Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Hyvät neuvot fiksun Alviksen (S) Lula Verna Jago/Alvis Cameron, Henry Gordon Jago/George Litefoot  (Luettu 409 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 967
  • Peace & Love
Nimi: Hyvät neuvot fiksun Alviksen
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Hurt/Comfort piruilun kautta.
Ikäraja: S
Paritus: Lula Verna Jago/Alvis Cameron, Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: FinFanFun1000 – haasteeseen sanasta 119. Kuore. Muutamassa tämän sarjan edellisessä osassa annan ymmärtää, että professori Litefoot on lähtenyt matkalle, aikeenaan työstää traumojaan. En valitettavasti vielä tiedä mihin suuntaan se juonenlanka haluaa edetä, joten tässä tarinassa hänen tyttärensä Lula kriiseilee sen kanssa, ettei hän halua isänsä sotkevan päätään raskailla asioilla.


Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:






Hyvät neuvot fiksun Alviksen


Lula ja Alvis olivat kokemassa verkkoa Hexfordin järvellä. Vene oli Lulan isosetäpuolen ikuisuuksia vanha, pietty pikkuruinen veneentynkä. Se oli yksinäisen mutta romanttisen miehen pieteetillä kaiverrettu täyteen kohokuvioisia koristeita. Siksi Alvis siitä niin tykkäsikin, vaikka se oli falski vesillä. Alvikselle pälkähti päähän visuaalinen mielikuva vanhan miehen rakkaudenveistoksesta, kun hän sen jo sormenpäilläänkin sellaiseksi tunsi.

Sitä paitsi, Lula oli kertonut, että kalanpyrstöä esittävä reliefi peräpäässä oli maalattu vihreällä värillä. Ah, kuinka ennen vanhaan karskit kalamiehetkin ymmärsivät kauneuden päälle! Alvis oli nuoren hölmön ehdottomuudella sitä mieltä, että hän oli selvästi syntynyt väärälle vuosikymmenelle.

Nykyään kaikki miehet olivat niin dominantteja, hyi. Ei yhtään Alviksen makuun. Sellainen laiskanpullea kalamies 1800-luvultakin on parempi, jos hän ymmärsi kauneusarvoista mitään. Lulan isosetäpuoli oli kuulemma päätä pahkaa rakastanut isotätiin yhdeksänkymppisillään – se jos joku oli aivan yltiöromanttista! Nykyaika on kyllä ihan pilalla, sitä käydään vain tennisklubeilla hipoissa ja kulutetaan autojen takapenkin verhoiluja peffan alla.

”Tuleeko sieltä kalaa?” kysyi Alvis. Hän souti venettä, mikä tietysti kenties kuulostaa hankalammalta kuin olikaan ottaen huomioon, että Alvis oli sokea. Isoin ongelma oli, että hän oikeakätisenä herkästä vietti vinoon. Mutta Lula potkaisi häntä aina saapikkaaseen siinä vaiheessa, kun vene alkoi kiertää keskellä ympyräksi. Järvellä leijui tunkkainen viherlevän löyhkä.

”Eipä, tämä on ihan kuollut lätäkkö. Muutama rupinen kuore”, mömisi Lula.

”Nehän voi vaikka paistaa”, sanoi Alvis optimistisesti. Lula murahti. Hänen mieltään painoi kyllä vähän muutkin asiat, kuin vain järven alentunut tila.

Lulan isä, patologian professori, oli lähtenyt kuukausi takaperin matkalle kauko-Aasiaan, eikä hän ollut antanut kuulua itsestään muutamaa hassua kirjettä lukuun ottamatta. Eikä niissäkään hän ollut kertonut seikkailuistaan mitään, vaan hän lähinnä moitti leikillisesti Lulan toista isää, erästä teatterismiestä, liehittelemästä ketään muita hänen poissa ollessaan.

