Kiitos lukijoille ja erityisesti kommenttinappulaa painaneille:
Wonderboy: Kiitos kommentista! Olen tullut kirjoittaessa siihen tulokseen, että Harry on tosi vaikea hahmo kirjoittaa... Ehkä se johtuu siitä, että kirjat kerrotaan hänen näkökulmastaan ja varmasti siksi kaikilla on Harrysta ja Harryn olemuksesta ehkä se kaikkein selkein oma käsitys.
vampirelove: Kiitos paljon kivasta kommentista. Tuon Ginnyn raskauden nyt ei kuulunutkaan tulla minään suorana yllätyksenä, joten en lainkaan ihmettele, kun olit jo arvannut
Geena: Itsekään en ole mikään H/G-parituksen fani, ja siksi oikeastaan lähdinkin kirjoittamaan jotain sellaista, joka eroaa tavanomaisista rakkaustarinoista noiden kahden välillä. Hermionen puhekielisyydestä on tullut muiltakin palautetta, ja itsekin aloin miettiä sitä enemmän, ja totesin, ettei sovi. Korjaan sitä siis ainakin jonkin verran tuosta aikaisemmasta pätkästä ja tulevaisuudessa. Toisaalta en halua muuttaa hänen puhettaan liian erilaiseksi muista, joten ehkä joko siistin hieman muiden puhekieltä ja/tai jätän hänellekin joitain aineksia siitä. Kiitos vielä kerran hyvästä palautteesta, ja toivottavasti pidät tulevistakin luvuista =)
A/N: Kuudes luku on saapunut ja sen myötä Ginny avaa vihdoin sanaista arkkuaan eräälle asianosaiselle =D
* * *
VIIPääni tuntuu halkeavan. Minun on pakko saada puhua jollekulle asioista niin kuin ne ovat. Harry on ollut poissa jo kolme perättäistä päivää, ja minä tunnen aikani käyvän vähiin. Niinpä puen ja retuutan pojat hetken mielijohteesta äidilleni. Hän utelee syytä lastenvahdin tarpeeseen, mutta minä vastaan ympäripyöreästi ja lähden ennen kuin hän ehtii tarkentaa kysymyksiään.
Kaupungissa sataa kaatamalla ja tiedän, että ilmiintyminen perille kannattaisi. En kuitenkaan tahdo siirtyä nopeasti. Määränpääni on liian ahdistava, joten kävelen mieluummin lähes kaksi mailia rankkasateessa. Kuvittelen, että sateella on kyky saada oloni paremmaksi ja hermostuksen loppumaan.
Olen tietenkin pahasti väärässä.
Sen sijaan, että tuntisin oloni paremmaksi, minua ahdistaa entistä enemmän. Olen sitä paitsi ihan litimärkä ja kylmissäni päästessäni perille. Seison aika kauan yltiömodernin lasista ja teräksestä kasatun toimistorakennuksen edessä ja tunnen inhoa. Tiedän, että sisällä minua odottaa jotain aivan yhtä koleaa kuin tämä taikaministeriön vasta valmistunut lisärakennus, jonka tummasta lasista tehtyjen ikkunoiden pinnat sade on juovittanut irvokkaasti.
Sihteeri katsoo minua epäluuloisesti aulatilassa, joka on rakennuksen kylmään ulkomuotoon nähden suorastaan imelä persikanvärisessä sisustuksessaan, ja kertoo, että kaipaamani henkilö on kokouksessa. Tokaisen hänelle voivani odottaa, ja marssin sitten vettä valuen viereiseen huoneeseen. Sihteeri nyrpistää nenäänsä ja seuraa minua korot marmorilattiaan kolisten. Yrittää käskeä minut muualle, mutta minä sanon olevani tärkeä asiakas.
Lopulta saan tahtoni läpi. Sihteeri poistuu huoneesta takaisin pöytänsä ääreen. Tunnen hänen tuiman ja tyytymättömän katseensa seuraavan liikkeitäni avoimesta ovesta. Suljen oven turhautuneena. Sihteerin käyttämän hajuveden pistävä tuoksu leijailee kuitenkin yhä huoneessa. Se saa minut voimaan pahoin.
Yllätyksekseni en joudu odottamaan pitkään. Olen juuri aikeissa alkaa kuivata hiuksiani, kun kuulen sihteerin äänen viereisestä huoneesta. Sen sävy on muuttunut huomattavasti pehmeämmäksi ja mairittelevammaksi verrattuna siihen tympeään ja luotaantyöntävään sointiin, joka minulle osoitettiin. Seuraavaksi ovi avataan.
