Nimi: Halla, pakkasentuoja
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: K-11
Paritus: James Sirius Potter/OC + muita
Genre: Seikkailu, mytologia, angst, romance, slowburn
Yhteenveto: Tylypahkan taistelun vuosipäivänä paikalle saapuu mystinen hahmo, joka sinetöi Tylypahkan tilukset niin, ettei kukaan voi lähteä sieltä. Mitä tapahtuu, kun James Sirius Potter kumppaneineen yrittää selvittää sotkun, johon on sotkeutunut suomalaista mytologiaa?
A/N: Kirjotin tän juonirungon 2019 kesällä, mutta en ollut tyytyväinen siihen enkä tajunnut miksi. Sen jälkeen olen noin puolen vuoden välein lukenut tämän läpi ja muokannut vähäsen enkä koskaan ollut tyytyväinen tähän. Paitsi nyt kun alotin taas lukemaan tätä päästäkseni kirjotusblokista! Joten älkää luovuttako vaikka tekstinne olis ekalla kirjotuskerralla täyttä kuraa, koska puolitoista vuotta myöhemmin siitä saattaa tulla ihan hyvä! Also, mietin pitkään onko tämän nimi Halla, pakkasentuoja, Halla pakkasentuoja vai Halla Pakkasentuoja enkä osaa vieläkään päättää mikä on järkevin joten älkää ihmetelkö jos päätän jossain vaiheessa muokata nimiasua vähäsen (bannussa oli helppoo kun pysty laittaa kaikki vaan isoilla kirjaimilla ilman että se näyttää huutamiselta).
(https://i.imgur.com/xqL6VdV.png)
1. luku
James Sirius Potter tuijotti tylsistyneenä iltatuulessa humisevaa katajaa samalla, kun hänen tyttöystävänsä Karen Wood jatkoi innokasta monologiaan valmistujaisjuhlistaan. Kun oltiin jo niin lähellä kesäpäivänseisausta riitti päivänvaloa aika pitkälle, mutta toukokuinen ilta alkoi jo hämärtyä kaksikon istuessa seinäsyvennyksessä piilossa opettajien makuusaliin patistuksilta.
“... ja tietysti varsinainen ilo alkaa juhlien jälkeen, koska sittenhän me voimme vihdoin olla kunnolla yhdessä. Tämä viime vuosi on ollut rankka, kun olemme hädin tuskin…”
Kyllä James yritti kuunnella, mutta hän ei voinut keskittyä muuhun kuin sisuksiaan painavaan solmuun, joka oli muodostunut heti, kun Karen oli houkutellut hänet karkuun muiden silmiltä. James vilkaisi ikkunan läpi taivaalle, jossa näkyi pienen pilvenhattaran takaa täysikuu koko komeudessaan, vaikka oli vielä liian valoisaa, jotta näkyisi tähtiä. James ei ollut edes tajunnut, että hän oli kaivannut tähtiä, sillä Viistokujalla Lontoon valosaasteen keskellä asuessa niitä ei juurikaan nähnyt edes talven syvimpinä hetkinä.
James antoi katseensa painua alemmas sisäpihaa koristaviin kynttilöihin. Kynttilöitä oli sytytetty sinne tänne pitkin koulua. James oli kuullut, että ensimmäisinä vuosina sodan jälkeen niitä oli jätetty myös paikkoihin, joissa ihmiset olivat kuolleet, mutta nyt oli mennyt jo kaksikymmentäviisi vuotta, eikä kukaan varmaan muistanut tarkalleen niitä tiettyjä paikkoja, joissa ihmiset olivat menettäneet henkensä.
Jamesin katse pysähtyi iltatuulen pyörittelemistä kynttilänliekeistä kirkkaanpinkkiin soihtuun, jonka Teddy oli tuonut aikaisemmin Victoiren kanssa. Teddy ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta tuntea äitiään, mutta tarinoista ja kuvista mies oli päätellyt, että äiti arvostaisi enemmän silmiinpistävää piristettä kuin tavallista valkoista hautakynttilää.
“Tämän illan tarkoitus on kunnioittaa kuolleita, ei surra heidän takiaan.” Niin oli sanonut rehtori McGarmiwa muutama tunti sitten juhlaillallisella, joka oli ollut avoin kaikille entisille oppilaille. Useimmat vieraat olivat jo lähteneet kotiin. Jameskin oli oikeastaan halunnut, mutta Karen oli ollut mustasukkainen, koska James oli illallisella puhunut enemmän sisarustensa kuin tyttöystävänsä kanssa. Siitäkin huolimatta, että Karen oli istunut hänen vieressään koko illallisen ajan.
