Ennen kuin kaikki oli hyvin | K-11, H/G, Jatkoa 02.03.2011!

[Lozku]

”Fred ei voi ottaa, kun se on töissä ja Hermionella on tarpeeksi massaa oman mahansa kanssa. Bill on jossain matkoilla ja Fleurin hermoille meidän pojat on vähän turhan brutaaleja. Ei oo muita kuin Percy...”

Edellisessä luvussa hän oli vielä kuollut ja tässä hän on töissä. Varmaankin ajatus virhe? Neljännestä kappaleesta siis kyse.

// Noniin nyt on luettu. TÄMÄ ON AIVAN IHANA. Jatkoa ja nopeasti, jos saan pyytää. En osannut ennen tätä lukua kuvitella Ginnyä Ginnyksi. Nyt palaset vain loksahtelivat kohdalleen. Olen aivan tämän lumoissa ja toivon pääseväni lukemaan tätä vielä lisää.

// Nyt oli vielä pakko tulla lisäämään etten saa tätä mielestäni. Mietin kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatkoa jos nopeasti jos saan pyytää.

[Lohikäärme-feeniks]

Altin tämän lukemisen joku viikko sitten ja jatkoin nyt loppuun asti.

En pidä Ginny/Harry paritukseta ja vielä vähemmän Ginny/Dracosta, mutta luin tämän silti kunnialla loppuun. Kirjoitat hyvin ja kuvailet itsemurhaakin suunnittelvan Ginnyn ja hänen oikkunsa todella onnistuneesti ja uskottavasti. Tämä on loistava angtaus ficci, mutta ei kuitenkaan minun makuuni. En yleensä lue tämän tyyppisiä ficcejä (pääasiassa Harry/Draco paritusta).

Ginny on onnistunut mainiosti, mutta Harry on ficin myötä vähän etäinen ja epäharrymainen. Draco oli aito tosin kapakka kohtaus ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla samoin kuin motelli-kohtaus. Pidin Hermionen keskenmeno paljastuksista ehkä eniten koko ficissä ja se pelasti tämän osan. Ginny angstaa paikoin hieman liikaakin ja se on välillä jopa ärsyytävää.
Ron lohduttamassa Ginnyä oli myös ihana kohtaus. Jotain niin isoveljellistä.
Ronin ja Hermionen talo oli hyvin suunniteltu ja toteutettu.


Haluan tosin vielä nähdä miten tämä loppuu. Paljonko tätä vielä tulee?


-Feen

[Eulalia]

Lozku: OMG, kommenttisi heitti ihan sanattomaksi! Kiitos paljon, paljon =D

Lohikäärme-feeniks: Kiitos myös sinulle hyvästä kommentista. En tiedä itsekään vielä, miten pitkälle tämä ficci jatkuu - se on todella paljon inspiraatiosta ja jaksamisesta kiinni. Mutta toistaiseksi ainakin on luvassa monen monta lukua, varmasti useampi kymmenen vielä. Toivottavasti mielenkiinto pysyy yllä loppuun asti.

A/N: Ajattelin mainita, että olen nyt osallistumassa NaNoWriMoon, ja se saattaa niellä tämän kirjoittamiselle varattua aikaa melko roimasti, joten en osaa sanoa, kuinka jatkoa valmistuu.

* * *

X

Kello tulee neljä aamuyöllä. Selkäni on aivan jäykkä. Olen istunut samassa asennossa sängyn laidalla jo viisi tuntia. Jalat ristissä sängyn päällä, katse ikkunan takaisessa maailmassa. Vieressä Harry nukkuu joululahjapyjamassaan. Hän ei kuorsaa. Puhisee vain hiljaa nenä tyynyä vasten.

Ennen minä saatoin istua samalla tavalla kuin nyt mutta vain toisinpäin. Aivan hiljaa, katsellen hänen nukkuvia kasvojaan. Salamanmuotoinen arpi on ehkä hiukan haalistunut, en ole varma. Nyt olen kuitenkin kääntynyt ja tuijotan yläkerran ikkunasta alas kadulle. Jossakin kauempana kuuluu koirien haukkumista. Kuu häikäisee kasvojani.

Seinäpeilistä näen olevani kalpea. Jaloista on mennyt tunto jo monta tuntia sitten. En kuitenkaan tahdo vaihtaa asentoa. Tavallaan on lohdullista, kun ei tunne omia jalkojaan. Voi melkein kuvitella leijuvansa ilmassa. Voi sulkea silmänsä hetkeksi ja kuvitella lentävänsä. Tiedän kuitenkin, että kohta on pakko liikkua. Sitten sattuu, kun veri rysähtää yllättäen raajoihin ja tunto palaa nipistellen.  Sattuu ihan yhtä paljon kuin niinä öinä, jolloin havahdun jälleen siitä ahdistavasta unesta, joka ei jätä minua rauhaan.

Ymmärrän kyllä. Itsehän olen asiani sotkenut. Tiedän, ettei siinä itku auta. Mutta mitä muuta ihminen voi tehdä kuin itkeä istuttuaan sängyssä tuntikausia ja tuijotettuaan ulos ikkunasta. Eihän se ole tervettä! Nostan kättäni ylös ja katson maidonvalkeaksi valahtanutta ihoani. Tärisen.

Minua väsyttää. Väsyttää niin paljon! Tahtoisin vain kaatua selälleni ja nukahtaa. Enää uni ei kuitenkaan tule. Eikä uni minulle mitään hyvää toisikaan. Olen yhä enemmän sitä mieltä, että kaikille olisi vain parempi, jos lähtisin. Loppujen lopuksihan Harry ansaitsee paljon parempaa. Hän ansaitsee vaimon, joka jaksaa silittää kalsarit ja nauttii lasten kanssa elämisestä. Harry ansaitsee naisen, joka ymmärtää.

Naisen, joka minä joskus olin.

Harry ei kuitenkaan tajua sitä. Hän on liian kiltti käsittääkseen, ettei meidän elämämme ole täydellistä. Hän luulee minun olevan yhä se sama nainen. Luulee, vaikka tyhmyrikin ymmärtää, ettei minussa ole enää mitään samaa sen ihmisen kanssa. Minä olen varjo entisestäni. Paha henki, joka on jäänyt elämään onttoon ruumiiseen. Yksikään mies ei ansaitse naista, jonka sielu on kadonnut jonnekin pimeään. Jonnekin sinne, missä on niin mustaa, ettei voi nähdä eteensä. Siellä kaikki ajatuksetkin ovat aivan yhtä synkkiä kuin minä.

Istun vielä hetken paikallani aivan liikkumatta. On täysikuu. Tuijotan kuuta, ja ihmettelen sen ulkonäköä. Se on aivan niin kuin meidän avioliittomme. Sen täydellisen pyöreä muoto ja loistava, lähes kultainen hohde saavat sivustakatsojan pään pyörryksiin. Yön pimeydessä ja kaukaa maasta katsottuna se on juuri niin taianomainen ja lumoava kuin Potterin liiton lehdissä kerrotaan olevan.

Kukaan ei kuitenkaan ikinä jaksa syventyä kaikkiin niihin tummiin laikkuihin kuun maidonvalkealla pinnalla. Niihin kivuliaisiin kraattereihin, jotka joku tyhmä romantikko on nimittänyt Kuun meriksi. Meidänkin avioliittomme on niitä täynnä. Ne eivät vain näy ulkopuolelle samanlaisina mustelmina kuin Kuun meret näkyvät maahan.

Näkyisivätpä. Silloin minunkin olisi ehkä helpompi olla. Elämän realiteetit ovat kuitenkin aina piilossa. Kuin ruhjeet kuvitetun laastarin alla. Voiko haava kuitenkaan menettää merkitystään, jos sen päällä oleva laastari on maalattu kuvilla rakkaudesta ja onnesta?

Lopulta nousen ylös. Hitaasti ja hiljaa. Pelkään Harryn nousevan. Aluksi tunnottomat jalat eivät meinaa kantaa. Kun kohiseva veri syöksyy jalkoihini tuntuu kuin maailma pysähtyisi kipuun. Fyysinen tuska laantuu kuitenkin liian nopeasti. Sitten laventelinsiniseksi maalatun makuuhuoneemme pimeydessä olen jäljellä vain minä. Minä ja se jokin, jolle en vieläkään ole keksinyt tarpeeksi neutraalia nimitystä.

Ja minusta tuntuu, kuin voisin vajota lattialle ja upota ikkunan alla katuvalojen ja kuun loisteessa kylpevään kokolattiamattoon. Valokaistale ulottuu vaatekaappini ovelle, ja siirrän katseeni sen valkoiseksi maalattuun puupintaan. Olen aivan pienen hetken ajan onnellinen. Vain siksi, että huomaan yön muuttavan jopa puhtaan valkoisen vaatekaapin synkän harmaaksi.

Rinnassa polttaa jännitys. Kyllähän minä olen koko sen viiden sängyssä istumani tunnin ajan tiennyt, että jossakin vaiheessa on pakko. Pakko nousta ylös ja toteuttaa suunnitelma. Lopettaa vihdoin tämä typeryys ja antaa mahdollisuus iloon ja onneen niille, jotka sen todella ansaitsevat.

Avaan vaatekaapin oven ja katson melkein haikeasti kaikkia niitä henkareita, jotka roikkuvat tyhjinä tangossaan. Nostan esiin matkalaukun, jonne henkareiden sisältö on tungettu. En suostu huokaisemaan, se ei olisi tässä tilanteessa sopivaa. Sen sijaan jätän kirjekuoren tyynylleni. On kai parempi selittää kaikki hänelle. En kyllä tiedä, mitä apua siitä on. Turhaahan se on. Ei se asioita miksikään muuta...

En uskalla katsoa Harrya enää. Pelkään, että katseeni herättäisi hänet. Enkä tahdo selittää kasvokkain. Jo kirjeen kirjoittaminen oli niin raskasta. En ole valmis avaamaan suutani siitä, miksi lähden. Miten voisi ylipäätään selittää miehelleen, mitä on tehnyt ja mitä aikoo tehdä? Minähän aion jättää hänet ja lapseni. Aion tehdä lopun sisälläni kasvavasta otuksesta, joka vaanii minua unissani. Aion olla aivan yksin.

Niin on oikein minulle ja parempi muille. En vain tahdo selittää. Miksi minun edes pitäisi? Otan raskaan laukun käteeni ja kuljen portaikossa hitaasti, askelma kerrallaan. Silti alimman kerroksen ulko-ovi tulee vastaani nopeasti. Liian nopeasti. Katson ympärilleni pimeässä eteisessä ja minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin astumassa ulos kuolemaan. Roikotan kättä ovenkahvalla ja yritän turhaan katsoa läpi ulko-oven pienistä maitolasi-ikkunoista.

Seison siinä aivan hiljaa. Sitten... annan sormieni hipoa ovenkahvaa kevyesti. Sen lämmennyt pinta on tahmea ja sormeni ei liiku tasaisesti. Lopulta tartun jälleen matkalaukkuun. Käännyn ympäri ja kiipeän portaat hitaasti takaisin ylös. Työnnän matkalaukun takaisin vaatekaappiin ja piilotan kirjekuoren patjani alle. Kömmin takaisin sänkyyn ja ristin jalkani. Jo viidentenä peräkkäisenä yönä tällä viikolla. Ja itken aivan hiljaa. Taas.

Jossakin vaiheessa kuulen poikien huoneesta Albuksen nyyhkytystä. Nousen ylös melkein helpottuneena. Harryn sikeä tuhina täyttää huoneen ääriään myöden. En vain henno kuunnella sitä. Niin tyytyväistä puhinaa. Niin tyytyväistä ja tietämätöntä.

Omassa sängyssään Albus istuu ja itkee hiljaa. Hän on nähnyt painajaista. En kuitenkaan uskalla kysyä millaista. Kerron vain, että kaikki on hyvin. Otan hänet varovasti syliini ja tuuditan aivan kuin pientä vauvaa. Pian hän nukkuu taas. Minä en kuitenkaan pysty laskemaan häntä vielä takaisin sänkyyn. Pidän vain häntä sylissäni ja katson ikkunasta ulos.

Katson sitä typerää kuuta, joka loistaa yhä alempana taivaalla. Mietin, kuinka on mahdollista, että siitä näkyy maahan aina sama puoli. Pohdin avioliittoani ja perhettäni. Minussa herää pieni toivo. Ehkä kraattereita ei olekaan niin paljon sillä toisella puolella. Sitten kun tämä kaikki typeryys on ohi... Ehkä sitten on mahdollista muuttua takaisin. Tehdä töitä ja parantaa kaikki samanlaiseksi kuin se oli ennenkin. Silitän Albuksen mustaa tukkaa ja hengitän syvään. Lopulta lasken hänet takaisin sänkyynsä ja peittelen hänet hyvin. Sitten painan pienet suukot molempien poikien otsille.

Jännityksen polte on jälleen muuttunut samaksi ahdistavaksi puristukseksi. Olen niin väsynyt ja rasittunut, että jokainen liike saa sydämeni jysähtämään inhottavasti. Olen valvonut jo niin pitkään. Enää en jaksa olla hereillä. Pelkään unta, mutta painajainen seuraa minua hereilläkin. Ei kai siis ole väliä sillä, mitä lopulta teen. Minun on niin kylmäkin, että loppujen lopuksi on pakko käydä makaamaan peiton alle.

Liikkeeni ja peiton nykiminen saa Harryn havahtumaan hetkeksi.
”Mitä nyt tapahtuu?” hän kysyy niin unisella äänellä, että tuskin saan selvää. Makaan siinä vain paikallani pitkän aikaa sanomatta mitään.
”Ei mitään. Peitto oli vain huonosti”, kuiskaan lopulta. Harry haukottelee vastaukseksi.
”Hyvää yötä...” hän mutisee jostakin haukotuksen lomasta ja kääntää kylkeään.

Olen hetken aikaa aivan hiljaa.
”Harry...?” kysyn varovasti. Hän tuhahtaa merkiksi siitä, että on yhä hereillä.
”Mä rakastan sua”, kuiskaan niin hiljaa, että tuskin itse kuulen. Siksihän minä en pystynyt painamaan ovenkahvaa alas. Vihaan elämääni ja itseäni, mutta Harrya en koskaan voisi muuta kuin rakastaa. Siksihän tämä kaikki sattuukin niin paljon. Eihän mitään sellaista voi surra, josta ei välitä...

* * *

[Lozku]

Sain vihdoin luettua tämän loppuun. Mulla on ollut hiukan ongelmia löytää rauhaisa paikka jossa lukea rauhassa tätä. 

Tämä luku oli tosi erilainen kuin muut. Semmonen, lyhyeltä ajalta kertova, taas kovin angsti mutta silti se miten Ginny kuintenkin rakasti Harryä ja että se sai sen jäämään oli jotenkin tosi suloista. Tuli mieleen se Sanan ja Mc Manen Hyvästi.

Ei ainoaakaan kirjoitusvirhettä pomppinu mun silmille. Juu mainiota.. Lisää

[Eulalia]

A/N: Heippa taas ja ihan hillittömät anteeksipyynnöt, kun on kestänyt näin kauan. Iski ihan kamala inspiraatiotukos, jonka selvittäminen vei paljon aikaa. Tämä luku on taisteltu läpi, mutta toivon, että se menettelee. Kiitos Lozkulle kommentoinnista, olen pahoillani, että olet joutunut odottamaan näin kauan. Toivottavasti jaksat vielä palata tämän pariin.

