Ennen kuin kaikki oli hyvin | K-11, H/G, Jatkoa 02.03.2011!

[maijja]

Oi, tämä oli kyllä jotain ihanaa.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka yksinkertaisesti rakastavat Ginnyä, mutta silti jaksan pitää tästä. Tässä on jotain niin inhimillistä tai jotain kumminkin. En osaa selittää, mutta... jatkoa odotellessa!

[LoDish]

No höh, huomasin vasta nyt että jatkoa oli ilmestynyt.Mutta kuitenki siihen vähäiseen oikeaan asiaan. Tykkäsin kun tyyli oli vaihtunut, edelleen nuo lyhyet kappaleet ihan pikkiriikkisen häiritsevät. Siispä jatkoa odotellaan...

[Eulalia]

Lozku: Valitettavasti ei taida toiveesti kunnon actionista toteutua ihan vielä, mutta ehkäpä tätä seuraavassa luvussa - ainakin draaman puitteet ovat vahvasti olemassa
NuuhkuHoney: Hieno juttu, että erilainen kertomistyyli miellytti =)
maijja: Kiitos tosi paljon kommentista!
LoDish: En oikein osaa sanoa, mitä tehdä tämän kappalejaolle. Minulla on yleisesti ottaen ongelmana juuri liian pitkät kappaleet ja se on se asia, johon nyt olen kiinnittänyt viime aikoina oikein tosissani huomiota. Tämänkin ficin aikaisempia osia olen muokannut niin, että kappalejako vastaa enemmän sitä yleisesti suositeltua virkemäärää. Koneen ruudullahan rikollisen pitkäkin kappale vaikuttaa melko lyhyeltä, mutta kun samaa tekstiä tuijottaa Wordissä tai tulosteliuskana, niin se näyttää aivan kamalalta. Siksi pyrin pitämään virkemäärän kurissa kappaleissa, enkä mielelläni anna sen ylittää n. 7 virkettä (4-6 on varmaan se suht suositeltu virkemäärä kappaleissa). No, täytynee toivoa, etteivät kappaleideni pituudet ole ylitsepääsemätön häirikkö sinulle =)

* * *

XXXIV

Kesä on poikkeuksellisen lämmin tänä vuonna. Tuntuu, että kevään koleat tihkusateet tuskin ehtivät hipoa puutarhamme yli, kun sen nurmikko jo palaa auringon tappavassa poltteessa. Minä olen aamu aamulta väsyneempi ja kuumuus on tekemässä minut hulluksi. Lämpö muuttaa elämäni tragedian säälittäväksi farssiksi. Jo ennestään väkinäinen hymyni on sulanut kumiseksi naamioksi kasvoilleni. Se polttaa ja kipristelee ja puristaa iholla, enkä minä silti voi riisua sitä pois. Luultavasti se on jo pinttynyt niin tiukasti kiinni, etten saisi sitä irti, vaikka kuinka yrittäisin.

Velvollisuudet kotona kasaantuvat nyt, kun puutarha vaatii jatkuvaa hoitoa ja kastelemista. Tuntuu aivan järjettömältä seisoa tuntikausia puutarhaletku kädessä suihkuttamassa vettä kasveille, jotka kuitenkin kuolevat muutaman kuukauden päästä syksyn armoilla. Ikkunat pitäisi maalata ja pihassa on muutenkin valtavasti laittamista – emme me silloin muuttaessamme juuri ehtineet keskittyä puutarhaan. Minä tyydyin silloin vain kunnostamaan julkisivun yhdessä Lizan kanssa. Täytyihän se puoli elämästä saada kuntoon, joka näkyy naapureille ja muulle ulkomaailmalle…

Muutama viikko sitten minun oli kuitenkin pakko alkaa kunnostaa takapihaamme. Tilasin rekkalasteittain uutta multaa ja nurmimattoa ja pihakiviä. Vietin monet iltapäivät kaupungin suurimpia puutarhaliikkeitä kiertäen ja ostin meille autokuormittain toinen toistaan tuoksuvampia kukkia ja pensaita, hedelmäpuita, lintualtaan ja terassikalusteet. Rakensin puutarhan kivikäytävien laatoitukset aivan itse – selkä on vieläkin ihan kamalassa kunnossa, sillä se paloi auringossa minun naputellessani laattoja paikoilleen.

Harry tahtoi, että terassista tulisi isompi, mutta ei hän tietenkään ehtinyt auttaa sen kanssa. Niinpä minä valvoin öisin vielä pidempään vasaroidessani äänenvaimennusloitsu apunani terassin laajennusta kohdalleen kaiken muun tekemäni työn päätteeksi. Kertaakaan en valittanut uupumusta. En valittanut, vaikka vähitellen jalat alkoivat salaa pettää alta, kun minä muiden nukkuessa vielä hoipuin hereillä taistelemassa kaaosta vastaan.

Eikä Harry edes älynnyt kiittää.

Nyt olen kyykkinyt puutarhassa niin, että polveni ovat ruvella. Piha on valmis, mutta ei sen hoito todellakaan lopu siihen, että saa pihakivetykset naputeltua paikalleen ja kasvit istutettua. Ei se lopu siihen, että asettelee puutarhatontun yhden koristesaniaisen alle, tai siihen että leijuttaa valtavan siirtolohkareen koristeeksi kukkamaan keskelle. Ei se pääty, vaikka virittää riippukeinun ja käyttää säädyttömän paljon aikaa kasatakseen lapsilleen hienot kiipeilytelineet ja täyttäessään heidän hiekkalaatikkonsa itse Torquayn rannoilta keräämällään hiekalla, jossa on jopa simpukankuoria mukana. Ei se pääty edes siihen, kun vihdoin sytyttää itse pystytetyt ja kytketyt ulkovalot vihdoin valmiissa puutarhassa ja kattaa terassin kaluston kesän ensimmäisiä grillijuhlia varten.

Ei.

Kitkeminen, perkaaminen, nurmikon leikkuu ja kuivuuden torjuminen jatkuvalla vesijohtoveden haaskaamisella ei lopu, vaikka siihen käyttää jokaisen muilta töiltä liikenevän sekunnin. En minä vieläkään ehdi nukkua öisin, sillä muiden mentyä nukkumaan minä palaan vielä puutarhaan ja käynnistän kasteluletkun hanan voidakseni sitten käyttää yön tunnit puutarhan kasteluun. Ostin kerralla kaikki lähiapteekkimme kofeiinitablettipurkit, mistä aiheutui, että apteekkari katsoi minua huolestuneena. Eivätkä ne tabletit edes toimi niin hyvin kuin pitäisi. Olen suoraan sanottuna aivan helvetin uupunut, mutta kaiketi naamioni pitää, sillä Harry ei ole huomannut mitään. Kehuu vain, kuinka kauniilta ja pirteältä minä nykyisin aina näytän.

Minä melkein vihaan häntä sen vuoksi.

Siis minkälaisessa lintukodossa se mies kuvittelee elävänsä? Kuinka sokea voi ihminen olla? Hän ei näe enää mitään siitä todellisuudesta, joka hänen ympärillään vallitsee. Kuvittelee vain, että kaikki on täydellisen hyvin, koska meillä on aina siistiä ja koska minä silitän ne helvetilliset kalsarivuoret. Silitän ne, vaikka tuntuu siltä, että jonakin päivänä nukahdan kesken kaiken ja pudotan tulikuuman raudan jaloilleni. Minä vihaan elämääni ja vihaan lapsiamme tai ainakin vihaan sitä, että minun pitää olla heidän kanssaan päivän jokaisena hetkenä. Minä vihaan kaikkea sitä, mitä edustan ja vihaan sitä tekopyhää hymyä, jota minä jaan kaikille – myös Harrylle ja lapsillemme.

Olen raivoissani Harrylle, joka ei näe, ettei mikään meidän perheessämme ole totta. Kaikki perustuu likaisille valheille ja surkealle näytökselle. Hän katsoo maailmaa niin vaaleanpunaisten lasien läpi, että minua yököttää. Minua hävettää hänen naiiviutensa ja raivostuttaa hänen kiittämättömyytensä. Onko se muka tarpeeksi, että kantaa rahaa kotiin käymällä töissä? Minähän tässä talossa kaiken teen. Teen, vaikka en halua. Minä vihaan Harrya sen vuoksi. Minä todella vihaan häntä ja kaikkea muutakin tässä talossa ja tässä elämässä. Ja minun todella tekisi mieli sanoa se ääneen. Paiskata vasten kasvoja ja seurata sitten vierestä, kuinka kaikki hajoaa sirpaleina ilmaan.

En kuitenkaan voi sanoa. En voi sanoa, että vihaan. Minulla ei ole oikeutta rikkoa muiden onnea ja tyytyväisyyttä. Ja tavallaan minä myös hyväksyn tämän kaiken. Hyväksyn sen, etten voi nukkua öisin ja hyväksyn sen, että minun työni on rakentaa terassin laajennus ja leijuttaa siirtolohkareita, jos sellaisia tarvitsemme. Ymmärrän ja hyväksyn, että minun pitää olla se, joka suihkuttaa puutarhakasveja puutarhaletkulla ja maalaa ikkunankarmeja puoli kolmelta aamuyöllä. Myönnyn ja hymyilen, vaikka rintaa puristaa.