Hän on saada sydänkohtauksen nähdessäni minut litimärkänä keskellä kalliisti sisustettua työhuonettaan. Perässä seurannut sihteerikin huomaa, etten ollut mieluisa vieras.
”Yritin sanoa, ettette ole tavattavissa, mutta hän ei kuunnellut”, sihteeri lirkuttaa, mutta kalvakan käden heilautus saa hänet vaikenemaan ja poistumaan hiljaa huoneesta. Jäämme kaksin, ja kun hän sulkee oven, mielialani tuntuu rysähtävän lopullisesti läpi lattiasta.
Tunnen oloni vaivaantuneeksi, mutta tiedän myös, ettei enää ole mahdollista perääntyä.
”Meillä on hiukan puhuttavaa”, tokaisen kireällä ja virallisella äänellä. Mieleni kirkuu tahdosta lisätä asiallisesti esitetyn lauseen perään litanian kirosanoja kaikilla tuntemillani kielillä. Hän katsoo minua epäluuloisesti hetken. Kiehun raivosta hänen tutkivan katseensa alla. Lopulta hän huokaisee syvään, aivan kuin olisi tajunnut, ettei muuta vaihtoehtoa ole, kuin antaa minun sanoa sanottavani.
Tutkiskelen hänen kasvojaan ja yritän pitää oman ilmeeni jäykkänä. Olen utelias. Ymmärrän nyt, miksi minun oli pakko tulla, vaikken ensin halunnutkaan. Minun on nähtävä, kärsiikö hän samalla tavalla kuin minä. Näkeekö hän painajaisia ja häpeääkö hän tyhmyyttään? Onko hänen yhtä vaikea olla normaalisti vaimonsa vieressä kuin minun on vaikea olla Harryn kanssa? Katuuko hän ylipäätään lainkaan? Minusta tuntuu äärettömän tyhmältä pohtia koko asiaa. Minun ei olisi pitänyt tulla ollenkaan. Nyt vain on jo liian myöhäistä. Minun täytyy selittää. Minun on saatava tämä asia pois mielestäni, ennen kuin teen jotakin typerää. Kuten tunnustan kaiken Harrylle.
Hän on hermostunut. Yrittää salata sen luonteelleen erittäin huonosti sopivalla vitsailulla. Ellen inhoaisi häntä niin paljon, tuntisin varmaan sääliä.
”Eikö sen meidän jutun pitänyt olla ihan yksi kerta vain?” hän naurahtaa kolkosti. Suuni loksahtaa auki. En odottanut mitään noin törkeää edes häneltä.
”Turpa kiinni!” ärähdän. ”En tullut tänne seksin vuoksi. Usko pois, ei se ollut mitenkään järin mahtavaa.”
”Olemme siis samaa mieltä jostakin”, hän tokaisee happamasti. Kuulostaen jo paljon enemmän itseltään. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy sitten. ”Sinulla on nimittäin paras olla helvetin hyvä syy tuloosi. Kaikki tietävät, ettemme ole väleissä, ja auta armias, jos joku huomasi sinun marssivan ministeriön läpi suoraan työhuoneeseeni. Oletko nimittäin aivan idiootti? Entinen talttahammaskin on täällä töissä...”
Hänen sanansa saavat minut säpsähtämään.
”Älä puhu Hermionesta tuolla tavalla!” kivahdan. Huomaan kuitenkin yhteisen hermostuksemme kielenkäytöstämme. Yritämme pitää itsemme kasassa ja estää mahdolliset raivokohtaukset niin keskittyneesti, että puheemme on ylettömän hillittyä ja jäykkää. En ole ollut näin asiallinen koskaan ennen, ja se saa oloni entistäkin vaivautuneemmaksi.
”Tarvitsen apua...” tokaisen lopulta saadakseni tahmean sananvaihtomme muistuttamaan enemmän keskustelua. Minua alkaa heikottaa heti sen sanottuani, joten istun alas. Hän nyrpistää nenäänsä nähdessään minun istuvan märissä housuissani hänen kalliille tuolilleen. En kuitenkaan jaksa välittää. Kyllä hänen palkallaan on varaa kustantaa uusi tuoli työhuoneen nurkkaan. En voi käsittää, miten hän on ylipäätään onnistunut nousemaan näin nuorena näin korkeaan asemaan ministeriön palkkalistoilla. Eipä asia silti minulle kuulukaan. Eikä se oikeastaan kiinnostakaan.