XI

Seuraava maanantai on juuri niin harmaa kuin joulukuun ensimmäisen maanantain voi olettaa olevan. Harry on lähtenyt töihin aikaisin. James on kaverinsa luona yökylässä. Kotona olemme vain minä ja Albus. Albus on ollut koko viikon kipeä. Viime yönä hän yski niin paljon, että oksensi. Minä annoin Harryn nukkua ja valvoin itse koko yön pojan vierellä. Olen itse asiassa valvonut jo kaksi yötä. Ja juuri siltä minä näytänkin. Totta kai näytän siltä, kuin joku olisi heittänyt minua kivillä molempiin silmiin. Illalla on nimittäin juhlat...

Kyseessä on jokavuotinen joulukuun alussa järjestettävä gaala, jossa velhomaailman kerma tapaa toisensa. He ahtautuvat samaan suureen saliin Irvetan loisteliaassa yläkerrassa roskalehtien – ja vähän arvokkaampienkin lehtien – kuvaajat räiskivät kuvia iltapuvuista voidakseen sitten surutta arvostella niitä seuraavana aamuna ilmestyvässä erikoispainoksessaan. Kaikki julkisuuden henkilöt laulajista poliitikkoihin ja salarakkaisiin saapuvat paikalle. Sanotaan jopa, että kuuluisuus on todellista vasta, kun pöllö tuo aamupostin mukana kutsun perustajansa Priscilla Fristen mukaan nimettyyn PF-gaalaan. 

Tietenkin PF-gaalassa jaetaan myös palkintoja. Niitä jaetaan niin hyvistä kuin huonoistakin saavutuksista. Joskus velhon tai noidan ei välttämättä edes tarvitse tehdä mitään saavuttaakseen palkintonsa. Palkintoja voidaan myös räätälöidä tarpeen mukaan uusia, ja joskus jokin vanha palkinto on päätetty jättää kokonaan pois. On kai turhaa mainita, että koko gaala on täysin turha ja älytön keksintö, jonka kutsuvieraslistalle minun ja Harryn nimet ovat pinttyneet jo vuosia sitten.

Juuri se pahuksen vieraslista onkin koko juhlan pahin kirous. PF-gaalaan ei nimittäin voi olla menemättä. Niin typerä juhla kuin se onkin, olisi sosiaalinen itsemurha jättää kutsunsa lunastamatta. Mikään ei sysää pois niin sanotulta sivistyneistön kartalta paremmin kuin Priscilla Fristen vieraanvaraisuuden väheksyminen. Vain kuolemansairaus tai katkaisuhoito on tarpeeksi pätevä syy jäädä kotiin. Niinpä minäkin olen tilannut itselleni uuden gaalapuvun jo heinäkuussa. Kampaajameikkaajakin on ollut varattuna syyskuusta asti, mutta luulen, että noitaparka saa kohtauksen nähdessään, kuinka huonoon kuntoon hiukseni ja kasvoni ovat viime aikoina päässeet.

Nyt kun James on ystävänsä luona ja luultavasti yskänlääkeyliannostuksesta kärsivä Albus makaa sängyssään lähes koomassa, minulla on hetki aikaa itselleni. On ehkä parasta yrittää säästää kampaajameikkaajani hermoja edes hieman käymällä kunnon kylvyssä. Kaivan kaapin perältä pölyttyneet purkit täynnä erilaisia tököttejä, jotka haisevat toinen toistaan pahemmilta mutta lupaavat kuitenkin toinen toistaan suurempia ihmeitä.

Laitan kylpyveden valumaan ja lajittelen pullot ammeen reunalle. Muutaman purkin päiväykset ovat jo kauan sitten menneet, mutta minä en ole koskaan uskonut kosmetiikkatuotteiden todelliseen vanhenemiseen. Miksi jokin sellainen joka kestää pilaantumatta viisi vuotta, ei sitten kestäisi enää kuudetta, seitsemättä tai kymmenettä vuotta? Viikkaan kuluneen flanellipyjaman siististi pienen kylpyhuoneemme kiviselle tasolle. Katson itseäni kokovartalopeilistä. Olen itkenyt jo niin paljon, etten enää jaksa. Olen kai tavallaan jo hyväksynyt sen tosiasian, että olen mokannut ja pahasti.

Minua kuitenkin ahdistaa, sillä en ole vielä saanut tätä kärsimystä päätökseen. Aikani loppuu aivan pian, enkä vieläkään tiedä, minne minun pitäisi mennä. Ehkä Draco on pettänyt minut. Ehkä hän ei olekaan tehnyt niin kuin lupasi. Hänen historiallaan en niinkään ihmettelisi, jos hän puukottaisi minua selkään. Hän on kuin käärme, joka ei koskaan luo nahkaansa... Vihaan riippuvaisuuttani hänestä. Enkä voi edes valittaa.
Oma vika, pikkusika, ajattelen. Niin James aina rallattaa.

Kylpyamme ei ole vielä aivan täynnä, kun seison jo alastomana peilin edessä. Katson itseäni ja vartaloani. Mietin, voisiko sen jo huomata, että sisälläni kasvaa jotakin. Se on niin pelottava ajatus, että värähdän. Katson kananlihalle mennyttä ihoani. Hennot ihokarvat käsivarsissani törröttävät pystyssä ja iho on täynnä kalpeita nyppylöitä, jotka tasoittuvat hiljalleen. Minä olen laiha. Melkein liian laiha. Olen laihtunut viime aikoina todella paljon. Ei minulla ole ollut nälkä moniin aikoihin. Siksi pelkään, että pienikin mahakumpu saattaa näkyä. Ajatus illan punaisesta matosta saa sydämeni jättämään lyönnin väliin. Lehtien ulkonäkökriitikoilla ja juorutoimittajilla on haukkaakin terävämpi katse. He saavat palkkansa ikävien salaisuuksien tonkimisesta ja paljastamisesta.

Kylpyammeen vesi on polttavan kuumaa. Värähdän sen iskiessä ensin varpaiden, nilkkojen ja säärien kimppuun. Kuumuus on kuitenkin samalla kovin tyhjää. Lämmin vesi ei todella lämmitä. Ei samalla tavalla kuin ennen. Kaikki ajatukseni ovat niin kiinnittyneet siihen yhteen asiaan, että kaikki muu sumenee. Kaikki muu pimenee vasten tahtoani. Joskus mietin, olisiko tilanne kuitenkaan yhtään sen erilaisempi, jos olisin pysynyt erossa vaikeuksista. Jollakin tavalla asiat kuitenkin aina menevät pieleen.  Välillä on vaikeaa sanoa, mistä kaikki oikeastaan alkoi mennä vikaan. Minun elämäni on vain ollut yhtä suurta epäonnistumista. Tämä virhe on vain kaiken kruunu. Se on se viimeinen tikku, joka katkaisee kamelin selän...

Hetken aikaa olo on hyvä. Kylpyvesi tuoksuu kukilta ja saippualta. Huulilleni karkaa väkisin hymy, kun sivelen hiuksiini jotakin tehokkaaksi luvattua elvytysainetta. Puristan paljon suihkusaippuaa pesusieneen ja yritän kerrankin nauttia siitä rauhasta, joka minulla on. En kuitenkaan voi täysin rentoutua. On liikaa mietittävää. Liikaa sellaisia asioita, jotka painavat mieltä. Mielessä huutaa ja pauhaa. Pelkään, että kohta pää räjähtää.

Säikähdän ympärilläni kirkuvaa äänetöntä meteliä (voisinko kuulostaa enää lainkaan sekavammalta?) niin paljon, että upottaudun hätäisesti veden alle. Saippuainen vesi kirvele silmissäni – en tahdo laittaa niitä kiinni. On paljon kauniimpaa tuijottaa veden pinnan peittävän vaahdon harmaata varjoa alhaalta päin. Pysyn veden alla niin kauan, että olen tukehtua. Ponkaisen pinnalle. Vettä roiskuu kaikkialle. Katson, kuinka valuva vesi tekee märkiä viiruja valkoisten laattojen pinnalle. Ihan pienen hetken hymyilen. Hymy muuttuu hihitykseksi, joka voimistuu pian nauruksi. Lopulta nauraa räkätän sekopäisesti. Jos sivullinen näkisi minut nyt, hän arvelisi minun seonneen. Enkä minä edes tahdo kieltää sitä.

Päätön hekotukseni loppuu vasta, kun ovelta kuuluu varovainen koputus.
”Ginny, onko kaikki kunnossa?” Harryn varovainen ääni kysyy. Ammeessa minä pomppaan säikähdyksestä hiukan ylös. Vesi pehmentää lyhyen laskuni takaisin altaan pohjalle, mutta lihattoman takamukseni vuoksi luut kolahtavat silti kipeästi pohjaan.
”Joo... Kaikki on ihan kunnossa!” huudan takaisin nopeasti. Ehkä hiukan liiankin nopeasti.
”Ootko sä nyt ihan varma? Pitääkö mun tulla sinne?” Harry kysyy ja kuulen yhä selvän huolen hänen äänessään.
”Ei mitään syytä. Älä turhaan vaivaudu. Mä oon jo nousemassa ylös ammeesta...” kiirehdin vastaamaan. Vasta sitten tajuan ihmetellä, miten Harry pääsi yllättämään minut hullusta naurusta kylpyammeessa.
”Mitä sä täällä nyt jo teet? Eikö sun pitänyt olla töissä melkein iltaan asti? Meidän piti tavata matkalla sinne helvetin juhliin...”

Noustessani ylös kylvystä Harry selittää, kuinka hiljainen työpäivä hänellä olikaan ollut. Pelkkiä paperitöitä, jotka hän oli lopulta sysännyt tylysti harjoittelijoiden tehtäväksi. Minä nyökyttelen, vaikka en ole edes hänen näköpiirissään. Tapani esittää kiinnostunutta kuuntelijaa on vain niin pinttynyt, ettei siitä pääse eroon.
”...joten loppujen lopuksi päätin tulla kotiin sinun kanssasi. Voidaan valmistautua PF-kidutukseen yhdessä, eikä sinun tarvitse tapella Albusta yksin hoitoon”, Harry lopettaa selittelynsä samalla hetkellä, jona astun kylpyhuoneen ovesta ulos.
”Mitä Albus muuten tekee?” kysyn. On jotenkin ihan liian vaikeaa uskoa, että se riiviö kykenee nukkumaan turpa homeessa keskellä päivää. Melkein odotan, että kohta jossakin räjähtää.
”Siellä se makaa, kuin tapettu mato”, Harry naurahtaa. Hetken aikaa minä kadun ilkeää ajatusmaailmaani.

Juomme kahvia keittiössä, kun kuulemme olohuoneesta kolinaa. Menen katsomaan, ja näen, kuinka erittäin pitkä, äärettömän laiha ja voimakkaasti meikattu, kalpea noita kömpii ulos pienestä takastamme pudistellen olemattomia tuhkapölyjä paidastaan. Sen värit tuovat mieleeni sirkuksen tai karnevaalin, ja jos sen kaula-aukkoa olisi uurrettu hiukankin syvemmäksi, voisin nähdä hänen teetetyt rintansa kaikessa komeudessaan. Naisen valkaistut hiukset on kiinnitetty taidokkaalle nutturalle, ja kaiken kampauksellisen komeuden keskeltä törröttää jokin pelottavasti riikinkukon höyhentä muistuttava sulka.
”Ei helvetti...” kuiskaan Harrylle hiukan peloissani ennen kuin vedän kasvoilleni parhaan tekohymyni ja riennän tervehtimään kampaajaani sekä meikkaajaani – matami Pompomia.

”Hyvää päivää, rouva Potter!” matami Pompom tervehtii. Hänen äänensä on ystävällinen ja lämmin. Se ei sovi hänen liiaksi laitettuun olemukseensa, mutta auttaa minua rentoutumaan hiukan.
"Tervetuloa, matami Pompom", vastaan ystävällisellä äänellä, mutta en usko täysin tarkoittavani sanomaani. Kampaaja on varmasti vanhempi kuin minä, ainakin kolmenkymmenenviiden, mutta hän on niin laitettu, että näyttää paljon nuoremmalta kuin minä. Hänen ikänsä on vaikea huomata kaiken sen meikin ja teinimäisen vaatetuksen alta, mutta se paljastuu lopullisesti hänen holhoavasta käytöksestään minua kohtaan.
"Tulehan sitten, kultaseni. Tehdään sinusta kaunis!" hän huudahtaa liioitellun pirteästi ja loihtii taikasauvan näpäytyksellä keskelle olohuonetta meikkituolin, valtavan peilipöydän ja kärryllisen erilaisia harjoja, kampoja ja muita tököttejä.

Koko pitkän ehostamissession ajan noita lepertelee minulle kuin olisin pieni lapsi. Hän ei mainitse sanallakaan suoraan, että olen pahassa kunnossa, mutta aistin hänen ajattelevan minusta vain pahinta. Matami Pompom on juuri sellainen ihminen, jonka näennäisen ystävällisyyden ja herttaisuuden alla piilee jotakin pahansuopaa ja ilkeää. Hänen teennäisyytensä on niin läpinäkyvää, että alan voida pahoin.
"Sinä ja Harry olette aina olleet PF-gaalan suosikkeja. Olette niin nuoria ja silti niin ihanan varmoja... Todellisia julkimoita. Taidanpa lisätä tähän kampaukseen vielä muutaman kultaisen ruusun..." matami Pompom jutustele. Minä en uskalla sanoa mitään. Kaipa hän tietää itse parhaiten, mikä minulle sopii...

Kasvojani riuhdotaan ja jynssätään pitkään ennen kuin olen valmis. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että matami Pompom on taitava työssään. Näytän kauniilta ja raikkaalta - lähtöasetelmiin nähden olen kuin eri ihminen. Matami Pompom näyttää äärettömän itsetyytyväiseltä aikaansaannokseensa, ja pyytää myös sen mukaisen hinnan. Vaikka minulla ja Harrylla onkin rahaa enemmän kuin toivoa saattaa, olen silti järkyttynyt. Pitkin hampain kaivan kaljuunat lompakostani ja ojennan ne matamin pitkäkyntisiin ja sormusten peittämiin käsiin.

"Meillä on kiire", Harry toteaa matamin häivyttyä. Minun laittamiseeni oli mennyt aivan liikaa aikaa. Harry on jo pukeutunut mustaan juhlakaapuun ja pukenut Albuksen valmiiksi. Minun on pakko juosta yläkertaan hakemaan kaapissa roikkunut pukuni. Se on musta ja aivan yksinkertainen olkaimeton iltapuku, jonka laahusmaiseen helmaan on kirjailtu kultaisilla paljeteilla koukeroisia kukkakoristeita. Asusteeni ovat kultaiset ja kimaltavat aivan kuten kirjailukin.

"Näytät kauniilta!" Harry henkäisee nähdessään minun kompuroivan alakertaan puku ylläni. Minua kirpaisee kuulla se. Tahtoisin hänen pitävän minua kauniina muulloinkin.
Enkö minä enää viehätä häntä? ajattelen melkein hysteerisesti. Olemmeko me jo siinä vaiheessa, jossa kaikki kiintymys on enää pelkkää riippuvuuden kaltaista henkistä tottumusta? Eikö rakkauteen enää sisälly ollenkaan fyysistä viehtymystä? Ellei meillä olisi niin kova kiire, ryntäisin takaisin kylpyhuoneeseen ja itkisin meikkini piloille. Olen todella tainnut pilata kaiken. Tuntuu ihan siltä kuin kaikki olisi kaatunut ja haihtunut lopullisesti pois.

