5. On aika reväistä rikki
Kai saapui Ugetsun luokse ja istui lattiasohvalle kotatsun äärelle. Ugetsu tarjosi kahvia ja mansikkaleivoksen. Hän sulki verhot jolloin pimeä kaupunki jäi verhojen taakse.
”Kiitos että pääsit tulemaan näin pian”, Ugetsu sanoi. ”Tarvitsen vastauksia.”
”En tiedä onko minulla antaa sinulle vastauksia. Mutta tulin mielelläni”, Kai vastasi.
”Kai”, Ugetsu aloitti. ”Minä pelkään. On paljon asioita joita olen tehnyt ja nyt olen kuullut paljon asioita joita en ymmärrä.”
”Voiko Jumala ottaa minulta viulun pois, jos muutun uskovaiseksi? Tiedän että soittaminen on minulle kaikki kaikessa. Se on tärkein asia elämässäni. Pelkään etten ole valmis antamaan pois viuluani ja rakkautta musiikkiin”, Ugetsu kertoi. Kai kuunteli ja yritti ymmärtää. Hän ei ollut koskaan ajatellut pianonsoittoaan siltä kannalta, että Jumala ottaisi sen jostain syystä pois, mutta hän ymmärsi mitä Ugetsu tarkoitti. Jumala oli ottanut pianon pois hänen omalta pianonsoiton opettajaltaan joksikin ajaksi auto-onnettomuuden kautta ja sitä seuranneen käsivamman kautta. Mutta Jumala oli myös palauttanut pianon hänelle.
”Ugetsu. Taidan vähän ymmärtää mitä tarkoitat. Kyllä Jumala voi ottaa viulun pois, mutta se ei ole asian punainen lanka”, Kai sanoi.
”Mikä sitten on?” Ugetsu kysyi. Hän halusi tietää.
”Anna kun kysyn sinulta ensin. Kävitkö ennen asuntosi menetystä siellä katupesulassa?”
”En. En ollut koskaan ennen käyttänyt katupesulaa”, Ugetsu vastasi.
Mitä tämä nyt tarkoitti?”Sinä päivänä, kun tapasimme katupesulassa, olin menossa sinne jo päivällä. Mieleeni nousi kuitenkin todella vahvasti ajatus.
Ei vielä, mene vähän myöhemmin. Käsitätkö, meidän oli tarkoitus tavata. Ei se ollut sattumaa.”
”Näetkö mitä kaikkea elämässäsi on tapahtunut sen jälkeen?” Kai kysyi. Ugetsu mietti. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat olleet sen jälkeen yhtä sekamelskaa. Sellaista ainakin oli tapahtunut.
”Entä viulu?” Ugetsu ihmetteli.
Miten viulu liittyi tähän kaikkeen?”Jumala otti sinulta viulun jo vähäksi ajaksi pois ja sen takia sinä elät nyt tätä hetkeä. Sinä kuulet Jumalan kutsun, eikö vain?”
”Mutta...?” Ugetsu sanoi.
”Kyllä Jumala voi pyytää sinua jättämään viulun, en minä sitä voi päättää Hänen puolestaan. Mutta Jumala on antanut sinulle lahjan soittaa. Sinulla on työpaikka viulunsoittajana. Ei Jumala halua riistää sinulta työpaikkaasi. Uskoisin, että hän haluaa että annat lahjasi Hänen käyttöönsä. Kun päätät seurata Jeesusta, haluat soittaa Hänelle. Ja jos joskus menetät viulusi, se ei satuta sinua enää, koska Jeesus on enemmän kuin viulusi”, Kai selitti.
”Ugetsu, minä soitin pianoa tanssiklubilla ja yökerhossa. Mutta Jumala sanoi, että se ei ole minun paikkani soittaa ja niin minä luovuin siitä. Kun Jumala sulkee oven, hän avaa uusia ovia.”
”En minä osaa muuta, kuin soittaa viulua”, Ugetsu parahti. ”Se tässä pelottaakin. Jos jonain päivänä en soita, niin mitä minä sitten teen?” hän lisäsi.
