietteliääseen ilmeeseen ja silmissä leikki katse, jota Hermione olisi voinut jopa väittää suruksi. Kätensä poika oli työntänyt syvälle housujensa taskuihin ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle tuoden äkkiä pelottavan kirkkaasti Hermionen mieleen Ronin silloin, kun tämä oli tehnyt jotain typerää ja yritti selittää sitä. Hänen teki mieli nauraa ääneen. Kuinka hän saattoi yhdistää mielessään Ronin ja Tom Riddlen?
Helposti. Tom näyttää aivan yhtä eksyneeltä kuin Ron joskus.
 Hermione sulki silmänsä ja yritti häätää äänen mielessään. Hänen ei tarvinnut olla niin hemmetin ymmärtäväinen, hänen ei tarvinnut väittää, että tajusi Tomia… hänen ei tarvinnut verrata poikaa Roniin, joka sentään ei ollut ikinä tehnyt pahaa kärpäsellekään -
 Tai ehkä oli. Ron oli taistellut kuolonsyöjiä vastaan niin kuin hänkin, mutta he eivät olleet ikinä käyttäneet anteeksiantamattomia kirouksia. Niistä oli joskus puhuttu ohimennen, mutta suurin osa kiltalaisista oli ollut yhtä mieltä siitä, ettei niitä otettaisi käyttöön. Hermione oli ollut siitä ainoastaan hyvillään. Jos he olisivat ottaneet anteeksiantamattomat kiroukset käyttöön, eivätkö he olisi olleet aivan yhtä pahoja kuin vastapuoli?
 Hermione säpsähti. Erottiko puolet toisistaan muka ainoastaan anteeksiantamattomien kirousten käyttö? Se ei voinut olla niin! Voldemort oli hyökännyt ensin, kuolonsyöjät olivat hyökänneet ensin! Kiltaa ei olisi edes perustettu, ellei Voldemort olisi noussut -
 Mutta eivätkö he silti taistelleet tavallisia ihmisiä vastaan? Hermione ei tiennyt, kuinka ihminen Voldemort itse oli, mutta kuolonsyöjistä osan lapset kävivät hänen kanssaan samaa koulua… Draco Malfoy oli käynyt hänen kanssaan samaa koulua kuusi vuotta, ennen kuin oli hävinnyt Dumbledoren kuoleman jälkeen ja ilmeisesti liittynyt kuolonsyöjiin… Ja - Hermione vilkaisi edessään seisovaa poikaa, joka tuijotti tiiviisti seinää näyttäen unohtuneen omiin ajatuksiinsa - Voldemortkin oli joskus ollut ihminen. Tom Riddle oli aivan yhtä ihminen kuin Hermionekin.
“Tom?” hän kysyi varovasti.
Poika hätkähti tuskin huomattavasti, mutta kääntyi Hermionea kohti silmät tummina. “En tiedä.”
“Mitä?”
“Minä en tiedä, minkä takia päästin basiliskin irti”, Tom mutisi näyttäen eksyneemmältä kuin koskaan. “Luulin tietäväni, mutta nyt… helvetti, minä en tiedä!”
Huuto kaikui kosteissa kiviseinissä. Hermione näki Tomin käsien puristuvan nyrkkiin, näki kuinka pojan käsivarsien lihakset värisivät, kuinka hän tärisi kauttaaltaan tuskin huomattavasti, mutta tärisi kuitenkin. Pojan kasvoille jähmettynyt ilme ei ollut kaunis. Poika oli purrut hampaansa alahuuleensa ja Hermione oli näkevinään muutaman pisaran verta kapealla alahuulella.
 Hän ei missään tapauksessa ollut suunnitellut sitä. Hän oli ehkä aikonut vain sanoa jotain, ehkä toistaa, ettei aikonut alkaa pelätä Tomia, mutta sanat tuntuivat yhtäkkiä täysin tarpeettomilta ja olemattomilta. Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti Tomin olkapäätä.
 Poika kavahti hänen kosketustaan niin kuin villihevonen, joka ei ole koskaan nähnytkään ihmistä, silmät hetken vauhkoina ja melkein pelottavina. Hermione veti henkeä ja kuuli Tomin vetävän myös, näki miten tunteet liukuivat pojan silmien läpi ja katseli niiden menoa kuin elokuvaa, näki päättäväisyyden jo ennen kuin Tom aukaisi hitaasti nyrkkiin puristetut sormensa ja kohotti leukansa.
“Sinun pitäisi häipyä, Hermione”, Tom tokaisi, mutta ei tehnyt elettäkään ravistaakseen Hermionen käden olkapäältään.
“En halua.”
“Älä ole tyhmä. Sinä tiedät jo, kuka minä olen. Voit lakata leikkimästä.”
“Minä en leiki!”
“Hermione.” Tomin ääni oli vaativa. “Sinä voit olla parempaa puheseuraa kuin yksikään toinen oppilas täällä, mutta tähän sinun ei kannata sotkea itseäsi. Häivy täältä.”
Hermione veti kätensä irti. Tom ei tuntunut edes huomaavan vetäytyvää kättä, tuijotti vain häntä. Äkkiä pojan ilme oli taas kylmä ja välinpitämätön; Hermionesta tuntui, kuin hän ei olisi koskaan jutellutkaan pojan kanssa, kuin tämä ei olisi koskaan kertonut hänelle isästään tai Kammiosta, kuin hän itse ei olisi kertonut sodasta ja Harryn kuolemasta -
 Hän ei halunnut lähteä. Tom nyökkäsi päällään kohti tikapuita, jotka veivät Kammiosta takaisin maanpinnalle, mutta Hermionen jalat eivät suostuneet toimimaan. Jos hän pakenisi nyt, jos hän lähtisi ja jättäisi Tomin tänne, heillä kahdella ei olisi enää mitään tekemistä keskenään. Päätös valahti hänen lävitseen niin kuin olisi tullut jostain hänen ulkopuoleltaan, mutta hän otti sen mielihyvin vastaan ja tarttui siihen kaikin voimin. Hän ei lähtisi, eikä sillä ollut mitään tekemistä ajankäännön tai sen perumisen kanssa.
“Ei käy.”
“Mitä?” Hetkeksi hämmästyneisyys murtautui välinpitämättömyyden läpi. Pian Tomin silmissä oli taas tuttu viileä ilme, mutta Hermione ei antanut sen huijata itseään. Hän ei voi lakata välittämästä noin nopeasti, ei vaan voi…
“Minä en lähde.” Hermione sanoi kovemmalla äänellä.
“Hermione, oman turvallisuutesi - “
Tomin suusta pääsi vain vaimea, hämmästynyt älähdys, kun Hermione astui heitä erottaneen askeleen kiinni ja suuteli poikaa. Hän ei ehtinyt ajatella mitään, ei harkita, ei pelätä Tomin vetäytyvän pois, hän vain maistoi pojan huulet samalla vieraina ja jotenkin kummallisen tuttuina, niin kuin hän olisi suudellut tätä ennenkin - ja tunsi yllätyksekseen ja riemukseen, kuinka Tomin kädet asettuivat pienen harhailun jälkeen hänen vyötärölleen.
 Hermione vetäytyi taaksepäin ja veti henkeä. Hän ehti nähdä Tomin tummanharmaiden silmien välähtävän, kapean hymyn pojan huulilla, pikemminkin aisti tämän hengityksen kasvoillaan; sitten Tomin kädet olivat vetäneet hänet taas lähemmäs.
 Hermione totteli mielellään. Hän tunsi Tomin käsien otteen vyötäröllään tiukentuvan ja raotti huulensa, kun pojan suu tuntui vaativan sitä. Hänen omat kätensä löysivät paikkansa Tomin kaulalta, viileältä iholta, jonka lävitse verisuoni sykki elämää kuin olisi uskonut kohta kuolevansa. Tomin nenä hipoi hänen omaansa, jalat osuivat toisiinsa, Hermione tunsi, kuinka poika yritti saada häntä tiukemmin syliinsä mutta ei onnistunut, he olivat jo liian lähellä toisiaan, hän aisti sen kaiken sekavana viestin ryöppynä, jossa ei ollut alkukohtaa eikä päätepistettä, paitsi hän itse, Tomin sylissä järki ja tajunta hämärinä -
“Hermione?”
Hän avasi silmänsä, kun Tom työnsi hänet varovasti kauemmas. Pojan silmät hymyilivät huolestuneen ilmeen takaakin. Hermione veti happea syvälle keuhkoihinsa, uudestaan ja uudestaan, missä vaiheessa hänen sydämensä oli alkanut lyödä tällä tavalla?
“Hermione?”
“Tom?”
Poika katsoi häneen, ja Hermionesta näytti siltä, kuin tämä olisi joutunut tekemään töitä saadakseen kasvonsa pysymään vakavina. “Mikä tuo oli?”
“En tiedä.” Hermione totesi avuttomana pudistellen päätään. Sitten nauru purkautui jostain hänen sisuksistaan ja yritti päästä pinnoille. Hän antoi hymyn päästä huulilleen saakka ja naurahti vaisusti: “Ehkä suukko.”
“En minä - hemmetti, minä pidän sinusta.”
“Se kuulostaa hyvältä.”
“Hermione!” Turhautunut katse liukui Tomin silmiin kuin tyhjästä. “Älä leiki!”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “En minä leiki. Tom, minä… en aio lähteä.”
Poika ravisteli päätään kuin toivottomalle tapaukselle. “Sinulla on kummallinen tapa kertoa se.”
“Nyt sinä leikit itse!”
“Minä olin tosissani”, Tom sanoi katsoen häntä tiiviisti. “Sen suhteen, että sinun pitäisi lähteä.”
Hermione tunsi itsensä avuttomaksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tom ajoi hänet pois, eikä hän halunnut lähteä, hän halusi olla pojan kanssa… hän oli rakastunut, hemmetti, hän oli rakastunut eikä todellakaan halunnut lähteä -
“Miksi?”
“Mikset sinä suostu käsittämään?” Tom puuskahti äkkiä vihaisesti ja astui kauemmas hänestä. “Minä en halua, että sinä sotket itsesi minuun! Käsitätkö sinä, millainen ihminen minä olen? Sinulla ei ole mitään syytä pitää minusta!”
“Siitä minä päätän itse - “
“Etkä päätä. Hermione - “ Pitkät sormet puristuivat äkkiä hänen kämmentensä ympärille, Tomin silmät olivat tummanharmaat ja lähes anelevat, “ - häivy, ole kiltti. Jos sinä et lähde, minä en kohta enää aio luopua sinusta - “
Hermione nielaisi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla jo kaukana menossa, juosta, kiivetä ylös tikkaita, unohtaa Tom Riddle ja jatkaa elämäänsä -
 Mitä elämää? Vuonna 1944? Mitä hän tekisi täällä, jos hän ei saanut olla Tomin kanssa?
Mitä minä teen missään, jos en saa olla Tomin kanssa?
 Miten hän pääsisi omaan aikaansa? Hän tarvitsi Tomia. Sitä paitsi kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut pojan kanssa loppuelämänsä, jos ei nyt lähtisi… Hän palaisi omaan aikaansa heti kun voisi, ja Tom jäisi silloin tänne, halusi hän sitä tai ei. Ja niin kauan, kun hän oli täällä… mitä väliä sillä oli kenenkään kannalta, mitä hän teki Tom Riddlen kanssa?
Sillä on väliä Tomin kannalta, hänen mielensä väitti. Jos sinä olet hänen kanssaan ja sitten lähdet, käytät häntä hyväksesi, jätät hänet tänne -
 Minulla ei ole muuta mahdollisuutta!

 Hän räpäytti silmänsä auki. Salaisuuksien kammio tuntui tyhjältä, autiolta ja äkkiä pelottavalta, Tomin katse tuntui pelottavalta, mutta kaikkein eniten hän pelkäsi sitä, kuinka oli tehnyt päätöksensä jo kauan sitten.
 Hänen oli pakko olla lähellä Tomia. Hänen oli pakko yrittää luoda yhteys, joka siirtäisi hänet takaisin, mitä yhteyden luominen sitten tarkoittikin. Hän ei voinut välittää siitä, kuinka paljon se satuttaisi Tomia.
 Tai häntä.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 21.8.
Kirjoitti: Luna (: - 21.08.2007 20:05:44
U P E A ficci. Ihana paritus <3 Hyvin osaat kirjottaa, mukavaa luettavaa.  en ainakaan virheitä yleisesti ottaen huomannu, vaikka en mä niitä etikkää :D montako jaksoo on muute ennen ku tää loppuu ? (ei saa loppua ei saa loppua ei saa loppua ei saa loppua... :D  ) ja mahollisimman äkkiä uus luku. (:
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 21.8.
Kirjoitti: Kola - 21.08.2007 20:10:19
Waaaaah!Ihana ihana ihana!E-en pysty sanomaan mitään...JATKOAJATKOAJATKOAJATKOAJATKOA!Tai syön sinut! :o



APUA!Mun sydän lyö ihan hulluna!Ja kuten jo sanoin:JATKOA!21.8. tulee jatkoa näköjään...Tee siitä sitten piiiiiitkä ja hyvä luku! :D

// Kaapo yhdisti tuplat
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 21.8.
Kirjoitti: Nettis - 21.08.2007 21:41:17
Heipä hei taas ja super iso kiitos mahtavasta luvusta! Luin toki edellisenkin jo ajallaan, mutta en silloin keksinyt mitään ihmeempää sanottavaa, joten jätinpä kommentoismisen väliin. Tästä luvusta taas keksiikin jotain muuta sanottavaa, kuin sen kaiken kattavan awww:n =D

Juu, ennen kuin alan lainailemaan tähän niitä kaikkia ihania ja hauskoja kohtia, voisi taas selittää jotain omaa. Ensinäkin, tykkään tositosi paljon tän tarinan kehityksestä, miten siihen vihdoin saatiin hiukan vauhtia tuon parin osalta, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Tässä luvussa Tom oli niin ihanan pelottava. Näissä viime luvuissa se on jotenkin päässyt unohtumaan (tai ehkä en vain muista muistaneeni sitä..), että Tomista todella tulee pelätty Lordi Voldemort. Tässä luvussa, lähinnä tuolla salaisuuksien kammoissa, rupes taas todella ymmärtämään, että edessä (taino kuvaennollisesti edessä) ei seisokkaan viaton pikku pulliainen, vaan oikeasti paha ihminen.

Sitä lukiessa todella miettii, että mitäköhän Tom tekisi, jos Hermione kertoisi hänelle aivan kaiken. Harmittaa, että Hermis on noin tunnollinen ja öö... no, ei kuitenkaan kerro tai lipsauta mitään. Lopussa jo todella luulin, että hän kertoisi edes olevansa jostain muusta ajasta, mutta ehkäpä se sitten kuitenkin muuttaisi liikaa tulevaisuutta. Pöh.

Suutelu kohtaus oli awww. Se oli hyvin kirjoitettu, eikä sitä oltu pitkitetty liikaa. Tosin olisi se ehkä hiukan pidempi voinut kuitenkin olla, nyt jäi sellainen vaikutelma, että Hermiome vetäytyi pois vain siksi, että Tom teki käsillään jotain muuta kun roikotti sivuillaa. Tai ehkäpä se olikin juuri siksi? Eipä voi tietää. Paitsi, että siinähän luki tunsi yllätyksekseen ja riemukseen. No joo, jätetäänpä se sitten.

Luulin muuten, että kun tuolla alun A/N:ässä luki, että luvassa olisi siirappia, että olisi joku järkyttävä fluffy-kohtaus, mutta yllätyin kyllä iloisesti. (mikä järkyttävä lause hirviö..) Minähän en todellakaan kyseisestä lajista pidä, se saa olon kauhean vaivaantuneeksi. Mistäköhän sekin on sitten peräisin, tiedä häntä.

Joo, mutta nyt voitais ehkäpä mennä niihin muutamiin quoteihin.

Lainaus
Vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side - hah, hän ei ikinä -
Tom Riddle. Voldemort.
Mä repesin tolle lauseelle jo siinä kirjassa. Voi voi Hermionea. Ja sitte toi ajatus sai hymyilemään jotenki säälivän ja ivallisen välimaastosta, mikä todellakin on iso skaala, mutta jotain noiden sekoitusta se tunne ainakin oli. Tohon olisi hyvin sopinut perään joku; "Helvetti". Toisaalta Hermione kuitenkin pitää Tomista, joten ei se ehkä välttämättä olis ollu niin osuva, mutta jonku muun suusta kyllä ='D Niin joo, ja se piti vielä sanoa, että tässä ilmeni juuri se miksi vihaan ja rakstan aikamatkailua. Kaikki menee ylös alaisin ja sivuttain, kaikki on koettu jo, eikä mitään ole koettu. Rakastettavaa ja vihattavaa. Siinä menee pää sekaisin pelkästä ajatuksesta.

Lainaus
“Tikkaat”
Toi oli toinen kohta, joka sai totaalisesti repeämään. Harry ja Ron (sitä professori mikälietä unohtamatta) on saaneet liukastella limaista liukumäkeä, ja siellä oli tikkaat!. Mietiskelin tosin jo kirjan aikana, että haluaisiko kukaan todella vapaaehtoisesti laskea sellaista mäkeä, ja vieläpä useasti. Eli oiva ratkaisu.

Siinä se oli tällä kertaa, hope so, jatkoa tulee pian ja pitkästi =)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 21.8.
Kirjoitti: wiltzu - 23.08.2007 17:41:59
ooh... ihanaa.. aivan mahtavaaa.. pakahdun <33
miten osaat?? :) kirjota pliis pian jatkoa tai tuun hulluks :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 21.8.
Kirjoitti: toyhto - 25.08.2007 09:55:12
A/N: Minun piti lisätä jatkoa jo pari päivää aiemmin, mutta oli vähän liikaa kaikkea muuta.

Luna (:, kiitos! Tähän on tulossa vielä... höm, tämän osan jälkeen ilmeisesti enää kaksi osaa.

Kola-chan, danke ^^

Nettis, kiitoksia kovasti! Tuo Hermionen ja Tomin suutelukohtaus oli muistaakseni vähän hassu kirjoitettava, joulutanssiaisten halauskohtaus oli paljon kivempi. Ehkä osassa oli ollut jo minulle niin paljon muuta sulateltavaa, että suudelma meni vähän siinä sivussa.

wiltzu, kiitos!

*

13. luku

Dumbledoren pitkät sormet liukuivat vanhan kirjan rivien päällä. Professorin ilme oli keskittynyt ja otsalle oli muodostunut muutamia ajatusryppyjä. Hermione puristi tuolinsa kädensijoja odottaessaan, mitä Dumbledore sanoisi kirjan ajatuksista.
 Edellisen illan ja Salaisuuksien kammiossa käymisen jälkeen Hermione oli tuntenut olevansa hieman pyörällä päästään koko ajan. Tom, Murjottava Myrtti, laskeutuminen alas hämärään, taas Tom, suudelma Kammiossa, Tom - ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana sotkuna, eikä hän saanut niistä lainkaan kiinni. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko tehdä jotain. Istua penkillä ja odottaa ei ehkä ollut aivan sitä jotain, mitä hän olisi toivonut, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään.
 Hermione ei ollut nähnyt Tomia loppuiltana lainkaan. He olivat tulleet Salaisuuksien kammiosta yhdessä ja sanoneet hieman hämmentyneet hyvänyön toivotukset käytävässä jo ennen seitsemää. Sen jälkeen Hermione oli käynyt ulkona kävelemässä, ja kun hän oli yhdeksän jälkeen palannut linnaan, hän ei ollut nähnyt Tomista vilaustakaan. Luultavasti poika oli vain ollut makuusalissaan jo silloin.
 Nyt kello oli vasta kahdeksan aamulla ja hän istui jo muodonmuutosten luokassa. Dumbledore oli näyttänyt hieman hämmästyneeltä hänet nähdessään, sitten huolestuneelta, mutta Hermionen esitettyä asiansa professori oli yksinkertaisesti ottanut kirjan häneltä ja alkanut selata sitä. Hermione toivoi kipeästi, että Dumbledore tietäisi häntä itseään paremmin, mitä kirjan virkkeet tarkoittivat.
“No niin, neiti Granger”, Dumbledore sanoi lopulta, “minä luulen, että sinä ymmärrät minua paremmin, mistä tässä on kysymys.”
Hermionen odottava mieliala laski hyvin nopeasti sanojen myötä. “Miten niin? Suo anteeksi, professori, mutta minusta sinä olet meistä se, joka tietää enemmän, ja - “
“Hermione”, Dumbledoren ääni oli ystävällinen ja tiukka hänen ojentaessaan kirjan takaisin tytölle. “Minä en edes tiedä, kuka tämä toinen henkilö on, etkä sinä missään tapauksessa saa kertoa sitä minulle.”
“Mutta kai sinä silti voit - “ Hermione aloitti, mutta joutui miettimään, mitä hän todella oletti Dumbledoren voivan. Kertoa hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä? “ - sanoa jotain”, hän päätti virkkeensä hieman vaisusti.
Dumbledore nojasi taaksepäin tuolillaan ja katseli häntä tarkasti. “Mitä sinä haluat minun sanovan?”
Hermione veti henkeä. “Onko minun siis tarkoitus luoda… yhteys sen ihmisen kanssa?”
“Niin tämä kirja näyttää ajattelevan.” Dumbledore taputti kirjan pölyistä kantta lähes hellästi. “Sinun täytyy kuitenkin myös muistaa, että kyse on ainutlaatuisista tapauksista, eikä kukaan voi taata, että sinun tapauksesi toimii samalla tavalla kuin edelliset.”
“Tiedän”, Hermione mutisi, “mutta minun on pakko tehdä jotain.”
Dumbledore nyökkäsi. “Sinä voit luoda yhteyttä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Lisäksi voit toivoa parasta - ja rukoilla, jos koet sen auttavan.”
Hermione hymyili vinosti. Professori vilkaisi pöydällään makaavaa, kieltämättä varsin vaikuttavan kokoista paperipinoa kuin hyvin hienovaraiseksi vihjeeksi, ja kuuliaisesti Hermione työnsi tuolinsa kauemmas ja nousi seisomaan. Hän ehti kävellä ovelle saakka, ennen kuin hänen oli pakko kääntyä takaisin.
“Professori, tarkoittaako fyysinen yhteys…?”
Dumbledore ei näyttänyt yllättyneeltä kysymyksestä. “Henkinen yhteys on fyysistä vahvempi”, professori toisti kirjan sanat ja hymyili sitten lempeästi. “En usko, että seksi ratkaisee tässä tapauksessa yhtään mitään.”

Hermione palasi Dumbledoren luota tuntien olonsa melkein yhtä sekavaksi kuin mennessään sinne. Hänellä oli ärsyttävän voimaton olo: aivan kuin hän ei olisi todellisuudessa voinut tehdä yhtään mitään! Ja mitä hän muka olisi voinut? Hän voisi yrittää luoda henkistä yhteyttä Tomin kanssa, mutta jo pelkkä käsite oli niin epämääräinen, että siitä tuskin oli hänelle paljon iloa. Mitä se todellisuudessa tarkoitti? Keskustelemista? Sitä he olivat tehneet mielin määrin!
 Fyysisen yhteyden hän olisi käsittänyt, mutta jos Dumbledoren sanoihin oli uskominen, se ei auttaisi tässä tapauksessa yhtään mitään. Hänen ei olisi pakko maata Tomin kanssa. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla tiedosta pettynyt vai helpottunut.
 Oleskeluhuone oli autio. Hetken Hermione melkein toivoi, ettei olisi ollut joululoma ja että hänellä olisi ollut muutakin puheseuraa kuin Tom ja Dumbledore. Jos Minerva olisi ollut täällä! Hän ei ehkä olisi voinut sanoa tytölle mitä tahansa, mutta ainakin hän olisi saanut ajatuksensa hetkeksi pois Tomista -
 Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua poikaan. Eikä nyt ollut kyse edes pelkästään ajankäännöstä, vaikka hänen järkensä kyllä väitti kovasti, että Hermionen olisi pitänyt ajatella nimenomaan pelkkää ajankääntöä. Hän ei pystynyt. Kun hän antoi ajatustensa livahtaa yhtään karkuteille, hän huomasi heti ajattelevansa suudelmaa.
 Hän ei ollut suudellut ketään pitkään aikaan, ei ollut ollut ihastunut kehenkään pitkään aikaan eikä ollut joutunut ajattelemaan mitään tällaista pitkään aikaan. Toisaalta hän tajusi kyllä, että jos tilanne olisi ollut toinen ja Tom ei olisi ollut kuka oli, hän olisi nauttinut tästä tunteesta täysin siemauksin. Jos hän olisi antanut itselleen luvan, hän olisi voinut todella rakastua poikaan.
 Välillä hänestä tuntui, että hän oli todella rakastumassa joka tapauksessa.

Hermione näki Tomin seuraavan kerran lounaalla. Hän oli ehtinyt jo melkein syödä, ennen kuin salin kaksoisovien toinen puoli avautui lähes varovaisesti ja mustatukkainen poika astui sisälle hiljaa, melkein kuin ei olisi halunnut kenenkään huomaavan tuloaan.
 Hermione huomasi. Hän yritti olla katsomatta poikaan, kun tämä käveli salin poikki ja istuutui lopulta normaalille paikalleen pöydän päätyyn. Hän kuuli pojan ruokailuvälineiden kolahtelevan posliinilautasta vasten, kun tämä aloitti syömisen, melkein aisti Tomin käden, joka oli pöydällä lähellä hänen omaansa -
“Tom?”
Poika kohotti katseensa häneen. Tummanharmaat silmät näyttivät Hermionen mielestä hetken melkein säikäytetyiltä, yllätetyiltä, ennen kuin poika rentoutui ja hymyili hänelle kapeasti.
“Hermione.”
“Missä sinä olit aamupäivän?” Hermione yritti kysyä kevyellä äänensävyllä, mutta varautuneisuus kävi silti heti koko Tomin olemuksen läpi. Pojan otsa rypistyi, ja vaikka hymy säilyi, se ei enää näyttänyt lainkaan huvittuneelta.
“Kuinka niin?”
“Minä vain mietin.” Hermione hymyili vaisusti. “Okei, minulla oli tylsää. Minä alan jo melkein kaivata Corneliaa ja muita ja heidän hääkeskustelujaan. Ainakin minulla oli jotain, josta inttää vastaan - “
Tom naurahti hänelle. Hermione oli iloinen nähdessään pojan taas vähemmän varautuneena.
“Aiotko sinä karata taas iltapäivällä?”
Tomin toinen kulma kohosi. “Olisiko sinulla jotain käyttöä minulle?”
Hermione ei voinut sille mitään: punainen väli lehahti hänen poskilleen nopeasti kuin Fred ja George Weasley oppitunnilta. “En minä… minä vain…”
“Se oli vitsi”, totesi Tom silminnähden huvittuneena. Hermionella oli paha aavistus, että poika nauroi hänelle äänettä.
“Totta kai”, hän sanoi mahdollisimman nopeasti. “Lähdetkö keittiöön?”
Tom näytti hämmästyvän. “Minne?”
“Keittiöön. Tiedäthän, siellä tehdään ruokaa ja - “
“Nokkelaa. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että kotitontut päästäisivät meidät kovinkin mielellään sinne?”
Hermione virnisti. “Minä huolehdin siitä.”

Keittiöön pääseminen osoittautui niin helpoksi, että Hermione oli melkein pettynyt. Tietenkin se oli täysin ymmärrettävää: eihän neljäkymmentäluvun Tylypahka ollut kokenut sellaisia suuria sääntöjenrikkojia kuin kelmit tai George ja Fred, joiden takia keittiöön pääsy olisi pitänyt tehdä oppilaille vaikeaksi. Hermione tuhahti mielessään. Ehkä nämä oppilaat eivät edes olleet saaneet päähänsä, että keittiössä voisi käydä vapaa-ajallakin.
 Osa hänestä oli kyllä aivan samaa mieltä oppilaiden enemmistön kanssa, ja ihmetteli syvästi sitä Hermionea, joka nautti katsoessaan jokaisessa kulmauksessa ympärilleen Voron varalta ja livahtaessaan pienestä, huomaamattoman näköisestä ovesta kotitonttujen alueelle. Tom seurasi häntä melkein kyllästyneen näköisenä, ivallisen huvittunut katse silmissään, mutta Hermione ei välittänyt. Siitä oli kulunut niin kauan, kun hän viimeksi oli ollut täällä!
 Kun keittiön ovi oli loksahtanut kiinni heidän takanaan, Hermione ei ensin erottanut mitään hämärässä. Sitten hänestä alkoi tuntua vahvasti siltä, että heitä tuijotettiin. Tomin kasvoilla oli epäluuloinen ilme, mutta hän astui eteenpäin ja hymyili kaikkein vilkkaimman näköiselle, hämärälle nurkkaukselle.
“Hei siellä”, hän tervehti mahdollisimman ystävälliseen ääneen, “me tulimme tänne vain vähän katselemaan. Ei mitään hätää. Sattuisiko teillä olemaan jotain pientä ystävälleni?”
 Kotitontut tulivat yksi kerrallaan tuijottamaan heitä, mutisivat itsekseen ja häipyivät sitten takaisin töihinsä. Jotkut olivat selvästi lähdössä siivoamaan mukanaan kantamista luutuista ja lattiaharjoista päätellen, ja hetken Hermionen teki mieli muistuttaa niitä oikeuksistaan. Jostain syystä hänestä kuitenkin tuntui, ettei hetki ollut siihen aivan oikea.
 Muutaman minuutin kuluttua muuan kotitonttu viittoi heidät seuraavaan huoneeseen, jossa ikkunan vieressä oli pieni pöytä. Hermione kiitti, istuutui jakkaralle, ja oli iloinen tajutessaan, että Tom teki hetken päästä samoin.
Sattuisiko teillä olemaan jotain pientä ystävälleni?” Tom toisti kuivalla äänellä. “Pientä?”
Hermionen oli pakko myöntää, ettei kotitonttujen heidän eteensä raahaama lautanen näyttänyt kovin pieneltä. Se oli kukkuroitaan myöten täynnä juustopasteijoja, pullia, erilaisia keksejä ja jotain, mitä Hermione ei edes muistanut koskaan ennen nähneensä.
“He yrittävät vain olla ystävällisiä.”
Tom vilkaisi ympärilleen kulmat kurtussa. Kaikki kotitontut olivat taas kadonneet näkyvistä.
“Siltä näyttää.”
“No niin, syö nyt”, Hermione määräsi ja virnisti. “On epäkohteliasta jättää jotain lautaselle.”
Tom mulkaisi häntä, mutta tarttui kuuliaisesti lähimmäiseen juustopasteijaan. “Minkä takia sinä toit meidät tänne?”
“En tiedä.”
“Et tiedä? Me hiivimme tänne ihan turhaan?”
Minä hiivin. Sinä riitelit taulujen kanssa.”
“Ne olivat harvinaisen typeriä tauluja”, Tom mutisi. “Tuijottivat - “
“Älä ole ilkeä. Se vaaleatukkainen tyttö barokkiajalta vain sattui rakastumaan sinuun.”
“Ensisilmäyksellä? Se ei tule kestämään.”
Hermione otti yhden suklaakeksin lautaselta. “Etkö sinä usko rakkauteen ensisilmäyksellä?”
“Uskotko sinä?” Tomin äänessä kuulsi haaste.
Hermione vilkaisi poikaa. Tämän musta tukka oli taas valunut silmien eteen; Hermionen teki mieli ottaa sakset ja leikata muutama sentti hiustenlatvoista pois. Tom olisi luultavasti tappanut hänet, jos hän olisi tehnyt sen.
“En.”
“Hyvä.”
“Hyvä?”
Poika virnisti ylikorostetun ystävällisesti. “Minusta olisi ikävää, jos sinä olisit ääliö.”
Hermione pudisteli muka hyvinkin toivottamana päätään. “Sinä et sitten osaa sietää vastakkaisia mielipiteitä!”
“Pitäisikö minun?”
“Etkö sinä ikinä ajattele, että toiset ihmiset saattaisivat olla oikeassa?”
Juustopasteija menetti toisen päänsä. “En.”
Hermione nielaisi. Tom vältteli hänen katsettaan, tuijotti keskittynyt ilme kasvoillaan ulos ikkunasta. Oli taas alkanut sataa lunta.
“Entä jos sinä olisit väärässä?” Hermione kysyi.
“Minkä takia minä olisin väärässä?”
“Koska olet ihminen?”
Tom huokaisi. “Minkä takia sinun pitää tietää kaikki mahdollinen? Mitä väliä sillä on, vaikka minä en haluaisi olla väärässä?”
“Minä haluan tuntea sinut”, Hermione totesi yksinkertaisesti, mutta kuuli sitten äänensä kiristyvän. “Ja minusta on aika ikävää, jos sinä kuvittelet olevasi aina oikeassa, vaikka - “
“Vaikka mitä?” Tomin silmissä oli ärsyyntynyt katse. Hermione vetäytyi vaistomaisesti hieman kauemmas pojasta ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. Hän tunsi kotitonttujen hämmentyneen tuijotuksen, sitten kuuli askeleet, kun nämä kiiruhtivat kauemmas heistä… halusivat kai antaa heidän riidellä rauhassa…
“Hermione?”
Hermione räpäytti silmiään. Tom ei näyttänyt enää ärsyyntyneeltä, lähinnä yhtä väsyneeltä kuin millaiseksi Hermione tunsi itsensä.
“Sori”, hän mutisi. “Ei kai pitäisi ärsyttää sinua.”
“En minä välttämättä ole aina oikeassa”, sanoi Tom yllättäen. “Ainoastaan suurimman osan ajasta.”
Hermione kohotti katseensa poikaan. Tämän silmissä leikki taas pieni ilkikurinen häive.
“Hyvä.” Hermione virnisti. “Koska minä olen oikeassa, ja silloin sinä et voi - “
“Vai niin! Minä sinulle oikeat näytän - “
Hermione hypähti taaksepäin pakoon Tomia, joka näytti siltä, että aikoi syöksyä kutittamaan häntä hetkellä millä hyvänsä. Tuoli kaatui, mutta Hermione ei ehtinyt nostaa sitä, ennen kuin Tom oli hänen luonaan ja vangitsi hänet käsivarsiensa väliin, yritti kutittaa, mutta Hermione kiemurteli nauraen irti pojan otteesta -
 Hän kuuli selkänsä takaa Tomin raskaan hengähdyksen ja kääntyi. He seisoivat toisiaan vastatusten vain muutaman tuuman päässä toisistaan; Hermionen selkä taipui aavistuksen verran taaksepäin, niin lähellä heidän kasvonsa olivat toisiaan. Tom tuijotti häntä herkeämättä, tummanharmaat silmät läikehtien taas jotain… Tällä kertaa Hermione ei enää jaksanut tulkita.
 Tomin käsi oli viileä, kun poika asetti sen varovasti hänen kaulalleen. Hermione tunsi vapisevansa päästä jalkoihin asti. Hänen teki mieli sulkea silmänsä tai vähintäänkin karata, mutta hänen vartalonsa ei suostunut liikkumaan minnekään Tomin luota. Hän tuijotti poikaa silmiin ja näki kapean hymyn kaartuvan pojan huulille.
“Hermione?”
“Niin?” Hänen äänensä oli onnettoman heikko ja avuton, hän vihasi sitä, mutta ei saanut yhtään vahvempaa ääntä aikaan.
Tom ei kuitenkaan tuntunut välittävän hänen äänestään. “Mitä me olemme tekemässä?”
Hermione nielaisi. Tomin katse oli äkkiä vakava.
“En tiedä”, Hermione kuiskasi.
“Enkä minä”, Tom mutisi takaisin, eikä pojankaan ääni enää kuulostanut järkähtämättömältä tai tyyneltä. “Minä… en ole tottunut tällaiseen.”
Hermione pudisteli päätään. “En minäkään. Tom, mitä… minä…”
Pojan silmät olivat niin tummat, että Hermionen teki melkein kipeää. “Annetaan vain mennä, jooko? Ei ajatella?”
“Minä pidän ajattelemisesta”, Hermione mutisi.
“Tiedän”, lyhyt hymy häivähti Tomin silmissä. “Mutta se ei taida toimia enää.”
“Ei niin”, Hermione myönsi. Äkkiä hänestä tuntui, että ajatteleminen oli lopettanut toimimisen kauan sitten. Hän yritti ja yritti, mutta toimi silti koko ajan järkeään vastaan, aivan kuin olisi antanut päätäntävallan jollekulle toiselle, vieraalle…
 Ehkä sydämelle.
“Minä suutelen sinua nyt”, Tom sanoi vaivalloisesti ja Hermione näki vaalean ihon pojan kaulalla tärähtävän, kun tämä nielaisi.
Hermione nyökkäsi. Hän ehti tuskin sulkea silmänsä, ennen kuin Tomin huulet olivat painuneet hänen omilleen.