[Lozku]

Ihanaa, vihdoinkin jatkoa. Luin tämän kyllä jo eilen, mutta olin liian väsynyt kommentoimaan mitään. En kyllä tajua miksei kukaan muukaan kommentoi tätä.

Tämä luku oli melko erilainen, mutta tykkäsin kumminkin. En olekkaan ennen kuullut että velhoilla on gaala? No juu, miksei olisi. Enpäs vain ole tullut ajatelleeksi. Ja tietenkin Harry oli kutsuttu sinne. Toisaalta, velhoja on kuitenkin melko vähän.. Että sinäänsä mietityttääpi vai että ei varmaan ole kuitenkaan kovin suuri vieraslista. No, mitä väliä.

Seuraava maanantai on juuri niin harmaa kuin joulukuun ensimmäisen maanantain voi olettaa olevan.

Tuosta kohdasta tykkäsin, mielestäni hyvä aloitus.

Kirjoitusvirheet eivät ainakaan tavoittaneet minun tajuntaani ja kerronta oli edelleen sujuvaa.

En kai oikein osaa sanoa muutakaan, mutta kiitos nyt vielä.

[Eulalia]

A/N: Kiitos jälleen kerran Lozkulle ihanasta palautteesta, ja anteeksi kun jouduit taas odottamaan.

XII

Päätämme mennä autolla. En nimittäin tahdo enää koskaan kokea sitä kipua, joka syntyi, kun maailman lihavin velho tupsahti Vuotavan Noidankattilan hormista niskaani ennen kuin ehdin nousta ylös oman saapumiseni jälkeen. Niin... PF-gaalan lähtöpisteeksi todella vuokrataan vuodesta toiseen Vuotava Noidankattila. Näin vieraat joutuvat kävelemään koko Viistokujan mitalle levitettyä punaista mattoa pitkin Irvetaan. Minusta se on idioottimaista - Irvetassa on joukko takkoja omasta takaa. Jos kuitenkin saapuisimme suoraan sinne, yleisöllä ei olisi mitään mahdollisuutta seurata kuola valuen vieraiden tuskallista kompuroimista mekoissaan ja juhlakaavuissaan. Muistan vieläkin elävästi, kuinka tiilimuuri Vuotavan Noidankattilan takana avautui Viistokujalle ensimmäiseen PF-gaalaani. Silloin se oli ihanaa ja jännittävää. Vasta myöhemmin olen oppinut käsittämään, millaisiksi näyttelyeläimiksi PF-gaalan punainen matto meidät muokkaa.

Viemme Albuksen matkan varrella asuvan Georgen luo. Jo oven takana Albus alkaa huutaa. Hän ei tahdo jäädä hoitoon Georgen luo. Hän huutaa ja rimpuilee ja tarttuu kiinni minun mekkoni helmaan. Harry yrittää rauhoittaa poikaa nostamalla hänet syliinsä.
"Rauhoituhan nyt isin mieliksi. George-enolle tulee paha mieli, jos vain itket..."
"Tulehan syliin, junior. Mennään katsomaan, onko minulla jossakin herkkujäätelöä!" Georgekin yrittää saada Albuksen lopettamaan huutoaan. Minä katson kauhistuneena, kuinka Albus pudistaa päätään ja painaa kuolan ja rään sotkemat kasvonsa suoraan Harryn kalliin puvun rinnuksiin.

Lopulta tunnen, kuinka päätäni alkaa särkeä.
"Albus!" ärähdän. "Sinä olet jo iso poika. Isot pojat eivät käyttäydy kuin pikkuvauvat, ja kuolaa isien kalliita pukuja! Lopetahan jo tuo huutaminen ja mene kiltisti George-enon syliin!" jatkan vihaisella äänellä ja riuhtaisen pojan melko kovakouraisesti Harryn sylistä. Albus yrittää kiskoa pukuani, mutta irrotan hänet jämerästi ja lasken hänet hämmentyneenä tuijottavan Georgen syliin.
"Kyllä se puolessa tunnissa rauhoittuu", tokaisen ja paukautan oven nopeasti kiinni kiljumaan yltyneen Albuksen nenän edestä. Säälin Georgea. Se puoli tuntia, joka hysteerisen poikani rauhoittamiseen kuluu, tulee olemaan hänen elämänsä pisin. Fredin kuoleman jälkeen hänestä on tosin tullut niin lapsirakas ja huolehtivainen, etten lainkaan ihmettelisi, vaikka hän nauttisikin. Hän on aivan eri ihminen. Valitettavasti hän ei vain enää osaa käyttäytyä luontevasti ihmisten seurassa. Hän on aina niin kömpelö, aivan kuin hän olisi menettänyt sosiaalisuutensa... Ron valittaa, että se vaikuttaa jo heidän yritykseensäkin. George ei juuri koskaan käy ulkonakaan - hän väittää ihmisten tuijottavan puuttuvaa korvaansa. Hän on varmaan todella yksinäinen... Vain Angelina käy joskus hänen luonaan. Itkevät varmaan yhdessä Frediä, vaikka siitä on niin pitkä aika. 

Auton luona pyyhin taikasauvallani Albuksen jättämät kuolat Harryn rinnuksilta.
"Oliko sinun helvetti vieköön pakko olla noin tyly?" hän kysyy pahantuulisesti.
"Ei se pikku palosireeni usko vähemmällä. Ei se itse asiassa uskonut tuostakaan!" puolustaudun.
"Ginny, älä viitsi naurattaa. Albus on niin pieni vielä... Ja sitä paitsi kipeäkin. Ei hänelle vain saa huutaa noin! Ajattele vähän! Millainen äiti oikein tekee tuollaista lapsiraukalleen?" Harry kysyy tuohtuneena. Minusta tuntuu, että voisin osoittaa Harrya taikasauvallani ja lausua anteeksiantamattoman kirouksen.
"Ilmeisesti ihan vitun surkea äiti sitten..." mutisen vihaisesti. Harry huomaa minun suuttuneen.
"Anteeksi... En mä sitä ihan noin tarkoittanut..." hän huokaisee vastaukseksi. Tunnistan kuitenkin yhä tuohtuneisuuden hänen äänessään. Itsekin olen vielä liian raivostunut ja loukkaantunut vastaamaan. Käännän pääni auton ikkunaan ja tuijotan maisemia ihan liian keskittyneen näköisenä.

Harryn pysäyttäessä auton parkkiruutuun Vuotavan Noidankattilan edessä, tajuan, että illasta tulee vielä kamalampi kuin olin ajatellut. Harryn puristaessa vihaisen tiukasti kättäni astuessamme sisään ymmärrän näet, että tänään emme esitä onnellisia vain ympäröivälle maailmalle. Esitämme sitä tänä iltana myös itsellemme. Oloni pahenee entisestään, kun käsitän sen olevan enimmäkseen minun vikani. Ei olisi pitänyt huutaa Albukselle sillä tavalla. Minkälainen pinnallinen äiti todella piittaa miehensä puvusta, kun poika itkee lohduttomasti ikäväänsä? Varsinkin kun sen puvun putsaaminen vei minulta ehkä kaksi sekuntia...

Vuotava Noidankattila on täynnä ympäriinsä säntäileviä ihmisiä. Heistä suurin osa on pukeutunut rumiin viininpunaisiin kaapuihin, joiden selkämystä koristaa Priscilla Fristen nuoruusaikaiseen muotokuvaan sommiteltu PF-logo. Rinnuksissaan heillä kaikilla on valtava kullanhohtoinen pinssi, jossa lukee hobitinkokoisilla kirjaimilla 'avustaja'. Aina jonkun pelmahtaessa esiin tulisijasta, avustaja ryntää auttamaan nämä nopeasti pois tieltä - luultavasti välttyäkseen samanlaiselta välikohtaukselta, joka syntyi ihmisten luullessa minun pusertuneen kuoliaaksi maailman suurimman velhon alle...

Vähän väliä avustajat karjuvat nimiä ja keräävät juhlavieraista koostuvia ihmislaumoja luokseen. He ovat niitä hiukan korkeammalle avustajien joukossa sijoittuvia noitia ja velhoja, joiden tehtävänä on huolehtia tietyn vierasmäärän viihtyvyydestä. Minut ja Harryn huutaa luokseen kähärätukkainen vaalea ja kaikin puolin hailu mies, joka viittoo pikkusormellaan luokseen ja puristaa huuliaan stressaantuneesti yhteen. Vastentahtoisesti hymyilen, kun Harry tarttuu jälleen käsikynkkääni. Hän puristaa yhä aivan liikaa kävellessämme meitä kutsuneen miehen luo.
"Okei... Siinä ovat herra ja rouva Potter... Eli kaikki kasassa..." mies mutisee itsekseen ennen kuin suuntaa huomionsa meitä, hölmöinä rivissä seisovia vieraita kohti.
"Osalle teistä tämä on tuttua, joten pyöritelkää vain vapaasti silmiänne ahdistuneena, kun paasaan asiani..." hän jatkaa välinpitämättömästi, ja aloittaa sitten nopean pulputuksen, josta on lähes mahdotonta saada selvää:

"Minä olen Hans. Olen henkilökohtainen avustajanne tänäiltana. Te kymmenen tulette muodostamaan yhden pöytäkunnan, ja minä olen se, joka paimentaa pöytäänne. Henkilökohtaisena avustajananne tehtäväni on huolehtia, että teillä on kaikki mukavasti ja juuri niin kuin haluatte. Priscilla Friste-gaalassa kaikille vieraille annetaan ensiluokkaista kohtelua. Mitä tahansa tahdottekin - te saatte sitä. Jos tarjoilijat tai hovinarrit - anteeksi hovimestarit - eivät voi teitä auttaa, kääntykää kernaasti minun puoleeni. Minä lupaan teille, ettei sellaista asiaa ole olemassakaan, mitä minä en teille kykenisi järjestämään..." viimeistä lausettaan Hans terävöittää melko ällöttävän näköisellä silmäniskulla. On selvää, ettei hän vain puhu lämpimikseen luvatessaan mitä tahansa... Muistan, kuinka jonakin vuonna joku oli humalapäissään halunnut ratsastaa lohikäärmeellä... Se ei päättynyt hyvin - mutta järjestyi silmänräpäyksessä.

"Menkää nyt kaikki tuonne oven lähettyville odottamaan, niin herttainen Angie - tuo enkelinkihara tuolla - antaa ohjeita punaisella matolla liikkumisesta. Hän myös lähettää teidät matkaan. Onnea! Nähdään salissa!" Hans lirkuttaa ja työntää minut kevyesti pois tieltään suunnaten baaritiskinsä takana happaman näköisenä seisovan Tomin luo.
"Yksi tuliviski!" kuulen Hansin komentavan Tom-parkaa. "Pian saan taas vaarantaa henkeni hemmottelemalla noita itseään tärkeinä pitäviä ukkoja ja akkoja. Joka helvetin vuosi vaarannan henkeni, kun joku niistä saa känniseen päähänsä, että on hauskaa heittää Hansia tikareilla tai murtautua Lontoon eläintarhaan ja lukita minut ilman taikasauvaa leijonanhäkkiin! Tai sitten istun yön jästien putkassa, kun joku haluaa kokeilla niiden huumeita, ja jään kiinni, kun ostan niitä... Tiesitkö, että ne jästipoliisit pamauttaa heti sellaisilla metallisilla hökkeröillä kohti, jos vähän kurkottaa taikasauvaa povarista! Eikä velho todellakaan ole kuolematon niiden edessä... Joku vuosi yksi Tucker kuoli... Siksi mä mieluummin menen vankilaan ja ilmiinnyn sieltä sitten pakoon... Vitut, sanon minä! Ellei palkka olisi hyvä, olisin jo lopettanut!"

Angieksi nimitetty 'enkelinkihara' ei ole paljon Hansia parempi tapaus. Hän nojaa huonoryhtisenä Vuotavan Noidankattilan takapihan tiilimuuriin ja roikottaa suupielessään tupakkaa. Savu leijailee suoraan kohdalleni ja alan yskiä raivokkaasti. Angie ei reagoi millään tavalla, köhähtää itsekin sellaista yskää, joka syntyy kun on polttanut vaippaikäisestä asti.
"Hei!" hän karjuu käheällä äänellä antamatta tupakan kuitenkaan pudota avonaisesta suustaan. "Mä olen Angie, ja ihan kohta mä alan huutaa täältä teidän nimiä! Kun kuulet nimesi, tulet tänne, ja kun annan merkin, kävelet punaista mattoa pitkin! Pidä kunnon väli edellä olevaan - ihan vaan siltä varalta, että se vaikka kompastuu kaapuunsa. Ei olisi kauheen mukavaa, jos ensin makaa maassa, ja sitten joku ajaa perään! Irvetan kohdalla on tooooosi paaaaaaaaaaaljon toimittajia. Ne kyselee teiltä kaikkea ja ottaa ihan vitusti valokuvia. Hymyilkää ja vastatkaa kiltisti, mutta älkää alkako ottamaan sieltä mitään tonttipaikkaa, ettei tule ruuhkaa! Senkin takia meillä on PITKÄ turvaväli edellä menijään! Ettei sitten tarvitse harmitella, kun ei voinut rupatella tarpeeksi toimittajan kanssa!" 

"Aloitetaan sitten! Politiikkaväki voi jo nyt ottaa istumapaikat tuolta baarin puolelta, te menette viimeisinä! Samoin urheilijat voi mennä istumaan! Me aloitetaan kategoriasta salarakkaat ja überrikkaat!", Angie jatkaa käheää huutamistaan. Näen, kuinka monet entiset joukkuetoverini istuutuvat alas. Mietin hetken, sallittaisiinko minunkin menevän vasta heidän kanssaan...

Minä ja Harry kuulumme sellaiseen sekalaiseen ryhmään, joka sisältää lisäksemme ainakin luontoaktivisteja, keksijöitä, hörhöjä ja muutaman avioerokuningattaren. Katson vielä viimeisen kerran taakseni, ja näen kuinka entiset joukkuetoverini nauravat lasiensa äärellä. Kuulen, kuinka Angie kähisee meille lähtökäskyn. Käännän pääni takaisin kireästi hymyilevään Harryn, ja silmäkulmastani näen, kuinka Draco Malfoy kaataa kurkkuunsa jotakin vihreää ja kuplivaa ja kalliin näköistä.

Tuntuu pahalta. Taas. Nyt kaikki on kuitenkin ainakin tuhat kertaa kamalampaa. Kun astelen korkeissa koroissani Harryn vierellä ja hymyilen... Ennen on riittänyt, että esittää onnellista ulkopuolisille. Nyt sitä pitäisi esittää vielä itselleenkin! Hymyilen niin leveästi, että tuntuu siltä kuin suupieleni repeäisivät. Sisältä minä olen kuitenkin nujerrettu ja kuollut. Vain kasvoni sädehtivät. Aivan kuin niille olisi asetettu jokin kallis naamio. Kaikki ympärilläni, kaikki minussa ja suhteessani Harryyn on aivan yhtä teennäistä. Olemme kuin yksi suuri näytelmä... Traaginen parodia siitä, mitä muut pitävät onnellisena... Eihän tämä voi päättyä hyvin?