”Kerron vielä toisen tarinan. Pianonopettajani Sousuke Ajino oli Japanin parhaita pianonsoittajia. Sitten hän loukkasi kätensä auto-onnettomuudessa, eikä voinut enää soittaa ammattilaisena. Hän ajautui musiikinopettajaksi minun takapajuiseen kotikaupunkiini. Minun sävelkorvani kuuli, kuinka hänen vasen kätensä ei voinut soittaa puhdasta säveltä. Hänen avullaan minä kuitenkin pääsin punaisten lyhtyjen alueelta pois. Jumala piti huolen, että hänellä oli työpaikka ja tarkoitus tässä elämässä. Sitten vuosien jälkeen eräs käsikirurgi operoi hänen kätensä ja nyt se toimii täydellisesti”, Kai kertoi.
Ugetsu vapisi vähän. Hänen elämässään oli paljon poislaitettavaa. Hän tiesi että hänen pitäisi jättää irtosuhteet. Ne olivat vai myrkyttäneet hänen elämäänsä. Hän tiesi olevansa äkkipikainen ja joskus hän turvautui väkivallan käyttöön ja saanut itsekin turpiinsa. Ei sellainen ollut terveellistä.
”En minä voi muuttaa itseäni. Minulla on ollut useita miessuhteita ja tiedän että niistä on ollut haittaa”, Ugetsu kertoi. ”Useat heistä ovat muusikoita.”
”Ei Jumala odotakaan että sinä voisit jotenkin siivota elämääsi. Se on ihan mahdotonta”, Kai sanoi ja mietti mitä hän oli juuri kuullut. Ei hän ollut aavistanutkaan minkälaisten asioitten kanssa Ugetsu kamppaili.
”Ei minulla ole toivoa. En voi uskoa että Jumalalla olisi varattuna minulle mitään hyvää. Ei mitään siitä kauniista tai taivaasta, mitä kirkossa kuulin”, Ugetsu sanoi.
”Sinulla on toivoa niin kauan, kun elät. Et sinä voi vaikuttaa uskomista itsessäsi. Tiedätkö, kaikki mitä sinä voit tehdä, on raahautua Jeesuksen luokse ja antaa säkillisen syntejä hänelle. Tai vaikka kymmenen säkillistä tai sata. Ei mitään muuta.”
”Siinäkö kaikki?” Ugetsu ihmetteli.
”No ei ihan. Se on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen voimme joka päivä vain luovuttaa syntimme ja elämämme Jumalalle. Se tapahtuu joka päivä, mutta sitä enemmän saamme takaisin iloa, rauhaa ja hyviä lahjoja Jumalalta”, Kai kertoi.
”Minun täytyy miettiä asioita vielä uudelleen”, Ugetsu sanoi.
”Älä mieti liian kauan. Emme voi tietää olemmeko huomenna enää elossa”, Kai muistutti.
Se sai Ugetsun sydämen pomppimaan tiheämmin.
Sinä iltana Ugetsun mieli oli levoton. Musiikin kuuntelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan hän mietti ja pohti.
Uskaltaisiko hän todella lähteä seuraamaan tuota Jeesusta? Miestä joka oli noussut kuolleista ja teki ihmeitä vielä tänä päivänä. Uskaltaisiko hän olla seuraamatta? Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä sen jälkeen?Aivan pian kuitenkin tapahtui jotain, mikä sai hänet tekemään päätöksensä.
*
Ugetsu odotti metroasemalla metroa, kuten satoja kertoja ennenkin. Hän oli palaamassa konserttisalilta kotiin. Hän oli soittanut ensin yksin ja sitten he olivat vielä orkesterina soittaneet tunnin ja harjoitelleet tulevaa viikonloppua varten. Kukaan
ei koskaan juossut metroasemalla. Eivät japanilaiset juosseet kovinkaan usein, koska perille päästiin ilman juoksemistakin. Mutta nyt joku juoksi kovaa ja tuli tönäisseeksi häntä niin, että hän horjahti. Viulukotelo putosi hänen kädestään ja hän metti tasapainonsa niin, että hän oli horjahtamassa suoraan kohti kuilua, johon metro saapuisi aivan pian. Se oli yksi niitä metroasemia, joissa ei vielä ollut suojaportteja.
