Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Lempinimiä (K-11) Leslie Litefoot/Purnima Vadekar, draama  (Luettu 558 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 967
  • Peace & Love
Nimi: Lempinimiä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Paritus: Leslie Litefoot/Purnima Vadekar
Varoitukset: Pedofilian uhrin jälkioirehtimista ja asian käsittelyä, itsemurha-ajatuksia
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tällä kertaa tarina jatkuu suoraa Leslie Litefootin hautajasten jälkimyllerryksessä. Purnima on saapunut maahan, vain kuullakseen sulhasensa tapaturmaisesta kuolemasta vasta perillä. George Litefootin Agatha-täti, joka on järkyttynyt veljenpoikansa kaltoinkohtelusta, olisi nyt hänen huoltajuuttaan vailla.



Muut tähän verseen sijoittuvat tekstin tägin alla:






Lempinimiä


I


Rauhallisesta julkisivustaan huolimatta Ranskill Gardensissa elettiin kuin maailmanloppua. Agatha Litefoot ei olisi millään palauttanut veljenpoikaansa äitinsä ja isänsä huostaan, sillä he olivat esikoispoikansa tapaturmaisen kuoleman jälkeen käyttäytyneet epävakaisesti. Agatha oli kuullut sunnunaikirkossa huhun, että seurakunta suunnitteli pariskunnan nuoremman pojan pois ottamista. Se olisi kauhistus, sillä se tuskin tarkoitti edes orpokotia, vaan kaikella hyvyydellä tarkoitettua, mutta pirullista menolippua työlaitoksen ikeen.

Agatha oli entinen kehruutyöntekijä itse, eikä varmasti antaisi sukulaispoikaansa raskaisiin tehdastöihin, jos vain voisi sen jotenkin estää. Hänen piti kuitenkin jotenkin herätellä veljensä, sekä veljensä vaimo, katsomaan ympärille kehkeytyneitä uhkakuvia. Siitä huolimatta Agatha koetti olla tartuttamasta mielialaansa yksitoistavuotiaaseen Georgeen. George kun oli jo valmiiksi hermostunut, eikä tarvinnut niskaansa enempää aikuisten murheita.

”Olet ihan kalman kalpea. Söithän aamulla varmasti kunnolla?” kysyi Agatha. George nyökkäsi ja yökkäsi samalla hihaansa. Vuohenmaito ei välttämättä olisi pysynyt alhaalla paremmissakaan olosuhteissa. Agatha käski häntä suoristamaan selkänsä ja kampaamaan tukkansa. Hän oli vanhanaikainen nainen ja uskoi siihen, seuraavista normeista tuli aina pitää kiinni: peseytymisestä, pukeutumisesta, syömisestä ja nukkumisesta. Nämä olivat ne neljä teesiä, joista Agatha ei Georgen kanssa neuvotellut.

Palvelija päästi heidät sisään. Eteinen oli täynnä avaamattomia kukkalähetyksiä. Hiram Litefoot, Agathan veli, löytyi tuijottamassa työhuoneensa seinää. Edessään hänellä oli vino pino avaamattomia surunvalitteluja, joihin hänen oli tarkoitus vastata. Agatha arveli, että muste kuivuisi pulloon, ennen kuin hänen veljensä tuijottamasta tokenisi.

”George-kulta, käypä hakemassa isällesi teetä. Äläkä säästele sokeria.”

”Kyllä, täti”, sanoi George, joka liukeni isänsä näköpiiristä nopeammin kuin vaskitsa kivenkoloon. Syystäkin, Hiram Litefoot oli vanhemman poikansa Leslien kuolemasta lähtien käyttänyt kohtuuttomasti alkoholia. Agatha istui lupaa kysymättä alas ja kopautti hopeakärkisen kävelykeppinsä parkettiin.

”Kävisit parturissa”, Agatha tokaisi. Hiram katsahti häntä ja pysähtyi. Sitten hän tarttui raskaasta valulasista tehtyyn tuhkakuppiin ja heitti sen seinään. Se meni ohuesta väliseinästä läpi kuin tykinkuula. Kipsi ja puusäleet vain lentelivät ympäriinsä. Agatha säpsähti, mutta ei varsinaisesti säikähtänyt. Seinässä oli muitakin reikiä ja lattialla revittyjä kirjoja.

Keittiöväki piti aina teetä lämpimänä, joten George oli nopeammin kuin olisi odottanutkaan ilmestynyt tarjoilut hyppysissään ovelle. Hän tärisi niin, että hänen polvensa lonksuivat toisiaan vasten. Agatha viittilöi häntä astumaan sisään.

”Älä sinä isästäsi välitä. Hän on vain päättänyt lopettaa tupakoinnin”, sanoi Agatha. George nieleskeli, eikä katsonut isäänsä silmiin asetellessaan ruusukuvioituja kuppeja pöydälle. Teetä oli vähän kaatunut tarjottimelle. Isä ei sanonut mitään, ei tervehtinyt, saati sitten kysynyt Georgen vointia, vaikka hän oli monta päivää hautajaisten jälkeen ollut hänen siskonsa hoteissa.

Leslien kuolema oli tietenkin järkytys, mutta Hiram Litefoot ei olisi pahimmissa painajaisissakaan osannut arvata miltä oman lapsen menettäminen tuntuu. Hänen vaimonsa Anna oli ollut heistä ensimmäisenä tapaturmapaikalla. Leslieta ei oltu ehditty vielä edes nostaa vedestä, vaan hän kellui vatsallaan rantakivikossa, matalahkossa vedessä. Kuva Annasta pitelemässä kylmänkankean Leslien päätä sylissään ei lähtenyt Hiramin verkkokalvoilta alkoholilla, eikä laudanumilla.

”Se on se tyttö vissiin täällä? Yläkerrassako?” Agatha kysyi Hiramilta.

”Tyttö?” Hiram kysyi, ihan kuin olisi saanut siskonsa puheesta vain vaivoin selvää. Agatha naksutteli rystysensä, vaikka näki veljensä naamasta, miten hän irvisteli.

”Se morsian. Leslien rakas. Eikö hän tullut juuri saapunut Lontooseen? Älä nyt sano, että sinä käskit hänet kadulle.”

”Ah. Ei, en, en kai minä nyt sellaista voi tehdä. Vaimoni pitää hänelle seuraa”, sanoi Hiram.

