Kirjoittaja Aihe: Taikuuden säikeet (sidos meidän välillämme) (S, perhedraama/-fluffy, 7/7 raapaletta)  (Luettu 263 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Taikuuden säikeet (sidos meidän välillämme)
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Fandom: Originaali
Genre: syysdraama maagisella realismilla ja perhefluffylla - tai siihen suuntaan pyritään

Yhteenveto: Minä päivänä tahansa, Elena ajatteli, hän voi palata minä päivänä tahansa.


A/N: Päätin kokeilla haastaa itseäni spurttiraapaleilla ja heittää saman tien kaikki tutut hahmot sekä maailmat syrjään. Tästähän voisi tulla vaikka sellainen vapauttava ja voimaannuttava kirjoituskokemus (hah!). Ensimmäinen raapale osallistuu myös Sana/kuva/lause10 -haasteeseen sanalla multa.




1. (Viileä)

200 sanaa



Aamuilma tuoksui lähestyvältä syksyltä. Elena laski paljaat varpaansa kasteesta viileään ruohikkoon ja kipaisi nopeasti pihan poikki kasvimaalle. Sadonkorjuuta pitäisi kiirehtiä, maa oli jo jäähtymässä. Hän taittoi käteensä piparmintun oksan ja tähyili tyhjälle polulle.

Minä päivänä tahansa, Elena ajatteli, hän voi palata minä päivänä tahansa.

”Elena!”

Elena keräsi pari kourallista tyrnejä yöpaitulinsa helmaan ja kiirehti takaisin mökille. Noel seisoi kuistilla toinen kulmakarva hienoisesti rypyssä, piteli ovea auki ja komensi Elenaa pyyhkimään multaiset jalkapohjansa.

”On vielä liian aikaista, tiedäthän. Edes hallaöitä ei ole vielä ollut”, Noel sanoi hiljaa poimien tytön syliinsä.

”Saan kai minä silti toivoa?” Elena kysyi.

Noel kantoi Elenan vaalean maton yli tupaan ja laittoi mintunoksan kuumalla vedellä täytettyyn teepannuun.

”Tietysti saat”, hän sanoi viivytellen, ”mutta älä särje sydäntäsi.”

”Tyttö on aina ollut sinua lujempaa tekoa, Noel”, mummu sanoi köntystäen esiin peräkammarista” Tule auttamaan minua tämän taian kanssa, langat ovat menneet aivan solmuun.”

Noel nipisti suunsa kiinni, ojensi Elenalle lautasellisen puuroa ja käveli sitten mummun luo. Elena katsoi miten Noel upotti sormensa kiukkuisesti säkenöivään vyyhtiin ja alkoi selvittää sitä kuin takkua. Hän ei edes huomauttanut ettei keskeneräistä taikaa saisi jättää koriin yöksi, niin kuin olisi normaalisti tehnyt.

Elena pisti lusikallisen puuroa suuhunsa. Ehkä mummu oli oikeassa, Noel ikävöi heistä eniten.
« Viimeksi muokattu: 26.08.2021 15:01:33 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen

2. (Neula)

200 sanaa



Noel hämmensi kurpitsa-omenahilloa suuressa padassa liedellä. Elena ei saanut mennä liian lähelle ettei polttaisi itseään, vaan hänet oli komennettu kirjoittamaan huolellisesti pieniä etikettilappuja ja liimaamaan niitä jo jäähtyneisiin pikkelssipurnukoihin. Hän kuunteli pisaroiden rummutusta ikkunaan ja hillon vaimeaa pihinää, pohtien mahtoikohan sade ulottua sinne asti missä isä ikinä olikaan matkallaan.

Mummu puhahteli itsekseen ja levitteli neulomaansa taikaa. Jopa Elena näki, että vasemmassa alanurkassa oli selkeä reikä.

”Noel, tartupa tuohon jotta saan parsittua reiän. Nyöri on hankautunut poikki ohuuttaan”, mummu sanoi.

”Anita hyvä, minä en voi jättää hilloa oman onnensa nojaan. Se palaa pohjaan, kuten hyvin tiedät”, Noel sanoi suupielet kireinä. 

”Tuntuu, että jokin täällä käryääkin”, mummu mutisi.

Elena veti hartiansa korviin ja katsoi kun Noel jähmettyi, puristi silmänsä kiinni. Sitten mies käännähti ja soi Elenalle nopean hymyn.