[Jolandina]

aijaijai.jatkoa.
Tämä oli kerrassaan ihastuttava, jälleen.
Nyt ei ole aikaa pidempiin sepustuksiin, pakko oli vain sanoa että hienohan tämä on!!
-jolandina

[Eulalia]

A/N: Kiitos Jolandinalle palautteesta Toivottavasti tästäkin luvusta löytyisi jotain sanottavaa!

* * * * *

XIII

Harry puristaa niin lujaa, että kädestäni katoaa tunto. Hymyilemme ja vilkutamme ympärillemme. Punaisen maton reunojen takana ihmiset kiljuvat innoissaan. Joku jopa itkee ja yrittää hypätä matolle. Reunat on kuitenkin lumottu. Ne antavat kivuliaan sähköiskun kaikille niille, joilla ei ole valtuutuksia astua matolle. Yhdessä Harryn kanssa käännyn katsomaan myötätuntoisesti, kun jokin noita pomppaa kiljaisten kauemmas matosta. Tajuan kuitenkin, ettei kukaan minun takiani kilju yleisössä. Minun tähteni on laskenut jo niin kauan sitten...

Jossakin vaiheessa tukahduttavaa ja nimikirjoitusaneluiden täyttämää matkaamme Harryn tiukka ote alkaa ahdistaa. Tiedän, että hän on vihainen. Hänellä on täysi oikeus olla. Enhän minä voi sanoa olevani helppo ihminen... Olen luultavasti pilannut meidän molempien elämän. Mutta... En silti tahdo hänen puristavan minua niin. Hänen kätensä on lämmin, mutta ote on kuitenkin niin kylmä, että minua alkaa paleltaa. Tuntuu ihan siltä kuin olisin pudonnut tyhjiöön. Jos en pian pääse irti, en saa henkeä...

Viimein minun on pakko luikerrella irti Harryn otteesta. Naamioin yllättävän irtautumiseni harppomalla maton reunaan. Kirjoitan muutaman nimikirjoituksen, vaikka tiedän, etteivät ihmiset ihan sitä tulleet maton reunalta hakemaan. On niin outoa ajatella, että muutamassa vuodessa minä olen pudonnut kuuluisasta huispaajasta tuntemattomaksi kotiäidiksi. Katson, kuinka maton toisella puolella Harryn nimikirjoitusta varten ihmiset tuuppivat toisiaan ja kiljuvat raivoisasti. Tuntuu lapselliselta myöntää, mutta olen hiukan kateellinen. En minä aina ole ollut varjo punaisella matolla...

Irvetan edusaukiolla punainen matto kiertää ympäri suuren suihkulähteen. Tämän kaarteen reunoilla lauma toimittajia kiljuu kysymyksiä. Salamavalot räiskyvät. Ensin sokaistun niiden välähdyksistä niin, että jään paikoilleni seisomaan. Kun valkoiset täplät silmistäni vihdoin katoavat, minusta tuntuu siltä, kuin joku olisi kaatanut saavillisen jäähileitä niskaani. Huomaan seisovani aivan yksin suihkulähteen kulmalla. Harry on jo irrottautunut minun läheisyydestäni. Yhteen tungokseen ahtautuneiden toimittajien luona hän vastaa hymyillen kysymyksiin.

Ulkopuolisuuteni tunne on melkein käsin kosketeltavaa. Kuvaajien siirryttyä kameroineen Harryn ympärille, minä jään seisomaan yksin hämärään. Aivan kuin tuijottaisin lavan sivuverhoista näyttämöllä loistavaa päätähteä... En kuitenkaan voi jäädä paikoilleni. Muuten joku voisi luulla, ettei kaikki välillämme ole niin täydellistä kuin se ulospäin näyttää. Hymyillen leveästi astelen Harryn viereen ja tartun hänen käsikynkkäänsä.

Toimittajat eivät noteeraa minua juuri millään tavalla. Puvustani otetaan muutama kuva, ja joku vaatii minua ja Harrya poseeraamaan yhdessä. Muutoin kaikki uteliaisuus kohdistuu Harryyn.
”Harry Potter! Oletteko sopeutuneet hyvin työhönne auroriosaston uutena johtajana? Asettaako asemanne historian nuorimpana paikan haltijana paineita, vai sujuuko kaikki teiltä luonnostaan kuin lapsen leikki?”
”Harry Potter! Teillä on myös kaksi pientä poikaa. Miten olette onnistuneet yhdistämään kiireisen uranne ja perhe-elämänne?”
”Harry Potter, Harry Potter! Millaiseksi koette isyytenne? Kaipaisitteko kenties vielä vähän tyttöenergiaa kahden veikeän poikanne vastapainoksi?”

Miksi heidän on pakko udella lapsista? Mitä ne toimittajat luulevat saavuttavansa urkkimalla Harryn toiveita? Kysymykset soivat korvissani niin voimakkaina, etten kuule, mitä Harry vastaa. Ehkä on ihan hyvä niin. En usko, että minun on hyvä tietää hänen ajatuksiaan perheenlisäyksestä. Mitä jos hän tahtookin vielä yhden lapsen? En ehkä kestäisi, jos tietäisin tuhoavani vielä hänen unelmansakin... En kyllä tosin usko hänen koskaan unelmoineen mahdollisesti toisen miehen lapsesta...

Kyllä minä muistan ajan, jolloin minäkin toivoin kovasti tyttöä. Kun odotin Albusta, ajattelin aina, kuinka hienoa olisi letittää pikkutytön hiuksia ja ostaa kauniita vaaleanpunaisia vaatteita. Suunnittelin jo, että voisimme ehkä remontoida ullakolle yhden ylimääräisen makuuhuoneen. Näin jo mielessäni ne vaaleanpunaiset sydäntapetit ja valkoisen pitsibaldekiinin kauniin sängyn alla. Minun tyttöni olisi saanut olla juuri niin tyttö, kuin tyttö vain voi olla. Hän ei olisi joutunut perimään veljiltään yhtä ainutta vaatekappaletta. Toisin kuin minä, joka kuljin lapsena suurimman osan ajasta veljieni paikatuissa verkkareissa.

Tietenkin se oli vain sellaista hölmöä haaveilua. Kun Albus syntyi, tajusin, kuinka helppoa on, kun ei tarvitse remontoida tai opetella tekemään ranskalaista palmikkoa. Nyt mielessäni vilahtaa kuitenkin ihan hetken ajan hämmentävä ajatus: mitä jos tämä olisikin tyttö?
Karistan mietteen mielestäni välittömästi. Olkoon mitä tahansa, minä en sitä halua. Haluan vain, että kaikki on ennallaan. Haluan, ettei minun tarvitse enää säpsähtää aina kun astun peilin eteen. Haluan, ettei minun tarvitse tuntea sydämeni hakkaavan sekopäisesti Hermionen painostavan katseen alla. Minä haluan olla vapaa...

Kun astumme sisään upeasti koristeltuun Irvetaan, rauhattomuuteni lisääntyy. Minulla on yhä niin sekava olo, etten oikein tiedä, miten olla. Meidät ohjataan ilmassa leijuvien kynttilöiden valaisemaa reittiä suoraan kolmannen kerroksen lasikattoiseen saliin. Kulta on vuoden muotiväri, ja sen kyllä huomaa. Kaikkialla kiiltää ja kimaltaa. Esillä ovat luultavasti kaikki mahdolliset kullan sävyt. Melkein pyörryttää katsella. Kaikki on niin ylitseampuvaa, että puistattaa. Viime vuonna oli silti ihan sama juttu aniliininpunaisen kanssa...

Sali on täynnä pyöreitä, noin kymmenelle hengelle tarkoitettuja pöytiä. Istumme paikoillemme melkein eturiviin. Kiitän onneani siitä, että kaikki tietävät Harryn ja Dracon kireistä väleistä. Muutoin olisin aivan varmasti päätynyt istumaan heidän väliinsä. Sehän vasta olisikin hupaisaa! Voin melkein kuvitella, kuinka iltamme olisi täynnä yhteen puristettujen hampaiden välistä vaihdettuja jäätäviä kohteliaisuuksia. Ja koko sen ajan minä miettisin, miten saatoin olla niin tyhmä, että menin ensin makaamaan Dracon kanssa ja sitten suututtamaan Harryn. Eihän niitä kahta asiaa tietenkään voi verrata toisiinsa. Mutta ainakin minulla olisi ollut siinä seurueessa joku, jota kohtaan minun ei olisi tarvinnut luoda liioitellun kohteliasta katsetta.

Gaala itsessään pyörähtää käyntiin aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin: dramaattisesti. Tänä vuonna valtava tulipallo syöksähtää roihuten läpi lasisen katon. Sirpaleet lentävät kaikkialle, ja yleisö kiljuu. Juuri kun tappavan terävät sirpaleet ovat vähällä koskettaa korkeimpia juhlakampauksia, ne kuitenkin murenevat pieniksi säihkyviksi hiukkasiksi ja liittyvät seuraamaan huoneessa villisti kieppuvaa tulipalloa. Jostakin taustalta kuuluu nopeatempoista, melkein pahaenteistä musiikkia, ja tulipallo viuhuu päidemme yläpuolella polttaen niskojamme.

Yllättäen tulipalloa seuraavat hiukkaset liittyvät yhteen kymmeniksi löyhiksi pyörteiksi. Tulipallo puolestaan räjähtää voimakkaan pamahduksen saattelemana kolmeen pienempään liekkivirtaan. Ne poukkoilevat musiikin tahdissa, ja valtavan rumpusoolon aikana näemme, kuinka lieskat ja hiukkaspyörteet kaikki saavat ihmisten piirteitä. Laumoittain tulisia ja lasipölystä muodostuvia naisia pitkissä leningeissä liitää salissa laulaen samalla jotakin musiikkiin erittäin huonosti sopivaa mutta samalla vaikuttavaa säveltä.

Kun olennot laskeutuvat salin perälle rakennetulle loisteliaasti koristellulle lavalle, kaikki pidättävät henkeään odottaen lavan vähintäänkin syttyvän tuleen. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Samalla hetkellä, jona naisten jalat koskettavat lavaa, liekit katoavat valtavaksi savupilveksi ja lasipöly ikään kuin kuoriutuu ja palaa takaisin ikkunoihin, jotka palautuvat ennalleen korvia vihlovan helinän saattelemana. Lavalla savupilven seasta esiin astuu kolme vahvasti meikattua naista, joilla kaikilla on upeat, paksut ja melkein lattiaan ulottuvat valkoiset hiukset, lumenvaalea iho ja yllään tulenpunaiset höyhenillä koristellut iltapuvut.

He ovat veeloja, jotka on palkattu huumaamaan yleisö ja varmistamaan, ettei yksikään ihminen edes vahingossa sanoisi lehdistölle pahaa sanaa gaalasta. Jopa minä unohdan murheeni hetkeksi ja jään tuijottamaan suu auki noita langanlaihoja ja selvästi nälkää näkeviä – ja silti niin kauniita – olentoja. Kun muiden hurmaantuneisuus jo alkaa laantua, minä tahdon epätoivoisesti takertua siihen ihastuneisuuden tunteeseen, jonka he voimallaan synnyttävät. Tahdon niin kamalasti unohtaa kaiken ja olla onnellinen...

 En huomaa ollenkaan, kuinka huono koomikko yrittää suoltaa kuluneita vitsejään. Toinen toistaan paremmin puetut noidat ja velhot kävelevät lavalle jakamaan palkintoja milloin mistäkin aiheesta. Minä vain tuijotan hurmioituneena, kunnes käännän katsettani vain ihan hiukan, ja näen kuinka viereisessä pöydässä Draco Malfoy nauraa muun seurueensa kanssa kohteliaan vähättelevästi koomikon epäonnistuneelle hauskuutusyritykselle. Hän istuu kasvot aivan minuun päin, ja hetkeksi katseemme kohtaavat. Minusta tuntuu, kuin salin lasikatto romahtaisi jälleen – tällä kertaa sirpaleet vain putoavat suoraan niskaani.

Tahtomattanikin hengitän sisään aivan liian pitkään. Hän huomaa sen ja nyökkää niin, että tuskin edes itse sitä tajuan. Melkein hölmistyneenä seuraan, kuinka hän nousee ylös ja sanoo jotakin pöytäseurueelleen. Hän viittaa kädellään salin uloskäyntiin ja kiertää pöytänsä. Kun hän on minun kohdallani, hän teeskentelee taidokkaasti pudottavansa kellonsa kaapunsa taskusta. Katson turtuneena, kuinka se kuin ihmeen kaupalla kierii aivan jalkojeni juureen. Tunnen, kuinka vieressäni Harry puuskahtaa, kuten aina tajutessaan joutuvansa edes välillisesti jollakin tapaa tekemisiin Dracon kanssa.

Draco kävelee kohti. Minä kumarrun nostamaan kellon. Nousen ylös, ja ojennan sen hänelle.
”Kiitos kaunis, rouva Potter”, hän toteaa lipevästi ja kumartuu lähemmäs antaakseen minulle taidokkaasti kiitoksen merkiksi naamioidun poskisuudelman.
”Holvi 899. Viidentoista minuutin kuluttua”, hän kuiskaa hampaidensa välistä niin hiljaa, etten edes minä ole kuulla hänen sanojaan. Sydämeni pompahtaa rajusti, kun kuulen ne sanat. Ymmärrän, että ratkaisu on lähellä. Pitäen yllä jäätävän kohteliasta hymyä astun askelen kauemmas.
”On aina ilo olla avuksi, herra Malfoy”, sanon vielä hiukan kuuluvammalla äänellä. Sitten Draco jatka matkaansa.
”Katso nyt, kuinka se laittoi sinut nostelemaan tavaroitaan! Luuleeko se todella olevansa joku maailman omistaja?” Harry sihahtaa korvaani, kun istuudun takaisin paikoilleni.
”Niinpä...” mutisen vastaukseksi ja puristan Harryn kättä.

Ihan kohta kaikki on ohi, ajattelen voitonriemuisesti. Pian on aika herätä painajaisesta...

[Lozku]

Ihanaa, lisää jatkoa. Luin aikasemmankin osan silloin kun se tuli, mutta olin niin väsynyt että en oikein ymmärtänyt lukemaani, saati että olisin saanut fiksun kommintin aikaiseksi. No nyt luin molemmat uudet osat ja edelleen, osaat kirjoittaa hyvin.

Ginnyn tuska on käsin kosketeltavaa ja olet osannut kuvailla hyvin ajatuksesi "paperille". Olen tälläkin hetkellä kipiänä, joten en viitsi alkaa kirjoittamaan mitään pitkää kommenttia, jonka lopussa tajuan "Mihinkäs minä sitä kommenttia olinkaan kirjoittamassa?". Vaan jätän tämän tähän.

Kiitos ja jatkoa luen mieluusti.

[Sinikeiju]

Normaalisti en lue angstausficcejä, mutta avasin mielenkiinnosta tämän ja... Oli pakko lukea kaikki. Odotan jatkoa. Ihanaa tekstiä.

Jotkut kohdat Ginnyllä tuntuu kuin olisi omasta elämästä.

