Onnettomien muistojen puoti | S | 3/3

[hiddenben]

Nimi: Onnettomien muistojen puoti
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne
Ikäraja: sallittu
Genre: uuskumma draama, jossa mukana humoristisia piirteitä
Haasteet: Olipa kerran... eli ammenna saduista, Originaalikiipeily sanalla peli ja FF1000 sanalla Rompanruoja
Yhteenveto: Tämä on tarina elämäni haastavimmista päivästä, joka samanaikaisesti oli pahin painajaiseni ja suuri edistysaskel urallani. Se asetti myös kohtalolleni uuden suunnan, vaikka siitä tämä tarina ei kerro. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun joutuu tekemisiin Onnettomien muistojen puodin omistajan kanssa.

A/N: Tämä teksti on jotain aivan muuta kuin kaikki muut tähän asti kirjoittamani tekstit. Ensinnäkin tämä on kirjoitettu imperfektissä, toiseksi tarinassa on minäkertoja ja kolmanneksi tässä on mukana huumoria. Outoa! Tarina kuitenkin kirjoitti melkein itse itsensä ja venyi venymistään, kunnes tekstiä oli noin 7000 sanaa ja se oli jaettava kolmeen osaan. Kaarne ansaitsee erittäin suuren kiitoksen, sillä hän tarjosi alkuperäisen idean sekä tuki tekstin kirjoituksen aikana - ja kaiken lisäksi vielä oikoluki koko epäonnisen tarinan! Kiitos siitä ♥

Toivottavasti viihdytte tämän tekstin äärellä - kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia se herättää!

Onnettomien muistojen puoti

Ensimmäinen osa

joka alkaa onnettomasti ja jossa korjataan väärinkäsityksiä

Tämä on tarina elämäni haastavimmista päivästä, joka samanaikaisesti oli pahin painajaiseni ja suuri edistysaskel urallani. Se asetti myös kohtalolleni uuden suunnan, vaikka siitä tämä tarina ei kerro. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun joutuu tekemisiin Onnettomien muistojen puodin omistajan kanssa.

Päivä oli täynnä epäonnisia tapahtumia, joista nyt kerron, mutta kerron myös eräästä onnekkaasta sattumasta, joka tapahtuu aivan tarinan alussa, ja joka myös päätyi määrittämään kohtaloani jonkin verran. Tosin siitäkään en aio kertoa sen enempää, kunhan vain mainitsen - tiedosta saattaa olla hyötyä joskus tulevaisuudessa.

Mutta aloitetaan.


Ennen kuin pääsin edes astumaan Onnettomien muistojen puotiin, olin jo kärsinyt kokonaisen vuoden edestä vastoinkäymisiä. Aamulla hiuksiin sukimani hiusgeeli oli saanut ne näyttämään likaisilta huolitellun sijaan, ilmeisesti geelin jähmettyneen yön aikana käyttökelvottomaksi. Sen lisäksi aamupalaa syödessäni kahvi oli läikkynyt tarkoin valitsemalleni vaaleansiniselle kauluspaidalle, leivän päälle levitetty voi jätti tipahtaessaan rasvaläikän vaaleisiin housuihini ja sukkaani oli huomaamattani puhjennut reikä.

Lähtiessäni asunnostani varmistin sammuttaneeni kahvinkeittimen ja lieden sekä taputtelin taskuni kolmesti tarkistaen, että Matriarkalta saamani rahakuori ja valtakirja olivat taskussa. En ollut kuitenkaan päässyt lähtemään liikkeelle sillä joku innokas juhlija oli keskiviikkoillan kunniaksi ruuvannut irti satulan ja oksentanut sen jälkeen pyörän viereen. Onnekseni satula löytyi kolmen metrin päässä pyörästä, kuten myös sen irrottanut parikymppinen mies, täydessä unessa talon seinää selkänojana käyttäen. Juhlijaa häiritsemättä kiinnitin satulan takaisin pyörään, avasin sen kaksi lukkoa ja lähdin pyöräilemään kohti katua, jolle Matriarkka oli minut käskenyt.

Epäonnea riitti kuitenkin vielä: kääntyessäni oikealle kadulle raikas, mutta ytimiin asti puhaltava tuuli lennätti kasvoilleni keltaisen vaahteranlehden, jonka takia kaaduin rähmälleni tien mutaisimpaan kohtaan ja rikoin puvuntakkini helman ja hihansuun, ja jotakuinkin siisti kampaukseni meni pilalle.

Tämä kaikki tapahtui ennen kuin edes löysin oikeaan puotiin tai ehdin aloittaa tehtäväni suorittamista. Onnettomien muistojen puotia ei näkynyt kadulla missään, vaikka olin varma Matriarkan ohjeistaneen minut juuri tänne. Sen sijaan löysin Onnellisten muistojen puodin, jonka valoisat, kirkkaat näyteikkunat houkuttelivat minut luokseen.

Siinä vaiheessa olin jo melko tuskastunut tehtäväni suhteen, mutta en ollut menettänyt kaikkea toivoa. Asetin pyörän nojaamaan yksinäistä lyhtypylvästä vasten ja lukitsin sen kahdesti. Peilasin itseäni hetken näyteikkunan heijastukseen, vaikka mikään tuskin tekisi minusta enää niin esittelykelpoista kuin olisin toivonut. Totesin kuitenkin näyttäväni edelleen suhteellisen siedettävältä ja astuin sisään.

Onnellisten muistojen puodissa oli valoisaa ja ilmassa tuoksuivat tuoreiden havupuiden oksat. Tila oli avoin ja selkeä, ja tunsin, kuinka jännittynyt, stressaantunut kehoni rentoutui. Oveen kiinnitetty kello kilahti ja vain hetkeä myöhemmin vaaleisiin sävyihin pukeutunut nuori nainen ilmestyi tiskin taakse ikuisuuksiin jatkuvien hyllyjen välistä.

”Hyvää huomenta! Tervetuloa Onnellisten muistojen puotiin! Kuinka voin auttaa? Onko teillä kenties muisto, jonka haluatte hakea ja palauttaa mieleenne vai jokin onnellinen hetki, jonka haluatte säilöä tulevaisuutta varten?”

Siinä hetkessä toivoin, että Martiarkka olisi lähettänyt minut hakemaan onnellista muistoa. Toivoin sitä koko sydämestäni, sillä tiskin takaa minulle hymyilevä nainen oli lumoava ja kykenin jo näkemään, kuinka veisin hänet kanssani ravintolaan, kahville, taidemuseoon. Olisin jäänyt tänne mielelläni keskustelemaan onnellisuudesta, elämän iloisuudesta ja sen käänteiden mukana tuomasta onnesta. Kuinka jokainen elämän ylämäki antoi ihmismielelle lisää vahvuutta kavuta seuraava ylämäki ja kuinka elämän sitruunoista kykeni tekemään herkullista limonaadia (viikonloppuisin jopa mieltä ylentävää, alkoholilla terästettyä boolia). Mutta valitettavasti - kuten päivän teemaan kuului - jouduin epäonnekseni pudistamaan päätäni.

”Kunpa olisikin, mutta astuin puotiinne pyytääkseni neuvoa. Yritän löytää Onnettomien muistojen puotia, mutta olen kulkenut tätä katua pitkin jo pitkään sitä löytämättä. Olen jo luopua toivosta. Onko liike edelleen tällä kadulla vai onko se mahdollisesti muuttanut toisaalle?”

”Voi, olette aivan lähellä”, nuori nainen naurahti, sipaisten kasvoille valahtaneen suortuvan korvansa taakse. Tuo kaunis ääni sai kehoni värähtelemään mielihyvästä. Pystyikö tosin mitään muutakaan odottamaan henkilöltä, joka ympäröi itsensä onnellisilla muistoilla päivät pitkät? Minua heikotti. ”He ovat aivan naapurissamme.”

Kohotin kulmiani yllättyneenä. ”Tässäkö, aivan vieressä?”

”Aivan”, nainen vastasi naurahtaen. ”Se jää helposti näkymättömiin. Kukapa haluaisi onnettomien muistojen pariin, kun on onnellisiakin tarjolla?”

”Todella”, sanoin ja nautin vielä hetken raikasta havujen tuoksusta.

Sitten kiitin naista, hyvästelin tämän vastahakoisesti ja kävelin ulos kaupasta. Tällä kertaa kellon helähdys tuntui pilkalta, mutta olin silti tyytyväinen, että pääsin vihdoin tehtävässäni eteenpäin. Ehkäpä voisin tämän jälkeen käydä onnellisten muistojen puolella vielä uudelleen ja pyytää nainen kahville.

(Niin, nyt olen kertonut päivän ainoasta onnekkaasta asiasta. Voimme siirtyä synkempiin vesiin.)

Suljettuani Onnellisten muistojen puodin oven, astuin askeleen kauemmas liikkeestä ja katsoin valoisan, kauniin puodin vieressä olevia näyteikkunoita. Ymmärsin samalla sekunnilla, miksen ollut huomannut liikettä lukuisista yrityksistä huolimatta. Silmä kulkeutuu luonnollisesti valoisaan - etenkin tässä tapauksessa.

Liike oli onnellisuuspuodin kanssa lähes samanlainen: molempien ovet olivat punaisia puuovia ja ovien molemmilla puolilla avautuivat suuret näyteikkunat. Kumpaisenkin liikkeen ikkunassa luki puodin nimi. Siihen samankaltaisuudet kuitenkin päättyivät. Kun Onnellisten muistojen puoti oli näyteikkunoiltaan kirkas, kutsuva ja valoisa, houkutellen jokaisen uteliaan lähemmäs, Onnettomien muistojen puodin ikkunat olivat vuosikausia kertyneen lian, mudan ja syljen saostamat, karkottaen jokaisen, joka huolehti edes vähän omasta hygieniastaan. Ikkunoista tuskin näki puotiin sisälle ja suurin osa liiketoiminnan nimeä kantavista kirjaimista oli kulunut lähes näkymättömiin. Oven punainen väri hilseili, hehkuen vain himmeästi syysauringon valossa.

Asetin käteni inhosta väristen ovenkahvalle ja painoin sen alas. Tunsin pinttyneen lian kämmentäni vasten ja avatessani vastahakoisen oven hapuilin jo toisella kädelläni nenäliinaa pyyhkiäkseni käteni. Astuin sisään ja pian jouduin räpyttelemään silmiäni tottuakseni utuisaan hämärään, joka liikkeessä vallitsi.

Tämän tehtyäni en olisi voinut enää kääntyä takaisin, vaikka olisin halunnut.

En tiedä, kuinka kuvailisin Onnettomien muistojen puodin hajua, joka tulvahti kasvoilleni. Oli kuin olisin astunut vanhaan hirsimökkiin, joka oli kerännyt useiden sateisten vuosien kosteuden itseensä. Haju oli osittain ummehtunutta, osittain sateista, mutta ennen kaikkea ilmassa haisi puu. Eivät tuoreet havut, kuten viereisessä puodissa vaan vanha, elämää nähnyt puu, joka oli alkanut lahota sisältä ulospäin.

Kun silmäni tottuivat hämärään, näin vanhasta puusta rakennetun tiskin, jonka takaa näkyi pitkälle kulkevia hyllyjä. Kaikkialla oli purkkeja - hyllyillä, tiskillä, lattiallakin seinää vierustaen. Osalla hyllyistä niitä oli kasattu päällekkäin korttitaloa muistuttaviksi vuoriksi. Hämärässä oli vaikea erottaa asioita varmuudella, mutta täältä käsin katsellessani lasipurkit vaikuttivat olevan täynnä sumua. Mielenkiintoista. Tai sitten luulin näkeväni sumua, sillä kaikkea peitti paksu kerros pölyä.