”Onko Anna lainkaan sellaisessa kunnossa huolehtimaan edes itsestään? Olethan katsonut, että hän ei näännytä itseään nälkään? Kai teillä on keittäjä, joka tekee jotain niitä sellaisia nyyttejä ja kääryleitä, jotka hänelle maistuvat?”

”Kääryleitä? Mitä pirua sinä oikein selität, nainen!” Hiram tiuskaisi. Sisarensa ei mennyt tästä moksiskaan, vaikka George silmin nähden pelkäsi häntä. Agatha käski Georgea tulemaan lähemmäksi ja hän hieroi hänen lommoisia poskiaan täti-ihmisen riuskoin ottein.

 ”George. Menepäs käymään kamarissa. Tyttö olisi varmasti onnessaan nähdessään vihdoinkin tuttuja naamoja. Auta häntä pukeutumaan. Matka oli varmasti hyvin rankka, ja kuulla nyt huonot uutiset vasta Lontoossa… osaisit varmasti lohduttaa häntä.”

”Kyllä täti”, piipitti George ja mennä kipitti tiehensä.

”Fiksu poika”, sanoi Agatha. ”Mistä lie on järkensä perinyt, kun ei sinulta ainakaan.”

Hiram ei vastustellut haukkuja. Tottahan se oli, että George oli hyvätapainen lapsi, hyvä luonnontieteissä ja matematiikassa, ja vaikkei nyt varsinaisesti fyysinen rakenteeltaan, niin kuitenkin yritteliäs. Sellainen poika, josta olisi sietänyt olla ylpeä. Hiramin oli silti niin ikävä Leslieta, että kaikki Georgessa vain muistutti siitä, minkä hän oli menettänyt.

Niin, eikä Hiram varmaan ollut tuhlannut Leslien morsiamelle ensimmäistä ajatustakaan. Eipä vissiin, ei Agatha Litefoot, vanhemmasta iästään huolimatta ikäneito, ollut oikea ihminen arvostelemaan kenenkään perhe-elämää. Hänen oli huollettavanaan vain kissoja, koiria ja kääpiövuohia. Mutta sen verran rationalisti Agatha kuitenkin oli, että arvasi neidon olevan Leslien kuolemasta heistä kaikista järkyttynein.

Liekö toisaalta järkevää panna suruja rintarinnan ja mittailla kenen kärsimys oli suurin. Mutta Agatha tiesi omasta takaa, ettei naimattoman naisen elämä vanhemmiten helpommaksi muuttunut. Hänen kävi sääliksi tätä Purnimaa, jota Leslie oli kuin kuumeessa odottanut ja puheissaan maasta taivaaseen jumaloinut. Tyttö oli matkustanut yksin Bombaysta Punaisen meren kautta Egyptiin. Hän oli ehtinyt lähettämään sähkeen Port Saidista, johon Leslie oli sitten vastannut osoittamalla rahanvaihtajan, jonka kautta oli mahdollista saada lippu laivaan, joka kulki Gibraltarin kautta Lontooseen.

Mistään ei olisi nuori Purmina voinut tietää, että ennen kuin hän edes koskaan pääsi aavalle merelle, oli Leslie jo kohdannut ikävän kohtalonsa. Hän ei ehtinyt edes hautajaisiin. Hän saapui Lontooseen, jossa ei odottanutkaan aviovaimon turvattu elämä, vaan entistä suuremmat vaikeudet.

Ehkä Leslie olisi käskenyt häntä jäämään lempeän ilmanalan Gibraltarille, ja etsimään itselleen sieltä paremman miehen, jos olisi arvannut elämänsä loppuvan niin lyhyeen. Lontoossa oli mahdollista pärjätä, mutta kyllä Agatha valitettavasti povasi itselliselle naiselle kovia aikoja.

Mutta Georgesta Agathan oli suurin huoli.

”No niin Hiram. Olen kuullut palvelijoiltasi sellaista juttua, että olisit lähettämässä Georgen takaisin kadettikouluun. Pitääkö se paikkansa?” kysyi Agatha.

”Anomani loma kuluu kohta umpeen”, sanoi Hiram.

”Minä en ole ollenkaan vakuuttunut, että armeijakurista on hänelle hyväksi”, sanoi Agatha. Hiram ei tätä kai itse tajunnut, mutta jos hän itsekkäistä syistä päättäisi lähettää Georgen pois jaloistaan, herättäisi se aivan varmasti tietyissä hurmoksellisten naisten piireissä paheksuntaa. Seurakunnalla oli sananvaltaa, heidän tuomionsa haittaisi perheen mainetta. Eikä Georgen hyvinvointi siitä ainakaan paranemaan pääsisi. Paheksuvilla uskovaisilla kun ei välttämättä ole tapana ajatella tekojensa seurauksia niiden loogiseen päätepisteeseensä asti.

Ehkä seurakunnalla oli hyvä syy uskoa, ettei Geogella ollut hyvä isänsä ja äitinsä luona. Mutta jos se johtaa siihen, että hänet erotetaan suvustaan ja juuristaan, niin se on vielä pahempi. Hiram ei nyt vain selkeästi ajatellut järkevästi.

Mikä kiire tässä sitä paitsi on armeijaan! Agatha tiesi Georgen herkäksi, jo entuudestaan kaltoin kohdelluksi pojaksi. Agathaa hirvitti, että Hiram edes leikitteli ajatuksella, ettei antaisi hänen edes surra veljensä poismenoa rauhassa. Tämän mielipiteen Agatha sanoi myös ääneen.

Hiramin mielestä pojalle oli parempi keskittyä johonkin kehittävään, vielä kun hänen mielensä oli nuori ja joustava. Agatha vastusti ja epäili, oliko hän kysynyt vaimonsa mielipidettä asiaan.

”Minä vähät välitän siitä, mitä minun surusta mielisairas vaimoni on mieltä! Georgella on hyvä tilaisuus pysyä ikätovereidensa kintereillä. Olisi itsekästä romuttaa hänen tuleva uransa Leslien takia.”

”Itsekästä? Nyt kyllä melkoisen vitsin murjaisit. Halusitko sinä jälkikasvustasi koskaan tasapainoisia aikuisia, vai mahtaakohan mitalit ja kunniamerkit pyöriä päässäsi sitäkin enemmän?”

”Sinä et ymmärrä näistä asioista naisena yhtään mitään.”