Myönnyn, koska en minä parempaakaan ansaitse.

En todellakaan – tämähän on minun rangaistukseni. Jo sen ajatteleminen saa olon turraksi ja itkuiseksi. Kuin muistutuksena rintarepussa nukkuvan Lilyn paino tuntuu lisääntyvän. Minä pyyhin silmiä ja yritän pakottaa keskittymiseni takaisin siihen kana-juustosalaattiin, jota valmistan illan grillijuhlia varten. Vetinen katse osuu kuin kirottuna seinälle kiinnitetyssä magneettilistassa roikkuvaan kokkiveitseen. Tekisi mieli tarttua siihen ja viiltää rintarepun hihnat poikki. Lily putoaisi maahan ja minä vapautuisin kaikesta siitä painosta, joka minua painaa maahan.

Se on tietenkin paha ajatus. Läpsäytän itseäni poskelle niin lujaa, että ulvahdan. Olen vannonut, etten enää ajattelisi noin pahoja asioita Lilystä. Hän on minun lapseni ja minun pitäisi rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta. On pahaa ja sairasta ja kieroutunutta edes vilkaista kokkiveitseen päin ja ajatella tarttuvansa siihen lapsen satuttaminen mielessään. Minun pitäisi ajatella vain hyviä asioita tyttöni yhteydessä – minun tehtäväni äitinä on rakastaa.

Mutta mitä minä voin tehdä, kun se ei vain tunnu onnistuvan? Kun katsonkin Lilyyn, minua puistattaa. Hän on niin kevyt pienessä rintarepussa, mutta tuntuu silti niin sietämättömän raskaalta, että minusta tuntuu, kuin hän painaisi minua läpi lattiasta. Hänen hengityksensä tasaisuus rintaani vasten saa minut pahoinvoivaksi. Se painaa omaa rintakehääni alas ja minusta tuntuu, kuin hän yrittäisi estää minua hengittämästä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin Lily yrittäisi tukehduttaa minut…

Suurimman osan ajastani yritän ajatella Lilyä mahdollisimman vähän. Yritän suhtautua häneen aivan kuin hän olisi yksi epämiellyttävä askare monien muiden seassa. Hän on minulle kuin ne loputtomat pinkat silitettäviä kalsareita – työ, jonka tekeminen on pakollista, jotta muut voisivat olla tyytyväisiä. Tuntuu kamalalta ajatella näin omasta lapsestaan. Niin pahalta, että se saa vihaamaan itseään enemmän kuin mitään muuta. Mikä minussa oikein on vialla, kun en osaa rakastaa?

Tartun huokaisten siihen kokkiveitseen, ja pakotan itseni olemaan ajattelematta rintarepussa nukkuvaa vauvaa. Leikkaan lehtisalaattia ja jääsalaattia suureen lasikulhoon. Kello on jo puoli seitsemän. Minulla on vain tunti aikaa saada kaikki valmiiksi ennen kuin vieraat tulevat. Minä inhoan grillijuhlia, mutta näistä tämäniltaisista tulee kehkeytymään jotain aivan sietämättömän kamalaa. Jo pelkkä ajatus saa minut viiltämään vahingossa puukolla sormeen.

Inahdan ja vien sormen automaattisesti suuhun. Veren maku tulvii kielelle ja minua yököttää sen makeus. Minun vereni ei pitäisi olla makeaa. Vereni on myrkkyä ja sen kuuluisi maistua yhtä mustalta kuin ajatukseni, kitkerältä ja pahalta. Pettyneenä itseeni otan sormen pois suusta ja loihdin haavan pois.

Saan pian salaatin valmiiksi ja lähden kantamaan suurta kulhoa mukanani terassin valmiiksi katettuun pöytään. Harry seisoo jo virittämässä grilliä. Hän on jo pukeutunut siniseen poolokauluksiseen T-paitaan ja farkkuihin ja hänellä on harteillaan tummanharmaa neulepaita. Hän näyttää juuri sellaiselta, kuin kaikki muutkin tässä naapurustossa asuvat ihmiset: keski-ikäiseltä ja vauraalta. Rusketuskin on aivan sen näköinen, kuin hän olisi viettänyt kesän golfaten ja purjehtien, juuri kuten kaikki tämän rannikkokaupungin hyvin toimeentulevat, keski-ikäiset miehet.

Kaikkein surullisinta tässä näyssä on tietenkin se, että Harry on 28-vuotias. Me olemme molemmat alle kolmenkymmenen, emmekä silti eroa millään tavalla tällä samaisella alueella asuvista yli neljäkymmentävuotiaista pariskunnista. Minäkin kapuan kohta yläkertaan, missä olen jo valmiiksi laskostanut tuolille punaisen, lyhythihaisen kauluspaidan ja mustan kynähameen, joka kieltämättä on tyylikäs asukokonaisuus – keski-ikäiselle kotirouvalle. Kun vielä ripustan kaulaani Harrylta Lilyn synnyttyä lahjaksi saamani helmet…

Me olemme integroituneet elämään, joka on saanut meidät hyppäämään vuosikymmenen verran korkeammalle. Ongelma oli näkyvissä jo edellisessä kodissamme, mutta nykyisin se tuntuu räjähtävän silmille päivittäin. Tai sitten ei. Tarkemmin ajateltuna minä olen jo niin turta ympäristölleni, että vain ajoittain ennenaikaisesti vanhentunut elämämme saa minut havahtumaan.

Olen juuri aikeissa palata sisälle valmistelemaan grillattavia vartaita, kun Harry huomaa minut. Hän hylkää grillin hetkeksi ja astelee luokseni. Hän nostaa Lilyn rintarepusta herättäen samalla tytön. Jos minä olisin tehnyt saman virheen, Lily huutaisi seuraavat kaksi tuntia ilman lähestulkoon ilman hengenvetoa. Harryn sylissä Lily ei kuitenkaan koskaan itke. Nytkin hän vain tuijottaa ympärilleen isoilla ruskeilla silmillään aukoen ja sulkien samalla suutaan kuin kultakala.

Lily on aivan erilainen Harryn kanssa. Minun kanssani hän ei ole koskaan tyytyväinen. Se on ahdistavaa ja todella väärin ottaen huomioon, että minun kanssani Lily on suurimman osan ajasta. Ellei hän nuku tai syö, hän huutaa pää punaisena ja saa minut hulluuden partaalle. Mutta huuto loppuu heti, kun Harry koskettaa. Siksi Harry ei ollenkaan usko, kun sanon Lilyn olevan hankala lapsi. Minusta tuntuu, että Lily tekee sen tahallaan. Hän vihaa minua ja on hankala minulle, koska en rakasta häntä.

Katson itseeni pettyneenä, kuinka Lily sulkee jälleen silmänsä Harryn sylissä ja alkaa nukkua. Harry ei huomaa katsettani, vaan sanoo:
”Mene vaan pukemaan jo. Mä kyllä hoidan Lilyn ja ne grillivartaat.” Hänen äänessään on aavistus kireyttä. Eräs henkilö pienten grillijuhliemme vieraslistalla saa meidät molemmat melko tuskastuneiksi. Eri syistä tosin.

”Se oli sinun päätöksesi kutsua Malfoy”, en voi olla tokaisematta. Enkä säästele syyllistävää sävyä äänessäni. Jos minä jotakin olen tulevaisuudeltani pelännyt, niin juuri jotain tämänkaltaista: meidän kotonamme järjestettäviä juhlia, joihin Draco jollakin kohtalon oikulla on osallistumassa. Harry ei tietenkään tiedä, että pahin pelkoni on toteutumassa tänä iltana. Häntä vain yleisesti ottaen ärsyttää ajatus yrityksestä viettää kiva ilta yhdessä kouluaikaisen ikävyyden kanssa.

Hän katsoo minua ärtyisen oloisena.
”No olihan se pakko kutsua! Sinä ja Astoria olette käytännössä parhaat ystävät ja olisi ollut epäkohteliasta kutsua ainoastaan hänet, kun kerran kutsuimme Lizan sekä hänen miehensä!”
”Olisimme voineet olla kutsumatta Astorian, jos se siitä oli kiinni. Olisin kutsunut hänet yksin joskus toiste”, vastaan, mutta tiedän kyllä, ettei se niin mene. Jollakin ihmeen kaupalla minusta, Astoriasta ja Lizasta on tullut tiivis kolmikko – emme voisi kutsua Lizaa ja hänen miestään grillijuhliin osoittamatta samaa kutsua Malfoyille. Astoria saisi tietää ja voisi loukkaantua tai ainakin tulla surulliseksi.

Harry tietää, mitä ajattelen, eikä siksi edes vaivaudu sanomaan samaa ääneen.
”Tiedä sitten, että minä en ollenkaan pidä tästä. Astoria on tosi mukava ja hän on aina tänne tervetullut, mutta Malfoy… En usko, että se mies on muuttunut piiruakaan kouluajoista!” hän puuskahtaa, enkä minä voi muuta kuin nyökätä. Harry katsoo keskustelun päättyneeksi ja lähtee yhä melko kirein askelin sisälle Lily mukanaan.

