Kirjoittaja Aihe: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 10/10  (Luettu 4569 kertaa)

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Nimi: Kaikella on määräaika
Fandom: Given (hahmoja myös muista fandomeista kuten Forest of piano ja Kurokos basketball)
Hahmot: Ugetsu Murata (Kai Ichinose, Alexandra Garcia ja muita)
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, h/c, vahvasti kristillinen teema
Varoitus: Herätyskristillinen ja karismaattisuutta sisältävä fikki, uskoontulotarina, Älä lue äläkä kommentoi jos aihe ei miellytä mutta suosittelen olemaan utelias ja lukemaan.
Vastuuvapaus: Givenin hahmot kuuluvat Natsuki Kizulle. Forest of pianon hahmot Makoto Isshikille. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Ugetsu on elämässään monella tavalla pohjalla menetettyään kaiken. Sitten hän kohtaa pelastajansa.
Kirjoittajalta: Tälle Ugetsun tarinalle voi lukea taustaa aikaisemmasta fikistä Koditon (Nanmadolin jälkeen) K-11, koska tässä fikissä viitataan siihen. Forest of piano on katsottavissa Netflixissä, lempeä ja elämänmyönteinen anime, jonka pääosassa on pianonsoittaja Kai Ichinose. BL-anime Given on katsottavissa Chrunhcyrollissa, jonka sivuhahmo viulunsoittaja Ugetsu Murata on. Kuten Ugetsu tässä tarinassa, samoin kirjoittaja itse käy läpi paljon asioita. Sain huhtikuussa kunnian vierailla Japanissa melkein kahden viikon ajan. Tokiossa vierailin myös Lifehouse-seurakunnan sunnuntaitilaisuudessa. Seurakunta valikoitui sen mukaan, että se oli noin 2,5km päässä hotellilta ja siellä oli tilaisuus englanninkielellä. Tutustuin toimintaan jo kotona netin kautta.


1. On aika kadottaa

Planeetta maa.

Ja siellä maailman väkirikkain kaupunki – Tokio.

Kuka pitää lukua suuren kaupungin miljoonista ihmisistä?
Kuka laskee heidän kyyneleensä tai heidän päänsä hiuksetkin?
Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla.(Saarn. 3:1-2)


Japanin tunnetuin ja lahjakkain viulisti, 24-vuotias Ugetsu Murata istui pienen ja ankean yksiön lattialla patjalla ja itki. Hän piteli käsissään vanhaa lainapuhelinta, jolle ei ollut talletettuna mitään. Hänen kadonneen puhelimensa mukana olivat hävinneet kaikki yhteystiedot, kaikki valokuvat ja kaikki se, mitä nyt puhelimella voi olla tallessa. Hän ei voinut soittaa kenellekään, eikä kukaan voinut soittaa hänelle, koska kukaan ei tiennyt hänen väliaikaista puhelinnumeroaan. Hän oli yksin ja unohdettu. Se sattui syvälle sydämeen.

Hän oli vain yksi monen miljoonan keskellä, ei ketään kiinnostanut hänen pieni elämänsä. Hän ei ollut kenenkään tärkein ihminen, ei kenenkään ykkönen.

Hän oli käytännössä koditon ja menettänyt viikko sitten kaiken taifuunin aikana, kun vesi tuhosi koko hänen omaisuutensa. Se oli vienyt aivan kaiken. Viulu, jota hän oli yrittänyt pelastaa, oli sekin kärsinyt puodottuaan veteen. Hänelle ei ollut jäänyt mitään. Punainen Risti oli osoittanut hänelle vaatimattoman vuokra-asunnon hätämajoituksena, jotta hän pääsi alkuun. Hän oli saanut sen verran rahaa, että saattoi ostaa itselleen ruokaa. Hän oli saanut vaatteita kirpputorilta ja vanhan kännykän, jolla pääsi alkuun.

Seuraava viikko oli mennyt siihen, kun hän laittoi vireille hakemuksen uusia henkilöasiakirjoja varten ja jätti hakemuksen vakuutusyhtiölle, jotta saisi korvauksia. Pankkitunnuksetkaan eivät toimineet ilman puhelisessa olevaa henkilövarmistusta, joten pankkitilien käyttökään ei onnistunut. Kaikki oli jumissa ja parerityöt veisivät aikansa. Ennen kaikkea hän tarvitsi nopeasti uuden viulun, jotta voisi harjoittaa ammattiaan ja palata työhön. Jos Punaisen Ristin työntekijä ei olisi käynyt hänen luonaan, hän olisi vain nukkunut ja ollut nälissään. Hän ei jaksanut hoitaa asioitaan, eikä käydä kaupassa. Hän tarvitsi siihenkin jonkun muun apua.

Päivät kuluivat.

Ugetsu oli ennenkin ollut masentunut. Hän oli ennenkin jäänyt yksin. Hänet oli ennenkin unohdettu. Tällä kerralla hän oli pohjalla. Hän oli kadottanut elämänsä, eikä hän ollut varma voisiko löytää sitä enää uudelleen. Elämältä oli mennyt pohja ja takoitus. Hän oli muiden avun ja hyväntahdon varassa. Ylpeys esti häntä ottamasta yhteyttä isäänsä tai isoisäänsä. He tuskin tiesivät hänen tilanteestaan, eikä Ugetsu halunnut näyttää heille heikkouttaan. Hän halusi olla se, joka pärjäsi eikä tarvinnut apua.

Kuintekin näytti siltä, että maailmankaikkeus oli päättänyt toisin. Hänet oli tehty pieneksi ja mitättömäksi. Hänet oli riisuttu omasta voimastaan. Hän ei pärjännyt ilman toisten apua.


*


Ugetsu istui katupesulan muovijakkaralla odottaen että hänen toinen vaatekertansa kuivuisi kuivausrummussa. Hänellä oli vain kahdet verryttelyhousut ja muutama t-paita, ohut takki ja kengät, jotka hän oli löytänyt kirpputorilta. Vakuutusyhtiöstä ei ollut kuulunut vielä mitään.

Hän yritti pitää itseään kasassa, mutta se ei enää ottanut onnistuakseen. Hän joutui puremaan huultaan, ettei alkaisi itkemään. Huulilla maistui veren maku ja silti kyyneleet karkasivat hänen kasvoilleen. Silloin pesulaan tuli vaaleahiuksinen nuori mies, joka laittoi pyykkinsä koneeseen ja istui jakkaralle. Ugetsu oli laskenut päänsä alas ja yritti keksiä tekemistä kännykällään.

”Hei, mikä sinun on?” vaaleahiuksinen nuori mies kysyi. ”Voinko auttaa jotenkin?”
Ugetsu pyyhki silmänsä takin hihaan. Muutaman siiderin jälkeen hän kyllä teki tuttavuutta vieraisiin, mutta näin selvin päin ja maailman alas painamana se oli eri asia. Hän tarvitsi tupakkaa.
”Minä... en”, Ugetsu änkytti ja otti tärisevin käsin tupakka-askin taskustaan, mutta laittoi sen takaisin.
”Tunnenko minä sinut jostain? Näytät tutulta”, mies sanoi sitten. Ugetsu nosti katseensa, mutta ei osannut sanoa mitään. Miehen kasvot näyttivät tutulta, mutta hän ei keksinyt missä oli tämän tavannut.

”Minä olen Kai Ichinose”, vaalea mies sanoi ja ojensi kätensä tervehdykseen.
Ugetsu nosti vähän katsettaan ja näki kirkkaat silmät sotkuisen vaalen hiuspehkon alta. Hän vastasi kädenpuristukseen pienen epäröinnin jälkeen.
”Kai?” Ugetsu mumisi. Kun hänen katseensa osui miehen pitkiin sormiin, hän muisti.
”Pianonsoittaja Kai!” Ugetsu totesi ja Kai nyökkäsi.

”Me olemme tavanneet joitakin kertoja ennenkin. Minä olen Ugetsu Murata”, Ugetsu sanoi.
”Ugetsu Murata”, Kai sanoi. ”Tietysti. Olemme tavanneet konserteissa, lavalla. Viulunsoittosi on parasta ikinä.”
Ugetsu kohautti vähän hartioitaan. Tietysti hän oli hyvä ja hän tiesi sen. Mutta kun sen sanoi Japanin paras pianonsoittaja, se tuntui vähän hämmentävältä.

”Mitä sinulle kuuluu? Ihan rehellisesti.” Kai kysyi sitten.
”Menetin kotini taifuunissa. Vesi pilasi kaiken, viulunikin”, Ugetsu sanoi ääni särkyen.
”Olen pahoillani”, Kai sanoi.
Ugetsun pyykkiohjelma tuli päätökseen ja hän otti koneesta kuivat pyykit muovikassiin.

”Missä sinä majailet?” Kai kysyi.
”Olen hätämajoituksessa tässä lähellä. Pieni rähjäinen yksiö”, Ugetsu sanoi. ”Vakuutuksen korvauksissa voi mennä pitkä aika.”
”Voinko tarjota sinulle illallisen? Jos jaksat odottaa että pyykkini tulevat”, Kai ehdotti.
Ugetsu huokaisi. Hän tunsi olonsa linnunpelätiksi nykyisissä vaatteissaan.
”Minulla ei ole muuta päällepantavaa, kuin nämä. Näytän varmasti kerjäläiseltä”, Ugetsu pahoitteli.

”Voit lainata pesusta tulevaa huppariani, jos se yhtään helpottaa oloasi. Katso minua, en minäkään parhaimmissani ole”, Kai sanoi ja hymyili vähän. Miehellä oli yllään kuluneet farkut ja hihoistaan rispaantunut punainen huppari.
”Hyvä on”, Ugetsu myöntyi.

Hetken he istuivat molemmat hiljaa jakkaroillaan. Ugetsu selasi puhelintaan. Sinne oli tullut sähköpostia hänen työpaikaltaan, sinfoniaorkesterista. Hänen pitäisi mennä käymään siellä joku päivä.
”Jo huomenna?” Ugetsu mumisi ja kauhistui sitten. Hän työpaikallaan kyllä tiedettiin ettei hänellä ollut vielä uutta viulua. Mutta ei hänellä ollut edes säädyllistä vaatekertaa. Nyt hän olisi pahassa pulassa. Ei hän voinut mennä ilman parempia vaatteita. Ehkä hän vastaisi sähköpostiin ja valehtelisi että on kipeänä.

”Kerro. Ehkä voin auttaa”, Kai sanoi kun oli hetken seurannut Ugetsun ilmeitä tämän kasvoilla. Ugetsu meni vähän hämilleen. Ei hän voisi vaivata Kaita yhtään enempää. Hän laski katseensa lattialle.
”Hei, ihan totta. Emme me sattumalta tavanneet”, Kai sanoi.
”Työnantajani haluaa tavata minut huomenna. Hän tietää kyllä tilanteeni ja sen ettei minulla ole vielä uutta viulua, mutta en minä voi...”, Ugetsu sanoi.
”...mennä tämän näköisenä”, Kai jatkoi. ”Niinkö?”
”Niin.”

”Pesuohjelma päättyy kohta. Nyt tehdään niin, että mennään syömään ja sieltä minun kämpilleni. Saat lainata mitä tarvitset.”
Sanottu ja tehty. Kohta Ugetsu puki Kain valkoisen vasta pesusta tulleen hupparin yllensä ja hänestä tuntui jo vähän paremmalta. He menivät ravintolaan ja tilasivat lihatarjottimen ja suuren kulhollisen riisiä. He juttelivat niitä näitä ja viime aikojen kuulumisia samalla, kun grillasivat lihaa.

Heillä oli noin 10 minuutin kävelymatka Kain pienelle asunnolle, joka oli vain vähän suurempi mitä Ugetsun nykyinen hätämajoitus, mutta huomattavasti kodikkaampi. He jättivät kengät eteiseen. Sitä seurasi pieni keittiösyvennys ja sitten huone, jonka toisella seinustalla oli suuri kaappi ja toisella seinustalla digitaalinen flyygeli ja sen äärellä tuoli. Seinää vasten oli nostettu patja ja keskellä huonetta oli pieni matala pöytä, jolla oli läppäri, muutamia nuottivihkoja ja jokin paksu viininpunainen kirja. Seinillä oli muutama iso taulu. Toisessa taulussa oli kukkivia kirsikkapuita ja toisessa oli syksyn värjäämiä puita. Ikkunasta näkyi muita kerrostaloja ja pieni puisto.

”Minulla on muutama puku, jotka eivät enää mahdu minulle mutta ne ovat täysin käyttökunnossa”, Kai sanoi etsiessään mitä voisi lainata Ugetsulle.
Ugetsun katse kävi uudelleen pöydällä olevassa paksussa kirjassa. Se oli Raamattu. Lukiko Kai Raamattua?
Ugetsu sovitti Kain tarjoamaa pukua ja se sopi hänelle mainiosti.
”Saat tämän puvun kokonaan itsellesi. Hartiani eivät en enää mahdu siihen. Jos kengät sopivat sinulle, niin voit lainata niitä.”
Kengät olivat hitusen isot, mutta hän pärjäisi niillä muutaman päivän.

”Kiitos. Jään sinulle paljosta velkaa”, Ugetsu sanoi. Hän kantoi pukua pukupussissa ja laittoi kengät muovipussiin. Kai antoi hänelle kuitenkin repun. Niin kaikki olisi helpompi kuljettaa, kun pukua piti pitää käsissä koko matkan.
He vaihtoivat vielä puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet.
”Pärjäätkö nyt?” Kai kysyi vilpittömästi.
”Luulisin”, Ugetsu vastasi.

Ugetsulla ei ollut kiire. Hän käveli Kain valkoinen huppari yllään ja selässään Kain reppu täynnä puhdasta pyykkiä ja lainaksi saadut pukuun sopivat kengät. Pukua hän kuljetti varoen ettei sen mukana oleva paita rypistyisi. Hän palasi ankeaan väliaikaiseen majapaikkaansa ja istui lattialle olevalle patjalle, ainoalle mukavalle istumapaikalle. Hän vastasi työnantajansa sähköpostiin ja kertoi tulevansa huomenna.

*

Sinä iltana kun Kai Ichinose luki Raamattuaan ja rukoili, hän rukoili Ugetsun puolesta. Heidän oli ollut tarkoitus tavata, se ei ollut sattumaa. Hän tiesi sen siitä, kun hän oli päivällä ollut lähdössä pesulalle, hänen mieleensä oli noussut hyvin vahvana ajatus. Ei vielä, mene vähän myöhemmin.

« Viimeksi muokattu: 09.07.2025 19:40:52 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 5/8
« Vastaus #1 : 12.06.2025 15:57:15 »
2. On aika itkeä

Kului viikko. Ugetsu oli jälleen ollut katupesulassa pesemässä vähiä vaatteitaan ja pesi samalla Kain hupparin. Hänen pitäisi kohta palauttaa huppari ja lainakengät Kaille. Vakuutusyhtiö oli tarvinnut hänen työpaikaltaan liitteen korvaushakemukseen, joka koski arvoviulua. Samalla tuli ilmoitus siitä, että hän saisi pikaisesti alustavan korvauksen menetetyistä käyttötavaroista kuten eletroniikasta ja vaatteista, jotta hän pääsisi kohta ostamaan itselleen jotain.

Tunnit kuluivat ja Ugetsulla oli tylsää. Hän nukkui, poltti tupakkaa, joi kahvia ja odotti sähköpostiinsa viestiä. Sitten hänen vatsansa kurni ja hän tajusi ettei jääkaapissa ollut taaskaan mitään. Hänen oli haettava lähikaupasta jotain syötävää. Käteisvarat alkoivat olla vähissä eikä hänellä sen jälkeen olisi jäljellä mitään.

Hänen puhelimensa soi. Se oli Kai.
”Mitä kuuluu?” Kai kysyi.
”Sitä samaa tylsää”, Ugetsu vastasi. ”Vakuutusyhtiö istuu rahakirstun päällä ja mikään ei etene.”
”Voisin laittaa ruokaa, jos tulet kämpilleni”, Kai ehdotti. Ugetsu epäröi hetken, mutta suostui sitten. Olihan hänellä jo valmiiksi nälkä.
”Voin minä tulla”, hän myöntyi.
”Hyvä. Voit tulla vaikka heti jos haluat, ellei sinulla ole muuta juuri nyt”, Kai sanoi.
”Minulla menee varmaan puoli tuntia. Nähdään”, Ugetsu sanoi.

Ugetsu kulki metrolla ja sillä matka taittui nopeasti. Pienen kävelymatkan jälkeen näkyi jo pieni puisto, jonka takana olivat kerrostalot.
”Hei, käy sisään”, Kai sanoi. Huoneessa tuoksui ruoka.
Ugetsu jätti kenkänsä eteiseen.
”Olen pahoillani etten voinut tuoda mitään. Enkä pysty vielä palauttamaan lainaamiasi vaatteita ja kenkiä”, Ugetsu sanoi vähän nolona.
”Älä sitä sure. Minä kutsuin sinut syömään enkä vaatteita palauttamaan”, Kai sanoi ja laski nuudelikulhot ja lihavartaat olohuoneen matalalle pöydälle.
”Syödään”, hän sanoi ja osoitti Ugetsulle toista lattiatyynyä jolle istua.

He söivät ja juttelivat. Kailla olisi kohta edessään muutaman viikon konserttikiertue.
”Kaipaan itsekin jo soittamista”, Ugetsu huokaisi. ”Voisin kyllä kuunnella kun soitat jotain”, hän lisäsi.
”Soitan sinulle ensin Chopinin minuuttivalssin. Se on pysynyt vuodesta toiseen suosikkinani”, Kai sanoi siistiessään ruokakulhot pois pöydältä ja puhdisti sen liinalla. Sitten hän nosti lattialla olleet nuottivihot, läppärin ja Raamatun takaisin pöydälle ja siirtyi pianon äärelle. Hän sääti äänen tarpeeksi hiljaiselle ettei häiritisisi naapureita. Kain sormet tanssivat näppäimillä ja kohta kappale vaihtui jo toiseksi. Chopinin sadepisarapreludi, kaunis kappale, mutta sen keskellä oli pahaenteistä ahdistusta.

Ugetsu istui lattiatyynyllä ja kuunteli Kain soittoa. Hän ei tunnistanut seuraavia kappaleita, mutta ne olivat kauniita ja koskettavia kappaleita. Hän jäi katsomaan pöydällä olevaa Raamattua ja huomasi nyt, että sen sivujen välissä oli useita muistilappuja. Kai luki oikeasti Raamattua? Se tuntui ajatuksena vieraalle. Ei Japanissa noin yleisesti ottaen kukaan lukenut Raamattua tai pitänyt sitä mitenkään esillä. Ja harvalla oli ylipäänsä koko kirjaa.

Kai lopetti soittonsa ja kääntyi Ugetsuun päin. Hänen silmänsä loistivat.
”Kun saat uuden viulun, haluaisin soittaa kanssasi”, hän sanoi.
”Soitan mielelläni kanssasi”, Ugetsu sanoi. ”Vaikka, en kaikkia kappaleita tuntenutkaan.”
Sitten heidän välillään oli hetken hiljaisuus.
”Sinä luet Raamattua”, Ugetsu totesi pikemminkin kuin kysyi. Hän osoitti pöydällä olevaa suurta punakantista kirjaa.
”Kyllä. Luen joka päivä”, Kai vastasi.
”En tunne ketään muita, joka lukisi Raamattua”, Ugetsu totesi.

”Tämän kirjan sanoma muutti minun elämäni. Synnyin Moriwakissa punaisten lyhtyjen alueella ja elin siellä koko lapsuuteni”, Kai kertoi. ”Elämä ei ollut helppoa ja yleensä äidillä ei ollut paljon rahaa. Tein siivoustöitä kun olin vielä alakoulussa. Kuulin soitonopettajaltani Jumalasta, joka välittää. Hän ei opettanut minulle vain pianon soittoa, vaan myös Jumalan tuntemista”, Kai sanoi.

Kai kertoi miksi juuri Raamatun Jumala oli yli kaiken.
”Ei mikään uskonto tai uskonnollisuus pysty tällaiseen. Ainoastaan Raamatun Jeesus on noussut ylös kuolleista ja vaikuttaa tämän päivän ihmisten elämässä parantaen ja johdattaen monissa asioissa. Usko on yhteys, aito keskustelusuhde Jumalan kanssa. Tämä toimii käytännössä.”

Ugetsu kuunteli ihmeissään. Ei kukaan ollut koskaan kertonut, että kristinuskon Jeesus elää edelleen ja hänelle voi jutella koska tahansa. Se kuulosti hölynpölylle. Taruissa ja kertomuksissa noustiin kuolleista. Ne olivat myyttejä, joista oli tehty elokuvia, tv-sarjoja ja useat animet käyttivät samoja teemoja.
”Monet kappaleet joita soitan, ovat ylistystä Jumalalle joka hallitsee edelleen kaikkea. Mutta en aio puhua sinua pyörryksiin enkä painostaa. Halusin vain kertoa vähän omasta elämästäni.”
Ugetsu oli sanaton. Kain iloinen olemus kuitenkin kertoi sen, että hän sai iloa ja voimaa tuon kuolleista nousseen Jeesuksen takia.

”Ei minua haittaa kuunnella. Oma elämäni on tyhjää, eikä siitä ole paljoa kerrottavaa. Nyt kun minulla ei ole viulua, minä vain nukun ja olen. Odotan vain että tunnit kuluvat”, Ugetsu kertoi ja murtui sitten kyyneliin. Hän käsitti kuinka hänen elämänsä vain ajelehti hänen ohitseen. Ei hän jaksanut olla iloinen. Useimmiten viulunsoitto auttoi vähän ja hänen oli hetken kevyempi olla. Joskus sekään ei auttanut. Ja nyt kun hänellä ei ollut edes viulua, hän käsitti kuinka kadoksissa hän olikaan. Ei hänen elämällään ollut sisältöä eikä tarkoitusta.

”Ugetsu?”

”Ugetsu!”

Ugetsu havahtui siihen, että Kai oli tarttunut hänen käteensä ja katsoi häntä noilla kirkkailla kauniilla silmillään. Ugetsun mielestä Kai oli kuin enkeli, kirkas ja valoisa, kun hän itse oli pimeässä masennuksen varjon peittämä ja alas painama.
”Voitko vielä soittaa minulle?” Ugetsu pyysi melkein kuiskaten.

