A/N: Kiitos NuuhkuHoney taas kommentista. On hienoa aina, että joku viitsii nähdä sen vaivan, että kirjoittaa lukeneensa. Se kasvattaa kummasti kirjoittajan itseluottamusta, joka ei muuten ainakaan tässä tapauksessa ole kauhean suuri. Toivottavasti tästä uudesta luvusta olisi jollakulla jotain sanottavaa
XXIVVielä viikko sairaalassa ja pääsen kotiin. Se viikko sen takia, etteivät parantajat yrityksistään huolimatta keksineet, miten katumustautia hoidetaan. Ilmeisesti kaikki harjoittelijat komennettiin tutkimaan vanhoja myyttisiä kirjoja edes jonkin hoitovihjeen toivossa. Tai siis
kunnollisen hoitovihjeen toivossa. Suurin osa keskiaikaisista teoksista on nimittäin sitä mieltä, että katumustautia lääkitään parhaiten polttamalla se uskottomuuteen sortunut nainen roviolla.
Rovio saattaisi silti olla ihan hyvä minulle. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei minusta enää ole kenellekään mitään iloa elävänä. Välillä minusta ihan oikeasti tuntuu, että ehkä pitäisi vain mennä johonkin syrjäiseen paikkaan ja loitsia itsensä tuleen. Se ratkaisisi kaikki ongelmat. Se vapauttaisi minut.
Tuli polttaisi minut pois, aivan kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Se tuhkaisi ne ajatukset, joiden vankina olen ollut jo ihan liian pitkään. Liekit nuolisivat katki sen filminauhan, jota esitetään taukoamatta pääni sisällä. Ne sulattaisivat kahleet tuolista, johon minut on naulittu katsomaan omasta elämästäni ja onnettomuudestani kertovaa elokuvaa...
Rovio pelastaisi minut ja se pelastaisi kaikki muutkin. Kun minä leijailisin pieninä, höyryävinä hiukkasina tuulen mukana, kaikki muut olisivat vapaita. Harry olisi vapaa aloittamaan uudelleen. Hän tapaisi naisen, joka tekisi hänen elämästään juuri niin täydellistä kuin sen pitäisi olla. Pojat pääsisivät irti siitä kurjuudesta, jota kaltaiseni huono äiti aiheuttaa. Ehkä se Harryn uusi vaimo olisi myös eräänlainen superäitipuoli. Sellainen täydellinen kotiäiti, jonka käsivarsilla pojat unohtavat minut muutamassa päivässä.
Monelle muullekin elämä olisi varmasti paljon ihanampaa ilman minua. Äidin ei ainakaan tarvitsisi hävetä minua. Isälläkin olisi varmaan helpompaa, jos hänen ei tarvitsisi jatkuvasti kuunnella, kun äiti häpeää minua ääneen. Astoria säästyisi siltä synkältä pilveltä, joka minusta lankeaa hänen ylleen aina hänen tullessaan vierailulle. Valheideni lonkerot eivät saavuttaisi häntä, vaan hän pysyisi aina kauniina ja seesteisenä ja ystävällisenä, eikä koskaan saavuttaisi sitä traagisuutta, jota hänen nimensä minulle edustaa.
Ja Draco...
Hänelle minun kuolemani olisi niin täydellinen ratkaisu, että minua suorastaan itkettää ajatella. Kukaan ei hyötyisi niin paljon kuin hän... Jos minä palaisin harmaaksi tuhkaksi roviolla, olisi se yhden yön erehdys täysin unohdettu. Varmasti hän nimittäin pelkää minun paljastavan kaiken Astorialle. Minä söin jo sanani – olen yhä raskaana. Ehkä hän jo puolittain odottaa, että rikon lupaukseni hiljaa pysymisestä. Ehkä hän hermoilee ja odottaa kauhulla päivää, jona salaisuus paljastuu ja Astoria saa tietää kaiken.
Melkein jo Dracon vuoksi minun on pysyttävä hengissä. Minun vihani häntä kohtaan on niin syvää, etten ikinä voisi suoda hänelle sitä synninpäästöä, joka minun kuolemastani seuraisi. Enää ei eletä keskiajalla, eivätkä miehet saa elää tyytyväisinä, kun katumustaudin rampauttamat naiset poltetaan roviolla. Jo vihani Dracoa kohtaan pakottaa minut vetämään henkeä yhä uudelleen ja katsomaan, kuinka rintakehä nousee ja laskee...
Sitten on tietenkin lapsi. Se on ehkä se ainoa olento, jolle minun kuolemani olisi huono asia. Se on vielä liian pieni voidakseen olla erossa minusta. Se ei ole vielä valmis jättämään lapsiveteni myrkkyä taakseen. Mutta en minä siitä välitä. Jos minä uskoisin ansaitsevani kuoleman, en epäröisi hetkeäkään viedä lasta mukanani.