Minä seison vielä hetken hämärästi valaistulla terassilla ja nojaan kaiteeseen. Tuijotan ulkovalojen täplittämään puutarhaan, missä pojat leikkivät piiloa. Pian ovikello soi, ja minä kohtaan jälleen kerran kaikki vanhat haamut. Pian minä tarjoilen grilliherkkuja miehelle, jonka kohtaamisen ajatuskin saa veren hyytymään suonissa.

Eikä tämän kokemuksen ajattelemisesta tee yhtään sen helpompaa se tosiasia, että näillä kutsuilla lapset ovat läsnä. Draco näkee väistämättä Lilyn – lapsen, joka saattaa varsin hyvin olla hänen tyttärensä…

* * *

[Raven]

Uusivanha lukija ilmoittautuu!

Elikkäs... rekisteröidyin tänne vasta ja nyt sain aikaiseksi kommentoida tätä!

Kuvaat Ginnyn tunteita hyvin ja olet saanut häneen enemmän syvyyttä kuin Rowling sai(tämä hänelle anteeksi annettakoon) Pidän tästä tempperamenttisesta ja voimakkaasta naisesta enemmän kuin Rowlingin hiirulaisesta...
Harry  on aika sokea Ginnyn tilanteelle, mutta usein ne miehet kyllä on.....

Kirjotat todella hienosti, saat vaihdeltua tyyliä helposti(ainakin teksti antaa niin ymmärtää  ) ja kirjoitusvirheitä ei ole silmään osunut tätä lukiessa...(oon lukenu tätä ihan alusta lähtien...)

Toivottavasti tähän tulee jatkoa pian!

~Raven~

[Eulalia]

A/N: Okei, kolmattakymmenettäviidettä lukua pukkaa, ja aletaan taas pikkuhiljaa päästä toiminnan pariin.

Raven: kiitos kauniista kommentistasi, toivottavasti palaat kommentoimaan vielä jatkossakin

Ja kommentteja kerjään edelleen myös muilta 

* * *

XXXV

Katastrofi. Se on ainut sana, jolla tulevaa iltaa voi kuvailla. Aivan varmasti on. Mitähän minäkin mahdoin ajatella, kun kutsuin heidät tänne? Istumme Harryn kanssa keittiön pöydän ääressä ja odotamme. Kaikki on jo valmiina grillijuhlaa varten – vain vieraat puuttuvat. Vilunväreet kirivät kilpaa selässäni ja minua puistattaa. Terassin ovi on auki ja ulkoa kuuluu poikien ääniä. Äänistä päätellen heillä on jo vähän liiankin riehakasta ja hauskaa. Noin kahden sekunnin kuluttua huomiostani Albus alkaa itkeä.

Harry huokaa ja aikoo nousta ylös. Minä tartun pöydän yli hänen käteensä ja sanon:
”Älä mene.”  Se kuulostaa melkein anelevalta, vaikkei välttämättä ole tarkoitus. Se kuulostaa myös väsyneeltä. Hetkeksi uupumus nimittäin pääsee karkaamaan pintaan. Hetken minun on niin kova ikävä, etten kestä ajatusta Harrysta astumassa ovesta. Olkoonkin, että kyseessä on vain terassin ovi, jonka takana puutarhassa poikamme itkee pudottuaan luultavasti kiipeilytelineestä.

”Albus itkee”, Harry toteaakin – aivan kuin minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain asetelman kannalta olennaista. Aivan kuin en oikein tajuaisi, että pojalleni on tapahtunut jotain samalla, kun me istumme keski-ikäisen parin vaatteissa keittiön ruokapöydän ääressä odottamassa katastrofia.
”Kyllä se sieltä sisälle tulee, jos harmittaa niin paljon, että tarvitsee äitiä ja isää. Tai sitten tulee James huutaen, jos luita on murtunut.”

Sanojen kylmyys kolahtaa paljon pahemmin, kuin olin ajatellut. Nielaisen hieman peloissani. Yritän paikata tilannetta hymyllä, joka kuitenkin kohoaa huulille väsyneenä. Tiedän ilman peiliäkin, että silmissäni on uupunut katse. Harry kohottaa toista kulmaansa ja epäröi hetken ennen kuin istuutuu takaisin tuolilleen. Lattialla Lily nukkuu babysitterissään ja me pidämme toisiamme kädestä pöydän päällä.

Hetken ajan mieleeni tulee Jamesin syntymä. Kuinka usein me silloinkin istuimme käsi kädessä vauvan nukkuessa. Saatoimme ihailla häntä tuntikausia tai ainakin niin kauan kuin hän nukkui. Pidimme vain käsiä ja tuijotimme pientä mustatukkaista lasta. Meistä hän oli jotain niin ihmeellistä. Meidän lapsemme. Jotain, mitä me olimme aivan kahden saaneet aikaan. Aina välillä katsoimme toisiamme ja hymyilimme. Silloin minunkin silmissäni oli rakkautta uupumuksen sijaan.

Harry katsoo minua silmiin. Katse porautuu todella syvälle ja minusta tuntuu, että hän näkee suoraan sieluuni. Näkee suoraan siihen pimeään, joka nykyisin tottelee nimeäni. En yleensä anna Harryn katsoa minua näin. Pelkään, että hän näkee liikaa. Jo nyt voin nähdä huolen kohoavan hänen kasvoilleen. Tällä hetkellä vain kaipaan läheisyyttä niin paljon, että olen valmis ottamaan riskin. Raotan suojaa ihan vähän, koska tällä hetkellä minusta tuntuu, että kuolen ilman hänen kosketustaan.

Tämä ei kuitenkaan ole oikea aika alkaa jälleenrakentaa läheisyyttä etääntyneen aviomiehen kanssa. Puutarhassa Albuksen itku voimistuu ja kuulen hänen kiljuen syyttävän Jamesia kiusaajaksi. Harry huokaa ja vetää kätensä vapaaksi. Lämpimän ihon kosketus katoaa niin yllättäen, että minusta tuntuu siltä, kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä kasvoilleni. Harry on julma hylätessään minut näin, ja joudun taistelemaan, etten purskahda itkuun hänen kadotessaan ulos terassin ovesta.

Nousen ylös, sillä minua ahdistaa istua pöydän ääressä yksin. Kävelen ympäri isoa keittiötä ja annan sormien liukua kiiltäväksi jynssättyä mustaa kivitasoa vasten. Mustat korkokengät hiertävät jaloissa. En ole juuri käyttänyt korkoja odottaessani Lilyä tai hänen synnyttyään. Jalkani ovat levinneet, eivätkä kengät oikein istu. Silti minun oli pakko tunkea ne jalkaan. Ei kynähame näytä miltään ilman korkeita korkoja…

Olen hermostunut, enkä oikein tiedä, kuinka taistella tunnetta vastaan. Rintaa puristaa, enkä oikein tiedä, johtuuko se ahdistuksesta vai jännityksestä – molemmat tuntuvat samalta. Peilin edessä pöyhin hiuksiani ja asettelen helminauhaani paremmin. Kello lähenee ajankohtaa, jolloin vieraamme saapuvat, ja jokainen sekunti saa minut yhä vauhkommaksi. Pelkään, että jossakin vaiheessa itsehillintä pettää.

Hätkähdän, kun Harry palaa sisälle. Kädessään hänellä on kaksi lasten leikkiluutaa.
”James hakkasi Albusta tällä”, hän toteaa tunkiessaan luutia yläkaappiin.
”Ihan hyvä, että otit pois. Unohdin ihan, ettei taikaleluja voi pitää esillä Lizan perheen ollessa täällä…” mutisen hajamielisesti. ”Välillä on vaikea muistaa, mitä voi jättää jästivieraiden näkyville… Tällainen kaksoiselämä on hankalaa. En mä osaa olla jästi ja velho ja jotain siltä väliltä samalla lailla automaattisesti kuin sä…”

Harry sulkee kaapin oven ja tulee luokseni. Hän kietoo minua halaukseen ja kuiskaa korvaani:
”Hyvin se sujuu. Ei pari luutaa ole paha juttu. Tuskin Liza ja Burt edes käsittäisivät, että ne ovat vähän erikoisempia leluja…”
”Välillä tuntuu, etten mä enää tiedä, kuka ja mikä olen…” huokaan. Ahdistus rutistaa rintaa niin rautaisella otteella, että aivan varmasti sydän kohta musertuu. Se puhkeaa kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo, sellainen samanlainen taiaton, joita jästilasten juhliin puhalletaan. Minun sydämessäni ei ole loitsua, joka estäisi sitä räjähtämästä.

Halu puhua on pakahduttavan suuri. Harry on nyt siinä – lähempänä kuin pitkään aikaan. Minä haluan puhua. Haluan avata suuni ja antaa sanojen virrata. Tahtoisin pahojen tekojen ja ajatusten soljuvan ulos, keventää taakkaa. Kokeilla, kuinka totuus muuttaisi todellisuuteni. Totuus pääsisi purkautumaan ja värjäämään tämän harmaan todellisuuden kaikilla niillä tunteilla, joita on tähän asti ollut pakko padota sisälle. Siitä tulisi rumaa. Niin rumaa, että se olisi jo kaunista…

 Kuinka typerältä se kuulostaakin. Olen varmaan menettämässä sen viimeisenkin kosketuksen järkeen, kun näin yritän mielessäni antaa häpeälle syvällisen merkityksen ja verhoilla sen kauniiseen paperiin. Ei totuutta voi antaa toiselle lahjaksi, ei se ole edes palvelus. Totuus on aivan yhtä väärin kuin väärä tekokin. Valhe on jotain kaunista ja täydellistä. Se suojelee kivulta, jonka totuus äänellään viiltää. Totuus ei ole mitään muuta kuin sairaus, joka näivettää valheen kauniit kasvot ja tappaa pehmeän suojan.

