Uusi lehti | K-11| Lily/Regulus, romance | 41/41 + epilogi | Valmis 12.6.22

[Pahatar]

Tämä ja edellinen osa olivat jotain aivan uskomattoman ihania! Nämä olivat lempikohtiani:

Minua lämmitti ajatella, että se oikeasti oli odottanut minua niin kovasti, mutta en tietenkään ollut tarkoituksella viivytellyt näin kauan. Kerroin sen sille, ja se ojensi hiukan epäröiden kätensä sen merkiksi, että tarttuisin siihen. Ihanaa, kun se on samalla niin ujo ja niin välitön. Ihan toisenlainen, millaiseksi sen joskus kuvittelin.

Oletko ihan oikeasti siinä, se kysyi ja sen posket alkoivat hehkua vaaleanpunaisina. Puristin sen kättä ja vakuutin olevani.

Mutta se veti minut mukaansa, ja kun kellahdin makuulleni pää vasten sen olkapäätä, se laittoi toisen käsivartensa ympärilleni sen merkiksi, että halusi minun jäävän siihen. Onko tämä sinulle okei, se kysyi ja minä nyökkäsin. Sillä vaikka tilanne oli uusi, se sai aikaan niin selittämättömän hyvän olon tunteen, että olisin voinut jäädä siihen miten pitkäksi ajaksi tahansa. Annoin tarkoituksella nenäni painua vasten sen kaulaa, ja se sai sen huokaamaan ääneen. Sen iho oli lämmin, pehmeä ja tuoksui hyvältä, enkä voinut vastustaa kiusausta koskettaa sen kaulaa kevyesti myös huulillani.

Minä ihan sulan tähän, mitä Lilyn ja Reguluksen välillä on. Niin herkkää ja ihanaa rakkautta! Olisin kyllä toivonut, että Regulus olisi avautunut Dumbledorelle vähän enemmän tuosta, mitä tapahtui. Tai sitten Lilylle. Mietin, että jos tuossa hyökkäyksessä ei ole kyse mustasukkaisuudesta Lilyyn, niin olisiko sitten joku luihuisista (kuolonsyöjistä?), joka ei halua, että Reguluksella on romanssia jästisyntyisen kanssa? Mutta eiköhän sekin vielä selviä. Siihen asti olen hyvinkin tyytyväinen, kunhan rakkaus kukkii Lilyn ja Reguluksen välillä! Harmi vaan, että aina on joku keskeyttämässä juuri, kun on päästy asiaan. Varmaan siinä mielessä vihoviimeinen paikka rakastua tuollainen sisäoppilaitos, kun koskaan ei voi olla rauhassa kahdestaan.

[Altais]

Pahatar: Onpa ihana kuulla, että näiden kahden rakastuminen on mukavaa luettavaa, sillä se on myös niin koukuttavaa kirjoitettavaa, että päätin jatkaa samoilla linjoilla seuraavankin luvun verran. Sillä kyllähän nämä kaksi onnelliset hetkensä ansaitsevat, vaikkei kaikki tietenkään ihan ilman ongelmia voikaan sujua ottaen huomioon, millainen epäsovinnainen pari he ovat.
___________________________________________________________________________________________________________________________


Keskiviikko 29. syyskuuta 1976


Voi tätä onnea ja ahdistusta samalla kertaa! Täytyy alkaa keksiä luovempia selityksiä katoamisilleni, jos aion vielä kauankin tavata Regulusta sairaalasiivessä joka päivä! Eilen sanoin olleeni kirjastossa ja kaikki vaikuttivat uskovan, mutta myöhemmin Alice tuli juttelemaan kahden kesken ja sanoi, että oli itse ollut siellä, eikä minua ollut näkynyt koko iltana. Kerroin sille missä olin ollut, koska se on ainoa tietämäni ihminen, joka varmasti ei mene kertomaan salaisuuksiani eteenpäin (edes silloin, kun ne ovat tässä suuruusluokassa). Alice hymyili ensin tietäväisen näköisenä ja sanoi huomanneensa jo ennen Tarvehuonebileitä, että jotain oli meneillään minun ja Regin välillä.

Sitten se kuitenkin sanoi myös, että halusi minun olevan varovainen. Kysyin, mitä se sillä tarkoitti. Se sanoi vaan, ettei haluaisi kenenkään satuttavan minua, koska olen sille niin rakas. Sen mielestä oli ollut tarpeeksi kamalaa seurata vierestä, miten pahalta välirikko Severuksen kanssa minusta tuntui, eikä se halunnut minun joutuvan kokemaan vastaavaa toista kertaa. Sanoin sille, ettei tämä ole ollenkaan sama juttu. Alice kysyi, tunnenko minä lopulta Regulusta ollenkaan, ja jouduin puremaan kieleeni, etten olisi sanonut sille todella pahasti. Vitutti. Mutta oikeassa se tietysti on. En minä vielä tosiaankaan tunne Regulusta niin hyvin kuin haluaisin.

Tuo juttu taisi vaivata minua vielä sittenkin, kun menin taas illalla Reguluksen luokse sairaalasiipeen. Se huolestui ja halusi tietää, oliko sattunut jotain. Sanoin ensin, ettei ollut mitään, mutta se ei luovuttanut. Lopulta oli pakko kertoa sille, vaikken ollut aikonut. Se meni tosi mietteliään näköiseksi ja kysyi, oliko Alice minusta oikeassa. Vastasin, ettei tietenkään ollut, mutta Reguluksen otsa pysyi niin huolestuneessa rypyssä, että varmaan se arvasi, ettei se ollut ihan koko totuus.

Halusin sanoa paljon enemmän. Halusin kertoa, että enemmän kuin mitään halusin oppia tuntemaan sen kunnolla ja olla sen kanssa välittämättä lainkaan, mitä joku muu siitä ajattelee. Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, se katsoi minua vakavasti, kuin olisi ollut sanomassa jotain, jonka sanominen oli vaikeaa. Lily, meidän ei varmaan pitäisi… se aloitti, mutta ei koskaan sanonut lausettaan loppuun, sillä juuri sillä hetkellä lehahti iso tornipöllö sisään ikkunasta ja tipautti kirjeen sen syliin. Meidän ei varmaan pitäisi mitä, halusin tivata siltä niin kauan että sen olisi ollut pakko vastata, mutta en saanut sanaakaan suustani.

Regulus repi kirjeen auki ja unohti koko keskustelumme, tai ainakaan siihen ei enää palattu. Kun se luki kirjeen, sen silmät laajenivat kauhusta, se lysähti selälleen tyynyynsä ja veti peiton ylleen. Ei vittu, ei vittu, ei vittu, se toisteli ja käpertyi pienelle kerälle peiton alla. Se oli niin dramaattista, että olisin ehdottanut sille liittymistä siihen Alicen ja minun näytelmäkerhoon, ellen olisi ollut niin järkyttynyt sen äskeisistä sanoista. Kysyin vaan lyhyesti, mikä oli hätänä, mutta ei se suostunut kertomaan. En ikinä tee tätä, en ikinä, ikinä, ikinä tee tätä, se jatkoi hokemistaan. Varovasti raotin peiton kulmaa, ja kun se katsoi minua täkin suojista, se näytti nurkkaan ajetulta saaliseläimeltä. Tapa minut Lily, se kuiskasi ja puristi palloksi rytistämäänsä kirjepaperia käsissään. Lopulta sain kaivettua siitä tiedon, että sen haluttiin jatkossa pitävän harrastehuispausta kaikille halukkaille – yhdessä James Potterin kanssa. Voi Regulus! Halasin sitä ja sanoin, ettei sellaisia kohtuuttomuuksia tietenkään voinut siltä kukaan vaatia. Mutta se sanoi, että sen isä kyllä voi, koska on niin henkeen ja vereen urheiluhullu ja kunnianhimoinen kuin mikä.

Halaukseni taisi jollain ihmeellisellä tavalla sulattaa Reguluksen, sillä se ei halunnutkaan enää päästää irti. Voisitko vaan olla siinä vähän aikaa, se pyysi, ja halasi minua tiukemmin. Se vaikutti olevan todella hermostunut, ei ollenkaan sellainen raukean tyytyväinen kuin eilen. Käteni alkoivat melkein kuin itsellään hyväillä sen selkää ja painella hellästi hartioiden ja niskan liian kireän tuntuisia lihaksia. Hitaasti, hyvin hitaasti se alkoi rentoutua. Silloin se laski päänsä hetkeksi olkapäätäni vasten ja veti syvään henkeä. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, että hänen rintakehänsä oli painautunut tiukasti omaani vasten. Varmasti Reg oli siitä tietoinen myös, sillä tunsin, miten sen huulet etsiytyivät soliskuoppani herkälle iholle, ja siitä hitaasti ylöspäin kaulalle ja leukaluun alapuolelle, kunnes se yhtäkkiä upotti sormensa hiuksiini ja suuteli minua paljon rohkeammin kuin vielä eilen. Ja vaikka jossain tietoisen mieleni laitamilla edelleen häilyivät ne hänen sanansa, en voinut muuta kuin vastata suudelmaan.

Sen jälkeen emme jutelleet enää hankalista aiheista, emmekä mistään muustakaan. Tällä kertaa kukaan ei edes tullut paikalle kesken kaiken, vaan meillä oli kerrankin aikaa tutustua toisiimme hiukan paremmin (tämä ei varmaan kuitenkaan ollut sellaista tutustumista, mitä Alice tarkoitti). Mutta ei aikaa tälläkään kertaa ollut niin paljon, kuin olisimme halunneet. Voi kun sinun ei olisi pakko mennä, Reg sanoi, kun halasin sitä vielä kerran ja toivotin hyvät yöt. Kun olin jo menossa, se tarttui vielä kerran käteeni ja veti minut takaisin. Ja nyt kun makaan omassa sängyssäni, huuleni ovat aivan rohtuneet ja ihoni tuoksuu enemmän häneltä kuin minulta itseltäni, mietin mitä hän oikeasti mahtoi tarkoittaa, että meidän ei pitäisi tehdä.

[Altais]

A/N: Seuraavat pari lukua taidetaan mennä hiukan vastatuulessa, ja pientä rakastumisangstia on luvassa. Kaikki ei aina suju niin kuin Lily ja Regulus haluaisivat, mutta ehkä he vielä keksivät, miten siitäkin selvitään.

You're all I've got right now
No one else figures out this feeling
And how lonely it can get
These words can cut right through
Cause all along I've knew you're sorry
But you haven't said it yet

Mayday Parade: Anywhere But Here
________________________________________________________________________________________________________________________

Torstai 30. syyskuuta 1976

Aamun taikahistorian kaksoistunnilla oli niin jumalattoman tylsää, että ajatus lähti harhailemaan. Tuijottelin ulos ikkunasta ja mietin pääni puhki sitä Reguluksen eilen sanomaa puolikasta lausetta. Mietin kaikkia mahdollisia asioita, joita se olisi saattanut tarkoittaa. Lisäksi sillä oli varmaan joku syy olla sanomatta lausettaan loppuun. Kuka nyt oikeasti unohtaa sellaisen jutun, kun on kerran aloittanut?

Tässä listaus keksimistäni asioista, joita meidän ehkä ei Reguluksen mielestä pitäisi:

1.   Tapailla salaa.
2.   Tapailla ollenkaan.
3.   Olla missään tekemisissä keskenämme.
4.   Päätyä suutelemaan joka kerta, kun tapaamme. (Okei, tämä ei ole todennäköinen vaihtoehto.)
5.   Kertoa kenellekään meistä.
6.   Päästää tätä juttua menemään liian vakavaksi.
7.   Rakastua toisiimme.


Lounaaseen mennessä olin sekoamispisteessä, ja päätin selvittää asian kertaheitolla menemällä sairaalasiipeen ja kysymällä suoraan, mitä näistä Regulus oikein tarkoitti. Mutta kun pääsin sinne, tajusin tehneeni valtavan virheen. Sillä tällä kertaa se ei todellakaan ollut yksin! Sen kammottava äiti oli siellä, ja huomasin sen vasta, kun oli liian myöhäistä perääntyä. Rouva Musta katsoi minua kuin hyvinkin alemman rodun edustajaa ja kysyi viileästi, mitä halusin. Ja jatkoi enemmän todeten kuin kysyen, että ethän sinä tunne tuota tyttöä, Regulus. Ei näyttänyt siltä, että Regulus olisi ollut aikeissa saada sanaakaan suustaan, se oli jotenkin ihan lamaantunut. Joten minun oli pakko säveltää jotain pelastaakseni meidät (tai hänet, koska minullehan se nyt on yksi ja sama, mitä joku rouva Musta ajattelee).

Selitin, että olin sairaalasiivessä vain opintoihin kuuluvalla työelämäjaksolla, ja tehtäviini kuului käydä tarkistamassa, että potilailla oli kaikki hyvin. Rouva Musta tuhahti, ettei Regulus tarvinnut kenenkään minun kaltaiseni apua, ja kehotti siirtymään seuraavan potilaan luo. Tein niin kuin pyydettiin, ja viimeisenä asiana kuulin vielä hänen kysyvän Regulukselta, että eikö tuo olekin juuri se kuraverinen Evansin tyttö. Regulus sanoi siihen vaisusti, että on. Ja vaikka miten tiedän, ettei se voinut sanoa mitään muuta raivostuttamatta äitiään, niin silti sen kuuleminen kirveli. Kirveli enemmän kuin vähän.

Koska olin sanonut niin kuin olin, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kävelemistä pitkin sairaalasiiven käytävää ja esittää olevani kierroksella. Toivoin hartaasti, että joku tai jokin pelastaisi minut pulasta ennen kuin matami Pomfrey tulisi vastaan ja kysyisi, etsinkö kenties jotain. Silloin jäisin nolosti kiinni valheestani. Ja kerrankin minulla kävi mieletön tuuri, sillä huomasin Remuksen yhdessä niistä sermin takana olevista vuoteista vähän syrjässä muista. Livahdin sermin taakse ihan kuin piiloon rouva Mustan pistävää katsetta (vaikka tuskin sillä olisi ollut mielenkiintoa perääni katsella).

Vasta silloin tajusin, että Remus näytti tosi pahalta, eikä pelkästään fyysisesti. Istuin kiireesti tuoliin, otin sen käden omaani ja päätin, etten kyselisi mitään (olen huomannut, että se vaivaantuu sellaisesta helposti). Se yritti hymyillä minulle, mutta näin heti, että se oli hyvin vaikeaa, ja että ennemmin sen olisi tehnyt mieli itkeä. Jokin oli tosi pahasti pielessä. Olen minä sitä ennenkin miettinyt, että sillä kaiketi on ongelmia, joista minä en tiedä, sillä se on aika paljon pois koulusta, ja välillä se näyttää tosi väsyneeltä. Mutta ajattelen, että se kertoo minulle kyllä, jos se niin haluaa, enkä aio udella. Kysyin vaan, halusiko se jutella siitä. Se sanoi voipuneesti, ettei juuri nyt pystynyt juttelemaan, mutta muuten siitä tuntui hyvältä, että olin siinä. Vietin sitten lounastuntini istuen Remuksen vuoteen laidalla ja silitellen sen hiuksia (sekin oli kyllä mukavaa, vaikka alun perin oli tarkoitus tehdä ihan jotain muuta). Ennen lähtöäni sanoin vielä, että jos se voisi lauantaina jo paremmin, kutsuni Kuhnusarvion bileisiin oli edelleen voimassa.

Illalla ei huvittanut enää mennä sairaalasiipeen. Tai okei, olisi huvittanut. Olisin todella halunnut nähdä Reguluksen. Mutta aloin myös ajatella, etten halunnut olla mikään säälittävä ihailija, joka roikkuu sen perässä, vaikka se ei ole edes ihan varma, kiinnostaisiko vai ei. En aio olla sille mitään ajanvietettä paremman puutteessa. Ja kaiken huippu oli se, ettei sillä ollut edes pokkaa puolustaa minua sen äidille, vaan sille oli ihan okei sanoa minua julkisesti Sillä Nimellä. Olenko väärässä, vai alkaako se kuulostaa liikaa yhdeltä toiselta tyypiltä, jonka tunnen?

Illalla sain Regulukselta viestin, mutta en ole vielä vastannut. En tiedä, aionko edes. Ainakaan ei haittaa, vaikka se joskus joutuisi hiukan aikaa odottamaankin. Tällainen sen viesti oli:

Lily,
missä olet? Ehtisitkö vielä tulla käymään, edes pieneksi hetkeksi vaan? Anteeksi, etten ehtinyt varoittaa äidistäni, en tiennyt itsekään sen olevan tulossa. Älä siitä välitä, se nyt on vähän sellainen. Ja hyvä veto se työharjoittelu, en olisi ikinä keksinyt mitään vastaavaa. Ei sinua turhaan sanota fiksuksi. R.

Ajattelin mennä vähäksi aikaa oleskeluhuoneeseen ja viettää kerrankin aikaa ystävieni kanssa, sillä olen varmaan tullut laiminlyöneeksi heitä viime aikoina. Ja halusin myös saada ajatukseni muualle, koska muuten löytäisin itseni kuitenkin taas Reguluksen sylistä vastoin pyhiä aikomuksiani. Mutta kun menin sinne, siellä olikin äärimmäisen omituinen ilmapiiri. James ja Pete istuivat kahdestaan yhdessä nurkkauksessa ja puhuivat synkän näköisinä ja vaisuina keskenään jotain varoen, ettei kukaan kuullut. Siriusta ei näkynyt, mikä oli ihan yhtä poikkeavaa kuin se, jos James joskus puhuu hiljaa. Marlene, Mary ja muutama muu tyttö istuivat takan ääressä aika vaivaantuneen näköisinä, kuin eivät olisi tienneet, miten tällaisessa tilanteessa kuului olla. Istuin hetken aikaa niiden kanssa, mutta ei kukaan oikein osannut jutella mitään. Mitähän Kelmeillä oikein on meneillään? Remuskin oli niin kovin surkeana aiemmin tänään.