Kerrankin Hermione oli iloinen siitä, että suurin osa oppilaista oli muualla ja oleskeluhuoneessa oli hiljaista. Tom tuli hänen perässään sisälle vihreän ja hopean reunustamaan huoneeseen eikä vaivautunut irrottamaan käsiään hänen vyötäröltään. Hermione ei voinut olla ihmettelemättä, minkä takia Tomin läheisyys tuntui niin lyhyen ajan jälkeen niin luontevalta ja oikealta. Hänen teki mieli nauraa niille ajoille, kun hän oli hymyillyt Ronille Harryn olkapään ylitse, tuntenut perhoset vatsanpohjassaan ja kuvitellut olevansa rakastunut.
 Nyt hänen vatsanpohjansa oli ilmiliekeissä.
 Tom veti hänet syliinsä sohvalle. Hermione nauroi pojalle, mutta ei varsinaisesti vastustellut.
“Vieläkö sinä olet pahoillasi, ettei täällä ole enempää väkeä?” Tom kysyi kasvot hänen hiuksissaan. “Että oleskeluhuone ei ole täynnä ensiluokkalaisia?”
Hermione kääntyi niin, että näki pojan silmät. “Oletko sinä ihan varma, että välittäisit ensiluokkalaisista?”
“En”, Tom myönsi rehellisesti virnuillen hänelle. “Mutta minun maineeni menisi.”
“Maineesi?”
“Saavuttamattomana poikamiehenä.”
“Kaipaisitko sinä mainettasi?”
“Ehkä. Se suojelee minua Cornelia Mustalta.”
Hermione pyöritteli silmiään. Tom irrotti otteensa hänen vyötäröltään, kun hän tiputtautui istumaan sohvalle pojan viereen.
“Tämä on kummallista.”
Hän kuuli Tomin huokaisevan. “Niin on. Häiritseekö se?”
“Vähän”, Hermione myönsi. Hän tunsi Tomin jännittyvän, kun hän painoi päänsä pojan olkapäälle. “Ajattele nyt. En minä ole sellainen ihminen, joka istuu jonkun sylissä keskellä oleskeluhuonetta.”
“Jos sinä haluat mieluummin keskelle suurta salia, niin kyllä minä - “
“Tom.” Pojan kasvot vakavoituivat nopeasti. Hermione nielaisi ja jatkoi: “Kuvittelemmeko me ihan oikeasti jatkavamme tällä tavalla?”
Tom sulki silmänsä. Hermione odotti vastausta katsellen, kuinka jännittyneet juonteet piirsivät itsensä näkyviin pojan suun ympärillä ja mustat silmäripset värähtelivät vain aavistuksen verran. Hän kuuli pojan hengityksen, melkein tunsi sen kasvoillaan, niin lähellä hän oli. Ja koko ajan osa hänestä toivoi, että hän vain olisi pitänyt suunsa kiinni ja antanut asioiden mennä, miten ne sitten olisivat menneetkään.
 Mutta ei hän halunnut päästä eroon Tomista. Hyvä Merlin, hän halusi kaikkea muuta kuin päästä eroon Tomista! Hän vain… ei hän osannut yhtäkkiä käyttäytyä kuin mikäkin tyttöystävä. Hän tunsi itsensä hölmöksi.
“Hermione?”
Hermionen silmät rävähtivät auki, vaikka hän ei edes ollut tajunnut, missä vaiheessa oli sulkenut ne. Tom tuijotti häntä ensin uteliaana, sitten taas vakavoituen.
“Mitä?”
“Minä en halua päästää sinua irti”, poika totesi niin synkästi, että kylmät väreet kulkivat Hermionen selkärankaa pitkin. “Tajuatko? Eilen… siellä… sinä sanoit jääväsi.”
Hermione nyökkäsi. Äkillinen hellyys tulvi hänen lävitseen, ja hänen teki mieli ojentaa kätensä silittämään Tomin hiuksia. “Tiedän. Ja minä aion jäädä. Meidän täytyy vain… löytää joku tapa olla. En minä osaa kävellä käsi kädessä ympäri Tylypahkaa.”
“En minä odota - “
“Tiedän”, Hermione sanoi nopeasti.
Tom tuijotti häntä tiiviisti. “Suurin osa joululomalaisista tulee huomenna takaisin.”
“Mitä?”
“Minä arvelinkin, ettet sinä tiennyt”, poika mutisi harmistuneelta kuulostaen. “Suurin osa niistä, jotka lähtevät lomalla kotiinsa, eivät ole siellä koko aikaa. Avery, Lestrange ja Wilkins eivät tule vielä, mutta ainakin minun käsittääkseni suurin osa muista luihuisista tulee.”
“Ja oleskeluhuone on taas täynnä.”
“Ja jos me emme aio… no, julkisesti, meidän täytyy…” Tom nielaisi ja ravisteli päätään tuskin huomattavasti.
“Haluatko sinä piilotella?” Hermione kysyi matalalla äänellä. “Koska minun ei tarvitse. Minä olen rakastunut sinuun. Ei sillä ole väliä, mitä muut sanovat.”
Eikä sillä ole väliä, mitä Harry tai Ron tai Ginny olisivat sanoneet, jos voisivat tietää.
Tomin otsa rypistyi. Hermione jatkoi nopeasti: “Tietysti jos sinä haluat käyttäytyä niin kuin ennenkin, minä kyllä voin aivan hyvin - “
“Oletko sinä rakastunut minuun?” Tomin ääni oli epäuskoinen.
Hermione tunsi hermostuksen valahtavan sisuksiaan pitkin alas saakka. “Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että minä siedän sinua nipin napin?”
Tom pudisteli päätään näyttäen siltä, ettei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. “Mutta rakastunut?”
Kauhea totuus iski Hermionen tajuntaan. Tom ei tajunnut, mistä hän puhui. Tom ei ollut rakastunut häneen. Pojalle se oli ainoastaan ollut pientä hauskanpitoa, ehkä hän nimenomaan sieti Hermionea nipin napin… ja Hermione oli kuvitellut sen olevan rakastumista! Hän oli hölmö, typerä hölmö -
 Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja puri hampaansa kiinni alahuuleensa. Hemmetin ääliö, miten sinä voit olla niin typerä? Tietenkään hän ei välitä sinusta! Sinä olet vain tavallinen puoliverinen vaihto-oppilas, ja hän on sentään Luihuisen perillinen! Hän on Tom Riddle, hiisi vieköön! Miten sinä saatoit edes olettaa -
“Hermione?” Tomin ääni oli hämmentynyt.
“Ei se mitään”, Hermione mutisi. “Minä… erehdyin.”
“Erehdyit?” Hän ei voinut ymmärtää, miksi Tomin ääni oli äkkiä niin kylmä. “Erehdyit?”
“Niin”, Hermione mutisi. “Minä vain… oletin, että sinäkin olit rakastunut minuun. Tietysti minun olisi pitänyt tajuta. Anteeksi, minä en - “
Hän tunsi sormet hiuksillaan arkoina ja tunnustelevina, sitten viileinä, aavistuksen verran tärisevinä poskellaan… Hän sulki silmänsä ja räpytteli vihaisena muutamaa silmiinsä eksynyttä kyyneltä pois… Tomin käsi hänen poskellaan tuntui samaan aikaan niin äärettömän tutulta ja silti vieraalta; hän antoi vastentahtoisesti periksi ja käänsi kasvonsa poikaa kohti, kun tämän sormet tuntuivat vaativan sitä…
 Tomin kasvot olivat vakaat.
“Minä… luulen olevani rakastunut sinuun, Hermione Granger. Riittääkö se?”
Hermionen suu loksahti aavistuksen verran auki. Hän räpäytti silmiään ja yritti tajuta, pilailiko Tom hänen kustannuksellaan, mutta pojan silmissä ei ollut aavistustakaan leikkiä. Hermione nyökkäsi vaivalloisesti.
“Hyvä.” Tomin ääni oli kireä, niin kuin hän ei olisi aivan tiennyt, mitä oli tekemässä. “Tarvitsetko sinä nenäliinan?”
“Mitä?”
“Sinun poskesi ovat märät.”
Hermione kohotti kätensä poskelleen. Tom oli oikeassa, kyyneleet olivat karanneet hänen silmistään. Häntä alkoi jo naurattaa. Niin vahvasti hän oli reagoinut yhteen väärinkäsitykseen -
“En. Kyllä minä pärjään.”
“Hyvä”, Tom sanoi aavistuksen verran kireällä äänellä. “Iltapala on tainnut mennä jo.”
Hermione nyökkäsi. “Ei se mitään. Ei minulla ollutkaan kunnolla nälkä.”
“Hyvä”, Tom toisti uudestaan. Hermione seurasi pojan käsiä, jotka nyt makasivat tämän sylissä. Poika naksautteli sormiaan kenties huomaamatta sitä itsekään ja tuijotti tiiviisti vastakkaista seinää.
“Tom?”
“Mitä?”
“Mitä nyt?”
Poika kääntyi katsomaan häntä kulmat kurtussa. “Miten niin mitä nyt?”
“Sinä vain vaikutat niin - “ Hermione nielaisi “ - vähän… varautuneelta.”
Tom kohautti olkapäitään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen saman tien. Poika istui vähän aikaa hiljaa paikallaan, ennen kuin lopulta huokaisi ja kääntyi katsomaan Hermionea.
“Minä en tajua, että tein sen.”
Hermione räpäytti silmiään. Hänen mieleensä tulivat kuvat Tomin isästä ja Murjottavasta Myrtistä, Salaisuuksien kammiosta ja basiliskista - “Teit minkä?”
“Sanoin niin”, Tom tokaisi niin hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli. “Sen. Minä en ikinä… kuvitellut…”
“Ai?” Hermione kysyi tajuamatta yhtään, mistä poika puhui, ennen kuin ymmärrys lopulta saavutti hänet. “Luulen olevani rakastunut sinuun?
Tom nyökkäsi väännelleen käsiään puolihuomaamattomasti.
Hermione nielaisi. “No, minä olen iloinen, että sinä sanoit niin. Koska vähän aikaa minä luulin… olin ihan varma… että olin käsittänyt väärin, että sinä vain leikit - “
Tom hymyili kuivasti. “Minä harvoin leikin mitään.”
Hermione vastasi varovaisesti hymyyn. “No, se ei ollut niin kamalaa, vai mitä?”
“Leikkiminen?”
“Sanominen.”
“Ai.” Tom kohautti olkapäitään, mutta silmissä häivähti hymy. “Ehkä minä selviän.”
Poika näytti kuitenkin edelleen mietteliäältä painuessaan syvemmälle sohvaa vasten ja tuijottaessaan tyhjyyteen. Hermione katseli poikaa ja menetti ajantajunsa täysin, ennen kuin tämä lopulta rikkoi hiljaisuuden:
“Minä muuten keksin sen.”
Hermione säpsähti. “Minkä?”
“Mitä pelkään.” Pojan otsa oli rypistynyt, suu oli kaartunut surumieliseen hymyyn. “Ehkä… unohtumista. Ehkä.”
Hermione nyökkäsi.
“Minä en vain - eikö se olisi kaiken loppu?” Äkkiä Tomin ääni oli kiivas, lähes epätoivoinen. “Oletko sinä kuullut sitä, miten jotkut sanovat, että ihminen kuolee vasta kun hänet unohdetaan? Entä jos kukaan ei muista ihmistä silloinkaan, kun hän on elossa?”
Hermione pudisteli avuttomasti päätään. “Minä en usko - “
“Ja sekin on lopulta aivan turhaa”, Tomin äänessä oli katkera sävy. “Kaikki unohdetaan joka tapauksessa. Ehkä jotkut muinaiset kuninkaat… mutta hekin unohtuvat. Sankarit unohtuvat. Murhaajat unohtuvat. Kukaan ei voi tehdä mitään sellaista, joka muistettaisiin aina - “
“Mutta eikö silläkin ole väliä, mistä ihminen muistetaan?” Hermione huudahti epätoivoisena. “Ajattele, Tom! Ja eikö ole paljon parempi, että joku unohdetaan, kuin että häntä muistellaan vihalla tai katkeruudella?”
“Mutta hänet muistetaan”, Tom mutisi. “Hän elää - “
“Eikä elä! Hän on kuollut! Minä en usko siihen sanontaan”, Hermione sanoi äkkiä varmana siitä, että oli oikessa. “Ihmiset kuolevat. Me kuolemme kaikki, eikä mikään, mitä me teemme, saa meitä pysymään hengissä ikuisesti.”
Tumma katse Tomin silmissä näytti syövyttävän kovalta. Hermionen teki mieli sulkea silmänsä, mutta hän ei pystynyt. “Eli millään ei ole mitään väliä.”
“Onpas! Sinä voit elää vielä vaikka kuinka kauan. Monta vuotta, vuosikymmeniä… Onko se aika muka turhaa?”
“On! Minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta - “ poika oli noussut seisomaan ja pysähtyi nyt vetääkseen henkeä “ - ja mitä väliä sillä on muka ollut? Pelkkää turhuutta - “
“Eikä ole!” Hermione ärähti ja oli jaloillaan nopeammin kuin edes tajusi. Tomin katse värähti, mutta tyytymättömyys säilyi siinä. “Jos sinä et olisi koskaan elänyt, minä en olisi koskaan tajunnut sinua. Tajuatko? Sillä on merkitystä - “
“Sinä et olisi kaivannut minua”, Tom tokaisi.
“Mutta minä kaipaisin sinua nyt”, Hermione sanoi ja tunsi ikävän kovaa sydämessään, kuinka totta se oli. Hän kaipaisi Tomia. Hän tulisi kaipaamaan Tomia. “Hemmetti että minä kaipaisin sinua - “
Yllätetty katse läikähti Tomin silmissä, ennen kuin tämä vakavoitui ja sai huulilleen jälleen tyytymättömän hymyn. “Ja se tarkoittaa, että kaikki on ollut turhaa, vai mitä? Loppujen lopuksi siitä on sinulle vain surua, että olet koskaan tavannut minut - “
Hermione tunsi hämmästyksekseen, miten väsynyt nauru alkoi purkautua hänen sisällään. “Selvä, sovitaan sitten niin. Se on turhaa. Kaikki on turhaa. Minun oli aivan turha rakastua sinuun, koska loppujen lopusti se vain sattuu saakelisti. Eikö sitten kannattaisi elää niin kauan kuin voi ja yrittää tehdä oikein?”
“Oikein? Oikein?” Tomin ääni oli kylmä. “Jos joku olisi edes kerran tehnyt minua kohtaan oikein - “
“Minä yritän! Minä yritän koko ajan!”
“Koska et tiennyt, kuka minä olin - “
Hermione tuijotti poikaa. “Minä tiedän täsmälleen, kuka sinä olet, Tom Riddle. Ja minä yritän silti. Hemmetti, eikö se merkitse sinulle yhtään mitään?”
Hänen syytöksensä näytti katkaisevan Tomin vihalta kärjen. Pojan kädet putosivat kohti maata ja tämä risti ne nopeasti rinnalleen, mutta kääntyi takkatulen puoleen eikä näyttänyt enää niin kyltymättömän vihaiselta kuin vain hetkeä aiemmin.
 Hermione tunsi itsensä ainoastaan väsyneeksi. Hänen teki mieli hautautua syvälle sohvaan, mutta Tomin itsepäinen hahmo esti häntä.
“Ja se oli turhaa myös.” Tomin ääni oli niin matala, niin hiljainen - ja niin katkera - että Hermione tuskin kuuli sitä. Hän kääntyi kohti poikaa ja näki tämän tuijottavan edelleen tulta niin kuin olisi halunnut halkoa sen palasiksi tai heittäytyä siihen.
“Mikä?” Hermione kysyi peläten vastausta.
“Kaikki.” Kylmä, pettynyt nauru nousi pojan huulille ja valui katkerana oleskeluhuoneen rauhaan. “Minun isäni. Se tyttö. Minä kai kuvittelin kostavani jotain. Mutta he… minä muistan heidät edelleen.”
Hermionen teki mieli kietoa kätensä pojan ympärille, silittää mustia hiuksia ja suudella rypistynyttä otsaa, mutta hän ei voinut liikahtaakaan.
“Minä olisin voinut jättää heidät henkiin. Minun isäni olisi voinut jäädä henkiin.”
“Tom - “
Poika ravisteli päätään niin suunnattoman väsyneellä eleellä, että Hermionen teki pahaa katsella. Hän seurasi, kuinka poika käveli muutaman askeleen taaksepäin ja pudottautui istumaan sohvalle, hautasi takaraivonsa sen pehmeään selkänojaan, sulki silmänsä ja tuijotti mitään näkemättä kattoa.
“Ja nyt se vainoaa vain minua! Minun isäni ei välitä siitä, hän on kuollut… Hyvä että hän edes ehti tajuta, mitä tapahtui! Minä en halunnut puhua hänen kanssaan, oli riittävän kauheaa nähdä hänet ja katsoa häntä… hän hylkäsi minut, ei edes halunnut tietää, olinko minä tyttö vai poika, mitä minulle tapahtuisi - “
“Ja äiti! Typerys, makasi jästin kanssa ja mitä siitä seurasi! He eivät kärsi siitä, mutta minä joudun elämään sen kanssa.”
“Ei sinun - “
Tom laski katseensa katosta ja kääntyi vilkaisemaan häntä. Hermione oli varma, että katse syöpyi hänen sisälleen ja pysyisi siellä, kunnes hän kuolisi.
“Helvetti, minä tahtoisin kuolla! Se olisi ollut ratkaisu, se olisi päästänyt kaikki meidät - “
“Lopeta!”
Tom sulki suunsa vastahakoisesti, itsepäinen ilme silmissään viipyen. Hermione veti syvään henkeä ja yritti puhua, mutta hänen sydämensä tuntui lyövän aivan liian kovaa ja hän oli jo hengästynyt, kuin olisi juossut itsensä loppuun -
“Älä valehtele!” Hän näki torjuvan katseen Tomin silmissä, mutta ei jaksanut enää välittää. “Hemmetti, sinulla voi olla jotain valitettavaa, mutta niin on monella muullakin! Minä en ehkä tajua, miltä sinusta tuntuu tai mitä sinä olet kärsinyt, tai miltä tuntuu tappaa joku - “ Tom käänsi katseensa pois; Hermionen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä “ - mutta sinun elämäsi on sinun vastuullasi. Haluatko sinä oikeasti syyttää äitiäsi ja isääsi kaikesta mitä teet? Haluatko sinä antaa kunnian heille? He tekivät omat virheensä, Tom! Sinä teet omasi!”
Tom tuijotti häntä synkkänä. Hermione tunsi pelon värähtävän sisällään heti, kun hän vain salli itsensä ajatella Tomin aiempia sanoja… Minä tahtoisin kuolla
“Ja entä minä? Eikö minulta ole jo kuollut ihan tarpeeksi ihmisiä? Mitä jos sinä vielä kuolisit? Miten sinä kuvittelit minun selviävän siitä?”
“Et sinä - “
“Kyllä minä surisin, Tom Riddle! Aivan yhtä paljon ja enemmän kuin niitä muita!”
Tom avasi suunsa, yritti sanoa jotain, mutta ei näyttänyt saavan sanoja muodostettua. Hermione tunsi äkkiä olevansa aivan loppu, hänestä ei ollut tekemään muuta kuin lysähtämään sohvalle selkä seinää vasten ja painamaan silmänsä kiinni. Hänen sydämensä hakkasi edelleen hurjaa tahtia, mutta hän ei jaksanut kuunnella siitä. Veri kohisi hänen suonissaan, hänen päässään, hänen ajatuksensa olivat täysin sekaisin…
 Hän näki sivusilmästään, kuinka Tom nousi seisomaan ja lähti kävelemään huonetta ympäri. Poika pysähtyi ikkunan luo ja nojasi käsivartensa siihen, Hermione näki kätten lihasten värähtelevän pojan nojatessa koko voimallaan niitä vasten. Tuuli hakkasi ikkunaa vasten.
“En minä aio tappaa itseäni”, Tom sanoi lopulta lyhyesti käveltyään huoneen monta kertaa läpi ja pysähdyttyään aina ikkunan luokse.
Hermione tunsi helpotuksen. Hän ei todella ollut voinut uskoa pojan tappavan itseään, hänhän tiesi tämän olevan hengissä vielä viidenkymmenen vuoden päästä - tai ainakin Tom oli ollut hengissä siinä maailmassa, josta Hermione oli tullut. Enää hän ei ollut lainkaan varma, oliko tulevaisuus ennallaan. Kuinka se olisi voinut olla, kun menneisyys oli muuttunut näin paljon?
 Eikä hän jaksanut ajatella tulevaisuutta. Hän ei jaksanut ajatella lordi Voldemortia, ei kiltaa ja menetettyä sotaa, ei edes vanhempiaan… ehkä Voldemort ei vaivautuisi etsimään kahta jästiä maaseudulta… Hän ei jaksanut ajatella ajankääntöäkään. Hän ei voinut tehdä sen hyväksi enää mitään sellaista, mitä ei ollut jo tehnyt, eikä kukaan osannut auttaa häntä. Hänen oli pakko vain tyytyä toivomaan parasta, mitä se sitten olikin.
 Eikä hän uskaltanut ajatella joutuvansa viidenkymmenen vuoden päähän siitä Tomista, jonka oli oppinut tuntemaan.
“Hyvä”, hän sanoi ja ihmetteli itsekin, kuinka uupuneelta hänen äänensä kuulosti.
Tom vilkaisi häntä olkansa yli ja käveli sitten hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä. Hermione erotti väsymyksensä läpikin pojan vartalon lämmön ja sotkuiset hiukset, jotka taas olivat eksyneet tämän silmille. Hän ei voinut sille mitään, hänen kätensä eli omaa elämäänsä: se ojentautui kohti Tomin hiuksia ja pyyhkäisi varovaisesti muutaman suortuvan sivuun pojan otsalta.
Tom kääntyi katsomaan häntä yllätettynä.
“Minun teki aina mieli tehdä noin”, Hermione mutisi hämmentyneenä ja oli jo vetämässä kättään pois, kun Tom otti sen omaan käteensä.
Pojan pitkät sormet kietoutuivat Hermionen sormien ympärille, siirsivät hänen kätensä hitaasti mustista hiuksista pojan rinnalle. Hermione tunsi sydämenlyöntien kiihtyvän aavistuksen verran. Tomin leuka kiristyi. Hermione olisi vetänyt kätensä pois, mutta poika piti siitä tiukasti kiinni.
 Sekunnit kuluivat Tomin sydämenlyöntien tahtiin. Hermione yritti laskea niitä huomaamatta sitä kunnola itsekään, mutta tasainen syke sekoitti hänen ajatuksensa, häntä alkoi väsyttää… kello oli yli yksitoista…
“Tule tänne”, Tom sanoi vaimealla äänellä.
Hermione ei vastustellut. Hän painoi päänsä pojan rintakehää vasten ja tunsi viimeisenä ennen nukahtamistaan tämän kädet pehmeinä hiuksissaan.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: Kola - 25.08.2007 10:35:44
Ihana osa!Tuo loppu...se vain oli jotain ihanaa!<333 Pystyn kuvittelemaan heidät istumassa sylikkäin.<333 AWW!Ei löytyny virheitä.JATKOA!Päätä tämä onnellisesti, en kestä surullisia loppuja!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: Dhalia - 25.08.2007 12:53:12
Hei!
Luin eilen koko ficin ja yllätyin positiivisesti että tänään tuli jatkoa. Päivittelet useasti, mistä olen todella kiitollinen, koska olen huono odottamaan. Tom/Hermione ja ylipäätään Tom-ficit on lemppareitani, harmi vain että harvoin löytyy hyviä suomalaisia ficcejä.

Kola-chanin tavoin toivon onnellista loppua, mutta loppuhuipennus kärsimyksineen/riitelyineen/väärinkäsityksineen ei olisi ollenkaan pahasta... ;D

Kaikkea hyvää ja toivottavasti jatkoa tulee pian.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: Jesse - 25.08.2007 20:32:37
Apua, enää kaksi osaa?
Kaikki kiva loppuu. ._.
Tämä on edelleen baraz. 8--D

Mutta kuitenkin, jännitys tiivistyy!
Toivottavasti tulee, aah, ihana loppu eikä kenenkään tartte kauheesti kärsiä eron tuskia. ^^
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: coma-white - 26.08.2007 00:28:27
Jesh, jatkoa on tullut vaikka kuinka monta lukua! \o/ On ollut koulujuttujen kanssa niin kiire, ettei oikein ole ehtinyt ficcejä lukemaan. :/ Mutta oi ei, enää kaksi lukua? :'( Voi, minun tulee jo nyt ikävä tätä ficciä! :/

Hermionen ja Tomin suhde on kehittynyt aivan ihanasti; tässä uusimmassa luvussa oli juuri sellaista asiaankuuluvaa epäröintiä ja muuta pohdiskelua jota ihastumiseen kuuluu! Kirjoittamisesikin on ihanan vivahteikasta ja kieli vaihtelevaa, ei vain sellaista tasapaksua mössöä. Ai että, tätä tosiaan on ilo lukea. :) Harmi vain tosiaan, että loppu häämöttää jo. Toisaalta toivoisi, ettei tämä loppuisi ikinä, mutta toisaalta haluan kovin tietää kuinka tässä käy! :D Ethän siis nyt tee poikkeusta, vaan laitat jatkoa tulemaan nopeasti niinkuin aiemminkin? ^^ Kiitos tästä!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: emmöö - 26.08.2007 10:33:16
Oii..
En voi muuta kuin liittyä toisiin, ja sanoa, awwww, kuten joka luvun jälkeen kaikki ihmiset huokaisevat.
Tämä oli yllättävä luku, vähemmän 'toimintaa' kuin muissa. Tämä oli se pohdiskeluluku, ja tykkäsin kovasti.
Kaikki ovatkin jo sitä harmitelleet, mutta ehkä minä voin vähän säestää heitä.. Miksi tämä loppuu ihan kohta? Ei saa! Tämä on paras ficci ikinä! Toyhto, sinunhan pitäisi ruveta kirjoittamaan kirjoja. Kaikki saisivat nauttia tuotoksistasi! Miksen minä osaa tuollaista? Vaikken kyllä ole koskaan kokeillut.
No jaa, tämän ficin jälkeen voit varmaan kirjoittaa uuden Hermione/Tomin, vai mitä? c(; Se oli ihan vitsi, et varmaan jaksa kirjoittaa heti perään toista, saattaisi tulla toistamista, en tiedä.
Muuten, melkein pelkästään sinun ansiosta Hermione/Tomista on tullut melkein lempparini, vaikka Hermione/Draco elää ikuisesti.
Mistä sinä keksit tuon Granaattiomenan? Ihan totta, se vaatii kivasti mielikuvitusta.. :'DD
Kuitenkin, en jaksaisi kirjoittaa paljon tekstiä,  kirjoitin yksi päivä toooosi pitkän kommentin, mutta yhtäkkiä kopne valitti, että plaa on havainnut virheen, ohjelma pitää sulkea plaa. Plaa plaa, raivosin ihan kivasti. Mitä? Ei, teitenkään minua ei vatuttanut, miten kehtaatkin kysyä tuollaista?
Kirjoitin ainakin Minervasta, kuvaat häntä todella hienosti. Hän on aito, mutta olisin ehkä laittanut hänelle toisen kampauksen, tsih. Ja sitten, Dumbledoren ja Minervan ikäerosta kirjoitin aika paljon, heillä tulee sitä aika roimasti, jos nyt rupeat ajattelemaan. Esim, J.K. on luonut heidät muutaman kymmenen vuoden ikäerolle, ja tässä ficissä Dumbledorellahan on jo hopeahko parta jne. Ihan kiva, alle kolmekymppisellä hopeiset hapset? Hohhoijaa. No, olisin itsekin ehkä kirjoittanut noin. Kuudennessa kirjassa ajatuseulassa Deumbledorella oli sellaiset ruskeahkot hiukset ja parta, ja siitä on tässä neljäkymmentäluvulla n. seitsemän vuotta.
Kuitenkin, kirjoitusvirheisiin sitten.
Ei kummempia, mutta unohan aina sanoa sinulle, että esim. kammio, kirjoitetaan pienellä. Siis ihan salaisuuksien kammio. Ficeissä toisia ovat sellaiset kuten lihava leidi, suuri sali, joskus jopa oleskeluhuone kirjoitetaan isolla. Minua ne ärsyttävät vähän.. : DD Mutta ei niihen kuole, toivottavasti..
Sitten, ihan lopussa oli kunnola, huomaat itsekin sen virheen.. ; D
Noo, ehkä yksi quote:
 
Lainaus
Hermione työnsi tuolinsa kauemmas ja nousi seisomaan. Hän ehti kävellä ovelle saakka, ennen kuin hänen oli pakko kääntyä takaisin.
“Professori, tarkoittaako fyysinen yhteys…?”
Dumbledore ei näyttänyt yllättyneeltä kysymyksestä. “Henkinen yhteys on fyysistä vahvempi”, professori toisti kirjan sanat ja hymyili sitten lempeästi. “En usko, että seksi ratkaisee tässä tapauksessa yhtään mitään.”
Hahahaa, tuo on niin hyvä... Olisin nauranut totaalisesti ääneen, jollen olisi yksin tuttavilla vain heidän isänsä kanssa..   .p

Hmm, keittiö ja kotitontut olivat aika.. Noo, erilaiset. Ei ollu herralle sitä, neidille tätä. Hehän hymyilevät autuaasti, mutta yksi asia sielläkin oli vain minua tyydyttävä; ruoan tarjoaminen. Aika tuttu juttu. Mutta sitähän ei oikein olisi voinut muuttaa.. ^^,
Ei minulla varmaan muuta ole, mutta tämä ficci on oikea sadepäivän ilo. Kutkuttavan ihana. Kiitos, ja jatkoa!
Rakastan,
emmöö<3

Muoks. Ainiin, olen pahoillani etten ole päässyt kommentoimaan lukuja ennen kuin olet laittanut uuden  luvun(minua ei sitten todellakaan haittaa!), enkä jaksa kirjoittaa aina monesta luvusta yhteen kommenttiin/kerralla. Kuitenkin.  (.:
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: Daewen - 26.08.2007 15:26:52
Olen mykistynyt <3________<3
Aivan totaalisen upea ja uskomattoman elävästi kirjoitettu fic!
Ehdottomasti parhaita mitä olen ikinä lukenut, ja se että rakas Voldypoo on mukana ei suinkaan vähennä mieltymystäni  ^^;;
Etenee just niin täydellistä vauhtia, että ei ollu heti silleen kun Hermione joutu menneisyyteen että: "Ah, Tom, mä rakastan suaah!!1"  :D
Kuolin viimeistään silloin kun ne halas siellä lumipenkassa <3
Koska en saa nyhdettyä itestäni mitään järjellistä, tyydynkin sanomaan että jatkoa pian kehiin, kiitos! ^^
*palvoo*
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: bella luna - 26.08.2007 18:52:50
Ihana!!! <3
Oon viettäny ny varmaan.....puolet päivästäni lukien tätä ^^ ja sitähän siis ei tapahdu usein. Ihana paritus,
ihana tarina ja jotenkin niin toden tuntunen (en osaa selittää paremmin).... pistä ihmeessä jatkoa! =) <3
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 25.8.
Kirjoitti: toyhto - 28.08.2007 21:03:28
A/N: Hei kiitos tosi paljon jokaiselle palautteesta! Haluan lisätä jatkon tänään, mutta minulla ei ole paljon aikaa, joten kiitän vain kovasti ja käyn suoraan asiaan.