[Eulalia]

A/N: Kiitos kommenteista, olivat molemmat ihania Anteeksi taas, että kesti tämän uuden luvun kanssa. Yritän kovasti ryhdistäytyä kyllä...

XIV

Harry on taas jollakin pitkällä varjostuskeikalla, ja äiti halusi ottaa pojat ja Rosen viikonlopuksi mukaan Muriel-tädin luo. Ulkona on jo pimeää. Istun sängyssä ja kudon villasukkaa. Ne ovat siniset ja aika isot, joten kaiketi annan ne Harrylle. En usko, että hän käyttää niitä, mutta ei se olekaan se syy, miksi kudon. Kutominen rentouttaa. Ei siis sellainen taikuuden voimalla ilmassa leijuvien ja yksikseen toimivien puikkojen avulla tapahtuva kudonta, vaan ihan omin käsin tehty jästikudonta.

Minun täytyy myöntää, etteivät asiat olisi voineet järjestyä paremmalla tavalla. Eilinen gaala oli tietenkin tunnelmaltaan täydellinen katastrofi, mutta ainakin asiani ovat järjestymässä. Olen itse asiassa aika onnekas – minun ei tarvitse selitellä huomista menoani kenellekään nyt, kun Harry ja pojat ovat poissa.

Silti rintaani kouraisee inhottavasti, kun ajattelen eilistä. Kaikki mielessäni on hieman sumeaa aina siihen asti, kun ojensin kellon takaisin Dracolle. Siinä hetkessä kaikki kirkastui, voin vieläkin tuntea sen, kuinka pulssini lähti laukkaamaan, ja koko kroppani jännittyi. Muistan, kuinka istuin jäykkänä paikallani, odottaen sopivaa hetkeä nousta ylös...

Sanoin meneväni vessaan, etten voinut kovin hyvin. Harry vain nyökkäsi. Hän oli niin lumoutunut lavalla käynnissä olevasta esityksestä, että tuskin huomasi minun lähtevän. Ennen kuin suuntasin alakertaan, minä myös kävin vessassa. Olin niin hermostunut, että ajattelin sen olevan järkevää.

Tunnen, kuinka muistojen myötä silmukat sukkapuikoilla kiristyvät. Hetkessä irralliset muistikuvat katoavat, ja tunnen, kuinka eläydyn jälleen eiliseen...

Irvetan ala-aula on täysin tyhjä muutamaa pahantuulista maahista lukuun ottamatta. Ne ovat jääneet ylitöihin tiskiensä taa voidakseen tarkkailla juhlavieraita. Kaiketi ne pelkäävät jonkun saavan päähänsä, että murtoyritys holveihin olisi hauskaa. Kävelen suoraan reunimmaisen tiskin luo. Maahinen katsoo minua kyömyistä nenän varttaan pitkin ikään kuin tarkkaillen, olenko humalassa vai en.

”Öh... Minun pitäisi päästä holville 899...” mutisen varmuuden vuoksi hiljaisella äänellä. En tahdo ottaa riskiä siitä, että joku kuulisi. Maahinen katsoo minua paheksuvasti.
”Nimi?” se kysyy.
”Minun vai holvin omistajan?” kysyn vastineeksi. Maahinen siristää silmiään.
”Molemmat”, se toteaa kolkosti. Minä mietin, mitähän lehdet mahtaisivat maksaa sille palkkioksi minun ja Dracon kohtaamisen repostelusta.

Huokaan syvään.
”Minun nimeni on Ginevra Potter, ja minulla on liiketapaaminen holvin 899 omistajan Draco Malfoyn kanssa”, tokaisen. Maahinen kohottaa toista kulmaansa, mutta ei sano mitään. Hän kutsuu luokseen toisen, ehkä hieman miellyttävämmän näköisen maahisen.
”Herra Malfoy odottaa teitä jo...” se tokaisee. Minä kiitän, ja lähden seuraamaan pienikokoista otusta.

Kärrymatka alas tuntuu etovalta. Maan alla kylmyys huokuu rujosti hakatuista, kolkoista kiviseinistä. Palelen. En mitenkään vähän, vaan tärisen kauttailtani. Tärisen niin, että hampaat kalisevat. Syöksymme kirskuvissa kärryissä alaspäin niin, että mahanpohjaa kutittaa. Se ei ole hauskaa. Ei samalla tavalla hauskaa, kun sillä kerralla, jona menimme kaikki yhdessä jästihuvipuistoon juhlimaan isän syntymäpäiviä.

Holvin ovi on jo auki. Sen sisältä kajastaa valoa, ja haluan jo päästä sen lähelle lämpimään. En tosin tiedä, voiko pieni valonlähde lämmittää. Kohtaamisemme on ainakin lämmittävästä kaukana. Harmittaa, etten ottanut hartiahuivia mukaan. Kun kärry pysähtyy kirskahtaen holvin 899 eteen, Draco astuu ulos.

Hän katsoo ohi minun maahiseen, ja arvioi tämän luotettavuutta katseellaan. Hän heittää tälle pienen kolikon, ja sanoo:
”Mene ihan rauhassa ylös täältä kylmästä. Kutsun sitten, kun tarvitsemme kyydin takaisin ylös.”
Maahinen nyökkää epäluuloisesti. Kaiketi se miettii, voiko meitä jättää kahden. Ehkä se luulee meidän ryöstävän läheiset holvit. Sitten se luultavasti tulee siihen tulokseen, että aiomme harrastaa salaseksiä holvissa, emmekä kaipaa oven takana odottavaa kuuntelijaa.

”Etkö lainkaan pelkää, että se kertoo eteenpäin kaiken, mitä luulee meidän täällä tekevän?” kysyn hiukan hermostuneena. Nyt kun olen näin lähellä ratkaisua, en enää tahdo jäädä kiinni. On aivan liian myöhäistä perääntyä enää Harryn luo ja kertoa totuutta. Se polku on umpeutunut jo aikoja sitten.

Draco naurahtaa kolkosti.
”Ei se kerro mitään. Ne, joiden talletuksilla on todella merkitystä Irvetalle, eivät ilahtuisi, jos kävisi ilmi, että maahiset lavertelevat asioita eteenpäin. He alkaisivat pohtia, kuinka pitkä matka on miehen ja naisen salaisen kohtaamisen paljastamisesta pankkisalaisuuksien vuotamiseen”, hän toteaa tyynesti.

Nyökkään, kun en oikein muutakaan keksi. Odotan jännittyneenä, että hän aloittaa. Ellei minun olisi niin kylmä, olisin varmaan seisonut hievahtamatta paikoillani. Nyt kuitenkin värisen, ja hampaani kalisevat tahtomattanikin yhteen.

Astumme sisään holviin, ja hän sulkee oven. En lainkaan ylläty niistä rahapinoista, jotka näen. Olen varma, ettei niissä holvinkorkuisissa pinoissa ole ainuttakaan arvoltaan kaljuunaa pienempää kolikkoa. Näen myös siististi pinottuja kiiltäviä kultaharkkoja – ilmeisesti Draco ei luota rahan arvon säilyvyyteen samalla tavalla kuin minä ja Harry.

En viitsi tuijottaa raharöykkiöitä liikaa, ettei hän vain laukaise mitään typerää kommenttia lapsuudestani. Siitä huolimatta hän katsoo kuitenkin minua hetken aikaa ivallinen ilme kasvoillaan – kunnes päättää, ettei ole sopiva hetki vinoilla siitä, mitä minä ja perheeni joskus olimme.

”Tiedoksesi vain, ettei pyyntöäsi ollut helppo toteuttaa. Jouduin pyytämään apua Blaiselta. Hänellä on enemmän kokemusta näistä asioista.  Hän ei edes kysynyt, kenelle tätä palvelusta haen...” Draco toteaa kylmällä mutta huvittuneella äänellä. Jotenkin minä tunnen oloni vaivautuneeksi. En ihan vielä halua kuulla, millaisen puoskarin luo minut aiotaan lähettää.

”Mitä Blaiselle kuuluu nykyään?” kysyn muka kiinnostuneena, jotta voin vielä hetken lykätä pääasiaa. Hölmöä, kun ottaa huomioon, kuinka kipeästi minä sitä ratkaisua tarvitsen.
”Siinähän se. Seuraa äitinsä jalanjäljissä – jo kolme rouva Zabinia on kuollut mystisesti jättäen jälkeensä vain valtavan kasan rahaa. Se on kuitenkin alkanut jo herättää julkista epäilyä, joten viime vuonna Blaise meni naimisiin Pansyn kanssa. Ne ovat siis olleet yhdessä kauemmin kuin mitä Zabinin aikaisemmat liitot ovat kestäneet yhteensä”, Draco toteaa rauhallisesti.

Minä naurahdan epäuskoisesti, vaikkei Dracon kuvailussa mitään epäuskottavaa olekaan.
”Blaise ja Pansy? Pansy Zabini?” kysyn.
”Itse asiassa se on kreivitär Pansy von Weissberg-Zabini. Pansy lähti koulun jälkeen Saksaan ja onnistui naruttamaan jonkun ikälopun ja lapsettoman kreivin puolisokseen”, Draco huomauttaa. Nyt nauran ihan oikeasti. Hampaani vain kalisevat kylmässä niin pahasti, että se näyttää ja kuulostaa todella typerältä.

Draco kohottaa kulmaansa.
”Kylmä?” hän kysyy, ja olen kuulevinani hiukan epävarmuutta hänen äänessään. Voin oikeastaan melkein kuvitella kamppailun hänen päänsä sisällä. Ollako vai eikö olla avulias, kun Ginnyn on kylmä? Lopulta hän ilmeisesti päättää noudattaa ainakin puolittain hyviä tapoja, sillä hän riisuu viittansa ja heittää sen päälleni.

”Kiitos”, mumisen kun kääriydyn viittaan. Toivon, ettei hänen hajunsa tarttuisi sitä kautta vaatteisiini. Vaikka ei minun kyllä tarvitse pelätä, että Harry huomaisi mitään. En usko, että hän voisi ikinä kuvitella minun kykenevän petollisuuteen. Ei, vaikka olen nyt täällä. Syvällä maan alla Draco Malfoyn kanssa, harteillani hänen viittansa, ja hänen huulillaan ratkaisu siihen ongelmaan, joka saattoi saada alkunsa sinä yönä siinä motellissa, josta sai myös tuntihuoneita.

Kun ajattelen sitä, minusta tuntuu kamalalta. Harryn hyväuskoisuus on niin puhdasta ja kaunista, ja minä käytin sitä häikäilemättömästi hyväkseni... En ole yhtään sen parempi kuin Blaise Zabini kolmen kuolleen vaimonsa kanssa. Tai kreivitär Pansy von Weissberg-Zabini, joka avioitui rahan vuoksi itseään vuosikymmenet vanhemman miehen kanssa!

Oikeastaan olen pahempi. He tekivät niin rahan vuoksi – heillä oli selkeä tavoite parantaa jo valmiiksi loisteliasta elämänlaatuaan. Minä päinvastoin ryntäsin romuttamaan kaiken hyvän, mitä minulla on.

Draco rykäisee ja irrottaa minut synkistä ajatuksistani synkkään todellisuuteen.
”Sinun täytyy mennä Skotlantiin heti ylihuomenaamulla. Se parantaja työskentelee Morpheuksen yksityisellä klinikalla Edinburghissa. Tässä on osoite – muista tuhota se. Kun menet sisään, sano tiskin takana istuvalle noidalle, että tahdot tavata parantaja Love Heavenlyn. Jos sinulta kysytään, kuka kysyy, anna nimeksesi Lemonelle Lemon. Se on jotain ihmeellistä koodikieltä, jolla ne erottavat sinut aidoista potilaista – siis niistä, jotka tulevat ihan laillisten ongelmien kanssa...”

”Kuulostaa aika karmealta. Love Heavenly – ei ihan heti tule mieleen raskaudenkeskeytys!” totean. Kylmät väreet juoksevat selkäpiitä pitkin. Draco koskettaa taskustaan ottamaansa kolikkoa taikasauvallaan.
”Se maahinen tulee pian. Mene sinä ensin pois. Minä jään vielä hetkeksi tänne.”
Ojennan viitan takaisin Dracolle ja puristan osoitelapun tiukasti pieneen laukkuuni. Kun maahinen ilmestyy kärryjensä kanssa holvin ulkopuolelle, käännyn vielä ympäri ja kiitän. Kai se on kohteliasta.

Muistikuvan loppuminen saa minut hätkähtämään. En oikein tiedä, missä vaiheessa ajatukseni muuttuivat uneksi, mutta siinä minä ainakin retkotan. Puoli-istuvassa asennossa sängyssä, purkautuneet kutimet sylissäni ja niskat jumissa. Yllättäen alkaa tehdä ihan hirveästi mieli vaniljajäätelöä. Kompuroin ylös ja lähden alakertaan hiljaisessa talossa. Ehkä huomisen jälkeen myös mieleni itsesyytökset viimein loppuvat...

[Jolandina]

aijai, naminami.
Ihana oli. ja jatkoa odotan taas. Jännäksihän tämä tuntuu aina vain menevän
Nyt ei ole aikaa systemaattisempaan (tai fiksumpaan  ) kommenttiin, mutta ajattelin vain kertoa että TYKKÄÄN ja luen
Ja tietty odottelen jatkoa.!
-jolandina

[Eulalia]

A/N: Kiitos jälleen kannustuksesta, toivottavasti tämä uusi luku täyttää odotukset edes puolittain

XV

Skotlannissa sataa – tietysti. Jouluun on aikaa muutama viikko, ja kaikkialle on ripustettu valoja, kuusenoksia ja tonttupatsaita. Kävelen pitkin Johnston Terracea verkkaisesti eteenpäin, ja katselen vierelläni kohoavaa huikeaa Edinburgh Castlea. Olen saapunut ajoissa. En oikein osannut olla kotonakaan. Heräsin aamulla jo neljältä, ja kieriskeltyäni tunnin sängyssä nousin ylös. Yritin tehdä kaiken hitaasti estääkseni itseäni ilmiintymästä Edinburghiin ennen kymmentä. Siitäkin huolimatta aika tuntui kuluvan liian hitaasti, ja lopulta huomasin puoli kahdeksalta seisovani autiolla sivukujalla tämän vanhan skottikaupungin keskustassa.

Siitä asti olen kuljeskellut edestakaisin. Olen kuluttanut aikaani tutkiskelemalla kauppojen jouluisia näyteikkunoita. Yhdessä olin ihan näkevinäni jotakin sellaista jästitavaraa, josta isä voisi innostua. Minun täytyy joka tapauksessa alkaa jo valmistautua joululahjaostoksille, kun pääsen kotiin. Minunhan tehtäväni se on. Saan aina hankkia joka ikisen perheemme lahjan. Minä olen se, joka kantaa selkä vääränä lahjakasseja salaa komeroon, ja paketoi niitä sitten yöllä, etteivät pojat vain saa selville joulun todellisuutta.

Tuuli on melko kova, ja ilma melko kylmä. Edinburgh on niin paljon pohjoisemmassa, että vain läheinen meri ja Forthinvuono tuntuvat estävän lumentulon. Varmasti jo pienen matkan päässä sisämaassa kinokset hohtavat valkeina. Mielessäni käy jokin Jamesille tehty ikivanha lupaus lasketteluretkestä Skotlantiin. Silloin joskus suunnittelimme Harryn kanssa innoissamme viikon lomaretkeä jonnekin Ylämaille, missä voisimme elää teltassa keskellä ei-mitään, ja nauttia luonnosta enemmän kuin on terveellistä. Se oli tietysti siis ennen kuin käsitimme, kuinka vaikeaa lasten kanssa on matkustaa...