Lulan vanhemmat olivat Alviksen ihailemien menneiden aikojen tosibriljantteja miehiä, jotka eivät petä, eivätkä peittele herkkyyttään. Lula olisi voinut sanoa siihen vastaan, että hänen teatterisisänsä kävi ulkona sihteerinsä Middlemistin kanssa, ihan vain yllyttääkseen huvittavaa mustasukkaisuusdraamaa. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan, kaikissa on jotain ärsyttävää vikaa. Mutta koska Alvis oli jo mielipiteensä Lulan vanhemmista muodostanut, niin sellaiseksi se jää. Alvis oli vähän sellainen idealisti. Hän ihaili paria, joka oli ollut yhdessä niin kauan.

”Lähdetäänkö rantaan? Jos käännän veneen, niin sanothan milloin on tarpeeksi”, sanoi Alvis. Päivä oli leppoinen, mutta pilvipoutainen, joten hänen sokeutensa oli tasaisen harmaata puuroa. Aurinkoisina kesäpäivinä, tai oikein kirkkaasti valaistussa juhlasaleissa, hän olisi voinut nähdä ihmisten tummia hahmoja. Tänään ei näkynyt sitäkään. Siitä huolimatta  Alvis arvasi Lulan istuvan limaisen verkkonsa kanssa hartiat lysyssä ja lippahattu silmillään.

”Minä en nyt vaan käsitä, että miten hän nyt sillä tavalla vain lähti”, sanoi Lula. ”Bába on aina ollut sillä tavalla äkkiväärä päähänpistojensa kanssa, mutta mitä hän sellaiselta reissulta muka saa, jonne ei voinut minua ottaa mukaan?”

”Ai. Siitäkö se vaan kiikastaa, ettet päässyt hatkaamaan yliopistolta?” kiusoitteli Alvis. Vaikka Lula oli sikäli ponnistellut vuosikurssinsa pakollisten tehtävien eteen, niin ei hän edelleenkään ollut maailman tunnollisin, tai edes kiinnostunein biologianopiskelija. Lula olisi varmasti mieluusti lähtenyt isänsä kanssa vaaralliselle kaukomatkalle, ihan vaan vaikka herättääkseen ikätovereissaan kauhistusta ja kateutta. Tämä verkkojenkin kokeminen liittyi enemmän myytteihin hexfordilaisesta vedenväestä, eikä se ollut hänen opintojensa kannalta niin hyödyllistä (vaikka hän kalojen lukumäärän pani ylös vihkoon). Lula etsi todisteita elävistä luonnonhengistä, mutta Hexfodissa kaikki oli kuollutta, ja pilalla.

Paitsi kuoreet.

Alvis ei edelleenkään tiennyt mitä ajatella Lulan esittämistä myytillisistä kertomuksista. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, että järvessä oli olemassa kalan- tai käärmeenpyrstöisiä eläviä kuolleita, ihmismäisiä olentoja. Ne olivat tarttuneet ja hukuttaneet Kildare Tabinerin – Alviksen entisen väkivaltaisen miesystävän.

Jos joku olisi Alvikselle vuotta aikaisemmin sanonut, että hänestä tulisi ensin sokea, ja sitten mädäntyneet, mutta jollain taikavoimilla animoituneet vesi-ihmisolentojen ruumiit kostaisivat hänen puolestaan, niin Alvis oli nauranut. Enää se ei naurattanut.

Kildaren ruumista ei koskaan löydetty mutaisen järven litkuisesta pohjasta. Liekö raadot syöneet sen? Mitä jos Kildare Tabineristakin oli tullut elävä kuollut? Alvista hyyti ajatella. Lula toivoi löytävänsä järvestä elonmerkkejä, mutta oli tähän mennessä saanut verkoillaan ylös vain roskakalaa.

Yliluonnollisista mysteereistä puheen ollen: Lulan vanhemmatkin, siis edellä mainittu professori ja teatterismies, olivat joidenkin ihan ihme sattumusten takia habitukseltaan nuorukaisia. Alvis oli kuullut version Lulalta, mutta myös hevosten suusta, ja jokaisen tarina vähän poikkesi toisistaan. Lula puhui noitavoimistaan, professori aikakoneista, ja teatterismies avaruusolennoista. Ota siitä sitten selvää, kaikilla oli sisäsyntyistä taipumusta liioitteluun.

