Kirjoittaja Aihe: Hymy kuin pakkasen paiste | S, Solaris/Tikari, ”postapokalyptinen” fluff  (Luettu 302 kertaa)

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Sallittu —-> siirtyy Sanan säilään!
originaali
Solaris/Tikari
Hieman ”postapokalyptinen”, jouluinen ja lempeä hetki
Pituus: 500 sanaa



Hymy kuin pakkasen paiste


”Rohtoverbenaa, kalpeuteesi”, tarjoaa punaiseen, tonttukuvioiseen esiliinaan pukeutunut kahviloitsija.

Vaikka Solaris tirskahtaa Tikarin takana, hän ottaa juoman kohteliaasti vastaan. Ei hän kehtaa kieltäytyäkään. Ei, vaikka hänen tekisi oikeasti mieli kahvia. No kahvia ei tietysti ole edes saatavilla, mutta ihan hyvää korvikelattea paikasta saisi.

”Paahdettua sikuria”, Solaris tilaa vuorollaan ja Tikaria harmittaa. ”Lattena.”

”Hyvä on, kultaseni. Kaura-, tattari- vai kenties lehmänmaidolla? Sitäkin löytyy. Ystäväni pitää oikein mukavissa oloissa muutamaa kyyttöä.”

”Kiva kuulla. Silti kaurasta, kiitti”, Solaris vastaa.

He pyyhkivät lunta terassin penkeiltä ja istuutuvat ulkopöytään. Tikari siemaisee kupistaan suullisen, sitten irvistää.

”Hyi helvetti”, hän naurahtaa ja Solaris hymyilee pakkasauringon paistettakin kirkkaammin.

Solariksen hymy on palkinto, jonka voittaakseen Tikari on valmis tekemään lähestulkoon mitä vain. No tai, ihan oikeasti mitä vain. Hänhän tappaa työkseen, jumalauta.

He ovat viimein yhdessä, joten hän saa lopultakin ajatella tuota sorjaa, mustaan toppatakkiin uponnutta olentoa omakseen.

”Tikari, beibe, laula mun kanssani”, Solaris pyytää ja alkaa hyräillä vanhaa, jouluista sävelmää, jonka Tikari muistaa kuulleensa joskus lapsena telkkarista.

Solariksen liian suuret hihat valahtavat käsien tanssissa kyynäriin ja ranteissa vilahtavat tatuoidut sanat: olen sun. Kiintymys tukistaa Tikarin sydänjuuria.

”Tunnistan ton sävelen. Se on jokin vanha mainos. Mä en laula, Sol.”

”Hmmh-mmh-hm”, Solaris jatkaa hyräillen. ”Tiedän, vaikka osaisit kauniisti.”

Lumi sataa taas, tai ehkä se on tuhkaa. Ehkä lumen joukkoon on kiteytynyt molekyylejä niistä, jotka Tikari on lopettanut ja polttanut Hautaushissin ikuisesti roihuavissa liekeissä.

”Anna mä juon sulta puolet”, Tikari mankuu. ”En kestä juoda tätä.”

”Taikasana?”

”Kulta?”

”Se toinen.”

Pyydän, ole kiltti?

”Eip.”

”Rakas Solaris, olet vittu aamunvaloni, saisinko nyt sun kahvinmakuisesta ja valitettavan kofeiinittomasta juomastasi edes maistiaisen?”

Ja hän saa. Sikuri ei ole kahvia sinne päinkään, mutta se on lämpimän pehmeä, hieman katkera ja aavistuksen kardemummainen latte, joka muistuttaa kaikesta siitä ajasta, jota enää ei ole. Ajasta, jolloin saattoi ihan vain lähikaupasta valita monesta eri sortista kahvia, papuina tai jauhettuna. Sitä aikaa kaupoissa oli myös myytävänä banaaneja ja mandariineja ja appelsiineja. 

”Mmh. Ihanaa. Muistatko, kun mistä tahansa pikkukiskasta sai, ajattele, tupakkaa. Se oli kyllä luksuksen aikaa se. Eikä sitä edes osannut arvostaa”, Tikari sanoo.