Seistyäni paikallani vain muutaman hetken, pystyin jo toteamaan, että paikka oli kaiken kaikkiaan vastenmielinen - etenkin, kun olin juuri saanut nauttia Onnellisten muistojen puodin ystävällisyydestä ja valoisasta, rentouttavasta ympäristöstä. Mitä nopeammin pääsisin täältä pois, sen parempi. Se ei tosin tuntunut todennäköiseltä, sillä vaikutti siltä kuin olisin ollut liikkeessä yksin. Epäilin olevani ensimmäinen asiakas viikkoihin, ehkä jopa kuukausiin. Hapuilin jälleen nenäliinaa niistääkseni pölyn alkaessa jo kutittaa nenääni, mutta juuri sillä hetkellä tiskin takaa astui esiin lyhyt mies. Hänellä oli päällään ruskea polvipituinen takki, lyhyet tummat hiukset ja niin pyöreä nenä, että ymmärsin, mitä sanalla ’perunanenä’ oikeastaan tarkoitettiin.

”Hyvää päivää, hyvä herra”, mies pihisi ja kumarsi syvään. Liioitellun syvään. Kohensin kuitenkin ryhtiäni ja taputin takin taskussa olevaa kirjettä Matriarkalta. Jostain tiskin takaa hyllyjen välistä kuului kilahtelua, kuin useaa lasipurkkia olisi liikuteltu kerralla.

”Päivää”, vastasin ja katselin ympärilleni. ”Minulla on eräs asia hoidettavana.”

”Mutta tietenkin”, mies vastasi samalla käheällä äänellä ja käveli tiskin taakse, asettuen seisomaan vanhan metallisen kassakoneen viereen. ”Onnettomien muistojen puotiin astutaan vain, jos tänne todella on asiaa. Mikä mieltänne painaa, hyvä herra?”

 ”Ei, ei -”, aloitin, mutta mies keskeytti minut.

”Niin niin, hyvä herra. Kertokaa toki, millaisen muiston haluaisitte tänne tallettaa?”

”Ei, ymmärrätte väärin”, sanoin käsiäni kohottaen ja naurahdin. ”Olen täällä hakemassa muistoa, en suinkaan tallettamassa.”

”Hakemassa?”

Mies toisti sanan vielä useaan kertaan, tuijottaen ensin hetken minua, sitten seiniä, sitten tiskiä, kuin puhuen kaikelle sille vanhalle puulle ja lasipurkeille ympärillään. Minun teki mieli vaihtaa painoa jalalta toiselle, mutta kielsin itseäni liikkumasta. Matriarkka oli varoittanut, että muiston saaminen saattaisi olla vaikeaa, mutta jos pysyisin vahvana, saisin asiani läpi. Jos ei muuten, mukaan saamani muhkea rahasumma hoitaisi varmasti asian.

Edellispäivänä tehtävän saatuani olin pohtinut, miksi Matriarkka oli saanut muiston hakemisen kuulostamaan haasteelta. Minun mielessäni tehtävä oli kuulostanut yksinkertaiselta, olihan minulla mukanani valtakirja ja rahat, mutta Matriarkka oli puhunut tehtävästä kuin luonnetta koettelevasta haasteesta, jossa hänen signeeraamansa valtakirja saattoi olla avuksi, mutta luultavasti ei. En ollut siinä tilanteessa halunnut kyseenalaistaa Matriarkan varoituksia, joten olin pitänyt suuni, mutta hiljalleen, seistessäni keskellä pölyistä, hämärää ja likaista puotia odottelemassa Perunanenän analyysiä vastauksestani, aloin ymmärtää tehtävän todellisen laadun. Tai niin ainakin kuvittelin.

”Ymmärränkö oikein, että haluaisitte muiston mukaanne?” Perunanenä kysyi pitkän tauon jälkeen kohottaen kulmiaan.

”Juuri niin”, vastasin, helpottuneena siitä, että asiani vihdoin eteni. Ujutin käteni takin taskuun ja olin jo vetämässä valtakirjan esiin, kun Perunanenä pudisti päätään.

”Ennenkuulumatonta. Olen ollut tässä puodissa vuosikausia, vuosikymmeniä, enkä ole ikinä…”

Mies näytti jälleen unohtuvan ajatuksiinsa, mutta en ajatellut antaa tämän jäädä hitaiden synapsiensa vangiksi vaan sanoin:

”Niin, ymmärrän. Onhan tämä varsin poikkeuksellista, mutta minulla on mukanani valtakirja, joka varmasti…”

Kesken lauseeni Perunanenä käänsi selkänsä minulle sanaakaan sanomatta ja lähti kävelemään pois päin, pitkin erästä hyllyväliä. Kaukana, vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta pääsi sisään sen verran syysauringon valoa, että kykenin seuraamaan miehen siluettia pitkälle hyllyväliin. Sitten tämä katosi kulman taakse, ja jäin tiskin ääreen jälleen yksin. Asiakaspalvelu tässä liikkeessä oli jotain aivan muuta. En kuitenkaan lähtenyt miehen perään vaan käänsin huomioni puodin mitäänsanomattomaan sisustukseen - eli sen satoihin lasipurkkeihin.

Katseeni kulkiessa riviltä toiselle, en voinut vastustaa uteliaisuuttani ja astuin askeleen lähemmäs tutkiakseni erästä lasipurkkirivistöä, joka oli pölykerroksesta päätellen seissyt tiskillä jo pitkään. Mietin, olivatko ne odottaneet tässä tiskillä puodinpitäjien käsittelyä, kuten minä odotin nyt palvelua. Vanhasta iästä kertoi myös se, että muutaman purkin kannelle oli kuollut kärpänen ja yhden vieressä makasi siipensä menettänyt sudenkorento. Tyytyväisen näköinen hämähäkki operoi kassakoneen näppäimillä, kutoen tiheää verkkoaan mahdollisille saaliille.

Kumarruin lähemmäs lasipurkkeja tutkiakseni niiden sisältä löytyvää materiaa. Vaikka pöly olikin pääasiassa se, mikä sai purkin näyttämään siltä, kuin sen sisällä olisi jotain, niiden sisällä todella oli jotain. Materia oli kuin sumua tai pyörteilevää usvaa, mutta sen sisin sykki kuin se olisi ollut isompi organismi, uppoutuneena talviunen labyrinttiin. Usvan väri vaihteli purkista toiseen, uhmaavan vihreästä tummanpunaiseen ja happamaan oranssiin. Joissain väri oli pysyvän harmaa, kuin synkkä, lähes liikkumaton seinämä. Toisissa taas välähteli jotain vaaleaa, kuin salama olisi halkonut ukkosta enteilevää taivasta. Ne olivat kiehtovia, vaikkakin pahaa enteileviä. Nämä olivat muistoja. Hetken minun teki mieli tarttua yhteen niistä ja avata se vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi, mutta silloin Matriarkan vaativa katse ilmestyi ajatuksiini ja suoristin selkäni. Minun oli keskityttävä käsillä olevaan tehtävään.

Silloin huomasin tarkkaavaisen silmäparin tuijottavan minua tiskin takaa.

Tämä mies ei ollut Perunanenä, vaan suoraselkäinen, pitkä ja hontelo. Kevyestä ruumiinrakenteestaan huolimatta miehen ulkonäkö sai minut varuilleni: aivan kuin tämä olisi nähnyt niin paljon elämää, että oli oppinut tietämään, mitä halusi ja ennen kaikkea miten sen itselleen tahtoi. Tajusin, ettei tälle miehelle kannattanut ryppyillä. Minun piti pelata korttini oikein, että saisin muiston, sillä en voisi palata Matriarkan luo ilman sitä - sen rautarouva oli minulle sanonut, lauseensa jokaista sanaa painottaen.

Sen pelon ajamana nyökkäsin miehelle, toivotin huomenta ja astuin askeleen lähemmäs käteni ojentaen. Mies ei kuitenkaan tarttunut siihen vaan tuijotti minua kasvot peruslukemilla, silmät kuitenkin tarkkaavaisesti tutkien, kuin ahmien jokaisen yksityiskohdan kasvonpiirteistäni. Hänen kasvoillaan väijyi jotain synkkää, ahdistavaa. Vihaista. Hetkeen en tiennyt, mitä tekisin tai minne katsoisin. Helpotukseni oli suuri, kun mies lopulta rikkoi hiljaisuuden:

”Virkkunen sanoi, että olette täällä hakemassa muistoa.”

Yllätyin sanoista, sillä miehen kasvoille oli kohonnut leveä hymy ja tämän ääni oli pehmeä, leikkisä ja ennen kaikkea rohkaiseva. Perunanenän - siis Virkkusen - kokeman hämmennyksen jälkeen tämä reaktio oli mitä tervetullein, ja tunsin hetken helpotusta. Hymyn kohosi kasvoilleni: tähän asti palvelua odottaessani olin huomaamattani valmistanut itseäni taisteluun saadakseni haluamani, mutta ehkä minun ei tarvinnutkaan väitellä saadakseni tahtoni läpi.

”Juurikin niin”, vastasin mahdollisuuksistani rohkaistuneena. ”Yritin sanoa tämän apulaisellenne, mutta se onnistui herättämään hänessä ainoastaan suurta hämmennystä.”

”Ymmärrän, ymmärrän”, mies sanoi ja katseli ympärillään olevia lasipurkkeja. ”Ehdoton valtaosa asiakkaistamme astuu puotiimme jättämään muiston tänne, eivätkä koskaan palaa hakemaan niitä. Olette tervetullut poikkeus asiakasvirtaan.”

Nyökkäsin ja laitoin käteni taskuun poimiakseni esiin valtakirjan. Miehen sanat kuitenkin keskeyttivät minut: ”Ennen kuin etenemme asiassa, varmistaisin kuitenkin, että olette valmiita maksamaan muistosta?”

Jokin miehen äänessä sai käteni pysähtymään kesken liikkeen, sormenpäideni juuri kadottua taskuun ja hapuillen kirjeen reunaa.

”Totta kai. Minulla on mukanani muiston arvoinen summa rahaa”, valtakirjan sijaan suljin käteni rahakuoren ympärille ja vedin sen taskusta, vilauttaen sen sisältöä miehelle. “Ja myös -”

”Ei, ei”, puodinpitäjä keskeytti päätään pudistellen ja samalla hykerrellen. ”En minä teiltä rahaa aio ottaa.”

”Anteeksi kuinka?”

”En halua rahojanne.”

”Mutta…”

Rypistin otsaani. Matriarkan mukaan rahasumma vastasi kutakuinkin sitä summaa, jolla hän oli alkuperäisestä muiston jättämisestä aikoinaan maksanut suhteutettuna kuluneiden vuosien inflaatioon.

”En halua rahojanne”, mies toisti sanansa hitaasti ja selkeästi. ”Ymmärränkö oikein, että haette vanhempaa muistoa?”

Nyökkäsin. “Hakemani muisto oli ainakin kolmekymmentä vuotta vanha.”

Se ei kuitenkaan tehnyt muistosta vähemmän tärkeää vaan päinvastoin: Matriarkan mukaan se oli äärimmäisen tärkeä muisto, puuttuvan palapelin palanen, jota hän kiivaasti tarvitsi selvittääkseen jonkin poliittisen tai vähintäänkin seurapiirillisen mysteerin.

”Älkää toki huolestuko. Tulette kyllä saamaan muistonne”, mies vakuutti minulle ja astui pois tiskin takaa, kävellen luokseni. ”Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, että en voi luovuttaa sitä ilman maksua. Mikään ei ole ilmaista - ei muiston luovuttaminen, eikä sen hakeminen. Onnettomat muistot ovat puotimme… Miten sen sanoisin” - mies piti dramaattisen tauon - ”valuuttaa.”

Sisälläni itänyt epäilyksen tunne alkoi kasvaa.

”Mutta raha, kirkas kahiseva, ei ole se valuutta, josta puhutte?”

Mies astui vielä askeleen lähemmäs. Katselin häntä varuillani, käsi rahakuoren ympärillä. Läheltä katsottuna puodinpitäjä näytti uhkaavammalta kuin aikaisemmin, mutta nyt toisenlaisella tavalla: vaara olikin karun elämänkokemuksen lisäksi ahneutta, kiiltoa silmissä, jota mies yritti kätkeä hymynsä taa. Kauempaa, kun tiski oli erottanut meidät toisistamme, kiiltoa ei ollut huomannut, mutta näin läheltä katsottuna se oli ilmiselvää. Minun teki mieli ottaa askel kauemmas, sillä äkkiä tunsin ahdistusta - koko tehtävä muuttui yhä oudommaksi, mitä pidempään täällä olin -, mutta Matriarkan vaatimuksen kaiku piti minut paikoillaan ja katseeni puodinpitäjään pysyi rauhallisena, mutta tiukkana.