Tieteeseen uskovan rationalistinkin, kuten Alvis itseään kuvaili, oli kuitenkin pakko myöntää, että maailmassa oli olemassa asioita, joita ei vielä näin vuonna 1923 voitu selittää. Tarkoittiko se sitten sitä, että Lula Verna Jago oli noitanainen? Tuskin, jos Alvikselta kysyttiin. Kyllä äkillisessä nuortumisessa aivan varmasti täytyi olla joku järkeenkäyvempi syy, kuin nuoruudeneliksiiri. Epäilyksistään huolimatta Alviksella ei ollut aikomustakaan tuohduttaa tyttöystäväänsä lisää. Ei ainakaan niin kauan, kun he olivat vesillä  venhoilla kiikkerässä paatissa.

”Ihan mitä tahansa voi sattua! Joku voi käydä pikajunassa käsiksi, matkoilla tulee helposti ryöstetyksi. Bába on oikeasti niin naiivi ja hyväsydäminen, että uskoo selkeiden filunkimiesten sepustuksia. Ja toisaalta niin utelias, että sotkeentuu asioihin, jotka eivät hänelle edes kuulu”, selitti Lula yhteen menoon. Alvis ajatteli hänen rutistavan kalaverkkoa vasten rintaansa kuin riepua.

”Suloinen”, Alvis ajatteli Lulasta itsekseen, mutta ei sanonut sitä ääneen kahdesta syystä. Ensimmäiseksi, se olisi katkaissut hyvän piruilun tunnelman, ja toiseksi, vahvasti tuntevan naisen kutsuminen söpöksi kesken kaiken keskustelun on alentuvaa. Vaikka Alvis oli kettumainen, niin ei sentään sellainen v-alkuinen.

Lula oli samaan aikaan ärtynyt ja loukkaantunut, olivathan hänen vanhempansa aina hyppineet hänen pillinsä mukaan. Toisaalta, hänen äänessään oli myös häivähdys aitoa huolta. Alvis oli tavannut professorin joitakin kertoja, ja yhtyi Lulan mielipiteeseen siitä, että hän eittämättä oli erikoinen herrasmies. Sellainen ihminen, joka ehdoin tahdoin ajautui vaikeuksiin. Että sikäli Alvis ymmärsi Lulan tuskan. Mutta ei aikuista miestä voi menemästä estää, eikä pidäkään.

”Eikös professori ollut Pekingistä kotoisin? Muistan sinun kertoneen jotain sellaista. Ehkä häntä huvittaa ottaa selvää onko hänellä siellä päin elossa olevia sukulaisia”, ehdotti Alvis. Lulaa ei lohduttanut sekään.

”Sinä et nyt yhtään ymmärrä. Bába tekee kaiken ihan kiusallaan.”

”Herra Randall ei ollut moksiskaan”, sanoi Alvis. Randall oli nimi, jota Lulan teatterismiesisä käytti Henry Gordon Jagon sijasta, sillä herra Jago oli paperilla kuollut ja kuopattu mies. Kuten oli professorikin, professori Litefoot, joka käytti nykyään kiinalaista nimeä Lau An Hop. Alviksesta olisi ollut hauska tietää näyttivätkö he kenties Lulan rinnalla molemmat hänen veljiltään? Vaiko kenties serkuilta? Käytöksen puolesta Lula oli perinyt Randallilta elämää suuremman persoonallisuuden, ja Laulta motivaation olla kyselemättä muiden mielipiteitä.

”Ukko onkin tehty kuin umpiluusta”, Lula puuskahti.

”Niin no, no niin, pojasta polvi, tai tyttärestä, vai miten se sanonta menikään”, virnuili Alvis. Lula potkaisi häntä jalkaan, mutta se ei kyllä varmasti johtunut väärään suuntaan soutelusta. Alvista nauratti.

Olisipa tosiaan hauskaa, jos heitäkin voisi tulla joskus yhtä hyvät kumppanit kuin Lulan vanhemmista. He olivat olleet romanttisessa, joskaan eivät laillisessa liitossa jostain 1890-luvulta lähtien. Se oli vielä sitä aikaa, kun rakkaus oli rakkautta, eikä keimailua!

