Nimi: Ympäri mennään, yhteen tullaan
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Kuroko Tetsuya, Kise Ryota ja Midorima Shintaro + muita
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Tadatoshi Fujimakille. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Kuroko muuttaa lukion jälkeen opiskelijakämppään kahden vanhan kaverinsa kanssa.
Kirjoittajalta: Tämä fikki osallistuu haasteeseen
Kerää 10. Tällä tekstillä kerään Kuroko Tetsuyan.
Hyvää syntymäpäivää Kuroko 31.1.Ympäri mennään, yhteen tullaan
Oli elokuinen lauantaiaamu kun Kuroko pakkasi vähiä tavaroitaan pahvilaatikoihin. Kun hänen vanhat huonekalunsa jäivät lapsuudenkotiin, ei hänellä ollut paljoa tavaroita, jotka hän otti muutossa mukaansa. Suurelta osin hänen tavaransa olivat vaatteita ja kenkiä ja varmaan puolet niistä liittyi jollain lailla koripalloon. Oli tietysti kirjoja ja opiskelutarvikkeita ja elektroniikkaa. Hän oli melkein valmis lyömään vetoa, että Midorimalla oli puolet enemmän tavaraa mitä hänellä. Ja Kise? Kise oli aivan omaa luokkaansa. Kuroko arveli Kisellä olevan ainakin vaatteita huomattavasti enemmän. Ja oletettavasti muutakin tavaraa. Oli siinä ja siinä, että heidän kamansa saataisi mahtumaan vuokrapakuun.
Kuroko katsoi kelloa. Midoriman pitäisi tulla vartin päästä.
”Numero Kaksi!” Kuroko huudahti etsiessään koiraansa. Hän oli jo pakannut koiran tarvikkeet omaan laukkuunsa. Missä koira oikein luuhasi? Kuroko etsi ensin koko yläkerran ja sitten alakerran. Koira löytyi viimein pötköttelemästä keittiön työtason alta selällään vatsa täynnä juuri syötyä ruokaa. Ruokakulhon vierellä oli koiranruokapussi puoliksi tyhjänä.
”Voi veljet”, Kuroko sanoi. ”Ethän sinä tuolla mahalla jaksa liikkua mihinkään.”
”Wuh”, Numero Kaksi haukahti ja kierähti laiskasti tassuilleen, kuin yrittäen todistaa Kurokolle, että kyllä se pystyi.
”Hyvä on, ala tulla”, Kuroko komensi, nappasi koiranruokapussin ja ruokakupin käteensä ja tunki nekin vielä muovipussiin. Koiralta pääsi röyhtäisy ja sen jälkeen sen askel oli huomattavasti kevyempi. Sitten Midorima soitti.
”Kuroko, olen pahoillani, mutta paku on täynnä. Tiedäthän sinä Kisen ja hänen tavaramääränsä”, Midorima sanoi.
”Ääh, arvasin. Älä syytä yksin Kiseä. Veikkaan että melkein puolet kamoista on sinun”, Kuroko kiusoitteli.
”No ihan miten vaan. Vien Kisen ja osan kamoista kämpille ja tulen sitten sinun kauttasi. Veikkaan kolme varttia, jooko”, Midorima sanoi.
”Ei minulla ole vaihtoehtoja. Mutta hei, Ota Kise mukaan kun tulet”. Kuroko sanoi.
”Okei.”
Kuroko nappasi autotallista vanhan koripallonsa ja heitti aikansa kuluksi muutaman korin. Vähän kuin lähdön kunniaksi.
”Joko sinä nyt olet lähdössä?” hänen äitinsä tuli ulos.
”Tuli viivästystä. Menee vähän vajaa tunti vielä”, Kuroko vastasi.
”Osaatko istua lainkaan paikallasi? Nytkin heittelet koreja viimeiseen asti”, hänen äitinsä totesi.
”Jaa. Istuminen tuottaa välillä hankaluuksia.”
”Kai te pidätte tupaantuliaiset?” Hänen äitinsä kysyi.
”Äiti!” Kuroko tuhahti. ”Tuskin mitään
vanhempainiltaa tulee.”
”Ei sen väliä, kunhan pidätte kavereiden kesken”, hänen äitinsä sanoi.
”Saa nähdä, kun useat muuttavat nyt muualle”, Kuroko sanoi.
Aika kului ja Numero Kaksi jaksoi lopulta jo juosta pallon perään. Se juoksenteli pihaa ympäri ja työnsi palloa kuonollaan, kunnes Kuroko nappasi pallon itselleen ja heitti vielä yhden korin. Silloin sininen pakettiauto ilmestyi kadulta pihalle. Midorima oli saanut Kisen mukaansa. Numero Kaksi juoksi Midorimaa vastaan ja mies rapsutti koiraa. Kise huikkasi tervehdyksen.