Tänään luvassa: hih.

*

14. luku

“Hermione! Mitä ihmettä te - Mary, älä nyt, kyllä hänen pitää herätä!”
“Minusta näyttää siltä, että hän nukkuu mieluummin - “
“Mutta oleskeluhuoneen sohvalla? Ja miten ihmeessä hän on saanut Riddlen tuohon?”
“No, tuskin hän on varsinaisesti huumannut Riddleä tai mitään vastaavaa - “
“Ei sitä tiedä. Minä en ole ikinä nähnyt Riddlen edes katsovan tyttöön päin, niin että - “
“Sitten sinä olet ollut sokea. Hän on tuijottanut Hermionea vaikka kuinka monta kertaa - “
“Hermionea ei lasketa - “
“Riddle näyttää laskevan - “
Hermione puristi silmiään tiukemmin kiinni ja yritti olla kuulematta ääniä. Ne olivat varmasti vain harhaa, hän halusi nukkua vielä, hän ei suostuisi heräämään…
“Hei, mitä ihmettä te puuhaatte? Mitä - Hermione?” kolmas ääni liittyi joukkoon vaativana ja järkyttyneenä. “Mitä Merlinin nimessä täällä tapahtuu?”
“Beth, minä suoraan sanottuna veikkaan, että he nukkuvat.”
“Sinulla on sitten hyvä huomiokyky, Mary - “
“Meidän on pakko herättää Hermione! Entä jos joku näkee?”
“Kun hän nukkuu sohvalla? Onko se nyt niin kauhean vakavaa?”
Hermione huokaisi syvään. No niin, hän oli jo aivan riittävän hereillä. “Te olette jo herättäneet minut. Mitä nyt?”
“Hermione?” Elisabethin ääni oli järkyttynyt. “Mitä sinä siinä teet? Riddlen kanssa?”
“Riddlen kanssa?” Hermione toisti typerästi. Jonkinlainen ajatus pyyhälsi hänen mieleensä, mutta karkasi sieltä saman tien. Mitä ihmettä toiset -
Ai niin.
Hän avasi silmänsä. Hän makasi oleskeluhuoneen sohvalla, mutta ei suinkaan yksin. Hänen selkänsä oli painunut Tomin vartaloa vasten ja pojan toinen käsi oli hänen vyötäröllään.
Hän punastui.
“No niin, minusta tuntuu, että Hermione on parasta jättää herättämään Riddle yksin”, Mary sanoi nopeasti tajutessaan Hermionen hämmennyksen.
“Mutta - “
“Beth, ylös, nyt!”
Hermione hymyili nopeasti Marylle, kun tämä tarttui Bethin käteen ja kiskaisi tätä lähemmäs makuusaleihin johtavia portaita. Cornelia kohotti kulmiaan, mutta seurasi toisia tyttöjä. Kun portaikon ovi oli läiskähtänyt turvallisesti kiinni tyttöjen mentyä, Hermione huokaisi syvään.
 Tom ei ollut herännyt tyttöjen keskusteluun. Hermione kohotti hieman sitä pojan käsistä, joka lepäsi hänen omalla vyötäröllään, ja kääntyi varovasti niin, että oli kasvokkain nukkuvan Tomin kanssa. Unessa tämä näytti paljon huolettomammalta, melkein onnelliselta…
 Hermione silitti varovasti vaaleaa, sileää otsaa, jonka hän oli tottunut näkemään mietteliäästi rypyssä. Tomin hiukset olivat taas tippuneet silmien eteen, ja hän työnsi ne kevyesti syrjään.
“Tom?”
Poika ei reagoinut aluksi hänen varovaiseen kuiskaukseensa. Hermione kuiskasi toisen kerran ihmetellen samalla, millaista reaktiota hänen pitäisi Tomilta odottaa. Entä jos poika ei muistaisi heti edellisillan tapahtumia? Jos hän miettisi, mitä ihmettä Hermione teki hänen kanssaan sohvalla? Onneksi heillä sentään oli kaikki vaatteet päällään, muuten järkytys olisi voinut olla kovempi -
“Hermione?”
Tomin ääni oli uninen, mutta ehdottomasti valveilla oleva. Hermione ei voinut olla hymyilemättä, kun poika yritti vaivalloisesti saada silmiään auki.
“Sinä et näytä säikähtäneeltä.”
Nauru vilahti Tomin silmissä. “Säikähditkö sinä?”
“En pahasti”, Hermione mutisi, mutta tunsi poskiensa alkavan taas muuttua punaisemmiksi. “Cornelia, Mary ja Beth tulivat tänne… he hieman hämmästyivät nähdessään meidät.”
Tom ei näyttänyt huolestuneelta. “Hämmästykööt. Se tekee heille vain hyvää.”
“Minun pitää varmaan selittää heille aika lailla, kunhan näen heidät taas.”
Tom nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Hermione tunsi, kuinka pojan viileät sormet leikkivät hänen paitansa reunalla melkein kiusoittelevasti.
“Enkä minä tiedä yhtään, mitä minä sanoisin heille.”
“Sano mitä haluat”, Tom ehdotti.
“Ihan mitä haluan? Miten olisi, että sinä kirosit minut tajuttomaksi ja raahasit sohvalle?”
“Ei sittenkään.” Tomin otsa rypistyi. “Minä en halua joutua tekemisiin Dippetin kanssa.”
“Missä mielessä?”
“Hermione!” Tom pyöritteli silmiään. “Minä en tajua, mistä sinun kummallinen mielikuvituksesi tulee.”
Viidenkymmenen vuoden päästä, Hermione virnisti itsekseen. Ja Weasleyn kaksosilta. Tajuaisit kyllä, jos tutustuisit heihin.
“Ja sitten sinä vain virnuilet”, Tom huokaisi. “Pitäisikö meidän mennä aamupalalle?”
“Onko meidän pakko?”
“Sinun ystäväsi tulevat kohta raahaamaan sinut pois, jos me emme nouse itse.”
Hermione nyökkäsi. “Epäilemättä. Enkä minä ole ihan varma, haluanko Cornelian vahtimaan minun tekemisiäni - “
“Et halua”, Tom totesi varmasti ja veti hitaasti kätensä pois hänen vyötäröltään. “Hei, kaduttaako sinua?”
Hermione räpäytti silmiään. “Mikä? Se, että nukahdin sinun kanssasi samalle sohvalle? Ei.”
“Hyvä.” Tom tuijotti häntä.
“Eihän mitään edes tapahtunut.”
“Ei niin.”
Hermionen oli äkkiä vaikea hengittää. Hän kompuroi jaloilleen ja yritti selvittää sormin takkuisia hiuksiaan, mutta siitä ei ollut minkäänlaista apua.
“Mennäänkö yhtä matkaa?” Tom kysyi matalalla äänellä ja vilkaisi ovelle päin.
Hermione kohautti olkapäitään. “Ei ole mitään syytä mennä erikseen, vai mitä?”

Hermione oli odottanut kuulustelua, mutta pyörremyrsky, joka hänet tapasi kesken aamiaisen, oli paljon hurjempi kuin hän oli kuvitellut.
“Hermione!” Elisabeth oli nopein. Tytön siniharmaat silmät loistivat uteliaisuudesta, kun tämä istuutui hänen viereensä luihuisten pöytään edes vilkaisematta omaa aamiaistaan. “Mitä ihmettä sinä puuhaat?”
“Riddlen kanssa?” täydensi Cornelia välittämättä siitä, että tämä mainittu Riddle istui vain metrin päässä syömässä omaa aamiaistaan. “Hermione, oletko sinä mennyt sekaisin?”
“Huomenta vaan teillekin”, Hermione mutisi.
“Oikeasti, oleskeluhuoneen sohvalla? Miten olisi pieni pala yksityisyyttä - “
“Emme me tehneet mitään sellaista”, Hermione sanoi vaistomaisesti.
Kaikki kolme tyttöä kalpenivat.
“Se tästä vielä olisi puuttunutkin!” Elisabeth sanoi ensimmäisenä. “Sen jälkeen sinä et olisi ikinä päässyt naimisiin - “
“Beth”, Hermione sanoi hieman kovemmalla äänellä ja tuijotti ruskeatukkaista tyttöä suoraan silmiin. “Minä en ole menossa naimisiin lähiaikoina jos koskaan, ja minä ja Riddle emme tehneet mitään, mitä sinun pitäisi pelätä. Hengitä.”
“Minä hengitän kyllä”, Elisabeth sanoi närkästyneenä, “mutta sinä et nyt tajua, minkälainen järkytys se - “
“Sinä selviät siitä kyllä”, sanoi Cornelia äkkiä ja kumartui lähemmäs Hermionea. “Mitä te puuhaatte? Oletteko te kihloissa?”
Nyt oli Hermionen vuoro järkyttyä. “Kihloissa? Cornelia, mistä ihmeestä sinä kuvittelet - “
“Hei, hän on naimisissa seitsemäntoistavuotiaana”, Mary tokaisi välittämättä toisen tytön mulkaisusta. “Heidän suvussaan ihmiset menevät nuorina naimisiin. Ja kihloihin.”
“No, me emme ole kihloissa”, Hermione totesi tiukasti. “Älkää pelätkö.”
“Minkä takia me pelkäisimme?” Elisabeth kysyi hämmästyneenä. “Riddlehän on ihan kiva. Puoliverinen, mutta ihan kiva - “
“Juuri äsken sinä olit järkyttynyt”, huomautti Mary.
“Se olikin siitä sohvasta! Ei minulla ole mitään Riddleä vastaan!”
Hermione huokaisi syvään ja yritti keskittyä aamiaiseensa. Sivusilmästään hän näki, että pöydän päässä istuvalla Tomilla oli hauskaa.
“Ja sitä paitsi hänellä on mielenkiintoiset sormet”, Elisabeth jatkoi parhaillaan. “Tukka on ehkä liian pitkä, mutta sormet…”
Hermionea nauratti. Jos Elisabeth olisi tiennyt, millaisia mielikuvia sormien ylistys sai hänen mieleensä, tyttö olisi järkyttynyt kahta kauheammin.
“Mutta hän on aika hiljainen”, Cornelia sanoi matalammalla äänellä, luultavasti jotta Riddle ei kuulisi heitä. Hermione arveli, että yritys oli melko turha. “Ei oikein puhu kenellekään.”
“Kyllä hän Hermionelle puhuu”, Mary sanoi heti. “Minusta he ovat ihan suloisia.”
“Sohvalla?” Elisabeth tokaisi ja ravisteli sitten päätään lujasti. “Minun täytyy saada tuo ajatus pois päästäni. Minä en varmaan enää ikinä uskalla katsoa siihen sohvaan päin - “
“Sinä ylireagoit.”
“No, minulla on siihen oikeus - “
Hermione pudisteli päätään. Kuukautta aiemmin hän ei olisi ikinä uskonut sitä, mutta nyt hänestä oli melkein mukavaa nähdä Cornelia, Elisabeth ja Mary.
 Vaikka he ehkä suhtautuivatkin sohvatapaukseen hieman turhan vakavasti.

Viikko joulun ja uuden vuoden välillä tuntui kuluvan nopeammin kuin yksikään Hermionen menneisyydessä viettämistä viikoista sitä ennen. Jälkikäteen hänen oli vaikea muistaa, mitä hän tarkalleen ottaen oli tehnyt - paitsi, että ajankääntö oli eksynyt hänen mieleensä vain muutaman kerran, ja silloinkin hän oli lähinnä kauhistunut ajatusta joutua kauas Tomista.
 Iltaisin hän saattoi maata makuusalissaan ja kuunnella toisten rauhallista hengitystä, tuijottaa kattoa ja miettiä, mitä ihmettä hänelle oli tapahtumassa. Jos ajankääntö ei korjaantuisi, mitä hän tekisi? Alkaisivatko hän ja Tom jossain vaiheessa seurustella? Oliko mahdollista muuttaa tulevaisuutta, vai tulisiko Tomista kuitenkin se pimeyden lordi, joka oli tappanut niin paljon Hermionelle tärkeitä ihmisiä?
 Mutta suurimman osan ajasta Hermione vältti liikaa ajattelemista. Hänestä tuntui, että hänen ajattelemisensa oli täysin turhaa. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi, ja näytti siltä, ettei hän myöskään voinut vaikuttaa siihen. Minkä takia hänen olisi pitänyt käyttää kaikki aikansa murehtimalla?
 Sitä paitsi hän oli rakastunut. Hän ei tajunnut, miten niin oli päässyt tapahtumaan, mutta se oli totta, ja sitä oli enää turha kieltää. Hän oli rakastunut aivan väärään ihmiseen mutta rakastunut yhtä kaikki, ja vaikka hänen järkensä yhä välillä hangoitteli vastaan, hän nautti ajastaan Tomin kanssa suunnattomasti. Hän piti tämän terävistä katseista, otsalle tippuvista mustista hiuksista, ivallisista kommenteista, pitkistä keskusteluista…
 Ja pikkuhiljaa hänestä alkoi tuntua, että jos hänelle annettaisiin vaihtoehto, hän ei palaisi omaan aikaansa. Ei, hän jäisi tänne ja ottaisi selvää, oliko tulevaisuus muutettavissa. Ja jos se oli, silloin hän tekisi kaiken, minkä vain suinkin saattaisi, eikä Tom Riddlestä ikinä tulisi lordi Voldemortia.

Uudenvuodenaattona satoi räntää. Hermione katseli sadetta Kolmen luudanvarren ikkunasta ja mietti, miten ihmeessä Tom oli saanut hänet houkuteltua pois lämpimästä, kuivasta Tylypahkasta. Silti hän ei ollut pahoillaan. Räntäsateessa lentäminen oli tehnyt Tomin tukasta märän ja entistäkin sotkuisemman.
“Mitä sinä tuijotat?” Tom kysyi epäluuloisena.
Hermione räpäytti silmiään. “Sinun tukkaasi.”
“Minun tukkaani?” Pitkät sormet pujahtivat vaistomaisesti mustien hiusten lävitse. “Mitä vikaa minun hiuksissani on?”
“Ei mitään”, Hermione kiirehti sanomaan. “Se vain… sinulla on kiva tukka.”
“Kiitos”, Tomin ääni oli yhä epäluuloinen.
Hermione vilkaisi hieman harottavaan luutaan, joka nojasi pöytää vasten Tomin vieressä. “Eikö Avery suutu, kun lainailet hänen luutaansa?”
“Hän ostaa uuden”, Tom ilmoitti tyynesti. “Ja huonolla tuurilla tarjoutuu antamaan vanhan minulle.”
“Etkä sinä suostu ottamaan sitä”, Hermione arvasi.
“En tietenkään. Jos minä tarvitsen luutaa, voin lainata sitä häneltä.”
Hermione naurahti. “Oletko muuten huomannut, että tämä on jo toinen kerta tällä lomalla, kun me olemme poistuneet ilman lupaa koulun alueelta? Melko sopimatonta käytöstä johtajapojalle ja -tytölle.”
“Dippet tuskin jaksaa murehtia meistä”, Tom totesi. “Sitä paitsi sinä luultavasti et ole enää kauan johtajatyttö.”
“Mitä?”
“Hill on kuulemma tulossa takaisin.”
“Mikä hänellä alun perin oli?”
“Onnettomuus”, Tom sanoi vakavana, mutta virnisti sitten. “Käsittääkseni se liittyi jotenkin liian vahvoihin puolustusloitsuihin ja narksuihin. Rohkelikot!”
“Sanopa muuta”, Hermione hymyili vinosti. “No, minä en kyllä ole niin kiintynyt johtajatyttönä olemiseen, ettenkö voisi luopua siitä.”
“Ja minä joudun tekemään töitä Hillin kanssa.”
“Ei hän voi olla niin paha.”
“Ei hän olekaan”, Tom myönsi. “Mutta sinulla on tiettyjä… etuja häneen verrattuna.”
“Toisin sanoen hän ei suostu suutelemaan sinua?”
“En ole kokeillut. Ehkä - “
“Tom!”
Poika naurahti. “Selvä, se oli vitsi. Mitä sinä aiot tehdä, kun pääset Tylypahkasta?”
Hermione räpäytti silmiään ja jäi tuijottamaan poikaa. Vino hymy viipyi yhä tämän huulilla, mutta katse silmissä oli vakava.
“Miten niin?” Hermione kysyi hieman varautuneena. Ajankääntö tuli taas hänen mieleensä. Olisi ollut hullua uskoa, että hän olisi varmasti täällä vielä puolen vuoden kuluttua.
 Siltä se kyllä vähän näyttää.
“Se oli vain kysymys”, Tom tokaisi välttelevästi ja siirteli kermakaljatuoppiaan kädestä toiseen. “Minun on varmaan yritettävä etsiä töitä. Ehkä jossain kaupassa…”
Muistikuvat eksyivät kutsumatta Hermionen mieleen: Harry kertomassa Borkin & Burkesilla työskentelevästä nuoresta Voldemortista, Hepzibah Smithistä ja salaperäisestä kuolemasta -
“Etkö sinä halua opiskella?”
Tom näytti hämmästyneeltä. “Opiskella? Mitä minä opiskelisin?”
“En minä tiedä”, Hermione sanoi avuttomana yrittäen kiireesti miettiä jotain. “Auroriksi?” Okei, ei niin uskottava ajatus. “Taikaministeriöön? Sinusta voisi hyvin tulla taikaministeri!”
Tom nauroi. “Taikaministeri? Hermione, en minä - “
“No, taikaministeriössä on muitakin mahdollisuuksia… Ajattele, saisit vaikuttaa asioihin.”
Tom tuijotti häntä kulmiensa alta. “Tuo kuulostaa kutakuinkin mainospuheelta.”
Hermione vaikeni. Tom oli oikeassa, hän kuulosti epäilemättä kävelevältä taikaministeriön mainokselta, mutta minkä hän sille mahtoi? Hän halusi kuvitella, että pojan tulevaisuudesta ei muodostuisi sellainen, kuin hän kuvitteli.
“Joskus minä ajattelen, että olisi kiva lähteä pois”, Tom mutisi äkkiä. “Jonnekin kauas. Ehkä pohjoiseen.”
Hermione nielaisi. “Mitä sinä siellä tekisit?”
Tom kohautti olkapäitään. “En tiedä. Sittenpähän saisin selville.”
Kermakalja oli jo viilentynyt. Hermione keinutti mukiaan puolelta toiselle ja katsoi, kuinka juoma sen sisällä törmäsi mukin reunoihin ja pirstoutui pisaroiksi. Hän yritti kuvitella Tomin jossain pohjoisessa, ehkä Norjassa tai Ruotsissa… Mitä hän tiesi Norjasta? Siellä oli vuonoja. Ehkä Tom ryhtyisi kalastajaksi. Pelkkä ajatuskin oli naurettava.
 Mutta ehdottomasti parempi kuin mielikuva pimeyden lordista kumartumassa Harryn yläpuolelle, taikasauva valmiina viimeiseen, tappavaan iskuun -
“Sinä voisit lähteä mukaan.”
Kermakalja lipsahti pöydälle. Hermione räpytteli silmiään ja vei mukin kauemmaksi itsestään.
“Mitä?”
“Sinä voisit lähteä mukaan”, Tom toisti tuijottaen häntä tiiviisti. “Edes vähäksi aikaa. Sinä puhuit kerran siitä sodasta… ei sinun ole pakko olla siellä, Hermione! Sinä olet vain yksi ihminen. Ei yhdellä ihmisellä ole mitään väliä suuntaan tai toiseen - “
Hermione pudisteli päätään. “Sinä olet väärässä. Jos ei olisi yksittäisiä ihmisiä, me olisimme jo hävinneet.” Hän nielaisi. He olivat hävinneet. “Aina oli se yksi, joka viimeisenä seisoi meidän ja vihollisen välissä - “
“Minä tarvitsen sinua enemmän.” Tomin ääni oli äkkiä synkkä ja matala.
Hermione tuijotti poikaa. Mitä hänen olisi pitänyt sanoa? “Tom… meillä on puoli vuotta koulua jäljellä. Mietitään sitä sitten.”
Pojan silmissä välähti. “Sinä ajattelet sitä?”
Hermione nyökkäsi tuntien tulleensa lopullisesti hulluksi. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen saman tien, kun ajatus eksyi hänen mieleensä: hän oli varmasti tullut hulluksi jo kauan sitten. “Mutta en vielä. Vasta sitten.”
Tom hymyili hänelle leveästi.

Tuuli iski Hermionea vasten kasvoja. Hän yritti piilottaa naamansa Tomin hartioiden taakse, mutta tuuli ja räntäsade olivat häntä sitkeämpiä - ne kastelivat hänet läpikotaisin kaikista hänen yrityksistään huolimatta. Kun he lopulta pääsivät Tylypahkaan ja laskeutuivat linnan etupihalle, he olivat molemmat läpimärkiä.
“Minusta tuntuu, ettemme me nyt jää tänne kävelylle”, Tom mutisi.
Hermione oli samaa mieltä. He ehtivät sisälle ennen seuraavaa suurta tuulenpyräystä ja olivat varsin tyytyväisiä siitä.
 Kello oli kahdeksan illalla. Kukaan ei ollut järjestänyt uuden vuoden vastaanottoa varten erikoisia juhlia, mutta Tom oli kertonut Hermionelle, että luultavasti suurin osa paikalla olevista oppilaista ja opettajista kokoontuisi keskiyöllä tähtitorniin seuraamaan vuoden vaihtumista. Nyt käytävillä oli vielä melko hiljaista.
 Oleskeluhuoneessa ei ollut. Iloinen meteli tulvi heitä vastaan jo ovelta. Hetken Hermione oli varma, että jokainen luihuinen oli päättänyt odottaa uuden vuoden vaihtumista oleskeluhuoneessaan, mutta Cornelian, Maryn ja Elisabethin puuttuminen kumosi hänen teoriansa. Joka tapauksessa oleskeluhuoneessa oli aivan riittävästi ihmisiä, ja Hermione joutui väistämään monta yliaktiivista kakkosluokkalaista matkallaan makuusalien oville.
 Hän oli jo puoliksi omaan makuusaliinsa vievien portaiden oviaukossa, kun Tomin käsi pysäytti hänet. Hän kääntyi vain kohdatakseen pojan katseen tummana ja pysäyttävänä.
“Älä mene sinne. Jos Cornelia, Elisabeth ja Mary saavat sinut käsiisi, he eivät päästä sinua enää tänä vuonna - “
“Miten niin?” Hermione hämmästyi.
Tom pyöritteli silmiään. “Uusi vuosi on tärkeä hetki juhlista pitäville puhdasverisille. Sinä voit tulla minun makuusaliini.”
Hermione vilkaisi kivisiä portaita, jotka johtivat tyttöjen makuusalien portaista poiketen alas- eivätkä ylöspäin. Tom irrotti otteensa hänen käsivarrestaan, mutta ilme pojan silmissä säilyi tiiviinä.
Hermione hymyili pienesti. “Selvä.”
Tomin hymy tuntui kulkevan suoraan Hermionen lävitse; sitten poika käänsi selkänsä hänelle ja lähti kävelemään alas makuusaleja kohti eikä Hermionelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata.
Seitsemäsluokkalaisten luihuispoikien makuusali oli alimmassa kerroksessa. Hermione kuvitteli tuntevansa maakerrokset päänsä päällä ja ympärillään, ja ihmetteli, kuinka kukaan saattoi asua näin syvällä, mutta ajatus hävisi hänen päästään yhtä nopeasti kuin oli sinne tullutkin. Tom kävi hakemassa pyyhkeen ja oli selvästi aikeissa kuivata sillä tukkansa, kun Hermione keskeytti hänet:
“Minä voin.”
Tom kääntyi katsomaan häntä hämmentynyt ilme silmissään, mutta ei vastustellut, kun hän otti pyyhkeen pojalta. Tämän tukka sojotti märkänä jokaiseen suuntaan, mustat hiukset näyttivät tavallistakin tummemmilta ja kiiltävämmiltä… Hermione pörrötti hiuksia pyyhkeen läpi ja toivoi, ettei hänen hiustenkuivaustekniikkansa ollut kovin tuskallinen.
 Hän oli jo vetämässä pyyhettä pois, kun hän sattui katsomaan Tomin silmiin. Pojan tummanharmaat silmät olivat häntä niin lähellä, että hän saattoi nähdä omien silmiensä heijastuvan niistä. Tomin mustissa silmäripsissäkin oli vesipisaroita. Hermione kohotti mitään ajattelematta sormensa pyyhkäistäkseen veden pois, mutta Tomin käsi vangitsi hänen kätensä, ennen kuin hän ehti lähellekään pojan silmiä.
 Seuraavassa hetkessä hän tajusi, että onneton pyyhe oli tippunut maahan; Tomin suu oli painunut hänen suulleen, hänen kätensä olivat ensin Tomin poskilla ja sitten niskassa, iholla joka oli paljon lämpimämpi kuin lentämisessä jäätyneet sormenpäät. Ilmeisesti Tomin käsilläkin oli kylmä, sillä ne liukuivat nopeasti Hermionen paidan alle, eksyivät hänen vyötärölleen ja piirsivät pientä kuviota lämpenevään ihoon, ennen kuin löysivät paikkansa.
 Tom maistui räntäsateelta ja kermakaljalta, toivolta ja unohtamiselta ja kaiken päälle nälältä, suloiselta, soluihin syöpyvältä nälältä, joka tarttui Hermioneen. Hän tunsi, kuinka Tom siirtyi lähemmäs häntä, hän tunsi heidän jalkojensa sekoittuvan toisiinsa eikä välittänyt vähääkään, vaan painoi itsensä kiinni pojan ihoon.
 Tomin paita oli kostea räntäsateesta. Hermione kuuli omien pikkuhiljaa pettävien aistiensa takaa pojan äännähdyksen, kun hänen sormensa eksyivät tämän paidan alle tutkimaan lämmintä ihoa. Tomin iho tärisi hänen kättään vasten, tai ehkä se oli hänen kätensä, hän ei ollut varma, hän tärisi itsekin kauttaaltaan. Mutta hänen sormensa tiesivät mitä tekivät tarttuessaan tarpeettomaksi käyneen paidan reunoihin. Tom auttoi ystävällisesti häntä pujottamalla paidan päänsä ylitse ja heittämällä lattialle.
 Hermione painoi nenänsä pojan kaulaa vasten, veti sisäänsä tuttua tuoksua ja nautti sokeasti pehmeästä suudelmasta, jonka Tom painoi hänen otsalleen. Sitten pojan kädet olivat taas hänen ympärillään, aluksi olkapäillä mutta hetkessä vyötäröllä, ja Hermione tunsi tuskallisesti, kuinka polte hänen alavatsassaan alkoi herätä. Hän räväytti silmänsä auki ja ehti tavoittaa Tomin tumman katseen sadasosahetkeksi, ennen kuin painoi taas suunsa pojan suulle.
 Räntäsade löi taas ikkunaan. Hermione tajusi sen jokseenkin hämärästi: hänen kaikki huomionsa oli nyt kiinnittynyt käsiin ja jalkoihin, hengitykseen ja hiuksiin ja ylimääräisiin vaatteisiin. Hän tunsi, kuinka Tomin kädet liukuivat ylemmäs hänen paitansa alla ja osuivat rintaliiveihin; pojan katse poltti häntä suljettujen silmienkin läpi. Hän avasi silmänsä melkein vastentahtoisesti.
 Tomin silmissä läikkyi avoin kysymys.
“Avery ja Lestrange”, Hermione mutisi.
“He tulevat vasta viikon päästä”, Tom sanoi hengästyneellä äänellä, mutta veti kätensä pois hänen paitansa alta ja astui hieman kauemmaksi. Hermione tunsi, kuinka selittämätön pettymys hyökyi hänen ylitseen.
“Tom, minä - “
“Se on okei.”  Poika käänsi kasvonsa kattoon.
“Ei, minä - “ Hermione veti syvään henkeä. “Haluatko sinä?”
Tomin katse oli hetkessä hänessä tiiviinä ja polttavana. “Mitä?”
Hermionea heikotti. Huoneen valo loi varjoja pojan solisluiden alle, leukaan ja olkapäille.
“Hermione?”
“Jos me - “ Hermione nielaisi. “Minä en ole koskaan - “
Tom pudisteli päätään. “En minäkään. Ei se haittaa. Minä olen varovainen - “
“Minä en välttämättä osaa olla… hyvä…”
“Hölmö.” Tom astui lähemmäs häntä, pujotti sormensa hänen leukansa alle ja kohotti sitä niin, että hänen oli pakko kohdata pojan katse. “Haluatko sinä? Todella?”
Hermione nyökkäsi.
Tom tuijotti häntä silmissään hämmästys, sitten taas kasvava nälkä. Enempää Hermione ei nähnyt; hän kääntyi ja antoi Tomin pujottaa sormensa paitansa alle. Pojan sormet tuntuivat kylmiltä hänen alaselässään, häntä värisytti ja sitten vielä enemmän, kun Tom tarttui paitaan ja veti sen varovasti hänen päänsä ylitse. Hämärästi Hermione tajusi vetävänsä taikasauvansa taskustaan ja lukitsevansa oven.
 Tomin sänky oli huoneen keskellä; jälkeenpäin hän muisti toivoneensa kipeästi, ettei tippuisi siltä. Tyynyjen kohtalo ei ollut yhtä onnellinen, ne tippuivat hänen ympäriltään, kun Tom istui hänen viereensä sängylle ja suuteli häntä. Jostain vatsanpohjassaan palavan liekin takaa hän hahmotti tärisevänsä pojan käden alla, kun tämä riisui kömpelösti hänen housunsa ja sitten omansa; hän aisti valojen sammuvan ja suuteli paljasta ihoa, painoi itsensä sitä vasten, silmänsä kiinni, veti syvään henkeä.
 Hänen jalkansa sotkeutuivat Tomin jalkoihin, kädet olivat kaikkialla. Hän kuuli heidän molempien hengitykset raskaina hämärässä ja pojan kädet lämpenevinä mutta yhä harhailevina, sitten kevyen suudelman rintakehäänsä vasten.
 Monta tuntia myöhemmin tähtitornissa laskettiin sekunteja uuteen vuoteen. Hermione kuljetti eksyneen mustan hiussuortuvan pois Tomin otsalta ja nukahti.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Nettis - 28.08.2007 21:31:22
Vy-hy-hyy, miks nää luvut aina loppuu, eikä jatku ikuisuuksiin? Tämä oli kertakaikkisen mahtava luku, Tomista tuntui taas paljastuvan uusia puolia ja muutenkin koko systeemi oli niiin ihana. Tykkäsin erityisesti alusta ja lopusta. Alussa piti hetki miettiä, että hei, mitäs tässä nyt tapahtuu, ennen kun edellisen osan tapahtumat tulivat mieleen. Tyttöjen reaktiot olivat mainioita ja virnuilin niille täällä itsekseni. Ja niiden viattomuus kaikkien asioiden suhteen.. Voi voi, ne ei millään pärjäisi nykypäivän koulumaailmassa =D
Aamiais kohtauksessa pidin myös Tomista kuuntelemassa pöydän päässä, se oli jotenkin niin sulonen.

Lopusta tykkäsin myöskin paljon, ei liikaa hätäilyä ja asiat kerrottiin hyvin ikärajan puitteissa. Enkä mä usko, että olisin tästä parista mitään intiimimpää halunnutkaan lukea, oikein hyvä näin.

Lainaus
Mitä hän tiesi Norjasta? Siellä oli vuonoja.
Toi oli jotneki niin hauska kohta =D

Lainaus
Tom maistui räntäsateelta ja kermakaljalta, toivolta ja unohtamiselta ja kaiken päälle nälältä, suloiselta, soluihin syöpyvältä nälältä, joka tarttui Hermioneen.
Myös tästä lauseesta pidin hyvin paljon, se oli vaan niin ihana. Tuli mieleen se "Mistä on pienet tytöt tehty" -runo =)

Ja jatkoa toivon totta kai taas, muistanko väärin, jos väitän lukeneeni, että sanoit jossain vaiheessa, että tämä lähestyy loppuaan? Perjaatteessa odotan sitä innolla, mutta en millään haluaisi luopua tämä lukemisesta.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: bella luna - 28.08.2007 22:11:31
jatka, jatka, jatka, joohan? =) anteeksi nyt mutta muuta ei vaan tuu mieleen nyt.....tyhjentäväää.....kaikki...monta pientä mustaa aukkoa pään sisällä....
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: coma-white - 28.08.2007 22:34:15
Voi kamala, miten kaunista tekstiä! Olen aivan sanaton. Vau. Tämä luku oli lempparini, ehdottomasti, mutta en silti osaa sanoa oikeastaan mitään.
En vaan voi käsittää, että tätä on enää yksi luku jäljellä! :(

Voi kamala. Pistä se äkkiä tänne jooko! Minun täytyy saada tietää kuinka tässä käy!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: wiltzu - 28.08.2007 23:48:18
mitä?? vuan yks luku enää  :o pistä se pian, jooko
tä oli kyllä taas niin ihana luku, tom on ihana :D <3
en ossoo sanoo nyt mitään muuta  :D eli jatkoa vuan :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: lostlife - 29.08.2007 09:02:06
NOAEVANIHKUTUS! min tyksin täst niinku iha hirveesti, ja oon unohtanu kommentoidakki, mut oon kuitenki lukenu. awww, toi oli nii aww toi awww toi awww toi luku,  ja kauhulla och innolla och jännityksel  ja muul tuot tulevaa lukua. Jatka oi armahin koukkukalastaja!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: mustapisara - 29.08.2007 17:49:48
Tämä on tällä hetkellä ylivoimaisesti lempificini, mutta en ole kommentoinut sitä aijemmin koska aina tuntuu sille että ei saa mitään järkevää ficistä sanottua.