Siksi annan hetken mennä. Pakotan vielä vähän lisää ilmaa räjähtämäisillään olevaan sydämeeni ja annan olla. Harry näyttää yhä huolestuneelta. Silmät kertovat, että hän tahtoo kysyä. Hetki on kuitenkin myös hänen osaltaan poistumassa, aivan kohta on myöhäistä tarttua hetkeen. Mutta Harry on päättäväinen. Suu aukeaa samaan aikaan, kun ovikello soi. Hetki särkyy ja minä säpsähdän hereille väsymyksen viekkaasta lumouksesta, joka melkein sai minut puhumaan. Irrottaudun halauksesta ja hymyilen jälleen väkinäisesti. Harry näyttää pettyneeltä, mutta ei sano mitään.

Astelemme peräkanaa eteiseen, mutta oven luona pysähdymme. Ovemme loihdittu lasi antaa meidän nähdä sen takana seisovan pariskunnan paljastamatta kuitenkaan meitä. Siinä, meidän valkoiseksi maalatulla kuistillamme, Astoria Malfoy suoristaa miehensä kauluksia. Minua kylmää, kun huomaan, että Draco on pukeutunut lähes samanlaiseen poolopaitaan kuin Harrykin, väriltään vain vihreään. Myös hänen hartioilleen on asetettu neulepaita. Se on väriltään niin valkoinen, että hohtaa suorastaan irvokkaana.

Draco työntää Astorian kauemmas tavalla, joka minusta tuntuu aivan kohtuuttoman tylyltä.
”Anna olla jo sen paidan kanssa, ei se kaulusten nykiminen tee tästä pelleasusta yhtään arvokkaampaa!” hän ärähtää. Astorian kasvoilla käväisee surumielinen ilme, mutta en usko Dracon edes huomanneen.
”Kultaseni… Tiedät varsin hyvin, että ne vaatteet ovat välttämättömät, kun Liza ja Burt tulevat. Sitä paitsi, ei se mikään pelleasu ole – sellaisia jästimiehet käyttävät!” hän yrittää vakuuttaa äänensävyllä, jonka lempeyttä Draco ei mielestäni missään nimessä ansaitse.

On helppo huomata, ettei Draco suhtaudu näihin grillijuhliin yhtään sen positiivisemmin kuin Harrykaan. Minua harmittaa Astorian puolesta. Harmittaa, vaikka toivoinkin etukäteen niin kovasti, ettei Draco ollenkaan saapuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja siksi minua surettaa nähdä, kuinka kovasti Astoria koettaa saada kaiken toimimaan. Hän on pieni vaaleakiharainen enkeli, joka aivan yksin yrittää saada kaikki nämä mustat langat punottua kestäväksi verkoksi. Hän yrittää sovittaa yhteen paloja, jotka hylkivät toisiaan. Se on niin surullista katsottavaa, että minuun sattuu.

”Tiedät kyllä, ettei tällainen jästitouhu huvita. Ja Potterit? Siis ihan totta, Astoria. Välillä en ollenkaan tajua, miksi kaikista maailman ihmisistä on pakko alkaa kaveerata niiden kanssa! Enkä usko, että Potterkaan odottaa meitä intoa puhkuen…” Draco tuhahtaa saaden Astorian huokaamaan.
”Harry on tosi mukava ja Ginny myös. Kyllä se hyvin menee.”
”Katastrofi siitä tulee, Astoria! Voi feeniksin perse sentään, kuvitteletko ihan tosissasi, että tästä oven avauduttua me aletaan Harryn kanssa syleillä ja istutaan pihvien ääreen muistelemaan yhdessä kouluaikoja?”

Vieressä Harry tuhahtaa aivan yhtä ärtyneenä kuin Dracokin. He ovat tällä hetkellä niin samanlaisia, että minua pyörryttää. Asetelma on aivan liian julma minun kestettäväkseni, eikä ovea ole vielä edes avattu. Tästä ei todellakaan voi seurata mitään edes etäisesti siedettävää. Ajatus pelottaa minua. Minähän olen nimittäin se, jolla tässä pelissä on eniten hävittävää…
”Huomaatko, Ginny? Dracokin käsittää, ettei tämä ole hyvä ajatus!” Harry tokaisee kuin tuplatakseen panokset.

Minä huokaan syvään aivan samaan aikaan kuin Astoriakin oven toisella puolella. Ero vain on siinä, että Astorian huokaus on alistuva.
”Rakkaani… Yritä edes olla ystävällinen, lupaathan?” hän sanoo katsoen miestään pyytävin silmin, joiden katse on aivan liian kiltti. Aivan liian rakastava... Draco ei ansaitse Astoriaa vaimokseen – aivan kuten minäkään en ansaitse häntä ystäväkseni. Oikeastaan luulen, että Astoria on aivan liian lempeä. Hänen läsnäoloaan ei kukaan ansaitse elämäänsä.

Minun huokaukseni puolestaan on kaikkea muuta kuin kiltti ja alistuva. Minä olen aivan yhtä kova ja kylmä kuin nuo kaksi toisiaan vihaavaa miestä. Minulla ei nimittäin ole varaa riskeerata riitaan noiden kahden välillä.
”Jumalauta Harry! Sä olet kuule aikuinen mies, joten niele jo tuo naurettava asenne ja käyttäydy niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluukin. Aivan kohta tuo ovi aukeaa ja silloin me hymyillään ja ollaan kohteliaita. Ei tässä kukaan mistään sydänystäviksi ryhtymisestä ole puhumassa, joten koeta nyt jo rauhoittua!” ärähdän.

Harry näyttää hetken melko typertyneeltä. Oven takana Draco näyttää edelleen hapanta naamaa, mutta myös hän on hiljentynyt.
”Kyllä se hyvin menee. Yritä vain olla avoin, niin huomaat varmaan, kuinka mukavia Harry ja Ginny ja Liza ja Burt ovat!” Astoria kannustaa. Minusta ei ole sellaiseen. Käytän vain hyväkseni Harryn hiljaisuutta ja tartun ovenkahvaan.
”Hymyile, perkele!” ärähdän vielä ennen kuin avaan oven.

Ensimmäisenä sisään syöksyy pikkuinen Scorpius. En ollut ollenkaan huomannut pojan seisseen terassilla vanhempiensa kanssa. Minusta tuntuu tavallaan vähän pahalta, että hän on ollut paikalla kuuntelemassa isänsä kiukuttelua. En kuitenkaan ehdi pohtia Scorpiuksen isältään saamia surkeita vaikutteita sen enempää, sillä itse pääongelma seisoo aivan edessäni ja tiedän, että minun odotetaan reagoivan jollakin tavoin.

”Tervetuloa!” pakotan itseni toivottamaan jokseenkin konemaisesti.
”Joo.”
Se on kaikki, mihin Harry itsensä kykenee pakottamaan. Kuinka säälittävää. Kuinka kerrassaan säälittävää, että hän sanoo noin. Minäkin pystyin antamaan tervetulotoivotuksen! Pystyin, vaikka minulla on paljon enemmän ikävää yhteistä historiaa tuon miehen kanssa…

”Kiitos”, Draco sanoo ja ojentaa kätensä. Hänen silmänsä ovat täysin ilmeettömät, mutta olen varma, että niiden harmaan lasin takana velloo aivan yhtä pahasti kuin minunkin mielessäni. Minäkin yritän pysyä tyynenä, mutta käsi vapisee siitä huolimatta, kun tartun Dracon käteen. Pienen hetken ajan kosketus tuo sen motellihuoneen pääni sisään ja minua huimaa. Puristan kättä nopeasti ja siirryn Astorian luo.

Astoria on tapansa mukaan yhtä hymyä. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa niin lujasti, kuin pienillä enkelinkäsillään jaksaa.
”Kiitos niin, niin paljon, että kutsuitte Dracon myös. Ei varmaan ollut kovin helppo juttu menneisyyttä ajatellen…” hän kuiskaa korvaani ja minä tunnen kasvojeni lehahtavan punaisiksi.
”No kuka muka vanhoja muistelee?” soperran, vaikka tiedän varsin hyvin, kuinka kasvoni helottavat nöyryytyksestä. Häpeästä, jonka todellisen syyn ymmärtämiseen Astorialla ei ole edellytyksiä.

”Käykää ihmeessä peremmälle. Terassin pöytä on katettu. Meillä on vähän kuohuvaa, kilistetään, kunhan Liza ja Burt tulevat. Ja Scorpius – tahdot varmaan jo leikkimään poikien kanssa. He ovat puutarhassa, mene sinne vain”, selitän jotenkin konemaisesti. Scorpius tosin on jo mennyt. Lapset ovat niin aitoja, niin avoimia. Heillä ei ole vielä tajua siitä, kuinka maailma toimii ja kuinka vanhempien kaunat siirtyvät perintönä eteenpäin. Minun ja Dracon puolelta se perintö on sitä paitsi vanha ja vaalittu.