”Tai joulusuklaata. Muistatko? Sellaista, minkä joukossa oli piparimurskaa.”

”No siis. Jos saisi edes suklaata.”

Sitä se aina on. Menetettyjen tuotteiden ja aikojen muistelua, menneiden muistelua. Nyt heillä on sentään viimein toisensa, mutta ei edes yhtä suklaapalaa jaettavaksi.

”Mä voisin yrittää taikoa sulle”, Solaris sanoo ja kurtistaa kulmiaan.

Yksi vaalea kihara valahtaa toisen kasvoille, tämän keskittyessä kovasti. Solaris kerää ilmeisesti sikurilatesta osasia ja vie salaa kahvilasta hieman voita ja hunajaa, jotka ilmestyvät pöydälle heidän väliinsä.

Ruskea massa pyörteilee ilmassa ja hyytyy kiinteytyy konvehdiksi lumiselle puutarhapöydälle.

Se ei tietenkään maistu suklaalta yhtään, mutta ele on rakkauden teko. Tikari luottaa viimein, että Solariskin välittää hänestä, vaikka Tikari on moottoripyöräöljytahrainen, kova, terävä ja ruma.

Solaris on sen sijaan tähtisädetikku, jonka elämänvalo rätisee ja piristää.

Ja jos yksi asia on varmaa tässä aikaan jäätyneessä, kurjassa ja tuhkanvaaleassa maailmassa, niin se on että Tikari rakastaa Solarista. Ihan kaikellaan.

”Kiitos. Hyvää joulua”, hän sanoo ja kurottautuu suutelemaan Solariksen kuvankauniita kasvoja. Poskipäitä, viileää nenää, mutta lämpimiä huulia.
« Viimeksi muokattu: 27.12.2020 18:20:10 kirjoittanut kaaos »
words make worlds

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 054
  • En kaipaa teksteihini parannusehdotuksia tms.
    • twitter
Postapokalyptinen maailma ja fluffi on mielenkiintoisen kuuloinen kombo, niin pitihän tämä tulla kurkkimaan, ja hyvin olit saanut molemmat ulottuvuudet toimimaan tässä yhdessä. Tasapainossa, molemmat juuri sopivasti esillä. Tunnelma oli ihanan hellä ja jotenkin niin huoleton, vaikka sitten menetetyn maailman muistot palasivatkin kummittelemaan (ja mainittiin työksi tappaminenkin ja vaikka mitä).

Tikari ja Solaris vaikuttavat jossain määrin olevansa toistensa vastakohtia, ja tämän perusteella sellaisella toisiaan täydentävällä tavalla [size=tpt](eikä sellaisella, että ei ole käytännössä mitään yhteistä tekijää)[/size], mikä oli mun mielestä aika herttaista. Aika hyvin heidät kuvattiinkin, ja Solaris alkoi muistuttaa mielessäni suunnilleen jotain auringon ruumiillistumaa :D ja Tikari just siltä, miltä tikari ihmisenä voisikaan näyttää :D

Lainaus
Se ei tietenkään maistu suklaalta yhtään, mutta ele on rakkauden teko.
Ja juuri siksihän se tietenkin maistuu paremmalta kuin mikään muu. Mä aina niin tykkään lukea, miten eri tavoilla voikaan osoittaa rakkautensa ♥ Se voi käytännössä olla pientä, mutta merkitys on suuri.

Lainaus
Ja jos yksi asia on varmaa tässä aikaan jäätyneessä, kurjassa ja tuhkanvaaleassa maailmassa, niin se on että Tikari rakastaa Solarista. Ihan kaikellaan.
Noi voi ♥ On se kyllä ihana, että osittain tuhoutuneessa maailmassakin rakkaus kukoistaa ♥

Жүрегім сені таңдады.

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 665
Kiitos ihanasta kommentista Larjus! Nämä kaksi seikkailevat mulla useammassakin samaan maailmaan sijoittuvassa tarinassa ja ovat kyllä totisesti aika erilaisia keskenään! Mukava kuulla että jonkinlainen mielikuva näistä kahdesta muodostui tämänkin pikkuruisen tekstin lukemalla.

<3: kaaos
words make worlds