”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että auttaisin sinua?” hän kysyy ivallisesti ja naurahtaa. Vatsaani kouraisee inhottavasti ja tiedän kalvenneeni pahan olon vuoksi. Hänkin on huomannut sen. Hetken aikaa hän katsoo minuun täysin ilmeettömänä. Hänen silmänsä kuitenkin kertovat hänen tajunneen asian jo ennen kuin sanon mitään.
”Mä olen raskaana...” sanon hitaasti kuluttaen kaiken energiani itkun välttämiseen. En tahdo romahtaa hänen edessään. Minun tekisi mieli haistattaa pitkät sille, joka on väittänyt asioiden jakamisen keventävän mieltä. Minusta tuntuu kamalalta. Olen hengästynyt ja tärisen. Aivan kuin olisin juuri siirtänyt jotakin valtavan suurta.
Hän ponkaisee ylös omasta tuolistaan kalvakat kasvot punoittaen. Aluksi en käsitä, miksi hän kiivastuu vasta nyt, sillä tiedän hänen tajunneen sen jo aikaisemmin. Sitten ymmärrän, että hän toivoi olleensa väärässä, kunnes minä vahvistin asian.
”Ei jumalauta... Et ole tosissasi!” hän kuiskaa unohtaen täysin aikaisemman asiallisen tyylinsä. Hetken aikaa hän näyttää siltä, kuin aikoisi hajottaa huoneen ikkunat. Sitten hän vajoaa takaisin tuoliinsa ja hautaa päänsä käsiensä väliin. Sillä hetkellä minä todella säälin häntä. Sitä kestää kuitenkin vain mitättömän pienen hetken. Sitten vihaan häntä jälleen. Luultavasti enemmän kuin koskaan ennen.
”Ei se kyllä välttämättä ole sinun...” yritän jatkaa puhetta. Sanat tulevat kuitenkin hitaasti, ja minusta tuntuu kuin tarpoisin suossa. ”On paljon todennäköisempää, että se on Harryn.”
”Sä et kuitenkaan voi olla varma, vai voitko?” hän tokaisee ahdistuneella äänellä.
”En niin... En mä voi olla…” vastaan hiljaa, melkein katuvalla äänellä.
Olemme pitkän aikaa hiljaa. Katselemme molemmat ympärillemme, mutta emme näe toisiamme. On niin hiljaista, että melkein kuulen hänen hätääntyneen ajattelunsa. On melkein surullista katsoa, kuinka hän miettii, miten luikertelisi eroon ongelmastaan. Tajuan, ettei hän ole ajatellut asiaa sen enempää. Hän oli varmasti jo unohtanut kaiken. Keskittynyt omaan perhe-elämäänsä ja työhönsä jättäen ikävät muistot pois mielestään.
Minusta tuntuu, että olen pilannut jotakin tulemalla tänne. Minusta tuntuu, että oli minun puolestani typerää tulla parkumaan mahdollisesti yhteistä virhettämme hänen luokseen. Se saa minut tuntemaan oloni entistäkin yksinäisemmäksi. En ymmärrä, miten saatoinkaan kuvitella, että löytäisin jonkinlaisen rauhan pyytämällä häntä auttamaan minua. Ajattelin, että jos saattaisimme ongelmamme loppuun yhdessä, minun ei enää tarvitsisi itkeä iltaisin petokseni vuoksi.
Miten tyhmä ja naiivi ihminen voi ollakaan? Ajattelen.
”Et kai sä vaan aio kertoa mitään Potterille?” hän kysyy. Tavallaan odotinkin tuon kysymyksen tulevan. Pudistan päätäni. Minusta tuntuu, etten pysty hillitsemään itkua enää kauaa. On pakko saada asiat selviksi, ennen kuin purskahdan kyyneliin. Sitä minä en nimittäin kestäisi, jos romahtaisin hänen edessään.
”Miksi sä tulit tänne?” hän kysyy uudelleen. Hän käsittää, etten tullut hänen luokseen vain kertoakseni olevani raskaana, ja että lapsi on mahdollisesti hänen. Hän on ehkä nuori, mutta tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, etteivät ihmiset kovin usein tule tapaamaan inhoamiaan ihmisiä ilman jotakin odotuksia.