Ennen nukkumaan menoani päätin kuitenkin vastata Reguluksen viestiin, ihan lyhyesti vain:

On ollut vähän kiireinen päivä tänään, huomenna varmaan myös. Nähdään myöhemmin.
Lily

[Pahatar]

Nämä kaksi osaa herättivät aika lailla kysymyksiä. Jäin miettimään, olikohan se Reguluksen saama kirje sittenkään harrastehuispaukseen liittyvää, vai jotain ihan muuta? Ja myös tuo Remuksen nuutunut olemus, josta aloin ajatella, onko se pelkästään täysikuun aiheuttamaa, vai onko jotain muutakin sen lisäksi? Ja miksi James ja Peter olivat niin vakavia, ja missä Sirius oli? Paljon ajateltavaa, mutta luotan siihen, että kaikki selviää vielä.

Reguluksen ja Lilyn tunteet toisiaan kohtaan ovat kyllä jotain tosi suloista! Tässä oli ihana kohta:

Silloin se laski päänsä hetkeksi olkapäätäni vasten ja veti syvään henkeä. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, että hänen rintakehänsä oli painautunut tiukasti omaani vasten. Varmasti Reg oli siitä tietoinen myös, sillä tunsin, miten sen huulet etsiytyivät soliskuoppani herkälle iholle, ja siitä hitaasti ylöspäin kaulalle ja leukaluun alapuolelle, kunnes se yhtäkkiä upotti sormensa hiuksiini ja suuteli minua paljon rohkeammin kuin vielä eilen. Ja vaikka jossain tietoisen mieleni laitamilla edelleen häilyivät ne hänen sanansa, en voinut muuta kuin vastata suudelmaan.

Vaikka tässä nyt tulikin vähän takapakkia Lilyn ja Reguluksen suhteelle, ja vaikka minua harmitti se, ettei Lily mennyt käymään Reguluksen luona illalla, kun tämä pyysi, toivon että tilanne paranee tulevissa osissa.

[Altais]

A/N: Täällä taas! Muutama päivä on mennyt niin, etten ole päässyt jatkamaan Reguluksen ja Lilyn parissa. Mutta tällä kertaa päivitänkin tarinaa tuplaluvulla, jotta kaksikkomme pääsisi vaikeuksiensa yli nyt kertaheitolla.  En vaan voinut enää jättää heitä roikkumaan epätietoisuudessa, se oli kamalaa! 

Pahatar: Kiitos jälleen kommentistasi, ja ymmärrän että näistä heräsi kysymyksiä. Niihin on tarkoitus vähitellen vastata tarinan mittaan, ja jonkinlainen Kelmit-juoni tässä tulee kulkemaan Lily/Regulus -herkistelyn rinnalla.

Minun kuvitelmissani Reguluksen hahmon traagisuus perustuu siihen, että hän on herkkä ja vahvasti tunteva poika, joka on kuitenkin pienestä pitäen kasvatettu siihen, että tunteidensa näyttäminen on ei-toivottavaa käytöstä. Lisäksi varmaan äänekäs isoveli on osaltaan vahvistanut sitä, että tunteileminen on jotain naurettavaa. Joten Regulus parka on aika hukassa itsensä kanssa tästä syystä, eikä osaa aina ilmaista itseään vaikka haluaisi. Lilyn taas näen niin, että osaa ja haluaa kyllä ilmaista lämpimiä tunteitaan, mutta tulkitsee Reguluksen käytöksen helposti torjuvana, eikä halua roikkua sellaisen perässä, joka ei ole kiinnostunut. Aika tyypillistä nuoren parin hapuilua siis, mutta onnellisesti päättyessään niin ihanaa.

Minulla on myös salainen haave, että Regulus ja James joutuisivat jotain kautta tulemaan juttuun ja toimimaan yhdessä, mikä olisi kummallekin inhottavaa ainakin aluksi. Mutta koska en yleensä tykkää kirjoittaa pohjimmiltaan pelkästään kusipäisiä ja ilkeitä hahmoja, on tämän tarinan Jamesillakin varmaan myös hyviä puolia ihmisenä. Nähtäväksi jää kuitenkin, miten siinä käy.

Tästä taitaa tulla sellainen kirjoitusprojekti, joka voi kulkea pitkäänkin tässä muun tekemisen rinnalla. Päivitysten aikataulu tulee varmaan vaihtelemaan, mutta hauskaa kyllä on kirjoittaa tällaista arkisen ihanaa elämänmenoa "reaaliajassa".
_________________________________________________________________________________________________________________________


Lauantai 1. lokakuuta 1976


Voi itku, mikä ilta! Kuvittelin kirjoittavani tänään ennen nukkumaanmenoa päiväkirjaani pari hyväntuulista sivua siitä, miten hauskaa illallisilla oli, miten Kuhnusarvio keskusteli pitkään ja henkevästi Remuksen kanssa ja tajusi, millainen loistotyyppi se on, ja miten Regulus ja minä vaihdettiin salaisia katseita pöydän yli. Mutta nyt istun tässä pukeutuneena Marlenelta lainattuun taivaallisen kauniiseen mekkoon ja mietin, voiko vitutukseen kuolla.

Alku oli ihan lupaava. Tapasin Remuksen hiukan ennen kuutta käytävällä, ja se virnisti ja sanoi, että olen ihan liian hyvännäköinen sen viedä ulos. Tiedän, että se halusi vain olla kohtelias, sillä sellainen se on. Ei se sillä mitään muuta tarkoittanut kuin keventää tunnelmaa, sillä varmaan se arvasi minun olevan edelleen huolissani siitä. Ja olinkin. En halunnut pilata tunnelmaa ottamalla puheeksi torstaita ja sairaalasiipeä nyt, kun Remus näytti sentään aika paljon terveemmältä, joskin edelleen tosi mietteliäältä ja jotenkin surulliselta. Ajattelin, että hauska ilta piristäisi sen mieltä.

Ikävä kyllä Kuhnusarvio huolehti siitä, että kaikesta tuli helvetin kiusallista. Heti kun se näkikin Remuksen, sen ilme valahti ihan kummalliseksi, sitten etäiseksi, eikä se kysellyt siltä koko illan aikana mitään. Ei, vaikka se kyseli kaikilta muilta. Ei, vaikka pari kertaa mainitsin sopivassa sivulauseessa, että Remus sai vuosikurssin parhaan arvosanan muinaisista riimuista, ja että sen isä on ollut suuri nimi ministeriössä. Sen sijaan se puhui ainakin puoli tuntia siitä, miten oli pelannut velhoshakkia Evan Rosierin isosedän kanssa skottiviskiä nautiskellen, ja oli ollut vitun hauskaa.

Reguluksen paikka oli aluksi tyhjä, ja olin varma, ettei se tulisi. Luulin sen olevan edelleen sairaalasiivessä, sillä en ole kuullut siitä torstain jälkeen (en tiennyt mitä sanoa, joten en mennyt eilen käymään). Eikä Regulus ole koskaan myöhässä. Mutta tällä kertaa se kuitenkin oli. Kun oltiin juuri lopettelemassa alkuruokaa, se ilmestyi paikalle harmaankalpeana ja ilmeettömänä.

Kun Kuhnusarvio kyseli sen voinnista hienotunteisen huolestuneena, se vastaili lyhyesti. Muuten se ei puhunut yhtään mitään koko aikana, siirteli vaan haluttomana ruokaansa haarukalla pitkin lautasta. Kerran, vain yhden ainoan kerran se katsoi minua pöydän yli, ja silloinkin todella synkästi. Ajattelin, että juttumme (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) taisi olla tässä. Se jätti ainakin puolet jälkiruuastaan syömättä, kiitti ja poistui ennen kuin Kuhnusarvio ehti alkaa hössöttää.

Jotta ilta ei olisi ollut liian hyvä, kuulin vahingossa Kuhnusarvion ja Remuksen yksityiseksi tarkoitetun keskustelun, kun palasin vessasta ja huomasin heidät kahdestaan ikkunasyvennyksessä. Kuulin Kuhnusarvion selittävän murheellisimmalla äänellään, ettei mitenkään voinut kutsua Remusta mukaan Kuhnukerhoon olosuhteet huomioon ottaen, vaikka Remus olikin muuten kaikin puolin kunnon poika. Se totesi, että Remus varmaan ymmärsi, ja Remus vastasi ymmärtävänsä kyllä. Mutta siis, mitkä ihmeen olosuhteet?

Tietenkin ne huomasivat minut, ja keskustelu päättyi kiusaantuneeseen poistumiseen paikalta, kuten koko illallinenkin. Remus pyysi minua vähäksi aikaa juttelemaan kanssaan juhlien jälkeen. Se kertoi tietävänsä, että olin ihmeissäni ja huolissani, ja että se arvosti valtavan paljon, etten ollut koskaan kaikkina vuosina kysellyt mitään sen ongelmista. Siksi se nyt halusi kertoa minulle niistä.

Ja nyt olen niin järkyttynyt, etten enää osaa olla mitenkään päin. En siksi, mitä hän on, sillä edelleen hän on ennen kaikkea ystäväni ja maailman kultaisin ihminen. Vaan siksi, millaista kohtelua hän joutuu kestämään vain yhden epäonnisen sattuman vuoksi, jota ei ole itse valinnut. Hän joutuu sietämään aivan kammottavaa syrjimistä koko velhomaailmalta, sellaisilta tyypeiltä jotka ajattelevat kuin Kuhnusarvio – ja mietin, että ei kai nyt kaiken lisäksi vielä parhailta ystäviltään? Koska ne kaikki käyttäytyvät nykyään kummallisesti, ovat vaisuja ja välttelevät toisiaan.

Remus ei halunnut puhua Kelmeistä, ei tänään, se sanoi. Asia oli sille kuulemma vielä liian vaikea. Se sanoi, että tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, siinä kaikki mitä sain selville. Ehkä kuulen siitä vielä joskus lisää, mutta jos ne ovat tehneet jotain ilkeää Remukselle, revin niiden päät irti ja syötän hevoskotkalle.

Olipa kaikin puolin masentava ilta. Kaiken lisäksi minulla on ikävä Regulusta, vaikka ei ehkä pitäisi. Haluaisin edes tietää, että sillä on kaikki hyvin (tämänpäiväisestä päätellen ei kyllä ole).
_____________________________________________________________________________________________________________________


Sunnuntai 2. lokakuuta 1976 (neljältä aamulla)


Tiedän, että on aamuyö ja pitäisi nukkua. Mutta nyt on aivan pakko purkaa heti paperille kaikki, mitä ihan äsken tapahtui! Vieläkin on vaikea uskoa tätä todeksi, sillä on kuin jalkani eivät koskettaisi lainkaan maata kun kävelen!

Kun olin illalla masentuneena sängyssäni kirjoittamassa tuota äskeistä, Marlene hiippaili luokseni ja sanoi, että Remus halusi puhua kanssani vielä jostain, ja että se odotti minua oleskeluhuoneessa. Kun menin sinne, se vinkkasi minut syrjemmälle (vaikkei siellä edes ollut enää ketään) ja sanoi, että minun kannattaisi mennä käymään yhdellä pohjoistornin syrjäisellä parvekkeella, jossa kukaan ei koskaan käy. Kun ihmettelin tätä, se totesi, että yksi tyyppi on viettänyt siinä nimenomaisessa paikassa huolestuttavan pitkiä aikoja eilen ja tänään, ja että se on siellä nytkin. En tullut yhtään viisaammaksi, koska se kuulosti pelkästään omituiselta. Mistä Remus muka tietäisi sellaista?

Mutta Remus levitti eteeni valtavan pergamentin, taitteli sen ja osoitti yhtä kohtaa. Se selitti sen olevan jonkinlainen kartta, joka näyttää kaikkien linnassa liikuskelevien olinpaikat reaaliajassa. Ja niinpä siinä tosiaan oli täplä, jonka yllä luki nimi: Regulus Musta. Muutama muu täplä pergamentilla näytti etenevän hitaammin tai nopeammin johonkin suuntaan, mutta Reguluksen täplä vain pysyi liikkumatta.

Esitin hämmästynyttä, sillä eihän Remuksen kuulunut tietää minusta ja Reguluksesta. Mutta Remus vain nauroi ja sanoi, että sen mielestä oli ihan okei, jos minulla oli tunteita Regulusta kohtaan. Se kertoi ajattelevansa, että Regulus oli varmaankin ihan hyvä tyyppi mutta väärinymmärretty, vähän niin kuin hän itsekin. Luulin hetken aikaa sen tarkoittavan, että Reguluskin on ihmissusi, mutta silloin Remus nauroi taas ja sanoi, että ei tietenkään ole, senkin tyhmä, vaan eri tavalla väärinymmärretty. Eikö Remus olekin aika ihana, vielä ihanampi kuin olin kuvitellutkaan (ja se on paljon sanottu)!

Regulus tosiaan oli aivan tarkalleen siellä, missä Remus oli sanonutkin sen olevan. Se istui selkä seinää vasten ja poltti tupakkaa kaukaisuuteen tuijottaen. Maassa oli sellainen määrä tupakannatsoja, että sen oli täytynyt istua siinä tosi kauan. Lähestyin sitä niin hiljaa, ettei se huomannut minua ennen kuin istuin sen viereen. Silloin se ensin säikähti kovin, ja muuttui sitten tosi sulkeutuneen näköiseksi eikä katsonut minua kysyessään, miksi olin siellä. Kun kerroin halunneeni tietää, oliko sillä kaikki hyvin, se tuhahti ja kysyi, eikö tehnyt aiemmin tarpeeksi selväksi, ettei halunnut sääliäni.

En vastannut siihen mitään, mutta pyysin sitä antamaan minullekin yhden tupakan. Se virnisti ilottomasti ja totesi, että enhän minä polta. Sitten se kuitenkin ojensi askia, ja antoi vielä tultakin. On ihan totta, etten erityisesti tykkää polttaa, mutta siinä hetkessä se oli toimiva tapa olla hänen kanssaan. Eipä kai Reguluskaan oikeasti polta, en ainakaan usko.

Sinä ja Lupin, vai? Se sanoi pisteliäästi oltuaan tosi pitkään hiljaa. Hämmästyin niin, etten osannut sanoa muuta kuin anteeksi kuinka. Ja silloin jokin pato murtui, ja se alkoi puhua paljon ja niin nopeasti, etten saanut sanaakaan väliin, vaikka yritin. Se sanoi olleensa koko ajan kiusallisen tietoinen siitä, että koko koulu oletti minun ennemmin tai myöhemmin alkavan seurustella James Potterin kanssa. Se sanoi tietävänsä myös, että Severus oli aina ollut minulle tärkeä ihminen, vaikkemme enää olleet väleissä.

Mutta se oli kuulemma tullut sille aivan puun takaa, että oikeasti olisikin pitänyt tajuta olla huolissaan minusta ja Remuksesta! Ennen kuin ehdin korjata sen väärinkäsitystä, se alkoi itkeä, vaikkei selvästikään olisi halunnut tehdä niin minun nähteni. Se kysyi itkuisesti, miksi minun oli pitänyt leikkiä sen kanssa, jos minulla kerran oikeasti ei ollut tunteita sitä kohtaan. Ja olinko hetkeäkään miettinyt, että se mikä oli yhdelle leikkiä, saattoi merkitä toiselle paljon enemmän.

Koska se ei kerta kaikkiaan suostunut olemaan hiljaa eikä kuuntelemaan, ainoa keino hiljentää se oli suudella sitä. Se yritti työntää minut pois, mutta tartuin sitä ranteista, kiipesin sen syliin ja painoin sen pään seinää vasten (aika hellästi kuitenkin), ja vaiensin vangitsemalla sen huulet omilleni. Ensin se ei vastannut suudelmaan, vaan alkoi itkeä kovemmin. Mutta kun kuivasin sen poskia hellästi peukalollani ja suutelin sen jälkeen uudelleen, sekin lakkasi laittamasta vastaan. Lopulta sen jännittynyt olemus aivan suli ja se antoi minun painautua kokonaan itseään vasten.

Ole kiltti äläkä tee näin, jos et oikeasti välitä minusta, se sanoi heikosti, ja katsoi minua vilpittömästi ja ilman katkeruutta. Painoin otsani sen otsaa vasten ja sanoin, että joskus sinä Regulus olet sitten helvetin tyhmä. Sillä minä nimenomaan välitän siitä, ja vieläpä todella paljon. Kerroin myös, että Remus oli syy siihen, että olin edes täällä, koska ilman Remuksen apua en olisi osannut koskaan etsiä täältä. Regulukselta meni hetki päästä kärryille siitä, mitä tarkoitin. Kun se lopulta ymmärsi, se alkoi nauraa, vaikka edelleen itki. Sitten se rutisti minut tiukasti itseään vasten ja sanoi olevansa aivan mielettömän pahoillaan sen äidin käytöksestä.

Yöstä tuli niin kertakaikkisen ihana, etten voi sitä ihan kunnolla edes kuvailla, sillä mitkään sanat eivät riittäisi. Me puhuimme paljon ja suutelimme vielä enemmän. Regulus oli hämmästynyt ja pahoillaan kun kerroin, että olin saanut sellaisen käsityksen, ettei se halunnut olla kanssani. Se muisti kyllä sanoneensa, ettei meidän ehkä pitäisi, mutta ei sitten ollut jatkanut lausetta loppuun, koska sen sanominen oli ollut pelottavaa. Pyysin sitä sanomaan uudelleen sen, mitä se oli aikonut. Ja se sanoi näin: Lily, meidän ei varmaan pitäisi välittää siitä, mitä mieltä muut ovat siitä, että me ollaan yhdessä. Jos siis haluat olla kanssani?