Kai soitti. Hän soitti aloittaen Vivaldin talvesta ja soitti sen jälkeen kevään teeman. Sitten hän soitti Ugetsulle tuntemattomia kappaleita, mutta niissä soi ilo ja rauha. Ugetsu sulki silmänsä ja kuunteli. Hän halusi soittaa. Hän halusi soittaa näitä samoja kappaleita viulullaan. Hänen mielensä lepäsi ja häntä alkoi väsyttää. Kun Kai lopetti soittonsa, hän huomasi Ugetsun nukahtaneen hänen patjalleen. Hän antoi miehen nukkua ja keitti teetä.

”Anteeksi, taisin nukahtaa”, Ugetsu totesi kun hän nousi vähän tokkuraisena istumaan.
”Ei se haittaa. Tarvitsit lepoa”, Kai totesi ja istahti uudelleen lattiatyynylle. Pöydällä oli nyt kaksi teemukia. Ugetsu olisi voinut olla lopun elämänsä Kain pienessä kodissa kuunnelleen tämän soittoa, mutta hänen pitäisi palata omaan pieneen luukkuunsa.
”Minun pitää mennä”, Ugetsu sanoi lopulta kun oli juonut.
”Siellä on kamalan pimeää. Voin tulla saattamaan metroasemalle”, Kai tarjoutui ja Ugetsu oli siitä kiitollinen.

”Nähdään taas kun palaan kiertueelta, joohan? Voisin tulla välillä sinun kämpille”, Kai ehdotti.
”Nähdään toki”, Ugetsu sanoi, vaikka jätti sanomatta sen, ettei hän halunnut viedä ketään hänen ankeaan luukkuunsa. Se ei ollut hänen kotinsa.

Ugetsu valvoi pitkälle yöhön. Hän mietti Kain sanoja ja elämää. Usko oli jotain, mitä Ugetsu ei voinut ajatella omalle kohdalleen. Hänen elämänsä kulki eri polkuja. Juuri nyt seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Hän oli ennenkin noussut, mutta hän myönsi, ettei koskaan elänyt täysin onnellista ja täyttä elämää ja sellaista hän kaipasi. Silloin kun kaikki tuntui pahalta, se oli totaalisen musertavaa ja silloin harvoin kun hän oli iloinen, se kupli yli hänen olemuksensa.


*


Kun vakuutuksen ensimmäiset rahat tulivat Ugetsun tilille, hän kohtasi seuraavan ongelman. Hän saisi henkilökortin vasta muutaman päivän jälkeen ja vasta sen jälkeen hän saattaisi aktivoida pankin sähköiset palvelut ja saada uuden pankkikortin. Hänen rahansa olivat jumissa tilillä kun hän ei päässyt käyttämään niitä! Ugetsu totesi että hänellä oli enää 1200 jeniä, kolme tupakkaa ja ruoka loppu. Hänen pitäisi pärjätä, oli pakko.

Sitten hän huomasi kännykässään odottavan sähköpostin. Se oli Mafuyulta!
Missä sinä olet? Sinusta ei ole kuulunut moneen viikkoon mitään? Sano että olet kiertueella ja hengissä, mutta soita tai vastaa pian, ole kiltti. Halkean huolesta.
Voi Mafuyuta. Ugetsu ilahtui, että viimein hän kuuli ystävästään jotain. Vaikka eihän Mafuyu tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut. Ugetsu vastasi Mafuyun sähköpostiin (mistä lie hän oli sen saanut?) ja kertoi että hänellä oli väliaikainen puhelinnumero. Ei kulunut kuin kymmenen minuuttia kun Mafuyu soitti hänelle.

”Ugetsu-san! Missä sinä olet?” Kuului Mafuyun vähän hätäinen ääni puhelimessa.
”Hei. Olen Tokiossa ja kaikki on hyvin”, Ugetsu sanoi.
”Mutta... mutta minä kävin ovesi takana ja siellä on täysi kaaos. Ovi on rikki ja palokunnan esteet ovat paikalla. Mitä sinulle on tapahtunut?”
”Menetin kotini taifuunissa. Ja viuluni. Ja kaiken muunkin”, Ugetsu kertoi.
”Kuulen äänestäsi että kaikki ei ole hyvin. Voit kertoa minulle... jos haluat”, Mafuyu sanoi.
”Kaikki on kohta hyvin. Sain vakuutuksesta ensimmäisen korvauserän ja hankin uuden viulun”, Ugetsu puheli.

Sitten Ugetsu halusi kuulla Mafuyun kuulumisia. Oli rauhoittavaa kuulla toisen ihmisen ääni puhelimessa. Puhelun jälkeen hän kuitenkin romahti. Hän oli yksin. Hänen ajatuksensa olivat jo pitkään kiertäneet synkkää kehää, josta ei ollut ulospääsyä. Kodin ja kaiken menettäminen olivat vain syventäneen kaikkea. Välillä hän ei ollut varma jaksaisiko nousta seuraavana päivänä ylös.
Kain tapaamisen jälkeen Ugetsu oli löytänyt hänen soittamaansa musiikkia Internetistä ja kuunnellut sitä, kunnes vanha puhelin oli tulikuuma.


*

Ugetsu.
Se oli kuin lempeä kuiskaus hiljaisessa illassa. Aivan kuin joku olisi tässä huoneessa ja näki hänet. Mutta ei huoneessa ollut ketään. Ei tietenkään ollut, hän vain kuvitteli kaiken. Hän oli viimeinkin sekoamassa kaikkeen tähän synkkään yksinäisyyteen. Sitten hänen mieleensä nousi uusi ajatus. Mitä jos Jumala oli olemassa? Raamatun Jumala. Se jolle Kai soitti pianoa.
Hän alkoi etsiä Internetistä musiikkia, jota hän ei ollut koskaan ennen kuunnellut. Hän löysi musiikkia, jota hän ei täysin ymmärtänyt, mutta se sai hänen sielunsa jälleen lepäämään.

Laulu kertoi Jeesuksesta joka oli noussut kuolleista ja joka auttoi syntisiä ihmisiä. Hakusanat worship japanese paljasti, että myös Japanissa oli niitä ihmisiä, jotka lauloivat näitä lauluja.
Taas tuo Jeesus? Mies joka oli kertoman mukaan noussut kuolleista. Miksi parituhatta vuotta vanha tarina vaikutti ihmisiin tällä tavalla? Se kuulosti nykyteknologian, tieteen ja järjen aikakaudella jopa vähän lapselliselta – yksinkertaisten ihmisten haaveilta. Kai ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään tyhmältä tai lapselliselta.

Ugetsu.
Lempeä kuiskaus kuului uudelleen.
”Kuka sinä olet?” Ugetsu kysyi tyhjältä huoneelta. Mutta kaikkialla oli aivan hiljaista. Hänen mieleensä nousi ajatus: seuraa minua. Mutta siinä hetkessä Ugetsu ei käsittänyt mitä se tarkoitti. Seuraava laulu jonka hänen puhelimensa tarjosi kuunneltavaksi, taisi antaa hänelle vastauksen. I am the God that healeth thee. Olisiko olemassa Jumala, joka halusi parantaa hänet? Olisiko olemassa Jumala, joka saisi hänet soittamaan ja laulamaan Hänelle niin kuin nämä ihmiset tällä videolla? Niin kuin Kai soitti pianoaan?

Ugetsu käpertyi patjalleen ja veti peiton ylleen. Taas hän itki. Hän oli oikea itkupilli, mutta onneksi kukaan ei nähnyt. Hänen vatsansakin kurni ja jäljellä oli enää yksi tupakka. Siihen hän nukahti ja heräsi vasta keskellä yötä. Ja hän sai todeta, että vanha puhelin oli mennyt rikki. Se oli jo monta kertaa pahasti ylikuumentunut ja nyt sitäkään ei ollut. Silloin hän meni ulos ja poltti viimeisen tupakkansa.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 5/8
« Vastaus #2 : 12.06.2025 16:03:49 »
3. On aika rakentaa

Ugetsun rahat olivat loppuneet jo pari päivää sitten ja hänen oli nälkä. Hän sai viimein hakea henkilötodistuksensa, jonka jälkeen hän oli mennyt pankkiin saadakseen tilinsä käyttöönsä. Pankista luvattiin täydet tilinkäyttöoikeudet muutamassa arkipäivässä. Hän saattoi henkilötodistuksen turvin kuitenkin nostaa pienen määrän rahaa itselleen. Aivan ensimmäiseksi Ugetsu haki itselleen ruokaa ja tupakkaa. Syömisen jälkeen hänelle tuli kuitenkin huono olo, eikä hän poistunut kämpiltään. Hänen kehonsa oli sekaisin ollessaan ilman ruokaa. Eikä tupakka siihen päälle ollut ollut lainkaan hyvä ajatus. Hän oksensi kaiken, minkä oli syönyt.

Kaikki menee päin seiniä. Tulen hulluksi. Olen jo astunut rajan yli ja hulluus on hiipinyt mieleeni.
Ei puhelinta, ei viulua, ei omia vaatteita, ei tupakkaa, ei kunnon kylpyä, ei ravintolakäyntejä, ei miesseuraa... Tämä tilanne oli jatkunut jo liian pitkään. Nyt hän kinasteli jo itsensä kanssa, mikä tarkoitti sitä että hän häviäisi.


Seuraavana päivänä hän meni ensin pesulalle, jotta saisi puhtaat vaatteet ylleen. Hänellä oli Kain valkoinen huppari yötä päivää yllään ja se oli pakko pestä. Hän hankki itselleen puhelimen ja meni sitten vaatekauppaan ja ruokakauppaan. Kun hän sai uudet housut jalkaansa, hänellä oli hetken parempi olo. Hupparin hän kuitenkin piti yllään. Hänen pitäisi ostaa Kaille kokonaan uusi huppari, se oli vähintä mitä hän saattoi tehdä ja kiittää Kaita. Hän osti vielä kolmen vuorokauden metrolipun ja meni kämpilleen, johon hän oli lopen kyllästynyt. Milloin hän pääsisi täältä pois?

Hän lähetti Mafuyulle ja Kaille viestillä hänen uuden puhelinnumeronsa.
Sitten hän vain yritti pysyä järjissään juomalla kahvia, polttamalla tupakkaa ja kuuntelemalla musiikkia. Hänen mielensä valtasi synkkyys ja joku näkymätön vain tuntui syyttävän häntä ja väheksyvän häntä. Ei hänellä ollut mitään käyttöä, eikä mitään virkaa. Yhtä hyvin hän voisi kuolla pois. Ugetsu oli samaa mieltä äänen kanssa, mutta silti jossain syvällä hänessä oli tarve elää näiden päivien yli. Hänen tarpeensa ja halunsa saada uusi viulu käteensä ja soittaa sitä, oli suuri. Se oli melkein suurempi kuin mikään muu halu sillä hetkellä.


*


Muutama päivä kului.
Hänen sähköpostiinsa tuli odotettu viesti pankilta. Hän pääsisi viimein ostamaan uuden viulun. Hän käytti siihen koko päivän, sillä hän ostaisi hyvin arvokkaan soittimen. Hän pukeutui asianmukaisesti pukuun ja kiiltäviin nahkakenkiin. Hän näytti väsyneeltä ja riutuneelta ja sitä hän todella oli. Hän meni taksilla ensin pankkiin, josta hän haki pankkikorttinsa. Sieltä hän meni ravintolaan syömään ja sitten soitinliikkeeseen, osti iltapäivällä viulunsa ja otti taksin konserttisalille. Hän ilmoitti työnantajalleen että hän oli viimein valmis palaamaan työhönsä. Konserttisalilla hän hakeutui tuttuun huoneeseen, jossa hän usein soitti ennen konsertteja.

Hän avasi viulukotelon, nosti viulun käteensä ja katsoi uutta kiiltävää punaisenruskeaa soitinta, jota hän oli jo liikkeessä soittanut vähän. Hän otti jousen käteensä, nosti viulun ylös paikaalleen ja alkoi soittaa Vivaldin syksyn, yli 10 minuuttia kestävän kappaleen. Hän soitti antaumuksella ja upposi kappaleeseen. Hän soitti seuraavan ja taas seuraavan kappaleen. Hän ei halunnut palata takaisin siihen pieneen yksiöön. Eikä hän palannut sinne sinä iltana. Hän ei palannut sinne lopulta kokonaiseen viikkoon. Se ei ollut hänen kotinsa.

Ugetsu nukkui kellon ympäri ja heräsi vasta keskipäivällä uuteen päivään. Hän oli päättänyt yöpyä viikon hotellissa. Hänellä oli käytössään kahden huoneen huoneisto johon kuului poreamme. Hän söi aamiaisen huoneessa, istui kylvyssä ja meni konserttitalolle soittaman usean tunnin ajaksi, kävi syömässä, osti lisää uusia vaatteita ja lähti pitkästä aikaa illalla klubille. Se yö päättyi niin, että hän vietti sen miehen sylissä ja heräsi siitä aamulla. Se oli ollut odotettu yö ja hän oli saanut sitä mitä oli hakenut.

Ugetsu selasi läppärillään uusia asuntoja, kun mies tuli hänen taaksensa ja kosketti Ugetsun niskaa.
”Voisit muuttaa luokseni”, mies kuiskutti hänen korvaansa.
”Tarvitsen omaa tilaa ja mieluiten paikan, jossa voin soittaa viulua kellon ympäri”, Ugetsu torjui miehen.
”Harmi. Olisin halunnut oman viulunsoittajan”, mies totesi.
”Levyä kuuntelemalla voit painaa stop-nappulaa milloin haluat. Minusta ei sellaista nappulaa löydy”, Ugetsu sanoi.
”Eikö? Minäpä etsin sellaisen nappulan”, mies kiusoitteli.
Ugetsu nauroi. Hän piti ajatuksesta, että mies halusi olla hänen kanssaan. He olivat tavanneet ennenkin ja heillä oli usein hauskaa. Se oli yksi syy miksi Ugetsu halusikin pitää vähän välimatkaa. Yleensä kaikki meni pilalle, jos hän tapasi ihmisiä liian usein tai tuli liian tutuksi.

Se viikko tarjosi Ugetsulle parastaan. Hän heräsi miehen viereltä ja he lähtivät päivän ajaksi omille teilleen. Ugetsu meni soittamaan ja mies omiin töihinsä. Illalla he istuivat kylki kyljessä katsellen televisiota, kävivät kylvyssä ja viettivät lopun ajan sängyssä. Palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen ja elämä löysi sen suunnan, joka oli pahasti jäänyt kesken taifuunin takia. Ugetsu sai rakentaa elämäänsä ennalleen.
”Löysin itselleni asunnon”, Ugetsu sanoi miehelle. ”Emme voi tavata enää täällä.”
”Voi järjestää meille paikan, jossa voimme olla”, mies lupasi.
”Laita viestiä, niin näemme sitten”, Ugetsu sanoi.

Sitä viestiä Ugetesu ei kuitenkaan koskaan saanut.
Näin oli käynyt usein ennenkin. Turhia lupauksia ja mukava yhdessä vietetty aika jäi lyhyeksi ja pinnalliseksi. Eikä Ugetsu ollut ollut edes valmis viemään miestä uuteen kotiinsa. Ei niin nopeasti.

Ugetsu oli löytänyt sopivan vuokra-asunnon, johon hän päätti muuttaa ja palautti Punaisen Ristin asunnon avaimen. Hän asuisi vuokralla, kunnes saisi lopullisen päätöksen vakuutuksesta koskien vanhan asunnon vahinkoja ja ehtisi etsiä asuntoa, jossa voisi soittaa viulua, kuten vanhassa asunnossaan. Hän pärjäsi vähin huonekaluin. Hän osti lattiasohvan, kotatsun ja futonin sen alle, jolla hän saattoi nukkua. Sen lisäksi hän osti pienen työpöydän jossa voisi säilyttää viuluaan ja läppäriään.

Asunto oli samanalainen kuin miljoonilla muillakin tokiolaisilla. Siihen kuului pieni parveke, jossa hän saattoi tuulettaa ja kuivata pesusta tulleita vaatteitaan. Missä päin tahansa Tokiota asuikin, saattoi parvekkeilla nähdä vaatetelineitä.


*


Parin viikon kuluttua Kailta tuli viesti hänen puhelimeensa ja Ugetsu vastasi siihen. Hän pääsisi viimein soittamaan yhdessä Kain kanssa.
Voin varata meille huoneen konserttitalolta jossa on piano, Ugetsu kirjoitti.
Kai oli innoissaan. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli soittanut kahdestaan taitavan viulunsoittajan kanssa.
Minulle sopii milloin tahansa, olen valmis, Kai vastasi.
He sopivat tapaamisen heti seuraavalle päivälle.

Siitä tuli miellyttävä tapaaminen.
Ugetsu soitti viulua ja Kai pianoa, eikä kestänyt kauan kun heidän soittimensa soittivat samaa tempoa. He soittivat klassikoita ja omia suosikkejaan tunnetuilta säveltäjiltä; Chopinia, Vivaldia, Beethovenia. Konserttitalolla olevat muut harjoittelemassa olevat muusikot pysähtyivät vuorollaan huoneen ovelle kuuntelemaan. Oli ennenkuulumatonta, että Ugetsu Murata soitti kenenkään kanssa kahdestaan. Hän harjoitteli joko yksin tai koko sinfoniaorkesterin kanssa. Piano ei ollut aina edes mukana heidän konserteissaan.

”Haluan tarjota illallisen, nyt on minun vuoroni”, Ugetsu sanoi. ”Ja voin sen jälkeen esitellä uuden kotini. Pääsin eroon siitä väliaikaisesta kämpästä, jossa ei ollut mitään.”
Metromatka konserttitalolta kesti noin kymmenen minuuttia. He kävivät ravintolassa ja jatkoivat sitten kävellen Ugetsun uudelle kodille. Hänen asuntonsa oli kahdennessatoista kerroksessa.
”Vanha asuntoni oli katutason alapuolella, joten tämä on nyt jotain ihan muuta mihin olen tottunut”, Ugetsu kertoi. ”Mutta jatkan asuntojen etsintää edelleen, koska täällä en voi soittaa viulua.”
”Täältä näkyy kivasti kaupungille”, Kai sanoi katsoessaan ulos.

Kai istui kotatsun äärelle ja nojasi lattiantasalla olevan sohvan selkänojaan. Kotatsu oli oikein mukava ratkaisu talven viileitten kuukausien ajalle. Ugetsun koti oli valoisa ja kotoisa. Seinillä ei tosin ollut mitään tauluja eikä huoneessa ollut mitään ylimääräistä, mutta se oli ymmärrettävää, koska mies oli asunut siinä vasta hetken.

Ugetsu tarjosi vihreää teetä ja hedelmäsalaattia ja istui sitten kotatsun äärelle. Hän ojensi Kaille hänen lainassa olleen reppunsa.
”Kiitos lainasta”, Ugetsu sanoi, kun hän palautti repun ja sen sisällä olevan valkoisen hupparin ja nahkakengät takaisin Kaille. ”Haluan antaa sinulle myös tämän”, hän lisäsi, kun tarjosi uutta punaista hupparia miehelle.
”Kiitos”, Kai sanoi vilpittömästi. ”Mutta miksi tämä?”
”Punainen sopii sinulle ja se vanha näytti tosi kuluneelta. Siksi”, Ugetsu totesi.

Kain konserttikiertue oli mennyt hyvin. Hän oli vieraillut Keski-Euroopassa ja ollut viimeisinä päivinä Etelä-Koreassa.
”Haluaisin esitellä sinulle muutaman henkilön. He ovat kirkolta jossa käyn”, Kai kertoi. ”Toinen heistä on nuori viulunsoittaja ja toinen on entinen koripallonpelaaja. Jos haluat tulla nyt sunnuntaina kirkolle”, Kai kertoi.
Ugetsu oli soittanut muutaman kerran kirkkokonserteissa. Muuten kirkkojen toiminta oli jäänyt hänelle vieraaksi. Hän ei ollut varma viihtyisikö siellä. Hän oli ylipäänsä huono viihtymään oikein missään. Saati sitten jonkun Jumalan kirkossa. Ei hän käynyt missään temppeleissäkään.
”Minulla on siellä pianonsoittovuoro kerran kuukaudessa”, Kai kertoi.

Sitten hän huomasi Ugetsun epäröivän ilmeen hänen kasvoillaan. Oliko hän ehdottanut kirkolle menoa liian aikaisin?
”Nyt ei ole minun pianovuoroni, joten voin tulla sinun kanssasi”, Kai sanoi.
”Voin minä tulla”, Ugetsu sanoi ja puri huultaan. Luvattu mikä luvattu, nyt ei auttanut perääntyä. Sitä paitsi hän oli ehkä vähän kiinnostunut. Utelias. Ihan vähän vain.
”Voitko... voitko kertoa vähän lisää?” Ugetsu pyysi. ”Keitä siellä käy ja mitä siellä tehdään?”
Kai selasi hetken kännykkäänsä ja näytti sitten pätkän muutaman viikon takaisesta sunnuntain jumalanpalveluksesta.
”Siellä lauletaan, kuunnellaan Raamatun sanaa ja pastorin puhetta. Ja lopuksi voi jäädä olemaan tuttujen kanssa”, Kai kertoi ja näytti vanhaa striimausta.

Ugetsu nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Videolla Kai oli pianovuorossa ja joku soitti huilua. Kuvassa näkyi vain salin etuosa ja siellä olevat ihmiset saivat olla rauhassa joutumatta kuvatuiksi. Se rauhoitti vähän Ugetsua. Hän kaatoi lisää teetä heidän kuppeihinsa, joi ja vajosi sitten rennosti kotatsun alle, josta tulvahti mukava lämpö. Myös Kai otti mukavan asennon asettautuen kotatsun alle ja jäi vatsalleen. Hän selasi muutamia kuvia kännykästään ja näytti Ugetsulle. Tuoreita kuvia Euroopasta ja kirkolta.
”Tämä on Aleksanda ja tämä tässä on Momiji, se nuori viulunsoittaja jonka mainitsin aikaisemmin”, Kai kertoi. Sitten hänen puhelimellaan vilahti kuva punatukkaisesta nuoresta naisesta, jota Kai ei esitellyt.
”Hei, kuka tämä on?” Ugetsu uteli, mutta Kai punastui. Miksi tuo kuva oli yhtäkkiä noussut hänen ruudulleen?