Nyt täytyy kuitenkin myöntää että harkitsen hieman luenko ficin viimeistä osaa(jos niitä kerran on enää yksi tulossa), sillä nyt leijun suurinpiirtein edellisen luvun ansiosta pilvissä ja jos sitten onkin niin että viimeinen osa on kauhea(en siis tarkoita kirjoitus tyyliäsi koska se että osaat kirjoittaa niin hyvin ei voi hävitä minnekään,kyseinen taito joko on tai sitten ei), olen nimittäin useimmiten itkenyt jos todella ihana ficci sattuukin päättymään surullisesti. (niin kävi aikoinaan "Lemona tädin ansiota" ficin kanssa)siis jos olet lukenut kyseisen ficin niin taatusti ymmärrät miksi itkin kun ficci loppui).

Mutta mutta, palatakseni nytten tähän ficiin, rakastan sitä, miten olet kuvaillut Tomin eleet ja mielialat, sitä esiintyy todella harvoissa ficeissä että kirjoittaja myös keskittyy sellaisiinkin pieniin yksityiskohtiin kuten esim että jonkun henkilön silmistä heijastuu tunteita.

Ei ihan ensimmäisenä tulisi mieleen että Tom on niitä ihmisiä jotka hämmästyy siitä että joku haluaa seksiä hänen kanssaan. ;)  mutta senkin olit onnistunut saamaan tekstiin niin, että ei tullut sellainen olo että "just joo tuon uskoo mun ylensyönyt kissaki". Vaan jäi sellainen mieli että tietenkin poika nyt on tuossa tilanteessa epävarma.

Lainaus
Tom tuijotti häntä silmissään hämmästys, sitten taas kasvava nälkä.

Ps: Toivottavasti saat tästä sekameteli palautteesta edes jotakin irti :)
 
-m-[/b]
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Kola - 29.08.2007 18:05:43
IHANA!Jatkoa pian, jooko??? :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Jesse - 29.08.2007 18:49:08
UAAH!
Paras. <3_<3

Jatkoajatkoajatkoajatkoajatkloajatkoajatkoajatkoa.
Ja sitten semmosta jatkoa että se Harrynpirulainen pysyy kuolleena!
Jatkoajatkoajatkoajatkoajtakoatjatkoajatkoa.

Kiitos. ^^
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Lallu - 30.08.2007 13:11:22
Mullahan on mennyt muutama osa ihan ohi xD No mutta nyt mä korjaan tän mun kommentoinnin vähyyden. Tossa viimesimmässä osassa mua rupes hihityttämään näiden muiden luihuistyttöjen reaktiot. Ei reps sentään, kun ne on lapsellisia.  :)

Tosi suloinen ficci, tässä on jotenki tainnut joka osassa olla semmoinen pieni koukku, mihin mä oon sitten ihan oikeesti koukuttunut ja halunnut vaan lukea enemmän ja enemmän. Mitämitä? Enään yks osa? Se fyysinen juttu taisi sittenkin olla aika tärkee? No enivei, kiitos näistä osista ja mä täällä yritän olla vähän enemmän messissä tuon vikan osan kohdalla  :D

Kiitos!
LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: emmöö - 02.09.2007 13:37:50
Huoh, taas huomaan kirjoittaneeni kommentin, tällä kertaa yhdenteentoista lukuun. Tässä se kuitenkin, en halua että jäät paitsi..  ;)

Mmmmoroo, ihana jatko, niin kuin aina. Minähän sanon sen aina, vai mitä? Se vain tulee, ei voi mitään..
En ollut kommentoinut edellistä lukua, kauheaa!
 Tykkäsin taas tosi paljon, plaa plaa. Yhdyn Jessen sanoinin:
Lainaus
Tämä voittaa melkein kaikki fikit mitä olen eläessäni lukenut.

 ja
 
Lainaus
Saat molemmat niin ikään elämään, ja Tom on tässä niin ihanan.. haavoittuvainen.
En malta odottaa jatkoa! XD
Minä EN malta odottaa jatkoa, saat KAIKKI hahmot elämään, ja tämä VOITTAA kaikki ficit jotka olen ikinä lukenut. Minulla on paljon lempificcejä, mutta tämä on reilusti ylitse muiden. <3 Eikä edes lempi paritukseni! Vaan se seuraava. : D
 Kohdassa, jossa Hermionen huomaa lentäjän olevan Tom, ja sanoo ettei tiennyt tämän lentävän, ajattelin sekunnin murto-osan, että kyllähän lentää, oikein joukkueen kapteenina! Mutta hupsista, se olikin LaLunan kirjoittamassa.. 8 )) Tykkään siitä ettei Tom lennä joukkueessa, sillä en oikein ole tottunut sellaiseen ajatukseen, eikä hän ollut oikeastikaan edes kiinnostunut huispauksesta. En tykkäisi oikein sellaisesta ajatuksesta. Joten hyvä juttu. c(:
 
Lainaus
“Minä en tiennyt, että sinä lennät”, Hermione tokaisi ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä.
Tom kohautti olkapäitään ja vilkaisi luutaansa. “En minä lennäkään.”
“Minä näen siis harhoja. Mahtavaa.”
Haha, Hermione jälleen sarkastisena.. .p

 
Lainaus
“Mennäänkö istumaan?” hän kysyi Tomilta, joka oli jäänyt seisomaan oviaukkoon katsellen ympärilleen lähes hämmentyneen näköisenä.
“Täällä on paljon ihmisiä”, poika tokaisi.
“Nyt on joulupäivä.” Hermione etsi katseellaan vapaata pöytää ja löysi lopulta yhden.
Tom seurasi häntä nurkkapöytään. Hermione pani merkille, että poika istuutui mahdollisimman lähelle nurkkaa ja veti tuolinsa niin, että seinä oli hänen selkänsä takana.
“Luulisi, että ihmiset tahtoisivat olla kotonaan jouluna”, Tom tokaisi.
Just ihania kohtia, nyt ei todellakaan tule rakentavaa, ihkutusta suunnilleen vaan.. : D
>emmöö
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Kola - 02.09.2007 14:38:35
Lainaus käyttäjältä: "Jesse"
UAAH!
Paras. <3_<3

Jatkoajatkoajatkoajatkoajatkloajatkoajatkoajatkoa.
Ja sitten semmosta jatkoa että se Harrynpirulainen pysyy kuolleena!
Jatkoajatkoajatkoajatkoajtakoatjatkoajatkoa.

Kiitos. ^^
JEP!TÄYSIN samaa mieltä!Harry saakin pysyä kuolleena! :o
JATKOA!Tai muuten... >:(
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: sadine - 02.09.2007 15:15:27
Aivan ihana! Paras mitä oon lukenu <3 muistakkin lopettaa tää hyvin  :D oon jo aivan koukussa joten pliis kirjota pian se viimenen luku tai voithan jatkaa viel pari lukuu lisää  :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: IsaBell - 02.09.2007 15:52:19
Yhdyn Sadineen 8'DD JAATKOOOAAA ; >>  :roll:  Jäin koko paritukseen koukkuun  ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Kola - 03.09.2007 15:51:18
Jatkoa?Ole kiltti! :'(
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: hemppaliisa - 05.09.2007 15:52:31
heti jatkoa tähän!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: Kir - 05.09.2007 16:00:01
Niinpä, ÄKKIÄ jatkoa, oon jo tulossa hulluks ja tuun tarkastaa aina 5 minuutin välein onko tullu jatkoa... :roll: mut minkäs sille voi kun tä on vaan niin paras  :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 28.8.
Kirjoitti: toyhto - 05.09.2007 16:03:59
A/N: Anteeksi viivytys, on ollut vähän muita juttuja.

Nettis, kiitoksia! Tästä tarinasta piti muuten alun perin tulla K-15, mutta kun jossain vaiheessa tajusin kirjoittaneeni sellaiset viisikymmentä sivua ilman mitään, mikä olisi nostanut ikärajaa yhtään minnekään, ajattelin laskea sen tuohon nykyiseen ^^ Hauska kuulla, että tykkäsit myös viime osan lopun kohtauksesta, tuommoisten kirjoittaminen on aina vähän hassua! *naur*

bella luna, kiitoksia ^^

coma-white, kiitos!

wiltzu, kiitoksia!

lostlife, kiitos kommentista!

mustapisara, kiitos! Hih, tämän ficin lopusta ja sen iloisuudesta tai surullisuudesta en tietenkään voi vielä kauheasti laverrella, mutta sanonpa sen, että itse tykkään lopusta ^^ Ja hauska kuulla, että olet tykännyt tämän ficin kuvailusta mielialojen ja eleiden suhteen; minusta on kauhean kiva keskittyä juuri tuollaisiin asioihin kuin se, miten ihmisen silmistä näkyy tunteita.

Kola-chan, kiitoksia ^^

Jesse, danke!

LaLuna, kiitos palautteesta! Hih, fyysinen juttu oli tuolla suoraan sanottuna lähinnä siksi, että halusin kokeilla kirjoittaa sen sinne ja oletin, että osa lukijoista jäisi odottamaan sitä, ellen kirjoittaisi sitä ^^

emmöö, kiitoksia! Minä en itse asiassa osaa kuvitella Tomia huispausjoukkuuen kapteeniksi; minulle hän on enemmänkin jokseenkin syrjäänvetäytyvä ja uskoo olevansa niinkin rahvaanomaisen aktiviteetin kuin urheilu yläpuolella ^^ Ja huispaaminen on niin jamesia ja harrya!

sadine, kiitos!

IsaBell, kiitoksia!

hemppaliisa, kiitos ^^

Kir, kiitos!

Ja asiaan. Olen varmaan aiemmin tehnyt jonkun laskuvirheen, mutta nyt näyttäisi itse asiassa siltä, että tähän ficciin on tämän luvun jälkeen tulossa vielä yksi ja lisäksi epilogi. Eli aivan vielä ette pääse tästä eroon!

*

15. luku

Hermione heräsi suloisen raukeaan tunteeseen jossain ruumiinsa ja tajuntansa rajamailla. Kerrankin hänen ei tarvinnut vieraassa paikassa herätessään ihmetellä, missä oli - hän tunnisti heti vihreää ja hopeaa täynnä olevan makuusalin, joka muistutti hyvin paljon hänen omaansa, mutta ei kuitenkaan ollut se.
 Hermione räpäytti silmiään. Tom Riddle seisoi vähän matkan päässä hänestä, nojasi ikkunalautaan ja tuijotti ulos.
“Onko hyvä sää?”
Poika säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä. “Olet herännyt.”
“Ilmeisesti”, Hermione totesi ja oli jo aikeissa nousta sängystä tajutessaan, ettei hänellä ollut mitään päällään. Hän veti nopeasti peiton tiukemmin ylleen ja tunsi, miten hänen poskensa alkoivat muuttua punaisemmiksi.
Tomin kasvoille nousi kapea virnistys. “Sinun vaatteesi ovat tuossa tuolilla.”
“Et viitsisi millään ojentaa niitä?”
“Miksi?” Tomin silmissä läikähti ärsyttävän viaton katse.
“Tom!”
“No, jos välttämättä vaadit.” Poika näytti turhautuneelta heittäessään vaatekasan hänelle huoneen poikki, mutta silmissä viipyi yhä aavistus hymyä. Hermione otti mielellään vaatteet vastaan ja alkoi vaistomaisesti miettiä, kuinka saisi ne mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti päälleen.
 Samassa hänen teki mieli jo nauraa ajatuksilleen. Edellisen yön jälkeen hänellä ei olisi pitänyt olla minkäänlaista syytä olla ujo. Silti hän kääntyi selin Tomiin, ennen kuin ryhtyi selvittämään vaatemyttyä ja vetämään vaatekappaleita päälleen. Koko ajan hän oli tuntevinaan Tomin katseen polttavan selässään.
“Minä olisin tietysti voinut käydä teidän makuusalissanne hakemassa sinulle puhtaat vaatteet”, poika totesi äkkiä huolettomalla äänensävyllä.
“He olisivat tappaneet sinut!”
“Mitä erikoista siinä olisi ollut? Hyvää huomenta, tulin hakemaan Hermionelle toiset vaatteet.”
Hermione pyöritteli silmiään. Lopulta hän sai paitansa viimeisen napin kiinni ja kääntyi kohti poikaa. Tämä oli istuutunut huoneen keskellä olevalle sängylle, vetänyt toisen jalkansa koukkuun rintakehäänsä vasten ja tuijotti jälleen keskittyneenä ulos ikkunasta.
 Hermione laittoi Tomin peiton syrjään ja painoi jalkansa kivilattialle. Se tuntui kylmältä ja torjuvalta hänen jalkapohjiaan vasten; varmasti vielä kylmemmältä kuin ylempänä, tyttöjen makuusalissa.
“Minusta on kummallista, että minut laitettiin luihuiseen”, hän tokaisi ääneen.
Tom valpastui heti. Hän näki pojan vartalon jännittyvän, vaikkei tämä kääntänytkään katsettaan häntä päin. “Miten niin?”
“Ei kai luihuisessa mitään vikaa ole”, Hermione sanoi nopeasti harkitsematta sanojaan. “Ennen minä kuvittelin, että luihuiset olisivat olleet jotenkin… no, enemmän luihuisia. Kyllä sinä tajuat. Että rohkelikkojen ja luihuisten ero oli niin suuri, ettei minusta koskaan voisi tulla luihuista - “
“Rohkelikkojen?”
”Niin, minä olin – ” Hermione ehti aloittaa, ennen kuin Tomin viileä, ilmeetön ääni lopulta leikkasi hänen ajatuksensa paremmin kuin harvinaisen terävä veitsi. Poika tuijotti häntä tutkimattomalla ilmeellä; hän olisi voinut tuijottaa poikaa silmiin tuntikausia, eikä silti luultavasti olisi saanut lainkaan selville, mitä tämän mielessä liikkui.
 Sitten Hermione tajusi virheensä.
”Beauxbatonsissa”, hän yritti sanoa heikolla äänellään, paikata virheensä, mutta Tomin tarkka katse kertoi hänelle, ettei hänellä ollut toivoakaan. Hänen oli nopeasti joko keksittävä toinen selitys -
 Tai kerrottava totuus.
 Ajatus eksyi hänen päähänsä täysin odottamatta. Hän ei ollut harkinnut totuuden kertomista Tomille koskaan aiemmin, eikä hänellä ollut ollut siihen pienintäkään syytä.
”Sinä olit Beauxbatonsissa rohkelikko?” Tomin ääni oli epäuskoinen, eikä Hermione voinut syyttää poikaa. ”Kuinka tyhmänä sinä minua pidät?”
 Hän oli ansassa. Hän oli todellakin ansassa, ja luultavasti myös tullut hulluksi, sillä hänen päässään hakkasi vain melkein kiihkeä halu kertoa totuus. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten Tom ottaisi sen, sehän liittyi niin paljon poikaan itseensä, mutta äkkiä hänestä tuntui, että hänen oli lähes pakko yrittää. Hän ei jaksanut valehdella! Hän ei jaksanut keksiä uusia selityksiä!
Ja minä haluan tietää, kuinka hän reagoi.
 Hemmetti, minä kuvittelen olevani rakastunut häneen. Miten se on muka mahdollista, kun hän ei edes tiedä, kuka minä olen?
 Kuinka paljon minä muka voin kertoa hänelle? Entä jos hän päättää tehdä loppuun sen työn, joka häneltä jäi tulevaisuudessa kesken? Tappaa minut?
 Tom tappaisi minut? En usko, ei hän -
 Sinä aiot kertoa hänelle valehdelleesi hänelle koko ajan!

“Hermione?”
Tom kuulosti kärsimättömältä. Hermione yritti ajatella selkeästi, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Hän ei keksinyt minkäänlaista hyvää tekosyytä, ei niin hyvää, että Tom olisi todella uskonut sen, mutta samalla totuuden kertominen tuntui typerimmältä mahdolliselta teolta… Se vain tuhoaisi kaiken!
 Sitä paitsi hänen edessään seisova poika kuitenkin loppujen lopuksi oli Tom Riddle, tuleva pimeyden lordi, nuori Voldemort. Hän ei ollut ikinä joutunut pelkäämään Tomia ollessaan tämän seurassa, mutta tämä oli tappanut monta ihmistä ja tappaisi tulevaisuudessa vielä useampia, ellei tulevaisuus muuttuisi -
 Mutta Hermionen vaihtoehdot olivat käymässä vähiin.
“Tom…”
Poika tuijotti häntä tummat kulmat kurtistuneina, huulet epäluuloisena viinana, kädet puuskassa. “Mitä? Mistä ihmeestä nyt on kyse?”
“Miten sinä - “ Hermione veti henkeä, “ - miten sinä reagoisit, jos minä sanoisin, etten ole puoliverinen?”
Se oli ensimmäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Tomin se näytti hämmentävän. Poika katsoi häntä ensin hetken epäuskoinen katse silmissään, ennen kuin avasi suunsa.
“Et ole puoliverinen? Merlinin tähden, mikä sinä sitten… puhdasverinen?”
Hermione pudisteli päätään. “Minun vanhempani ovat jästejä. Molemmat.”
“Ja minkä takia sinä olet vaivautunut valehtelemaan minulle?” Tomin ääni oli kylmennyt. “Ja kaikille muille?”
“Kun minä tulin, Dumbledore sanoi, että niin oli parasta. Koska… ihmisillä on epäluuloja ja…” Sanat kuulostivat takkuisilta ja sekavilta Hermionen omissakin korvissa.
“Dumbledore pelkäsi, että joku saisi päähänsä syrjiä sinua? Ja sinä valehtelit sen takia? Hemmetti, Hermione, eihän tuossa ole mitään järkeä - “
“Minä en ole täältä, okei?” Hermione tokaisi. Tom jäi tuijottamaan häntä tajuamatta vähääkään, mistä hän puhui, mutta silti loukkaantunut ilme oli jo kovaa vauhtia matkalla kohti pojan kasvoja. Hermione olisi halunnut sulkea silmänsä siltä, mutta ei voinut. Hänen oli pakko puhua loppuun, kun hän kerran oli aloittanutkin.
“Sinä et usko minua, minä tiedän, mutta minä en ole täältä.” Hän seurasi Tomin ilmeitä ja yritti hengittää välillä; hänen sydämensä löi aivan liian kovaa. “Minä… synnyin vuonna 1980. Tai synnyn, ihan miten vaan. Aloitin Tylypahkan 1991, lopetin 1997 - “
“Mitä helvettiä sinä puhut?”
“Se oli ajankääntö. Pelkkä vahinko, tai niin minä ainakin olen kuvitellut, minä vain tajusin olevani täällä, viisikymmentä vuotta liian aikaisin. Ja koska Dumbledore oli ainoa ihminen, jonka minä täältä tunsin, minä menin ensimmäisenä hänen luokseen… Tom, kuunteletko sinä?”
Tom oli kääntynyt tuijottamaan ulos ikkunasta. Poika puristi pitkiä, kapeita sormiaan ikkunankarmia vasten niin lujaa, että Hermione näki rystysten muuttuneen valkoiseksi.
“Minä en voinut kertoa”, hän kuiskasi. “Minun piti olla täällä vähän aikaa, yrittää löytää keino palata takaisin, mutta minä en löytänyt… en sellaista, jonka olisin voinut varmasti toteuttaa…”
“Kuvitteletko sinä minun uskovan tuon?” Pojan ääni oli kylmä ja sarkastinen.
“Se on totuus”, Hermione sanoi paksulla äänellä.
“Ja mikä kaikki sitten on valetta?” Äkkiä viha syttyi Tomin silmiin; poika kääntyi kohti Hermionea ja tytön teki mieli väistää raivostunutta katsetta. Ensimmäisen kerran hän saattoi todella kuvitella näkevänsä ei Tom Riddleä vaan pimeyden lordin, raivoissaan ja valmiina tekemään hänestä lopun. Vaistomaisesti hän perääntyi kauemmas Tomista -
 Thomas Averyn herätyskello tippui lattialle.
 Hermione räpäytti silmiään. Tom oli kääntynyt katsomaan kelloa, ja kun pojan katse pääsi taas Hermioneen, pojan olemuksessa ei enää ollut jälkeäkään pimeyden lordista. Hermione nielaisi ja tunsi itsensä äkkiä pahemmaksi typerykseksi kuin pitkään aikaan. Hän oli kertonut Tomille valehdelleensa kaikesta, totta kai poika oli vihainen… ja hän vain säikkyi tätä kuin tämä olisi ollut murhaaja!
Hän on murhaaja, Hermione, järkevä osa hänen mielestään huomautti vahingoniloisena.
Eikä ole!
 Sinä olet hullu. Hän on, sinä tiedät sen, hän on pimeyden lordi eikä koskaan tule olemaan kukaan muu -
 Minä en usko sitä!
Hermione sulki silmänsä ja painoi sormensa ohimoilleen yrittäen päästä eroon äkkiä iskeneestä päänsärystä. Minä en usko sitä! Kukaan ei ole läpeensä paha! Jos asiat olisivat menneet eri tavalla, Tom ei ehkä -
 Mutta ne eivät menneet.
 Miten niin eivät menneet? Minä olen täällä nyt! Nyt on vuosi 1945!
 Tulevaisuus on jo tapahtunut. Dumbledore sanoi, ettei sitä voi muuttaa -
 Dumbledore oli väärässä!

“Anna anteeksi”, Hermione mutisi ääneen. Tom näytti aivan yhtä väsyneeltä kuin hänkin, pettyneeltä ja katkeralta, eikä suostunut katsomaan suoraan häneen. “Minulla ei ollut mahdollisuutta. Enhän minä voinut sanoa, että olen tullut tulevaisuudesta, sinä et olisi uskonut minua - “
“Entä jos minä en usko sinua nyt?” Ääni oli kylmä ja etäinen. “Ehkä sinä haluat vain huomiota. Kaikki ovat tottuneet vaihto-oppilaaseen, nyt on aikamatkailijan vuoro - “
“Minkä takia minä riskeeraisin kaiken?” Hermione parahti. “Valehtelemalla jotain, jota tietäisin, ettei kukaan uskoisi?”
Tom pudisteli päätään. “En tiedä.”
“Se on totta! Usko minua, minä - “
“Mene pois, Hermione.”
Hermionesta tuntui, kuin poika olisi lyönyt häntä suoraan vatsaan. Hän tuijotti välinpitämättömiä kasvoja epäuskoisena. “Mitä?”
“Mene pois. Minun täytyy… ajatella.”
Tom käänsi selkänsä hänelle ja käveli ikkunan luo. Hetken Hermione katsoi turtana, kuinka poika avasi ikkunan ja antoi kylmän viiman puhaltaa sisään, mutta kun ensimmäinen lumihiutale oli saavuttanut makuusalin lattian, ovi oli jo sulkeutunut hänen mentyään.

Hermione istui makuusalissa ja oli enemmän kuin helpottunut siitä, että toiset olivat jossain muualla. Hän ei olisi jaksanut ainuttakaan kiusoittelevaa tai paheksuvaa kysymystä siitä, missä oli viettänyt yönsä, ei iloista juttelua eikä varsinkaan Tom Riddlen nimen mainitsemista. Hänen teki mieli vain heittäytyä selälleen sängylleen ja painaa silmänsä tiukasti kiinni, uskoa heräävänsä päivää tai viikkoa tai kuukautta aiemmin ja tajuta vain nähneensä unta.
 Se olisi kuitenkin ollut aivan liian helppoa.
 Hetken kuluttua Hermione ei jaksanut istua paikoillaan. Hän nousi seisomaan ja käveli ympäri makuusalia, pysähtyi hetkeksi ikkunan luokse ja jatkoi sitten taas kävelyllä. Ajatukset pyörivät ympyrää hänen päässään. Hän oli kertonut Tomille… Hemmetti, hän todellakin oli kertonut Tomille…
 Hän ei tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt asiasta ajatella. Ehkä hänen olisi pitänyt olla huolissaan: Tom saattaisi kertoa kenelle tahansa, ja silloin Hermione olisi pulassa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan osannut uskoa, että Tom kertoisi asiaa eteenpäin. Sitä paitsi hän ei edes ollut varma, oliko poika itsekään uskonut.
 Sen hän ymmärsi. Jos joku toinen olisi tullut hänen luokseen ja ilmoittanut tulevansa viidenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudesta, hän ei olisi ikinä uskonut tätä. Tomin reaktio oli täysin ymmärrettävä.
 Mutta kuinka kauan se kestäisi? Uskoisiko poika lopulta häntä? Antaisiko tämä hänelle anteeksi, ettei hän ollut kertonut aiemmin?
 Miten hän selviäisi, jos Tom ei enää haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä? Eikö se sitä paitsi tarkoittanut, että hän jäisi lopullisesti ansaan menneisyyteen? Jos hän ei voinut saada Tomia, kuinka hän kestäisi pääsemättä koskaan takaisin?

Ensimmäinen ihminen, jonka Hermione suuressa salissa näki, oli Tom Riddle. Poika istui normaalilla paikallaan pöydän päässä ja söi lounasta tavanomainen tutkimaton ilme kasvoillaan. Hermione ei ollut aivan varma, oliko hänen mieleensä hyökyvä tunne helpotusta vai kauhua -
 Helpotusta. Sen oli pakko olla helpotusta. Hänen oli selvitettävä asiat Tomin kanssa, hänen oli puhuttava pojalle, hänen oli saatava tietää, voisiko hän millään saada poikaa antamaan hänelle anteeksi… Tai edes uskomaan häntä, ellei tämä uskonut.
 Hermionesta tuntui, että koko sali tuijotti häntä, kun hän käveli kohti luihuisten pöytää. Hänen jalkansa tuntuivat suurilta ja raskailta, hänen sydämensä löi ärsyttävän kovaa; kaikkien oli pakko kuulla se. Hän oli melkein helpottunut päästessään pöydän luo ja istuessaan puhe-etäisyyden päähän Tomista.
 Poika ei vilkaissutkaan häntä.
 Hermione tunsi, kuinka pettymys upposi hänen suoniinsa. Oli selvää, että Tom ei halunnut puhua hänen kanssaan, ei olla missään tekemisissä hänen kanssaan… mutta hänen oli silti pakko yrittää. Hän ei voinut antaa periksi.
“Tom?” hän kuiskasi ja oli hyvillään siitä, että Mary, Elisabeth ja Cornelia eivät olleet vielä tulleet syömään, ja että nuoremmat luihuiset pitivät melkoisen kovaa meteliä. “Meidän on pakko jutella.”
“Ei meillä ole mitään puhuttavaa”, poika ärähti matalalla äänellä katsomatta häneen.
“Etkö sinä usko minua?” Hermione kysyi tuntien hämärästi puristavansa kynsiään kämmeniään vasten, mutta ei välittänyt siitä. “Mitä ihmettä minä voisin sanoa sinulle, että sinä uskoisit - “
“Miten sinä tulit tänne?”
Hermione nielaisi. “En tiedä.”
Tomin häneen luomassa katseessa sekoittuivat synkkyys ja voitonriemu. Poika laski katseensa nopeasti takaisin ruokaan, pöytään, toisiin ihmisiin - yksinkertaisesti sanottuna kaikkialle muualle paitsi Hermioneen - mutta katseessa vilahtanut voitonriemu sai jonkun liikahtamaan Hermionen sisällä.
“Se oli taistelu”, hän tokaisi ja toivoi, etteivät toiset tajuaisi kiinnittää heidän keskusteluunsa huomiota. “Sodassa. Minut tainnutettiin, ja kun heräsin, tajusin, että Harry ja - “ hän veti henkeä “ - meidän… vihollisemme… taistelivat ihan lähelläni. Hän tappoi Harryn.” Hermione oli hyvillään siitä, että tällä kertaa häntä ei itkettänyt lainkaan. Hän halusi vain saada Tomin uskomaan, hän ei nyt voinut ajatella Harrya… “Minä kai… raivostuin. Harryn taikasauva lensi minun lähelleni, minä otin sen ja osoitin sillä…vihollista.”
Tomin katse oli nyt tiukasti kiinni hänessä, edelleen epäuskoiset tummat silmät olivat niin tutut, että Hermioneen melkein sattui.
“Minä yritin tappaa hänet”, hän sanoi paksulla äänellä ja joutui äkkiä repimään katseensa pois Tomin silmistä. “Mutta… se ei toiminut. Hän puolustautui. Minä en oikein tajua, mitä tapahtui… näytti siltä kuin loitsut olisivat törmänneet toisiinsa ja yhdistyneet… muistan kirkkaan valon ja hämärän.” Hän kohautti olkapäitään. “Ja sitten olin täällä.”
Tomin kasvot olivat ilmeettömät. “Kuka teidän vihollisenne oli?”
Hermione tuijotti poikaa. Puheensorina jatkui heidän ympärilleen keskeytymättömänä, kukaan muu ei tajunnut, mistä he keskustelivat, ja samaan aikaan Hermione toivoi kipeämmin kuin koskaan, ettei olisi kertonut Tomille yhtään mitään. Hänen olisi pitänyt keksiä tekosyy, ihan mikä tahansa, kunhan hän ei vain olisi joutunut kertomaan totuutta.
 Mutta oli aivan liian myöhäistä perääntyä.
“Sinä.”

