Kirjoittaja Aihe: Halla, pakkasentuoja | Kolmas sukupolvi + suomalainen mytologia | K-11 | 16/16 + epilogi  (Luettu 1189 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Halla, pakkasentuoja
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: K-11
Paritus: James Sirius Potter/OC + muita
Genre: Seikkailu, mytologia, angst, romance, slowburn
Yhteenveto: Tylypahkan taistelun vuosipäivänä paikalle saapuu mystinen hahmo, joka sinetöi Tylypahkan tilukset niin, ettei kukaan voi lähteä sieltä. Mitä tapahtuu, kun James Sirius Potter kumppaneineen yrittää selvittää sotkun, johon on sotkeutunut suomalaista mytologiaa?
A/N: Kirjotin tän juonirungon 2019 kesällä, mutta en ollut tyytyväinen siihen enkä tajunnut miksi. Sen jälkeen olen noin puolen vuoden välein lukenut tämän läpi ja muokannut vähäsen enkä koskaan ollut tyytyväinen tähän. Paitsi nyt kun alotin taas lukemaan tätä päästäkseni kirjotusblokista! Joten älkää luovuttako vaikka tekstinne olis ekalla kirjotuskerralla täyttä kuraa, koska puolitoista vuotta myöhemmin siitä saattaa tulla ihan hyvä! Also, mietin pitkään onko tämän nimi Halla, pakkasentuoja, Halla pakkasentuoja vai Halla Pakkasentuoja enkä osaa vieläkään päättää mikä on järkevin joten älkää ihmetelkö jos päätän jossain vaiheessa muokata nimiasua vähäsen (bannussa oli helppoo kun pysty laittaa kaikki vaan isoilla kirjaimilla ilman että se näyttää huutamiselta).






1. luku

James Sirius Potter tuijotti tylsistyneenä iltatuulessa humisevaa katajaa samalla, kun hänen tyttöystävänsä Karen Wood jatkoi innokasta monologiaan valmistujaisjuhlistaan. Kun oltiin jo niin lähellä kesäpäivänseisausta riitti päivänvaloa aika pitkälle, mutta toukokuinen ilta alkoi jo hämärtyä kaksikon istuessa seinäsyvennyksessä piilossa opettajien makuusaliin patistuksilta.

“... ja tietysti varsinainen ilo alkaa juhlien jälkeen, koska sittenhän me voimme vihdoin olla kunnolla yhdessä. Tämä viime vuosi on ollut rankka, kun olemme hädin tuskin…”

Kyllä James yritti kuunnella, mutta hän ei voinut keskittyä muuhun kuin sisuksiaan painavaan solmuun, joka oli muodostunut heti, kun Karen oli houkutellut hänet karkuun muiden silmiltä. James vilkaisi ikkunan läpi taivaalle, jossa näkyi pienen pilvenhattaran takaa täysikuu koko komeudessaan, vaikka oli vielä liian valoisaa, jotta näkyisi tähtiä. James ei ollut edes tajunnut, että hän oli kaivannut tähtiä, sillä Viistokujalla Lontoon valosaasteen keskellä asuessa niitä ei juurikaan nähnyt edes talven syvimpinä hetkinä.

James antoi katseensa painua alemmas sisäpihaa koristaviin kynttilöihin. Kynttilöitä oli sytytetty sinne tänne pitkin koulua. James oli kuullut, että ensimmäisinä vuosina sodan jälkeen niitä oli jätetty myös paikkoihin, joissa ihmiset olivat kuolleet, mutta nyt oli mennyt jo kaksikymmentäviisi vuotta, eikä kukaan varmaan muistanut tarkalleen niitä tiettyjä paikkoja, joissa ihmiset olivat menettäneet henkensä.

Jamesin katse pysähtyi iltatuulen pyörittelemistä kynttilänliekeistä kirkkaanpinkkiin soihtuun, jonka Teddy oli tuonut aikaisemmin Victoiren kanssa. Teddy ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta tuntea äitiään, mutta tarinoista ja kuvista mies oli päätellyt, että äiti arvostaisi enemmän silmiinpistävää piristettä kuin tavallista valkoista hautakynttilää.

Tämän illan tarkoitus on kunnioittaa kuolleita, ei surra heidän takiaan.” Niin oli sanonut rehtori McGarmiwa muutama tunti sitten juhlaillallisella, joka oli ollut avoin kaikille entisille oppilaille. Useimmat vieraat olivat jo lähteneet kotiin. Jameskin oli oikeastaan halunnut, mutta Karen oli ollut mustasukkainen, koska James oli illallisella puhunut enemmän sisarustensa kuin tyttöystävänsä kanssa. Siitäkin huolimatta, että Karen oli istunut hänen vieressään koko illallisen ajan.

James vilkaisi tyttöä, joka suki ruskeita hiuksiaan vuoron perään korvan taakse ja taas pois korvan takaa puhuessaan ja siinä välissä viittoi käsillään isoeleisesti. Tämä puhui huolestuttavan päättäväisesti siitä, miten aikoisi muuttaa Jamesin luokse valmistuttuaan siitäkin huolimatta, että James asui pilapuodin yläkerrassa kämppäkaverinaan serkkunsa Fred.

“Kuule, sinun pitäisi mennä tupaasi. En halua, että joudut hankaluuksiin takiani”, James keskeytti puhetulvan.

Karen huokaisi ja painautui Jamesin olkapäätä vasten. “En millään haluaisi. Siitä on liian pitkä aika, kun tapasimme viimeksi. Oliko se jouluna?”

“Pitkältä se tuntuikin”, James mutisi, eikä tarkoittanut aikaa, jona he olivat olleet erossa, vaan sitä viime vuoden joulua, jonka Karen oli viettänyt Pottereiden kanssa ja ominut itselleen huolehtivaisen vaimon roolin. Aluksi James oli pitänyt sitä suloisena, mutta kun Karen oli alkanut hakeutua hänen kylkeensä joka ikinen sekunti tuputtamaan ties mitä paistoksia hänen suuhunsa, oli homma alkanut käydä tukahduttavaksi.

“Ihan totta, mene”, James sanoi ja hyppäsi alas ikkunasyvennykseltä. “Älä anna oikeamielisen valvojaoppilas-siskoni napata sinua haahuilemasta käytävillä liian pitkään tai hän ottaa pisteitä sinulta pois, vaikka olisittekin samassa tuvassa”, James vitsaili ja pörrötti Karenin hiuksia, jota hän tiesi tämän vihaavan, koska se sotki kampauksen.

Tällä kertaa Karen ei kuitenkaan kimmastunut, läpsäisi vain Jamesin käden pois. “Ei kai tuleva kälyni sellaista uskaltaisi tehdä”, Karen nauroi ja hyppäsi myös alas, mutta veti Jamesia yhä lähemmäs vyötäisitä.

Jamesin pintapuolinen virne oli nyt jähmettynyt hänen kasvoilleen. Käly. Karen ihan totta jo ajatteli, että he olivat kihloissa, vaikka milloinkaan James ei tietääkseen ollut vihjannut moista. Oli julmaa antaa tämän leikin jatkua, kun James tiesi, ettei hän milloinkaan voisi viettää loppuelämäänsä Karenin kanssa. Karen oli nojautumassa suudelmaan, mutta James vetäytyi kauemmas ja huokaisi. Hän irrotti tytön kädet lanteiltaan ja jäi pitelemään niistä kiinni tietämättä oikein mitä tehdä.

“Kuule, Karen”, James aloitti punniten sanojansa. Hän ei ollenkaan hallinnut tällaisia keskusteluja. Ehkä pitäisi lähestyä tätä jotenkin pehmeästi, vaikka ensin muistuttaen Karenin hyvistä puolista, jotta tämä ei ottaisi eroa niin itseensä. “Muistatko, kun viime vuonna pidin huispauskarsinnat Rohkelikkojen huispausjoukkueeseen ja sanoin, etten ollut koskaan nähnyt yhtä lahjakasta pitäjää?”

“Muistan”, Karen sanoi hymyillen ja nojautui lähemmäs Jamesia suudellakseen tätä, mutta James nosti heidän yhteen liittyneet kätensä heidän väliinsä estääkseen sen.

“No, se ei ollut vain flirttailua. Olet selvästi perinyt isäsi taidot, enkä ihmetellytkään, että sinusta tuli tänä vuonna huispauskapteeni. Huispautaitosi eivät kuitenkaan olleet ainoa syy, miksi minä ihastuin sinuun. Olet ihailtavan itsevarma, hauska ja kaunis ja nämä kaksi vuotta kanssasi ovat olleet... öh, no muistamisen arvoisia”, James päätti, koska viimeistä vuotta ei voinut kehua mitenkään ihanaksi heidän suhteensa kannalta.

Karen puristi Jamesin käsiä kovempaa ja pompahti paikoillaan hihkaisten. “Aiotko sinä kosia minua”, hän kiljaisi kostein silmin.

Jamesin vatsaa väänsi ja hänen naamansa varmasti venähti aika pitkäksi, mutta Karen oli liian innoissaan huomatakseen. Hitto, miten Karen olikaan niin sokea?

“Anteeksi, jatka vain”, Karen käski pystymättä peittämään hymyään.

James hengähti syvään. Mitä hän nyt sanoisi. Hän painoi katseensa heidän yhteen liittyneisiin käsiinsä. Karen mittaili jo katseellaan vasenta nimetöntään. James nosti tuskastuneena katseensa Kareniin ja sitten tämän taakse yrittäessään keksiä mahdollisimman lempeää tapaa sanoa sanottavansa. Ennen kuin hän ehti saada ajatuksiaan kokoon, hänen katseensa kohdistui ikkunan läpi kajastavaan kummalliseen tummansiniseen valoon, joka nousi patsaan tavoin ylöspäin kellotornin luona olevalta sisäpihalta.

James päästi irti Karenin käsistä ja kiersi Karenin ohi katsoakseen paremmin, mistä valo oli lähtöisin.

“Oho, mitäköhän tuo on?” Karen ihmetteli seurattuaan Jamesin katsetta. “Onkohan siellä jokin muistoesitys? Aika myöhään.”

“En tiedä”, James sanoi ja lähti kävelemään käytävältä kellotornia kohti.

“Ei se varmaan ole tärkeää, jäädään vain tähän. Mitä sinä olitkaan sanomassa?” Karen sanoi ja yritti vetää Jamesia kädestä, mutta James ei antanut tytön pysäyttää itseään vaan käveli ripeästi eteenpäin. Mikä tahansa, joka antaisi hänelle mahdollisuuden kerätä ajatuksia, oli tervetullutta.

Päästyään sisäpihan portille, James pysähtyi pylvään varjoon ja näki nyt kunnolla mitä pihan keskellä tapahtui. Siellä seisoi mustaan huppupäiseen viittaan pukeutunut hahmo, joka heilutteli paksua ja pitkää valtikantapaista sauvaa, jonka päästä lähti kirkasta tummansinistä hehkua suoraan ylöspäin. Hehku valaisi laatat hahmon alla, jolle tämä oli piirtänyt jonkinlaisia valkoisia kuvioita. Pihaa ympäröivät vierailijoiden tuomat kynttilät osallistuivat meneillään olevaan rituaaliin, sillä niiden liekit olivat kasvaneet puolen metrin korkuisiksi. Hahmo – luultavasti mies sillä, huudoksi koventunut ääni oli matalaa – puhui runollisesti kovalla äänellä käyttäen kieltä, jota James ei ymmärtänyt. Mitä tahansa olikaan meneillään, se ei tuntunut ystävälliseltä, vaan sai Jamesin sydämen hakkaamaan jännityksestä.

“Karen, käy etsimässä joku opettaja. En usko, että tuo tyyppi on liikkeellä ystävällisillä aikeilla”, James hoputti vilkaisemattakaan toista.

“Ethän aio mennä sinne? Hän vaikuttaa vaaralliselta”, Karen huolestui.

“Mene”, James sanoi pontevasti uudemman kerran, jolloin hän kuuli Karenin epävarmojen askelien kaikkoavan.

James kaivoi taikasauvansa esiin viittansa taskusta. Hän voisi yrittää livahtaa viiden metrin päässä olevan puun varjoon ja päästä lähemmäs yllättääkseen miehen. Juuri kun hän oli astumassa esiin pylvään takaa, hän näki toisen hahmon kävelevän miestä kohti kovaa vauhtia.

Kaihe!” huusi nainen vihaisesti.

Mies säpsähti ja vilkaisi naisen suuntaan. “Tulit liian myöhään”, mies sanoi. James ei tiennyt mitä kieltä kaksikko puhui, mutta miehen puhe kuulosti ylimieliseltä. Mies alkoi taas liikuttamaan sauvaansa ja mutisemaan soinnullisilta kuulostavia sanoja häkellyttävällä tahdilla.

Naisella oli samantyyppinen pitkä ja paksu sauva, jota hän käytti ampuakseen valoa miestä kohti, mutta miehestä lähti jonkinlainen aura, josta valo kimposi takaisin naista kohti. Nainen väisti valon vain viime hetkellä, mutta valo poltti mennessään osan naisen tumman viitan reunuksesta.

James käytti tilaisuuden hyväkseen ja hiippaili pylvään suojasta puun taakse. Ei ollut vielä täysin pimeää, joten hän saattoi erottaa, että naisen hiukset olivat miehen sauvasta lähtevässä sinertävässä valossa valkeat ja hänellä oli kasvoillaan niin päättäväisen kuolettava ilme, että se sai Jamesin toivomaan, ettei hän joutuisi naisen kanssa vastakkaisille puolille.

Lopeta tämä hulluus!” nainen huusi vieraalla kielellä vihaisen kuuloisena, mutta mies ei edes vilkaissut naista vaan jatkoi loitsuaan. Nainen asettautui tukevaan haara-asentoon ja laski sauvan eteensä. Hän alkoi puhumaan jotain nopeaa mantraa, jolloin sauvan kärjestä alkoi muodostua hitaasti hyvin kirkkaan valkoista valoa. Valo porautui miestä ympäröivän suojakuvun pintaan, eikä tällä kertaa kimmonnut pois, muttei myöskään lävistänyt kupua. Suojakuvun pintaan alkoi muodostumaan säröjä, mutta liian hitaasti. Miehen kiihtyvästä tahdista päätellen hän oli lähellä saada loitsuaan valmiiksi. Hänestä alkoi sykkimään himmeitä valorenkaita, jotka etenivät maata pitkin kuin aaltoina, jotka tuntuivat pienenä väreilynä kehossa. Jamesin tieto pimeästä taikuudesta oli melko vähäinen, mutta kyllä hän tunnisti sen kohdatessaan. Tämä taikuus ei todellakaan tuntunut ystävälliseltä, vaikkei sinänsä satuttanut. Tunne oli samanlainen kuin todistaisi jonkun kuolemaa pystymättä puuttumaan asiaan – sydän tipahti jonnekin vatsanpohjaan.

Nainen ei ehtisi päihittämään miestä. Ei ainakaan yksin.

James hyppäsi esiin puun takaa ja osoitti taikasauvansa kupua kohti. “Rikkoudu”, James lausui keskittyen tuhoamaan suojakuvun. Nainen lopetti loitsun hetkeksi hämmästyksestä, mutta jatkoi sitten sekunnin hiljaisuuden jälkeen. Yhdessä heidän loitsunsa saivat kuvun säröt yhtymään – ja rikkoutumaan.

James lensi kaaressa taaksepäin ja iski lattiaan ensin takapuolensa ja sitten päänsä. Hän voihkaisi, mutta pakotti itsensä ylös sen verran, että saattoi nähdä, olivatko he estäneet miestä. Muistopäivän kynttilöiden liekit olivat sammuneet ja tummansininen valo oli poissa. Niin oli myös mies.

Nainen oli myös iskeytynyt kaaressa kauemmas. James työnsi itsensä pystyyn ja kiiruhti kohti naista, joka ehti juuri kompuroida pystyyn, kun hän saapui lähelle.

“Hei! Mitä ihmettä tuo oli”, James tivasi katsellen naista, jonka tuhkanhopeat hiukset valuivat tämän kasvoille tämän kumartuessa hieromaan polveaan, joka oli ilmeisesti kolahtanut ikävästi johonkin äskeisen lennon jälkeen.

Nainen suoristautui ja katsahti Jamesia.

James nielaisi kohdatessaan toisen hätkähdyttävän jäänsiniset silmät, jotka tuntuivat olevan yhtä säkenöivää ja läpikuultavaa kuin pakkasaamun huurre. Nainen ei ollut hopeisista hiuksista huolimatta ollenkaan vanha, vaan nuori ja kaunis kuin veela. Kaiken lisäksi hänen ihossaan näytti olevan jotenkin kuultavan sininen hehku. Vaikka kevätilta oli lämmin, James värähti, sillä naisesta huokui silkka kylmyys.

Nainen käveli Jamesista välittämättä tämän ohi ja pysähtyi lattiaan piirrettyjen merkkien luo.

“Kuulitko?” James huhuili naiselle ja seurasi tätä. “Mitä se mies yritti? Minne hän meni?” Mahtoiko nainen edes ymmärtää englantia? Tämä oli selvästi puhunut eri kieltä sen miehen kanssa. Ehkä jotain Itä-Eurooppalaista kieltä. Charlie-eno puhui silloin tällöin muutaman fraasin Romaniaa, jossa oli hieman samanlainen sävy kuin siinä naisen puhumassa kielessä.

Nainen kyykistyi lattian luokse tutkailemaan merkkejä. Ne olivat valkoisia ja koostuivat toisiinsa yhtyvistä suorista viivoista. Ne oli piirretty hivenen epätasaisen ympyrän sisälle, joka näytti epäilyttävästi olevan tehty tummasta verestä. Sitten nainen teki jotain erikoista: hän hipaisi yhtä valkoista viivaa ja vei sitten sormensa suuhunsa. James irvisti.

He eivät olleet enää kaksin, sillä paikalle kiirehti nopeasti muita. Karen oli löytänyt opettajista professorit Longbottomin ja Lipetitin sekä rehtori McGarmiwan.

“Potter, mitä ihmettä täällä tapahtui? Näimme valon ja pimeän taikuuden aaltoilun”, McGarmiwa aloitti ja laski sitten katseensa maahan kyykistyneeseen naiseen.

“Kyllä, aivan selvästi pimeää taikuutta”, professori Lipetit totesi pudistellen päätään. “Käyttää nyt hyödyksi sodan vuosipäivän avoimia portteja! Sen me saamme palkkioksi, kun olemme luottavaisia.”

“James, oletko kunnossa?” Karen huolehti ja kiirehti Jamesin vierelle.

James ei ehtinyt vastaamaan sillä McGarmiwa jo käveli Jamesin luokse osoittaen sauvallaan maahan kyykistynyttä naista, joka parhaillaan yritti rapsuttaa hivenen kökköistä merkkien piirtämiseen käytettyä ainetta lasipulloon.

“Kuka hän on?” McGarmiwa kysyi katse naisessa.

“En tiedä. En usko, että hän osaa englantia”, James kertoi.

“Hän osaa, jos haluaa”, nainen vastasi hajamielisesti terävällä aksentilla nostamatta katsettaan lattiasta. Hän nosti pullon silmiensä eteen tarkastellakseen, kuinka paljon ainesta hän oli saanut kerättyä ja kumartui sitten raaputtamaan toisesta kuviosta.

“Vai niin. Kertoisitko kuka olet ja mitä teet Tylypahkassa?” McGarmiwa kysyi tiukasti ja osoittaen naista yhä taikasauvallaan. Muut professorit tekivät samoin. “Sinäkö lähetit sen pimeän taikuuden?”

Nainen vilkaisi huolestumatta häntä osoittavia taikasauvoja ja sitten pikaisesti Jamesia, niin kuin odottaisi Jamesin selittävän asian.

“Se oli joku toinen. Mies”, James sanoi ja osoitti naista. “Hän yritti estää sitä miestä. Minäkin yritin. Luulen, että onnistuimme. Onnistuimmeko?” James kysyi naiselta.

“En ole varma”, nainen tokaisi rauhallisesti ja jatkoi valkoisen aineen keräystään.

“Ja missähän tämä mies mahtaa olla?” rehtori kysyi kiertäen naisen eteen ja tutkaili lattiaan piirrettyjä merkkejä.

“En ole varma”, nainen sanoi uudestaan.

“No olisitko kuitenkin varma siitä, kuka sinä olet ja kuka se mies oli?” McGarmiwa sanoi tiukasti.

Nainen pysähtyi hetkeksi ja naurahti ilottomasti. Sitten hän alkoi taas raaputtamaan valkoista ainetta putkiloon. “Miehen nimi on Kaihe”, hän vastasi tympeästi.

“Ja kuka sinä olet?” professori Longbottom uteli.

Nainen tarkasteli jälleen puteliaan silmiensä edessä ja näytti viimein tyytyväiseltä tulokseensa, sillä hän heilautti kättään pullon yllä mutisten muutaman vaimean saman vieraalla kielellä ja sen suu sulkeutui korkilla, joka ilmestyi tyhjästä. James kohotti kulmiaan ja vilkaisi professoreja, jotka näyttivät miettivän samaa kuin hän: nainen osasi edistynyttä sauvatonta taikuutta. Siitäkin huolimatta, että tällä oli sauva.

“Sinun sauvasi näyttää pohjoismaalaiselta”, professori Lipetit huomautti tutkaillen naista varovasti. “Mutta osaat myös sauvatonta taikuutta. Oletko shamaani?”

Nainen ei vieläkään vastannut, mutta nousi viimein ylös ja katsoi professoreja, jotka eivät vieläkään olleet täysin laskeneet sauvojaan.

“Minun täytyy löytää Kaihe”, nainen puhui silmissään kylmän ylimielinen katse. “Koska hän ei selvästikään ole enää täällä, ei minullakaan ole syytä olla”, nainen sanoi ja suuntasi sitten kohti siltaa, joka johti pois Tylypahkan tiluksilta.

“Hetkinen, et voi lähteä noin vain”, McGarmiwa huomautti aavistuksen hämmentyneeltä, näyttäen miettivän pitäisikö hänen käyttää voimakeinoja naista vastaan vai ei. James tunsi saman hämmennyksen: hän ei ollut laisinkaan varma, oliko nainen luottamusta vai epäluottamusta herättävä. Nainen oli niin itsevarma siitä, ettei heistä olisi hänelle vaaraa, että se sai aikaan vaikutelma siitä, että he olivat samalla puolella. Toisaalta sama itsevarmuus saattoi olla pelkkää väheksyntää heitä kohtaan. Kun nainen ei välittänyt McGarmiwan sanoista, rehtori lähti seuraamaan tätä ripakasti. Muut opettajat tekivät samoin, joten niin teki myös James ja Jamesin käsipuolessa roikkuva Karen.

“Se pimeä taikuus, joka kulki koulun läpi, mitä se teki?” rehtori uteli kirittyään naisen kiinni.

“Se selviää, kun löydän Kaihen”, nainen tokaisi ja nopeutti askeliaan. “Hän ei voi karata minulta kauaksi. Kun saan hänet kiinni, saan tietää, tekikö hän vahinkoa.”

“Ja luuletko, että tämä Kaihe vain kertoisi sinulle? Ei näyttänyt siltä, että olitte ylimmät ystävät”, James huomautti ja yritti vaivihkaa luikerrella vapaaksi Karenin otteesta.

“Minulla on keinoni saada hänet puhumaan”, nainen sanoi pahantahtoisen kuuloisena ja kiristi tahtiaan. He saapuivat nyt kivisillan päätyyn ja nainen astui päättäväisesti pois sillalta – tai ainakin yritti. Juuri ennen kuin nainen astui pois sillalta, kuului sihisevän sähköinen zäp ja nainen lennähti komeassa kaaressa muutama metri taaksepäin.

James juoksi naisen luokse ja ravisti tämän olkapäätä. Nainen ei herännyt.

“Onko hän elossa?” professori Longbottom huolestui.

James vei sormensa naisen nenän alle ja tunsi helpotuksekseen tasaisen hengityksen. “Hengittää. Tajuton vain”, James sanoi ja vilkaisi taaksensa professoreja.

Professori Lipetit ja rehtori McGarmiwa yrittivät parhaillaan selvittää, mikä oli estänyt naista lähtemästä. Heidän taikansa paljastivat ilmassa väreilevän näkymättömän esteen, joka jatkui kymmeniä metriä koulun ylle ja kaartui sieltä kuvunomaisesti. Näytti siltä, niin kuin taika suojaisi koko koulun.

“Tämä ei ole mikään tavallinen kirous”, rehtori McGarmiwa totesi katse synkkänä.

“Hyvin pimeää taikuutta. Ja vahvaa”, professori Lipetit myötäili. “Tällaisen purkaminen ei hoidu yhdessä illassa.”

“Vien hänet matami Pomfreyn luokse”, James sanoi ja nosti naisen syliinsä.

“Minä tulen mukaan”, Karen sanoi itsepäisesti.

“Ei, neiti Wood, sinun ei pitäisi olla ollenkaan ulkona tähän aikaan. Mars makuusaliisi”, professori Longbottom sanoi ja osoitti rohkelikkotornin suuntaan poimittuaan mysteeriseltä naiselta pudonneen sauvan maasta.

“Mutta – ” Karen sanoi ja vilkaisi hätääntyneenä Jamesia. “Minun täytyy vielä hyvästellä rakkaani.”

“En usko, että sinun on huolehdittava siitä”, puhui rehtori synkällä äänensävyllä. “Kukaan ei ole lähtemässä tiluksilta ennen kuin saamme tämän loitsun purettua.”
« Viimeksi muokattu: 11.01.2021 13:44:40 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 603
  • Lunnikuningatar
Mä kannatan pilkullista versiota, tulee kiva tauotus mielessä kun sen lukee. :D (Ja vastaan yksityisviestiin heti kun saan aikaiseksi, oispa paremmat aivot  >:( )

Mutta sitten itse asiaan! Ensinnäkin: jee talvitaikuutta tulossa, lupaavaa! Ja Kaihe on todella upea nimi, ah. ♥ (Olkoonkin, että kyseiseen miekkoseen ei ilmeisesti ole luottamista, mutta kuiteskin - hyvistä nimistä voi nauttia, vaikka ne eivät hyviksille kuuluisikaan.)

Karen vaikutti kyllä niin ärsyttävältä tyypiltä, että ihmekös tuo, ettei James Siriusta napostele. Sydäntä tosin vähän vihlaisi Kareninkin puolesta, kun hän luuli Jamesin kosivan, vaikka kyse oli jostain ihan muusta, auts. Mutta sen siitä saa, jos tuputtaa lakkaamatta paistoksia.  >:( (Tulisi tuputtamaan mulle, tosin. Kelpaisi.)

Slowburn lupaa hyvää, samoin mytologia. ♥ NKKTL:ssä ne ovat toimineet niin hyvin, että luotan, notta tässäkin luvassa on mainiota luettavaa! :) Luonnollisesti myös luvun loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja odotan innolla, että mitä uusi naishahmomme mahtaa tuumata siitä, että hänet on kirottu tuolla tavalla. :P Metkaa myös, että kyseessä on nimenomaan pohjoismaalainen henkilö, hauskaa vaihtelua.

Kiitos tästä, jään odottelemaan jatkoa! ^_^


what we save, saves us

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Kaarne: Kiitos, otinpa vinkistäsi vaariin ja lisäsin otsikkoon pilkun! Katsotaan tuleeko se pysymään siinä vai muutanko kuitenkin mieleni :D Talvitaikuus on <3 kiva että pidät Kaihe -nimestä, se on itseasiassa oikea muinaissuomalainen sana, jonka merkitys avautuu myöhemmin (toki sitä voi yrittää googlettaakin jos on kärsimätön mutta en tiedä löytyykö se helposti) Karen on mestari hyppäämään vääriin johtopäätöksiin :D slowburn ja mytologia vie munkin sydämen <3 En enää täysin muista mitä sillon 2019 kesällä ajattelin kun aloin kirjottamaan tätä mutta muistaakseni halusin kirjottaa 3. sukupolvesta ja suomalaisesta mytologiasta joten päätin yhdistää nämä kaksi ja katsoa mitä tapahtuu :D Kiitos kommentistasi, kiva että jäät seurailemaan!

2. luku

Olihan James toivonut keskeytystä, jotta välttyisi puhumasta Karenille, mutta ei hän ihan tällaista ollut ajatellut. James katseli sairaalasiiven vuoteelle laskemansa naisen tajuttomia kasvoja ja pyyhki hieman hopeisia hiuksia pois tämän kasvoilta. Sairaalasiiven valossa tämän iho ei enää hehkunut sinistä, joten ehkä hän oli vain kuvitellut asian, mutta naisessa oli yhä jotain epätavallista kauneutta. Kuin jonkinlainen aura. Ihan varmasti hänessä oli veelanverta.

Yhtäkkiä James kuuli naisesta tulevan uhkaavaa sihinää ja säpsähti kauemmas. Harmaa kyykäärme luikerteli esiin naisen viitan laskoksista ja sihisi hänelle vihaisesti.

“Hus”, James sanoi ja nappasi taikasauvansa taskustaan.

Käärme kiemurteli naisen ylle, tuuppasi päällään tämän leukaa ja tarkasteli naisen reaktiota. Mitään ei tapahtunut, joten käärme pukkasi naista uudelleen päällään. James laski sauvansa.

“Et taida haluta hänelle pahaa?” James arvasi ja laittoi taikasauvansa takaisin.

“... se näytti jonkinlaiselta… hieman kuin jästien laitteista lähtevät sähköiskut, sellainen ääni siitä ainakin tuli”, professori Longbottom selitti kävellessään jo selvästi nukkumaan menneen matami Pomfreyn kanssa lähemmäs Jamesia. Matami kiersi aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen aavistuksen happaman näköisenä herätyksestä.

Saavuttuaan sängyn eteen tarkkailemaan naista, matami Pomfrey rullasi otsalle valahtaneen papiljotin takaisin pään päälle ja räpytteli silmiään hetken aikaa herättääkseen itsensä. ”Jaa jaa”, hän mutisi ja kumartui hieman lähemmäs naista, kunnes äkkäsi sihisevän käärmeen, joka teki pienen näykkäisyliikkeen kohti matamia.

“Hyvänen aika, ottakaa tuo elukka pois”, matami inahti ja säpsähti kauemmas.

“Luulen, että se on hänen lemmikkinsä”, James sanoi ja puhutteli sitten käärmettä, vaikkei ollutkaan varma pystyikö se ymmärtämään häntä. Isän käärmeskielitaidosta olisi nyt hyötyä. “Yritämme auttaa häntä.”

Käärme sihisi heille yhä, mutta ei yhtä vihaisesti kuin aikaisemmin. Käärme luikerteli naisen yltä tyynyn viereen ja asetti itsensä pieneen kerään, mutta tarkkaili heitä yhä visusti.

“Mikäli ette tiedä, mikä häneen tarkalleen iski, on hieman arvailtava”, matami Pomfrey tuumi tuijottaessaan käärmettä yhä epäluuloisesti ja kaatoi naisen huulien välistä jotain sinertävää nestettä. Pisara valui suupielestä poskelle. Matami Pomfrey kuivasi sen kankaisella nenäliinalla. “Tämä tehoaa useimpiin kirouksien takia tajuntansa menettäneisiin. Heräämisaika tosin vaihtelee.”

“Kiitos Poppy”, professori Longbottom sanoi ja nosti sitten katseensa Jamesiin. “James, kun et kerran voi poistua tiluksilta, sinun on parasta jäädä täksi yöksi tänne. On liian myöhä järjestää yösijaa makuusalista”, professori Longbottom sanoi ja pyöritteli käsissään pitkää sauvaa. “Minun on mentävä. Vien tämän rehtorille talteen. Poppy, ilmoitathan, jos hänen tilansa muuttuu?”

Matami nyökkäsi. ”Epäilen vahvasti, että joudumme odottamaan hänen heräämistään ainakin huomiseen”, hän sanoi ja tukahdutti haukotuksen. ”Minä ainakin painun takaisin pehkuihin, Potter on hyvä ja valitsee itselleen sängyn”, hän tokaisi ja katsoi sitten professori Longbottomia. ”Ellei rehtorilta ole tullut muita ohjeita?”

”Ei vielä, mutta ilmoitan hänelle arviosi naisen heräämisajasta”, professori sanoi ja katsahti sitten Jamesia. ”Pidä häntä silmällä”, professori Longbottom sanoi. Kun James nyökkäsi, professori toivotti matamille hyvät yöt ja anteeksi herätyksestä ja lähti sitten naisen sauvan kanssa kohti sairaalasiiven uloskäyntiä.

James istahti naisen sängyn viereiselle sängylle ja hengähti syvään. Hän ei ollut edes tajunnut kuinka väsynyt oli päivän tapahtumista. Ajatukset alkoivat jo tuntua väsymyksestä sumeilta. James oletti matami Pomfreyn jo lähteneen pois, kunnes huomasi tämän laskevan jotain Jamesin valitseman sängyn viereiselle yöpöydälle.

”Kyynpuremaan”, matami Pomfrey sanoi silmäillen käärmettä sivusilmällä.

“Kiitos, mutta en usko tarvitsevani sitä”, James sanoi – toivoi – irrottaessaan kenkiä jaloistaan. Hän vilkaisi käärmettä, joka oli luikerrellut naisen rinnan päälle pieneksi keräksi.

“Kaikenlaista sitä taas”, matami mutisi kävellessään pois, sammuttaen taikasauvannäpäytyksellä valot mennessään. “Ja minä kun luulin, että lukuvuosi alkoi olla pulkassa.”

James riisui viittansa ja taitteli sen sängynpäätyyn ennen kuin asettautui sängylle. Vaikka ajatukset olivat väsymyksestä sumeita, uni ei kuitenkaan tuntunut tulevan. Hän ei voinut olla miettimättä niitä huispausonnettomuuden jälkeen sairaalasiivessä viettämiään öitä, joita oli sumentanut ties mitkä kipulääkkeet sun muut juomat, joita hän oli saanut. Ehkä hänen oli siksi nyt niin hankala nukahtaa.

Tai ehkä kyse oli siitä, että viereisessä sängyssä makaavan naisen hiukset taittoivat kuunvaloa.

***

Kului kaksi päivää, eikä hopeahiuksisen naisen tila muuttunut. Ainoastaan tämän lemmikkikäärme muuttui hermostuneemman oloiseksi ja sähisi nyt jokaiselle sängyn lähelle yrittävälle, paitsi Jamesille, sillä James oli ottanut tehtäväkseen tuoda käärmeelle pakastettuja hiiriä syötäväksi. Nainen tuskin olisi mielissään herätessään huomaamaan, että hänen lemmikkikäärmeensä olisi nääntynyt nälkään, koska oli ollut liian huolissaan poistuakseen emäntänsä viereltä saalistaakseen.

Sana mysteerisestä tajuttomasta naisesta oli kiirinyt ympäri linnaa, joten varsin monet tekaisivat itselleen vammoja saadakseen nähdä vilauksen naisesta. Lopulta matami Pomfrey joutui sulkemaan sairaalasiiven ovet kokonaan, vaikka se tarkoittikin, että hänen oli ravattava alinomaa avaamassa ovia sen varalta, että sairaalasiipeen olisi tulossa oikeasti loukkaantunut.

“Minä näin hänet”, kehuskeli Mick Thomas-Finnigan ruokatunnilla kenelle tahansa, joka vain suostui kuuntelemaan. “Hän on takulla veelan sukua. Hiukset puhdasta hopeaa.”

Mystinen nainen ei ollut ainoa, joka yritti lähteä koulun tiluksilta, sillä kun sana Tylypahkan sisäänsä sulkevasta loitsusta levisi, uhkarohkeat oppilaat halusivat kokeilla onneaan. Valitettavasti kaikki kokivat saman kohtalon kuin nainen ja päätyivät tajuttomina sairaalasiipeen. Sen jälkeen koulun tiluksilta lähtemättömyys sivuutettiin oppilaiden keskuudessa olankohautuksella, sillä Tylyahoviikonloppuja ei ollut muutenkaan jäljellä kuin yksi ennen kouluvuoden loppumista ja useimmat olivat kasautuvien kokeiden takia liian kiireisiä lähteäkseen huvittelemaan. Vaikka kupua oli kielletty lähestyä, välitunneilla useat oppilaat seisoskelivat mielellään kuvun rajalla heitellen sitä päin pikkukiviä, joita he yrittivät sitten napata takaisin, kun ne sinkoituivat sähisten odottamattomiin suuntiin. Sen takia muutama oppilas joutuikin oikeasti sairaalasiipeen, kun kivi paiskautui voimalla sen heittäjän naamaan.

Opettajat olivat ymmällään, sillä useista yrityksistä huolimatta, kirous ei ottanut rikkoutuakseen. Yhteyttä ulkomaailmaan pystyttiin pitämään vain takkojen avulla, sillä postipöllöt aistivat kirouksen ja kerääntyivät hämmentyneenä tilusten ympärillä sijaitseviin puihin odottamaan reitin vapautumista. Joskus kului päiviäkin, kunnes viimein postipöllöt veivät kantamansa lehdet ja kirjeet takaisin lähettäjilleen. Ministeriö ilmaantui paikalle nopeasti, mutta auroreiden ja kiroustenpurkajien yritykset olivat yhtä tuloksettomia kuin opettajien: Näkymättömään kupuun ei ilmestynyt säröäkään.

Jos Karenilta kysyttiin, Tylypahkaa suojaava suojakehä oli todellinen onnenpotku, sillä se tarkoitti, että hän sai viettää enemmän aikaa Jamesin kanssa.

“Ei se mitään, että sinulla ei ole minulle vielä sormusta. Oikeastaan parempi näin, koska nyt voin valita itselleni mieleisen ja tiedän, että ainakin pidän siitä”, Karen huomautti Jamesin kauhoessa suuhunsa ruokaa nopealla tahdilla. “Ei sillä, etten luottaisi valintakykyysi, mutta tällaisissa asioissa sinä olet hieman ulalla. Tiedän sen. Ajattelin, että ehkä kuitenkin hopeasormus, koska suuret timantit eivät näytä hyvältä kullan kan – ”

“Anteeksi Karen, minun on mentävä juttelemaan veljelleni”, James sanoi ja taputti Karenin olkaa. “Nähdään myöhemmin”, hän sanoi, jottei tämä saisi päähänsä seurata häntä.

James suuntasi Luihuisten pöytään ja istahti veljensä viereen välittämättä muilta Luihuisilta saamistaan ilkeistä katseista. Vaikkei hän enää kantanut yllään Rohkelikon värejä, hän tulisi aina olemaan Rohkelikko.

“Nimeä kuusi taikasauvan ydinainesta”, Albus sanoi katse kirjassa.

Pöydän toisella puolella istuva Scorpius kurtisti kulmiaan niin että silmät olivat pelkkiä viiruja. “Yksisarvisen häntäjouhi, therstailin häntäjouhi, feeniksin sulka, lohikäärmeen sydänjuuri, peikon viiksikarva...” luetteli ja rapsutti korvantaustaansa yrittäessään muistaa vielä yhden.

“Veelan hius”, James heitti.

“Ai niin”, Scorpius huokaisi ja kumartui sitten hieman pöydän yli Jamesia kohti ja madalsi ääntään. “Veelasta puheenollen, eikö hän ole vieläkään herännyt?”

“Ei”, James sanoi kaataessaan itselleen mukillisen kurpitsamehua, sillä hän ei ollut ehtinyt juomaan mitään, ennen kuin oli paennut Karenin luota.

“Oliver Nott sanoi livahtaneensa katsomaan häntä ja sanoi, että hänen hiuksensa ovat puhdasta hopeaa ja ne liikkuvat itsestään kuin käärmeet”, Scorpius kertoi.

James pärskähti kurpitsamehuunsa. “Valehtelee”, hän totesi. “Enkä ymmärrä miksi kaikki niin haluavat häntä töllistelemään, epäkunnioittavaa se on. Ei hän ole mikään koriste-esine”, hän huomautti kärkkäästi.

“Itsekin käyt tuijottamassa häntä joka päivä”, Albus huomautti kääntäen sivua oppikirjastaan.

“En hänen takiaan, vaan hänen käärmeensä. En voi antaa sen kuolla”, James puolusteli.

“Niin niin”, Scorpius virnisti. “Seuraavaksi alat pyytelemään isältäsi käärmeskielivinkkejä, jotta voit hurmata käärmenaisen taidoillasi, kun hän herää.”

James mulkaisi Scorpiusta. “Kun hän herää, hän saa luvan selvittää tämän sotkun, jotta voin lähteä täältä ja jatkaa elämääni. Ei minulla ole sen kummempia taka-ajatuksia.”

“Älä valehtele etteikö sinulla olisi tämän vuoden aikana tullut ikävä vanhaa kunnon tylypahkaelämää ja lempiveljesi seuraa”, Albus vitsaili ja tönäisi Jamesin olkapäätä.

“Joo kaipaan niin paljon loputonta kokeisiin pänttäämistä”, James heitti vilkaisten veljensä kirjaa, mutta siirsi sitten katseensa pöydän antimiin ja nappasi yhden kurpitsapiiraan vadista. “Tosin tämän paikan ruokaa kaipaan. Minä ja Fred ei pärjättäisi elossa, ellei syötäisi lähes joka päivä viereisessä majatalossa.”

“Etkö muka kaipaa yhtään mitään muuta?” Albus ihmetteli ja vilkaisi merkitsevästi olkansa yli Rohkelikon pöydän suuntaan. James seurasi veljensä katsetta ja näki Karenin, joka oli näköjään tuijottanut häntä, sillä tämä vilkutti hänelle heti. James hymyili väkinäisesti ja käänsi katseensa huokaisten.

“Ilmeisesti et”, Albus sanoi pitkittäen ensimmäistä vokaalia ja irvisti pahoillaan Karenin puolesta. ”Mikset sitten jätä häntä?”

“Olinkin jättämässä, mutta sitten jouduin jumiin tänne”, James huomautti harmistuneena ja viittoi ympärilleen. “Hivenen kiusallista jättää hänet, kun en voi lähteä.”

“Parit eroavat koko ajan ja joo, se on kiusallista, mutta sellaista se elämä on”, Scorpius huomautti ja vilkaisi vaivihkaa Rohkelikkojen pöytään, jossa muutaman penkin päässä istui Rose Weasley seuranaan Lorcan Scamander. Scorpius oli eronnut Rosesta melkein puoli vuotta sitten, mutta katseesta päätelleen yhä ajatteli tätä.

“Yhäkö haikailet serkkumme perään?” James kysyi saadakseen ajatuksensa pois omista ongelmistaan.

Scorpius punastui ja käänsi katseensa taas lautaseensa. “Eroaminen oli yhteinen päätös.”

“Olisipa meilläkin. Ehkä teen jotain tosi tökeröä, jotta saan hänet jättämään minut”, James pohti.

“Ei kannata. Sitten asiat vasta muuttuvat kiusallisiksi. Puhut hänelle suoraan. Tytöt arvostaa rehellisyyttä”, Scorpius neuvoi.

James irvisti. Tunteista puhuminen ei ollut koskaan ollut hänen erikoisalaansa. Edellisten tyttöystäviensä kanssa hän oli vain jotenkin lakannut olemasta ilman sen kummempia ongelmia. Vitosluokalla hän oli tapaillut kutosluokkalaista korpinkynttä, Caroline Dalea, ja heidän eronsa oli sujunut suunnilleen seuraavasti:

“Minusta meidän ei kannata olla enää yhdessä”, Caroline oli todennut neutraalisti.

“Okei”, James oli sanonut. Sitten he olivat lähteneet kävelemään eri suuntiin, eivätkä olleet sen jälkeen pukahtaneen toisilleen sanaakaan.

James oli tavallaan odottanut, että myös ero Karenin kanssa tapahtuisi luonnollisesti hänen lähdettyään Tylypahkasta, mutta Karen oli pitänyt kiinni kuin iilimato ja lähettänyt jatkuvasti kirjeitä, eikä ollut lannistunut, vaikka Jamesin kirjeet olivat yhden kappaleen mittaisia ja varsin satunnaisia.

Jamesilla oli siis toinenkin syy viettää aikaa sairaalasiivessä: hän ei joutuisi näkemään niin paljon Karenia, jos pystyi istumaan huoneessa, jonne matami Pomfrey ei päästänyt juurikaan muita kuin hänet. James ei ollut ihan varma miksi matami suostui päästämään ylipäätään hänet sisään niinkin usein. James halusi uskoa, että kenties matami piti häntä luotettavana, mutta todennäköisesti se johtui matamin käärmekammosta ja siitä, ettei tämä missään nimessä halunnut mennä käärmeen lähelle.

Eikä Jamesilla ei ollut erityisesti mitään tekemistä Tylypahkassa, kun kaikki muut olivat tunneilla, eikä hänellä ollut ketään, jolle jutella. Niinpä hän tapasi istua hopeahiuksisen naisen vieressä jutellen tämän käärmeelle.

“Terve, käärme”, James tervehti lounaan päätyttyä ja muiden mentyä tunneille. Hän istui penkille sängyn viereen ja katseli kuinka käärmeen pää putkahti esiin naisen käden ja kyljen välistä. Se ei sihissyt enää Jamesille, vaan tutkaili häntä rauhallisesti.

James kaivoi pussista esiin hiiren ja heilutti sitä hännästä kiinni pitäen käärmeen edessä. Käärme katseli hiirtä laiskasti ja luikerteli sitten naisen käden päälle, jotta James pystyi erottamaan pullistuman sen keskivartalossa, jossa edellinen hiiri vielä suli.

“Sinä et taida edes syödä näin paljoa, vai mitä”, James naurahti ja laittoi hiiren takaisin pussiin. “Minä tein vähän tutkimusta ja sain selville, että te käärmeet juotte yleensä ihonne kautta, joten pihistin ruokalasta tällaisen kulhon”, James sanoi ja otti murokulhon viittansa taskusta. Hän täytti sen vedellä loitsun tavoin. Hän ojensi kulhoa käärmeelle, mutta se vain katseli sitä.

“No, jätän sen tähän pöydälle, kai sinä pääset siitä sängynpylvästä pitkin kiipeämään halutessasi”, James sanoi ja laski kulhon yöpöydälle. Hän vilkaisi naista, joka näytti nukkuessaan rauhalliselta ja kumman tavalliselta. Kauniilta tietysti yhä, niin kuin ennenkin, mutta kun James oli nähnyt naisen ensimmäistä kertaa, tämä oli vaikuttanut jotenkin yliluonnolliselta. Hänen ihonsa oli todella vaalea, niin kuin hän ei olisi nähnyt juurikaan aurinkoa, mutta päivänvalossa iho ei enää näyttänyt niin siniseltä kuin se oli sinä ensimmäisenä iltana näyttänyt. Naisesta silloin hohkanut kylmyys paljastui tulleen naulakkoon ripustetusta tummansinisestä viitasta, jossa oli hopeaa kirjailua. Se hohkasi yhä hivenen kylmää sängyn päätyyn, mutta naisella oli varmaan syynsä suosia viilennettyä viittaa, joten James ei siirtänyt sitä kauemmas. Naisella oli yllään sairaalavaatteet: huonosti istuvat harmaat pusero ja housu -kokonaisuus ja mustat nahkavaatteet roikkuivat pussissa samassa naulakossa viitan kanssa.

Jamesia kieltämättä huoletti hieman, sillä Matami Pomfrey oli alkanut vihjailla hieman sen suuntaista, että naisen olisi pitänyt jo herätä. Matami oli yrittänyt yhtä jos toistakin keinoa, mutta mikään ei näyttänyt tepsivän. James halusi jo palata takaisin Viistokujalle omaan elämäänsä… ei sillä, että häntä odotti siellä mikään erityisemmin, mutta täällä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

“Luuletko, että hän herää?” James kysyi käärmeeltä katsellen naisen kasvoja. Käärme sihisi. Jotenkin se kuulosti optimistiselta. Ehkä hän oli alkanut tulla epätoivoiseksi, jos yritti etsiä käärmeen sihinästä merkityseroja. Näiden päivien kuluessa Jamesista oli kuitenkin alkanut tuntumaan, että käärme oli fiksumpi kuin keskivertokäärme. Se oli varmasti jonkinlainen taikakäärme.

“Minä olen yrittänyt välillä etsiä kirjastosta tietoa kirouksista, mutten ole päässyt kovinkaan pitkälle. Se taikuus on jotain ulkomaalaista, josta en usko täällä olevan paljon tietoa”, James mutisi puoliääneen, kunnes sai älynväläyksen ja katsahti käärmettä innostuneena. “Luuletko, että voisit kertoa mistä olette kotoisin? Se saattaisi auttaa minua selvittämään minkälaisesta taikuudesta on kyse?”

Käärme tapitti häntä hiljaa.

“Odotas”, James totesi ja suoristi paperipussia, jossa hän oli tuonut hiiren. Hän loihti sen pintaan hivenen epämääräisen maapallon kuvan, mutta ainakin hän saisi siitä ideaa. “Katso tätä”, James sanoi ja työnsi paperipussia käärmettä kohti. “Voitko osoittaa mistä olet kotoisin?”

Käärme katseli pussia epäileväisesti ja sujahti takaisin piiloon emäntänsä käden varjoon.