”Hän on Maria”, Kai sanoi. Unohda, älä kysele enempää.
”Onko hän sinun siskosi?” Ugetsu kuitenkin kysyi, koska nainen näytti aivan Kailta.
”Tuota... en tiedä miksi tämä kuva on vielä minulla. Tämä on niiltä vuosilta kun soitin yökerhossa pianoa, enkä voinut soittaa omalla nimelläni tai omilla kasvoillani. Maria on minä”, Kai kertoi.
”Sinä?” Ugetsu yllättyi. ”Nyt kyllä kerrot koko tarinan.”
Kai kertoi. Hän kertoi niistä vuosista, kun opiskeli stipendin turvin musiikkiakatemiassa ja kävi lukiota. Koulu oli tarkka siitä, että opintojen aikana ei saanut tienata soittamalla. Kai tarvitsi rahaa ja siksi hän soitti valeasujen turvin.

Ugetsua hymyilytti. Kailla oli mielenkiintoinen ja värikäs tausta.

« Viimeksi muokattu: 12.06.2025 17:25:33 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 5/8
« Vastaus #3 : 12.06.2025 16:14:29 »
4. Aika on etsiä

Ugetsu istuutui kirkkosalin tuolille Kain viereen. Kohta heidän taakseen tuli istumaan vaaleahiuksinen nainen, joka esitteli itsensä Alexandraksi. Hänen seurassaan oli ujon oloinen Midorima, joka oli myös ensimmäistä kertaa kirkolla. Pienen hetken kuluttua heidän seuraansa liittyi nuori Momiji, joka punastui vähän tavatessaan Ugetsun.
”Olen jo pitkään halunnut tavata sinut. Ihailen viulunsoittoasi”, Momiji kertoi puristaessaan Ugetsun kättä ja istuutui sitten Alexandran vierelle.
”Puhellaan tilaisuuden jälkeen enemmän”, Alexandra sanoi. Sitten hän kuiskasi jotain pitkänhuiskean Midoriman korvaan. Midorima vaikutti vähän hermostuneelta, mutta rauhoittui kohta.

Ugetsu katseli ympärilleen ja näki monia eri ikäisiä ihmisiä. Useat heistä halasivat tuttujaan ja ystäviään ja hymyilivät iloisina. Tilaisuus alkoi musiikilla. Tämän päivän musiikkivastuussa oli nuorten bändi, joka soitti aivan erilaista musiikkia, mitä musiikkiklubeilla kuuli soitettavan. Ugetsu nautti musiikista. Hän yllättyi kuinka täyteen kirkkosali lopulta tuli. Hän toivoi ettei kovin moni tunnistaisi häntä, ainakaan ihan heti. Vaikka hän oli tottunut että hänen kasvonsa olivat esillä suurissakin mainostauluissa ja suorissa lähetyksissä konserttien aikana, hän oli täällä kuitenkin yksityishenkilönä ja itselleen täysin vieraalla maaperällä. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja pitkäkauluksiseen vaaleaan villapaitaan ja sai huomata ettei ainakaan heti erottunut muusta joukosta.

Kirkkoväki hiljentyi rukoilemaan ja sitten oli pastorin puhe. Ugetsu ei tiennyt mitä odotti, mutta ei nyt mitään tällaista ainakaan. Pastori puhui Jumalan valtakunnasta ja selitti mitä se tarkoittaa. Hän luki paljon lainauksia Raamatusta.
”Kun Jeesus aloitti palvelustyönsä, hän julisti että Jumalan valtakunta on tullut lähelle”, pastori puhui. ”Mitä hän sillä oikein tarkoitti?” hän jätti kysymyksen ilmaan.
Jeesus, Raamatun Jumalan poika, Ugetsu mietti kuulemaansa.

”Jeesus paransi kaikkinaista raihnautta ja sairauksia. Köyhille hän julisti ilosanomaa syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä.”
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.” (Matt. 6:19-21)
”Jeesus kutsuu meitä tänäänkin lähemmäs Jumalaa. Meidän tulee hylätä vanha syntielämämme ja rakastaa Jumalaa yli kaiken.”

Ugetsu kuunteli ja ymmärsi nyt vähän enemmän siitä, miksi tuo parituhatta vuotta vanha kertomus kosketti ihmisiä edelleen. Tuo Jeesus nousi kuolleista ja oli nytkin heidän keskellänsä tässä tilaisuudessa parantaen ihmisiä ja muuttaen heidän elämänsä kulkua. Niin nämä ihmiset uskoivat.

”Jumala lupaa vastata meille, kun käännymme Hänen puoleensa”, pastori saarnasi.
”Anokaa niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan.” (Matt. 7:7-8) ”Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt. 6:25)

Ugetsun mieleen nousivat ne viikot, jotka hän oli vasta elänyt menettäneenä kaiken. Hän oli ollut välillä nälissään ja joutunut kulkemaan huonoissa vaatteissa. Hän ei ollut pyytänyt Jumalalta mitään, vaikka olisi vähän enemmän tarvinnutkin. Silti hänellä oli ollut paikka jossa nukkua, Kai oli lainannut huppariansa ja tarjonnut muutaman kerran ruokaa. Hän muisti kuinka Kai oli kertonut omasta lapsuudestaan köyhyydessä, mutta kuinka Jumala oli antanut paljon ja antoi vielä enemmän, kun Häneltä vain pyytäisi. Jumalan lasten ei tarvitsisi olla nälissään.

Nuorten bändi soitti vielä hiljaa taustamusiikkia, kun seurakunta rukoili. Pastori luki lapuilta viestejä, joissa ihmiset kertoivat kuinka Jumala oli vastannut heidän rukouksiinsa. Joku oli parantunut useita vuosia piinanneesta migreenistä. Joku toinen taas kiitti siitä, että Jumala oli järjestänyt hänelle opiskelupaikan ja mukavan kämppiksen kampuksella. Ugetsu ihmetteli kuulemaansa. Tälläkö tavalla tämä kummallinen usko oikein toimi? Kaikkien uskontojen joukosta vain tämä Jeesus näytti oikeasti kuulevan ja vastaavankin. Vaikuttavaa.

Seurakuntaväki siirtyi hakemaan kahvia ja pullaa ja siirtyivät pieniin huoneisiin pöytien äärelle.  Midorima yritti piilotella Alexandran selän takana, mutta ei onnistunut siinä kovin hyvin koska hän oli niin pitkä. Ugetsu istui Kain vierelle ja hänen toiselle puolelleen istahti Momiji. Midorima ja Alexandra istuivat heitä vastapäätä. Alexandra ja Kai puhelivat ensin kahdestaan ja vähitellen Momiji ja Ugetsu kertoivat myös kuulumisiaan. Midorima sen sijaan näytti murjottavan.

”Voinko kertoa toisille mitä on tapahtunut?” Alexandra kysyi Midorimalta joka nyökkäsi vähän.
”Koripalloporukastamme on yksi joutunut sairaalaan ja hän on teho-osastolla”, Alexandra selitti. ”Hän on Midoriman pitkäaikaisimpia ystäviä.”
”Olen pahoillani”, Kai sanoi.
”Me tietysti rukoilemme että hän parantuu”, Momiji sanoi.
Midorima ja Ugetsu eivät sanoneet mitään. Tilanne oli heille molemmille aivan yhtä outo ja uusi.
Midorima puristi päivän onnenesinettä taskussaan. Pari päivää sitten Kise olisi ehdottomasti tarvinnut onnenamulettia häntä enemmän.

”Midorima, et sinä tarvitse sitä”, Alexandra sanoi, kun tajusi mitä hänen taskussaan oli.
”Tiedän, mutta en voi itselleni mitään”, Midorima sanoi.
Ugetsun mieli alkoi olla levoton ja hänen piti ehdottomasti päästä tupakalle.
”Kai, käyn ulkona”, hän sanoi. Mutta Kai tulikin hänen kanssaan. Ugetsu meni ulos ja siellä nurkan taakse, jossa hänen tupakoimisensa ei häiritsisi ketään.
”Toivon että tulet toistekin”, Kai sanoi.
”Pidin musiikista”, Ugetsu sanoi. Se oli ollut koskettavaa ja hän halusi kuulla sitä uudelleenkin. ”Ehkä tulenkin ja silloin haluan kuulla sinun soittavan”, hän lisäsi.


*


Muutama viikko kului, eikä Ugetsu mennyt kirkolle. Sen sijaan hän kävi iltaisin klubeilla etsien seuraa. Klubeilla soitettava musiikki kuulosti yhtäkkiä kovin levottomalta, eikä se tarjonnut lepoa. Hän päätyi komeakasvoisen miehen sänkyyn, mutta sai jälkeen katua että lähti hänen mukaansa. Mies oli ollut raju ja hän oli koko seuraavan päivän kipeä. Häneen sattui. Se muistutti häntä siitä, kuinka niin vain kävi välillä. Toisinaan hänen seuralaisensa oli huomaavainen ja oli hänen kanssaan muutaman kuukauden. Ja toisinaan, niin kuin nyt, häntä vain kadutti kaikki.

Hän ei ollut löytänyt Akihikon jälkeen ketään pitkäaikaista ihmistä vierelleen. Hän ei halunnut tai ehkä hän ei vain uskaltanut päästää ketään liian lähelle. Hän kaipasi olla lähellä jotakuta, joka pitäisi hänestä lujasti kiinni, halaisi, puhuisi kauniita sanoja hänen korvaansa, rakastaisi ja jakaisi elämää. Se ei koskaan onnistunut. Hän oli liian terävä ja myrkyllinen sanoissaan ja sai samalla mitalla takaisin. Kai oli liian hyvää ollakseen totta. Kaunis muusikko ja ystävällinen hänelle. Mutta ei, Kai ei ollut sellainen kuin muut hänen tuntemansa ihmiset. Kaissa oli jotain valoisuutta, mikä oli hänelle liian kirkasta ja puhdasta.

Kun Giveniltä ilmestyi uusi levy, oli Ugetsu kuuntelemassa konserttia. Bändi oli viimeisen vuoden aikana mennyt paljon eteenpäin ja nousemassa tunnetuksi. Uuden levyn musiikki oli aikaisempaa pehmeämpää ja tarinallisempaa. Lauluissa oli elettyä elämää, kipua ja rakkautta. Sen konsertin jälkeen jokin painoi Ugetsua, kuin raskas viitta painaisi hänen hartioillaan.
Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Hän ihmetteli. Yhä useammin hänellä oli oudon painostava olo myös siellä, missä hän oli ennen nauttinut musiikista. Miksi kaikki vanhat asiat nousivat hänen mieleensä ja miksi hänestä tuntui niin tyhjältä? Hän muisti monia vanhoja asioita, jotka eivät olleet kauniita, vaan väkivaltaisia. Aivan kuin hänen sydämensä olisi revitty rikki ja mielensä ajatukset olisi kirjoitettu paksuksi rumaksi kirjaksi.

”Onneksi minulla on viuluni”, hän mumisi. Hänellä oli koti, menestystä ja varallisuutta. Hän olisi turvassa. Hän oli kestänyt sen, ettei hänellä ollut mitään. Ja sitten hän tajusi kuinka köyhä hän olikaan kaikesta menestymisestä ja varallisuudesta huolimatta. Hän ei ollut kokonainen tai onnellinen sillä tavalla, mitä hän kaipasi. Hän oli yksinäinen ja henkisesti monilla mustelmilla. Ja kaikki mitä hän omisti, voitaisi ottaa häneltä pois uudelleen.

Kului pari kuukautta. Siihen mahtui konsertteja Japanin suurimmissa kaupungeissa, monia öitä hotelleissa ja hienoja illallisia. Se oli sitä elämää, josta Ugetsu oli aina nauttinut. Kun hän oli asunut jonkin aikaa New Yorkissa, se oli ollut hänen elämänsä parasta aikaa. Mutta nyt jokainen päivä Ugetsusta tuntui painostavammalta. Vuosi vaihtui ja hän viestitteli Kain kanssa. Hän oli valmis menemään kirkolle uudelleen.


*


Ihmiset kirkolla olivat iloisia ja taas Ugetsu todisti useita ystävien kohtaamisia. Hänen yllätyksekseen Alexandra tuli ja halasi häntä! Ja sitten Momiji! Heidän jälkeensä myös Kai rohkaistui halaamaan. He kaikki olivat odottaneet häntä ja olivat iloisia nähdessään hänet. Ugetsu meni aivan hämilleen. Pitivätkö he häntä ystävänä? Tai sen arvoisena, joka haluttiin ystävien joukkoon? Midorima sen sijaan murjotti ja näytti synkältä. Ja silloin Ugetsu muisti, että hänen ystävänsä oli sairaalassa. Mitä hänen ystävälleen oli käynyt? Alexandra halasi Midorimaa ja sitten he kaikki hakeutuivat paikoilleen istumaan.

Ugetsu oli utelias.
”Onko hänen ystävänsä päässyt sairaalasta?” Ugetsu kuiskasi Kain korvaan. Kain ilme synkkeni.
”Hän on päässyt jo kotiin, mutta istuu pyörätuolissa koska hänen jalkansa halvaantuivat”, Kai kertoi. ”Se on kova paikka ihmiselle, joka on urheillut aktiivisesti.”
Oh? Ugetsu mietti ja oli pahoillaan tuon ihmisen puolesta. Jos hänen kätensä halvaantuisivat, eikä hän pystyisi soittamaan viuluaan, hän varmaan kuolisi. Hän haluaisi kuolla pois. Silloin raskas ajatus jysähti hänen mieleensä. Ehkä tuo ihminen halusikin kuolla ja täällä kirkolla toiset rukoilivat sen takia hänen puolestaan.

Kai nousi paikaltaan säestämään pianolla, kun seurakunta lauloi muutaman laulun. Ugetsun mieli kirkastui, vaikka hän ei osannutkaan lauluja. Kohta hän kuitenkin hyräili mielessään, kun sanat tulivat tutummiksi. Hän ei osannut rukoilla, mutta kuunteli tarkkaan, mitä toiset sanoivat rukouksen aikana. Se oli puhetta Jeesukselle. Hänellä oli oudon vahva tunne siitä, että tuo Jeesus todella kuuli rukoukset ja oli tilaisuudessa heidän kanssaan. Sitten Ugetsun suureksi yllätykseksi Momijin nimi mainittiin ja nuori mies meni eteen ja kertoi lyhyesti elämästään ja siitä miten hän oli kohdannut Jeesuksen.

Ugetsu kuunteli ihmeissään, kuinka Momiji kertoi miten hänen elämänsä oli muuttunut. Hänen yllään ollut suvun kirous oli katkennut ja kohta muutkin suvussa alkoivat vapautua. Hän oli myös saanut perheensä takaisin.
”Minä olin solmussa, mutta sain Jumalalta avun. Hän on luvannut auttaa, kun olemme pulassa. ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)

Sitten oli päivän saarnan vuoro. Pastori puhui Jumalan rakkaudesta ja pyhyydestä.
”Jumala rakastaa meitä ihmisiä ja siksi hän lähetti poikansa Jeesuksen kuolemaan syntiemme takia. Jonkun oli pakko kuolla syntien tähden. Jumala on pyhä ja hänen pyhyytensä vaatii synnille rangaistusta. Meidän täytyy kuitenkin hyväksyä tämä Jumalan lahja Jeesuksessa omalle kohdallemme.”

Jeesus kutsuu vielä tänään ihmisiä luokseen. Hän sanoo: ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” (Matt. 11:28) ”Oletko valmis hylkäämään syntisi ja antamaan elämäsi Jumalan hallintavaltaan? Oletko valmis sittenkin, vaikka se maksaisi sinulle kaiken? Vaikka se maksaisi kaikki ihmissuhteesi, kaiken omaisuutesi ja vaikka kaikkein rakkain asia otettaisi sinulta pois? Kaikki, mikä menee Jumalan edelle, tulee laittaa pois tai saattaa oikeaan järjestykseen”, pastori puhui.

Ugetsun läpi kulki väristys. Hän oli kuullut niitä todistuksia, kun ihmiset olivat joutuneet jättämään kotinsa. Oliko hän itse valmis luopumaan vääristä, synnillisistä ihmissuhteistaan tai viulustaan? Hän oli viimein saanut uuden viulun. Soittaminen oli hänelle tärkeintä maailmassa. Jos Jeesuksen seuraaminen maksaisi hänen viulunsa, hän ei ollut varma mitä hän tekisi. Olisiko se liian kova hinta maksettavaksi?

”Meidän on oltava valmiit kuolemaan pois synnistämme. Ja se mikä elämässämme on syntiä ja menee Jumalan edelle, se on laitettava pois. Se täytyy ristiinnaulita ja tuomita kuolemaan”, pastori saarnasi. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room 6:23)

”Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.” (Matt 16.25)
Ugetsu oli kadottanut paljon. Hän oli käynyt pohjalla eikä siellä ollut jäljellä enää mitään. Oli vain hän itkemässä pimeässä yksinäisyyttään, rahattomuuttaan ja viuluttomuuttaan. Ottaisiko Jumala häneltä kaiken sen uudelleen pois? Hänelle oli näytetty mitä hänen elämänsä oli ilman maallista hyvää. Ja hän tiesi mitä elämä oli ilman Jumalaa. Mutta hän ei tiennyt uskalsiko hän vastata Jumalan kutsuun. Hän ei tiennyt mitä se tarkoittaisi.

Hän ei avannut sydämensä ovea sinä iltana, vaan jäi pimeyteen. Hänen sydämessään oli talvi.


Winterstory
(säv. Ritsuka Uenoyama. san. Mafuyu Sato)

Ehkä jotain pysyy. Vaikka emme enää koskaan voi olla ennallamme.
 Vaikka kuljemme jonnekin kauas. Toivon, että musiikki säilyy.

 Kuin lumi, joka ei koskaan kokonaan sulanut. Jatkan varjossa näiden sisimpäni tunteiden kanssa.
Kerro minulle, miten minun tulisi sulkea ovi tältä rakkaudelta.
Se mikä oli sinulle yli kaiken, ei voi saavuttaa huomista ja nyt se ympäröi ikuisesti minut,
joka en kyennyt sanomaan hyvästit enkä siirtymään eteenpäin.

Kuin loitsu, jonka voima ei katkea tai kirous, jotka kulkevat edelleen taakkanani tällä matkalla.
Hei, millaista huomista minun pitäisi etsiä tästä kaupungista?
Ah... kylmät kyyneleet putoavat, jäätyvät taivaan alle. Ne teeskentelevät olevansa ystävällisiä ja samaan aikaan putoavat kasvoilleni.
Kaksi ihmistä, jotka olivat aina yhdessä, on revitty erilleen. Tämä on tarinan sydän.

Vaikka kaikki ääriviivat katoaisivat eräänä päivänä, kuljet aina mukana sisimmässäni.
Vaikka yritän taas mennä eteenpäin, en voi jättää hyvästejä, kuljet aina täällä kanssani.

(vapaa suomennos Givenin kappaleesta: Fairy tale)


*

Seuraavan viikon Ugetsu oli levoton ja hämillään. Hän käsitti, että Jumala kutsui häntä. Hänen pitäisi päättää, mitä hän elämällään tekisi. Hän soitti muutaman kappaleen ja laski sitten viulun hellästi koteloonsa. Olisiko hän valmis luopumaan vaikka viulustaan, jos Jumala niin vaatisi? Voisiko Jumala tehdä niin? Kyllä hän varmasti voisi. Hän oli vain pieni ihminen ja Jumala oli yli kaiken, joka oli luonut kaiken ja antanut rajat ja määräajat. Ugetsu pelkäsi. Hän oli tehnyt syntiä ja eli syntisenä ja piti kovasti kiinni niistä. Hän rojahti lattialle viulunsa vierelle ja itki.

Seuraa minua.

Hänen olisi saatava puhua Kain kanssa. Hän tarvitsi vastauksia. Hänellä oli aivan liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Kai voisi kertoa hänelle lisää.
« Viimeksi muokattu: 12.06.2025 17:41:36 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 5/8
« Vastaus #4 : 12.06.2025 16:28:24 »
5. On aika reväistä rikki

Kai saapui Ugetsun luokse ja istui lattiasohvalle kotatsun äärelle. Ugetsu tarjosi kahvia ja mansikkaleivoksen. Hän sulki verhot jolloin pimeä kaupunki jäi verhojen taakse.
”Kiitos että pääsit tulemaan näin pian”, Ugetsu sanoi. ”Tarvitsen vastauksia.”
”En tiedä onko minulla antaa sinulle vastauksia. Mutta tulin mielelläni”, Kai vastasi.
”Kai”, Ugetsu aloitti. ”Minä pelkään. On paljon asioita joita olen tehnyt ja nyt olen kuullut paljon asioita joita en ymmärrä.”

”Voiko Jumala ottaa minulta viulun pois, jos muutun uskovaiseksi? Tiedän että soittaminen on minulle kaikki kaikessa. Se on tärkein asia elämässäni. Pelkään etten ole valmis antamaan pois viuluani ja rakkautta musiikkiin”, Ugetsu kertoi. Kai kuunteli ja yritti ymmärtää. Hän ei ollut koskaan ajatellut pianonsoittoaan siltä kannalta, että Jumala ottaisi sen jostain syystä pois, mutta hän ymmärsi mitä Ugetsu tarkoitti. Jumala oli ottanut pianon pois hänen omalta pianonsoiton opettajaltaan joksikin ajaksi auto-onnettomuuden kautta ja sitä seuranneen käsivamman kautta. Mutta Jumala oli myös palauttanut pianon hänelle.

”Ugetsu. Taidan vähän ymmärtää mitä tarkoitat. Kyllä Jumala voi ottaa viulun pois, mutta se ei ole asian punainen lanka”, Kai sanoi.
”Mikä sitten on?” Ugetsu kysyi. Hän halusi tietää.
”Anna kun kysyn sinulta ensin. Kävitkö ennen asuntosi menetystä siellä katupesulassa?”
”En. En ollut koskaan ennen käyttänyt katupesulaa”, Ugetsu vastasi. Mitä tämä nyt tarkoitti?
”Sinä päivänä, kun tapasimme katupesulassa, olin menossa sinne jo päivällä. Mieleeni nousi kuitenkin todella vahvasti ajatus. Ei vielä, mene vähän myöhemmin. Käsitätkö, meidän oli tarkoitus tavata. Ei se ollut sattumaa.”