“Sinä siis yritit tappaa minut?”
Tom seisoi keskellä seitsemäsluokkalaisten luihuistyttöjen makuusalia ja haroi hiuksiaan sen näköisenä, kuin olisi kaikkein mieluiten repinyt ne irti. Hermione nyökkäsi.
“Minä olin teidän vihollisenne? Viidenkymmenen vuoden päästä?” Tom pudisteli päätään. “Hermione, mistä ihmeestä sinä olet saanut päähäsi - “
“En minä ole voinut erehtyä”, Hermione huokaisi tuntien itsensä suunnattoman väsyneeksi. He olivat lähteneet suuresta salista melkein saman tien hänen sanottuaan, että oli siirtynyt ajassa taaksepäin yritettyään tappaa Tomin, ja vaikka poika nyt tuntui uskovan häntä hieman enemmän, keskustelu ei ollut käynyt lainkaan helpommaksi. “Sinä olet sama ihminen. Tai… ainakin sinä olit sama ihminen. Minä en tiedä, miten tulevaisuus käyttäytyy, kun minä olen sotkenut täällä melkein kaksi kuukautta historiaa…”
“Mitä minä olin tehnyt? Miten se sota alkoi?” Tom yritti selvästi pitää silmänsä tulkitsemattomina, mutta Hermione oli silti näkevinään aavistuksen ylpeyttä.
“Sinä… tapoit ihmisiä.” Hermione nielaisi. Hän ei tiennyt, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa pimeyden lordin tekojen kuvaaminen, tai kuinka paljon hän voisi kertoa Tomille, ennen kuin kaikki menisi sekaisin, mutta hänestä tuntui, että hänen harkintamahdollisuutensa olivat jo menneet. Hän oli aloittanut keskustelun, nyt hänen oli pakko kertoa koko totuus. “Aiemminkin oli ollut sota, seitsemänkymmentäluvun lopussa… sinä halusit tappaa kuraveriset, luoda jonkinlaisen pelkkien puhdasveristen taikamaailman…”
“Sinä tapoit minun ystäväni vanhemmat. Se oli kahdeksankymmentäluvun alkua. Mutta sinä et voinut tappaa lasta vaan… heikennyit itse. Jäit nipin napin henkiin ja… palasit.”
Hän kuuli pehmeän tömähdyksen. Tom oli pudottautunut istumaan Cornelian sängyn päälle ja tuijotti käsiinsä sen näköisenä kuin ei olisi äkkiä ollut aivan varma, kenen kädet ne olivat.
“Tom?”
“Oletko sinä tosissasi?” Tomin ääni oli turta.
Hermione nyökkäsi.
“Minä… minun on vaikea uskoa.” Tom puri hampaansa päättäväisesti yhteen; Hermione näki, kuinka pojan leuka kiristyi. “Minä en ehkä pidä kuraverisistä, tai jästeistä… minusta heidän… pitäisi pysyä omalla paikallaan… mutta muuttaa koko taikamaailma? Sota? Voitko sinä muka kuvitella minut johtamassa jotain sotaa?”
Hermione tuijotti poikaa. Tämä oli haronut hiuksiaan niin, että nyt ne osoittivat joka suuntaan näyttäen aivan yhtä eksyneiltä kuin niiden kantajakin. Tom Riddle istui vaaleanpunaisin lakanoin peitetyllä sängyllä ja pudisteli hitaasti päätään epäuskoinen, pysähtynyt ilme kasvoillaan.
“En”, Hermione myönsi hitaasti. “En siitä sinusta, jonka tunnen. Mutta… se joka sinä olit viidenkymmenen vuoden päästä… Voldemort…”
Tomin kasvot valahtivat aivan kalpeiksi. Hermione käänsi katseensa pois, käveli oman sänkynsä luo ja istuutui sille.
“No niin, ainakaan minun ei enää tarvitse miettiä, mitä teen tulevaisuudessa”, poika tokaisi äkkiä katkeralla sävyllä.
Jokin heräsi Hermionen sisällä. “Älä sano noin!” hän tajusi huudahtavansa. “Se ehkä oli sinun tulevaisuutesi, mutta nyt kukaan ei voi sanoa, miten asiat menevät… etkä sinä saa antaa sen määrätä! Jos sinä kuvittelet, että sinun on pakko tulla sellaiseksi, sinä teet sen itse!”
“Hermione, se on jo tapahtunut.” Tomin silmät olivat surulliset, mutta ääni oli vakaa. “Minä olen jo… Voldemort. Ja sinä olet täällä. Eikö se osoita, että sinun versiosi tulevaisuudesta on toteutunut?”
Se ei voi mennä niin, se ei voi mennä niin! “Sinä et voi antaa periksi!” Hermione ärähti. “Tom, etkö sinä tajua? Ei ole mitään kohtaloa, ei historia toimi sillä tavalla. Mitä sinä sitten teetkin, sinä teet sen itse.”
Tom tuijotti häntä. “Minusta voisi aivan hyvin tulla… se. Voldemort. Murhaaja - “ kylmä naurahdus katkaisi hänen ajatuksensa, “ - tai siis vielä useamman ihmisen murhaaja.”
Hermione tunsi, kuinka hänen vatsanpohjaansa kylmäsi. “Mutta haluatko sinä olla se? Tom, minä en… minä en usko, että sinä olet sellainen! Kun minä sain tietää, kuka sinä olit, yritin pysyä sinusta kaukana, mutta se ei onnistunut. Koska sinä et ole sellainen! Sinä et ole paha!”
“Onko kukaan paha?” Tomin äänessä oli surullinen terä.
Ei filosofiaa nyt! “Tom!”
Poika tuijotti häntä vakavasti. “Mitä sinä kuvittelet, Hermione? Että minä haluan tulla sellaiseksi, kuin sinä olet minulle kuvaillut? Että minusta on kivaa ajatella, että minä olin se, joka tappoi kaikki ne ihmiset, joita sinä nyt kaipaat?”
“Minä - “
“Älä luulekaan.” Äkkiä Tom oli noussut jaloilleen ja kävellyt kiivain askelin ikkunan luo. “Minä saatoin vihata isääni, sitä minä en ehkä osaa katua… mutta jos minusta tulee tuo… olento… minä en halunnut sitä! Kuulitko? Minä en halunnut sitä!”
Hiljaisuus laskeutui Tomin huudon jälkeen painostavana ja korviin sattuvana. Hermionen teki mieli sanoa jotain, mitä tahansa, mutta hänen sanansa alkoivat loppua. Hän ei voinut muuta kuin seurata Tomin silmissä liukuvia ilmeitä, epäuskoa ja välinpitämättömyyttä, ylpeyttä tämän ajatellessa, mitä kaikkea oli Hermionen mukaan tehnyt, ja taas epäuskoa, ehkä inhoa, surua -
“Sinä siis yritit tappaa minut?” Tomin ääni oli taas rauhallinen, tyyni, mutta ei enää aivan niin kylmä. Silti Hermionesta tuntui, että sanat olivat suora lyönti vasten hänen kasvojaan.
“En sinua”, hän sanoi heti vaistomaisesti ja joutui sitten korjaamaan sanojaan: “Tai tuota sinua. Sitä sinua jonka minä tunnen. Se oli… Voldemort.”
“Sinä et ajattele meitä samana henkilönä?”
Hermione tuijotti poikaa. “Sinä et ole nähnyt häntä. Hänessä ei ole mitään samaa kuin sinussa. Paitsi joskus, ihan hetken… tänä aamuna, kun suutuit.”
“Sinä näytit hetken siltä kuin olisit kuvitellut minun aikovan tappaa sinut.”
“Ehkä minä kuvittelinkin”, Hermione sanoi hitaasti.
Tomin huulilta pääsi surumielinen naurahdus. Poika antoi katseensa liukua pois Hermionesta kiviseiniin, mutta käänsi sen pian takaisin tyttöön. “Eikö sinulla ole aavistustakaan, miten voisit päästä täältä pois?”
“Haluatko sinä päästä eroon minusta?” Hermione sanoi ensimmäiset sanat, jotka hänen mieleensä juolahtivat.
Tom näytti ärsyyntyneeltä. “En tietenkään! Hitto, minä olen puhunut sinun kanssasi varmaan päivässä enemmän kuin kenenkään toisen kanssa seitsemänä vuonna - “
“Mitä sinä teet Averyn ja Lestrangen kanssa?”
Äkillinen kysymys sai Tomin silmät välähtämään. “Miten niin? Käykö sinun mielikuvituksesi ylikierroksilla?”
Hermione nielaisi. “Minä ajattelin, että te… ehkä perustatte jonkinlaista… salaseuraa. Tutkitte pimeyden voimia tai jotain.”
Tomilta pääsi kuiva naurahdus. “Sinä näytät tietävän paljon enemmän minusta kuin minä itse.”
“Eli te olette vain ystäviä?”
“Kyllä, Hermione, me olemme vain ystäviä”, Tom toisti ja pyöritteli silmiään. “Ja lisäksi me emme ole perustamassa salaseuroja. Me vain… keskustelemme.”
“Mistä?”
“Politiikasta. Miten niin?”
Hermione nielaisi. Sanoi Tom mitä tahansa, hänestä tuntui, että Lestrange ja Avery tulisivat olemaan ensimmäiset kuolonsyöjät… jos historia toistaisi itseään. Tosiasiassa hän ei enää ollut varma mistään.
“Mitä ihmettä me nyt teemme?” hän kuuli Tomin mutisevan.
Hermione kohotti katseensa. Poika oli taas ristinyt käsivartensa rinnalleen, mutta näytti tehneen sen lähinnä pitääkseen itsensä koossa.
“Miten olisi koko jutun unohtaminen?” Hermione mutisi.
“Unohtaminen? Minun pitäisi unohtaa, että sinä synnyt oikeasti vasta kolmenkymmenen vuoden päästä, olet tulevaisuudesta eksynyt kuraverinen - “
Tom nielaisi. Hermione oli näkevinään hämmennyksen pyyhkäisevän nopeasti pojan silmien läpi.
“Jästisyntyinen”, poika korjasi paksulla äänellä.
Hermione nyökkäsi.
“Ei sellaista voi unohtaa!” Tom jatkoi sitten. “Ja minun pitäisi unohtaa, mitä sinä sanoit minun tulevaisuudestani?”
“Älä unohda sitä”, Hermione sanoi äkkiä. “Kunhan et toteuta sitä.”
“Jos se on minun tulevaisuuteni, minä en tajua, miten - “
“Sinä luovutat”, Hermione ärähti. “Tom, kuuntele itseäsi! Sinä olet taas luovuttamassa, sinä väität, että kaikki on määrätty ennalta - “
“Entä jos se on?”
“Entä jos ei ole? Jos sinä teet itsestäsi murhaajadiktaattorin vain sen takia, että kuvittelit, että se on sinun kohtalosi?”
Tom vaikeni. Hermione vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle. Oli vielä yksi asia… vähintään yksi asia… jota hän ei ollut Tomille kertonut, mutta hän ei lainkaan tiennyt, kuinka hän olisi voinut sanoa sen.
“Minä tavallaan löysin paluukeinon”, hän lopulta sanoi koruttomasti.
Tomin katse oli hetkessä kiinni hänessä. “Paluukeinon? Ja sinä olet edelleen siinä? Mitä - “
“Se ei ole niin helppoa”, Hermione sanoi väännellen käsiään puhuessaan. “Yhdessä kirjassa puhuttiin tällaisista tapauksista kuin minun… vahinkoajankäännöistä, joihin liittyy toinen ihminen… siinä sanottiin, että ajankääntö peruuntuu, jos tuon toisen ihmisen kanssa luo jonkinlaisen yhteyden.” Hermionen poskia alkoi uhkaavasti polttaa. “Henkisen yhteyden.”
Tom oli hetken hiljaa; sitten iloton naurahdus purkautui hänen huuliensa välistä, ja hän kääntyi pois Hermionesta. “Nyt me ainakin sitten tiedämme, minkä takia sinä olet ollut minun kanssani näin paljon - “
“Älä sano noin!” Hermione huudahti. “Tom Riddle, kuuntele minua! Minä olen rakastunut sinuun, minä olen sanonut sen vaikka kuinka monta kertaa - ainakin yhden - ja sinun on pakko uskoa! Minä sain tietää koko paluukeinosta vasta joulutanssiaisten jälkeen, enkä minä olisi muutenkaan enää siinä vaiheessa voinut pysyä erossa sinusta!”
“Hermione - “
“Miten sinä kuvittelet, että minä olisin kestänyt olla sinun kanssasi vain jonkun saakelin henkisen yhteyden takia? Enhän minä edes tiedä, mitä se tarkoittaa! Ja Voldemort… sinä teit minun elämästäni sietämätöntä saamarin pitkään, Tom!”
Poika sulki silmänsä ja puristi huulensa yhteen. Hermione tunsi vastustamatonta halua haudata päänsä käsiinsä. Jos he olisivat vain saaneet keskustelun päätökseen ja hän olisi voinut unohtaa koko homman…
“Sinä olet oikeasti rakastunut minuun?” hän kuuli Tomin tokaisevan.
“Olen”, hän sanoi sen enempää miettimättä. Se oli nyt hänen pienin huolensa.
“Annatko sinä minulle anteeksi?” Tomin sanat tulivat ulos pojan suusta yksi kerrallaan kuulostaen suunnattoman vaikeilta, melkein pakotetuilta. Hermione nosti katseensa ja tuijotti poikaa hämmästyneenä.
“Annanko minä sinulle anteeksi mitä?”
Tom hymyili kapeaa, kuivaa hymyä. “Minä olen kuulemma tehnyt sinun elämästäsi sietämätöntä… kuinka kauan se oli… saamarin pitkään… Tappanut sinun ystäviäsi - “
Hermione ei voinut sille mitään. Hän nousi seisomaan sängyltä ja käveli Tomin eteen, mutta jokin esti häntä koskemasta poikaan. “Tom, minä… en minä… syytä sinua. Minä en voi kuvitella sinua Voldemortiksi. Minä kyllä tiedän, että te olette periaatteessa sama ihminen, mutta minä… en voi uskoa sitä.” Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, melkein huokaukseksi. “Ja ehkä sinusta ei koskaan tullutkaan häntä.”
Tom ei näyttänyt aivan uskovan häntä, mutta hymyili hänelle varovasti. “Selvä. Ja sinä saat anteeksi, että yritit tappaa minut.”
“Saanko? Se oli kyllä itsepuolustusta - “
“Ei vitsejä nyt, ole kiltti”, Tom sanoi väsyneellä äänellä. “Minun pitää… ajatella.”
“Mitä?” Hermione kysyi vaistomaisesti. “Kuule, minun piti sanoa… minä tajuan kyllä, jos sinä et halua enää tämän jälkeen olla tekemisissä minun kanssani, mutta minä… toivon että voisit. Pahus, minä en tajua, mitä tekisin ilman sinua.”
Häneltä pääsi yllättynyt äännähdys, kun Tomin kämmenet äkkiä olivat hänen olkapäillään. Poika veti hänet varovaisesti lähemmäs, melkein kuin posliininuken, joka olisi voinut särkyä hetkellä millä hyvänsä. Hermione sulki silmänsä, kun pojan huulet tavoittivat hänen hiusrajansa.
“Enkä minä ilman - mitä nyt?”
Hermionen silmät rävähtivät auki, hän avasi suunsa vastatakseen, mutta ei saanut ulos sanaakaan. Hän ehti nähdä Tomin tummanharmaiden silmien tuijottavan häntä sadasosahetken verran, sitten Tom katosi hänen näköpiiristään niin kuin ilma tai usva olisi nielaissut hänet… pojan kädet katosivat hänen olkapäiltään, toisen ihmisen lämpö haihtui… hän yritti katsella ympärilleen, mutta makuusali näytti hämärtyvän, sen seinät olivat silkkaa sohjoa, ja hänen tajuntansakin alkoi hämärtyä… hän yritti pitää silmänsä auki ja olla antamatta periksi, mutta pian tajuttomuus kävi hänen ylitseen, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.

“Hermione?”
Hänen päätään särki. Hemmetti, että sitä särki. Jos hän jotakin kaipasi yhdeksänkymmentäluvulta, niin kunnon päänsärkytabletteja -
“Hermione? Älä väitä minulle, ettet sinä ole tajuissasi - “
Hermione rypisti otsaansa. Ääni kuulosti kauhean tutulta, ja kauhean sinnikkäältä. Hän olisi aivan hyvin voinut vielä nukkua, jos vain olisi ollut jossain pehmeämmässä paikassa…
 Missä hän itse asiassa oli? Voi hyvä Merlin, jos hän ikinä oli maannut jossain näin kovalla, hän kyllä oli unohtanut sen täysin -
“Hermione!” Ääni alkoi olla levoton. “Jos sinä et kohta herää, minä lyön sinua!”
Lyön sinua? Ääni alkoi käydä selvästi aggressiiviseksi. Hermione yritti sulkea päänsärkyä kauemmas ja miettiä. Ääni kuulosti vähän joltain tutulta, ehkä Tomilta -
 Hänen silmänsä räpsähtivät auki. Hän näki Tomin hahmon kumartuneen viereensä, mutta pojan ääriviivat olivat hieman sekavat.
“Tom?”
“Merlinille kiitos!” poika puuskahti. “Hitto, minä kuvittelin, ettet sinä aikonut ikinä herätä! Me olemme olleet jo viisi minuuttia täällä… jossain…”
Hermione räpytteli silmiään kiivaasti ja yritti nähdä. Kyllä, he olivat selvästi jossain. Hän kohottautui varovasti istumaan ja huomasi ilokseen, ettei hänen jäseniään särkenyt läheskään yhtä paljon kuin päätä, vaikka hän oli selvästi maannut asfaltilla jonkin aikaa -
 Hetkinen! Oliko hän maannut asfaltilla?
 Hän näki Tomin huolestuneen ilmeen suunsa loksahtaessa auki, mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut sille mitään. Hänen ympärillään oli vaaleita, rapattuja rakennuksia, muutama metallinen jätteenkeräysastia… hän ja Tom istuivat ilmeisesti jalkakäytävällä, ja jostain heidän alapuoleltaan kuului viemärin tuttu ääni. Hymy alkoi hitaasti nousta Hermionen kasvoille samalla, kun hän yhä räpytteli epäuskoisena silmiään tietämättä, mitä hänen tarkalleen olisi pitänyt ajatella.
 Hän vilkaisi taakseen ja varovasti hymy leveni. Siellä, muutaman kymmenen metrin päässä, pieni katu, jolla he parhaillaan olivat, vaihtui isompaan. Ohiajavan linja-auton kyljessä oli Maybellinen mainos.
 Hermione virnisti päänsärystä huolimatta. “Tervetuloa yhdeksänkymmentäluvulle, Tom Riddle.”

*

A/N: Ja niin kuin ylempänä sanoin, tähän ficciin on siis tulossa vielä yksi osa sekä epilogi.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Luna (: - 05.09.2007 16:16:08
Ihana lopetus <3 Mutta tuli haikee olo ku tämä ficci loppu  :( ei nimittäin parempi ois voinu olla.  ;) En sitten mitään rakentavaa keksi. ihanaihanaihanaihanaficci ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Hopbandop - 05.09.2007 16:51:09
Tähän on siis tulossa vielä lisää osia? Mahtavaa  :D
Sitten palautetta. Täytyy sanoa, että Tom on melko avomielinen kun uskoi noin nopeasti Hermionen kertomuksen ajankäännöstä. Itselleni pitäisi olla enemmän todisteita :) Tai sitten minä vain olen umpimielinen :D Rakentava palaute tuntuu olevan lomalla, joten sanon vain, että jään mielenkinnolla odottamaan, mitä Tom tykkää 90-luvusta. Eli laitathan jatkoa niin pian kuin kerkeät.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: lostlife - 05.09.2007 18:40:38
UUhh... ÖÖhh.... Voi kurko!!!... Ööh....Juuh....Joo....
Umh... öww....öööö.... Jaa nii... Vähänkö kurko!!!
Hohohooo.... mitähän mä nyt viel sanoisin...
Kirjota nyt vähän nopeempaa jooko sitä jatkoa, kun mä olen täällä ollut ihan nakit nenussa tän venaamisen kanssa... Juu...
Joo nii tosi kurkoo...
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Kola - 05.09.2007 18:52:43
IHANA!^^ Jatkoa! Ihanaa ku tulee vielä lisää.<333
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: runtti-chan - 05.09.2007 19:20:29
AAAARGH! IHANA IHANA IHANA IHANA! *kapsahtaa toyhton kaulaan* ? Ehdottomasti ihana!

Mutta *köhii* hyvin ihanan jatkon siis kirjoitit. Pitkään jo oon tätä fanittanut, mutta tuo loppu on vielä minulle jotenkin kiinni, en ymmärtänyt kaikkea. No, odotan epilogin sitten selvittävän ne 8)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Nettis - 05.09.2007 21:30:53
Voi herranjestas kun oot taas saanut ihanan luvun kirjoitettua (mä kuulostan joltain 100 vuotiaalta mummelilta...). Tässä oli niin monta niin ihanaa ja hyvää kohtaa, että tästä viestistä tulee hyvin quote-painotteinen... Mutta yritetäänmpä ensin vääntää jotain järkevää palautetta.

Tämä tosiaan oli yksi parhaista luvuista, niin monta asiaa niin lyhyessä ajassa siltikään kiirehtimättä ja kaikki tuntui luonnollisesta. Ja vitsi että mä eläydyin tähän lukuun. Hermionen lipsautellessa omiaan luin sydän kurkussa, sääin Tomia kun se sai tietää tuotuuden, itkin kun luulin Hermionen katoavan ja melkein kiljuin (okei, mä kiljuin, muta hyvin hillitysti ='D) kun Tom olikin sen mukana. Ja repeilin Maybellinelle.

Joo, no jotta en tositaisi hirveästi itseäni noiden quoteiden aikana, niin siirrytäänpä niihin.

Lainaus
Hyvää huomenta, tulin hakemaan Hermionelle toiset vaatteet.
Mä pystyn niiin hyvin kuvittelemaan niiden tyttöjen ilmeet, jos Tom olis ilmestyny sinne makuusaliin... ='D

Lainaus
“Minusta on kummallista, että minut laitettiin luihuiseen”, hän tokaisi ääneen.
O-ou. Tässä vaiheessa rupes jänskää.

Lainaus
”Sinä olit Beauxbatonsissa rohkelikko?”
Ja tässä jatkuu samalla tavalla, nyt on Hermione puhunut itsensä pussiin...

Lainaus
“Minä en ole täältä, okei?”
Haa, tulihan sen tunnustus sieltä, on sitä tässä odotettukkin! Toi on niin kummallinen lausahdus, että sille ei voinu olla nauramatta.

Lainaus
Äkkiä viha syttyi Tomin silmiin; poika kääntyi kohti Hermionea ja tytön teki mieli väistää raivostunutta katsetta. Ensimmäisen kerran hän saattoi todella kuvitella näkevänsä ei Tom Riddleä vaan pimeyden lordin, raivoissaan ja valmiina tekemään hänestä lopun. Vaistomaisesti hän perääntyi kauemmas Tomista -
Pitkä, ei voi mitään. Ihan mahtavaa kuvailua jäleen, tosi pelottavaa, mut ei kuitenkaan liian.

Lainaus
Hermionesta tuntui, että koko sali tuijotti häntä
Toi on niin tuttu tunne! Ja tosi ahdistava, pystyn hyvin mukautumaan Hermioneen tässä tilanteessa.

Lainaus
“Kuka teidän vihollisenne oli?”

------

“Sinä.”
Toi oli jälleen yks ihan mahtavista kohista. Mietin ton kysymyksen jälkeen, et mitäs jos se vastais "sinä", mut sitte vaan nauroin ittelleni. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että järkytyin, kun se sitten sanoikin niin.

Lainaus
“Sinä siis yritit tappaa minut?”
Jotenkin niin ihanan toteava, tyrmistynyt ja kaikkea muuta esiin tuova lause. Jokseenkin koomista, että Tom esitti kysymyksen, kun miettii, mikä hän loppujen lopuksi on (tai oli?)

Lainaus
Sota? Voitko sinä muka kuvitella minut johtamassa jotain sotaa?
Niinpä niin. Tom on niin kovin suloinen. Ei siitä oo teurastamaan ihmisiä.

Lainaus
Minä olen rakastunut sinuun, minä olen sanonut sen vaikka kuinka monta kertaa - ainakin yhden
Toi "ainakin yhden" sai taas hymyn huulille

Lainaus
sinä teit minun elämästäni sietämätöntä saamarin pitkään, Tom!”
Voi Tom raukkaa. Sitä syytellään asioista, jota se ei vielä oo edes tehnyt =)

Lainaus
Tom katosi hänen näköpiiristään niin kuin ilma tai usva olisi nielaissut hänet… pojan kädet katosivat hänen olkapäiltään, toisen ihmisen lämpö haihtui…
Tossa kohtaa mua itketti. Nyt se lähtee, eikä ne nää enään ikinä! Mä tiesin, että se olis edessä, mutta sitten sä teitkin jotain liian ihanaa...

Lainaus
“Tom?”
“Merlinille kiitos!” poika puuskahti. “Hitto, minä kuvittelin, ettet sinä aikonut ikinä herätä! Me olemme olleet jo viisi minuuttia täällä… jossain…”

-------

Hetkinen! Oliko hän maannut asfaltilla?
...Tom oli tullu mukaan! JES! Ihan mahtava kohta, kun Hermione miettii, että ääni kuulosti ihan Tomilta. Ja sitte toi asfaltti kohta. Että mä repesin jälleen.

Lainaus
Ohiajavan linja-auton kyljessä oli Maybellinen mainos
Mabye it's Maybellin! Tuttua ja turvallista ='D

Lainaus
“Tervetuloa yhdeksänkymmentäluvulle, Tom Riddle.”
Ja kertakaikkisen mahtava lopetus.

Joo, siihenhän ne quotet sitte loppui - vihdoin. Jotain kommenttia vielä. Oot tosiaankin onnistunut hyvin hahmojen kanssa, kumpikin päähenkilö muovautui hyvin tarinan raameihin ja kulki sujuvasti tarinan mukana. Nyt ei tosiaan voi enään kun odottaa, että miten saat tämän päätökseen.

Jatkoa siis =)

(ja järkyttävän pitkä kommentti..)

edit // Tallesin ficin koneelle ja kun siinä sitten mietiskelin tarinaa kokoanaisuudessa, huomasin, että on jäänyt niin paljon sanomatta =D Ehkä ensi viestiin sitten...
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: wiltzu - 06.09.2007 10:17:02
ihanaa...siis aivan ihanaa <33 en osaa sanoa mitään muuta kuin ihanaa.. tom <3 aaww
kirjota pian lisää...tahtooo lukea  :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Luna (: - 06.09.2007 15:18:18
ihanaa, tähän siis tulee vielä jatkoa ?  :P kirjoita äkkiä, ei malta odottaa  ;)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: coma-white - 06.09.2007 23:11:45
*Aplodeja*
Siis mahtava juonenkäänne! :D Hassua, en yhtään (ihan oikeasti) ajatellut, että Hermione kertoisi kaiken Tomille. Mutta vau, sen hän teki, ja Tomkin reagoi täysin realistisesti! Tai siis, minusta tarina eteni loogisesti. Ei tullut mitään teennäisen oloisia keskusteluja eikä muuta.
Varmasti aika moni ajattelisi noin niin kuin Tom, että minkäs sille sitten enää mahtaa, jos kerran tulevaisuudesta joku tulee kertomaan millaiseksi murhaajaksi muuttuu.
(Vaikkakin sellaista tilannetta tuskin harvalle koskaan tulee.. mutta silti! ;))

Alku oli myös ihana, tuo Hermionen punastelu oli söpöä, samoin Tomin kiusoittelu. Heti tulin hyvälle tuulelle kun olin pari riviä saanut luettua!

Voi pojat, ja entäs sitten tuo lopetus? 8) En millään malttaisi odottaa jatkoa. Haluaisin nähdä heti mitä kaikkea oletkaan keksinyt viimeiseen lukuun ja epilogiin! :D

Kiitoksia paljon tästä.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Lallu - 06.09.2007 23:57:22
Jatkoa tullut ja ihana oli huomata, ettei tää loppunutkaan vielä :D
Tuli semmonen ohhoh-olo, kun luin ton lopun. Ihan sitten 90-luvulle päädyttiin takaisin. Mielenkiintoista.  :D  Nyt mulla on kaikenmaailman salaliittoteorioita mielessä xD

Kiitos taas kerran tästä osasta ja nyt sitten jänskätään, että mitäs tässä nyt tuleekaan käymään.

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Annii - 07.09.2007 01:38:56
Siis huh. Oon käyttänyt tästä päivästä (tai siis eilisestä) aika paljon tän ficin lukemiseen ja oon ihan äimistyneenä täällä. Siis huh. Mieletön ficci! Parasta mitä oon lukenut pitkään aikaan. Oon lukemisen aikana miettinyt, että mitenköhän sä mahdat tän lopettaa, mutta eipä tullut mieleenkään, että heittäisit Tomin myös 90-luvulle. Mitäköhän sinä vielä keksit viimeiseen lukuun? :)

Ja joo, propsit Riddle -nimen käytöstä. Itsekin lukenut pari viime Potteria vain englanniks ja Valedro kuulostaisi kököltä. Riddle kun kuvaa niin hyvin. Toisaalta olis myös McGarmiwan voinut pitää McGonagallina. Lienten opelle olit keksinyt hyvän nimen, Kuusammio. Tykkään.

Bring the jatko kehiin!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: Aurélie - 09.09.2007 10:11:24
Voi että... Ihana ficci!!!
Toivottavasti ois jatkunu vielä pitkään, on sen verran hyvä. Olet koukuttanut minut!  :D  Joo, eipä tässä mitään järkevää sanottavaa, muuta kuin et oot tosi hyvin kirjoittanu tän. Kiitos ficistä :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: serafina II - 09.09.2007 12:43:26
Vau! Aivan loistavaa! Olen lukenut tätä ficciä eilis-illan ja tänis-aamun, nukuin vaan välissä. :D Voisin sanoa että olen ihan koukussa. xD
En ole ennen tällä parituksella lukenut, täytyy myöntää, että olin hieman ennakkoluuloinen klikatessani tuota otsikkoa. Ennakkoluulot kuitenkin katosivat kuin tuhka tuuleen jo kahden ensimmäisen luvun jälkeen. Tomista olet saanut aivan mahtavan hahmon, ja Hermionekin on loistava. Juonen olet miettinyt todella huolella ja luvut ovat mukavan pitkiä. Ihastuin täysin siihen kohtaan, kun Tom tuli Hermionen luokse ulos sinne joulutanssiaisiin. Awwwww<3! Ja repesin aivan täysin, kun tytöt löysivät Hermionen ja Tomin nukkumasta sohvalta. Varmasti suloinen näky. :D
Aivan loistava juonenkäänne tuo kun sinkosit Tomin ja Hermionen -90 luvulle! Olisipa minullakin tuollainen mielikuvitus ja kirjoitustaito! Anteeksi sekava ihkutuskommenttini, rakentava kirmasi metsään. Jatkoa kumminkin toivoisin ja odottelisin innolla! :)

-Serafina-
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) JATKO 5.9.
Kirjoitti: toyhto - 09.09.2007 18:32:06
A/N: Paljon kiitoksia palautteesta, hatunnosto ja kumarrus ja niin edelleen!

Luna (:, kiitoksia!

Hopbandop, kiitos! Myönnän kyllä, että Tom nieli aika helposti Hermionen kertomuksen. Se kyllä taisi johtua siitä, että minä en malttanut kirjoittaa hänelle enempää aikaa nieleskellä asiaa... *naur*

lostlife, kiits!

Kola-chan, kiitoksia!

runtti-chan, kiitos! Tähänhän tulee siis vielä yksi kokonainen luku ennen epilogia, joten siinäkin ehkä ehditään selvitellä jotain :)

Nettis, kovasti kiitoksia! On tosi hienoa kuulla, että luku kuulosti mielestäsi kiireettömältä, vaikka siinä olikin paljon tapahtumia lyhyessä ajassa. Minusta alkoi kai tuota loppuvaihetta kirjoittaessa vähän tuntua, ettei sanottavaa kauheasti ollut, joten juonikin kulki vähän nopeampaan ^^

wiltzu, kiitos!

coma-white, kiitos! Hauska kuulla, että Tom reagoi mielestäsi luonnollisesti, tuota tunnustuskohtaa oli nimittäin melkoisen vaikea kirjoittaa ^^

LaLuna, kiitoksia paljon ^^

Annii, kiitos! Alun perin minun ei kai pitänyt heittää Tomia Hermionen mukana tulevaisuuteen, mutta jotenkin tykästyin ajatukseen heti kun se pälkähti päähäni ^^ Niinpä, Riddle on ehdottomasti kuvaavampi nimi Tomille kuin Valedro!

Aurélie, kiitoksia :)

serafina II, kiitos! Olen iloinen, että päädyit lukemaan tätä, vaikka paritus vähän tökkikin ^^ Hih, se kohta, jossa Tom tulee Hermionen luo joulutanssiaisten jälkeen, on tavallaan minun oma lempparini, sen kirjoittaminen oli kaikkein kivointa koko ficissä.


Ja sitten: the end. Luvassa italialaista ruokaa, mutaa, vanhan filosofian neljä elementtiä joista kaiken piti koostua, vessa ja verta.

*

16. luku

Hermione katseli tarkasti ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään, joka olisi saattanut olla paikalla todistamassa heidän ilmestymistään paikalle tyhjästä. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänellä olisi luultavasti aivan riittävästi tekemistä muutenkin, hän oli vain helpottunut, kun ei joutunut kertaamaan muistiloitsujen käyttöä.
 Hermionen vieressä Tom Riddle katseli ympärilleen. Poika oli vetänyt tavanomaisen rauhallisen ja itsevarman ilmeen kasvoilleen, mutta kun heidän katseensa välillä kohtasivat, Hermione näki tämän silmistä hämmennyksen. Hän ei ihmetellyt lainkaan. Hän ei ollut varma, mikä kaikki Lontoossa oli ehtinyt muuttua viidenkymmenen vuoden aikana, mutta jokin oli ihan varmasti muuttunut.
 Hän kuitenkin arveli, ettei heillä ollut liiemmin aikaa Lontoon muutosten ihmettelyyn.
“Meidän pitää selvittää, missä ajassa me olemme”, Hermione tokaisi ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt kelloa.
“Sinä sanoit meidän olevan yhdeksänkymmentäluvulla.”
“Se oli arvaus”, Hermione tunnusti. “Aika tarkka arvaus, mutta minun on saatava tietää päivä ja aika.”
“Mitä sinä aiot tehdä niillä?”
Hermione oli jo lähtenyt harppomaan kohti kapean kujan suuaukosta näkyvää isompaa tietä, mutta Tomin kysymys pysäytti hänet. Niin, mitä hän tekisi, vaikka tietäisikin, mikä päivä oli menossa? Hänen kätensä tippuivat avuttomina kohti maata.
“No niin, meidän pitää ajatella”, Tom tokaisi tullen hänen viereensä. Hermione huomasi, että poika vilkuili edelleen ympärilleen melko hämmentyneen näköisenä. “Ajankääntö ilmeisesti purki itsensä.”
“Tai sitten me vahingossa käänsimme aikaa uudestaan”, Hermione mutisi. Tom mulkaisi häntä. “Selvä, ei vitsailua. Ajankääntö luultavasti purkautui, eli minä luulen, että me olemme aika lähellä sitä hetkeä, kun ajankääntö alun perin tapahtui.”
“Ja milloin se oli?”
“Viides marraskuuta”, Hermione sanoi ja mietti hetken. “Suurin piirtein yhdeksältä illalla.”
“Minusta ei näytä siltä, että kello olisi niin paljon”, Tom huomautti. “Mutta meidän täytyy tarkastaa päivä.”
“Ja kellonaika.”
“Missä täällä on kelloja?”
“Minä en edes tiedä, missä päin Lontoota me olemme”, Hermione tunnusti. “Meidän on kai parasta etsiä joku ohikulkija ja kysyä.”
“Hermione”, Tom tokaisi kuivasti, “jästi-Lontoon väki saattaa pitää meidän asujamme vähän kummallisina.”
Hermione räpäytti silmiään. Tom oli oikeassa. Heillä kummallakaan ei ollut kaapuja, mutta Tomilla oli musta kauluspaita ja luihuisen solmio, ja Hermionesta tuntui, että hänen omat vaatteensa olivat jääneet muodista ajat sitten.
“Ota solmio pois”, Hermione käski. “Meidän on vain pakko tyytyä olemaan epämuodikkaita.”
Tom taitteli solmion taskuunsa näyttäen melko tyytymättömältä. Hermione vilkaisi huolestuneena taivasta. Se oli kieltämättä vielä aika vaalea, ja jos he olivat oikeassa päivässä, hän arveli, ettei ilta tulisi aivan vielä. Silti häntä hermostutti.
“Mennään”, hän töksäytti Tomille.
“Mitä minä täällä teen?”
Hermione jähmettyi paikoilleen ja katsoi Tomia. Poika seisoi hänen edessään toinen jalka jalkakäytävällä ja toinen katutasolla ja näytti kieltämättä olevan niin väärässä paikassa kuin ihminen vain saattoi olla.
 Ja sitten hän tajusi -
 Mitä Merlinin nimessä Tom Riddle teki nykyajassa? Jos ajankääntö oli purkautunut, niin kuin se mitä ilmeisimmin oli, eikö sen olisi vain kuulunut palauttaa kiltisti Hermione omaan aikaansa ja jättää neljäkymmentäluvun ihmiset rauhaan? Vai olivatko he tosiaan saattaneet saada aikaan uuden ajankäännön? Se ei voinut olla totta!
 Hermione puisteli päätään. “Ei harmainta aavistusta.”
“Arvasin.” Tom ei näyttänyt olevan kovin pahoillaan tilanteesta, tai niin Hermione päätteli pojan huulilla välähtävästä vinosta hymystä. “Tämä ei siis kuulunut suunnitelmaan?”
“Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa. Kirjan mukaan henkisen yhteyden piti toteutua ja ajankäännön purkautua, mutta minulla ei edes ollut aavistustakaan, mitä henkinen yhteys tarkoitti. Enkä minä ikinä arvannut, että sinä tulisit mukana - “
“Mikä pettymys”, Riddle totesi kuivasti.
“Hölmö”, Hermione ärähti, mutta sitten ikävä tunne laskeutui hänen vatsanpohjaansa. “Sinulle kylläkin. Tom, minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, kuinka me saamme sinut takaisin.”
“Haluatko sinä minut takaisin?” poika kysyi kohottaen kulmiaan.
“En! Mutta ethän sinä voi jäädä tännekään!”
Kummallinen katse välähti Tomin silmissä, mutta häipyi ennen kuin Hermione ehti tunnistaa sen. “Mietitään sitä myöhemmin. Nyt pitää ottaa selvää siitä, mitä kello on.”
“Ai niin. Meidän on parasta mennä isommalle kadulle, tule…”
He kävelivät nopeasti suuremman kadun varteen. Hermione yritti katsoa ympärilleen, mutta ei tunnistanut sitä. Sen sijaan kaikkialla oli jotain hänelle tuttua: yhdeksänkymmentäluvun autoja, bussipysäkkien mainoksia, tutulla tavalla pukeutuneita ihmisiä… Helpotus alkoi purkautua hänen sisällään. Tämä ei ehkä vielä ollut ohi, mutta ainakin hän oli taas oikealla vuosikymmenellä!
 Eivätkä hänen vanhempansa olleet enää vuosikymmenien päässä. Hän näkisi heidät vielä!
 Mutta toistaiseksi hänen tärkein tehtävänsä oli ottaa selvää ajasta.
“Hei, anteeksi”, hän sanoi ensimmäiselle vastaantulijalle. Harmaatakkinen, noin neljäkymmentävuotias nainen katsoi häntä lievästi sanottuna hämmentyneenä. Ehkä hänen vaatteensa sitten olivat hieman turhan omituiset.
“Niin?”
“Voisitteko kertoa meille, paljonko kello on?”
Nainen kohotti kulmiaan, mutta vilkaisi kelloaan. “Seitsemän minuuttia yli viisi.”
“Kiitos - “ Hermione aloitti, mutta Tom keskeytti hänet.
“Entä mikäköhän päivä nyt on?”
Pojan huulilla karehti hurmaava hymy, jollaista Hermione ei ollut koskaan nähnyt. Äkkiä hän tajusi ymmärtävänsä harvinaisen hyvin, minkä takia Tom Riddle oli ollut opettajien suosiossa. Harmaatakkinen nainenkin näytti häkeltyneeltä. Se tietysti saattoi johtua myös kummallisesta kysymyksestä, mutta Hermione oli varma, että Tomin hymyllä oli jotain osuutta asiaan.
“Viides marraskuuta”, nainen sanoi kulmat kurtistuen. “Mitä te - “
“Entä vuosi?” Tom kysyi kohteliaasti.
Hymy alkoi menettää tehoaan. Nainen näytti siltä, kuin olisi halunnut mahdollisimman nopeasti karkuun. “Vuosi on 1997, nuori herra. Pitäisikö teidän - “
“Kiitoksia paljon”, Hermione sanoi ja tarttui Tomin käteen. Poika nyökkäsi vielä naiselle leveästi hymyillen, mutta Hermione retuutti häntä eteenpäin. Kun tyttö kurkisti olkansa yli seuraavan korttelin alussa, hän näki, että nainen seisoi yhä samalla paikalla vilkuillen heitä epäluuloisena. No, ainakaan nainen ei näyttänyt kiirehtivän puhelinkoppiin soittaakseen ambulanssia viemään heidät suljetulle osastolle.
“Mikä tuo oli?” Hermione tokaisi.
“Mikä?”
“Hymy.”
Tom kohautti olkapäitään. “Mitä siitä?”
“Se toimi.”
“Pitäisikö minun joskus kokeilla sitä sinuun?”
“Ei kannata”, Hermione mutisi. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä Tomin hymy saattaisi tehdä hänelle. “No niin, me olemme oikeassa päivässä ja oikeassa vuodessa. Minkä ihmeen takia me päädyimme tänne neljä tuntia liian aikaisin?”
Tom hymyili vinosti. “Minulla on nälkä.”