Randall oli viitannut kintaalla sille, että Lau oli vaan ostanut laivaliput ja pösöttänyt Euroopan kautta menemään. Sanonut Alvikselle alta kulmain sellaisen aforismin, että jos oikein kovasti rakastaa, niin ei pidä roikkua räkä poskella kenenkään hihassa kiinni. Hän sanoi uskovansa professorin tulevan takaisin hänen luokseen – niin kuin hän oli aina tullut. Alviksesta se oli pitkän liiton tuomaa viisautta. Jos Lula olisi häippäissyt isänsä kanssa Kiinaan, niin ei Alvis olisi osannut mitenkään suhtautua asiaan yhtä mutkattomasti.

”Sinua taitaa harmittaa, ettei isäsi halunnut keskustella lähdöstään”, sanoi Alvis. Hän tiesi osuneensa napakymppiin, Lula nimittäin niiskaisi. Sitten hän itki, ei hän sitä osannut peitellä, vaikka periaatteessa sokealta olisi voinut.

”Mihin hän minun lupaani muka tarvitsee? Milloin minä mitään sellaista olen muka sanonut?”

”Niinpä, Lulahula-muru. Asia on vaan sillä tavalla, että sinä olet aikuinen ja vanhempasi ovat myös aikuisia. Hänellä ihan vapaasti oikeus tehdä mitä häntä huvittaa.”

”Niin, mutta kun...”

Alvis tajusi, että kyse oli muustakin kuin puhtaasti itsekkyydestä. Ehkä Lulalle tämä oli siinä mielessä vaikeampi pala niellä, sillä hän oli ainoa lapsi. Alvis taas oli omassa perheessään tottunut siihen, ettei ollut mahdollista aina saada kaikkea mitä haluaa. Huomiosta kilpailivat myös hänen sisaruksensa. Tiedättekös, Alviksen veljillä oli jopa otsaa olla kateellinen hänelle hänen sokeutumisestaan, niin kuin se olisi ollut joku ikuinen sympatia-automaatti! Alvis oli käskenyt heitä vetämään viikoksi säkit päähänsä ja kertomaan sitten, kuinka herttaisen hauskaa on, jos äiti antaa sunnuntaikahveilla isoimman pullan.

Lulalle oli järkytyksistä suurin, että hänen vanhemmillaan oli elämässään muutakin tekemistä, kuin vain hän. Että hänen vaativiin puheluihinsa saattoi nykyisin vastata isä sillä tavalla lempeän välinpitämättömään tapaan heppoisesti trallalaa.

”Voithan sinä kirjoittaa isällesi, että sinun on ikävä”, sanoi Alvis.

”No enkä kirjoita!” puuskahti Lula, joka itkemisestään huolimatta ei halunnut vaikuttaa lepsulta tytöltä.

”Mikset? Ei se ole noloa rakastaa omaa isäänsä. Kerro hänelle, että olet huolissasi ja tahtoisit mielelläsi tietää, mitä hän kenties on puuhastelemassa. Tarjoa apua, äläkä vain suoraa suutu siitä, ettei hän ota sitä väkisin.”

”Äh, sinä se olet niin mukamasten fiksu”, sanoi Lula.

”Kunhan vain koetin auttaa”, sanoi Alvis,arvaten, että Lulaa kuitenkin ärsyttäisi hänen mankuva äänensävynsä. Ja kuinka ollakkaan, Lula nakkeli niskojaan, Alvis kuuli kuinka se niks-niks-niksahti ja naks-naks-naksahti heti perään.

”Minkä takia teidän miesten on aina väkisinkin oltava neuvomassa, mutta mitään neuvoja ette itse ota vahingossakaan vastaan? Minä sanoin Ukolle, että käske Bába heti takaisin, ennen kuin tapahtuu hirveitä, niin hän se vaan raapi ulkonevaa napaansa ja oli sillä tavalla, että ’kyllä yksi puuhakas patologi aina pahan päihittää.’ Voi kiesus.”