James vilkaisi tyttöä, joka suki ruskeita hiuksiaan vuoron perään korvan taakse ja taas pois korvan takaa puhuessaan ja siinä välissä viittoi käsillään isoeleisesti. Tämä puhui huolestuttavan päättäväisesti siitä, miten aikoisi muuttaa Jamesin luokse valmistuttuaan siitäkin huolimatta, että James asui pilapuodin yläkerrassa kämppäkaverinaan serkkunsa Fred.
“Kuule, sinun pitäisi mennä tupaasi. En halua, että joudut hankaluuksiin takiani”, James keskeytti puhetulvan.
Karen huokaisi ja painautui Jamesin olkapäätä vasten. “En millään haluaisi. Siitä on liian pitkä aika, kun tapasimme viimeksi. Oliko se jouluna?”
“Pitkältä se tuntuikin”, James mutisi, eikä tarkoittanut aikaa, jona he olivat olleet erossa, vaan sitä viime vuoden joulua, jonka Karen oli viettänyt Pottereiden kanssa ja ominut itselleen huolehtivaisen vaimon roolin. Aluksi James oli pitänyt sitä suloisena, mutta kun Karen oli alkanut hakeutua hänen kylkeensä joka ikinen sekunti tuputtamaan ties mitä paistoksia hänen suuhunsa, oli homma alkanut käydä tukahduttavaksi.
“Ihan totta, mene”, James sanoi ja hyppäsi alas ikkunasyvennykseltä. “Älä anna oikeamielisen valvojaoppilas-siskoni napata sinua haahuilemasta käytävillä liian pitkään tai hän ottaa pisteitä sinulta pois, vaikka olisittekin samassa tuvassa”, James vitsaili ja pörrötti Karenin hiuksia, jota hän tiesi tämän vihaavan, koska se sotki kampauksen.
Tällä kertaa Karen ei kuitenkaan kimmastunut, läpsäisi vain Jamesin käden pois. “Ei kai tuleva kälyni sellaista uskaltaisi tehdä”, Karen nauroi ja hyppäsi myös alas, mutta veti Jamesia yhä lähemmäs vyötäisitä.
Jamesin pintapuolinen virne oli nyt jähmettynyt hänen kasvoilleen. Käly. Karen ihan totta jo ajatteli, että he olivat kihloissa, vaikka milloinkaan James ei tietääkseen ollut vihjannut moista. Oli julmaa antaa tämän leikin jatkua, kun James tiesi, ettei hän milloinkaan voisi viettää loppuelämäänsä Karenin kanssa. Karen oli nojautumassa suudelmaan, mutta James vetäytyi kauemmas ja huokaisi. Hän irrotti tytön kädet lanteiltaan ja jäi pitelemään niistä kiinni tietämättä oikein mitä tehdä.
“Kuule, Karen”, James aloitti punniten sanojansa. Hän ei ollenkaan hallinnut tällaisia keskusteluja. Ehkä pitäisi lähestyä tätä jotenkin pehmeästi, vaikka ensin muistuttaen Karenin hyvistä puolista, jotta tämä ei ottaisi eroa niin itseensä. “Muistatko, kun viime vuonna pidin huispauskarsinnat Rohkelikkojen huispausjoukkueeseen ja sanoin, etten ollut koskaan nähnyt yhtä lahjakasta pitäjää?”
“Muistan”, Karen sanoi hymyillen ja nojautui lähemmäs Jamesia suudellakseen tätä, mutta James nosti heidän yhteen liittyneet kätensä heidän väliinsä estääkseen sen.
“No, se ei ollut vain flirttailua. Olet selvästi perinyt isäsi taidot, enkä ihmetellytkään, että sinusta tuli tänä vuonna huispauskapteeni. Huispautaitosi eivät kuitenkaan olleet ainoa syy, miksi minä ihastuin sinuun. Olet ihailtavan itsevarma, hauska ja kaunis ja nämä kaksi vuotta kanssasi ovat olleet... öh, no muistamisen arvoisia”, James päätti, koska viimeistä vuotta ei voinut kehua mitenkään ihanaksi heidän suhteensa kannalta.