Niin… Kuinka käsittämättömän ironista, että Lily saattaa olla hänen lapsensa? Kahden toisilleen kaunaa kantavan suvun yhteenkietouma. Se on niin kiero ajatus, että on ihan pakko hymyillä.

* * *

[Raven]

Uusi luku oli aivan ihana!!! Ginny-parka, kun koittaa kestää Harryn j Dracon kiukutteluja ja pysyy järjissään...

Kuvailit Astoriaa tosi kauniisti, vaikka pidin sitä (kirjoissa tosin) omahyväisenä ja ärsyttävänä.. Nyt mulle tuli ennemminkin mieleen yks pieni, 150cm plondi yli-ihana ystävä-palleroiseni

Tiedän, että tää kommentti pissii aika pahasti silmään, mutta kommentointi on hankalaa, kun ajatukset liitelee vielä tuolla HP-maailman puolella Kiitos aivan ihanasta luvusta!! Tuleehan ähän pian jatkoa?

Raven

[Eulalia]

A/N: Kiitos Raven kivasta kommentista, toivottavasti uusi luku miellyttää


* * *

XXXVI

Jossakin vaiheessa minun on myönnettävä, ettei illasta olekaan tullut ihan niin kamala kuin olin etukäteen pelännyt. Se saa minut pelkäämään entistä enemmän, odottamaan vihan julmaa loppuhyökyä, joka hukuttaa alleen kaiken tai ainakin minut. Aina jonkun nauraessa minä värähdän hermostuneena, ei meillä pitäisi olla hauskaa. Kun joku sanoo jotain, minä kauhistun, ei meidän pitänyt pystyä puhumaan. Ei ainakaan näin luontevasti. Kun joku kutsuu toista nimeltä, minä jähmetyn, ei meidän pitänyt olla näin tuttavallisia.

”Haluaako joku lisää makkaraa?” Harry kysyy. Hän seisoo grillin luona valkoinen essu yllään, grillipihdit kädessään. Hymyilee ja katsoo suoraan vieraisiin, ei väistä katseellaan edes Dracoa.
”Kyllä kiitos, ne ovat kerrassaan herkullisia”, Lizan mies Burt sanoo, ojentaa lautasensa, saa Harryn myhäilemään tyytyväisenä kehuista. Hän lastaa makkaraa lautaselle, ojentaa takaisin, katsoo meitä naisia kysyvästi. Liza tahtoo vielä yhden makkaran, ei kuulemma jaksa pelätä lihomista lauantaisin. Minä ja Astoria pudistamme päätämme, ei meihin mahdu enempää.
”Draco?” Harry kysyy sitten vielä, katsoo häntä suoraan silmiin vailla merkkiäkään vaivautuneisuudesta kasvoilla. Draco nyökkää, haluaa lisää makkaraa ja saa sitä.

Minä mietin, missä vaiheessa se hiljainen vihamielisyys on vaihtunut sanattomaan sopeutumiseen. Missä vaiheessa Harry ja Draco lopettivat toistensa epäluuloisen kyräilyn, lakkasivat supisemasta minulle ja Astorialle hiljaisia solvauksia toisistaan? Voiko hyvä ruoka todella tuoda näin hyvän mielen, vai oppivatko ne kaksi vain yllättäen näyttelemään? Onko sen edes väliä? Pääasianhan pitäisi olla, että ilta etenee hyvin. Etenee tasaisesti ilman piikittelyä, ilman nyrkkitappeluita. Ollaan asiallisia ja näytetään hyvää esimerkkiä lapsille, jotka syövät sormin pikkunakkeja ja lihapullia.

Mutta… Tämä on liian kevyttä. Liian helppoa ja mutkatonta, niin mukavaa suorastaan, että muuttuu piinaksi mielessäni. Draco, Harry ja Burt keskustelevat asioista kuin parhaat ystävät, kenenkään kasvoilla ei näy inhoa, ei kaunaa, ei ennakkoluuloja. Vain viinilasien ja olutpullojen kilistelyä, hymyjä ja remahtavaa naurua, kun joku rohkaistuu kertomaan hieman härskimmän vitsin. Burt puhuu paljon, tahtoo tietää kaiken Harrysta ja Dracosta. Harry vastaa kysymyksiin ensin, ei hänen ole vaikeaa puhua. Meidän kaksoiselämämme perustana ovat alusta asti olleet jästisovellettavat peitetarinat, Harrykin osaa omansa jo vaivatta ulkoa.

Minä tietenkin tunnen koko tarinan jo, olen ollut mukana kehittämässä sitä. En jaksa hymyillä, kun hän kertoo Burtille kuvitteellisesta työstään ison lääkefirman konsulttina. En jaksa huvittua, kun hän selittää sillä ainaiset työmatkansa, pakenee muutaman hyvin harjoitellun kemiallisen termin taa ja saa itsensä vaikuttamaan niin pätevältä, ettei toista samanlaista valehtelijaa olekaan. Paitsi minä itse tietenkin, ja minua harmittaa, että hän on niin hyvä. Melkein yhtä taitava kuin minä. Tekisi mieli itse vesittää koko juttu, kysyä jotain jostain lääkkeestä – seurata hihitellen vierestä, kuinka Harry siitä onnistuisi rimpuilemaan irti.

En kuitenkaan sano mitään. Ei se olisi reilua, ja sitä paitsi Burt kysyy nyt samoja asioita Dracolta, tahtoo tietää, mitä tämä tekee työkseen. Nyt minua hymyilyttää, naurattaa jo etukäteen, mitä hän aikoo sanoa. Tajuaa varmaan itsekin, ettei voi sanoa työskentelevänsä taikaministeriössä. Verenhimo kielellä tuijotan miestä, tahdon kuulla, kuinka tuo läpikypsynyt velho tilanteen hoitaa. Petyn, kun hän vastaa epäröimättä:
”Mä olen Devonin alueen verolaitoksen Torquayn virastopäällikkönä, ehkä maailman tylsin työ – ei jaksaisi puhua siitä.”

Täytyy sanoa, ettei mikään ole yllättänyt minua pitkään aikaan yhtä lahjakkaasti kuin Dracon vastaus. Se on täydellinen vale, sillä niin tylsä työpaikka kuin verotoimisto ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa jatkokysymyksiin. Mietin, miten Draco on voinut keksiä mitään niin nerokasta, niin toimivaa, niin täydellisen valheen. Ihaillen katson, kuinka Burt nyrpistää nenäänsä, palaa kehumaan Harryn grillimakkaroita, ei tahdo kysyä enempää verottaja-Dracon työstä. 

Sama jatkuu pitkin iltaa. Liza tai Burt kysyy, joku meistä vastaa, poikkeuksetta valehtelee. Astorian ja minun on helpointa, olemme kotiäitejä molemmat, aivan samanlaisia kuin Liza. Meidän ei tarvitse valehdella, riittää, kun emme mainitse lohikäärmerokkoja ja menninkäisenpuremia. Harry ja Draco ovat illan tähdet. Kumpikaan ei epäröi vastata, ovat molemmat kehittäneet peitetarinan kuulostaakseen normaaleilta. Hyvin he myös roolejaan vetävät, en oikein tiedä, kummalle kuuluu palkinto parhaasta miespääosasta. Kylmät väreet ravistelevat selkää, kun miehet taas nauravat kaikki kolme – ei tämä voi edetä näin hyvin!

Viinipullo kiertää pöydässä, minulle ei ole katettu viinilasia. Tiedän, mihin se vihjaa – eivät imettävät äidit saisi juoda. Minä vain en imetä. Lily ei huoli rintaa, on syntymästään asti sylkenyt nännin, ei tahdo syödä minusta. Ja vaikka tahtoisikin, ei minusta ole missään vaiheessa juuri maitoa tullut. Koko maitojuttu on yksi niistä todisteista, jotka osoittavat surkeuteni äitinä. Oma kehoni kieltäytyy olemasta äiti lapselle, joka vihaa minua, ei koskaan kelpuuta mitään tekemääni. Olen kelvoton äiti niin perin pohjin, että voin aivan hyvin juoda lasillisen viiniä päälle.

Hassua kyllä, Draco on ainoa, joka huomaa. Katsoo minua, kun otan pullon ja kaadan vesilasini täyteen punaviiniä. Kasvoilla välähdys ivaa, silmissä arvoituksellinen katse.
”En mä imetä”, muotoilen hänelle äänettömän puolustuksen, en kyllä tiedä, miksi vaivaudun selittämään itseäni. Uhmakkaasti nostan lasin huulilleni ja juon. Juon samalla kertaa koko lasin tyhjäksi. Kurkkua lämmittää erikoisesti, siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen saanut viiniä. Kun viimeksi olen saanut mitään. Hän tarkkailee minua, kun kaadan lasin uudelleen täyteen, hymähtää, kun tällä kertaa otan vain kulauksen.

Ilta matelee eteenpäin samalla kaavalla. Ihmiset nauravat, lapset leikkivät pimeässä puutarhassa, kunnes väsyvät, nukahtavat olohuoneen sohville. Miehet kantavat heidät poikien huoneeseen nukkumaan, nyt vasta aikuisten juhlat alkavatkin. Harry hakee sisältä pullon konjakkia, Burt kaivaa taskustaan rasian minisikareita Lizan katsoessa paheksuvasti. Keskustelut jakaantuvat, miehet alkavat puhua omista jutuistaan, harrastuksistaan lähinnä. Me naiset puhumme lapsistamme, mistä muustakaan?