Ongelma on siinä, että minä en tahdo helpotusta. En tahdo, että tuli polttaa tekoni tuhkaksi mukanani. Se olisi liian helppoa, liian yksinkertaista. Se säästäisi minua kaikkein eniten, enkä minä tahdo saati ansaitse säästyä miltään, mitä minulle on varattu. Oikeastaan minä melkein odotan aina sitä seuraavaa kohtausta, hetkeä jolloin tuntuu siltä kuin palaisin elävältä, mutta en kuitenkaan kuole. Se on rangaistus, jota parempaa on vaikeaa keksiä.
Eikä siihen ole edes hoitokeinoa, joka auttaisi. Harjoittelijathan eivät löytäneet mitään, vaikka olivat aivan yliluonnollisen motivoituneita. Jonkin sairaalahuhun mukaan yliparantaja oli luvannut ratkaisun löytäjälle mahdollisuuden osallistua seuraavan lohikäärmeenpuremauhrin paikkaamiseen. Kaiketi ne ovat Mungon verisimpiä tapauksia, ja kaikki harjoittelijat haaveilevat pääsevänsä mukaan hoitoprosessiin.
Minua oikeastaan harmittaa niiden harjoittelijaparkojen vuoksi. Raukat ovat kolunneet turhaan läpi luultavasti kaikki mahdolliset kirjat Britanniassa ja lähimaissa löytämättä mitään. Lohikäärmeenpuremat jäävät heiltä kokematta minun takiani. Yritän näyttää pahoittelevalta, kun Hayden Harlow tulee vielä antamaan viimeiset kipulääkkeet ennen kotiutustani.
Oven ulkopuolella äiti odottaa, että saa viedä minut kanssaan kotiin. Hän on ollut kamalan huolissaan minusta ja vauvasta koko sen ajan, kun olen ollut sairaalassa. Hän ei ymmärrä lainkaan tautiani, ja minusta suorastaan tuntuu, ettei hän halua ymmärtää. Ehkä äiti pelkää, että taudinkuvaus on juuri niin oikea kuin se hölmö kirja väittää. Ehkä hän tuntee minut niin hyvin, että on arvannut jo kauan sitten...
Myös Hayden Harlow vaikuttaa epäilevältä suhteeni. Ei hän tietenkään ole sanonut mitään suoraan – pelkää varmaan, että nostan metelin ja järjestän hänelle potkut Mungosta. Minä olen kuitenkin nähnyt Haydenin katseesta, että hän epäilee jotakin. Hän on aina niin kovin mietteliäs ja katsoo minua tutkivasti, ikään kuin yrittäisi porautua silmillään pääni sisään nähdäkseen sen saman elämästäni kertovan filmin, jonka ääreen minä olen juuttunut.
Tänään on kuitenkin minun lähtöni hetki, ja se kaiketi saa Haydenin rohkaistumaan, sillä hän kysyy.
”Onko se totta, mitä katumustaudista sanotaan?” hän kysyy kasvot aivan punaisina siitä nolostuksesta, joka kysymyksen törkeyteen liittyy. Minä olen kuitenkin jo kauan sitten ohittanut sen pisteen, jossa jaksaisin välittää siitä, mitä Hayden kysyy. Hänellähän on vaitiolovelvollisuus.
”Ainakin minun kohdallani on”, kuiskaan ihan hiljaa. Se on ensimmäinen kerta, kun kerron asiasta kenellekään. Hän varmasti näkee sen ilmeestäni. En osaa edes arvata ilman peiliä, miltä näytän. Ilme on kuitenkin varmasti erikoinen. Ainakin minusta tuntuu siltä kuin kaikki kasvolihakseni olisi jännitetty asentoihin, joihin niitä ei ole tarkoitettu taipumaan...
Kasvoja polttelee kamalasti. Kestää hetken ennen kuin edes tajuan itkeväni. Se on sellaista äänetöntä itkua, jota itketään yleensä yöllä silloin kun ei tahdota herättää muita. Nojaudun taaksepäin vuoteellani ja hieron käsillä kasvojani. Tukistan etuhiuksia kevyesti ja annan kasvojen vääntyä irveeseen.
Ihmettelen, kun Hayden ei suutu. Miksi hän ei ala huutaa minulle moraalittomuudestani? Kaikki tässä maailmassa ovat niin suunnattomia Harry Potter -faneja, että kyllä hänen jo pelkästä velvollisuudesta sankariaan kohtaan pitäisi läksyttää minua ihan kunnolla. Miksi hän ei jo ole juossut käytäville huutamaan, että Harry Potter on naimisissa saastaisen huoran kanssa? Mitä väliä yhdestä vaitiolovelvollisuudesta, kun lehdet maksaisivat tästä uutisesta kuusinumeroisia summia?
Ihmettelen myös itseäni. Miksi ihmeessä minä kerroin hänelle? Miten ihmeessä saatoin olla niin typerä, että paljastin totuuden Pyhän Mungon parantajaharjoittelijalle, jota en tunne ollenkaan, saati sitten niin hyvin, että voisin turvallisesti tunnustaa elämäni suurimman ja rankimman salaisuuden. Taidan tosiaan rakastaa elämää veitsen terällä. Viiltohaavat lievittävät sitä kipua, joka tykyttää rinnassa aina kun ajattelen sitä harmautta, jonka keskelle olen vajonnut...