”Näetkö mitä kaikkea elämässäsi on tapahtunut sen jälkeen?” Kai kysyi. Ugetsu mietti. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat olleet sen jälkeen yhtä sekamelskaa. Sellaista ainakin oli tapahtunut.
”Entä viulu?” Ugetsu ihmetteli. Miten viulu liittyi tähän kaikkeen?
”Jumala otti sinulta viulun jo vähäksi ajaksi pois ja sen takia sinä elät nyt tätä hetkeä. Sinä kuulet Jumalan kutsun, eikö vain?”
”Mutta...?” Ugetsu sanoi.

”Kyllä Jumala voi pyytää sinua jättämään viulun, en minä sitä voi päättää Hänen puolestaan. Mutta Jumala on antanut sinulle lahjan soittaa. Sinulla on työpaikka viulunsoittajana. Ei Jumala halua riistää sinulta työpaikkaasi. Uskoisin, että hän haluaa että annat lahjasi Hänen käyttöönsä. Kun päätät seurata Jeesusta, haluat soittaa Hänelle. Ja jos joskus menetät viulusi, se ei satuta sinua enää, koska Jeesus on enemmän kuin viulusi”, Kai selitti.

”Ugetsu, minä soitin pianoa tanssiklubilla ja yökerhossa. Mutta Jumala sanoi, että se ei ole minun paikkani soittaa ja niin minä luovuin siitä. Kun Jumala sulkee oven, hän avaa uusia ovia.”
”En minä osaa muuta, kuin soittaa viulua”, Ugetsu parahti. ”Se tässä pelottaakin. Jos jonain päivänä en soita, niin mitä minä sitten teen?” hän lisäsi.

”Kerron vielä toisen tarinan. Pianonopettajani Sousuke Ajino oli Japanin parhaita pianonsoittajia. Sitten hän loukkasi kätensä auto-onnettomuudessa, eikä voinut enää soittaa ammattilaisena. Hän ajautui musiikinopettajaksi minun takapajuiseen kotikaupunkiini. Minun sävelkorvani kuuli, kuinka hänen vasen kätensä ei voinut soittaa puhdasta säveltä. Hänen avullaan minä kuitenkin pääsin punaisten lyhtyjen alueelta pois. Jumala piti huolen, että hänellä oli työpaikka ja tarkoitus tässä elämässä. Sitten vuosien jälkeen eräs käsikirurgi operoi hänen kätensä ja nyt se toimii täydellisesti”, Kai kertoi.

Ugetsu vapisi vähän. Hänen elämässään oli paljon poislaitettavaa. Hän tiesi että hänen pitäisi jättää irtosuhteet. Ne olivat vai myrkyttäneet hänen elämäänsä. Hän tiesi olevansa äkkipikainen ja joskus hän turvautui väkivallan käyttöön ja saanut itsekin turpiinsa. Ei sellainen ollut terveellistä.
”En minä voi muuttaa itseäni. Minulla on ollut useita miessuhteita ja tiedän että niistä on ollut haittaa”, Ugetsu kertoi. ”Useat heistä ovat muusikoita.”
”Ei Jumala odotakaan että sinä voisit jotenkin siivota elämääsi. Se on ihan mahdotonta”, Kai sanoi ja mietti mitä hän oli juuri kuullut. Ei hän ollut aavistanutkaan minkälaisten asioitten kanssa Ugetsu kamppaili.

”Ei minulla ole toivoa. En voi uskoa että Jumalalla olisi varattuna minulle mitään hyvää. Ei mitään siitä kauniista tai taivaasta, mitä kirkossa kuulin”, Ugetsu sanoi.
”Sinulla on toivoa niin kauan, kun elät. Et sinä voi vaikuttaa uskomista itsessäsi. Tiedätkö, kaikki mitä sinä voit tehdä, on raahautua Jeesuksen luokse ja antaa säkillisen syntejä hänelle. Tai vaikka kymmenen säkillistä tai sata. Ei mitään muuta.”
”Siinäkö kaikki?” Ugetsu ihmetteli.

”No ei ihan. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen voimme joka päivä vain luovuttaa syntimme ja elämämme Jumalalle. Se tapahtuu joka päivä, mutta sitä enemmän saamme takaisin iloa, rauhaa ja hyviä lahjoja Jumalalta”, Kai kertoi.
”Minun täytyy miettiä asioita vielä uudelleen”, Ugetsu sanoi.
”Älä mieti liian kauan. Emme voi tietää olemmeko huomenna enää elossa”, Kai muistutti.
Se sai Ugetsun sydämen pomppimaan tiheämmin.

Sinä iltana Ugetsun mieli oli levoton. Musiikin kuuntelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan hän mietti ja pohti. Uskaltaisiko hän todella lähteä seuraamaan tuota Jeesusta? Miestä joka oli noussut kuolleista ja teki ihmeitä vielä tänä päivänä. Uskaltaisiko hän olla seuraamatta? Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä sen jälkeen?

Aivan pian kuitenkin tapahtui jotain, mikä sai hänet tekemään päätöksensä.


*


Ugetsu odotti metroasemalla metroa, kuten satoja kertoja ennenkin. Hän oli palaamassa konserttisalilta kotiin. Hän oli soittanut ensin yksin ja sitten he olivat vielä orkesterina soittaneet tunnin ja harjoitelleet tulevaa viikonloppua varten. Kukaan ei koskaan juossut metroasemalla. Eivät japanilaiset juosseet kovinkaan usein, koska perille päästiin ilman juoksemistakin. Mutta nyt joku juoksi kovaa ja tuli tönäisseeksi häntä niin, että hän horjahti. Viulukotelo putosi hänen kädestään ja hän metti tasapainonsa niin, että hän oli horjahtamassa suoraan kohti kuilua, johon metro saapuisi aivan pian. Se oli yksi niitä metroasemia, joissa ei vielä ollut suojaportteja.

Apua! Jeesus, auta minua, minä putoan ja kuolen!
Hänen toinen jalkansa lipesi ja valahti metrokuiluun ja kohta hän putoaisi sinne kokonaan. Silloin vahvat kädet tarttuivat häneen ja nosti hänet ylös. Se sattui ja hän oli taatusti aivan mustelmilla. Seuraavassa hetkessä metro saapui asemalle. Ugetsu säikähti pahan kerran. Hänen jalkansa vapisivat ja hän tärisi kauttaaltaan. Hänen pelastajansa talutti hänet kauemmas penkille ja ojensi hänelle viulukotelon.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. ”Olipa turha kysymys. Et tietystikään ole”, tuntematon mies sanoi.
”Minä...”, Ugetsu sanoi. Hänen päässään pyöri yhä uudelleen ja uudelleen kuva siitä, kuinka hänen jalkansa oli jo livennyt ja kuinka hän oli kaatumassa kuiluun. Miten oli mahdollista että joku oli saattanut vetää hänet ylös ajoissa?

”Istutaan tässä hetki”, vieras sanoi. ”Sinullahan ei ole kiire mihinkään kun olet jo kotimatkalla”, hän lisäsi.
”Mi... miten sinä? Kuinka sinä?” Ugetsu vain änkytti. Hän avasi tärisevin käsin viulukotelonsa ja totesi että viulu oli kunnossa.
”Jumalalla on enkelivartijoita siellä, missä niitä tarvitaan. Haluatko suklaata?” vieras sanoi ja tarjosi suklaapatukan. Ugetsu tarttui siihen tärisevin käsin ja haukkasi palan. Hän antoi vielä kahden metron mennä ohitseen, kunnes hän ajatteli että hänen jalkansa kestäisivät viimein kävelemistä. Kun hän kysymäisillään vielä jotain vieraalta, joka hänet oli pelastanut varmalta kuolemalta, mies nouskikin ylös.
”Hyvää kotimatkaa”, hän toivotti ja käveli omille teilleen.

Kun Ugetsu yritti vielä tavoittaa miestä kysyäkseen häneltä jotain ja katsoi pitkälle käytävälle jonne mies oli kävellyt, ei tätä näkynyt enää missään. Hän oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Outoa, todella outoa. Hän istui metron penkillä syvissä mietteissään sydän vieläkin nopeasti pamppaillen. Hän olisi saattanut kuolla! Mutta joku ei halunnut hänen kuolevan vielä, koska hän ei ollut vielä laittanut asioitaan kuntoon Jumalan kanssa. Hänen pitäisi tehdä se heti, kun pääsi kotiin. Kai oli ollut oikeassa, emme voi tietää olemmeko enää huomenna elossa. Kuolema saattoi tulla vastaan koska tahansa. Ugetsu ei ollut ollut valmis ja siksi Jumalan piti nostaa hänet turvaan!

Kotona Ugetsu potkaisi kenkänsä jaloistaan, laski viulunsa pöydälle ja valahti polvilleen. Hänen valkoinen paitansa oli likainen ja hänen saamansa mustelmat sattuivat, mutta hän oli elossa. Hän vuodatti sydämensä tuskat ja kaiken painolastin rukoilemalla siinä hetkessä. Hän tunnusti Jumalalle kaiken ja hän pyysi että Jeesus huolisi kaikki hänen syntitaakkansa, sillä hän ei enää jaksanut niitä kantaa.
”Jos haluat, että luovun viulustanikin, niin ota se. Mutta kerro mitä minä sitten teen”, Ugetsu sanoi rukouksensa lomassa. Hän oli valmis luovuttamaan kaiken hallintavallan Jumalalle, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Ugetsu itki ja kiitti sitten siitä, että hän oli elossa. Ettei kuolema ollut hänen osansa tänään. Hän oli pitkään hiljaa ja vain kuunteli hiljaisuutta. Hänet valtasi rauha kuin viitta joka olisi laskettu hänen ylleen. Sitten hänen mieleensä nousivat sanat: Sinulla on konsertti lauantaina. Ota viulusi ja soita. Hän ihmetteli sitä hetken. Jumala halusi hänen soittavan, eikä ottaisi häneltä viulua pois. Ehkä oli niin, kuin Kai oli hänelle sanonut, että Jumala halusi hänen pitävän työpaikkansa ja soittavan edelleen. Ugetsu oli siitä kiitollinen ja jokin lämmin läikähti hänen sydämessään.

Hänen matkansa Jeesuksen seuraajana oli kuitenkin vasta aivan alussa. Hänellä oli vielä matkaa siihen, että saisi todella kokea mitä oli oikea ilo ja nähdä kuinka Jumala hänen elämäänsä todella tarttui. ”Ei kohtaa sinua onnettomuus, eikä vitsaus lähesty sinun majaasi. Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaisi jalkaasi kiveen.” (Ps. 91:10-12.)


*


Tapahtumat metroasemalla eivät jääneet siihen. Maailman väkirikkaimmassa kaupungissa oli aina muitakin ihmisiä liikkeellä. Aina oli silmäpareja, jotka näkivät mitä ympärillä tapahtui. Aina oli niitä, jotka olivat todistamassa mitä tapahtui. Metron kuljettaja oli yksi heistä, joka oli nähnyt, mitä oli tapahtunut. Sana kummallisesta välikohtauksesta kiiri ja se oli tallentunut sekä metron ajokameraan, että aseman turvakameroihin. Onnettomuuden oli estänyt mies, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä, tarttunut apua tarvitsevaan ja nostanut tämän vain sekuntia ennen metron saapumista ylös ja pelastanut tämän varmalta kuolemalta.

Pian video löytyi myös useista sosiaalisen media kanavista ja meni hetkessä viraaliksi. Joku yksityishenkilö oli kuvannut koko tilanteen. Ja kuvateksti kysyy; Kuka tämä muusikko on ja kuka on tämä pelastaja, joka ilmaantuu aivan tyhjästä? Videolla näkyy kuinka nurkan takaa juoksee joku, tönäisee nuorta miestä jolla on soitinkotelo kädessään. Oliko tönäisy tahallinen vai vahinko, sitä ei video pysty kertomaan. Miehen soitinkotelo putoaa kädestä ja hän horjahtaa vaarallisesti kohti metrokuilua. Ja sitten kuin tyhjästä, kuvaan ilmaantuu suurikokoinen ja vahva mies, joka nostaa muusikon viime tipassa turvaan ennen metron saapumista asemalle ja sille kohdalle, josta hänet oli pelastettu.

Akihiko Kaji tuijotti viraaliksi levinnyttä viedota. Hän katsoi sen useamman kerran.
Tuon on oltava Ugetsu! Video oli kuvattu konserttisalin lähellä olevalta metroasemalta. Soitinkotelo näytti viulukotelolta ja mies puvussaan näytti Ugetsulta, eikä keneltäkään muulta. Akihiko pureskeli kynsiään. Toki hänellä oli oma elämänsä, joka oli asettunut hyvälle tolalleen, mutta jos Ugetsu oli ollut näin lähellä kuolemaa, se ei voinut olla liikuttamatta jollain lailla hänen sydäntään. Hän oli kuullut Ugetsusta viimeksi melkein kaksi vuotta sitten!

Kun bändin seuraavat soittotreenit alkoivat, Akihiko ja Mafuyu puhelivat kiivaasti keskenään ja katsoivat tiiviisti puhelimiaan. Mafuyu valahti melkein kalpeaksi.
”Minun täytyy soittaa hänelle? Viimeksi kun kuulin hänestä, hän oli ilman rahaa ja ilman viulua, eikä hän kuulostanut iloiselta”, Mafuyu selitti.
”Miten niin ilman viulua?” Akihiko kysyi.
”Hän menetti taifuunissa koko omaisuutensa. Ne jäivät kaikki veden varaan ja hän majaili jossain väliaikaisessa kämpässä. Mutta tässä videolla hänellä on viulu. Hän kertoi hankkivansa uuden”, Mafuyu kertoi.

Haruki ja Ritsuka kuuntelivat, mutta halusivat tietää mistä toiset oikein puhelivat.
”Mistä videosta te oikein puhutte?” Haruki ihmetteli.
”Ai tuo? Olen nähnyt sen jo muutaman kerran”, Ritsuka totesi. Sitten hän vasta käsitti mistä toiset puhuivat. ”Tämäkö on Murata-san?” hän sanoi ja kalpeni sitten.
”On se hän, ei siitä ole epäilystäkään”, Mafuyu sanoi.
”Hei, hei, hei. Miten niin menetti omaisuutensa? Mikä väliaikainen kämppä? Mafuyu, mistä sinä oikein puhut?” Akihiko uteli.

Mafuyu kertoi sen vähän mitä hän tiesi. Hän näppäili Ugetsulle viestin ja yritti sitten keskittyä treenaamaan. Myös Akihikon soitto herpaantui muutaman kerran. Vaikka hän oli jatkanut elämäänsä ja asiat Ugetsun kanssa olivat ohi, hän ei unohtaisi ikinä niitä vuosia, jolloin oli saanut majailla Ugetsun luona. Heillä oli ollut hyvät hetkensä. He olivat eronneet sovussa ja jatkaneet eteenpäin. Hän toivoi, että Haruki ymmärtäisi sen, että halusi tietää että Ugetsulla olisi kaikki kunnossa.


*


Ugetsu heräsi uuteen aamuun metrotunnelissa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen. Hän nousi seisomaan ja sillä hetkellä kaikki vyöryi uudelleen hänen ylitseen. Putoaminen, silkka kauhu ja kuolemanpelko, häneen tarttuneet kädet ja sen jälkeinen sydämen tolkuton hakkaaminen pelon takia, voimattomuuden tunne jaloissa, tärinä ja vapina, vieraan tarjoama sulkaapatukka ja lopulta kotimatka metrolla kotiin. Hän oli rukoillut henkensä kaupalla ja luvannut antaa elämänsä Jeesukselle. Jumala oli ollut illalla niin todellinen ja niin lähellä. Hän nosti katseensa jonnekin ylös.

”Jumala? Oletko sinä siellä?” hän kysyi vähän hämmentyneenä. Hänen oli hyvä ja rauhallinen olla. Hänen oli paljon kevyempi hengittääkin kuin vuosikausiin. Hän naurahti vähän. Hänen pitäisi soittaa Kaille ja kertoa kaikki.

Kolmen päivän kuluttua kummallinen viraaliksi noussut video tavoitti myös Ugetsun. Sitä ihmeteltiin konserttisalilla ja se oli tavoittanut myös Kain. Kun hän sai puhelun Mafuyulta, joka halusi tavata ja kertoi Akihikon olevan seurassaan, hän tiesi ettei hän voinut enää perääntyä. Hänen olisi kerrottava mitä tuona iltana oli tapahtunut.


AI fanart: Ugetsu Murata onnettomuuden jälkeen kotona: https://imgur.com/a/one-day-life-will-chance-unexpectedly-16kbovx S

*

Kirjoittajalta: Miksi tällainen fikki? Maailma pimenee ja ihmiset ovat koko ajan vain kylmempiä ja kovempia. Samaan aikaan kuulen uutisia ympäri maailman, kuinka Jumala toimii voimallisesti ja kutsuu ihmisiä vielä ikivanhan sanoman äärelle: Jeesus on pelastaja. Minä haluan kuulua siihen joukkoon. Ja miksi en kirjoittaisi niistä fiktiivisistä hahmoista, joista niin kovasti pidän, löytämään vähän erilaisen elämän, mitä tämä maallinen onni tarjoaa?
« Viimeksi muokattu: 12.06.2025 17:52:47 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
6. Aika on sodalla

Kun Ugetsu lauantaina laski konsertin jälkeen viulunsa koteloon, alkoi odottamaton hullunmylly. Sana viraaliksi levinneestä videosta oli kiertänyt ja monet olivat nähneet sen. Ja monet halusivat tietää kuka videolla oleva muusikko oli ja sitä kyseltiin yhdeltä ja toiselta joka näytti vähänkin videolla näkyvältä nuorelta mieheltä. Vaikka onnettomuudesta oli vain muutama päivä aikaa ja kaamea tilanne oli liiankin tuoreena Ugetsun mielessä, hänellä oli rauha asiasta. Hän oli antanut elämänsä Jumalan käsiin, eikä asia vaivannut häntä.

Mutta kaikkia muita asia näytti vaivaavan. Video oli liian outo ja vaati selityksiä.

”Kyllä, tuo olen minä. Kyllä, olin putoamassa kuiluun”, Ugetsu kertoi muutamalle joka kysyi häneltä videosta konserttisalilla.
”Kuinka sinä voit olla noin rauhallinen? Kuka tämä videon outo mies on, tämä joka pelasti sinut?” Ugetsulta kysyttiin. Mutta hän jäi ensin sanattomaksi.
”Katso nyt! Hän ilmestyy tyhjästä!” joku sanoi osoittaessaan kännykällä pyörivää videota.
Ei Ugetsu tiennyt mitä hän vastaisi. Ei hän ollut ajatellut sitä, kuka tuo mies oli, eikä sitä mistä hän olit tullut.

Jumalalla on enkelivartijoita siellä, missä niitä tarvitaan.

Se mies oli sanonut hänelle niin, Ugetsu muisti. Oliko tämä mies itse yksi näistä enkeleistä? Ei hän tiennyt miten enkelit toimivat tai eivät toimineet tai miltä heidän edes kuuluisi näyttää. Ei hänellä ollut vastausta.
”Ehkä hän on Jumalan enkeli”, Ugetsu sanoi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta.
”Uskotko sinä Jumalaan?” yksi muusikoista kysyi. ”Jumaliahan on miljoonia. Kuka niistä joutaa enkeleitä lähettämään?”
”Minä, eh...”, Ugetsu epäröi mitä hän sanoisi. Hän tunsi olevansa selkä seinää vasten eikä hänellä ollut tietoa, viisautta tai rohkeutta sanoa mitään.
”Mu... mutta minä pyysin Jumalaa auttamaan kun putosin”, Ugetsu sanoi. Hän vain sanoi kuinka asia oli.

Toinen muusikko katsoi häntä oudosti ja nauroi sitten.
”Hienoa että löysit jumalan joka auttoi”, hän sanoi ja lähti sitten muiden kanssa pois. Ugetsu kuuli vielä heidän puhelevan kuinka Murata oli löytänyt pelastavan jumalan.
Tällainen kohu ja julkisuus tästäkö nyt nousi? Ugetsu ei tiennyt uskosta juuri yhtään mitään, kun hän joutui jo pyöritykseen. Sitten yleisön joukosta tulivat Kai ja Alexandra häntä tervehtimään.
”Oletko kunnossa?” Kai kysyi heti, sillä hän oli nähnyt kuinka Ugetsu oli piiritetty ja häneltä oli udeltu tapahtuneesta.
”En tiedä”, Ugetsu sanoi. ”Tarvitsen tupakan”, hän lisäsi kädet täristen ja meni ulos. Tupakka ei kuitenkaan maistunut parin hengenvedon jälkeen ja hän tumppasi sen pois sen kummempaa ajattelematta.


*


Ugetsun ovikello soi ja hän päästi Mafuyun ja Akihikon sisään. Kaikki halusivat kuulla videosta. Ja kaikki halusivat tietää mitä oli tapahtunut. Ugetsu ei ollut nähnyt Akihikoa kahteen vuoteen ja oli outoa päästää mies hänen uuteen kotiinsa. Onneksi Mafuyu oli hänen kanssaan. Silti Akihikon kasvoilla oli niin monien tunteitten sekamelska, että Ugetsu ei tiennyt minne olisi katsonut.
”Oletko kunnossa?” Akihiko kysyi ja yritti vastustaa kiusausta halata Ugetsua.
”Olen ehjä kuten näet”, Ugetsu vastasi.
”Olet ehjä, me näemme sen mutta oletko kunnossa?” Mafuyu kysyi.
Ugetsu katsoi lattiaan. He olivat nähneet hänen lävitseen. Mutta kyllä hän oli kunnossa.
”Ihan totta, olen minä”, hän sanoi ja pyysi heitä istumaan kotatsun äärelle.

Hän tarjosi kahvia ja mansikkatäytteisiä pullia ja istui toiselle puolelle Kotatsua.
”Mitä tapahtui? Mafuyu kertoi että vanha asuntosi tuhoutui”, Akihiko aloitti. ”Ja mitä tällä videolla tapahtuu? Kaikki jotka ovat nähneet tämän, eivät voi uskoa silmiään. Jotkut epäilevät että tätä videota on muokattu. Ei kukaan voi ilmestyä tyhjästä, niinkuin tämä äijä tässä”, Akihiko selitti.
Ugetsu kertoi lyhyesti kuinka hän menetti asuntonsa. Ei siinä ollut paljoa kerrottavaa, eikä hän halunnut muistella niitä viikkoja. Niitä oli sävyttänyt toivottomyys, yksinäisyys ja kurja olo.