Apua! Jeesus, auta minua, minä putoan ja kuolen!Hänen toinen jalkansa lipesi ja valahti metrokuiluun ja kohta hän putoaisi sinne kokonaan. Silloin vahvat kädet tarttuivat häneen ja nosti hänet ylös. Se sattui ja hän oli taatusti aivan mustelmilla. Seuraavassa hetkessä metro saapui asemalle. Ugetsu säikähti pahan kerran. Hänen jalkansa vapisivat ja hän tärisi kauttaaltaan. Hänen pelastajansa talutti hänet kauemmas penkille ja ojensi hänelle viulukotelon.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. ”Olipa turha kysymys. Et tietystikään ole”, tuntematon mies sanoi.
”Minä...”, Ugetsu sanoi. Hänen päässään pyöri yhä uudelleen ja uudelleen kuva siitä, kuinka hänen jalkansa oli jo livennyt ja kuinka hän oli kaatumassa kuiluun.
Miten oli mahdollista että joku oli saattanut vetää hänet ylös ajoissa?”Istutaan tässä hetki”, vieras sanoi. ”Sinullahan ei ole kiire mihinkään kun olet jo kotimatkalla”, hän lisäsi.
”Mi... miten sinä? Kuinka sinä?” Ugetsu vain änkytti. Hän avasi tärisevin käsin viulukotelonsa ja totesi että viulu oli kunnossa.
”Jumalalla on enkelivartijoita siellä, missä niitä tarvitaan. Haluatko suklaata?” vieras sanoi ja tarjosi suklaapatukan. Ugetsu tarttui siihen tärisevin käsin ja haukkasi palan. Hän antoi vielä kahden metron mennä ohitseen, kunnes hän ajatteli että hänen jalkansa kestäisivät viimein kävelemistä. Kun hän kysymäisillään vielä jotain vieraalta, joka hänet oli pelastanut varmalta kuolemalta, mies nouskikin ylös.
”Hyvää kotimatkaa”, hän toivotti ja käveli omille teilleen.
Kun Ugetsu yritti vielä tavoittaa miestä kysyäkseen häneltä jotain ja katsoi pitkälle käytävälle jonne mies oli kävellyt, ei tätä näkynyt enää missään. Hän oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
Outoa, todella outoa. Hän istui metron penkillä syvissä mietteissään sydän vieläkin nopeasti pamppaillen. Hän olisi saattanut kuolla! Mutta joku ei halunnut hänen kuolevan vielä, koska hän ei ollut vielä laittanut asioitaan kuntoon Jumalan kanssa. Hänen pitäisi tehdä se heti, kun pääsi kotiin. Kai oli ollut oikeassa, emme voi tietää olemmeko enää huomenna elossa. Kuolema saattoi tulla vastaan koska tahansa. Ugetsu ei ollut ollut valmis ja siksi Jumalan piti nostaa hänet turvaan!
Kotona Ugetsu potkaisi kenkänsä jaloistaan, laski viulunsa pöydälle ja valahti polvilleen. Hänen valkoinen paitansa oli likainen ja hänen saamansa mustelmat sattuivat, mutta hän oli elossa. Hän vuodatti sydämensä tuskat ja kaiken painolastin rukoilemalla siinä hetkessä. Hän tunnusti Jumalalle kaiken ja hän pyysi että Jeesus huolisi kaikki hänen syntitaakkansa, sillä hän ei enää jaksanut niitä kantaa.
”Jos haluat, että luovun viulustanikin, niin ota se. Mutta kerro mitä minä sitten teen”, Ugetsu sanoi rukouksensa lomassa. Hän oli valmis luovuttamaan kaiken hallintavallan Jumalalle, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.