Hiram ei aikonut pyörtää päätään. Mutta Agatha oli heistä kovempi, kova kuin volframipiikki, eikä Hiramin itsepäisyys ollut Agathaa suurempi.

”Niin en varmaan ymmärräkään. Enkä minä miehistä välttämättä haluakaan ymmärtää. Kai sinä, Hiram, muuten sen edes tiesit, että se morsiamen isä, maharadža Vadekar, on lastenraiskaaja?”

Tällä kertaa kirjoituspöydältä ei lentänyt vain tuhkakuppi, vaan kaikki esineet kirjoituskonetta, teekuppeja ja tarjotinta myöten. Sen jälkeen Hiram Litefoot käänsi raskaan tammipöydän ympäri niin, että se hipaisi hänen sisarensa varpaita, ja halkaisi parketin pisimmän laudan poikki.

”Hop!” sanoi Agatha ja kohotti keppinsä siksi varuiksi, että hänen veljensä olisi käynyt häneen käsiksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan raivonpuuska selvästi säikytti Hiramin itsensäkin. Yht’äkkiä hän ei pystynyt hengittämään.

Agathan väite ei voinut pitää paikkansa. Hiram Litefoot oli prikaatinkenraali, teknisesti ottaen maharadžaakin korkea-arvoisempi. Ei kai kukaan häneen lapsiinsa kajoasi? Tai, vaikka kajoaisikin, niin kai Hiram Litefoot olisi pahan vaistonnut?

Mutta eikö Hiram ollut tuntenut olonsa maharadžan seurassa kiusaantuneeksi? Pitänyt epämukavana sitä, miten hän kosketteli lapsia. Olisi ollut häneltä tökeröä kieltää käytöstä, joka kaikkien muiden mielestä oli viatonta ja tavallista. Upseerikoulussa opetettiin diplomaattiseksi, eli pitämään henkilökohtaiset mielipiteet omana tietonaan, jos niistä olisi edullisille poliittisille suhteille haittaa. Sen varjolla maharadža oli kajonnut hänen poikaansa. Pitänyt prikaatinkenraalia aivan pilkkanaan.

 Agatha Litefoot piti itsensä esimerkillisen tyynenä. Hän oli harjoitellut tätä keskustelua mielessään, ja osasi kai odottaa tällaista reaktiota. Metakan takia huoneeseen juoksi toljottamaan keittiöstä väkeä, ja paikalla käymässä ollut tallirenkikin. Agatha hätisteli heitä kepillänsä kauemmas ovensuusta.

”Ettekö te ole ennen ihmistä nähneet? Hus, menkää nyt töihinne siitä. Ja siivotkaa. Herran nimeen tässä huushollissa on täysi sekasorto irti”, sanoi Agatha ja hutki. Tiukka täti, sille päälle sattuessaan.

Agatha oli Hiramin isosisar, itse asiassa. Kuusitoista vuotta vanhempi, tosin. Hiram oli silti paperilla hänestä tavallaan vastuussa, sillä niihin aikoihin, kun heidän vanhemmistaan aika oli jättänyt, ei ollut vielä mahdollista jättää perintöä naimattomalle naiselle yksin. Todellisuudessa Agatha oli aina ollut se vihoviimeinen järjen ääni, jota mikään miehinen kalistelu ei säikytellyt.

Kirjoituskoneen näppäimet ja leimasimet olivat levinneet pitkin poikin huonetta. Se oli entinen kone se.

”Vanhahan tuokin oli. Liekö siihen saatavillakaan enää uutta mustenauhaa?” sanoi Agatha laihaksi lohdutukseksi. Hiram tärisi ja hikoili. Sinä hetkenä hänestä ei olisi kyllä tuntematon arvannut, että hän oli jo nuorena natsansa ansainnut sotilas, muun päällystön kehuma ja miehistönsä kunnioittama upseeri.

”Agatha. Mistä sinä olet noin hirveitä valheita kuullut?” hän kysyi.

”Haukutko omaa poikaasi valehtelijaksi?”

”George… George on vasta lapsi. On saanut jostain päähänsä tuollaisia hömpötyksiä. Kaverit ovat häntä kauhujutuilla juksanneet. Niin, hänellä on ylivilkas mielikuvitus, niinhän se on. Hänhän näkee kovasti painajaisia ja piirtää omituisia kuvia piirustuksentunneillaan”, Hiram selitti, ja sanojensa tueksi etsi kirjahyllystä vanhan kansion, jossa oli sekä Georgen että Leslien harjoitusvihkoja koikouluajoilta.

”Georgella on neurastasia. Siihen on ihan lääkkeet ja kaikki”, Hiram selitti selittämistään.

”Mitä muuta on itku ja unettomuus, kuin lapsen tapa kertoa siitä, että jokin on hullusti?” sanoi Agatha ja jatkoi: ”Se mitä George minulle kertoi oli niin kamalaa, ettei lapsi sellaista pysty päästänsä keksimään.”

Hiram kuunteli Agathaa ihan hiljaa. Hän kertasi  yksityiskohtaisemmin asioista, joista George oli hänelle uskoutunut. Samalla Hiram kävi läpi poikiensa kouluvihkoja. Siellä oli kasvio, englanninkielen harjoitusvihko ja piirustusharjoitteita.

Leslien piirustukset olivat iästä riippumatta hätäpäissä rykäistyjä syheröitä. Hän ei ollut sillä tavalla taiteellisesti kiinnostunut lapsi, tosin seassa oli muutamia vähän parempia kuvia sotilaista hevosineen. Niistä näki, että aihe oli ainakin mielenkiintoinen.

George piirustukset olivat toista maata. Hän oli selvästi imitoinut opettajattaren mallikuvia prikulleen ja muutenkin piirtänyt sillä tavalla, kuin hänelle oli näytetty. Varsinaisten koulutöiden välissä oli piirustuksia vapaista aiheista, ja ne eivät sitten olleetkaan aivan nättejä. Aikuisilla niissä piirustuksissa oli sahalaitaiset hampaat. Georgen omakuvilla ei ollut käsiä ollenkaan, ja joskus ei suutakaan. Aikuisten silmät oli piirretty punaisella värillä, omakuvan kasvot oli monta kertaa sotkettu tahallaan.