”Elena, autapas sinä mummuasi. Olet kyllä jo tarpeeksi vanha pitelemään keskeneräistä taikaa.”

Elena hypähti pystyyn ja tarttui varovaisesti taian reunoihin. Mummu alkoi hyräillä hiljaa ja kietoi säikeitä sormissaan langaksi, jonka hän pujotti läpi luuneulasta. Metalli ei kuulemma sopinut yhteen taikuuden kanssa, ei varsinkaan kurittoman joka vielä odotti muotoaan. Luu sitä vastoin sisälsi aina hieman elämän kaikuja, omanlaistaan taikuutta, siksi mummon neulepuikot ja virkkuukoukutkin olivat siitä tehtyjä.

Taikuus kutitteli Elenan kämmeniä, kuin heidän kanssaan odottaen.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
A/N: Näitä juonettomia syystunnelmointeja on ollut ainakin mukavaa kirjoittaa. Jos olet lukenut ja pidät tästä epämääräisestä hötöstä myös, jätä vain vapaasti kommenttia  :D



3. (Sekä)

200 sanaa



Elenasta tuntui, että hän oli kerännyt loputtomat määrät papuja ja herneitä. Mummukin oli joutunut jättämään kutomisen hetkeksi sikseen ja pesi, pätki ja riipi palkoja vuosien tuomalla näppäryydellä. Noel keskittyi yhä keittämään säilöntäliemiä, pesemään purkkeja ja nostelemaan painavia kattiloita kiehuvine sisältöineen.

Kevään kylvöt ja kesän jatkuva kastelukannujen raahaaminen alkoivat tuntua leikinteolta sadonkorjuun rinnalla.

Elena lysähti vasunsa kanssa mummun vierelle nojaten päänsä hameen peittämiin polviin. Mummu hymähti, ravisti kätensä kuivaksi ja kaatoi hänelle lasillisen omenamehua. Elena joi ahnaasti, sillä päivän viileydestä huolimatta hänen kurkkuaan kuivasi jo.

”Kyllä se siitä, tinttiseni”, mummu mutisi.

”Jos isä olisi täällä, saisimme kaiken valmiiksi nopeammin”, Elena valitti vaimeasti.

Mummu hymähti ja silitti Elenan otsaa palaten sitten papujen pariin.

”Mutta eikö ole mukavaa, että kun hän palaa kaikki on jo valmiina? Voimme keskittyä leppoisampiin aisoihin. Sitä paitsi, isäsi paiskii jatkuvasti töitä.”

Elena huokaisi tutuille perusteluille, kuulostellen keittiön ääniä. Noel vaikutti vielä kiireiseltä, joten hän laskeskeli voivansa levätä vielä tovin.
                                                     
”Kuulepas, mitä jos kertoisin sinulle tarinan?”, mummu sanoi, ”Haluatko kuulla metsänhengistä vai muinaisista hallitsijoista?”

”Sekä että!” Elena sanoi katse kirkastuen.

Mummu tuhahti ja mutisi jotakin vaativista pirpanoista. Ryppyisessä suupielessä karehti kuitenkin hymy, joten Elena kävi kostealle nurmikolle selälleen ja sulki silmänsä.

”Kauan sitten kartoittamattoman maan rantaan laski kuninkaallinen alus…”
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
4. (Magenta)

200 sanaa


Höyrymehua oli läikkynyt ympäriinsä Noelin valkeaa esiliinaa. Elena tarkasteli purppuraisten tahrojen muodostamia kuvioita kauempaa, turvallisen välimatkan päässä sihisevästä mehumaijasta. Noel kaatoi jälleen uuden erän herukoita kattilaan, pyyhkäisi kädet essuun ja alkoi korkittaa täysiä pulloja. Elenan mielestä mehunvalmistusta oli kiehtovaa katsella, etenkin kun hän sai mukiinsa hunajalla makeutettuja maistiaisia.

Mummu oli lepäämässä ja talo hiljainen. Elena sulki kirjansa johon ei muutenkaan pystynyt keskittymään, kääntyen tuijottamaan sumuisenharmaata pihamaata. Autiota pihamaata, hänen harmikseen.