”Tämä video. En minä tiedä mistä tuo mies tuli, mutta tiedän mitä hän itse sanoi”, Ugetsu kertoi. ”Hän nosti minut ajoissa ylös ja talutti minut penkille. Minä tärisin ja vapisin eivätkä jalkani oikein kantaneet. Hän antoi minulle suklaapatukan.”
”Sinä otit vieraalta suklaapatukan?” Mafuyu kysyi.
”En minä sitä silloin ajatellut. Mutta otin ja söin”, Ugetsu kertoi. ”Se mies sanoi että Jumalalla on enkelivartijoita siellä missä heitä tarvitaan.”
Akihikon ilme oli melkein järkyttynyt. Jumala? Enkeli?
”Ja uskotko sinä että tämä mies on enkeli?” Akihiko kysyi. Vaikka, kuka muu voi ilmaantua videoon tyhjästä kuin henkiolento.

”Minä...”, Ugetsu aloitti ja hänen sydämensä hakkasi. Voisiko hän sanoa sen, mitä hänen nyt pitäisi sanoa? Vai olisiko hän vain hiljaa? Kyllä hänen pitäisi kertoa koko totuus siitä mitä hänelle oli tapahtunut.
”Kun olin putoamassa pelkäsin että kuolen kun metro tulee. Minä pyysin että Jumala auttaisi minua. Ja hän auttoi”, hän kertoi. ”Se mies vain katosi käytävälle kun katsoin hänen jälkeensä.”
Mafuyu oli kasvoiltaan aivan kalpea, eikä hän osannut sanoa mitään. Hän haukkasi pullaa, mutta ei maistanut mitään.

”Sinä näit kun hän katosi?” Akihiko kysyi.
”En nähnyt. Näin kun hän meni käytävälle ja kun katsoin sinne, en nähnyt häntä. Ja se oli pitkä käytävä”, Ugetsu sanoi.
”Ja nyt olet kunnossa?” Akihiko varmisti vielä.
”Se ilta ei päättynyt siihen. Olin käynyt joitakin kertoja kirkossa ja kuullut asioita. Kun pääsin kotiin, minä lupasin elämäni tuolle Jumalalle joka auttoi minua”, Ugetsu kertoi. ”Hän on Raamatun Jeesus, joka nousi kuolleista. Hän minut pelasti”, hän jatkoi ja sen sanoessaan hänet valtasi rauha ja rohkeus puhua enemmänkin.

Akihikosta tuntui kuin häntä olisi isketty palleaan. Kun Ugetsu oli lausunut ääneen Jeesuksen nimen, hän käsitti että hänen entinen poikaystävänsä oli ylittänyt jonkin sellaisen rajan, jonka yli hän itse ei koskaan voisi mennä. Jumalajutut eivät olleet häntä varten, eikä hän ollut uskonut ikinä näkevänsä sellaista päivää, että ne jutut olisivat Ugetsua varten. Mutta niin vain oli käynyt.
”Sinäkö olet nyt kristitty?” Mafuyu varmisti.
”Kirkolla he sanovat että olemme Jeesuksen seuraajia”, Ugetsu kertoi.
”En ymmärrä”, Akihiko sanoi. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli juuri kuullut.
”En minäkään ymmärrä vielä paljon mitään. Mutta sen tiedän, että Raamatun Jumala on sellainen, joka kuulee ihmisten rukouksia ja parantaa. Olen nähnyt kirkolla kuinka ihmisiä parantuu. Se ei ole vain legendaa”, Ugetsu sanoi.

He yrittivät keskustella vielä vähän muutakin, mutta kaikki sanottava tuntui olevan sanottu. Akihiko halusi yhtäkkiä vain pois Ugetsun läheltä. Hienoa, kun hän oli löytänyt elämälleen tarkoituksen, mutta tämä mitä hän nyt oli kuullut, tuntui olevan liikaa. Mafuyu sopi tapaavansa Ugetsun pian uudelleen. Akihikosta näytti siltä, kuin Ugetsun kasvot olisivat loistaneet iloa. Sellaista iloa, jota hän ei ollut koskaan ennen noilla kasvoilla nähnyt. Hän tarvitsi ehdottomasti tupakan tai kaksi.


*


Sitten koitti se päivä, kun Ugetsu sai vakuutusyhtiöltä päätöksen, että hänen tuhoutuneesta asunnosta korvattaisi 70% asunnon arvosta. Yhtäkkiä hänellä oli paljon rahaa. Sillä voisi maksaa uutta asuntoa jostain arvosteltulta alueelta, eikä sen loppuun maksaminen olisi ylivoimaista hänen säännöllisillä tuloillaan. Nyt hän voisi aloittaa etsimään uutta asuntoa todenteolla. Seurakunnalla hän sai oman Raamatun - valkeakantisen, kävi kirkossa ja sai oppia paljon uutta. Ensimmäiset päivät ja viikot tätä uutta elämää eivät olleet helppoja. Hän oli astunut prosessiin, joka jatkuisi hänen koko loppuelämänsä.

Hän yritti aloittaa aamunsa rukouksella ja luki pienen pätkän Raamattua. Se oli aivan hirveää, sillä hän ei ollut mikään aamuihminen. Sitten hän jätti muutaman päivän välistä ja sai huomata, että se ei ollutkaan hyvä valinta. Hän antoi mielihaluilleen vallan ja löysi itsensä klubilta. Se johti siihen, mihin monesti ennenkin – hotelliyöhön miehen kanssa ja tällä kerralla hän oli löytänyt oikein huomaavaisen miehen, jonka kanssa saattoi olla pitempäänkin. Neljän päivän jälkeen Ugetsu kuitenkin tajusi, ettei näin voinut jatkua. Hänen teki mieli oksentaa, kun hän käsitti että oli antanut periksi vanhalle syntiselle elämälleen.

”Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24)
Hän oli kompastunut syntiin jälleen kerran, eikä hän tiennyt mitä nyt tapahtuisi.
”Minä menen kotiin”, Ugetsu sanoi miehelle pakatessaan laukkunsa. Hän ei tiennyt mitä hän edes sanoisi miehelle syyksi miksi hän lähti. Mies tarttui häntä ranteesta.
”Meillä synkkaa, älä mene mihinkään”, hän houkutteli.
”Minä... minä olen lupautunut toiselle”, Ugetsu sanoi. Hänen oli lähdettävä.

Kotona Ugetsu romahti. Hän oli kauhuissaan kuinka hän oli saattanut itsensä tähän jamaan. Hän oli ollut miehen kanssa neljä päivää ja nauttinut joka hetkestä, kunnes Jumala avasi hänen silmänsä näkemään mitä hän oli tehnyt. Tätä menoa hänen uudesta elämästä ei tulisi yhtään mitään. Jumalakin oli taatusti pettynyt häneen. Ei hän uskaltaisi enää edes rukoilla anteeksiantoa. Kuka häntä nyt voisi neuvoa? Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?

Seuraa minua.

Ugetsun mieleen nousivat ne opetukset ja puheet, joissa tällaisia tilanteita oli käsitelty. Hän ei saisi antaa periksi. Hän tiesi että näin voisi käydä kerran tai useamminkin, mutta ei hän ei saisi vajota itseinhoon, niin helposti kuin se kävikin.
”Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen.”(Sananlaskut 24:16)

”Minä seuraan sinua”, Ugetsu sanoi.
Hän laittoi Kaille ja Alexandralle viestin. Mokasin pahasti. Rukoilkaa puolestani.
Hän oli oppinut että voisi pyytää apua eikä jäädä yksin asiansa kanssa. Hänen ei tarvinnut antaa selityksiä. Hän oli saanut ystäviä, joille pystyi jakamaan joitakin asioitaan. Hän yritti rukoilla, mutta se oli vaikeaa. Ei hän osannut edes katua kunnolla. Hän oli varma, että kohta hän löytäisi itsensä klubilta uudelleen. Jos siellä oleva musiikki olikin menettänyt vähän merkitystään, sieltä hän löysi seuraa. Hän oli itse mukavannäköinen nuori mies eikä hänen ollut vaikea löytää seuralaista. Muutamilla klubeilla kyllä tiedettiin kuka hän on.

Sitten Alexandralta tuli viesti.
”Herra sinun Jumalasi on sinun kanssasi, hän on sankari joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.” (Sefanja 3:17)
Ugetsu, ei Jumala kadu kutsumistaan. Sinä voit aina kääntyä hänen puoleensa, on tilanne mikä tahansa.

Myös Kai vastasi Ugetsun viestiin.
”Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa. Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä.” (1 Piet. 5:8-9). Älä unohda että paholainen ei voi niellä sinua. Kovaa ääntä ja meteliä se voi pitää. Voit aina sanoa ääneen että kuulut Jeesukselle ja niin paholainen joutuu väistymään.

Ugetsu ei ollut yksin. Hän oli siitä kiitollinen.


*


Ugetsu sai oppia, että hänen pitäisi mennä kasteelle. Se oli opetus ja kehotus niille, jotka olivat alkaneet seurata Jeesusta. Koska kevät oli tuloillaan, oli seuraava kastetilaisuus päätetty pitää muutaman viikon päästä ulkona Okutamassa joen varrella. Sinne oli junalla yli tunnin matka. Ugetsu ilmoitti että halusi tulla kastetuksi. Hän ja ainakin kuusi muuta kastettaisi silloin. Midorima oli heistä yksi. Se päätös ei jäänyt näkymättömässä maailmassa ilman huomiota, sillä Ugetsu koki outoa painostusta ja outoja tilanteita seuraavien viikkojen aikana.

Hän ei hakeutunut musiikkiklubeille tai yökerhoihin, mutta silti hän törmäsi useampaan vanhaan tuttuun. Joku oli alkanut levittää hänestä juttua, että hän oli lupautunut Jumalalle ja että hän oli kääntynyt kristityksi. Se oli totta, ei hän lähtenyt sitä kieltämään. Sitten tapahtui jotain, jolla oli vakavia seurauksia. Ugetsu liittyi mukaan, kun orkesterin porukasta muutamat lähtivät ravintolaan istumaan iltaa. Hän ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan, mutta ei se ollut mitenkään poikkeavaa. Heitä oli koolla kahdeksan henkilöä ja pöytä oli varattu etukäteen.

Keskustelu pyöri pitkään musiikin ja konserttien ympärillä, kunnes yksi käänsi puheet Ugetsuun.
”Ensin sinusta levisi video, kun haamu poimi sinut metrokuilusta. Ja sitten monet puhuivat että olet vihkiytynyt jollekin jumalalle. Onko se totta?”
Ugetsu ei olisi halunnut käydä tätä keskustelua. Ne saivat usein pilkallisen sävyn.
”Minä uskon Raamatun Jumalaan”, hän sanoi eikä selitellyt sen enempää.
”Jutut siis pitävät paikkansa”, yksi muusikoista totesi ja loi sen jälkeen merkittävän katseen seurueen toiseen jäseneen. Keskustelu jatkui muissa aiheissa, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui, kun uudet juomat tuotiin pöytään.

Seurue grillasi lihaa ja Ugetsun lisäksi viisi muuta nautti illasta ja hyvästä ruoasta, kun taas kaksi muuta vaikutti vähän oudolta. Toinen hävisi hetkeksi johonkin ja toinen vilkuili kelloaan. Ugetsu ei antanut heidän häiritä iltaansa, sillä hänellä oli kuitenkin ihan mukavaa. Keskustelukin oli siirtynyt tulevaan kevääseen ja sakurajuhliin, Syh`in suureen stadionkonserttiin ja jonkun muun bändin levyjulkaisuun. Ugetsu joi lasistaan ihmetellen juoman pahaa makua. Mitään muuta ihmeellistä hän ei kuitenkaan huomannut. Hän ei huomannut kuinka nuo kaksi hänen seurueestaan katsoivat häntä silmät suurina.

Kului kymmenen minuuttia, jonka jälkeen ravintolan aulassa joku korotti ääntään.
”Saimme puhelinsoiton, että joku täällä ravintolassa on välittömässä vaarassa”, paikalle hälytetyn ambulanssin ensihoitaja sanoi. Kaikki ravintolassa hiljenivät hetkeksi ja alkoivat sitten pälyilemään ympärilleen. Kaikki odottivat kuka tarvitsi apua. Yhtäkkiä Ugetsun pöytäseurueesta yksi nousi ja tarttui Ugetsua ranteesta vetäen häntä ylös. Hän tärisi samalla kun veti Ugetsua kohti ensihoitajia.
”Minulla on epäilys, että hänelle on juotettu myrkkyä”, mies totesi hermostuneena.
”Mitä?!” Ugetsu huudahti kauhistuneena.

Ravintolassa alkoi yleinen puheensorina ja kuhina. Ensihoitajat kyselivät Ugetsulta kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata. Joku toi hänen juomalasinsa hoitajille, jotka yrittivät selvittää mitä hän oli juonut. Häneltä mitattiin verenpaine, häntä tutkittiin ja otettiin verinäytteitä. Ja kaikki muut tuijottivat! Ugetsu ei näyttänyt mitään merkkejä tajunnan hämärtymisestä, hänellä ei ollut pahoinvointia, eikä häntä huimannut. Hän muisti vain että juoma oli maistunut pahalta.
”Verinäytteen mukaan olet saanut tappavaa myrkkyä. Miten sinä edes olet hengissä?” Ensihoitaja kysyi pelästyneen näköisenä.
”En minä tiedä”, Ugetsu vastasi ja näytti vähintään yhtä pelästyneeltä kuin ensihoitaja.

Ilta päättyi siihen, kun paikalle tuli poliisi ja vei mukanaan ne kaksi miestä Ugetsun seurueesta, joiden epäiltiin liittyvän myrkyttämiseen jotenkin. Hän sai vasta seuraavalla viikolla vastauksia kysymyksiinsä, jotka olivat pyörineet hänen mielessään. Kuka hänet oli halunnut myrkyttää ja miksi? Kuka halusi hänen kuolevan?

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
7. On aika parantaa

Ugetsun mieli oli levoton kaiken koetun jälkeen. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään ja hän meni monta kertaa tupakalle, vaikka tupakka ei edelleenkään maistunut samalta kuin ennen. Monta tupakkaa kului aivan turhaan, kun se ei vain maistunut muutaman hengenvedon jälkeen. Hän oli oppinut että hän oli hengellisessä sodassa. Paholainen vihasi häntä ja se näkyi aivan konkreettisesti.

”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sen tähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana." (Ef. 6:11-17)

Kun hänet kutsuttiin poliisilaitokselle kuulusteluun, jotta hän kertoisi oman näkökulmansa ravintolaillan tapahtumista, hän sai viimein myös vastauksia sille, mitä oli tapahtunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä kuuli.
”Nämä miehet kertoivat että he tilasivat ambulanssin etukäteen varmuuden vuoksi, eikä heidän aikomuksenaan ollut tappaa sinua. Mutta se muu, mitä he sanoivat meni yli ymmärrykseni. Ehkä sinä voit kertoa lisää”, konstaapeli sanoi. ”He halusivat kokeilla pitikö paikkansa se, mitä Raamattuun on kirjoitettu ettei kuolettava juoma voi vahingoittaa uskovia”, hän jatkoi.
”Mitä sinä tarkoitat?” Ugetsu ihmetteli.

Konstaapeli näytti Internetistä Raamatunkohdan, jossa se luki.
”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi." (Mark 16:17-18)
Ugetsu nielaisi ja oli hiljaa. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Raamatussa luki jotain tuollaista. Hän saattoi vain todeta, että tappavan myrkyllinen juoma ei ollut vahingoittanut häntä millään tavalla.
”Koska sinulle ei tullut mitään vahinkoa, et voi tietenkään nostaa syytettä näitä miehiä vastaan”, konstaapeli selitti. ”Mutta siitä jää merkintä heidän rikosrekisteriinsä.”

Tapahtuma oli melkoinen todistus Jumalalta hänelle itselleen, poliiseille, ensihoidon väelle ja hänen ravintolaseurueelleen. Jumala oli sanansa takana.

*

Kirkolta lähti 30 henkilön seurue viettämään viikonloppua Okutamaan luonnonkauniille paikalle joen varteen. Heistä kasteelle menijöitä oli yhdeksän henkilöä. He söivät yhdessä ja valmistautuvat tilaisuuteen. Ugetsu ei ollut koskaan pitänyt missään mitään puhetta. Kasteelle menijöiltä odotettiin vaikka vain yhtä ainoaa lausetta, jossa hän kertoo haluavansa seurata Jeesusta ja halun ottaa kaste. Heidät oli puettu valkoisiin pellavapukuihin, jotka yllä he menisivät kohta jokeen kastettaviksi. Ugetsu oppi vähän lisää Midorimasta.
”Minulla on ollut useita vuosia pakkomielle horoskooppeihin ja onnenesineisiin”, Midorima kertoi. ”Luotin onnenesineisiin, vaikka nyt näen etteivät ne vaikuttaneet mitenkään siihen mitä ympärillä tapahtui, hyvää tai huonoa. Nyt luotan Jeesukseen ja haluan seurata häntä ja käydä kasteella”, hän jatkoi.

Sitten tuli Ugetsun vuoro sanoa jotain. Kun hän oli kysynyt neuvoa mitä hän voisi sanoa, oli Kai ehdottanut että hän kertoisi vain sen mitä Jeesus oli hänelle tehnyt.
”Teistä moni on varmaan nähnyt netissä videon...”, hän aloitti. Hän kertoi mitä sinä iltana metroasemalla oli tapahtunut ja kuinka Jumala oli lähettänyt enkelinsä nostamaan hänet ajoissa turvaan. Ja kuinka hän oli kotona päättänyt antaa elämänsä kokonaan Jeesuksen käsiin.

Kun kaikki yhdeksän olivat saaneet puheenvuoron, he menivät joen rantaan. Aurinko oli lämmittänyt vettä, mutta oli se siltikin melkoisen kylmää. Tuli Ugetsun vuoro mennä veteen. Hän hymyili, nosti katseensa ylös taivaalle ja oli kiitollinen. Sitten pastori tuli hänen vierelleen, lausui kastesanat, upotti hänet veteen ja nosti ylös. Tilaisuus kuvattiin ja se näytettäisi seuraavalla viikolla kirkossa kaikille. Ugetsu oli nyt tunnustanut uskonsa näiden ihmisten edessä. He yöpyivät kaikki Okutama Bible Chaletin tiloissa. Hän tunsi itsensä luokkaretkeläiseksi, koska hän oli viimeksi yöpynyt jonkun muun kanssa lattialla lukioaikana luokkaretkellä.

”Et ole käynyt tupalla lainkaan kun olemme olleet täällä”, Kai huomautti illalla kun he makoilivat patjoilla.
”Enkö? Pitäisikö minun korjata sellainen vahinko?” Ugetsu vitsaili. ”Totta puhuakseni välillä unohdan käydä tupakalla ja kun käyn, niin en saa siitä oikein mitään irti.”
Kai nauroi. Midorima, Momiji ja muutama muu liittyi heidän seuraansa ja he juttelivat kaikenlaista.
Ja kun aamu koitti, herätti Alexandra heidät aamupalalle. Ugetsun oli vaikea päästä ylös, mutta saatuaan pari tyynyä päähänsä, hän totesi että oli parempi nousta ylös. Heitä odotti uusi aurinkoinen päivä. Lyhyen aamuhartauden ja aamupalan jälkeen he viettivät päivän ulkona patikoiden ja joella kumiveneillä meloen.

Se viikonloppu oli antoisa ja erilainen, mitä Ugetsu oli viettänyt vuosiin. Hän oli saanut uusia ystäviä ja nauttinut ulkona olemisesta. Hänen elämässään oli muutakin, kuin viulunsoitto. Silti hän odotti, että pääsisi soittamaan viuluaan ja opettelemaan kaikki ne uudet kappaleet, jotka hän oli kirkolla oppinut.

*

Ugetsu etsi uutta asuntoa, jonka voisi ostaa. Missään lähellä ei kuitenkaan ollut tarjolla sellaista paikkaa, jossa olisi voinut soittaa viulua milloin tahansa ja hän turhautui. Oli rasittavaa aina lähteä konserttitalolle soittamaan. Hän tunsi valtavaa pettymystä ja iski nyrkkinsä seinään ja kirosi. Hän istui lattialle kotatsun äärelle ja tajusi, että käyttäytyi kuten aikaisemminkin. Hän ei enää halunnut olla se ihminen. Hän nieli pettymystään ja päätti yrittää rukoilla asian takia. Se ei ollut helppoa. Pian hän vain itki eikä saanut sitä millään loppumaan. Hän ei rukoillut ääneen, pihaustakaan ei kuulunut. Mutta hänen sydämensä huusi ja anoi ratkaisua asiaan.

Jumala jatkoi hänen hoitamistaan seuraavina viikkoina.
”Älä luota omaan voimaasi. Usko vain siihen, että Jumala valmistaa kaiken etukäteen. Hänellä on jo vastaus, mutta hän ei paljasta kaikkea heti. Ja kaikki ne ajatukset ja mieliteot, joiden kanssa kamppailet, kaikessa saat voiton Jeesuksen tähden”, yksi rukoilijoista rohkaisi häntä.
"Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle" (2 Kor. 10:5)
”Ihmisen oma järki voi sanoa toista, mutta Jumala tietää paremmin. Älä mistään murehdi.”

Kirkossa rukoiltiin hänen puolestaan ja hän murtui täysin. Hän vain nyyhkytti eikä pystynyt lopettamaan. Hän nojasi Alexandran käsivartta vasten ja itki kuin pieni lapsi äitinsä sylissä. Alexandra auttoi hänen lepäämään patjalle, toi tyynyn ja peitonkin, eikä lähtenyt hänen viereltään.
”Jeesus hoitaa sinua nyt, lepää vain”, Alexandra sanoi ja piti hänen kädestään kiinni. Ugetsu lepäsi ja halusi kadota peiton alle. Hetken häntä hävetti, että oli sillä tavalla itkenyt ja kuka tahansa voisi nähdä hänet. Mutta kohta häntä jo naurattikin vähän oma noloutensa. Ei sillä ollut väliä. Hän oli ihan samassa tilanteessa, kuin kaikki muutkin. Monet olivat ennen häntä itkeneet ja toisella kerralla he olivat täynnä iloa.