Ugetsu itki ja kiitti sitten siitä, että hän oli elossa. Ettei kuolema ollut hänen osansa tänään. Hän oli pitkään hiljaa ja vain kuunteli hiljaisuutta. Hänet valtasi rauha kuin viitta joka olisi laskettu hänen ylleen. Sitten hänen mieleensä nousivat sanat:
Sinulla on konsertti lauantaina. Ota viulusi ja soita. Hän ihmetteli sitä hetken. Jumala halusi hänen soittavan, eikä ottaisi häneltä viulua pois. Ehkä oli niin, kuin Kai oli hänelle sanonut, että Jumala halusi hänen pitävän työpaikkansa ja soittavan edelleen. Ugetsu oli siitä kiitollinen ja jokin lämmin läikähti hänen sydämessään.
Hänen matkansa Jeesuksen seuraajana oli kuitenkin vasta aivan alussa. Hänellä oli vielä matkaa siihen, että saisi todella kokea mitä oli oikea ilo ja nähdä kuinka Jumala hänen elämäänsä todella tarttui.
”Ei kohtaa sinua onnettomuus, eikä vitsaus lähesty sinun majaasi. Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaisi jalkaasi kiveen.” (Ps. 91:10-12.) *
Tapahtumat metroasemalla eivät jääneet siihen. Maailman väkirikkaimmassa kaupungissa oli aina muitakin ihmisiä liikkeellä. Aina oli silmäpareja, jotka näkivät mitä ympärillä tapahtui. Aina oli niitä, jotka olivat todistamassa mitä tapahtui. Metron kuljettaja oli yksi heistä, joka oli nähnyt, mitä oli tapahtunut. Sana kummallisesta välikohtauksesta kiiri ja se oli tallentunut sekä metron ajokameraan, että aseman turvakameroihin. Onnettomuuden oli estänyt mies, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä, tarttunut apua tarvitsevaan ja nostanut tämän vain sekuntia ennen metron saapumista ylös ja pelastanut tämän varmalta kuolemalta.
Pian video löytyi myös useista sosiaalisen media kanavista ja meni hetkessä viraaliksi. Joku yksityishenkilö oli kuvannut koko tilanteen. Ja kuvateksti kysyy;
Kuka tämä muusikko on ja kuka on tämä pelastaja, joka ilmaantuu aivan tyhjästä? Videolla näkyy kuinka nurkan takaa juoksee joku, tönäisee nuorta miestä jolla on soitinkotelo kädessään. Oliko tönäisy tahallinen vai vahinko, sitä ei video pysty kertomaan. Miehen soitinkotelo putoaa kädestä ja hän horjahtaa vaarallisesti kohti metrokuilua. Ja sitten kuin tyhjästä, kuvaan ilmaantuu suurikokoinen ja vahva mies, joka nostaa muusikon viime tipassa turvaan ennen metron saapumista asemalle ja sille kohdalle, josta hänet oli pelastettu.
Akihiko Kaji tuijotti viraaliksi levinnyttä viedota. Hän katsoi sen useamman kerran.
Tuon on oltava Ugetsu! Video oli kuvattu konserttisalin lähellä olevalta metroasemalta. Soitinkotelo näytti viulukotelolta ja mies puvussaan näytti Ugetsulta, eikä keneltäkään muulta. Akihiko pureskeli kynsiään. Toki hänellä oli oma elämänsä, joka oli asettunut hyvälle tolalleen, mutta jos Ugetsu oli ollut näin lähellä kuolemaa, se ei voinut olla liikuttamatta jollain lailla hänen sydäntään. Hän oli kuullut Ugetsusta viimeksi melkein kaksi vuotta sitten!
Kun bändin seuraavat soittotreenit alkoivat, Akihiko ja Mafuyu puhelivat kiivaasti keskenään ja katsoivat tiiviisti puhelimiaan. Mafuyu valahti melkein kalpeaksi.
”Minun täytyy soittaa hänelle? Viimeksi kun kuulin hänestä, hän oli ilman rahaa ja ilman viulua, eikä hän kuulostanut iloiselta”, Mafuyu selitti.