James huokaisi. Taikakäärme tai ei, se oli vain eläin, eikä ymmärtänyt tällaisia juttuja. Eikä varmaan myöskään hänen puhettaan. Hän nousi ylös ja alkoi kädet taskuissa hitaasti kävelemään kohti kirjastoa. Siellä hänestä olisi enemmän hyötyä kuin täällä.

***

Poppy Pomfrey oli juuri nauttimassa lounastaan, jonka hän joutui jälleen kerran syömään työhuoneessaan. Vaikka mystinen hopeahiuksinen nainen ei ollut osoittanut heräämisen merkkejä, ei hän kerta kaikkiaan voinut lähteä sairaalasiivestä, sillä sisään rappasi yhtenään oppilaita, jotka yrittivät päästä katsomaan naista ja sitten hän joutuisi hoitamaan kyynpuremia, sillä naisen vahtikäärme oli pippurista sorttia. Sentään se oli tajunnut, että Poppy oli yksi niistä harvoista, joka yritti auttaa naista, vaikka otus tuijottikin Poppyä tarkasti joka kerta kun hän uskaltautui lähestymään naisen sänkyä. Poppy sitten inhosi käärmeitä. Miksei naisella olisi voinut olla vaikka kaunista lintua toverina?

Poppyn rauhallisen keitonsyönnin keskeytti askeleiden ääni ovien suunnasta. Hän huokaisi ja laski lusikkansa soppaan. Taako joku niistä uteliaista oppilaista! Vaikka hän oli lukinnut oven!

“Jos olette täällä, koska haluatte nähdä veelanaisen, pyydän teitä lähtemään”, Poppy tokaisi terävästi suunnatessaan salia kohti. “Sairaalasiipi on vain sairaille ja heidän vierailijoilleen, eikä hän oli sellaisessa kunnossa, että voisi vastaanottaa vieraita – ”

Poppyn ihmetykseksi ovella ei kuitenkaan näkynyt ketään. Hän pälyili hetken ajan ympärilleen ja päätti sitten kurkata hopeahiuksisen naisen sermin taakse.

Ei, kukaan vierailija ei ollut salaa luikahtanut sinne. Itseasiassa sermin takana ei näkynyt enää ketään. Ainoa liike tuli vaatenaulakon suunnasta, jossa heilui tyhjä henkari.

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 246
Kommenttikampanjasta heipä hei. Tällä fikillä on hieno nimi, joka herättää ajatuksia. Pidin myös siitä, että heti alussa tapahtui jotain, jonka seurauksia tässä nyt eletään ja ihmetellään. Paljon jäi kysymyksiä leijumaan ilmaan, johon lukija ja James varmasti haluavat vastauksia. Tuo salaperäinen loitsumies ja tämä hopeahiuksinen nainen vaikuttivat kuin jostain menneisyydestä putkahtaneilta jos mietin nykypäivän Tylypahkaa. Tai sitten se johtuu siitä, että heidän taikuutensa on vierasta ja erilaista, mitä Tylypahkassa on nähty. Mutta miksi? Mitä tuo mies oikein haluaa? Ja voiko tuolla estotaialla saavuttaa jotain?

James on hankalan tilanteen äärellä. Ja tarkoitan nyt tuota Kaarenia. Voi ei. Kun Kaaren on niin varma itsestään ja luuloistaan, siihen on todella paha mennä oikaisemaan jotain aivan muuta. Sympatiat Jamesille. Kaaren on nyt täysin sokea omassa ihastumisessaan, eikä näe Jamesin antamia vinkkejä. Tämä solmuinen ihmissuhde tuo omaa jännitettä tähän. Toisaalta mitä tapahtuukaan kun tuo hopeahiuksinen herää? Saako Tylypahka ja uteliaat lukijat vastauksia. Ehkä, mutta varmasti tulee myös uusia kysymyksiä.

Tämä suomalaisen mytologian punominen tähän Tylypahkan miljööseen vaikuttaa jännittävältä. Aika pitkään tämä fikki onkin saanut muhia ja odottaa omaa aikaansa, kuten tuossa alussa kerroit. Huomaan, että olet nyt jo laittanut näkyville tuon, että osia tulee 16. Saanko kysyä oletko kirjoittanut fikin valmiiksi tai lähes valmiiksi vai kirjoitatko ja julkaiset juonirungosta sitä mukaa, mitä saat puhtaaksi kirjoitettua? Tämä fikki jäi nyt odottavalle kannalle, kuten minäkin. Uteliaisuus herää mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä lukijalle paljastetaan.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Fairy Tale: Saapi nähdä mistä ajasta nämä uudet tuttavuudet tupsahtivat :D Kiva, että tarina kiinnostaa ja että pidät sen nimestä! Nostit esiin mielenkiintoisia juttuja, joihin varmasti saat vastauksia tarinan edetessä! Ficci on siis joo aika lailla valmis, mutta postailen tätä 1-2x viikossa kunhan ehdin kiireiltäni, varmaan joulukuun alkaessa vähän nopeammin. Kiitos kommentistasi ja tervetuloa seuraamaan!

3. luku

James käyskenteli hitaasti kohti kirjastoa kädet tungettuina tummien housujen taskuihin. Hän ei erityisemmin halunnut mennä kirjastoon, koska hän oli varsin hidas lukemaan, eikä hänellä ollut kovinkaan suurta luottoa siihen, että hän löytäisi sieltä mitään, kun ei oikeastaan tiennyt edes mitä etsiä. Professori Lipetit oli arvellut naisen olevan shamaani ja James oli yrittänyt udella tältä tietoja, mutta professori oli antanut varsin suppean vastauksen ja kehottanut Jamesia etsimään lisää tietoa kirjastosta ennen kuin pyyhältänyt tiehensä valittaen kiirettä. James oli mennyt kirjastoon, muttei ollut löytänyt shamaaneista mitään tietoa muutamaa mainintaa enemmän.

James oli myös udellut rehtori McGarmiwalta, jospa hän voisi tehdä jotain, mutta tämä oli sanonut, ettei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä ja sitten taas valittanut itse kiirettä. Jos kaikilla kerran oli niin kiire, miksei kukaan suostunut antamaan hänelle tekemistä?

James äkkäsi portaita pitkin laskeutuvan serkkujensa Roxannen ja Rosen ja päätti jäädä odottamaan heitä harhauttaakseen ajatuksiaan hieman.

“Kauhukaksikko”, James huikkasi serkkujensa päästessä portaiden päätyyn. Kauhukaksikko-nimi oli jäänyt elämään heidän lapsuudestaan, sillä Roxanne ja Rose olivat olleet kovia tekemään kepposia.

“Yhä täällä, sinä maleksija”, Rose tervehti ja kohotti kulmaansa. ”Luulin, että olisit ikävyyksissäsi käynyt kokeilemassa miltä vankilamme seinä tuntuu.”

“Isä antaa sinulle kohta potkut kun lintsaat töistä”, Roxanne virnuili.

James hymähti. “No, en voi väittää, etteikö se olisi käynyt mielessä”, hän sanoi Roselle ja vilkaisi sitten Roxannea. ”Lähtisin jos voisin, mutta kaipa George ymmärtää. Itseasiassa juuri siitä minun pitikin puhua. Oletko saanut häneen yhteyttä?” James sanoi.

Roxanne pudisti päätään. “Takoissa on kauhea jono.”

“Ai niin, tietysti”, James tajusi ja hieraisi hiuksiaan. Sitä ne kaikki oleskeluhuoneisiin kokoontuneet Rohkelikot siis tekivät, kun hän iltaisin saapui makuusaliin. Hän ei ollut viettänyt oleskeluhuoneessa paljoakaan aikaa, sillä viimeiset kolme päivää hän oli ollut enimmäkseen kirjastossa kiellettyjen kirjojen alueella, jotta voisi vältellä Karenia.

“Hei ihan totta James, älä ole huolissasi, varmasti George-setä ymmärtää”, Rose huomautti.

“Fredhän työskentelee siellä muutenkin kokoaikaisesti. Ei sinulle varmana ole – ” Roxanne pysäytti lauseensa ja puraisi huultaan, liikahtaen hieman vaivaantuneesti paikoillaan.

Tarvetta, James täytti lauseen mielessään. Kyllä hän sen tiesi. Työpaikka enon pilapuodissa oli enemmänkin palvelus kuin oikeasti tarve. Kesäisin häntä tarvittiin, sillä asiakkaat olivat enimmäkseen Tylypahkaikäisiä, mutta junan lähdettyä syyskuun ensimmäisenä King’s Crossin asemalta oli kaupassa ollut varsin hiljaista. Niin hiljaista, että Fred pärjäisi varsin hyvin työskennellessään kahdestaan isänsä kanssa.

“Tarkoitan, että...” Roxanne liikahti hermostuneesti ja yritti kierrellä sanoissaan, mutta ei näyttänyt keksivän miten sanoa asian Jamesia loukkaamatta.

“Tiedän kyllä mitä tarkoitat”, James naurahti tapaillen rentoa äänensävyä. “Ei minua siellä tarvita. En minä aikonutkaan olla siellä lopun ikääni, vain sen aikaa, että saan selville mitä haluan”, hän selitti.

“Entä se huispaajan ura?” Rose kysyi varovasti.

“En tiedä”, James sanoi omastakin mielestään vähän liian pirteästi, esittäen niin kuin asia ei vaivaisi häntä ollenkaan. Hän oli matkustanut kuluneen vuoden aikana useasti äidin mukana huispauspeleihin ja oli saanut nähdä minkälaista huispaajan elämä todella on. Majapaikat olivat pieniä ja useimmiten kolmen tähden alapuolella. Aikataulut olivat usein tiukkoja ja managerit ankaria. Fanien tapaaminen oli varmasti palkitsevaa, mutta aikaa vievää ja se nimikirjoitusten määrä, joita äiti oli joutunut kirjoittamaan, oli varmaan pysyvästi vahingoittanut hänen kättään. Jamesille huispaus oli hupia ja keino paeta kaikkea maankamaralla olevaa. Jos häneltä vietäisiin vapaus, siitä tulisi työtä, eikä se olisi enää hauskaa.

“No ei se mitään, kyllä sinä vielä keksit jotain”, Rose sanoi ja taputti serkkunsa olkaa lohduttavasti.

James nyökkäsi ja yritti näyttää huolettomalta, mutta totuus oli, että asia vaivasi häntä paljon ja sai vatsan aina solmulle. “Ehkä ryhdyn menninkäistenkarkottajaksi! Näittehän, miten taitavasti heittelin niitä viime kesänä”, hän vitsaili.

“Se on kyllä totta, siinä sinulla on lahjoja”, Rose myönteli.

“Kuka haluaa huispaajaksi, kun voi pelata menninkäispalloa”, Roxanne vitsaili. “Perustetaan oma liiga, vähän niin kuin sellainen jästien jalkapallo, mutta menninkäisillä!” hän innostui.

“Se olisi varmaan eläinrääkkäystä”, Rose huomautti.

“Höh, niin varmaan”, Roxanne sanoi harmistuen. “No mutta meidän pitää nopeasti viedä tutkielmat liemiluokkaan ennen muodonmuutoksia.”

“Älkää hukkuko patoihin matkalla, teidän liemenkeittotaidoissa kun ei ole kehumista”, James vitsaili hyvästiksi. Roxanne näytti hänelle kieltä ja Rose pyöräytti silmiään. James siirtyi hieman kauemmas aulan täyttävästä oppilastulvasta ja lähti kävelemään päämäärättömästi eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne mennä.

James löysi itsensä kasvihuone kolmoselta, josta oppilaat parhaillaan valuivat ulos. Se oli ilmeisesti viitosluokkalaisten tunti, sillä oppilaiden joukossa olivat Lily ja Hugo.

“Kappas, James. Mikä sinut tänne eksytti?” Lily kysyi reippaasti hymyillen.

James vastasi hymyyn hieman vaisusti, sillä nyt edes hänen aurinkoisen pirteä siskonsa ei voinut häntä piristää. “Kuljinpahan ohi”, hän totesi.

“Me opiskeltiin äsken kirkunappareita, että jos olet menossa kasvihuoneeseen, varo törmäämästä pöytiin, tai ne alkavat taas huutamaan. Yksi Hugon tupalainen, ääliö Wilkens huudatti niitä ihan tahallaan”, Lily kertoi.

“Hän on vain kömpelö”, Hugo huomautti.

Lily katseli Hugoa oikeastiko-ilmeellä. “Ei ole, hän teki sitä tahallaan. Hugo teissä puuskupuheissa on se huono puoli, että haluatte aina uskoa kaikista parasta”, Lily sanoi katsellen serkkuaan kulmiensa alta.

Hugo mutristi suutaan. “Teissä rohkelikoissa on se huono puoli, että otatte turhia riskejä”, hän sanoi ja antoi Lilylle katseen, joka selvästi kertoi tytölle paljon, mutta ei mitään Jamesille.

“Se onnistui!” Lily huomautti puolustellen, näyttäen unohtaen kokonaan Jamesin olemassaolon. “Minä sain ne siirrettyä ruukusta toiseen täydellisesti, eikä ne huutanut yhtään.”

“Mutta tönäisit samalla minun ruukkuani ja sait minun omani huutamaan”, Hugo huomautti ristien kädet rinnalleen. Lily yritti väittää vastaan, mutta Hugo puhui päälle kovemmalla äänellä. “Ja jos et olisi onnistunut, vaan tiputtanut ne matkalla pöydälle, olisit saanut kaikkien kasvit huutamaan tömäyksestä johtuen.”

“Se ei ollut turha riskinotto, vaan hyvin laskettu ja kannattava”, Lily vakuutti ylpeästi. “Joka tapauksessa”, hän sanoi kääntäen katseensa Jamesiin ja hymyili. “Olen pitämässä valistusta siitä, miten tupastereotypiat ovat vaarallisia identiteettimme kehitykseen. Haluatko mukaan kokoukseen?”

James naurahti aidosti. Hän oli selvästi aliarvioinut Lilyn piristystaidot. “Oletko oikeasti?”

“En, mutta voisin”, Lily tuumi ja alkoi selvästi tekemään muistiinpanoja mielessään, sillä niin lilymäisellä ilmeellä, kun hänen kulmansa kurtistuivat hieman ja kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy, jonka keskelle asettui täydellisesti yksi pisama.

“Ellei meillä sattuisi olemaan nyt loitsuja”, Hugo sanoi ja nyökkäsi päällään käytävää kohti.

“Ai niin joo”, Lily sanoi vilkaisten ensin käytävää ja sitten Jamesia. “Nähdään myöhemmin”, hän sanoi Jamesille.

“Hauskaa loitseilua”, James heitti. “Älä kiroa kenenkään nenää ikitukkoon.”

“Se oli yksi kerta! Lakatkaa muistuttamasta siitä”, Lily voihkaisi kävellessään poispäin.

James hekotti hieman itsekseen, mutta käytävän tyhjennettyä hymy häipyi nopeasti hänen kasvoiltaan ja tilalle palasi taas muistutus siitä, ettei hänellä ollut mitään järkevää tekemistä. Alkoiko hän kaivata tunneilla ravaamista? Johan nyt.

James huokaisi ja käveli hetken aikaa edestakaisin kasvihuoneen edessä osaamatta päättää mitä hän tosiasiassa halusi tehdä nyt. Viimein hän kurkkasi kasvihuoneen ovesta sisään ja nojasi ovenkarmiin.

“Kas, James”, professori Longbottom tervehti hymyillen viedessään yhden kirkunappariruukun huoneen keskellä olevalta pöydältä sivupöydälle.

“Tarvitsetko apua noiden kanssa, professori?” James kysyi.

“Siitä olisi iso apu”, professori sanoi Jamesin yllätykseksi. Hän oli puoliksi odottanut, että tämäkin passittaisi hänet tiehensä kiirettä valitellen.

James asteli hitaasti sisälle kasvihuoneeseen ja nappasi pöydälle unohtuneet hanskat käsiinsä ennen kuin alkoi varovasti nostelemaan ruukkuja.

“Unohdin tyystin sanoa oppilaille, että siirtäisivät ruukut pois, ennen kuin he olivat jo puolivälissä käytävää”, professori naurahti. “Kirkunappari aistivat niin herkästi taikuuden, ettei niitä oikein voi leijuttaa pois.”

“Muistan sen”, James virnisti, sillä omalla viitosluokan kirkunapparitunnillaan hän oli leijuttanut yhtä ja se oli kirkuen tippunut vahingossa yhden luihuisen niskaan. Ihan oikeasti vahingossa, vaikka kukaan ei ollut suostunut uskomaan sitä.

“Sinun sietäisikin”, professori Longbottom naurahti, selvästi miettien samaa kohtausta. “En usko, että herra Wale koskaan uskoi sinun tehneen sen vahingossa.”

James asetti ruukun varovasti korkeimmalle hyllylle ja kääntyi katsomaan professoria. “Sinäkö uskoit?” hän kysyi hämmästyneenä.

Professori Longbottom laski ruukun Jamesin laskeman viereen ja pyyhkäisi epähuomiossa poskeaan multaisella käsineellä. “Olen oppinut näkemään milloin sinä olet tosissasi ja milloin et. Näytät kovasti isältäsi”, Longbottom sanoi ja pyyhki multaa pois ranteensyrjällään.

Isän mainitseminen sai heti Jamesin sisukset solmuun. Hän ehkä näytti isältään, mutta isänsä taitoja hänellä ei ollut.

“Ilmeisesti et ilahdu vertauksesta?” Longbottom kysyi huomaavaisesti.

James huokaisi ja naputteli hiljaa yhtä hyllykön pintaa. Hänen käsineistään jäi siihen multaa. “Minusta vain joskus tuntuu, että hänen kenkiään on hankala täyttää”, hän mutisi. “Elän ikuisesti hänen varjossaan. Olen vain Harry Potterin poika.”

“On luonnollista tuntea niin. Ei kukaan oleta sinun täyttävän hänen kenkiään.”

James äännähti tuskautuneesti ja nosti katseensa kasvihuoneen särisevään lamppuun. “Siinäpä se. Kukaan ei usko, että minä voisin saada aikaan jotain yhtä suurta. He toivoivat kyllä pitkään, että osoittaisin jotain ihmeellistä rohkeutta tai erikoislahjakkuutta, mutta arvosanani ovat aina olleet keskinkertaiset, enkä ole koskaan pelastanut kenenkään henkeä, joten olen suoraan sanottuna epäonnistunut”, hän sanoi naurahtaen, puoliksi vitsaillen. “Olenhan minä toki ihan hyvä huispaaja, mutta olenkin harjoitellut sitä pienestä pitäen.”

“Älä vähättele saavutuksiasi siksi, että olet joutunut tekemään niiden eteen paljon työtä. Olet erinomainen huispaaja”, professori Longbottom huomautti. “Harva on seppä syntyessään, eikä kukaan hallitse kaikkea, vaikka tälle planeetalle mahtuu muutama Hermione-tätisi kaltainen erikoisuus”, hän sanoi hymy suupielessä ja pyyhkäisi multaa alas hyllyköltä. “Varjoista nouseminen ei saavuta mitään, jos teet sen pelkästään noustaksesi varjoista. Siten et ainakaan ikinä löydä onnea.”

James pureskeli poskeaan ja piti katseensa pöydän pinnassa. Professorin sanoissa oli kyllä järkeä, mutta James ei tiennyt edes mistä aloittaa oman elämänsä kanssa.

Professori Longbottom käveli taas pitkän pöydän luo ja tarttui toiseen kirkunappariruukkuun. “Monet tapaavat kutsua sen ja tämän taidon kulkevan veressä, mutta lahjakkuuteen tarvitaan kaksi asiaa: into ja päättäväisyys”, hän kertoi nostaessaan ruukun hyllylle. “Eikä niitä voi periä geeneillä. Vanhempi voi toki tartuttaa innon mielenkiinnonkohteestaan jälkikasvuunsa, mutta lopulta on kyse yksilön omasta päätöksestä ja siitä mitä heidän sydämensä haluaa.”

“Mutta kun en tiedä mitä minä haluan”, James huokaisi.

Professori hymähti ja otti tukevamman otteen ruukusta saadakseen nostettua ruukun hyllylle. “Olen ollut samassa veneessä kanssasi ja siksi minä osaan kerrankin jaella hyviä neuvoja jostain.”

James naurahti viimein hivenen.

“Ei sitä tarvitsekaan tietää heti. Kyllä se joskus iskee”, professori jatkoi rauhallisesti työntäessään ruukkua paremmin hyllylle. ”Kokeile erilaisia asioita, niin saatat vahingossa löytää sellaisen, josta pidät.”

“Tällä hetkellä haluan vain olla hyödyllinen”, James huokaisi ja tajusi hakea toisen ruukun pöydältä. “Minulla olisi kerrankin mahdollisuus olla osallinen jotain seikkailua, jonkalaisia isäni ratkoi harva se vuosi omina kouluvuosinaan, mutta en edes tiedä mistä aloittaa.”

“Jos sinua lohduttaa, isälläsi olikin aina apua, eikä hänkään usein tiennyt mistä aloittaa. Vihjeitä kyllä ilmestyy aikanaan.”

James nyökkäsi. He siirsivät loput ruukut hyllyille hiljaisuudessa, joka ei ollut yhtään epämukava tai painostava, vaan sellainen, joka antoi Jamesille aikaa ajatella. Ehkä hänen pitäisi puhua professori Lipetitille ja rehtori McGarmiwalle painokkaammin ja vaatia saada olla avuksi. Luottaisivatko he kuitenkaan häneen? Laittaisivatko he hänet vain kuuraamaan vessoja tai jotain? No, sitten hän ei suostuisi vaan keksisi jotain itse. Intoa ja päättäväisyyttä.

Ruukut loppuivat ja James riisui hanskat kädestään ja ojensi ne professori Longbottomille. “Kiitos professori”, hän sanoi, tuntien olevansa täynnä uudenlaista puhtia. “Älä jooko kerro isälle tästä”, hän pyysi. “Hän huolestuisi turhaan.”

“Ei hätää, opettajan vaitiolovelvollisuus”, professori Longbottom hymyili ja taputti Jamesia olalle. “Voit piipahtaa teelle milloin tahansa.”

James nyökkäsi ja hymyili hyvästiksi, tuntien olonsa paljon paremmaksi kuin aiemmin. Käytävillä liikkui vielä jonkin verran tunneille kiiruhtavia oppilaita hänen kivutessaan aulan portaita ylöspäin aikomuksena suunnata rehtorin kansliaan.

“Olikohan tuo se mystinen veelanainen?” Jamesin ohitse juokseva pieni puuskupuh supatti kaverilleen.

“Pakko olla. En ole nähnyt ikinä ketään yhtä nättiä ja pelottavan näköistä. Hassua miten voi olla samaan aikaan nätti ja pelottava”, toinen puuskupuhpoika sanoi.

“Hei, missä näitte hänet? Sairaalasiivessäkö?” James huikkasi pojille. He kääntyivät katsomaan häntä.

“Ei kun ihan tuossa käytävällä”, poika sanoi ja osoitti taaksensa. “Hän oli menossa tyrmiä kohti”, hän sanoi ennen kuin pinkaisi taas juoksuun.

Jameskin pinkaisi juoksuun, tosin päinvastaiseen suuntaan. Ilman puuskupuhien ohjeitakaan ei olisi ollut vaikea päätellä mihin suuntaan nainen oli mennyt, sillä kaikki tyrmien suunnasta tulevat ensi- tai toisluokkalaiset, joiden tunti oli venähtänyt pitemmäksi, vilkuilivat taaksensa ja supattivat veelanaisesta.

Muutaman mutkan jälkeen James näki viimein ripakasti eteenpäin kävelevän naisen, jonka tummansininen ja hopeapilkullinen viitta hulmusi askeleiden jäljessä. Viitan toinen kulma oli yhä tummunut kirouksen osuttua siihen. Nainen pälyili koko ajan ympärilleen jotain etsien, saaden suorat hopeiset hiukset liehumaan liikkeiden tahdissa.

“Hei”, James huikkasi ja otti muutaman juoksuaskeleen kiriäkseen naisen kiinni. Tämä pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. “Olet hereillä”, James sanoi eikä voinut olla hätkähtämättä siitä, miten jäänsiniset naisen silmät olivat, kun hän ei ollut nähnyt naista silmät auki moniin päiviin. Silmät toivat esiin hiusten vaaleamman hopeisia raitoja.

“Sinä”, nainen tokaisi tarkastellen Jamesia päästä varpaisiin. Naisen kaulan ympärille kietoutunut käärme sihisi äänekkäästi. James kurtisti sille kulmiaan. Hän oli luullut, että heistä oli tullut ystävät. Nainen silitti käärmeen leukaa, jolloin se lopetti sihisemisen ja laski päänsä naisen olkapäälle, josta mustan, nahkaisen miehustan yläpuolelta lähtivät tummansiniset hihat. Kiireisestä kävelystä huolimatta nainen oli ainakin vaihtanut vaatteensa. Nahkahousut, nahkapaita ja paksu viitta valkoisine turkiskauluksineen toi taas naisen olemukseen samanlaista yliyliluonnollisuutta, joka oli hätkähdyttänyt Jamesin heidän ensitapaamisellaan. Eniten vaikutelmaa toi kuitenkin tiukka katse naisen kasvoilla, joka oli samaan aikaan kiivas että auktoriteettisen tyyni. Nuoresta ulkonäöstään huolimatta naisesta huokui jonkinlainen kokemus. Hän vaikutti henkilöltä, joka oli nähnyt jo niin paljon, ettei hätkähtänyt enää mistään.

“Nimeni on James Pot – ”

“Tarvitsen sauvani, missä se on?” nainen tivasi teräväaksenttisella englannilla.

“ – ter, vau et juurikaan tuhlaa aikaasi kohteliaisuuksiin, vai mitä”, James huomasi. “Voisitko viimein kertoa nimesi?” hän yritti.

Naisen katse ei pehmentynyt. “Sauvani”, hän sanoi uudestaan.

James virnisti. “Erikoinen nimi.”

Nainen astui askeleen lähemmäs ja katsoi Jamesia kylmän haastavasti, ei vihaisesti, vaan enemmän niin kuin hän aikoisi tehdä juuri niin kuin sanoi, eikä kenelläkään ollut siihen mitään sanomista. Nainen näytti siltä niin kuin hän saattaisi vetää Jamesin kurkun auki pelkällä katseellaan ihan huvin vuoksi. Jamesin iholle nousivat kylmänväreet eikä kyse ollut vain siitä, että naisen viitta hohkasi kylmää. Hänen mieleensä palasi ajatus siitä, ettei haluaisi tuota naista vihollisekseen. Hän ei ollut muuttanut mieltään sen suhteen.

“Nimelläni ei ole väliä, otan sauvani ja lähden”, nainen sanoi hyvin selvästi artikuloiden, eikä James uskonut sen johtuvan siitä, ettei englanti ollut tämän äidinkieli.

“Se on hieno suunnitelma, paitsi ettei oikeastaan ole”, James sanoi ääntäen sanansa yhtä selvästi, mutta hän ei saanut ääntään kuulostamaan yhtä auktoriteettiselta, joten hän jätti matkimisyritykset sikseen. “Etkö muista? Tylypahkan ympärillä on jokin suojakupu, joka antaa tajuttoman sähkärin jokaiselle, joka yrittää lähteä.”

Nainen siristi silmiään hämmentyneesti ja hieraisi päätään niin kuin olisi menettänyt muistinsa tapahtumasta. “Kaihe…” hän sanoi hiljaa ja naurahti vihaisesti.

“Häntä ei ole näkynyt. Oletimme, että hän ehti karkuun ennen sitä kupua”, James kertoi. Ainakin hän oli olettanut, ei hän tiennyt muista, koska kukaan ei suostunut kommunikoimaan hänen kanssaan näistä asioista.

“Ei ehtinyt”, nainen sanoi Jamesia katsomatta. “Hän on täällä.”

“Mistä tiedät?”

“Tiedänpähän vain”, nainen tokaisi ja käänsi vaativan katseensa Jamesiin. “Missä on sauvani?”

Siitä James ei ollut täysin varma, hän muisti vain, että professori Longbottom oli kertonut vievänsä sen rehtorille. “Kerron, kun kerrot nimesi”, James ehdotti.

Naisen silmät siristyivät ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäs Jamesia ja käänsi päätään hivenen vasemmalle, katsellen hänen kasvojaan tarkasti, niin kuin pitäisi sitä yksinkertaista kysymystä liian tungettelevana. “Miksi se kiinnostaa sinua niin?”

Jamesin otsa kurtistui. “Koska on kohteliasta kertoa nimensä? Olen kyllästynyt ajattelemaan sinua hopeahiuksisena naisena. Ehkä voisit olla jäänainen, sinun koko tyylisi ja luonteesi on aika kylmä”, James sanoi ja heilautti kättään naisen viittaa kohti.

“Sopii minulle”, nainen tokaisi.

James kohotti kulmaansa. Siinäpä oli itsepäinen nainen. “Se ei ole kovin ytimekäs nimi”, hän huomautti, eikä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten niin yksinkertainen kysymys sai naisen niin puolustuskannalle. “Tämä nimiasia taitaa olla sinulle arka paikka?”

Nainen mulkaisi Jamesia eikä vieläkään vastannut heti, katseli vain ympärilleen vihaisesti. “Halla”, hän murahti.

“Mitä?”

“Voit kutsua Hallaksi”, nainen tokaisi selvemmin ja käänsi hitaasti jäisen katseensa Jamesiin. “Nyt. Sauvani.”

“Halla…” James kysyi, odottaen, että nainen täydentäisi lauseeseen sukunimensä, mutta nainen ei suonut sitä hänelle, tuijotti vain tiukasti. “Onko sinulla sukunimeä”, hän kysyi viimein kohottaen kulmiaan.

“Ei”, nainen töksäytti. “Sauvani.”

James huokaisi ja pudisteli päätään. “Olkoon sitten, Halla”, James sanoi ja lähti kävelemään rehtorin kanslian suuntaan. “Seuraa minua.”

He lähtivät kävelemään selvästi hitaammin kuin Halla halusi, sillä tämä joutui jatkuvasti hidastamaan askeliaan. James ei ollut ikinä käsittänyt itseään keskivertomiestä pitemmäksi ja vaikka Halla olikin vain muutaman sentin pitempi kuin hän, tämän normaali kävelyvauhti oli selvästi nopeampi kuin hänen.

“Entäpä tuo luikerteleva kaverisi”, James sanoi vilkaistessaan sivusilmällä käärmettä, joka ei ollut moksiskaan heidän nopeasta kävelytahdistaan. “Onko sillä nimeä, vai onko senkin tiedusteleminen epäkohteliasta?”

Halla pysyi hetken hiljaa. “Routa”, hän kuitenkin vastasi.

“Se ei poistunut luotasi kertaakaan, kun oli tajuton. Jouduin tuomaan sille hiiriä, jottei se olisi näännyttänyt itseään nälkään”, James kertoi, koska Halla ei selvästikään aikonut pitää keskustelua yllä.

Halla vilkaisi Jamesia sivusilmällä. “Se ei olisi kuollut, mutta kiitos. Kai”, hän tokaisi.

Vai että ihan kai. Se vähän vähätteli kiitosta. “Miksei olisi?”

Halla oli hetken vaiti, ja James luuli jo, ettei tämä aikonut vastata hänen kysymykseensä, mutta viimein tämä puhui. “Routa on minun Lievoni. Se tarkoittaa… hmm… miten sen kääntäisi… apuolentoa”, Halla kertoi pitäen katseensa koko ajan edessään. Ilmeisesti tämä ei välittänyt suuremmin katsekontaktista muuten kuin pelotellakseen. “Hän on sidoksissa minuun, eikä voi kuolla niin kauan kuin minä olen elossa. Tai päinvastaisesti.”

“Kuulostaa vähän hirnyrkiltä”, James huomautti ajatukset Voldemortin käärmehirnyrkistä, josta hänen isänsä oli kertonut tarinoita.

Nainen ei vastannut. Joko tämä ei tiennyt mikä hirnyrkki oli, tai James oli osunut oikeaan. Varmaan ensimmäinen, mutta tämä oli liian ylpeä kysyäkseen selventävää kysymystä.

“Ja mikähän se sinun kielesi on? Puhut ihan hyvää englantia”, James sanoi. He saapuivat nyt lumotuille portaille ja joutuivat hetken aikaa odottamaan oikeiden portaiden asettumista. Tunnit olivat alkaneet, joten käytävät olivat tyhjiä, onneksi, koska muuten he epäilemättä joutuisivat oppilaiden kysymystulvan kohteeksi. Halla katseli portaiden liikkumista kasvoillaan viimein pientä kiinnostusta ja ehkä hieman arvostusta.

“Suomi”, Halla vastasi unohtuessaan katselemaan heidän portaidensa lähestymistä.

“Suomi…” James toisti ja astui viimein pysähtyneille portaille. Halla astui ensimmäiselle askelmalle vasta varmistettuaan, että se kesti laittamalla yhdelle jalalle hieman painoa. “Se on Skandinaviassa”, James muisteli.

Halla vilkaisi Jamesia pikaisesti ja lähti sitten kävelemään nopeasti portaita ylös. “Niin”, hän vastasi äänessään nyt taas varautuneisuutta.

“Onko siellä velhokoulua?” James uteli kiinnostuneena.

“On tietysti”, Halla sanoi niin kuin se olisi itsestään selvää.

“Miksi se Kaihe sitten tuli tänne?”

Siihen Halla ei enää vastannut. James katsahti ärtyneesti hänen edelleen kiirehtineen naisen selkää. Taas hänet yritettiin sulkea ulkopuolelle.

Into ja päättäväisyys.

James kiri Hallan ohi ja painoi kätensä kaidetta vasten estäen naisen etenemisen.

“Kuule, et voi pitää tietojasi enää itselläsi, koska tämä on kaikkien ongelma nyt”, James selitti vaativasti. “Minun ei edes pitäisi olla täällä. En ole koulun oppilas tai henkilökuntaa, joten täällä kykkiminen haittaa elämääni”, hän sanoi.

Halla tuijotti Jamesia pistävän sinisillä silmillään vaivautumatta ottamaan tämän sanoja ollenkaan tosissaan äänensävystä huolimatta. “Se on harmillista. Yritän korjata asian”, hän lupasi neutraalisti ja otti yhden askeleen ylemmäs, mutta James ei vieläkään suostunut väistymään.

“Tämä on vähän sinun taitojesi yläpuolella nyt”, James sanoi tiukasti. “Koko opettajakunta ja ministeriö ovat yrittäneet murtaa suojausta turhaan.”

Halla tuijotti Jamesia ja hymyili. Ei kuitenkaan herttaisesti, vaan silmissään kuolettava kylmyys ja pisteliäisyys. “Sinä et tiedäkään kuka minä olen ja mihin minä pystyn”, hän sanoi hitaasti uhkaavan pehmeällä äänellä nousten tiellä olevasta kädestä huolimatta Jamesin kanssa samalle portaalle, jolloin he seisoivat nyt lähes kiinni toisissaan.

James tuijotti naista itsepäisesti takaisin, suostumatta väistymään, vaikka naisen viitan helmat hipoivat hänen vartaloaan ja kaiteesta kiinni pitävä käsi painautui vasten naisen kylkeä. Hallasta hohkava kylmyys sai Jamesin ihon kananlihalle.

“Kerro sitten”, James yllytti ja kohotti kulmaansa.

Hallan suupieli nytkähti ilkeän oloisesti ylöspäin, niin kuin hän olisi odottanut niitä sanoja. Halla tarttui salamannopeasti siihen Jamesin käteen, joka oli tarttunut kaiteeseen, väänsi sen miehen selän taakse niin, että James horjahti. Jamesin vatsa painautui vasten kaidetta niin, että hän roikkui puoliksi tyhjän päällä.

“Olen parempi näyttämisessä”, Halla kuiskasi Jamesin korvaan, pidellen häntä tyhjän päällä vielä hetken ja päästi sitten irti.

Ilmavirta kutitti yhä Jamesin korvalehteä, kun hän työnsi itsensä sydän lujaa hakaten kauemmas kaiteesta. Halla oli ehtinyt jo portaiden päähän ja katseli ympärilleen yrittäen arvata mihin suuntaan kannattaisi lähteä. James kiiruhti nopeasti ylös, ennen kuin portaat ehtisivät kääntymään. Samaan aikaan hän oli sekä vaikuttunut että pelästynyt, eikä hän osannut sanoa arvostiko vai pelkäsikö hän naista enemmän.

“Tule sitten, neiti näyttäjä”, James rykäisi lähtiessään oikealle, suoristaen hieman valkoista kauluspaitaansa, joka oli rypistynyt vatsan kohdalta. “En malta odottaa, että näen sinun purkavan sen pirun sähkökentän.”

He kävelivät eteenpäin hiljaisuudessa nopeuttaen kävelytahtia. James vilkuili silmäkulmastaan Hallaa. Hän ei saanut mielestään pois sitä vaikutelmaa, että Halla vaikutti ihan joltain salamurhaajalta, joka saattaisi oikeasti vain vääntää hänen niskansa nurin, jos hän ärsyttäisi tätä liikaa. Samaan aikaan vaikutelma oli ihmeellisen kiehtova.

He pysähtyivät rehtorin kansliaa vartioivan aarnikotkan luokse, jolloin James viimein tajusi, ettei tiennyt tunnussanaa.

James vilkuili ympärilleen, mutta kukaan ei luultavasti kävelisi ohi siihen aikaan. James vilkaisi kivistä aarnikotkaa, jolta ei yleensä herunut yhtään sympatiaa. “Tuota, voisitko päästää meidät ylös”, hän yritti kuitenkin.

“En ilman salasanaa”, aarnikotka vastasi matalalla äänellään.

“No voisitko ilmoittaa, rehtorille, että hän heräsi viimein”, James sanoi viittoen Hallaa, “ja tarvitsee sauvansa poistaakseen koulun ympärillä olevan esteen.”

“Näytänkö siltä, että pääsen lehahtamaan tästä tieheni”, aarnikotka tokaisi.

Kamalan epäkätevää. James huokaisi ja vilkaisi Hallaa. “Sori, tuonne ei nyt pääse, joudutaan odottamaan opettajaa. Voisin käydä katsomassa, onko opettajanhuoneessa – ”

“Minä olen kohdannut pahempia portinvartijoita kuin kivinen kotka”, Halla tokaisi ja marssi suoraan portaille, jotka eivät suostuneet lähtemään liikkeelle. Kanslia häämötti neljän metrin korkeudessa, jonne ei ihan noin vain kiivettäisi.

Niin James ainakin luuli.

Jotenkin ihmeessä Halla onnistui ponnistamaan tarpeeksi voimaa seinästä hypätäkseen vastapäistä seinää vasten ja sitä kautta hän ylsi tarttumaan reunasta kiinni ja punnertamaan itsensä ylös. Kapeasta vartalostaan huolimatta hänestä löytyi voimaa.

“Hei! Autatko minut ylös?” James huusi Hallan perään, mutta Halla ei suonut hänelle vilaustakaan, vaan käveli kohti ovia.

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 4 809
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Nappasin tämän kommenttikampanjasta, kun ihastuin aiheeseen. :) Jo nimi on kaunis. (Minäkin kirjoittaisin sen pienellä ja pilkun kera, juuri näin kuin otsikossakin on. :) )

Lainaus
Teddy ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta tuntea äitiään, mutta tarinoista ja kuvista mies oli päätellyt, että äiti arvostaisi enemmän silmiinpistävää piristettä kuin tavallista valkoista hautakynttilää.

Maininta kynttilöistä ja Tonksille laitetusta kirkkaanpinkistä oli haikean hellyttävä muistutus siitä, kuinka menneisyys on yhä osa Tylypahkan arkea. Vaikkakin siellä taustalla.

Jamesin takertuva tyttöystävä kuvittelemassa kosintaa eron hetkellä. Voi ei, mikä tilanne. ;) Mutta yllättävä tilanne pihalla herättivät kiinnostuksen lukijassakin, ei vain läsnäolijoissa. Pidin siitä, miten kuvasit vieraan kieltä kauniisti ja eksoottiseen sävyyn. Tapahtumat etenivät kiehtovan mystisinä, pitäen yllä kiinnostusta.

Lainaus
matami Pomfrey rullasi otsalle valahtaneen papiljotin takaisin pään päälle ja räpytteli silmiään hetken aikaa herättääkseen itsensä.
Pidän kovasti tällaisista arkisista pienistä yksityiskohdista, jotka tuovat tunnelmaa tarinaan. :) Samoin kuin se, miten oppilaat heittelivät pikkukiviä kohti salaperäistä kupua. Pöhköt lapset.  ;D

Oli mielenkiintoinen (joskin varsin kätevä) oivallus jättää James yöpymään sairaalasiipeen. Ehkä se hieman pisti silmään, että James sai vapaasti asettua paitsi naispuolisen, myös mahdollisesti vaarallisen muukalaisen viereen nukkumaan. Mutta ehkäpä Tylypahkassakin ollaan jo vähemmän perinteisiä kuin edellisen sukupolven aikaan.

Lainaus
James irvisti. Tunteista puhuminen ei ollut koskaan ollut hänen erikoisalaansa. Edellisten tyttöystäviensä kanssa hän oli vain jotenkin lakannut olemasta ilman sen kummempia ongelmia.
Jollain tapaa alkoi tuntuakin siltä, että ihan oikein Jamesille saada hieman kokea, että kaikki ei aina mene pojan mielen mukaan helposti ja ehkä puhuminen olisi hyvä juttu. ;) Jos James itse kuitenkin on antanut Karenin ymmärtää heidän vielä seurustelevan, on hänelle ihan oikein jäädä vähän nalkkiin miettimään, mitäpä siinä kannattaisi tehdä. ;)

Luku päättyi jälleen mielenkiintoiseen käänteeseen. Minne hopeahiuksinen muukalainen käärmeineen oli lähtenyt? Päätyneekö hän takaisin sairaalasiipeen, jos yrittää paeta uudelleen? ;D No, ehkä hän on liian fiksu tekemään kahdesti samaa virhettä.

Ajattelin että kommentoin ajatuksen kanssa, ja siksi kommenttini viipyi. Kun huomasin uuden luvun, ajattelin ensin, "voi ei, kun olen jäljessä" , mutta sitten kuitenkin totesin, että ihanaa kun pääsin lukemaan samaan syssyyn kolmannenkin luvun. <3 Sen johdosta ehdin saada jo huomautuksenkin.  ::)

Lainaus
Roxanne pudisti päätään. “Takoissa on kauhea jono.”
Taas tällainen hauska pikku yksityiskohta. Minä aloin miettiä, mahtaisivatko Tylypahkan alta kulkevat salakäytävät tai ilmiintyminen toimia, jos kerran takankin kautta pystyy kiertämään esteen?

On omalla tavallaan hyvin kiehtovaa lukea siitä, kuinka aikuistuva James alkaa oivaltaa elämän realiteetteja, ja sitä miten kaikkeen liittyy vastuunsa. Elämä - edes se huispaajan unelmatyö - ei olekaan pelkkää hupia, kun sitä tekeekin ammatikseen. ;) Hän on jännästi vähän kaikesta pikkuisen ulkona, eikä oikein missään; työkään ei ole vielä ihan "oikeaa työtä", hän ei ole innokas sitoutumaan ja vakiintumaan, ja nyt sitä ollaan vielä jumissa koulussa, jonka maailmaan hän ei myöskään enää kuulu.

Lainaus
Jamesille huispaus oli hupia ja keino paeta kaikkea maankamaralla olevaa. Jos häneltä vietäisiin vapaus, siitä tulisi työtä, eikä se olisi enää hauskaa.
Niinpä... ;) Ehkä tämän ficin edetessä Jameskin vähän aikuistuu ja oppii, ettei välttely ja haahuilu edistä elämää paljonkaan. Joskus täytyy vain tarttua toimeen ja olla rohkea. :)

Lainaus
Hugo mutristi suutaan. “Teissä rohkelikoissa on se huono puoli, että otatte turhia riskejä”, hän sanoi ja antoi Lilylle katseen, joka selvästi kertoi tytölle paljon, mutta ei mitään Jamesille.
On kivaa lukea tutuista hahmoista, joita vilisee sivuhenkilöinä. Tässä lauseessa pisti vähän silmään tuo "antoi katseen" - tulee tunne liian suorasta käännöksestä englannin kielestä.

Lainaus
“Hauskaa loitseilua”, James heitti. “Älä kiroa kenenkään nenää ikitukkoon.”

“Se oli yksi kerta! Lakatkaa muistuttamasta siitä”, Lily voihkaisi kävellessään poispäin.
Aloin heti miettiä, kenenhän nenäparka mahtoi mennä ikitukkoon. ;D

Lainaus
“On luonnollista tuntea niin. Ei kukaan oleta sinun täyttävän hänen kenkiään.”

James äännähti tuskautuneesti ja nosti katseensa kasvihuoneen särisevään lamppuun. “Siinäpä se. Kukaan ei usko, että minä voisin saada aikaan jotain yhtä suurta."
Tämä oli puhutteleva kohtaus. Neville onkin ensimmäinen, joka ihanasti kuuntelee ja ymmärtää Jamesia. <3 Todella hyvä, että pojalla on edes joku aikuinen, joka on aidosti avuksi.

Ja sitten James kohtaakin Hallan jälleen ja saa kontaktin aikaiseksi, vaikka se viileänsorttinen onkin. :) Tarina jää taas mielenkiintoiseen vaiheeseen, joten on kiva kuulla, että jatkoa on tulossa säännölliseen tahtiin. Odotan innolla ja ilolla lisää luettavaa! :D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 246
Ihanan pitkä luku. Tässä oli paljon Tylypahkan arjen kuvausta, joka jatkuu tuiki tavallisena siitä huolimatta että koulun ympäröi vahva taikakilpi. Tai no, lähes tavallisena. Yrittäähän ulkopuolinen taikamaailma koko ajan selvittää miten kilpi päästään purkamaan ja Tylypahkan oleskeluhuoneissa ovat pitkät jonot takan välityksellä tapahtuvaan yhteydenottoon ulkomaailmaan.  :)

Jotenkin tässä luvussa korostui se, että James on hyvin tavallinen. Hän on Harry Potterin poika, joka ei ole vielä oikein löytänyt paikkaansa maailmassa ja yhteiskunnassa ja joka haluaisi joutua seikkailuun. Ja seikkailun James tunnistaakin ja kovasti haluaisi olla siinä enemmänkin mukana. Joten tämän jälkeen olikin mukavaa, että hän oli tämän hopeahiuksisen naisen seurassa ja esittäytyy lopulta Hallaksi.

Suuret voimat ja mahti piileskelevät tuossa naisessa, joskin eipä ole vielä tullut kokonaan ilmi. Kun jäin pohtimaan tuota Kaihen hahmoa, miellesäni kävi äkkiseltään olisiko hän Hallan veli. Varmaan tuo tuli mieleeni kun ovathan he samasta maasta kotoisin ja molemmat mahtavia taikavoimia omaavia varmasti omiensakin parissa. Jamesilla leikkaakin nopeasti, kun hän rinnasti tuon käärmeen hirnyrkin tapaiseksi tai jopa juuri siksi. Mutta minkähänlaisella taialla se yhteys on luotu. Ei välttämättä hirnyrkin vaatimalla uhrilla. Tässä vaiheessa ei toki ole ihan selvää onko Kaihella pahat mielessään ja Halla tulee korjaa asioita vai päinvastoin. Ja miksi Tylypahka piti tuolla lailla "sinetöidä."

Kiitos kovasti uudesta luvusta. Mukavaa syksyn jatkoa.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Fiorella: nostit esiin kivoja elementtejä tekstistä ja just sellaisia tulkintoja kun olin ajatellutkin kirjoittavani tarinaan :) en kauheasti ajatellut tuota sairaalasiivessä yöpymistä ongelmana, mutta oot ihan oikeassa että oisihan se voinut vähän herättää paheksuntaa konservatiivisemmassa ympäristössä, mutta ajattelin että james tunnetaan kuitenkin luotettavana poikana :D Jamesilla on vielä elämästä (ja tytöistä) paljon opittavaa, kuten hän ehkä tulee huomaamaan ;) Kylläpäs sen enklanti tunkee suomenkieleenkin, oot oikeessa tosta "antaa katseen", voisinpas korjata sen. Tässä sulle lisää luettavaa, kiitos kommentistasi :)
Fairy tale: Jep, niin ne tylypahkalaisetkin huomaavat että epätavallisiin tilanteisiin tottuu, kun joutuu jatkamaan arkea :P Harry Potteriin verrattuna kuka tahansa olisi tavallinen :D varsinkin James, joka on joutunut sen huomaamaan. Kaihen ja Hallan suhde selviääpi aikanaan, mutta mielenkiintoisia tulkintoja ja kysymyksiä sulla. Kiitos kommentistasi :)

4. luku

Minerva istui polvillaan takan ääressä katsellen Kingsley Kahlepan takassa loimuavia kasvoja. Hänen vanhat polvensa kivistivät jo jatkuvasta takan edessä kykkimisestä. Hänen pitäisi loihtia takka pään korkeudelle, koska tämä ei tosiaan tehnyt hyvää hänen luilleen, kun näitä etäpalavereja oli monta kertaa päivässä. Voi kuinka oli ollut helppoa, kun saattoi vain ilmiintyä sen luokse, jonka halusi tavata ja puhua kasvotusten. Mutta jotenkin se mystinen loitsu esti ilmiintymisenkin.