Karen puristi Jamesin käsiä kovempaa ja pompahti paikoillaan hihkaisten. “Aiotko sinä kosia minua”, hän kiljaisi kostein silmin.
Jamesin vatsaa väänsi ja hänen naamansa varmasti venähti aika pitkäksi, mutta Karen oli liian innoissaan huomatakseen. Hitto, miten Karen olikaan niin sokea?
“Anteeksi, jatka vain”, Karen käski pystymättä peittämään hymyään.
James hengähti syvään. Mitä hän nyt sanoisi. Hän painoi katseensa heidän yhteen liittyneisiin käsiinsä. Karen mittaili jo katseellaan vasenta nimetöntään. James nosti tuskastuneena katseensa Kareniin ja sitten tämän taakse yrittäessään keksiä mahdollisimman lempeää tapaa sanoa sanottavansa. Ennen kuin hän ehti saada ajatuksiaan kokoon, hänen katseensa kohdistui ikkunan läpi kajastavaan kummalliseen tummansiniseen valoon, joka nousi patsaan tavoin ylöspäin kellotornin luona olevalta sisäpihalta.
James päästi irti Karenin käsistä ja kiersi Karenin ohi katsoakseen paremmin, mistä valo oli lähtöisin.
“Oho, mitäköhän tuo on?” Karen ihmetteli seurattuaan Jamesin katsetta. “Onkohan siellä jokin muistoesitys? Aika myöhään.”
“En tiedä”, James sanoi ja lähti kävelemään käytävältä kellotornia kohti.
“Ei se varmaan ole tärkeää, jäädään vain tähän. Mitä sinä olitkaan sanomassa?” Karen sanoi ja yritti vetää Jamesia kädestä, mutta James ei antanut tytön pysäyttää itseään vaan käveli ripeästi eteenpäin. Mikä tahansa, joka antaisi hänelle mahdollisuuden kerätä ajatuksia, oli tervetullutta.
Päästyään sisäpihan portille, James pysähtyi pylvään varjoon ja näki nyt kunnolla mitä pihan keskellä tapahtui. Siellä seisoi mustaan huppupäiseen viittaan pukeutunut hahmo, joka heilutteli paksua ja pitkää valtikantapaista sauvaa, jonka päästä lähti kirkasta tummansinistä hehkua suoraan ylöspäin. Hehku valaisi laatat hahmon alla, jolle tämä oli piirtänyt jonkinlaisia valkoisia kuvioita. Pihaa ympäröivät vierailijoiden tuomat kynttilät osallistuivat meneillään olevaan rituaaliin, sillä niiden liekit olivat kasvaneet puolen metrin korkuisiksi. Hahmo – luultavasti mies sillä, huudoksi koventunut ääni oli matalaa – puhui runollisesti kovalla äänellä käyttäen kieltä, jota James ei ymmärtänyt. Mitä tahansa olikaan meneillään, se ei tuntunut ystävälliseltä, vaan sai Jamesin sydämen hakkaamaan jännityksestä.
“Karen, käy etsimässä joku opettaja. En usko, että tuo tyyppi on liikkeellä ystävällisillä aikeilla”, James hoputti vilkaisemattakaan toista.
“Ethän aio mennä sinne? Hän vaikuttaa vaaralliselta”, Karen huolestui.
“Mene”, James sanoi pontevasti uudemman kerran, jolloin hän kuuli Karenin epävarmojen askelien kaikkoavan.
James kaivoi taikasauvansa esiin viittansa taskusta. Hän voisi yrittää livahtaa viiden metrin päässä olevan puun varjoon ja päästä lähemmäs yllättääkseen miehen. Juuri kun hän oli astumassa esiin pylvään takaa, hän näki toisen hahmon kävelevän miestä kohti kovaa vauhtia.
“Kaihe!” huusi nainen vihaisesti.
Mies säpsähti ja vilkaisi naisen suuntaan. “Tulit liian myöhään”, mies sanoi. James ei tiennyt mitä kieltä kaksikko puhui, mutta miehen puhe kuulosti ylimieliseltä. Mies alkoi taas liikuttamaan sauvaansa ja mutisemaan soinnullisilta kuulostavia sanoja häkellyttävällä tahdilla.
Naisella oli samantyyppinen pitkä ja paksu sauva, jota hän käytti ampuakseen valoa miestä kohti, mutta miehestä lähti jonkinlainen aura, josta valo kimposi takaisin naista kohti. Nainen väisti valon vain viime hetkellä, mutta valo poltti mennessään osan naisen tumman viitan reunuksesta.