*

Sitten koitti päivä, jolloin Ugetsu ja Kai soittivat yhdessä kirkolla. Kun siellä ei ollut tilaisuutta, heillä oli koko sali käytössään. He soittivat yhdessä monta kappaletta ja Ugetsu sai oppia soittamaan monia useita kappaleita. Toisella kerralla he soittivat muiden seurakunnan muusikoitten kanssa. Ugetsu kuului nyt heidän joukkoonsa. Hän sai huomata, että sillä oli ollut tarkoituksensa, ettei Jumala antanut hänen löytää uutta asuntoa. Nyt hän kävi soittamassa kirkolla ja sai tavata muita. Muuten hän olisi jäänyt yksin kotiinsa.

Meidän Herramme väkevin on, Hän kaikkea hallitsee,
voimalla rakkaudessaan, Herramme väkevin on.
Our God is an awesome God, He reigns from heaven above,
with wisdom, power and love, our God is an awesome God.

私たちの神は素晴らしい神です神は天から知恵と力と愛をもって統治しており、
私たちの神は素晴らしい神です。
Watashitachi no kami wa ikei no nen o okosa seru kamidesu.
Kami wa ten kara chie to chikara to ai o motte tōchi shite ora remasu.
Watashitachi no kami wa ikei no nen o okosa seru kamidesu.

Kerran musiikkiryhmä kokoontui jälleen tapansa mukaan rukoilemaan ennen soittoharjoituksia. Ugetsu oli ennenkin kuullut, kuinka joku toisinaan rukoili eri kielillä ja selitti sitten japaniksi sen, mitä hän oli sanonut. Ryhmä koki kuinka Pyhä Henki oli heidän yllään. Ugetsu ei ollut rukoillut kuin muutaman kerran ääneen, mutta nyt hän rukoili ja yhtäkkiä hän puhuikin itselleen vierasta kieltä!
”Jatka vain, minulta tulee kohta selitys”, Alexandra rohkaisi ja niin Ugetsu jatkoi, vaikka olikin hämillään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän mahtoi puhua. Mutta sitten Alxandralta tuli selitys tuolle rukouskielelle:
”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room 8:38-39)

”Tiesitkö että puhuit hepreaa”, yksi musiikkiryhmäläisistä sanoi.
”En tiennyt. Mutta ihanko oikeasti sanoin juuri sen, mitä Alex antoi selityksen?” Ugetsu ihmetteli.
”Se oli suoraan yksi kohta Raamatusta”, Kai vahvisti.
Hepreaa?Miksi juuri hepreaa? Ei hän ollut suunnitellut menevänsä Lähi-itään keskelle konflikteja.
”Käytä rukouskieltäsi kun olet yksin, voit rukoilla asioita jotka eheyttävät ja parantavat sinua”, joku rohkaisi. Ja kun he aloittivat soittaa ja solistit lauloivat, he kokivat siunatun hetken. He saivat täyttyä ilolla ja Pyhällä Hengellä.

*

Siitä päivästä alkoi Ugetsun elämässä uusi vaihe. Hän sai uutta voimaa arkipäiviinsä ja päättäväisyyttä pysyä lujana. Viikot kuluivat konserttitalolla ja konserttikiertueella ympäri Japania.  Hän soitti iloiten. Ja lisäksi hän soitti toisinaan seurakunnalla. Joskus he soittivat ryhmänä, jolloin ylistysryhmä johdatti seurakuntaan lauluun ja ylistykseen. Toisinaan hän säesti Kain kanssa kahdestaan. Hän piti yhteyttä Mafuyuun, jonka kanssa hän välillä keskusteli kaikenlaista. Kerran he tapasivat Uenon puistolla.
”Tänne tuodaan ensi viikolla piano”, Ugetsu kertoi.
”Tänne ulosko? Kuka sitä soittaa?” Mafuyu kysyi.
”Pianolle tulee varauskalenteri. Mutta Kai on luvannut soittaa ja minä soitan hänen kanssaan. Otan viulun mukaani”, Ugetsu kertoi.

He istuivat ruohikolle ja katselivat ohi käveleviä ihmisiä.
”Mitä sinulle ja Ritsukalle kuuluu?” Ugetsu kysyi. Mafuyun silmissä kiilsivät kyyneleet.
”Meillä menee aika kivasti... mutta olemme nähneet toisiamme kovin vähän viime kuukausina”, Mafuyu sanoi. ”En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Hän ei osaa lähteä Syhistä, koska bändillä menee lujaa. Ja siihen päälle kaikki Givenin treenit ja keikat”, hän lisäsi ja pyyhki kyyneleitään hihaansa. Ugetsu kuunteli ja tarttui sitten hänen käteensä.
”Älä jää yksin murehtimaan. Voisit tutustua Kaihin ja muutamiin muihin jotka...”, Ugetsu aloitti. Oliko hän kutsumassa Mafuyun kirkolle?

”Tule vaikka ensin kuuntelemaan kun soitamme täällä puistossa. Minä esittelen sinut Kaille”, Ugetsu ehdotti sitten. Mafuyu nyökkäsi ja Ugetsu kirjoitti hänelle viestin siitä millaisiin aikoihin he soittaisivat puistossa. Mafuyun kanssa oli aina mukava tavata. Jokin sai Ugetsun toivomaan, että Mafuyu voisi myös tulla kirkolle ja eräänä päivänä laulaa heidän ylistysryhmässään. Siihen tuntui olevan kovin pitkä matka, mutta hän oli toiveikas.

Seuraavalla viikolla Mafuyu saapui Uenon puistolle kuuntelemaan Ugetsun ja Kain soittoa, eikä hän ollut yksin, vaan Ritsuka oli hänen seurassaan. Ugetsu näki heidät yleisön joukossa seisomassa käsi kädessä ja jokin vihlaisi hänen sydäntään. Hänellä oli pitkä matka siihen, että voisi löytää oikean ihmisen rinnalleen. Välillä yksinolo sattui ja toisten parien näkeminen teki kipeää. Eikä hän tiennyt kuinka monta vuotta menisi siihen, että hän voisi olla sellaisessa ihmissuhteessa, jonka Jumala voisi siunata. Hän ei tiennyt kävisikö niin koskaan. Voisiko hän rakastua oikeaan ihmiseen ja pysyä siinä loppuelämänsä? Olisiko häntä varten joku ihminen jossakin? Joku nainen johon hän vielä ehkä kerran rakastuisi?

*

Kun hänen isänsä soitti usean kuukauden jälkeen, Ugetsu säikähti. Hän ei ollut ollut minkäälaisessa yhteydessä isäänsä tai isoisäänsä melkein vuoteen. He vain elivät omaa elämäänsä ja sitten saattoi olla muutama kuukausi jolloin hänen isänsä kotiutui Italiasta ja oli taas Japanissa. Hän ei ollut kertonut isälleen mitään asunnon menetyksestä tai kirkosta. Hänen isoisällään saattoi olla taifuunin jälkiseurauksista toisenkädentietoa poliitikkona -  tai sitten ei. He tapasivat hienossa ravintolassa.
”Kuulin että olet muuttanut. Mitä vanhalle asunnolle tapahtui?” hänen isänsä kysyi ennen kuin sanoi yhtään mitään muuta. He istuutuivat alas, tilasivat ruokaa ja odottivat. Ugetsu päätti ettei vastaisi suoraan kysymykseen, vaan töksäyttikin suustaan jotain muuta.

”Minä olen kristitty”, hän totesi.

Heidän välilleen laskeutui hetken kestävä jäätävä hiljaisuus.

”Ole mikä olet. Olen kuullut että olet jotain muutakin etkä käy naisissa laisinkaan. Kunhan pidät kaikki sellaiset asiat omana tietonasi. Mutta et vastannut kysymykseeni”, hänen isänsä sanoi.
”Taifuuni tuhosi vanhan asunnon, joten muutin pois”, Ugetsu sanoi menemättä yksityiskohtiin.
”Vai niin. Toivottavasti edes löysit kunnollisen talon jostain arvostetulta alueelta.”
”En muuten löytänyt. Minulla on sopiva asunto keskustassa, josta on lyhyt matka konserttitalolle ja kirkolle”, Ugetsu kertoi. ”Ja elämässä on muutakin kuin talo arvostetulla alueella”, hän jatkoi.
”Vai kirkko. Pidä nuo asiat itselläsi niin menestyt jatkossakin.”

Heidän ruoka-annoksensa tuotiin ja söivät. Hetken Ugetsu mietti kuumeisesti kertoisiko isälleen eräästä toisesta ravintolaillasta ja päätti sitten kertoa. Hänellä oli kännykässään poliisin pöytäkirja todisteena siitä, mitä tuona iltana oli tapahtunut.
”Minä menestyn juuri niin paljon tai vähän kuin menestyn. Ei sillä ole merkitystä. Mutta katsohan tätä”, hän sanoi ja antoi pöytäkirjan isänsä luettavaksi.
”Mitä tämä nyt tarkoittaa?” hänen isänsä kysyi ja luki.
”Se tarkoittaa juuri sitä, mitä siihen on kirjoitettu. Minulla oli veressä kuolettava pitoisuus myrkkyä, mutta en voinut edes pahoin”, Ugetsu selitti. Hänen isänsä luki ja hänen kasvoillaan oli tyrmistynyt ilme.

”Kaikkea sitä!” hän tuhahti.
”Kuten näet, ei minulla ole hätää. Eivät tällaiset asiat voi pysyä salassa.”
Hänen isänsä oli selvästi pois tolaltaan kuulemastaan. Hän ei painostanut, ei sanonut pahasti, ei kiittänytkään. Oli vain hiljaa ja söi. Ugetsu päätteli, ettei viraaliksi mennyt video ollut tavoittanut hänen isäänsä, eikä hän aikonut sanoa siitä mitään. Virkamiehen kirjaama pöytäkirjamerkintä oli tarpeeksi todistamaan, että hänen kirkossakäymisensä oli paljon muutakin kuin muodollista kääntymistä uskonnosta toiseen.

”Minut siirretään työtehtäviin Italiasta Ranskaan”, hänen isänsä kertoi. ”Ihan vain tiedoksesi, jos joskus tulee tarve etsiä minua niin tiedät edes minkä valtion maaperällä olen.”

He keskustelivat vielä muodollisesti jotain, mikä liittyi maailmanpolitiikkaan tai tulevaan konserttikiertueeseen. Sitten he lähtivät omille teilleen. Ugetsu pohti aina tällaisen tapaamisen jälkeen, että kuluisiko taas vuosi että he tapaisivat. Nyt hän mietti myös olisiko tämä viimeinen kerta kun he näkivät. Eihän sitä voinut koskaan tietää mikä jäi viimeiseksi kerraksi. Hän oli helpottunut tapaamisen jälkeen, että hänen isänsä oli reagoinut hänen kristittynä olemiseen näinkin hillitysti. Se oli ollut selvästi järkytys hänen isälleen. Ja Ugetsu tiesi että hän saattaisi vallan hyvin jäädä ilman perintöä.

”Jumalan Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme.” (Room. 8:16-17)

AI Fanart: https://imgur.com/a/i-have-desided-to-follow-lord-zmbyin3 (S)









« Viimeksi muokattu: 09.07.2025 19:57:54 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 8/10
« Vastaus #7 : 07.07.2025 21:19:55 »
8. Aika on olla vaiti

Oli kulunut vuosi siitä illasta, kun taifuuni oli tuhonnut Ugetsun kodin. Viimeisen vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Ugetsu oli Kain luona istumassa iltaa. Kai oli kertonut löytäneensä toiselta paikkakunnalta itselleen kumppanin, jonka kanssa oli aloittanut seurustelemaan. Ugetsu tiesi, että joutuisi odottamaan omaa vuoroaan. Hän ei suinkaan ollut ainoa. He tiesivät että Alexandra, joka oli heitä reilusti vanhempi, halusi löytää sopivan ihmisen rinnalleen. Joillekin se kävi niin helposti, kun taas toiset joutuivat odottamaan monta vuotta.
”Miten teidän seurustelunne onnistuu, kun asutte eri paikkakunnilla?” Ugetsu kysyi.
”Hänen opintonsa päättyvät kohta ja hän muuttaa takaisin Tokioon. Näemme sitten enemmän”, Kai kertoi. ”Hän osaa kitaran lisäksi soittaa pianoakin, mutta ei se ole pääasia”, Kai lisäsi vähän punastuen.

”Tuotko hänet mukaan viikonloppureissulle Okutamaan?” Ugetsu kysyi. He olivat suunnitelleet pienellä porukalla irtiottoa kaupungin hälystä luonnon lähelle syksyn värjäämien puiden keskelle.
”En vielä. Annan vähän ajan kulua”, Kai vastasi.
”Pääseekö Midorima mukaan? Aikaisemmin hän vähän epäröi mukaan tulemista ystävänsä takia. Sen ystävän joka on pyörätuolissa”, Ugetsu kysyi. He olivat rukoilleet pienessä ryhmässä paljon Kisen puolesta.
”Midorima lupasi tulla, vaikka häntä satuttaakin jättää Kise kaupunkiin. Mutta Kise ei ole ollut vielä valmis tulemaan kirkolle”, Kai kertoi. Midorima lähetti heistä kuvan, kun he ovat jossain esteettömässä toiminnassa. Kai näytti kuvan, jossa oli Midorima, pyörätuolissa istuva Kise ja joku kolmas nuori mies jolla oli koira sylissään.

Ugetsu tunsi jälleen kerran olevansa kovin pahoillaan Kisen puolesta, jolta oli tällä tavalla riistetty koripallon pelaaminen. Hän katsoi Kisen kauniita kasvoja valokuvassa.
”Miksi hän on jotenkin niin tutun näköinen?” hän ihmetteli. ”En minä ole tietääkseni häntä koskaan tavannut.”
”Hän oli tunnettu malli, jonka kasvot olivat usein näkyvillä Tokion katujen vaatemainoksissa”, Kai sanoi.
”Oh?” Ugetsu totesi. Pikaisella internethaulla hän löysikin Kisestä useita vanhoja kuvia. Hän on mielettömän söpö! Ugetsu huomasi ajattelevansa ja läpsi itseään henkisesti ettei antanut ajatustensa vaeltaa sinne minne ei pitänyt. Hän päätti lujasti jatkaa Kisen puolesta rukoilemista. Hän ihastui ihmisissä usein ensin tämän kasvoihin ja joidenkin kasvot jäivät erityisesti hänen mieleensä. Sitten olikin eri asia miten ihmisen kanssa tuli toimeen.

*

Iloinen neljäntoista henkilön ryhmä istui junassa matkalla kohti syksyn väriloistossa kylpevää Okutaman luontoa. Musiikkiryhmäläiset olivat jättäneet soittimet kotiinsa, sillä nyt oli tarkoitus tehdä muuta. Olla luonnossa ja kävellä poluilla, syödä hyvin, käydä onsenissa, rukoilla ja keskustella yhdessä. Perjantai-iltana he söivät ja istuivat sitten lattiatyynyillä ringissä. Joku luki pätkän Raamatusta ja sitten he rukoilivat. Ugetsua muutaman vuoden nuorempi nainen, jolla oli mustat olalle ylettyvät hiukset, alkoi yhtäkkiä itkemään. Ugetsun vierellä istuva Momiji huokaisi ja näytti myös itkevän. Mitä ihmettä tapahtui? Alexandra antoi naisen nojata olkaansa vasten ja muutamat siirtyivät lähemmäs heitä.

”Akito parka”, Momiji sanoi. Hän on edelleen aivan hajalla. Meitä oli neljätoista henkilöä sidottuna zodiak-sukukiroukseen ja aina uudenvuoden juhlana kolmetoista meistä istui salissa ringissä ja neljästoista jätettiin aina juhlan ulkopuolelle. Ja nyt meitä on tänään täällä neljätoista koolla. Se repii helposti vanhat haavat auki”, hän kertoi. Ugetsu oli kuullut Momijin kertovan sukukirouksesta ja siitä, kuinka Akito Sohma oli viimein tullut kirkolle ja luovuttanut elämänsä ylösnousseen Jeesuksen käsiin. Akitosta oli ajettu ulos riivaajia, jotka olivat sitoneet häntä pienestä pitäen. Silloin Akito oli saanut vapautua murhanhengestä, väkivallasta, väärästä identiteetistä eläessään miehen roolissa ja jumalana, pelosta ja yksinäisyydestä. Hän oli voinut aloittaa uuden elämän sellaisena, joka hän todellisuudessa oli – vahvana ja kauniina naisena, joka puolusti ja välitti sukulaisistaan. Hänen ei tarvinnut enää piinata, vihata tai kadehetia heitä, eikä heidän kumppaneitaan. Parantuminen kuitenkin jatkui edelleen, sillä tapahtumista oli aikaa vasta puolivuotta.

Ilta jatkui rauhallisena ja kaikki olivat aivan hiljaa.
”Minulle nousi mieleeni ajatus”, Kai sanoi. ”Jumala haluaa haastaa meidät hiljaisuuteen tulevien viikkojen aikana. Jos mahdollista, niin voisimme laittaa sivuun musiikin, soittimet, tekniset laitteet ja kaiken mistä tulee ylimääräistä ääntä ja hälinää. Muutamilla meistä on toki työmme musiikin parissa tai puhelimen äärellä, mutta sen mukaan miten on mahdollista olla mukana”, hän jatkoi.
Suurin osa heistä sitoutui olemaan mukana. Ugetsu katsoi kalenteriaan ja totesi että pystyi olemaan mukana, kun seuraavan viikon orkesterin kaksi yhteistä harjoitusta olisi ohitse. Sen jälkeen hän saattoi olla kaksi viikkoa ilman viuluaan. Eikä ajatus edes tuntunut pahalta, joskin ei siitä helppoa tulisi.

Momiji ja Midorima antoivat Akitolle halauksen ennen nukkumaan menoa ja Akito hymyili ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Hän katsoi Ugetsuun.
”Olen kuunnellut soittoasi ja siinä soi lepo”, hän sanoi. ”Kiitos”, hän sanoi vielä ja halasi Ugetsuakin. Ugetsu oli hetken hämillään, mutta sitten jokin lämmin läikähti hänen sisällään.
”Kiitos”, hän vastasi.

*

Syksyn värikäs luonto oli terapeuttinen. Oli aivan eri kävellä ulkona polulla ja ruohikolla ja haistella raikasta ulkoilmaa, kuin olla maan alla loputtomilla metrokäytävillä, ylittämässä suojateitä ihmisvilinän keskellä tai kuulemassa liikennevalojen jatkuvaa piippaamista tai ambulanssin sireenien ääntä. Tuuli havisutti puiden lehtiä ja joitakin muuttolintujen parvia näkyi taivaalla lentämässä kohti lämpimämpiä seutuja. Sadekuuro sai ilman tuoksumaan raikkaalta. Ylhäällä vuorelta oli näkymä yli Kanton alueen ja siellä he pitivät evästaukoa. Ugetsun mieli oli kiitollinen kun hän katsoi ympärilleen ja alas. Hän näki muidenkin kasvoilla iloa ja hymyä.

”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?
Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal'olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle.” (Ps.8:4-7)

Ugetsu hyräili laulua mielessään.

Päivän kävelyn päätteeksi oli mukava pulahtaa kuumaan kylpyveteen onsenilla. Kailla oli kylmä pyyhe päässään. Tuuhean pensasaidan takaa kuului naisten nauru heidän omalta puolelta. Syksyn punainen lehti putosi suoraan Momijin silmien eteen ja hän leikitteli lehdellä. Ugetsun valtasi raukeus ja hyvä ettei hän nukahtanut siihen paikkaan. Patikkaretken kolotus jaloista katosi kuumaan altaaseen.
"הודו לה' כי טוב הוא לעולם חסדו ” (hodo lehem ki tov hu le'ulam hasdu.) Ugetsu sanoi vähän väsyneenä ja alkoi sitten nauramaan. Hänen oli niin hyvä olla ja kaikki oli hyvin.
”Amen”, Midorima vastasi, vaikka ei ollut varma mitä toinen oli sanonut.

Kaikki pukeutuivat lämpimästi ja kokoontuivat vielä ulos nuotiolle pimenevään iltaan. Kai aloitti laulun, johon muut tulivat mukaan. Joku toinen ryhmä yöpyi jonkun matkan päässä teltoissa ja heillä oli oma nuotionsa. Kohta sama laului kuului myös heidän nuotioltaan, mutta jollain vieraalla kielellä. Oli ihmeellistä, kuinka Jumalan kansaa saattoi yhdistää sama Pyhä Henki, vaikka matkustaisi toiselle puolelle maapalloa. Ja monet tunnetut laulut oli käännetty usealle kielelle. Ryhmä tulikin kohta tervehtimään heitä ja he viettivät iltaa saman nuotion luona laulaen ja jutellen. Kävi ilmi, että pieni ryhmä oli Suomesta.

*

Viikonlopun jälkeen alkoi hiljaisuuden haaste. Ugetsu heräsi tapansa mukaan myöhään aamupäivällä, söi mitä jääkaapista sattui löytämään ja muisti sitten että tänään hänen ei tarvitsisi mennä konserttisalille harjoituksiin. Pakolliset yhteiset harjoitukset oli nyt soitettu ja hänellä olisi kaksi viikkoa aikaa ennen seuraavaa konserttia. Oli vaikea olla avaamatta tietokonetta tai olla selaamatta puhelinta. Hän siirsi ne kuitenkin päättäväisesti sivuun ja kuunteli hiljaisuutta. Hänen Raamattunsakin oli ollut koskematon kokonaisen viikon. Rukous ei sekään ollut mitenkään helppoa. Toisena päivänä se kävi aivan itsestään ja tuntui että rukoili joka hetki. Sitten toisena päivänä tuntui ettei rukous nouse kattoa korkeammalle.

Hän kävi kaupassa ja palasi sitten hiljaiseen kotiinsa. Yhtäkkiä oli vaikea keksiä tekemistä kokonaisille päiville. Kun hän oli lukenut vähän Raamattua ja rukoillut, oli vaikea pysyä pois puhelimelta. Siellä ei kuitenkaan ollut viestejä, joten hän laittoi sen syrjään. Jonain päivänä hän nukahti syömisen jälkeen. Toisena päivänä hän luki vähän kirjaa, joka oli jäänyt lukematta. Hän kuunteli rappukäytävältä tulevia etäisiä ääniä. Hän huomasi ajatustensa vaeltavan menneisiin vuosiin. Hän mietti Mafuyuta ja Akihikoa. Hänen mieleensä nousi bändikilpailut vuosien takaa ja hänen aikansa New Yorkissa. Aivan huomaamatta hän huomasi samalla rukoilevansa monien ihmisten ja asioitten puolesta, joita hänen mieleensä nousi.