”Jos ette aio ottaa rahallista korvausta, minun on kai saatava tietää, millaisia vaihtoehtoja minulla siinä tapauksessa on, herra…?”

”Tuure, sillä nimellä minua useimmiten kutsutaan”, mies sanoi ja nyökkäsi kumartaen kevyesti. Epämiellyttävät väreet kulkivat selkääni pitkin. ”Ja vaihtoehdot, niin. Niitä ei olekaan montaa. Joko annatte yhden omista muistoistanne minulle ja saatte muistonne tai sitten lähdette täältä ilman sitä.”

Olisin halunnut sanoa Tuurelle, että oli hieman liioiteltua puhua vaihtoehdoista kun niitä ei nimeksikään ollut, mutta nielaisin kipakat kommenttini kurkusta alas. Sen sijaan rypistin otsaani ja sanoin:

”Mutta minä en ole tullut hakemaan omaa muistoani. Olen täällä toteuttamassa työnantajani toimeksiantoa. Sanoinhan jo, että minulla on mukanani…”

Jälleen käteni kulkeutui takintaskuun, mutta Tuure tarttui käteeni. Hymy miehen kasvoilla oli kuin liimattu paikoilleen ja nyt tämän ääneen eksyi hunajainen sävy. ”Voisitte olla vaikka Jumalan itsensä asialla, mutta tämä puoti toimii tällä periaatteella kaikkien asiakkaiden kohdalla. Halusitte kuulla vaihtoehtonne, siinä ne ovat. Joten, mitä teillä on minulle tarjota?”

[hiddenben]

Toinen osa

jossa tutustutaan muistojen arvoluokitukseen ja jossa tilanne tuskin muuttuu paremmaksi

Tähän mennessä olin siis jo löytänyt oikeaan puotiin ja tutustunut puodin omistajaan, viheliäiseen, ovelaan Tuureen, joka tiesi, miten pelejä pelataan ja kuinka ihmisen kohtalon voi pyörittää sormensa ympärille kuin rautalangan. Olin kuitenkin vielä kaukana muiston saamisesta. Sitä en tosin silloin tiennyt, vaikka aavistus asiasta minulla jo olikin.


Tunsin olevani hunajaan lentänyt sudenkorento, joka taisteli epätoivoisesti siipiään irti kultaisesta tahmasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuuren pidellessä kädestäni kiinni ja kiiluvien, ahneiden silmien katsellessa minua odottaen, yritin epätoivoisesti miettiä, mitä mahdollisuuksia minulla oli. Vahvin tunne sisälläni oli halu paeta viereisen puodin onnelliseen valoon ja pehmeyteen, tuon lempeän naisen seuraan, mutta pakenemisen sijaan selkeytin ajatuksiani muutaman hengenvedon verran. Mietin, oliko minulla muita vaihtoehtoja kuin luovuttaa muisto ja oliko mahdollista, että Tuure yritti huijata minua.

Päätin pelata aikaa ja kohensin ryhtiäni.

”Ennen kuin suostun mihinkään, haluan tietää tarkemmin, millaisella muistolla minun olisi tarkoitus maksaa? Miten määrittelette muiston arvon?”

Puodinpitäjän silmiin syttyi leikkisä liekki. Mies käveli takaisin tiskinsä taakse, mutta olin huomaavinani pieniä hypähteleviä askelia, ilon loikkia kävelyn seassa. Tajusin, että puodinpitäjälle tämä oli peliä. Hauska leikki, jolla tehtiin rahaa - ja nöyryytettiin ihmisiä.

Samalla ajatukseni kulkivat vuoristorataa miettiessäni, miksi muiston saaminen oli miehelle niin tärkeää. Olin melkein varma siitä, että Tuure oli juuri keksinyt tarvitsevansa minulta muiston ja että periaate ei suinkaan koskenut kaikkia asiakkaita. Oliko mahdollista, että hän tiesi, kenen asialla olin? Matriarkka oli vaikutusvaltainen henkilö, jonka suosittujen piiriin moni halusi kuulua. Olin tavannut heistä lukuisia, Matriarkan huomiosta nauttivia ja sinne pyrkiviä, mutta puodinpitäjää en ollut koskaan nähnyt. Se ei tosin ollut ihmekään - Matriarkka ei suosinut syntisiä.

En voinut karistaa tunnetta siitä, että jotain henkilökohtaista tässä tilanteessa kuitenkin oli.

”Aivan. Millainen on oikein hyvä onneton muisto?” Tuure sanoi leveästi hymyillen ja kulki hyllyjä pitkin, lukien kulkiessaan ääneen lasipurkkeihin kirjoitettuja etikettejä. ”On epäonnistuneita naisten liehittelyjä, omaisuuden menettämistä uhkapeleissä, kuuman kahvin kaatuminen työhaastattelussa ei vain itsensä, mutta myös haastattelijan päälle.” - sen sanoessaan mies kikatti ihastuneesti itsekseen - “Kamalia asioita. Kammottavia muistoja, jotka moni haluaa unohtaa ikuisiksi ajoiksi, jotta ne eivät vaikuttaisi negatiivisesti heidän tulevaisuuteensa. Turhaan he sitä toivovat, mutta ainakin heidän elämäänsä painaa yksi taakka vähemmän. Mutta nämä eivät ole arvokkaita muistoja, eivät suinkaan.”

”Mikseivät?”

Tuure ei kääntynyt katsomaan minua kysymykseni kuullessaan vaan jatkoi selailuaan, pitkän sormen kulkiessa etiketiltä toiselle.

”Nämä ovat nöyryytyksiä, julkisia tai yksityisiä, joihin liittyy häpeää”, mies vastasi. ”Mutta häpeä syntyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa: se on sosiaalinen tunne. Jos kukaan ei olisi ollut näkemässä paidalle läikkyvää kahvia, olisiko se silloin herättänyt häpeää?”

Estin tietoisesti kättäni kulkemasta takilleni, vaikka halusin juuri siinä hetkessä varmistaa oman kahviläikkäni olevan edelleen piilossa. Tuuren vilkaistessa minuun pudistin päätäni.

”Aivan. Todella onneton muisto on jotain muuta. Siinä on tunnetta, se on henkilökohtainen tavalla, jota kukaan muu kuin henkilö itse ei voi määrittää. Siihen liittyy jotain… Miten sen sanoisin? Jotain traagista. Jotain…”

”Sanoinkuvaamattoman kamalaa, jotain aidosti pelottavaa?”

Sanat karkaavat huuliltani ennen kuin ehdin estää niitä. Tuure kääntyy katsomaan minua tarkkaavaisesti, hymy huulilla kareillen.

”Aivan oikein. Taidat olla älykkäämpi kuin päältä päin arvaisi.”

Kylmät väreet kulkivat hartioistani aina pohkeisiin saakka. Halusin riisua takkini ja samalla pyytää kupin kuumaa. Halusin takaisin syysilman kirpeyteen, mutta myös pysytellä poissa oven läpi jatkuvasti kulkevasta tuulenvireestä.

Tajutessani liikkeeseen laskeutuneen hiljaisuuden terästäydyin. Kohensin jälleen ryhtiäni, piilotin vapisevat käteni selän taakse ja selvensin kurkkuani. Tuure yritti kalastella minulta salaisuuksia, jonkinlaista muistoa, ja vaikka tiesin jo olevani häviämässä, en halunnut hyväksyä tämän ehdotusta noin vain. Tällainen pelaaminen oli hävytöntä.

”Nuo muistot ovat siis sinulle arvottomia”, sanoin lopulta. ”Onko sinulla näyttää minulle joitain arvokkaita onnettomia muistoja?”

”Tietenkin. Mutta sitä varten sinun pitää seurata minua syvemmälle puotini syövereihin”, Tuure vastasi ja kutsui minut kädellään tiskin toiselle puolen.

Epäröin vain hetken ennen kuin seurasin miehen jalanjäljissä pitkien, hämärien hyllyjen väliin. Muistutin itseäni siitä, että minulla oli edelleen valtakirja, minulla oli edelleen muistoni, kunniani, määrätietoisuuteni. Olin edelleen Matriarkan suosiossa ja jatkaisin onnekkaassa asemassani, sillä peli ei vielä ollut menetetty. Minun piti vain seurata Tuurea ja katsoa, miten tilanne lähtisi kehittymään.

”Nyt ollaan jo viheliäisempien muistojen äärellä”, Tuure sanoi, pysähtyen erään purkkirivistön kohdalle. ”Täältä löytyvät petokset, valheet sekä muut ihmisen heikkoudet. Rahalla maksettua seksiä, korruptiota suuntaan jos toiseenkin. Asioita, jotka eivät nöyryytä tai hävetä vaan joiden ajattelu kuristaa rintakehää, salpaa hengen ja saa kädet holtittomasti vapisemaan.”

Mies kiersi hyllyn ja jatkoi toisella puolella, kävellen nyt hitaammin. ”Mutta mitkään onnettomat muistot eivät voita näitä.”

Kun asiakastilan muistot oli järjestetty lähekkäin tiiviisiin riveihin ja kerroksiin, täällä lasipurkit olivat kaikki hieman etäällä toisistaan. Aivan kuin ne vaatisivat enemmän tilaa itselleen. Ajattelematta vein käteni lähelle yhtä, jonka sisällä vyöryi ja pyöri tummanharmaa sumu, ja tosiaan, tunsin sen väreilevän. Arvelin, että jos lasipurkit olisivat liian lähellä toisiaan, niiden latautuneet kehät alkaisivat kilistä toisiaan vasten, luoden painetta, joka voisi lopulta rikkoa lasin.

Tuure tarttui käteeni ja painoi sen nopeasti alas, kuin toruen. Vilkaisin miestä nopeasti ja vedin käden takaisin itselleni.

”Nämä ovat arvokkaita muistoja”, puodinpitäjä sanoi ja ojensi kättään kohti lasipurkkia, jonka äärelle oli juuri pysähtynyt. Sen tummansinisessä sumussa jyrähteli ja salamoi. ”Tällä muistolla maksoin puodin vuokran puolen vuoden ajan. Tuo tuolla” - mies nyökkäsi kohti verenpunaista sumua - ”kustansi yläkerran remontin. Nyt minulla on kultaisilla yksityiskohdilla koristeltu kylpyamme, jossa peseytyä iltaisin.”

Tuure oli turhamaisuudessaan ja ahneudessaan naurettava, mutta huomasin kiinnostuvani  muistojen sisällöstä yhä enemmän. Matriarkan muiston oli oltava tärkeä, koska sen saaminen oli niin hemmetin vaikeaa, joten sen oli oltava jossain täällä hyllyjen välissä. Millaista muistoa olin oikein hakemassa? Ensimmäistä kertaa tehtävän aikana pysähdyin miettimään, mitä oikeastaan olin tekemässä. Jatkoin kuitenkin kyselyä:

”Mitä niissä on?”

”Kamalia asioita. Painajaismaisia asioita, jotka ovat kivuliaita tai äärimmäisen traagisia. Täynnä surua tai kauhua, jotain sellaista, jota ei koskaan toivo kenellekään toiselle tapahtuvan. Läheisten odottamattomia, karuja kuolemia; puolivahingossa tehtyjä murhia, joiden syyllistävää taakkaa niiden omistajat eivät kykene kantamaan; vastoin tahtoaan otettuja naisia; jokeen hukutettuja kissanpentuja, joiden viattomat maukaisut kummittelevat öisin. Elämää määrittäviä epäonnistumisia, joihin sekoittuu häpeää, pettymystä, surua, synkkyyttä, jopa itsetuhoisia - tai muita tuhoavia - ajatuksia.”