Mietin, miksi se menee aina näin. Aina jossakin vaiheessa iltaa sukupuoliroolit ottavat vallan, miehet vaihtavat vapaalle ja naiset alkavat korjata astioita pöydästä samalla kun keskustelevat näennäisen iloisesti uhmaikäisistä lapsistaan. Tarjoilen jälkiruoan terassille, myöhäinen kesäyö on lämmin. Otan lautaselle ohuen palan kakkua, paljon ohuemman kuin kukaan muu. Siinä on limettimehua. Kirpeä maku kipristelee kielellä, yllättää – antaa sävyn tälle illalle, saa juomaan enemmän viiniä.

Viini nousee päähän nopeammin kuin ennen. Saa olon kevyeksi, pehmentää yön terävät reunat, tekee kaikesta niin paljon siedettävämpää. Dracon ivallinen katse on enää pelkkä ilme kasvoilla, ei aiheuta minussa tunteita, korkeintaan naurattaa vähän. Tiedän, ettei enempää saa juoda. Muuten kevyt hiprakka kipuaa humalaksi, työntää kehon ja mielen kauas kontrollin ulottumattomiin. Saa tekemään tyhmiä. Puhumaan sanoja, joita ei tarkoittanut lausua ääneen…

Mieli ei kuitenkaan ole tyytyväinen tähän ilon tilaan, jossa maailman kovuus on hieman pehmennyt, muttei kuitenkaan täysin sulanut, ei kadonnut – piilossa vain. Mieli janoaa lisää, kaipaa täydellistä vapautta, täyttä onnea. Se janoaa kokonaisvaltaista humalaa. Humalaa, joka saa leijumaan niin korkealle, ettei yksikään ihmiskäsi voi saavuttaa ja ottaa kiinni. Humalaa, joka kietoo syleilyynsä, saa unohtamaan. Ottaa valtaansa ja hellii sumuisessa sylissään, näyttää, ettei aina tarvitse olla vahva. Näyttää, millaista on olla lapsi jälleen, pelkkä mielihalujaan seuraava vastuusta tietämätön lapsi.

Houkutus kasvattaa otettaan, saa muistelemaan aikaa, jolloin oli vielä nuori ja humala uusi tuttavuus, jännittävä ystävä, jonka seurassa ei koskaan ollut tylsää. Mieli kertaa, kuinka monet kerrat viinipullo on vielä vanhempanakin ollut pelastamassa. Muuttanut ikävät asiat helpommiksi käsitellä, lievittänyt stressin – saanut nauramaan. Minä en ole saanut nauttia pitkään aikaan – lapset ovat menneet edelle, Lily astui lupaa kysymättä tielle. Hieman utuisin silmin katson pöydällä seisovaa valkoviinipulloa. Enempää ei saisi ottaa, mutta mieli pyytää niin kauniisti. Huomauttaa, että nyt on juhlat. Sanoo, että kyllä välillä saa ottaa aivan rennosti. Pyytää vielä kerran… Voi kuinka kaunis ääni sillä on…

Päätän, että vielä yhden lasillisen voi juoda, sitten saa riittää. Tartun pulloon, mutta se on tyhjä. Päätän tulkita sen merkiksi, annan olla. Tyydyn nauttimaan tästä kevyestä hiprakasta, hymyilemään Lizalle ja Astorialle, Burtille ja Harrylle – jopa Dracolle. Liza kertoo amerikkalaisvitsejä, minä nauran. On hauskaa pitkästä aikaa, harmittaa, kun tiedän, että voisi olla hauskempaakin. Nautin tästä ympärillä vallitsevasta pehmeydestä, kaikki on niin miellyttävää, etten enää jaksa pelätä edes katastrofia.

Itkuhälyttimestä alkaa kuulua Lilyn huutoa. Ihmettelen, kuinka hän on nukkunut näin tavattoman sikeästi näin kauan – normaalitilanteessa hän herää muutaman tunnin välein vaatimaan jotain, mitä minä en osaa antaa. Ajaa minut hulluuteen jatkuvalla itkullaan, saa vihaamaan häntä ja itseäni vielä enemmän... Tänään Lily on kuitenkin ollut kiltisti, nukkunut yksin olohuoneeseen laitetussa babysitterissä välittämättä terassille kantautuvasta melusta. Ja hänen itkunsa… Normaalisti se repisi mieltäni hajalle, mutta nyt hiprakka pehmentää, tekee jopa siitä ulinasta miellyttävämpää kuunnella.

Nousen ylös, pakko kai on lähteä rauhoittamaan lasta.
”Pieni hetki”, sanon, olen pirteä.
”Tuotko tullessasi lisää viiniä?” Harry ehdottaa, saa minut hymyilemään.
”Totta kai, kultaseni”, vastaan mielessä kuva omasta lasista – täynnä. Kerrankin Lilystä on jotakin hyötyä. Matkalla terassin ovelle korko juuttuu kiinni puulavan saumaan, kompuroin. Tiedän punoittavani, kun suoristaudun katsomaan pöydässä istuvia. Nöyryytetty mieleni ymmärtää juoneensa liikaa jo nyt, vaikka pöydässä istuvat laittavatkin kompuroinnin kömpelyyteni piikkiin. Vain Dracon kasvoilla on ivallinen ilme, jota edes hiprakka ei tällä kertaa onnistu pehmentämään.

Babysitterissään Lily huutaa kasvot punaisina. Nostan hänet syliin, tuuditan käsivarsilla ja yritän saada hiljenemään. Kaivan jääkaapista tuttipullon, yritän syöttää. Lily on kuitenkin aivan yhtä kiukkuinen kuin aina ennenkin, viini vain tekee tästä iänikuisesta painista miellyttävämpää. Saa hermot kestämään, turhautuneet kyynelet pysymään kanavissaan. Tungen tuttipulloa suuhun sitkeästi, maanittelen sanoin, joista tällä kertaa puuttuvat manaukset. Yritän jopa hyräillä – mitä vain, että saan hänet rauhoittumaan, syömään ja nukahtamaan uudelleen.

”Voi, kuka pieni suloinen tyttö se siellä itkee?” kuulen Astorian enkelinäänen lepertelevän ovelta. Vedän kasvoille urheaa hymyä, yritän näyttää siltä, kuin olisin tilanteen herra.
”Raukalla taitaa olla kova nälkä”, hän toteaa, astelee kevein askelin luokse, kutittelee sätkivän Lilyn mahaa, hymyilee leveästi. Minun sydämeni vajoaa, kun Lily lopettaa huudon saman tien, räpyttelee silmiään. Alkaa tuijottaa kummastuneena Astorian kauniita kasvoja, tavoittelee tämän vaaleita enkelinkiharoita pienillä käsillään. Astoria laittaa kädet silmien peitoksi, vetää ne alas ja nauraa:
”Kukkuu!”

Lily alkaa nauraa. Se on hänen ensimmäinen naurunsa, jokeltavaa kurlutusta, josta ei voi erehtyä. Hiprakka väistyy sivuun, valahtaa maahan kuin joku olisi niin vain huuhtonut sen pois. Lily nauraa – Astorialle. Minun kanssani hän vain huutaa, mutta kun Astoria tulee, hän unohtaa kiukkunsa, unohtaa nälkänsä. Nauraa. En tiedä, voisiko Lily mitenkään olla julmempi. Minä yritän, siis todella yritän rakastaa häntä, kaivaa äitiyteni rippeitä esiin hänen vuokseen. Ja näin hän kertoo minulle, kuinka paljon vihaa. Nauraa Astorialle.

”Astoria, olisiko ihan liikaa vaadittu, jos voisit pidellä Lilyä hetken? Minulla on ihan hirveä vessahätä”, takeltelen, sanon mitä vain päästäkseni pois. Astorian kasvoilla on leveä hymy, hän on yhtä aurinkoa, kun työnnän Lilyn hänen syliinsä. Näen, kuinka Lily hymyilee, suostuu saman tien juomaan tuttipullosta, ei edes vikise. On täysin tyytyväinen, ehkä tyytyväisempi kuin koskaan. Minä pakenen yläkerran kylpyhuoneeseen, potkin kiukkuisena korkokengät jalasta, romahdan kylmälle lattialle istumaan.

Tästä ei tule mitään. Viimeistään nyt se on pakko myöntää.

Minä en rakasta Lilyä. En osaa, en halua rakastaa. En usko, että koskaan rakastan. Sen tajuaminen saa onton olon laskeutumaan vatsanpohjalle. Saa häpeän vellomaan hyökynä yli, saa voimaan pahoin. Puristan silmiä yhteen, yritän estää itkua. Ihan kohta on vedettävä vessa näytöksen vuoksi, tungettava liian pienen korkokengät takaisin hiertyneisiin jalkoihin. On kavuttava portaat alas. On kohdattava Astoria ja Lily, kiitettävä palveluksesta. On nukutettava Lily ja palattava terassille. On pidettävä hauskaa ja naurettava jälleen koko väsyneen ja riekaleisen sydämen voimin.