Siihen minun oli helppo vastata, niin kuin kuvitella saattaa! Taas kerran kävi niin, että aika loppui kesken (enkä tiedä, riittäisikö mikään aika meille). Mutta se ei haittaa nyt kun tiedän, että näemme sadan prosentin varmuudella taas huomenna (tai oikeastaan myöhemmin tänään)!

[Pahatar]

Olipa ihania osia nämä kaksi! Vaikka alku olikin vähän tyrmäys Lilyn kauniista mekosta ja Remuksen kiltteydestä huolimatta. Remus on vain niin ihana, niin tässä kuin muutenkin, ja jotenkin minua liikutti tuo Remuksen toteamus, että Lily oli liian hyvännäköisen Remuksen pariksi. Voi ihmissusikultaa! Ja sitten harmitti kauheasti se, että ilta olikin fiasko, Regulus pahalla tuulella, ja Kuhnusarvio ennakkoluuloinen ja pelokas Remusta kohtaan. Tuo oli kuitenkin hyvin uskottavaa, koska Kuhnusarvio on juuri sen tyyppinen, jonka voisi hyvin uskoa kammoavan ihmissusia. Minua ilahdutti kuitenkin, että Remus avautui Lilylle, ja että Lily ymmärsi.  

Regulus on hyvin mielenkiintoinen ja monitahoinen hahmo, josta on kerrottu kirjoissa kovain vähän, ja tuo sinun tulkintasi hänestä on paitsi uskottava niin myös sydämeenkäyvä. Ihanaa, että Remus onnistui järjestämään nämä kaksi kohtaamaan toisensa, eikä ollut ennakkoluuloinen heidän suhteelleen. Ja tuo tapaaminen tuolla pohjoistornissa... aww. Aivan todella suloista, tykkäsin niin!

Tässä pari lempikohtaani:

Ole kiltti äläkä tee näin, jos et oikeasti välitä minusta, se sanoi heikosti, ja katsoi minua vilpittömästi ja ilman katkeruutta. Painoin otsani sen otsaa vasten ja sanoin, että joskus sinä Regulus olet sitten helvetin tyhmä. Sillä minä nimenomaan välitän siitä, ja vieläpä todella paljon. Kerroin myös, että Remus oli syy siihen, että olin edes täällä, koska ilman Remuksen apua en olisi osannut koskaan etsiä täältä. Regulukselta meni hetki päästä kärryille siitä, mitä tarkoitin. Kun se lopulta ymmärsi, se alkoi nauraa, vaikka edelleen itki. Sitten se rutisti minut tiukasti itseään vasten ja sanoi olevansa aivan mielettömän pahoillaan sen äidin käytöksestä.

Ja se sanoi näin: Lily, meidän ei varmaan pitäisi välittää siitä, mitä mieltä muut ovat siitä, että me ollaan yhdessä. Jos siis haluat olla kanssani?

Tässä ihan sulaa! Ihanaa, että et jättänyt lemmenparia roikkumaan, ja että heilä on nyt kaikki hyvin. Vaikka se mietityttää, uskaltavatko he olla tuon Regulukseen kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen julkisesti yhdessä, vai pitääkö salailla, olen silti hyvin iloinen tämän nuoren rakkauden puolesta!

[Altais]

A/N: Jatkankin tällä kertaa nopeassa tahdissa tällaisella tunnelmointiluvulla, koska huomasin kaipaavani lisää Lily/Regulus -fluffya. Heidän kuvittelemisensa tällaiseen tilanteeseen on niin ihanaa, että ihmettelen, että heistä on niin vähän ficcejä. Itseäni kaivelee kyllä ihan hirveästi se, ettei heille ole canonin mukaan mahdollista kirjoittaa onnellista loppua (eikä ihan sinne päinkään), enkä usko pystyväni kirjoittamaan onnetontakaan loppua. Joten siksi en oikein tiedä, mihin tämä on menossa, mutta ei murehdita sitä liikaa vielä. 

Pahatar: Minäkin rakastan ihan valtavasti Remuksen hahmoa. Jopa siihen asti, että hänen kirjoittamisensa herättää kunnioitusta, enkä ole siksi vielä kirjoittanut ficciä, jossa hän olisi pääroolissa. Haluaisin kyllä.  Ja juuri noin asia on kuin sanoit, ettei Reguluksesta ole kerrottu kirjoissa kuin irrallisia faktoja (ja Siriuksen viiltävä luonnehdinta), joten hänet voi sijoittaa aika monenlaisiin rooleihin. Olenkin lukenut tosi erilaisia ficcejä hänestä. Mutta aina olen ollut sitä mieltä, että hän ansaitsee parempaa kuin canonissa.

Tämän luvun herkistelymusiikiksi valikoitui ihanan Emma Salokosken kappale Veden alla. Yleensä ficcailun yhteydessä tulee kuunneltua englanninkielistä musiikkia, mutta tässä on pakko tehdä poikkeus. 
________________________________________________________________________________________________________________________


Sunnuntai 2. lokakuuta 1976 (vähän ennen puolta yötä)


Tänä yönä olisi kai pakko yrittää viimein nukkua, koska muutama viime yö on mennyt vähillä unilla. Nyt olen väsynyt ja todella onnellinen. Juuri tällaiseen oloon olisi ihana nukahtaa, jos vaan uni tulee. Vietin tänään melkein kokonaisen päivän kahdestaan Reguluksen kanssa, ja nyt olen aivan päästäni pyörällä.

Heti aamupalan jälkeen lähdimme ulos, koska siellä saa olla enemmän rauhassa kuin missään muualla. Kävelimme alas järvelle ja pitkin sen rantaa.
Tuntui hyvältä olla kahdestaan niin, ettei tarvinnut varoa muiden uteliaita katseita ja tarkkoja korvia. Kun oltiin turvallisen välimatkan päässä koulusta, Regulus veti minut lähelleen ja suuteli hellästi. Hänen käsivartensa jäi vyötäisilleni, kun lähdimme kävelemään. Tulimmekin kävelleeksi yllättävän pitkän matkan, sillä kun Regulus kerran pääsi puhumisen vauhtiin, ei siitä tullutkaan ihan heti loppua. Jännä, miten ihmisillä onkin tapana pitää sitä hiljaisena, itsekin aikanaan pidin. Ja kun se puhuu, sitä on ihana kuunnella. Siinä ei ole mitään ylimielistä eikä teennäistä, vaan se osaa olla jopa riipaisevan rehellinen.

Ihan ensin se sanoi unohtaneensa eilen mainita, että olin sen mielestä ollut mielettömän upean näköinen Kuhnukerhon illallisilla. Se kertoi olleensa torstaista lähtien huolissaan siitä, miksi yhtäkkiä välttelin sitä. (Voi toista! Jollain muullakin kuin minulla on paha tapa syyllistyä yliajatteluun, mitä tulee jonkun tärkeän ihmisen sanomisiin.) Ihan sydäntä särki kuunnella, kun se kertoi miettineensä päänsä puhki, miten uskaltaisi kysyä ja miten asettelisi sanansa, kun lähestyisi minua. Se kertoi päässeensä perjantaina sairaalasiivestä osallistuakseen oppitunneille, mutta olikin päätynyt pohjoistorniin polttamaan ketjussa ja murehtimaan, kunnes oli ollut niin huonovointinen, että oli joutunut palaamaan sairaalasiipeen.

Lopulta se oli päättänyt tulla Kuhnukerhoon ihan vain voidakseen nähdä minut. Se oli joutunut pehmittelemään matami Pomfreyta pitkän aikaa ennen kuin poistumislupa sairaalasiivestä oli irronnut. Ja kun se viimein oli päässyt perille hiukan myöhässä, se olikin heti ensi töikseen jo ovelta nähnyt, kun minä silitin kädelläni Remuksen käsivartta muiden huomaamatta (tämä oli varmaan siinä kohtaa, kun minua hävetti Kuhnusarvion käytös, ja yritin rohkaista Remusta.) Regulus kertoi, että oli aikonut kääntyä kannoillaan ja häipyä ennen kuin kukaan huomasi sitä, mutta juuri silloin Kuhnusarvio oli äkännyt sen.
Ja ettei melkein mikään sen elämässä ole ollut niin piinallista kuin istua siinä minua vastapäätä ja ajatella, etten ilmeisesti koskaan olisi oikeasti hänen.
 
Jouduin toteamaan uudelleen ääneen, että niin älykkääksi ihmiseksi Regulus osasi toisinaan olla hämmästyttävän typerä. Se nauroi ja kysyi, että kuinka niin (mainitsinko jo, että se on nauraessaan niin ihana, että vatsanpohjasta ottaa). Mutta vastaukseni veti sen vakavaksi. Kerroin nimittäin niin kuin asia onkin, että olen ollut kiistattomasti hänen siitä hetkestä lähtien, kun hajotin sen toffeesammakon hänen naamalleen. (Tämä on taivaan tosi, vaikkei minulla vielä silloin ollut mitään syytä kuvitella sen tuntevan samoin.)

Regulus pysäytti minut ja tarttui minua olkapäistä niin, että saattoi katsoa minua kunnolla. Se kysyi, tarkoitinko tuota ihan todella. Sitten se kertoi, ettei villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi ikinä uskonut, että joku minunlaiseni voisi kiinnostua siitä. Mutta kun niissä Tarvehuonebileissä olin tarttunut sitä kädestä ja vienyt tanssimaan kaikkien edessä, se oli ensimmäisen kerran uskaltanut kysyä itseltään, voisiko se sittenkin olla mahdollista. Eikä siitä ollut enää ollut paluuta, ei vaikka koko koulu haluaisi siitä hyvästä myrkyttää sen, Regulus sanoi ja nauroi. Mutta minua se ei naurattanut. Sillä en missään nimessä halua sen joutuvan koskaan enää kärsimään, en minun takiani enkä muutenkaan. Kun sanoin sen ääneen, Regulus suuteli minut hiljaiseksi ja sanoi, että ei mietitä sitä juuri nyt. Sillä juuri nyt se halusi vain olla onnellinen ja nauttia saadessaan olla viimein kahdestaan kanssani kenenkään häiritsemättä. Ja siitä oli liiankin helppo olla samaa mieltä.

Löysimme kaukaa järven toiselta rannalta aurinkoisen rinteen, johon oli mukava asettua makaamaan. Ei uskoisi, että on jo lokakuu. Kun makasin siinä selälläni Reguluksen kainalossa ja katselin sinisellä taivaalla hitaasti lipuvia pilviä, ilmassa oli vielä melkein kesän tuntua. Regulus oli niin rennon tyytyväinen, että hänen olotilansa tarttui minuunkin, enkä osannut olla enää kovin huolissani mistään. Varmistaakseni että hän oli ymmärtänyt, kerroin Remuksen olevan hyvä ystäväni, ja että juuri nyt sillä oli aika hankalaa. Lisäksi minua harmitti, että Kuhnusarvio kohteli sitä ikävästi. Regulus katsoi minua kuin punniten mielessään, sanoisiko jotain vai ei. Sitten se sanoi varovasti, että tiesi varsin hyvin, miksi Remuksella oli niin vaikeaa. Ja uskoi minun tietävän myös.

Menin varmaan tosi vaikean näköiseksi, sillä Remus oli kertonut, ettei hänen salaisuuttaan tiennyt kuin aivan muutama ihminen, ja että jos se leviäisi yleiseen tietoon, hänen opintonsa päättyisivät siihen. Regulus hyväili poskeani, hymyili hellästi ja sanoi, ettei minun tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli tiennyt Remuksen todellisen tilanteen jo vuosia. Ja jos hän olisi ollut aikeissa paljastaa tietonsa muille, hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten. Minä olin ensimmäinen, jolle hän ikinä puhui tästä.

Oli pakko kysyä, mistä hän oikein oli saanut tietää (sillä minäkin olen vain epäillyt, mutta en ole ollut varma ennen tätä. Ja me sentään olemme ystäviä Remuksen kanssa, kun taas Regulus tuskin tuntee häntä.) Regulusta alkoi kovasti naurattaa, ja hän sanoi, että kun asuu niinkin monta vuotta saman katon alla ja huonenaapurina Siriuksen kanssa, saa tietää yhtä ja toista ihan vaan kuuntelemalla. Sillä vaikka Siriuksella oli monia hyviäkin puolia ihmisenä (Regulus ihan todella käytti tätä ilmausta), vaitonaisuus ei ollut yksi niistä. Tämä sai minutkin nauramaan, koska se on niin totta.

Mutta sitten menin ihan hiljaiseksi, ja Regulus kysyi, mikä oli hätänä. Itkua nieleskellen kerroin sille, etten ihan äkkiä keksinyt ketään niin upeaa ihmistä kuin hän. Sillä vaikka Sirius kohteli häntä ihan paskasti, ei hän ollut koskaan käyttänyt tällaista tietoa veljeään vastaan, vaikka olisi voinut. Regulus myönsi, että ajatus oli käynyt mielessä useammin kuin kerran, mutta joka kerta hän oli päätynyt siihen, ettei vajoaisi niin alas.

Illansuussa vietimme vielä aikaa kirjastossa, sillä minulla oli paljon rästiin jääneitä tehtäviä, ja Reguluksella vielä enemmän sairaalasiivessä olon jäljiltä. Vaikka keskittyminen olikin hieman hankalaa (eksyin vähän väliä katsomaan sen silmiin liian pitkään, tai laitoin pöydän alla jalkani sen syliin ja annoin sen hyväillä varpaitani niin kauan, että alkoi naurattaa), kouluhommien tekeminenkin yhdessä oli mukavampaa kuin yksin. En vieläkään tiedä, aiommeko antaa kaikkien huomata, että olemme nyt virallisesti me. Mutta luultavasti aika moni on jo huomannut, enkä osaa olla siitä pahoillani.

[Kuusama]

En ole noita viimeisimpiä lukuja lukenut, mutta kirjoittelen nyt kuitenkin kännykällä jonkin nopsan tagi-kommentin.

 Tätä on ollut tosi mukava lukea, vaikka Lily ja Regulus ihastuivat toisiinsa omasta mielestäni vähän liian pikaisesti, kun miettii että ne ei kuukausi aiemmin edes tunteneet toisiaan, kuin vissiin nimeltä (?). Mutta ne on kuitenkin tosi söpöjä yhdessä ja odotan kovasti miten heidän suhteensa tulee etenemään. Päiväkirjamuotoinen tarina on virkistävän erilainen, enkä ole lukenut sellaista vissiin koko tänä vuonna. On myös mukavaa, että Lilyn elämässä on muutakin kuin Regulas

[Altais]

A/N: Kiitos kommentistasi Kuusama! Mukava tietää, että olet tätä seuraillut, ja että koet päiväkirjamuotoisen ficin toimivana. Pakko tunnustaa myös, että alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää Lilya ja Regulusta paljon kauemmin epätietoisina toistensa tuntemuksista, mutta sitten kävi niin kuin kävi, eli en voinutkaan itselleni mitään.  Oikeutin tämän itselleni sillä, että he ovat kuitenkin tarinan aikaan 15- ja 16-vuotiaat, jossa elämänvaiheessa (ja miksei vanhempanakin) joskus pääsee niin käymään, että sitä ihastuu aivan korviaan myöten ja aika äkisti.

Ajattelen Lilyn pitäneen Regulusta alun alkaen aika neutraalina tyyppinä, joka on kivannäköinen, etevä koulussa ja melkoisen etäinen (koska Lily ei ole ennakkoluuloinen Luihuisia kohtaan). Ja että alun perin Lilyn huomio kiinnittyi siihen, ettei Reguluksen asiat olleet kovin hyvin, ja empaattisena tyyppinä halusi piristää, kunnes huomasikin olevansa enemmänkin kiinnostunut. Tämän tarinan Regulus taas on pohjimmiltaan aika yksinäinen hahmo, jolle ei ole elämässään osoitettu kovin paljon lämpimiä tunteita. Siksi ajattelisin, että hän voisi ihan hyvin olla aivan myyty sellaisesta tyypistä kuin Lily, joka on canonin mukaan sekä kaunis, fiksu että äärimmäisen empaattinen ja kiltti. Canonin Reguluksesta saa ensi lukemalta sellaisen kuvan, että seurasi sokeasti perheensä puhdasverisiä arvoja, mutta tarkemmalla perehtymisellä asia ei olekaan ihan niin yksinkertainen. Joten sitä ajatellen hän ehkä olisikin voinut ihastua johonkuhun, jota vanhempansa eivät sulattaisi.

Tällä tavalla ajatellen pystyin itselleni perustelemaan heidän nopeahkon ihastumisensa, jotta pääsin kirjoittamaan heitä läheisempiin tekemisiin. 


_________________________________________________________________________________________________________________________

Maanantai 3. lokakuuta 1976


Tänään oli tosi kummallinen koulupäivä. Ensinnäkin kaikki istuivat oppitunneilla hiljaa, eikä juuri kukaan edes supatellut vieruskaverille vaan kaikki olivat ihmeellisen vaisuja. Olisi luullut opettajien olevan kerrankin tyytyväisiä, sillä sitähän ne ovat aina halunneet. Mutta nyt nekin ihmettelivät ääneen, että ollaanpas sitä nyt hiljaisia. Ja niin kuin viime viikolla jo panin merkille, kummallinen ilmapiiri on lähtöisin Kelmeistä, jotka eivät käyttäydy vähäisimmässäkään määrin niin kuin yleensä.