Mutta eihän sitä tiennyt, teoriassa isä voisi olla juuri ja juuri katseen ulottumattomissa. Elena kuvitteli miten hahmo alkaisi hiljalleen hahmottua udun keskeltä kunnes hän näkiksi selkeästi isän seisomassa kuistilla, ravistamassa pisaroita pitkästä takistaan. Siinä vaiheessa Elena tietysti ei enää katselisi ikkunasta, vaan syöksyisi ulos jo valmiiksi levitetyille käsivarsille. Isä tuoksuisi syyspäiviltä, patikoiduilta kilometreiltä, seikkailuilta ja taikuudelta. Hän nostaisi Elenan ilmaan, nauraisi, ja jotenkin tuntuisi kuin isä ei olisi koskaan lähtenytkään.

”Elena?”

Elena kääntyi ympäri ja katsoi Noelia. Kulmien välissä oli jälleen kärsivä ryppy, sellainen jonka voisi koittaa silittää pois peukalolla jos olisi tarpeeksi pitkä.

”Onko kaikki hyvin?” Noel varmisti.

Joskus Elenasta tuntui, että Noel osasi lukea ajatuksia. Ehkä se oli taikuutta myös.

”Joo. Saanko lisää mehua?” Elena kysyi.

Noel hymyili pehmeästi ja kaatoi Elenalle uuden, vielä höyryävän mukillisen.

”Totta kai.”
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 930
Oi, tämä oli juuri sellaista syysfiilistelyä, mitä tähän pilviseen sunnuntaiaamupäivään kaipasin! Tässä on sinulle tuttuun tapaan ihania yksityiskohtia, keveää taikuutta ja perhesuhteita, jossa on samanaikaisesti kipeyttä ja kaunista lempeyttä. Tällaisia arkisia perheraapaleita oli aivan ihana lukea, nautin tästä valtavasti :)

Perhekuvio avautuu hiljalleen joka raapaleen myötä ja samalla mietin itsekseni, onko taustalla jokin kurjempi tapahtuma kuin vain Elenan isän työmatka. Toivottavasti ei, vaikka hänen poissaolonsa Noelia selkeästi hiertääkin - etenkin, kun hän on kahden Elenan ja Anitan kanssa. Samalla tämä aivan viimeisin raapale sai hymyilemään, kun Noelin ja Elenan välillä on tuo hetki, ja myös Elenan ja hänen mummunsa välinen suhde on lämmin ja kaikin puolin ilahduttavan lempeä.

Sadonkorjuu ja syksy ovat aina yhtä kivoja elementtejä ja siksi etenkin tuo ensimmäinen raapale oli hauska, kun Elena karkaa pihalle hakemaan mintunoksaa teehen ja nappaa samalla mukaansa tyrnejä. Pidin myös kolmannen raapaleen työnteon samanaikaisesta raskaudesta ja palkitsevaisuudesta, sekä siitä, kuinka jopa mummu joutuu jättämään neuloksensa tauolle auttaakseen :) ja pesi, pätki ja riipi palkoja vuosien tuomalla näppäryydellä olikin ihanasti ilmaistu ♥

Pidän tästä kokonaisuudesta kovasti, joten kivaa, että kolme osaa odottaa vielä! Kiitos jo näistä :)

between the sea
and the dream of the sea

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
hiddenben, ihanaa, että fiilistely nappasi! Syksy on upea vuodenaika, melkein joka vuosi tulee jotain tunnelmoitua tekstienkin muodossa  :D Kiitos ilahduttavasta kommentistasi! ♥

A/N: Noh, loppuviikosta spurttailu pääsi hieman lipeämään otteesta, mutta yritän julkaista loput raapaleet lähipäivinä  :)




5. (Harju)

200 sanaa



Hiekkainen rinne oli puolukoita punaisenaan. Elena oli jo väsynyt poimimiseen ja alkanut rakentaa tuulen riepottamista oksista majaa vankkarunkoista petäjää vasten, mutta Noel kyykisteli yhä sankonsa kanssa harjun viertä. Jos puita olisi ollut vähemmän, sen harjalta olisi ollut hyvä näkymät.

Elena tähysti risukaton läpi näkyvää pilvistä taivasta ja toivoi, että mummu olisi kuumentanut mehua heitä varten valmiiksi. Kyllä he varmaan pian lähtisivät kotiin.

Seuraavaksi Elena havahtui siihen, että Noel kohensi otettaan hänestä astuessaan ison kannon ylitse. Taivaalta ripeksi ohutta tihkua, joka sai miehen niskahiukset kihartumaan. Elena painoi kylmän nenänsä lämpimään kaulaan, pystymättä pidättämään kikatusta Noelin sävähtäessä.

”Senkin veijari! ”, Noel sanoi ja hypäytti Elenaa, ”Olet selvästikin jo tarpeeksi virkeä kävelemään itse.”