Hermione avasi pizzerian oven ja tunsi lämpimän pizzan tuoksun syöksyvän huumaavana vasten kasvojaan. Hän ei ollut missään vaiheessa menneisyydessä ollessaan miettinyt, mitä tekisi ensimmäisenä, jos pääsisi palaamaan, mutta nyt hänestä alkoi nopeasti tuntua, ettei pizzeria olisi ollut lainkaan huono vaihtoehto.
“Mikä ihme täällä haisee?” Tom kysyi hänen viereltään.
“Pizza”, Hermione totesi tyynesti. “Ruokaa.”
“Kyllä minä sen tajusin. Minkä ihmeen takia me - “
“Koska sinä sanoit, että sinulla on nälkä”, Hermione muistutti. “Jos me menemme minun kotiini, me saatamme törmätä minuun. Miten sinä ajattelit esitellä itsesi?”
“Miten olisi hei, olen Tom Riddle?”
Suoraan viidenkymmenen vuoden takaa”, Hermione imitoi. “Syödään nyt vain täällä. Meidän on joka tapauksessa luultavasti käytävä minun asunnollani.”
“Minkä takia?”
“Minä ajattelin - “ Hermione aloitti ja vilkaisi ympärilleen tarkastaakseen, ettei kukaan kuunnellut heidän keskusteluaan, “ - sitä ajankääntöhetkeä. Jos minä vain katosin silloin paikaltani, eikö ole loogista, että minä nyt vain jatkan siitä kohdasta, jossa toinen Hermione katoaa? Mehän olemme loppujen lopuksi sama ihminen, minä vain olen jo käynyt menneisyydessä ja hän ei - “
Hermione olisi mielellään puhunut enemmänkin, mutta silloin ovi avautui ja pizzeriaan tuli lisää ihmisiä, jotka kaikki tuijottivat ohi mennessään heidän vaatteitaan kulmakarvat aavistuksen verran koholla. Hermionea alkoi jo ärsyttää. Ihmiset välittivät aivan liikaa muodin seuraamisesta!
“Pitäisikö meidän mennä istumaan?” Tom kysyi seurattuaan, miten toiset ihmiset tekivät.
Hermione nyökkäsi ja seurasi poikaa pieneen nurkkapöytään, jonka lähistöllä ei tuntunut olevan paljon ihmisiä. Hän nosti ruokalistan nenänsä eteen luettavaksi ja viittoi Tomia tekemään samoin. Hetken päästä poika kysyi kuivalla äänellä:
“Mikä ihme tämä on?”
“Menu”, Hermione sanoi ja virnisti. “Ruokalista. Sinä valitset sieltä, mitä haluat syödä.”
“Täällä on pelkkiä pizzoja.”
“Tämä on pizzeria”, Hermione huomautti. “Pizzoissa on erilaisia täytteitä. Mistä sinä pidät?”
“Paahtoleivistä”, Tom tokaisi. “Ja kermakaljasta.”
“Okei, niitä ei luultavasti ole saatavissa. Käykö, jos minä tilaan sinulle?”
“Teet mitä?”
“Tilaan sinun pizzasi”, Hermione huokaisi. “Kohta tarjoilija tulee kysymään, mitä me haluamme syödä. Sinun ei ehkä kannata puhua hänelle.”
“Käykö hymyileminen?” Tom kysyi ja virnisti aavistuksen verran tavallista leveämmin. Hermione tunsi heti häkeltyvänsä. Hemmetti, pari hammasta ei voinut vaikuttaa häneen tällä tavalla -
“Älä hymyilekään”, Hermione sanoi hieman voipuneesti. “Tarjoilijaparka vain rakastuu sinuun.”
Tom virnisti leveämmin. Hermione piilotti kasvonsa menun taakse. “Käykö tonnikala?”
“Mitä?”
“Minä aion tilata sinulle tonnikalapizzan.”
“Ihan sama, kunhan se ei ui pakoon.”
Hermione pyöritteli silmiään. “Miten sinä olet yhtäkkiä noin hyvällä tuulella?”
Tom laski yllättäen ruokalistan käsistään pöydälle ja tuijotti häntä tumma ilme silmissään välähtäen. “Etkö sinä olisi hyvällä tuulella, jos pääsisit yhtäkkiä karkuun kaikkea?”
Hermione nielaisi. Poika kohtasi hänen katseensa viileänä ja rauhallisena, ennen kuin kääntyi taas ainakin esittämään tutkivansa ruokalistaa.
Hetken kuluttua tarjoilija tuli. Hermione tilasi heille tonnikalapizzat ja tarjoilija lähti hieman pahoinvoivan näköisenä pöydästä.
“Sinun ei pitäisi hymyillä tuolla tavalla”, Hermione ärähti Tomille, jonka kasvoille oli liukunut tavanomainen välinpitämätön ilme heti tarjoilijan käännyttyä poispäin heistä.
“Millä tavalla?”
Hermione mulkaisi poikaa ja keskittyi pizzaansa.

Valkoisen oven maalipinta oli kuluneemman näköinen kuin Hermione oli muistanut. Hän tuijotti sitä kulmat kurtussa ja mietti, minkä takia tunsi olonsa niin omituiseksi. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut käynyt kotonaan viiteenkymmeneen vuoteen, tai vieressään seisovasta seitsemäntoistavuotiaasta pojasta, jonka olisi kuulunut olla paljon, paljon vanhempi syntymäajasta päätellen. Tai sitten se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän joutui miettimään, oliko hän parhaillaan kotonaan.
“Etkö sinä muista?” Tom kysyi turhautuneena.
“Siitä on vaikka kuinka kauan!” Hermione puolustautui.
“Itse asiassa ei ole. Se tapahtuu parhaillaan.”
“No, minun muistissani siitä on kauan.”
Tom huokaisi. “Mikset soita ovikelloa?”
“Mitä jos minä tulen avaamaan?”
“Sitten sinä syöksyt piiloon ja minä jään hymyilemään Hermionelle”, Tom totesi rauhallisesti.
“Etkä jää”, Hermione ärähti. “Sitä ei ole tapahtunut. Minä muistaisin. Minä olen saattanut sekoittaa menneisyyden totaalisesti, mutta nykyhetkeä minä en aio sekoittaa - “
Tom oli juuri sanomassa jotain, kun he kuulivat äkkiä askelia asunnon sisäpuolelta. Hermione tarttui Tomin hihaan ja he ehtivät nipin napin rappuja pitkin ylempään kerrokseen, ennen kuin ovi avautui.
 Hermione ei voinut olla kurkistamatta portaiden välistä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän näki itsensä ajankäännön takia sivullisena - hänen mieleensä syöksyi oitis muistikuva kolmannesta luokasta ja hänestä ja Harrysta yrittämässä pelastaa Siriusta - mutta hän ei voinut silti estää pientä henkäystä karkaamasta suustaan. Tomin käsi painui hänen suunsa päälle saman tien varoitukseksi.
 Hermione katseli vaiti, kuinka toinen Hermione avasi oven ja syöksyi kiireesti ulos. Tytön hiukset olivat suihkun jäljiltä märät ja paidan ylimmät napit olivat jääneet auki. Kylmä värähdys kulki Hermionen selkää pitkin.
 Kun tyttö oli mennyt, hän kääntyi kohti Tomia. Tämä näytti aivan yhtä hämmentyneeltä kuin millaiseksi hän tunsi itsensä.
“Minä olen lähtenyt taisteluun”, hän mutisi. “Nyt on ehkä tunti tai pari siihen, kun ajankääntö tapahtui.”
Tom tuijotti häntä tiiviisti. “Oletko sinä ajatellut, että minuakin on nyt kaksi?”
Hermione hätkähti. Pojan kasvot olivat vakavat, mutta tällä kertaa niiden vakavuus ei näyttänyt tunteiden suojaksi vedetyltä naamiolta. Tomin silmissä läikkyi huoli, ehkä aavistus pelkoakin, mutta heti kun Hermione oli kuvitellut nähneensä sen, se katosi.
 Hän pudisteli päätään. “En.”
“Minun toinen versioni ei taida olla yhtä samanlainen kuin sinä ja tuo Hermione.” Tom viittasi kädellään huolimattomasti alas vieviin rappusiin, jonne toinen Hermione oli kadonnut. “Ja minusta tuntuu, ettei hän ole katoamassa minnekään, että minä voisin ottaa hänen paikkaansa.”
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Tom oli oikeassa. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia ajankääntö oli tempaissut pojan mukaansa, mutta joka tapauksessa Tomin asema oli aivan erilainen kuin Hermionen itsensä.
“Mennään sisälle”, hän ehdotti vaisusti.
Hänen asuntonsa tuntui melkein vieraalta. Hän laittoi oven kiinni Tomin päästyä sisälle ja käveli sitten hitaasti huoneet läpi. Hän oli ollut poissa vain kaksi kuukautta - ja virallisesti ei yhtään - mutta silti hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut muualla kutakuinkin ikuisuuden. Hän liu’utti kättään kirjahyllyn päällä ja kuvitteli löytävänsä pölyä, mutta ei tietenkään löytänyt mitään. Hänhän oli siivonnut vasta muutama päivä sitten.
 Hän kuuli Tomin rauhalliset askeleet takanaan ja kääntyi ympäri.
“Sinä voisit jäädä tänne.”
Itsepäinen ilme oli Tomin silmissä ennen kuin hän edes ehti lausettaan loppuun. “Tänne? Ja sinä menisit sinne yksin?”
“Minun täytyy olla paikalla, kun ajankääntö tapahtuu”, Hermione sanoi kuullen kyllä kohoavan pelon äänestään, “mutta se ei koske sinua. Jos Voldemort näkee sinut, hän tunnistaa sinut, ja - “
“Hermione”, Tom sanoi hitaasti, “minä olen Voldemort.”
Hermione ravisti päätään. “Enkä minä tajua, miten teitä voi olla kaksi samassa paikassa. Jää pois, Tom! Sinulla ei ole mitään syytä tulla sinne - “
“On.” Tomin ääni oli rauhallinen, mutta siinä ei ollut aavistustakaan perääntymisestä. “Minun on pakko nähdä, millainen minusta oli tarkoitus tulla.”
Millainen minusta oli tarkoitus tulla. Lause pyöri Hermionen päässä. Siinä oli jotain, joka oli väärin, jotain joka häiritsi häntä kauheasti -
“Missä täällä on vessa?”
Hermione hääti ajatuksen pois mielestään. “Tuon pienen oven takana.”
Tom näytti epäluuloiselta. “Miten tänne saa valoa?”
“Paina valokatkaisinta.”
“Paina mitä?”
Hermione hymyili väsyneesti. Hän kävi painamassa valokatkaisinta Tomin puolesta. Kun poika oli sulkenut vessan oven perässään, Hermione lähti etsimään heille vaatteita. Hänellä itsellään oli ollut tavalliset farkut ja musta paita hänen lähtiessään, sellaiset hän kyllä löytäisi itselleen toiset.
 Tom tuotti ongelmia. Poika oli päätä pitempi kuin Hermione, mutta silti tytöstä tuntui, ettei tämän ollut kovin aiheellista näyttää suoraan neljäkymmentäluvulta tulleelta sisäoppilaitoksen oppilaalta. Siinä vaiheessa, kun Tom oli saanut vessan lukon auki ja pääsi Hermionen luo makuuhuoneeseen, hän oli löytänyt kaappinsa pohjalta Ronin sinne joskus unohtaneet farkut ja college-paidan.
“Laita nämä päällesi”, Hermione komensi ja työnsi vaatteet Tomille. “Sinä olet mennyt muodista viisikymmentä vuotta sitten.”
“Kiitos vain.” Tom katseli vaatteita epäluuloisena. “Kenen nämä ovat? Sinun?”
“Ron Weasleyn”, Hermione vastasi kääntyen samalla vaistomaisesti pois Tomista vaihtaakseen paitaa.
“Poikaystävän?” Tomin ääni oli äkkiä kireä.
“Pelkän ystävän. Me olimme koulussa samalla luokalla.”
Hermione kuuli Tomin avaavan housujensa vetoketjun. Hän itse napitti paitansa viimeisen napin ja oli jo kääntymäisillään takaisin kohti Tomia, kun poika tokaisi:
”Olitko sinä oikeasti rohkelikko? Omina kouluaikoinasi?”
Hermione nyökkäsi.
Tom naurahti ja pyöritteli silmiään. “Olisi pitänyt arvata.”
“Minä oikeastaan mietin sitä vieläkin. Minkä ihmeen takia lajitteluhattu laittoi minut tällä kertaa luihuiseen?”
Tomin katse vakavoitui. “Siitä oli yli seitsemän vuotta, kun se oli lajitellut sinut viimeksi. Jos minä olen ymmärtänyt oikein, sinä olet luultavasti kasvanut ja muuttunut sen jälkeen.”
“En paljoakaan”, Hermione arveli ja kävi ottamassa luihuisen solmion pois Tomin kädestä, kun tämä alkoi vaistomaisesti laittaa sitä kaulaansa. “Minä luulen, että olen kyllä aika samanlainen kuin ennenkin.”
“En usko. Ettekö te ole sotineet vuosia? Sellaisen on pakko vaikuttaa ihmiseen.”
Hermione hymyili lyhyesti. Tom oli kääntynyt poispäin hänestä ja pojan leuka oli kiristynyt hieman, niin kuin sodasta puhuminenkin olisi ollut vaikeaa.
“Ei se ole sinun vikasi”, Hermione sanoi hiljaa.
Tom säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä. Silmissä leimahti haaste. “Mikä?”
“Sota”, Hermione totesi häiriintymättä. “Sinä et ole tuolla jossain järjestämässä meille parhaillaan ansaa. Sinä seisot siinä, minun asunnossani, etkä ole tappanut minua, vaikka sinulla on ollut siihen mahdollisuus tuhat kertaa.”
Makuuhuoneen kello löi seitsemän kertaa.
“Meidän pitää mennä”, Hermione mutisi ja tarjosi kätensä Tomille. “Tartu siihen, minä tiedän, minne meidän pitää ilmiintyä.”
Pojan käsi tuntui yllättävän lämpimältä ja vahvalta hänen omassaan. Hetkeä ennen kuin Hermione sai oikean paikan mieleensä ja kaikkoontuivat, hän oli tuntevinaan Tomin käden tärisevän.

Ensimmäisenä aisteihin tulivat äänet. Hermione tömähti jaloilleen kylmään nurmikkoon ja huudot leikkasivat tiensä hänen tajuntaansa heti. Hän oli kuulevinaan tuttuja ääniä, mutta ne olivat vielä niin kaukana, ettei hän voinut olla varma. Hän kompuroi jaloilleen ja ravisteli päätään saadakseen äänet pois.
 Tom oli laskeutunut jaloilleen, mutta pudisteli silti Ronin farkkuja suoristautuessaan. Hermione ei voinut olla tarkkailematta poikaa. Hän ei saanut mielestään sitä, mitä tämä oli sanonut itsestään ja Voldemortista. Hautausmaalla olisi tänä yönä kaksi Tom Riddleä, mutta toisin kuin Hermionen tapauksessa, kumpikaan ei luultavasti ollut katoamassa menneeseen aikaan.
 Hermionea kylmäsi. Paha aavistus hänen sisällään oli kasvamassa suureksi möykyksi. Tom käänsi kasvonsa häntä kohden ja Hermionen oli pakko purra hampaansa tiukasti yhteen. Tomin kasvot olivat tyynet, mutta silmissä viipyi niin synkkä katse, ettei Hermione muistanut nähneensä sellaista pitkään aikaan.
“Missä ne taistelevat?” poika kysyi hieman käheällä äänellä.
Hermione osoitti suunnan. Tom lähti heti kävelemään taistelua kohti, ja tyttö seurasi häntä muutaman metrin päästä. Lopulta he saapuivat hautausmaan reunalle. Tom oli jo astumassa portista sisään, mutta Hermione kiirehti tarttumaan häneen käteensä.
“Mitä ihmettä sinä aiot tehdä?” hän sihahti, vaikka olikin melko varma, ettei kukaan voinut kuulla heitä vielä tältä etäisyydeltä. Taistelun äänet kuuluivat kuitenkin jo melko läheltä, eivätkä he voineet ottaa riskejä. “Me emme voi mennä sinne! Minä olen vielä tuolla, eikä Voldemort saa nähdä sinua!”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Pojan silmissä eli katse, joka sai Hermionen toivomaan, että hän olisi voinut kääntää kasvonsa pois pojasta.
“Mitä me sitten teemme?” Tom kysyi kylmästi. “Istumme täällä ja odotamme?”
“Nimenomaan”, Hermione ilmoitti mahdollisimman varmalla äänellä. “Me menemme mahdollisimman lähelle sitä mäkeä, jossa ajankääntö tapahtui, ja pysymme piilossa. Kun valopatsas syntyy ja toinen Hermione katoaa, minä menen mahdollisimman nopeasti tilalle.”
“Entä Voldemort?”
Kylmä väre kulki Hermionen selkärankaa pitkin. Hän oli kokonaan unohtanut, että oli ollut lähtöhetkellään taistelemassa pimeyden lordin kanssa.
“Se on sen ajan murhe”, hän sanoi vaisusti. “Ja sinä jäät tänne. Sinun on pakko pysyä piilossa. Mennään illalla takaisin minun asunnolleni ja mietitään, mitä tehdään, mutta toistaiseksi kukaan ei saa nähdä sinua - “
Hän tunsi lämpimän kosketuksen huulillaan niin nopeana ja heti ohimenevänä, että hän ehti tuskin tajuta sitä. Kun hän silmänsä rävähtivät jälleen auki, Tomin kasvot olivat jo kauempana.
“Minä tiedän kyllä, mitä teen”, poika sanoi hänelle tummalla äänellä.
Hermione nyökkäsi vaivalloisesti. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa Tomin vakuutukseen.

Bill Weasley kaatui selkä edellä nurmikkoon. Hermione näki hämärtyvässä illassakin, kuinka verivana levisi miehen suusta tämän kaulalle ja rinnalle. Hän istui Tomin vieressä suuren hautakiven takana ja katseli, kuinka toinen Hermione tuijotti kauhun ja pelon sekaisin ilmein viereensä kaatunutta miestä. Sitten tummaan viittaan verhoutunut kuolonsyöjä heilautti sauvaansa maassa makaavan Hermionen takana ja tytön pää vaipui oitis mutaiseen maahan.
 Hermione tunsi Tomin jännittyvän vieressään ja kosketti vaistomaisesti pojan käsivartta. Kuolonsyöjä, jonka Hermione kuvitteli hetken tunnistavansa Bellatrix Lestrangeksi kaavun ja naamion altakin, kääntyi melkein saman tien heitä kohti. Kauhu iski Hermionen mieleen heti, mutta toiselta hautausmaan laidalta kuuluva karjaisu kiinnitti Bellatrixin huomion ja nainen vilkaisi viimeisen kerran hautakiveä lähtien sitten juoksemaan pois heidän luotaan.
 Hermione vilkaisi Tomia. Poika ei tajunnut hänen katsovan, tuijotti vain eteensä niin vihaisen ja synkän näköisenä, että hetken Hermione pelkäsi tehneensä kammottavan virheen. Entä jos Tom oli huijannut häntä koko ajan? Entä jos poika olikin valmis kääntymään kuolonsyöjien puolelle?
 Hermione hylkäsi ajatuksen saman tien. Jos hän ei voinut luottaa Tomiin, hän ei luottaisi kehenkään -
 Huuto täytti kaikki hänen aistinsa ja hän unohti Tomin olemassaolon saman tien. Harryn ääni leikkasi kasvavaa pimeyttä terävän veitsen lailla ja tuntui vääntävän aivan yhtä julmasti haavan jonnekin Hermionen sisuksiiin. Hän kurkisti hautakiven takaa ja antoi katseensa osua vain pienen matkan päässä olevalle mäelle.
 Harry ja Voldemort olivat siellä jo. Heidän sauvansa olivat kohotettuina, he kiersivät toisiaan ja iskivät silloin tällöin jollain kirouksella, jonka toinen kuitenkin vielä tässä vaiheessa aina torjui. Hermionen teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut samaa kauhuelokuvaa ties kuinka monetta kertaa.
 Paitsi että tämä elokuva oli totta.
 Hän seurasi tapahtumia ja tunsi kuin jostain kaukaa ajantajunsa hämärtyvän. Hän näki selvästi, kuinka Harry alkoi väsyä… tällä kertaa Voldemort oli vahvempi, hänellä oli kaikki onni puolellaan… Harrylla ei ollut enää ketään, joka olisi voinut suojella häntä… Hermione puri hampaansa yhteen estääkseen itseään syöksymästä kiven takaa. Hänen oli pakko pysytellä piilossa vielä vähän aikaa.
 Taistelu tuntui kulkevan eteenpäin kuin nauhalta. Hermione oli nähnyt sen liian monta kertaa. Hän tiesi, milloin Harry putosi polvilleen, ja kun Voldemort potkaisi poikaa kylkeen ennen viimeistä iskua, hän olisi osannut sulkea silmänsä juuri oikeassa vaiheessa, jos olisi pystynyt siihen.
 Vihreä valo välähti. Harryn ruumis putosi velttona maahan, ja Hermione tunsi, kuinka kauhistuttava tyhjyys kävi hänen lävitseen jo kolmannen kerran.
 Hän pikemminkin tunsi kuin kuuli Voldemortin naurun. Jostain hämärän läpi hän tajusi, että mutaisessa maassa maannut Hermione oli tarttunut Harryn kädestä lennähtäneeseen sauvaan ja kohottautunut kohti Voldemortia. Hän näki Voldemortin kääntyvän, näki pimeät pienet silmät, tunsi kauhun -
“AVADA KEDAVRA!”
Voldemort puolustautui, ja niin kuin jokaisella edelliselläkin kerralla, taikasauvoista lähteneet valonsäteet liittyivät yhteen. Nyt Hermione seurasi sivusta, kun kirkas valkoinen valo äkkiä halkaisi koko hautausmaan. Hän näki oman ruumiinsa katoavan valoon ja syöksyi kiven takaa juuri sillä hetkellä, kun hämärä alkoi taas tiivistyä.
 Valopatsas kutistui olemattomiin.
 Äkkiä kaikki Hermionen aistit toimivat taas kunnolla. Hän aisti kylmän ilman, veren tuoksun siinä, kostean, mutaisen maan, koko hautausmaan alueella makaavat ruumiit, veren, joka oli tahrinut Harryn toisen käden kokonaan. Hän aisti Voldemortin jokaisen liikkeen, kun tämä tajusi hänen olevan siinä.
 Hän nosti sauvaansa.
 Voldemort nosti sauvaansa.
“SIVUUN!”
Epätoivo syöksyi Hermionen läpi jo ennen kuin hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häneen, hänen jalkansa pettivät ja hän tajusi olevansa polvillaan maassa. Hän kohotti katseensa vain nähdäkseen, että pimeyden lordin huomio oli kiinnittynyt pois hänestä.
 Hänen ei tarvinnut kysyä kahdesti, miksi.
 Tom Riddle käveli hitaasti hänen ohitseen pysähtyen vasta muutaman metrin päähän Voldemortista. Hermione halusi nousta pystyyn, tarttua Tomin käteen ja kiskoa tämän pois, huutaa hänelle, viedä hänet mahdollisimman kauas täältä, mutta hän tajusi nopeasti, ettei voinut liikkua. Joko hänen ruumiinsa oli lopettanut toimimisen omia aikojaan, tai Tom oli langettanut hänen päälleen äänettä jonkun loitsun.
 Hermione ei nähnyt Tomin kasvoja, mutta hän melkein tunsi synkän epätoivon, jota koko pojan olemus tuntui hohkavan. Voldemortin kasvot hän sen sijaan näki hyvin, mutta äkkiä ne olivat aivan kuin Tomin: niitäkään ei voinut tulkita. Kauhu kiemurteli Hermionen jokaisessa solussa. Tom seisoi lordi Voldemortin edessä ja hän oli tuonut pojan tänne, hän itse, ehkä tahtomattaan mutta silti. Eikä hän voinut tehdä yhtään mitään -
 Tom nauroi.
 Hermione olisi halunnut peittää korvansa, mutta ei voinut.
“Poika.” Voldemortin ääni oli matala, Hermione tuskin kuuli sen. Hänestä itsestään ääni jähmetti kaiken sen, jota Tomin loitsu ei ollut vielä jähmettänyt, mutta Tom ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan.
“Vanhus”, hän kuuli pojan kylmän tokaisun. Hän saattoi kuvitella ilmeen Tomin kasvoilla: pienet silmät, jotka porautuivat syvälle pimeyden lordiin, jännittyneen, kohotetun leuan, kapeat, kiristyneet poskipäät, muutaman rypyn otsassa, aavistuksen verran ivalliseen hymyyn kaartuneen suun.
 Tom nauroi taas -
 Ja väisti päälleen osuvaa viininpunaista valosuihkua.
 Hermione seurasi taistelua turran väsymyksen ja kauhun vallassa. Eikö hän ollut jo nähnyt riittävän monta kaksintaistelua?
 Enkö minä ole menettänyt riittävän monta ihmistä?
 Tom oli parempi kuin Harry oli ollut. Hermione seurasi kahden miehen liikkeitä ja tajusi hämärästi, että näissä oli jotain kauhean samanlaista… he tuntuivat aavistavan toisensa tekemiset sekunnin murto-osassa ja iskivät kirouksiaan vielä nopeampaan. Voldemortin kasvojen ivallinen hymy kuihtui nopeasti ilmeeseen, joka toi Hermionen mieleen vanhojen maalausten paholaiset.
 Tomin kasvoja hän ei uskaltanut katsoa. Hän tiesi, minkä näkisi: saman synkän epätoivon kuin aiemmin illalla, saman voiman jonka hän nyt tiesi ajavan Tomia niin pitkälle, että toinen noista kahdesta kuolisi.
“AVADA KEDAVRA!”
Hermione havahtui huutoon kuin olisi nukkunut. Hänestä tuntui, että kirous syöksyi hänen lävitseen, mutta se menikin ohi, vihreä valonsäde kohdistui suoraan Tomiin… hän kuuli Voldemortin naurun -
 Ja Tomin naurun yhtyvän siihen, kylmän ja ivallisen, epätoivoisen hulluuden naurun. Hermione näki silmäkulmastaan, kuinka poika astui pirstoutuneen hautakiven takaa takaisin aukealle.
 Voldemort ei odottanut kauaa, mutta niin ei odottanut Tomkaan. Hermione tuskin kuuli kuiskausta, kun poika kohotti molemmat kätensä ensin ilmaan ja sitten kohti Voldemortia.
 Huudot, äänet, savu, ne olivat kaikki yhtä verenkatkuista sotkua. Hermione tuijotti Voldemortin hahmoa, kun liekit iskivät siihen ja repivät sen kappaleiksi, kohosivat kohti taivasta ja syövyttivät kankaan ja lihan sen alta.
 Tom nauroi.
 Pimeyden lordi huusi.
 Liekit nielivät kaiken ja jäivät kytemään maahan.
 Hermione ei melkein tunnistanut helpotusta, kun se täytti kaikki hänen solunsa: silmitön helpotus, joka vei kaiken muun mukanaan. Hänen teki mieli nauraa, mutta hän oli edelleen loitsunsa vanki. Hän etsi katseellaan Tomia, jotta tämä vapauttaisi hänet loitsusta -
“Hermione.”
 Viimeinen liekki paikalla, jolla lordi Voldemort oli hetkeä aiemmin seissyt, hukkui mutaiseen maahan ja sammui.
 Hermione kuuli, kuinka hänen nimensä Tomin huulilla vaihtui huutoon, kuinka pojan molemmat kädet iskeytyivät rintaan ja tämä kaatui polvilleen maahan. Hän tunsi veren hajun voimakkaampana kuin koskaan, ja sen yläpuolella kuoleman hajun, hän näki viimeisen tumman katseen, jonka kaksin kerroin taipunut Tom loi häneen, ennen kuin kaatui kasvoilleen mutaan.
 Hermione tuskin tunsi, että loitsu lähti hänen yltään. Hän heittäytyi Tomin luokse eikä kuullut omaa huutoaan, tajusi vain hämärästi sormiensa haparoivan Tomin kasvoja ja tunsi huumaavan kylmyyden.