Dracon antaman paperilapun mukaan Morpheuksen yksityinen klinikka sijaitsee hieman kauempana Holyrood Roadilla. Minua hiukan hirvittää astua sisään. Ehkä se onkin vain ansa. Mitä jos jään kiinni, ja joudun paitsi pitämään lapsen, myös tunnustamaan telkien takaa Harrylle tekoni? Eihän tällaisesta tietenkään pitkäksi aikaa joudu istumaan, vain niin kauan, että tuomari langettaa valtavat sakot... Ja jotenkin minulla on myös sellainen olo, ettei tämä ole mikään halpa operaatio muutenkaan.

Lapussa minun on käsketty mennä sisään ovesta tasan yhdeltä. Kun kysyin Dracolta vielä ennen lähtöäni, mistä tiedän, milloin kello on oikealla tarkkuudella tasan yksi, hän vain nauroi, ja sanoi minun saavan siitä merkin. Nyt minulla on kuitenkin vielä ihan liikaa aikaa, joten istuudun johonkin kuppilaan High Streetin varrelle. Ei minulla tietenkään nälkä ole. Hörpin vain sinnikkäästi teetä tunnin ajan, vaikka jokainen kulaus tuntuu juuttuvan karvaana kurkkuuni.

Minua jännittää, ja sen kyllä huomaa. Puristan kuppiani rystyset valkoisina, ja näytän varmaan aika pahoinvoivalta. Tämä otus ei ole päästänyt minua helpolla. Joka aamu olen voinut enemmän kuin pahoin, ja silti minun on vain täytynyt esittää reipasta. Muuten joku olisi voinut arvata...

Kun kello on puoli yksi, nousen ylös ja maksan teeni niillä muutamilla jästikolikoilla, joita minulla on aina taskussa siltä varalta, että minun tekee mieli teetä kaukana Viistokujasta. Viime aikoina olen alkanut huomata, kuinka rajoittunutta noitien ja velhojen elämä lopulta on. Meillä on maailmassa melko vähän sellaisia paikkoja, joissa voimme olla oma itsemme. Joskus ne paikat tuntuvat suorastaan ahdistavilta. Ne ovat kuin häkkejä, joiden sisällä kaikki tuntevat toisensa, eikä missään voi istua rauhassa – tuntemattomana. Huomaamattomana.

Kävelen hitaasti samaa katua ohi Museum of Childhoodin, ja käännyn Pleacance Streetille. Jatkan sitä alaspäin, kunnes löydän etsimäni – Holyrood Roadin. Minun ei tarvitse jatkaa sitä vasemmalle kovin pitkään, kun jo löydän päämäärääni. Hidastelustani huolimatta minulla on vielä viisitoista minuuttia aikaa hetkeen, jona oma kelloni näyttää yhtä.

Morpheuksen klinikka on juuri niin tyypillinen jästimaailman keskelle upotettu pala taikuutta. Punatiilinen rakennus on pieni ja kapea, ikivanha liiketila, jonka oven yläpuolella lukee nuhjuisin kirjaimin ”Parantaja Morpheus”. Näyteikkunoiden taakse on levitetty kauhtuneet verhot, ja kuivuneet yrtit koristavat ikkunalautaa. Se on juuri sellainen paikka, johon sekopäisinkään jästi ei koskaan astuisi sisään – vaikka sen nyt sattuisi ylipäätään huomaamaan.

Tiedän kuitenkin, että sisällä on jotain aivan muuta. Istuudun jalkakäytävälle odottamaan sitä merkkiä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Kaiketi minun pitäisi tuntea iloa, kun saan kaiken vihdoinkin päätökseen. Mutta ei tämä ole niitä juttuja, joille nauretaan jälkikäteen. Kyllä näin ison asian kuuluukin hirvittää... Luulisin.

Kun kelloni näyttää kolmea minuuttia vaille yksi, kävelen hiljaisen kadun poikki, ja istahdan vastaanoton ikkunalaudalle. Olen litimärkä, mutta ehkä se ei ole tässä tilanteessa niin kovin olennaista. Sisällä minulla on vapaus loitsia itseni jälleen kuivaksi. Ja kun astun ulos, olen vapaa myös kaikesta muusta. Vapaa toteuttamaan unelmiani. Vapaa lentämään...

Merkki on vielä selkeämpi, kuin olisin osannut kuvitella. Täsmälleen samaan aikaan, kun kelloni viisari nytkähtää yhden kohdalle, kuuluu valtava pamaus. Se tulee linnan suunnalta, ja kumisee korkeiden talojen välisellä ahtaalla kadulla. Ellen olisi odottanut niin tiiviisti hetkeä, jona saan avata oven, olisin ehkä säikähtänyt. Eihän minulle oikeasti tullut mieleenkään, että merkki voisi olla jokin niinkin ilmeinen kuin Edinburgh Castlen jokapäiväinen kello yhden äänimerkki... Olin lähinnä odottanut jotain taivaasta putoavan kiven kaltaista odottamatonta seikkaa...

Painan kahvan tärisevällä kädellä alas, ja astun sisään auringonvalossa kylpevään huoneeseen. Ilmeisesti täälläkin luotetaan sisäpuolelta lumottujen ikkunoiden antamaan ikuisen auringonpaahteen lumoon. Kaikki aulassa on valkoista – seinä, lattia, katto, tiski ja mukavan näköiset nojatuolit ovat valkoisia. Silmiini melkein sattuu katsoa kaikkea sitä kirkkautta, mutta samaan aikaan tila näyttää pelottavan steriilin sijaan viihtyisältä – rauhoittavalta.

Kaikesta näkee, että klinikka ei ole mikään jokamiehen parantola. Sisustus on minimalistista mutta kallista. Voin melkein haistaa kaiken sen rahan, joka praktiikkaan on poltettu. Se kauhistuttaa minua. En halua Harryn epäilevän kummallista piikkiä kulutuksessani...

Hiukan epävarmana kävelen ainoan aulassa olevan ihmisen luo. Hän on vastaanottoapulainen, jolla on yllään valkoinen kaapu ja pikimustan nutturansa yllä valkoinen rusetti. Nainen on iältään ehkä minua muutaman vuoden vanhempi. Toisin kuin Pyhän Mungon tiskillä, täällä minulle osoitetaan välittömästi ystävällinen mutta muodollinen hymy.
”Hyvää huomenta, rouva. Tervetuloa Morpheukseen, minun nimeni on Mary MacTrossachs, kuinka voin auttaa teitä?” nainen tervehtii kohteliaasti mutta vahvalla skotlantilaisella korostuksella.

Hymyilen hermostuneesti. Sydän tuntuu painavan rinnassa paljon normaalia enemmän, ja jokaisella uloshengityksellä tunnen jännityksen kihelmöivän keuhkoista alas vatsaani.
”Minulla on tapaaminen parantaja, öh, Love Heavenlyn kanssa...” mutisen entistä epävarmempana. Se nimi on vain niin kummallinen, etten pysty suhtautumaan siihen tosissaan.

Ilme naisen kasvoilla pehmenee entisestään.
”Saanko kysyä nimeänne?” hän painottaa niin kohteliaasti, että on vaikeaa epäillä, että mitään laitonta kytkeytyisi kanssakäymisemme taa.
”Lemonelle Lemon...” vastaan hiukan nolona.

Kuultuaan sanani hän suoristautuu paikoiltaan.
”Hyvä on, neiti Lemon, seuratkaa perässäni”, Mary MacTrossachs toteaa vailla värähdystäkään kohteliailla kasvoillaan. Hän kapuaa pois tiskinsä takaa, ja johdattaa minut pienin sipsuttavin askelin käytävään, jonka varrella on monia ovia. Matkalla kuivattelen itseäni hätäisesti taikasauvan kärjestä löyhyävällä lämpimällä ilmalla. Hän pysähtyy vasta viimeisen oven kohdalle, ja koputtaa siihen varovasti.

Ovi avautuu itsellään, ja kuulen, kuinka saattajani kopistelee takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Minä astun varovasti sisään, ja yritän rauhoittua hiukan. En tahdo näyttää liian hermostuneelta. Astuttuani sisään ovi lennähtää takaisin kiinni, ja olen kuulevinani lukon napsahduksen. Aluksi luulen seisovani ihan yksin vaalean kermanvärisessä huoneessa, jonka lattialle on levitetty suuri ja kalliin näköinen plyysimatto. Huoneen nurkkaan on asetettu leveä sänky, jonka lakanat näyttävät silmääni aivan silkiltä, mutta en tiedä, uskoisinko näkemääni.

Tarkkailuni keskeytyy, kun kuulen kevyen rykäisyn. Käännyn ympäri hieman säikähtäneenä, ja kohtaan pienikokoisen ja melko tasapaksun, ainakin kuusikymmentävuotiaan naisen kasvot. Hän on pukeutunut taitavasti leikattuun ja räätälöityyn mintunvihreään kaapuun, joka sopii täydellisesti yhteen hänen pähkinänruskeiden hiustensa ja tismalleen samanväristen silmiensä kanssa.

Nainen näyttää ystävälliseltä. Ei ollenkaan sellaiselta kylmäveriseltä puoskarilta, joka ei tiedä mitä tekee, ja päätyy lopulta tappamaan minut erehdyksessä. Silti se kummallinen nimi häiritsee minua.
”Love Heavenly?” kysyn epävarmasti. Heikkous ja jännitys varmaan kuultavat läpi äänestäni. Nainen purskahtaa hersyvään nauruun, joka tuo mieleen leppoisan isoäidin. Sellaisen, jolla on paksu vitivalkoinen pilvitukka ja paljon naururyppyjä silmien ympärillä.

Hän ojentaa kätensä minulle.
”Kyllä nyt on jo varmaan turvallista käyttää oikeita nimiä... Minä olen Connie MacCuillin, mutta sano vain Connie.”
”Ginny Potter...” vastaan ja tartun naisen käteen. Se tuntuu polttavan kuumalta omaa kylmää kättäni vasten.
”Tiedän”, Connie vastaa. Hänen skottimurteensa on vielä vahvempi kuin Mary MacTrossachsilla.

”Ihmettelet varmaan, miksi minulla on niin hölmö peitenimi”, Connie toteaa samalla, kun ohjaa minua vaihtamaan ylleni vaaleansinisen sairaalakaavun.
”Onhan se kieltämättä melko omaperäinen...” mutisen sermin takaa samalla kun kiskon paitaani pois. Huoneilma tuntuu kovalta ihoa vasten. Kun kaapu on päälläni, tuntuu hetken siltä kuin voisin pyörtyä. Minua jännittää niin kamalasti, että olen jo ihan hermoraunio.

”Minä en koskaan pidä pitkään samaa peitenimeä. Tiedäthän, etteivät lainvalvojat katso hyvällä tätä normaalin praktiikan ohella harjoittamaani toimintaa. Aina tietyin väliajoin vaihdan nimeä, ja vain ne, jotka todella tarvitsevat apua kykenevät selvittämään sen. Mutta kun on tehnyt tällaista työtä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, tarvitaan mielikuvitusta. En periaatteesta tahdo käyttää samaa nimeä kahta kertaa, ja siksi moiset hölmöt yhdistelmät...” Connie selittää aivan kuin ei olisi huomannut lainkaan heikkoa oloani.

Connie kehottaa minut istumaan sängylle. Hän peittelee minut huolellisesti, ja siirtää sitten leijuttamalla tuolinsa sänkyni viereen.
”Et ole ihan tyypillisimpiä asiakkaitani, Ginny”, hän toteaa istuuduttuaan.
”Millaisia asiakkaita sinulla sitten yleensä on?” kysyn uteliaana.

”Päättömiä”, Connie naurahtaa lämpimästi. ”Enimmäkseen nuoria tyttöjä, joilla on aivan liikaa rahaa, liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän tervettä järkeä. Useimmat heistä ovat kyllä pohjimmiltaan todella fiksuja, mutta nuoruus ja tuliviski ovat sumentaneet heidän mielensä. Raukat luulevat, että vain julkisuudella ja hauskanpidolla on merkitystä... Useimmat tulevat tänne useita kertoja ennen kuin ovat valmiita edes yrittämään vastuuta...”

Nyökäytän päätäni hiukan, tietämättä, kuuluisiko minun tuntea surua kuulemastani.
”Sitten on tietysti niitä, joiden elämäntilanteeseen lapsi ei vain sovi. Yleensä he ovat niitä varakkaita uranaisia, jotka haluavat päihittää miehet työpaikoillaan. He tulevat myös monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla he paikkaavat uralle ponnahtanutta estettään. Seuraavan kerran he saapuvat viidentoista vuoden kuluttua, koska eivät halua mitään muuta niin paljon kuin lasta. Silloin minä autan heitä, mutta vain harva onnistuu. Sitten katumus nouseekin heidän sisällään niin murentavana, etten edes minä rohtoineni voi auttaa...”

Nyökkään jälleen, en oikein tiedä, mitä sanoisin.
”Kertaakaan en ole hoitanut kaltaistasi naista. Naista, jonka elämäntilanne on samanlainen kuin sinulla. Loistelias ura takana, ihastuttava aviomies, kaksi tervettä lasta... Yleensä kolmas lapsi samassa tilanteessa on toivottu, varsinkin jos on ennestään kaksi poikaa. Useimmat äidit toivovat tytärtä omaksi kuvakseen...”

Katson Connieta pitkään, ja tiedän, että silmissäni on kyyneleitä.
”Tai sitten minä olen vain nainen, joka teki virheen hyppäämällä sänkyyn vieraan miehen kanssa. Ehkä minä vain oman, itsekkään syyllisyydentuntoni vuoksi istun tässä, ja toivon sinun osallistuvan valheideni peittämiseen. Ehkä minä olenkin pahempi, kuin kukaan niistä muista...” kuiskaan.

Connie ottaa käteni käteensä.
”Kaikki tekevät virheitä, eikä niiden paikkaamisessa ole mitään itsekästä”, hän toteaa lempeästi.
”Jotkut virheet ovat pahempia kuin toiset...” totean. Connie nyökkää.
”Se on niin suhteellista. Jollekulle toiselle tämä olisi vielä pientä.”

”Miksi muuten päädyit tällaiselle alalle?” kysyn hätäisesti. En tahdo setviä virhettäni enää yhtään enempää, oli se sitten kuinka suhteellinen tahansa. Connie hymyilee ja nyökkää, mutta näen ovelan pilkahduksen hänen silmissään.
”Tämä klinikka on nimetty aviomieheni Morpheus MacCuillinin mukaan. Hän oli yksi parhaita skottitohtoreita viime vuosisadalla. Hänen mielestään oli myös monia sellaisia hoitomenetelmiä, jotka oli kielletty väärin perustein. Niinpä hän alkoi pian avioiduttuamme harjoittaa varsinaisen toimintansa ohessa myös muita, hyviin tarkoitusperiin perustuvia hoitojaan.”