Kaksi viikkoa tuntui yhtäkkiä pitkältä ajalta. Jokaisena päivänä Ugetsu kuitenkin kävi ulkona läheisessä puistossa kävelemässä. Sadepäivinä hän kuunteli sateen ropinaa. Kun kaksi viikkoa alkoi olla lopuillaan, Ugetsun mieleen nousi uusi sävelmä, jonka hän kirjoitti muistiin. Hän pääsisi soittamaan sen vasta muutaman päivän jälkeen. Hiljaisuus ja internetistä poissa pysyminen olivat rauhoittaneet hänen mieltään ja jotkut asiat tuntuivat saaneen oikeita mittasuhteita. Niiden viikkojen jälkeen hän odotti jo kovasti tapaavansa muita. Hän valmistautui jälleen tulevaan konserttiin ja tulevaan kiertueeseen. Hän tapasi väsyneen oloisen Mafuyun kahvilassa ja Ugetsu rohkeni viimein pyytää häntä kirkolle, mutta Mafuyu ei ollut valmis tulemaan.

*

Ugetsu ja seurakunnan musiikkiryhmä sai oppia lisää musiikista ja ylistämisestä. Paholaisesta sanottiin, että hän oli taivaassa ylistyksen johtaja ja musiikin tuntija. Niinpä tietysti. Pitikö hänen oma osaamisensa olla juuri sama, mitä tuon mahtavan langenneen enkeliruhtinaan?
”Siksi musiikissa palvelevat ja ylistyksenjohtajat ovat erityisen tärkeällä paikalla, että osaavat ohjata ja opettaa muita oikein. Ihmiset pitää ensin opastaa katumukseen ja syntien tunnustamiseen ja Jeesuksen luokse. Ennen sitä ei voi oikealla mielellä ylistää ja palvoa Jumalaa”, opettajan vuorossa oleva kertoi.
”Meillä on monet psalmit esimerkkinä lauluista ja niiden sanoituksista. Musiikki voi olla parantavaa, kuten voimme lukea.” ”Niin usein kuin Jumalan lähettämä henki tuli Sauliin, otti Daavid kanteleen ja soitti sitä; silloin Saulin oli helpompi ja parempi olla, ja paha henki väistyi hänestä.” (1 Sam. 16.23)

”Kain pianonsoitto ja Ugetsun viulunsoitto ilmentävät parhaimmillaan iloa, lepoa ja rauhaa. Olen kokenut sen itse monta kertaa”, Alexandra sanoi. Ugetsu sai jakaa ryhmän kanssa hänen säveltämänsä uuden kappaleen, jonka hän oli muutama viikko sitten saanut.
”Jos joku saa tähän sanat, niin kappale olisi vielä parempi”, Ugetsu sanoi. Jokaiseen kappaleeseen ei kuitenkaan aina annettu sanoja, jolloin niitä ei oltu tarkoitettu laulamiseen vaan enemmän Jumalan läsnäolossa olemiseen.

Ugetsu oli nyt useamman vuoden soittanut kaupungin sinfoniaorkesterissa. Muutaman viikon kiertueet alkoivat tuntua taakalta, sillä he yöpyivät aina eri hotelleissa ja matkustivat eri maissa ja eri kaupungeissa. Ugetsu sai olla varuillaan, ettei antaisi periksi sille vanhalle mallille elää. Kuinka helppoa olisi kadota yöelämään ja hakea seuraa. Hän oli tullut myös varovaiseksi yhteisistä ravintolailloista ja valitsi tarkkaan keiden kanssa lähti syömään. Usein hän valitsi yksinäisen illan hotellihuoneessa, mutta ei sekään ollut kivaa. Konsertit olivat usein siihen aikaan illasta, jolloin myös seurakunnat olivat auki, joten hänelle ei tullut tilaisuuksia käydä missään. Kerran useamman viikon kestävän Euroopan kiertueen aikana hän mietti ensimmäistä kertaa tosissaan sitä, että hän tekisi jotain muuta.

Kotona Tokiossa musiikkiryhmällä alkoi olla paljon uusia kappaleita. Ugetsu ja muutama muu musiikkiryhmästä olivat säveltäneet uusia kappaleita ja useissa oli myös sanat. Kerran yksi  iltatilaisuus taltioitiin kokonaisuudessaan. Tilaisuudessa oli voimakas Jumalan läsnäolo ja Ugetsu sai soittaakseen aivan uuden kappaleen, jota hän ei ollut ikinä ennen soittanut. Jos toiset lauloivat uutta laulua heille tuntemattomalla kielellä, niin Ugetsu soitti kapaleen ensimmäistä kertaa Pyhän Hengen vaikutuksesta. Se kappale päätyi lopulta levylle, jonka musiikkiryhmä julkaisi seuraavana syksynä.

"Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.
Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.
Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka." (PS. 103: 1-5)

* * *

Kirjoittajalta: Akito Sohma (Soma) on suvunpää animesta Fruits Basket. Olen katsonut sarjan uudelleen ja Akiton väkivaltainen käyttäytyminen on järkyttävää, pöyristyttävää. Jokin hänen hahmossaan kuitenkin koskettaa. Sarjassa hän saa muuttua, vaikka aloinkin miettimään mitä sellaista hänelle tapahtui, mitä meille ei kerrottu ja näytetty. Meille näytetään kuinka hän käy keskusteluja Momijin kanssa ja siinä piilee vastaus. Momiji saa hänet tulemaan mukaan kirkolle. Olet itse kerran nähnyt kuinka ihmisestä lähtee demoni ulos, ei kauhean yleistä, mutta synkkenevässä maailmassa yhä yleistyvää.

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
Vs: Given: Kaikella on määräaika (Ugetsu Murata) K-11 9/10
« Vastaus #8 : 09.07.2025 19:18:16 »
9. Aika on puhua

Kun Sadetta taivaasta levy oli julkaistu, pieni musiikkiryhmä tuli yhtäkkiä tunnetuksi ympäri maan. Ryhmä alkoi saada kutsuja eri puolelle Japania soittamaan. Heidän piti kuitenkin kieltäytyä monista kutsuista, sillä monilla heistä oli säännöllinen työ muualla. Se herätti heidät kuitenkin miettimään, voisivatko he jättää vanhan työnsä ja alkaa kiertää kotimaataan. He rukoilivat asian puolesta ja päättivät palata asiaan muutaman kuukauden päästä. Sinä aikana he ottivat kuitenkin yhden kutsun vastaan. He kävivät eräänä viikonloppuna Kiotossa.
”Pidämme tärkeänä että tilaisuudessa on aina Raamattutunti tai opetusta ennen musiikkia. Ihmisten tulee tietää ylistyksestä enemmän eikä tehdä sitä liian kevyesti”, Alexandra kertoi heidän ehtonsa. Ja niin he menivät Kiotoon.

Ugetsun tilillä makasi paljon rahaa. Kun hän ei ollut löytänyt asuntoa jonka ostaa, rahat olivat jääneet tilille. Hän oli toisinaan auttanut niitä, jotka olivat pulassa ja tarvitsivat rahallista apua vaikeaan tilanteeseen. Hän tiesi että pystyisi elättämään itsensä säästöillä pitkään aikaa, jos irtisanoutuisi työstään. Se olisi kuitenkin suuri päätös, eikä hän tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän piti työstään, mutta pitkät kiertueet eivät enää tuntuneet oikealta. Jos hän luopuisi paikastaan orkesterin ensimmäisenä viulistina, hänen tilalle olisi monta halukasta tulijaa. Hän tiesi sen.

Uskaltaisiko hän jättää työnsä? Olisiko se sitä, mitä piti tehdä? Oliko ajoitus oikea?

Kevään aikana Ugetsu sairastui rajuun influenssaan.
Hän vain makasi patjalla kotatsun alla ja yritti pysyä lämpimänä. Hän nukkui ja joi. Ruoka ei maistunut. Hän ei päässyt soittamaan ja silloin Momiji otti soittovuoroja hänen sijaansa. Kun hän ei ollut vastannut viesteihin kokonaiseen päivään, Momiji ja Kai huolestuivat.
”Minulla on edelleen Ugetsun vara-avain itselläni. Minulla on vahvasti mielessäni että minun pitää käydä katsomassa häntä”, Kai sanoi ja Momiji päätti mennä mukaan.
He soittivat ovikelloa ja kun ketään ei tullut avaamaan ovea, he menivät sisään. Ugetsu nukkui kotatsun alla ja häntä oli vaikea saada heräämään.

”Hei!” Kai huudahti. ”Herää!”
Ugetsu mumisi jotakin ja yritti saada silmiään auki. Hän oli aivan tokkurassa eikä heti käsittänyt että oli omassa kotonaan.
”Minä käyn apteekissa hakemassa lääkettä”, Momiji sanoi ja katosi ulos.
”Kai?” Ugetsu kummasteli.
”Olet melko heikossa hapessa. Oletko juonut? Oletko syönyt?” Kai kysyi.
”Olen juonut”, Ugetsu sanoi.
”Nyt sinun täytyy nousta istumaan. Haluan nähdä missä kunnossa olet”, Kai komensi ja auttoi Ugetsun ylös.

Ugetsun päässä pyöri ja sitä särki. Jokaista lihasta särki ja hänellä oli huono olo.
”Lämmitän sinulle juotavaa”, Kai sanoi. Ugetsu ehti kuitenkin nukahtaa istualleen ja taas häntä oli vaikea saada heräämään. Silloin Momiji tuli takaisin.
”Hän tarvitsee lääkärin hoitoa”, Kai sanoi. ”Meidän täytyy saada hänet jotenkin taksiin.”
Kun he olivat yrittäneet saada Ugetsun nousemaan eikä siitä tullut mitään, Kai soitti ambulanssin.
He pakkasivat Ugetsulle mukaan vaatekassin ja etsivät muita hänen tärkeitä tavaroitaan.
”Viekää hänet Sohman yleissairaalaan”, Momiji neuvoi ensihoitajia.
He lähtivät itse perässä taksikyydillä.

Seuraavana aamuna Ugetsu heräsi sairaalassa ja ihmetteli miten hän sinne oli joutunut. Hänen kädestään lähti tippaletku ja yöpöydällä oli jokin viesti. Se oli Kailta ja Momijilta.
Tulemme iltapäivällä katsomaan sinua. Lepää ja juo. Siunausta ja pikaista paranemista.
Ugetsu vain nukkui ja hereillä ollessaan hän tuijotti kattoon tai seiniin, jotka onneksi olivat värilliset eivätkä valkoiset. Hän joi paljon ja kun hänen piti päästä vessaan, hän ei päässytkään sinne ilman apua. Hän oli niin heikko, että hänet piti taluttaa vessaan ja sielläkin hoitaja odotti hänen vieressään, ettei hän kaatuisi lattialle. Oli uusi ja hämmentävä kokemus Ugetsulle olla niin heikko että tarvitsi toisten apua yksinkertaisissakin asioissa.
”Yritä syödä vähän keittoa”, hoitaja sanoi ja nosti Ugetsun vähän istuma-asentoon. Hän lusikoi vähän kuumaa keittoa, mutta nukahti sitten taas. Hän nukkui silloinkin kun Kai ja Momiji kävivät hänen luonaan.

Korkea kuume ei hellittänyt muutamaan päivään. Kun Ugetsu heräsi myöhään iltapäivällä, hän näki Mafuyun istuvan tuolilla hänen sänkynsä vierellä. Mafuyu?
”Ma...?” Ugetsu sanoi.
”Shhhh, ei sinun tarvitse sanoa mitään, lepää vain. Kai laittoi minulle viestin että olet täällä”, Mafuyu kertoi. ”Hän kertoi että sinä nukuit kun hän ja se toinen ystäväsi kävivät aikaisemmin. Hän vaikutti huolestuneelta.”
Kai ja Momiji olivat käyneet ja hän oli nukkunut. Hänen täytyi olla todella sairas kun vain nukkui. Nytkin oli vaikeaa sanoa mitään. Joka paikkaa särki ja uupumus oli totaalinen.
Ugetsu sulki silmänsä, mutta ei jaksanut sanoa mitään. Hän tunsi Mafuyun lämpimän käden omassaan ja sen jälkeen hänellä ei ollut enää muistikuvia.

Kun Ugetsu seuraavan kerran heräsi, hän tunsi itsensä hieman virkistyneemmäksi. Hänellä oli edelleen tippapullo ja suuta kuivasi. Kauhukseen hän tajusi että hänellä oli vaippa. Vaippa! Mitä ihmettä hänelle oikein tapahtui?! Kun hoitaja huomasi hänen heränneen, hän pyysi lääkärin paikalle. Hän sai kuulla vajonneensa tajuttomuuteen ja oli ollut tajuttomana kokonaiset neljä päivää. Nyt häntä kannustettiin pysymään istuma-asennossa ja syömään itse. Häntä talutettiin taas vessaan, eikä vaippaa enää tarvittu.

Ugetsu joutui käymään läpi melkoisen tunteitten kirjon. Hän tunsi itsensä heikoksi, noloksi ja epäonnistuneeksi. Häntä hävetti ja hän pelkäsi että kaikki tietäisivät kuinka avuton ja surkea hän oli. Hänen kasvonsa olivat usein olleet esillä koska hän oli tunnettu tähtiviulisti. Olisi hirveää, jos nyt media saisi kuulla missä jamassa hän oli.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2 Kor. 12:9)

Ugetsu tajusi, että oli Jumalan koulussa, jossa piti oppia nöyryyttä ja pieneksi tulemista. Ja samalla riisuttiin omaa ylpeyttä pois. Hän oli tilanteessa, jossa hän ei saisi ajatella mitä ihmiset ajattelivat ja hänen piti oppia antamaan arvoa myös niille ihmisille, jotka olivat samassa tilanteessa mitä hän nyt itse. Ja yhtäkkiä hän muisti Kisen ja käsitti nyt vähän siitä mitä Kise mahtoi itsestään ajatella. Ei ihme ettei tunnettu tokiolainen malli halunnut olla paljon esillä onnettomuuden jälkeen. Monethan tunsivat hänet kuvista.

Ugetsu vahvistui ja toipui ja pääsi viimein kotiin. Hänen yllätykseksekseen Momiji ja Mafuyu tulivat auttamaan häntä siivoamisessa ruoanlaitossa. Oli mukavaa nähdä, kuinka Mafuyu tutustui yhä enemmän Kaihin ja Momijiin näiden päivien aikana. Ugetsulla oli vielä useamman viikon heikko olo ja hän kärsi vielä pitkään sen jälkeen kuulon alenemasta, jonka raju influessa oli vaikuttanut. Hän ei päässyt soittamaan viuluaan, mutta se ei enää ollut elämän ja kuoleman kysymys. Hän oli osannut luovuttaa viulun ylivoimaisuudesta, eikä se enää hallinnut häntä. Ei viulu mihinkään katoaisi. Nyt vain oli hetki aikaa tehdä jotain muuta, kuten kuunnella musiikkia ja katsella sarjoja ja elokuvia, joita hän ei ollut aikaisemmin ehtinyt katsoa.

Hän oli kiitollinen ystävistään, jotka olivat auttaneet hänet sairaalaan ja pitivät hänestä huolta vielä nyt kotiin pääsyn jälkeennkin. Ilman ystäviään hän olisi saattanut lojua kotonaan tajuttomana ties miten pitkään. Jos näin olisi käynyt muutama vuosi sitten, olisiko pelastushenkilökunta lopulta löytänyt vain hänen ruumiinsa? Se ajatus ei ollut mukava, mutta hyvin todennäköinen.

*

Ugetsu oli ollut sen verran pitkään sairauslomalla työstään, että hänen päätöksensä irtisanoutua työstään vahvistui. Hän voisi hyvillä mielin jättää kaupungin sinfoniaorkesterin ja sitoutua kokonaan toisenlaisen musiikin mukana tuomaan elämään. Hänen lähtönsä oli lopulta melko karu ilman läksiäisiä tai ihmisjoukkoa. Työnantaja muisti häntä kuitenkin kukkasin ja suurella loppupalkalla. Lisäksi hän saisi vuosittain edelleen muutamia ilmaislippuja konsertteihin. Paluumatka konserttitalolta kotiin tuntui kummlliselta. Hänen mielessään pyöri ne monet kiertueet joissa hän oli ollut mukana eri puolella maailmaa. Ja kun hän pääsi kotiin, hänestä tuntui hetken tyhjältä.

Pienen hetken kauhu melkein täytti hänen mielensä.
Oliko hän tehnyt elämänsä virheen?

Hänen esimerkkinsä kuitenkin rohkaisi muita musiikkiryhmäläisiä, jotka miettivät mitä he päättäisivät jatkossa tehdä. Muutama muu jätti päivätyönsä ja jotkut saivat lyhennyttyä työviikkojaan, joka mahdollisti viikonlopun mittaiset matkat kotimaassa. Heidän päätöksensä Japanin kaltaisessa maassa, jossa työkulttuuri oli työtunneiltaan huikeaa, vaikutti äkkiseltään aivan holtittomalta ja järjenvastaiselta. Siinä mielessä he olivat tehneet uskonhypyn tuntemattomaan. Ugetsu oli luvannut auttaa matkakuluissa, jos joillakin oli vaikeuksia saada tulojaan riittämään kaikkeen.

Musiikkiryhmä otti muutaman kutsun vastaan ja he aloittivat Sapporosta, jossa he viettivät pitkän viikonlopun. Viikonlopun ohjelma tarjosi osallistujille useita Raamattutunteja ja muutamia musiikkiryhmän vetämiä yhteislaulutilaisuuksia. Lauantai-iltana oli suurempi konsertti, jossa ryhmä soitti paljon kuunneltavia kappaleita, mutta myös lauluja, joihin kaikki saattoivat osallistua. Levymyynnillä saatiin katettua paljon matkakuluja.
”Olemme saaneet kutsun Okinawasta”, Alexandra kertoi. ”Siellä he järjestävät nuorten tapahtumaa ja toivovat kovasti, että voisimme olla siellä mukana. He ovat menossa kaduillekin kutsumaan ihmisiä muutamaan päivää ennen.”
”Sinne olisi hyvä varata aikaa vähän enemmänkin kuin vain kiireisen viikonlopun verran. Pieni loma sen jälkeen haittaisi lainkaan”, Kai sanoi.
”Kannatetaan”, Momiji sanoi.

”Entä jos muitakin haluaa tulla mukaan kuin vain musiikkiryhmästämme? Voisimme mennä sinne jo etukäteen ja musisoida ja mennä mukaan kaduille ennen tilaisuuksia?” Kai ehdotti. Hän oli tottunut soittamaan ulkona.
”Minusta ei ole kyllä puhujaksi, mutta voin kyllä soittaakin siellä kaduilla”, Ugetsu sanoi.
”Selvitetään vielä tarkemmin mikä Okinawan suunnitelma on ja ehkä meidän joukostamme joku voisi myös sanoa kaduilla jotain”, Alexandra ehdotti.
Kuukauden kuluttua Tokiosta lähti musiikkiryhmän lisäksi muutamia muita koko viikoksi Okinawaan. Se oli siunattu viikko ja he tutustuivat uusiin ihmisiin. Momiji tutustui samanikäisiin nuoriin, mitä hän itse oli ja he olivat vieneet hänet tunnetun skeittiyhteisön kokoontumiseen.


*

Eräänä marraskuisena iltana Midorima saapui kirkolle työntäen pyörätuolia. Kun Ugetsu näki pyörätuolissa istuvan Kisen, hänen lävitseen tuntui iskevän nuoli. Mies oli häikäisevän kaunis, eikä se voinut olla vaikuttamatta Ugetsun mieleen. Ugetsu tuijotti sydän pamppaillen noita kauniita kasvoja, kääntyi sitten pois ja meni toimistohuoneeseen, jossa ei ollut muita. Hän istahti päydän äärelle ja oli hetken lähinnä kauhuissaan niistä ajatuksista jotka valtasivat hänet. Miten ikinä hän voisi mennä lavalle soittamaan viulua ja johtamaan ylistystä, kun hänen mielensä täyttyi tuon vaalean miehen kauneudesta. Eikö tämä luonnevika ikinä väistyisi hänestä. Olisiko tämä hänen piinansa hautaan asti?

Tilaisuus alkaisi pian ja häntä odotettaisi lavalla. Ugetsun rinnassa oli painava tunne ja hän oli aivan neuvoton. Sitten Alexandra tuli huoneeseen ja löysi hänet epätoivon vallassa.
”Sinua tarvitaan kohta”, Alexandra sanoi.
”En tiedä pystynkö tulemaan”, Ugetsu sanoi.
”Mitä nyt?” Alexandra ihmetteli.
”Kise”, Ugetsu sanoi. ”Minä näin hänet ja hän...” hän sopersi. ”Hän on epätodellisen kaunis. Ja surullinen. Luulen että hajoan lavalle.”
”Voi Ugetsu”, Alexandra sanoi.
”Kuinka monta vuotta tämä vielä kestää?” Ugetsu sanoi.

Aleksandra pudisti päätään.
”Se voi kestää loppuikäsi. Mutta se ei sulje pois sitä, että vielä tapaat sinulle tarkoitetun ja kaikella tavalla sopivan ihmisen. Sinun vain täytyy päättää ohjata...”, Alexandra aloitti.
”...tunteeni ja ajatukseni oikein ja toimia sen mukaan”, Ugetsu jatkoi ja huokaisi. ”Tiedän sen.”
”Nyt me rukoilemme Kisen puolesta ja siunaamme häntä. Sitten menemme lavalle soittamaan ja laulamaan. Me emme saa unohtaa että hänellä on vaikea tilanne, eikä hänen ollut helppo tulla tänne”, Alxandra muistutti.
”Se on totta”, Ugetsu sanoi. He rukoilivat koko musiikkiryhmän puolesta ja Ugetsu luovutti kiusallisen tilanteensa Jeesuksen käsiin.