“Tämä on huonompi juttu Minerva”, Kingsley sanoi vakava katse kasvoillaan. “Erikoisryhmämmekään ei saanut kirousta rikottua. Oletteko löytäneet jälkeäkään siitä miehestä, joka kuulemma suoritti kirouksen?”

“Emme valitettavasti. Olemme kolunneet linnaa jokaisen maalauksen, aaveen ja henkilökunnan jäsenen voimin jo kolme päivää, mutta emme ole nähneet ketään muukalaista.”

“Mutta ette edes nähneet häntä, ymmärsinkö oikein?” Kingsley sanoi varautuneisuuden kuuluessa äänestä jopa takan välityksellä. “Kenties loitsun tekikin se nainen, joka on tajuttomana?”

“Meillä on vain James Potter sana, mutta minä luotan häneen”, Minerva vakuutti. Potterin pojassa oli vikansa, mutta luotettava nuori mies tämä joka tapauksessa pohjimmiltaan oli. Potterhan oli kuluneiden päivien aikana tarjonnut apuansakin niin uutterasti, vaikka Minervalla ei ollutkaan ollut tälle sopivia tehtäviä annettavaksi. “Hän vakuutti, että loitsun teki joku toinen. Hänellä ei olisi syytä valehdella.”

Kingsley nyökkäsi. “Tässä vaiheessa meidän on hankala arvuutella loitsun purkukeinoja, sillä emme tiedä miksi se langetettiin. Kenties nainen kertoo, kun herää.”

Jos, Minerva korjasi mielessään. Poppy ei ollut vaikuttanut toiveikkaalta. “Toivon niin. Tosin hän ei vaikuttanut kovin yhteistyönhaluiselta sen pienen keskustelun perusteella, jonka kävimme”, Minervan oli sanottava.

“Vaikka hän ei olisikaan langettanut loitsua, en menisi luottamaan häneen sokeasti”, Kingsley tuumi.

Minerva kohotti kulmaansa. Heistä kahdesta Kingsley oli poliitikko, mutta ei Minervakaan ollut eilisen teeren tyttöjä. “Ministeri hyvä, vaikutanko minä sellaiselta ihmiseltä, joka jakelee sokeaa uskoa?” Minerva huomautti.

Mies naurahti. ”Olet tietysti oikeassa, Minerva. Pyydän anteeksi.” Ministeri käänsi katseensa jonnekin, minne Minerva ei nähnyt ja vaihtoi muutaman sanan jonkun toisen kanssa. ”Ah, valitettavasti minun on mentävä hoitamaan muita velvollisuuksia”, hän pahoitteli käännettyään katseensa taas Minervaan.

Minerva arpoi hetken aikaa pitäisikö hänen kertoa ministerille keskustelustaan Filiuksen kanssa, jossa oli tullut ilmi se, että nainen saattoi olla shamaani, jotka eivät varsinaisesti olleet hyvässä maineessa. Koska Kingsleyllä oli selvästi kiireitä, hän päätti, ettei kertomisessa olisi vielä järkeä, kun eihän heillä olisi kuitenkaan varmaa tietoa, eikä ministeri tällä hetkellä kuitenkaan voisi asialle mitään. Niinpä hän nyökkäsi.

“Otan yhteyttä, jos jotain ilmenee”, Minerva sanoi. Kingsley nyökkäsi ja katosi takasta.

Minerva nousi ylös ottaen tukea takanreunasta ja huokaisi syvään venytellessään jämähtäneitä jäseniään. Kyllä hänen pitäisi jäädä jo eläkkeelle. Mielessä monta vuotta pyörinyt etelänrannalta lomakodin hankkiminen kutkutti mieltä vielä enemmän nyt, kun hän oli fyysisesti kykenemätön lähtemään tiluksilta. Ehkä Espanjasta tai Italiasta. Tai vaikka jostain niinkin kaukaa kuin Madagaskarilta. Hän ei ollut ikinä käynyt siellä, mutta oli kuullut paikan luonnosta ihmeellisiä tarinoita. Minervan haaveilut keskeytti kanslian ovien auki paukahtaminen ja  sisään astui juuri puheenaiheena ollut hopeahiuksinen nainen.
“Tarvitsen sauvani”, nainen tokaisi terävällä englannilla käytöstavoista välittämättä.

Minerva suoristautui ja otti askeleen kohti naista. No niin, nyt täytyisi Minervankin hieman tuoda esiin sisäistä poliitikkoaan.

“Olet hereillä. Loistavaa. Saat sen heti, kun kerrot mistä tässä kaikessa on kyse”, Minerva sanoi ja viittasi naista istumaan hänen työpöytäänsä vastapäätä olevalle tuolille. Nainen ei liikahtanut huoneen keskeltä, vaan tarkkaili Minervaa tyynesti, mutta ilahtumatta.

“Selitykset eivät ole tarpeellisia, sillä kun saan sauvani, voin poistaa kirouksen, eikä kenenkään enää tarvitse huolehtia meistä”, nainen vastasi.

“Teistä? Työskenteletkö sen miehen kanssa?” Minerva takertui sanavalintaan istuessaan työpöytänsä ääreen.

Nainen siristi silmiään niin kuin Minerva olisi loukannut häntä suuresti. Hän asteli hieman peremmälle kansliaan, tarkkaillen ympärilleen kuin etsien sauvaansa. “Päinvastoin. Hän on pahin kilpailijani.”

“Ja mistä te mahdatte kilpailla?”

Nainen puristi suunsa viivaksi. “Sinun pitää tietää vain se, että olen teidän kanssanne samalla puolella. Minä haluan, että hän epäonnistuu yrityksessään ja aion käyttää sen saavuttamiseen mitä tahansa keinoja minun sitten täytyykään.”

Käytöstavoissa naisella tosiaan oli paljon parantamisen varaa, niin hyökäten ja tylysti tämä puhui. Saattoihan hyökkäävyys johtua myös kulttuurieroista, mutta kyllä naisella oli niin viileä sävy äänessäänkin, että vähempikin sai Minervan puolustuskannalle. Minerva kohotti kulmiaan ja risti sormensa rauhallisesti ennen kuin vastasi. “Tappamisella uhkailu ei ole oiva tapa saada muita luottamaan sinuun”, hän huomautti tarkkaillen naisen kylmää persoonaa. Naisesta tuntui huokuvan lähes fyysinen synkkyys ja kylmä, eivätkä kumpikaan niistä asioista saaneet Minervaa luottamaan tähän yhtään enempää.

Nainen tuhahti nauruntapaisesti ja lähti kiertämään ympäri kansliaa. “Voi en minä ikimaailmassa tappaisi häntä. Aion laittaa hänet talteen jonnekin, josta hän ei voi luikerrella vapaaksi, eikä satuttaa ketään”, hän sanoi koskettaessaan nahkahousujensa vyössä kiinni olevaa pussukkaa.

“Haluaisin uskoa sinua, mutten olisi kovinkaan hyvä rehtori, ellen varmistaisi mistä tässä on perimiltään kyse”, Minerva sanoi rauhallisesti ja huomasi jälleen tapailevansa tyyliä, joka oli ollut niin ominaista Albukselle. “Saat sauvasi takaisin, kun kerrot minkä kirouksen tämä kilpailijasi suoritti.”

Nainen huokaisi ja pysähtyi hetkeksi ajatusseulakaapin luokse ja avasi sen. Tämä tarkasteli sitä hetken, mutta sulki sen sitten nähtyään, ettei hänen sauvansa ollut siellä. “Ei kirouksen”, hän sanoi viimein. “Manauksen. Hän yritti nostaa Tylypahkan taistelussa kuolleet.”

Minervan oli noustava ylös ja käveltävä naisen luokse varmistaakseen, että oli kuullut oikein. “Nostaa taistelussa kuolleet”, hän toisti. “Eloonko?”

“Ei, vaan kuolleiden armeijaksi”, hopeahiuksinen nainen totesi ja jatkoi matkaansa etsiäkseen sauvaansa. “Hän haluaa sotaa.”

Minerva ei tiennyt paljon manaliuksien teosta käytännössä, mutta hän tiesi, ettei niitä voinut tehdä kerralla useita, ei ainakaan helposti. “Miten hän pystyisi tekemään kerralla tusinoittain manaliuksia? Sodassa kaatuneiden uhrien ruumiit eivät edes ole täällä”, hän huomautti.

“Ei manaliuksia, vaan kalmoja”, nainen kertoi ja pysähtyi viimein Minervan pöydän eteen tajuttuaan, ettei löytäisi sauvaansa pelkällä katseellaan. Hän huomasi viimein rehtorin pöydän takana olevia entisten rehtorien maalauksia, joista jokainen katseli naista tarkkaavaisesti. Nainen ei selvästikään ilahtunut tarkkailusta, joten hän jatkoi matkaansa hieman kauemmas valvovista silmistä.

“Kalmat eivät tarvitse ruumista, vaan pelkän varjosielun, itsen, joka jää paikkaan, jossa henkilö kuoli. Tylypahkan maat ovat täynnä voimakkaita sieluja, siksi hän tuli tänne. Noitien ja velhojen sielut ovat voimakkaampia kuin jästien. Neljäsosavuosipäivä ja täysikuu myös auttavat asiaa merkittävästi”, nainen selitti.

“Vai niin”, Minerva sanoi pitäen äänensävynsä yhä hallitun rauhallisena, vaikka naisen kertoma kuulosti varsin huolestuttavalta. ”Mitä nämä kalmat oikeastaan ovat, jos niillä ei ole kehoja?”

“Kalmoilla on, mutta ei vielä varjosieluilla”, nainen huokaisi ja katsahti viimein Minervaa. “Varjosielut voivat noustuaan vallata eläviä kehoja. Silloin niistä tulee kalmoja, jotka ovat monin kerroin vaarallisempia kuin manaliukset, koska niillä on ajatuksia. Ne tottelevat nostajaansa kuten manaliuksetkin, mutta ne ovat kykeneviä omaan elämään, omiin päätöksiin. Ne ovat kuin nostajalleen lojaaleja palkkasotureita.”

Minervan iholle muodostui kylmiä väreitä. ”Ovatko niiden ajatukset samoja ajatuksia kuin sielun omistajilla eläessään?” Minerva huolestui. Se kuolonsyöjien määrä, joka sodassa oli kuollut… mitä jos itse Voldemort päätyisi yhteen kehoon! Vaikka eipä tämän sielusta tainnut olla paljon mitään jäljellä.

“Vain varjoja niistä. He saattavat tunnistaa rakkaansa ja omistaa muistoja, mutta ne eivät osaa erottaa väärää ja oikeaa toisistaan. Niillä ei ole tunnekykyä, mutta ne voivat esittää tunteita niiden muistojen avulla, joita heillä on. Ne ovat kuin komennuskirouksen alaisuudessa olevia ihmisiä, jotka tekevät mitä tahansa miellyttääkseen nostajaansa. Jos tämä nostaja käskisi kalman tappamaan jonkun, jota kalman varjosielun omistaja joskus rakasti, kalma tekisi sen hetkessä ajatellen tekevänsä oikein. Ne voivat vaikka näytellä tavallista ihmistä nostajansa pyynnöstä, jonka takia niitä voi olla hankala tunnistaa.”

“Onko siis mahdollista, että joku oppilaistani on jo kalma?” Minerva kysyi tuntien inhotusta sisuksissaan.

“En sulkisi sitä mahdollisuutta pois”, nainen myönsi ja palasi tarkkailemaan ympäri kansliaa. “Se selviää, kun saan sauvani ja löydän Kaihen.”

Minerva tutkaili naista hieman epäileväisesti. Hän ei ollut ikinä kuullut kalmoista. Miksei Grindelwald tai Voldemort ollut käyttänyt niitä velhosodissa, jos ne kerran olivat niin lojaaleita nostajalleen? Nehän muodostaisivat täydellisen armeijan.

“Miksi en ole ikinä kuullut kalmoista?” Minerva kysyi tarkkaillen naisen reaktiota, joka ei hätkähtänyt yhtään.

“Koska niitä ei voi luoda ihan kuka tahansa. Tarvitaan suhteita Tuonelaan, kuolleiden maailmaan”, nainen totesi.

Minerva pärskähti. “Ja tällä Kaihella on suhteita kuolleiden maailmaan?” Eihän sellaista ollutkaan.

“Niin”, nainen tokaisi näyttäen olevan täysin tosissaan.

Minerva risti kätensä tuimasti. “Se ei ole mahdollista. Kuolema ei ole paikka tai henkilö, eikä sitä voi hallita.”

Nainen pysähtyi ja katsahti Minervaa hivenen halveksuen. “Satuttaako tietää, ettette te brittinoidat ja -velhot ole tiedon kuninkaita?” nainen tokaisi ivaavasti ja ojensi kättään. “Sauvani, kiitos, niin hoidan ongelmanne puolestanne.”

Minerva tuijotti naista tiukasti. Hän ei luottanut tähän, ja kuten hän oli Kingsleylle sanonut, ei ollut hänen tapanaan jakaa sokeaa luottoa.

“Voin onkia tiedon päästäsi, tai voit antaa sen minulle”, nainen uhkaili.

Minerva siirsi varovasti kätensä hieman lähemmäksi taikasauvaansa. “Et anna itsestäsi kovinkaan luotettavaa vaikutelmaa.”

“En minä välitä siitä, luotatko sinä minuun vai et, minä välitän vain tämän ongelman hoitamisesta ja se on hankalaa, jos sinä panttaat minun sauvaani”, nainen huomautti kärsimättömästi.

“Sinun kannattaisi kyllä välittää minkälaisen kuvan annat itsestäsi minulle”, Minerva totesi jäykästi. “Astupa hetkeksi minun kenkiini. Jos kouluusi saapuisi ventovieras muukalainen, joka taikoisi outoa pimeyden taikuutta, joka sulkee koulun kuplaksi, jota kukaan ei voi rikkoa ja tämä muukalainen pyytäisi ainutta asiaa, joka voisi estää tätä nostattamasta kuolleiden armeijaa henkiin, mitä sinä tekisit?” Minerva puhui kivakasti, tuijottaen naista tiukasti.

“En minä sitä taikonut”, nainen ärähti.

“Minä en tiedä sitä, koska en luota sinuun. Sinä saatat ihan hyvin olla itse nostattamassa sen puhumasi kuolleiden armeijan”, Minerva sanoi.

Viimein nainen näytti tajuavan ja se jos mikä turhautti häntä. Hän huokaisi ja kuljetti sormensa hopeisten hiustensa läpi. “Kysy vaikka siltä… siltä pojalta. Hän näki kaiken – hän on nytkin tuolla alhaalla”, nainen sanoi ja viittoi kohti ovea.

“Kyllä minä toki voisin kysyä James Potterin mielipidettä asiaan, mutta loppujen lopuksi minun on tehtävä oma päätökseni ja nyt minun päätökseni on se, etten luota siihen, että ajattelet kouluni parasta.”

Nainen tarkkaili Minervaa silmät sirrissä. “Tiedätkö, sinä olet oikeassa”, nainen sanoi lopulta Minervan yllätykseksi. “En ajattele koulusi parasta. Ajattelen omaa parastani. Mutta teille sattui niin onnekkaasti, että meidän molempien paras on sama asia: estää Kaihea suorittamasta tavoitettaan”, nainen selitti. Hänen äänensä muuttui nyt kiihtyneeksi. “Jos sinä totuuden haluat, niin selvä. Minä en ole varma voinko rikkoa kuvun, mutta en aiokaan, en ennen kuin löydän Kaihen. Koska jos rikon kuvun, Kaihe pääsee pakoon, jolloin hän saattaa yrittää tätä samaa jossain muualla ja sitten joudun tähän samaan sotkuun uudestaan. Jossain muualla, jossa ihmiset taas joutuvat vaaraan hänen vuokseen. Minä aion löytää Kaihen, selvittää saiko hän edes sen typerän loitsunsa toimimaan ja jos hän sai, aion estää sen. Panen Kaihen talteen, jottei hän voi enää tehdä typeryyksiä ja sitten minä teen kaikkeni rikkoakseni kuvun, jotta voin lähteä täältä. En tee mitään teidän hyväkseni, vaan itseni hyväksi. Riittääkö se totuudeksi sinulle?” nainen lopetti nopean puheensa kiivaasti.

Minerva tarkkaili hetken aikaa naista ja kerrankin hän uskoi tätä. Hän ei pitänyt naisesta, mutta jos hän johonkin ihmisissä luotti, niin se oli heidän itsesuojeluvaistoonsa ja sitä tällä naisella ainakin oli. Niinpä hän nyökkäsi ja hymyili hieman. ”Katsos, eihän se nyt niin hankalaa ollut.”

Nainen pyöräytti silmiään.

Minerva nousi kanslian yläkerrokseen nainen perässään, jonka salaseinään hän oli piilottanut sauvan. Hän painoi seinää napakasti ja ovet avautuivat.
Syvennys oli tyhjä.

“Missä se on?” nainen kysyi rauhallisesti, mutta äänen takaa oli kuultavissa paniikki.

“Se oli täällä. Laitoin sen tänne, vannon sen”, Minerva ihmetteli ja tunnusteli syvennystä, mutta sauva oli poissa. Hän kutsui sitä jopa kutsuloitsulla, mutta mitään ei tapahtunut. Tämä oli huono asia. Erittäin huono asia. Ei tämän itseasiassa pitäisi olla mahdollista.

Minerva palasi kiireesti takaisin alakertaan ja puhutteli maalauksia. “Oletteko nähneet kenenkään saapuvan kansliaani minun poissaolleessani?”

“Emme ole”, Albus sanoi, muut entiset rehtorit myötäilivät. ”Oikeastaan olemme melkoisen varma, että kukaan ei ole tullut sisään. Tällaisena aikana sellainen ei olisi jäänyt huomaamatta.”

Perkele!” nainen sihahti vieraalla kielellä.

Minerva käveli ripakasti takaisin naisen luokse. “En tiedä mitä kieltä tuo on, mutta kuulostaa vahvasti kirosanalta, jonkalaista kieltä suosittelen välttämään oppilaiden läsnä ollessa”, hän ärähti, koska hänen täytyi purkaa kiihtymyksensä edes johonkin. “Nyt kun tätä totuutta on jaossa, jospa viimein kertoisit, kuka olet ja mistä tulet, jotta voimme selvittää, missä tämä Kaihe voisi olla.”

***

James liikkui edestakaisin aarnikotkan edessä ja väitteli itsensä kanssa siitä, pitäisikö hänen lähteä etsimään opettajaa tai pyytää näiltä tunnussana. Hän oli tietysti yrittänyt samaa temppua kuin Halla ja epäonnistunut erittäin nolosti, niinkin nolosti, että aarnikotka oli nauranut hänelle makeasti ja kiitellyt häntä viihdytyksestä. Juuri kun James oli päättänyt lähteä opettajanhuoneeseen, aarnikotka kuitenkin alkoi liikkumaan ja James näki, että portaita pitkin saapuivat alas rehtori McGarmiwa ja Halla.

“Rehtori! Tuo typerä lintu ei päästänyt minua sisään, yritin – ”

“Tunnussana on merenvaahto”, rehtori sanoi kiinnittämättä sen kummempaa huomiota Jamesin ongelmaan. “Potter, tietääkseni sinä perit isäsi näkymättömyysviitan?”

“Joo”, James myönsi varauksella. Hän oli luullut, etteivät opettajat tienneet siitä. Ehkä professori Longbottom oli kertonut, olihan tämä isän ystävä.

“Ja oletan, että annoit sen koulusta lähdettyäsi veljellesi Albukselle?”

“Öh”, James sanoi, sillä isä oli kieltänyt heitä ottamasta viittaa mukaan kouluun, mutta tietysti James oli ottanut sen mukaansa joka vuosi.

“Tarkista, että se on yhä paikoillaan. Sinähän olet viettänyt aikaa kiellettyjen kirjojen osastolla äskettäin?” rehtori jatkoi nopeaan tahtiin.

“Olen – ”

“Hienoa, etsi sieltä kaikki mahdollinen suomalaisesta taikuudesta. Minun on konsultoitava muita opettajia. Ja ministeriötä.”

“Tuota, mistä tässä nyt on kyse?” James keskeytti rehtorin nopean puheen.

“Hän hukkasi sauvani”, Halla sanoi mulkoillen rehtoria katkerasti. “Ilman sitä en voi jäljittää Kaihea, estää kalmoja nousemasta ja rikkoa kupua”, hän sanoi kiihtyneenä.

“Kalmoja? Mitä ne – ”

“Potter, etkö sinä halunnut auttaa? Etsi veljesi ja mene kirjastoon”, rehtori keskeytti ja heilautti kättään Jamesia kohti. “Johdatan sinut alimmaiseen kerrokseen”, hän sanoi Hallalle.

“Anteeksi vain rehtori, mutta miksi ihmeessä minä menisin kirjastoon, kun tässä meillä on kävelevä suomalaisen taikuuden tietopankki!” James ärähti. Häntä suututti, että hänet yritettiin sysätä sivuun tästä. Hän ei suostunut siihen enää. “Minä olen jo kolunnut kaikki kirjaston ulkomaalaisen taikuuden hyllyt, eikä siellä juurikaan ollut mitään. Voisitteko kertoa, mitä siellä alimmaisessa kerroksessa on?” James puhui terävämmin kuin hän oli tarkoittanut, mutta se toimi, sillä rehtori katsoi häntä viimein kunnolla.

“Kaihe viihtyy hämärässä ja viileässä. Hän saattaa olla loukkaantunut loitsun jälkeen, joten hän hakeutuisi mahdollisimman alas – mahdollisimman lähes Tuonelaa”, Halla selitti nopeasti. Näköjään oli tajunnut, että helpommalla pääsi, jos jakoi tietonsa.

“Tuonelaa?” James aloitti kummastuneena, mutta selvästi tässä oli kiire päällä, joten hän jätti asian nyt sikseen. “Selvä, minä johdatan sinut kellariin. Rehtori, te voitte lähteä nyt konsultoimaan opettajia ja ministeriötä”, James sanoi ja kumarsi päätään McGarmiwalle.

Rehtori näytti hetken aikaa siltä niin kuin aikoisi väittää vastaan, mutta hän nyökkäsi sitten ja suuntasi kohti opettajanhuonetta.

“Siksikö sinä olit menossa tyrmiin aikaisemmin?” James kysyi heidän lähtiessään liikkeelle, yhä varsin nopeaan tahtiin.

“Siksi”, Halla tokaisi.

James tunsi täyttyvänsä aivan uudenlaista energiaa nyt kun hänellä oli oikeasti jotain tehtävää. “Albuksella, siis veljelläni, sattuu olemaan muistini mukaan liemiä nyt, joten voimme puhua hänen kanssaan matkalla siitä näkymättömyysviitasta”, hän sanoi itsevarmasti.

“En usko hetkeäkään, että Kaihe olisi varastanut jonkun pojan näkymättömyysviitan, tai edes saanut tietoonsa sellaisen olemassaolon. Hän osaa varmasti halutessaan muuttaa itsensä näkymättömäksi ja varastaa sauvan”, Halla tokaisi saaden Jamesin itsevarmuuden rakoilemaan.

“Selvä”, James sanoi tapaillen yhä itsevarmaa sävyä, vaikka alkoikin olla epävarmempi, ”no, juttelen Albuksen kanssa sitten myöhemmin. Miten sinä edes voit olla varma, että Kaihe on täällä? Hän oli yksinkertaisesti poissa sen räjähdyksen jälkeen. Ehkä hän on kuollut?”

Halla naurahti kolkosti. “Hän ei ole kuollut. Minä tunnen hänet.”

“Fyysisestikö?” James ihmetteli. “Eli mitä te olette? Jotain sielunkumppaneja?”

“Enemmänkin yhteen kirottuja”, Halla totesi kolkosti. “Normaalisti voisin jäljittää hänet ilman sauvaakin, mutta sen jälkeen, kun heräsin, olen tuntenut hänet yhtä vahvasti kuin hän seisoisi edessäni. Se johtuu varmasti hänen pieleen menneestä manauksestaan tai tiluksia ympäröivästä pimeästä taikuudestaan.”

“Pieleen menneestä… me siis todella ehdimme estää häntä?” James kysyi.

Halla pysähtyi ja katsahti Jamesia. “En ole varma”, hän sanoi ensi kertaa huolestuneen oloisena ja kaivoi sitten viittansa taskusta lasiputelin. Sen, johon tämä oli raapinut kuvioista valkoista jauhetta, jota oli myös maistanut maasta. “Valitettavasti hän kyllä ehti suorittamaan loitsun loppuun. Tiluksia ympäröivä kupu on siitä todiste, mutta en ole varma saiko hän kuolleiden nostamiseen tarvittavat ainekset loitsua varten, vai yrittikö hän joustaa, koska ei saanut hankalinta ainesosaa”, hän kertoi katsellen pulloa. “Tämä antaa vastauksen siihen.”

“Mitä se on?” James kysyi ja kumartui katselemaan pientä määrää jauhetta.

“Kuolleiden luujauhetta enimmäkseen”, Halla kertoi, “hieman muutakin.”

James vetäytyi irvistäen kauemmas. “Sinä maistoit sitä.”

Halla kohautti olkiaan. “Minun täytyi saada selville millä se oli jalostettu. Ei ainakaan sieluilla, sen maistaisi.”

“Sen… maistaisi?” James toisti järkyttyneenä ja hämmentyneenä. “Syötkö sinä useinkin sieluja?”

Halla katsahti häntä ja virnisti ilkikurisesti. Hymy sopi tämän yleensä vakaville kasvoille, vaikka hymyssä olikin pisteliäisyyttä. “Vain sunnuntaisin”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa.

James katseli täydellisen hämmentyneenä hetken ajan naisen perään ennen kuin kiri tämän kiinni. “En ihan totta tiedä oliko tuo vitsi vai ei”, James mutisi. Jos nainen oli vitsaillut, se oli sitten ollut ensimmäinen kerta.

“Se liemiluokkako sijaitsee täällä päin?” Halla kysyi heidän siirtyessään lumotuille portaille.

“Joo, tyrmissä.”

“Hyvä. Osaatko tislata aineita erilleen?”

James muisti kyllä kuulleensa tislauksen käsitteenä, mutta liemet eivät olleet olleet hänen erikoisalansa. “Öh, no tiedän muutaman, joka osaa”, James sanoi ja nyökkäsi kohti liemiluokan ovea. “Mutta ensiksi, kertoisitko viimein mitä kerroit rehtorille. Mitä me oikein yritämme tehdä?”

***

“Meidän täytyy erottaa tästä mitä?” Albus kysyi, kun hänen veljensä ja Hallaksi kutsuttu veelanainen olivat vieneet hänet ja Scorpiuksen tyhjään liemiluokkaan kesken tunnin ja selittäneet jutun juonen päälisin puolin.

“Kipu”, Halla totesi neutraalilla ilmeellä niin kuin ei näkisi pyynnössään mitään erikoista.

“Miten… sehän on… abstrakti käsite”, Scorpius ihmetteli.

“Ei välttämättä. Tämä jauhe on luujauhetta”, Halla selitti uudestaan heilauttaen kädessään pitämäänsä putelia, jossa oli sentin verran valkoista jauhetta. “Se käyttäytyy samalla tavalla kuin minkä tahansa eläimen luujauhe. Se hajoaa niin pieneksi, että haihtuu, jos sekoitatte sen veteen ja tislaatte sen pois. Jäljelle jää kipu, ainakin uskon, että aineosa on kipu, mutten ole varma, ennen kuin saatte luujauheen pois.”

“Mutta se on ihmisen luujauhetta?” Albus varmisti.

“Tietysti, Kaihen itse tappamaa ja jauhamaa. Osaatteko tehdä sen vai joudunko käyttämään omaa kallista aikaani tähän tekemällä sen itse?” Halla ärähti.

“Teoreettisesti uskon pystyväni siihen”, Scorpius myönsi. “En vaan tiedä yhtään miltä kivun tulisi näyttää.”

“Minä tiedän sitten kun näen sen”, Halla vakuutti ja tyrkkäsi pullon Albuksen käteen. Sitten hän kääntyi ja lähti ulos luokasta.

Albus tuijotti Jamesia kulmiaan kohottaen.

James nosti hieman käsiään sen merkiksi, ettei tiennyt asiasta enempää kuin veljensäkään. ”Yrittäkää vain tehdä mitä hän sanoi”, James sanoi ja juoksi sitten Hallan perään.

James juoksi ripeästi kävelevän naisen kiinni. “Miten kivun löytyminen jauheesta kertoo meille, onnistuiko koe vai ei?”

“Ei se kerrokaan. Se kertoo, kun saan tietää kenen kipua Kaihe käytti”, Halla sanoi synkästi.

“Kenen kipua hänen olisi käytettävä, jotta se toimisi?” James kysyi.

“Kuoleman jumalattaren, Tuonettaren.”

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
5. luku

Niinpä tietysti. Kuolleiden nostattaminen, mystiset suomenkieliset loitsut, käärmeapuolento… tässä vaiheessa ei pitäisi olla yllätys, että tylypahkalaiset vanginnut roisto oli mahdollisesti etunimiastella kuoleman jumalattaren kanssa.

“Haluanko tietää, mistä tiedät, että se on Tuonettaren kipua?” James kysyi selvittyään järkytyksestä heidän suunnatessaan yhä syvemmälle tyrmiin.

Halla piti päättäväisesti katseensa edessäpäin. “Et.”

“Koska et halua selittää?” James arvasi.

Halla vilkaisi häntä sivusilmällä silmistä paistaen jonkinlainen pistos huvittuneisuutta. “Tunnet minut liian hyvin”, hän totesi melkein vitsinomaisesti.

James pysyi vaiti hetken aikaa ja tarkkaili Hallan kasvoja. Halla oli kylmä, yhteistyöhaluton, omituinen ja epäkohtelias, ei juurikaan ominaisuuksia, jotka muodostavat perinteisen sankarin perustan. Ehkä juuri siksi Halla kiehtoi Jamesia niin. “Miksi sinä olet täällä?” hän kysyi tarkkaillen tarkasti naisen kasvoja, joiden neutraali ilme ei muuttunut.

“Estääkseni Kaihen”, Halla vastasi katsomatta.

“Miksi sinä?”

Halla vilkaisi Jamesia sivusilmällä yllättävän pitkään, niin kuin pohtisi kannattiko Jamesiin luottaa, tai niin kuin oli itsekin jäänyt miettimään vastausta. “Jos hän onnistuu nostattamaan kuolleiden armeijan ja viemään sen hänelle, minun elämäni on ohitse”, hän sanoi hiljaa kääntyen katsomaan taas eteenpäin.

“Viemään armeijan kenelle? Tuonettarelle?”

Halla pysyi taas hetken ajan vaiti, mutta tällä kertaa hiljaisuudessa ei ollut läsnä sitä painostavaa ärtymystä Hallan puolelta, joka oli aikaisemmin ollut läsnä, kun James oli esittänyt kysymyksiään. Kuulosti siltä, niin kuin Hallalla olisi paljon henkilökohtaista kaunaa Kaihea kohtaan.

“Ei, vaan tämän tyttärelle, Pohjolan emännälle Louhelle”, Halla vastasi kuulostaen siltä, niin kuin olisi hieman ajatuksissaan. “Louhi kyllästyi odottamaan kuoleman jumalattaren titteliä, joten hän päätti yrittää ottaa sen itselleen Kaihen tuoman armeijan avulla. Eivätkä nämä sata kuollutta ole kuin vasta alku. Kaihe ei lopeta, kunnes on kerännyt kokonaisen kansakunnan kokoisen armeijan. Kuoleman jumalia ei voiteta vähällä.”

“Heitä on useampikin?”

“Kaksi: Tuoni ja Tuonetar. Tuonetar pääasiassa hallitsee Tuonelaa, Tuoni hoitaa työtä muualla”, Halla kertoi katse tiukasti edessäpäin. “Kukaan ei ole nähnyt häntä aikoihin. Kuoleman koetellessa kyllä aina liikkuu kuiskauksia Tuonesta, kukaan ei oikein tiedä minne hän on lähtenyt. Juuri senkin takia nyt olisi hyvä hetki hyökätä, sillä Tuoni ei ole puolustamassa valtakuntaansa.”

Tämähän oli aikamoinen tarina. Ja James kun luuli, että velhosodan jälkeen maailmaan laskeutui rauha. Ilmeisesti muuallakin maailmassa tapahtuu ihmeellisyyksiä. “Ja miten Kaihe tästä hyötyy?”

“Avioliiton kautta oikeuden valtaistuimeen Louhen jälkeen”, Halla kertoi. ”Tietysti on todennäköistä, että Kaihe aikoo tappaa Louhen, jottei joutuisi odottamaan, mutta Louhi osaa odottaa sitä myös. Saa nähdä kumpi heistä sitten voittaa sen jälkeen, kun Tuonetar on voitettu”, Halla selitti jo niin kuin tapahtumat olisivat todellisuutta.

He saapuivat viimein alimpaan kerrokseen. Vaikka kesä oli alkamaisillaan, oli kellarikerroksessa kylmä. James värähti, sillä hänen ohut kesäviittansa ei tarjonnut ollenkaan lämpöä. Halla ei näyttänyt pahastuvan viileydestä, vaikka hänen oma viittansa yhä puski kylmää kellarin viileyden lisäksi.

“Kellarikäytävä on tavallaan iso ympyrä. Sen varressa on useita huoneita”, James sanoi ja osoitti vasemmalle lähtevää käytävää.

Halla nyökkäsi ja nappasi seinällä olevan soihdun ja sytytti sen kättään heilauttamalla. “Minä lähden tähän suuntaan, lähde sinä tuohon”, hän sanoi ja lähti kävelemään oikealla odottamatta Jamesin vastausta.

James seisoi hetken aikaa paikoillaan, jokin kaihersi hänen mieltään. Hän kääntyi vielä katsomaan Hallaa. “Hetkinen. Sanoit, että elämäsi on ohi, jos Kaihe antaa armeijan Louhelle… Oletko sinä Tuonetar?” James huikkasi Hallan perään. Halla kääntyi katsomaan häntä.

Ja hymyili.

Sitten Halla kääntyi ja katosi kellarin pimeyteen. James räpytteli hetken silmiään pimeydessä ja sytytti taikasauvansa valon.

***

“Luuletko, että tämä onnistuu?” Albus epäili katsellessaan tislausvälineistön tehdessä tehtäväänsä.

“Luulisin”, Scorpius tuumi ja kohensi hieman tulta luunjauhepullon alla. “Tosin en tiedä saammeko aikaan tuloksen, jota Halla toivoo.”

“Halla…” Albus makusteli sanaa suussaan, ”erikoinen tyyppi vai mitä?”

“Hivenen”, Scorpius naurahti. ”Ja veljesi on totaalisen pihkassa häneen”, hän sanoi kyykistyen tarkkailemaan pullon pohjaa, jota liekit nuolivat. Nyt heillä ei ollut juurikaan muuta tekemistä kuin odottelua, sillä vesi haihtui hiljalleen pois seoksesta.

“Mitä?” Albus hämmästyi. “Miten niin?”

Scorpius suoristautui ja virnisti. “Olet sokea, Albus. Joskus minusta tuntuu, ettet huomaa toisten ihastuksia, vaikka he hieroisivat sitä naamaasi”, hän naurahti. Albus punehtui. “Sellainen outous, jota Hallassa on, on juuri sitä, mikä kiinnittää Jamesin huomion. Ennalta-arvattava ei ole koskaan jaksanut pitää hänen huomiotaan.”

“Niin varmaan”, Albus tuumi, se kyllä kuulosti jamesmaiselta. Hän vilkaisi ystäväänsä varovasti. “Kiinnittikö se sinun huomiosi?”

“No onhan hän erikoinen. Ei yhtään sellainen niin kuin tytöt täällä”, Scorpius tuumi.

“Mutta kiinnittikö se huomiosi sillä tavalla?” hän kysyi yrittäen pitää äänensä kepeänä.

Scorpius katsahti häntä ja naurahti. “Kai sinä jo tässä vaiheessa tiedät, että minä en pidä sellaisista monimutkaisuuksista”, hän selitti ja pukkasi Albusta kylkeen. “Jokin tuttu ja turvallinen riittää minulle”, hän sanoi ja yritti hetken aikaa tavoitella Albuksen katsetta, mutta kun tämä tarkkaili yhä lepattavaa liekkiä, Scorpius luovutti. ”Entäpä sinä? Päättelin, ettei hän kiinnittänyt sinunkaan huomiotasi sillä tavalla.”

Albus kohautti olkapäitään. “Ei oikeastaan.”

“Tarvitaan näköjään aikamoinen tyttö herättämään sinun huomiosi”, Scorpius tuumi.

Albus huokaisi turhautumisen tuskasta. Tyttö. Niinpä niin. Scorpius se heistä kahdesta oli sokea.

“Hei katso”, Scorpius sanoi ja osoitti pulloa, jossa aikaisemmin oli ollut valkoista nestettä. Nyt pullossa oli jotain erikoista – tyhjästä ilmestynyt kivi.

“Sehän on kivi”, Albus ihmetteli kulmat rypyssä. “Ei kai tuo voi olla se kipu, josta Halla puhui.”

Scorpiuksen kulmat kurtistuivat. “En tiedä. Mutta ainakin jotain tapahtui.”

***

James vihasi pimeää. Se sai hänen vatsansa aina kiertämään ja hän tunsi pakostakin olonsa vainoharhaiseksi edetessään eteenpäin vain taikasauvan himmeä valo suojanaan. Hän säpsähti jokaista pientä rottaa ja yökköstä, joihin hän törmäsi. Kierrettyään kellaria järkyttävän pitkältä tuntuvan ajanjakson ajan, hän saapui viimein takaisin lähtöpisteeseen, jossa Halla jo odotti häntä. James oli oikeastaan yllättynyt siitä, että tämä oli jäänyt odottamaan. Olisi kovin Hallan tapaista lähteä noin vain muualle ja jättää James harhailemaan pitkin kellaria miettien missäköhän Halla mahtoi olla.

“Löysitkö?” James kysyi ja astui mielellään Hallan pitelemän soihdun valoon.

“En”, Halla huokaisi turhautuneena ja naputti sormellaan soihdun vartta. “Onko tämä oikeasti alimmainen kerros?”

“On”, James vakuutti. “Kuule, on aika myöhä ja minä ainakin tarvitsen ruokaa. Syötkö sinä?”

Halla katsahti Jamesia kummastuneesti. “Tietysti minä syön”, hän sanoi suunnatessaan portaikkoon.

“Ah, joo tietty. Mietin vain. En tiedä oletko sinä jotain… veelan verta?”

Halla tuhahti. ”Veeloja ei ole meillä päin.”

”Jaa no… kuitenkin teidän suomalaisten taikuus vaikuttaa niin erilaiselta kuin meidän. Ja kaikki tuo puhe Tuonelasta ja kaikesta… Miksiköhän en ole ikinä kuullut, että kuolema on oikea paikka? Pääseekö sinne jotenkin?”

“Kuolemalla.”

“Ha ha, oletpas hauska”, James sanoi, mutta virnisti oikeasti, koska kommentti oli tyhmällä tavalla hauska – ja samalla hän tunsi olonsa vähän tyhmäksi, koska oli kysynyt moista. “Mutta Kaihe. Jos hän olisi saanut Tuonettaren kipua, sehän tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt mennä Tuonelaan ja tulla takaisin?”

“Kyllä, sitä se tarkoittaa”, Halla vastasi tyynesti.

“Viitsitkö selittää tarkemmin?” James uteli kulmat kurtussa. Keskustelu Hallan kanssa oli kovin rasittavaa.

“En oikeastaan.”

“Sinä et todellakaan ole helppo ihminen puhekumppaniksi”, James huokaisi.

Halla kohautti olkiaan. “Syytä suomalaista introverinvertani”, hän tokaisi.

“Minä syytän sinun kasvatustasi itseasiassa”, James heitti.

Halla pysähtyi ja katsahti Jamesia kasvot jähmettyneenä.

“Sitä vain, että sinulla on paljon seiniä ympärilläsi ja jokin on ne aiheuttanut. Luulisin että perheesi, koska ikäsi puolesta et ole varmaankaan paljoa minua vanhempi.”

Halla kurtisti kulmiaan ja naurahti. “Iästäni olet väärässä.”

“Mutta en perheestäsi?” James huomasi rivien välistä. “Tai ehkä syy on koulussasi. Minkälainen se suomalainen velhokoulu on?”

“En tietäisi”, Halla tokaisi terävästi ja jatkoi portaiden ylös harppomista kaksi askelta kerrallaan. James teki samoin pysyäkseen Hallan rinnalla, vaikka pian hän hengästyikin jo hieman.

“Mutta sanoit, että Suomessa on velhokoulu?”

“En sanonut, että kävin sellaista”, Halla selvensi.

“Eli kävit kotikoulua? Syy siis on perheessäsi”, James tajusi katse Hallan kireissä kasvoissa. Tämä ei selvästikään halunnut puhua aiheesta, joten hän jätti sen sikseen. “No, aikuisuudessa on se hyvä puoli, että voi valita uuden perheen, jos vanha ei miellytä.”

“Mitä sinä sellaisesta tiedät?” Halla tuhahti.

“Miten niin?”

Halla pysähtyi ja katsoi taas Jamesia. “No sinä olet selvästi… sellainen”, hän sanoi ja heilautti kättään kohti Jamesin kehoa. “Olet hyvissä väleissä veljesi kanssa, takulla lopun perheesikin kanssa. Opettajat kuuntelevat sinua. Olet… tuon näköinen.”

“Yritätkö sanoa, että olen hyvännäköinen?” James virnisti. “Voit kyllä sanoa sen ääneen. Et sinäkään näytä hassummalta.”

Halla näytti ottavan kommentin loukkauksena. “Senhän sinä vain näet, etkö niin?” hän sihahti. “Senhän kaikki miehet näkevät. Onpa siinä nätti koriste. Sopisi oivasti pyyhkimään pölyjä makuuhuoneeseeni.”

“En – ”

Halla painoi Jamesin seinään työntämällä häntä kyynärvarrellaan rinnasta.

“Sinä näytät juuri sellaiselta kultapojulta, joka jahtaa seikkailuja siksi, että haluaa näyttää maailmalle, että on paras, vaikka on saanut kaiken hopeatarjottimella. Sinä näytät sellaiselta, että jokainen tyttö, jonka ulkonäköön satut mieltymään, on sinulle jotain velkaa, eikä kukaan tule sanomaan sinulle pahaa sanaa siitä, koska pojat ovat poikia. Meistä ihmiset näkevät vain ulkokuoren ja ottavat oikeudekseen arvostella meitä toisiimme ja sanoa, että tuo kelpaa ja samalla pidetään kuitenkin silmät auki jonkin paremman toivossa”, Halla sanoi katkerasti, vihan leiskuessa silmissä. “Eikä kukaan tajua katsoa mitä minä osaan ja mihin minä pystyn, koska he olettavat, etten osaa mitään, enkä voi saavuttaa mitään itse!”

“Minä en ole kertaakaan epäillyt, ettet pystyisi voittamaan Kaihea ja rikkomaan kupua!” James huomautti. “Ja ihan tiedoksi vain, ensimmäisen kerran, kun näin sinut, ajattelin, että en haluaisi asettautua sinun kanssasi vastakkaiselle puolelle.”

“Sitten olisit ensimmäinen”, Halla sanoi yhä katkera katse silmissään, vetäytyi nopeasti irti Jamesista ja jatkoi matkaansa yläkertaan.

He eivät puhuneet enää matkalla liemiluokkaan. James ei voinut olla miettimättä, että Suomi taisi olla aika kauhea takapajula, jos siellä naisten oikeudet olivat tuollaisella tolalla vielä tänä aikakautena.

Albus ja Scorpius olivat lähteneet jo liemiluokasta, joten he olivat ilmeisesti illallista syömässä. Jamesin vatsa alkoi jo valittaa äänekkäästi, joten Hallan nopea kävelyvauhti ei haitannut häntä, vaikka se olikin ehkä jopa normaalia nopeampi, koska Halla taisi olla vieläkin hieman tuohuksissa äskeisestä keskustelusta.

Kun he saapuivat perille, saliin laskeutui hiljaisuus yhtä nopeasti kuin jos saliin olisi luotu mykistystaika. Sadat silmät tapittivat Hallaa ja Halla katseli salia varautuneen näköisenä ja vilkaisi sitten Jamesia, melkein kuin kysyen neuvoa. James otti eleen sen merkkinä, ettei Halla kantaisi hänelle kaunaa aikaisemmasta tuohtuneesta sananvaihdosta ja viittasi luihuisten pöytää kohti, josta hänen veljensä ja Socrpius parhaillaan nousivat pystyyn ja kiirehtivät heidän luokseen.

“Me teimme sen! Erotimme aineet”, Albus sanoi ja oli kaivamassa laukustaan jotain.

“Ei täällä, tulkaa”, James sanoi vilkaistessaan muiden tapittavia silmiä.

He kävelivät takaisin käytävään, jonne muiden silmät eivät enää yltäneet, mutta kaikki suureen saliin menijät ja sieltä tulijat kyllä tuijottivat Hallaa melkoisen tarkasti – yksi pikkupoika jopa käveli päin seinää epähuomiossa. Albus veti laukustaan esiin lasipullon, jonka pohjalla lepäsi kivi.

“Voiko kipu olla kivi?” Albus sanoi Hallan ottaessa pullon vastaan.

Ilma Hallan kasvoilla kertoi tarvittavan: voi. Halla henkäisi varovasti kulmat epätoivoisessa kurtussa, kun hän käänsi pullon ympäri ja tiputti kiven kämmenelleen.

Kiven koskettaessa Hallan ihoa, hän sähähti äänekkäästi ja kivi lipesi hänen otteestaan.

“Oletko kunnossa? Onko se Tuonettaren kipua?” James huolehti yrittäen tavoittaa Hallan kauhistunutta katsetta.

“On”, Halla henkäisi tasatessaan hengitystään ja puristi kättään kiinni ja auki. “En ymmärrä… miten hän olisi saanut sen? Tuonettaren hoviin ei luikerrella noin vain. Sieltä ei ainakaan palata noin vain. Ellei…”

“Mitä?”

Halla tuijotti lattialla makaavaa kipukiveä ja leijutti sen ilmaan kädellään. “Pussiin sulku, piiloon kulku”, hän lausui suomella ja kiven ympärille muodostui ruskea pellavapussi, jonka nyöreistä Halla tarttui kiinni ja veti tiukasti. Ovelta kuului henkäyksiä ja supinaa. Sinne oli kerääntynyt oppilaita tuijottamaan Hallaa ja koko ajan ilmestyi lisää.

“Hän ei edes tarvitse taikasauvaa!” joku hihkaisi. Halla vilkaisi nopeasti ovelle, mutta ei viitsinyt vaivautua muiden tuijotuksesta.

“Mitä Kaihe teki päästäkseen pois Tuonelasta?” James kysyi hiljaa. Mitä tahansa se olikaan, se sai Hallan murheelliseksi, sillä hänen kulmansa olivat kurtussa ja silmät epäuskoiset.

Halla pudisti päätään ja käveli oven suuntaan, jolloin oppilaat tekivät hänelle nopeasti tilaa. James seurasi Hallaa ja viittoi tätä kävelemään kohti rohkelikkojen pöytää. Halla vilkaisi Albusta ja Scorpiusta, jotka lähtivät automaattisesti päinvastaiseen suuntaan.

“Etkö istu veljesi viereen?” Halla kysyi Jamesin istuessa pöydän päähän.

James ilahtui kysymyksestä, koska se taisi olla ensimmäinen kerta, kun Halla kiinnostui jostakin Tylypahkaan liittyvästä. “Ruokaillessa istutaan yleensä tupapöydissä. Ei se niin tarkkaa ole, mutta yleensä istutaan tupapöydissä. Oppilaat on siis jaoteltu tupiin luonteenpiirteiden perusteella. Kärjistettynä: rohkelikot ovat rohkeita – James osoitti jokaista pöytää vuoron perään – puukupuhit luotettavia, korpinkynnet viisaita ja luihuiset viekkaita. Jokaisella tuvalla on oma oleskeluhuone ja makuusalit, joissa he viettävät aikansa. Kaikki lajitellaan, kun he tulevat tänne ensi kertaa täytettyään yksitoista.”

“Kuulostaa varsin typerältä”, Halla tuhahti ja alkoi mättämään lautaselleen ruokaa.

“Miten niin?” James kysyi kauhoessaan lautaselleen perunamuussia.

“Luonne voi muuttua. Ei ole oikein, että joku määrää yksitoistavuotiaana kenen kanssa tulet jakamaan kouluelämäsi ja kenen kanssa ystävystyt”, Halla selitti. Tämän lautanen täyttyi nopeasti erisorttisista lihasta ja kasviksista.