”Ei voi olla totta, ei vaan voi”, sanoi Hiram. Vaikea sanoa suriko hän todella Georgen puolesta, vai surkutteliko itseään, sillä Hiram oli niin tottunut itsensä säälimiseen, ettei niillä ollut tunteina vahvaa eroa toisistaan.

”Minkä takia lapsi tällaisesta asiasta valehtelisi?” kysyi Agatha. Siihen ei Hiramilla ollut antaa vastausta.




II


Purnima lepäsi huoneessa, joka oli valmisteltu huolella häntä varten. Sinne oli hankittu muun muassa suitsukkeita ja värillisiä kankaita tuomaan kotoista tunnelmaa. Lopputulos oli vähän naiivilla tavalla kömpelö, mutta Purnimaa se lohdutti. Hän oli kaksi vuotta nukkunut majatalojen hiekkalattioilla miehensä muiden vaimojen vieressä vieritysten.

Tai, eipä burmalainen kauppias enää ollut hänen miehensä. Laillisesti katsottuna he eivät koskaan ole olleetkaan naimisissa, siitä huolimatta, että Purnimasta oli maksettu morsiuslunnaat ja hänet oli hääyönä maattu, kuten asiasta oli kuin kauppakirjasta sovittu. Avioliitto oli mitätöity. Sitä ei ollut olemassakaan, ja jos hän ei itse siitä hiiskunut mitään, niin ei sillä Lontoossa ollut mitään väliä.

Purnima ei tiennyt hyväksyikö Azura Mazda tehdyn tekemättömäksi. Leslien Jumala ei ainakaan ollut myötämielinen, vaan hänen kuolemansa esiintyi suhteettoman julmana rangaistuksena. Purnima pelkäsi kuollakseen huoneensa verhojen raottamista. Hän pelkäsi Abrahamin Jumalan lähettävän salamia hänen päähänsä, jos hän näyttäytyi ulkona Hänen edessään.

”Hei, Purpur! Oletkos jalkeilla?” kysyi häntä heleä pojan ääni oven takaa. Se oli George, Leslien pikkuveli. Purnima oli jotenkin odottanut hänen kasvaneen enemmän, siitä oli monta vuotta kun he olivat viimeksi tavanneet. Sillä välin he olivat olleet katkonaisesti kirjeenvaihdossa. Eniten tietysti Leslie oli lähettänyt kirjeitä, mutta George myös silloin tällöin. Niistä oli ollut Purnimalle paljon iloa tilanteessa, jossa hänet ainoat ystävänsä olivat kauppiaan kolme muuta vaimoa, joita hän ei nuoruuttaan tuntenut niin läheisiksi.

George oli aina kirjeissään ollut veljeään fiksumpi. Leslie kirjoitti räiskyvästi, Georgella oli kauniimpi käsiala ja nätisti muotoillut lauseet. Siksi Purnima oli melkein järkyttynyt siitä, että hän tosiaan oli olemukseltaan vieläkin aivan lapsi.

”Purpur… minua ei ole kutsuttu sillä nimellä enää pitkään aikaan. Oletkos sinä sitten vielä pikkuinen Joji?” kysyi Purnima. George meni naamaltaan vaaleanpunaiseksi.

”Voin tuoda sinulle aamiaista, jos tahdot! Klosetin olet varmaan jo löytänyt, mutta käytävällä on parempi kylpyhuone. Huomasitko, että tässä kaapissa on tosi paljon uusia vaatteita?” George höpötti ja veti raskaan vaatekaapin kahdesta nivelestä taittuvat ovet auki. Purnimalle ei ollut tullut mieleen tutkia huoneen lukuisia kaappeja ja lipastoja. Uteliaisuus ei totta tosiaan ollut päällimmäisenä hänen mielessään.

George kertoi hänen äitinsä teetättäneen häälahjaksi häntä varten täydellisen lontoolaisrouvan varustuksen. Se oli merkittävä sijoitus, sillä siihen kuului kaikki alusvaatteista aamupukuun, kävelypukuun, ratsastusvaatteisiin ja iltaleninkiin asti. Puhumattakaan sitten lämpimistä päällystakeista, kengistä, hatuista ja hansikkaista.

”Ne ovat varmaan aika isoja… Mama tuumi, että voihan niitä sitten räätälillä vekittää.”

”Tykkäisikö äitisi hyvää siitä, jos lainaisin niitä? Kun ei sitten tullut häitäkään”, sanoi Purmina varovaisesti, silmäillen mustaa arkihametta. Hän oli nähnyt rouva Litefootin kokonaan mustiin pukeutuneena. Hän ei tiennyt tulisiko hänenkin peittää kasvonsa mustalla hunnulla, vai olisiko se vainajan äidille varattu kunnia? Purnima ei tuntenut englantilaisia tapoja kovin hyvin, eikä toisaalta uskaltanut surutyötä tekevältä rouvalta kysyä.

”Miksi se ketään haittaisi?” sanoi George. Hän näytti, missä Purnimalle oli valmiina puhtaita pyyhkeitä, ja pomppi sitten hakemaan keittiöstä syötävää. Purnima oli kieltämättä yllättynyt hänen eloisuudestaan. Ehkä hän oli vain iloinen tavatessaan ystäviä, niinhän Purnimakin tunsi surun ja pelon hellittävän hetkeksi, kun hän jutteli Georgen kanssa.

Rouva Litefootin makuuhuone oli jossain tässä likellä, sillä Purnima kuuli hänen ulvovan öisin. Palvelijat juoksivat ylösalas portaita häntä lepyttämässä. Päivisin rouva oli väsynyt ja mykkä, eikä hänestä ollut seuraksi. Prikaatinkenraali Litefoot oli sulkeutunut työhuoneeseensa ryyppäämään. Kumpikaan ei ollut kertonut mitä he olivat Purniman päänmenoksi ajatelleet.

Intiaan hän ei voisi palata. Ainoastaan, jos hänen isänsä maharadža Vakpati Vadekar, suostuisi ottamaan Purniman takaisin lapsuudenkotiinsa, voisi paluuta edes harkita. Mutta isä oli saanut hänestä jo sen, minkä yksi tytär on arvoinen.

Tavallaan Purnima ymmärsi miksi hän oli maanmiestensä silmissä arvoton, mutta hän kyllä häntä silti kiusasi katkeruus isäänsä kohtaan. Mikä syy sille muka voi olla, ettei hän viitsinyt hakea tytärtään pois edes väliaikaisesti kuultuaan kauppiaan köyhtyneen niin paljon, että Purnima oli vaarassa joutua kadulle? Olisihan isä voinut ottaa hänet vaikka palvelijaksi. Eikö isä tuntenut lainkaan sääliä?