”Tulkaa nyt käymään sisällä ja tulkaa juomaan jotakin”, Kuron äiti ehdotti.
”Äiti!” Kuroko voihkaisi.
”Minulle sopii viiden minuutin juomatauko”, Midorima sanoi. Kuroko oli tyytyväinen, että se tuli Midorimalta. Ei mitään usean tunnin ruokataukoja nyt kun oli muutto, vaan pieni piipahdus riitti. Niin he kävivät sisällä, vaihtoivat kuulumisia ja joivat kylmää juotavaa.
Kuroko palasi ensimmäisenä autolle, jonka takaosaan oli raivattu mukavasti tilaa hänen pahvilaatikoilleen. Hän nosti pahvilaatikot ja useamman jätesäkin kyytiin. Numero Kaksi tulisi auton etuosaan ja saisi olla lattialla, jotta se ei aiheuttaisi häiriötä ajon aikana. Kohta kolmikko oli pakkautunut autoon ja katosi pihalta. Se, mitä Kuroko ei nähnyt oli hänen äitinsä, joka jäi pyyhkimään silmiään nenäliinaan kun auto katosi pihalta. Niin lensi hänen esikoisensa kotoa kohti omaa ja itsenäistä elämää. Se oli äidille kova paikka.
”Numero Kaksi, mitä sinulla on suussa?” Kuroko ihmetteli kesken matkan kun huomasi koiran järsivän kumista keltaista rengasta.
”Ha, se on päivän onnenkaluni”, Midorima sanoi. ”Koiran purulelu. Ja huomaan että sille tuli oivallista käyttöä, joten uskoisin tämän muuttopäivän sujuvan täydellisesti.”
Keskellä istuva Kise katsoi Midorimaa epäilevästi. Harvemmin mies otti noin lunkisti mitään. Mutta kieltämättä purulelu sopi tälle päivälle. Jos se pitäisi Numero Kahden pois muusta pahanteosta, niin onnenkalu täyttäisi tosiaan tarkoituksensa. Reilun puolen tunnin ajon jälkeen he saapuivat perille sokkeloiselle asuntoalueelle, jossa oli useita samanlaisia opiskelija-asuntoja. Oli pieniä yhden henkilön kopperoita ja sitten suurempia soluasuntoja, joissa oli keittiön yhteydessä reilun kokoinen oleskeluhuone. Sellaiseen Kuroko ystävineen nyt muutti. Jokaisella oli oma huoneensa ja yhteiset tilat.
Kuroko kaivoi jostain Numero Kahden koiranpedin, laittoi sen vierelle vettä ja osoitti koiralle sen paikan. Kolmikko sai muuttaa kaikessa rauhassa, sillä koira nukahti pedilleen, koska se oli touhunnut ja syönyt koko aamun. Keltainen purulelu lojui koiranpedin vierellä kaikeksi varmuudeksi.
”Tämä oli viimeinen minun tavaroistani. Kenen kamoja autossa vielä on?” Kuroko kysyi. Midorima lehahti punaiseksi.
”Ovatko nämä kaikki sinun?” Kuroko kysyi. ”Entä Kisen tavarat?”
”Minun tavarani veivät suurin piirtein sen verran tilaa kuin sinunkin kamat. Okei, osa kamoistani on vielä kuskaamatta, mutta voin hakea ne myöhemmin. Lähinnä vaatteita, joista suuri osa varmaan menee kirppikselle kun eivät mahdu minulle”, Kise selitti.
Kuroko ja Kise auttoivat Midoriman tavaroitten kuljetuksessa.
”Mikä painaa näin paljon?” Kuroko kysyi.
”Anna olla, minä huolehdin siitä”, Midorima sanoi. Hän vei itse ähisten ja puhisten älyttömän painavan pahvilaatikon sisään. Eihän hän kehdannut kertoa, että oli säilyttänyt kaikki viimeisen vuoden onnenkalunsa, sillä muutamat niistä tulivat käyttöön seuraavanakin vuonna. Muutama esine painoi. Esimerkiksi vaikkapa pihan kivilaatta ja kahdeksan kilon kahvakuula. Kahvakuulalle tosin löytyi ihan arkikäyttöäkin. Sen olemassaoloa ei tarvinnut erikseen selitellä.