“Enemmänkin se auttaa ihmisiä löytämään samanhenkistä seuraa. Eivät tupien väliset ystävyydetkään ole harvinaisia”, James huomautti ja tähyili puuskupuhien pöytää kohti, josta hän äkkäsi serkkunsa.

“Esimerkiksi tuolla puuskupuhin pöydässä istuu serkkuni ja yksi parhaista kavereistani, Louis.”

“Ja nämä tupapöydät jakavat teidät istumaan eri pöytiin”, Halla huomautti.

“Niin, no, kuten sanoin, kyllä muihin pöytiin voi mennä istumaan halutessaan, paitsi juhlaillallisilla.”

“Mutta suurin osa ei mene, koska ei halua assosioitua toiseen tupaan, jottei pettäisi omaansa”, Halla totesi pontevasti tarttuessaan Jamesin irti päästämään perunamuussikauhaan ja kumosi lautaselleen kolme kauhallista.

“Ei se nyt ihan niin mene. Enimmäkseen tuvat tulevat hyvin toimeen. Rohkelikkojen ja luihuisten välillä on toki ollut aina kiistaa, mutta – ” James ei muistanut saattaa lausettaan loppuun, kun hän jäi katsomaan, kuinka Halla ahtoi suuhunsa nopealla tahdilla monta haarukkaa lihapataa ja perunamuussia.

Halla mulkaisi Jamesia. “Mitä? En ole syönyt kunnon ruokaa sitten… kuinka kauan sanoitkaan minun olleen tajuton?” hän puhui suu täynnä ruokaa.

“En tiedä sanoinko. Kolme päivää.”

Halla äännähti ja alkoi taas ahtamaan suuhunsa ruokaa ehdittyään hädin tuskin nielaisemaan edellistä. Routa sihisi Hallan kaulalla, joten Halla nappasi kanankoiven tarjottimelta ja syötti sen Roudalle, joka hotkaisi sen yhtenä suupalana.

“Tytär niin kuin äiti”, James vitsaili.

“Se on poika”, Halla tokaisi ja hörppäsi vettä, mutta ei näyttänyt pahastuneelta vitsistä.

“James! Missä sinä olet ollut? Sovittiin, että tavattaisiin loitsuluokan edessä!” paikalle saapunut Karen muistutti närkästyneenä ja istuutui Jamesin viereen.

James vilkaisi Karenia hämmentyneenä. Hän oli täydellisesti unohtanut tämän olemassaolon. Olisipa Karen voinut vain lakata olemasta niin hänen ei tarvitsisi kohdata tätä.

“Ah, unohdin. Olemme olleet Hallan kanssa selvittämässä miten rikkoa se koulua suojaava kupu”, James huomautti vaivautumatta esittämään olevansa pahoillaan ja käänsi katseensa lautaseensa.

“Vai niin. Hänellä on nimikin”, Karen sanoi ja hymyili varautuneesti, katsellen Hallan nopeaa syömätahtia otsa kurtussa. Muuta tämä ei ehtinyt sanoa, kun rehtori McGarmiwa saapui heidän luoksensa.

“Potter… Halla, toivon, että saavutte ruokailtuanne kansliaani, jotta voisimme keskustella etenemisestämme”, rehtori huomautti ja katsoi itsekin pitkään Hallan yhä nopeaa ruokailutahtia.

Halla ei reagoinut rehtorin pyyntöön mitenkään, sillä hänellä oli yhä suu täynnä ruokaa ja hän oli keskittynyt ahtamaan jo seuraavaa. “Selvä”, James vastasi molempien puolesta ja toivoi, että Halla suostuisi tulemaan.

“Taasko sinä aiot lähteä jonnekin? Emme ehdi viettämään ollenkaan aikaa yhdessä”, Karen huomautti ja istui Jamesin viereen.

“Koulu tarvitsee minua. Kai sinä ymmärrät sen”, James huomautti.

Kihlattusi tarvitsee sinua”, Karen mankui ja silitti Jamesin kättä.

Halla pärskähti veteensä, josta oli juuri ottanut huikan ja yskähti sitten naamioidakseen sen. James kuitenkin huomasi ja vilkaisi Hallaa kysyvästi. Miten Halla muka voisi jo nyt tietää, että heidän suhteensa ei ollut ihan rakkaudentäyteinen unelma? Halla ei vastannut hänen katseeseensa vaan alkoi taas syödä.

“Kuulithan sinä rehtorin. Hän haluaa minut kansliaansa”, James totesi ja hymyili Karenille. Hän silitti tämän kättä hellästi ihan vain näyttääkseen Hallalle, vaikka tämä ei katsonutkaan. Kyllähän James osasi olla hyvä poikaystävä, jos tahtoi… tai kihlattu.

Karen näytti leppyneen pienestä huomionosoituksesta. “No minä tulen sitten mukaasi. Saammepahan olla yhdessä. Käyn hakemassa laukkuni”, Karen sanoi ja pussasi Jamesia poskelle ennen kuin nousi ylös ja kiiruhti pois.

Halla katsahti Jamesia viimein ja näytti varsin huvittuneelta, mikä oli uusi ilme tämän kasvoilla.

”Mitä?” James ärähti.

Halla kohautti olkiaan. ”En sanonut mitään.”

”Ajattelet.”

Halla vain virnisti hieman. ”Ihmiset tuppaavat tekemään sitä.”

“Äh, ole hiljaa”, James mutisi ja vilkaisi kohti Karenia. “En tiedä miten jouduin tähän sotkuun”, hän myönsi lähes huomaamattaan.

Virne Hallan kasvoilta suli pois ja hänen silmiinsä nousi kylmyyttä. “Kultapoju”, hän tokaisi silmissään pisteliäisyyttä.

Jamesin vatsaa väänsi, kun hän muisti Hallan sanoman. Mutta eihän hän leikkinyt Karenin tunteilla, hän halusi säästää tätä tuskalta!

Karen palasi takaisin Jamesin viereen ja pussasi Jamesia heti poskelle niin kuin he olisivat olleet erossa toisistaan päiviä eikä vain muutamia minuutteja.

Halla oli saanut lautasensa tyhjäksi ja hän nousi pöydästä mitään sanomatta. James nousi myös nopeasti, vaikka oli ehtinyt syödä oman lautasellisensa vain puolilleen, vaikka hänellä oli ollut vähemmän ruokaa kuin Hallalla. James ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että kadottaisi Hallan, sillä tämä ei taatusti tulisi etsimään häntä. Hän tunsi sisuksiaan puristavan, kun Karen kiersi käsivartensa hänen kätensä ympärille.

Never underestimate the power of fanfiction

Lancelot

  • Lyhdynkantaja
  • ***
  • Viestejä: 83
Talvea, suomalaista mytologiaa, jännitteitä, taikuutta... Hyppäänpä tekstin mukaan! En ole vuosiin kommentoinut Finissä paljon mitään, lurkkinut vain lyhtyni kanssa varjoissa, mutta nyt ryhdistäydyn.

Minusta on ihanaa, että olet saanut tässä niin sulaan sopuun Pottereiden maailman ja Kalevalan meiningit, koska ei äkkiseltään uskoisi, että se voi toimia niin hyvin. Vaan tässäpä toimii! Odottelen innolla jatkoa ja sitä, mihin kaikkeen toveruksemme päätyvät. Niin paljon herkullisia aineksia, että en meinaa pysyä haarniskassani!


kavereiden kesken Lance

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Lancelot: Tervetuloa seuraamaan, kiva jos kiinnostaa! Hauska kuulla että potterit ja kalevala sopii yhteen, onhan se tosiaa aikamoinen yhdistelmä :D Kiitos kommentistasi :)

6. luku

Minerva tuijotti kansliansa takassa palavaa tulta tyytyväisenä siitä, että oli saanut takan aukon loitsittua puolentoista metrin korkeudelle. Se olikin ainoa ongelma, jonka hän osasi korjata sillä hetkellä. Olihan hän kahdenkymmenen viiden rehtorivuotensa aikana kohdannut yhden jos toisenkin ongelman, mutta kaipa hän oli sitten ollut onnekas, kun oli säästynyt koulun oppilaiden turvallisuutta uhkaavilta katastrofeilta. Ja hän kun oli luullut, että se viiden vuoden takainen tapaus, kun kaikki koulun vessat olivat alkaneet hyppiä, oli ollut painajaista.

“Miten sinä kestit tällaista sotkua niin monta vuotta?” Minerva kysyi seinällä roikkuvalta Albuksen muotokuvalta.

Albus hymyili. “Pitämällä katseen valossa ongelman takana.”

“Taidan jäädä eläkkeelle, kun saan tämän hoidettua”, Minerva huokaisi ja hieroi otsaansa. “Nämä muutama päivä ovat vanhentaneet minua vuosia.”

Kanslian ovelta kuului varovainen koputus ja oven raosta kurkkasi Filius. ”Onko tämä paha aika?”

Minerva laski kätensä otsaltaan ja hymyili. ”Ei toki, tule sisään”, hän sanoi ja viittoi miestä peremmälle.

“Olen viimein saanut tarpeeksi selvää suomalaisista shamaaneista”, Filius kertoi astellessaan Minervan luokse.

“Kerro”, Minerva kehotti ja istui työpöytänsä taakse.

“Vaatetuksensa perusteella tämä Halla ei vaikuta perinteiseltä shamaanilta, mutta toisaalta en sulkisi sitä mahdollisuutta poiskaan”, Filius kertoi. “Shamaaneja on kahta lajia: pimeän taikuuden käyttäjiä ja valkean taikuuden käyttäjiä, mutta useimmin mainetta keräävät pimeän taikuuden käyttäjät. Valkean taikuuden shamaanit eivät usein ole kovinkaan voimakkaita.”

“Hallan taikuus on voimakasta”, Minerva huomautti. Sen hän oli tuntenut heti heidän tavattuaan ensi kerran.

Filius nyökkäsi. “Kyllä. Hänen taikuutensa on vahvaa ja hänestä huokuu tietynlainen… synkkyys”, hän sanoi madaltaen ääntään hieman. ”Shamaaniperheissä lapsille syötetään pienestä pitäen sieluja taikuuden vahvistamiseksi.”

Minervan kulmat nousivat korkealle. “Sieluja?”

“Rikottuja varjosieluja, oikeastaan. Niiden nostamiseen on loitsuja, kuten juuri huomasimme. Usein sielut nostetaan vain yksi kerrallaan ja rikotaan osiin, hieman samalla tyylillä kuin hirnyrkit tehtäisiin, mutta toiselle sielulle. Välineinä he yleensä käyttävät uhrielämiä. Siten shamaanin on mahdollista imeä itseensä varjosielu taikuutta vahvistamaan.”

“Se kuulostaa kuin ankeuttajilta”, Minerva huomautti ja värähti.

“Se ei oikeastaan ole huono vertaus, tosin ankeuttajat syövät oikeita sieluja ja shamaanit vain varjosieluja, jotka eivät ole niin voimakkaita ja vaarallisia. Riippuu myös siitä minkälaisia sieluja shamaani syö”, Filius kertoi. “Yleensä he kyllä suosivat pimeän voimia harjoittaneiden kanssashamaanien sieluja.”

Minerva värähti. Sehän läheni kannibalismia jollain tasolla. “Onko hän vaarallinen? Hän sanoo kyllä haluavansa estää Kaihea, mutta voimmeko luottaa siihen, että hän tekee sen?”

Filius näytti epäröivän. “Sitä on hankala selvittää… luultavasti se jää oman harkintakykymme varaan.”

“Tällä hetkellä hän ainakin näyttää haluavan auttaa”, Minerva tuumi ja nojasi tuolinsa selkänojaan miettiessään. “Mutta en menisi takuuseen siitä mitä tapahtuu, kun hän saa Kaihen napattua. Hän ei varsinaisesti vaikuta sankarityypiltä, joka jahtaa pahoja ihmisiä omaa hyvyyttään. Hän myönsi minulle itsellenikin, että hän auttaa meitä vain koska meillä on samat intressit. Se ei siis tarkoita, etteikö hän voisi kääntyä meitä vastaan, jos hän huomaa jotain tavoittelemisen arvoista.”

“Luulet, että hän haluaa Tylypahkasta jotain?”

“Jokainen haluaa jotain. Ja koulun turvallisuuden vuoksi meidän on selvitettävä mitä Halla haluaa.”

Tällä kertaa kanslian ovessa kävi napakka koputus, ennen kuin ovet avautuivat. Ilmeisesti Potter ja Halla olivat selviytyneet ruokailustaan nopeasti. Mukana roikkui myös Karen Wood, joka Potterin käsipuoleen tarrautuneena katseli ympäriinsä tärkeilevän näköisenä.

“Luulisin, että tämä tapaaminen on parhainta pitää asianomaisten keskuudessa”, Minerva huomautti katsahtaen neiti Woodia merkitsevästi. Karen Wood oli erinomainen huispaaja, mutta varsinainen suupaltti, eikä Minerva mielellään uskoisi tälle arkaluontoisia asioita.

“Minä olen asianomainen!” Wood huomautti ripustaen itsensä tiukemmin Potterin käsivarteen. ”Olin paikalla silloin kun se loitsu tapahtui. Minähän tulin hakemaan paikalle teidät, rehtori.”

“Emme löytäneet Kaihea”, Halla vastasi tytöstä välittämättä. “Mutta epäilemme, että hänen taikansa onnistui.”

“Oppilaiden joukossa siis on kalmoja?” Minerva kysyi sisuksiensa kylmentyessä. Filius äännähti huolestuneesti.

“Ei välttämättä vielä. Ehdimme ainakin hidastamaan Kaihen loitsua. Varjosielujen nouseminen ei tapahdu tuossa tuokiossa, Kaihen taikuus, joka ympäröi myös kouluanne, toimii tavallaan sielujen tukinaruna. Ne voivat sitä pitkin vetää itsensä ylös, mutta se on hidasta. Kuluu kenties viikkoja, ellei Kaihe yritä nopeuttaa toimenpidettä. Se vaatisi pääsyä manauspaikalle, eli suosittelen pitämään pihaanne silmällä.”

“Minä etsin käsiini muutaman kummituksen matkallani huoneistooni”, Filius lupasi. ”Pyydän heitä vahtimaan paikkaa kellon ympäri.”

“Kummituksista on muutakin hyötyä. Kuolleina ne voivat nähdä varjosielujen nousun, kun ne lähestyvät tätä maailmaa. Ne nousevat kuolinpaikoistaan, eli mikäli teillä on tiedossa tarkkoja paikkoja, joissa ihmisiä kuoli, laittakaa kummitukset vahtimaan niitäkin”, Halla neuvoi.

Molemmat pyynnöt vaikuttivat ainakin sen verran järkeviltä, ettei ollut syytä vastustaa niitä, vaikkei Minerva luottaisikaan Hallaan. Niinpä hän nyökkäsi. ”Onko muita tapoja estää tai hidastaa loitsua?”

Halla pudisti päätään. ”Täytyy vain löytää Kaihe.”

”Tein tiedotuksen asiasta äsken illallisella ennen kuin tulitte saliin. Oppilaita on ohjeistettu ilmoittamaan epäilyttävistä henkilöistä välittömästi henkilökunnalle”, Minerva sanoi. ”Onko sinulla jotain ideoita siitä, miten löytäisimme Kaihen?”

Halla pysyi vaiti hetken aikaa. ”Mietin yhä”, hän tyytyi toteamaan.

Minerva tutkaili naista hetken aikaa. Hänestä tuntui, että naisella oli jonkinlaisia ideoita, mutta näitä ideoita tämä ei selvästikään halunnut jakaa. Hän vilkaisi Potteria, joka tarkkaili Hallaa tarkasti. Ainakin hän voisi luottaa siihen, että Potter piti huolta Tylypahkan eduista ja vaikutti siltä, ettei tämä aikonut erota Hallasta hevillä. Niinpä Minerva nyökkäsi lopulta.

”No, mikäli tässä ei ole aivan akuutti kiire, suosittelen, että menemme nukkumaan ja jatkamme etsintöjä huomenna”, Minerva selitti. ”Aivomme toimivat paremmin levänneinä.”

“Missä Halla nukkuu?” James tajusi kysyä.

“On parasta, että lajittelemme hänet”, Minerva sanoi ja taikoi luokseen lajitteluhatun, jonka hän ojensi kohti Hallaa. Halla katseli hattua epäileväisesti, mutta antoi Minervan laskea sen hänen päähänsä.

“Katsotaas…” lajitteluhattu puhui. “Vai niin, et halua minun saavan selville ajatuksiasi? Erikoisen taidokas sinä kyllä olet okklumeuksessa, mutta en voi tehdä työtäni, ellet päästä minua mieleesi.”

“Nukun mieluummin käytävällä”, Halla tokaisi ja nosti hatun päästään kuin se olisi polttanut häntä. Hän ojensi sen Minervalle nopeasti.

“Hän voi tulla meidän makuusaliimme”, Karen tarjoutui. “Se on aina ollut väljä, kyllä sinne mahtuisi vielä yksi sänky.”

“Selvä sitten… sänky on paikalla, kun saavutte sinne”, Minerva lupasi vilkuillen Halla varauksella. Ei hän uskonut, että Halla päättäisi tappaa ketään näiden nukkuessa, vaikka turvallisinta olisi tietysti laittaa Hallalle makuusija jostain kaukaisesta tyrmästä. Hän vain halusi tämänkin pienen homman pois päiväjärjestyksestään.

“Tapahtumat ovat epäilemättä luoneet juoruja oppilaiden keskuudessa, mutta olisi kaikkien kannalta parasta, jos pitäisimme täällä jaetut tiedot poissa oppilaiden korvista. Tämä koskee varsinkin sinua neiti Wood. Lietsoisimme turhaa pelkoa.”

“Osaan olla hienotunteinen”, Karen puolusteli ja vilkaisi Jamesia, joka vältteli tytön katsetta. “Eikö niin?”

“Emme kerro kenellekään. Tosin ehdin jo kertoa hieman veljelleni Albukselle ja Scorpiukselle. Mutta he osaavat pitää salaisuuden”, James vakuutti.

Minerva nyökkäsi. Pahemminkin olisi voinut käydä. ”Menkäähän sitten.”

Niinpä kolmikko lähti kävelemään ulos kansliasta. Minerva kaipasi itsekin jo kiireisesti unta tämän päivän tapahtumien jälkeen, mutta epäilemättä hänen täytyisi vielä puhua ministerin kanssa antaakseen päivityksen tilanteesta.

“No, kaipa meillä onkin ollut liian monta hiljaista vuotta” Filius tuumi tuijottaessaan sulkeutuneita ovia Minervan kanssa.

Minerva huokaisi. “Niinpä kai. Tosin jos historia toistaa itseään, vauhti sen kun kasvaa. Ehkä on tosiaan aika, että jään eläkkeelle”, Minerva tuumi.

“Samoin”, Filius myötäili.

***

Albus makoili unipuvussa sängyllään tuijottaen kattoa. Hänestä oli tuntunut mukavalta, että hän oli pystynyt auttamaan Jamesia tänään, mutta hän vain toivoi, että voisi tehdä enemmänkin.

“Haluan auttaa Jamesia jotenkin”, Albus sanoi ajatuksensa ääneen ja vilkaisi viereisellä sängyllä makoilevaa Scorpiusta, joka teki eilisestä lehdestä ristikkoa. “Mutten tiedä miten. Sankaruus ei tosiaan ole yhtä helppoa kuin isä saa sen vaikuttamaan.”

“Kyllähän me autoimme sen liemen kanssa”, Scorpius huomautti pitäen katseensa lehdessä. Albus ei voinut olla huomaamatta, miten suloiselta Scorpius näytti, kun tämän kulmat kurtistuivat hieman tämän miettiessä jotain sanaa ja kuinka huulet liikkuivat pojan laskeskellessaan äänettömästi, mahtuiko hänen miettimänsä sana ruutuihin.

Albus käänsi nopeasti katseensa taas kattoon ja yritti karistaa typerät ajatukset pois. “Voimme tehdä enemmänkin… jotenkin… mutta me emme tiedä mitään siitä Kaihesta. Miten me löydämme hänet?”

“Ehkä emme, mutta hän on ainakin ihminen, eikö?” Scorpius sanoi ja kohautti olkiaan. ”Hän tarvitsee jostain ruokaa, luulisin. Ainakin Halla näytti syövän. Kysytään ovatko keittiön kotitontut nähneet häntä.”

Albus pomppasi pystyyn. ”Se on hyvä idea! Mennään!”

Scorpius naurahti ja nosti viimein katseensa lehdestä. ”Nytkö?”

”Joo! Jos joku saa meidät kiinni, voimme sanoa, että teimme kaiken koulun hyväksi”, hän sanoi ja kaivoi näkymättömyysviittansa matka-arkustaan. Hän heilautti sen yllensä ja tuki viittaa ylhäällä kädellään, kutsuakseen Scorpiuksen sen alle. ”Mitä sanot? Valmis seikkailuun?”

Scorpius naurahti, mutta hypähti alas sängyltään ja laittoi kengät jalkaansa ennen kuin sujahti näkymättömyysviitan alle.

”En kai minä voi päästää sinua yksin pahuuksiin.”

***

“Mitä sinä teet hiuksillesi saadaksesi ne noin kiiltäviksi”, Karen kysyi viimein, kun hän oli antanut Jamesille hyvänyön suukon ja he kävelivät Hallan kanssa tyttöjen makuusaliin. “Onko tuo luonnollinen värisi?”

“Pesen vedellä ja harjaan”, Halla totesi väsyneen oloisena. “Ja kyllä, tällaisena minä synnyin.”

“Olet onnekas. Tuo hopea on erikoinen, mutta nätti”, Karen sanoi.

Halla vilkaisi Karenia sivusilmällä, aavistuksen oudoksuen kuin ei uskoisi Karenin kehua. “Niinkö? Eikö se vaikuta… heikolta, niin kuin vanhusten hiukset.”

“Ei minusta”, Karen sanoi ja tarttui yhteen Hallan suortuvaan heidän pysähdyttyään makuusalin ovelle. Tämä säpsähti aavistuksen ja vetäytyi kauemmas Karenin kosketuksesta “Hiuksesi ovat tosi hyväkuntoiset”, Karen sanoi. Ainakaan hän ei ollut ehtinyt nähdä kaksihaaraisia.

Hallan katse pehmeni hieman ja vaikka tämä ei hymyillyt, Karen tulkitsi, että tämä oli kuitenkin ainakin jonkin verran otettu kehusta. Kyllä heistä voisi tulla vielä ystäviä, vaikka Halla vaikuttikin aika kylmältä tyypiltä. Hän selvittäisi vielä Hallan salaisuudet ja sitten kaikki parveilisivat hänen ympärillään ja hänestä tulisi entistäkin suositumpi. “Tervetuloa makuusaliimme. Hei tytöt, me saimme seuraa.”

Uteliaat katseet sinkosivat heti Hallaan.

“Ai, hei. Me mietimmekin, miksi täällä on ylimääräinen sänky. Olen Rose”, vapaan sängyn viereisellä sängyllä istuva punatukkainen tyttö esittäytyi.

”Ja minä Roxanne”, huikkasi kylpyhuoneessa hampaitaan harjannut tyttö, joka pärskäytti hieman hammastahnaa lattialle ja kumartui sitten pyyhkäisemään sitä hihallaan.

”Polly”, hymyili ujosti vaaleatukkainen tyttö, joka makoili kirjan kanssa Rosen viereisessä sängyssä.

“Tuo on sinun”, Karen sanoi ja osoitti seinän vierustaan ahdettua sänkyä. Se oli saman kokoinen kuin muut, mutta sille pääsi kipuamaan vain oikealta puolelta, koska vasen puoli oli seinää vasten. Halla näytti kuitenkin kohtuullisen tyytyväiseltä istuessaan sängylle ja alkaessaan riisua kenkiään.

Karen seurasi iltatoimiaan suorittaessaan Hallaa silmä kovana. Kun tämä riisui paitansa Karen huomasi tämän vartalossa useita punertavia arpia, jotkut niistä jopa uuden näköisiä. Hän ei edes tajunnut jääneensä tuijottamaan, ennen kuin huomasi Hallan pysähtyneen katsomaan häntä.

”Ah, anteeksi”, Karen sanoi punastuen. ”Nuo näyttävät kipeiltä. Mistä ne tulivat?”

”Sieltä sun täältä”, Halla tokaisi ja veti pyjamapaidan päänsä yli.

”Jotkut näyttivät tuoreilta”, Karen huomautti.

”Matka tänne ei ollut helppo”, Halla kertoi.

Muut makuusalin tytöt yrittivät hetken aikaa saada jotakin tietoja irti Hallasta, mutta tämä sanoi olevansa väsynyt. Halla oli juuri asettautumassa levolle, kun Karen päätti, että hänen oli saatava häntä vaivannut asia ulos, joten hän suuntasi istumaan Hallan sängyn jalkopäähän.

“Kuule, James on hyvännäköinen ja selvästi te kaksi vietätte aikaa yhdessä, mutta haluan vain huomauttaa, että me olemme menossa naimisiin. Rakastamme toisiamme”, Karen huomautti.

Halla katseli häntä varovaisella katseella, tutkivasti. “Sinä todella rakastat häntä?” Halla ihmetteli.

“Tietysti rakastan”, Karen sanoi loukkaantuen hieman siitä, että Halla olisi aluksi epäillyt häntä.

Halla huokaisi ja asetteli peittoa päälleen. “Kuule Karen, James ei kiinnosta minua pätkääkään, mutta ehkä sinun pitäisi miettiä onko hän sinun kiintymyksesi arvoinen. Hän nimittäin vaikuttaa vähän passiiviselta suhteesi.”

Karenin kulmat kurtistuivat. Miten tuo nainen kehtasi väittää että James ei rakastaisi häntä! “Onko tuo jotain käänteispsykologiaa, jolla yrität keplotella Jamesin itsellesi? James rakastaa minua.”

“Sanoinhan, ettei hän kiinnosta minua, minulla on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä”, Halla huokaisi ja kävi makuulle. “Haluan vain varoittaa sinua. Kysy häneltä haluaako hän todella viettää loppuelämänsä kanssasi.”

“Hänen ei tarvitse todistella itseään minulle”, Karen puolusteli hivenen punehtuen, sillä James ei ollut sellaista sorttia, joka heitteli rakkaudentunnustuksia joka väliin. Ei se tarkoittanut, että tämä ei rakastaisi häntä. James vain oli erilaista tyyppiä kuin Karen itse.

“Jos olet niin varma, että hän tuntee samoin, sinulla ei pitäisi olla mitään pelättävää”, Halla huomautti ja heilautti sitten kättään, jolloin verhot sulkeutuivat hänen sänkynsä ympärille, jättäen Karenin juuri sen ulkopuolelle. Karen tuhahti korviaan uskomatta ja tuijotti kiinni menneitä verhoja.

”Hänellä on pointti”, Rose huomautti viereisestä sängystä juuri ennen kuin sammutti makuusalin viimeisen valon.

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 246
Viime luvuissa onkin paljastunut jo paljon lisää. Vai on Kaihen aikomus nostattaa kuolleiden armeija.
Tuo Minervan tiukka ote koulun rehtorina saa kyllä täydet pisteet. Pitkiä päiviä hänelläkin, kun on noita etäneuvottelujakin takan kautta. Ja hyvin tuo Minerva näyttää tunnistavan suomalaisen puheenjoukosta kirosanatkin, vaikkei kieltä tunnistakaan. Miltähän tuo karkea suomalainen kirosana onkaan kuulostanut ulkomaisen korvaan.

Hienoa että saatiin Albukselta ja Scorpiukselta apua tuossa tislaamishommassa. Ja puhe siitä kuka on sokea kenenkin ihastuksille. ja Karen on yksi sokea, joka ei halua nähdä asioita, vaikka Halla heittää sen hänelle päin naamaa.

Tässä on kyllä jännittäviä elementtejä, mitä tuosta shamanismista nousee. Sielujen syöntiä ja pimeää taikuutta.
Lainaus
“Luulet, että hän haluaa Tylypahkasta jotain?”
“Jokainen haluaa jotain. Ja koulun turvallisuuden vuoksi meidän on selvitettävä mitä Halla haluaa.”

Kyllä tässä edelleen mietityttää miksi juuri Tylypahka? Johtuukohan se siitä, että on taisteltu monta taistelua ja lähiseudulla saattaa olla paljon hautausmaita. Kaikkia hurjia teorioita tässä nousee mieleen.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
Fairy tale: Kaikenlaista paljastuu jahka päästään pidemmälle tekstiä ;) Hehh, naureskelin kirjottaessani noita Minervan etäkokouksia että täähän teksti ois melkein voinu mennä karanteenihaasteeseen, mutten nyt kuitenkaan yrittänyt tunkea sitä sinne :D Jep, kyllä saavat ihastukset sokeiksi itse kunkin. Kiitos kommentistasi, kiva että alat teorisoimaan :)

7. luku

Aamulla James odotti oleskeluhuoneessa Hallaa, eikä hän ilmeisesti ollut ainoa, sillä oleskeluhuoneeseen oli kerääntynyt tavallista enemmän väkeä, joista lähes kaikki vilkuilivat samaan suuntaan. Ilmeisesti sana siitä, että Halla majoittautui rohkelikkotornissa oli kiirinyt kulovalkean tavoin, vaikka James ihmettelikin, miten se oli jo nyt mahdollista. Tai ehkä he olivat vain olettaneet sen takia, että olivat nähneet Jamesin Hallan kanssa ja Jameskin yöpyi rohkelikkotornissa.

“Huomenta”, Karen toivotti hyväntuulisesti ja kietoi kätensä Jamesin niskaan ja suuteli tätä. “On aina ihana yllätys, kun olet täällä odottamassa.”

“Hei, tuleeko Halla?” James kysyi ja vilkuili tyttöjen makuusalin suuntaan.

“Olet suloinen, kun huolehdit, mutta hän ei ole sinun ongelmasi”, Karen sanoi pakotetun kepeästi ja tarttui lujasti Jamesin käteen. “Rose lupasi johdattaa hänet aamiaiselle”, Karen sanoi ja lähti vetämään Jamesia kädestä.

***

Rose harjasi hampaitaan katsellessaan peilin kautta, kuinka Halla tutki kotitontun tuomaa matka-arkkua ja sen tavaroita. Ottaessaan yhden harmaan villapuseron, hän viskasi sen tyytymättömänä olkansa yli ilmaan, johon se jäi leijumaan.

Rose huuhtoi suunsa ja palasi takaisin sänkynsä luokse pukeutumaan. “Miten sinä opit sauvatonta taikuutta? Harjoitetaanko Suomessa sellaista?” Rose kysyi etsiessään vaatteitaan.

“En tiedä. Minun perheessäni se on tavallista. Onko sinulla hiusharjaa, jota voisin lainata?” Halla kysyi.

“Totta kai”, Rose sanoi, nappasi harjan yöpöytänsä, repi siitä enimmät punaiset hiukset pois ja ojensi sen Hallalle.

Halla alkoi kuljettamaan harjaa unen jäljissä pörrössä olevien hiustensa läpi, jolloin ne muuttuivat ihmeen silkkisiksi ja suoriksi ihan ilman mitään loitsua.

“Mahtaa olla hauskaa, kun ei tarvitse pitää sauvaa koko ajan mukana”, Rose huomautti.

“Osaan tehdä vain yksinkertaisimmat loitsut ilman sauvaa”, Halla korjasi. ”Kirouksen purkamisesta on turha haaveilla.”

“No se on silti enemmän kuin kukaan täällä osaa”, Rose sanoi. “Olen kyllä kuullut, että joissain kulttuureissa harjoitetaan pelkkää sauvatonta taikuutta, mutta että se on paljon haastavampaa.”

“Onhan se. Mutta senkin oppii, jos opetetaan. Riippuu kasvuympäristöstä”, Halla totesi ja heilautti kättään harjan yllä, jolloin siihen tarttuneet hopeat hiukset katosivat. Sitten hän ojensi harjan takaisin Roselle.

“Niin varmaan”, Rose tuumi ja tajusi viimein pukea päälleen kaapistaan löytämänsä vaatteet. Halla puki päälleen kotitontun tuomista vaihtoehdoista huolimatta samat vaatteet kuin eilen: mustat nahkahousut sekä nahkaisen korkeakauluksisen yläosan, jossa oli hopeakuvioiseen tummansiniseen viittaan sointuvat hihat. Viitan valkoinen karvakaulus ja paksuus saivat sen näyttämään aivan liian lämpimältä kahdenkymmenen asteen kevätkeliin.

“Eikö sinulla tule hieman kuuma tuossa viitassa?” Rose kysyi heidän lähtiessään alas makuusalista. Hän oli itse suosiolla käärinyt valkoisen kauluspaidan hihat kyynärpäihin ja jättänyt kaksi ylintä miehustan nappia auki.

“Loitsin siihen viilennystaian matkaa varten.”

“Onko Suomessa kovin kuuma keväisin, jos kerran tarvitset viilennysloitsun viittaasi?” Rose ihmetteli, sillä hän luuli, että Suomessa olisi kylmä, kun se oli niin pohjoisessa. Nyt kun hän käveli Hallan vieressä, hän tunsi helposti viitasta hohkavan viileyden.

“Päinvastoin. Täällä on liian lämmin minulle”, Halla vastasi yhä varsin pragmaattisesti, ilman tunnetta.

“Ilmeisesti siellä on vaarallista, jos kannat tikaria mukanasi?” Rose huomautti nyökäten kohti viitan piilottamaa tikaria, jonka hän oli nähnyt Hallan asettavan vyölleen. Tämän vyön ympärillä oli kaikenlaisia pussukoita, joista osa näytti jopa painavalta.

Halla vilkaisi Rosea sivusilmällä. “Kaikkialla on vaarallista. Hirviöitä tai ihmisiä.”

“Niinpä kai. Täällä ei juurikaan ole ollut hirviöitä sen jälkeen, kun vanhempani ja setäni päihittivät ne kouluaikoinaan”, Rose tuumi ja naurahti sitten. “Tosin James loihti vitosvuonnaan yhden suurta salia vartioivista kivihirviöistä eloon, jolloin se alkoi jahdata joitain toisluokkalaisia”, hän rupatteli, vaikka Halla ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta. He saapuivat oleskeluhuoneeseen, jossa oli yllättävän paljon väkeä. Kuten eilen oli tapahtunut suuressa salissa Hallan saavuttua illalliselle, kaikki vaikenivat ja kääntyivät tuijottamaan heitä. Rose ei ihmetellyt enää Hallan ilmettä sillä edellisellä kerralla suuressa salissa, sillä hänkin tunsi olonsa epämukavaksi niin moneen katseen alla.

“Eivät he onneksi loukkaantuneet, kun opettaja sattui paikalle”, Rose lopetti tarinansa Jamesin kivihirviöepisodista kävellessään nopeasti Hallan kanssa ulos rohkelikkotornista. Hän vilkaisi taaksensa muotokuva-aukosta astuessaan ja huomasi, että kaikki oleskeluhuoneessa olleet olivat lähteneet seuraamaan heitä. Rose oli tottunut siihen, että hänen Roxanne-serkkunsa käänsi päitä kurvikkaalla vartalollaan ja siroilla kasvoillaan, minne tahansa menikään, mutta tämä oli kyllä täysin eri asia.

Halla käveli todella nopeasti, joten he karistivat heitä seuraavan jonon melko helposti, mutta suureen saliin saapuessaan Rose oli jo hengästynyt ja kuumissaan. “Huh, nyt aamiainen maistuu”, hän sanoi istuessaan rohkelikkopöydän päätyyn, Hallan ottaessa paikan häntä vastapäätä. Rose taikoi itseensä vaivihkaa viilennysloitsun ja joi lasillisen kurpitsamehua, joka auttoi heti hänen oloaan, vaikka posket olivatkin varmaan punehtuneet aamureippailusta.

Halla tutkaili nyrpeästi vaaleaa paahtoleivän palasta. “Eikö teillä ole ruisleipää”, Halla huokaisi nyrpistäen nenäänsä.

“Ei taida. Mitä se on?”

Halla katsoi häntä kummastuneesti eikä vastannut, vaan tyrkkäsi paahtoleivät pois ja otti kaurapuuroa lautaselleen isosta padasta, johon harvemmin kukaan koski.

“No, mitä pidät Tylypahkasta?” Rose kysyi pitääkseen yllä jonkinlaista keskustelua ja ottikin lautaselleen englantilaista aamiaista paahtoleivän sijaan, kun Halla oli nyrpistellyt nenäänsä sille.

Halla katseli hieman ympärilleen. Aika moni ihminen tuijotti heidän suuntaansa, jotkut luihuiset jopa olivat nousseet seisomaan ja kurkkivat heitä kohti. “Paljon ihmisiä. Liikaa ihmisiä”, Halla totesi.

“Onhan täällä kai aika paljon väkeä”, Rose tuumi. “Onko sinun koulusi pienempi?”

Rose ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä paikalle rynni joukko ensiluokkalaisia korpinkynsiä.

“Oletko sinä veela?” kysyi eräs. Halla ei suonut lapsille vilkaustakaan, vaan jatkoi puuronsyöntiään. Hillon sijasta hän oli laittanut siihen voita, jolle Rose kurtisti otsaansa.

“Öh, hei me yritämme syödä, ei ole kovin kohteliasta tulla tuijottamaan”, Rose huomautti.

“Teitkö sinä sen loitsun, jonka takia me ei päästä taikaeläinten hoitoon Mustajärvelle?” eräs korpinkynsi puhui Rosen päälle.

“Osaatko ampua raketteja käsilläsi?” kysyi paikalle juossut puuskupuh.

“Onko sinun hiuksesi hopeaa?” huikkasi joku jostain kauempaa.

“Sinulla on käärme? Osaatko käärmeskieltä? Sinun pitäisi tulla meidän pöytään syömään”, eräs vitosluokkalainen luihuinen heitti.

Paikalle ilmestyi koko ajan vain enemmän väkeä, jota Hallan alkoi olla hankala olla huomioimatta, vaikka hän sulki silmänsä ja yritti keskittyä syviin hengenvetoihin. Oppilaiden kysymykset alkoivat muuttua Rosenkin mielestä epämukavaksi meluksi, sillä nyt ihmisten piti alkaa huutamaan saadakseen kysymyksensä kuuluviin. Hän joutui itse huutamaan muiden yli jättämään heidät rauhaan, mutta kukaan ei huomioinut hänen ohjeitaan. Hallan ote puurolusikasta tiukentui niin, että rystyset muuttuivat valkoisiksi ja yllättäen metallisen puurolusikan varteen alkoi ilmestyä säröjä. Yhtäkkiä sen halkesi paloihin, jotka varisivat puurokulhoon.

Rose ehti juuri nähdä, kuinka väenpaljoudesta joku ojensi kätensä Hallan hiuksia kohti, mutta ei ehtinyt estämään, ennen kuin sormet jo tunnustelivat hiuksia. Hallan silmät rävähtivät auki ja siinä samassa hän karjaisi. Kahden metrin säteellä olevat kaikki ihmiset viskautuivat taaksepäin. Myös ne, jotka olivat rauhallisesti syöneet aamiaistaan rohkelikkopöydässä putosivat penkeiltään, myös Rose. Rosen kompuroidessaan ylös hän näki Hallan vilkuilevan ympärilleen hurjistuneesti.

“Seuraava, joka koskee minuun, menettää käden!” pystyyn noussut Halla kivahti heiluttaen tikariaan. “Seuraava, joka kysyy minulta kysymyksen, menettää kielensä!”

“Oletko kunnossa?” paikalle ilmestynyt James kysyi.

“Kuulitko sinä, mitä minä juuri sanoin siitä seuraavasta, joka kysyy minulta kysymyksen?” Halla sihahti ja osoitti Jamesia tikarillaan. Routa Hallan kaulalla sihisi myös.

James vaikeni ja vilkaisi tikaria. “Anteeksi, mutta –”

“Ajattelit olevasi poikkeus?” Halla sihahti myrkyllisesti ja säntäsi pois salista, heilauttaen kädenliikkeellä tielleen osuvat oppilaat nurin juuri ennen kuin opettajat saapuivat paikalle.

James tiesi, että Halla ei välttämättä arvostaisi, sitä, jos hän juoksisi hänen peräänsä. Silti hän ei voinut vain antaa asian olla, sillä hänen oli tiedettävä mitä tehdä seuraavaksi Kaihen löytämiseksi. Niinpä hän suuntasi salin ovia kohti.

“Hei”, James huikkasi ja juoksi Hallaa kohti.

“Sinä se et sitten luovuta”, Halla kivahti, eikä se kuulostanut kohteliaisuudelta. Sentään hän oli laittanut veitsen pois.

“Hyvä kun huomasit”, James sanoi, mutta pysähtyi turvallisen välimatkan päähän. “Mistä me lähdemme nyt etsimään Kaihea?”

“Me emme lähde minnekään”, Halla kivahti ja katseli Jamesia nenänvarttaan pitkin. “Sinulla on jotain muuta tekemistä.”

James kurtisti kulmiaan. “Mitä muka?”

Halla vilkaisi merkitsevästi Karenia, joka suuntasi parhaillaan rohkelikkopöydästä ovia kohti.

James huokaisi. “Tällä hetkellä tärkeintä on löytää Kaihe, jotta voimme estää hänen kuolleiden armeijansa, eikö?”

Halla pysähtyi ovien ulkopuolelle ja katsahti Jamesia paheksuvasti. “Älä käytä tätä tekosyynä siihen. Olet joko pelkuri tai itsekäs. Karen luulee, että hänellä on tulevaisuus sinun kanssasi! Hän ei edes yritä etsiä mitään muuta, koska hän luottaa sinuun ja sinä vain leikit hänellä. Karen saattaa olla pinnallinen, takertuvainen ja mustasukkainen, mutta pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen joka ansaitsee totuuden. Estät häneltä mahdollisuuden löytää onni jonkun toisen kanssa pitämällä hänet kädenmitan päässä.”

“Ai. No… kun sanot sen noin”, James sanoi ja punehtui häpeästä. “En… tajunnut.”

“No nyt tajuat. Joko opi rakastamaan häntä tai hoida ero pois alta. Sitten voit ehkä auttaa minua. Missä päin on kirjasto?”

“Se on tuolla”, James sanoi vaisusti ja osoitti vasemmalle. “Kahdet portaat ylös.”

Halla pyyhälsi tiehensä viitta ja hiukset hulmuten.

James huokaisi, eikä hän saanut juurikaan aikaa valmistautuakseen, sillä Karen olikin jo siinä tarttumassa kiinni hänen käteensä.

“Sinun pitäisi olla varovaisempi hänen suhteensa, hän vaikuttaa vähän epätasapainoiselta”, Karen huolehti.

“Karen, minun on nyt saatava tämä ulos, joten toivoisin, ettet keskeyttäisi ennen kuin olen valmis tai vetäisi omia johtopäätöksiä”, James aloitti ja hengitti syvään.

“Milloin minä muka niin teen?” Karen naurahti.

James hymyili väkinäisesti. Hän avasi suunsa, mutta nyt hän ei ollut yhtään varma mitä sanoa. Miksi eroamisen piti olla niin hankalaa? “Minusta meidän ei pitäisi olla enää yhdessä”, pääsivät Caroline Dalen sanat hänen suustaan ennen kuin hän ehti estää itseään.

Uutinen tuli Karenille selvästi puun takaa. “Mitä?” hän sanoi pienellä äänellä ja päästi Jamesin kädestä irti.

James huokaisi. “Anteeksi Karen, minä vain… en usko, että rakastan sinua. Enkä oikeastaan voi kuvitella tämän meidän jutun jatkuvan.”

Karen pysyi hetken aikaa vaiti ja vain tuijotti Jamesia silmät epäuskoisina. James katsoi takaisin, vaikka olisi halunnut livetä paikalta. Hän oli Karenille ainakin sen velkaa, että ottaisi vastaan kaiken erosta aiheutuvan sanomisen. Muutaman sekunnin jälkeen Karenin silmät täyttyivät vihasta. “No ehkä sinun ei sitten olisi pitänyt kosia minua senkin paskapää!” Karen kivahti ja iski Jamesia käsivarteen jatkaessaan monisanaisesti miten James oli vedättänyt häntä.

“Karen, olenko minä koskaan sanonut omin sanoin, että rakastan sinua?” James keskeytti yrittäen väistellä Karenin iskuja. ”Tai että haluan kanssasi naimisiin? Sinä vedit ne johtopäätökset ihan itse!”

“No miksi ihmeessä sinä sitten annoit minun luulla niin?” Karen sanoi naama muuttuen vihasta punaiseksi ja lopetti iskut laittaakseen kätensä puuskaan rinnalleen.

James tuijotti kenkiään ja hieraisi kasvojaan. “En tiedä, anteeksi. Ajattelin, että se olisi helpompaa. Luulin, että ennen pitkään tämä meidän suhteemme kuolisi kokoon niin kuin kaikki muutkin suhteeni. Olin väärässä sen suhteen”, James selitti ja vilkuili kirjaston suuntaan kärsimättömästi. “On varmaan parasta, jos menen”, hän sanoi, mutta sitä ennen Karen tarttui hänen kädestään kiinni.

“Odota, emmekö me voisi saada tämän toimimaan kuitenkin?” Karen anoi. “Olemme hyvä pari.”

“Emme me ole”, James sanoi ja ravisti tytön käden irti omastaan. “Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä Hallan luokse kirjastoon”, James sanoi.

Karen äännähti paheksuvasti. “Halla, niinpä niin. Häneenkö sinä minut vaihdat? Älä luota siihen epätasapainoiseen veelanaiseen!”

“Ei tällä ole mitään tekemistä Hallan kanssa”, James puolusteli. “Tai no hän kyllä sanoi, että minun pitäisi erota kanssasi, mutta hän oli oikeassa sen suhteen – ”

“Aha!” Karen kivahti ja näytti hirmustuneelta. “Voi, hän saa kuulla kunniansa!”

“Ei kun siis minä olen aikonut tehdä tämän jo pitkään”, James yritti sanoa. “Jo silloin taistelun vuosipäivänä, kun sinä luulit, että aioin kosia sinua, anteeksi, minun ei olisi pitänyt antaa sinun luulla niin kun yritin oikeasti erota.”

Kiukun kyyneleet vierivät alas Karenin poskia ja hänen alahuulensa vapisi. Kerrankin hän ei näyttänyt tietävän mitä sanoa.

“Anteeksi. Yritin säästää tunteitasi. Luulin, että eron pitkittäminen olisi se tapa”, James sanoi hiljaa.

“Sinä kaikkea muuta kuin säästit tunteitani, paskapää”, Karen kivahti ääni väristen ja pyyhälsi sitten Jamesin ohitse.

James hengitti syvään muutaman kerran ja painoi otsansa kiviseinää vasten. Mahtaisiko hän edes uskaltaa enää deittailla ketään ihan vain sen pelossa, jos joutuisi joskus eroamaan?

***

Mick Thomas-Finniganin keskittyminen pimeyden voimilta suojautumisen tutkielman teossa rakoili niin pahasti, ettei hän voinut ollenkaan ajatella Bansheiden esiintymistä Kaakkois-Afrikan slummeissa. Kiellettyjen kirjojen osastolla hän oli luullut saavansa täydellisen opiskelurauhan, mutta kauniin hopeahiuksisen veelanaisen ilmestyttyä vain parin pöydän päähän, hän ei voinut enää pitää katsettaan kirjassa. Nainen käänsi sivuja niin nopeaan tahtiin, ettei tämä mitenkään voisi ehtiä lukea yhtä sanaa enempää. Kerättyään rohkeuttaan kymmenen minuuttia, Mick sai viimein päähänsä mitä sanoisi, joten hän nousi ja käveli itsevarmasti naisen pöydän luokse.

“Hei, minä olen Mick, saanko istua tähän?” Mick kysyi rennon oloisena. Hyvä, ei jälkeäkään jännityksestä.

Nainen nosti kirkkaansiniset silmänsä häneen ja katsahti häntä nopeasti ennen kuin palasi takaisin pläräämään sivuja. Se ei ainakaan ollut kielto, joten Mick veti tuolin pöydän äärestä saaden sen jalat kirskumaan tarkoitettua kovemmin. Hän istui alas ja hengähti syvään, mutta nainen ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota vaan jatkoi sivujen kääntelyä.

“Mitä sinä etsit?” Mick kysyi kumartuen pöydän yli ja käänsi päätään hivenen, että näki kirjan sivuilla vilisevän outoja viivamaisia merkkejä. “Ovatko nuo riimuja?”

“Futrahkia”, nainen tokaisi nostamatta katsettaan kirjasta.

“Onko se joku suomalainen kieli? Sanotaan, että olet Suomesta. Oliko nimesi… Halli?”

“Halla”, nainen korjasi ja nosti viimein pitkistyneen katseensa Mickiin. “Eikö sinulla ole tehtävää?”

“On, pimeyden voimilta suojautumisen päättöessee. Suoritan kohta S.U.P.E.R-kokeeni”, Mick selitti innostuneena siitä, että toinen oli kysynyt viimein häneltä jotain. “Aiheeni on Bansheet ja niiden esiintyminen jästikulttuureissa. Sain V.I.P-kokeistani Upean, joten rima on aika korkealla”, Mick sanoi naurahtaen rennosti ja sipaisi tummia hiuksiaan taaksepäin.