James käytti tilaisuuden hyväkseen ja hiippaili pylvään suojasta puun taakse. Ei ollut vielä täysin pimeää, joten hän saattoi erottaa, että naisen hiukset olivat miehen sauvasta lähtevässä sinertävässä valossa valkeat ja hänellä oli kasvoillaan niin päättäväisen kuolettava ilme, että se sai Jamesin toivomaan, ettei hän joutuisi naisen kanssa vastakkaisille puolille.
“Lopeta tämä hulluus!” nainen huusi vieraalla kielellä vihaisen kuuloisena, mutta mies ei edes vilkaissut naista vaan jatkoi loitsuaan. Nainen asettautui tukevaan haara-asentoon ja laski sauvan eteensä. Hän alkoi puhumaan jotain nopeaa mantraa, jolloin sauvan kärjestä alkoi muodostua hitaasti hyvin kirkkaan valkoista valoa. Valo porautui miestä ympäröivän suojakuvun pintaan, eikä tällä kertaa kimmonnut pois, muttei myöskään lävistänyt kupua. Suojakuvun pintaan alkoi muodostumaan säröjä, mutta liian hitaasti. Miehen kiihtyvästä tahdista päätellen hän oli lähellä saada loitsuaan valmiiksi. Hänestä alkoi sykkimään himmeitä valorenkaita, jotka etenivät maata pitkin kuin aaltoina, jotka tuntuivat pienenä väreilynä kehossa. Jamesin tieto pimeästä taikuudesta oli melko vähäinen, mutta kyllä hän tunnisti sen kohdatessaan. Tämä taikuus ei todellakaan tuntunut ystävälliseltä, vaikkei sinänsä satuttanut. Tunne oli samanlainen kuin todistaisi jonkun kuolemaa pystymättä puuttumaan asiaan – sydän tipahti jonnekin vatsanpohjaan.
Nainen ei ehtisi päihittämään miestä. Ei ainakaan yksin.
James hyppäsi esiin puun takaa ja osoitti taikasauvansa kupua kohti. “Rikkoudu”, James lausui keskittyen tuhoamaan suojakuvun. Nainen lopetti loitsun hetkeksi hämmästyksestä, mutta jatkoi sitten sekunnin hiljaisuuden jälkeen. Yhdessä heidän loitsunsa saivat kuvun säröt yhtymään – ja rikkoutumaan.
James lensi kaaressa taaksepäin ja iski lattiaan ensin takapuolensa ja sitten päänsä. Hän voihkaisi, mutta pakotti itsensä ylös sen verran, että saattoi nähdä, olivatko he estäneet miestä. Muistopäivän kynttilöiden liekit olivat sammuneet ja tummansininen valo oli poissa. Niin oli myös mies.
Nainen oli myös iskeytynyt kaaressa kauemmas. James työnsi itsensä pystyyn ja kiiruhti kohti naista, joka ehti juuri kompuroida pystyyn, kun hän saapui lähelle.
“Hei! Mitä ihmettä tuo oli”, James tivasi katsellen naista, jonka tuhkanhopeat hiukset valuivat tämän kasvoille tämän kumartuessa hieromaan polveaan, joka oli ilmeisesti kolahtanut ikävästi johonkin äskeisen lennon jälkeen.
Nainen suoristautui ja katsahti Jamesia.
James nielaisi kohdatessaan toisen hätkähdyttävän jäänsiniset silmät, jotka tuntuivat olevan yhtä säkenöivää ja läpikuultavaa kuin pakkasaamun huurre. Nainen ei ollut hopeisista hiuksista huolimatta ollenkaan vanha, vaan nuori ja kaunis kuin veela. Kaiken lisäksi hänen ihossaan näytti olevan jotenkin kuultavan sininen hehku. Vaikka kevätilta oli lämmin, James värähti, sillä naisesta huokui silkka kylmyys.
Nainen käveli Jamesista välittämättä tämän ohi ja pysähtyi lattiaan piirrettyjen merkkien luo.