Värisin inhosta. Onnettomien muistojen puoti oli todella viheliäinen paikka ja täynnä kamalia muistoja. Tunsin jälleen haluavani pois Tuuren läheisyydestä. Katselin ympärilleni, jos olisin nähnyt Perunanenää, mutta tämä tuntui kadonneen koko puodista.

”Nämä muistot kuulostavat erittäin onnettomilta, suorastaan hirvittäviltä”, sanoin lopulta, kulkiessani Tuuren perässä lasipurkilta toiselle. En ymmärtänyt paljoakaan etikettien teksteistä, sillä niissä ei oltu määritelty muistoa vaan merkitty sen jättäjä, päivämäärä ja numero yhden ja viiden välillä, jonka arvelin kuvaavan muiston kauheutta. ”Siitä tuleekin mieleeni, että millaisella muistolla haluat minun maksavan siitä muistosta, jota olen tullut hakemaan?”

Tuure pysähtyi kesken askeleen selkä minuun käännettynä. Aistin hänen pidättävän hengitystään ja kun hontelo puodinpitäjä alkoi hitaasti kääntyä minua kohti, huomasin liikkeen olevan tiukasti hallittu. Jokainen liike oli taktinen veto pelilaudalla, jota en tuntenut. Kohtasin miehen katseen kuitenkin heti kun pystyin. Hän astui askeleen lähemmäs. Näin hänen ahneiden silmiensä kiillon kirkkaampana kuin kertaakaan aiemmin.

”Haluan sinulta kaikkein onnettomimman muistosi”, Tuure sanoi hiljaisella äänellä. ”Haluan sinulta sen muiston, jota varjelet kaikkein syvimmällä sisimmässäsi. Sen, jota et uskalla ottaa katseltavaksesi kuin vain synkimpinä hetkinä, kun kukaan ei ole lähelläsi ja oikein ryvet itseinhossa tai itsesäälissä muistostasi riippuen. Haluan sinulta sen muiston, jonka aiheuttamista painajaisista heräät hikoillen.”

Minua kylmäsi ja kuvotti. Tunsin tilanteesta samanaikaisesti syvää ahdistusta sekä käsittämätöntä vihaa puodinpitäjää kohtaan. Tunsin vihaa jopa Matriarkkaa kohtaan, joka oli antanut minulle tämän tehtävän. Miksi juuri minä? Miksei joku muu? Kuitenkin jokin siinä, miten Matriarkka oli tehtävän minulle esitellyt ja kuinka tärkeältä hän oli saanut sen kuulostamaan, arvelin, että kyseessä oli todella arvokas ja elintärkeä muisto ja siksi sen saamiseen oli valjastettu Matriarkan luotettujen piiristä yksi parhaimmista. Olisin voinut luetella kahden käden verran ihmisiä, jotka olisivat antautuneet puodinpitäjän katseen alla jo aikoja sitten. Matriarkan mielestä minä olin tärkeä, vahva ja luotettava ihminen. Siksi hän oli antanut minulle tämän tehtävän: koska hän luotti siihen, että suoriutuisin tehtävästä.

En aikonut pettää hänen luottamustaan.

”Ette edes tiedä, millaista muistoa olen hakemassa”, sanoin, painaen jokaisen inhon tunteen vatsani pohjaan, pois rintakehästä ahdistamasta sydämeni sykettä ja keuhkojeni toimivuutta. ”Ette suinkaan voi vaatia minulta kallisarvoisinta muistoani, jos olen hakemassa vain viatonta onnetonta muistonraakiletta?”

Sen kuullessaan Tuure heitti päänsä taaksepäin niin rajusti, että kuulin hänen niskansa naksahtavan, ja nauroi niin, että hyllyjen välissä kaikui. Kuunnellessani miehen syvää, myrkyllisen kuplivaa ja puistattavaa naurua vaihdoin painoa jalalta toiselle ja asetin käteni taskuihin saadakseni niille jotain tekemistä, kun en saanut koskea lasipurkkeihin. Pidin sormeni valtakirjan ja rahakuoren ympärillä, muistuttaen itseäni jatkuvasti tehtävästäni. Kun nauru sekunteja myöhemmin lakkasi, Tuure kääntyi katsomaan minua silmät viiruina.

”Kyllä minä tiedän, mitä muistoa olet tullut hakemaan. Arvasin sen hetkellä, kun astuit sisään puotiini, kuinka vedit esiin rahakuoresi, ihollesi jääneestä tuoksusta”, mies sähähti. ”Sitä muistoa on mahdoton unohtaa. Talletin sen itse tänne hyllylle kauan sitten ja veloitin siitä niin, että pystyin kutsumaan itseäni hetken aikaa hävyttömän rikkaaksi. Muiston omistajalle, työnantajallesi, se oli kuitenkin vain pieni, mitätön summa.”

Puodinpitäjän sanoihin oli latautunut sellaista vihaa, etten tiennyt, miten vastaisin. Tällä kertaa en epäillyt hetkeäkään, etteikö Tuure puhunut totta. Se teki tilanteesta vaikeamman. Olin auttamattoman valmistautumaton tehtävään: en tiennyt muiston todellista laatua enkä ollut osannut arvata joutuvani maksamaan siitä omalla muistollani. Olin ajatellut rahasumman ratkaisevan kaiken. Sen sijaan Tuure tunsi Matriarkan, tiesi millaisen muiston tämä oli tallettanut ja mikä sen arvo oli - eikä selvästikään halunnut Matriarkan rahoja vaan jotain, mikä hyödyttäisi häntä enemmän kuin raha. Tilanne ärsytti ja huolestutti minua suuresti. Koin jääväni häviävään asemaan.

”Eikö työnantajani muiston vaihtaminen minun vähäpätöiseen muistooni ole taloudellinen häviö? Miksette vain ota rahoja, jotka ovat paljon arvokkaampia?”

Tuuren kasvot muuttuivat sekunneissa vihan vääristämistä salaperäisiksi ja ovela hymy kohosi miehen huulille. Se sai minut tuntemaan oloni entistä epämukavammaksi.

”Olit valmis maksamaan muistosta suuria summia, suurempia kuin tämä liike on koskaan nähnyt, mutta katsos -”, Tuure sanoi ja asetti sormenpäänsä olkapäälleni. ”- kun minä säälin sinua ja tilannetta, johon työnantajasi on sinut asettanut. Laittaa nyt toinen ihminen hakemaan muistoa omasta puolestaan? Hävytöntä. Sen takia olen valmis vaihtamaan maksun muistoosi. Näen mieluummin, että saatte pitää rahat, tehdä niillä jotain järkevämpää kuin juosta rautarouvan asioilla, ja vapaudutte samalla yhdestä kivuliaasta muistosta. Huomaathan, että olen sydämeltäni kuitenkin lempeä, vaikka onnettomia muistoja keräänkin.”

Tuhahdin - tunnistin kyllä valheen sellaisen kuullessani. Aloin kuitenkin nähdä järkeä Tuuren ehdotuksessa. Olin kuitenkin aina rahan tarpeessa, vaikka se ei toivoakseni ulospäin näkynytkään, ja ajatus muiston tarjoamisesta rahan sijaan ei yllättäen tuntunutkaan kovin pahalta. Itse asiassa saattaisin päästä helpommalla. Keksin jo kymmeniä käyttötarkoituksia rahoilleni - eikä Matriarkka koskaan saisi tietää, kunhan vain toisin muiston hänelle.

Oli vain yksi ongelma.

”En usko, että minulla on niin karmivaa muistoa, joka kattaisi hakemani muiston arvon.”

”Älkää huolestuko, arvasin sen. Sen näkee päällepäin helpostikin”, Tuure vastasi kättään heilauttaen. Mies otti askeleen taaksepäin ja mittasi minut päästä kantapäähän. ”Olette pehmeämpää tekoa kuin moni muu tänne eksyvä, eikä se ole synti. Olen valmis ottamaan pahimman mahdollisen muiston, mitä teillä on tarjota.”

”Mutta mistä tiedän -”

”Antakaa minun huolehtia luokituksesta”, Tuure sanoi. ”Teidän tehtäväksenne jää määrittää kaksi muistoa tai useampia, joiden uskotte sopivan luovutettavaksi. Ja tehdäkseni olonne mahdollisimman mukavaksi muistojen seulontaa varten, pyytäisin teitä seuraamaan minua tänne.”

Tuure viittoi minua mukaansa lähtiessään kävelemään yhä syvemmälle puotiin. Seurasin häntä varovaisesti miettien, millä todennäköisyydellä Perunanenä olisi piiloutunut jonnekin pesäpallomailan kanssa valmiina kalauttamaan tajuni kankaalle. Miehet voisivat viedä rahani, kunniani ja kaiken lisäksi kiristää Matriarkkaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut vaan puodinpitäjä johdatti minut takaseinällä olevaan keittiönurkkaukseen pienen pyöreän pöydän ääreen ja pyysi istumaan toiselle tuoleista. Tottelin. Katselin, kuinka mies valmisti meille molemmille seljankukkadrinkin ja lasin saatuani epäröin hetken ennen kuin kilistimme.

Tuure käski minun rentoutua ja käydä läpi mielestäni löytyviä kurjia muistoja.

”Miettikää niitä, jotka ovat kaikkein kamalimpia ja joiden miettimistä joko välttelette tai pohditte yömyöhään unta saamatta. Uskon, että teidän kamalimmat muistonne ovat kolmannen kauheuden tasoisia, joten etsitään mielestänne sellainen. Teidän ei tarvitse kertoa muistoa minulle kokonaisuudessaan - pitäähän ihmisillä salaisuuksia olla - mutta haluan arvioida sen laadun pääpiirteittäin ennen muiston kalastamista, joten pyydän teitä tiivistämään muiston tapahtumat ja määrittämään sen kauheuden mahdollisimman tarkasti. Ja ennen kuin aloitatte, muistutan teitä siitä, että minulle ei kannata valehdella. Tunnistan kyllä valheen sellaisen kuullessani.”

Katsoin Tuurea vakavasti. Uskoin hänen sanojaan, erityisesti hänen antamaansa varoitusta, mutta en ollut huolissani. Olin valmis luovuttamaan muistoni rehellisesti, kunhan vain pääsisin pois tästä ajan hylkäämästä kauhistuttavasta liikkeestä.

Join siemauksen seljankukkajuomasta ja yritin rentoutua. Ensin se tuntui mahdottomalta, sillä tunsin Tuuren tuijotuksen itsessäni ja jokin mielessäni yritti yhä kehottaa minua toimimaan Matriarkan ohjeistamalla tavalla vaihtamalla muisto rahoihin. Mutta toisaalta: eikö hän olisi varoittanut minua olemaan antamatta muistoa, jos se olisi ollut jollain tapaa vaarallista? Eikö Matriarkan olisi pitänyt tietää Tuuren toimintatavat, jos puodinpitäjä kerran tunsi työnantajani? Rautarouva olisi varmasti antanut varoituksen, jos olisi kokenut sen tarpeelliseksi, mutta koska näin ei ollut tapahtunut - näin hitaasti rentoutuva mieleni minulle muistutti - tämä oli varmasti aivan turvallista.

Sen päätöksen tehtyäni mieleni antoi minun alkaa käydä läpi kurjia muistojani. On uskomatonta, miten nopeasti ihmismieli haluaa unohtaa kurjuudet ja sysätä ne jonnekin kauas mielen perukoille, kauas ajatusten ulottumattomiin. Sain tehdä todella kovin töitä löytääkseni muistoja, joita koin voivani tarjota Tuurelle. Osittain siksi, että niitä oli vaikea löytää, mutta osittain siksi, että monien muistojen yksityiskohdat jäivät täysin pimentoon. Ne olivat vain vilahduksia tunteista, kasvoista, tapahtumista - eivät kirkkaita, selkeitä muistoja, joita tiesin puodinpitäjän metsästävän. Miettimistä ei auttanut se, että muistojen esiin poimiminen oli tuskallista. En olisi millään halunnut piinata itseäni menneillä nöyryytyksillä, valheilla ja epäonnistumisilla. Mutta halusin pitää rahat, halusin pitää työni, joten jatkoin etsimistä.