Yksin Purniman oli pitänyt kaikesta selvitä. Tai, ei aivan. Hänellä oli Leslien lupaama rakkaus ja suuri suunnitelma. Ehkä hän olisi tyytynyt kohtaloonsa keppikerjäläisenä suurkaupungin kaduilla, jos ei olisi niin kovasti uskonut unelmiin.

Purnima ei omistanut Lontooseen tullessaan muuta kuin likaiset vaatteet päällään ja kassillisen kirjeitä rakkaaltaan. Matkalla Bombaysta Egyptiin hän oli tehnyt raatamalla työtä köökissä ylläpitonsa eteen, sillä koko lipun arvosta rahaa hänellä ei yksinkertaisesti ollut. Se oli ollut aivan hirveä kokemus täynnä rasvanpolttamia, nirhaumia ja ahdistelua, sillä laivoissa ei juuri työskennellyt naisia. Häntä pilkattu, miehet sylkivät hänen päälleen ja toisaalta halusivat maata hänen kanssaan. Se oli kamalaa.

Mutta Purnima oli kannustanut itseään. Joka ilta hän oli puristanut kirjeitä vasten rintaansa, ja vaikka olisi itkua tuhertanut silmäkulmastaan, niin aina hän uskotteli, että kyllä tämän koettelemuksen rakkauden tähden jaksaa.

Kun Purnima sai Lontoossa kuulla häntä vastaan tulleilta Ranskill Gardensin palvelusväeltä, että Leslie oli hukkunut, ja että hän itse asiassa oli pantu jo maahan, niin kaikki unelmat särkyivät. Valehtelematta Purnima olisi riistänyt hengen itseltään, jos hänellä vain olisi ollut nyssykän lisäksi hoteissansa veitsi. Ensimmäinen yö vieraassa maassa oli henkistä kidutusta, laivamatkaakin pahempi koettelemus, jossa maata ei ollut näkyvissä. Purnima ei uskaltanut ensimmäisenä aamuna nousta sängystään ylös, sillä hänen teki niin voimakkaasti mieli kietoa lakana kaulansa ympärille ja hirttäytyä.

Jokin itsesuojeluvaisto oli kuitenkin kuolemankaipuuta suurempi. Ehkä se oli se sama voima, joka oli hänelle sanonut laivan ryhmäpedissä, alimmalla kannella, rinta rinnan kopeloivien, haisevien miesten kanssa, että katso nyt vielä huominen.

Purnima peseytyi ja pani kaikki vanhat vaatteensa pyykkikoriin. Hän kuuli Georgen juoksevan portaat ylös, mutta hän meni ensin katsomaan äitiään, joten Purnimalla oli aikaa pukea päälleen säälliset alusvaatteet. Kaapissa oli hänen hääpuvuksi tarkoitettu prinsessamekko. Olisivat laittaneet sen Leslien arkun mukana maan poveen maatumaan! Purnima valitsi päälleen jonkinlaisen kevyen kotiviitan. Hän asettui kampauspöydän ääreen istumaan.

”Hei taas, Purpur. Mamalle eivät taikinanyytit kelvanneet, mutta ne ovat ihan hyvänmakuisia. Tiesitkö, että englantilaiset syövät vain papuja ja perunoita ja lammaspiirakkaa? Ja, yök, vuohenmaitoa”, selitti George. Lontoo oli myös hänelle uusi kokemus, sillä vaikka George oli syntynyt Englannissa, eikä ulkonäöllisesti poikennut tyypillisistä paikallisista, niin hän oli melkein yhtä ummikko kuin Purnimakin. Hänen jutteluaan oli mukava kuunnella… tosin, Purnima huomasi, ettei George maininnut Leslieta sanallakaan.

”Olitko sinä Leslien mukana sinä päivänä, kun tapahtui se onnettomuus?” kysyi Purnima. George raapi korvantaustaansa.

”Mm-hmm”, hän mutisi. Purnima yritti saada häntä kertomaan kuolinpäivästä enemmän, mutta George kiemurteli, vältteli vastaamasta ja valitti välillä nälkää ja heti perään kipeää vatsaa.

”Entä minkälaiset olivat hautajaiset? Oliko Lesliella yllään ratsuväen univormu?”

”En muista”, sanoi George. Purnimaa olisi kuitenkin kiinnostanut tietää. Häntä ärsytti Georgen nirkoilu. Leslie oli niin ylpeänä hehkuttanut upseerikoulun testien läpäisemistä, että oli vaikea kuvitella hänen pitäneen viime aikoina mitään muita vaatteita, jos hän sai itse valita. Minkä takia George ei voinut jutella hänestä edes vähän? Eikö hän ymmärtänyt miten tärkeää se Purnimalle olisi ollut?

”Saanko kammata tukkaasi?” kysyi George. Purnima antoi luvan, sillä silloin hänen ei tarvinnut katsoa Georgea silmiin ja antaa ilmi sitä, että miten paljon häntä musersi. George oli haltioissaan, Purniman hiukset olivat pitkät ja kiharaiset. Hän kertoi auttavansa äitiäänkin kampaamaan, sillä Lontoossa naiset kuulemma pitävät aina hiuksia kiinni, eivätkä laske niitä edes sisällä perheen kesken alas. Purnima painoi tämän mieleensä.

”Minä olen nähnyt Sohossa, kuinka monilla on sylen levyiset hatut. Ja niiden päällä on koristeena ihan kaikkea, on kukkia ja oikeita hedelmiä. Näin yhden matamin, jolla oli hatussansa sidottuna kokonainen varis! Hullua, en tiedä miten hän ei lentänyt tuulesta kumoon.”

”Olet siis viihtynyt Lontoossa?” kysyi Purnima. Hän itse ei ollut kokenut juuri muuta kuin sataman, eikä ensivaikutelma ollut mairitteleva. Lontoossa oli niin kylmä, sisälläkin. Sängyssä oli siedettävää vain kuumavesipullon kanssa nukkuessa.

”Kyllä aivan! Agatha-täti näytti minulle missä on kirjasto, kävimme museossa ja Madame Tussaudin vahakabinetissa. Siellä melkein elävän näköisiä patsaita, Lordi Nelsonkin oli siellä. Vahasta tehtynä! Ihan kuin hän olisi voinut minä hetkenä hypätä alas korokkeeltaan.”