Sorrun jälleen nyökkäilyyn. Pelkään sanoa mitään, sillä ääneni varmasti sortuisi.
”Valitettavasti mieheni menehtyi jo nuorena. Hän oli opettanut minulle parantajan taitoja, joten päätin jatkaa hänen jalanjäljissään. Myös kaksi poikaani sekä tyttäreni työskentelevät täällä, ja Mary MacTrossach on veljentyttäreni. Onkin viisaampaa, ettei praktiikan toiminnassa ole mukana ulkopuolisia... Ensi kesänä vanhimmat lapsenlapseni valmistuvat Tylypahkasta. Kolmoset, Mimi, Jojo ja Gigi ovat kaikki osoittaneet kiinnostusta parantajan uraa kohtaan...” Connie kertoilee.

Hän jaarittelee pitkään perheestään ja muistakin asioista. Kyselee Harrysta ja pojista. Huispauksesta. Kun vilkaisen vaivihkaa seinäkelloa, huomaan sen olevan jo melkein kolme. Silloin minun on pakko kysyä:
”Hmm, Connie... Olen ollut täällä jo melkein kaksi tuntia, ja niin paljon kuin pidänkin kanssasi jutustelusta niin... Niin minusta tuntuu, että se menee jo liian pitkälle. Etkö voisi jo aloittaa sen, minkä vuoksi tänne tulinkin?”
”En”, Connie vastaa niin jämerällä äänellä, että säikähdän.

Haukon paikallani henkeä ihmeissäni. En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein...
”Et?” kähisen kauhistuneena. Mitä tämä oikein on olevinaan? Connie katsoo minua ymmärtäväisesti. Se sattuu.
”Älä katso minua noin!” kiljaisen raivostuneena. ”Älä katso minua niin kuin ymmärtäisit!  Et voi mitenkään tietää, miltä tuntuu nähdä painajaisia joka yö! Miltä tuntuu katsoa Harrya silmiin joka päivä, ja leikkiä kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti kaikki menee niin päin helvettiä... Joskus oikeasti haluaisin vain hypätä yläkerran ikkunasta, ja kuolla pois...”

Olen hysteerinen, se on selvää. Ponkaisen istualleni ja tuijotan naista. Minun on vaikeaa hengittää, ja sen huomaa. Rintakehäni nousee ja laskee kiivaasti, mutta tuntuu, kuin en silti saisi tarpeeksi ilmaa. Huohotan. Connien ymmärtäväinen ilme ei haihdu, ja minä purskahdan itkuun.
”Miksi? Minähän maksan sinulle, ihan mitä vain... Etkö näe, että minä en kestä enää? Ota se lapsi pois, ja anna minun mennä kotiin...” anelen.

Hän huokaa syvään ja nousee vierelleni seisomaan. Hän hieroo selkääni.
”Kuten aiemmin kerroin, olen tehnyt tätä työtä yli kolmekymmentä vuotta”, hän selittää myötätuntoisella äänellä. ”Siinä ajassa oppii erottamaan ne, jotka todella, todella haluavat raskaudenkeskeytyksen... Etkä sinä, kultaseni, ole yksi heistä...”

[Lerosa]

Jippii eka!
Kumminkin ficci tuntuu olevan toisesta universumista.
Itse kuvittelen Ginnyn seiskakirjassa onnelliseksi ja rakastavaksi äidiksi.
Tässä ei oikein voi sanoa samaa.
Mutta pidän ficistä paljon, ja Ginnyn tuska on hyvin ilmaistua.
Ainoa juttu mikä häiritsee on puhekielen käyttäminen.
Kirjoissahan tyypit puhuu tyyliin:
"Minä olen" eikä "Mä olen" ta "Mä oon" niin kuin sinä kirjoitat.
Mutta jatkoa odottelen


-Lerosa

[Lozku]

Apua! Vihdoin aloin kaipailemaan jatkoa tähänkin kunnolla ja tajusin että jostain kumman syystä en ollut kommentoinut ollenkaan edelliseen kahteen lukuun. Missäköhän pilvilinnoissa olen taas elänyt? No, kuitenkin, nyt on taas vakavasti maanpinnalla ja toivoisin todella että jatkaisit tätä.

Tuska on edelleenkin käsin kosketeltavaa, niin kuin olen varmaan jo viimeisissä 10 kommentissa sanonut, mutta kuitenkin.

Harhautus Harrya vastaan Dracolta oli hyvä ja minulle tuli mieleen Titanic -elokuva, jossa Jack kaikkien edessä kutsuu Rosen ihan erilaisiin pippaloihin.

Juu, mutta, koska olen tänään pihalla kuin pieni papu, jään odottelemaan jatkoa, jota ehkä toivottavasti tulee?

[Eulalia]

A/N: Heipä hei, ja kiitos ihanista kommenteista. Oli erityisen mukavaa huomata, ettet Lozku ole lopettanut tämän ficin lukemista. Olet niin kiltisti kommentoinut lähes jokaista lukua, että olin jo hiljaisuutesi vuoksi ihan sataprosenttisen varma, ettei sinua enää kiinnosta. Olen miettinyt hiukan huolestuneena, että mitähän olen mahtanut nyt tehdä väärin  Mutta on kiva huomata, ettet ole hylännyt lukemista XD Ja mitä päilyksiisi jatkon kirjoittamisesta tulee, niin tässä on heti seuraava luku. En missään nimessä ole hylkäämässä tätä ficciä - päinvastoin.Olen oikeastaan aika liekeissä tämän kanssa juuri nyt. Valitettavasti pääsykoket pukkaavat päälle, enkä ehdi purkamaan ajatuksiani ja ideoitani paperille niin paljon kuin toivoisin. Kaiken kukkuraksi Internet-yhteyskin on viimeisen kuukauden aikana takkuillut todella pahasti, joten minun on ylipäätään ollut hyvin vaikeaa saada minkäänlaista kontaktia Finiin... Mutta en pulise tästä enempää - toivottavasti uusi luku miellyttää.

XVI

Päivät kuluvat huomaamatta. Tuntuu ihan siltä, kuin olisin jatkuvasti sellaisessa sumussa, jossa ei näe selvästi omaa nenäänsä pidemmälle. Maailma suorastaan kuplii ympärilläni, ja aina osuessani suureen harmaaseen kuplaan, se räjähtää ja sinkauttaa ilmoille tonneittain sankkaa sumua. Äänet ovat ainoa kirkas ja selkeä asia. Ne viiltävät sumua ja saavuttavat korvani, mutta silti pääni ei suostu rekisteröimään mitään. Sanat ovat selviä, mutta en ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Aivan kuin eläisin maassa, jossa aurinko ei koskaan paista ja ihmiset puhuvat kielellä, joka on mahdoton oppia.

Ainoastaan rutiini on pitänyt minut jotenkin järjissäni. Jokin pieni ääni sisälläni on tarjonnut minulle pelastusrenkaan kertomalla lähestyvästä joulusta. Joulu. Ei se minua voisi vähempää kiinnostaa, mutta silti se tarjoaa minulle ohuen sumuttoman käytävän, jota pitkin kulkea eteenpäin ilman pelkoa tukehtumisesta.

Aamulla olen noussut ylös aikaisin. Katkonaisten unien jälkeen on mahdotonta olla nousematta ylös ennen puoli viittä. Joka päivä olen tehnyt samoja asioita. Joka ikinen aamu noustuani ylös aikaisemmin kuin kukaan järkevä ihminen vapaasta tahdostaan nousisi, istuudun kylpyhuoneen kapealle ikkunalaudalle. Avaan ikkunan ja heilautan jalat ulos. Annan jalkojen heilua, ja mietin, kuinka pahaa jälkeä tulisi, jos heilauttaisin koko ruumiini alas. Pudotus kolmannesta kerroksesta tekisi varmasti tarvittavaa tuhoa...

Kun alakerran perintökaappikello on kumissut seitsemän kertaa, annan periksi. Joka aamu. Nostan jääkylmät, vitivalkoiset ja pahasti kangistuneet jalkani ylös ja menen suihkuun. Lämpimän suihkun jälkeen puen päälleni ensimmäiset kaapista käteeni sattuvat vaatteet. Kiinnitän vettä valuvat hiukset nutturalle päälaelle.

Keittiössä kokkaan kuin hullu. Käryävän pekonin haju turruttaa kaiken mielessäni, ja kahdeksalta keittiön pöytä on hukkunut aamiaistarjoiluista. Herätän Harryn ja pojat. Puen pojille, mitä ensimmäiseksi kaapista käteeni saan. En jaksa oikein kiinnittää huomiota. Jos James valittaa punaisesta väristä heitän paidan nurkkaan ja otan uuden. Ja koko ajan tuijotan siihen samaan kohtaan seinässä. Siihen, johon Albus on sutannut tussilla.

Aamiaisella minä istun hiljaa, kun Harry lukee lehteä ja hörppii kahvia. Kun hän laskee lehden, pelkään enemmän kuin mitään muuta, että hän sanoo jotakin. Yleensä hän sanookin. Pyytää lisää sokeria tai kiittää ja kertoo lähtevänsä töihin. Minä vain nyökyttelen ja mumisen jotain – en tahdo puhua.

Harryn lähdettyä minä vien pojat kävellen muutaman korttelin päähän. Sinne on muuttanut joku Harryn työkaveri, jonka vaimo pyörittää perhepäiväkotia. Hän suostui ottamaan Jamesin ja Albuksen ryhmäänsä, jotta nämä saisivat enemmän kontaktia ikäisiinsä lapsiin.

Pojat vietyäni jatkan Viistokujalle. Ostan joululahjoja. Ostan joulukuusen koristeita. Ostan mitä tahansa, minkä pakkausselosteen lukeminen estää minua oikeasti ajattelemasta. Raahaan kaiken ostamani kävellen kotiin. Liikunta tekee hyvää, ja ehkä joku huolimaton jästi ajaa vahingossa ylitseni, kun kävelen välinpitämättömästi päin punaisia.

Kotona levitän ostokset olohuoneen lattialle, ja alan paketoida. Jotenkin hämärästi mietin, että tänä vuonna perheeni hukkuu lahjoihin. Olen ostanut niin paljon kaikenlaista... Mutta ei se kai haittaa. Paketoin. Teen kaiken niin huolellisesti kuin vain pystyn. Paperinaruista askartelen ruusukkeita, rusetteja ja mitä tahansa muuta, mikä mieleen tulee.
Kortitkin teen ihan itse. Kirjoitan tekstin niin hitaasti, että se näyttää painetulta. Jokaisessa kortissa lukee jokin typerä ja persoonaton runo, ja sitten minun, Harryn ja poikien nimet. Ja joka ikinen päivä – joka helvetin päivä – purskahdan itkuun, kun viimeisen kortin kohdalla tajuan, että ensi vuonna nimiä on vielä yksi lisää...

Haettuani pojat kotiin pakotan heidät joko huoneeseensa leikkimään tai television eteen. Siivoan. Jynssään lattiat huone kerrallaan samalla, kun huonekalut leijuvat katonrajassa tuulettumassa loihtimassani ristivedossa. Olen pessyt jokaisen huoneen verhot ja matot niin moneen kertaan, että ne alkavat menettää väriään. Meillä ei ole koskaan ollut näin puhdasta. Tai tyhjää. Olen heittänyt armotta ulos turhaa tavaraa. Jätesäkkirivi porttimme pielessä kasvaa. Roskamies tulee joka toinen maanantai. Ei minulla kyllä ole aavistustakaan siitä, milloin se on...

Illalla teen jälleen ruokaa. Kokkaan vielä villimmin kuin aamulla. Meillä on aina jälkiruokaakin. Harry ja pojat alkavat varmaan kohta lihoa... Ja tietenkin minä taas välttelen Harryn kanssa puhumista. Tarkkailen salaa hänen ilmettään, ja pakenen hellan taa, jos hän edes avaa suunsa aikeissa sanoa jotain. Illat olen kutonut ja parsinut vaatteita, kunnes Harry on melkein väkisin raahannut minut nukkumaan. Ja seuraavana aamuna olen aina aloittanut alusta.

Mikään rutiini ei tietenkään jatku ikuisesti. Joulun odotuksen synnyttämä konemainen liikehdintäni törmää vauhdilla seinään, kun eräänä aamuna joulu oikeasti tulee. Tänä vuonna me kaikki menemme Ronin ja Hermionen luo. Mikä kaikkein kauheinta – me jäämme myös yöksi...

Illan aikana sumu alkaa hälvetä. Ronin ja Hermionen tunnelmallinen ruokailuhuone alkaa kirkastua, ja minun tekisi mieli kiljua kauhusta. Istumme kaikki siinä, pitkän pöydän ympärillä. Äiti, isä, Bill ja Fleur yhdessä Victoiren, Dominiquen ja Louisin kanssa. Charlie on yksin, Percy ja Audrey sekä heidän tyttärensä Molly ja Lucy istuvat Georgen vieressä. George on ottanut Angelinan mukaan, ja tämä juttelee tyytyväisenä Ronin kanssa. Hermionen maha tuntuu vievän paikkoja kolmen edestä, ja hänen vieressään Rose selittää jotain tietäväisellä äänellä Hermionen vanhemmille. Sitten olemme tietysti me – Potterit. Hermionen vanhempien ja Angelinan lisäksi me olemme ainoat, joilla on eri sukunimi...

On kauhistuttavaa ajatella, että vuoden kuluttua meitä olisi tässä vielä yksi enemmän – eihän Hermionen tammikuussa syntyvää vauvaa voida jättää lukuun otettavaksi vasta ensivuodelle. Sen olemassaolo on jo nyt enemmän kuin selvää. Minä en vieläkään ole päättänyt, kuinka tämän asian oikein ottaisi esille. Pitäisikö minun vain odottaa, kunnes kaikki on niin itsestään selvää, ettei selityksiä kaivata? Kuuluisiko minun pehmitellä Harrya etukäteen, vai vain pamauttaa asia kauhealla metelillä niin, että naapuritkin kuulevat samalla kertaa?

Tai ehkä minun kannattaisi mainita asia huomaamattomasti sivulauseessa ennen kuin hän lähtee töihin. Tai kirjoittaisinko vain hänelle kauppalappuun käskyn ostaa uusi kehto – minähän lahjoitin sen vanhan hyväntekeväisyyteen heti, kun Albus oli tarpeeksi vanha pinnasänkyyn.

Sitten on vielä se tärkeä kysymys: totuus. Pitäisikö minun vauva-uutisen lisäksi tunnustaa se mahdollisuus, ettei lapsi olekaan Harryn? Vai pitäisikö vain olla ihan hiljaa, ja toivoa koko sydämestään, ettei lapsella ole syntyessään platinanvaaleita hiuksia, jäänharmaita silmiä ja maireaa ilmettä kasvoillaan?

Minulla ei ole nälkä, mutta näykin ruokaani siitä huolimatta. Tiedän Hermionen ja Ronin kokkauksen olevan enemmän kuin herkullista, mutta minusta tuntuu, että olen kadottanut makuaistini jo aikoja sitten. Ron avaa viinipullon. Se on lempiviiniäni. Sisäisesti käyn kamppailua siitä, antaisinko niiden vähäistenkin aistinrippeideni turtua, vai ajattelisinko vihdoin asioita niin kuin ne ovat. Hyväksyisinkö vihdoinkin sen tosiasian, että tämä toukka on tullut jäädäkseen, ja voisin yhtä hyvin pitää sen myös terveenä?