En tiedä kuinka kauan istuin pienen pöydän ääressä, mutta Tuure ehti sinä aikana täyttää lasini kolmesti samalla mieltä samanaikaisesti virkistävällä ja rentouttavalla juomalla. Puodinpitäjä itse liikkui keittiönurkkauksen ja hyllyjen välimaastossa, tutkien lasipurkkeja ja tarkistaen tietoja suuresta, nahkakantisesta kirjasta, palaten sitten täyttämään jälleen lasini. Oloni alkoi olla melkoisen mukava, kun Tuure lopulta palasi istumaan minua vastapäätä ja katsoi minua odottavaisesti. Kohensin asentoani ja hieraisin silmiäni, keskittäen ajatukseni muistojeni syövereistä tähän hetkeen.

”Minulla on kolme muistoa, joita tarjota”, sanoin.

[Kaarne]

Millaisiakohan muistoja sitä tarjotaan? 

Tulin nyt sanomaan tästä tekstistä muutaman hyvän asian, kun viimeksi tätä luin kuitenkin aika kriittisesti

Ensinnäkin: tämä on tekstinä tosi hauska! Kun lueskelin tätä nyt uudelleen, fiilistelin erityisesti noita lukujen alaotsikoita ja kertojan kommentteja ennen varsinaisia lukuja, ah. ♥ Tuure on myös kuvattu tosi hienosti ja inhottavasti, ja tuo hänen satuesikuvansa tuntuu kyllä erittäin hyvin hahmoon sopivalta. Onkohan Tuure aina ollut tuollainen vai lieneekö taustalla jokin karmea menneisyyden trauma?

Tykkään kovasti siitä, miten olet kuvaillut hahmoja tässä tekstissä. (Hassut hatut on löydetty ) Pidän myös siitä, miten ennakkoluuloinen ja arvosteleva myös kertoja on - häntäkään ei voi motiiviensa puolesta pitää mitenkään erityisen hyvänä tyyppinä, jos kohta ei pahanakaan. Virkistävää, että päähenkilökin on selkeästi aika tavallinen jantteri, eikä välttämättä edes kauhean pidettävä, vaikka sympatiat ehdottomasti ovatkin hänen puolellaan.

Tämä on kyllä hyvä teksti, joka kestää monta lukukertaa. Kiitos! ♥ Kolmatta osaa odotellessa.

[hiddenben]

Kaarne, ilahduin suuresti, että tästä on iloa myös uudella lukukerralla ja että kirjoitat kommentin myös tämän tekstin hyvistä puolista Otankin mieluummin huonommat uutiset ensin ja sitten hyvät! Erityisesti tykkään siitä, että päähenkilö ei ole niin helposti pidettävä, sillä sitä lähdin myös tavoittelemaan. Ja siten Tuure saa myös hieman vastusta, koska moni luultavasti tanssisi hänen huilunsa mukana ensikohtaamisesta lähtien. Oma teoriani on, että Tuure on muuttunut ovelaksi ja katalaksi hahmoksi osana työtään tajutessaan, millaista peliä onnettomilla muistoilla voi pelata. Vähän kuin occupational hazard! Mutta olisihan se mukavaa, jos hänkin löytäisi lempeyttä jostain. Kiitos hurjasti kommentistasi vielä tässäkin muodossa ♥

A/N: Tässä tulee tarinan päätösosa. Jos olet lukenut tätä, olisi hauska kuulla, mitä ajatuksia teksti herätti! Tässä osassa haluan kiittää vielä Thelinaa, joka avusti suuresti sävellyksien tahtimerkintöihin liittyvissä viittauksissa, eli kiitos avusta ♥

Kolmas osa

jossa käydään läpi muistoja ja maksetaan hinta, mutta millainen?

Tuure nyökkäsi ja veti tuolinsa hieman lähemmäs, kiinnittäen intensiivisen, ahdistavan katseensa minuun. En osannut protestoida henkilökohtaisen tilani loukkausta vasten sillä en enää tiennyt, mikä oli miehen ahneutta ja mikä kuului muistojen ongintaprosessiin. Yritin olla kohottamatta katsettani mieheen, kun aloitin kertomaan ensimmäisestä onnettomasta muistostani.

”Olin seitsemäntoista ja pyrkimässä Musiikkiakatemiaan. Olin soittanut viulua koko ikäni ja musiikilla oli minulle valtava merkitys. Seisoin lavalla, valmiina -”

”Pyydän, antakaa pelkkä tiivistelmä muistosta”, Tuure keskeytti minut päätään pudistaen. ”Mutta voin kertoa jo nyt, että tuo muisto ei kelpaa. Se on teille tärkeä ja varmasti tunnetasoltaan kolmannen tason muisto, mutta se on merkityksellisen onneton vain teille - ei kenellekään muulle. Valitettavasti.”

Rypistin otsaani. Olin valmistautunut kuvailemaan muistoa tarkemmin, niin onneton kuin se olikin, ja näin jo mielessäni konserttisalin kellertävän kirkkaat valot ja kuinka ne sokaisivat minut niin, etten nähnyt opettajia ja rehtoria, jotka päätöksen tulevista tähtioppilaista tekivät. Kohotin viulun olalleni, asetin sormeni kielille, vein jousen lähemmäs…

”Olkaa hyvät ja kertokaa seuraavasta muistostanne.”

Tuuren ääni veti minut takaisin kirkkaista valoista puodin hämäryyteen. Pudistin jälleen päätäni selkeyttääkseni ajatuksiani. Puodinpitäjä oli oikeassa: edellinen muisto oli sentimentaalinen, itsesääliä pursuava muisto, joka täytti minut ikuisella surulla ja katumuksella epäonnistumisestani. Ymmärrettävästä syystä se ei sopinut hänen toiveisiinsa, joten toivoin seuraavan riittävän. Painoin taka-alalle särähtelevän viuluni ensimmäiset sävelet ja aloin kertoa toisesta muistostani.

Toiveeni sen riittävyydestä murskautuivat kuitenkin heti aloitettuani. Olin itse aloittanut määrittämällä muiston petokseksi, jonka muistelin olevan hyllysysteemin perusteella kolmannen kauheuden muisto, mutta kuvaillessani tapahtumia Tuure kuittasi ne häpeäksi halveksuva virne kasvoillaan.

”Ensimmäisen kauheuden tasoa, ehkä juuri ja juuri toisen. Toivon tämän kolmannen olevan kamala, sillä jos se ei sitä ole, joudun valitettavasti perumaan sopimuksemme.”

Se sai sydämeni sykähtelemään pelosta. Ajatus rahojen tuomasta taloudellisesta helpotuksesta oli jo ottanut paikkansa mielessäni. Ne rahat olivat jo osa elämääni. Yhtäkkiä kuitenkin moni asia oli vaakalaudalla: niin taloudellinen tilanteeni kuin arvostettu työni Matriarkan palkkalistoilla. Siinä oli kaksi menetystä, joita en halunnut kokea.

Onneksi olin kuitenkin säästänyt pahimman muistoni viimeiseksi. Se oli kamala, todella onneton.

Olin ollut kiinnostunut eräästä kauniista taideteoksesta ja tehnyt alustavia kyselyitä sen suhteen. Tilanne oli kuitenkin eskaloitunut tahtomattani nopeasti, sillä taideteosta ei voinut ostaa virallisia kanavia käyttäen vaan sen olisi pitänyt hankkia pimeästi, toisin sanoen varastamalla. Yhtäkkiä huomasin olevani taidevälittäjän kautta tekemisissä erään alueen konstaapelin kanssa, joka puolestaan tunsi kaksi ulkomaalaista, jotka tunsivat taideteoksesta huolehtivan intendentin, joka oli heille palveluksen velkaa. Olin pian ollut niin syvissä vesissä, että olin vähällä hukkua. Pääsin onnekseni pois tilanteesta viime hetkellä.

Siihen muistoon sekoittui häpeää, petosta ja valehtelua. Se oli…

”Varkautta, korruptiota”, Tuure tiivisti muiston kuultuaan. Pidin katseeni pöydän epätasaisessa pinnassa, ahdistuksen myllertäessä rinnassani. En ikinä halunnut miettiä tekoani, en vaikka maalaus ei koskaan päätynyt minun käsiini asti.

Jos olisin voinut palata menneisyydessä takaisin ja korjata yhden tekoni, se olisi ollut tämä.

Helpotukseni oli suuri, kun huomasin Tuuren innostuvan muistosta, vaikka mies yrittikin peitellä intoaan. Silmien kiiltoa ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, sillä ne tuikkivat kuin tähdet kylmän kirkkaana talviyönä.

”Varastamista, valehtelua, monien tahojen yhteistyötä korruption edistämiseksi. Tämä kelpaa. Tämä kelpaa vallan mainiosti. Voisi melkein olla jopa neljännen tason kauheutta, mutta te olette niin viaton, että uskon tason jäävän kuitenkin kolmannelle tasolle. Se riittää!” Tuure huudahti, kääntyen sitten tuolillaan katsomaan jonnekin hyllyjen väliin jäävään hämärään. ”Virkkunen!”

Kuului kolinaa, lasipurkkien rahinaa hyllypintaa vasten ja muutama kilahdus ennen kuin nopeat, mutta lattiaa raahaavat askeleet lähestyivät keittiönurkkausta. Lopulta puodinpitäjän apuri ilmestyi hieman hengästyneenä hyllyjen välistä. Katselin lyhyttä, pölyä silmistään räpyttelevää miestä uusin silmin. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun olin viimeksi nähnyt Perunanenän.

”Kutsuitte?”

”Tämä herra tässä haluaisi jättää kolmannen tason muiston”, Tuure sanoi, viitaten kädellään minuun. Tajusin, etten ollut missään vaiheessa esitellyt itseäni, mutta nimelläni ei tuntunut olevan puodinpitäjälle merkitystä. Ajatus siitä, että mies luultavasti tiesi nimeni jo, oli kitkerä nieltäväksi, koska se oli todennäköisesti totta. ”Korruptiota. Hoida asia.”

Kuuntelin annettuja ohjeita uteliaana. Tajusin, että Tuure oli monien kasvojen mies. Tämä osasi olla kammottava, kamala ihminen, joka kohteli alaisiaan ja huonompia asiakkaitaan kylmällä kädellä, lypsäen näiltä niin rahat kuin kaiken itsekunnioituksen. Jos hän kuitenkin koki hyötyvänsä henkilökohtaisesti jostain kohtaamisesta, Tuuren olemus muuttui täysin ja miehestä tuli kohtelias, jopa siirappisen mielistelevä. Uskoin nähneeni hänen parhaat puolensa silloin, kun Tuure oli tarjonnut minulle juotavaa ja antanut istua rauhassa pöydän ääressä. Silloin tämä oli vaikuttanut eniten ihmiseltä. Muuten miehessä tuntui olevan jotain… epäluonnollista. En vain osannut sanoa, mitä.

”Seuratkaa minua, hyvä herra”, Perunanenän käheä ääni sai minut säpsähtämään ajatuksistani. Nousin ylös ja vilkaisin puodinpitäjään, joka hyvästeli minut pelkällä kädenheilautuksella, lähtien jo keittiönurkkauksesta takaisin tiskin suuntaan.

Lähdin kävelemään Perunanenän hitaiden askelten johdattelemana liiketilan toiselle puolelle. Tunsin oloni keveäksi, aivan kuin pelkkä muistoista puhuminen olisi helpottanut hieman sisäistä taakkaani. Askeltaessani hyllyjen välissä tajusin mieleni täyttyvän musiikilla. Se oli kappale ensimmäisestä Tuurelle esittelemästäni muistostani, monimutkainen viulusoolo, joka kulki ensin pehmeästi, kevyesti ja hitaasti, kiihtyen sitten leikittelevään tempoon ja sieltä takaisin lempeäksi. Mielessäni sokaistuin hetkellisesti lavalle kohdistetuista valoista, siristin silmiäni nähdäkseni kuudennella rivillä istuvat opettajat. Hämärän puodin sijaan näin konserttisalin loiston ja tunsin oloni yksinäiseksi, seistessäni lavalla vain viulu seuranani.