Sirius on kuin kadonnut maailmasta. Se ei ollut yhdelläkään oppitunnilla, se ei myöskään tullut aamiaiselle eikä millekään muullekaan aterialle, eikä se enää vietä aikaa oleskeluhuoneessa muiden kanssa. Muut kolme viettävät kyllä aikaa yhdessä, mutta nekään eivät ole ollenkaan äänekkäitä, eivät keskeyttele tunteja mukahauskoilla huomautuksillaan eivätkä tee jatkuvasti käytännön piloja toisille oppilaille. Ehkä James ei osaa olla sellainen ilman Siriusta, kuka tietää. Ehkä ne kaksi ovat eräänlaisia puolikkaita, joista kumpikaan ei osaa kunnolla toimia ilman toista. Remus on alakuloisempi versio itsestään, ja Pete kulkee niiden kannoilla ahdistuneen oloisena, kuin ei tietäisi, miten päin olla.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Sirius oli varmaan sairastunut tai joutunut johonkin onnettomuuteen, ja ne ovat siksi poissa tolaltaan. Mutta jos niin olisi, koko koulu olisi kohissut asiasta ja perustanut jonkin yhteisen lahjakeräyksen Siriukselle. Eli siitä olisi kyllä kuultu. Toisena mieleeni tuli, että jospa se on erotettu koulusta. Mutta sitten joku sanoi nähneensä sen vilaukselta aikaisin tänään aamulla. Se oli kulkenut pitkin yhtä syrjäistä käytävää kiireisin askelin sen näköisenä, ettei halunnut tulla nähdyksi. Mutta se tarkoittaa, että se on edelleen täällä.

Varmaan tämä liittyy jotenkin siihen, mitä Remus kertoi minulle lauantaina. Mutta asia ei voi olla niin kuin aluksi luulin, että Kelmit olisivat vasta nyt saaneet tietää Remuksen tilanteen ja alkaneet syrjiä sitä. Sillä ensinnäkin James ja Pete ovat edelleen mitä suurimmassa määrin sen ystäviä. Ja toisekseen, Reguluksen kertoman perusteella myös Sirius on tiennyt Remuksen salaisuuden erittäin pitkään. Joten olen nyt todellakin ymmälläni. Varmin tapa saada asiaan selvyys lienee odottaa, että Remus on valmis kertomaan minulle.

Kuhnusarvio halusi taas jutella kanssani Reguluksen tilanteesta tuntien jälkeen. Kerroin sille saman kuin aiemminkin, että minulla ei ole tietoa siitä, kuka oli sen hyökkäyksen takana. Kuhnusarvio tuntui johdattelevan keskustelua koko ajan Siriuksen suuntaan, ihan kuin olisi pohjimmiltaan ajatellut sen olevan syyllinen. Minä totesin vaan lyhyesti, etten uskonut niin olevan. Ajattelin taas sitä erikoista hetkeä pimeässä oleskeluhuoneessa, kun Sirius oli odottanut paluutani sairaalasiivestä vain kysyäkseen veljensä voinnista. Se ei silloin onnistunut peittelemään kovinkaan hyvin huoltaan, ei myöskään helpotustaan siitä, että pikkuveli oli kunnossa. Joten siksi minun on erittäin vaikea kuvitella, että Sirius olisi syyllinen. Sen sijaan luulen, että molemmat veljekset välittävät toisistaan salaa, vaikkei kumpikaan sitä myöntäisi (Sirius kaikkein viimeiseksi).

Ennen kuin lähdin suureen saliin päivälliselle, minun oli pakko todeta Kuhnusarviolle, etten arvostanut kovinkaan paljon sitä, miten se kohteli Remusta. Sen ilme meni mietteliääksi, kun se sanoi, että olin hyvä ihminen, kun välitin ystävästäni niin paljon. Se oli ärsyttävää, sillä eihän kenenkään tarvitse olla hyvä ihminen välittääkseen Remuksesta, vaan se tulee ihan luonnostaan. Ja Remus tässä on se hyvä ihminen. Sanoin tämän Kuhnusarviolle ennen kuin poistuin, ja jätin sen tuijottamaan typerää tiimalasiaan, jossa hiekka valuu eri tahtiin riippuen seurasta. (Luuleeko se, ettei kukaan ole tajunnut?)

Ehdin nähdä Regulusta vain parin varastetun hetken verran, sillä niillä on pian tulossa ensimmäinen huispauspeli, ja treenejä tulee olemaan paljon. (Aika jännä juttu muuten, että Regulus ei ole vielä juurikaan vaahdonnut minulle sen erinomaisista huispaustaidoista, vaikka sillä ihan kiistattomasti olisi siihen vähän aihettakin! Mietitäänpä nyt vaikka erästä toista tuntemaani tyyppiä, joka ei ikinä lakkaa puhumasta erinomaisuudestaan.)

Olisin halunnut jutella Reguluksen kanssa tästä koko Sirius-kuviosta, mutta lopulta en saanut sitä itsestäni irti. Heti kun näin sen nojailemassa seinään rennon hyväntuulisena, tiesin ettei minusta olisi pilaamaan sen päivää puhumalla Siriuksesta. Jos voisin valita, en ikinä enää haluaisi nähdä Regulusta onnettomana, sillä sitä lajia sille on riittänyt jo liiankin kanssa. Kerroin, että minusta on ihana nähdä sen hymyilevän, mihin se vastasi, että sillä on nykyisin ihan erityinen syy hymyyn. Koska meillä oli tänään niin vähän aikaa, juoksimme pitkät kierreportaat ylös pohjoistorniin, jossa Regulus painoi selkäni seinää vasten ja suuteli. Olimme juoksemisen jäljiltä niin hengästyneitä, ettei suutelemisestakaan meinannut tulla mitään, ja se alkoi naurattaa.

Jossain vaiheessa meidän kai pitäisi puhua hiukan myös siitä, mitä me nyt oikein aiomme: tapailla edelleen salaa vai antaa kaikkien huomata? Regulus käyttäytyy niin kuin asialla ei olisi sille mitään merkitystä. Ei sitä paljon kiinnosta, näkikö joku meidät eilen tai tänään, vaan minä siitä enemmän stressiä otan. Reguluksen takia, en itseni. Ja kaiken lisäksi alkaa olla aika kummallista, ettei Regulusta tunnu kiinnostavan sitten yhtään, kuka sen silloin myrkytti. Tarkoitan, että minua ainakin kiinnostaa. Se tyyppihän voi kuitenkin tehdä sen koska tahansa uudestaan, jollei sitä pysäytetä. Jos Regulus ei suostu puhumaan tästä, minun täytyy joko pakottaa se tai sitten ottaa asioista itse selvää.

Viimeiseksi illalla juttelin Alicen kanssa. Sitäkin askarruttaa kovasti, mitä ihmettä Kelmeillä oikein on meneillään. Oli vähän vaikea arvuutella sen kanssa syitä niiden outoon käytökseen, kun en voi kertoa Remuksen salaisuutta edes sille. En, vaikka se miten on paras ystäväni. Ennen nukkumaanmenoa Alice kysyi, olinko vihainen siitä, mitä se viimeksi sanoi Reguluksesta. Sanoin etten ollut, mutta en myöskään ajatellut, että minun pitäisi olla erityisen varuillani Reguluksen seurassa. Juttelimme aika pitkään siitä, ettei Luihuisen tupaan tai puhdasveriseen sukuun kuuluminen vielä tehnyt kenestäkään pahaa ihmistä. Tulin onnelliseksi, kun Alice myönsi, että oli aina kuvitellut Reguluksen kovin toisenlaiseksi kuin mitä minä nyt kerroin. Ja että jos tosiaan välitin Reguluksesta niin paljon, Alice oli onnellinen puolestani.

[Pahatar]

Olinkin kirjoittamassa kommenttia tähän, kun ehdit päivttää uuden osan. Ei se mitään, kommentoin nyt näitä kahta osaa samalla kertaa.

Minua ei kyllä haittaa yhtään, jos menee fluffyn puolelle, vaan päinvastoin se on aivan parasta. Ja mielestäni Lilyn ja Reguluksen suhde ja yhteen päätyminen on edennyt hyvinkin sopivassa tahdissa. Nuoret varsinkin pariutuvat nopeasti, ja miksei vanhemmatkin, jos tunne on oikea. Tuo osa, jossa Lily ja Regulus viettivät päivän yhdessä, oli aivan ihana! Jostain syystä minua liikutti kovasti tämä kohta:

Kerroin nimittäin niin kuin asia onkin, että olen ollut kiistattomasti hänen siitä hetkestä lähtien, kun hajotin sen toffeesammakon hänen naamalleen. (Tämä on taivaan tosi, vaikkei minulla vielä silloin ollut mitään syytä kuvitella sen tuntevan samoin.)

Regulus pysäytti minut ja tarttui minua olkapäistä niin, että saattoi katsoa minua kunnolla. Se kysyi, tarkoitinko tuota ihan todella. Sitten se kertoi, ettei villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi ikinä uskonut, että joku minunlaiseni voisi kiinnostua siitä.

Tässä oli aivan ihanaa paitsi tuo Lilyn tunnustus niin myös se, että Regulus piti Lilyä liian hyvänä itselleen. Jotenkin niin suloista, ja jäin miettimään sitä, miksiköhän Regulus piti itseään huonompana? Jotenkin tuli sellainen tunne, että varmaan tuo Mustan perhe ei ollut millään lailla hyvä paikka lasten kasvaa. Tai sitten ihan jostain muusta syystä.

Tässä viimeisimmässä päivityksessä jäi mietityttämään Siriuksen omituinen käytös, ja mietin, olisiko tämä nyt se kohta, kun Sirius katkaisee kaikki välit perheeseensä? Toivottavasti tähän saadaan vastaus pian. Ja tuo, kun Lily mietti, miksi Regulus ei ollut yhtään utelias tietämään, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi, niin eiköhän se johdu siitä, että hän tietää jo?  Nämä jättivät minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta toivon kovasti, että Lily ja Regulus jatkavat yhtä ihanissa tunnelmissa kuin tähänkin asti.

Niin, ja se piti vielä sanoa, että rohkeasti vain canonia rikkomaan, jos siltä tuntuu! Itse halusin aikoinaan pitää kovasti canonista kiinni, mutta nyttemmin on mieli muuttunut. Se ensinnäkin kahlitsee kovin paljon, ja siksi toiseksi aivan liian monilla hahmoilla on canonissa niin karut kohtalot, ettei pysty ainakaan onnellista loppua kirjoittamaan heille muuten kuin ehkä tuonpuoleisessa.

[Altais]

A/N: Tämä on taas tällainen tuplaluku. Yritän kirjoitellessani pitää mielessä, että (myös teini-ikäisen noidan) elämässä vastaan tulee välillä päiviä, kun ei tapahdu oikein mitään. Ja sitten taas tulee päiviä, jotka tuntuvat kääntävän koko elämän ylösalaisin. 

Pahatar: Kiva etten ole yksin sen ajatuksen kanssa, että joskus canonista poikkeaminen on välttämätöntä tai ainakin hyvin terveellistä.  Ilman sitä on Kelmien ikäluokan hahmoista kirjoittaminen vaikeaa, jos tykkää onnellisista lopuista, sillä ihan joka ikisellä heistä on canonissa niin ikävä loppu. Aina voi tietysti lopettaa tarinan sellaiseen kohtaan, jossa tätä ei tarvitse ratkaista. Mutta silloinkin ainakin itselleni jää hiukan kummittelemaan tietoisuus siitä, että kohta ne kuitenkin kuolevat tai päätyvät yhteen ihan eri ihmisten kanssa. Summa summarum: tässä tarinassa täytynee jossain kohtaa lähteä tietoisesti rikkomaan canonia. 

Ja tuo onkin hyvä kysymys, miksi Regulus ajattelisi Lilyn olevan liian hyvä hänelle. Siihen ehkä palataan tarinassa jollain tapaa, mutta ajattelisin tuolla Mustan perheen tunneilmapiirillä olevan asian kanssa paljonkin tekemistä. Näen Reguluksen niin, että hän olisi saattanut olla aina sellainen vähän huomaamaton lapsi, joka on jäänyt suuritarpeisemman isoveljen varjoon kotona (vaikka vanhemmat Siriukselle olisivatkin korostaneet, että kuuliainen pikkuveli on häntä parempi lapsi). Ja koulussa hän myös olisi koko ajan joutunut kohtaamaan sen, miten isoveli on niin valtavan hyvännäköinen, suosittu, tykätty ja etevä, jonka lisäksi Sirius varmaan teki kaikella tapaa hänelle selväksi, ettei halua olla enää tekemisissä tai edes sukua.



Tiistai 4. lokakuuta 1976


Aamuyöllä heräsin painajaiseen, jossa Severus myrkytti Siriuksen ja Regulus erotettiin koulusta, koska sitä epäiltiin syylliseksi. Eikä kukaan kuunnellut minua. Kun heräsin hiestä märkänä omasta sängystäni, ajattelin ettei unessa ollut paljoakaan järkeä. Mutta en saanut enää unen päästä kiinni, koska aloin miettiä Severusta. Ajattelin kaikkia niitä yhteisiä vuosia. Aluksi olimme vain me kaksi, jästi-Lontoon esikaupunkialue ja loputtomat kesät. Milloin hän oikein muuttui, ja mikä sai muutoksen hänessä aikaan? Ainakin se tapahtui niin vähitellen, että kun viimein myönsin sen itselleni, hän oli jo liian syvällä.

Itsepetos ja tahallinen silmien ummistaminen vaikeilta asioilta voi olla vaarallista, ja juuri sitä Regulus tällä hetkellä tekee. En tajua, miten se voikin olla niin huoleton. Jos Siriusta on uskominen, niiden vanhemmat eivät todellakaan ole sellaisia tyyppejä, jotka suhtautuvat hyvin saadessaan kuulla, että heidän kunnollisempi poikansa seurustelee jästisyntyisen kanssa. Joten aamuyön tunteina kattoon tuijottaessani vannoin pyhästi, että tänään ottaisin itseäni niskasta ja puhuisin Regulukselle. Lisäksi minun pitäisi ehkä miettiä hiukan tarkemmin Severuksen mahdollista osuutta viimeaikaisiin tapahtumiin. Sekin on sarjassamme niin vaikeat aiheet, että siitä mieluummin välttelisi äärimmäisyyksiin asti.

Aamiaisella sain harvinaisen tilaisuuden tehdä hiukan salapoliisityötä, kun näin Peten yksinään ja orvon näköisenä pitkän pöydän päässä. Se ei ikinä tee mitään yksin, ja näytti siltä, ettei se osannut oikein päättää, mitä söisi tai mihin ryhtyisi seuraavaksi. Sen ilme kirkastui istuessani sen viereen. Kysyin siltä, missä toiset Kelmit olivat, ja se totesi välttelevästi, että Remuksella ja Jamesilla oli ollut jotain asiaa rehtorin kansliaan heti aamusta, ja niiden oli tarkoitus saada aamupalaakin siellä. Entä Sirius, kysyin kuin en olisi lainkaan huomannut sen kadonneen viime päivinä jäljettömiin. Pete mutisi vaivaantuneena, ettei tiennyt.

Kun Regulus tuli aamupalalle, se loi minuun pitkän katseen ja kohotti kulmiaan kysyvästi (tämähän oli ensimmäinen kerta, kun koskaan olin istunut kaksin Peten kanssa). Silloin Pete näytti keräävän kaiken rohkeutensa, katsoi minua haastavasti ja letkautti, että minulla ja Mustalla oli siis tätä nykyä jotain meneillään. Kohautin harteitani välinpitämättömästi, mutta Pete jatkoi toteamalla, että Jamesin mieli oli ollut ihan maassa takiani viime aikoina. Nauroin ja sanoin, että James toipuu kyllä ennen pitkää. Vaihdoin puheenaihetta toteamalla, että Jamesilla taisi olla aika paljon muitakin murheita tällä hetkellä.

Silloin Pete meni hirveän surullisen näköiseksi, ja minun piti taputtaa sitä olkapäälle, ettei se alkaisi itkeä aamiaismuroihinsa. Se sai Petessä aikaan hetkellisen avautumisen tarpeen. Se kertoi, että Sirius oli tehnyt jotain todella typerää, jonka takia mikään ei voisi enää koskaan olla niin kuin ennen. Että Sirius ei voisi olla heidän ystävänsä, eikä heillä kai koskaan voisi enää olla hauskaa yhdessä. Sitten se meni pelästyneen näköiseksi ja mutisi vannoneensa, ettei puhuisi kellekään, eikä se siksi voisi sanoa enempää. Hämmentyneenä päätin jättää kyselemisen sikseen tältä kertaa.
 
Koska Pete vaikutti niin yksinäiseltä, ehdotin että se tulisi kokeeksi mukaan minun ja Alicen luovan ilmaisun kerhoon. Pete ilahtui ensin, mutta mutisi sitten, ettei se osaa soittaa eikä laulaa, ja puheenlahjatkin ovat vähän niin ja näin. Mutta se lupasi kuitenkin harkita asiaa.

Loppupäivänä ei sitten tapahtunutkaan mitään merkittävää. Regulus oli kiireinen huispauksen kanssa, ja me pidimme oppituntien jälkeen Alicen kanssa ilmaisutaitoa joukolle nuorempia oppilaita. Petekin tuli paikalle, mutta istuskeli vain tuppisuuna muiden joukossa. Lopulta homma meni siihen, että Alice soitti pianoa ja vedimme yhteislaulua (eli minä lauloin ja muutama muu hymisi mukana, loput vaan liikuttivat suutaan sanojen tahdissa). Aika epätoivoista touhua, eikö?

Illalla sain viestin:

Hei Lily,
kamala ikävä sinua. Et arvaa, miten lähellä olin jättää treenit väliin tänään, mutta minut olisi tapettu siitä hyvästä. Haluan sinun tietävän, että minua vitutti koko illan olla jumissa siellä. Ja se kertoo jotain, sillä aina ennen huispaus on ollut elämäni kohokohta. Huomenna on kuitenkin vapaailta, miten sinulla? Jos mitenkään ehdit, niin mentäisiinkö taas yhdessä rantaan? Jos pääset tulemaan, nähdään viiden aikaan samassa paikassa. Voin varastaa keittiöstä jotain mukaan, niin ei tarvitse käyttää aikaa päivällisellä istumiseen.
R.
__________________________________________________________________________________________________________________________


Keskiviikko 5. lokakuuta 1976


Tietenkin minä odotin Regulusta viiden aikaan samalla hiljaisella käytävällä, jolla sunnuntainakin näimme. Mutta vaikka vatsanpohjassani olikin niitä samoja perhosia kuin aina hänen seurassaan, ja vaikka hän hymyili vielä entistäkin leveämmin minut nähdessään, olin päättänyt, etten saisi enää antaa hänen vältellä vaikeita aiheita. Olin valmistautunut siihen, ettei hän ilahtuisi. Eikä hän ilahtunut.