”Suututhan sinä itsekin ihan mahdottomasti, kun isäsi neuvoo sinua yhtään missään asiassa”, totesi Alvis. Lula oli niin vihainen, ettei saanut sanotuksi mitään. Hän vain istui, istui ja kihisi. Hyvä ettei soutanut, airot olisivat varmaan löytyneet seuraavaksi järven pohjasta. Lulaa ärsytti, että Alvis oli oikeassa. Se ei oikein sopinut hänen itsenäisen naisen identiteettiinsä.

Mutta Lula jäi kuin jäikin Alviksen pointtia miettimään. Hän makusteli sitä edelleen kun vene kolisi kiviseen rantaan. Isosetäpuolen mökki oli kivenheiton päässä vesirajasta. Väriltään sekin oli kuulemma musta. Alviksen nenään se haisi savulta ja sammaleelta. Oveen oli kaiverrettu kalankuvia. Alvis olisi siitä tunnistanut oikean mökin, vaikka niitä olisi ollut kymmenen rivissä. Lula kuvaili hänelle, kuinka ikkunassa oli nyplätyt kappaverhot ja oma paikka kynttilälle. Ulkopuolella kasvoi villinä yrttikasveja, takapihalla oli joskus ollut perunaa, mutta se oli kesannolla. Alvikselle tuli taas mielikuvia ikivanhasta kalastajamiehestä kirjoittamassa kömpelön siirappisia rakkauskirjeitä margatelaiselle mummelille ikkunan ääressä, lepattavan kynttilänliekin valossa. Lulan mielestä Alvis oli vähän liikaa romantikko.

”Romantiikka on mielikuvituksen vapautta”, totesi Alvis. ”Sinunkin kannattaisi avata sisäinen silmäsi pehmeille arvoille.”

”Urghhh”, märisi Lula. Alvis tiesi selittämättäkin, että Lula piti hänen kommenttiaan sekä imelänä että kornina, ja sitä se olikin, mutta vilpittömästi.

He kiskoivat yhdessä veneen rannalle, sillä Hexfordin järvi oli oikullinen, ja saattoi viedä veneet mukanaan. Vai olikohan se vain kyläläisten legendaa? Ehkä vedenväki aikoinaan teki kalastajille kepposia. Ehkä silti viisasta olla jättämättä hyvää venettä eläville kuolleille raavittavaksi.

Niistä kituneista kuoreista sai kuin sakin tehtyä jonkinlaista paistosta, vaikka Lula sitä ensin niin epäili. Otollinen kala sokealle laittaa, kun niitä ei tarvitse fileoida! Lulasta kalanpäiden syöminen oli kuitenkin ällöttävää, joten hän heitteli ne ikkunasta kotitontuille naposteltavaksi. Alvis ei kehdannut kysyä oliko tonttuja olemassa. Mitä jos oli? Alviksen ymmärrys siitä, miten maailma makaa, oli  jo muutenkin Lulan takia sekaisin ihan ilman tonttujakin.

Alvis pani illalla Lulaa ennen maata. Hän esitti nukkuvaa, vaikka oikeasti kuunteli mustekynän raavintaa vasten lehtiötä. Lula oli kuin olikin ottanut vinkistä vaarin, hähhää. Alvis kuvitteli hänen keskittyneen ilmeensä etsiessään isäänsä parhaiten ikävästä vakuuttavat sanat. Osaisiko Lula edes olla vaatimatta liikoja? Valmis kirje sujahti ruskeaan kuoreen. Eikä Alvis sanonut siitäkään mitään, kun Lula pudotti sen seuraavana päivänä Darkholmesissa punaiseen postilaatikkoon, kunhan vain nyt hymyili fiksuna itsekseen.