”Miten niin ilman viulua?” Akihiko kysyi.
”Hän menetti taifuunissa koko omaisuutensa. Ne jäivät kaikki veden varaan ja hän majaili jossain väliaikaisessa kämpässä. Mutta tässä videolla hänellä on viulu. Hän kertoi hankkivansa uuden”, Mafuyu kertoi.
Haruki ja Ritsuka kuuntelivat, mutta halusivat tietää mistä toiset oikein puhelivat.
”Mistä videosta te oikein puhutte?” Haruki ihmetteli.
”Ai tuo? Olen nähnyt sen jo muutaman kerran”, Ritsuka totesi. Sitten hän vasta käsitti mistä toiset puhuivat. ”Tämäkö on Murata-san?” hän sanoi ja kalpeni sitten.
”On se hän, ei siitä ole epäilystäkään”, Mafuyu sanoi.
”Hei, hei, hei. Miten niin menetti omaisuutensa? Mikä väliaikainen kämppä? Mafuyu, mistä sinä oikein puhut?” Akihiko uteli.
Mafuyu kertoi sen vähän mitä hän tiesi. Hän näppäili Ugetsulle viestin ja yritti sitten keskittyä treenaamaan. Myös Akihikon soitto herpaantui muutaman kerran. Vaikka hän oli jatkanut elämäänsä ja asiat Ugetsun kanssa olivat ohi, hän ei unohtaisi ikinä niitä vuosia, jolloin oli saanut majailla Ugetsun luona. Heillä oli ollut hyvät hetkensä. He olivat eronneet sovussa ja jatkaneet eteenpäin. Hän toivoi, että Haruki ymmärtäisi sen, että halusi tietää että Ugetsulla olisi kaikki kunnossa.
*
Ugetsu heräsi uuteen aamuun metrotunnelissa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen. Hän nousi seisomaan ja sillä hetkellä kaikki vyöryi uudelleen hänen ylitseen. Putoaminen, silkka kauhu ja kuolemanpelko, häneen tarttuneet kädet ja sen jälkeinen sydämen tolkuton hakkaaminen pelon takia, voimattomuuden tunne jaloissa, tärinä ja vapina, vieraan tarjoama sulkaapatukka ja lopulta kotimatka metrolla kotiin. Hän oli rukoillut henkensä kaupalla ja luvannut antaa elämänsä Jeesukselle. Jumala oli ollut illalla niin todellinen ja niin lähellä. Hän nosti katseensa jonnekin ylös.
”Jumala? Oletko sinä siellä?” hän kysyi vähän hämmentyneenä. Hänen oli hyvä ja rauhallinen olla. Hänen oli paljon kevyempi hengittääkin kuin vuosikausiin. Hän naurahti vähän. Hänen pitäisi soittaa Kaille ja kertoa kaikki.
Kolmen päivän kuluttua kummallinen viraaliksi noussut video tavoitti myös Ugetsun. Sitä ihmeteltiin konserttisalilla ja se oli tavoittanut myös Kain. Kun hän sai puhelun Mafuyulta, joka halusi tavata ja kertoi Akihikon olevan seurassaan, hän tiesi ettei hän voinut enää perääntyä. Hänen olisi kerrottava mitä tuona iltana oli tapahtunut.
AI fanart: Ugetsu Murata onnettomuuden jälkeen kotona:
https://imgur.com/a/one-day-life-will-chance-unexpectedly-16kbovx S
*
Kirjoittajalta: Miksi tällainen fikki? Maailma pimenee ja ihmiset ovat koko ajan vain kylmempiä ja kovempia. Samaan aikaan kuulen uutisia ympäri maailman, kuinka Jumala toimii voimallisesti ja kutsuu ihmisiä vielä ikivanhan sanoman äärelle: Jeesus on pelastaja. Minä haluan kuulua siihen joukkoon. Ja miksi en kirjoittaisi niistä fiktiivisistä hahmoista, joista niin kovasti pidän, löytämään vähän erilaisen elämän, mitä tämä maallinen onni tarjoaa?