Regulus, meidän on ihan pakko puhua, sanoin, kun hän yritti suudella minua jo ennen kuin olimme läheskään turvallisen välimatkan päässä koululta. Mitä? Miksi? Hän hämmästyi ja katsoi minuun niin suurin silmin, että melkein annoin periksi mielihalulleni unohtaa taas hankalat asiat. Mutta vain melkein. Vedin syvään henkeä ja kerroin, että minusta oli todella outoa, ettei Regulus ollenkaan välittänyt selvittää, kuka sen oli järjestänyt sairaalasiipeen. Kerroin myös olevani hirveän huolissani siitä, että se joku voisi yrittää vahingoittaa Regulusta uudestaan, ja ensi kerralla vielä pahemmin. Ja että olin miettinyt pääni puhki, oliko meidän ihan fiksua olla näinkään julkisesti yhdessä, enkä voinut käsittää, miten Regulusta ei kiinnostanut miettiä sitä ollenkaan.

Reguluksen iloinen hymy katosi hetkessä. Minulle tuli heti huono omatunto ja halusin halata häntä, mutta päätin kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä hän sanoisi. Kengänkärkiään katsoen hän kysyi, enkö siis sittenkään halunnut olla hänen kanssaan. Kun vakuutin haluavani sitä enemmän kuin mitään, hänen surkea ilmeensä suli uuteen hymyyn. Hän veti minut kainaloonsa ja sanoi, että sittenhän mitään ongelmaa ei ollut, mutta minun ei pitäisi enää säikytellä häntä tuolla tavalla. Sillä, hän sanoi, vaikka hän olikin juuri nyt onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, hänellä oli myös enemmän menetettävää kuin ennen. Ja se oli ihanaa ja pelottavaa samaan aikaan.

Taisimme molemmat itkeä hiukan, kun istuimme siinä kallioisella rinteellä ja teimme toisillemme kaikella tapaa selväksi, ettei mikään määrä muun maailman vastustusta tulisi meidän kahden väliin. Mutta Reguluksen kanssa sekin tuntui luontevalta ja hyvältä, suudelmat vaan maistuivat hiukan tavallista suolaisemmilta.

Ja silloin yhtäkkiä kävi niin, että jokin Reguluksen suojamuuri mureni ja hän alkoi puhua. Hän kertoi, ettei osannut olla yhtään huolissaan oman turvallisuutensa takia, sillä jotain tuollaista juuri saattoi odottaa Siriuksen tekevän, kun se vittuuntui tai koki, että pikkuveli oli astunut sen varpaille. Tai tässä tapauksessa sen ystävän varpaille. Regulus sanoi huolettomaan sävyyn, että oli niin tottunut Siriuksen jäyniin asuttuaan tämän kanssa neljätoista ja puoli vuotta, että niitä oli lähes ikävä nyt, kun tämä oli häipynyt kotoa. Hän sanoi, että varmaan tämä viimeisin oli Siriuksen omastakin mielestä jälkeenpäin ajatellen pienoinen ylilyönti, mutta kun se onneton aina ajatteli sellaista vasta jälkikäteen. Regulus ei kuulemma osannut olla huolissaan, koska tiesi ettei Sirius ikinä tekisi minulle mitään vastaavaa.

Vaikka se oli vaikeaa, kerroin kuitenkin Regulukselle, etten millään uskonut Siriuksen olleen hyökkäyksen takana. Regulus katsoi minua lempeän moittivasti, ja hänen katseensa kertoi minun uskovan tupatoveristani liian hyvää. Ja kun kerroin siitä kohtaamisesta Siriuksen kanssa Reguluksen onnettomuuden jälkeen, Regulus nauroi ja sanoi, että älä viitsi vedättää, sillä ei Sirius ikinä kyselisi hänen vointiaan. Kun vakuutin olevani tosissani, hän lopulta totesi, että ehkä Sirius sitten oli vaan säikähtänyt ja luullut, että oli vahingossa tullut tappaneeksi pikkuveljensä, vaikka tarkoitus oli vaan hiukan pelotella. En ollut vakuuttunut, mutta toisaalta, kai Regulus tuntee Siriuksen tavat paremmin kuin minä.
 
Ainakin sain riittävän tekosyyn jättää tämän puheenaiheen sikseen ja keskittyä jälleen vain olemaan siinä hetkessä Reguluksen kanssa. Oli lämmin ja hän riisui takkinsa, levitti sen maahan ja veti minut kanssaan siihen makaamaan. Laskeva aurinko leikki ihollamme ja hiuksissamme, ja olisin voinut jäädä siihen ikuisesti.

[Pahatar]

Olen ihan samaa mieltä, että kun päiväkirjamuodossa kirjoittaa, on hyvinkin uskottavaa, että välillä on vähän tavallisempaa, ja välillä taas niitä isompia juttuja.

Tykkäsin tuossa alussa, kun Lily ajatteli Severusta tässä:

Milloin hän oikein muuttui, ja mikä sai muutoksen hänessä aikaan? Ainakin se tapahtui niin vähitellen, että kun viimein myönsin sen itselleni, hän oli jo liian syvällä.

Tässä oli minusta mukavan tuntuista se, ettei Severus ollut Lilylle yhdentekevä senkään jälkeen, kun he eivät enää olleet ystäviä. Tästä ei ole kerrottu yhtään mitään kirjoissa, ja olen välillä miettinyt tuota, ajatteliko Lily Severusta ja jos, niin miten? Tässä Lilyä selvästi vaivasi se, mitä Severuksesta oli tullut, mikä kertoi minusta sen, että hän välitti Severuksesta edelleen jollain tavalla.

Nyt alkoi selvitä sekin, mikä Kelmejä vaivaa, eli Se Yksi Täysikuu. Tuo, että Severus olisi voinut kuolla Siriuksen tempun takia on jotain sellaista, joka on Siriukselle todella vaikea antaa anteeksi. Etenkin, kun kirjoissa tämä ei tuntunut edes katuvan sitä. Tykkäsin siitä, miten tuo tapahtuma on tuotu tässä esiin, eli niin että se paljastuu vähitellen. Ja tuo tuntui hyvältä, että ainakin muut Kelmit tajusivat olla pahoillaan, vaikka Siriuksen omat ajatukset eivät olekaan vielä selvillä.

Reguluksen kirje ja tuo tapaaminen oli taas ihanan söpöä, vaikka menikin aluksi vähän vakavammissa tunnelmissa. Minua ilahdutti se, että Lily nosti kissan pöydälle ja alkoi tivata Regulukselta vastauksia. Vaikka vähän tuntuukin siltä, että tämä on mahdollisesti erehtynyt Siriuksen suhteen. Ei kai edes Sirius ehtisi hyökätä kahden eri ihmisen kimppuun samoihin aikoihin, vai voisiko?

Joka tapauksessa tämä oli ehkä suosikkikohtani Lilyn ja Reguluksen välillä:

Taisimme molemmat itkeä hiukan, kun istuimme siinä kallioisella rinteellä ja teimme toisillemme kaikella tapaa selväksi, ettei mikään määrä muun maailman vastustusta tulisi meidän kahden väliin. Mutta Reguluksen kanssa sekin tuntui luontevalta ja hyvältä, suudelmat vaan maistuivat hiukan tavallista suolaisemmilta.

Tämä nuori rakkaus tässä kyllä todella lämmittää minun mieltäni, vaikka vaikeuksiakin on varmasti vielä edessä. Odotan, miten tämä jatkuu ja myös, mitä Kelmeille tapahtuu.

[Ygritte]

Minäkin tätä edelleen aktiivisesti seuraan, vaikken ole ehtinytkään kommentoimaan. Ärsyttää, kun muut elämän velvollisuudet vievät aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta

Viimeisessä kappaleessa kiinnitin huomiota samaan kohtaan, kuin Pahatar, miten Lily edelleen ajattelee Severusta. Oikein toivoisin, että tässä sinun tarinassasi käsiteltäisiin Severuksen ja Lilynkin välejä.

Ja onneksi Regulus ja Lily selvisivät pienistä vastoinkäymisistään, vaikka rouva Musta onkin aina aika epämiellyttävä hahmo. Tykkään todella paljon, kun kappaleet jättävät aina vähän pohdittavaa, sitten ihan odottaa uutta kappaletta!

[Altais]

A/N: Jatkan taas tuplaluvulla, koska sellaiseen on jotenkin helpompi yhdistää Reguluksen ja Lilyn romanttisia hetkiä ja Kelmien juonikuvioita. Tässä tosiaan on kyse Siriuksen älynväläyksestä sen yhden täydenkuun aikaan. Olen siitä lukenut paljon ficcejä, mutta en koskaan muistaakseni Lilyn näkökulmasta. Enkä juurikaan myöskään siitä, mitä Regulus olisi mahtanut siitä ajatella, jos huomasi tai tiesi siitä jotain. Haluaisin kirjoittaa veljesten välistä kanssakäymistä jossain muodossaan, koska kumpikin heistä voisi tarvita sitä. Sirius on tässä esitetty ihan kauheana (tähän mennessä), mutta älkää silti ajatelko, etten pitäisi hänestä hahmona. Asia on ihan päinvastoin. 

Pahatar ja Ygritte: Ihana kuulla, että pidätte siitä miten tässä on kuvailtu Lilyn mietteitä Severuksesta välirikon jälkeen. Ajattelen ehdottomasti, ettei Lily olisi pystynyt itselleen väittämään, ettei Severus enää merkitse hänelle mitään. Aion kyllä palata tässäkin tarinassa vielä Lilyn ja Severuksen väliseen suhteeseen, mutta vielä en ole ihan varma, miten sen tekisin. Siihen liittyy niin monia ristiriitoja, mukaan lukien se, ettei Severus välttämättä ole ilahtunut Lily/Regulus -kuviosta.

Ygritte: Se piti vielä sanoa, että rouva Walburga Mustaa ei tosiaan ole esitetty kovin lämpimässä valossa canonissa eikä yhdessäkään lukemassani ficissä (ei tässäkään). Siksi sainkin kerran päähäni kirjoittaa Walburga-keskeisen ficin, joka antoi hänellekin vähän toivoa. Mutta se nyt ei liity tähän sen enempää. 

Pakko laittaa tähän kohtaan tarinaa yksi kappale, jonka aina kuullessani yhdistän Siriukseen ja tämän luvun tunnelmiin:

You're looking skinny, you sleepy head
Well have you gotten out of bed?
Have you gotten out of bed?
I'm getting concerned about my lonely friend
Have you seen yourself today?
You're going to need a haircut and a shave

Palaye Royale: Dying in a Hot Tub

_________________________________________________________________________________________________________________________

Torstai 6. lokakuuta 1976


Hiivin juuri äsken makuusaliini nukkumaan niin myöhään, että tuskin jaksan enää edes kirjoittaa! Sillä niinhän siinä kävi, että emme enää Reguluksen kanssa malttaneet olla kaikkina hänen treenipäivinään tapaamatta toisiamme. Regulus houkutteli minut hiipimään kanssaan ulos vielä iltakymmenen jälkeen, jolloin niiden treenit viimein loppuivat. Oli pimeää, kun kävelimme jo tutuksi tulleen reitin rantaan. Taivas oli tumma ja pilvetön, ja kuu valaisi juuri sen verran, että siellä näki liikkua. Järven pinta oli tasaisen tyyni ja heijasteli kuunvaloa. Oli ihana olla sellaisessa hetkessä juuri hänen kanssaan.

Minulla oli viltti mukanani. Alun perin sitä varten, että sen voisi kääriä ympärillemme vilun yllättäessä. Mutta huomasin pian, että kun sen levitti maahan, oli mukava katsella hänen kanssaan tähtiä ja jutella. Regulus tietää aika paljon tähdistä. Se tuntee niitä nimiltä ainakin kymmenisen kertaa enemmän kuin minä. Luulin ensin sen kuuluvan niiden perheen sukuperinteeseen tai jotain sellaista. Mutta Regulus kertoi, että oli pienestä pitäen kiivennyt salaa niiden talon kattoikkunasta katsomaan tähtiä, jos oli herännyt painajaiseen eikä ollut uskaltanut enää nukkua. Tähtien katselu kuulemma oli aina tuntunut sen mielestä rauhoittavalta.

Se oli suloista ja juuri niin regulusmaista kuin mikään ikinä. Mutta ajattelin myös, että se oli aika surullista. Kun minä olin pieni ja heräsin yöllä, minulla oli tapana kipittää äidin ja isän viereen nukkumaan. Kun Regulus kuuli tämän, hän hymyili ja sanoi toivovansa, että jonain päivänä käpertyisin vielä nukkumaan hänen viereensä. Silloin ei varmaan näkisi koskaan enää painajaisia, hän sanoi. Ja jos näkisikin, tuskin tarvitsisi lähteä ulos tähtiä katselemaan. Kun hän sanoi näin ja katsoi minua siinä kuun valossa, tunsin äkillistä ja täysin vastustamatonta tarvetta käpertyä hänen syliinsä niin kuin kuvittelin tekeväni silloinkin, jos minulla oikeasti olisi joskus mahdollisuus nukkua hänen vieressään.

Regulus oli lähtenyt treeneistä niin kiireessä, että hänen hiuksensakin olivat suihkun jäljiltä vielä kosteat ja tuoksuivat taivaallisilta. Painoin nenäni hänen niskaansa niin kuin tykkään tehdä, ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen. Hän vapisi hiukan ja kysyin, oliko hänellä kylmä. Hän vastasi kiireesti, että oli, ja painautui lähemmäs minua. Siinä oli valtavan hyvä olla, mutta nukkuminen ei ollut sittenkään ensimmäinen asia mielessäni sillä hetkellä. Kun hänen kätensä vaelsi tunnustelevasti vyötäröni kapeimmalta kohdalta alemmas lantion kaarelle ja alaselälle, mietin mitä olisinkaan antanut mahdollisuudesta olla hänen kanssaan kahden jossain lämpimämmässä paikassa. Kun hän painoi minua alaselästä lähemmäs itseään, hänen tavallisesti teräksenharmaat silmänsä olivat mielihyvästä tummat.

Olimme ulkona pitkälle yli puolen yön, kunnes oli oikeasti niin kylmä, että oli annettava periksi. Mutta heti kun en ole hänen kanssaan, huomaan kaipaavani hänen luokseen takaisin. Viimeiseksi ennen kuin lähdimme käytävällä eri suuntiin, hän sanoi tuntevansa täsmälleen samoin.

________________________________________________________________________________________________________________________



Perjantai 7. lokakuuta 1976


Vuoden ensimmäinen huispauspeli on huomenna. Luihuinen pelaa Korpinkynttä vastaan ja kaikki tietävät jo melko varmasti etukäteen, kuinka siinä käy.
En ole aiempina vuosina seurannut huispausta kovin intensiivisesti (varmaan osittain siksi, ettei James kuvittelisi minun tekevän niin sen vuoksi, että saan kuolata häntä huispausasussa). Tiedän kuitenkin sen verran, ettei millään muulla joukkueella ole sellaista etsijää kuin Luihuisella. Kaikki paitsi Luihuiset odottavatkin jo kaihoisasti tulevaa aikaa, jolloin Regulus lähtee Tylypahkasta, sillä silloin muillakin etsijöillä voi taas olla jonkinlaisia mahdollisuuksia. Ja olen minä sentään joskus viime vuonna nähnyt niiden pelejä ja muistan, että Regulus tosiaan on aivan omaa luokkaansa. Mutta kaikkein ihaninta on, ettei se ikinä leveile osaamisellaan niin kuin eräät!

Tänään meillä oli hirveän vähän aikaa, sillä hyvä kun Regulus päästettiin edes syömään ennen treenien alkua. Nyrpeään sävyyn hän sanoi, että treenien jälkeen pitäisi varmaan hioa pelistrategiaa niin myöhään, että unet jäisivät parin tunnin mittaisiksi. Mutta hän halusi kuitenkin tavata edes pikaisesti, joten kävimme keittiön kautta ja juoksimme eväiden kanssa pohjoistorniin. Matkalla Regulus kertoi olleensa tänään James Potterin kanssa Matami Huiskin lentotunnilla opettamassa huispauksen alkeita tokaluokkalaisille (niillä on niin kiire treenien kanssa, että saavat näemmä käyttää oppitunteja tähän tarkoitukseen).

Se, mitä Regulus sanoi seuraavaksi, yllätti minut niin että vedin patonkia väärään kurkkuun (kyllä, söimme eväät matkalla pohjoistorniin, jotta aikaa jäisi muuhunkin). Regulus taputti minua selkään kun yskin, ja kysyi, oliko se nyt noin kummallista, että hänestä James Potter oli oikeastaan ihan asiallinen tyyppi, ainakin pohjimmiltaan. Vastasin, että minusta se oli todella kummallista. Regulusta nauratti ja hän sanoi, että olihan toki ärsyttävää, että James oli niin ihastunut minuun. Mutta, Regulus jatkoi hymyillen, sen pystyi ymmärtämään ja antamaan Jamesille anteeksi. Sitten hän totesi myös, että James oli paljon hiljaisempi ja vakavampi kuin yleensä, ja että sillä taisi olla ongelmia Siriuksen kanssa. 