Kuroko kurkisti Kisen huoneeseen. Siellä oli tosiaan suurin piirtein yhtä paljon (vähän) tavaraa, mitä hänellä. Midorimalla oli kamaa nelinkertainen määrä.
”Kuka on valmis huonekalukaupoille?” Kise kysyi.
”Mentäisiinkö ensin syömään jotain. Olen ihan kuitti”, Midorima ehdotti.
Niin kolmikko meni ensin syömään ja sen jälkeen huonekalukauppaan, josta he hankkivat uudet sängyt ja työpöydät huoneisiinsa. Samalla he katselivat valmiiksi mikä olisi sopivaa yhteiseen olohuoneeseen. Sinne he sopivat ostavansa mahdollisimman paljon istumapaikkoja ja pöytätilaa television lisäksi. Jos kukin ostaisi mieleisensä sohvan, sen saisi pois muuttaessa itselleen. He päättivät palata olohuoneasiaan muutaman päivän jälkeen.
*
Elokuun lopulla he olivat saaneet olohuoneenkin järjestykseen. Suurempaa kinaa ei ollut tullut, koska he halusivat ostaa edullista ja sohvanpäälliset olivat pestävissä ja vaihdettavissa. Kise oli halunnut levitettävän vuodesohvan, jotta huoneeseen voisi majoittaa muitakin. Muut kaksi sohvaa olivat nekin sopivia nukkumiseen. Yksi matala pöytä toimi sohvapöytänä ja kaksi korkeampaa olivat sivulla seinän vierellä. Verhot ja matto olivat keltaisia. Kukaan heistä ei lopulta ollut aivan varma, miten he olivat päätyneet siihen väriin, koska he muistivat vain keskustelun siitä, kuinka yksi oli halunnut sinistä, toinen ruskeaa ja kolmas kirjavaa. Keltainen oli kuitenkin pirteä väri. Ikkunan luokse Midorima oli ostanut suuren huonekasvin ja luvannut huolehtia siitä.
”Monetko tupaantuliaiset teillä on tiedossa ja tulossa?” Kise kysyi muilta kahdelta.
”Minä tiedän kahdet muut”, Kuroko sanoi.
”Ja minä olen kuullet kolmista”, Midorima kertoi. ”Kaksi niistä on varmaan samat, kuin Kurokon tiedossa olevat.”
”Minä en tiedä niiden lisäksi varmaan enää muita. Haluammeko me pitää sellaiset vai emme?” Kise kysyi. ”Minä saattaisin pitää pienistä kekkereistä pitkästä aikaa.”
”Jos niitä on tulossa useat samalle päivälle, niin ehdotan että voisimme pitää täällä aloituskekkerit tai vaihtoehtoisesti lopet...” Midorima aloitti.
”Ei ehkä kuitenkaan lopetuskekkereitä”, Kuroko ehti väliin. ”Osa porukkaa
tai joku on loppuillasta kuitenkin melko kännissä. Kallistuisin alkuillan aloituskekkereitten puoleen.”
Niinpä seuraavan viikon sana kiersi että yhdet tupaantuliaiset ovat alkuillasta. Vaikka niihin oli kutsuttu tietyt 25 henkilöä yhteisistä koripallopiireistä, kaikki tiesivät että jokaisen mukana saattoi tulla tyttöystävä, tuttava, poikaystävä, pikkusisko tai kuokkavieras. Vieraat toivat mukanaan kaikkea muuta paitsi juotavaa. Kun isäntäväki tarjosi juomat, homma saattoi pysyä pitempään kuosissa. Kuroko, Midorima ja Kise telkesivät varmuuden vuoksi kaiken ylimääräisen irtotavaran omien huoneittensa kaappeihin. Midorima oli rullannut jopa olohuoneen maton sänkynsä alle turvaan. Eihän sitä koskaan voisi olla varma.
Monet kutsutut tulivat ja toivat kaikkea hyvää tullessaan. Lukioaikaiset koripallojoukkueet jaettaisi nyt uudelleen, kun he pelaisivat jatkossa yliopistojen ja korkeakoulujen joukkueissa. Vanhat vastustajat pelasivat nyt samassa joukkueessa ja jotkut pelasivat jatkossa vastapuolilla. Jotkut olivat muuttaneet toisille paikkakunnille ja jotkut olivat muuttaneet muualta Tokioon. Kukaan ei voinut vielä varma miten joukkueet muodostettaisi ja kuka pelaisi kenenkin kanssa. Muutamat olivat jo opiskelleet vuoden korkeakouluissa, kuten tupaantuliaisiin käsi kädessä saapuvat Hyuuga ja Aida. Numero Kaksi karkasi huoneesta hakeutuen Aidan käsien alle rapsuteltavaksi.