FIN




« Viimeksi muokattu: 29.08.2021 16:38:24 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 349
Minusta tällä ficillä oli niin oivallinen nimi, että avasin tämän välilehteen odottamaan sopivaa hetkeä! Sen lisäksi ilahduin kovasti, kun sain lukea lisää Alviksesta ja Lulasta, sillä he heräsivät tuon Cameron-ficin kautta vahvasti eloon ja tykästyin heidän välisiin eroihinsa ja samalla siihen lempeän tuliseen suhteeseen :D Tämä ficci lunastaa nuo mielikuvat jälleen oivallisesti! Tämä tuntuu hauskalta välikertomukselta isompien tapahtumien välissä, sillä oikeastaanhan tässä ei tapahdu aivan kauheasti, mutta samalla hahmot ja heidän väliset suhteensa tiivistyvät ja syventyvät.

On jotenkin ihanaa, miten romanttinen sielu Alvis on ja miten Lula suhtautuu siihen penseästi, mutta sallii sen silti. Se kertoo paljon hänestä, ja kyllähän se kertoo paljon Alviksestakin, että hän vapaasti uskaltaa kertoa romanttisia ajatuksiaan ääneen ilman, että Lula teilaisi hänet ja hänen ajatuksensa :P Samalla tekstissä huomaa, etteivät he ole vielä mikään vakiintunut pari, etenkin tämän lauseen myötä:

Lainaus
Jos Lula olisi häippäissyt isänsä kanssa Kiinaan, niin ei Alvis olisi osannut mitenkään suhtautua asiaan yhtä mutkattomasti.

Nautin kovasti Alviksen pohdiskeluista Jagon, Litefootin ja Lulan mahdollisen noituuden suhteen. Niitä on hauska seurata, sillä Alvis suhtautuu niihin itsekin melko leppoisasti eikä stressaa turhia. Hän sopisikin varmaan aika hyvin mukaan aikamatkustusseikkailuihin, kun on tuollainen lempeä sielu :D Tai no, en tiedä, olisiko hän sellainen myös tosipaikan tullen. Lula ainakin syöksyisi suoraa päätä seikkailuun, jossa hänet vain otettaisiin mukaan. Pidinkin tässä tosi paljon myös siitä, miten Alvis osaa arvata Lulan kaipaavan isäänsä ja saa kylvettyä ajatuksen siemenen kirjeen kirjoittamisesta. Se vahvisti kovasti sitä käsitystä, että Jago ja Litefoot ovat Lulalle hurjan tärkeitä, vaikka hän heistä kovin sanoin välillä puhuukin.

Tämä oli kyllä todella kiva ficci, koska tässä olin lukijana ikään kuin hahmo, joka seurasi tapahtumien kulua sopivasti sivusta! Sain kuunnella keskustelua ja näin mielessäni tuon kalastusveneen ja järven, ja myöhemmin, kuinka Lula kirjoittaa kirjettä kynttilänvalossa. Oikeastaan tämä olikin omalla tavallaan aika tunnelmallinen ficci. Tykkäsin kovasti, kiitos! :)

between the sea
and the dream of the sea

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 967
  • Peace & Love
hiddenben, aw, kiitos! Tämän tosiaan kirjoitin sillä välin kun vielä mietin mitä ihmettä Litefoot oikeastaan ulkomailla tekee, en ole vielä siinä pohdinnassa päässyt puusta pitkään. Alvista ja Lulaa on mukava kirjoittaa. Minusta tuntuu, että Alvis on fikki fikkiltä rentoutunut henkilönä, ja hänestä on tullut tuollainen varsin sensitiivinen nuorimies. Lulalla on vissiin käynyt toisin päin, että häne persoonallisuutensa on muuttunut positiivisesta kiukuttelevampaan suuntaan xD

Tässä versessä alkaa olla monta sukupolvea erilaisia rakkaustarinoita xD Hiramilla ja Annalla on silleen lähtökohtaisesti problemaattinen ja kipeä suhde. Jagolla ja Litefootilla yhteensopivat kemiat ja vanhan pariskunnan narinaa. Oisko Lulalla ja Alviksella sitten keskenään kipinöivät persoonallisuudet. Alvis olis kyllä aika rela aikakoneessa, se tuntuu suhtautuvan asioihin lähtökohtaisesti kevyen epäilevästi mutta positiivisesti.

Kiitos kommentistasi, se oli oikein kiva tähän hätään <3

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right