Kerroin huomanneeni saman, mutta enempää emme ehtineet siitä jutella, sillä pääsimme perille pohjoistorniin ja Regulus suuteli minua niin kiireesti, kuin olisi ollut sekunneista kiinni, ehdimmekö saada tänään tarpeeksi toisistamme (emme ehtisi, kyllä sen tiesi). Mutta ennen kuin pääsimme alkua pidemmälle, kuulimme jonkun selvittävän kurkkuaan ihan lähellä. Säpsähdimme irti toisistamme, ja kun käännyimme katsomaan, näimme Siriuksen istumassa melkein täsmälleen siinä, mistä yhtenä iltana olin löytänyt Reguluksen istumasta.

Älkää toki antako minun häiritä, Sirius sanoi erittäin myrkylliseen sävyyn ja sytytti tupakan (eikö olekin jännä, miten samanlaisia tapoja näilläkin veljeksillä kaikesta huolimatta voi olla). Silloin Regulus meni sen luo ja kysyi suorasukaisesti, mikä sen ongelma oikein oli. Sirius käski hänen painua vittuun, mutta Regulus toisti hiukan vähemmän haastavaan sävyyn, että halusi ihan oikeasti tietää, millaisiin ongelmiin veli oli nyt onnistunut järjestämään itsensä. Se sai Siriuksen nauramaan katkerasti ja sanomaan, että ikään kuin se oikeasti Regulusta kiinnostaisi, paitsi korkeintaan siksi, että saisi hetken aikaa tuntea itsensä häntä paremmaksi. Katselin vierestä enkä voinut kuin ihmetellä Reguluksen pitkää pinnaa, kun hän vain veti pari kertaa syvään henkeä ja totesi, että Sirius oli kaikesta huolimatta hänen veljensä, ja jos tämä oli ylivoimaisissa ongelmissa, hän halusi tietää.

Älä viitsi, Sirius haukahti silloin. Vai etkö muka muista, ettei sinulla mitään veljeä enää ole? Katso vaikka sitä vitun sukupuuta. Eikö olekin mahtavaa saada koko perintö itselleen, mitä? Silloin näin, miten Reguluksen rauhallinen pinta mureni, hän laittoi kätensä syvälle taskuun ja totesi, että antaa olla sitten.
Ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti pois, Regulus huusi, ettei ollut ikinä kertonut kenellekään, vaikka tiesi Siriuksen myrkyttäneen hänet melkein hengiltä, eikä aikonutkaan kertoa. Ja jos ei Sirius ajatellut sen merkitsevän yhtään mitään, niin minkä hän sille sitten voi.

Menin Reguluksen perään, mutta vaikka hän näytti olevan aivan poissa tolaltaan, hän sanoi kuitenkin, että minun pitäisi yrittää jutella Siriuksen kanssa. Että hän joutui joka tapauksessa lähtemään treeneihin, mutta jos Sirius suostuisi avautumaan yhtään kenellekään, niin sitten minulle. En ollut vakuuttunut, en myöskään tiennyt halusinko sitä itse. Mutta huokaisten tein niin kuin Regulus pyysi ja istuuduin Siriuksen viereen.

Emme jutelleet kovin paljon. Mutta minulla oli vielä evästä mukana ja pakotin Siriuksen syömään, koska se näytti aivan kauhealta. Siltä, ettei se ollut moneen päivään syönyt tai nukkunut. Eikä se takuulla ollut käynyt suihkussakaan. Tällä hetkellä sillä ei olisi missään nimessä ollut varaa sanoa Severukselle mitään hiusten likaisuudesta. Sirius söi haluttomasti ja sanoi, että ei sinun Evans tarvitse tehdä tällaista. Totesin, että taisin kaikesta huolimatta olla ihan vähän huolissani. Sirius tuhahti ja sanoi, ettei kaivannut sääliä (kappas, taas yksi veljesten yhteinen nimittäjä lisää). Sanoin, etten säälinyt häntä, mutta olisin kyllä halunnut tietää, mitä oli sattunut.

Silloin Siriuksen sulkeutunut ilme pehmeni vähän, ja hän painoi pään polviinsa. Hän mutisi, ettei varmaan pystynyt juuri nyt puhumaan siitä, koska se oli todella paska juttu. Kun olimme olleet jonkin aikaa hiljaa, Sirius kysyi, voisinko kuitenkin jäädä hetkeksi ja vaikka jutella jotain, ihan mitä tahansa, koska siitä tuli hetkeksi sellainen olo, ettei maailma ollut hajoamassa ympäriltä. Kysyin, mistä se halusi minun juttelevan, ja se sanoi, että ihan sama. Että lue vaikka ääneen Historian taikakausia. Nauroin ja kysyin, näyttikö siltä, että minulla oli kirjoja mukana. Lopulta kerroin ulkomuistista Siuntio Silosäkeen tarinoita, koska olin kuullut ne miljoonaan kertaan. Tanili Kanilin kohdalla Siriuksen pää painui olkapäätäni vasten ja tajusin sen nukahtaneen.

[Pahatar]

Ihana saada tähän jatkoa, ja vielä tällaista!

Lilyn ja Reguluksen yhdessäolo jatkuu yhtä suloisena kuin aiemminkin, ja tykkään myös tuosta, että kuhertelun lisäksi jutellaan ja tutustutaan, kuten vaikka katsellaan tähtiä ja jutellaan niistä. Ajattlein tuosta, mitä Regulus kertoi lapsuudestaan ihan samalla tavalla kuin Lily, että pieni poika joutui lohduttamaan itseään tähtiä katselemalla sen sijaan, että olisi päässyt vanhempien sänkyyn nukkumaan. Tuli mileeen, että rouva Musta varmaan lukitsi makuuhuoneen oven joka ilta, tai sitten lapsia pelotti sinne meneminen niin paljon, ettei yritettykään päästä sinne.

Tässä kohdassa oli sellaista lähentymistä, että oli ihan pakko tarkistaa, mikäs ikäraja tässä tarinassa olikaan? Ja sitten potkia itseään siitä hyvästä, kun pitäisihän se nyt muistaa, että Hunajaherttuassa ollaan enintään K-11 tasossa. Joka tapauksessa tämä oli hyvin sensuelli kohta:

Kun hänen kätensä vaelsi tunnustelevasti vyötäröni kapeimmalta kohdalta alemmas lantion kaarelle ja alaselälle, mietin mitä olisinkaan antanut mahdollisuudesta olla hänen kanssaan kahden jossain lämpimämmässä paikassa. Kun hän painoi minua alaselästä lähemmäs itseään, hänen tavallisesti teräksenharmaat silmänsä olivat mielihyvästä tummat.

Tuli mieleeni, että ehkä Regulus ei sittenkään vapissut kylmästä.

Tuossa toisessa osassa minäkin pidin kovasti siitä, että Sirius ja Regulus pääsivät edes vähän puheisiin, vaikka sävy ei ollutkaan kovin sydämellinen. Harmitti, kun Sirius ei voinut tulla yhtään vastaan. Mutta hänellä oli niin paljon murehdittavaa omissa asioissaan, ja ihan syystä. Tuntui kuitenkin niin hyvältä lukea siitä, että Sirius sentään tajusi, mitä oli tehnyt ja oli oikeasti pahoillaan, koska se minua vähän huolestutti jo aikaisemmin. Tämä oli minusta ihana kohta ja tiivisti Siriuksen pahan olon hyvin:

Hän mutisi, ettei varmaan pystynyt juuri nyt puhumaan siitä, koska se oli todella paska juttu. Kun olimme olleet jonkin aikaa hiljaa, Sirius kysyi, voisinko kuitenkin jäädä hetkeksi ja vaikka jutella jotain, ihan mitä tahansa, koska siitä tuli hetkeksi sellainen olo, ettei maailma ollut hajoamassa ympäriltä.

Se vielä, että pidin tässä siitä, miten hyvä Regulus on huispauksessa, ja toivon todella, ettei tuossa tulevassa ottelussa ainakaan käy mitään ikävää hänelle, ja mieluummin niin, että Regulus loistaa siinä.

P.S. Kiitos paljon kommentistasi tuohon Fini-topiciin, se lämmitti kovasti mieltäni!

[Altais]

A/N: Olen jäänyt jotekin koukkuun tämän kirjoittamiseen, koska haluan itsekin tietää, mitä tässä tulee tapahtumaan. Ihan totta, välillä tuntuu, että nämä hahmot päättävät aika lailla itse, mitä haluavat tehdä. Kuulostaako oudolta? 

Pahatar: Juu tämäpä, kyllä minäkin luulen Reguluksen ajatelleen tuossa kohtaa jotain muuta kuin palelemista. Mietinkin jo, että jos he eivät hillitse itseään, minun pitää siirtää tämä koko ficci jonnekin korkeamman ikärajan paikkaan.  Ei vaiskaan, kyllä minä varmaan silti jatkan sitä täällä, Lily ja Regulus saavat sitten ottaa kaiken irti siitä, mitä K-11 -ikärajasta voi.

Siriuksen ja Reguluksen kanssakäyminen on jotain, jota itsekin toivon ja odotan kovasti. Poika paroilla on ollut kyllä vaikeaa ja ikävät kasvuolosuhteet, eipä kai siis ihme, jos suhde veljesten välillä ei ole se helpoin. Mutta ehkä se Siriuskin voi vielä oppia, vaikka aika hankala osaakin olla.

_________________________________________________________________________________________________________________________


Lauantai 8. lokakuuta 1976


Tapasimme Reguluksen kanssa kukonlaulun aikaan keittiössä, jossa hääräsi vasta pari aamuvirkkua kotitonttua aamupalan parissa. Lyhyistä yöunistaan huolimatta Regulus ei näyttänyt väsyneeltä eikä kärttyiseltä, vaan hymyili minut nähdessään niin kuin siltä ei olisi puuttunut mitään maailmassa. Kysyin, jännittikö tämänpäiväinen peli, mihin Regulus vastasi rehellisen oloisesti, että eipä juurikaan. Sen sijaan hän halusi tietää, miten Siriuksen kanssa oli eilen mennyt. Kerroin, että olin istunut tämän kanssa lopulta aika kauan, mutta suurimman osan ajasta Sirius oli vain nukkunut olkapäätäni vasten. Enkä ollut saanut selville mitään, paitsi että maailma oli hänen omastakin mielestään romahtamassa ympäriltä.

Voi ei, Regulus sanoi ja hänen kulmansa menivät huolestuneeseen ryppyyn. Jos Sirius on tuollainen, se tarkoittaa, että jotain tosi pahaa on sattunut, hän huokasi. Minua liikutti, miten hän oli niin silminnähden huolestunut veljensä takia, vaikkei tämä hänen välittämistään olisi ansainnutkaan. Halasin Regulusta ja hän halasi minua takaisin, mutta ei hän ollut samalla lailla läsnä kuin muulloin. Lily, hän sanoi hiljaa ja katsoi minua vakavasti. Tiedän, että tämä on aika paljon pyydetty, mutta voisitko vielä mennä katsomaan sitä? Haluaisin tietää, että se on kunnossa. Tai no ei ole, mutta edes – hengissä. Viimeisen sanan sanominen oli hänelle vaikeaa, sen kyllä kuuli. Ja minä lupasin mennä. Suutelin häntä pitkään, toivotin onnea peliin ja käskin olla murehtimatta.

Kun kiipesin takaisin pohjoistorniin, Sirius oli siellä taas (en haluaisi ajatella, että edelleen). Minulla oli mukanani aamiaista ja se sama iso huopa kuin tässä yhtenä iltana. Arvelin, että niille voisi tulla käyttöä, koska Sirius ei eilen vaikuttanut ollenkaan siltä, että pystyi huolehtimaan itsestään. Eikä se näyttänyt sen paremmalta tänäänkään. No mutta Evans, mitä helvettiä sinä täällä teet tähän aikaan, se kysyi muka rennosti, kun istahdin sen viereen.
Mutta ei sen tavanomaisesta itsevarmuudesta ollut jäljellä yhtään mitään.

Minun ei tarvinnut edes kysyä, oliko se istunut siellä koko yön, sillä se hytisi kylmästä, vaikka yritti sen minulta peittää. Kiedoin huovan sen ympärille eikä se laittanut vastaan, vaikka katsoikin minua hämmästyneenä. Sitten laitoin aamiaissämpylän sen käteen. Syö se, komensin kun se vain tuijotti. Olin tehnyt kaakaotakin, koska Regulus oli sanonut Siriuksen pitävän siitä. Ja ihme kyllä, vain hetkeä myöhemmin aamiainen oli kadonnut. Kiitos, Sirius mutisi hyvin vaisusti. Sitten hän vilkaisi minua alta kulmien ja kysyi jotain, josta en ensin saanut selvää.

Uskooko Reg tosiaan, että minä yritin sen tappaa? Sirius toisti vain vähän kuuluvammin. Toistin aika tarkalleen sen, mitä Regulus oli minulle aiemmin sanonut, ja se sai Siriuksen huokaamaan syvään. Sitten se kysyi, uskoinko minäkin hänen tehneen sen. Olin aika pitkään hiljaa, koska jouduin oikein todella miettimään tätä asiaa. Mutta rehellinen vastaus oli, että en edelleenkään uskonut niin. Sirius katsoi minua punareunaisin silmin ja kertoi, että olinkin sitten varmaan maailman ainoa ihminen, joka ei pitänyt häntä syyllisenä. Ja sen jälkeen sain hengästyttävän nopeassa tahdissa kuulla, mitä oli tapahtunut Kelmien kanssa.

Sirius kertoi välikohtauksesta hänen ja Severuksen välillä viime täydenkuun aikaan, ajattelemattomasta paljastuksesta, joka oli lähestulkoon johtanut Severuksen kahdenkeskiseen kohtaamiseen ihmissusimuotoisen Remuksen kanssa. Ja että Jamesin väliintulo oli pelastanut sekä Severuksen hengen että varmaankin myös Remuksen tulevaisuuden viime hetkellä. Nyt Severus kuitenkin tiesi Remuksen salaisuuden, eikä James halunnut enää koskaan nähdä Siriusta tai olla missään tekemisissä tämän kanssa. James oli kuulemma ollut raivoissaan ja kieltänyt Siriusta tulemasta enää lähelle muitakaan Kelmejä.

Nyt en sitten voi kuin istua täällä ja odottaa, että minulle päätetään antaa virallisesti kenkää koulusta, hän lopetti tarinansa. Eikä se haittaisi, koska ei minulla täällä enää mitään ole. Mutta kun ei minulla ole koko maailmassa yhtäkään paikkaa minne mennä, koska minä jumalauta asuin Pottereilla tähän asti, ja omaa rahaa minulla on ehkä kaksi kaljuunaa, hän nyyhkäisi surkeasti, ja alkoi sitten itkeä kunnolla. En ole milloinkaan halannut Siriusta ennen tätä, mutta nyt oli pakko. Se oli kuin pieni lapsi siinä kainalossani, vaikka oikeastaan se taitaa olla minua hiukan vanhempi.

Miten sinä olet vielä siinä, se kysyi itkunsa lomasta. Etkö vihaa minua nyt? Ja kun mietin asiaa, niin olihan tilanne aika huono, ja olisihan hän voinut saada aikaan hirveitä. Mutta hänet tuntien en voinut ajatella muuta, kuin että hän ei varmaan ollut ymmärtänyt tekonsa läheskään kaikkia mahdollisia seurauksia ennen kuin vasta jälkikäteen. Mietin, mitä tällaisessa tilanteessa oikein kuului sanoa, mutta sanoin lopulta vaan, että ei se varmaankaan ollut minun asiani olla vihainen. Ja kun asiaa ajattelee, niin kyllä hän varmaan rangaistuksensa saa ihan muutenkin, ellei ole jo saanutkin.

Mitä minun nyt sitten pitäisi tehdä, Sirius kysyi minulta kuin olisin ollut joku hyvin viisas ja elämää nähnyt. Sanoin, että ihan alkajaisiksi pitäisi nousta ylös, mennä suihkuun ja laittaa jotain puhdasta päälle. Sen jälkeen voisi vaikka lähteä minun kanssani katsomaan huispausmatsia. Sirius katsoi minua kauhistuneena ja änkytti, ettei mitenkään voinut näyttäytyä missään ihmisten ilmoilla, eikä varsinkaan mennä Rohkelikkojen tiloihin suihkuun. Sanoin, että voisin kertoa sille tunnussanan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen (siellä ei ole tähän aikaan koskaan ketään), ja sillä aikaa pystyisin järjestämään sille puhdasta päällepantavaa. Mutta peliä katsomaan se kyllä saisi luvan tulla minun kanssani, vaikka siellä olisikin ihmisiä. Et voi vältellä niitä ikuisesti, totesin.

En ollutkaan käynyt poikien makuusalissa sitten alaluokkien, mutta muistin silti vanhastaan, mikä vuode oli Siriuksen. Kun avasin hänen matka-arkkunsa ja aloin penkoa puhtaita vaatteita, huomasin Remuksen katselevan minua. Se loikoili omalla vuoteellaan puoliksi verhon takana ja näytti uteliaalta. Tajusi tietenkin heti, että tiesin mitä oli tapahtunut. Sirius on siis edelleen täällä, se totesi aika neutraaliin sävyyn, kun valitsin Siriuksen sotkuisesta matka-arkusta puhdasta t-paitaa. Remus kertoi, ettei ollut nähnyt merkkiäkään Siriuksesta viikkoon. Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta minulle tuli silti sellainen olo, että hänkin oli huolestunut ja kaiketi vähän ikävöikin ystäväänsä.

Juttelimme pitkään, ja kerroin Remukselle, miten Siriuksella tällä hetkellä meni. Remus meni hyvin mietteliään näköiseksi ja totesi, ettei olisi ikinä uskonut minkään voivan järkyttää Siriuksen tasapainoa noin pahasti. Hän totesi myös, että oli oikeastaan jo antanut anteeksi Siriukselle, ja Pete samoin, mutta James ei ollut. Ja se Remusta huolestutti, että Severus todennäköisesti lipsauttaisi hänen salaisuutensa koko koulun tietoon ennemmin tai myöhemmin, vaikka olikin näennäisesti sitoutunut olemaan niin tekemättä, kun rehtori oli sitä häneltä vaatinut. Silloin taputin Remusta olalle ja sanoin, että tässä asiassa minusta saattoi kerrankin olla apua. Remus nauroi ja kysyi, että miten niin kerrankin. Sitten minun piti mennä, koska Sirius varmaan ihmetteli jo, missä sen vaatteet viipyivät.