Ehkä se on juuri se tuntemattomuus, joka sai minut vastaamaan. Se luo suojan, jonka sisällä voin luottaa. Eihän kukaan koskaan uskoisi, vaikka Hayden Harlow paljastaisikin totuuden. Minähän olen sentään Ginevra Potter, se nainen jota koko taikamaailma kadehtii. Lehtien sivuilla minä vaikutan niin helvetin täydelliseltä, että muut naiset tahtoisivat tappaa minut ihan vain laskeakseen paineita. Ei kukaan uskoisi mitättömän Hayden Harlow’n sanaan minun sanojeni rinnalla.
Kuinka väärin se voikaan olla? Ja miksi Hayden Harlow ei ole vihainen minulle?
”Ei se ole minun tehtäväni tuomita...” hän toteaa hiljaisella äänellä kuulostaen aivan siltä kuin olisi lukenut ajatukseni vain hetkeä aikaisemmin.
”Miksi?” minä kysyn voipuneesti. ”Minähän olisin voinut kieltää kaiken. Ehkä myönsin juuri siksi, että haluan jonkun tuomitsevan minut...” huokaan sitten.
Hayden Harlow kohauttaa olkiaan.
”Eikö tuo sairaus tuomitse sinua jo tarpeeksi? Sehän on katumustauti. Selvästi sinä siis olet jo pahoillasi. Mihin siis tarvitset täysin tuntemattoman ihmisen tuomiota?”
”Ehkä se ei riitä. Polttava tunne iholla ei ole sama asia kuin oikean ihmisen paheksuvat sanat. Kipu tuntuu vain hetken, mutta muisto toisen vihasta ei koskaan katoa... Se polttaa vielä siinäkin vaiheessa, kun makaan viileässä kylvyssä ja fyysinen kipu on poissa”, minä kuiskaan. Äänessäni on kuitenkin säväys haastavuutta, niin kuin minulla muka olisi oikeus loukkaantua siitä, ettei hän ole suuttunut minulle.
”Miksi et sitten kerro miehellesi?” Hayden kysyy. ”Varmasti hänen tuomionsa olisi se kaikkein kivuliain”, hän huomauttaa melko terävästi.
”Luuletko, etten minä ole yrittänyt? En minä vain pysty...” minä huomautan, vaikka eihän Haydenia voi syyttää tietämättömyydestä. Eihän hän tosiaan tiedä yhtään mitään tapahtuneesta. Hän vain tietää, että olen ollut uskoton, siinä kaikki.
”Kaikki luulevat, että me olemme niin täydellisiä... Että me olemme jotain mallikappaleita ja esikuvia, joista kuuluisi ottaa mallia...” mutisen enemmän itsekseni kuin Haydenille. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin yhteyteni todellisuuteen hämärtyy ja uppoan syvälle siihen sameaan kuplaan, joka minut on ympäröinyt.
”Varsinkin Harry on kaikille kuin jumala... Kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän, että me olemme ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin... Ihan samaa paskaa meidän arki on kuin kaikkien muidenkin!”
Hihitän hiukan. Sitten alan taas itkeä.
”Ihan samaa vitun paskaa!” kiljaisen ja saan Haydenin hätkähtämään. Painan kasvot käsiini vaikka kosketus sattuukin. Keinun edes takaisin sairaalavuoteella ja värisen. Nyt kun olen jo tunnustanut pettäneeni Harrya, niin ei varmaan ole mitään väliä, vaikka tunnustan olevani myös hullu.
”Haluatko puhua siitä?” Hayden kysyy. Luultavasti hän ei keksi muutakaan ja päättää siksi soveltaa psykiatriankurssinsa oppeja käytäntöön. Minä pudistan päätäni.
”Ei se puhumalla parane...” vastaan niin itkuisesti, että siitä tuskin saa selvää. ”Siksi minä en kai pysty kertomaankaan... Puhumalla kaikki menee vain pahemmaksi.”
”Kaikki tekevät virheitä”, Hayden sanoo jokseenkin hurskaasti.
”Ja virheistä joutuu maksamaan”, minä huomautan kuivasti. ”Minun tapauksessani se hinta olisi ihan liian kova. En minä kestäisi nähdä Harrya niin surullisena... Parempi vain kestää tätä tautia ja antaa muiden olla onnellisia.”
”Eikö se onnellisuus sitten perustuisi valheelle?” Hayden kysyy.
Minä tirskahdan vähättelevästi, vaikka oikeasti hänen kysymyksensä tekee minut entistä surullisemmaksi.
”Täytyy pärjätä sillä, mitä on tarjolla”, kuiskaan. ”Ei aitoa onnellisuutta ole olemassakaan...”