“Parasta opiskella sitten”, Halla tokaisi painaen katseensa takaisin kirjaan.

“Totta, olenkin opiskellut ahkerasti, tulin jopa tänne kiellettyjen kirjojen osastolle saadakseni vähän rauhaa. Kouluvuoden lopussa kirjastotkin alkavat täyttyä äänillä, kun kaikki yrittävät päntätä kokeisiin”, Mick selitti. “Oletko sinä veelan sukua?”

Halla huokaisi. “En.”

“Ihanko totta? Et äitisi puolelta? Tai isäsi, olen kuullut, että niinkin voi käydä, tosin miespuolisia täysiveeloja ei ole olemassa – ”

“Olen varma! Jos et sattunut huomaamaan, olen varsin kiireinen”, Halla tokaisi ja pamautti kirjansa kiinni. Hän nousi ylös niin voimakkaasti että tuoli kaatui ja harppoi sitten kirja mukanaan jonnekin muualle.

“Temperamenttinen tyyppi”, Mick mutisi hiuksiaan haroen ja palasi tutkielmansa pariin.

***

James löysi Hallan helposti kirjastosta, sillä tämä oli juuri astelemassa määrätietoisesti ulos kiellettyjen kirjojen osastolta jokin kirja kädessään.

“Löysitkö jotain? Mitä me nyt etsimme?” James kysyi.

“Hirviötä”, Halla tokaisi vilkaisematta Jamesiin kävellessään eteenpäin.

“Hirviötä?” James toisti ja vilkuili ympärilleen. “Näitkö täällä sellaisen?”

Halla ei vastannut, vaan jatkoi määrätietoista kävelemistä kohti kirjaston ovia kirja kainalossaan.

“Aiotko sinä lainata sen kirjan?” heidän luokseen kiiruhtanut matami Prilli kysyi kärkkäästi.

Halla katsoi naista kylmästi ja tiukensi otettaan kirjasta.

“Joo aiotaan me”, James sanoi ja tarttui kirjaan, jota Halla suostui hieman vastahakoisesti päästämään irti. Hän ojensi kirjan matami Prillille. Matami Prill vei kirjan tiskinsä luokse ja alkoi kirjoittamaan sen nimeä ylös paksuun kirjaan.

“Suostuisitko nyt kertomaan, mistä tässä on kyse? Miten hirviöt liittyvät tähän?” James kysyi. Halla kohautti olkiaan välinpitämättömästi katselleen muualle. “Minusta olisi enemmän apua, jos tietäisin mitä yritämme tehdä.”

Halla huokaisi, tarkkaillen matami Prilliä kärsimättömästi. “Jos en löydä sauvaani, minun on tehtävä noitarumpu. Voin paikantaa Kaihen sen avulla. En tajunnut ottaa omaani mukaan, sillä en ajatellut, että joku hukkaisi sauvani”, hän huomautti vilkaisten Jamesia pisteliäästi niin kuin se olisi hänen vikansa.

“Onko sinulla mitään Kaihen omaa? Koska kyllähän minäkin osaan paikannusloitsun”, James huomautti.

Halla katsoi Jamesia niin kuin tämä olisi vähä-älyinen vain ehdottaakseen sitä. “Tietenkään minulla ei ole mitään hänen omaansa, sittenhän tämä olisi ollut helppo nakki.”

“Selvä”, James sanoi nopeasti, aavistuksen häpeissään siitä, että oli kysynyt – tai oikeastaan, ettei ollut tajunnut kysyä sitä heti saadessaan tietää ongelmasta. ”No, tarvitset siis hirviön sen rummun tekemiseen?”

“Niin, rummun nahkaan. Jotta siitä tulee taikarumpu, on hirviön oltava mahdollisimman suuri ja vaarallinen. Tarvitsen tuota kirjaa, sillä en usein käytä rumpua, koska sauva on paljon voimakkaampi. Niinpä olen ehtinyt… unohtaa, minkälaiset kuviot rummun nahkaan on piirrettävä. Löysin onnekseni kuvan taikarummusta tuosta kirjasta”, hän mutisi ja kuulosti jopa hieman nololta.

Matami Prill toi kirjan takaisin, katsellen heitä tiukasti. “Oletan, että palautatte kirjan ajallaan sitä vahingoittamatta?”

“Totta kai”, James lupasi ja kääntyi Hallaa kohti, joka oli jo napannut kirjan ja lähtenyt harppomaan kohti ovia. James kiiruhti taas Hallan perään. Puolet siitä ajasta, jonka hän vietti Hallan kanssa hän joutui juoksemaan. Varmaan enemmänkin kuin puolet. “Sinä kävelet kovin määrätietoisesti sellaiseksi, jonka on löydettävä suuri ja vaarallinen hirviö, vaikket tiedä mistä sellaisen löytää.”

“Ei niitä ainakaan sisältä löydä. Paras mahdollisuus on tilusten ympärillä olevat metsät”, Halla sanoi tunkiessaan kirjaa viittansa sisätaskuun.

“Kielletty metsä on kyllä hirviöiden pesäpaikka. Siellä on esimerkiksi tusinoittain akromantelloja, mutta en ole varma, kuinka pitkälle kupu ylettyy”, James huomautti.

“Akromantelloja?” Halla sanoi halveksuen. “Se saattaa juuri riittää heikoimman mahdollisen rummun tekemiseen”, hän mutisi.

“Mitä nahkaa sinun kotiin unohtuneessa rummussasi sitten on?” James kysyi.

“Jatulin. Ne ovat peräpohjolan jättiläisiä”, Halla kertoi. “Sillä saa aikaan voimakkaita loitsuja, mutta ei kovin monimutkaisia, sillä rumpu perii luonteensa nahaltaan, eivätkä jatulit ole kovinkaan viekkaita. Käytän mieluummin sauvaa.”

“No, paikannusloitsu ei kuulosta kovin mutkikkaalta sinänsä, joten kai akromantella riittää?” James kysyi.

“Saattaa riittää”, Halla myönsi. He saapuivat nyt pihalle, jossa James osoitti Kielletyn metsän suunnan.

Heidän lähestyessään metsän rajaa, James veti taikasauvansa esiin ja ampui metsää kohti kipinäloitsun. Kipinät lensivät juuri ensimmäisten puiden ohitse, mutta räjähtivät sitten sähköisen sihahduksen saattamina. James ja Halla pysähtyivät paikoilleen ja tuijottivat, kuinka kipinöiden osumassa kohdassa kuvun pinta väreili hieman.

“Sattuuko akromantelloja löytymään tuolta kolmen metrin metsäkaistaleelta?” Halla kysyi synkästi.

“Eipä taida”, James myönsi.

Halla henkäisi syvään ja vei kätensä hiustensa läpi. “Mahtavaa.”

James pureskeli huultaan hetken aikaa. “Täytyykö sen olla tuoretta nahkaa?”

“Ei välttämättä, tosin jos se on todella vanhaa, on sitä hankala notkistaa.”

“Ehkä liemivarastossa on jotain nahanpaloja”, James ehdotti.

Halla naurahti kolkosti. “Ei rumpua voi ommella palasista. Sen täytyy olla kokonainen, suuri nahanpala”, hän sanoi ja mittaili kokoa käsillään. “Ehkä päänkokoinen”, hän mutisi ja laski käsistään muodostaman rummun koon havainnollistajan reitensä päälle.

“Mitä sinä teet?” James ihmetteli.

“Voisin käyttää omaa ihoani paremman puutteessa”, Halla totesi niin neutraalisti, että James ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

“Ai… mitä? Leikkaisit oman ihosi irti?”

“Niin, pintaa. Kasvaahan iho takaisin ihokukkaisliemen avittamana”, Halla totesi ja siirsi sitten kätensä vatsalleen. ”Ja luonnollisestikin kahdeksassa vuodessa”, hän lisäsi hiljaa mutisten.

“Älä”, James sanoi, sillä koko idea kauhistutti häntä. Hän rikkoi kuvion tarttumalla Hallan käteen. Naisen iho tuntui viileältä. Halla veti kätensä nopeasti irti otteesta. “Keksimme jotain muuta. Etkö sitä paitsi sanonut, että sen on oltava hirviön nahkaa?”

Halla tuijotti Jamesia totisesti silmiään räpäyttämättä. Jamesin ihoa värisytti, eikä se johtunut vain siitä, että Hallan viitta ja ehkä ihokin hohkasivat kylmää. Mikäköhän mahtoi olla hirviön määritelmä tässä asiassa?

“Ellei sitten tuolla linnassa satu asustamaan voimakasta hirviötä, joka kelpaisi tarkoitukseeni, luulenpa, ettei minulla ole vaihtoehtoja”, Halla sanoi ja vetäisi tikarinsa esiin niin kuin olisi valmis viiltämään ihoaan irti siinä heti.

Voimakas hirviö? Tietysti! “Riittääkö kuollut voimakas hirviö?” James innostui.

Hallan otsa rypistyi. “Millainen hirviö?”

“Basiliski.”

Hallan silmiin syttyi toivoa. Hän laittoi tikarin takaisin tuppeen. “Saattaa riittääkin. Tosin käärmeennahka on erityisen hankala notkistaa, varsinkin ilman sauvaani, kun en voi tehdä loitsuja.”

“Minä voin tehdä loitsuja”, James huomautti. “Tai voit lainata sauvaani”, hän sanoi ja kaivoi sauvansa taskustaan.

“En osaisi käyttää tuollaista”, Halla sanoi ja tarkkaili Jamesia jopa hyväksyvästi. “Olkoon sitten, kultapoju. Saat vihdoin todistaa taitosi”, hän totesi. “Mistä se basiliski löytyy?”

James hymyili. Hänet täytti aivan uudenlainen energia. Hän todistaisi Hallalle, että hänestä olisi tähän. Hän todistaisi itselleen, että hänestä oli tähän. Tästä oli tulossa aivan sellainen seikkailu, jonkalaisia hänen isänsä tapasi ratkoa. “Salaisuuksien kammiosta.”

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
8. luku

“Miten niin et tiedä missä salaisuuksien kammio on?” Halla kysyi ärtyneenä Jamesin suunnatessa kohti rohkelikkotornia.

“No kun isä jätti tahallaan tarinoistaan pois sen kohdan, miten sinne pääsee, sillä hän ei halunnut, että menisimme etsimään sitä ja tapattaisimme itsemme”, James kertoi. Isä oli vain lipsauttanut, että se oli vessasta. Tarkan paikan kertomatta jättäminen oli isältä kyllä hyvä veto, sillä tietysti hän oli kolunnut oppivuosiensa aikana jokaisen Tylypahkan vessan läpi etsien vähänkin erikoisia yksityiskohtia, jotka saattaisivat viitata salaisuuksien kammion sisäänkäynnistä, mutta hän ei ollut ikinä löytänyt mitään. “Ei hätää, kyllä hän kertoo, kun kysyn. Tässä on tosi kyseessä.”

“Parasta kertoa”, Halla mutisi.

Rohkelikkotorni oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa seitsemäsluokkalaista rohkelikkoa, jotka käyttivät hyppytunnin kokeisiin lukien. Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan rynnännyt Hallan luokse kyselemään kysymyksiä, vaan oppilaat palasivat nopeasti kirjojensa pariin vilkuiltuaan Hallaa hetken aikaa.

James suuntasi takalle ja otti takan vieressä olevasta kiposta vihreää jauhetta, jossa sitä oli vain muutama kourallinen jäljellä. Hän päätti ensiksi yrittää Kalmanhaukiota, vaikkei ollut varma olisivatko hänen vanhempansa töissä. Äiti saattaisi olla jopa matkoilla jossain ihan muualla pelien takia. Onnekseen hän ei joutunut edes huhuilemaan kauaa, ennen kuin olohuoneen takan eteen kyykistyi hänen äitinsä, joka hymyili ilahtuneena.

“James, jo oli aikakin! Minä olenkin ihmetellyt mikset sinä ole ottanut yhteyttä. Lily ja Albus ovat kyllä ehtineet”, äiti sanoi ja mutristi suutaan.

“Anteeksi, minulla on ollut kiire selvittäessä miten rikkoa koulua ympäröivä loitsu”, James sanoi ja hymyili. Hän tunsi olonsa ehkä vähän liiankin tärkeäksi sillä hetkellä. Hän ei saisi sen nousta päähän, koska Halla varmasti löisi hänet heti maan tasolle. ”Minun on kysyttävä jotain isältä. Onko hän siellä.”

“Itseasiassa on. Hän piipahti juuri tänne juuri lounaalle. Odota hetki”, äiti sanoi ja katosi Jamesin näkemättömiin. Pian paikalle saapuivat molemmat hänen vanhemmistaan.

“James, hei”, isä tervehti. “Äitisi kertoi, että olet yrittämässä pelastaa koulua?”

“Olen”, James sanoi ylpeänä.

Isä hymyili. ”Minun poikani”, hän sanoi ylpeästi, mutta vakavoitui sitten. “Mekin yritämme kaikkemme rikkoaksemme kirouksen. Luulen, että olemme aika lähellä. Tiistaina Ministeriöön on tulossa lumouksenrikkojia joka puolelta maailmaa. Jos emme yhdessä saa sitä rikottua, mikään ei saa. Älä huoli, olet tuossa tuokiossa taas kotona.”

“Ei, isä, te ette voi rikkoa sitä loitsua vielä”, James huomautti ja vilkaisi Hallaa, joka oli painottanut hänelle, miten tärkeää heidän oli löytää Kaihe ennen kuin kirous rikottaisiin. “Emme ole löytäneet loitsun langettanutta miestä, ja tällä hetkellä ainoa asia, mikä estää häntä yrittämästä samaa loitsua jossain muualla on se, että hän on täällä vankina. Hän yrittää nostattaa kuolleiden armeijan – ”

“Minerva kertoi meille”, isä sanoi vakavana. “Mutta ei hätää. Rikottuamme kirouksen, olemme häntä vastassa. Hän ei pääse ohitsemme. James, luota meihin. Meillä on tästä paljon enemmän kokemusta kuin sinulla.”

Isä ei vieläkään luottanut siihen, että hän pystyisi johonkin tämän kaltaiseen. “Niinkö sinä teit, kun opettajasi vakuuttivat, että viisasten kivi on turvassa?” James syytti.

“James, tämä on eri asia – ”

“Millä tavalla?”

“Sinulla ei ole kokemusta tällaisista asioista – ”

“Ei sinullakaan ollut yksitoistavuotiaana! Tai kaksitoistavuotiaana, kun itse kävit salaisuuksien kammiossa. Ja minä olen nyt paljon vanhempi kuin sinä.”

“Tämä onkin aivan eritasoinen taistelu”, isä huomautti. “Kuolleiden armeijan manaaminen, on hieman vakavampi taistelu kuin minun nuoruu – ”

“Sinä päihitit Voldemortin nuorempana kuin minä”, James huomautti kiihtyneenä. “Älä aliarvioi minua, vain koska minun eteeni ei ole sattunut kuoleman ja elämän taisteluja harva se vuosi. Minä pystyn tähän.”

“En minä sanonut, ettet pystyisi siihen. Olen vain huolissani”, isä huokaisi ja tökkäsi aavistuksen nenältä valuneita silmälasejaan. “Tarinat ovat saaneet sen kaiken kuulostamaan helpolta, mutta ei se ollut. Katsoin kuolemaa monta kertaa silmästä silmään, enkä koskaan toivoisi kenellekään samaa. Haluan vain suojella sinua siltä kaikelta, koska se, että minä satuin olemaan onnekas ja välttämään kuolemaa, ei tarkoita, että sinäkin olisit.”

Kyllä se Jamesista vaikutti siltä, että isä ei luottanut hänen taitoihinsa. “Meidän on päästävä salaisuuksien kammioon. Siellä on jotain, jota tarvitsemme Kaihen löytämiseksi”, hän sanoi tiukasti. “Mistä sinne pääsee?”

Isä huokaisi. “James, vaikka pääsisitkin sinne, et pääsisi helposti takaisin. Me lensimme aikoinamme sieltä pois feeniksin avulla.”

“Siellä on kyllä portaatkin”, äiti huomautti jostain isän takaa, takkaan kun mahtui vain yhdet kasvot kerrallaan. “Hermione ja Ron kävivät siellä tuhoamassa puuskupuhin kupin, muistatko? He sanoivat, että portaat ovat saman kuilun vieressä, josta he pääsivät sisään.”

“Sinä vain kannustat häntä tekemään uhkarohkeuksia”, isä sanoi niin hiljaa, että vaikutti toivovan, ettei James kuullut.

“Basiliski on kuollut. Ei siellä enää ole mitään vaarallista. Varokaa vain, ettette nyrjäytä nilkkojanne laskeutuessanne. Maa on siellä epätasaista”, äiti selitti kuuluvammin, nojautui kai lähemmäs isää. “Se sijaitsee toisen kerroksen tyttöjen vessassa.”

“Murjottavan Myrtin vessassa?” James ihmetteli.

“Siellä juuri – ”

“Ginny”, isä moitti.

“Harry”, äiti sanoi painokkaasti. “Koulussa on vapaana erittäin vaarallinen henkilö. Hänet on estettävä, emmekä me siihen pysty täältä käsin. James yrittää joka tapauksessa estää häntä, joten parhainta mitä me voimme tehdä, on yrittää auttaa häntä.”

Isä huokaisi ja epäröi vielä hetken ennen kuin päätti sitten kuitenkin luovuttaa. “Yhden lavuaarin hanaan on kaiverrettu käärmeen kuva. Sinun on puhuttava sen luona käärmeskielellä: avaudu.”

“Ei hätää, minun… ystäväni puhuu käärmeskieltä”, James sanoi ja vilkaisi taas Hallaa. Eivät he kyllä oikeastaan olleet ystäviä, mutta se nyt oli vain ensimmäinen termi, mikä oli tullut mieleen. Halla katsahti häntä, eikä James oikein osannut tulkita mitä tämä oli mahtanut ajatella hänen käyttämästään termistä. James käänsi katseensa taas vanhempiinsa. “Kiitos”

“James odota”, isä sanoi vielä varovaisen näköisenä ja madalsi ääntään. “Se ystäväsi… oletan että hän on se nainen, joka ilmestyi Tylypahkaan samaan aikaan kuin se toinen?”

“Joo.”

“Hän ei ole ystäväsi. Et tunne häntä. On hienoa luottaa toisiin, mutta luottamus on erotettava naiivisuudesta, etkä saa – ”

“Isä, en ole lapsi. Osaan kyllä arvioida ihmiset itse. Sinä et ole täällä. Minä olen”, James sanoi tiukasti ja vetäytyi irti takasta ennen kuin isä ehtisi jaella lisää viisauksia.

James kompuroi pystyyn. “Mennään”, hän sanoi Hallalle katsomatta häntä.

Isän epäluottamus Jamesiin sattui enemmän kuin hän halusi myöntää. Ei vain se, että isä ei luottanut Jamesin taitoihin, mutta että isä ei edes luottanut hänen ihmistuntemukseensa… Ei James nyt niin tyhmä ollut, että luottaisi Hallaan sataprosenttisesti, mutta hän luotti siihen, että heillä oli yhteinen tavoite.

“Sinun isäsi on Harry Potter?” Halla kysyi hiljaa. James havahtui siihen, että he olivat jääneet odottamaan sopivia liikkuvia portaita, vaikka hän ei ollut edes kunnolla tiedostanut minne oli heitä johtamassa.

“Oletko kuullut hänestä?” James ihmetteli.

“Olen”, Halla sanoi katseessaan jotain, jota James ei osannut tulkita. Tämän ajatukset näyttivät olevan jossain paljon kauempana. “Sellaisen vanhemman varjoista nouseminen voi olla hankalaa.”

“No, eräs kerran sanoi minulle, ettei varjoista nouseminen saavuta mitään, jos sen tekee pelkästään noustakseen varjoista”, James sanoi hieman hymyillen.

Halla jäi tuijottamaan kaidetta lasittuneena kuin kävisi päässään läpi muistoja. Hänen ilmeensä näytti jotenkin erikoisen… hauraalta Hallalle.

“Oletko kunnossa?” James kysyi yrittäen tavoitella Hallan katsetta.

“Hm? Olen”, Halla töksäytti, vältellen Jamesin katsetta. Portaat pysähtyivät ja Halla astui niille ensimmäisenä. James yritti herätellä vielä keskustelua, mutta Halla pysyi vaiti, joten James huokaisi sisäisesti ja keskittyi johdattamaan heidät Murjottavan Myrtin vessaan.

“Isän mukaan jossain näissä hanoissa pitäisi olla käärmekaiverrus”, James selitti heidän saapuessaan sinne. James ei ollut itseasiassa ikinä käynyt sisällä täällä – olihan se tyttöjen vessa – mutta kyllä hän oli tietysti tietoinen missä se sijaitsi.

“Voi mitä minä kuulenkaan! Olenko saanut vierailijoita?” hihkaisi vessakopin yli lentävä Murjottava Myrtti.

Mutta Murjottavan Myrtin James oli kyllä tavannut. Useastikin. Aina törmätessään Myrttiin tämä tapasi muistuttaa miten James näytti isältään ja miten Myrtti oli auttanut Jamesin isää ratkomaan kolmivelhoturnajaisten yhden vihjeen selvittämisen, joka oli tapahtunut uima-altaassa, josta melkein kaikki kuplat olivat ehtineet hälventyä.

”Oi, James Potter, miten ihanaa, että sinä tulit tapaamaan minua!” Myrtti kihersi, mutta muutti ilmettään sitten täysin nähdessään Hallan.

 “Sinä”, Myrtti kiljaisi kauhuissaan tuijottaen Hallaa. “Sinussa on jotain pahaa. Sen haistaa sinusta, emmekä me kummitukset edes voi haistaa mitään! Sinä haiset kuolemalta!”

“Kohteliasta”, Halla tokaisi ja alkoi syynätä hanoja.

“Miten niin kuolemalta?” James ihmetteli ja vilkaisi Hallaa, joka ei näyttänyt pahastuneen Myrtin kommentista.

“No minä tiedän tietysti yhtä ja toista kuolemasta”, Myrtti kertoi ja liihotti takaisin vessakopin ylle ja sujahti sisään niin, että laski kyynärpäänsä vessakopin oven päälle. “Täällä minä istuskelin ihan rauhassa itkien vessakopissa ja ajattelin, miten kovasti vihasin Olive Hornbyä lasieni haukkumisesta. Juuri tuosta missä sinä seisoit, minä kuulin miten joku poika puhui lavuaarien luona jotain täällä tyttöjen vessassa. Mutta en ehtinyt sanomaan suoria sanoja, sillä avattuani vessa oven minä vain kuolla kupsahdin. Voitko kuvitella?”

“Se oli se basiliski, eikö niin? Se, jonka nahat ovat yhä salaisuuksien kammiossa?” James innostui, ehkä hieman liikaakin, ottaen huomioon, että tämä tyttö oli kuollut sen takia.

“Se sama. Se, jonka sinun isäsi oli ihanan ystävällinen tappaakseen puolestani”, Myrtti hihkui ja lipui taas Jamesin luo ja hymyili tälle omasta mielestään varmasti herttaisesti. Hallan kiertäessä lavuaareja lähemmäs, Myrtti nyrpisti nenäänsä ja lipui taas kauemmas. “No, minä en tietenkään muista varsinaisesti mitään tapahtuneen muuta kuin että istahdin ruumiini viereen odottamaan, että joku löytäisi sen. Muistan kuitenkin sekunnin verran kestäneen erikoisen painottoman tunteen, vähän niin kuin lipuisin rauhallisen joen pinnalla, mutta läsnä oli hirvittävä haju, joka täytti sieraimeni, suuni ja korvani! Se on aivan sama haju, joka löyhkää hänestä”, Myrtti sanoi ja osoitti Hallaa sormellaan.

“Löysin sen”, Halla sanoi ja siveli yhden hopeisen hanan sivua.

James vilkaisi Hallaa, mutta sitten takaisin Myrttiä. Myrtti saattoi olla omituinen ja dramaattinen, mutta tämä ei ollut valehtelija, ei James ainakaan uskonut. “Minä en haista mitään”, James totesi, mutta katseli Hallaa hieman varoen.

“Et tietenkään! Et ole kuollut!”

“Mitä tehdään nyt?” Halla kysyi kärsimättömästi.

“Leikkaa vähän hänen ihoaan ja katso vuotaako hän mustaa, haisevaa verta”, Myrtti yllytti.

“Mitä tehdään seuraavaksi?” Halla kysyi uudestaan Jamesilta ja mulkaisi Myrttiä.

James vilkaisi taas Myrttiä.

“Älä viitsi”, Halla huokaisi. “Meillä on nyt tärkeämpääkin tekemistä kuin jonkun häiriintyneen haamun höpinöiden kuunteleminen.”

James vilkaisi vielä sivusilmällä Myrttiä, mutta huokaisi sitten. “Sille pitää puhua käärmeskielellä avaudu.”

“Toivottavasti eksytte tuonne luiden labyrinttiin!” Myrtti tiuskaisi ja lipui tiehensä. “Älkää tulko takaisin saastuttamaan vessaani tuolla kauhealla hajulla!”

Halla sihisi käärmeskieleltä ja lavuaarit alkoivat vetäytyä kauemmas. Se oli kieltämättä hieno hetki. James ei voinut olla miettimättä mahtoiko hänen isänsäkin tuntea olonsa yhtä innostuneeksi ja kauhistuneeksi samaan aikaan.

He tuijottivat eteensä avautunutta mustaa, pohjatonta aukkoa.

Halla tarttui kaulansa ympärillä nukkuvaan käärmeeseen ja yritti laskea sen alas, mutta käärme takertui kiinni käteen. He kävivät sihisevää keskustelua, mutta viimein Halla antoi käärmeen kietoutua takaisin kaulansa ympärille.

“Se on ollut kovin suojelevainen sen tapaturman jälkeen”, Halla totesi. “Ei ole suostunut lähtemään metriä kauemmas.”

“No ei tämä varmaan kovin vaarallista ole. Se on kuulemma kuin liukumäki”, James vakuutti, vaikka katselikin pohjatonta aukkoa epäillen.

“Sen saa selville vain yhdellä tavalla”, Halla totesi ja hyppäsi alas. Noin vain.

James katseli Hallan tipahtamista suu auki. Tämä ei kiljunut, mutta James kuuli putoamisen äänen, kun Halla liukui alas liukumäkeä. Niinpä James teki samoin ja pidätti itseään kiljaisemasta vain tahdonvoimalla. Putki alkoi tosiaan pian kaartua, vaikka pysyikin todella jyrkkänä. Vauhti oli niin huimaava, että James ei edes huomannut putken loppumista ennen kuin hän kaatui rähmälleen lattiaa peittävien luiden sekaan.

Tilassa humisi. Ei kuitenkaan tuuli, vaan ehkä vesi, joka kulki putkistoissa. Halla tutki luita parhaillaan ja tunki niitä vyölaukkuunsa.

“Mihin sinä noita?” James kysyi kompuroidessaan ylös.

“Noitarumpua ei voi käyttää ilman luita”, Halla totesi tarkastellessaan luita, joista hän näytti valitsevan melko pieniä. “Mitäköhän luita nämä ovat?”

Jamesin katse osui nurkassa kallellaan olevaan pääkalloon. “Ihmisen”, hän sanoi inhoten.

Halla seurasi hänen katsettaan ja tarttui pääkalloon, jonka hän tunki viittansa taskuun. James ei halunnut edes kysyä. Hän käveli kohti seinustassa olevaa pitkää käärmeennahkaa ja kosketti sitä varovasti. Se tuntui kovin kuivalta.

“Luotu nahka ei kelpaa, se on liian kuivaa”, Halla huomautti kävelleen Jamesin ohitse. ”Lovensavujen sytykkeeksi kelpaisi, mutta niitä emme ole tekemässä”, Halla tuumi, mutta repi kuitenkin palan kuivunutta nahkaa mukaansa ja laittoi viittansa taskuun. James ei tajunnut edes kysyä mitä lovensavut tarkoittivat ennen kuin hiljaisuus oli jatkunut niin pitkälle, että olisi ollut noloa kysyä.

Ei ollut onneksi kovinkaan vaikeaa löytää käärmettä. Halla äännähti ihastuneesti heidän saapuessaan suureen huoneeseen ja James kyllä ymmärsi miksi: huone oli vaikuttava, vaikka ei juurikaan sellainen, jossa haluaisi viettää aikaa. James tunsi olonsa hivenen epätodelliseksi katsellessaan medusamaisia kiveen hakattuja kasvoja, jotka olivat osittain halkeilleet. Hänen isänsä oli ollut täällä ja tappanut tuon basiliskin, jonka luuranko makasi lattialla.

Basiliskin suuri kallo lojui yhä lähellä kiveen kaiverrettua suurta naamaa. Ihme, ettei kukaan ollut tullut keräämään sitä pois, sillä varmasti joku maksaisi omaisuuden saadakseen sen takkansa päälle.

“Mahtaako sitä olla enää nahkaa jäljellä?” James tuumi. Käärme näytti olevan enimmäkseen luuta siltä etäisyydeltä.

“Basiliskin myrkky hidastaa maatumista”, Halla kertoi suunnatessaan kohti basiliskia. Heidän askeleensa kaikuivat pitkin suuren tilan seiniä.

Basiliski oli karmiva kuolleenakin. Sen hampaat olivat enimmäkseen tippuneet lattialle tai vajonneet veteen, jossa se puoliksi makasi.

“Ihmeellinen”, Halla henkäisi koskettaen sen kalloa. “Mikä on sen tarina?”

“Se oli Voldemortin basiliski, jonka isäni tappoi. Voldemort oli kidnapannut äitini ja tuonut hänet tänne ja isäni tuli pelastamaan häntä tänne.”

Halla nosti yllättyneenä katseensa Jamesiin. “Kuulostaa aikamoiselta rakkaustarinalta”, hän totesi ja kuljetti sitten kättään pitkin sen selkärankaa. Siinä ei ollut enää jäljellä ihoa.

“Luu ei taida kelvata rumpukalvoksi”, James harmitteli.

“Ei”, Halla totesi ja astui sitten veteen, kuljettaen yhtä lailla kättään veden alla. Hän naurahti helpottuneena ja vetäisi tikarin vyöltään. Hän iski sen käärmeeseen veden alla ja leikkasi irti jotain. Vasta nostettuaan sen vedestä, James näki, että se oli varsin ällöttävän näköinen limainen möykky käärmeen ihoa ja lihaa.

“Maatuminen tapahtuu hitaammin vedessä”, Halla sanoi hymyillen ja heilutteli varsin huonokuntoisen näköistä käärmeennahkaa, johon oli tarttunut mukaan kellertävää lihaa – joka muuten lemusi täydellisen kauhistuttavalta. Hallakin nyrpisti nenäänsä. ”Se on hieman mädäntynyttä, mutta parilla loitsulla sen saa siedettävään kuntoon”, hän sanoi kävellessään pois vedestä.

Halla jäi katselemaan kiveen kaiverrettuja kasvoja, jonka hiukset ja parta lähtivät sivuille käärmemaisesti. Hänen katseessaan oli jotain omituista: kuin paikka tarkoittaisi hänelle jotain.

“Tom ei tainnut ajatella, että hänen käärmeestään olisi hyötyä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen”, Halla totesi.

James kurtisti kulmiaan. “Tom?”

“Se oli hänen nimensä ennen kuin hän vaihtoi sen.”

James tiesi sen. Isä oli kertonut. ”En usko, että sitä ikinä mainittiin sanomalehdissä tai missään”, James huomautti katsellen Hallaa varovaisesti. Tai siis varmaan jotkut ihmiset tiesivät, mutta ei se kai yleistietoa ollut. Ensin se Myrtin mainitsema kuoleman hajusta, nyt tämä? Isä oli oikeassa, hän ei todellakaan tuntenut Hallaa. Hän tarttui viittansa suojassa taikasauvaansa. “Miten sinä tiedät hänen nimensä?” James kysyi tiukasti.

Halla vilkaisi Jamesia ja huomasi selvästi viitan suojassa taikasauvan ympärille puristuneen käden. Halla ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan tai säikähtävän epäluottamusta vihjaavaa elettä.

“Koska olen tavannut hänet”, Halla kertoi ja käänsi katseensa basiliskiin. “Hän ei ollut tyypillinen brittivelho, joka uskoi kaiken olemassa olevan taikuuden olevan kädenulottuvilla”, Halla kertoi ja kyykistyi ottamaan yhden basiliskin hampaan maasta. James nosti taikasauvansa ylös ja osoitti sillä Hallaa. Käsi tärisi aavistuksen. Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän tosiaan tuominnut Hallan ihan väärin, ihan naiivisti? Oliko Halla kuolonsyöjä? Miten se edes oli mahdollista? Voldemort oli kuollut kaksikymmentäviisi vuotta sitten, eikä Halla näyttänyt juuri sitä vanhemmalta.

Halla ei vieläkään häiriintynyt taikasauvalla osoittelusta. Hän ei näyttänyt kokevan Jamesia minkäänlaisena uhkana. “Tom oli valmis matkaamaan kauaskin saadakseen tietoonsa sen, miten tulla kuoleman herraksi. Mutta valitettavasti se titteli kuuluu jo toiselle, joten hän jatkoi matkaansa ja yritti etsiä toisen keinon, joka ei vaatinut sotkeutumista minun maailmaani”, Halla kertoi katsellen Jamesia.

“Hän kuoli kaksikymmentäviisi vuotta sitten”, James sanoi tiukasti. Taikasauva tärisi hänen kädessään. Hän tarttui siihen molemmin käsin. “Kuka sinä olet?”

“Olen vanhempi kuin miltä näytän”, Halla kertoi sivellen käärmeen hampaan reunaa.

“Kuinka paljon?”

“En ole varma. Meilläpäin iästä ei pidetä laskua.”

“Missä on meilläpäin?”

“Paikkaa, josta olen kotoisin, et voi löytää karttapalloltasi.”

“Et siis ole Suomesta?”

“En minä niinkään sanonut. Suomen kieli on äidinkieleni”, Halla kertoi ja kiinnitti hampaan vyötäisillään roikkuvaan vyöhön.

“Mitä enemmän sinä puhut, sitä enemmän minulle nousee kysymyksiä”, James ärähti.

“No ei sitten puhuta, vaan käydään asiaan”, Halla ehdotti ja ojensi käärmeenihoa Jamesia kohti.

“Kysyin sinulta eilen, oletko sinä Tuonetar, muistatko”, James sanoi tarkkaillen Hallan kasvoja.

“Muistan”, Halla myönsi.

“Sinä et vastannut, lähdit vain pois”, James huomautti.

“Niinpä taisin tehdä”, Halla totesi.

“No oletko?” James tivasi, puristaen taikasauvaa nyt rystyset valkoisina. Huoneen sinertävässä valossa Hallan iho ja hiukset näyttivät hehkuvan yliluonnollisesti.

Halla katsahti Jamesia aivan yhtä tarkkaavaisesti. “Vaivaisiko se sinua?”

James ei tiennyt mitä vastata. “Vaivaisiko se? No siis… tapatko – tappaako Tuonetar ihmisiä?”

“Ei yleensä. Hän vain hallitsee niitä, jotka ovat kuolleet”, Halla kertoi. “Mutta mikäli hänen valtakuntaansa eksyy eläviä, he eivät usein sieltä lähde elävinä – Tai ollenkaan.”

“No mutta sittenhän se on täysin heidän vikansa”, James naurahti pakonomaisesti, vaikka koko tilanne yhä karmi häntä niin, ettei hän uskaltanut irrottaa toista kättään taikasauvan ympäriltä.

Halla pysyi totisena ja otti askeleen lähemmäs Jamesia. “Ansaitsevatko pahat ihmiset sinusta kuolla?”

“No se vähän riippuu”, James sanoi nielaisten.

“Entäpä Voldemort? Eikö hän ansainnut kuolla?”

“No kyllä, koska hän ei olisi lopettanut muuten tuhoaan. Miten sinä edes tapasit hänet?” James tivasi.

Halla naurahti ja siirsi katseensa kauemmas. “Ulkopuoliset, jotka uskaltavat kotiini tulevat yleensä samasta syystä: kosiomatkalle. Oikeastaan hänen vierailunsa oli varsin virkistävä, sillä hän ei selvästikään halunnut naida minua. Ei sillä, että hän olisi ollut huonoin kosijani, ei hän ollut silloin nuorena pahan näköinenkään.”

James räpytteli hämmentyneenä siitä, että he keskustelivat nyt nuoren Voldemortin ulkonäöstä? “Sinäkö… tekö sitten...”

Halla mulkaisi Jamesia kylmästi. “Emme tietenkään. Kukaan, joka on tullut pyytämään kättäni ei ole selviytynyt koettelemuksista. Sille on syynsä, miksi olen selvinnyt näin kauan ilman aviomiestä.”

“Oletko tappanut heidät?” James kysyi.

“Kuolemaan jättäminen ja tappaminen ovat mielestäni kaksi eri asiaa”, Halla sanoi ja kohautti olkiaan. “Itse he keittivät soppansa.”

“Eli sinä olet kuoleman jumalatar?” James varmisti.

“Sanoinko muka niin?” Halla totesi pieni virne huulillaan, niin kuin hän nauttisi tästä väittelystä salaa. Hän näytti nauttivan Jamesin pelosta. Siitä vallasta, jota tämä piteli käsissään.

“No mikset sitten sano, ettet ole?”

Hallan hymy kuoli. “Koska minun maailmani on varsin synkkä, eikä kuoleman jumalatar ole sen ainoa pahantahtoinen hallitsija. Meidät kasvatetaan ymmärtämään pahuus eri tavalla kuin teidät ja haluan, että ymmärrät sen.”

“Miksi edes välität mielipiteestäni?”

Halla näytti hetken häkeltyneeltä, niin kuin ei itsekään tietäisi, kunnes hän pakotti kasvonsa neutraaleiksi. “En välitäkään. No niin, voisimmeko nyt mennä tekemään sen rummun?”

“Emme!” James kivahti ja nosti putoamaan päin olleen taikasauvansa taas ylös. “Miten luulet, että voin luottaa sinuun sen jälkeen, kun olet noin mysteerinen? Mitä sinä oikein piilottelet?”

Halla mutristi suutaan ja katsoi muualle. “En ole hyvä luottamisessa.”

“Haluatko sinä edes oikeasti päihittää Kaihen, vai autatko sinä tosiasiassa häntä?”

“En ikinä auttaisi häntä”, Halla sihahti.

“Mikset?”

“Koska hän on yksi kosijoistani.”

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
9. luku

James tuijotti Hallaa epävarmana. Kyllähän hän oli aistinut, että Hallalla oli oma lehmä ojassa Kaihen päihittämisen suhteen, mutta että Kaihe oli yksi Hallan kosijoista? Ei vaikuttanut kovinkaan terveeltä avioliitolta.

“No mikset vain voi sanoa, ettet halua häntä mieheksesi”, James ihmetteli.

Halla naurahti ja mutisi jotain suomeksi. Hän kohotti käsiään itsestäänselvyyden merkiksi. “Olisipa se niin helppoa. Oletko ehkä ajatellut, ettei se ole minun päätösvallassani?”

“No ei minulla ole ollut juurikaan aikaa ajatella, kun vasta kerroit!” James kivahti vastaan.

Halla ei voinut sanoa siihen oikein mitään, joten hän huokaisi ja ravisti vettä märistä kengistään. “No, nyt tiedät. Voisimmeko lähteä täältä? Täällä haisee viemärille ja mädälle käärmeelle”, hän tokaisi ja marssi Jamesin ohitse, vaikka James ei ollut edes vielä laskenut sauvaansa.

“Hajusta puheen ollen, se mitä Myrtti sanoi, miten selität sen?” James tivasi seuratessaan Hallaa irrottamatta lujaa otettaan taikasauvastaan, vaikka pitelikin sitä nyt vain yhdellä kädellä.

“Olen tehnyt muutaman reissun Tuonelan virtaan, haju on kaiketi jäänyt”, Halla totesi.

“Olet kuollut?”

“On toisiakin tapoja päästä sinne”, Halla tokaisi.

“Etkö itse juuri sanonut, ettei Tuonetar päästä ketään sieltä helpolla pois?”

“Sanoin, enkä pyörrä puheitani”, Halla totesi taas ärsyttävän mysteerisesti. He saapuivat nyt luiden peittämään eteiseen, johon he olivat saapuneet. Jyrkät, kaiteettomat kierreportaat löytyivät nurkan takaa, eivätkä ne olleet tarpeeksi leveät, jotta kaksi ihmistä voisivat kävellä vierekkäin. Halla meni edeltä ja jätti märkiä askelia portaisiin. James laittoi sauvansa viimein taskuunsa.

“Kenen päätösvallassa sinun avioliittosi sitten on? Isäsikö?”

“Äitini”, Halla totesi.

“Selvä. No, äitisi ei mahda olla erityisen mukava ihminen sitten?”

“Ei todellakaan”, Halla tokaisi ja pysyi hetken vaiti. “Hänen takiaan molemmat sisareni ovat kuolleita tai pahempaa”, hän sanoi, eikä aivan onnistunut pitämään ääntään neutraalina. “Hänen takiaan sama kohtalo odottaa minua, jos en itse päihitä Kaihea.”

“Olen pahoillani sisaristasi”, James sanoi hiljaa, mutta hän ei saattanut nähdä Hallan kasvoja, vaan näki vain tämän viitan hulmuavan. Ehkä juuri siksi tämä kertoi sen. “Minullakin on sisar, Lily. En voisi edes kuvitella miten murtunut olisin, jos jotain tapahtuisi hänelle.”

Halla ei vastannut, eikä Jameskaan osannut enää sanoa muuta. Hän vain alkoi todella enemmän ymmärtää sitä, miten Hallasta oli tullut sellainen kuin hän oli. Heidän lapsuutensa olivat selvästikin olleet hyvin erilaiset ja pinnana alla oli varmasti vieläkin jotain kauheaa, jota Halla ei halunnut kertoa.

He olivat nousseet portaita useamman minuutin ja se alkoi todella tuntua pohkeissa.

“Sinulla mahtaa olla aikamoinen elämä tuon kuvun ulkopuolella”, Halla puhui kerrankin vapaaehtoisesti.

“Miten niin?” James kysyi.

“Jos et kerran tee tätä näyttääksesi vanhemmillesi, sinulla mahtaa olla kiire päästä takaisin omaan elämääsi.”

“Ai, no…” James tuumi, olematta varma halusiko hän myöntää totuuden. “No, eipä oikeastaan”, hän myönsi viimein. “Ei minulla oikeastaan ole suunnitelmia elämän suhteen.”

“Miksi sitten?” Halla pysähtyi ja kääntyi katsomaan Jamesia, joka seisoi kaksi porrasta alempana. “Miksi autat minua, vaikka en teekään muuta kuin turhauta sinua.”

James naurahti ja nousi yhden portaan ylemmäs. “Sinä oletkin erinomainen turhauttamisessa.” Miksikö hän auttoi Hallaa? Hän kohautti olkapäitään. “Haluan tuntea tekeväni jotain tärkeää. Haluan, että minusta on hyötyä. Ja joo, sinä saatat olla ihan jotain muuta kuin mitä väität, mutta minä olen huomannut sinusta muutamia asioita, joita tunnistan itsessäni”, James kertoi. Kuten vanhemman varjosta pois astuminen. Tai itsensä todistaminen.

Halla katsahti hämmentyneen näköisenä pitelemäänsä nahanpalaa ja hymyili hieman. “Jos saat muutettua tämän nahan kalvoksi, yritän olla turhauttamatta sinua niin paljoa”, Halla lupasi ja soi hänelle katseen.

James katsahti häntä hämmästyneesti. “Mistäs nyt tuuli puhaltaa?”

Halla kohautti olkiaan. “Ajattelin, että kaipaisit hieman motivaatiota”, Halla totesi, yrittäen estää virnistystä, mutta James näki tämän suupielen nykivän.
 
“Kerrotko minulle jopa kuka sinä oikeasti olet?” James kysyi.

Halla tutkaili häntä silmillään. “Katsotaan”, hän sanoi ja kääntyi takaisin nousemaan portaita.

Ehkä James alkoi ymmärtämään Hallaa. Tämä ei ollut hyvä luottamisessa, ehkä koska tämän elämässä ei ollut koskaan ollut ketään sellaista, johon pyyteettömästi luottaa. Jos vaadittiin, että James muuttaisi palan mädäntynyttä käärmeenlihaa rumpukalvoksi, hän tekisi sen.

***

Halla ja James pääsivät ylös ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen. Sen kapuamisen jälkeen he joutuivat istahtamaan hetkeksi alas keräämään voimia, koska parintuhannen portaan kapuaminen kävi aika tavalla pohkeisiin. He törmäsivät rehtori McGarmiwaan ja selittivät pikaisesti mitä tekivät, jonka kautta he saivat käyttöönsä käyttämättömän luokan, jossa valmistaa rumpu. Halla lähti etsimään muutamaa muuta ainesta, jotka hän tarvitsisi rummuntekoon sillä välillä, kun James yritti muuttaa mädäntynyttä kasaa nahkaksi. Hän oli aikoinaan ollut melko huono muodonmuutoksissa, mutta Halla oli sanonut, ettei siihen voisi käyttää muodonmuutosta, sillä se muuttaisi sen toiseksi asiaksi, vaan siihen kannatti käyttää peruutusloitsuja, jotka neutralisoivat mätänemisen vaikutuksen. Sen James kyllä hallitsi, vaikka loitsuja pitikin tehdä kolmenkymmenen vuoden edestä.

Kun luokan ovi avautui, James säikähti, että se oli jo Halla, sillä hän ei ollut tehnyt paljoakaan edistystä, mutta onneksi sisälle luikahtikin Albus.

“Kuulin Hallalta, että olet täällä”, Albus kertoi ja sulki oven jäljessään.

“Joo, yritän saada peruutettua mädäntymisen vaikutuksia. Tiedätkö nopeaa loitsua siihen?”

Albus mietti hetken. “Voisit kysyä professori Lipetitiltä”, hän ehdotti.

“Äh, osaan itsekin”, James sanoi ja suoritti taas yhden peruutusloitsun, jolla nahka muuttui hivenen kiinteämmäksi. “Tässä vain kestää.”

“Sinun pitäisi ottaa yhteyttä isään ja äitiin. He ovat huolissaan. Sanoivat, että menit salaisuuksien kammioon.”

“Joo. Hengissä ollaan, mutta minulla ei ole nyt aikaa selittää sitä heille”, James sanoi tuijottaen nahkakasaa keskittyneesti.

“Siistiä”, Albus henkäisi ja näytti siltä niin kuin haluaisi kysyä tuhat muutakin kysymystä. James virnisti. Olihan se aika siistiä. “Millaista siellä oli?”

“Haisevaa ja sotkuista”, James myönsi. Nyt nahassa ei ollut enää ollenkaan keltaista mätää, joten oli hän jotain edistystä tehnyt. “Kerro sinä heille, että olen kunnossa. Minun ei tee mieli jutella heille. Ja yritä estää heitä viivyttämään sitä kuvun rikkomisoperaatiota. Meidän täytyy ensin löytää Kaihe.”

“Voin yrittää, mutten ole varma saanko mitään aikaan”, Albus tuumi epävarmana. “Ehkä pitäisi laittaa Lily asialle. Hän on äidin ja isän manipuloinnin mestari.

James naurahti, koska se oli niin totta. “Ehkä. Mutta en erityisemmin haluaisi sotkea häntä tähän.”

“Ihan niin kuin äiti ja isäkään eivät halua sotkea meitä tähän”, Albus huomautti.

James huokaisi. Albus oli oikeassa. Ei hänellä kai ollut oikeatta olla vihainen vanhemmilleen, mutta silti häntä harmitti heidän epäluottamuksensa.

“Minä kävin Scorpiuksen kanssa keittiössä kysymässä kotitontuilta ovatko he nähneet kenenkään epäilyttävän käyneen pihistämässä ruokaa sieltä. Ajattelimme, että kai Kaihenkin on pakko syödä jotain”, Albus kertoi.

James vilkaisi veljeään yllättyneenä. Se oli oikeastaan aika hyvä idea. Sellainen, joka Jamesin olisi pitänyt keksiä itsekin. 

“Ei siellä ollut nähty”, Albus sanoi ja kaivoi taskustaan paperiin käärittyjä keksejä, joita oli vielä muutama. “Mutta antoivat keksejä pahoitteluksi, etteivät voineet olla avuksi.”

James nappasi yhden keksin. Se oli kaurakeksi, joka jätti suun aavistuksen kuivaksi. “Mistäköhän hän sitten saa ravintonsa?” hän tuumi.

“Tarvitseeko hän edes ravintoa?”

“En ole täysin varma”, James myönsi ja suoritti taas muutaman peruutusloitsun.

“Miksi Kaihe edes haluaisi olla piilossa? Luulisi, että hän haluaisi tehdä kaikkensa nopeuttaakseen loitsua ja nostaa sielut”, Albus tuumi.

“Ehkä hänellä ei ole kiire ja hän tietää sen olevan turvallisempaa näin”, James tuumi.