”Kävittekö te Leslien kanssa missään?”

”Mmhm.”

”Vai niin”, huokaisi Purnima. Georgesta ei tosiaan taitaisi irrota yhtään mitään. Hän oli silti ystävällisin ihminen, kenet Purnima oli Lontooseen tulonsa jälkeen tavannut, eikä hän ollut hänelle varsinaisesti vihainen. George selvitti takkuja hellästi riuhtomatta.

”Sinulla on niin kauniit hiuksen, Purpur! Niin silkkisen sileä...” George silitteli häntä ja oli, jos aivan rehellisiä ollaan, kokonaan omissa maailmoissaan.

Purnima huokaisi uudestaan. Ehkä hän oli tyytymätön, mutta sen tietysti ymmärsi, että ehkä George ei vältellyt aiheitta ilkeyttään, vaan juuri siksi, että Leslieta oli kipeä muistella. Jos Purnimalta olisi tentattu yksityiskohtia hänen laivamatkastaan, niin kai hän olisi ollut yhtä haluton ja yliolkainen. Hän olisi vaitonainen, vaikka Leslie olisi ollut elossakin! Purniman kädet olivat raskaasta työstä rakoilla, eikä hänellä ollut ennen Egyptiä jaloissaan edes kunnollisia kenkiä.

Georgella oli yksitoistavuotiaana kutakuinkin vähiten sananvaltaa. Ehkä hän oli oppinut äidiltään mykkäkoulun, sillä se oli tehokas tapa pitää kiinni niistä vähistä henkilökohtaisista rajoista, joita hänellä oli. Purnima muisti hänen olleen sellainen pikkulapsesta asti. Pikku-Jojin kanssa oli mukava leikkiä kotia, sillä hän mielellään paistatteli huomiossa, eikä toisaalta kinastellut. Purnima muisti isänsäkin aina pitäneen Georgesta aivan erityisesti, toisin kuin Lesliesta, joka oli hänen mielestään riiviö.

”Anteeksi. Ei meidän ole pakko puhua Lesliesta jos et halua. Jos et tahdo, niin et tahdo, kyllä minä voin hyväksyä sen”, sanoi Purmina ja huomasi kuinka George silmin nähden helpottui. Purnimaa vähän hävetti, että hän oli sillä tavalla painostanut häntä, mutta ihminen hänkin vain oli. Purnima tunsi olonsa ulkopuoliseksi, varsinkin kun ei ollut saanut nähdä Leslieta edes sen viimeisen kerran, eikä hän tiennyt edes minne hänet oli haudattu.

Purmina oli tullessaan kysynyt rouva Litefootilta Leslien hautajaisista. Rouva oli pitkän hiljaisuuden jälkeen erittäin vastentahtoisesti selittänyt, ettei Lontoon kaltaisessa suurkaupungissa ollut tilaa uusille haudoille, joten siunaustilaisuuden jälkeen Leslien arkku oli kuljetettu Necropolis Express -junalla haudattavaksi maaseudulle. Muuta hän ei kertonut, eikä ollut halunnut jutella yhtään mistään muustakaan.

Tavallaan se oli kaunis ajatus, että haudan kohdalle tulisi kuitenkin kivi ja nimi. Purniman kotimaassa ruumiit laskettiin veteen tai poltettiin, toki joskus haudattiinkin, mutta niistä harvemmin jäi konkreettista paikkaa, jonka surulle osoittaa. Purnima ei ollut aikaisemmin ajatellut sitä huonompana vaihtoehtona, mutta hän ei toisaalta koskaan ennen ollut estynyt osallistumaan ruumiinvalvojaisiin. Ehkä häntä siksi lohdutti tietää, että vaikka Leslie oli haudattu, niin hän voisi tehdä vielä hänen luokseen joskus sururetken.

George jatkoi kieli keskellä suuta hiusten näpertämistä nutturaksi. Hänellä oli tarkat sormet. Hänestä olisi voinut tulla hyvä sitransoittaja, jos olisi ollut yhtään musikaalinen. Ehkä hänestä tulisi vielä hyvä parturi tai räätäli… tosin, tuskin hänen vanhempansa sellaisiin alempiluokkaisiin ammatinvalintoihin olivat kannustamassa.

Mitä sitten Purnimasta nyt? Hänellä ei ollut englantilaisin standardein mitattuna merkittäviä taitoja. Hän osasi kirjoittaa monia kieliä ja soitti sujuvasti soittimia, ja totta kai hän oli tehnyt burmalaisen kauppiaan vaimona fyysistä työtä. Mutta vaimoksi häntä oli koko ikänsä kasvatettu. Ei hänen isänsä ollut varustanut häntä millään muilla ohjeilla, kuin varoittanut ankarasti menettämästä neitsyyttään ennen aikojaan. Mitään hän ei ollut ohjeistanut sen suhteen, mitä sitten, kun hän oli vaimo. Vielä vähemmän kukaan osasi auttaa häntä nyt, kun hän ei toisaalta ollut kenenkään vaimo, mutta ei myöskään enää neitsyt.

Leslie oli luvannut, että hän järjestää Lontoossa heille kaiken hyväksi. Vannoi, ettei neitsyydellä ollut hänelle ollut mitään merkitystä, sillä hän rakasti Purnimaa. Oliko hän ollut tosissaan? Kyllä varmaan, Leslie ei parhaalla tahdollakaan osannut valehdella. George otti kampauspöydän laatikosta puuterirasian ja tupsun, jolla hän taputteli Purniman poskia.

”Höh. Minähän näytän ihan verettömältä. Tämä on aivan liian valkoista”, sanoi Purnima, nyt jo leikillisemmin. Hyväähän George vain tarkoitti. Aika söpöä, häneltä.

Purnima otti puuterihuiskun hänen kädestään ja töpötteli sillä Georgen siloiset posket tasaisen valkoisiksi. Hänelle se sopi. George oli niin kaunis poikalapseksi, sopusuhtainen ja kevytrakenteinen. Purnima ei osannut kuvitella hänestä ikinä tulevan mitään raavasta miestä. Se ei kuitenkaan ollut välttämättä hyvä juttu, sillä Purnima tiesi omasta kokemuksestaan, että kauneus oli petollinen lahja. Niinhän hänkin oli ollut isänsä lemmikki, palvottu, kadehdittu, himoittu ja haluttu ennen, kuin hän itse oli ollut tarpeeksi vanha ymmärtämään, mitä miehet hänestä halusivat.