*

Epilogi

Hermione istui pehmeässä nojatuolissa Kalmanhanaukio kahdentoista kirjastossa. Kermakaljatuoppi lämmitti hänen sormiensa välissä. Hänen teki mieli nukahtaa.
“Tom Riddle?” McGarmiwan ääni toisti hämmentyneenä. “Hän oli kyllä tutun näköinen, mutta… Riddle…”
Hermione nyökkäsi väsyneesti.
“Eikä teistä kumpikaan tiennyt, minkä takia hän päätyi tänne sinun kanssasi?” McGarmiwa jatkoi.
“Ei”, Hermione sanoi. Hänen äänensä kuulosti ilmeettömältä ja tyhjältä, mutta hän ei onnistunut saamaan siihen enempää voimaa. Hän tiesi kyllä. Hän oli kolme päivää yrittänyt puhua ystävilleen niin kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä se vieläkään onnistunut.
“Kummallista”, McGarmiwa mutisi, kävi kohentamassa takassa räiskyvää tulta ja palasi sitten hänen viereensä. “Jos Dumbledore olisi täällä, hän ehkä osaisi selittää.”
Hermione kohautti olkapäitään. “Minä en taida enää kauheasti välittää selityksistä. Jotenkin… no, ei se muuta mitään.”
McGarmiwa nyökkäsi. “Minä olen pahoillani.”
Hermione katsoi pois päin. McGarmiwan ääni oli vilpitön, ja hän oli siitä hyvillään. Muutaman kuluneen päivän aikana hän oli huomannut, että ainakin Ronin ja Ginnyn oli paljon vaikeampi suhtautua siihen, kenet Hermione oli vahingossa tuonut mukanaan menneisyydestä.
 Ja kuka oli lopulta voittanut Voldemortin.
“Minä en edelleen tajua, minkä takia hänen piti kuolla”, Hermione mutisi.
McGarmiwa huokaisi. “Ehkä toinen vain ei voinut tappaa toista. Hehän olivat loppujen lopuksi sama ihminen.”
“Ei se tuntunut siltä.”
“Tiedän.” McGarmiwan ääni oli raskas ja väsynyt. “No, ainakin meillä on nyt rauha. Merlin tietää, millä hinnalla se on maksettu, mutta se on rauha joka tapauksessa. Kunhan vain saamme loput kuolonsyöjät kiinni, kaikki on hyvin. Eikä siinä pitäisi mennä kauan nyt, kun heidän johtajansa on kuollut.”
Hermione tuijotti takkatulta. Se muistutti häntä kipeästi niistä illoista, joina hän oli istunut Tomin kanssa luihuisten takkahuoneessa ja puhunut.
 Hän käänsi katseensa pois.
“Hermione”, McGarmiwan ääni tunkeutui hänen aisteihinsa lempeänä, säälivänä, melkein anelevana, “älä syytä itseäsi. Sinä et voinut sille mitään. Sinä et voinut tietää, että hän aikoi taistella - “
 Hermione ravisteli päätään.
“Ja mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Voldemort olisi tappanut sinut, Hermione. Sinä olet hyvä noita, mutta sinulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Riddle ei olisi voinut vain seistä katselemassa.”
 Takkatuli rätisi.
“Ei ollut muuta keinoa.”
Hermione sulki silmänsä. Hän tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja sitten askeleet, jotka johtivat hiljaisina kirjaston ovelle. Kun ovea vedettiin auki, Hermionen uteliaisuus voitti. Hän avasi silmänsä vaivalloisesti ja kääntyi vilkaisemaan olkansa ylitse.
 McGarmiwan sormessa oli kapea, huomaamaton hopeinen sormus.




*

A/N: Siinä se oli. Kiitos jokaiselle, olette olleet ihania, kun olette jaksaneet lukea ja kommentoida.
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Nettis - 09.09.2007 19:37:57
EIIIIIIIII!!! Ei, ei, ei, ei, EI! Tää ei oikeesti voi päättyä näin... Järkyttävää, miten näin tuttuihin hahmoihin voi rakastua niin totaalisesti, aivan, kun ei olisi ikinä ennen niistä kuullutkaan. Mua ei ees itketä kauheesti, mitä yleensä tulee tehtyä tällästen loppujen jälkeen, olo on vaan ihan turta.

Mä mietin tän luvun alussa, että tästä lopusta tulee liian helppo, kaikki pelastuu jne. se olis ollu niin kliseistä, mutta mä vaan niin vihaan surullisia loppuja. Harry sai mun puolesta mennä, siitä ei tullu tän ficin aikana niin läheistä, mut Tom... Ei, oikeesti.

Täs tuli taas tää aikamatkustuksen tulkinnanvaraisuus. Koska perjaatteessa, kun Tom kuoli noin nuorena, siitä ei koskaan olis voinu tulla Voldemortia. Tai niin mä sen aina miellän, jos alan miettiä muita teorioita, niin... No, vähemmästäkin menee pää sekaisin.

Rehellisesti sanottuna, mä en tykkää yhtään, että sä menit tapattamaan Tomin. ARGH. Viimiseen asti, mä toivoin, että se poika olisi astunut jostain nurkan takaa ja suudellut Hermionea jälleen kerran... Jospa lopettaisin tän valittamisen, ja katotaan, josko saisin suustani ulos jotain järkevämpää.

Mä en oikeestaan tykänny tästä viimesesstä luvusta niin paljoa, ei pelkästään tapahtumien takia, vaan tekstistä jäi puuttumaan se jokin, joka teki esim. edellisestä luvusta niin loistavan. Muutenkin koko luku jäi jotenkin vaisuksi, henkilöt eivät enään kehittyneet ja kaikki oli hieman pysähtynyttä. Näihin kaikkiin tuntemuksiin saattaa tietenkin vaikuttaa se, että olen vieläkin surullinen Tomin kuolemasta, mutta ei kyllä kovin paljoa.

Nyt kun katselee koko ficiä näin jälkeenpäin, niin kyllä siinä huomaa, että tähän on panostettu, henkilöitä on oikeasti mietitty. Tapahtumat kehittyivät kauttaaltaan tasaisesti, ei kiirehtien eikä hidastellen. Henkilöt myöskin kehittyivät tarinan mukana, luonnollisesti, eikä kliseisiin sorruttu niin, että asia olisi lukemista pahemmin häirinnyt (envät ne kyllä yleensäkkään häirtse).

Loppujen lopuksi tässä jäi mietityttämään vain nämä aikamatkustukseen liittyvät kysymykset, mitä ihmiset miettivät, kun Hermione ja Tom noin vain katosivat ja se Voldemort jutska.

Ja miten ihmeessä ne maksoivat ne pizzat? =DD

Näin viimeisiksi terveisiksi voisin sanoa, että oli kartakaikkisen mahtava fici ja toivon todella, että jatkat myöskin hetti tekstekstien kirjoittamista, näitä tulee luetua huomattavasti enemmän, kun noita Mustista yms. kertovia sepityksiä =)

Vielä kerran iso kiitos tästä ihanasta tekstitstä.

editt // Pitää tähän loppuun nyt vielä se laittaa, että vaikka en tykännytkään lopun tapahtumista, en kyllä olis tykännyt niistä yhtään enempää, jos Tom olis jääny henkiin. Tai siis... No kyllä sä tiiät, mitä meinaan (ks. LaLunan kommentin ensimmäisen kappaleen viimenen lause).
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Luna (: - 09.09.2007 19:50:59
eeeeeei :'( tom ei saanu kuolla, ei voinu  :'( se on nii ihana<3 nyyh :'( mut muuten oli tosi ihana tämä, rakentava jäi taas kuuseen  ;)  äääää, se kuoli :'(  :'(  :'(
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: sadine - 09.09.2007 20:07:13
Ihana tarina! Mä vaan niin vihaan surullisia loppuja ja nytkin st itken tääl  :'(  Jäin tähän aivan koukkuun ja tää on kyl paras mitä oon ikinä lukenu... En nyt keksi mitään rakentavaa tai muutakaan... Kiitos mahtavasta ja koskettavasta tarinasta!  :)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: wiltzu - 09.09.2007 20:17:10
eeeiii  :'( miks tom kuoli  :'( olis ollut niin hienoa, jos tom ja hermione olis jatkanu elämäänsä yhdessä  :)
meinasin alkaa itkee tos lopussa, niin hyvin osaat kirjottaa :)
tä oli kyl todella ihana ficci, kiitoksia  :D
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: runtti-chan - 09.09.2007 21:02:54
No nyt olen sangen pettynyt tähän loppuun. Mie niin toivoin, että Riddle ja Hermy olisivat saaneet toisensa, ja olisivat saaneet kolme pientä Riddle Junioria, ja eläneet onnellisina elämän loppuun asti.

Mutta taas nähtiin, että elämä ei ole täydellistä, eiväthän Romeo ja Juliakaan saaneet toisiaan.

Mutta ficci oli kaikenkaikkeaan kokonaisuudessa ihana, ja loppu oli mikä oli. Kaunis. :D Se oli varmaankin paras lopetus tähän ficciin kumminkin.

Kyl sie hyvin kirjotat. 8)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: coma-white - 09.09.2007 22:13:51
Nyyh, nytkö se on ohi? :(
Surullinen loppu. Aivan liian surullinen.

Mutta toisaalta, onnelliset loput joskus vaan ovat aivan liian optimistisia tarinan huomioon ottaen, ja tähän tarinaan nimenomaan se surullinen loppu sopi kuin nyrkki silmään..vaikka nyt onkin todella haikea fiilis! Olisin kuitenkin pienestä epärealistisesta lopusta huolimatta suonut Hermionelle ja Tomille sen onnellisen loppuelämän yhdessä. ;/

Kuitenkin, sinä tosiaan olet aivan uskomaton tarinankeksijä ja kirjoittaja, ja haluan vielä kerran kiittää tästä tarinasta! Tätä lukiessa olen kuluttanut tovin jos toisenkin, ja tätä on aina ollut ilo lukea. :) Huumoria ja hempeilyä oli sopivassa suhteessa aiemmin tähän lopun surullisuuteen verrattuna.

Yksi asia vain jäi vaivaamaan, tuossa loppukohdassa meinaan tuo Hermionen "mutiseminen". Siitä tulee aina mieleen sellainen tilanne, jossa joku on joko häpeissään tai vihainen, surullisuuteen se harvemmin yhdistetään. Siksi tuossa lopussa tuli hiukan sellainen olo, että Hermione pääsi aika helposti yli Tomin kuolemasta (vaikken tietenkään tiedäkään, kuinka kauan siitä oli tuon hetken aikana kulunut). Makuasiahan se on tietysti, oli vain pakko sanoa. :|

Ihana pieni yksityiskohta, tuo hopeinen sormus, viimeisteli kyllä tarinan ihanasti ja sai vielä kerran sen hymyn nousemaan huulilleni!

Kiitoksia siis tästä, ja paljon lisää tällaisia! (Onnellisella lopullakin edes joskus, jookos! ;))
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Lallu - 10.09.2007 01:11:32
Aika moni muu on ollut näköjään sitä mieltä, että tää loppu oli "huono". Ei vaan mun mielestä, koska siinä vasta maailmankirjat olis sekasin mennykin, jos Tom olisi jäänyt eloon xD

Muakin vähän hämäs toi pizzeria, millä ihmeellä ne maksoi?  :D

Niin siis tää loppu oli hyvä, vaikka se meni aika paljon nopeammin kun muu ficci. No ainakin tässä tapahtu ja paljon! En mä nyt taaskaan osaa sanoa mitään... Tää oli loistava ficci loistavalla parituksella! Tuun taas joskus lukemaan sun ficcejä, koska ne ei koskaan petä!  :D

Kiitos tästä ja mä lähen takavasemmalle kumarrellen ja niiaillen.

LaLuna
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: bella luna - 10.09.2007 15:32:18
Juuuuuh...Sitä minäkin tässä ihmettelen, että miten ne makso ne pizzat....mutta hyvä silti.
Ikävää, että Tom kuoli, mutta totta sekin että olis tulevaisuus aika sekasin jos se olis jääny eloon.
Näin tiivistettynä: Kiitos ihanasta ficcistä! ^^
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Kola - 10.09.2007 17:38:14
Nyyh :'(  En kestä tuota loppua! Olo on ihan turta...ja tavallaan pettynyt ja iloinen samaan aikaan. No ei tässä voi muuta sanoa:KIITUKSIA MAHTAVASTA FICCISTÄ!! :)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: serafina II - 10.09.2007 18:19:15
KIITOS, sinulle tästä upeasta ficistä, jonka olet meidän iloksemme kirjoittanut! Täytyy sanoa, että nautin suunnattomasti tämän lukemisesta.
Viimeinen luku alkoi hilpeästi, nauroin joka välissä, kun Tom kyseli vuosilukuja, ihmetteli pizzeriassa ja ei ollut kuullutkaan valokatkaisijasta. :D
Loppuun asti toivoin, että Hermione ja Tom saavat toisensa. Kyllä tuli tippa linssiin, kun Tom kuoli.  :'(  Oon nyt ihan down. Mielestäni se oli jotenkin kaunis kohta, kun Tom suuteli Hermionea ja sanoi tietävänsä, mitä tekee. Täytyy myöntää, että vaikka kuinka jyrsii, että Tom kuoli, se oli silti paras mahdollinen loppu tälle UPEANLOISTAVANMAHTAVALLE ficille. Rakastan kirjoitustyyliäsi, ja lumouduin täysin tästä Tomistasi. Hahmo oli mielestäni ennen vastenmielinen, nyt lempparini, kiitos sinun.
Epilogi oli kauniisti kirjoitettu, ja Minerva vaikutti aivan siltä Minervalta, johon Hermione tutustui -40 luvulla. Tuo viimeinen lause oli ihana. :)
Minun piti jo edellisessä kommentissani mainita, että hienon nimen ficille annoit, ja sen merkitys oli koskettava. Granaattiomenabooli.
Nyt en voi kuin kiittää ja kumartaa, ja kehoittaa sinua jatkamaan kirjoittamista. Tämä oli aivan upea lukuelämys! :)

-Serafina-
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: vaniliakastike - 15.09.2007 18:32:00
siis aaaivan ihana  :D   !!! harmi että Tom kuoli :'(  surullinen loppu, meinasi tulla surupuseroon. Kirjoitat tosi hyvin.   lisää tällaisia !  

Kiitos!!!
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: emmöö - 15.09.2007 19:31:39
Voih, mitenkä tämän nyt aloittaisi.
 Luin eilen kaksi viimeistä lukua, ja prologin. Ne olivat ihania. Hassua kyllä, mutten tällä kertaa päästänyt kyyneltäkään. Ei kirjoitusvirheitä, ja teksti oli helppolukuista. Minäkin vähän mietin tuota pizzanmaksamista, mutta ehkä.. Hmm, en tiedä.. : D
 Yllätyin kun luin että Hermione ja Tom olivat 90 -luvulla molemmat. mutta todella mielenkiintoista. Tiesithän että tämä oli/on minun lempificcini? Ja nyt vasta tajuan, että tämä on todellakin ohi. Tomin kuolema oli tavallaan pakollista, mutta silti aika.. No, kauheaa.

 Se Tomin hymy. Se on niin luonnollinen. Tai siis epäluonnollinen. Kukaan muu ei siis osaa todellakaan sitä, ja kaikilta lähtee jalat alta. Sangen ymmärrettävää. Mutta se ei ole teennäinen, eikä epäaito, niin kuin ei olisikaan mikään hymy.
 Mut tää on niin ihana ficci, susta tulee suunnilleen joku kirjailija!
 Joo, ei jälleen mitää hyvää palautetta, mut ainaki oon ollu täs -krhm- kannustamassa koko ficciä, toivottavasti on auttanut!
 rakkaudella,
emmöö
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: toyhto - 24.12.2007 20:16:11
A/N: Tulee kyllä nyt vastailtua kommentteihin harvinaisen myöhään, anteeksi siitä...

Nettis, kiitos! Niinpä, jos Tom kuoli nuorena, hänestä ei periaatteessa voinut tulla Voldemortia, mutta toisaalta voidaan ajatella, että jos hän kerran kuoli nuorena mutta <i>sen jälkeen, kun oli jo ollut jonkin aikaa Voldemort</i>, myöskään hänen Voldemort-aikojaan ei voi pyyhkiä pois. Aikamatkailu, aikamatkailu... Ja oli hauska kuulla, että toivot minun kirjoittavan lisää hettiä. Ikävä kyllä ficcaaminen on tainnut minun osaltani vähän jäädä, mutta voisin vihjata, että olen toki ehtinyt kirjoittaa muutakin hettiä kuin tämän Granaattiomenan.

Luna (:, kiitoksia kommentista. Täytyy kyllä myöntää, että minuakin tavallaan suretti Tomin kuolema, mutta se jotenkin tuntui olevan tälle oikea lopetus.

sadine, paljon kiitoksia! Hih, minä rakastan surullisten loppujen kirjoittamista varmaan juuri siksi, että niin monet (minut mukaan lukien monissa tapauksissa) inhoavat niiden lukemista!

wiltsu, kiitos! Tom ja Hermione eivät voineet jatkaa elämänsä yhdessä, koska se olisi ollut liian onnellista ja sitä paitsi se olisi tuntunut minusta epäuskottavalta, koska nuo kaksi nyt kuitenkin olivat niin eri ajoista kotoisin. Mutta onneksi muut kirjoittajat ovat harrastaneet sitäkin ratkaisua...

runtti-chan, kiitos! Tajuan kyllä hyvin, että loppu on ollut pettymys - itsekin lukiessani yleensä toivon lopun olevan onnellinen, mutta kirjoittaessa surulliset loput vain ovat kutkuttavia...

coma-white, kiitoksia! Tuosta mutisemisesta täytynee sanoa, että minä olen varmaan mieltänyt sen pikemminkin kaikeksi puoliääneen puhumiseksi kuin vihaiseksi tms., mutta nyt kun mainitsit asian, minullekin kieltämättä tuli sanasta mieleen ensin hieman äkäinen tai häpeissään oleva henkilö. Hupsista :)

LaLuna, kiitos paljon! Hih, enhän minä ajattele sellaisia asioita kuin pizzojen maksaminen! *naur* Olen joskus kirjoittanut Weasleyllekin mitään tajuamatta oikein kunnon lankapuhelimen, eli pari pizzaa ja niiden maksamatta jättäminen ei vielä tunnu missään...

bella luna, kiitoksia! Apua, ne pizzat tosiaan tuntuvat arveluttavan vähän kaikkia... Minun täytyy näköjään tulevaisuudessa kirjoittaessani yrittää houkutella päähäni myös jonkinnäköistä maalaisjärkeä.

Kola-chan, kiitos itsellesi palautteesta!

serafina II, paljon kiitoksia! Hauska kuulla, että Tomin kuolema tuntui oikealta lopulta, ja vielä hauskempi on kuulla, että se tuntui myös surulliselta. Kyllä minustakin toisaalta olisi ollut mukava laittaa heidät elämään onnellisina yhdessä - joskus kun olen toisten kirjoittamia Hermione/Tom-ficcejä lukenut (elämäni aikana ehkä huimat yhden tai kaksi) olen kyllä toivonut onnellisia loppuja.

vaniliakastike, kiitos, kiitos!

emmöö, kiitoksia! Tomin hymystä oli kiva kirjoittaa; toisaalta kirjoittaessa tulee muutenkin usein kirjoitettua ihmisille jotenkin erikoisia hymyjä, se on kai vähän tapa tai pakollisuus. Oikeastihan harvalla ihmisellä varsinaisesti taitaa olla mitenkään erikoinen hymy, mutta toisaalta kaikilla on omanlaisensa, joten kai sitä on kohtalaisen helppo oikeassa valossa nähdä kenen tahansa hymy vaikka kuinka monen tarinassa maininnan arvoisena ^^


Kiitos vielä kerran kaikille! Jos joku tätä tarinaa lukee, kommenteista toki tykätään edelleen :)
Otsikko: Re: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: jjemsie - 25.12.2007 12:14:54
Noniin. Vihdoin sain itteni kommentoimaan tätä [size=85](eikä siihen mennyt kun noin kuukaus aikaa)[/size]. Oikeastaan rekkasin tänne sen takia, että pääsisin kommentoimaan tätä, mutta se on vaan aina jäänyt.. Tai sitten en vaan oo saanu itteeni kokoon. Eilen luin tän uudestaan [size=85](oiskohan ollu jo kahdeksas kerta?)[/size] ja vieläkin tykkään tästä ihan älyttömästi. Jotenkin oot saanu kirjottettua tän niin realistisesti, että ei mitään rajaa. Ja kuvailukin on sellasta tavallaan huomaamatonta, että ei oo väkisin ängetty sitä, vaan se on sellasta hmm.. sulavaa [size=85](?)[/size] ja selkeää. Loppuratkasu oli realistinen, mutta kyllä se onnellinenkin loppu ois ollu ihan kiva.. [size=85](sanoo toivoton romantikko)[/size] Ja vielä tuo McGarmiwa-Dumbledore juttu. Se oli aivan mahtava =)

Siis yhteenveto tästä harvinaisen sekavasta kommentista; tykkäsin, tää fic on aivan mahtava, yks parhaista, joita oon lukenu, kiitos tästä :>
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: toyhto - 22.05.2008 15:38:57
Kiitos, jennimur :) Hih, minäkin olen kyllä toisten ficcejä lukiessani yleensä ehdottomasti tyytyväisempi onnellisiin kuin surullisiin loppuihin... Ainakin kun tosissani uppoudun johonkin ficciin, tietysti myös hahmoista tulee jollain tavalla tärkeitä minulle, enkä halua heille onnetonta loppua. Itse kirjoittaessa kieltämättä taidan vähän suosia surullisia loppuja; pelkään ehkä lipsuvani liikaan onnellisuuteen tai ruusunpunaisuuteen, ja surulliset loput tuntuvat usein myös vähän realistisemmilta. Ainakin tällaisessa tapauksessa, kuin tämä ficci, jossa rakastutaan viisikymmentä vuotta sitten syntyneeseen ihmiseen väärässä ajassa! :D

On myös kiva kuulla, että pidit Dumbledoren ja McGarmiwan lisäyksestä. Kirjoitin tämän ennen DH:n ilmestymistä, mutta täytyy kyllä myöntää, että ajattelen noita kahta edelleen automaattisesti vähän romanttisessa mielessä, vaikka ei tietenkään pitäisi, mutta mihinkä kissa karvoistaan pääsee ja niin edelleen...
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Chenoa - 25.05.2008 12:06:03
Noh... En mä nyt muuta osaa sanoa kuin... EIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Ei tää saa loppua!!!
Vaikka luinkin tämän (loistavan, mahtavan, ihanan, rakastettavan, jännittävän)ficin vasta nyt, kun tämä on valmis täytyy sanoa, että tämä oli niin mahtava ja mua ihan hirvittää se, että en voikaan enää tulla lukemaan tätä.
Oon nähny tän ficin monta kertaa aikaisemmin täällä ja vuotiksessa, jos en nyt väärin muista, mutta en ole koskaan lukenut tätä.
Oon aina rakastanut Tomin hahmoa, vaikka en olekaan lukenut/löytänyt yhtään muuta ficciä, missä hän olisi Tomina, ei Voldemortina.

Siis ihan oikeasti! Miten joku voi saada näin hyviä ideoita ficceihinsä?!
Loistavaa kuvailua, ihanaa kaikki ja rakastuin.
Tämä ficci on nyt EHDOTTOMASTI ykkössijalla.

Väärin, että Tom kuoli, oikein, että Voldemort kuoli. Oikeastaan oletinkin, että Tom ei voi jäädä eloon, jos Voldemort kuolee.

Kiitos nyt kuitenkin tästä loistavasta, ihanasta, mahtavasta ja sanoilla oikeasti kuvaamattomasta ficistä ihan hirveästi!
Kiitos!

-Chenoa-
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: crepsley` - 16.06.2008 09:21:34
Oh My God, mikä ficci

1. Tää oli tosi pitkä ja mulla meni kolmisen tuntia kokonaisuudessaan tän lukemiseen, mutta ehdottomasti se oli tämän arvoista: Voisin melkein väittää, että tämä oli paras ficcikokemus ikinä, ja minä sentään olen näitä jo kolme vuotta lukenut. Missään vaiheessa ei tullut sellainen "milloin tämä loppuisi" -fiilis ja juoni kulki täysin uskottavasti, mikä nykyään vain harvoissa ficeissä näkyy.

2. Luettuani loppuun oli ihan, "Voi ei, miksi Tomin täytyi kuolla!" , mutta mietittyäni hetken se oli aivan erinomainen ratkaisu päättää tämä ficci.

3. Kritiikkiä vielä sivun ulkoasusta: Lukeminen olisi mukavampaa, jos kappalejako tulisi vielä selkeämmin esiin.

Mutta kaikesta huolimatta, minulla oli aivan mahtavat kolme tuntia, ja kiitän todella, että olet kirjoittanut tämän ficin, KIITOS!  :D
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Puhpallura - 02.07.2008 16:52:27
Vau. En osaa muuta sanoa. Jäin nyt kyllä aivan sanattomaksi.

Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut lukevani tämän ficin, mutta ikinä ei ole ollut aikaa niin paljoa, että olisi voinut lukea yhdellä kertaa tämän. Noh, nyt sellainen hetki tuli ja toteutin suunnitelmani.

Nyt olisi se hetki, kun pitäisi sanoa jotakin hyvin järkevää ja rakentavaa, mutta valitettavasti aivoni vieläkin ovat vain ficin lumoissa. Tämä vain oli niin täydellinen ja voisin jatkaa sitä vaikka maailman tappiin asti.

Tämä ficci sai minut kyllä rakastumaan. Nimittäin Tomiin. En ole pahemmin hänestä ficcejä lukenut ja niissä vähissäkin hän ollut jo nuorena hyvin julma ja tunteeton. Tässä ficissä sait hänet hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi, enkä oikeastaan tiedä, miten häneen suhtautua. Tom oli tässä ficissä hahmo, joka yritti kovasti tapella itsensä ja tekemisiensä kanssa. Ja minä pidin siitä. Sait hänet inhimilliseksi.

Mutta ehdottomasti minun pitää käydä linkittämässä tämä ficci tuonne Legendaariset ficit-topiciin!

Mutta kiitos tästä aivan mahtavasta lukukokemuksesta!

Puhpallura kiittää ja kumartaa poistuen takavasemmalla hehkuttamaan ficciä.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Jassminadara - 04.07.2008 19:41:55
Pitääpäs tulla kommentoimaan, kun luin tämän.
Pidin tästäkin ficistä todella paljon, vaikka tässäkin oli minulle ennestään tuntematon ja hieman vieroksuttava paritus. (se toinen on siis yksinäiset sateessa.)
Erityisen hyvää tässä oli minusta se, kuinka hermione ja tom kasvoivat ficin aikana. Ficin alussa kun Hermione mietti vain kuinka hänen opiskelunsa nyt keskeytyvät, ja Tom oli todella hiljainen. Olit hienosti kirjoitanut pimeyden lordista haavoittuvan ja epävarman, ja todella uskottavasti. Hieno idea oli myös se, ettei "historia kirjoittanutkaan itseään uusiksi", kuten aluksi ajattelin. Siis, vaikka Tom ei halunnutkaan tulla pimeyden lordiksi Hermionen tavattuaan, oli tulevaisuus silti samanlainen kuin ennenkin.
Jos joku kohtaus oli mielestäni hieman outo, niin se, kun Hermione sanoo Tomille kutakuinkin "Sinä teit minun elämästäni sietämätöntä saamarin pitkään, Tom!" Tuo oli nimittäin mielestäni melko laimeasti ilmaistu, että Tomin takia noin puolet Hermionen tuttavista oli kuollut ja joka ikinen hänen ystävistään oli kärsinyt. Jos niin kuin tajuat?
Vaikeita hahmoja ja vaikea paritus, ja silti olit onnistunut niin hyvin. Kiitos.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Eowyn - 12.09.2008 19:53:51
Miks sä teit sen! Miten sä kehtasit! Sä tapoit Tomin!!
Okei se oli oikeesti TODELLA ihana loppu. Vietin tän Ficin seurassa varmaan kolme iltaa.
Muistaakseni katselin joitakin korjoitusvirheitä, mutta ne olivat niin pieniä, etten enää edes muista niitä.
Todella ihanasti kirjoitettu :-*
  (Tunnustaan muuten itkeneeni lopussa :'( )

  Kiitoksella; Eowy
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: toyhto - 17.01.2009 23:26:25
Chenoa, kiitos ihan hurjasti :) Hmm, luulen että tämän ficin idea tuli alunperin siitä, että luin fanfiction.netistä en enää edes muista kenen kirjoittaman ficin Have You Ever, jossa oli sama paritus, ja sen jälkeen rupesin mietiskelemään, millaisen juonen voisi itse kehittää aiheen ympärille! Tykkään kovasti kirjoittaa hitaasti etenevää het-draamaa, joten tämän kirjoittaminenkin oli tosi mukavaa hommaa.

crepsley`, kiitos tosi paljon kommentista! Olet ihan oikeassa tuosta kappalejaosta ja sen selkeystä; minulle on jostain syystä tarttunut matkaan sellainen tapa, että nimenomaan pitkissä ficeissä pistän kappaleet kiinni toisiinsa niin kuin kirjoittaisin tekstiä ihan itselleni ja tulostettavaksi eikä tietokoneen ruudulta luettavaksi. Tietenkin se on sitten turhan raskasta. Täytyy yrittää tulevaisuudessa panostaa siihen!

LordPuhdemor, kiitoksia kovasti palautteesta! Minäkään en ole juurikaan lukenut ficcejä nuoresta Tom Valedrosta, itse asiassa olen ehkä tainnut lukea ainoastaan yhden, ja sekin oli Hermione/Tom-parituksella. Vai olisinkohan lukenut kaksi, hmm... Joka tapauksessa Tom on kyllä tosi kiehtova hahmo, mutta hankala myös. Mietin muistaakseni jossain vaiheessa, että kirjoittaisin vielä toisenkin Hermione/Tom-ficin, jossa perehtyisin vielä vähän enemmän Tomin hahmoon, koska en näin jälkikäteen osaa pitää tämän ficin Tomia niin uskottavana kuin tahtoisin. No, ehkä joskus :)

Jassmi, paljon kiitoksia kommentista! Hih, olen aina iloinen kun kuulen, että joku on lukenut ficin vieroksuttavasta parituksesta huolimatta :) Ja olet kyllä varmasti ihan oikeassa siitä, että Hermionen huudahdus tuosta Tomista elämänsä pilaajana oli varsin laimea tilanteen huomioon ottaen. Siinä saattoi olla taustalla vähän sekin, että tätä ficciä kirjoittaessa en juuri käyttänyt kirosanoja vaan pyrin hakemaan verbaliikkaa muualta, ja tuohon kohtaan olisi ehkä vaadittu kuitenkin vähän raskaampaa kiroilua tai sitten jollain muulla tavalla haettua ilmaisua.

Ginevré, kiitoksia tosi paljon :) Olen iloinen että luit tämän ja myös että tykkäsit; tätä oli aikoinaan tosi kiva kirjoittaakin ja olin erityisen innoissani siitä, että sain pitkitettyä ensimmäistä suukkoa sinne suurin piirtein sivulle 80 :D

Eowyn, kiitoksia paljon! Muistaakseni harkitsin alun perin erilaisia loppuratkaisuja, myös sellaista onnellista, mutta olen vähän skeptinen onnellisten loppuratkaisujen suhteen noin kaiken kakkiaan, ja varsinkin tällaisessa tapauksessa surullinen oli jotenkin helpompi vaihtoehto :D Kirjoitusvirheitä varmasti löytyy, mutta olen iloinen etteivät ne liiemmin häirinneet :)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Ischtar - 28.01.2009 03:16:05
Tämä oli muuten todella loistava.

Itse tarina oli todella suloinen ja koskettava, ja kun kaikki muu kolahtaa paikoilleen kuten tässä niin ihan sanattomaksi vetää. Loistavaa kuvailua, loistavaa kerrontaa. Ja hienoa, että huumoria on solutettu sekaan.

Ainoa että henkilökohtaisesti en ole "emo-lettien"   ;) suuri ystävä, mutta se nyt on täysin epäoleellista.

Ihanaa, että täältä löytyy tämmöisiä aarteita.

(Täytyy lopettaa kommentointi ennen kuin adjektiivit loppuvat)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Sirina Black - 28.01.2009 18:06:27
Mitä tästä nyt sanoisi. Aivan loistava ficci kaikenkaikkiaan, kerronta oli mahtavaa ja mukana oli myös yksityiskohtia, jotka saivat lukuhalut heräämään.

Tom/Hermionea kirjoitetaan aivan liian vähän, mistä lie johtuu. Olen viime aikoina huomannut, että tämä paritus itse asiassa on yksi parhaista joita on olemassa.

Teksti oli sujuvaa, juoni aivan mahtava ja huumoriakin olit saanut mahdutettua mukaan. Hahmot olivat vallan IC, hienoa. Ei tullut missään vaiheessa sellaista oloa, että onpahan tylsä ficci, vaan koko ajan tuli jotain sellaista joka sai ficin kulkemaan eteenpäin juuri sopivan nopealla rytmillä.

Upea ficci, josta tykkäsin. Melkein itku pääsi kun Tom kuoli lopussa, olisin toivonut, että se olisi selvinnyt hengissä, mutta kaikkea ei aina voi saada.

*Sirina kiittää ja kumartaa*
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Kleopatra - 23.07.2009 17:49:02
nyt tulee järkyttävä lehmä olo kun sanon tän kaiken ..no joo :D

Mun mielestä tää on ehdottomasti top 5:ssa kun puhutaan mun suosikki ficeistä ja se on sinänsä saavutus, koska tiedän lukeneeni noin 300 erilaista, tasosta ja laatusta ficciä. Että tää nyt vaan, pieni kohtia lukluun ottamatta on oikein loistava.

mietin tässä, en tiedä minkälainen kielitaitosia on, mutta suosittelisin että kääntäisit tämän englanniksi tai joku muu kääntäisi..Tämä ficci on vain sen arvoinen, että useammalla pitäisi olla mahdollisuus lukea tämä englannin kielellä.

Tarjoutuisin mielelläni tähän hommaan, en vaan ole varma riittääkö yksin kykyni tähän niin ja..niin. Apua mulla tosin löytys joka tuutista ja näin, no joo.

KUNHAN EHDOTTELEN : D

että niin no, tykkäsin ja silleen ja niin.. englanniks tää olis vaan vierlä 10 kertaa upeampi, jos mahdollista.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Ayos - 23.07.2009 20:48:00
Awww & omg, muuten en osaa tätä kuvailla. Hihitin joissain kohdissa kuin pahainen koulutyttö ja kirjaimellisesti pompin penkissäni. Tarina oli niin eläväinen ja sai minut itsekin ihastumaan aivan ihanaan Tomiin. Se tästä nyt vielä puuttuukin että menen ihastumaan fiktionaaliseen hahmoon. No mutta lopetan tämän offailun. Järjettömän surullinen, onnellinen loppu  :'(

Olen  aina niin huono näissä romanttisissa tarinoissa jossa kuollaan, herkkä tyttönenhän olen.