“Kuulitko?” James huhuili naiselle ja seurasi tätä. “Mitä se mies yritti? Minne hän meni?” Mahtoiko nainen edes ymmärtää englantia? Tämä oli selvästi puhunut eri kieltä sen miehen kanssa. Ehkä jotain Itä-Eurooppalaista kieltä. Charlie-eno puhui silloin tällöin muutaman fraasin Romaniaa, jossa oli hieman samanlainen sävy kuin siinä naisen puhumassa kielessä.
Nainen kyykistyi lattian luokse tutkailemaan merkkejä. Ne olivat valkoisia ja koostuivat toisiinsa yhtyvistä suorista viivoista. Ne oli piirretty hivenen epätasaisen ympyrän sisälle, joka näytti epäilyttävästi olevan tehty tummasta verestä. Sitten nainen teki jotain erikoista: hän hipaisi yhtä valkoista viivaa ja vei sitten sormensa suuhunsa. James irvisti.
He eivät olleet enää kaksin, sillä paikalle kiirehti nopeasti muita. Karen oli löytänyt opettajista professorit Longbottomin ja Lipetitin sekä rehtori McGarmiwan.
“Potter, mitä ihmettä täällä tapahtui? Näimme valon ja pimeän taikuuden aaltoilun”, McGarmiwa aloitti ja laski sitten katseensa maahan kyykistyneeseen naiseen.
“Kyllä, aivan selvästi pimeää taikuutta”, professori Lipetit totesi pudistellen päätään. “Käyttää nyt hyödyksi sodan vuosipäivän avoimia portteja! Sen me saamme palkkioksi, kun olemme luottavaisia.”
“James, oletko kunnossa?” Karen huolehti ja kiirehti Jamesin vierelle.
James ei ehtinyt vastaamaan sillä McGarmiwa jo käveli Jamesin luokse osoittaen sauvallaan maahan kyykistynyttä naista, joka parhaillaan yritti rapsuttaa hivenen kökköistä merkkien piirtämiseen käytettyä ainetta lasipulloon.
“Kuka hän on?” McGarmiwa kysyi katse naisessa.
“En tiedä. En usko, että hän osaa englantia”, James kertoi.
“Hän osaa, jos haluaa”, nainen vastasi hajamielisesti terävällä aksentilla nostamatta katsettaan lattiasta. Hän nosti pullon silmiensä eteen tarkastellakseen, kuinka paljon ainesta hän oli saanut kerättyä ja kumartui sitten raaputtamaan toisesta kuviosta.
“Vai niin. Kertoisitko kuka olet ja mitä teet Tylypahkassa?” McGarmiwa kysyi tiukasti ja osoittaen naista yhä taikasauvallaan. Muut professorit tekivät samoin. “Sinäkö lähetit sen pimeän taikuuden?”
Nainen vilkaisi huolestumatta häntä osoittavia taikasauvoja ja sitten pikaisesti Jamesia, niin kuin odottaisi Jamesin selittävän asian.
“Se oli joku toinen. Mies”, James sanoi ja osoitti naista. “Hän yritti estää sitä miestä. Minäkin yritin. Luulen, että onnistuimme. Onnistuimmeko?” James kysyi naiselta.
“En ole varma”, nainen tokaisi rauhallisesti ja jatkoi valkoisen aineen keräystään.
“Ja missähän tämä mies mahtaa olla?” rehtori kysyi kiertäen naisen eteen ja tutkaili lattiaan piirrettyjä merkkejä.
“En ole varma”, nainen sanoi uudestaan.
“No olisitko kuitenkin varma siitä, kuka sinä olet ja kuka se mies oli?” McGarmiwa sanoi tiukasti.
Nainen pysähtyi hetkeksi ja naurahti ilottomasti. Sitten hän alkoi taas raaputtamaan valkoista ainetta putkiloon. “Miehen nimi on Kaihe”, hän vastasi tympeästi.
“Ja kuka sinä olet?” professori Longbottom uteli.
Nainen tarkasteli jälleen puteliaan silmiensä edessä ja näytti viimein tyytyväiseltä tulokseensa, sillä hän heilautti kättään pullon yllä mutisten muutaman vaimean saman vieraalla kielellä ja sen suu sulkeutui korkilla, joka ilmestyi tyhjästä. James kohotti kulmiaan ja vilkaisi professoreja, jotka näyttivät miettivän samaa kuin hän: nainen osasi edistynyttä sauvatonta taikuutta. Siitäkin huolimatta, että tällä oli sauva.
“Sinun sauvasi näyttää pohjoismaalaiselta”, professori Lipetit huomautti tutkaillen naista varovasti. “Mutta osaat myös sauvatonta taikuutta. Oletko shamaani?”