Elena älähti pettyneesti, mutta laskeutui neulasten peittämälle polulle. Sade oli tehnyt pinnan liukkaaksi kävellä, mutta pitävien saappaidensa ansiosta Elenalla ei ollut vaikeuksia pysyä pystyssä. Sitä paitsi heidän mökkinsä oli jo näkyvissä, Noel oli kantanut häntä suurimman osan matkaa. Eikä hän ollut edes herännyt.

”Luuletko, että tänä yönä voisi pakastaa?” Elena kysyi.

Noel kohensi otettaan puolukkasangon kahvasta.

”Mikä ettei, jos sää kirkastuu. Anna kätesi, siinä on vaikea paikka.”

Elena tarttui marjoista värjäytyneeseen käteen ja kiipesi varovasti livettävän rungon yli. Noel astui hänen perässään, mutta ei päästänyt Elenan kädestä irti. Hyvä niin.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen

A/N: Noniin, viimeiset kaksi osaa  :) Spurttailun hengessä (?) annoin näidenkin virrata aika vapaasti ja jätin pilkunviilaamisen sikseen, koska loppujen lopuksi tämän on kuitenkin edelleen tarkoitus olla hyvänmielen hömppäsarja. Kaikkea ei ole pakko taustoittaa ihan tappiin saakka ja aukkoja saa jäädä, koska niiden läpihän tarina oikeasti hengittää, vai mitä?




6.(Koivunoksa)

200 sanaa



Paljaat koivunoksat olivat viimeinkin hopeisen riitteen peitossa.

Elena kiljahti riemusta ja juoksi päistikkaa ovesta ulos, villasukat jalkojen alle rullantuen. Ruohikkoon suli polku epäsäännöllisen muotoisia jalanjälkiä. Mummu köpötti avonaisen oven ääreen hänen perässään.

”No niin, vilustut vielä.”

”Mummu, katso! ’Syys syöpyy kesään kiinni, vaan taittuu talven tieltä’”, Elena sanoi.

Mummu hymähti päätään pudistellen ja asetteli hartiahuivia paremmin luisuville olkapäilleen.

”Kiljaisusi havahdutti varmasti Noelinkin, eikä hän arvosta sitä, että karkuutamme lämmön harakoille. Tules nyt aamiaiselle, minun on neulottava taika valmiiksi vielä ennen lounasta.”

Elena kipitti takaisin sisälle, jalkapohjia poltteli kylmästä. Noel laskeutui portaita alas ja katsoi Elenan punakoita poskia. Sitten hän käveli mitään sanomatta ikkunan ääreen ja henkäisi hiljaa, sulki silmänsä. Elenasta tuntui siltä, että hetkessä oli yksityisyyttä jota hän rikkoi pelkällä läsnäolollaan. Noel kääntyi ja hymyili Elenalle, tarttui häntä vyötäisiltä pyöräyttäen heidät ympäri.

”Hän on pian täällä”, Noel sanoi.

”Isä on tulossa kotiin”, Elena vahvisti.

Odotus tuntui kihelmöivän Elenan sormissa koko päivän. Noel poltti päivällisen pohjaan ja jopa mummu räiskytti vahingossa neuloksestaan kipinöitä, muuttaen harmaan villamaton turkoositäpläiseksi. Pakkanen kiristyi koko ajan illan hämärtyessä.

”Elena, sinun pitäisi mennä nukkumaan”, Noel sanoi hiljaa, ”On aivan mahdollista, että hän on täällä vasta huomenna, jos silloinkaan.”

”Minä tiedän, että –”

Ensilumi alkoi pudota hiljalleen taivaalta.


7. (Seitsemän)

200 sanaa



Elena kuuli Noelin askelten seuraavan itseään kuistille. Illan myöhäisyys tuntui unohtuvan, pureva pakkanen hädin tuskin tuntui paljaissa nilkoissa. Harsoisen lumiverhon takaa erottui himmeää lyhdyn tuiketta.

Elena oli aikeissa livahtaa nurmikolle jälleen sukkasillaan, mutta Noel teki hänen aikeensa tyhjiksi nostamalla hänet syliinsä. Sitten hän juoksi, lujempaa kuin Elena olisi päässytkään. Seitsemän pitkää kuukautta, niin pitkää. Noel päästi Elenasta irti ja antoi hänen ripustautua isänsä kaulaan ensimmäisenä, haudata päänsä kaulan taipeeseen.