“Mutta jos hänellä on sekä oma sauvansa että Hallan, eikö hän ole tosi voimakas? Mitä hänellä on pelättävää?”

“Meillä on kuitenkin ylivoima”, James huomautti, vaikka Kaihen menettely hämmensi häntäkin.

“Tai sitten Halla valehtelee sinulle”, Albus huomautti varovasti. “Sinun on varauduttava myös siihen.”

“Kyllä minä tiedän”, James huokaisi ajatukset juttuhetkessä salaisuuksien kammiossa. “Hän valehtelee kyllä jostain. Tai ehkä enemmänkin on kertomatta, mutta en usko, että tarkoitusperistään.”

“No, kunhan olet varovainen”, Albus sanoi. “Tunteet voivat hämärtää harkintakykyä.”

James kurtisti kulmiaan ja vilkaisi veljeään. “Tunteet? Mitkä tunteet? Minä ja Halla? Älä viitsi.”

“En missään vaiheessa sanonut mitään romanttisista tunteista”, Albus virnisti. “Mutta se, että vedit itse sen johtopäätöksen, kertoo paljon.”

James punastui. ”Häivy jo täältä, minun on keskityttävä”, James murahti ja alkoi taas suorittaa peruutusloitsuja.

“Selvä sitten”, Albus sanoi, muttei kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi piirtelemään pulpetin pintaan sormellaan kuvioita vaikuttaen siltä, että häntä vaivasi jokin. James laski taikasauvansa hetkeksi pulpetille ja pyöritteli rannettaan. Ranteessa alkoi jo tuntua se saman liikkeen toistaminen sata kertaa.

“Mikä sinua painaa?” James kysyi ja istahti pulpetille Albuksen viereen.

Albus huokaisi ja puri huultaan hetken aikaa. Sitten hän risti kätensä rinnalleen ja tuijotti seinää. “On jotain, mitä en ole koskaan kertonut kenellekään.”

“Voit kertoa minulle”, James lupasi. “Mitä tahansa.”

Albus nyökkäsi. “No… niin. Minä olen vähän ajatellut, oikeastaan aika pitkäänkin ja… taidan olla homo”, Albus puuskahti.

Se ei oikeastaan yllättänyt Jamesia. “Minä vähän arvelinkin.”

Albus vilkaisi Jamesia nopeasti. “Milloin?”

“Kun olit vitosella ja Lysandra Scamander pussasi sinua poskelle ennen kesälomaa”, James virnisti. “Sinun ilmeesi oli kauhistunut, vaikka Lysandra on nätti ja kiva tyttö.”

Albus naurahti ja huokaisi sitten perään. “Niin.”

“Tykkäätkö sinä kenestäkään pojasta?” James kysyi. Ilmeisesti vastaus oli kyllä, sillä Albus punastui.

“Äh”, Albus sanoi ja kohautti olkapäitään.

“Scorpiuksesta?”

Albuksen katse sinkosi nopeasti Jamesiin. “Miten niin”, hän sanoi säikähtäneen kuuloisena.

James kohotti kulmiaan. “Tarkoitat kai: kyllä.”

Albus huokaisi ja peitti kasvonsa käsillään. “Joo”, hän mutisi. “Mutta en minä voi kertoa. Ei hän edes tiedä, että olen homo.”

“Kuule, kyllä hän sen ainakin ymmärtää, sen kun kerrot”, James kannusti. “Ota minulta lainaan hieman rohkelikkojen rohkeutta”, hän sanoi ja esitti isoeleisesti vetävänsä jotain rinnastaan ja siirtävänsä sen Albukseen.

Albus päästi valittavan äänen. “Mutta jos hän ei pidä minusta ja sitten kaikesta tulee outoa ja me ei olla enää ystäviä!”

“No, onpa hyvä, että oletkin viekas luihuinen. Voit unhoittaa hänet, jos hän suhtautuu huonosti”, James neuvoi.

Albus naurahti hivenen ja laski viimein kädet kasvoiltaan. “Kaipa minun pitäisi kertoa. Ehkä. Ainakin siitä, että olen homo. Siitä voisi olla hyvä aloittaa”, hän tuumi.

“Ja kuule, jos unhoittaminen epäonnistuu, ainakin pääset koulusta kuukauden päästä. Jos siis saamme tuon ihme loitsun selvitettyä”, James sanoi.

“Sinäkö luulet, ettei hän pidä minusta?” Albus kysyi lannistuneena.

“En minä niin sanonut”, James kiirehti sanomaan. “Siihen on viiskyt-viiskyt mahdollisuus. Tai ehkä kuuskyt-nelkyt.”

“Kumman hyväksi?” Albus kauhistui.

James naurahti. “Hei, älä stressaa siitä. Totuuden ulos saaminen on aina parempi kuin sen panttaaminen.”

Albus nyökkäsi ja työnsi itsensä irti pulpetista. “Kai minä menen. Ja jätän sinut tuon… pariin”, Albus sanoi ja heilautti kättään epämääräisen nahka-lihakasan yllä.

“Onnea matkaan!” James huikkasi Albuksen avattua ovi.

”Onnea sinullekin”, Albus hymyili ja sulki oven.

Albuksen mentyä James tuijotti käärmeennahkaa pitkään tekemättä sille mitään. Hän ja Halla? Ei kai nyt sentään. Olihan Halla toki itsevarma, mysteerinen ja lahjakas, mutta tämä oli liiankin mysteerinen. Toisaalta Halla oli kyllä alkanut kertomaan hänelle asioita, esimerkiksi tämän siskoista James ei ollut edes kysynyt. Ja Halla oli luvannut – ainakin melkein – että kertoisi Jamesille kuka hän oli jahka he saisivat rummun tehtyä. Ja Halla oli jo alkanut puhumaan tehtävistään heidän tehtävinään.

Toisaalta Halla tapasi jättää kosijansa kuolemaan. Henkensä puolesta olisi parasta, että James pysyttelisi kohteliaan ystävällisissä väleissä Hallan kanssa eikä yrittäisi tippaakaan enempää.

***

Karen nyyhkytti parhaan ystävänsä Pollyn olkaa vasten. “En vain voi uskoa, että hän tekisi minulle näin! Ja vielä kokeiden alla! Miten minä nyt keskityn!”

“Tiedän, hän on ääliö”, Polly lohdutti hieroen Karenin olkapäätä.

Kaikki oli tietysti sen suomalaishuoran syytä. Tämä oli tullut liehuttelemaan pitkiä veelahiuksiaan Jamesin eteen ja hurmannut tämän jollain pimeällä taikuudella. Hallan hiuksissa oli varmasti kaksihaaraisia, ei se todistanut mitään, ettei hän ollut nähnyt yhtäkään siinä yhdessä hiustupossa! Juuri silloin sama harmaahiuksinen naikkonen pyyhälsi heidän ohitsensa. Karen hyppäsi vihanpuuskauksen yllyttämänä alas ikkunasyvennyksestä ja kaivoi taikasauvansa esiin.

“Sinä!” Karen huusi Hallan perään ja heitti tämän sanattoman loitsun avulla päin seinää. “Sinä veit Jamesin minulta!”

Halla työnsi itsensä istumaan yllättyneen näköisenä ja hieraisi päätään. “Minä en vienyt sinulta mitään, hupsu tyttö”, hän ärähti noustessaan seisomaan.

“Jos olisit malttanut olematta sekaantumatta muiden asioihin, kaikki olisi hyvin!” Karen kivahti astellessaan naista kohti. Tämä ei pelottelisi häntä.

“Jos minä en olisi sekaantunut asioihin, olisitte kaikki osa kuolleiden armeijaa”, Halla kivahti mulkoillen Karenia.

“Ai että nyt meidän pitäisi kiittää sinua ja kutsua pelastajaksemme?” Karen kivahti.

“En minä sellaista pyytänyt”, Halla huokaisi. “Mutta arvostaisin, jos et viskoisi minua seiniä päin, jotta voisin yrittää selvittää tämän sotkun”, hän sanoi kipakasti ja yritti lähteä, mutta Karen marssi naisen perään.

“Sinä lumosit Jamesin sanomaan ne kauheat asiat minulle. Veit hänen rakkautensa pois!”

Halla pysähtyi ja kääntyi katsomaan Karenia kyllästyneen näköisenä. “Älykääpiö, hän ei koskaan rakastanut sinua. Olet sokea, jos et nähnyt sitä.”

“Mitä sinä muka tiedät rakkaudesta!” Karen kivahti kiukun kyyneleet silmissä.

Hallan kasvot jähmettyivät jääksi ja hän harppoi Karenin luokse ja katsoi tätä halveksuvasti silmiin. “Enemmän kuin sinä, selvästikin”, hän sihahti vasten tämän kasvoja.

Karen heilautti sauvaansa, mutta Halla veti sen salamannopeasti pois tytön kädestä ja viskasi sen nurkkaan. Samalla sekunnilla hän veti vyötäröltään tikarin ja painoi sen Karenin kurkkua vasten. Polly kiljaisi kimeästi kauempana.

“Minulla ei ehkä ole sauvaani, mutta erehdyt, jos luulet, että olen puolustuskyvytön”, Halla sihahti painaen tikaria tiukemmin Karenin kurkkua vasten.

“Neiti Halla, päästä irti neiti Woodista!” paikalle kiiruhtava professori Longbottom käski.

Halla vilkaisi professoria ärsyyntyneenä ja vetäytyi kauemmas Karenista silmiään pyöräyttäen.

“Hän on vaarallinen! Teidän pitää tehdä hänelle jotain! Heittää jonnekin tyrmään!” Karen kiljui perääntyessään Pollyn luokse, joka juoksi häntä vastaan.

“Hän hyökkäsi ensin kimppuuni”, Halla murahti.

“No niin, jospa rauhoittuisimme kaikki”, professori Longbottom ehdotti. “Neiti Wood, neiti Chapman, tuntinne alkavat piakkoin”, professori sanoi ja viittoi tyttöjä lähtemään. Parin mulkaisun jälkeen he suostuivatkin jatkamaan matkaa.

Professori Longbottom siirsi katseensa Hallaan, joka mulkoili häntä tuijottamaan jääneitä oppilaita. “Halla, toivoisin, ettet uhkailisi jatkossa oppilaita.”

“Hän aloitti!” Halla kimmastui ottaessaan levottomia askelia edestakaisin.

“Uskon sinua, mutta oppilaat pelkäävät sinua ja jos todella yrität auttaa meitä, hieman ystävällisempi asenne puolestaan auttaisi sinua huomattavasti”, Longbottom huomautti. “Minun on varoitettava sinua, herätät epäilyksiä myös ministeriön silmissä ja kun he tiistaina rikkovat kuvun – ”

“Miten niin rikkovat?” Halla hämmästyi ja pysähtyi.

“He ovat kutsuneet kirouksenmurtajia ympäri maailmaa. Joku heistä saa takulla kuvun rikottua”, Longbottom kertoi. “Enkä usko, että pelkästään James Potterin sana pelastaa sinua tiukoilta kuulusteluilta, varsinkaan, kun tästä Kaihesta ei ole nähnyt vilaustakaan kukaan muu kuin te kaksi.”

“Minä yritän löytää hänet koko ajan”, Halla sanoi nyt hivenen tuskastuneena ja hieraisi takaraivoaan. “Mutta jos he rikkovat kuvun, Kaihe pääsee pakoon ja tämä sama katastrofi tapahtuu jossain muualla… Sinun on yritettävä viivyttää heitä”, Halla pyysi.

“En usko, että he kuuntelisivat minua”, professori Longbottom huomautti.

“Yritä, jos välität vähääkään myös koulun ulkopuolisten turvallisuudesta”, Halla pyysi ja lähti sitten tiehensä.

***

Viimein käärmeennahka oli jo sellaisessa kunnossa, että siihen tarttuneen lihan voisi irrottaa helposti nahasta. James laittoi taikasauvansa sivuun ja alkoi varovasti irrottamaan lihaa. Sen saatuaan irti, hän heitti ne viereiselle pulpetille ylpeänä aikaansaannoksestaan. Mädän haju leijui yhä luokassa, mutta edes se ei saanut hänen mieltään laskemaan. Juuri parahiksi, Halla käveli sisään kädessään jokin kulho.

“Se on valmis”, James sanoi esitellen nahanpalaa. Halla vilkaisi sitä pikaisesti ja nyökkäsi hajamielisesti, ei erityisen vaikuttuneen näköisenä. Ei kai sen pitäisi olla yllätys, Hallaan ei tehty vaikutusta helposti. James katseli Hallaa tämän laskiessaan tuomansa kulhon nahan viereen. Toisella puolella oli vielä kökkö käärmeenlihaa, jolle James ei ollut varma mitä tehdä. “Tuossa on hieman lihaa. Ehkä se maistuisi Routalle?”

Halla kohotti kulmaansa. “Kannibalismia, James?” hän kysyi. Jostain syystä nimen mainitseminen sai Jamesin olon ihmeen erityiseksi. Niin kuin he olisivat todella uudella tasolla tuttavuutensa – tai jopa ystävyytensä – suhteen.

“Mitä, ettekö te siellä sinun maailmassasi harjoita sellaista?” James vitsaili.

Halla avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten ja otti nahkapalan käteen tarkastellakseen sitä.

“Mitä? Oikeasti?” James kysyi, eikä hän edes kauhistunut niin paljoa enää, sillä hän oli puoliksi odottanut Hallan reagoivan juuri noin.

“Ei minun perheeni, mutta jos on tarpeeksi vähäiset varat sekä moraalit ja on tarpeeksi suuri nälkä… Sanotaanko, että joitakin teitä ei ole nimetty turhaan pikateiksi Tuonelaan”, Halla totesi ja laski nahan leveään kulhoon.

“Vau, muistuta minua, etten osu vahingossakaan sinnepäin maailmaa”, James totesi värähtäen.

“Et osu”, Halla lupasi kaataessaan kulhon täyteen jotain harmaata nestettä.

James halusi kysyä enemmän, mutta jätti sen tekemättä, koska oli kyllästynyt siihen, että Halla ohitti hänen kysymyksensä. “Mitä tuo tekee?”

“Se pehmentää nahan, jotta se sopii rumpukankaaksi. Tosin joudumme odottamaan yön yli.”

“Niin että tässä on sitten paljon luppoaikaa?” James totesi miettien heti mikä olisi paras tapa saada vastauksia Hallalta.

“Kaiken ajan voi käyttää hyödyksi. Olisi toki hyvä alkaa jo miettimään seuraavaa suunnitelmaa, jos rumpu ei toimi”, Halla tuumi ja heilautti kättään kulhon yllä mutisten jotain. Se näytti tekevän sen ylle jonkinlaisen suojaustaian.

“Opeta minulle sauvatonta taikuutta”, James pyysi.

Halla vilkaisi Jamesia sivusilmällä huvittuneen näköisenä ja pudisti päätään. “En usko, että osaisin opettaa sitä sellaisella tavalla, jossa olisi järkeä sinulle. Me harjoitamme taikuutta toisella tapaa kuin te. Sauvamme suodattavat enemmän tunteita, siinä missä teidän taikanne ovat kovin teoreettisia. Meillä taiotaan laulaen, koska voima ei tule vain sanasta tai kädenliikkeestä, vaan soinnuista ja riimeistä. Me kerromme tarinaa loitsimalla”, Halla selitti ihmeen lempeän kuuloisena. Ilmeisesti kerrankin oli päädytty puheenaiheeseen, joka selvästi oli mieluinen Hallalle.

”Kuulostaa… hankalalta”, James tuumi. Riimitellä loitsuja?

“Ei se minusta ole. Usein ei ole edes tarvetta opetella jotain tiettyä sanaa tai sanapartta, vaan voimme keksiä itse omat tarinamme – laulumme – kunhan ne noudattavat kielitaikuuden sääntöjä. Se vaatii hyvin tietynlaisen omistautumisen”, Halla kertoi sivellen pulpetin reunaa. “Meidän sauvamme ovat myös paljon henkilökohtaisempia kuin teidän. Me teemme sauvat itse ja sisukseen laitamme jotain itsestämme. Useimmiten hiuksia”, Halla kertoi. “Se tekee sauvasta yksinomaan tekijänsä. Ne ovat paljon enemmän kuin vain pala puuta. Ne ovat omalla tavallaan elossa, osa omistajaansa. Ne tietävät mitä me tahdomme paljon luotettavammin kuin teidän sauvanne, sillä kristalliin me laitamme palan sieluamme.”

“Sehän on... hirnyrkki”, James tajusi ja nielaisi. “Tapoitko sinä jonkun sitä varten?”

“Sielun rikkomiseen on muitakin tapoja kuin tappaminen”, Halla sanoi katse käärmeennahassa. “Tappaminen on toki helpoin tapa, mutta me, jotka olemme syöneet sieluja lapsuudesta asti osaamme houkutella sielunpalan esiin ilman ulkopuolista voimaa”, hän jatkoi äänessään synkkyyttä. Vaikutti siltä, että Halla ei olisi halunnut sellaista elämää. Hän nosti katseensa ylös, jonnekin kaukaisuuteen. “Emme me kaikki ole tällaisia minun maailmassani… Jotkut ovat hyviä… valoisia ja lämpimiä”, hän selitti katse lasittuneena ja sulki sitten hetkeksi silmänsä päästäkseen eroon muistoista. Hän jatkoi neutraalimmin: “koska nämä valon polun kulkijat eivät tietenkään harjoita sielujen syömistä, he joutuvat pyytämään apua pimeän tien kulkijoilta sielunsa rikkomiseen… tai tappamaan, mutta sitten on paha kutsua itseään valon polun kulkijaksi. Jotkut eivät käytä sieluaan ollenkaan osana sauvaa, vaan esimerkiksi virvatulia, mutta heillä ei ole samanlaista yhteyttä sauvaansa.”

James tarkkaili Hallaa kauhean surullisena tämän puolesta. Tämä oli elänyt aivan erialisessa maailmassa kuin hän. Synkässä, kylmässä, kyseenalaisessa, mutta ei kukaan voi valita mihin syntyy. Hän ei tiennyt paljonkaan Hallasta, mutta hän huomasi, että tämä yritti olla parempi kuin miksi tämä oli kasvatettu.

“Etkö sinä tunne sitä, että pala sielustasi puuttuu?” James kysyi varovasti.

Halla mietti asiaa hetken. “En oikeastaan enää muista miltä sielu tuntui kokonaisena”, hän sanoi hiljaa ja kohautti olkiaan, niin kuin se ei haittaisi, vaikka se selvästi vaivasi häntä jollain tasolla. “Mutta kaipa… kaipa läsnä on aina tietynlainen… kolkkous. Se ei tunnu niin vahvasti, kun pitelen sauvaa kädessäni.”

“Löydämme sen kyllä”, James lohdutti.

Halla vilkaisi Jamesia vierastaen, hämmentyen. Viimein James tajusi mitä katseen takana oikeasti oli: ihan kuin Halla ei ymmärtäisi, miksi James sanoi lohduttavia sanoja. Jo se sai Jamesin tuntemaan Hallaa kohtaan lempeyttä, sillä tämä ei ollut ehkä koskaan saanut osakseen rakkautta ja välittämistä.

“Kuule, en tiedä sinun maailmastasi tai sinusta paljoa, mutta… et ole niin paha kuin uskot”, James sanoi. “Sinulla on tuo koko kylmä kuori, jolla suojelet itseäsi, mutta sen alla tunnut oikeasti uskovan, ettet ansaitse kilttejä sanoja tai olla pidetty.”

“Et tiedä minusta mitään”, Halla sanoi vältellen Jamesin katsetta.

“En tiedä menneisyydestäsi. Mutta menneellä ei ole väliä. Se mitä valitset tehdä nyt ja tulevaisuudessa määrittää sen, minkälainen ihminen olet.”

“Oletko aina tuollainen?” Halla kysyi katse pulpetin pinnassa.

James kohautti olkiaan.

Halla nosti katseensa Jamesiin. Naisen silmissä oli pientä surullista hymyä. “Sisaruksesi ovat onnekkaita. Vaikka Karenista ei ehkä voi sanoa samaa”, hän lisäsi viimeisen lauseen pieni moittiva pilke silmässään.

James naurahti nolosti. ”Minä muuten hoidin sen… erosin hänestä. Se oli oikea päätös.”

”Huomasin”, Halla totesi ja kun James ei keksinyt siihen heti sanottavaa, Halla vaipui taas ajatuksiinsa katsellen jonnekin kaukaisuuteen, jossa muistot eivät näyttäneet olevan kovin hyviä.

Hallasta huokuva suru sai Jamesin sydämen kaihertamaan. Tämä yritti selvästi peittää surunsa, väittää ettei kaivannut mitään. Silti Jamesista tuntui, että oikeasti kaiken sen kovan kuoren alla Hallakin kaipasi jotain. Ehkä ystävää. Jotakuta, johon luottaa. Heidän välilleen syntynyt herkkä hiljaisuus väreili ilmassa pehmeästi kuin linnusta irronnut höyhen lipui kohti maankamaraa. James huomasi, ettei Halla enää kantanut kylmää naamiota kasvoillaan. Vaikkei nainen tehnyt mitään, ehkei uskaltanut, se oli alku. Merkki siitä, että Halla olisi valmis muutokseen.

Hallan sormet sivelivät pulpetinkantta hitaasti. James ei saanut katsettaan irti sormista, eikä voinut mitään sille ajatukselle, että hän halusi koskettaa Hallan kättä. Ehkä se johtaisi ivaaviin sanoihin tai tikariin vasten kurkkua, mutta ehkä juuri riskin takia James hivuttautui hieman lähemmäs ja laski hitaasti kätensä Hallan oman päälle. Niin hitaasti, että Halla ehtisi vetää kätensä pois. Nainen ei liikahtanut, katseli vain kuinka Jamesin käsi kosketti hänen kämmenselkäänsä. Iho ei tuntunut Jamesin mielestä niin kylmältä kuin hän oli odottanut. Itseasiassa iho oli ihan yhtä lämmin kuin kenen tahansa ihmisen.

Halla nosti hitaasti katseensa Jamesiin. Katseessa oli varautuneisuutta, mutta ehkä kiinnostunutta varautuneisuutta, eikä torjuvaa.

James ei sanonut hetkeen mitään, siveli vain Hallan kämmenenselkää sormillaan. Aluksi Hallan käsi oli jähmettynyt, mutta hetken päästä se antoi periksi ja mukautui liikkeen mukaan, kun James liu’utti kämmenensä Hallan oman alle ja jäi sivelemään kämmenselkää peukalollaan. Halla katseli sitä näkyä tutkaillen kuin kohtaisi jonkin uuden mielenkiintoisen eläinlajin.

“En ole koskaan ollut kovin hyvä sanoissa, mutta äitini kertoi minulle, että joskus pienet teot kertovat enemmän kuin sanat”, James selitti hiljaa.

“Olet kuitenkin parempi sanoissa kuin minä”, Halla totesi hiljaa, vitsinvire äänessään. James hymähti. Hän ei ollut varma miten edetä tästä. Hetki tuntui kovin herkältä, eikä hän halunnut kokeilla Hallan rajoja liikaa. Ei hän ollut edes varma mitä hän teki. Hänhän oli juuri väittänyt Albukselle, ettei hänellä ollut minkäänlaisia tunteita Hallaa kohtaan ja silti… kyllä hän jotain tunsi, vaikka hän tiesi, ettei kannattaisi. Hän ei ollut koskaan kokenut sydänsuruja, mutta oli hyvin mahdollista, että Halla särkisi hänen sydämensä jos hän alkaisi kuvittelemaan liikoja.

Niinpä James teki sitä, minkä osasi parhaiten, eli jätti tunteilut sikseen ja päätti sen sijaan tehdä jotain hauskaa. Hän päästi irti Hallan kädestä ja suuntasi kohti ovea takaperin kävellen.

“Jos meillä kerran on tässä aikaa, voin aivan hyvin antaa sinulle pienen Tylypahkakierroksen.”

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
10. luku

Halla otti kierroksen vastaan mielenkiinnolla, mikä yllätti Jamesin iloisesti. Hänellä oli hauskaa kertoessaan kaikenlaisia kommelluksia, joihin hän oli kavereidensa kanssa joutunut missäkin linnan mutkassa. Alkoi olla jo myöhäinen ilta, joten oppilaat olivat menneet makuusaleihinsa, mutta Jamesilla ja Hallalla ei onneksi ollut sellaisia velvoitetta. Varmasti Voro yrittäisi rankaista heitä, jos sattuisi törmäämään heihin, mutta mitäpä tämä voisi tehdä, miinustaa tupapisteitä… Suomelta? James naurahti ääneen ajatellessaan sitä.

“Mitä?” Jamesin vierellä portaikossa ylöspäin kävelevä Halla kysyi.

James toisti ajatuksensa ääneen (joutuen sisällyttämään kommenttiin selityksen vahtimestarista ja sitä kautta myös muutaman omakohtaisen tarinan kommelluksista Voron kanssa) ja sai Hallankin hymähtämään. James hymyili nähdessään Hallan huulille muodostuvan pikaisen hymyn. Luokkahuoneessa jaetun hetken herkkyys oli vielä läsnä, mutta parempana. Nyt suru oli häipynyt ja heidän välillään oli melkein kaverillinen lämpö. Ehkä kannatti pitää suhde sillä asteella.

“Minne olemme menossa nyt?” Halla kysyi katsellessaan ylöspäin, kun he saapuivat metallisten kierreportaiden luokse.

“Kohta näet”, James sanoi hypähtäessään ensimmäiselle portaalle. Hän joutui hillitsemään itseään, ettei harppoisi kahta askelmaa kerralla, mutta hän halusi kovasti nähdä Hallan ilmeen heidän päästyään tornin huipulle. Toivottavasti Halla vaikuttuisi näkemästään. Kun he pääsivät tähtitornin huipulle, jossa James käveli lempikohtaansa idän puolelle, josta saattoi nähdä järvelle.

Halla selvästi vaikuttui näkemästään. Taivas oli pilvetön ja oli jo niin myöhäinen yö, että taivaalla näkyi kesästä huolimatta himmeitä tähtiä. Jameskin vaikuttui näköalasta ihmeellisesti, vaikka olikin nähnyt samat kukkulat satoja kertoja. Hän oli kaivannut tätä maisemaa. Hallan kasvoilla oli aito hymy hänen tarkkaillessaan tähtitaivasta.

“Ajattelin, että pidät tähdistä, kun viitassasikin on tähtiä”, James selitti.

Halla vilkaisi viittaansa ja sipaisi sen reunaa. “Oikeastaan sen tähdet ovat enemmän kuin pelkkiä kuvioita”, hän selitti. “Se on kartta minun maailmaani.”
James perääntyi hieman katsoakseen tummansinisen samettiviitan hopeisia pisteitä.

“Tähtikartta”, James tajusi.

“Niin”, Halla myönsi. “Kartta avaa portaalin, kun löydän sopivan paikan. Kun tulin, portaali avautui tuon järven saarelle”, Halla sanoi ja osoitti Mustajärveä.

“Siellä on Dumbledoren hauta”, James selitti.

“Merkittävän ihmisen lepopaikat ovat yleensä hyviä kohtia avata portaalit”, Halla myönsi.

“Sinä todella olet jostain toisesta maailmasta?” James ihmetteli. “Miten… miten se edes toimii? Miten Voldemort sitten pääsi sinne?”

“Se on enemmänkin… rinnakkaisulottuvuus. Niitä on useita, mutta minun omani ja tämä ovat melko lähellä toisiaan”, Halla selitti. “Minun kotipaikkani sijaitsee maailmassa, joka oli olemassa ennen tätä maailmaa. Joskus tuhansia vuosia sitten meidän ulottuvuutemme olivat enemmän yhteydessä toisiinsa. Silloin ihmiset tästä maailmasta saivat tarinoita, joista he muodostivat omat myyttinsä ja uskontonsa. Esimerkiksi Suomen kansalaiset omivat meidän kielemme, sillä minun maani ja Suomi asettuvat rinnakkain, jolloin Suomessa luodut portaalit johtavat minun maahani.”

“Mutta jokaisella kulttuurilla on erilaiset käsitykset kuolemasta. Eli onko Tuonetar vain yksi kuoleman jumalattarista?”

“Tavallaan. Mutta meidän ulottuvuutemme rajat ovat erilaisemmat kuin teidän. En tiedä kovinkaan paljoa muista kuin omasta maailmastani, sillä toisiin ulottuvuutemme maailmoihin on vaikea päästä ilman, että tulee tätä kautta.”

“Miten sitten pääsit tänne portaalin kautta?” Jos portaalit sieltä tulevat vain Suomeen?”

“Kävelin. Sanoin, että vaikea päästä, ei mahdotonta”, Halla virnisti.

“Olisit päässyt helpommin vaikka lentokoneella”, James huomautti ällistyneenä. Sehän oli tuhansien kilometrien päässä! Ja siinä oli vielä ties mitä meriä välissä!

“Se lentävä metallihäkkyrä? Ei kiitos”, Halla tokaisi ja värähti. “Jästien maailma on siitä tietämättömämmälle vaarallisempi kuin muutama veriloitsu ja vuoripeikko.”

“Sanos muuta. Menimme eräänä kesänä perheeni kanssa jästien huvipuistoon, sellaiseen paikkaan, jossa on paljon laitteita, jotka liikkuvat nopeasti ja äiti oli ihan kauhuissaan katsellessaan, kuinka me menimme hurjaan laitteeseen. Hän pelkäsi, että lentäisimme ulos. Oli melko lähellä, ettei hän vetänyt taikasauvaansa esiin ja pysäyttänyt koko laitetta”, James kertoi naurahtaen.

Halla hymähti ehkä enemmän kohteliaisuudesta. Jamesin kertomus ei näyttänyt oikein soittavan mitään kelloja Hallan päässä, joten ilmeisesti hän ei ollut matkallaan törmännyt huvipuistoihin.

“Oletko käynyt tässä maailmassa – ulottuvuudessa – ennen?”

“En fyysisesti”, Halla sanoi. “Tämä on ensimmäinen kerta, kun poistun kotimaastani.”

“Fyysisesti?”

“Olen matkannut mieleni avulla eri paikkoihin maailmassani… astraaliprojektioksi te kai sitä kutsuisitte, me kutsumme sitä loveen lankeamiseksi”, Halla selitti.

“Silläkö pääsee ihan oikeasti paikkoihin, joissa ei ole käynyt?” James ihmetteli.

“Pääsee, jos tekee sen oikein”, Halla kertoi ja nosti katseensa taivaalle. “Tähdet näyttävät samoilta täällä. En olisi ajatellut, että… että olisin tuntenut koti-ikävää siitäkin huolimatta, että olen unelmoinut poispääsystä vuosikausia. Moni asia on erilainen täällä, mutta taivas on sama.”

“Aiotko mennä takaisin kotiisi tämän jälkeen?”

Halla mietti hetken, mutta pudisti hitaasti päätään. “En varmaan. Ei siellä ole mitään minulle. Lähden jonnekin muualle pohjoiseen, jonnekin niin kauas, että unohdan Kaihen merkin sielussani. Se ei nimittäin poistu, vaikka hän kuolisi.”

“Miltä se tuntuu?” James kysyi.

Halla katseli taivasta, mutta näytti tutkailevan merkkiä sielussaan. ”Se tuntuu… kylmältä tulelta. Mädäntyneeltä kuin se käärmeen liha. Haisevalta ja limaiselta. Sellaiselta, joka kaivautuu tiukemmin kiinni sieluun mitä lähempänä hän on. Täällä tunnen hänet koko ajan limakerroksena sieluni yllä”, Halla sanoi kasvot synkkinä.

“Se… ei kuulosta kovin mukavalta”, James myönsi.

“Niin”, Halla myönsi. “Merkki on kaikilla erilainen ja se, että Kaihen merkki on tällainen, kertoi minulle jo alun alkujaan kaiken tarpeellisen hänestä.”

“Eli se merkkikö… se voi olla myös hyvä, jos ihminen on hyvä?”

“Voi”, Halla sanoi katse yhä taivaassa. “Se voi olla kaunis asia. Se voi myös muuttua, jos henkilö muuttuu.”

”Onko sinulla ennen ollut sellaista merkkiä?” James kysyi. Jokin Hallan kaihoavassa, hivenen surullisessa ilmeessä sai hänet uskomaan, että ehkä olisi ollutkin. Joku hyvä merkki.

Halla katseli yhä taivasta, kunnes viimein laski katseensa Jamesiin ja hymyili kuin pahoittelevasti. “Alan väsyä. Voisin mennä nukkumaan”, hän sanoi ja suuntasi kohti portaita.

“Joo”, James myöntyi ja katseli hetken ajan Hallan perään, ennen kuin seurasi tätä. Hetken ajan hän oli alkanut luulla, että pääsisi viimein perille Hallasta, mutta taas nainen osoitti, että tämän harteilla lepäsi jatkuva salaisuuksien verkko.

***

James ei nähnyt Hallaa seuraavana aamuna aamiaisella, mutta löysi tämän sen jälkeen siitä tyhjästä luokkahuoneesta, jonne he olivat jättäneet nahan.

Hallan hiukset olivat kiinni päätä myötäilevillä leteillä. Naisen silmissä oli tarkkaavainen katse hänen pingottaessaan huomattavasti eilistä paremmassa kunnossa olevan nahan pyöreän kehyksen päälle. Routa oli tapansa mukana kietoutunut naisen kaulan ympärille kuin koru.

“Pidä tästä kiinni”, Halla käski vaihtamatta huomenia tai edes katsomatta Jamesia. James käveli Hallan luo ja teki työtä käskettynä. Halla kiinnitti nahan kehyksiin pienillä nauloilla, joita hän painoi taikuutensa avulla syvälle nahan ja puun läpi ilman vasaraa niin kuin painaisi niitä pehmeään voihin. Sanat, joita Halla lausui olivat nopeita ja vaimeita.

Kun rummun nahka oli viimein pingotettu kiinni kehikkoon. Halla kaivoi taskustaan aamiaispöydästä pihistetyn kullanvärisen kulhon ja veti esiin tikarin.

“Mitä sinä – ” James aloitti, mutta Halla viilsi kämmenestään verta säpsähtämättä sitä ollenkaan ja puristi kätensä nyrkkiin valuttaakseen verta kuppiin. Hän avasi toisella kädellä oikean sivun kirjastosta lainaamastaan kirjasta, jossa oli kuva noitarummusta. Hän alkoi piirtää kuvioita rumpuun pienellä siveltimellä. Ne olivat samanlaisia suoria viivoja kuin ne Kaihen tekemät merkit maassa olivat olleet.

“Mitä nuo merkit tarkoittavat”, James kysyi tarkkaillen Hallan työtä.

“Kaikenlaista. Se on meidän suomen kieltä. Täkäläiset kutsuvat sitä futrahkiksi.”

“Jos se kerran on sinun äidinkieltäsi, miten sinä unohdit merkit?”

Halla vilkaisi Jamesia hivenen nolona. “En minä merkkejä itsessään unohtanut, unohdin mitä merkkejä tähän piti piirtää. Olen tehnyt elämässäni vain yhden rummun”, hän puolusteli.

“No, minä unohdin taikuuden historian V.I.P kokeissani kirjoittaa nimeni, joten joo, hassuja asioita sitä unohtaakin”, James naurahti.

Hallan suupieli kaartui pieneen hymyyn. Naisen vasen käsi vuosi yhä verta pulpetille, mutta hän ei huomioinut sitä mitenkään.

“Tuo pitäisi hoitaa”, James sanoi ja tarttui varovasti Hallan käteen. Halla pysäytti piirtämisensä. James loitsi nopean parannusloitsun, jolla haava umpeutui ja ihoon jäi vain punainen arpi. “Sairaalasiivestä saat siihen salvaa, jolla arpi katoaa kokonaan”, James sanoi loitsittuaan myös puhdistusloitsun, jolla veri katosi.

“Katoaa se ajan myötä itsestäänkin”, Halla sanoi tarkkaillen kättään, joka lepäsi yhä Jamesin kämmenen yllä. “Ei sitä salvaa tarvitse tuhlata minuun.”

“Ei se ole tuhlaamista, jos tarvitset sitä”, James huomautti pitäen yhä kiinni Hallan kädestä, josta hän ei jostain syystä halunnut päästää irti. “Ansaitset käyttää sitä ihan siinä missä kaikki muutkin.”

Halla katsahti Jamesia kummeksuva katse kasvoillaan, niin kuin hän ei vieläkään uskoisi, että hän voisi olla sen arvoinen. Hän veti kätensä irti ja siirsi nopeasti katseensa taas rumpuun alkaessaan taas piirtämään kuvioita.

“Osaatko kuivatusloitsun?” Halla kysyi valmistuttuaan.

James nyökkäsi ja loitsi sen rummun ylle, jotta veri kuivui. “Mitä nyt?”

“Nyt minä suoritan loitsun”, Halla sanoi ja kaivoi viittansa taskusta neljä luuta. Hän pudotti luut noitarummun päälle, eivätkä ne suinkaan asettuneet paikoilleen, vaan alkoivat hyppimään rummun päällä kannaltaan toiselle. Halla alkoi loitsimaan loitsua suomeksi.

“Ilman vahti, veen ahti,
maan tahti, tulen mahti,
etsi mulle veren sahti.
Kaihe kuolleen kansan kaihti,
nostaja varjosielujen.”


Hallan vaiettua luut lopettivat pomppimisen ja asettuivat nuolen muotoon, jonka kärki osoitti suoraan Halla kohti. Halla otti rummun käteensä ja kääntyi nuolen osoittamaan suuntaan, mutta hänen kääntyessään, nuoli kääntyi mukana niin, että se osoitti taas Hallaa. Halla kääntyili ympäriinsä rummun kanssa ja laski sen jopa pöydälle ja käveli itse eri suuntaan, mutta nuolen kärki osoitti vain aina häntä.

Halla äännähti turhautuneesti ja viskasi luut alas rummulta. “En ymmärrä tätä. Jotenkin Kaihen koulun ylle langettama taikuus estää loitsua toimimasta. Tai ehkä Kaihe ei edes ole koko kuvun sisällä! Ehkä rumpu osoittaa minua siksi, että minussa on Kaihen merkki ja se on lähin tämän kuvun sisäpuolella oleva asia Kaihesta”, hän tuskastui ja hieraisi kasvojaan. ”En ymmärrä!”

“Mutta jos hän ei olisi täällä, et kai tuntisi häntä niin vahvasti?”

“Niin minäkin luulin”, Halla totesi ja nosti katseensa turhautuneena kattoon. “Mutta kupu kyllä näytti muodostuvan ennen, kuin Kaihe suoritti loitsun. En tiedä miten hän olisi ehtinyt siltä pakoon”, hän mutisi ja alkoi ottamaan hermostuneita askelia edestakaisin.

“Löydämme hänet jotenkin muuten”, James tuumi. “Ajatellaan loogisesti, kyllähän Kaihe kai tarvitsee jotain ravintoa? Albus sanoi käyneensä kysymässä kotitontuilta keittiöstä ovatko he nähneet ketään epäilyttävää, mutta he eivät kuulemma olleet. Voiko Kaihe muuttaa muotoaan vaikka joksikin oppilaaksi?”

“En ole varma”, Halla tuumi. “Toisaalta jos hänellä on minun sauvani, se saattaa olla mahdollista. Hän on tuplasti voimakkaampi, kun kantaa kahden henkilön mahtia. Tosin minusta ei ole tuntunut, että hän olisi käyttänyt taikuuttani. Mutta mistäpä minä sen täällä tiedän, kun kaikki on täällä päälaellaan”, hän ärähti.

“Hänkö voisi sitten olla kuka tahansa?” James sanoi.

Halla siirsi vakavan katseensa Jamesiin. “Vaikka sinä.”

James vilkaisi Hallaa kulmiensa alta. “Uskotko tuohon todella?”

“En”, Halla myönsi. “Kaihe ei keksisi valehdella siitä, että unohti kirjoittaa nimensä koepaperiinsa”, hän sanoi hieman virnistäen. James naurahti.

“Sinuahan se nuoli osoitti”, James huomautti ja katsahti lattialla tippuneita luita. “Ehkä sinä olet Kaihe.

Halla kohotti kulmaansa. “Olisinko laittanut sen osoittamaan minua, jos olisin Kaihe.”

“Totta”, James myönsi ja pureskeli poskeaan miettiessään. “Kuule, mitä me edes teemme hänelle, kun saamme hänet kiinni? Miten me estämme sieluja nousemasta?”

“Viemällä hänen taikuutensa. Siten minusta tulee varjosielujen herra ja voin katkaista heidän narunsa tähän maailmaan”, Halla kertoi ja kumartui nostamaan luut lattialta. ”Sen jälkeen voin laittaa hänet talteen”, hän sanoi ja napautti yhtä vyönsä pussukoista. “Eikä hänestä ole enää haittaa.” Halla otti varovasti juuritehdyn rummun käteensä ja katseli sitä tuskastuneena, tietämättä mitä tehdä.

“Onko mitään muita ideoita?” James kysyi varovasti.

“Eipä oikeastaan”, Halla myönsi synkästi ja tuijotti rumpua pettyneenä. “Minulla on nälkä”, hän sanoi niin kuin sekin olisi kauhea rasite.

“Aamiainen on vielä käynnissä”, James sanoi ja nyökkäsi ovea kohti. Niinpä he lähtivät hitaasti ja lannistuneesti kävelemään kohti suurta salia. Hallan aivot raksuttivat äänekkäästi, joten James ei keskeyttänyt tämän aivotyöskentelyä.

Sali oli ihmeellisen täynnä siihen aikaan, kun tuntien alkuun oli vielä vartti, eikä vapaita paikkoja ollut kauheasti rohkelikkojen pöydässä. Puuskupuhien pöydässä näytti olevan eniten tilaa. Ehkä kaikki olivat odottaneet, että Halla ilmestyisi saliin, koska puheenporina hiljentyi taas merkittävästi heidän astuessaan sisään.

“Mennään istumaan tuonne”, James sanoi ja osoitti puuskupuhien pöytää missä hänen serkkunsa Louis istui yksin kirjaa päntäten.

“Hei Lou”, James tervehti ja istui serkkunsa viereen.

“Jamie”, Louis tervehti ja soi heille molemmille hymyn. Toisin kuin useimmat ihmiset, Louis ei häkeltynyt Hallan näkemisestä tai jäänyt epäkohteliaasti tuijottamaan.

“Sinua näkee harvakseltaan”, James huomautti ottaessaan itselleen pari makkaraa täydestä kulhosta, sillä hänkään ei ollut syönyt kuin yhden paahtoleivänpalasen, ennen kuin oli lähtenyt etsimään Hallaa. Kerrankin makkarat eivät olleet loppu tähän aikaan. Ehkä puuskupuhit eivät perustuneet makkaroista. Halla sorkki munakokkelikulhoa näyttämättä ollenkaan nälkäiseltä, vaikka olikin valittanut nälkää.

“Olen viettänyt laatuaikaa kirjojen kanssa”, Louis huokaisi ja sulki kirjan hetkeksi. “Ja sen muun ajan olen käyttänyt etsiäkseni Dingoa. Luulisi, ettei sammakko pääsisi kauas, mutta olen kolunnut jokaisen puuskupuhin oleskeluhuoneen nurkan läpi enkä ole löytänyt sitä.”

“Ai, sepä harmillista”, James sanoi, vaikkei ollutkaan koskaan ymmärtänyt serkkunsa kiinnostusta sammakoihin. “Voin auttaa etsimisessä. Ei se varmaan ykköskerrosta kauemmas ole päässyt.”

“Kiitos. Mutta on vaikea löytää jotain, joka ei halua löytyä”, Louis huokaisi.

“Sanopas muuta”, James sanoi vilkaisten Hallaa, joka tiputti lautaselleen kasan munakokkelia.

“No, kaipa minä yritän väkertää jotain ansoja sille ympäri linnaa ja täytän ne sen lempiruualla. Pitäisi vain napata jotenkin kärpäsiä.”

Halla nosti viimein katseen munakokkelistaan, näyttäen pohtivalta hetken aikaa, mutta palasi sitten tuijottamaan lautastaan ja alkoi lappamaan munakokkelia suuhunsa verkkaisesti.

Sali tyhjeni, sillä oppilaat joutuivat lähtemään tunneille. Rehtori McGarmiwa pysähtyi kyselemään heidän etenemistään, mutta he joutuivat sanomaan olevansa taas lähtöpisteessä, eikä rehtori todellakaan näyttänyt tyytyväiseltä.

“Luuletko, että voisimme rakentaa ansan Kaihelle?” James kysyi, kun Louis oli lähtenyt tunnille.

Halla kohautti olkiaan. “Hän haluaa minut, mutta ainut keino, jolla hän saa minut, on nostattamalla kuolleiden armeijan – ” Halla sanoi, mutta vaikeni nopeasti kuin saisi idean. Tosin tapa, jolla hän vilkaisi Jamesia sivusilmällä sai Jamesin epäilemään, että ehkä Halla olikin sanonut jotain liikaa.

“Hetkinen”, James tuumi, kun palaset alkoivat viimein sopia yhteen. “Sinun äitisi pakottaa sinut naimaan Kaihen ja Kaihe haluaa toimittaa kuolleiden armeijan Louhille… se on se mahdoton tehtävä, jonka kaikki sinun kosijasi ovat yrittäneet tehdä! Sinun äitisi on Louhi!”

Halla katsahti huvittuneena Jamesin kiihtymystä. “Olen yllättynyt, että sinulla kesti noin kauan vetää tuo johtopäätös.”

No se kyllä selitti aika paljon Hallan surkeaa lapsuutta. “Eli Tuonetar on isoäitisi?”

“Niin”, Halla sanoi napatessaan viimeisen kurpitsaleivoksen vadilta. “Siksi minä varmaan sen vessakummituksen mielestä haisin Tuonelan virralta. Minussa virtaa kuoleman veri”, hän totesi kolkosti naurahtaen pyöritellessään leivonnaista sormiensa välissä ennen kuin otti siitä palan.

“Eli et ole käynyt Tuonelassa?”

Halla pureskeli suupalasen hyvin ja nielaisi sen ennen kuin vastasi: “Olen itseasiassa.”

“Yritit hakea jonkun pois”, James veikkasi. “Sisaresiko?”

Hallan tuijotti puoliksi syötyä leivonnaista, eikä näyttänyt olevan enää nälkäinen. “En. Sisareni ovat paremmassa turvassa kuoleman omana. Se… se on pitkä tarina”, hän sanoi ja laski leivonnaisen lautaselle ja pudisteli muruset pois käsistään. “Asiaan. Kaihe haluaa minut, mutta hän ei voi saada minua. Ei, ellei toimita armeijaa äidilleni. Mutta lisäksi, hänen on luotettava siihen, että minä palaan hänen mukanaan Pohjolaan, jota en aio tehdä, jos hän onnistuu tavoitteessaan”, Halla tuumi. Samassa hän kosketti sitä pussukkaa vyöllään, jota oli koskettanut aikaisemmin luokassa. “Hän haluaa vangita minut tähän samaan vankilaan, johon aion vangita hänet. Eikä hän voi riistää sitä minulta, sillä olen langettanut siihen vahvan loitsun, joka estää ketään muuta ottamasta sitä minulta väkisin”, Halla tajusi.

“Eli se on meidän syöttimme.”

Halla pudisti päätään ja vilkuili ympärilleen. “Se on liian vaarallista. Jos Kaihe saa tämän käsiinsä, olen mennyttä. Varsinkin kun hänellä on sekä oma sauvansa että minun. Minun on ensin löydettävä oma sauvani, jotta voin puolustaa itseäni. Luulin, että se on koko ajan ollut Kaihen luona, mutta toisaalta, hän ei ole käyttänyt sitä…. tuntisin sen. Ainakin uskon niin. Ehkä hän laittoi sen jonnekin talteen…”

“Toimiiko rummun paikannusloitsu sauvaasi?”

“Jos äskeinenkään ei toiminut, en usko”, Halla totesi pohtiva katse kasvoillaan. “Ehkä tein rummun jotenkin väärin...” Hallan lause hiljeni loppuun hänen miettiessään ankarasti. Sitten hän kohotti katseensa Jamesiin, eikä katse ollut kovinkaan toiveikas. “On ehkä keino löytää sauva toisella tapaa”, Halla aloitti epävarmasti, “mutta siihen tarvitaan kaksi.”

“No tässä meitä on kaksi”, James huomautti.

“Väentaikuus on riskialtista jopa sellaiselle, joka tietää mitä tekee”, Halla varoitti. “Enkä tiedä saanko tästä ulottuvuudesta yhteyden oman maailmani väkeen.”

“Mihin väkeen?”

Halla mietti hetken aikaa sopivaa käännöstä. “Väeksi voidaan kutsua taikavoimaa, mutta ne ovat myös paikkaan sidottuja henkiolentoja… kreikkalaiset kutsuivat niitä nymfeiksi, en tiedä sanooko se sinulle mitään.”

“Olen kuullut niistä”, James myönsi.