Nainen ei vieläkään vastannut, mutta nousi viimein ylös ja katsoi professoreja, jotka eivät vieläkään olleet täysin laskeneet sauvojaan.
“Minun täytyy löytää Kaihe”, nainen puhui silmissään kylmän ylimielinen katse. “Koska hän ei selvästikään ole enää täällä, ei minullakaan ole syytä olla”, nainen sanoi ja suuntasi sitten kohti siltaa, joka johti pois Tylypahkan tiluksilta.
“Hetkinen, et voi lähteä noin vain”, McGarmiwa huomautti aavistuksen hämmentyneeltä, näyttäen miettivän pitäisikö hänen käyttää voimakeinoja naista vastaan vai ei. James tunsi saman hämmennyksen: hän ei ollut laisinkaan varma, oliko nainen luottamusta vai epäluottamusta herättävä. Nainen oli niin itsevarma siitä, ettei heistä olisi hänelle vaaraa, että se sai aikaan vaikutelma siitä, että he olivat samalla puolella. Toisaalta sama itsevarmuus saattoi olla pelkkää väheksyntää heitä kohtaan. Kun nainen ei välittänyt McGarmiwan sanoista, rehtori lähti seuraamaan tätä ripakasti. Muut opettajat tekivät samoin, joten niin teki myös James ja Jamesin käsipuolessa roikkuva Karen.
“Se pimeä taikuus, joka kulki koulun läpi, mitä se teki?” rehtori uteli kirittyään naisen kiinni.
“Se selviää, kun löydän Kaihen”, nainen tokaisi ja nopeutti askeliaan. “Hän ei voi karata minulta kauaksi. Kun saan hänet kiinni, saan tietää, tekikö hän vahinkoa.”
“Ja luuletko, että tämä Kaihe vain kertoisi sinulle? Ei näyttänyt siltä, että olitte ylimmät ystävät”, James huomautti ja yritti vaivihkaa luikerrella vapaaksi Karenin otteesta.
“Minulla on keinoni saada hänet puhumaan”, nainen sanoi pahantahtoisen kuuloisena ja kiristi tahtiaan. He saapuivat nyt kivisillan päätyyn ja nainen astui päättäväisesti pois sillalta – tai ainakin yritti. Juuri ennen kuin nainen astui pois sillalta, kuului sihisevän sähköinen zäp ja nainen lennähti komeassa kaaressa muutama metri taaksepäin.
James juoksi naisen luokse ja ravisti tämän olkapäätä. Nainen ei herännyt.
“Onko hän elossa?” professori Longbottom huolestui.
James vei sormensa naisen nenän alle ja tunsi helpotuksekseen tasaisen hengityksen. “Hengittää. Tajuton vain”, James sanoi ja vilkaisi taaksensa professoreja.
Professori Lipetit ja rehtori McGarmiwa yrittivät parhaillaan selvittää, mikä oli estänyt naista lähtemästä. Heidän taikansa paljastivat ilmassa väreilevän näkymättömän esteen, joka jatkui kymmeniä metriä koulun ylle ja kaartui sieltä kuvunomaisesti. Näytti siltä, niin kuin taika suojaisi koko koulun.
“Tämä ei ole mikään tavallinen kirous”, rehtori McGarmiwa totesi katse synkkänä.
“Hyvin pimeää taikuutta. Ja vahvaa”, professori Lipetit myötäili. “Tällaisen purkaminen ei hoidu yhdessä illassa.”
“Vien hänet matami Pomfreyn luokse”, James sanoi ja nosti naisen syliinsä.
“Minä tulen mukaan”, Karen sanoi itsepäisesti.
“Ei, neiti Wood, sinun ei pitäisi olla ollenkaan ulkona tähän aikaan. Mars makuusaliisi”, professori Longbottom sanoi ja osoitti rohkelikkotornin suuntaan poimittuaan mysteeriseltä naiselta pudonneen sauvan maasta.
“Mutta – ” Karen sanoi ja vilkaisi hätääntyneenä Jamesia. “Minun täytyy vielä hyvästellä rakkaani.”
“En usko, että sinun on huolehdittava siitä”, puhui rehtori synkällä äänensävyllä. “Kukaan ei ole lähtemässä tiluksilta ennen kuin saamme tämän loitsun purettua.”