”Pysy aina tuollaisena kuin nyt olet, Joji”, sanoi Purmina, ja George punastui taas.




III


Georgen mieliala sahasi äärilaidasta toiseen ujon ja pelästyneen, huolestuneen ja surullisen, sekä eloisan ja läheisyydenkipeän välillä, ja se tosiaan aiheutti sekä muissa, että hänessä itsessään hämmennystä. Isän saama raivokohtaus oli omiaan pelottelemaan hänet aivan lukkoon, eikä hän sen takia pystynyt keskittymään siihen, mitä hän hänelle sanoi sen jälkeen, kun he olivat Agatha-tädin kanssa sopineet siitä, että hän menisi tädin luokse nyt pidemmäksikin aikaa asumaan.

Kai isä oli sanonut jotain kilttiäkin. He olivat istuneet vähän aikaa aloillaan. Isä oli taputtanut hänen selkäänsä. Ainakaan hän ei ollut huutanut . Georgella oli jonkinlainen mielikuva siitä, että hän olisi ollut vähän pahoillaan. Valitettavasti sanat menivät kuin tuuli läpi hänen päänsä.

Lapselle on varsin vaikea erottaa työhuoneensa säpäleiksi hajottamaa isää, ja kilttiä ja hyväntahtoista isää toisistaan. George pelkäsi isäänsä, vaikkei hän olisi ääntänsä korottanutkaan. Humalassa isä olisi ollut oikeastaan vähemmän pelottava. Ojassa rähmällään makaavaa ukkoa ei sillä tavalla tarvinnut varoa. George pelkäsi isän taas rupeavan heittelemään esineitä. Hän oli iloinen, että pääsi asumaan tädin luokse. Kunpa äitikin vain tulisi mukaan.

Käydessään katsomassa äitiään Georgen täytti pelon sijasta lapselle sopimaton, raskas huoli. Äiti oli laihtunut, eikä maaniteltunakaan koskenut ruokaansa. Hän ei varsinaisesti itkenyt, koska oli yöllä huutanut itsensä uuvuksiin, mutta oli heikko ja itkuisen oloinen. Lääkäri oli käynyt häntä katsomassa ja määrännyt tietysti lepoa, mutta myös maltillista liikuntaa. George tiesi, ettei äiti ollut lähtenyt talosta edes lyhyelle kävelylle sitten hautajaisten. George oli liian nuori vedotakseen häneen järjellä, ja toisaalta liian iso vedotakseen tunteella. Siksi hän oli surullinen.

Odotettu Purnimakin muuttaisi Georgen mukana Agatha-tädin luokse asumaan. Virallisesti kai kotiopettajattareksi, vaikka se ehkä Georgen tasoon nähden oli niin ja näin oliko se uskottavaa. Täti oli sitä mieltä, että Ranskill Gardens oli vihoviimeinen loukku naiselle, jonka oli kiire etsiä itselleen tarkoitus elämässä.

”Sitä paitsi, minä tarvitsen ylimääräisiä käsiä paimentamaan vuohiani”, sanoi Agatha-täti. Ja sillä sökö. Ei Purnima vastaankaan pannut, hän oli vain onnessaan päästessään myrskynsilmästä minne tahansa muualle pois. Goerge oli surun ja pelon läpi samaan aikaan myös mahdottoman iloinen, koska Purnima oli tuttu ja turvallinen. Niitä harvoja ihmisiä, jota hän piti todellisina ystävinään, vaikka Purnima olikin niin paljon häntä vanhempi.

Isoissakin hevosvaunuissa oli pienet ikkunat, ettei talvinen viima olisi päässyt sisään. Agatha-täti asui sen verran kaukana keskikaupungista, että sinne kesti joku tovi ajaa. Agatha käski Purnimaa vilkaisemaan vasemmanpuoleisesta ikkunasta.

”Tuossa kirkossa Leslie-polo siunattiin”, hän sanoi. Purnima kiirehti katsomaan, mutta kauaa ei kirkko pysynyt näköpiirissä. Purnima katseli kaihoisasti talvisia tuijia puistikossa. Maa oli kirkon ympärillä vähän lumessa. Purnima ei ollut ennen nähnyt lunta. Pienessä pakkasessa puihin kasvoi huurretta. Se sai lehdettömät oksat näyttämään toisella tapaa eläviltä kuin kesällä.

”Minä näin täällä enkelin”, intoutui George sanomaan. Sekä täti että Purnima katsoivat häneen oudosti. Silloin George muisti, ettei ollut kertonutkaan siitä kenellekään.

Hän oli ollut saattamassa isäänsä äitinsä pyynnöstä ulos kirkosta, sillä hän oli ollut liian humalassa. Paikalla oli ollut liikaa sotilaita ja heidän tuttujaan, etteikö se olisi koitunut kiusalliseksi myöhemmin, vaikka suru esikoispojan menettämisestä lie niitä harvoja hyviä syitä olla ympäri päissään. Silloin George oli nähnyt ihmisenmuotoisen enkelin,joka puhutteli häntä

”Mitä sinä nyt oikein höpötät?” kysyi Agatha-täti. George meni hänen äänensävystään pois tolaltaan, vaikka tuskin täti tarkoitti sitä ilkeästi. Sellaisista asioista ei ollut sopivaa laskea leikkiä, kyllä George sen tiesi, mutta hän puhuikin totta.

”Hänellä ei ollut sukkia jalassaan. Minä kysyin, eikö hänelle tule yhtään kylmä, minun kun oli. Oli myös tosi pimeää, eikä hänellä ollut takkiakaan. Hän oli todella hauskannäköinen! Ja hänellä oli myös palvelija mukanaan.”

”Kultapieni, taisit kohdata vain jonkun hepsankeikan matkalla kotiin jostain synnillisissä kinkereistä”, epäili Agatha-täti.

”Ei. Kyllä hän oli enkeli”, sanoi George varmasti. Hän kyllä vaistosi sen, ettei ainakaan Agatha-täti häntä uskonut. Minkä takia häneltä koskaan ylipäätänsä vaivaudutaan kysymään mitään, kun vastauksella ei ole mitään väliä?