Astuin Perunanenän perässä paksun tummansinisen samettiverhon takana olevaan pieneen tilaan samalla, kun kuulin askelteni kaikuvan esiintymislavan puista pintaa vasten. Istuuduin pienelle jakkaralle ja annoin miehen kiinnittää ohimoihini pienet tarrat, jotka olivat johdoistaan kiinni pienessä metallisessa laitteessa. Metallihäkkyrä piteli pihdeissään lasipurkkia, johon arvasin muistoni tallentuvan. Mielessäni olin juuri kohottamassa viulun olalleni, valmis painamaan sen leukaani vasten, kun Perunanenä alkoi antaa minulle ohjeita käheällä äänellään.

”Kun annan sinulle merkin, aloita muiston ajattelu”, mies pihisi. Tunnistin rommin hänen hengityksestään. ”Yritä käydä se läpi mahdollisimman tarkasti yksityiskohtia myöten. Tarkoitan yksityiskohdilla rakennuksia, huonekaluja, kasvoja ja sanoja, joita lausuttiin ja jotka ovat merkityksellisiä muiston kannalta. Kun käyt läpi muistoa, se tallentuu lasipurkkiin ja mitä pidemmälle pääset, sitä painavammaksi muisto muuttuu. Kun muisto painaa kolmannen tason verran, tiedän sinun olevan valmis ja herätän sinut ajatuksistasi. Onko kysyttävää?”

Pudistin päätäni. Perunanenä tarkisti metallihäkkyrän vielä kertaalleen ja painoi ohimoillani olevia tarroja kevyesti ennen kuin istuutui jakkaralle minua vastapäätä. Hän katsoi minuun hetken kuin odottaen, ja nyökkäsin kevyesti, kun kuvittelin olevani valmis miettimään Tuuren valitsemaa onnetonta muistoa. Perunanenä painoi metallihäkkyrässä olevaa pientä painiketta, johon syttyi punainen valo ja tilan täytti kevyt, puhkuva ääni. Se oli oikeastaan melko rentouttavaa, ja tunsin hartioilleni kerääntyneen jännityksen hieman katoavan. Lopulta Perunanenä kohotti kätensä ilmaan ja alkoi laskea sekunteja aloitukseen, laskien sormen kerrallaan. Viimeisenkin sormen laskettua mies nyökkäsi minulle, ja suljin silmäni.

Lupaan, että siinä hetkessä istuessani pienessä komerossa yhdessä lyhyen, perunanenäisen ja pihisevän miehen kanssa, yritin miettiä elämäni ainoaa tekoa korruption parissa. Yritin palauttaa mieleeni sen, mitä olin juuri keittiönurkkauksessa seljankukkajuomaa siemaillessani miettinyt, ihmisiä ja lausuttuja sanoja myöten. Mutta en voinut sille mitään, että muistoni pääsykoe-esiintymisestäni Musiikkiakatemian lavalla puski ulos kuin päättäväinen härkä aitauksestaan. En kyennyt kieltämään itseäni miettimästä kyseistä muistoa, en voinut pakottaa sitä takaisin mieleni perukoille ja kutsua esiin hiljaista poliisiaseman kahvihuoneessa käytyä keskusteluani konstaapelin kanssa.

Sen sijaan seisoin jälleen lavalla jännityksestä väristen, kohotin viulun olan ja leuan väliin, nostin jousen kielille ja vedin ensimmäisen, suloisen sävelen. Kappale oli kaunis, kaunein kuulemani ja oli saanut kyyneleet kohoamaan silmiini kuullessani sen ensimmäisen kerran opettajani soittamana. Jouseni alkoi liikkua kuin itsestään, löytäen kontaktipisteet helposti ja asettaen kieliin juuri oikean paineen, tuoden esiin melodian sellaisena kuin sen halusin. Saatoin istua jakkaralla pölyisessä liikkeessä, mutta tunsin lakatun puun sormiani vasten kuin olisin ollut lavalla, eläen samaa kokemusta uudelleen.

Tranquillo. Kappale alkaa hitaasti, etsien, kuin aamuisessa metsässä omille teille lähtevä bambi, joka nauttii hetkellisestä vapaudestaan erossa laumasta ja emästä, ihmetellen ympärillään kasvavaa luontoa ja sen asukkaita.

Allegro. Sitten tempo alkaa nopeutua, kun bambi lähtee juoksemaan kauemmas, hypähdellen nautinnollisesti eteenpäin. Unohdan opettajat, unohdan olevani pääsykokeissa ja soitan vain itselleni.

Nautin musiikin keveästä kulusta ja alan näppäillä kieliä, kuin seisoisin kapean, solisevan puron vieressä. Pizzicato. Tätä kohtaa rakastan ja näppäilen kieliä yhä nopeutuvassa tempossa, kunnes soliseva puro päättyy ja bambini kääntyy jälleen takaisin metsään.

Silloin kaikki alkaa mennä pieleen. Temponi ei palaudukaan takaisin allegroon, vaan jatkuu yhä kiihkeämpänä pizzicaton tahtiin. Alan hikoilla, jousta pitelevä käteni alkaa väristä ja viulun ääni vääntyy, kääntyy, muuttuu vääräksi. Keskeytän soiton sekunneiksi ja yritän palata takaisin kohtaan, jossa palaan pizzicatosta allegroon, mutta en onnistu. Olen umpikujassa. Tunnen kauhun rinnassani, sydämeni tuntuu pysähtyneen, kyynelet kirvelevät silmiäni. Lopulta en tiedä enää, miten selviäisin tilanteesta ja luovutan. Kirkkaalla esiintymislavalla kaikuu epäonnistumisen hiljaisuus. Seison paikoillani shokissa tietämättä, mitä tehdä. Olen pilannut mahdollisuuteni päästä Musiikkiakatemiaan, mutta en osaa lähteä, vaikka vakava, matala ääni yleisöstä kiittää ja pyytää minua poistumaan. Sisälläni hyökyy pettymys, häpeä, suru ja ennen kaikkea epäonnistumisen raskas taakka. Olen pilannut tulevaisuuteni - mitä tekisin nyt?

Silloin tunsin raskaan käden ravistelevan olkapäätäni. Säpsähdin hereille muistoni kirkkaista valoista ja räpyttelin silmiäni totutellen pienen komeron hämärään. Katsoin Perunanenää, joka kirjoitti jotain pieneen lehtiöön, ja sitten metallihäkkyrää, jonka punainen valo oli sammunut. Sen pihdeissä roikkuva lasipurkki oli täyttynyt tummanvihreällä savulla, joka pyöri levottomana uudessa kodissaan.

Sydämeni hakkasi lujaa, suorastaan hengenvaarallisella nopeudella. Tunsin paniikin kasvavan sisälläni: en ollut ajatellut oikeaa muistoa vaan olin antanut mieleni purkaa Musiikkiakatemian epäonnistuneen pääsykokeen muiston lasipurkkiin (samalla huomasin, kuinka luovuttamani muiston tunnetaakka sisälläni oli keventynyt huomattavasti, mutta huomio oli vain ohimenevä tärkeämpien asioiden pyöriessä mielessäni).

En ollut noudattanut omaa osuuttani sopimuksessa ja olin ehkä siksi menettänyt mahdollisuuden saada Matriarkan muisto.

Odotin kauhuissani, että Perunanenä hakisi Tuuren paikalle ja kertoisi muistononginnan menneen pieleen. Näin jo sieluni silmin, kuinka puodinpitäjän ilkeä katse nauliutuisi minuun, tuomiten minut sekunneissa työttömäksi ja rahattomaksi petturiksi. Katsoin, kuinka Perunanenä tarttui lasipurkkiin, varmisti sen kierrekannen olevan tiukasti kiinni ja liimasi purkin kylkeen valkoisen etiketin, johon hän pyysi nimikirjaimeni ja kirjasi sitten päivämäärän ja muiston kauheuden tason. Varmaankin alleviivatakseen virheeni.

Kumarruin lähemmäs katsoakseni tekstiä.

M.I. / 26.09.2020 / Taso 3

Luin etiketin kahdesti ja tajusin jotain.

Kolmannen kauheuden muisto oli se, mitä minulta oli pyydetty ja sen minä olin antanut, vaikkakin väärän. Mietin, millä todennäköisyydellä voisin selvitä tilanteesta. Kohotin katseeni varovaisesti Perunanenään. Mies näytti lauhkealta kuin lammas siistiessään komerotilan ja johdattaessaan minut takaisin ulos käytävään. Hän ei tuntunut hämmentyneeltä, järkyttyneeltä tai pohtivaiselta vaan siltä, kuin kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Olin siis vahingossa onnistunut huijaamaan Perunanenää. Nyt jäljellä oli enää Tuure.

Kävely komerolta tiskille oli lyhyt, mutta ehdin sinä aikana loihtia kasvoilleni ilmeen, joka toivoakseni kertoi helpotuksesta siitä, että olin päässyt eroon taidekauppamuistostani. Oloni todella oli kevyempi, olinhan yhtä muistoa köyhempi, mutta pelkäsin, että Tuure ammattilaisen näkö- ja hajuaistillaan huomaisi sekunneissa, että olin helpottunut väärästä asiasta. Yritin siis kovettaa mieleni ja uskotella itselleni, että olin pitänyt kiinni omasta osuudestani. Nyt halusin vain saada Matriarkan muiston käsiini ja häipyä tästä puodista mahdollisimman nopeasti. Hyvällä tuurilla Onnellisten muistojen puoti olisi vielä avoinna ja voisin pyytää siellä työskentelevää naista kahville.

Tuure seisoi tiskin takana käyden edelleen läpi nahkaiseen kirjaan luetteloituja muistoja. Mies kohotti katseensa meidän saapuessamme hyllyjen välistä, ja kiersin pyytämättä tiskin toiselle puolelle ottaen jälleen asiakkaan roolin. Perunanenä ojensi muistoni sisältävän lasipurkin Tuurelle, nyökkäsi minulle nopeasti ja katosi sitten hyllyjen väliin. Vastustin halua nielaista: olin toivonut puodinpitäjän apurin jäävän tänne harhauttamaan Tuurea, mutta jouduinkin kohtaamaan miehen nyt yksin.

Katselin, kuinka Tuure tutki lasipurkissa pyörteilevää sumua tarkkaan kuin arvioiden sen sisältöä. Olin huomaavinani hänen sierainten värähtelevän, aivan kuin hänen nenänsä tunnistaisi erilaisten onnettomien tunteiden hajuerot. Se ei ollut mahdotonta, mutta sai minut hermostumaan joka tapauksessa entistä enemmän. Lopulta Tuure luki vielä etiketin, vilkaisi minua ja sitten kirjaansa.

”Miltä teistä nyt tuntuu?”

”Keveämmältä”, vastasin yksinkertaisesti, sillä se oli totuus.

”Miten koette muistonne nyt?”

Tämä oli testi. Mies esitti kysymyksensä minuun katsomatta. Yritin miettiä, miten koin pääsykoen muiston sen luovutettuani ja rinnastaa sen korruptiota käsittelevään muistooni. Pystyin edelleen näkemään tapahtumat mieleni silmin, mutta yksityiskohdat olivat sumeammat ja hetkeen liittyvät tunteet olivat täysin kadonneet. Kerroin tämän Tuurelle, mutta soveltaen tietoa sovittuun muistoon. Mies katsoi minua vasta, kun olin vienyt vastaukseni loppuun. Tunsin hänen arvioivan minua katseellaan. Yritin olla painamatta päätäni. Kun Tuure otti askeleen minua kohti, pois tiskin takaa, oli lähellä, että olisin ottanut yhden kauemmas. En halunnut hänen hengitystään iholleni, en hänen käsiään minun lähelleni. Halusin vain pois, kauas pois. Matriarkan muisto oli käteni ulottuvilla.

Helpotuksekseni Tuure ei tullut lähemmäs vaan jäi seisomaan tiskin taa. Kun mietin asiaa jälkikäteen, se saattoi olla pelastukseni.

”Työnantajani muisto. Tässä on valtakirja”, pakotin itseni sanomaan ja vedin vihdoin Matriarkan antaman kirjekuoren taskustani. Se oli ehtinyt rypistyä päivän aikana. Ojensin sen Tuurelle. ”Muisto muistosta, eikö vain?”