Voipuneena nousen ylös, puserran kengät kipeisiin jalkoihin ja vedän vessan. Vältän katsomasta peiliin ennen kuin avaan oven – mitä katsottavaa kuvajaisessani olisi, se kertoisi vain, ettei mikään ole hyvin. Ja sen minä tiedän jo ihan tarpeeksi hyvin, en kaipaa muistutusta. Porrastasanteella vedän syvään henkeä. Vedän kasvoille säihkyvimmän hymyni, käännyn olohuoneeseen. Tunnen ilman pakenevan keuhkoista ja jähmettyväni paikoilleen. Vain loistava hymy pysyy kasvoilla, se on valettu muottiin, jota mikään järkytys ei voi rikkoa. Katson hiljaa, kuinka Astoria ja Draco istuvat yhdessä sohvalla. Kuinka Lily makaa Dracon sylissä ja nauraa.

Tiesinhän minä, että loppuhyöky tulisi vielä… 


* * *

[Raven]

Tää oli aivan ihana luku!!!

Ihana, että Ginny osas olla rento ja iloinen edes vähän aikaa... Osais ajatella aavistukse valoisammin ja miettin, että kyllä tämä tästä..

Käy niin Lilyä ja Ginnyä sääliks, ku ei kumpikaan tunnu toistaan kestävän.. 

Osasit tehdä humalasta just sellasen helpottavan tilan, jonka avulla jaksaa, vaikkei ihan täysillä eteenpäin vetelekkään.. Toi sun luvun lopetus oli kyllä aika katkera.. Lily nauraa ensimmäisiä kertojaan mahdollisen isänsä sylissä... Katkeraks sie osaat tämän tehä..
Toivottavasti Ginny jaksaa, eikä romahda ihan täysin...

Jatkoa jään odottelemaan!!!

Raven

[Eulalia]

Raven: Taas kerran kiitän suuresti kommentistasi, joka piristi ja sai uskomaan, että tätä kannattaa edelleen jatkaa Olen varmaan jossain vaiheessa tehnyt tyhmän luvun tai kaksi, koska kaikki aikaisemmat vakiokommentoijat tuntuvat kadonneen...

A/N: Ajatukset olivat vähän sekavat tätä kirjoittaessa, joten luvustakin tuli varmaan aika hämärä. Kommentteja arvostan edelleen

* * *

XXXVII

”Ginny?” Harry aloittaa jokseenkin arasti heti kymmenen uutisten loputtua. Saa minut havahtumaan ajatuksistani, en minä koskaan ole jästien uutisista jaksanut välittää samalla tavalla kuin hän. Nimi jää soimaan päässä, saa värähtämään säikähdyksestä – ei Harry koskaan aloita keskustelua näin. Ei koskaan näin painokkaasti, ei koskaan näin… vakavana.

”Niin, Harry?” pakotan itseni vastaamaan rauhallisesti, yritän olla kuin en lainkaan aavistaisi pahaa. Viaton ilme kasvoilla nostan katseeni häneen, näen vaikean ilmeen vihreissä silmissä ja pelkään. En osaa tulkita katsetta, en tiedä, mitä pitäisi odottaa. Pakotettu hymy kasvoilla odotan, kun Harry tutkii kasvojani, porautuu vaikealla katseellaan silmiin ja yrittää taas löytää jotain samalla, kun minä parhaani mukaan koetan kätkeä.

Pelko on helppo piilottaa hämmentyneeseen huvittuneisuuteen, siksi hymyilen Harryn katseen alla. Hän tutkailee minua pitkään, mutta huokaa lopulta:
”Äh, ei mitään. Unohda.”
”Aha”, vastaan laimeasti ja kohdistan katseen televisioon, vaikken alkavaa rikosdraamaa jaksakaan seurata. Hiljaisuus huokailee välillämme ja saa lihakset jännittymään. Minua kiinnostaa kyllä, mutta en uskalla kysyä. Enkä usko, että todella haluaisin tietää – uteliaisuudesta ei koskaan seuraa mitään hyvää…

Jännittynyt hiljaisuus vaihtuu asteittain kireämmäksi. Televisiossa murhaepäiltyä kuulustelee liian kaunis nainen ja minua alkaa ärsyttää.
”Kyllä kelpaa murhaajan tuijotella tuota kaula-aukkoa”, tuhahdan, kun en muutakaan keksi. Harry kohottaa kulmaansa, mutta ei sano mitään. Kun kuulusteluhuoneeseen astuu myös aivan liian hyvännäköinen ja nuori mies, minua ärsyttää vielä vähän enemmän:
”Vaikea uskoa, että jästien poliisit olisivat kaikki noin kauniita ja langanlaihoja naisia tai tuollaisia bodattuja komistuksia.”

Sanani saavat Harryn tuhahtamaan ja keskeyttämään ohjelman. Hän kääntyy minua kohti ja tiedän jo, että tästä se taas alkaa.
”Mitä sinä jästien poliisivoimista tiedät? Oletko koskaan edes nähnyt poliisia?” Harry kysyy irvaillen, koettaa haastaa riitaa ja onnistuu.
”No, jos poliisit ammattikuntana vastaavat puoliksikaan meidän auroreitamme, niin televisio kaunistelee ja keventää totuutta aika rankasti”, huomautan kylmästi ja saan Harryn rypistämään kasvojaan loukkaantuneena.
”Väitätkö, että me olemme läskejä ja rumia?” hän tivaa ärtyneenä.
”Sano sinä, kun olet aina töissä katselemassa niitä muita!” kivahdan.
”Jumalauta, Ginny! Taasko se alkaa?”

Ei.

Ei.

Ei.

EI!

En minä jaksa taas aloittaa tätä kuviota. Olemme riidelleet viimeisten viikkojen aikana jatkuvasti – tai ainakin niinä harvinaisina hetkinä, jolloin Harry on ollut kotona mahdollistamassa riitelyn. Hänen jatkuva poissaolonsa ärsyttää minua, sysää liikkeelle mahdottoman noidankehän. Hän on poissa, minä suutun. Jätän tahallani hänen vaatteensa ryppyisiksi, en jaksa kattaa lautasta hänen paikalleen.

”Anteeksi, en uskonut sinun tulevan kotiin illalliselle. Hitto, ei tästä kyllä millään riitä ruokaa meille kaikille. No, pakastimessa on kalapuikkoja, osaat varmaan itse laittaa…”

Näin tervehtii kylmä ääni Harrya jo eteisessä. Kosto toteutuu kylmän tai pohjaan palaneen ruoan muodossa, tai sitten ei ruokaa ole hänelle tarjolla ollenkaan. Kosto on aina siinä, koskaan en vahingossa unohda kokata Harrylle, koskaan en anna hänen unohtaa tyytymättömyyttäni. Vyörytän kiukkuni yhteiselle ajallemme ja mustaan sen mahdottomaksi kestää. Eikä Harry jaksa nöyrtyä, ei koe mitään väärää tekemisissään. Ei. Harry pelaa tätä peliä aivan yhtä likaisesti kuin minäkin, löytää kyllä lisää keinoja saada minut vihaiseksi. Löytää minun vikani, eikä pelkää huomauttaa.

Yhdessäolomme on piikittelyä, eleemme riidanhaluisia ja keskustelumme huutoa. Löydämme toistemme sanoista ja teoista pelkkää pahaa, kaikki ärsyttää. Riidan voi laukaista käyntiin mikä tahansa, television rikosdraama on vain yksi esimerkki.  Oli räjähdysaine mikä tahansa, aina se kuitenkin johtaa samaan tilanteeseen. Piikittely tihenee kivahduksiksi, äänenvoimakkuus kasvaa huudoksi. Sitten huudamme. Käymme läpi aivan samat asiat, samat sanat kuin edelliselläkin kerralla. Huudamme, kunnes jompikumpi heittäytyy hiljaiseksi.

Hiljaisuus jatkuu uuteen riitaan asti. Emme sano sanaakaan, emme edes vahingossa. Kun hiljaisuus käy sietämättömäksi, häivymme toistemme silmistä. Minä pyykkihuoneeseen rypistämään hänen kauluspaitojaan, Harry takaisin töihin. Minä kasvatan koston pieniä vittumaisia tekoja ja ratkon reikiä hänen housuihinsa, Harry pysyy iltaisin yhä pidempään toimistolla. Lumipallo kasvaa ja taas me riitelemme. Aina pelkkää huutoa ja ajoittain lentäviä maljakoita, ei koskaan yrityksiä keskustella järkevästi.

Joskus tuntuu, ettei meistä kumpikaan oikeasti halua selvittää näitä ongelmia...

Istumme ärtyneessä hiljaisuudessa sohvalla, tuijotamme sitä typerää rikosdraamaa. Tahtoisin lähteä, mutta ylpeys ei anna periksi. Se joka lähtee, häviää. Paljastaa, ettei ole tarpeeksi sisukas taistelemaan loppuun saakka. Minä en sitä myönnytystä ole Harrylle valmis antamaan, kuten ei hänkään ole valmis luovuttamaan omalta osaltaan. Mulkoilemme toisiamme, mietimme, miten olla olematta kuitenkaan. Huokailemme ja ärsytämme toisiamme – niin tämä aina menee.