Esimerkiksi äiti oli kauan sitten kysynyt, kun George oli ehkä kuusi tai seitsemän, oliko Purniman isä, maharadža Vaktapi Vadekar, tehnyt hänelle jotain pahasti. George oli sanonut, että maharadža otti hänet välillä nukkumaan viereensä. Äiti huokaissut helpottuneena ja sanonut, että eihän sitten hänellä ollut mitään hätää, vaikka George oli omasta mielestään nimenomaan vastannut hänen kysymykseensä.

Lääkäritkin näkivät vain heikkohermoisuuden, vuoteen kastelun ja ikätasoon nähden taantuneen käytöksen ongelmana, joka piti hoitaa pois. Jos nyt joku joskus kysyikin Georgelta suoraa, miksi hän käyttäytyi välillä lapsellisesti, ja pahoitti mielensä niin herkästi, niin se oli aivan sama mitä hän siihen vastasi. Lääkärit pitivät häntä joka tapauksessa huomionhakuisena puijarina.

Agatha-täti oli ollut ensimmäinen, joka oli ottanut jonkun hänen tarinansa tosissaan. Siksi George oli nyt  niin kauhean pettynyt, että hän sillä tavalla varoittamatta lyttäsi enkelipuheet höpöinä.

”No voi että. Loukkasinko minä sinua? Menit ihan hiljaiseksi”, kysyi Agatha-täti. Purnima otti Georgen kainaloonsa ja rutisti oikein lujasti.

”Minusta se oli kiva tarina. Ehkä hän oli Amesha Penta, hän joka palvoo yhtä Jumalaa, mukanaan henkilököhtainen hamkar, pehtori ja apulainen?” ehdotti Purnima. Agatha-täti ei selvästi ollut kuulemastaan tyytyväinen. Kovin uskovainen hän ei ollut itse, eli tuskin hän siinä mielessä Purnimaa haastoi. Ehkä hänkin tavallaan uskoi Georgen olevan, noh, mieleltään järkkynyt.

”Olen sitä mieltä itse, ettei meidän tavallisten ihmisten kannata liikaa uskoa yliluonnolliseen”, sanoi Agatha harkiten. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä särkeä pahoittaa Georgen mieltä lisää, joten hän lisäsi vielä sovitellen: ”Mutta jos mielestäsi näit enkelin, niin mikä minä olen sitä vastaan sanomaan.”

”Kiitos, täti”, sanoi George vilpittömästi ja niin kovin kauniisti tosissaan.

”Kertoiko enkeli nimeään?” kysyi Purnima, sillä hän oli aidosti kiinnostunut. George puristi hänen vyötäisiään halauksessa.

”Äl uu, äl aa – Lu-la”, George lallatteli. Agatha-täti ei peitellyt silmiensä pyöräyttämistä.

”Tsk. Kuulostaa ihan lempinimeltä”, hän totesi, mutta jätti sen aiheen sikseen. Sitten täti paukautti kävelykepillään vaunujen kattoa, saaden ajurin pysähtymään tien viereen, melko kauniille pienelle lumiselle aukealle.

”Olen huomannut, että raikas ilma tuulettaa ajatuksia”, sanoi Agatha-täti ja kapusi ulos. Purnima tuli perästä, lumisadetta ihmetellen. George juoksi vastasataneen lumipeitteen poikki vinhaa vauhtia. Pakkanen vain nipisteli hänen poskiaan, antoi niille kirpeitä suukkojaan.


FIN



« Viimeksi muokattu: 29.08.2021 16:42:13 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Omam-Thot

  • ***
  • Viestejä: 37
    • AO3
Melkoiseen solmuun kyllä meni Ranskill Gardens! Hyvä että Agatha-täti sentään puljahti paikalle järjen ääneksi, ei kuulosta siltä että täysin päätön talo osaisi oikoa itseään. Hankala tilanne kun jos sekä perheen pää että emäntä ovat täysin toimintakyvyttöminä, ei tuon ajan palvelusväellä tai tutuilla ole paljoa asiaan sanottavaksi.

Purnimalle kävi kyllä ihan yhtä ohraisesti, jollei pahemminkin, kuin Leslielle. Alleviivaa kyllä hyvin sitä että monissa kulttuureissa naisilla ei oikeasti ole omaa asemaa ilman tukea miespuolisilta sukulaisilta, ja miten vähän tyttöjen kasvatukseen käytettiin ylipäänsä vaivaa "feminiinisten" taitojen lisäksi jos yhteiskuntaluokallisista syistä katsottiin ettei tyttö tule tekemään fyysistä työtä. Hyvä että hän ja George sentään vielä tulevat toimeen.

Mietinkin aluksi että onpas Georgella melkoinen ulossulkemisvimma selviytymiskeinona, kun Purnima ei saanut grillattua hänestä melkein mitään tietoa Leslien kuolemasta tai hautajaisista, jolle oli vielä kontrastina miten hyvin hän tulee toimeen niin kauan kuin ei muistella vanhoja. Tajusinkin juuri ennen enkeleistä puhumista että tällehän löytyikin syy raapalejuoksusta, enkä huomannut yhdistää niitä kun luin nämä eriin tahtiin!

Kiitos tekstistä!

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 967
  • Peace & Love
Omam-Thot, joo, mua rupes ihan hirvittämään miten kamalaan pattitilanteeseen Purniman kirjoitin, että minun nyt oli ainakin väliaikaisesti saatava hänet ulos Ranskill Gardenssista. Minulla on jotenkin tunne takaraivossa, että kyllä hän päätyy vielä jonkun englantilaisen kanssa yhteen, muta en halua mitään damsel-in-distress kuvioita enää, koska Purnima on ollut se neito pulassa jo niin monta fikkiä. Aihetta pitää vielä hautoa.

Mä itse tosiaan ajattelen, että Georgelle luontainen persoonallisuudenpiirre ja defenssi on puskea negatiiviset asiat pois silmistä ja pois mielestä. Raapalejuoksuissa esiintynyt unohdustaika minun näkemykseni mukaan vahvistaa taipumusta, muta arvelisin, että ilmankin hän olis tottunut pitämään asioita lukittuna sisällään. Toivon, että saan sitäkin vielä joskus käsitellä tarkemmin, ehkä hän tarvitsee terapiaa.

Kiitos kommentistasi, ihanaa kun joku jaksaa <3

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right