Myöhemmin istuimme Siriuksen kanssa eräässä syrjäisemmässä katsomossa huispauskentän laidalla. Koko matkan sinne Sirius oli ollut kuin säikky villieläin ja vilkuillut jatkuvasti ympärilleen. Nyt hän oli aavistuksen rennompi, ja huomasin että hänen katseensa seurasi kiinteästi pikkuveljen liikkeitä kentällä. Omakin silmäni suorastaan lepäsi Reguluksen keskittyneessä, täydellisen hallitussa olemuksessa. Hän näytti olevan koko ajan tietoinen kaikesta, mitä kentällä tapahtui. Silti hän ehti vaihtaa kanssani muutaman katseen, ja arvasin hänen olevan tyytyväinen siitä, että olin saanut hänen veljensäkin mukaan.

Peli kesti aika pitkään, ja koko ajan Luihuinen oli niskan päällä. Se on tiennyt jo kauan, missä sieppi on, Sirius hymähti, ja tajusin sen puhuvan Reguluksesta. Se ei vaan halua olla ilonpilaaja ja lopettaa peliä liian lyhyeen, hän jatkoi. Minua hymyilytti, sillä kun katselin Regulusta, tajusin Siriuksen olevan oikeassa. Korpinkynnen etsijä singahteli ympäriinsä ja pälyili koko ajan sinne tänne, mutta Reguluksen kasvoilla oli vain tuskin huomattava hymy, kun hän seurasi tämän liikkeitä. Saatoin melkein nähdä Reguluksen pään päällä ajatuskuplan, jossa luki, että tuo onneton on aivan pihalla. Sanoin sen Siriukselle, ja silloin hän alkoi nauraa.

Sitten se yhtäkkiä vakavoitui, katsoi minua ja sanoi, että saattoi olla kusipäinen ja ajattelematon, mutta ei ikinä olisi myrkyttänyt omaa veljeään. Kerroin tietäväni sen jo, ja kysyin, oliko sillä mitään käsitystä siitä, kuka olisi voinut tehdä sen. Sirius mutisi, että en varmaan pitäisi tästä, mutta hänen mielestään Severus oli itsestään selvästi syyllinen (se ei käyttänyt tätä nimeä, mutta itse mieluummin silti käytän). En viitsinyt kysyä, oliko tässä syy siihen, miksi Sirius oli paljastanut Tällipajun toimintaperiaatteen Severukselle. Menin varmaan mietteliään näköiseksi, sillä Sirius kysyi, oliko kaikki okei. Mutisin vastaukseksi vain, että minun piti jutella Severuksen kanssa. Oikeasti ajattelin, että selvittäisin tämän asian sen kanssa perin pohjin ja niin, että mitään ei jäisi epäselväksi. Olin jo lykännyt sitä liian kauan.

Regulus oli iltaan asti kiinni Luihuisen voitonjuhlinnassa. Näin sen vain pikaisesti katsomoiden alapuolella, ja minut nähdessään se tuli luokseni ja suuteli, vaikka kuka tahansa saattoi nähdä. Ei se mitään, eiköhän tämä ala olla jo aika julkista tietoa muutenkin, Regulus sanoi nauraen, kun huomautin sille asiasta. Se ehdotti, että voisi karata juhlista luokseni heti kun kehtaisi. Sanoin kuitenkin, ettei se voisi tehdä sellaista muille Luihuisille, jotka halusivat juhlia sankariaan. Regulus myöntyi pienten vastaväitteiden jälkeen sillä ehdolla, että huomenna viettäisin taas päivän sen kanssa kaksin. Kerroin että minun piti aamulla yrittää jututtaa Severusta, mutta muuten olisin koko päivän hänen. Regulus halusi tietää lisää, mutta passitin sen matkaan ja lupasin selittää myöhemmin.

Illalla saattelin Siriuksen Tarvehuoneeseen nukkumaan, sillä yöt alkavat olla jo kylmiä, enkä voinut antaa sen yöpyä ulkosalla. Tajusin, että minun ja Reguluksen olisi pitänyt keksiä Tarvehuone jo aika päiviä sitten ihan itseämme varten, mutta juuri tällä hetkellä Sirius tarvitsi sitä enemmän. Luin sille vähän aikaa ääneen Historian taikakausia, ja meni vain viitisen minuuttia, kunnes se nukahti. Mutta kun kömmin omaan vuoteeseeni, uni ei tullut sitten millään, ja siksi olenkin kirjoittanut näin pitkään. En voi lakata miettimästä, mitä oikein sanon huomenna Severukselle.

[Altais]

A/N: Tässä seuraavassa tulee nyt melkoinen annos angstia, josta jo valmiiksi anteeksi, mutta en vaan millään pystynyt kirjoittamaan Lilyn ja Severuksen kohtaamisesta ilman sitä. Mutta koska tämä pohjimmiltaan on romanttinen ja fluffyinen tarina, lupaan ja vannon, että hyvitän kaiken angstailun sekä tässä että myös tulevissa luvuissa!

__________________________________________________________________________________________________________________________

Sunnuntai 9. lokakuuta 1976


Aamupalan jälkeen Regulus juoksi minut kiinni käytävällä ja kysyi, mitä oikein olin eilen tarkoittanut sillä, että minun oli juteltava Severuksen kanssa. Regulus näytti hiukan tavallista kalpeammalta ja ajattelin, että varmaan eilinen ilta oli mennyt pitkäksi, niin kuin arvata saattoi. Vedin hänet syrjemmälle ja selitin, mitä Sirius oli eilisen pelin aikana sanonut. Reguluksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja tyrmistyksestä hänen kuunnellessaan, ja sitten hän pudisti päätään kiivaasti. Tuohan nyt on ihan paskaa, hän sanoi. Ei Sev olisi tehnyt sellaista, mehän ollaan periaatteessa kavereita, vaikkei koskaan mitään sydänystäviä ollakaan oltu, hän sanoi. Mutta kun sanoin, että olin joka tapauksessa aikonut jutella Severukselle tästä, Regulus hermostui silminnähden.

Tarkoitatko, että uskot mieluummin Siriusta kuin minua, hän tiuskahti. Vastasin, etten tiennyt mitä ajatella, paitsi että asiaan olisi vihdoin pakko saada selvyys tai tulisin hulluksi. Huomaan, että teistä onkin Siriuksen kanssa tullut nopeasti aika läheisiä, Regulus sanoi ja puri hampaansa yhteen. Se näytti juuri silloin niin umpimieliseltä, että minuakin alkoi ärsyttää. Yritin olla korottamatta ääntäni, kun annoin sen ymmärtää, että tuo oli mielestäni epäreilua käytöstä, koska itsehän se oli nimenomaan pyytänyt, että huolehtisin Siriuksesta vähän aikaa. Ja että sanoi hän mitä sanoi, menisin nyt etsimään Severuksen. Vitun hauskaa päivää sitten vaan, Regulus tuhahti ja häipyi ennen kuin ehdin kysyä, tarkoittiko hän nyt tosissaan, ettei halunnut nähdä minua koko päivänä.

Pyysin Remukselta lainaksi Kelmien karttaa, jotta löytäisin Severuksen. Mutta olisin arvannut ilman karttaakin, että se istui jossain tyhjässä luokkahuoneessa Mulciberin ja niiden kanssa, ja niillä näytti olevan meneillään joku äärimmäisen salainen keskustelu. Kun ilmestyin ovelle ja pyysin Severusta juttelemaan, muut virnuilivat ja huutelivat perään, että hoida homma Kalkaros. Severuksen ilme pysyi kivettyneenä täsmälleen siihen asti, kunnes hän sulki oven perässään. Mutta heti sen jälkeen hänen ilmeensä pehmeni ja näin taas sen vanhan, tutun Severuksen, jota olin kaivannut. Mitä nyt, hän kysyi, kun lähdimme kävelemään. Minulla oli pala kurkussa ja tunsin, etten pystyisi sanomaan sitä, mitä kuitenkin täytyi sanoa. Severuksen ilme muuttui huolestuneeksi, kun en saanut sanaa suustani.

Kuulin siitä Remuksen kanssa tapahtuneesta, sanoin vaisusti. Se ei aivan vastannut aikomuksiani olla hänelle tiukkana. Severus katsoi minua tutkivasti ja totesi sitten, että ilmeisesti en edelleenkään ymmärtänyt, miksi ihmissuden läsnäolosta koulussa olisi pitänyt olla lainkaan huolissaan. Kerroin, etten todellakaan ymmärtänyt, sillä Remus oli yksi parhaista ystävistäni. Sen sijaan minä en käsittänyt, miksi hänen piti kostaa Remukselle, jos inhosi niin kovasti Jamesia ja Siriusta. Severus vastasi halveksuvasti, että hän ei nähnyt eroa niiden välillä. Eikä hänen mielestään ollut kovin paljon eroa sillä, tekikö itse paskoja juttuja muille, vai seisoiko vieressä naureskelemassa. Ja kuten itsekin olin niin monesti sanonut, Remus oli porukan aivot, joten kai hänellä olisi ollut joku mahdollisuus vaikuttaa muiden aivopieruihin.

Sinä olit aikanaan minun kaikkein rakkain ystäväni, sanoin hänelle muistaessani, miten meillä aina oli tapana istua jossain kaksin, parantaa maailmaa ja veistellä julmaa huumoria Kelmeistä. Se veti Severuksenkin vakavaksi. Jatkoin sanomalla, että jos hän nyt ymmärtäisi olla levittämättä tietoaan Remuksesta koko maailmalle, voisi ehkä olla mahdollista olla vielä jonain päivänä ystäviä. Severus katsoi minua hetken hiljaa ja totesi sitten, että kiitos kunnianosoituksesta, mutta hän toimisi joka tapauksessa oman harkintansa perusteella. Jokin hänen katseessaan kertoi minulle kuitenkin, että keskustelu oli saanut hänet ajattelemaan.

Oliko vielä muuta, Severus kysyi, kun menin hiljaiseksi. Avasin jo suuni sanoakseni jotain, mutta en saanut aikaan minkäänlaista ääntä. Severus virnisti tietävästi ja sanoi, että halusin kaiketi tietää, oliko hän myrkyttänyt uuden poikaystäväni. Painavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi ja pyysi minua mainitsemaan yhdenkin riittävän hyvän syyn, miksi hän olisi tehnyt niin. En osannut, ja hän totesi, että sitähän minäkin. Olin hirveän helpottunut, mikä varmaan näkyi naamasta. Severus nauroi ilottomasti ja sanoi, että jos kerran olin niin ihastunut Mustaan, mikäpä hän oli siihen väliin tulemaan. Mutta jos luulin Mustan perheen ilahtuvan kaltaisestani miniäkokelaasta, olin harvinaisen väärässä. Eikä minun pitänyt sulkea silmiäni siltäkään, että oikeastaan olimme Reguluksen kanssa täysin vastakkaisilla puolilla velhosotaan nähden. Niin että onnea vaan valitsemallasi tiellä, Severus totesi ja lähti.

Sen jälkeen en voinut kuin juosta ulos ja piiloutua jonnekin, missä ei tarvinnut vähään aikaan nähdä ketään. Jotkut päivät menevät alusta lähtien pieleen, ja tämä oli yksi niistä, ajattelin. Istuin metsän laidassa, nojasin selkäni ison männyn turvalliseen runkoon ja itkin. En edes tiennyt, mitä kaikkea, varmaankin ihan kaikkea mahdollista. Regulusta, joka ei halunnut viettää kanssani tätä aurinkoista sunnuntaita, vaan oli kenties jossain pitämässä hauskaa eilisen voiton innoittamien Luihuiskavereidensa kanssa. Severusta, jota parempaa ystävää ei ollutkaan, mutta jonka ystävä en kai koskaan enää voinut olla. Remusta, jolla oli epäreilu elämä. Siriusta, joka oli menettänyt kaiken vain omaa ajattelemattomuuttaan. Jamesia, joka – no, joka oli James. Ja vähän myös siskoani Petuniaa, joka ei halunnut itselleen tällaista sisarta, vaan halusi rakentaa uuden elämän jonnekin kauas minusta.

Silloin joku laittoi käden polvelleni ja kutsui minua hellästi nimeltä. Ennen kuin ehdin miettiä, halusinko tulla nähdyksi tällaisena, huomasin jo katsovani
Reguluksen harmaisiin silmiin, jotka olivat katuvaiset ja pohjattoman surulliset. Saanko halata sinua, hän kysyi hiljaa, enkä voinut kuin nyökätä. Mutta ei muuta tarvittukaan, kun olin jo hänen sylissään ja painoin pääni hänen paitansa rintamukselle. Se kastui varmasti aivan hetkessä märäksi, mutta hän vain silitti hiuksiani ja toisteli, että oli niin hirveän pahoillaan. Jos voit antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi hiuksiini, niin lupaan ainakin yrittää olla ikinä enää olematta sellainen kusipää. Rutistin häntä tiukasti ja sain sanotuksi, että tietenkin hän sai anteeksi, ja että kaikki mitä halusin, oli vain että hän olisi siinä. Silloin hänkin jo itki.

Olimme siinä pitkään, ja hän kertoi etsineensä minua joka ikisestä keksimästään paikasta varmaan tuntikausien ajan. Hän kertoi tulleensa katumapäälle heti päästyään Luihuisen oleskeluhuoneeseen ja rauhoituttuaan vähän, mutta silloin olin tietenkin jo mennyt etsimään Severusta. Hän kysyi, sainko Severuksen kanssa selvitettyä sen mitä halusinkin. Nyökkäsin ja myönsin hänen olleen aivan oikeassa Severuksen suhteen. Regulus vastasi, että minäkin olin oikeassa Siriuksen suhteen, mutta hän ei ollut vain pystynyt heti myöntämään sitä.

En ihan ymmärtänyt miksei, sillä kaikesta näki, että hän pohjimmiltaan ajatteli veljestään hyvää. Regulus kertoi, että Sirius oli ollut hänelle helppo selitys, koska ensinnäkään hän ei pelännyt veljeään, ja toisekseen hän tiesi, ettei Sirius koskaan vahingoittaisi minua. Mutta myönnettyään tosiasiat hän joutui myös tajuamaan, että mitä tahansa saattoi edelleen tapahtua, ja kohteena saattaisi olla kumpi tahansa meistä. Hän sanoi, ettei saisi rauhaa niin kauan, kuin joku saattoi haluta vahingoittaa minua.

Sanoin, ettei se muuttanut mitään, koska ajattelin joka tapauksessa samoin hänestä. Ja halusin silti olla hänen kanssaan, sillä emme saisi antaa kenenkään pelotella meitä luopumaan tästä, mitä nyt oli. Regulus oli pitkään hiljaa, mutta sanoi lopulta olevansa samaa mieltä. Hän sanoi, että vaikka ehkä pitäisi, ei hän pystyisi luopumaan minusta nyt. Sitten hän tunnusti, että häneen oli aamulla iskenyt jokin lapsellinen mutta itsepintainen mustasukkaisuuskohtaus, jota hän ei ollut saanut menemään ohi. Että hänen mieleensä oli tullut ikivanhoja juttuja siitä, kun hän lapsena sai jotain, mitä Siriuskin olisi halunnut, ja lopulta aina kävi niin, että Sirius joko vei tai rikkoi sen. En osannut valita itkeäkö vai nauraa tälle, joten tein kumpaakin samaan aikaan. Sitten kerroin, että hän oli ylivertainen ääliö, ja suutelin häntä joka puolelle hänen itkun jäljiltä märkiä kasvojaan. Se sai hänet yhtäkkiä nauramaan, ja tiesimme kumpikin kaiken olevan taas hyvin.

[Pahatar]

Sinä päivität niin nopeasti, että en tahdo ehtiä kommentoida sitä tahtia kuin haluaisin! Kommentoin nyt siis kahta osaa kerralla. Ja kyllä, ymmärrän tuon oikein hyvin, että kirjoittamiseen jää koukkuun ja haluaa saada tekstiä eteenpäin, se on ihan paras tunne. Kuten myös tuo, että tarina alkaa elää omaa elämäänsä.

Tuossa eilisessä osassa oli ihanaa Lilyn huolehtivaisuus Siriusta kohtaan. Vaikka Sirius oli tehnyt pahasti, hän oli tosiaan nyt ystävää ja huolenpitoa vailla, ja ilman Lilyä olisi varmaan jäätynyt ja nälkiintynyt. Pidin kuitenkin todella paljon tuosta, että Sirius ei tässä vaan tajunnut, miten pahasti Severukselle olisi voinut käydä, ja sen pystyy antamaan anteeksi. Kirjoista kun sai vähän sen käsityksen, ettei Sirius olisi välittänyt, vaikka Severus olisi kuollut, ja sitä taas ei voi antaa anteeksi. Tässä tuo, että James oli Siriukselle kaikkein vihaisin, olikin uusi ja mielenkiintoinen näkökanta. Aika usein Wolfstar –ficeissä Remus on se, joka suuttuu Siriuksen tempusta eniten, ja näiden välit (ja rakkaussuhde) ovat lähellä mennä poikki sen takia, mutta tässä olikin eri tavalla. Toivon silti, että James antaa myös anteeksi.

Tykkäsin myös tuosta, miten Sirius ja Regulus suhtautuivat toisiinsa. Vaikka tavattaessa meni riidaksi, Regulus oli silti ihan selvästi Siriuksesta huolissaan, kun pyysi Lilyä pitämään tästä huolta. Ja Sirius taas osasi arvostaa Reguluksen huispaustaitoja, ja oli myös huolissaan siitä, että hänen epäiltiin myrkyttäneen veljensä. Tuossa oli jotain suloista, miten nämä ajattelivat toisistaan kaikista huolimatta, ja toivon, että ne välit paranisivat vielä ihan kasvokkainkin.