Kaikki muut naiset ennen minua, paitsi Hermione tietenkin, antavat viinin solista laseihinsa. Jopa äiti, joka on normaalisti raittiuden suurimpia puolestapuhujia. Kun Harry saa pullon käteensä, hän on automaattisesti aikeissa kaataa sitä lasiini. Puren huultani ja tunnen, kuinka pulssini kiihtyy. Eihän tämä vielä mitään paljasta, ajattelen, kun tungen viime hetkellä käteni lasin ja pullon väliin.

Harry näyttää kuitenkin tilanteeseen nähden yllättävän hämmentyneeltä.
”Etkö sä halua viiniä?” hän kysyy kummissaan. En oikein tiedä, pitäisikö loukkaantua. Onko tämä jokin viittaus siihen, että normaalioloissa tykkään viinistä liiankin paljon?
”Ei tee mieli”, mutisen vastaukseksi.
”Tämähän on lempiviiniäsi!” Harry huudahtaa.
”Ei nyt vaan tee mieli juoda”, vastaan painokkaasti.

Liiankin painokkaasti. Tunnen Hermionen silmien singahtavan salamina vatsaani, ja pian hän jo tajuaakin tilaisuutensa tulleen.
”Ihanaa! Onneksi olkoon!” hän hykertelee paikallaan ja taputtaa käsiään yhteen valtavan mahansa yllä. Muiden suut loksahtavat auki – eikä Harryn muita vähempää. Minusta taas tuntuu ihan siltä, kuin lattia olisi yhtäkkiä kadonnut ja putoaisin. Vatsaa kouristaa ihan samalla tavalla kuin siinä jästivuoristoradassa, johon Harry ja Hermione minut joskus pakottivat.

Hiljaisuus on painostava. Tunnen, kuinka kaikki huoneessa olijat mittailevat minua katseillaan. Harry änkyttää hetken vihreät silmät yhtä suurina kuin joulukinkun suuhun tungettu omena.
”Ginny... Ginny, oletko sä...?” hän sönköttää niin sydämistyneellä äänellä, että minun tekisi mieli tarttua viinipulloon ja lyödä se rikki hänen päähänsä.

Huokaan syvään. Tiedän kasvojeni lehahtaneen kirkkaanpunaisiksi. Tässähän se sitten tuli. Enää ei tarvitse harkita sitä ostoslapun tekemistä.
”Joo... Olen mä raskaana. Mutta isästä mä en ole ihan varma. On pieni todennäköisyys, että se on sen miehen, jonka kanssa mulla oli pikainen suhde tuossa pieni aika sitten”, töksäytän, ja sumu laskeutuu jälleen ympärilleni. Hämärästi kuulen, kuinka joku on vähällä tukehtua ruokaansa.

[Lozku]

Voihan peräpukama mun kanssa. Eli nyt vähän alustan tätä tilitystäni..; Ilmeisesti ihmisen täytyy kokea edes yksi hyvä hetki niiden kaikkien huonojen keskellä, että voi päästä eteenpäin...

Olen siis lukenut edellistä sivua ihan onnellisena, enkä tajunnut tämän sivun olemassa oloa.. -.- Eli edellinenkin kommenttinikin liittyy ennenmin edellisen sivun viimeiseen lukuun.

Juu, nyt kun luin nämä uudet niin täytyy vain sanoa että ficci on edennyt ihanasti ja nyt viimeinen töksäytys "koko Weasleyn suvun" edessä oli jopa hieman odottamatonta. Hermione käyttäytyi todella itselleen tyypillisellä tavalla käyttäessään tilaisuuden hyväkseen.

No juu kuitenkin, aivot eivät edelleenkään ole toipuneet virheestäni, joten jos annan muillekkin tilaa kommentoida ja jään odottamaan jatkoa, jonka varmaan osaan lukea seuraavalla kerralla.

[Jolandina]

aijaijai. ihanaa. nyt sai Ginny vihdoin kakistettua totuuden ulos..
Mitenhän tuleekaan käymään? En malta odottaa jatkon ilmestymistä, jäi niiin niiin niiiin huonoon paikkaan taas tämä että saa valvoa yöunensakin jatkoa odotellessa..! No ei ihan, mutta kuitenkin.

Siis ihana, ihana luku oli, varmaan kerroinkin jo?  Ja jännityksellä odottelen.´JAtkoa siis. Tykkään kirjoitustyylistäsi niin niin paljon, ja tämä vaan on liian hyvä. Juu mutta. Kenties kommentistani huomaa, että olen edelleen himan liian innoissani, kun Ginny sai vihdoin suunsa auki? 

Tykkään siiis paljon paljon paljon. Ja jatkoa toivoin lisää PIAN!

-kiitos,

jolandina.

[Eulalia]

A/N: Heipä hei, täällä ollaan taas pitkähkön tauon jälkeen. Koko toukokuu ja kesäkuun alku ovat olleet pääsykokeisiin lukemisen ja ylioppilasjuhlien takia niin suurta hässäkkää, etten ole ollenkaan ehtinyt panostaa ficcailuun. Kiitos kuitenkin niille, jotka tätä niin sinnikkäästi seuraavat, ja erityiskiitos kaikille kommentoijille. Toivottavasti tämä uusi luku on edes välttävä, se on hiukan hätäisesti kyhätty...

XVII

Havahdun, kun joku huoneessa alkaa varovaisesti nauraa. Se on Fleur.
”Loistava vitsi! Aivan mahtava. Miksen minä keksinyt ’ämätä Billiä noin! Upeaa! Voin melkein kuvitella, mikä ’änen ilmeensä olisi ollut!” hän kikattaa. Vaaleat hiukset heiluvat naurun tahtiin, ja minua alkaa etoa. Myös muut tuntuvat tajuavan vitsin ja purskahtavat nauruun.
”Sä olet kamala”, Harrykin hohottaa. ”Olin vähällä saada sydärin!”

Sitten hän halaa ja suukottaa minua. Ron kaivaa jostain esiin shampanjaa, ja meille kohotetaan maljaa.
”Uusi lapsenlapsi!” äiti hehkuttaa ja on vähällä pudota tuoliltaan. James ja Albus tuskin edes tajuavat, mistä tässä on kysymys. Kuulen, kuinka he utelevat asiaa Roselta, joka selittää tietäväisenä, että pojille on tulossa joko pikkuveli tai pikkusisko. 

Ainakin viisi minuuttia kaikki hykertelevät innostuneena. Välillä he palaavat ”nerokkaaseen” vitsiini. Georgen mielestä tämä vitsi pitää ehdottomasti muuttaa jollakin konstein myytäväksi pilaksi. Minun mielessäni pyörii kuitenkin vain ajatus siitä, ettei tämä ole mikään vitsi. Kaukana siitä. Illallisen kuluessa en saa sitä irti mielestäni. Olin jo niin valmis matelemaan Harryn edessä anoen anteeksiantoa... Minä yritin kertoa totuuden, eikä kukaan ymmärtänyt... Enkä usko, että pystyn enää yrittämään. Tuijotan kiinteästi Fleuria, joka on niin vaalea ja kaunis. Lumoava. Dracossa ei sinänsä ole mitään kaunista, mutta vähitellen alan nähdä hänen kasvonsa Fleurin tilalla.

Aivan kuin hän istuisi pöydässä seuranamme. Tunnen, miten hengittäminen käy raskaaksi, kun hän puhuu isälle. En enää täysin ymmärrä, että Draco ei ole täällä – että se on vain Fleur. Vain jokin pieni järjen ripe estää minua pomppaamasta pystyyn ja kiljumasta. Varmuuden vuoksi puristan silti tuolin reunoja käsilläni. Yritän hengittää niin syvään kuin muiden huomaamatta kykenen. Mielessäni kaikki on kuitenkin aivan liian sekaisin... Näen vain, kuinka Draco ojentaa leipäkorin Harrylle ja hymyilee maireasti.

Minun on pakko nousta pöydästä ja lähteä yläkertaan. Kalpeat ja suipot kasvot tuntuvat seuraavan portaat ylös Ronin ja Hermionen vierashuoneeseen. Istun sängyn laidalle ja purskahdan itkuun. Tai purskahtaisin, jos pystyisin. En vain enää jaksa. Kyynelet tulevat silmiin ja sumentavat kaiken, mutta eivät silti putoa poskille. Ne vain muodostavat polttavan kalvon.

Henki ei kulje. Rintakehäni nykii kummallisesti, kun yritän haukkoa ilmaa huoneesta, josta se tuntuu paenneen kokonaan pois. Oloni on kuin tyhjiössä. Minä olen tyhjä. Vajonnut niin pahasti pohjalle, etten enää voi ponnistaa pintaan saadakseni ilmaa. Olen voimaton.

Äänet ympärilläni ovat terävät. Ne kantautuvat alakerrasta korviini, mutta en ymmärrä sanaakaan. Tuntuu ihan siltä, kuin olisin joutunut vieraaseen maahan, jonka kieltä en ymmärrä. Minun on vaikeaa ymmärtää jopa tuolinjalkojen rapinaa lattiaa vasten. Kuulen jo kaukaa, kuinka portaat narisevat. Tiedän, että Harry on tulossa. Hän on varmaan pahin kanta-astuja, jonka tunnen. Joka askelella tuntuu kuin nuija osuisi lattiaan...

Hän ei sano mitään. Huokaisee vain. Se ei ole pettynyt huokaus. Eikä väsynytkään. Se on sellainen toteava huokaus, joka kertoo, että kaikki on ennallaan. Harry on nähnyt minut tällaisena ennenkin. Ei koskaan täysin samanlaisessa tilanteessa, mutta varmasti hän on silti huomannut. Hän on nähnyt, kuinka tuijotan katse tyhjänä ulos ikkunasta, kun hän tulee töistä kotiin. Hän on huomannut, kuinka istun iltaisin sängyn reunalla olematta kuitenkaan siinä. Olen kuin karannut ilmapallo, jota hän yrittää epätoivoisesti saada takaisin, vaikka olen selvästi jo liian korkealla.

Oikeastaan olen yllättynyt. Miksi hänen huokauksensa ei ole pettynyt? Varmasti hän oli niin innostunut kuullessaan lapsesta. Varmasti hän ajatteli sen vetävän meitä jälleen lähemmäs toisiamme. Varmasti hän näki jo mielessään sen onnellisen perheen, joka joskus olimme, mutta joka nykyisin hymyilee enää vain valokuvissa pianon päällä. Voin kuvitella, kuinka hän nousi portaat ylös onnellinen hymy huulillaan, valmiina kohtaamaan menneen Ginnyn. Sen Ginnyn, joka silloin joskus olin.

En osaa edes kuvitella, miltä Harrysta olisi pitänyt tuntua. Mikä voisi olla sen pettymyksen määrä, joka syntyy, kun tajuaa, ettei tämä ilmapallo palaisi takaisin ennen kuin se olisi kohonnut niin korkealle, että tulee paineen murskaamaksi? Eikä kukaan enää halua tyhjää palloa, joka valuu alas taivaalta kuluneena ja riekaleisena. Ja silti Harry seisoo ovella, ja hänen toteava huokauksensa kaikuu päässäni onttona.

Minä olen kamala. Olen kamala nainen, joka ansaitsisi menettää kaiken. Silti Harry vain huokaa toteavasti. Aivan kuin hän hyväksyisi kaiken kamaluuteni! Tämä ajatus saa vihdoin kyynelet murtautumaan ulos silmistäni. Ne valuvat suurina ja lihavina poskilleni. Hän ei voi mitenkään nähdä minun itkevän. En nyyhki. En tärise. En edes niiskaise. Olen niin hiljaa. Istun vain paikallani kyynelten valuessa poskilleni aivan kuin niillä olisi oma, minusta riippumaton elämänsä.

Silti hän huomaa. Tunnen, kuinka hän astelee hitaasti luokseni ja istuu vierelleni sängylle. Hän ei sano mitään, ja olen siitä kiitollinen. Mitä tahansa hän nyt sanoisikin, en kestäisi kuulla sitä. Istumme molemmat aivan hiljaa. Vain alakerrasta kuuluu silloin tällöin jonkinlaista ääntä, kun muut jatkavat joulunviettoaan ilman meitä. Silti en usko hänen kaipaavan heidän seuraansa. Me vain olemme siinä. Paitsi fyysisesti vierekkäin, myös henkisesti paljon lähempänä toisiamme kuin pitkään aikaan.

Ei kysymys ole siitä, ettenkö haluaisi olla Harryn lähellä. Oikeastaan se ei voisi olla kauempana totuudesta. Minä rakastan Harrya, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Minä haaveilen entisestä onnestamme aivan yhtä paljon kuin hänkin. Unelmoin päivistä, jolloin me kuljimme kuin vaaleanpunaisessa hunnussa nauraen ja rakastaen. Minä todella haluan olla Harryn kanssa. Ongelma on siinä, etten osaa. Olen unohtanut miten.

Nyt olemme kuitenkin niin lähellä toisiamme, että olen pakahtua. Se on samaan aikaan niin ihanaa ja katkeraa. Painan pääni hänen olkapäälleen ja itken edelleen aivan äänettömästi. Harry ei sano vieläkään mitään, ja juuri siinä tämän hetken ruma kauneus kai onkin. Jos jompikumpi meistä nyt puhuisi, lumous särkyisi. Harry kietoo kätensä ympärilleni. Poskeni hänen olallaan on kyynelistä märkä ja kastelee hänen hölmön jouluvillapaitansa. Äiti on tietenkin kutonut sen...

Siinä me sitten istumme. Minun pääni hänen olkapäällään ja hänen kätensä minun ympärilläni. Hän tuoksuu ihan joululle, ja mietin, miten se haju voi tarttua niin voimakkaana vaatteisiin. En minä oikeastaan edes tiedä, mitä joulun haju on. Onko se sekoitus pipareita, mausteita, joulukuusta, takkatulta ja yhdessäoloa? En ole oikeastaan edes varma, onko joululla omaa tuoksuaan, mutta silti minä olen varma, että Harry tuoksuu joululle.

Huokaan syvään. Kasvojani kutisee, kun kyynelet kuivuvat poskilleni. Käännän päätäni ihan vähän. Vain sen verran että pystyn suutelemaan Harryn kaulaa. Se on ihan kevyt suudelma. Huuleni tuskin koskettavat hänen ihoaan. Sitten käännän pääni takaisin, ja painan poskeni hänen olkapäälleen. Harry poimii käteni omaansa ja silittää sitä varovasti peukalollaan.

Istumme niin vielä ihan pienen hetken ajan. Minua väsyttää ihan kamalasti. Lopulta annan itseni vain kaatua sängylle, ja vedän Harryn viereeni. Hän pyyhkii sormellaan ne viimeiset kyynelet silmieni alta ja hymyilee varovasti. Käperryn aivan hänen viereensä ja painan pääni hänen rintaansa vasten. Hetken mielijohteesta, juuri ennen kuin nukahdan, tartun hänen käteensä ja kiedon sen ympärilleni kuin peitoksi. Annan hänen kämmenensä hakeutua vatsalleni. Se tuntuu samaan aikaan äärettömän ihanalta, mutta myös petokselta. Onko väärin antaa kaiken vain olla näin, ja uskotella itselleenkin, ettei lapsen isä voisi olla kukaan muu kuin Harry?