Aika kauan aikaa meni lukemiseen, ja mikä sen ihanampaa. Olin kamalan pettynyt kun loppu alkoi häämöttää. Olisin halunnut lukea tätäkin miljoona tuntia, jos se voisi olla mahdollista. Ihanimpia kohtia oli todella monta ja useimmiten silloin hihkuin ääneen, en ihmettele yhtään jos minua pidetään nyt hulluna.

Nyt Tom taitaa haahuilla ajatuksissani vähän liikaakin, uskomattoman söpöä ja romanttista hänen käyttäytymisensä oli silloinkin kun sen ei edes pitänyt olla mitenkään romanttista. Sen huomasi heti että Tom (minäkään en osaa ajatella häntä enää Voldemorttina) kiinnitti erityisen paljon huomiota Hermyyn. Rakkaus on sokea ja ah, kiitos siitä. Wow! Muuta en voi sanoa. Kiitos yhdestä parhaasta ficistä mitä olen ikinä, ikinä lukenut.

Ayos, jota pidetään nyt enemmän tai vähemmän hulluna.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: mikami-sama - 24.07.2009 05:53:57
....
.....
......
Olen sanaton.
Tämä oli jotain ihan uutta tälle lukijalle. En ole tähän paritukseenkaan tutustunut aiemmin (pakko sanoa että se on ihana *w* <3), mutta kai se suurimmilta osin johtuu siitä kun en ole koskaan ennen lukenut pitkää ficciä kokonaan. Ja kiitos, sinun ansiostasi valvoin taas koko yön, mutta nah, ei väliä. ^^

Mutta siis tästä ficistä. Suoraan sanottuna ehkä jopa paras ficci mitä olen lukenut. Tai vielä parempi kuin se paras. Oikeasti itkin joissain kohdissa. Ja aina kun Tom sanoi/teki jotain mukavaa/ihanaa Hermionelle, jotenkin tuntui siltä kun se olisi kohdistunut minuun (johtunee siitä että aloitin lukemisen keskiyöllä...). Ja monta AAWWWW!ia datausluolani pimennosta kuuluikin. Mutta kunn. Se oli niin awwwssia.
Se oli ihanaa miten nämä tapahtumat etenivät melko verkkaisesti. Yleensä vierastan sitä, en kyllä tiedä miksi... No, lukiessa se on kivaa ja sehän on pääasia.
Mitään erikoista suosikkikohtaa tästä en löytänyt. Mutta jos sitä kysyttäisiin... Hmm... Vastaisin varmaan että se ficci :'3. Kaikki oli niin 'suosikkia'.
Ja ah tuo sinun Tomisi <3<3. Okei, kuulostan nyt ihkuttavalta fanitytöltä, tiedän. Mutta kunnnn~~ Se oli niin ihana. Suloinen. Söpis :3. Omat kuvitelmani ovat olleet melko samalla linjalla. Ne ajatukset kuolemasta sopi sille muuten tosi hyvin! Ja ne kivat pikku viittaukset miten se kyllä tykkäsi Hermystä... 8)
Mmm.. muuta kommentoitavaa olikos nyt... AI NIIN! Loppu. Se oli... No, se sopi tarinaan hyvin, mutta... Itkin. Ei mun pikku Tom saa kuolla... No kun ei saa. D'''8 Itku tuli, en mahtanut mitään.. Ja loppuhaikeus oli melkein yhtä suuri kuin oikeassa Harry Potterissa. (okei, ei nyt niiin iso, mutta.. suuri)

Mutta omasta mielestäni tämä ei ollut pelkkä ficci.
Se oli kokemus.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: CherryKill - 24.07.2009 21:46:40
Tää ficci on jotain niin mahtavaa!  :) Kiitokset kirjoittajalle!
HERMIONE<3TOM
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Effect - 26.07.2009 03:00:02
Hui kamalaa tuo loppu!!!
Ei Tom olis saanu kuolla eieiieieieiieeeeeiiii..!

^Ensireaktioni luettuani tämän. Kun tuota Tomin kuolemaa alkaa ajatella ihan järjellä, niin tajuaa, että olisi ollut vain outoa ja epäjärkeenkäypää jos hän olisi jäänyt eloon. MUTTA YHYYYYY.


Tämä oli tosi ihana ficci. En voinut olla lukematta kerralla kaikkia lukuja, niin pahasti tämä koukutti. Kiitän siis onneani että tämä oli jo valmis kun aloin lukemaan, en olisi kestänyt odottaa aina seuraavaa lukua.
Empä ole paljon Tomista lukenut, pari ficciä vain, mutta ne eivät olleet läheskään tämän tasoisia ja näin kivoja (ellen väärin muista).

Kirjoitat upeasti, tyyliin puolet koko lukuajastani sydän pomppi ihan villisti rinnassa ja vatsassa tuntui olevan perhosia, aivan kuin olisin itse ollut Hermionen paikalla. Itkutkin taisi jossain vaiheessa tulla. Ja rakastuin Tomiin tämän ajaksi. (;
Juonikin oli aivan loistava. Hermionen ja Tomin suhde kehittyi täsmälleen sopivan nopeasti, ei liian hitaasti, eikä liian nopeasti.

Onnistuit Tomin "roolin" (??=D) kirjoittamisessa täydellisesti. Hän oli sellainen salaperäinen ja vähän etäinen, mutta silti ihanan lämmin vinoine hymyineen. Hermionekin pysyi IC:nä.
Ei nyt oikein tule rakentavaa palautetta, ainakaan negatiivistä. (; Tämä oli kyllä TOOOSIII ihanaa luettavaa, enkä kadu yhtään että valvoin kolmeen tämän takia (oli tarkotus mennä ajoissa nukkumaan, krhm).


Pitääpi lukea muitakin ficcejäsi, toyhto, jos ne kaikki ovat näin täydellisen ihania (: <3
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: toyhto - 03.08.2009 09:45:49
Hihhei, tännehän on tullut lisää kommentteja :D Kiitos!

Ischtar, kiitos kovasti :) Hih, näin jälkikäteen ajateltuna Tomin silmille tippuvat etuhiukset ovat kyllä vähän random yksityiskohta :D Kai minulla on sitten ollut joku emo-vaihe menossa tätä kirjoittaessa...

Sirina Black, kiitoksia! Tom/Hermione oli kyllä tosiaan varsin kiehtova paritus kirjoittaa, ehkä se johtuu siitä parituksen mahdottomuudesta... :D Ja dramatiikasta! Kiltti tyttö ja paha poika ja puoli vuosisataa välissä...

Kleopatra, kiitos palautteesta :) Tuosta kääntämisestä täytyy sanoa, että kai minä tämän halutessani pystyisin kääntämään englanniksi, mutta tämä on sen verran vanhempi ficci enkä muutenkaan ole viime aikoina meinannut jaksaa kerätä kärsivällisyyttä ficcipuuhille, eli kääntämiseen en kyllä jaksa ruveta... Ja toisaalta tuntuisi hassulta antaa oma tarina jonkun toisen käännettäväksi, kun sen pystyisi tekemään itsekin :) Mutta ainakin tämä on suomeksi luettavissa!

Ayos, kiitoksia! Hih, olin itse muistaakseni hieman ärtynyt Tomin hahmoon tämän ficin kirjoittamisen jälkeen, mutta on mukavaa kuulla, että hahmo on kuitenkin onnistunut myös voittamaan puolelleen ihmisiä :D

mikami-sama, kiitos! Mitähän tähän nyt sanoisi, olen hyvin otettu kommentistasi :)Täytyy kyllä myös suositella pitkien ficcien lukemista jatkossakin, koska kun itseä miellyttävän ficin löytää, mikä voisi olla sen kivempaa kuin saada uppoutua siihen vähän pitemmäksikin aikaa...

CherryKill, kiitoksia kovasti kommentista :)

Effect, kiitos! Minäkään en itse asiassa ole juuri lukenut Tomista, paitsi vanhan suosikkini Have You Ever, josta sain inspiraation tähänkin ficciin :D Sitä ainakin suosittelen lämpimästi!
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Layra - 15.08.2009 21:25:10
Tämä oli todella hyvä. Tosi taitavasti punottu juoni ja mielenkiintoista kerrontaa.
Ei osaa sanoo muuta kuin VAU.
Kiitos.
     - L
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Annoy - 21.08.2009 11:29:30
Luin tämän kerralla putkeen ja täytyy sanoa että ihana oli. Siskokin katsoi ihan ihmeissään kun hihkuin tätä lukiessani.

Tom on todella onnistunut, juuri sellainen kun olisin kuvitellut Voldemortin olevan kouluaikoinaan. Ja Hermione.  Ihan nappiin meni joka kohta. Tuosta ficin nimestä vielä, hienosti keksit sopivan nimen.

Tuosta lopusta vielä, sinänsä olen iloinen että Tom kuoli, koska muuten se olisi ollut melko järjetöntä. Ja sitäpaitsi, pakkohan sen oli kuolla, koska Voldemortkin kuoli. (Btw, miksköhän mä puhun niistä eri henkilöinä)

Vielä kerran sanon tämän; todella ihana oli!
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Lunella - 13.09.2009 04:05:27
Vautsi vau. Yritän nyt hillitä itseni ja kirjoittaa edes jonkinlaista kunnollista kommenttia tähän..

Ensinnäkin rakastuin Tomiin, vaikka tossa lopussa se oli pelottava. ja ärsyttävä, tyhmä meni kuolemaan! Ei se voi kuolla. Mä toivoin koko ficin ajan, että tää loppuis onnellisesti, mutta ei! Tomin ois pitäny nyt tossa lopussa ilmestyä jostain, ihan sama mistä, tonne ja kosia Hermionea. Heiii, eks sä vois kirjottaa vielä yhen luvun? *toiveikas hymy*
Tää ficci sai mut naurahtelemaan muutamassa kohti ja sitten joissain kohti hihkuin onnesta ja lepertelin täällä. (oiiiii. awww. tosi suloista. Ihana Tom)
Hermione/Tom on yksi maailman ihanimmista parituksista ja siitä pitäisi olla enemmän ficcejä, paaaaljon enemmän. Rakastuin tähän(kin) ficciin ja menenkin etsimään lisää Hermione/Tomia. köhkelloonjoylineljäyölläköh

Valtavan iso kiiiitos tästä ficistä. Oli ihanaa luettavaa! :)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Lotazi - 22.06.2010 15:44:39
Tykkäsin tästä todella paljon ja en valehtele, kun kerron tämän olevan paras ficci, jonka olen koskaan lukenut. Sinulla on aivan käsittämättömän hyvä mielikuvitus ja osaat taidokkaasti kirjoittaa uskottavan, mutta samalla myös koskettavan tarinan. :D

Jos katsoo laajemmin, niin huomaa, ettei tässä pahemmin tapahdu mitään. Ensin Hermione katoaa menneisyyteen, on joulutanssiaiset, joulu, uusivuosi ja sitten hän palaa nykyisyyteen.
 Mutta kun lukee, huomaa Hermionen elämän pikkuhiljaa rakentuvan neljäkymmentä luvulle Riddlen kanssa samassa tuvassa.
 Oli jotenkin ihanaa lukea päivittäisistä tapahtumista, eikä sillä tavalla, että aika hyppii kokoajan monia viikkoja eteenpäin. Joissakin kohdissa kuitenkin ohitettiin muutama päivä, mutta se ei haitannut, niissähän ei oikeastaan tainnut tapahtua lähes mitään.
 Tarina juoni on oikeastaan se, miten tyttö ensin ystävystyy yksinäiseen poikaan ja sitten rakastuu tähän.
 Kun katsoo hieman tarkemmin, huomaa miten niissä katseissa, joita Hermione ei saa selvää Tomin kasvoilta, poika on selvästi jo aika alku vaiheissa ihastunut tyttöön. Sen huomaa myös pienistä eleistä, joita poika alkaa tehdä tytön vuoksi, kuten mansikkaboolin vaihtaminen granaattiomenabooliksi, josta kenties ficin nimikin on tullut.
 Kertoja puhuu kahdeksannen luvun puoleen väliin Riddlestä ja sitten siitä lähtien puhutaan Tomista. On selvää jo siinä kohtaa, miten Hermione alkaa tuntea poikaa kohtaan, vaikkei sitä vielä myönnäkään. Se kertojan muuttaminen Tomiksi puhuminen pojasta alkoi heidän riitansa jälkeen joulutanssiaisissa, kun poika oli lähtenyt vihaisena pois ja Hermione halusi kertoa pojalle totuuden ja lähti tämän perään. Ja siitä oikeastaan alkoi se läheisempi suhde heidän kahden välillään.
 Sitten kun Hermione muisti menneisyydestään tai tulevaisuudestaan, anyway, itselleni tuli mieleen, että älä nyt vain halua lähteä pois, kun alkoi saada tietoa, miksi olit joutunut menneisyyteen. Olen kiitollinen siitä, ettei hän saanut siitä loppujen lopuksi kauheasti hyötyä ja arki Tylypahkassa jatkui.
 Heidän kahden suhde on herkullinen kaikkine pienine muutoksineen, mitä koko ficin aikana tapahtui, se tietenkin kruunautui siinä, kun he viettivät yhteisen yön. Mutta sitten se tuntui lähes romuttuvan kokonaan, kun Hermionelta lipsahti suustaan suuri sammakko ja hän päätti lopulta kertoa totuuden.
 Oli hieman outoa, että Tom tuli Hermionen mukana nykyisyyteen, mutta kai siihen siirtymiseen tarvittiin kaksi tai sitten syynä saattoi olla se, että he koskivat toisiinsa siirtymishetken aikana. Tietenkin syynä Tomin mukaan tulemiseen saattoi olla se, että hänen oli ainut joka pystyi tappamaan Voldemortin, koska tiesi tämän aikeet ja heikkoudet. Tietona hänellä ei kuitenkaan tainnut olla se, että jos Voldemort kuolisi, niin hänkin, koska hehän olivat se ja sama ihminen. Oli tosin surullista, että Tom kuoli ja hän ei saanut Hermionen kanssa onnellista loppua, mutta ainahan kaikki ei voi loppua onnellisesti kaikkien osalta. Onnellista tässä lopussa oli se, että Voldemort saatiin kukistettua.

Teit henkilöistä todellisia ja omanlaisensa. Hermione oli juuri sellainen kuin kirjoissa ja siitä suuret plussat. Tom oli juuri sellainen kuin kirjojen perusteella oli saanut kuvitelman, yksinäinen muita ylhäältä päin katsova Luihuisen perillinen. Juuri täydellisen siihen, miksi hänet voi kuvitella.

Tästä parituksesta tuli ansiostani lempiparitukseni, olen ollut kovasti sitä mieltä, että Draco/Hermione on se ainut ja oikea pari, mutta tällä tarinalla sait minut vakuuttumaan, että olen ollut väärässä. Teit heistä niin uskottavan ja hieman suloisen parin.  :D Uskon, etten muiden kirjoittamana välttämättä tykkäisi tästä parituksesta välttämättä kauhean paljoa. Teit siitä jotenkin todella taian omaisen ja uskottavan. En ole kyllä aiemmin törmännyt Tom/Hermione paritukseen, mutta luulen, että tämä on silti niistä kaikkein parhain. ;D

Sitten se, miten kerroit tarinassa puhdasveristen tyylistä neljäkymmentä luvulla, tuntui niin todelliselta. Silloin varmastikin näiden suurin kohokohta elämässä olivat häät puhdasverisen puolison kanssa, jonka vanhemmat olivat valinneet.  Ja se kokoaikainen höpötys häistä ja kihlautumisesta taisi olla heidän parissaan keskeistä. Voin kuvitella, että vielä yhdeksänkymmentä luvullakin Hermionen ajalla puhdasveriset tytöt ovat samanlaisia, tosin hieman vapaamielisempinä.

Sitten oli aivan mahtavaa, miten sijoitit McGarmiwan tähän aikaan ja sait hänestä luotua todenmukaisen nuoren Minervan, jonka voi helposti kuvitella aikuisena sellaiseksi kuin kirjoissa on. Mielenkiintoista miten teit hänestä sellaisen, että hän oli jo opiskeluaikanaan ihastunut Dumbledoreen. Ja aivan tarinan viimeisellä lauseella, jossa McGarmiwan sormessa oli hopeinen sormus, sait kytkettyä tämän osan auki jääneestä tarinasta umpeen kertomalla selvästikin, miten tämä rakkaus loppui.

Ainoa miinus tulee tarinassa siitä, että muistit yhden jutun väärin kirjoista. Puoliverisessä prinssissähän kerrottiin, että Riddlen aikana taikajuomien opettajana oli Kuhnusarvio ja hänen tilalleen olit laittanut Matami Kuusammion. Kuhnusarviohan kertoi Riddlelle hirnyrkeistä tämän kouluaikoina.

Kirjoittajan taitojasi voisi verrata keneen vain huippukirjailijaan, kuten Rowlingiin. Tämä tarina oli ehkä parempikin kuin hänen kirjoittamansa, tykkäsin tästä niin :) Sitten jos sinulta joskus ilmestyy kirja, ilmoita, niin menen heti ostamaan sen ja luen. Niin hyvää tekstiä kirjoitat.

Tulipas kauheasti ylistettyä, mutta ei se haittaa – tämä on sen arvoinen! ;D

Lotazi kiittää mitä suurimmin sitä, että sai lukea näin hienon tarinan ^^ Tuli kyllä näemmä tällainen kilometri pituinen viesti, mutta ei haittaa. En pystynyt kirjoittamaan mitään pientä kommentia, tällaisesta tarinasta  ;)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Upsila - 23.07.2010 21:06:09
Hih, löysinpäs tälläisen hienon luettavan, että ei voinut kuin ihailla ja kommentoida. Loppu harmitti todella paljon minuakin, olisin niin halunnut, että Tom eläisi. Ja ehdottomasti se yksi luku lisää tänne, laitetaan maailman kirjat sekaisin ja tuodaan Tom takaisin elävänä! :--D *pliispliispliispliis*

En tiedä osaanko kirjoittaa mitään järkevää kommenttia tähän, mutta taidan laittaa kaikkia vain tiivistettynä. Tom oli todella onnistunut, juuri tuon kaltaisena kuvittelin hänet kouluaikoina; yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä ihminen, joka ei puhu kovinkaan monille ihmisille. Pidin kovasti tästä, vaikka ei mitään suurta seikkailua tapahtunutkaan; mukavaa vaihtelua nimittäin. Juoni kulki tasaisena, toisinaan hyppelehti yllättävineen riitoineen, pienineen eleineen, suudelmineen ja rakkaudenkaipuuksineen. Hermione ajautui ihmeekseen toiselle aikakaudelle, missä Tom oli opiskeli seitsemännettä kouluvuottaan ja oli tehnyt kaksi murhaa jo, vaikka katuikin sitä katkerasti. Hermionen sitkeys oli todella hienoa luettavaa; että hän jaksoi loppuun asti puhua ja kuunnella Tomia, eikä juossut karkuun kauhuissaan, kun sai tietää, että Tom oli murhannut ihmisiä. Heidän suhteesta oli ihanaa luettavaa, sydämeni melkein aina suli lukiessani ja he sopivat niin hyvin toisilleen tässä, vaikka tämä olikin ensimmäinen Tom/Hermione - paritus johon olen törmännyt.

Tom ja Voldemort ovat tosiaankin samaa henkilöä, joten kun jompi kumpi tappaa toisen niin molemmat menehtyvät. Minusta oli haikeaa lukea tälläistä, sydäntä pisteli ja toivon jo innoissani, että tässä olisikin onnellista loppua. No, aina ei voi olla onnellista loppua, mutta pliispliispliis tee vielä yksi osa. :'''D

Elikkäs; tykkäsin kovasti tästä, että sanatkaan eivät riitä kuvaamaan. Tämä oli hieno tarina, pienineen yllätyksineen ja huolineen. Todella upeaa ja hienoa luettavaa, että voisin lukea tämän uudestaan ja uudestaankin läpi. Ja anteeksi lyhyestä kommentista, halusin tehdä tästä tiivistetyn. Kiitos hirmuisesti tästä. :)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: lanoliini - 30.12.2010 19:48:51
Ah! ♥

Luin tämän ficin jo aikanaan, silloin kun se ilmestyi, mutta jostain syystä en ole kommentoinut, mitä kummaa? Nyt kuitenkin löysin tämän uudestaan ja pakkohan tää oli lukea vielä kerran. Itseasiassa aloin lukea tätä illalla ja lopputulos oli se, että menin nukkumaan aamulla vasta puoli viideltä, kun jäin niin koukkuun! ;D Tosi mainiota luettavaa kyllä oli, kiitos. Minulle tuli itselle nyt kauhea himo kirjoittaa Tom/Hermionea.

Aivan ihanasti olit saanut tarinan kulkemaan ja juoni oli muutenkin tosi kivasti kehitetty. Hermionen ja Tomin tutustuminen tuntui luonnolliselta, eikä edennyt liian nopeasti. Nautin kauheasti heidän keskusteluistaan, ne oli kyllä ihania! Huumoriakin oli ficin sekaan ripoteltu sopivasti ja kuvailut oli ihanasti toteutettu. Loppu tietty oli vähän surullinen, mutta Tom teki oikein, on se vaan hieno poika!

Enpä minä oikein muuta osaa sanoa nyt tähän hätään, joten täytyy vain kaiketi kiittää paljon kivasta lukemisesta! :)

- lanoliini

Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Draco-love - 04.01.2011 12:11:18
Olen lukenut tämän ficin jo 3 kertaa, enkä saa kyllikseni! Kiitos, kiitos tästä ihanaisesta tekstistä! :D
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Miruya - 03.04.2011 20:17:28
Olin kolmen päivän ajan (joiden aikana luin ficcisi) täysin riippuvainen siitä. Idea oli toteutettu loistavasti ja olin tyytyväinen kun Tomin hahmo ei tuntunut "lähtevän raiteiltaan" kertaakaan. Kiitos!

Mutta viimeisen luvun taistelu kohta oli epäselvää luettavaa, enkä saanut oikein selvää mitä tapahtui.
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Kissankiekaisu - 06.04.2011 12:25:26
Oi tää kranaatti omena on piukee! <33

T:Kissankiekaisu
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Margareta - 04.11.2012 02:01:57
Oi, aivan kertakaikkisen ihana ficci, vaikka paritusta aluksi karsastinkin.
Hahmot on todella hyvin kirjoitettu, pidin varsinkin nuoresta Minervasta ja oli mukavaa että hän ystävystyi Hermionen kanssa. Olen Minerva/ Albus fani ikuisesti, sanoi Row- täti mitä tahansa Albuksen mieltymyksistä ja varsinkin viimeinen lause oli aivan ihana. :)

Kiitos ihanasta ficistä,
Margareta
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Elayne - 01.12.2012 20:26:01
Mäkin oon siis aivan ihastunut tähän. Rakastan tätä paritusta! Ylipäänsä tuollaisia... jännittäviä ja mielenkiintoisia parituksia  :D

Ja siis, jotenkin aivan ihanasti kuvailtu tuo Riddle. Ei ehkä minun kuvitelmieni mukainen (kuulostipa pervolta) , mutta se tähän toi mielenkiintoa. Syrjäänvetäytyvä, sekä ei julma vaan kärsinyt Tom. Suloista  :-*

Ihanaa, kun tämä oli näin pitkä ja vielä valmis. En voi kylläkään kiljua jatkoa, mutta eipä siinäkään mitään  :D
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-13, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: jaina - 29.12.2012 12:12:20
Vautsi. Olen aika sanaton.

Tämähän otsikko ja paritus on pyörinyt ties kuinka kauan tuolla kaikkialla, olen siis törmännyt tähän hyvinkin usein. Ficin viimeinen osa on julkaistu täällä paria päivää vajaa vuosi sitten ennen kuin edes rekisteröidyin Finiin. Paritus ei ole kiinnostanut kyllä ollenkaan, se ei ole vaikuttanut yhtään järkevältä.

Eilen kuitenkin törmäsin tähän ficciin ja luin sen sitten eilisen iltapäivän ja illan aikana. Mitä voisin tähän kommenttiin kirjoittaa? En tiedä. Olen aika sanaton.

Sanotaan vaikka näin, että "Granaattiomena"-ficci sai minut ihan koukkuun! Tykkäsin ihan älyttömästi koko ideasta ja tuo alkukohtaus, jossa Hermione loihtii Voldemortiin kirouksen, on hyvä. Hänen täytyi saada Tomiinkin samantyylinen yhteys, että pystyi palaamaan takaisin aikaansa. Parasta tuossa on se, että se yhteys tuli luonnostaan ja Hermione alkoi jo ajatella, että onhan tämä 40' ihan kiva lukukymmen.

Mielestäni on todella hyvä, että Tomin ja Hermionen välit alkoivat viileästi, jonka jälkeen ne hieman lämpenivät, mutta viilentyivät sitten uudelleen ja sitten lämpenivät lopullisesti. Uskottavaa, sillä juttuihin ei vain rynnätty heti. Mua ärsyttää esimerkiksi joissakin Draco/Hermione-jatkoficeissä se, kuinka kaksikko muodostaa hirmunopeeta yhteyden, esmes ihan ensimmäisessä luvussa (vihataan toista ja seuraavassa kappalejaossa jo ajatellaankin, että 'oi vitsit toi on hyvännäköinen'). Joissakin ficeissä tuo toimii, muttei olisi toiminut tässä.

Ensi suudelma tuli hyvässä paikkaa. Tom luotti Hermioneen ja vei hänet Salaisuuksien Kammioon. Hän paljasti tytölle tekosensa ja oli jopa huolissaan, että mitä Hermione niistä ajatteli. Eka kertakin oli kaksikolla söpö.

Tykkäsin siitä, ettei Tom joulutanssiaisissa tehnyt muuta kuin vähän suutahtanut Hermionelle. Olisi ollut vähän lapsellistakin suuttua oikein kunnolla tuosta 'totuus vai tehtävä?'-jutusta, koska Hermione sanoi rehellisesti, että olisi halunnut Tomin muutenkin mukaan. Eri asia olisikin sitten ollut, jos se olisi ollut tytölle pelkkä tehtävä. Onneksi Tom tuntui lukevan Hermionea sen verran hyvin, että ymmärsi tytön olevan todellakin pahoillaan. Se lumikohtaus oli aika söpö. Kaikki ne Tomin lempeät haukkumiset sopivat hahmoon todella hyvi.

Tom oli muutenkin tosi hyvin kirjoitettu - niin hyvin, että oi nam. Mahtavaa! Katsekontaktin välttely oli hyvä, Tom selvästikin oli vähän ujokin tai ainakin pelkäsi näyttää syvimpänsä. Hermione muutti tietämättään Tomia tosi paljon ja oli hienoa lukea tuo kehitys. Kylmyydestä ensin pieniin virnistelyihin ja myöhemmin kunnon tervehtimisiin, kävelytuokioihin, keskusteluihin ja sitten vitseihin, ja niiden jälkeen hellyyteen. Tomista ilmeni ihan eri ulottuvuuksia, jotka olivat kaikki yhtä pinnan alla. Yllätyin myös positiivisesti siitä, kun Tom kertoi, ettei olisi halunnut itse asiassa tappaa Myrttiä. Tom oli myös ymmärrettävä kertoessaan miksi vihasi isäänsä niin paljon - tämä oli pettänyt sekä hänet että pojan äidin. Ihan syystäkin Tom oli niin vihainen ja pettynyt. Sitä ei tuoda ehkä kunnolla kirjassa tai elokuvissa esille, koska Voldemort on se pääroisto.

Lopetus oli tietysti surullinen, mutta myös koskettava. Tom oli tajunnut että rakastaa Hermionea, eikä halunnut olla se, mikä hän tulevaisuudessa tulisi oleman. Hän tiesi varmasti ettei selvisi tuosta noin vaan Voldemortin kohtaamisesta. Eihän hän muuten olisi Hermioneen mukaan tullut tytön omaan lukukymmeneen. Tom tuli sinne, koska hän rakasti Hermionea ja oli valmis. Oli valmis tuhoamaan sen pahuuden. Jotenkin se veti vähän sanattomaksikin. Tom rakasti Hermionea niin paljon, että halusi tuhota oman pahan itsensä. Varmasti tiesi, ettei selviäisi. Olihan se ihan loogistakin, että jos hän tuhoaa tulevaisuuden itsensä, niin tuhoaa hän oman itsensäkin. Vau.

Tykkäsin siis hurjasti tästä ficistä! Jos pitäisi miinusta keksiä, niin kaksi juttua on. Ensinnäkin kirjoitusasu - kieli sinällään oli moitteetonta, helposti luettavissa jne. . Teksti oli kuitenkin aika pötköön kirjoitettua, joten olisi ollut kivempi lukea, jos tapahtumien välissä olisi ollut enemmän noita rakoja. Toinen miinus on se, että minä ainakin itse menin ihan sekaisin välillä noista Hermionen kavereista ja siitä, kuka on kenenkin kanssa. Ehkä sitten luin jotenkin liian huolimattomasti sen kohdan, jossa he esittäytyvät ja kertovat suhteistaan, mutta kuitenkin minulta meni vähän ohi osa niistä jutuista. Ei sillä että olisin kauheasti jäänyt paitsi tyttöjen jutuista, pääponttihan oli Tom/Hermione ja ihana nuori Minerva. :)

Kiitoksia siis kovasti tästä ihanasta ficistä! Vähän pitkä kommentti tuli, mutta koska kommentoin nyt kaikkea, niin mitä muutakaan voi olettaa tällaiselta kirjoittajalta? Hah! :-)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Lyra - 27.05.2015 22:59:23
Ihanan ficin oot kirjoittanu, se täytyy myöntää. Tuun jatkamaan kommenttiani kunhan olen lukenut uudelleen läpi mut yhestä jutusta pitää kysyä eka


voinut kysyä ne joltain tuttavaltaan.
“Sinun veljesi työskentelee Sianpäässä”, hän sanoi lopulta. “Kolmannessa kerroksessa on tarvehuone, se ilmestyy silloin kun sitä tarvitsee, eivätkä monet tiedä siitä. Ja tuota…”


Ykkösluvusta tällanen pätkä,  eikös tarvehuone ole kuudennessa/seitsemännessä kerroksessa? Pisti silmään
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Kaarne - 26.11.2019 13:57:06
Heh. Tämä on edelleen Finissä suosikkificcejäni, mutta en näemmä ole mokomaa koskaan edes kommentoinut - hyi minua! Enkä kyllä mitään kauhean erikoista kommenttia saa aikaan nytkään, mutta tulinpa näin vuosien jälkeen kertomaan, että luen tämän varmaan suunnilleen joka toinen vuosi, ja vielä näin melkein kolmikymppisenäkin uhkaa itkettää melkein joka kerta. :D

Tulee samalla nostettua tämä helmi taas Hunajaherttuan etusivulle, niin toivottavasti uudet ficcaajasukupolvet löytävät sen taas. ;) Katsotaan, käynkö vaikka viiden vuoden päästä heittämässä seuraavan kommentin. ♥

(Ja huh, tämä on toden totta kaksitoista vuotta vanha! No, laatu kestää. ♥♥♥)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Thelina - 24.12.2019 09:50:02
Kivaa, että Nevilla nosti tätä, sain tästä mahtavaa joululukemista <3 paritus kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä, mutta kun tajusin, että kyseessä oli aikamatka Voldemortin nuoruuteen, kiinnostuin heti! Upeasti kirjoitettu kaikki se Hermionen kipuilu ihastumisen kanssa, kun samalla kuitenkin tietää, mitä tulevaisuus tuo Tomille tullessaan. Pidin myös menneisyyden Tylypahkan kuvaamisesta eroineen ja yhtäläisyyksineen. Helppo kuvitella, Hermione hajoilemassa tupatovereidensa hääpuheille ja näiden kauhistelut, kun Hermione ja Tom löytyivät nukkumasta sohvalta :D Loppu oli kipeä, mutta ihana - Minervan sormus oli hieno yksityiskohta, joka päätti muuten surullisesti loppuvan tarinan rakkaudella. Kiitos tästä, toivottavasti moni tarttuu tähän vielä seuraavienkin 12 vuoden aikana :)
Otsikko: Vs: Granaattiomena (Hermione/Tom, K-11, romance) VALMIS 9.9.
Kirjoitti: Kaarne - 20.03.2021 20:11:42
Hei toyhto! ♥ Helmikuussa oli taas aika lukea Granaattiomena pitkästä aikaa – päädyn tähän aina stalkkerinappulan kautta nääs, kun joku tätä lukee :D – ja en silloin tullut kommentoineeksi, mutta nytpä kommentoin. Nimittäin! En sitten tiedä, että mikä siinä on, mutta tän ficin loppu kyllä itkettää vuodesta toiseen. Viimeksi kommentoidessa olin melkein kolmikymppinen, nyt olen yli kolmikymppinen, ja ah. Voihan Tom, voihan Hermione ja voihan elämän epäreiluus.

Tää fic on mulle ehkä kaikkien aikojen merkityksillisin HP-fic, ja aikoinaan (ja ehkä edelleenkin) ajattelin, että jos joskus saan jonkin pitkän Potter-ficin valmiiksi, haluaisin, että se ois yhtä hyvä kuin tää. En ole vielä saanut, mutta ei se mitään, koska eipä se kirjoittaminen ole silti hukkaan mennyt. :D Ja sain tai en, onneksi voin aina palata tän ääreen toisinaan ja katsoa, josko taika on tallella – ja se on. (On sun uusissakin teksteissä taikaa. ♥ Niihin ei vaan ole ehtinyt kerrostua sitä nostalgian patinaa, mutta odottelen jo mielenkiinnolla sitä, miltä esimerkiksi löyhäloitsu-sarja tuntuu kymmenen vuoden päästä. :D )

Eläköön Granaattiomena, eläköön toyhto ja eläköön toyhton kynän terävyys meidän ilona vielä pitkään! ♥ (Ja nähdään taas parin vuoden päästä, luulen. :D )