Tuure otti kirjeen vasteen vastenmielinen hymy huulillaan ja kohotti kuoren nenänsä juureen, haistaen sitä. ”Bergamottia, tietenkin.”

Pidin tiukan katseeni miehessä, kunnes tämä kohotti katseensa jälleen minuun. Hänen silmissään kihisi kiukku, mutta sopimus oli sopimus enkä aikonut lähteä liikkeestä ennen kuin olin saanut muiston itselleni. Hetken tuijotuskilpailun jälkeen Tuure pyöräytti silmiään, kumartui tiskin taakse ja täräytti tiskiin lasipurkin, jonka sisällä pyöri hirvittävän tumma violetti sumu. Se oli synkkää, pyörteilevää, jyrähtelevää sumua, joka sai lähellä olevat lasipurkit värisemään kuin pelosta. Tuo oli se muisto, jota Matriarkka palavasti itselleen tarvitsi. Mitä ihmettä se oikein sisälsi?

”Siinä”, Tuure puuskahti ja työnsi lasipurkin lähemmäs minua kuin ei enää malttaisi odottaa pääsevänsä siitä eroon. ”Tuossa on työnantajanne viheliäs muisto. Pyytäisin teitä välittämään hänelle mitä ystävällisimmät terveiset minulta.”

Hymähdin synkkänä ja nyökkäsin. Otin lasipurkin tiskiltä ja asetin sen taskuuni rahojen viereen. En uskaltanut vielä iloita, mutta samalla tunsin askeleideni kevenevän kääntyessäni puodin ovea kohti. ”Kiitos kaupankäynnistä.”

”Kuinka vain”, Tuure vastasi kättään heilauttaen, katse jälleen kirjassaan. Avasin oven ja olin jo ottamassa ratkaisevan askeleen ulos kaupasta, kun miehen ääni pysäytti minut. ”Mistä taideteoksesta muistossanne muuten oli kysymys? Ette maininneet sitä, mutta olen hirvittävän utelias kuulemaan.”

Epäröin hetken, käsi edelleen ovenkahvalla. Pitikö minun muistaa taulun nimi, jos olin luovuttanut muiston? Ehkä ei - ehkä tämäkin oli testi, vielä viimeinen. Pudistin päätäni. ”Annoin sen yksityiskohdan muiston mukaan.”

”Aivan”, Tuure vastasi, kasvot jälleen siinä maireassa, makean siirappisessa hymyssä, joka tarkoitti ainoastaan huonoja asioita. Suljin puodin oven takanani niin, että kolahti, ja kävelin ripein askelin pyörälleni, avasin lukot ja lähdin polkemaan vikkelästi kiikkerällä menopelilläni kohti Matriarkan työtiloja.

Olin samanaikaisesti helpottunut, kauhuissani, ahdistunut ja rättiväsynyt koko aamupäivän kestäneestä painajaisesta. Kykenen vieläkin muistamaan tuon olotilan ja kuinka syksyinen tuuli yritti pyyhkiä sitä pois, mutta turhaan. Olin vakuuttunut, että kaikista elämäni varrella kerätyistä muistoistani tämä päivä tulisi pysymään mielessäni yhtenä onnettomimmista. Olin oikeassa, vaikka elämäni onkin tuon jälkeen ollut yhtä seikkailua.

Sain luovutettua muiston Matriarkalle henkilökohtaisesti ja poistuin tämän rakennuksesta rahoja taskussani puristaen ja lupaus ylennyksestä korvissani kaikuen. Olin rikas, olin edelleen Matriarkan palkkalistoilla ja olin tilanteestani niin iloinen, että päätin lounaan jälkeen poiketa läheiseen musiikkiliikkeeseen. Ehkä oli aika aloittaa elämässäni uusi polku - tai palata vanhalle, kerran niin lupaavalle.

Mutta kuten alussa mainitsin, tämä päivä päätyi muuttamaan kohtaloani merkittävällä tavalla. Kun pääsin illalla kotiin viulukoteloa kainalossani puristaen, tajusin nimittäin kaksi asiaa:

Olin kokonaan unohtanut Onnellisten muistojen puodin iloisen omistajan ja mikä pahempaa:

olin luultavasti jäänyt kiinni valheestani Tuurelle. Muistin nimittäin edelleen pääsykokeessa soittamani kappaleen nimen.

[Vendela]

Kommenttikampanjasta heissulivei ja tuhannet kiitokset lisäajasta!

Kun näin tämän kommiksessa, ajattelin että nyt on pakko tarttua tilaisuuteen ja lukea kerrankin jotain originaalia sulta Sitten tuli elämä tielle eikä aikaa tämän lukemiseen ollutkaan silloin kun olin ajatellut. Sillä halusin ihan ehdottomasti lukea tämän kerralla alusta loppuun, sillä jotenkin ajattelin että tämä tarina on sellainen jota ei vain voi jättää kesken ja kuinka oikeassa olinkaan! Enkä myöskään halunnnut, että kommenttini olisi vain "olipa kiva, kirjoita lisää"-laatuinen Toki sellainenkin olisi varmasti kiva, mutta... you know

Idea! Siis ihan mielettömän, käsittämättömän loistava idea! Toisaalta ei mitään uutta, mutta sitten taas toisaalta todella hienosti toteutettu. Ymmärsin kun kävin kurkkimassa tuota "Olipa kerran..."-haastetta, että tämä pohjaa Tittelintuureen, mutta hienosti olet modernisoinut tämän version Itselläni on aikaa kun olen viimeksi tuota satua muistellut, joten en osaa täysin verrata, että kuinka paljon näissä oli lopulta samaa ja kuinka paljon olit ottanut vapauksia. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, sillä tämä oli sinun näkemyksesi ja versiosi tuosta ideasta ja se on kuitenkin tärkeintä.

Pidin siis todella paljon kokonaisuudesta ja tarinan jakaminen kolmeen osaan toimi mainiosti. Olisi ehkä ollut hauskaa lukea tätä silloin kun julkaisit, sillä joka osa jäi jännään kohtaan. Toisaalta taas nyt kun tarina oli jo julkaistu kokonaan niin oli mukavaa nautiskella tästä ehjänä kokonaisuutena.

Minäkertojan käyttö sopi tähän todella hyvin. Aluksi ehkä hieman kurtistelin sille, mutta se toki johtui enemmän itsestäni kuin tästä tekstistä. Aika harvoin tulee luettua minämuotoisia tekstejä, joten sellaisen lukeminen vaatii hetken totuttelua. Mutta kun tähän solahti sisään, niin lopulta en olisi voinut kuvitellakaan että kertoja olisi ollut joku muu. Kaiken kaikkiaan tämä tempaisi mukaansa ja nautin lukemastani Kaarne tuolla jo mainitsikin nuo alaotsikot ja kertojan kommentoinnin joihin minäkin kiinnitin huomiota. Ne sopivat tähän tarinaan hienosti ja antoiva sille sopivasti väriä.

Tämä oli yhtäaikaa mielenkiintoinen, jännittävä ja ajatuksia herättävä. Jos tuollainen paikka todella olisi olemassa, niin minkälaisia muistoja ihmiset kävisivät jättämässä sinne ja mitä sitten tapahtuisi? Eikö muistojen ole kuitenkin tarkoitus samalla opettaa ja kasvattaa ihmistä, niin ettei kukaan toistaisi samoja virheitä. Joten on hyvin mielenkiintoista ajatella, että minkälainen paikka maailma olisi, mikäli tuollainen olisi mahdollista. Lisäksi en voinut olla pohtimatta, että mikä tuo Matriarkan muisto oikein oli, mitä hän siitä hyötyi nyt ja mitä hän aikoo tehdä sille sitten kun on saanut siitä sen mitä on halunnutkin. Palauttaako hän muiston takaisin puotiin vai joutuuko tämä onneton päähenkikö tekemään sen hänen puolestaan. Ah, niin paljon kysymyksiä joille ei ole vastauksia ja se on ihan parasta Jännitin aika paljon, että minkälaisia muistoja päähenkilöllä on tarjota Tuurelle ja minkä hän lopulta joutuu antamaan. Sitten kun tilanne meni miten meni, jännitin että huomaako Tuure, mutta samalla mietin että oliko Tuuren todellinen tarkoitus sittenkin koko ajan saada tuo ensimmäinen muisto käsiinsä. Sillä muiston antaminen pois lopullisesti muuttaa ihmistä itseään ja hänen suhdettaan elämäänsä.

Täytyy sanoa, että olen todella, todella iloinen että luin tämän ja toivon, että tämä löytäisi paljon uusia lukijoita! Tekstejäsi on aina ilo lukea eikä tämä ollut siinä mielessä poikkeus Lämmin kiitos tästä!

Vendela

[Kaarne]

No nyt oli kyllä onnettomia sattumuksia kerrakseen, voi pojat! 

Tämän tarinan kertojaa kävi sääliksi, mutta samaan aikaan pidin siitä, että olit antanut hänelle myös sellaisia piirteitä, joihin ei niin osannut samaistua. Ne tekivät hahmosta jotenkin uskottavamman. Myös Tuure oli hyytävällä, ärsyttävällä tavalla kamala! Yäk.

Puodin idea oli hieno ja tuo vertailu viereiseen puotiin toi sitä myös oivallisesti esiin. Toivottavasti kertoja ja onnellisten muistojen nainen pääsevät vielä yhdessä kahville, se olisi ihanaa!

Kritiikkiä voisin antaa vähän siitä, että kuvailutyylisi oli vähän raskasta, mutta toisaalta tykkäsin siitä niin paljon, että en annakaan - näin lyhyessä novellimitassa se meinaan toimii, ja sopii kertojan sävyyn. Ja raskautta on muutenkin lähinnä ensimmäisessä luvussa, jonka alkupuolella kappaleet ovat jossain määrin samanmittaisia.

Oikein oivallinen teksti, jonka lukeminen kovasti piristi keskiviikkoani. Kiitos!

[Larjus]

Onnettomien muistojen puoti kuulostaa jopa vähän säälittävältä (sellaisella ”awww, ressukka” tyylillä) ja mielenkiintoiselta, ja siksi pitikin tulla kurkkimaan, mitä se pitää sisällään. Pakko kyllä heti näin kättelyssä myöntää, että sen pohjalta odotin paljon surumielisempää tekstiä! Täähän oli paikoitellen yllättävänkin kuumottava. En kyllä pettynyt yhtään, koska hienon tarinan olet saanut aikaan, ja otsikkokin on aiheen ja tyylin suhteen ihan nappiin (vaikka ennakko-oletukseni ehtivätkin olla mitä ovat...)

Tästä tuli sellainen fiilis, kuin olisi lukemassa jotain koululaisille suunnattua romaania Ja tarkoitan sen just sillä lailla, että tyyli ja aihekin ovat kuin suoraan sellaisesta, että ne kiinnostavat vähän kaiken ikäisiä, nuorta ja vähän vanhempaakin. Just jotain tällaista olisin lukenut ihan onnessani jo ala-asteiässä, ja luen edelleenkin! ^^ Tää oikein imaisee mukaansa, herättää uteliaisuuden hyvin.

Osaat kuvailla ihanan elävästi ja runsaasti mutta pitää tasapainon niin, ettei lukeminen tunnu puuduttavalta tai tarina junnaavan paikallaan. Asiat etenevät siinä samalla. Olet myös käyttänyt niin hienoja sananparsia kuvailussasi! Yksi lemppareitani on ” talviunen labyrintti”, koska hitto miten kauniilta se kuulostaakaan! Ja osuvalta.
Mä muutenkin rakastan runsasta ja yksityiskohtaista kuvailua, joten siksikin tämä määrä uppoaa muhun mainiosti, enkä pitänyt tyyliäsi mitenkään raskaana. Päinvastoin.