“No, kuten kerroin aikaisemmin, on olemassa eri ulottuvuuksia, jotka sijaitsevat päällekkäin tai lomittain. Väkeä on erilaista: veden väkeä, metsän väkeä… me etsimme ajan väkeä. Niillä on kyky aistia taikuutta ulottuvuuksien välillä. Joskus ne varastavat taikuutta itselleen toisista ulottuvuuksista, jonka takia ne ovat pirullisia pikku olioita. Jos saan mieleni matkaamaan minun ulottuvuuteeni tähän samaan paikkaan, saatan voida saada selville sen väeltä aistivatko ne sauvaani. Se on aika hakuammuntaa, koska ajan väkeä ei ole paljon, mutta en tähän hätään muutakaan keksi.”

“No kokeillaan sitten”, James yllytti, innostuen hieman siitä, että heillä oli taas johtolanka.

Halla puri poskensa sisäpintaan. “Et ymmärrä. Loveen lankeaminen jo ulottuvuuden sisällä on haastavaa, mutta eri ulottuvuuksien läpi”, Halla antoi äänensä hiipua kuulumattomiin ja pudisteli päätään. “Ja vaikka pääsisimmekin määränpäähäämme, väki ei ole tunnettu ystävällisyydestään. Ne haluavat tiedosta aina jotain vastineeksi.”

“No sitten annamme jotain vastineeksi. Emmekö me kuitenkin matkaa ilman ruumistamme? Mitä he muka voisivat meiltä vaatia?”

“Tieto on vaarallinen ase”, Halla huomautti vakavana.

“No eikö meidän kuitenkin kannata yrittää?” James yllytti, ei kai Halla olisi muuten asiasta kertonut.

Halla mietti hetken, mutta nyökkäsi ja katseli Jamesia arvioiden. “Kuten sanoin, siihen tarvitaan kaksi. Yksinkin voisi teoriassa onnistua, mutta se erittäin vaikeaa ulottuvuuksien väliselle matkalle, enkä ole juurikaan harjoitellut sellaista astraaliprojektiota. Tiedätkö miten astraaliprojektoidaan?”

“Öh… No en, mutta eikö se ole sitä, että mieli irtaantuu ruumiista ja nousee kehon yläpuolelle? Minulle kävi vähän sillä tavalla, kun olin kerran kovassa kuumeessa”, James kertoi.

Halla ei ollut selvästikään tyytyväinen Jamesin vastaukseen. “No, se on periaatteessa alku”, Halla sanoi ja kaivoi vyölaukustaan pienen putelin, jossa oli sinertävää nestettä. “Onnistuu astraaliprojektio ilman apuakin, jos harjoittelee, mutta meillä ei ole siihen aikaa.”

“Mitä tuo on? Onko se turvallista?” James kysyi

Halla kohotti kulmaansa sarkastisesti. “Mikään tässä ei ole turvallista. Kerron sinulle nyt suunnitelman. Kuuntele tarkasti.”

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
11. luku

James ja Halla palasivat takaisin tyhjään luokkahuoneeseen, jossa he olivat tehneet rummun. Sinne päästyään Halla otti viittansa taskusta palan kuivaa käärmeennahkaa, jonka hän oli vienyt salaisuuksien kammiosta. Laskettuaan sen pulpetille, hän otti vyöstään saman sinertävän pullon, jota oli aikaisemmin näyttänyt ja tökkäsi pulloon hieman kynttilän langalta näyttävän asian. Hän näytti tekevän pullosta jonkinlaisen suitsukkeen. Hän sytytti kädenheilautuksella käärmeennahan palamaan ja antoi sen leijua pullon yllä ja murentua sen sisään. Haju, joka käärmeennahasta ja suitsukkeesta tuli, oli niin kuiva, että se sai Jamesin yskimään.

Kun käärmeennahka oli kokonaan palanut ja kynttilänlanka syttynyt tuleen, Halla laski pullon lattialle heidän väliinsä ja kävi makaamaan lattialle. James teki samoin ja kävi pitkäkseen suitsukkeen toiselle puolelle.

Kivinen lattia ei ollut mitenkään mukavin alusta, mutta jos mieli irtaantui kehosta pian, ei kai sitä jäisi miettimään selän epämukavuutta. Vaikka Halla oli varoittanut, että heidän pitäisi pitää käsistä kiinni matkan ajan, jotta heidän mielensä eivät harhailisi kauas toisistaan, James yllättyi silti hieman, kun Halla tarttui itsenäisesti hänen käteensä. Tämä oli kolmas kerta, kun he pitivät toisiaan käsistä tässä luokassa. Hallan käsi tuntui tänään viileämmältä.

James sulki silmänsä niin kuin Halla oli neuvonut ja odotti, että jotain tapahtuisi. Juuri kun hän oli kysymässä milloin vaikutus alkaisi, hänen ajatuksensa muuttuivat puuroksi ja alkoivat harhailla omituisesti. Tunne oli sama, kuin silloin sen kovan kuumeen aikana. Keho alkoi tuntua etäiseltä.

“Mitä tämä oikeastaan on?” James kysyi väsyneenä, kun hänen ajatuksensa alkoivat lipua pitkin virtaa, jota hän ei pystynyt hallitsemaan.

“Hiljaa. Ole liikkumatta”, Halla muistutti.

Halla oli sanonut, ettei James saisi keskittyä ollenkaan ruumiin tunteeseen, vaan pelkästään omiin ajatuksiinsa, mutta hetken aikaa oli hankala sivuuttaa sitä faktaa, että Hallan pehmeä käsi oli kiertynyt hänen omansa ympärille. Vaikka kivilattia oli epämukava, suitsukkeen savu toi euforisen ja väsyttävän hyvänolontunteen. Suurin vaara tässä vaiheessa oli nukahtaminen, jota vastaan piti taistella pitämällä ajatukset virkeinä, joten James alkoi kuvittelemaan Tylypahkan karttaa päässään niin kauan, kunnes hänen kehonsa nukahti.

Kun hän ei enää tuntenut kehoaan aktiivisesti, Hallan sormia tai selän epämukavuutta, hän alkoi kuvitella “avaavansa kolmannen silmänsä ja nostavansa itsensä ylös”, niin kuin Halla oli neuvonut. Se sattui päähän oudon epämukavalla tavalla, mutta yritettyään sitä joitakin kymmeniä minuutteja, hän onnistui siinä ja alkoi tuntevansa nousevansa ylöspäin.

Tunne oli täysin hämmentävä. Hän näki yllään saman katon, jonka oli nähnyt ennen kuin oli sulkenut silmänsä, mutta jokin ei ollut ihan kohdallaan, vaikka hän ei oikein osannut sanoa mikä oli pielessä.

“Älä katso alas.”

James käänsi päätään ja näki hänen vieressään ilmassa leijuvan Hallan, jonka kasvot näyttivät samalla tavalla hieman erilaisilta kuin muu maailma heidän ympärillään, vaikka James ei ymmärtänyt miten astraaliprojektiokasvot erosivat oikeista. Kaikki näytti yhtä todelliselta kuin oikeastikin, ei mitenkään läpinäkyvältä tai väreilevältä, niin kuin hän oli odottanut. Ihan kuin hän olisi päätynyt peilin toiselle puolelle, jossa kaikki oli hieman toisenlaista.

“Miksen saa katsoa alas?” James kysyi, mutta hänen äänensä kuulosti erikoiselta… Ääni kihelmöi korvia ja tuntui väreilevän ilmassa pitempää kuin yleensä, vaikka ei suoranaisesti kaikunut.

“Säikähdät, jos katsot kehoasi”, Halla selitti ja leijui ylöspäin, kohti kattoa. Kaiken järjen mukaan Hallan viitan pitäisi hulmuta Hallan liikkeiden mukana, mutta se näytti yhä suoralta niin kuin makaisi lattialla. Halla kierähti vaivattomasti ympäri ja kääntyi katsomaan Jamesia. Tämän hiuksetkaan eivät valuneet poskia pitkin alaspäin, vaan olivat hieman valuneet taaksepäin olilta. Täällä ei ollut painovoimaa. Olo tuntui ihanan rennolta ja olemattomalta, vaikka hän pystyi tuntemaan kehonsa.

“Miten minä – ” liikun, James oli sanomassa, mutta näköjään hän liikkui vain ajattelemalla, että halusi seurata Hallaa. Häntä houkutti kuitenkin kääntyä katsomaan kehoaan, joten hän oli aikeissa vilkaista ihan vähän, mutta hän ei ehtinyt, kun Hallan käsi yllättäen kosketti hänen poskeaan ja siirsi hänen katseensa takaisin ylöspäin.

Kosketus tuntui joltain tajunnanräjäyttävältä kuin sadalta orgasmilta samaan aikaan. Se ei tuntunut aivan fyysiseltä kosketukselta, vaan joltain paljon paremmalta, joltain abstraktimmalta, niin kuin toinen koskettaisi suoraan hänen sieluaan. Halla tunsi sen selvästi myös, vaikka vetikin nopeasti kätensä pois. Naisen silmät pyöristyivät suuriksi ja katse muuttui intiimin läpitunkevaksi, jonka James uskoi kuvastuvan myös hänen kasvoiltaan. Ehkä siinä oli järkeä, se ei ollut heidän kehonsa, jotka koskettivat toisiaan, vaan heidän mielensä. James kohotti tiedostamattaan kätensä Hallaa kohti, mutta nainen ehti lipua kauemmas.

“Älä”, Halla sanoi, vaikka silmät yhä tuijottivat Jamesia halusta hulluina. “Ei ole aikaa.”

James ymmärsi sen, vaikka jokainen hänen solunsa (mikäli silloisessa tilassa pystyi sanomaan niin) kaipasi toista kosketusta. Halla ei ollut kuitenkaan sanonut älä, en halua tätä. Siinä tilassa ruumiin ja mielen haluja oli kuitenkin hankala erottaa toisistaan, joten James joutui tekemään paljon työtä pysäyttääkseen kätensä, joka yhä hapuili Hallan luokse. Täällä oli vaikeampaa ohjata kehoa, kun keho oli mieli.

“Mitä nyt?” James kysyi ääni utuisena, joutuen siirtämään katseensa jonnekin Hallan taakse.

“Me liikumme valonnopeudella eteenpäin vaihtamatta paikkaa”, Halla sanoi saman, minkä oli kertonut aikaisemmin.

“En vieläkään käsitä miten se on mahdollista”, James sanoi.

“Se on. Tämä kaikki mitä näemme on mielemme kuvitelmaa. Meidän kehomme eivät ole oikeita, mutta kaiken tämän näkemämme sisällä on vielä se mielemme, joka ohjaa valekehojamme”, Halla selitti. “Etsi se. Avaa kolmas silmäsi, niin kuin teit aikaisemmin ja matkaa syvemmälle.

“En ymmärrä miten”, James sanoi tuskastuneena, sillä hän ei enää erottanut mieltään kehostaan. Hän katseli Hallaa, jonka silmät tutkailivat huonetta huolestuneena. “Oletko sinä tehnyt tämän aikaisemmin?”

Halla ei vastannut.

“Halla, oletko?”

“Tiedän miten se teoriassa tehdään”, Halla selitti.

“Mutta et ole tehnyt tätä kohtaa ennen?” James huolestui.

“Rauhoitu tai heräät”, Halla sanoi nytkäyttäen kättään Jamesia kohti, mutta pysäyttäen sen nopeasti.

James hengitti syvään, ainakin yritti, mutta silloisessa tilassa hän huomasi, ettei osannut hengittää. James puri huultaan ja yritti kovasti keskittyä kolmannen silmänsä avaamiseen, mutta se ei tullut luonnostaan niin kuin aikaisemmin.

Entä jos...

James lipui hieman lähemmäs Hallaa. He olivat koko ajan huoneen suhteen vaakasuorassa, vaikka tasapainoasti tuntui kertovan, että he seisoivat ihan normaalisti. “Sinä sanoit, että se on helpompaa kahdestaan kuin yksin. Eikö se sitten tarkoita juuri sitä, että…” James sanoi ja lopetti lauseensa liikuttamalla hitaasti kättään Hallan kättä kohti. Halla ei vetänyt kättään kauemmas.

“Olen kuullut, että siihen voi hukuttautua”, Halla varoitti katse Jamesin lähestyvissä sormissa, mutta hänen kehostaan väreili halu, joka väreili myös Jamesin kehossa – mielessä. “Siihen voi uppoutua niin paljon, että unohtaa kaiken muun, että eksyy, eikä löydä takaisin.”

“Pitää sitten yrittää muistaa erottaa mieli valekehosta. Pitää mielessä tavoite: Liikkua vaihtamatta paikkaa”, James selitti, vaikka kaikki oli vain arvausta. Ehkä hän halusi vain tekosyyn kokea sama tunne uudestaan. Ei se huonoin mahdollinen kuolema olisi, loputon, ikuinen orgasmisade. Heidän sormensa olivat nyt vain senttien päässä.

“Liikkua vaihtamatta paikkaa”, Halla toisti silmät heidän lähenevissä sormissaan. Hallan sormi nytkähti.

Sitten heidän sormensa koskettivat toisiaan ja koko astraalikeho räjähti siitä hyvänolontunteesta, jolle mikään ei ikinä voisi vetää vertojaan. He takertuivat toisiinsa kiinni, painautuivat toisiaan vasten. Vaatteet eivät tuntuneet miltään, joten niitä ei edes tarvinnut repiä pois päältä – jos niiden poistaminen edes olisi mahdollista. He suutelivat ahnaasti ja hyvänolontunne vain tuntui kasvavan eksponentiaalisesti. Piti saada enemmän, enemmän, enemmän… mitään niin huumaavaa ja vaarallista ei James ollut ikinä kokenut elämässään.

Oli mahdoton ajatella mitään muuta, täysin mahdotonta, mutta samalla kun tajusi sen, miten mahdotonta oli ajatella mitään muuta, sitä ajatteli jotain muutakin kuin sitä tuntemusta ja sai mielensä takaisin hallintaansa. Liikkua vaihtamatta paikkaa, liikkua vaihtamatta paikkaa… avata kolmas silmä… avata kolmas –

Sitten he matkustivat valonnopeudella. Se oli vain nytkähdys, vilahdus, mutta se tuntui siltä niin kuin mieli olisi matkannut satoja miljoonia kilometrejä yhdessä sekunnissa ja nähnyt sen aikana niin paljon tajunnanräjäyttäviä asioita, ettei mieli voinut kestää niitä ja siksi unohti kaiken näkemänsä heti nähtyään sen.

He olivat yhä kiinni toisissaan, Jamesin kädet olivat Hallan vyötäröllä, Hallan kädet Jamesin hiuksissa, heidän huulensa yhdessä, kunnes he hiljalleen vetäytyivät kauemmas. Tunne ei ollut enää sama, läsnä oli yhä kihelmöinti, mutta ei tajutonta halua, jota ei voinut hallita. He tuijottivat toisiaan hetken ajan – järkyttyneinä, hämmentyneinä, ehkä myös pettyneinä tunteen loppumisesta – ja käänsivät sitten katseensa huoneeseen. Muuten kaikki näytti samalta, huone oli sama ja he yhä leijuivat ilmassa vaakasuorassa tuntematta sen omituisuutta.

“Toimiko se?”

“Toimi”, Halla sanoi ja osoitti alas, jonne hän oli kieltänyt Jamesia katsomasta. James seurasi Hallan osoitusta.

Kehot olivat poissa.

He laskeutuivat maankamaralle, vaikka oikeastaan he eivät tunteneet sitä. He pysyivät lattian päällä vain, koska lattiaa pitkin kävelleenä sitä oli tottunut ajattelemaan, etteivät jalat yhtäkkiä uppoaisi lattian läpi.

He lähtivät tutkimaan linnaa, joka näytti melko lailla samanlaiselta kuin Jamesin ulottuvuudessa. Lumotut taulut tosin olivat poissa ja käytävät olivat tyhjiä. James vilkuili sivusilmällä Hallaa. Heidän välilleen oli syntynyt painostava hiljaisuus, ei varsinaisesti epämukava, mutta jotenkin jännittynyt. Äskeinen intiimisyys oli ollut yllättävää, mutta ainakaan James ei katunut sitä. Kokemus oli ollut ihmeellinen ja unohtumaton, mutta mitä sellaisen jälkeen sanottiin toiselle? Oliko se ollut seksiä?

“Miltä ne näyttävät?” James tajusi kysyä ja katsoi Hallaa, joka näytti olevan uppoutunut ajatuksiinsa.

“Hm?”

“Ajan väki.”

“Se riippuu. Ne voivat näyttää miltä haluavat.”

“Ai vaikka tavalliselta kiveltä tai lautaselta? Miten me sitten erotamme ne?”

Halla naurahti. “Jos voisit muuttua miksi tahansa, muuttuisitko lautaseksi?” hän huomautti.

James kohautti olkiaan. “Kenen unelma ei olisi saada ihmisten syövän yltään.”

Halla katsoi häntä huvittuneen epäuskoisesti ja pudisti päätään. “Niiden löytämisen helppous riippuu siitä, onko niillä syy olla piilossa vai ei. Tähän mennessä emme ole nähneet ketään, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö täällä linnassa voisi asua joku.”

“Etkö sinä sitten käynyt täällä silloin, kun tulit tätä kautta minun ulottuvuuteeni?”

“En käynyt linnassa. Saavuin veden yli suoraan hautasaarelle ja avasin portaalin”, Halla selitti.

James nyökkäsi ympärilleen tähyillen. He ohittivat nyt nurkkauksen, jossa James oli kokenut ensisuudelmansa viisitoistavuotiaana. “Kaikki näyttää melko samalta kuin minun ulottuvuudessani. Onko kaikki siis saman näköistä eri ulottuvuuksissa?”

“Ei aina. Historia voi lähteä liikkumaan eri suuntaan ja se vaikuttaa siihen, minkälaisia paikkoja rakennetaan ja mitä niistä säilyy. Tämä on säilynyt minunkin ulottuvuudessani, joka on hyvä. On korkeampi mahdollisuus, että ne ovat täällä, jos paikka on säilynyt melko samalaisena useissa eri ulottuvuudessa.”

“Miksi Kaihe sitten tuli minun ulottuvuuteeni nostattamaan kuolleet?”

“Koska se sattui ajallisesti hyvään aikaan, neljäsosasatavuosipäivä luo hyvät olosuhteet nousulle. Lisäksi noitien ja velhojen sielut ja ruumiit ovat vahvempia kuin taiattomien. On myös hyvin mahdollista, että sota käytiin vain sinun ulottuvuudessasi”, Halla kertoi.

“Tässä ulottuvuudessa ei ehkä ole velhosotia?” James tuumi ajatellen Teddyä, joka ei ollut koskaan tuntenut vanhempiaan.

“Tai sitä ei käyty täällä tähän aikaan, en tiedä tarkkaan”, Halla myönsi. “En juurikaan ole koskaan päässyt matkustelemaan tai tutustumaan toisiin kulttuureihin.”

“Mutta miksei väkeä sitten ole minun ulottuvuudessani?”

Halla kohautti olkiaan. “En tiedä. Ulottuvuudet ovat erilaisia. On niitä, joissa ei ole ollenkaan taikuutta, niitä joiden taikuus on alkukantaista ja niitä, joiden taikuus on rikasta. Sinun omasi lukeutuu keskimmäiseen.”

“Alkukantaista?” James toisti hieman kärttyisenä.

Halla vilkaisi Jamesia huvittuneena. “Ette ole tietoisia toisista ulottuvuuksista ja käytätte taikuuteen puutikkuja: taikuutenne on alkukantaista”, Halla huomautti.

James yritti kieltää asian, mutta joutui sitten myöntämään, että ehkä Halla oli oikeassa.

Samassa heidän edestään alkoi kuulua askelia. James pysähtyi odottamaan kuka nurkan takaa tulisi esiin, mutta Halla kiskoi häntä kädestä ja veti Jamesin suoraan sisälle seinään. Siellä ei voinut nähdä mitään, ei edes omia käsiään, jotka James nosti silmiensä eteen nähdäkseen, näkikö hän ne.

“Mitä jos – ” siellä on se väki? James oli kysymässä, mutta Halla painoi etusormensa Jamesin huulille. Vaikkei hän voinut nähdä Hallaa, hän tunsi hyvin selvästi, kuinka lähellä toinen taas seisoi. Hänen huuliaan kihelmöi. Hänen mielensä valtasi elävästi muisto aikaisemmasta tajunnanräjäyttävästä tunteesta.

Vasta kun askeleet alkoivat ohittaa heitä, James tajusi miksi Halla oli reagoinut niin: askelia oli paljon ja ne olivat raskaita ja metallisia, ihan kuin heidät ohittaneet ihmiset pitäisivät haarniskoja yllään. Mutta miksi?

Kun askeleet viimein loittonivat, he kurkkasivat seinän läpi ja näkivät nurkan taakse tosiaan katoavan haarniskoihin pukeutuneiden miesten jonon.

“Tämä ei taida olla koulu”, James veikkasi.

“Ei varmaan”, Halla myönsi ja lähti kävelemään siihen suuntaan, josta sotilaat olivat tulleet.

“Miksi meidän piti piiloutua? Mitä he muka edes voisivat tehdä meille? Voimme kulkea seinien läpi. Pystyvätkö he edes koskettamaan meitä?” James huomautti.

“En usko, mutta he voivat vangita meidät taikuudella. Luulisin”, Halla tuumi. “Parasta pysytellä näkymättömissä, jotta emme joudu selittelemään itseämme vaan voimme keskittyä väen löytämiseen. Ajan väkeä voi vaistota ajantajun menettämisellä. Eli jos yhtäkkiä et osaa sanoa onko kulunut minuutteja vai tunteja, he saattavat olla lähellä”, Halla neuvoi heidän kulkiessaan eteenpäin. He eivät kuitenkaan olleet varautuneet siihen, mitä nurkan takana odotti.

He olivat saapuneet suureen saliin vievään eteishalliin, joka oli parhaillaan täynnä suurikokoisia haarniskoihin pukeutuneita sotilaita.

“Keitä te olette?” uteli suurikokoinen sotilas tummassa haarniskassaan, joka sattui katselemaan juuri siihen suuntaan. James ja Halla vilkaisivat toisiaan. Se siitä näkymättömissä pysymisestä. “Napatkaa heidät!”

Sotilaat lähtivät juoksemaan heitä kohti. James ja Halla aikoivat perääntyä, mutta samassa heidän takaansa joku juoksi heitä kohti. Ritari sujahti suoraan heidän lävitsensä. Tunne oli erikoinen, niin kuin solut – tai mielen osaset – olisivat liikkuneet pois tunkeilijan tieltä. Siltäkö aaveista mahtoi tuntua, kun ihmiset kävelivät läpi? Sotilaat pysähtyivät.

“Haamuja? Kutsukaa tietäjä!” joku huusi.

“Tule”, Halla sanoi ja nousi ylöspäin seuraavaan kerrokseen. Se oli käyttämättömän näköinen siisti makuuhuone, mutta ikkunoista avautuvasta maisemasta James tunnisti sen omassa maailmassaan olevan loitsuluokka. Sotilaiden raskaat askeleet kaikuivat yhä alhaalta.

“Äh, ei olisi pitänyt tulla”, Halla huokaisi lohduttomana, ”tiesin, ettei meillä ole kovinkaan hyviä mahdollisuuksia löytää ajan väkeä, mutta…”

“Löydämme heidät kyllä. Jatketaan vain matkaa”, James yllytti ja lähti lipumaan vielä ylempään kerrokseen. Nyt he olivat käytävällä, joka johti rehtorin kansliaan. He kuulivat ympäri linnaa kaikuvat huudot ja vaikka he eivät saaneetkaan tarkasti sanoista selvää, ei ollut vaikea päätellä mitä sotilaat huusivat. He eivät ehtineet pitkälle, ennen kuin heidän eteensä ilmestyi suippohattuinen ja pieni parrakas mies, joka osoitti heitä taikasauvallaan. Siinä samassa he jähmettyivät paikoilleen, eivätkä voineet liikkua. James yritti vilkaista Hallaa kauhistuneena, mutta hän ei saanut astraalikehoaan liikkeelle.

“Kovin epäkohteliasta saapua luoksemme tervehtimättä paikan isäntää”, pieni, parrakas tietäjä totesi ilkikurisesti ja lähti johdattamaan heitä alakertaan.


Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
12. luku

Suuri sali ei näyttänyt oikeastaan kovin erillaiselta kuin Jamesin ulottuvuuden sali. Tupavaakunat eivät koristaneet seiniä, mutta paikalla oli samanlaiset neljä pitkää pöytää, jonka ääreen oli kokoontunut sotilaita. Huoneen päädyssä oli pöydän tilalla suuri valtaistuin, jolla istui hurjan näköinen mies: Hartiat olivat kaksi kertaa normaalia leveämmät ja haarniska myötäili suuria rintalihaksia ja tukevia jalkoja. Miehen pää oli melko pieni verrattuna muuhun vartaloon, mutta päässä tällä oli kypärä, jossa oli korkeat sarvet.

“Seisotte sodan jumalan, hänen armollisuutensa Belatucadros ensimmäisen edessä”, kuulutti valtaistuimen vieressä seisova mies.

“Keitä te olette ja mistä olette tulleet?” sodan jumala puhui matalalla äänellä.

James vilkaisi Hallaa – se onnistui juuri ja juuri jos hän liikutti silmiään niin oikealle kuin vain mahdollista. Hallalla ei näyttänyt olevan aikomustakaan vastata. Tämän kasvot olivat jähmeän näköiset, eikä se johtunut vain heidän astraalikehojaan sitovasta loitsusta. James oli erottavinaan tämän silmissä loistavan pienoisen paniikin, mikä ei saanut Jamesin oloa yhtään paremmaksi. Silti hän rykäisi.

“Olen James Potter”, James sanoi yrittäen kuulostaa itsevarmemmalta kuin hän tunsi olonsa. “Ja olen kotoisin tuota… täältä. Mutta eri ulottuvuudesta.”

“Sehän selittää sen, mikseivät mieheni voineet raahata teitä niskavilloista tänne. Ette te haamuiltakaan näytä”, mies tokaisi ja siirsi katseensa Hallaan. Halla pysyi vaiti.

“Mitä, mykkäkö olet? Onko sinulla nimeä?”

James pelkäsi, että Halla ottaisi kysymykseen taas saman nihkeän suhtautumisensa, jolla tämä oli suhtautunut Jamesiin tämän kysyttyä, mutta Halla vastasikin nimensä yksisanaisesti. Ilmeisesti Hallakin koki tämä sodan jumalan sellaisena uhkana, ettei kannattanut olla uppiniskainen.

Mies tuijotti Hallaa silmiin ja pudisti hitaasti päätään. “Valehtelet. Mikä on oikea nimesi?”

Halla yritti kohottaa leukaansa, joka väreili hieman loitsun sitoessa sitä aloilleen. “Halla”, hän toisti.

Belatucadros kohotti kulmaansa. “Minkä nimen äitisi antoi?”

“Ei antanut.”

“Isäsi sitten.”

“Ei ole koskaan ollutkaan.”

Mies hymyili kierosti. “Arvoitusten ystäviä. Näyttäisin mielelläni, miten me täällä selvitämme arvoitukset, mutta teistä ei kuulemma saa otetta.”

“Kuulostaa siltä, että kompensoitte jotain, jos joudutte käyttämään lihasvoimaa arvoitusten selvittämiseksi”, Halla tokaisi katsellen häpeilemättömästi suoraan sodan jumalan silmiin. Jamesin teki mieli virnistää ja samalla tallata Hallaa jalalle. Halla oli saanut itsevarmuutensa takaisin, mutta se ei ehkä ollut hyvä asia tässä tilanteessa.

Belatucadros mutristi suutaan samaan aikaan yllättyneen huvittuneena, että hivenen loukkaantuneena. “Nokkaa sinulla piisaa... ja kylmyyttä. Beiranko suojatti sinä olet?”

“En ole kuullutkaan hänestä”, Halla tokaisi.

“Ketä sitten palvelet?”

“Itseäni.”

Belatucadros nojautui valtaistuimessaan hivenen eteenpäin tarkkaillakseen heitä tiukasti. “Sinä olet tästä maasta, toisin kuin harmaa savenvalajasi, joka on tullut paljon kauempaa. Mutta sinäkään et ole täällä oikeasti, ethän?”

Harmaa? James sai juuri ja juuri vilkaistua alaspäin ja huomasi, että hänen kehostaan oli alkanut kuihtua väriä. Ei vain ihosta mutta myös vaatteista. Paita oli paria astetta haaleamman punainen kuin aikaisemmin.

“En”, Halla myönsi vilkaisten Jamesia sivusilmällä. Tämän otsa kurtistui aavistuksen, joka ei ollenkaan saanut Jamesin oloa helpottuneeksi.

“Ja mikä tuo teidät valtakuntaani?”

“Ajan väki. Tarvitsemme vastauksen erääseen kysymykseen.”

“Savenvalajan maassa ei siis ole väkeä, jos tänne asti uskalsitte. Mahtaa olla kuivataikainen maa”, Belatucadros tokaisi.

“Emme aio olla vaivaksi, mutta haluaisimme mieluusti lähteä nyt”, Halla totesi kiirehtien, vilkaisten jälleen Jamesin harmaantunutta olemusta.

“Tottahan minä päästän teidät menemään”, Belatucadros sanoi sivellen jäntevää parran peittämää leukaansa. “Mutta vain yhdellä ehdolla. Sinä, Halla, tapat Beiran, talven kuningattaren.”

Hallan suu avautui varovasti. “Jaa että kenet?”

“Beiran. Muutaman menneisyyden riidan takia joka vuosi hän puhkuu rankan ja pitkän talven kansani kiusaksi. Joka talvi hän tappaa viattomia kansalaisiani. Joka syksy talvi saapuu aikaisemmin ja vie vielä kasvamassa olevan satomme. Haluan sen loppuvan.”

“Ja miksi sinä minut haluat sen tekemään?”

Mies hymyili. “Talven taikuus kulkee veressäsi. Se on samaa pahaa taikuutta, joka huokuu Beirasta.”

“Minulla ei ole taikuutta tässä hahmossa.”

“Tiedän. Siksi hoideltua oman ongelmasi, palaat takaisin ja teet mitä pyydän.”

Halla ei vastannut heti.

“Luulet varmaan, että olen typerä. Etten tiedä, ettei sinulla ole mitään aikomusta palata. Siksi onkin varsin kätevää, että olen varsin haka sielutaikuudessa. Laitan sieluusi merkin, jonka vain minä pystyn poistamaan. Löydän sinut mistä tahansa ulottuvuudesta, mistä tahansa kolosta”, mies sanoi ja hymyili niin, että paljasti suunsa, josta puuttui useita hampaita.

“Et voi tehdä sitä – ”

“Koska sielussasi on jo merkki? Aivan, tunnen sen… sinun luvattusi. Mutta voin purkaa tämän lupauksen. Kaiken lisäksi teen sinulle palveluksen tehdessäni niin, niin ruma merkki hänellä on. Lisäksi, pidän hänet”, mies sanoi ja osoitti Jamesia.

Halla seurasi Belatucadroksen katsetta Jamesiin silmissään järkytystä. “Miksi? Ei hänestä ole sinulle hyötyä”, hän kiirehti sanomaan.

“Ulottuvuuksien välinen matka ei ole helppoa minun väellenikään. Haluan tietää kaiken tästä toisesta ulottuvuudesta, jossa hän asuu.”

“Mutta hän kuolee, jos ei pääse takaisin kehoonsa – ”

“Hänen ruumiinsa kuolee siellä toisessa maassa, mutta mieli säilyy täällä ikuisesti.”

Hallan suu puristui viivaksi. “Et saa häntä.”

Belatucadros naurahti pilkallisesti ja tuijotti sitten Hallaa uhkaavasti. “Siinä tapauksessa te molemmat kuolette. Oletko valmis kohtaamaan kuoleman tuon ihmispojan vuoksi?”

Halla nosti leukansa ylöspäin. “En ole koskaan pelännyt kuolemaa.”

Belatucadros tarkasteli Hallan kasvoja lukien. “Vain sitä, mitä tulee sen jälkeen”, hän sanoi hitaasti. Hallan leukalinja kiristyi. “Et ole Pohjolassa, tyttö. Kuolema täällä ei ole yhtä tuttu sinulle. Suosittelen sinua harkitsemaan uudemman kerran.”

Hallan silmät kipunoivat vihaa. “Minä suosittelen sinua harkitsemaan uudemman kerran. Sinä olet elänyt tuhansia ja tuhansia vuosia hautoen kaunaa tätä Beiraa kohtaan, etkä siltikään ole saanut häntä hengiltä, sinä sodan jumala”, Halla pilkkasi.

“Varo sanojasi”, Belatucadros murahti.

“Tarvitset jonkun, joka tuntee talven taian, jään jekut ja pyryn puhkun. Sinä tarvitset minua.”

Belatucadros nojautui eteenpäin valtaistuimessaan leukapielet kiristyen. “Sinä et ole ainoa talven taitaja. Tein ehdotukseni sinulle puhtaasti tarjotakseni sinulle vaihtoehtoa kuolemalle.”

Halla naurahti ja katsahti itsevarmasti miestä kulmiensa alta. “Ehkä löydät jonkun toisen ennen pitkään. Mutta jos et ole tähän mennessä löytänyt ketään muuta kuin minut, joudut luultavasti odottamaan yhtä kauan seuraavaa mahdollisuuttasi”, Halla kertoi pahantahtoinen virne huulillaan. ”Onko sinulla aikaa odottaa? Kun Beira jatkaa kansasi tappamista vuodesta toiseen?”

Belatucadros nousi pystyyn. Vaikka James oli aikaisemmin pitänyt miestä isokokoisena, nyt Belatucadron koon vasta näki kunnolla: tämä oli pituuttaan yli kolmimetrinen ja hartiatkin olivat yli metrin levyiset. Tilanteesta huolimatta James oli hivenen tyytyväinen siitä, ettei hän ollut täällä fyysisesti, sillä tuo mies näytti siltä, että voisi murskata hänet pelkällä katseellaan.

Belatucadros asteli hitaasti uhkaavan painavilla askelilla alas portaita. Rautasaappaiden töminä oli sellainen, että oli ihme, etteivät laatat murtuneet askelien alla. Mutta Halla oli oikeassa väitteessään. Sen näki Belatucadroksen silmistä, joissa oli vihaa, mutta myös vastentahtoista myöntymystä.

Belatucadros pysähtyi muutaman metrin päähän heistä. “Jos en saa häntä, tuot minulle kirjoja hänen maailmansa historiasta. Tämän paikan historiasta”, hän teki kauppaa.

“Sinä poistat Kaihen merkin sielustani iäksi?” Halla varmisti.

“Poistan merkin ja annan tilalle omani. Sinä palaat tänne kirjat mukanasi ja tapat talven taiallasi viholliseni”, Belatucadros sanoi.

Halla ei kuitenkaan näyttänyt täysin varmalta. “Minun kulttuurissani merkki on lupaus avioliitosta. En aio vaimoksesi”, Halla huomautti.

Belatucadroksen kasvot vääntyivät irveeseen. “En tahdo talven noitaa morsioksi”, hän sanoi halveksuen. “Naisen on pidettävä peti lämpimänä, ei kuurata kankaita. Poistan merkkini, kun tuot minulle Beiran irtonaisen pään.”

Halla nyökkäsi. “Suostun.”

“Sitten olette vapaita lähtemään”, Belatucadros sanoi ja nyökkäsi pientä miestä kohti, joka oli vanginnut heidät liikkumakyvyttömiksi taiallaan. Heitä ympäröivä este hävisi ja he pystyivät taas liikkumaan.

“Ensin meidän on tehtävä se, mitä tulimme tekemään”, Halla sanoi liikutellessaan jäseniään. “Tarvitsemme tietoomme jotain, jota vain ajan väki tietäisi.”

“Ajan väki”, Belatucadros toisti ja purskahti nauruun. Myös muut nauroivat. “Minkälaisessa satumaassa sinä elät, jos kuvittelet voivasi löytää sen väkeä? Ajan väki on väestä harvinaisin, eikä näyttäydy ihan joka miehelle.”

“En olekaan mies”, Halla huomautti.

“Mutta ystäväsi tuossa on, eikä hänen punainen paitansa pysy punaisena ikuisesti. Sitten hänestä tulee minun, halusitpa sinä tai et. Sinulta loppuu aika mikäli mielit pitää hänet hengissä”, Belatucadros naureskeli.

Halla kiristeli hampaitaan, mutta näytti huomaavan, että Belatucadros oli oikeassa. “Hyvä on sitten. Tee taikasi ja poista merkki sielustani”, Halla sihahti.
 
Belatucadros asteli hitaasti lähemmäs Hallaa ja pysähtyi metrin päähän. Hän laittoi kätensä Hallan rinnan kohdalle. Sitten hän alkoi mutisemaan jotain vanhalla englannin kielellä, josta James ei saanut selvää. Hallan silmät pyöristyivät hetkeksi ja hän säpsähti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tutkailevaksi, tunnustelevaksi. Belatucadros ja Halla katsoivat toisiaan hetken ajan.

“Olet yhtä kylmä kuin miltä näytät”, Belatucadros tokaisi.

“Sinä et”, Halla sanoi äänessään yllättyneisyyttä.

James muisti mitä Halla oli sanonut merkin merkitsevän, että se miltä merkki tuntui, kuvasti toisen sielua. Kaihen merkki tuntui hänestä kylmältä, mädäntyneeltä tulelta, joltain, jota ei pitäisi olla olemassa, mutta oli kuitenkin. Miltä sodan jumala mahtoi tuntua?

“Odotan innolla, että tapaamme taas”, Belatucadros sanoi tiukka katse silmissään. “Älä odotuta minua liian kauaa”, hän lisäsi vihjaten vahvasti en haluaisi tuhlata miehiäni sinun etsimiseesi, mutta olen valmis tekemään sen.

“Ensi kertaan”, Halla totesi.

“Miten me pääsemme takaisin?” James supatti.

Halla ei vastannut vaan tarttui Jamesia kädestä ja lähti vetämään häntä ylöspäin. He lensivät läpi katon, kunnes pysähtyivät seisomaan katonharjalle.

“Kaunista, eikö? Ihan niin kuin sinunkin maailmassasi”, Halla sanoi heidän seisoessaan katon reunalla.

“On”, James sanoi hämmentyneenä, ajatellen sitä hetkeä tähtitornissa. Hän katsahti alaspäin, joka sai hänen vatsaansa vääntämään. Vaikkei hän pystynyt putoamaan, he olivat todella korkealla ilman minkäänlaisia kaiteita, joka sai kaikki punaiset hälytysvalot soimaan. Samassa hän tunsi töytäisyn selässään ja hän putosi katolta alaspäin.

Ennen kuin hän ehti edes ajattelemaan rationaalisesti, hän säikähti niin, että säpsähti hereille.

James pomppasi istumaan ja haukkoi henkeään. Hänen keuhkoihinsa sattui niin kuin hän olisi ollut vedessä liian pitkän aikaa eikä unessa. Aluksi olo tuntui omituiselta, niin kuin mieli olisi osaksi vieläkin jossain muualla, mutta pikkuhiljaa tietoisuus palasi normaaliksi. Hän käänsi katseensa Hallaan juuri ennen kuin tämä säpsähti itsekin hereille henkeään haukkoen, silmissään varsin hätääntynyt katse.

“Oletko kunnossa?” James kysyi automaattisesti nähdessään Hallan hätääntyneen katseen, jonkalaista hän ei ollut nähnyt vielä tämän kasvoilla, ei edes, kun heidän henkeään oli uhannut kolmimetrinen sodan jumala.

Halla räpytteli silmiään ja nousi istumaan. “Tietysti”, hän vastasi selviteltyään päätään hetken aikaa. Kai Jamesin omillakin kasvoilla sitten oli ollut samanlainen ilme. Hallan katse putosi alaspäin.

He pitivät yhä toisiaan käsistä kiinni.

He päästivät nopeasti irti toisistaan, mutta James ei voinut olla ajattelematta sitä himon hetkeä, kun jokainen kosketus oli vastannut sataa orgasmia.

He istuivat lattialla pitkän aikaa hiljaisuudessa. Se ei ollut toiminut, oikeastaan tehnyt vain enemmän vahinkoa, sillä Halla oli joutunut lupautumaan johonkin epäilemättä vaaralliseen. Mutta siitä oli seurannut jotain muutakin, jotain, josta James ei voinut olla varma oliko se hyväksi vai pahaksi. Halla oli kiinnostanut Jamesia aikaisemmin, mutta nyt hän kaipasi tätä, vaikka tämä istui hänen vieressään. Hän kaipasi sitä tunnetta, jonka he olivat kokeneet, mutta ehkä hän kaipasi myös jotain muutakin… sitä, kun Belatucadroksen vaadittua Jamesia jäämään Halla oli katsonut häntä katseessaan hätäännystä, niin kuin tämä ei oikeasti haluaisi menettää häntä. Jäänkylmä Halla, jonka silmissä James ei ollut ikinä nähnyt kiintymystä ketään tai mitään kohtaan, edes tämän omaa lemmikkikäärmettä, oli ollut kauhistunut ajatuksesta, että hänen olisi pitänyt jättää Jamesin sinne.

“Kiitos”, James sanoi rikkoen hiljaisuuden.

Halla käänsi päätään Jamesia kohti, mutta ei nostanut katsettaan lattiasta.

“Siitä, ettet jättänyt minua sinne.”

Halla nosti viimein katseensa Jamesiin, näyttäen hieman loukkaantuneelta. “Luulitko, että olisin?”

“Minä – en vain ajatellut, että merkitsisin sinulle jotain”, James selitti.

Hallan kasvot kylmettyivät. Hän nousi ylös. “Mutta luulit, että jättäisin viattoman miehen kuolemaan saadakseni mitä haluan?”

“En minä – ”

Mutta Halla oli jo ehtinyt ovelle ja paiskasi sen kiinni jäljessään.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
13. luku

Hallan mentyä James säntäsi heti tämän perään, mutta hän ei ehtinyt nähdä mihin suuntaan nainen oli lähtenyt. James huokaisi ja hieraisi niskaansa. Ehkä Halla halusi olla hetken yksin. Jameskin voisi tarvita hetken aikaa omaa rauhaa kootakseen ajatuksiaan.

Hän lähti hitaasti kävelemään pitkin käytävää, eikä ollut koskaan ollut yhtä helpottunut kuullessaan Sir Gadoganin haastavan hänet taisteluun ja jahtaavan häntä läpi taulujen, vaikka kohtaus ikävästi muistutti häntä Belatucadroksesta. Velhosodista huolimatta tämän ulottuvuuden asiat näyttivät olevan paljon paremmin kuin Hallan oman.

Oli näköjään kulunut enemmän aikaa kuin James oli odottanut, sillä aurinko oli jo siirtynyt lännen suuntaan ja viimeiset oppitunnit olivat loppuneet.

Heiltä alkoi tosiaan loppua aika. Tiistai koittaisi pian ja kupu rikottaisiin. Sitten Halla lähtisi jonnekin muualle jahtaamaan Kaihea, eikä James koskaan saisi tietää sitä, miten tilanteessa lopulta kävisi. Voittaisiko Halla Kaiheen? Jos voittaisi, päihittäisikö Halla Beiran ja pitäisi lupauksensa sodan jumalalle?

James sen sijaan palaisi asuntoonsa pilapuodin yläpuolelle eikä tekisi mitään hyödyllistä.

Hallan etsimisessä oli se hyvä puoli, että käytävillä kulkevat oppilaat antoivat aika hyviä vihjeitä siitä, minne tämä oli mennyt, sillä jokainen hänet nähnyt tietysti supisi hänestä ja vilkuili siihen suuntaan, jonne Halla oli mennyt. Niinpä James lopulta äkkäsi Hallan istuskelevan ulkona sillan kaiteella. Tämän jalat heiluivat kohti syvää rotkoa.

”Näyttää vaaralliselta. Ellet sitten osaa lentää ilman luutaa”, James huomautti. Hänen mielessään välähti pieni pelko siitä, että Halla aikoisi hypätä, mutta hänen tuntemansa Halla ei ollut sellainen.

”En osaa. Vielä”, Halla totesi katse yhä syvässä railossa, jonka pohjaa ei näkynyt. ”Mitä tuolla alhaalla on?”

”En tiedä. Sinne ei juuri tehdä päiväretkiä.”

James istahti kaiteelle Hallan viereen, mutta toisinpäin, jalat turvallisesti sillalla.

“Nyt Kaihe voi kadota minulta, jos en löydä häntä ennen kuvun rikkoutumista”, Halla huomautti synkästi ja nosti katseensa näkymättömään muuriin taivaalla. “He eivät saa rikkoa kupua.”

”Ymmärrän. Meidän on tehtävä jotain. Yritettävä jotain muuta.”

”Minä olen jo käyttänyt kaikki keinoni. En tiedä enää mitä tehdä”, Halla puuskahti turhautuneena.

James kosketti varovasti Hallan kämmenselkää. ”Keksimme jotain.”

Hallan huulet raottuivat ja silmät katselivat Jamesin kättä vähemmän varovaisella epäröinnillä – niin kuin hän viimein alkaisi luottamaan tähän.

***

Albus suuntasi kohti ikkunasyvennyksessä istuvaa ystäväänsä. Hänen kätensä tärisi hieman, joten hän tunki kädet taskuihinsa.

“Hei”, Scorpius sanoi ja soi hänelle pienen hymyn Albuksen hypähtäessä hänen viereensä ikkunasyvennykselle.

“Hei”, Albus vastasi ja hengitti syvään aloittaakseen sen, mitä hänen piti kertoa. ”Tuota… oletko nähnyt Jamesia?” hän sanoi viime hetkellä sen sijaa, että olisi sanonut sen asian, jonka hänen piti oikeasti sanoa.

”Ai, itseasiassa joo. Hän meni hetki sitten tuonne sillan suuntaan Hallan perässä”, Scorpius sanoi ja osoitti uloskäyntiä. ”Luuletko, että hän viimein aikoo kokeilla kuvun reunaa saadakseen selville miltä tajuton sähkäri tuntuu?”

Albus naurahti ja sipaisi hiuksiaan. ”Tuskin. Sitten hän ei voisi auttaa Hallaa.”

Scorpius irvisti. ”Niin. James parka. Halla ei vaikuta kovin avautuvaiselta tyypiltä, se ei voi loppua kuin huonosti.”

”Niin…” Albus sanoi hiljaa. Hän ei voinut olla miettimättä loppuisiko hänen ja Scorpiuksenkin suhde huonosti, siihen, että Scorpius ei ymmärtäisi ja vihaisi häntä… Äh, ei voinut. Scorpius ei ollut sellainen. Scorpius oli hänen paras kaverinsa. Hän ymmärsi.

”Mikä hätänä?” Scorpius huomasi ja pukkasi Albusta kylkeen.

“Äh… minun on kai sitten viimein… kerrottava sinulle jotain”, Albus aloitti ja hengitti sisään. Hän vilkaisi Scorpiusta varovasti. ”Tämä ei muuta mitään, okei… se vain… on jotain, mitä en ole uskaltanut kertoa”, hän selitti ja päätti sitten purskauttaa sanat nopeasti ulos: ”Olen homo.”

Scorpius katseli Albusta hiljaa kahden silmänräpäyksen ajan, jotka tuntuivat Albuksen mielestä kahdelta ikuisuudelta. “No se selittää sen, mikset ikinä ole kiinnostunut tytöistä”, Scorpius hihkaisi viimein. “Olenpas tyhmä, kun en ole tullut ajatelleeksi.”

Albus räpytteli silmiään. “Eli… sinua ei haittaa?”

“Ei tietenkään”, Scorpius vakuutti. “Kuten sanoit, eihän se muuta mitään. Tai siis ethän sinä vasta nyt sellaiseksi muutu, vaan olet ollut jo pidemmän aikaa. Joten miksi se muuttaisi mitään. Kauanko olet tiennyt?”

Albuksen vatsaa väänsi hieman, vaikka hän tunsikin enimmäkseen helpotusta. Entä jos hän halusi kuitenkin jonkin muuttuvan? “Ai no… ehkä vitosluokasta.”

“Kun Lysandra Scamander pussasi sinua poskelle ja sinä kauhistuit?” Scorpius arvasi.

“Joo”, Albus naurahti ja punastui hieman. Hän avasi suunsa ja punnitsi mielessään, pitäisikö hänen kertoa Scorpiukselle vielä koko totuus, että hän oli hieman ihastunut tähän, mutta hän ei ehtinyt päättämään, kun viereiseltä käytävältä kuului karmaisevaa itkua.

***

”James! Halla!” kuului Albuksen kiljaisu linnan ovilta. ”Tulkaa äkkiä!”

Halla oli pystyssä salamannopeasti, vaikka tämä oli ollut istumassa väärin päin sillan kaiteella. Jamesin piti taas pinkaista tämän perään, ja tällä kertaa vielä aika lujaa, koska Halla oli pistänyt juoksuksi.