”Hauska nähdä Numero Kaksi. Olet kasvanut sitten viime näkemän”, tyttö puheli koiralle.
”Ja sinä olet kasvattanut hiuksesi”, Kise totesi. ”Tuo tyyli sopii sinulle.”
”Kiitos”, Aida vastasi ja oli mielissään. Kukaan hänen tuttavistaan ei tietenkään kommentoisi mitä muuta hän oli kasvattanut, mutta kantoi itsensä ylpeänä ja yhtä itsevarmana, kuin aina. Asiaan tuli kuitenkin muutos, kun Momoi saapui paikalle. Siinä oli typykkä, joka oli Aidan mielestä välillä hieman liiankin suora.
”Aida Riko! Pitkästä aikaa. Olet näemmä nykyään suurempaa kokoluokkaa, onneksi olkoon”, Momoi möläytti saaden Aidan melkein kimpaantumaan, mutta Hyuuga kuiskasi jotain Aidan korvaan ja nainen leppyi hetkessä.
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Izuki ihmetteli, mutta samassa Kise veti miestä hihasta. Izukin ei tarvitsisi saada tuohon vastausta.
Tupaantuliaiset sujuivat mallikkaasti. Joukossa oli muutamia aivan vieraita, jotka olivat aloittamassa samassa oppilaitoksessa Kurokon ja muiden kanssa. Televisioon laitettiin kuvasarja ikimuistettavista talven koripallokilpailuista, jolloin Seirinin tuiki tuntematon lukio otti ja voitti. Kuvia oli myös Midoriman ja Kisen joukkueista, jotka pääsivät nekin pitkälle talvisarjassa. Joku oli ottanut kuvan Kurokosta, kun hän oli tehnyt elämänsä ensimmäisen summerikorin ja tullut sillä korilla hakanneeksi Kisen joukkueen yhdellä pisteellä.
”En ikinä unohda sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun käsitin tehneeni ratkaisevan korin summerin soidessa”, Kuroko kertoi. ”Ei millään pahalla Kise, mutta se yksi parhaita otteluitani.”
”Minä muistan ottelun tutisevista kintuistani. Sattuu vieläkin, kun oikein muistelen”, Kise voivotteli.
Kohta joku laittoi taustalle soimaan yhden Japanin soitetuimpia juomalauluja. Laulun teemana oli sake ja se kuinka oli hyvä syy juoda sitä, oli sitten tammikuu, helmikuu tai mikä kuukausi tahansa. Muutamat liittyivät lauluun ja muut taputtivat tahdissa.
”Sakenomi ondo”, sanoi Midorima laulun lopuksi ja kaikki nostivat kädessä olevan juomansa ylös, oli se sitten limonaadia, olutta, siideriä tai tavallista pullovettä.
Sitä seurasi valtava riemastuneisuus ja kovia ääniä. Numero Kaksi katsoi parhaaksi livahtaa Kurokon sängyn alle. Sen mielestä alkoi olla jo liikaa ihmisiä ja liikaa ääntä.
”Hyvä koripalloväki ja muut enemmän tai vähemmän urheilusta innostuneet”, Kise kailotti. ”Meidät on kutsuttu vielä toisiin tupaantuliaisiin, joten ehdotan, että menemme ulos raittiseen loppukesän helteeseen paahtumaan ja keräämään janoa. Ilta jatkuu Hyuugan ja Aidan uudessa kodissa. Ja muistetaan olla siivosti siellä!” hän muistutti vielä.
Kuroko jätti Numero Kahdelle raikasta vettä ja ruokaa kulhoon ja rapsutti sitä rauhoitellen.
”Kohta täällä on hiljaista, odotahan hetki”, hän puheli koiralle joka uskaltautui sängyn alta pois.
Asunto tyhjeni ja Kise lähti jo muiden mukana. Midorima teki kierroksen ja katsoi että kaikki oli päällisin puolin kunnossa (olihan toki) ja sitten hän liittyi Kurokon kanssa ulos lähteneeseen porukkaan. He, kolme kämppistä olivat pelanneet yläasteella samassa joukkueessa, olleet eri lukioitten joukkueissa ja tulisivat pelaamaan jälleen yhdessä.
Kirjoittajalta: Korjasin jo pariin otteeseen kirjoitusvirheitä, pahoittelen jos niitä vielä löytyy. Olen viime aikoina tykännyt kirjoittaa S tasoisia tekstejä vaikka ideoita on muihinkin. Näin sitten tammikuu meni. Tätä vuotta on eletty jo 1/12.