”Et kai sä aio kertoa Astorialle?” hän kysyy sitten. Näen, että hän on hautonut kysymystä jo hetken aikaa, mutta ei ole uskaltanut paljastaa sitä aikaisemmin. Minua melkein huvittaa. En tiennytkään, että hänen vaimonsa nimi on Astoria. Se on kaunis nimi, mutta tuo kuitenkin mieleeni jotain traagista. Jotain haurasta. Nyt kun hän on antanut nimen vaimolleen, minusta tuntuu entistäkin pahemmalta.
Alan tahtomattakin syyllistää itseäni kaikesta, aivan kuin hän ei olisi lainkaan ollut osallinen. Syytän itseäni siitä, että Astorian onni saattaa murtua minun vuokseni, jos kaikki paljastuu. Ajatus on naurettava. Minä en tunne koko naista. Mistä siis voisin tietää, onko hän oikeasti onnellinen tai hauras. Voiko henkilö olla ollenkaan niin rakastettava kuin hänen nimensä?
”Mä en aio pitää sitä”, kerron hänelle. ”Mä en voi ottaa riskiä. Kyllä sä ymmärrät. Mulla on jo kaksi lasta ja mies, enkä mä halua pilata niiden elämää. On parempi, kun tämä... lapsi... ei koskaan synnykään”, vastaan käyttäen rennompaa kieltä. Ehkä niin asia ei vaikuta niin viralliselta. Ehkä siten suunnitelmani ei vaikuta niin lopulliselta ja harkitulta.
Hän nyökkää hieman raskaasti. Ymmärtää, mutta miettii samalla, onko se oikein. Muistan sen illan, ja kuinka hän kertoi vaimonsa – Astorian – menettäneen lapsensa. Pelkään sen vaikuttavan hänen harkintakykyynsä. Hetken ajattelen, että hän saattaa nähdä tämän tapana korvata menetetty lapsi. Sitten tajuan, ettei hän omien sanojensa mukaan edes tahtonut toista lasta.
”Miksi sä kerrot tämän?” hän kysyy kuin varmistaakseen oivallukseni. ”En mä välitä siitä, mitä sä aiot tehdä. Kunhan pidät tämän jutun erossa perheestäni.” Sitten hän naurahtaa kylmästi, aivan niin kuin silloin kun olimme vielä nuoria ja kävimme koulua. ”Ethän sä ole enää Weasley. Tuskin sä rahaakaan tulit kerjäämään...” Nauru on loukkaava, mutta lähes lohdullinen. Tiedän nyt varmasti, etten tahdo ottaa riskiä siitä, että synnyttäisin hänen lapsensa.
”En mä huolisi rahojasi, vaikka olisin pennitön kerjäläinen. Haluan vain, että sä hankit mulle ajan jonnekin yksityiselle parantajalle raskaudenkeskeytystä varten. Tiedäthän, ilman että joudun vastaamaan mihinkään kysymyksiin tai kertomaan syitä tai muita yksityiskohtia.”
”Millä perusteella sä luulet, että mä pystyn kehittämään jostakin nuo ehdot vaativat systeemit? Sehän on laitonta”, hän huomauttaa kärkevästi.
”Sinulla on valtaa”, vastaan helveksuen ja viittaan kädelläni hänen huoneeseensa. ”Nehän povaa sinusta tulevaisuuden taikaministeriä, mikä on kyllä täyttä paskaa mun mielestä. Kyllä sä pystyt halutessasi venyttämään lakien rajoja. Onhan se jo isästäsikin nähty. Pieni lahjus sinne tai tänne, uhkaus toiseen suuntaan. Lopputuloksena kaikki ovat tyytyväisiä, eikä Harryn tai Astorian tarvitse tietää yhtään mitään.”
”Vai lahjuksia ja uhkailua? Mitä tapahtui sille ärsyttävän rehdille ja oikeudentajuiselle Weasleylle, jolle oli hauska vittuilla?” hän naurahtaa epäuskoisesti ja saa jopa minut hymähtämään. Sitten muistamme, keitä olemme ja vakavoidumme jälleen.
Minulla on sellainen olo, että pitäisi sanoa jotakin. Kiittää tai haistatella ennen lähtöä. En kuitenkaan sano mitään. Mitä muka voi sanoa Draco Malfoylle pyydettyään tätä järjestämään jostakin pimeän abortin?
* * *