James ymmärsi pian, mistä Albus oli niin säikähtänyt, sillä päästyään sisälle linnaan, oli mahdotonta olla kuulematta hirvittävää kiljumista. He juoksivat muutaman käytävänvälin ja saapuivat viimein kohtaan, jossa keskellä käytävää makasi maassa pieni korpinkynsityttö, joka itki vertahyytävää, kimeää itkua. Lähellä olevat ihmiset olivat kaikonneet mahdollisimman kauas tytöstä ja pitelivät korviaan. Kaikki paitsi toinen korpinkynsityttö, joka otti levottomia edestakaisia asteita eteen ja taakse, tietämättä mitä tehdä.

“En tiedä mitä tapahtui!” toinen ensiluokkalainen korpinkynsi nyyhki, kun James ja Halla juoksivat paikalle. “Hän vain yhtäkkiä kaatui maahan ja alkoi pitämään tuollaista ääntä.”

“Kuulostaa kuin vauvan itkulta”, James ihmetteli ja painoi kätensä korvilleen, sillä huuto oli korviahuumaava.

“Se on ihtiriekko”, Halla tajusi hieraisi päänsä sivua. “Kaihen loitsu nostatti sen.”

“Mikä ihtiriekko oikein on?”

Halla vilkaisi ympärilleen. “Meidän on saatava hänet sairaalasiipeen.”

James nyökkäsi ja nosti tytön leijuntaloitsulla ylös ja lähti ripeästi kävelemään kohti sairaalasiipeä. Tyttö itki koko matkan ajan ja niinpä he luonnollisesti keräsivät pelokkaita katseita.

Jamesin laskettua tyttö yhdelle sängylle, paikalle saapunut professori Lipetit yritti loitsia vaimennusloitsua tytön ympärille, mutta itku kuului siitäkin huolimatta.

“Mitä ihmettä on meneillään?” matami Pomfrey kauhisteli.

“Hän ei ole fyysisesti vaarassa”, Halla vakuutti melun läpi. “Hänen kehonsa on ottanut hallintaan kuolleen äpärän sielu, ihtiriekko. Luultavasti Kaihen loitsu nostattaa ensimmäisenä tuoreasti kuolleet. Se on hyvä asia, sillä meillä on siis vielä vähän aikaa”, Halla selitti ja joutui puhumaan aika kovaan ääneen, että saisi äänensä kuuluville. ”Tämä on helppo tapaus. Meidän on vain löydettävä paikka, johon lapsi haudattiin ja suorittaa muutama rituaali”, Halla sanoi ja nosti katseensa matami Pomfreyhyn.

“Oletko hoitanut viime vuosien aikana ketään raskaana ollutta oppilasta, joka kenties menetti lapsensa, tai jonka lapsi syntyi kuolleena?”

“Minulla on salassapitovelvollisuus”, matami Pomfrey sanoi tiukasti.

“Sinun ei tarvitse kertoa kuka äiti oli, jos tiedät mihin lapsen luut joutuivat”, Halla sanoi.

Matami Pomfrey näytti tiukalta, mutta vastasi sitten. “Muutama kuukausi sitten tänne tuli eräs tyttö. Siitä lapsesta ei jäänyt varsinaisesti luita jäljelle. Raskaus keskeytyi neljännellä kuulla.”

Hallan otsa kurtistui. “Oletko varma, että se on ainut tapaus?”

“Ainut tapaus viime vuosiin, joka on ehtinyt niin pitkälle.”

Halla vilkaisi vielä kauemmas jäänyttä tyttöä, joka kiljui yhä kammottavasti. “Sikiöstä kuitenkin jäi jotain jäljelle, eikö niin?”

“Jäi sellainen kämmenenkokoinen otus”, matami myönsi. ”En ole varma mitä sille kävi, laitoin sen pieneen pahvilaatikkoon ja tyttö otti sen mukaansa. Halusi haudata sen yksin.”

Halla huokaisi. “No sitten meidän on saatava tietää, kuka se tyttö oli”, hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi itkevää korpinkynsityttöä.

Matami Pomfrey huokaisi, mutta näytti tulevan siihen tulokseen, että tässä tilanteessa se oli välttämätöntä. ”Olkoon sitten”, hän sanoi ja käänsi katseensa Jamesiin. “Toivottavasti osaat olla hienotunteinen ja olla tekemättä asiasta isoa numeroa. Hänellä oli oikeus pitää asia itsellään.”

“Minäkö? Hetkinen kenestä me puhutaan?” James ihmetteli.

***

”En voi uskoa tätä”, James hengähti heidän lähtiessään ulos sairaalasiivestä. ”Tai siis… nelikuinen? Enkä huomannut? Eikö sen pitäisi jo näkyä? Ja että minun – ”

”James, keskity. Sillä ei ole nyt väliä miksi ja miten, vaan missä hän on tällä hetkellä, jotta voimme löytää lapsen”, Halla huokaisi.

”Öö...” James mietti ja kaiveli muistiaan. Varmasti näiden muutamien päivien aikana hänelle oli jäänyt päähän jotain seitsemäsluokkalaisten lukujärjestyksistä… ”Muodonmuutoksia! Ehkä…”

”No, täytyy yrittää”, Halla sanoi. ”Minne suuntaan?”

James nyökkäsi portaikkoa kohti. Jamesin ihmeeksi hänen muistinsa ei ollut pettänyt häntä, sillä seitsemäsluokkalaisten muodonmuutosluokassa oli heidän kaipaamansa henkilö.

”Anteeksi professori, me tarvitsisimme Rosea kipeästi”, James sanoi ja viittoi Rosea mukaansa. Rose kurtisti kulmiaan, mutta käveli ulos luokasta.

“Mitä nyt? Vielä vuosi sitten olisin arvostanut sitä, että pääsen lintsaamaan tunnilta, mutta nyt minun pitäisi oikeasti osata jotain S.U.P.E.R -kokeita varten”, hän selitti ja vilkaisi taaksensa luokkaa.

“Mihin hautasit lapsesi”, Halla töksäytti.

Rose muuttui kasvoiltaan kalpeaksi. “En minä… Mitä?”

“Me tiedämme siitä lapsesta. Muutama kuukausi sitten sinä menetit nelikuisen sikiön”, James sanoi.

Rose vilkuili ympärilleen, mutta käytävä oli autio. Silti hän käveli kauemmas sulkeutuneesta ovesta. ”Miten se liittyy mihinkään”, hän mutisi.

“Meidän on tiedettävä, minne sinä hautasit hänet. Sikiön varjosielu on ottanut haltuunsa tytön ja meidän on saatava se pois”, Halla selitti.

Rose puri huultaan ja katseli pois päin. Viimein hän nyökkäsi ja lähti sitten kävelemään eteenpäin.

“Tiesikö Scorpius siitä?” James kysyi. “Senkö takia te erositte?”

Rose vilkaisi Jamesia. “Hän ei tiedä. Ja toivoisin, ettet kertoisi hänelle.”

”Minä kun luulin, että Scorpiuksella oli sellainen muinainen ei seksiä ennen avioliittoa -mentaliteetti”, James sanoi ja tajusi asian ytimen heti saatuaan lauseen suustaan. Hän vilkaisi serkkuaan, joka tuijotti eteenpäin kasvot vakavina.

”Entä… tiesikö Lorcan?” James kysyi. Hän ei ollut ihan varma mihin kohtaa aikajanaa Scorpiuksesta eroaminen ja Lorcanin kanssa seurustelu sijoittuivat sikiön suhteessa.

Rose mulkaisi Jamesia, joka vihjasi sitä, että aikajana saattoi olla hieman häilyvä.

“Hei, en minä tuomitse”, James sanoi ja nosti kätensä pystyyn.

”Ei sinulla olisi siihen oikeuttakaan”, Rose tokaisi ja kiristi tahtia. ”Ja ei. Ei hänkään tiennyt.”

Viimein he saapuivat pihalle, jossa Rose johdatti heidät pihamaan poikki metsän reunaan, jossa kasvoi ruusunmarjapensas. Rose kyykistyi sen luokse ja kosketti maata sen edessä.

“Minä en menettänyt sitä”, Rose tunnusti. “Tein aborttiliemen salaa. En ollut varma antaisiko matami Pomfrey sitä minulle, kun olin jo neljännellä kuulla. Mutta toisaalta en saanut edes tietää kuin viikkoa aikaisemmin, kun tunsin sen liikkuvan. Luulin, että menkkani olivat jääneet välistä stressin takia, koska niin on käynyt kuluneen parin vuoden aikana useasti.”

Yllättäen Halla kyykistyi Rosen viereen ja kosketti tätä olalle. ”Se oli sinun päätöksesi, eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita sinua asiasta.”

Rose hymyili surullisena, mutta kiitollisena Hallalle ja nousi pystyyn. Halla laski hautapaikan päälle rummun ja asetti rummulle neljä luuta.

“Minä rakastuin Lorcaniin ihan vahingossa”, Rose tunnusti Jamesille. ”Ja kun tajusin sen, lopetin jutun Scorpiuksen kanssa. Meidän suhde oli kuihtunut kasaan jo aikoja sitten ja Lorcan… no, me olemme parit astronomiantunnilla. Katselimme yksi yö tähtiä tutkielmaamme varten ja se vain… tapahtui. Kun on kemiaa jonkun kanssa, sitä on vaikea ohittaa, vaikka tietäisi, ettei se olisi ihan oikein. Scorpius on hyvä tyyppi, enkä minä koskaan halunnut satuttaa häntä.”

James katseli Hallaa, joka alkoi mutisemaan suomenkielistä loitsua. Hänkään ei ollut halunnut satuttaa Karenia, mutta oli silti satuttanut. Sitten oli ilmaantunut Halla, joka oli saanut Jamesin tajuamaan ja tuntemaan kaikenlaista.

Halla nousi viimein pystyyn. “Suoritin siunauksen. Sikiön varjosielu liikkui eteenpäin.”

“Toimiiko tuo loitsu kaikkiin nousseisiin varjosieluihin?” James kysyi.

“Valitettavasti ei”, Halla sanoi. “Vain sikiöihin ja vauvoihin, sillä heidän sielunsa ovat viattomia ja niiden kuuluisi matkata suoraan parempaan paikkaan. Ihtiriekkoja syntyy, kun lapsi on haudattu kiireellä väärään paikkaan ilman siunausta.”

Rose tuijotti maata huultaan purren ja näytti varsin syylliseltä.

“En syytä sinua”, Halla sanoi Roselle empaattisesti. “Tuon kaiken sisällä pitäminen on ollut varmasti raskasta, etkä olisi voinut tietää, että näin kävisi.”

“Silläkö oli… sielu”, Rose sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. “Ja minä vain… tapoin sen.”

“Kun ihminen kuolee, hänestä jää maan päälle osa sielua eli varjosielu. Toinen osa sielua, siirtyy eteenpäin kuolemanjälkeiseen maailmaan. Mutta tämä sikiö ei ollut vielä kehittänyt oikeaa sielua, koska lapsi saa sen vasta syntyessään. Sillä oli vain varjosielu, jolla ei vielä ollut mitään ajatuksia tai tunteita. Se on tavallaan tyhjä maalauskangas, joka odottaa, että sille maalataan jotain. Päätös oli sinun. Et olisi tehnyt sille palvelusta, jos olisit pitänyt sen, vaikka et olisi ollut valmis äidiksi.”

Rose näytti hivenen helpottuneemmalta. Hän nyökkäsi.

“Mutta, jos sinä olet tosissasi Lorcanin kanssa, sinun ehkä kannattaisi kertoa hänelle”, James huomautti. “Jos näet suhteenne etenevän jonnekin, tuo on iso salaisuus pidettäväksi. Ei hän varmastikaan syytä sinua, jos teidän juttunne on oikea.”

“Niin”, Rose sanoi hiljaa ja pyyhkäisi nenäänsä kämmensyrjäänsä. “Ehkä.”

He lähtivät kävelemään kohti linnaa, Rose muodonmuutosluokan suuntaan ja Halla ja James sairaalasiipeen varmistamaan, että korpinkynsityttö olisi kunnossa.

“Sinä lupasit, että kertoisit minulle tarinasi, jos tekisin sinulle sen rumpunahan”, James huomautti muistellessaan sillä välin heidän kokemaansa yhteistä taivalta. He kävelivät hitaasti, eikä Hallakaan sillä hetkellä näyttänyt kärsimättömältä.

“No sinähän jo tiedät, olen Louhin tytär. Yksi kolmesta pohjolan tyttärestä”, Halla kertoi synkästi.

“Mitä sisarillesi tapahtui?”

Hallan katse oli tumma ja hetken ajan James luuli, ettei tämä aikoisi kertoa, mutta tämä aloitti viimein. “Vanhimman meistä äitini lupasi vaimoksi Seppä Ilmariselle, jos tämä takoisi sammon, joka jauhaisi tyhjästä rahaa, viljaa ja suolaa. Ilmarinen teki sen ja sai sisareni vaimokseen, mutta sisareni ei kestänyt kauaa, ennen kuin Ilmarisen onneton orja Kullervo manasi karhut ja sudet hänen peräänsä, jotka tappoivat hänet. Ilmarinen palasi pohjolaan ja ryösti toisen sisareni mukaansa, mutta hän ei antautunut tälle noin vain. Ilmarinen suuttui ja muutti hänet lokiksi, joka ei enää muistanut omaa eloaan Pohjolan tyttärenä.”

Heidän ylitsensä lehahti parvi lintuja, joita Halla pysähtyi katsomaan ja naurahti katkerasti.

“Sellaista sankaria Väinölän väki juhlisti. Sellaisia julmia sankarimiehiä on Kalevalan maa pullollaan.”

“Mitä hänelle kävi, Ilmariselle?” James kysyi.

Halla käänsi katseensa taivaasta Jamesiin. “Mitä sinä luulet, että hänelle kävi?”

“Tapoitko sinä hänet?”

Halla käänsi katkeran katseensa muualle. “Meidän äitimme kasvatti meidät heikoiksi. Kauniiksi neidoiksi pulassa, joiden ainut tehtävä oli viehättää vahvempaa sukupuolta. Olimme hänelle omaisuutta. Hän ei edes… hän ei edes antanut meille nimiä. Kutsui meitä kaikkia Pohjolan tyttäriksi.”

“Sinä olet kaikkea muuta kuin heikko”, James huomautti.

Halla hymähti ja hymyili katkerasti. “Otin kaiken äidiltä oppimani heikkouden ja käänsin sen päälaelleen – vahvuudeksi. Ilmarinen tuli hakemaan minuakin, sisaruksista vähäisintä, jota kukaan ei koskaan katsonut, kun kaksi muuta sisarta olivat huoneessa. Minun hopeanharmaita hiuksiani sanottiin aina heikkouden merkiksi. Sanottiin että kuolisin nuorena, eikä kukaan halunnut sellaista vaimoa, kun kaksi kultahiuksistakin oli tarjolla. Minä esitin olevani ilahtunut siitä, että sain viimein huomiota Ilmarisen kaltaiselta sankarilta”, Halla hymyili katkeran pahantahtoisesti ja silitti kaulallaan liikuskelevaa päiväunilta heränneen Roudan päätä.

“Lähdin hänen mukaansa, mutta Pohjolasta Väinölään on pitkä matka. Kun hän kävi levolle ja jätti minut tiskaamaan astioita, minä vedin hänen kurkkunsa auki ja kirosin hänen sielunsa vaeltamaan ikuisesti eksyneenä Tuonelan virrassa.”

Halla katseli Routaa ja silitti käärmeen leukaa. “Enkä minä tehnyt vain sitä. Ilmarinen oli inhottava mies, mutta hän oli kieltämättä vahva, kun osasi takoa taikasammon. Minä rikoin hänen sielunsa juuri niin kuin äitini oli opettanut. Sen avulla siirsin omaa sieluani kannon vieressä luikertelevaan kyykäärmeeseen.”

Jamesin suu jäi hetkeksi auki hänen katsellessaan Hallaa, joka siveli käärmeen päätä. “Routa on sinun hirnyrkkisi?” hän kuiskasi. Kyllähän se oli välähtänyt hänen mielessään jo silloin alussa, mutta että hän oli ollut oikeassa...

“Niin”, Halla sanoi ja nosti katseensa Jamesiin. “Tom selvästi pilasi niiden maineen ahneudellaan. Me kutsumme niitä lievoiksi. Sidomme sielumme vain eläimiin. Se ei ole meille kyky huijata kuolemaa, vaan kumppanuussuhde.”

“Voldemortillakin oli käärmehirnyrkki”, James sanoi hiljaa. “Kerroitko sinä hänelle hirnyrkeistä.”

“Taisin mainita asiasta”, Halla myönsi. “Huomasin heti, että hän oli erilainen kuin kukaan muu kosija, jonka olin kohdannut. Pelkäsin, että hän saattaisi jopa onnistua mahdottomassa tehtävässä, jonka äitini hänelle antaisi, vaikka hän olikin tullut paikalle loveen lankeamalla – samalla tavalla kuin miten me yritimme aiemmin. Hän oli varsin tarkkaavainen ja huomasi, etten halunnut aviomiestä, joten hän kysyi eikö ollut todellakaan keinoa, jolla hän voisi huijata kuolemaa. Minä kerroin hänelle lievoista – tämä tapahtui ennen kuin lähdin Ilmarisen matkaan. Hän olisi luultavasti saanut niistä selville ilman minuakin, sillä lievot – tai hirnyrkit kuten sinä niitä kutsut – selvästikin tunnetaan tässäkin maailmassa.”

James ei oikein tiennyt miten suhtautua. Halla puhui asiasta kovin neutraalisti, mutta toisaalta, ei Halla ollut voinut vaikuttaa siihen, miten hänet oli kasvatettu. Tämä Hallan maailma, Pohjola, oli varsin erilainen kuin Jamesin maailma.

”Haluatko sinä kuulla loput, vai oletko saanut tarpeeksesi?” Halla kysyi, huomaten selvästi Jamesin varovaisuuden.

”Kerro.”

“Ilmarinen ehti viedä minut hevosellaan Pohjolan rajalle, sinne missä talvi ei ole enää ikuinen. Sinne, missä viimein kasvoi vihreä, jota minä en ollut koskaan nähnyt. Minä matkasin syvemmäs kesään ja törmäsin erääseen nuoreen tietäjään. Hän oli kovin erilainen mies, kuin olin koskaan ennen tavannut. Ei esittänyt olevansa kaikkitietävä, vahva ja julma. Hän antoi minun jäädä yöksi latoonsa. Jäin pitemmäksi aikaa ja se sopi hänelle, jos auttaisin häntä hänen peltojensa kanssa. Autoin häntä. Hän opetti minua metsästämään. Aloin itse opettelemaan taistelemaan, koska tunsin silti oloni suojattomaksi. Hän ei koskaan suostunut koskemaan miekan varteen, mutta opetti minulle taikuutta ja auttoi minua veistämään sauvani. Me rakastuimme ja kesä vaihtui huomaamattamme talveksi, jolloin talveen kirottu äitini saattoi viimein löytää minut.”

James tutkaili Hallaa, jonka katse synkkeni. Tämä oli kuitenkin rakastanut jotakuta, eikä se varmastikaan loppunut hyvin.

“Äitini sanoi, että olisi vain yksi mahdollisuus, että hän jättäisi meidät rauhaan: tietäjän oli suoritettava yksi äitini kuuluisista mahdottomista tehtävistä ja tämä oli se tehtävistä mahdottomin: hankkia hänelle kuolleiden armeija. Tietäjäni kammoksui sotaa, ei heikkouttaan vaan koska rauhan pitäminen vaati enemmän rohkeutta kuin sodan tuominen. Hän oli käyttänyt koko elämänsä pahan vastustamiseen, eikä hän aikonut antaa pahalle periksi nytkään. Vaikka hänen taikuutensa oli vahvaa, se oli vaaleaa kesän taikuutta, eikä se pärjännyt äitini pimeydelle. Hän jätti tietäjän kuolemaan hitaasti syliini”, Halla kertoi ja siveli yhä käärmeen päätä. “Hänen nimensä oli Routa. Hänen mukaansa viimein nimesin käärmeenikin, jolle en ollut keksinyt nimeä.”

Jamesista tuntui pahalta Hallan puolesta, vaikka hän olikin arvannut, ettei tarinalla ollut onnellista loppua.

“Hänen mentyään, annoin myös itselleni nimen”, Halla kertoi ja katsoi viimein Jamesia. “Tiedätkö mitä Halla tarkoittaa?” hän kysyi.

James pudisti päätään.

“Se tarkoittaa kasvukauden aikana tapahtuvaa lämpötilanlaskua, joka tappaa kasvillisuuden. Se tarkoittaa talvea keskellä kesää. Koska minä toin hallan Roudan luokse.”

Jamesin iholle nousivat kylmät väreet. “Se ei ole sinun syysi”, hän kuiskasi.

“Kyllä se on”, Halla sanoi siirtäen katseensa taas kaukaisuuteen. “Routa tapasi kutsua minua Kuuraksi. Kauniiksi jääkiteiksi, jotka ilmestyvät kasvien pinnalle ja suojelevat niitä pakkaselta. Mutta en minä ole Kuura. Minä olen Halla.”

Kaikesta Hallan kertomasta huolimatta, James ei voinut olla tuntematta surua Hallan vuoksi. Tämä ehkä oli tehnyt pahoja asioita, mutta vain pahoille ihmisille. Syystäkin.

“Sinä päätit kerran, kuka olet, joten voit päättää uudestaankin”, James huomautti. “Voit olla Kuura, jos haluat.”

“Kuura on typerä ja naiivi”, Halla tokaisi ja nosti katseensa taivaalle. “Kuura ei selviä itse pakkasesta. Kuuran kiteet sulavat kesän tullessa. Halla selviää mistä vaan. Halla tuo pakkasen tullessaan”, hän sanoi synkästi runollisella äänellä kuin laulaisi ja lähti taas kävelemään kohti sairaalasiipeä.

Siihen James ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut tuntenut Kuuraa, tietäjäänsä rakastunutta naista, joka oli ensimmäistä kertaa vapaa tekemään mitä halusi. Kuurasta oli tullut Halla, joka kantoi maailman painoa harteillaan ja joutui yhä taistelemaan vapaudestaan. James saattoi erottaa vilauksen Kuuraa Hallan silmistä, mutta kieltämättä vaikutti siltä, että Hallalla oli monia muuria rikottavana, ennen kuin hän voisi olla todella vapaa.

Korpinkynsityttö istui sairaalasiiven sängyllä matami Pomfreyn tutkittavana. “Ei sinussa näytä olevan enää mitään vikaa, voit mennä”, hän sanoi viimein, jolloin tyttö lähti kiireesti pois. Halla ja James jäivät seisomaan sairaalasiiven ovelle katsellen tytön menoa.

”Onko hän todella kunnossa?”

”Siltä näyttää”, Halla tuumi ja vilkaisi Jamesia. “Pelkäätkö sinä minua?”

James tarkkaili naista. “En. Koska kaikesta elämässäsi käyneistä asioista huolimatta, sinulla on korkeat moraalit. Et ole sisimmissäsi paha ihminen.”
Halla näytti hämmentyneeltä. “Uskotko niin?”

James nyökkäsi. “Se mitä sanoit Karenista minulle ja se miten suhtauduit Roseen… Sinä välität kyllä, et vain anna sen näkyä. Kyllä kai sinullakin on joitain ystäviä?”

“Tuonelan Tytti”, Halla vastasi. “Hän kuljettaa lauttaa Tuonelan virran yli. Minä lähdin sinne… Roudan kuoleman jälkeen etsimään häntä. Tytti ei ensin suostunut päästämään minua yli, joten jäin hänen lautalleen istumaan silkasta itsepäisyydestä”, Halla naurahti hieman. “Mutta Tytti on ihan yhtä itsepäinen. Istuin siinä monta kuukautta ja lopulta me ystävystyimme. Hän ei siltikään päästänyt minua yli lautallaan, mutta sanoi, että koska olen Tuonettaren lähisukua, pystyn kävelemään virran päällä. Tietenkään minulle ei tullut edes mieleen kokeilla. Vuosia kului enkä löytänyt Routaa, koska Tuonela ei varsinaisesti ole mikään pikkukylä. Tytti tuli minua viimein hakemaan ja sanoi, että olisi aika, että lähtisin, tai muuttuisin sielultani yhtä ontoksi kuin kuolleet. Minä lähdin.”

“Päättäväisyyttä sinulta ei selvästikään puutu, jos etsit häntä Tuonelasta vuosia. Mutta jos paras ystäväsi on Tuonelan lautturi, sinun pitää hankkia enemmän ystäviä.”

“En sanonut paras. Ainoa ystäväni”, Halla korjasi.

“Sinun pitää hankkia enemmän ystäviä”, James toisti naurahtaen.

Halla pyöräytti silmiään. “Se ei ole erikoisalaani. Tunnun keräävän vain vihamiehiä.”

“No, en nyt ihan sanoisi vihamiehiä.”

“Minä sanoisin. Karen tuntuu syyttävän erostanne minua”, Halla huomautti. “Enkä minä teidän rehtorinne mukaan erityisesti herätä luottamusta”, hän naurahti, mutta vakavoitui sitten. “En ennen ajatellut sillä olevan väliä, ei sillä minun maailmassani ollut, mutta näköjään sillä on täällä. Koska jos se teidän ministeriönne saa kuvun rikottua, he vievät minut mukanaan, enkä sitten saa Kaihea löydettyä tai sauvaani takaisin.”

“En anna heidän tehdä sitä”, James vakuutti ja astui askeleen lähemmäs.

Halla katsoi Jamesia hämmentyneesti. “Olet erikoinen mies. Kaiken kertomani jälkeen haluat yhä puolustaa minua?”

“Luotatko sinä minuun?”

Halla katseli Jamesia silmissään vilaus aitoa hymyä, jonkalaista James ei ollut ennen nähnyt. “Ihme kyllä… luotan.”

“No luota sitten siihen, että me selvitämme tämän enkä anna kenenkään heittää sinua tyrmään.”

“Lupaa mieluummin, että jos he heittävät minut tyrmään, autat minua pakenemaan sieltä”, Halla totesi.

James naurahti. “Minä lupaan.”

Samassa Hallan silmiin syttyi välähdys. Hän käveli sairaalasiiven ovelta suuren kellon luokse ja katsoi sen läpi paikkaa, jossa Kaihe oli suorittanut loitsunsa. Sitä vartioivat yhä neljä kummitusta.

“Ehkä ainoa asia, jota Kaihe haluaa, ei olekaan ottaa kantamani vankilan itselleen, jotta voi vangita minut siihen”, Halla sanoi ja nosti sitten katseensa kellon läpi taivaaseen. “Kupu… Oletin, että se on vain jotain Kaihen pieleen mennyttä taikuutta, mutta ei kai se voisi olla? Se on kauhean voimakas virheeksi. Mitä jos hän loi sen tarkoituksella? Koska ainut asia, jota varjosielut noustuaan tarvitsevat, ovat ruumiit ja niiden on hankala saada niitä haltuunsa, jos lähistöllä ei ole ihmisiä, koska ne ovat kuitenkin sitoutuneita kuolinpaikkaansa”, Halla tajusi ja jatkoi sitten varmemmin. “Kaihe loi kuvun, jotta Tylypahkan evakuoiminen olisi mahdotonta. Eli kupu on yhteys taikuuteen, ei Kaihen valitsema paikka sisäpihalta. Hän varmasti tiesi, että kupu yritettäisiin rikkoa keinolla millä hyvänsä. Ja kun se rikotaan, sielut nousevat.”

“Miten Kaihe osaisi varautua tuohon kaikkeen?”

“Koska hän on nokkela. Usko minua, olen nähnyt äitini antavan tämän saman tehtävän kymmenille kosijoilleni, eikä kukaan heistä ole päässyt Tuonelaan asti hakemaan Tuonettaren kipukiveä. Tai oikeastaan sieltä pois. Kaihe ei ole eilisen teeren poika.”

“Kupu rikotaan huomenna”, James muisti. “Meidän on yritettävä viivyttää heitä.”

“En tiedä pystymmekö”, Halla huokaisi. “On vain meidän kahden sana vastaan maasi ministeriön virkamiesten sanaa. Tietenkään he eivät kuuntele meitä.”

“Ehkä isäni kuuntelee”, James ehdotti.

“Tällä hetkellä parasta on keskittyä Kaihen löytämiseen”, Halla sanoi ja hieroi otsaansa. “Mutta miten minä löydän hänet?”

“Ehkä voisit kuitenkin kokeilla rummullasi paikannusloitsua sauvaasi?” James ehdotti.

“Niin, no eipä haittaa yrittääkään”, Halla tuumi ja kaivoi rummun esiin viittansa taskusta. Paljonpa tavaraa siihen viittaan mahtuikin mukaan. Halla asetti rummun paksun kaiteen päälle ja rumpukankaan päälle vielä luut.

“Ilman vahti, veen ahti,
maan tahti, tulen mahti,
etsi mulle taian sahti.
Väen veren valtikan
suotajan taikavoimien.”


Kuten aikaisemminkin, luut asettuivat nuolen muotoon, mutta tällä kertaa ne eivät osoittaneet Hallaa.

“Se toimii”, Halla ihmetteli hämmentyneenä ja nappasi rummun käsiinsä.

“Kyllä kannatti luottaa minuun, vai mitä?” James virnisteli lähtiessään kävelemään käytävää pitkin luiden osoittamaan suuntaan.

Halla naurahti kuin ei vieläkään uskoisi. “Katsotaan nyt.”

“Hei James. Hei Halla”, heitä käytävällä vastaan tuleva Mick tervehti. “Mitä puuhaatte? Tuletteko hengaamaan oleskeluhuoneeseen?”

“Ei nyt Mick, meillä on kiire”, James sanoi heidän kävellessä Mickin ohi.

He ehtivät edetä vain yhden käytävän verran, kunnes Halla pysähtyi. “Routa, mitä nyt”, Halla ihmetteli, kun käärme liukui Hallan vartaloa alemmas. Halla tuuppasi rummun ikkunasyvennykselle ja auttoi käärmeen lattialle. Hän sihisi muutaman sanan käärmeskieltä, mutta käärme ei pysähtynyt, vaan lähti samaan suuntaan, josta he olivat tulleet.

“Ehkä se äkkäsi hiiren. Pitäisikin syödä jotain kohta”, James huomautti. Illallinen oli jo loppunut kauan sitten ja kohta oppilaiden pitäisi olla jo tuvissaan, sillä oppilaat maleksivat tupiaan kohti, mutta ehkä he voisivat hakea jotain keittiöstä.

“Ehkä”, Halla sanoi hieman epäillen, katsellen käärmeen menoa. Hän kääntyi kuitenkin takaisin rummun puoleen.

Halla ei ehtinyt edes koskettaa sitä ennen kuin he kuulivat Mickin huutavan.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 133
  • inFINIty
    • Listaukseni
14. luku

James ja Halla pinkaisivat huudon suuntaan. He ehtivät juuri paikalle nähdäkseen kuinka maahan kaatuneen Mickin keho tärisi ja silmät muljahtivat valkoisiksi. Sitten se oli ohi ja Mick avasi silmänsä. Nyt heitä ei katsonut Mick. Katse oli täysin tyhjä.

“Ei voi olla”, Halla kauhistui.

“Onko se – ”

“Kalma”, Halla sanoi sen noustessa ylös. “Mutta miten? Luulin, että meillä olisi vielä aikaa. Suorittiko Kaihe sittenkin loitsun nopeuttamisen?”

Kalma kaivoi taskustaan taikasauvan ja osoitti sillä heitä.

“Mick? Mick, lopeta!” James sanoi ja lausui suojelusloitsun, johon tainnutusloitsu osui.

“Se ei ole Mick, James”, Halla huomautti. “Kuka sinä olet?”

“Herrani palvelija”, vastasi kalma Mickin äänellä ja ampui uuden loitsun, jonka James torjui.

“Mitä me teemme? Miten saamme sen Mickistä ulos?” James hätääntyi. Hän loitsi tainnutusloitsun, joka osui Mickiin, mutta se ei tainnuttanut tätä, vain hieman pysäytti. Kalma näytti hämmentyneeltä. James lennätti sen taikasauvan itselleen. James loi kupuloitsun heidän välilleen, jonka läpi Mick yritti tunkeutua heidän kimppuunsa.

 “Voin rikkoa sen osiin, mutta sitä ei voi oikeastaan hävittää, se vain kokoaisi itsensä uudelleen ja etsisi uuden uhrin”, Halla sanoi.

“Mitä me sitten teemme?”

“Samalla tavalla miten kaikki sielut saadaan. Imemällä”, Halla sanoi huolestuneena.

James vilkaisi Hallaa ihmeissään. “Se sielujen syömisjuttu ei sitten ollutkaan vitsi?”

“Ei se oma valintani ollut”, Halla sanoi synkästi. “Mutta ongelma on se, etten voi tehdä sitä loputtomiin. Jo se on riskialtista, että imen koko sielun itseeni, vaikka se olisikin rikottu. Yleensä sielut rikotaan ja jaetaan ryhmän kesken, jottei sielulla ole mahdollisuutta koota itseään henkilön sisällä ja näin ottaa tätä valtaansa.”

“Minä autan. Otan osan siitä itseeni”, James lupautui, vaikkei tiennytkään oikein mihin hän tosiasiassa lupautui.

“Et voi. Sinun kehoasi ei ole valmisteltu sellaiseen. Sielujen syöttäminen pitää aloittaa lähes syntymästä alkaen, jotta keho oppii sietämään niitä”, Halla kertoi. “Vaikka se vahvistaa taikuutta, se ei ole mukava kokemus.”

“Keksimme jotain muuta”, James sanoi. Mickin äännellessä turhautuneesti, kun kupu ei antanut periksi. “Ehkä… voiko sitä purkittaa tai jotain?”

Halla kosketti vyötään. “Voi. Mutta minä säästin tätä sielunimijää Kaihea varten”, Halla huokaisi. “Toisaalta, tämä on suunniteltu laittamaan ihminen kokonaisena ja tuosta tarvitsen vain sielun”, hän tuumi ja katsoi vyötään. Hän avasi epäröiden yhden vyöllään roikkuvista pussukoista ja otti sieltä noin kahden sormen paksuisen ja pituisen kartion, jonka puupintaan oli kaiverrettu teräväreunaisia merkkejä.

Halla viittoi Jamesia lopettamaan loitsun. Kun James teki sen, Halla marssi Mickin luokse ja tarttui tiukasti tämän kasvoihin ja painoi huulensa tämän omille. Mickin kädet tarttuivat kiinni Hallaan repiäkseen tätä irti, mutta Hallan aloitettua kädet löysentyivät ja valahtivat sivuille. Näky järkytti Jamesia ihmeen paljon, vaikka kyllähän hän tiesi, että ankeuttajatkin suutelivat sielun uhreiltaan. Hän tunsi ilmassa väreilevän pimeän taikuuden, kun Halla veti varjosielua irti Mickistä. Viimein Halla liikahti kauemmas ja Mickin huulien välistä ilmestyi harmaa, hivenen hehkuva pallo, jonka Halla imi kartioon, jonka läpän hän liu’utti auki sormellaan. Mick äännähti hiljaa ja oli kaatumassa maahan, mutta Halla nappasi tästä kiinni ja pudotti samalla vahingossa sielunimijän maahan. James astui eteenpäin napatakseen sen, mutta sen luokse luikertelikin Routa, joka yllättäen venyi ihmisen kokoon asti.

Heidän edessään seisoi mustaan, paksuun karvaviittaan pukeutunut tumma, jonka kasvot olivat kolkot ja terävät ja iirikset kammottavan vaaleanharmaat. Kapea ja leveä suu oli kääntynyt ilkeään virneeseen. Ei ollut vaikea arvata kuka heidän eteensä ilmestynyt hahmo oli.

Halla yritti syöksähtää eteenpäin tarttuakseen sielunimijään, mutta se oli aivan Kaihen saappaan vieressä, joten mies sai sen napattua nopeammin.

“Kiitos. Olet aivan oikeassa siitä, että täällä on tilaa sekä varjosielulle, että ihmiselle. Mutta minua sinä et tähän laita”, Kaihe sanoi niin kuivalla äänellä, että kuulosti siltä kuin se rikkoutuisi muutaman sanan välein. Se oli vanhan miehen ääni, vaikka ulkonäöltään Kaihe ei näyttänyt olevan kolmeakymmentä vanhempi.

“Kaihe”, Halla henkäisi kasvot valkeina. Hän piteli yhä sylissään lattialle valahtaneen Mickin päätä. “Mitä sinä teit Roudalle? Kauanko sinä…”

Kaihe hymyili kieroa hymyä ja piteli näyttävästi peukaloaan vankilakojeen läpän päällä, niin että voisi sekunnissa halutessaan imeä Hallan sen sisään. “Oi, ihan siitä alkaen, kun sinä heräsit. Minähän se sinut herätin oikeastaan. Sinun sietäisi hävetä sitä, miten huonosti tunnet lievosi, kun et äkännyt minkään olevan pilalla. Älä huoli, käärmekumppanisi on elossa, sillä olisithan sinä tuntenut, jos sen olisin tappanut.”

Hallan sylissä oleva Mick heräsi viimein tajuihinsa ja katseli hämmentyneenä ympärilleen “Mitä ihmettä?”

Kaihe katsahti Mickiä inhoavasti ja lennätti tämän kädenliikkeellä käytävän toiseen päähän, jolloin tämä menetti taas tajuntansa. James sai itsensä viimein liikkeelle ja nosti taikasauvansa lausuakseen sanattoman tainnutusloitsun, mutta Kaihe näki liikkeen ja samassa Jamesin ranteen ympärille ilmestyi tyhjästä köysiä, jotka pakottivat taikasauvat putoamaan ja sitoivat kädet yhteen selän taakse.

Halla istui yhä maassa tuijottaen Kaihea lamaantuneena. Kaihe ojensi kartion suun soittamaan Hallaa kohti.

“Se sielu, joka meni Mickiin… annoitko sinä sen itseltäsi?”

“Annoin. Minun piti saada sinut nopeasti pois sauvasi jäljiltä. Onpa hyvä, että olen syönyt elämäni aikana sellaisen kasan sieluja, ettei yhden itseltäni antaminen vaikuta minuun juurikaan”, Kaihe kertoi. “No niin, Pohjolan tytär, oletko valmis lähtemään kotiin? Aika paljon sinusta on ollut harmia.”

“Sinäkö herätit minut? Miksi? Miten?”

Kaihe hymyili kieroa hymyä. “Voi Halla, Halla, Halla”, Kaihe sanoi, lisäten viimeisen sanan kuin ivaukseksi. ”Halla Pakkasentuoja. Täytyy sanoa, että se sopii sinulle paremmin kuin Kuura Kasvinsuojelija, sillä suojelijaksi sinusta ei ole. Kaikki tämäkin on ollut turhaa”, Kaihe naurahti ja heilautti kättään.

“Aluksi minun oli tarkoitus suojata itsenikin kuvulla, samanlaisella, jonka loihdin koulun ympärille, mutta sinä ja pikku ystäväsi”, Kaihe sanoi ja vilkaisi Jamesia, “rikoitte sen ennen kuin se ehti valmistua. Muutin itseni näkymättömäksi. Tiesin, että olisi paljon hankalampaa, jos voisit löytää minut sielutaikuuden avulla. Siirryin nopeasti tilusten rajalle, tarkoituksena houkutella sinut kokeilemaan, oliko kupu toiminut. Ja sehän toimi, sinä iskeydyit siihen ja menetit tajuntasi”, Kaihe nauroi kuivalla äänellään ja lisäsi sitten enemmän pohdiskelevaan sävyyn: ”Yleensähän kihlausyhteys luodaan sitä varten, ettei morsian voi karata ennen häitä, mutta sinulle siitä olisi hyötyä tässä tapauksessa. Sinun ollessasi tajuton, muodostin suunnitelman: varastin sauvasi ja käärmeesi ja piilotin ne turvalliseen paikkaan. Muutin itseni lievosi näköiseksi, joka ei ollut edes vaikeaa, sillä olin onnekkaasti jo opetellut käärmeeksi muuttumisen.

“Otit mallia Väinämöisen karkumatkasta. Siten sinä pääsit pois Tuonelasta. Uit käärmeenä.”

“Voi ei, minä pääsin pakoon paljon yksinkertaisemmin, yritä nyt vähän, Halla”, Kaihe hymyili salaperäisesti ja jatkoi alkuperäistä tarinaansa. “Minä herätin sinut ja muutuin sitten käärmeeksi vierellesi ja siinä minä olen pysynyt koko ajan. Tiesin, ettet osaisi epäillä omaa Routaasi”, Kaihe hekotteli käheästi. “Vaan syytit aistimisestani kupua. Osuit oikeaan siinä, että haluan tämän”, Kaihe heilautti kädessään olevaa kartiota, “jotta voin viedä sinut turvallisesti kotiin häitämme varten. Eikä minua haitannut juurikaan odottaa. Sinun povesi päällä oli varsin mukavaa”, hän virnisti.

Halla katsoi Kaihea inhoten, silmät salamoiden.

“Mutta minun oli viimein hieman nopeutettava asioita, kun kuulin, että brittiministeriö oli tuomassa tänne kirouksenmurtajia ja sinä keksit käyttää rumpua sauvan etsimiseen. Sinä pelkäsit, että minä karkaisin sinulta, jos kupu rikottaisiin ja minä pelkäsin ihan samaa sinun suhteesi”, Kaihe sanoi ja astui lähemmäs Hallaa, kumartuen tämän puoleen. “Tunnemme aina toisemme läheisyyden, mutta se ei tarkoita, ettemmekö voisi yrittää karata toisiltamme. Ennen pitkään onnistuisin kyllä raahaamaan sinut takaisin Pohjolaan, mutta mieluummin teen sen nyt”, Kaihe sanoi ja hipaisi Hallan poskea.

Halla sai viimein odottamansa tilaisuuden. Hän tarttui Kaihen kädestä kiinni ja veti itsensä pystyyn ja yritti tarttua sielunimijään taittamalla samalla Kaihen toisen käden tämän selän taakse, miten Halla oli kerran tehnyt Jamesille, mutta Kaihe oli nopeampi ja nosti Hallan taialla ilmaan kädenliikkeellä ja piti häntä siinä. Halla äännähti tuskaisesti niin kuin ei saisi henkeä.

James yritti riuhtoa itseään irti köysistä, mutta ne antoivat periksi ihan yhtä vähän kuin sen tietäjän loitsu rinnakkaisulottuvuudessa.

“Voi Halla. Saatat olla keskivertaista voimakkaampi, mutta et voi päihittää minua. Olen opiskellut sauvatonta taikuutta vuosisatoja sinua kauemmin.” Kun Halla alkoi muuttua kasvoista punaisiksi, Kaihe päästi irti ja Halla rojahti maahan yskimään.

“Toin sinulle jotain matkallani Tuonelaan”, Kaihe sanoi ja kaivoi pussin viittansa taskusta. Hän heitti Hallan jalkojen juureen ja sieltä pyörähti ulos kivi, samanlainen kuin Tuonettaren kipukivi.

Halla tuijotti kiveä lasittuneena.

”Saat sen häälahjana. Se on hänen”, Kaihe ivasi ja käänsi päätään katsellessaan Hallaa, joka tuijotti kiveä pystymättä liikkumaan. “Ainakin olet oppinut jo kuuliaisen vaimon tärkeimmän ominaisuuden: näkyä saa, kuulua ei.”

Halla nosti salamoivan katseensa Kaiheen. “Miten sinä pääsit Tuonelaan”, hän sihahti, ”mitä sinä teit Tytille?”

Kaihe naurahti. “Tuonen Tytille? Voi en mitään.”

“Ainut keino päästä Tuonelaan on lautturin avulla.”

“Oletpa sinä hidasälyinen. Kyllähän sinun kuuluisi tietää, että on toinenkin tapa vierailla Tuonelassa.”

“Loveen lankeaminen? Sinä et ole tietäjä”, Halla ihmetteli.

“Voi ei, jos olisin langennut transsiin ja lähettänyt sieluni Tuonelaan, en olisi voinut tuoda Tuonettaren kipua mukanani. Etkö tosiaan keksi yhtäkään keinoa? Miten sinä itse pääsit Tuonelaan?”

“Se on eri asia.”

“Millä tavalla, Hallaseni?”

”Koska minä olen – ” Halla ei saattanut lausettaan loppuun, vaan nosti hämmentyneen katseensa Kaiheen.

“Aivan. Meissä, joissa virtaa Tuonettaren veri, voimme astua Tuonelaan milloin tahdomme”, Kaihe hymyili. ”Olen loukkaantunut, ettet omaa setääsi tunnistanut.”

Halla räpytteli silmiään. “Mutta… Tuonella ja Tuonettarella ei ole poikia, vain viisi tyttöä.”

“Ah, mutta Tuonen sotiessa Tuonetar kyllästyi odottamaan puolisoaan ja hyppäsi lähimmän miespuolisen syliin. Siitä sain alkuni minä, Kaihe Puolihämärä. Puoliksi kuoleman lapsi, mutta ei tarpeeksi, jotta hän olisi pitänyt minut”, hän sanoi katkerasti. “Hän lähetti minut Tuonen virtaa pitkin kuolemaani, mutta Tuonen Tytti äkkäsi minut ja lähetti elävien maailmaan. Syytä siitä siis ystävääsi. Lapin noita kasvatti minut omanaan, mutta hänen kuoltuaan ei minulla ollut syytä tukahduttaa rintaani kalvavaa vihaa äitiäni kohtaan. Puolihämäränä tiesin, etten ollut tarpeeksi voimakas voittaakseni äitimuoriani, mutta sain selville, etten ollut ainoa, joka kantoi kaunaa Tuonettarelle. Tuonin tyttäristä Kivutar ja Louhi vihaavat molemmat Tuonetarta. Kivutar siitä, että hänen kohtalonsa on tuntea kipua ainiaan, jos ei sitä pysty muilta viemään. Louhi taas siitä, että Tuonetar ei suostunut antamaan takaisin Pohjolan isäntää Lemminkäisen surmattua tämä. Näistä kahdesta Louhi on epäilemättä vahvempi. Hän saattaisi voida voittaa Tuonettaren, jos vain avittaisin häntä kalman armeijalla.”

“Mutta sittenhän sinä et tarvitse minua mihinkään. Miksi pyysit Louhelta minua?” Halla tivasi.

“Voi Pohjolan tytär, minkä takia Pohjolaan yleensä mennään? Kosioretkelle tietysti. Kun Tuonelassa koittaa vallanvaihto ja Louhi ottaa valtaistuimen, sinä hänen ainoana elossa olevana tyttärenään nouset valtaistuimelle hänen kuoltuaan. Minä otan paikkani rinnaltasi.”

“Tarkoitat kai, että tapat ensin äitini ja sitten minut”, Halla sihahti.

“Et sinä näköjään ihan hidasälyinen ole”, Kaihe sanoi hyväksyvästi ja osoitti sielunimijällä häntä. “Nyt on aika, Halla.”

Halla vilkaisi Jamesia anteeksipyytävästi. “Anteeksi. Minä yritin.”

“Muista lupaukseni”, James sanoi yrittäessään rimpuilla itseään irti köysistä. Hän vapauttaisi Hallan tuosta vankilasta.

Hallan silmät kimalsivat epätoivoisina.

“Saat päättää, otatko tuon kiven mukaasi vai et”, Kaihe sanoi.

Halla katsoi lattialla hänen edessään olevaa kiveä tuskaisen näköisenä, mutta tarttui siihen. Hänen kasvonsa kääntyivät irveeseen, mutta hän ei päästänyt siitä irti.

“Nähdään alttarilla, Halla”, Kaihe sanoi ja oli jo liu’uttamassa kartion lipan pois.

“Mikset sinä jo vienyt voimiani? Sinullahan on sauvani. Olisit voinut rikkoa sauvani voimakristallin ja viedä voimani”, Halla kysyi nopeasti.

“Voi, Halla, miksi tehdä niin, kun sinä tulet antamaan voimasi minulle vapaaehtoisesti”, Kaihe hymyili ilkeästi. “Kun astelemme Pohjolan alttarille, sinä alistut minulle antamalla voimasi minulle, kuten kuuliaisen vaimon kuuluu.” Niine sanoineen Kaihe avasi kartion lipan ja imi Hallan sen sisälle. Kaihe äännähti tyytyväisesti ja laittoi kartion viittansa povitaskuun.

“Päästä minut irti näistä niin tapan sinut”, James uhkaili Kaihen käännyttyä hänen puoleensa.

“Enpä taida. Sinun puheesi on ollut kovin rasittavaa kuunneltavaa näinä viimepäivinä”, Kaihe totesi ja käveli Jamesin luokse. ”Voisin tappaa sinut, mutta se olisi liian helppoa. Minusta on hauskempi jättää sinut kärsimään Hallan perään”, Kaihe virnisti ja käveli tyynen viileästi Jamesin ohitse. 

“Ettet vain pelkäisi, että keksin keinon pysäyttää sinut!” James huusi Kaihen perään.

Kaihe naurahti. “Sinusta ei ole mihinkään. Kenestäkään täällä ei ole vastusta minulle”, Kaihe totesi, mutta James tunsi köysien viimein höllenevän. Kun hän ehti saada ne revittyä pois käsistään ja jaloistaan, hän kääntyi ympäri huomatakseen, että Kaihe oli poissa.

Never underestimate the power of fanfiction