Tässä viimeisimmässä osassa sitten taas oli ihanaa tuo Severuksen ja Lilyn välinen kohtaaminen. Vaikka siinä oli angstia, siinä oli myös jotain lohdullista. Ja todella kaunista tuossa, että kun Lily sanoi Severuksen olleen hänelle rakkain ystävä aikanaan, se ei ollut selvästi Severukselle yhdentekevää. Severus otti ihmeen tyynesti Lilyn ja Reguluksen suhteen, ja jäin miettimään, minkä takia? Olisiko niin, että Severus ei tässä ficissä olisikaan ikuisesti rakastunut Lilyyn, niin kuin itse vähän toivon? Vai onnistuiko vain hämäämään? Minä niin haluaisin, että Severuskin tulisi onnelliseksi, vaikka hän ei tässä ficissä olekaan päähenkilö. Se kuitenkin jäi vähän huolestuttamaan, mitä nuo muut luihuiset tarkoittivat tuolla "hoida homma, Kalkaros" -kommentillaan? Eivät varmaan mitään hyvää, kun Lily oli jästisyntyinen.

Alussa ahdisti tuo, kuinka Lily ja Regulus riitelivät. Mutta sovinto olikin sitten sitä ihanampi, ja mustasukkaisessa Reguluksessa on myös jotain hyvin söpöä! Nyt vain toivon, että muruset saisivat olla onnellisia yhdessä mahdollisimman pitkään. Tykkäsin kovasti näistä molemmista osista, ja odottelen sitä lupaamaasi fluffya.

[Altais]

A/N: Tämän on tarkoitus olla sellainen lupaamani suloisen pehmoinen luku, jossa Lily ja Regulus oppivat tuntemaan toisiaan paremmin ja saavat tietää lisää siitä, millainen ihana tyyppi toinen oikeastaan onkaan. Tämän kirjoittamisesta tuli hyvä mieli, toivottavasti lukemisestakin tulisi.

Pahatar: Kiitos jälleen kommentistasi! Se ilahdutti minua todella paljon, kuten aina. Äläkä ihmeessä ota paineita siitä, jos aina ei ehdi kommentoimaan, koska julkaisutahtini on välillä hiukkasen tiivis. Minunkin pitää kyllä hiukan hidastaa tahtia, koska eihän pitkän päälle ole terveellistä käyttää kaikkia öitä kirjoittamiseen..   

 Ihana kuulla, että tykkäsit Lilyn kohtaamisesta Severuksen kanssa angstisuudesta huolimatta. Sen oli tarkoituskin antaa sellainen kuva, että heidän välinsä eivät ole tällä hetkellä mitkään helpot, mutta pohjimmiltaan kumpikin edelleen välittää toisesta ja haluaisi löytää keinon olla vielä ystävä. Severus ei varmaan ole varauksettoman iloinen Lilystä ja Reguluksesta, mutta ajattelen, että tässä tarinassa Severus kuitenkin pystyisi sulattamaan heidän yhdessäolonsa, koska hän jollain tasolla ehkä pitää myös Reguluksesta ja huomaa, että nuo kaksi sopivat toisilleen. 

Todella mukava kuulla myös, että Lilyn Siriukselle osoittama huolenpito herätti lämpimiä tunteita. Itsekin ajattelin, että Sirius varmaan tarvitsi jotain sellaista voidakseen ymmärtää, että vaikka on tullut ryssittyä pahemman kerran, asiat voivat vielä selvitä, jos uskaltaa kohdata tosiasiat. Minusta oli erityisen mukava kirjoittaa siitä näkökulmasta, että pohjimmiltaan Regulus oli se, joka halusi osoittaa veljelleen välittämistä, vaikkei itse osannutkaan. Ja vaikka sitten tulikin myös hiukan mustasukkaiseksi, mikä minunkin mielestäni on sekä inhimillistä että aika suloista. 

Tämä tarina ei ole vielä minulla läheskään valmiiksi asti kirjoitettuna, vaan tämän tekemisen hauskuus liittyy juuri siihen, kun en itsekään tiedä tulevia käänteitä  (lupaan silti pyhästi, etten jätä tätä kesken). Mietin kovasti, mikähän voisi olla toimiva tapa kehitellä onnellisia käänteitä myös Severukselle? En oikein pidä siitä, että hänen nykyiset kaverinsa ovat niin ikäviä tyyppejä. Tuossa kohtauksessa, jossa ne huutelivat Lilyn ja Severuksen perään, otin vaikutteita sellaisista pelottavan oloisista teiniporukoista, joita notkuu kaupan kulmalla ja jotka saattavat huudella ihmisten perään jotain älyvapaata  .


_________________________________________________________________________________________________________________________

Maanantai 10. lokakuuta 1976


Niin kamalalta kuin tuntuikin eilen olla riidoissa Reguluksen kanssa, jokin taisi muuttua myös parempaan suuntaan. Sillä yhtäkkiä on paljon vähemmän asioita, joista meidän olisi vaikea puhua. Tänään oppituntien jälkeen teimme kiireesti läksyt kirjastossa (sillä emmehän voi jäädä luokallemme, vaikka olisikin houkutteleva ajatus käyttää kaikki vapaa-aika johonkin muuhun). Sen jälkeen lähdimme ulos. Kuljimme käsikkäin ilman erityistä päämäärää ja vain juttelimme, kunnes emme yhtäkkiä enää tienneet, missä olimme. Mutta ei sekään haitannut. Regulus nauroi ja sanoi, ettei ole ikinä viettänyt ulkona näin paljon aikaa kuin tänä syksynä, ja että olen hyväksi sen terveydelle.

Kun Regulus kerran pääsee puhumisen vauhtiin, sitä on ihana kuulla. Hän puhui paljon Siriuksesta, minä kerroin hänelle Petuniasta, ja olimme samaa mieltä siitä, etteivät isosisarukset aina ole mitään helppoja tyyppejä. Ja että vaikka niiden kanssa eläminen on helvetin vaikeaa, välien katkeaminenkin tuntuu kamalalta. Regulus sanoi, että joskus aikana ennen Tylypahkaa Sirius oli sen paras ja ainoa kaveri, vaikka hän aina olikin hiukan altavastaajan asemassa siihen nähden.

Hän kertoi lapsuuden kesistä niiden Alphard-enon kesähuvilalla ja siitä, miten kaikki oli siellä ollut eri tavalla kuin kotona. Miten he olivat juosseet heti aamulla ulos metsään ja rakentaneet varmaan kymmeniä majoja. Etsineet pikkukylän kaduilta ihmisten taskuista pudonneita jästikolikoita ja käyneet kioskilta ostamassa irtokarkkia. Piiloutuneet sitten enon ulkovarastoon syömään niitä salaa, vaikkei ollut vielä syöty päivällistä. Ja muuttaneet Bellatrix- ja Narcissa-serkkujen kaikki huulipunat kissankusen makuisiksi ja teeskennelleet, etteivät tienneet asiasta mitään. Regulus kertoi, että kesät olivat olleet parasta aikaa hänen elämässään, ja että jopa rouva Musta oli silloin ollut hiukan erilainen, nauranutkin toisinaan pikkuveljensä Alphardin huonoille vitseille. Mutta Siriuksen aloitettua Tylypahkassa kaikki oli alkanut muuttua.

Kerroin, että Tylypahkalla oli sellainen vaikutus ihmisiin, sillä se minun ja Petuniankin välit sai tulehtumaan. Sitten kerroin hänelle siitä, miten olin tutustunut Severukseen, ja miten meidän loputtoman pitkät kesälomamme eivät eronneet kovinkaan paljon siitä, millaista hänellä oli ollut Siriuksen kanssa. Mekin seikkailimme paljon metsissä, sillä Severuksen kotona oli ilmeisesti aika ankeaa, eikä hän yleensä halunnut kutsua minua sinne. Minun kotini oli ihan kiva, ja vanhempani halusivat minun kutsuvan kavereita kylään, mutta Severuksen mielestä Petunia katsoi aina sitä niin pahasti, ettei se yleensä viihtynyt meillä kauaa.

Regulus kysyi, miten ja milloin olin ensimmäisen kerran huomannut, että osasin tehdä juttuja, joita muut eivät osanneet. Ja kun aloin miettiä asiaa, kysymys ei ollutkaan mikään helppo. Oikeastaan varhaisin lapsuusmuistoni liittyy siihen, kun heräsin päiväuniltani pinnasängystä, ja näin rakkaan pehmokissani pudonneen lattialle juuri käden ulottumattomiin. Muistan, miten olin juuri aikeissa alkaa huudella äitiä, mutta sitten minuun iski ihmeellinen varmuus siitä, että kissa tulisi luokseni, jos vain kutsuisin sitä mielessäni ja keskittyisin oikein kovasti. Ja niin oli käynytkin.

Olin silloin tosi pieni, varmaan vasta parivuotias, mutta muiston on silti pakko olla todellinen, sillä ei kukaan muu olisi voinut kertoa minulle tällaista. Siitä lähtien minulle oli ollut ihan luonnollista, että tavarat tulivat luokseni tarvittaessa. En edes ymmärtänyt siinä olevan mitään outoa ennen kuin Petunia näki ja nosti metelin. Äiti tuli paikalle ja selitti lempeästi, että muut ihmiset saattoivat järkyttyä sellaisesta, joten minun kannatti tehdä sellaista vain kotona ja oman perheen seurassa. Ja niin olin tehnytkin, ja olin onnistunut aika hyvin pitämään taikuuden omana tietonani jästikoulussa, jossa minulla oli ollut muutamia hyviä jästikavereita. Severuksen tapaaminen oli kuitenkin muuttanut elämäni, sillä olihan nyt ihan eri juttu voida olla jonkun seurassa kokonaan oma itsensä.

Regulus hymyili hellästi kun kerroin tätä. Hän sanoi, että olin varmaan ollut maailman suloisin lapsi, ja että oli harmi kun hän ei ollut tuntenut minua silloin. Hän pyysi minua joskus näyttämään vanhoja kuviani, ja minä lupasin, jos hänkin näyttäisi. Sen jälkeen juttelimme pitkään hänen lapsuudestaan ja siitä, miten eri juttu oli kasvaa taikovana lapsena jästi- kuin puhdasverisessä perheessä. Regulus kertoi, miten heihin Siriuksen kanssa oli pienestä pitäen kohdistunut valtavia odotuksia sen suhteen, milloin he ensimmäisen kerran ilmensivät jonkinlaisia taikakykyjä, ja miten voimallisia ne olivat. Regulus kertoi, että puhdasverisillä lapsilla oli omat vauvakirjat, joihin tällaiset asiat kirjattiin huolellisesti muistiin ihan samalla tavalla kuin sekin, milloin oli opittu kävelemään tai sanottu ensimmäiset sanat.

Minun ensimmäinen sanani oli Sirius, eikö olekin noloa, Regulus sanoi ja punastui ihanasti. Minusta se ei ollut mitään muuta kuin valloittavaa. Sitten Regulus kertoi, että hänen varhaisin taikamuistonsa oli, kun hän oli seissyt lastenhuoneen sinisellä jakkaralla täysin vakuuttuneena siitä, että jos otti askelen eteenpäin, saattoi jäädä ilmaan niin halutessaan. Niin hän oli jäänytkin, ja ollut siitä hetken aikaa aivan haltioissaan, kunnes oli huomannut, ettei pystynytkään enää pääsemään alas. Hän oli pelästynyt ja alkanut itkeä, kunnes Sirius oli tullut ja kiskonut hänet alas. Ja hän oli ollut hirveän helpottunut, vaikka Sirius olikin sanonut häntä lapselliseksi. Siriuksen ensimmäinen osoitus taikakyvyistä oli ollut soppakulhon räjäyttäminen sukupäivällisillä vain siksi, koska ei ollut halunnut syödä tomaattikeittoa. Tämä oli mielestäni hillittömän hauskaa, koska mitä muuta Siriukselta olisikaan voinut odottaa?

Juttelimme me vähän aikaa vakaviakin. Regulus oli hirveän huolissaan, kun kuuli, mitä kaikkea Siriuksella oli tällä hetkellä meneillään. Regulus sanoi, että Sirius ei saanut missään nimessä tulla erotetuksi koulusta, sillä jos se joutuisi palaamaan kotiin, se tekisi siitä lopun. Regulus näytti siltä, että tästä puhuminen teki tosi pahaa, joten halasin häntä tiukasti ja hän painoi huokaisten kasvonsa hiuksiini. Kerroin olevani sitä mieltä, että minusta sen olisi kaikesta huolimatta kannattanut yrittää jutella Siriukselle. Ja että parasta mitä voisimme tehdä olisi yrittää tukea Siriusta pelaamaan avoimin kortein ja kertomaan rehtorille kaiken, mikä oli johtanut asiat tähän pisteeseen. Regulus lupasi miettiä asiaa, vaikka sanoikin ensin, että ehkä minun olisi parempi puhua tästä Siriukselle kahdestaan.

Oli alkanut sataa, mutta emme edes huomanneet sitä ennen kuin vesi alkoi valua märistä hiuksista kasvoille. Silloin oli pakko lähteä takaisin koululle.
Matkalla Regulus sanoi, ettei hänellä ollut tällä hetkellä mitään käsitystä siitä, kuka sen hyökkäyksen takana olisi voinut olla. Varovasti minä kysyin, olisiko joku Luihuisista voinut tykätä huonoa meidän läheisistä väleistämme. Esimerkiksi joku niistä tytöistä, jotka varmaan haaveilivat hyvistä naimakaupoista hänen kanssaan. Regulus nauroi ja sanoi, että älä nyt viitsi. Ja että vaikka Sirius sanoikin, ettei hänellä ollut omia mielipiteitä, niin ei hän sentään aikonut antaa vanhempiensa valita itselleen puolisoa. Olin yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun tätä asiaa mainittiin ääneen. Ja hän sen otti puheeksi, en minä.

Regulus poimi hellin sormin märät hiussuortuvat kasvoiltani ja suuteli minua, vaikka taas kuka tahansa olisi voinut sen nähdä. Ja hän sanoi, että tiesi minun olevan huolissaan hänen vanhempiensa suhtautumisen vuoksi. Hän sanoi, että minun pitäisi jättää se asia hänen hoidettavakseen ja luottaa siihen, että jonain päivänä asiat järjestyisivät. Hän arveli, että hänen vanhemmillaan ei lopulta olisi varaa pakottaa häntä taipumaan tahtoonsa, sillä hän sentään oli suvun ainut jäljellä oleva perillinen. Ja että varmaan vanhemmatkin tajusivat, että jos hänen olonsa kotona kävisi liian tukalaksi, hänkin voisi jonain päivänä tehdä siriukset.

Nauroin, kun hän käytti tällaista ilmausta, vaikka oikeasti tämä veti minut mietteliääksi. Olisiko Regulus oikeasti valmis jättämään kaiken taakseen vain minun takiani? Kun kysyin tätä häneltä, hän hymyili surumielisesti. Lily kuule, et taida ihan ymmärtää, mitä sinä minulle merkitset, hän huokasi ja suuteli minua otsalle.

[Pahatar]

Minunkin pitää kyllä hiukan hidastaa tahtia, koska eihän pitkän päälle ole terveellistä käyttää kaikkia öitä kirjoittamiseen..   

Oih, tiedän tuon tunteen, ja se on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa! Mutta on myös todella hienoa, kun on sellainen inspiraatio, että voi kirjoittaa milloin vaan ja tekstiä syntyy, kun vain on se rauhallinen hetki. Sitä kannattaa minusta vaalia, vaikka yöunista tinkiminen onkin tosiaan pidemmän päälle huono juttu.

Tämä viimeisin osa oli todella kiva, ja syvensi Lilyn ja Reguluksen suhdetta. Tykkään aina siitä, kun rakastavaiset ihan vaan juttelevat, koska se pelkkä pussailu ei sitten välttämättä yksinään kanna kovin pitkälle, niin kuin oli nähtävissä vaikka Ronin ja Lavenderin kanssa. Mutta näin taas kun Regulus ja Lily kertoivat molemmat itsestään ja lapsuudestaan, siinä tuli tähän ihan uutta sisältöä. Tuli myös ihana tunne siitä, että jopa Mustien suvussa oli joskus osattu nauttia elämästä, ja että lapsillakin oli ollut välillä kivaa, eikä pelkkää synkkyyttä Kalmanhanaukiolla.

Toivottavasti Siriuksen tilanne alkaa jotenkin selvitä. Toivon myös, että Sirius antaisi sen sen verran periksi, että saisi parannettua välejään myös Regulukseen, koska selvästi veljekset eivät ole toisilleen mitenkään yhdentekeviä. Jostain syystä vaan se lähentyminen tuntuu olevan heille vaikeaa, ja ehkä vielä enemmän Siriukselle. Alan kyllä epäillä, että tuon Regulukseen kohdistuneen hyökkäyksen takana on joku luihuisten puhdasverisyysjuttu. tai ainakin kaikki muut vaihtoehdot alkavat olla pois laskuista. Ellei sitten ole vielä joku toinen, joka on ihastunut Lilyyn. Varmasti se vielä selviää, vaikka vähän hirvittää, käykö näin kohta uudelleen, kun Lily ja Regulus ovat yhdessä yhä avoimemmin. 

Loppu oli aivan suloinen:

Olisiko Regulus oikeasti valmis jättämään kaiken taakseen vain minun takiani? Kun kysyin tätä häneltä, hän hymyili surumielisesti. Lily kuule, et taida ihan ymmärtää, mitä sinä minulle merkitset, hän huokasi ja suuteli minua otsalle.

Kyllä nämä ovat ihania! Jatkoa odotellessa.