Tässä oli mukana mielenkiintoisia hahmoja, vaikka niistä ei paljoa irti saanutkaan. Toisaalta se vähä oli lähinnäkin sitä tämän tekstin suhteen oleellista tietoa. Miksipä sitä olisi alettu ruotia Matriarkkaa tai Tuurea tai edes päähenkilöä tuon tarkemmin Oikeastaan ihan hauska, että niin paljon jää pimentoon, voi lukemisen ohessa miettiä, että miksi hahmot käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, ja etsiä ”johtolankoja” itse tekstistä.

Siinä kohdassa, kun Onnettomien muistojen puodin muistopurkkeja kuvailtiin tarkemmin, mieleeni tuli heti Pottereissa olleet ennustukset. Aloin myös miettiä, että pystyisiköhän velhomaailmassa käymään kauppaa muistoilla? Voisi ostaa ja myydä muidenkin muistoja ja katsella niitä ajatuseulasta television tapaan

On uskomatonta, miten nopeasti ihmismieli haluaa unohtaa kurjuudet ja sysätä ne jonnekin kauas mielen perukoille, kauas ajatusten ulottumattomiin. Sain tehdä todella kovin töitä löytääkseni muistoja, joita koin voivani tarjota Tuurelle. Osittain siksi, että niitä oli vaikea löytää, mutta osittain siksi, että monien muistojen yksityiskohdat jäivät täysin pimentoon. Ne olivat vain vilahduksia tunteista, kasvoista, tapahtumista - eivät kirkkaita, selkeitä muistoja, joita tiesin puodinpitäjän metsästävän.

Tää on muuten ihan totta! Lukiessa aloin väkisinkin miettiä, mitkä kenties ovat minun kamalimpiani muistoja, ja oikeestaan helpotuksekseni totesin, että mitään selvää konkreettista ja ”kokonaista” muistoa en edes löydä. Lähinnä vain sellaisia välähdyksiä. (Vaikka sellaisia ”kokonaisuuksia”, kuten koulukiusaaminen, kyllä riittää…) Ehkä ihmismieli pyrkii häivyttämään ikävien asioiden yksityiskohtia, ei talleta niitä kunnolla. Yleensä se painopiste tuntuu muutenkin olevan siinä, miten pahalta itsestä on tuntunut.

Siinä vaiheessa, kun päähenkilö lähti luovuttamaan muistoaan ja alkoi soida se hänen tuntemansa musiikki, mua alkoi vähän pelottaa Alkoi tulla tunne, että vaadittu maksu onkin suurempi kuin mistä oli puhetta. Ja sitten kun hän näkikin edessään sen tutun konserttisalin, iski kuumotus (mutta uteliaisuus sen kun vain kasvoi). En ihan varautunut siihen, että hän luovuttaisikin väärän muiston, mutta sen myötä tuli vähän erilaista kuumotusta peliin. Mietin koko ajan, selviääkö päähenkilö puodista ulos kunnialla. Vaikka tuntuikin helpottavalta huomata, että niin kävi, pieni epäilys ei lähtenyt sitten millään Se fiilis sopi kyllä hyvin tuohon loppuun, joka tosin jäi kivan avoimeksi. Ei mitään tietoa siitä, millaiset seuraukset tuolla muistopuotivierailulla loppujen lopuksi oli. Osa minusta olisi kyllä toivonut sitä, ettei lukijana lopussa jää niin ”tyhjän päälle” jatkon suhteen, mutta toisaalta sellainen pieni pudotus toimii hyvin. Vähän kaksipiippuinen asia, mutta en ole valintaan pettynyt.

Tää oli oikein kiva lukeminen tähän näin keskiviikon keskipäivään (), herätteli vähän mun kooma-aivojanikin. Kiitos tästä!

[hiddenben]

Suuren suuri kiitos kommenteista tähän tekstiin! Olen kovin pahoillani, että vastauksessa ja kiittämisessä on kestänyt näin kauan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Vendela, iso kiitos, että nappasit tämän tuolloin kommenttikampanjasta! Arvostan kovasti sitä, että heittäydyit minun originaalitekstieni pariin kaikkien ficcien jälkeen ja että sopeuduit myös vieraalta tuntuvaan minäkertojaan Oli todella hauska kuulla, että tykkäsit tekstistä ja että tempauduit tarinan vietäväksi! Matriarkan muisto oli tosiaan arvokas ja jää kyllä tämän tarinan puitteissa salaisuudeksi (Vaikka tämän aikana keksinkin, että tämä tarina voisi yhdistyä oivallisesti vuoden 2016 Nanoon - miten outoa! ) Oli kivaa lukea ajatuksiasi tekstin ja sen tapahtumien suhteen, hauskaa arvuuttelua ja pohdintaa! Suuri kiitos kommentistasi, se ilahdutti silloin marraskuussa ja myös nyt! ♥

Lancelot, kiitos oivallisesta kommentista! Niin Tuure kuin tarinan päähenkilö ovat molemmat jossain määrin samasta puusta veistettyjä, joten hyvä, että se välittyi lukijallekin Kommenttisi etenkin alkupuolen raskaasta kerronnasta oli hyvä, pidän sen mielessä tulevia tekstejä ajatellen! Kiitos, kun luit ja kommentoit ja onnea tuleviin ritarillisiin miekkataistoihin ♥

Larjus, hauskaa, että onnistuin yllättämään tarinan tunnelmalla! Onnettomien muistojen puoti sisältää varmasti monia surkeita ja surullisia muistoja, mutta Tuurea kiinnostavat kyllä enemmän ne valtapelin kannalta hyödylliset onnettomat muistot Mitä ihania kehuja, ihanaa kuulla, että kerronta toimi eikä tuntunut liian raskaalta! Kokeilin tässä tekstissä aivan erilaista tyyliä kuin yleensä, joten siksikin tämä ilahduttaa minua kovasti   Tämä on myös minulle ehkä jopa hieman poikkeuksellisesti juonipainotteinen teksti, kun yleensä keskityn enemmän hahmoihin kuin itse tapahtumiin. Kivaa kuitenkin, että se toimi! Heh, Pottereissa voisi ehdottomasti tehdä kauppaa muistoilla! Loppu jää kieltämättä pahaenteisen avoimeksi, mutta sanoisin, että Tuure joutuu hetken pohtimaan, mitä kaikkea hänellä on pelissä ja miten hänen kannattaa tilanteessa toimia. Iso kiitos kommentistasi, se oli valtavan hyvä ja oli kivaa kuulla, millaisia ajatuksia se herätti omien muistojen suhteen! Kiitos ♥

[Thelina]

Olen niin monta kertaa katsellut tätäkin otsikkoa mielenkiinnolla, että oli ihanaa päästä vihdoin uppoutumaan tarinaan! Tarinan alku herätti kovasti sympatiaa: päähenkilön epäonni muistuttaa niitä päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki menee pieleen päähenkilön saama tehtävä sen sijaan herättää kiinnostuksen ja heti haluaa tietää lisää, mikä on onnettomien muistojen puoti! Kiinnostavaa, että raha ei kelvannut maksuvälineenä (ehkä salaperäinen Matriarkka oli aavistanut tämän ohjeistaessaan valtakirjankin osalta, että siitä joko olisi hyötyä tai sitten ei). Tämä kohta oli mielestäni hauska Matriarkan mukaan se oli äärimmäisen tärkeä muisto, puuttuvan palapelin palanen, jota hän kiivaasti tarvitsi selvittääkseen jonkin poliittisen tai vähintäänkin seurapiirillisen mysteerin. Muutenkin tekstin synkeän humoristinen sävy on mukavaa luettavaa!

Toisessa osassa tuli ehkä hiukan salaperäisyyttä ja synkkyyttä, kun selviää ettei mikä tahansa muisto kelpaa maksuksi ja että kaikkein onnettomimmat muistot oikein väreilivät purkeissaan. Mahtaa olla jotakin todella kamalaa siinä purkissa, jolla sai kustannettua kultakoristeisen kylpyammeen! Sekin lisää jännitystä, kun kertojan tapaan lukijakaan ei tiedä, millä säännöillä Tuuren peliä oikein pelataan. Kun päästiin ensimmäiseen mainintaan muistojen seulonnasta, tuli heti mieleen jokin ajatuseulan tyyppinen laite. Tähän tarinaan ei ehkä kuitenkaan olisi niin selkeä taikaesine sopinut, joten selkankukkajuoma oli hyvä ratkaisu, samoin kolmannen osan laite, joka vaikutti enemmän tekniseltä vempaimelta kuin taikaesineeltä. Toinen osa loppuu jännittävästi ja lukijan uteliaisuus muistoja kohtaan on varmasti vähintään yhtä suurta kuin Tuuren!

Kolmannen osan alkutiedoissa odotti yllätys: en kuollaksenikaan muistanut, että olin auttanut musiikillisissa asioissa, mutta ihanaa, että siitä oli hyötyä Tässä oli kiehtovaa se, miten Tuure päättelee jo puolesta lauseesta, minkä tason kauheudesta oikein on kyse. Tuure on hyvin kuvailtu, inhottava hahmo: esimerkiksi se on helppo kuvitella, miten hän oikein innostuu kolmannen muiston kohdalla, kun se viimein on tarpeeksi kauhea.

Kun päähenkilö lähti Virkkusen mukaan tallettamaan muistoa ja hänen ajatuksensa alkoivat harhailla pieleen menneeseen koe-esiintymiseen, aloin jo aavistella, ettei oikean muiston tallennus taidakaan onnistua ihan niin kuin piti. Pieleen mennyt esiintyminen oli kuvailtu todella hyvin ja jokainen musiikin harrastaja varmasti voi siihen samaistua, sillä konsertti-, tutkinto- tai vastaavissa tilanteissa voi aina sattua kaikenlaista. Nuo musiikkisanat ja kappaleiden kuvailu saivat melkein musiikin soimaan päässäni, vaikka kuvitteellisesta kappaleesta olikin kyse Todella onnistuneesti kirjoitettu  ♥

Kun Tuure tunnisti bergamotin hajun ja pyysi toivottamaan mitä ystävällisimmät terveiset Matriarkalle, heräsi epäilys, millaisesta muistosta oikein mahtoikaan olla kyse... Tästä maailmasta, puodista ja päähenkilön seikkailuista lukisi mielellään lisääkin! Eritoten viimeinen lause oli suorastaan hyytävä, kun tajusi mitä kappaleen nimen muistaminen oikein tarkoittaa. Ehkäpä väärän muiston tallentamisesta (ja toki Onnellisten muistojen puodin pitäjän etsimisestä) saisi jatko-osan aikaan, jos joskus innostut

Tämä toimi hyvin kolmeen osaan jaettuna! Tykkäsin erityisesti noista lukujen kuvauksista, sopivat hyvin tarinan tyyliin oli myös hauskaa, että toisen  osan alussa oli kertaus, mitä siihen mennessä olikaan tapahtunut Ihan kuin tv-sarjoissa! Tämä oli oikein mukavaa luettavaa, kiitost tästä!

[hiddenben]

Eikä, olipa hauskaa huomata, että tulit lukemaan juuri tämän tekstin, Thelina! Tämä on kyllä sellainen, missä menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilin aivan toisenlaista tyyliä, joten kommentit tähän tekstiin ilahduttavat kovasti Oli kivaa saada lukea novelli periaatteessa uudelleen näkökulmasi kautta ja erityisesti ilahduin siitä, että tuo lopun musiikkikappale heräsi sinulle eloon! Ja hyvä yllätys tuo kolmannen osan alussa oleva kiitos Mutta siitä oli kyllä kovasti apua tuolloin!

Hauskaa myös, että tuo loppu avautui sinulle, koska hioin sitä melko pitkään alun epäselvyyden jälkeen, eli tarina sai riittävän selkeän lopun - tai ehkä pikemminkin alun Tässä olisi tosiaan mahdollisuus luoda jonkinlainen poliittinen tai vähintäänkin uuskummallinen seikkailutarina - kunpa vain olisi aikaa ja energiaa kirjoittaa kaikki ideat kokonaisiksi tarinoiksi eikä vain kiusoitteleviksi aluiksi Mutta kuinka vain, kiitos ihanasta ja ilahduttavasta kommentista! Kivaa, että viihdyit tämän äärellä ja kiitos, että luit ♥