”Ginny…” Harry puuskahtaa uudelleen, saa minut ärähtämään tylysti:
”Mitä nyt?”
Kärttyinen äänensävy ei uhkaa Harrya, saa hänet vain naurahtamaan epäuskoisesti ja hieromaan ohimoitaan turhautuneena.
”Miten meistä tuli tällaisia?” hän kysyy, yllättää minut ja saa surulliseksi. Surullisemmaksi kuin pitkään aikaan, oikeastaan. Kiukun alle on niin helppo kätkeä kaikki muu.

Kohautan olkiani, epäröin vähän ennen kuin uskallan katsoa odottaviin silmiin.
”En minä tiedä, Harry. En ihan totta tiedä…” vastaan, vaikka tiedän valehtelevani. Vastaus kysymykseen on helppo, luulen Harrynkin pohjimmiltaan tietävän. Se on elämä, joka meidät on tällaisiksi veistänyt. Tämä liikaa luvannut, liian vähän lunastanut elämä. Tämä täysin väärin eletty, surkea elämä… Mutta ei sitä ääneen voi sanoa. Se olisi liian lannistavaa, liian masentavaa.

Liian klisee.

Harry kiemurtelee sohvalla kiusaantuneena, mutta odottaa ohjelman loppuun – luulee kai minun seuraavan sitä. Katson, kuinka hän napsauttaa television kaukosäätimellä kiinni ja laskee sen pöydälle. Hän tarttuu minua kädestä, ei välitä vastentahtoisuudesta kasvoillani.
”Olen huolissani sinusta. Muistatko sen keskustelumme silloin? Muistatko, mistä puhuimme? Sinä lupasit…”, hän huokaa. Hassua kyllä tiedän heti, mitä hän sillä tarkoittaa.

”Yritä kestää... Lupaan, että sitten kun vauva syntyy, niin ryhdistäydyn. Varmasti olen sitten taas onnellinen…”

Niin minä sanoin silloin, ennen Lilyn syntymää. Lupasin Harrylle kaiken muuttuvan paremmaksi. Lupasin, ja silti me riitelemme. Koko ajan, aina. Ne grillijuhlat olivat vain sysäys entistä pahemmalle ajalle. Kun näin Lilyn nauravan Dracon sylissä… Silloin minä tajusin, ettei tästä tule yhtään mitään. Ei enää syitä teeskennellä hyvää äitiä, ei enää syitä leikkiä Täydellistä Vaimoa.

Sitä tulee aina kuvitelleeksi, että onnellisuus on asennekysymys. Teoriassa pitäisi voida kytkeä lapsellinen riidanhaluisuus pois ja alkaa selvittää asioita sanoin ja perusteluin. Pitäisi voida päättää olla tyytyväinen ja onnellinen, päättää elää hyvä elämä ja olla iloinen. Minä olen päättänyt monta kertaa. Aina lupaan itselleni, että tänä aamuna nousen hymy huulilla ja olen täydellinen vaimo, onnellinen ja rakastava äiti. Päätän aina uudelleen yrittää ja rakastaa.

Ei sen pitäisi olla vaikeaa. Ei ainakaan teoriassa. Ja siitä huolimatta aina iltaan mennessä ruumiin on vallannut raskas tunne siitä, ettei mikään ole niin kuin pitäisi. Raskas tunne kertoo epäonnistumisesta – katkeruus tuli sittenkin, ei viitsinyt pysyä poissa. Jokapäiväiset päätökset ilosta menevät hukkaan, kun lapset ovat vaikeita ja sekasorto ympärillä kasvaa. Eikä Harry koskaan ole auttamassa, vaan palaa kotiin illalla kysyäkseen, mitä meille on tapahtunut, kun aina riitelemme…

”Sinä lupasit…” hän kuiskaa, saa tämän kaiken vyörytettyä niskaani. Hän tekee tästä minun syyni, enkä tiedä, onko se oikeudenmukaista.
”Tiedän kyllä, mitä lupasin”, kuiskaan ja pakotan ohuen hymyn huulille.
”Mutta et ole onnellinen. Kyllä minä tiedän, ettet ole”, hän huokaa.

Mietin, olisiko sittenkin kannattanut hypätä jälleen uuteen riitaan ja huutoon, kun siihen aiemmin tarjoutui mahdollisuus. Tämä muistuttaa nyt pelottavasti sellaista kypsien ja vastuuntuntoisten aikuisten keskustelua, joka pureutuu syihin valittamisen sijaan. Enkä minä jaksa tällaista keskustelua, ei meidän pitänyt kyetä tällaiseen. Jo pelkkä ajatus lamaannuttaa, mutta Harry odottaa vastausta. Odottaa viisaita sanoja ja hyviä perusteluja, enkä usko kykeneväni kumpiinkaan.

Suon väsyneen hymyn Harrylle, mietin hetken, mitä sanoa.
”Harry-kulta. Minulla on kaikki ihan hyvin. Olen vain väsynyt, siinä kaikki. Lasten kanssa on aika rankkaa ja tässä talossa on niin paljon tekemistä. Mutta ei se tarkoita, etten olisi onnellinen”, vastaan. Hitaasti ja painokkaasti, koetan parhaani mukaan vakuuttaa äänelläni, kun pelkään pahoin, etten siihen muuten pysty. Harry pyörittelee käsiään sylissään, prosessoi sanojani ja miettii, voiko niihin uskoa.

”Miksi me sitten riitelemme koko ajan?” hän puuskahtaa lopulta. Kuulen kivun äänessä, Harry on aina vihannut riitoja. Hän ei ole tottunut niihin samalla tavalla kuin minä, joka seitsemästä sisaruksesta nuorimpana olen lapsesta asti lähes aina ollut kinaamassa jonkun kanssa. Harryn asiat ovat eri tavalla, perheriidat saavat hänet ahdistumaan, saavat epäilemään kaikkea. Hän ei ymmärrä, että ne ovat osa sopimusta, vaan kuvittelee voivansa pelastaa tilanteen siinä missä maailmankin.

Tartun Harryn levottomina liikehtiviin käsiin ja nostan ne syliini. Hän katsoo minua silmiin, odottaa vastausta mieltään piinaavaan kysymykseen ja minua surettaa nähdä, ettei hän näe sanojani pidemmälle. Hyväuskoisuus vastaa katseeseeni kuin lapsi, joka vielä uskoo vanhempiensa tietävän vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Hän tahtoo uskoa minun väsyneeseen onneeni, ei uskalla kyseenalaistaa liian pitkälle, sillä pohjimmiltaan varmasti tietää löytävänsä oikeat vastaukset vain pienellä lisävaivalla.

”Me riitelemme, koska minä ikävöin sinua”, vastaan niin lempeästi, kuin osaan. ”Minä arvostan työtäsi ja omistautuneisuuttasi sille, mutta samalla toivon, että voisit omistautua vähän enemmän perheellesikin.
”Sinä tiedät, että tahtoisin niin mielelläni olla enemmän kotona sinun ja lasten kanssa. Töissä vain on oikeasti ollut ihan käsittämätön kiire. Paljon keskeneräisiä projekteja, joita olen koettanut saada valmiiksi”, Harry huokaa, silittää käsiäni ja selittää pitkään siitä, kuinka kaipaa meitä aina töissä ollessaan. Pahoittelee yhä uudelleen ja uudelleen pahaa mieltäni, on lähes kyynelissä syyllisyytensä vuoksi.

Hänen pahoittelunsa on niin vilpitöntä, niin ylenpalttista ja täysin turhaa, että saa minutkin itkemään hiljaa. Paha mieli valtaa ruumiin, kun tiedän jälleen kerran pettäneeni Harryn uskomaan, että kaikki on oikeasti hänen syytään. En minä edes kaipaa häntä kotiin hänen itsensä vuoksi. Kaipaan vain, koska en kestä olla yksin lasten kanssa. Kaipaan hänet jakamaan viinilasillisen lasten nukkumaanmenon jälkeen, kaipaan hänet täyttämään huoneen puheella. Peittämään sanoilla omat ajatukset, vaikka ne sitten olisivatkin pelkkää huutoa ja kinaa.

Tarvitsen Harryn, koska muuten varmaan antaisin olla. Antaisin itseni upota, en edes yrittäisi enää välittää. Harryn vuoksi minä tätä elämää yritän parhaani mukaan elää, häntä minä rakastan ja hänen vuokseen uskottelen aina uudelleen, että onnellisuus on asenteesta kiinni. Harry saa valehtelemaan joka päivä uudelleen, uskomaan ikuisesti parempaan huomiseen. Uskomaan, ettei sitä pyykkihuoneen kaappiin kätkettyä vodkapulloa ole pakko avata selvitäkseen.

* * *

[Raven]

Kyllä tätä muutkin lukee, mutta kommentointi(varsinkin hyville teksteille) on yleensä todella vaikeaa.. Miekin oon monta kertaa kirjottanu piiiitkän kommentin johonkin tekstiin ja sit aatellu, et ei kirjottajan tartte lukee miun kirjottamaa huonoa kommenttia, koska se ansaitsee parempaa.. Musta tuntuu siltä tälläkin hetkellä...

Sie kirjotat niin ihanasti, tunteella.... (: Mie en tajua, miten sie saat niin paljon kiukkua ja katkeruutta tähän tekstiin...? Sie oot kyllä kans yhen sortin yli-ihminen... (;

Kiitos aivan ihanasta luvusta ja anteeksi tönkkö kommentti!
Toivottavasti jatkoa vielä luvassa (;

Raven