Tilaisuudesta tuli koskettava ja hoitava. Ugetsu hajosi lavalle, kuten hän oli pelännyt, mutta se ei johtunut siitä että hän olisi keskittynyt Kiseen tai muihinkaan ihmisiin tai omaan soittamiseensa, vaan Jumalan Pyhä Henki kosketti häntä ja monia muita. Hänen oli laitettava viulu sivuun ja Kai jatkoi vielä hetken soittamista, kunnes hänkin lopetti. Koko sali oli muutaman minuutin hiljaa.
”Jeesus kutsuu sinua nyt. Älä enää mieti mitä muut sanovat. Älä enää torju Jumalan kutsua, sillä et voi tietää kutsuuko hän sinua tänään viimeisen kerran. Hän oon vetänyt sinua luokseen ja kutsunut sinua. Älä pelkää”, illan puhuja sanoi. ”Jeesus sanoo: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, muuten kuin minun kauttani.”(Joh. 14:6) ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer 29:11)

Sinä iltana Kise antoi elämänsä Jeesukselle.
Hän ei sinä päivänä noussut pyörätuolista, eikä hän parantunut kokonaan, mutta hän sai syntinsä anteeksi ja tulla Jumalan lapseksi. Hän sai myös parantua monista ikävistä sivuoireista, mitä alaraajojen halvaantuminen aiheutti ja hän pystyi sen takia tulemaan jälleen ihmisten keskelle. Hänen kasvoillaan nähtiin yhä useammin se sama hymy, mitä ennen onnettomuutta. Siitä päivästä alkaen myös Ugetsu sai huomata muutosta omassa ajattelussaan ja mielen alueella. Hän tutustui Kiseen, eivätkä hänen ajatuksensa enää häirinneet häntä.

*

Kirjoittajalta: Momiji on tässä kohtaa 21-vuotias ja Okinawan skeittiyhteisön punapää ja hänen vaaleahiuksinen paras ystävänsä ovat 22-vuotiaita. Rekistä ja Langasta kuullaan vielä.
« Viimeksi muokattu: 09.07.2025 20:02:15 kirjoittanut Fairy tale »

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 467
10. Aika on rakastaa

Oli kulunut melkein viisi vuotta siitä, kun Ugetsu oli ollut vähällä kuolla metrotunnelissa ja sinä iltana antanut elämänsä Jeesukselle. Elettiin tammikuuta jolloin sakea lumisade ja kylmä pohjoistuuli sai ihmiset pysymään sisällä. Sunnuntain tilaisuus oli päättynyt ja aula oli täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Ihmisten joukossa oli nuori nainen vauvanvaunujen kanssa ja hän katseli ympärilleen. Aivan yllättäen nainen katsoi Ugetsuun ja ojensi sylissään olevan vauvan suoraan hänen syliinsä.
”Auta vähän ja pidä häntä hetki”, nainen sanoi, mutta ei suinkaan odottanut että Ugetsu ehtisi vastata. Vauva oli jo Ugetsun sylissä. Nainen penkoi hetken vaunuja, laukkuja ja tarvikkeita etsien jotakin.

Ugetsu meni aivan hämilleen pienestä ihmisestä sylissään. Hän ei ollut ikinä pitänyt pientä vauvaa sylissään. Ei ikinä. Jokin liikahti hänen mielessään ja hän tunsi kyyneleet silmäkulmassaan. Tämä pieni vauva oli niin avuton, puhdas ja viaton. Niin tarvitseva ja toisten huolenpidon varassa. Silloin nainen kääntyi taas häneen ja jäi katsomaan Ugetsun kasvoja.
”Mikä sinun tuli?” nainen kysyi ihmeissään. Mutta Ugetsu ei osannut sanoa mitään. Hän katsoi naiseen ja jokin kosketti hänen sydäntään. Naisen silmät tuntuivat porautuvan terävinä hänen sieluunsa, mutta sitten hän pehemeni, hymyili vähän Ugetsulle ja ojentautui ottamaan vauvan hänen sylistään.
”Anteeksi, minä en...”, Ugetsu mumisi. ”En vain ymmärrä vauvoista ja lapsista mitään”, hän myönsi nolona.
”En minäkään ymmärrä. Niin vain kävi – hups. Ja nyt olen äiti tälle pienelle.”

”Olen Yamana Nikoru”, nainen esitteli itsensä.
”Murata Ugetsu”, Ugetsu sanoi.
”Minä tiedän sinut. Olen kuullut kun soitat”, Nikoru sanoi.
”Oletko ollut täällä ennenkin?” Ugetsu kysyi.
”Vain kaksi kertaa ennen”, Nikoru vastasi. ”Olin viimeksi kolme kuukautta sitten, mutta silloin vauvaa ei vielä ollut. Hän on vasta neljän viikon ikäinen.”
”Oh?” Ugetsu totesi.
Sitten Nikorun vatsa kurni äänekkäästi ja hän punastui noloudesta. Ugetsu ei ensin tiennyt mitä pitäisi tehdä. Hän vain halusi jotenkin olla avuksi.

”Tule, haetaan jotain syötävää ja puhellaan”, Ugetsu ehdotti.
He löysivät rauhallisen pikkuhuoneen jossa saattoivat istua. Ugetsu haki heille voileipiä ja teetä. Nikoru söi kaksin käsin, kuin ei olisi nähnyt ruokaa muutamaan päivään. Sitten hän näytti siltä, että nukahtaisi siihen pöydän äärelle. Hän näytti väsyneeltä. Ja kun Ugetsu oli sanomaisillaan jotakin, vauva vaunuissa alkoi itkeä ja Nikoru hätkähti ylös.
”En jaksa”, nainen mutisi ja pyyhki kyyneleitä hihaansa.
”Voinko minä auttaa jotenkin?” Ugetsu kysyi, vaikka hän oli aivan varma että ei osaisi auttaa mitenkään. Hän ei aivan oikeasti ymmärtänyt vauvoista tuon taivaallista.

”Sillä on nälkä”, Nikoru sanoi ja nosti vauvan vaunuista. ”Lämmitän maidon. Ja jos haluat auttaa, niin voit syöttää hänet. Minä en taida juuri nyt jaksaa”, hän sanoi ja ojensi vauvan Ugetsun syliin, lämmitti maidon mikroaaltouunissa ja antoi tuttipullon Ugetsulle. Sitten hän lysähti itse taas pöydän äärelle lepäämään. Ugetsu syötti vauvaa ja Nikoru nukkui. Muutamia ihmisiä kävi huoneessa, mutta he lähtivät hiljaa pois antaen nukkuvalle leporauhan. Ugetsun ajatukset laukkasivat, sillä hän ei ollut ehtinyt jutella Nikorun kanssa vielä mitään. Mikä hänen tilanteensa oikein oli? Missä hän asui ja missä vauvan isän oli? Miksi Nikoru oli niin väsynyt? Vauva söi ja nukahti sitten Ugetsun syliin eikä hän uskaltanut liikahtaakaan. Hänen piti muistuttaa itseään, että tajusi hengittää.

Nikoru heräsi parinkymmenen minuutin päästä tokkuraisena ja näki vauvansa Ugetsun sylissä. Siinä mies istui hiljaa ja onnellisen näköisenä nukkuvaa vauvaa katsellen. Nikoru katseli heitä ja hetken hänet valtasi ajatus siitä, että olisi mukava olla perhe. Mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo siinä todellisuudessa, että hän oli vauvan kanssa yksin. Eikä Ugetsu koskaan voisi olla hänenkaltaisensa naisen kanssa. Hänellä saattoi olla pieni ihastus Ugetsuun, mutta aivan varmasti Ugetsulla olisi joku toinen.
”Hei, sinä heräsit”, Ugetsu totesi. ”Me voisimme nyt puhella, paitsi että käteni puutuvat. Voinko laskea vauvan vaunuihin?”
”Tottakai voit”, Nikoru sanoi. Ugetsu laski vauvan vähän kömpelösti ja varoen vauhuihin ja peitteli. Heidän onnekseen vauva ei herännyt siihen.

He puhuivat, eikä Ugetsu ollut koskaan ennen käynyt sellaista keskustelua kenenkään kanssa. Nikoru puhui ja puhui, kertoi koko elämänsä tarinan iloineen ja pettymyksineen. Vauvan isä oli jossain toisella puolella maapalloa, eikä koskaan tulisi takaisin. Nikoru yritti selvitä yksin eikä rahaa ollut paljon. Ugetsu kuunteli ja kertoi itsestään ja vastasi Nikorun kysymyksiin. Hän ei ollut kertonut monellekaan siitä menneisyydestä, mitä hänen ihmissuhteisiinsa tuli, mutta hänen oli niin luonteva olla Nikorun kanssa, että se vain lipsahti.
”Anteeksi että utelin”, Nikoru sanoi ja oli vähän hämillään.
”Ei se mitään. Sitä elämää ei enää ole”, Ugetsu sanoi.

”Mikä vauvan nimi on?” Ugetsu kysyi.
”Hänellä ei ole vielä nimeä. En ole ehtinyt... jaksanut miettiä. Kaikki on ollut niin rasittavaa”, Nikoru sanoi.
”Pyydä mitä vain. Minä autan”, Ugetsu lupasi.
”En minä voi pyytää. Se olisi ihan liikaa”, Nikoru sanoi ja punastui.
Siitä heidän ystävyytensä kuitenkin alkoi. Nikoru oli asunut äitinsä luona, kunnes vauva syntyi ja hän asui sen jälkeen ensikodissa vauvan kanssa. Hän tarvitsi kuitenkin oman asunnon. Ugetsu sai olla avuksi ja löysi Nikorulle ja vauvalle asunnon aivan läheltä hänen omaa asuntoaan. Kaiken päälle hän lupautui maksamaan kahden ensimmäisen kuukauden vuokran.

*

Nikoru sai äitinsä ja ystävänsä Akarin avulla siivottua asunnon muuttovalmiiksi. Ugetsu, Midorima ja Momiji olivat kantamassa painavia huonekaluja paikoilleen. Nikoru oli luvannut tupaantuliaiset auttaneille, mutta ei sitten jaksanutkaan. Ensin Ugetsusta tuntui vähän hämmentävältä jäädä naisen kanssa kahdestaan tämän kotiin, mutta kaikki tuntui taas oikealta kun he juttelivat. Ja kun Ugetsu kotona rukoili Nikorun ja vauvan puolesta, hänelle tuli varmuus siitä, että hän oli oikealla asialla. Ei hänen tarvinnut pelätä mitään.
”Olen pahoillani etten ole saanut järjetettyä tupaantuliaisia. Olen vain kovin väsynyt”, Nikoru sanoi.
”Pitäisikö sinun käydä verikokeissa ja selvittää tuo sinun väsymyksesi?” Ugetsu ehdotti. ”Ja voisin antaa sinun nukkua... tai siis jos”, hän soperteli. Sehän tarkoitti että hänen pitäisi olla vauvan kanssa.

Ennen kuin Ugetsu huomasikaan, hän oli ulkona kävelemässä ja työntämässä vaunuja Nikorun jäädessä sisälle nukkumaan. Hän kävi ruokakaupassa ja sai huomata, kuinka vaunujen kanssa kulkiessa piti miettiä tarkemmin mistä pääsi kulkemaan ja missä olivat hissit. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, koska vauva oli nukkunut koko ajan.
”Voi sinua kun sinulla ei ole vielä nimeäkään”, Ugetsu puheli vauvalle kun lämmitti maidon ja valmistautui syöttämään sen. ”Sinulle sopisi nimeksi Aiko”, hän sanoi. (*Aiko tarkoittaa rakasta tytärtä.)
Nikoru oli herännyt ja tullut hiljaa keittiön ovelle ja kuuli kun Ugetsu puheli vauvalle. Hän purskahti melkein itkemään kuullessaan miten Ugetsu hänen pientä tyttöään nimitti. Miksi Ugetsu ei voinut olla tytön isä? Miksi hän oli sotkenut elämänsä tällä tavalla ja oli kiinni lapsessa lopun ikänsä? Ei Jeesukseen uskominen ollut tehnyt vauvaa tekemättömäksi eikä vauvan olemassaolo mitenkään helpottanut hänen elämäänsä.

”Aiko?” Nikoru sanoi ihmeissään, kun hän tuli keittiölle ja Ugetsu säikähti.
”Anteeksi. Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt nimittää häntä siten”, Ugetsu sanoi. Hän ei olisi saanut. Mitä hän oikein oli ajatellut?
”Ugetsu”, Nikoru sanoi. ”Älä ole pahoillasi, se on kaunis nimi.”
Ugetsu oli melkoisen tunnemyrskyn vallassa. Hän käsitti siinä hetkessä, mitä tunsi Nikorua kohtaan ja tätä pientä tyttövauvaa kohtaan. Se oli yllättävää ja odottamatonta. Kyyneleet kastoivat hänen poskensa, eikä hänellä ollut siinä hetkessä kovinkaan vahva taikka miehekäs olo. Hän ojensi tytön äidilleen ja vajosi itse pöydän äärelle linnoittautuen käsiensä taakse. Nikoru laski kätensä hänen hiuksiinsa.
”Minä pidän sinusta”, Nikoru sanoi. Ugetsu ei vastannut, vaan yritti pitää tunteensa jonkinlaisessa hallinnassa.

Seuraavana sunnuntaina vauva siunattiin seurakunnassa ja Nikoru oli antanut hänelle nimen Aiko.
Ugetsun sydän hypähti. Aiko? Oikeasti! Ugetsu oli kiitollinen, ettei ollut hänen vuoronsa olla musiikissa, sillä häntä itketti melkein koko lopputilaisuuden ajan. Rakkaus ei ollut koskaan ennen tuntunut tällaiselta.

*

Maaliskuussa oli Nikorun syntymäpäivät ja silloin hän piti myös tupaantuliaiset. Hänen ystävänsä Akari oli auttanut järjestelyissä. Seurakunnalta tuli pieni ryhmä ja Nikorun äiti oli luvannut hoitaa vauvaa sen ajan. Ugetsu katseli Nikorua ihaillen. Vaikka hän oli ollut Nikorun kotona jo useamman kerran ja he olivat jutelleet kaikenlaista ja viettäneet aikaa yhdessä, tuntui silti kovin pikaiselta pyytää naista ulos. Nikoru oli sanonut pitävänsä hänestä, mutta hän ei ollut sanonut mitään. Ehkä nainen ajatteli, ettei hän halunnut. Sitten hän tunsi kyynärpään kyljessään. Se oli Akari.
”Jos haluat, voit pyytää hänet ulos”, Akari kuiskasi. ”Te olette molemmat aikuisia ihmisiä, ei se ole liian nopeasti edettyä.”
”Minä... mitä?” Ugetsu sanoi.
”Minä kyllä näen miten katsot häntä”, Akari naurahti. Ugetsu tunsi poskiensa kuumottavan. Hän oli kuin teini ensimmäisen ihastuksensa kanssa.

*

Huhtikuussa kirkolla tapahtui jotain odottamatonta. Tilaisuus alkoi aivan tavallisesti, kuten satoja kertoja ennenkin. Musiikkiryhmä soitti ja pastori saarnasi pääsiäisen ajan saarnan. Musiikkiryhmä liittyi kuulijoiden joukkoon saarnan ajaksi. Kuulijoiden joukossa istui Midorima pyörätuolissa istuvan Kisen kanssa. Kai meni istumaan vaimonsa vierelle ja Ugetsu istui Nikorun ja Akarin vierelle. Muutaman penkkirivin päässä istui Akito pienen poikansa ja puolisonsa Shiguren kanssa. Kaukana salin takaosassa hän näki kuinka Momijin vieressä istui Mafuyu! Hänen sydämensä hypähti. Mafuyu oli tullut eikä hänen tarvinnut istua yksin, sillä Momiji piti hänelle seuraa.

”Vielä tänään sinun on mahdollista tulla Jumalan luokse. Jos kuulet tänään Jumalan kutsun, ole rohkea ja avaa sydämesi ovi. Jeesus itse sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Totuus on se, joka tekee ihmisen vapaaksi. Mikään valhe eikä väärä tieto ei sitä voi tehdä”, pastori saarnasi.
”Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (lm.3:19-20)

Pastorin jatkaessa puhettaan Kise tunsi yhtäkkiä outoa painetta ristiselässään. Sitten tuntui yhtäkkiä kuumalta, kuin jokin näkymätön olisi laskenut käden hänen alaselälleen ja lantion alueelle.
”Minä tunnen jotakin”, Kise kuiskasi Midoriman korvaan. Midoriman silmät laajenivat. Hän otti Kisen lenkkitossut pois ja he molemmat tuijottivat Kisen varpaita, joita mies liikutteli. Heidän ympärillään olevat ihmiset alkoiva supista keskenään. Pastori sai saarnansa päätökseen ja musiikkiryhmä nousi lavalle soittamaan ja johtamaan seurakuntaa lauluun. Alexandra, joka yleensä johti ylistystä, oli nyt kuitenkin Kisen luona, jossa kävi kuhina.
”Toimistossa taitaa olla turhaksi jääneet kävelysauvat”, Midorima sanoi. ”Voit tukeutua ensin niihin”, hän jatkoi ja juoksi hakemaan niitä.

Kohta Midorima ja Alexandra auttoivat Kisen nousemaan pyörätuolista ja hän tukeutui kävelysauvoihin. Hänen jaloissaan oli tunto, mutta jalkojen lihakset olivat vielä heikot. Kun seurakunta käsitti, mitä juuri oli tapahtunut, kaikki taputtivat. Kiselle annettiin mikrofoni, jotta hän sai itse kertoa mitä oli tapahtunut. Takarivissä istuva Mafuyu katseli ja kuunteli ihmeissään kaikkea sitä, mitä hän oli juuri omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut.
”Annetaan kiitos ja ylistys Jeesukselle, meidän pelastajallemme ja parantajallemme”, sanoi pianon äärellä oleva Kai. ”Ja sinä joka et vielä ole Jeesuksen oma, voit nyt tehdä päätöksesi ja antaa elämäsi hänen käsiinsä. Se on turvallinen ja mahtava päätös”, hän lisäsi ja alkoi sitten soittaa.

Salissa kaikui iloinen laulu. Useiden puolesta rukoiltiin ja Nikoru sai täyttyä Pyhällä Hengellä. Hän sai aivan uutta voimaa arkeensa. Tilaisuuden lopussa Momiji käveli Mafuyun kanssa salin eteen. Mafuyu halusi että hänen puolestaan rukoiltaisi. Mafuyu sai aloittaa uuden elämän ja jättää paljon taakkoja kirkolle. Hän oli kantanut synkkää ajatusta mielessään kaikki nämä vuodet Yukin kuolemasta ja hän sai lopultakin vapautua siitä kokonaan. Se ei ollut hänen vikansa, se ei ollut hänen syynsä. Sinä päivänä kirkolla halattiin paljon.
”Mafuyu, olen iloinen että tulit. Sinulla on täällä jo ystäviäkin, jotka ovat odottaneet sinua”, Ugetsu sanoi. Musiikkiryhmä oli jo pitkään rukoillut Tokion muusikkojen puolesta ja nyt Mafuyu oli heidän joukossaan.

Mafuyu kyynelehti ja Nikoru nauroi ja hyppeli. Kise istui jälleen pyörätuolissaan, koska ei jaksanut seistä kauemmin. Hän oli valmis kuntoilemaan jalkansa lihakset jälleen kuntoon.
”Odotan jo että pääsen kävelemään... ja juoksemaan. Ja pelaamaan koripalloa”, hän sanoi.
”Sinun ei tarvitse edes yrittää todistaa Jumalan olemassaolosta. Sinä vain kävelet ja juokset, niin kaikki näkevät sen”, Midorima sanoi. ”Tai sitten sinusta tulee pastori.”
”Sitä minusta ei koskaan tule. Olen siihen hommaan aivan liian levoton”, Kise totesi.
”Älä koskaan sano ei koskaan”, Alexandra sanoi.
”Tietääkseni evankelistat ovat niitä levottomia tyyppejä ja pastorit niitä paikallaan olevia”, Midorima sanoi.
”Evankelista?” Kise sanoi ja nauroi sitten. Ehkä hänestä vielä tulisi evankelista.


*Epilogi*

Toukokuussa Ugetsu rohkaisi mielensä ja pyysi Nikorua ulos. Virallisesti. Treffeille. Ja vaikka oli heidän ensimmäiset treffinsä, Ugetsu päätti ettei tuhlaisi aikaa yhtään enempää. Kun he kulkivat käsi kädessä kotiensa läheisen puiston luona, Ugetsu sanoi asiansa.
”Me emme ole tunteneet kovin kauan. Mutta en ole koskaan ollut mistään näin varma”, hän sanoi. ”Jos sinä haluat, niin minä haluaisin jakaa loppuelämäni sinun kanssasi”, hän sanoi vielä.
”Ugetsu”, Nikoru sanoi ja laski katseensa maahan. ”Sinä tiedät että siihen pakettiin kuuluu myös Aiko. Oletko varma että...?
”Olen aivan varma.”
Nikoru halasi Ugetsua eikä irrottanut otettaan.
”Minä haluan!” Nikoru vastasi. Tuuli puhalsi heidän hiuksiinsa. Ugetsu oli onnellinen.
”Hyvä, muuten olisin ostanut tämän sormuksen turhaan”, hän sanoi pujottaessaan kihlasormuksen naisen sormeen.

Syksyn tullen he menivät naimisiin ja Ugetsu muutti Nikorun luo. Aiko oli silloin 9kk ikäinen ja oli adoptoitu Ugetsun Muratan tyttäreksi.


Loppu

AI fanartia: https://imgur.com/a/she-is-beautiful-7ECDo9G (S)


Kirjoittajalta: Päivän Profeetassa on keskustelua ja pohdintaa AI:n käytöstä taiteessa ja tekstin tuotossa. Jätin sinne myös oman viestini ja pohdin asiaa sen jälkeen vielä lisää. Tulin siihen päätökseen, että voin hyvillä mielin käyttää AI:ta satunnaisesti työkalunani, jotta saan "piirrettyä" kuvan jonka haluan, koska olen surkea piirtäjä. Maailma on täynnä korkeammankin ikärajan kamaa. En katso, että joku taiteilija lopulta häviäisi siinä rahaa että julkaisen kourallisen kuvia, joita ei muuten olisi olemassa. Ugetsusta ei ole missään kuvaa, jossa hänellä olisi vauva sylissä. Eikä hänestä ole valmiina sellaistakaan kuvaa, missä hän käy kasteella.
« Viimeksi muokattu: 10.07.2025 20:04:04 kirjoittanut Fairy tale »