”Isä, isä! Minulla oli hirmuinen ikävä!”

”Niin minullakin, Elena. Olet kasvanut hurjasti! Tulehan, kokeillaan jaksanko vielä kantaa sinua”, isä naurahti.

Elena sulki silmänsä ja hengitti syvään, ajatellen isän tuoksuvan juuri siltä kuin hän oli kuvitellutkin.

”Elena ei ole ainoa, joka on ikävöinyt”, Noel kuiskasi, lisäten sitten vielä, ”Taikuutesi saavutti meidät aamulla.”

”Sillä oli yhtä kiire kotiin kuin minulla”, isä totesi matalasti.

Elena olisi halunnut kuulla kaiken ja kysellä loputtomiin, mutta raukeus otti hänestä valtaa kuin varkain. Isä oli tullut kotiin ja heillä olisi aikaa. Kaikki oli vihdoin kuten kuuluikin olla. Vuodenkierto laskeutuisi talven lepoon, ainakin heidän osaltaan. Joku toinen saisi valvoa tuulia, pakkasia ja lumisateita, johdattaa kevään alkamaan ajallaan. Isän taikuus lepäisi ja keräisi voimiaan heidän kanssaan.

”Äitisikin lienee hereillä”, Noel sanoi ulko-ovella.

”Jäädään sitten hetkeksi”, isä vastasi, nojautuen suutelemaan Noelia.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 930
Voi että, tämä raapalesarja sai kyllä ansaitsemansa ihanan höttöisen ja onnellisen lopun ♥ Ei tämä mielestäni kärsinyt lainkaan tajunnanvirtaisuudesta, joten hyvä päätös mennä oman mielihalun mukaan ja kirjoittaa tämä juuri tällä tavalla! Ja sait spurttiraapalekokonaisuuden tehtyä, hyvä sinä!

Mielestäni tässä jäi hauska aukko juuri sillä tavalla, että tuli mietittyä, millaiset taikuuden voimat Elenan isällä oikeastaan onkaan. Hetken ajattelin Jack Frost -tyylistä hahmoa tai talven personifikaatiota - tai sitten Kaarneen Vuodenkierron kaltaista Kaihoa! Tai hetkinen, se taitaakin olla juuri toisin päin: että Elenan isä onkin vastuussa kesästä ja lepää talven. No niin, alkaa olla aivot työrupeaman jälkeen aika lopussa selkeästi :D Mutta joka tapauksessa, tykkäsin siitä pienestä mysteeristä, joka Elenan isän liittyi. Se piti tarinan tunnelman tietyllä tapaa vielä maagisempana, maustaen tutumpaa maagista realismia/arkifantasiaa, kun ihan kaikkea ei kerrottukaan ja ehkä Elena ei itsekään vielä tiedä kaikkea isästään ja lukija jää sillä tavalla Elenan tietojen varaan :)

Syksyssä on kyllä tosiaan vaikka mitä, mistä ammentaa! Tykkäsin kovasti tuosta kuvailusta, kuinka Elena rakentaa pienen majan petäjää vasten ja nukahtaa risukaton alle ♥ Siinä on ihanaa lapsekkuutta ja samalla se johti tuohon lempeyteen, jota Noel Elenalle niin osoittaa. Koska tausta ei tässä avaudu (ja kivakin niin!), en tiedä, onko Noel ollut Elenan huoltaja alusta alkaen, mutta kuinka vain hän esiintyy tässä ihanan läheisenä Elenalle. Aivan viimeinen osa ja Noelin, isän ja Elenan kohtaaminen oli ihanan hymyilyttävä kohtaus ja kauniisti kuvattu. Siihen mahtui paljon rakkautta ja kaipausta, mitä rakennat tekstin läpi erittäin hyvin.

Tämä jätti kyllä todella hyvän mielen! Kiitos tästä :)

between the sea
and the dream of the sea

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
Kiitos kovasti kommentistasi hiddenben, vaikka olinkin vallan unohtanut vastata säällisessä ajassa (taas) :o

Hienoa, että tajunnanvirtaisuus ja aukkoinen rakenne miellyttivät. Ja totta, lienet varmaan oikeassa että pieni salaperäisyys maustoi tavanomaisuutta aika mukavasti. Pitäisi muistaa muidenkin tekstien kanssa antaa useammin hieman tilaa  :D  Aivan ihana kommentti, jätit minullekin hyvän mielen! Kiitos vielä  :)
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii