Kirjoittaja Aihe: Halla, pakkasentuoja | Kolmas sukupolvi + suomalainen mytologia | K-11 | 16/16 + epilogi  (Luettu 3193 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
15. luku

James tunsi paniikin valtaavan sisuksensa. Mitä hän tekisi? Halla oli vankilassa, Kaihe oli vapaana, Routa oli kadoksissa ja niin oli Hallan sauvakin.

Hetkinen, Hallan rumpu! Se oli näyttänyt sauvan sijainnin suuntaan, mutta Halla ei ollut ehtinyt ottaa sitä mukaansa. James juoksi käytävän luokse, josta he olivat tulleet. Halla oli laskenut rummun ikkunasyvennykselle ennen kuin oli päästänyt Roudan – Kaihen – alas. Siinä rumpu yhä oli, nuoli osoittamassa kaakkoon. James tarttui rumpuun ja lähti kulkemaan sen osoittamaan suuntaan edes tajuamatta kunnolla mitä hän tekisi, vaikka löytäisikin Hallan sauvan. Hän tuskin osaisi käyttää sitä.

James hädin tuskin kuuli muualta tulevia ääniä, hän erotti vain omat lujat sydämenlyöntinsä ja nopeat askeleensa.

Rumpu johdatti Jamesin kellariin, jossa he olivat ensimmäisen kerran käyneet Hallan kanssa etsimässä Kaihea. Siellä eräässä luokassa taioin suljetusta vaatekaapissa, James löysi Hallan taikasauvan ja kangistetun Roudan. Hän herätti käärmeen ja tarttui sauvaan.

“Routa, Kaihe sai vangittua Hallan”, James puhui käärmeelle ja käveli levottomasti ympäri varastohuonetta. “Okei, mietitään loogisesti”, hän rauhoitteli itseään. “Tarvitsen sen vankilakojeen. Saan sen vain, jos saan Kaihen huomion toisaalle. Tai en minä, mutta joku muu”, James sanoi ja vilkaisi Routaa. “Luuletko, että voisit varastaa sen Kaihen viitan taskusta sillä välin kuin minä harhautan häntä?”

Routa nyökkäsi ja sihisi jotain, jota James ei tietenkään ymmärtänyt, mutta hän oletti sen olevan kysymys siitä, miten hän muka pystyisi harhauttamaan Kaihea. Jamesista tuntui aavistuksen omituiselta miten hän tunsi jo yhteenkuuluvuuden tunnetta käärmeen kanssa, jonka kanssa oli ehtinyt ystävystymään. James katseli sauvan vaaleanviolettia kristallia pohtien mahdollisuuksiaan niin tarmokkaasti, että lähes saattoi tuntea aivojensa ylikuumentuvan.

Ensin piti tietysti löytää Kaihe, mutta se ei varmaan ollut kovin vaikeaa. Kaihe yrittäisi epäilemättä suorittaa loitsun loppuun, joten hän olisi sisäpihalla. Tosin mitäköhän hän aikoi tehdä sitä vartioiville aaveille? Luultavasti hänet huomattaisiin nopeasti, joten ei olisi helppoa päästä hänen luoksensa.

Kello kumahteli jo iltayhdeksää, kun James saapui sisäpihalle. Hän jätti Hallan sauvan piiloon, sillä hän ei osaisi käyttää sitä ja jos Kaihe tietäisi, että hän oli vienyt sen, tämä tietäisi myös, että James oli vapauttanut Roudan.

Hän äkkäsi jo Kaihen kyykkimässä taikarinkinsä keskellä. Tämä kirjoitti maahan valkealla aineella symboleja. Kummitukset olivat yhä paikalla, mutta ne olivat jähmettyneet kuin kangistettuina. James päästi Roudan maahan ja se alkoi luikerrella lähemmäs Kaihea. Jamesin pitäisi vain pitää Kaiheen huomio hetken aikaa itsessään, jotta Routa ehtisi napata sielunimijän ja vapauttaa Hallan.

Toisaalta jos hän pystyisi tainnuttamaan Kaihen, se olisi vielä helpompaa. Vaikka James hiipi kuinka hiljaa, hän ei kuitenkaan aivan ehtinyt lausumaan loitsua, kun Kaihe jo käännähti ympäri ja ampui Jamesia kohti loitsun, jonka edestä tämä ehti juuri ja juuri väistymään.

”Sinä et sitten luovuta hyvän sään aikaan”, Kaihe huokaisi käheällä äänellään, ohuet huulet pilkkaavassa virneessä. ”Se on harmillista sinulle, sillä kaikki, jotka tulevat minun tielleni kohtaavat kivuliaan kuoleman.”

James ei ehtinyt edes avaamaan suutaan, kun Kaihe ampui jo toisen loitsun sauvastaan. Sen James esti suojaloitsulla, mutta kuori uhkasi rikkoutua, joten James joutui kierähtämään pakoon. Olisi ollut kätevämpää, jos hän olisi pystynyt viivyttämään Kaihea sanoillaan, mutta Kaihe ei selvästikään nauttinut vihollisen kanssa rupattelusta.

James oli selvästi alakynnessä. Hän ei ehtinyt puolustamiseltaan ollenkaan hyökkäämään Kaihea vastaan. Viimein Kaihen loitsu iski hänet kipeästi maahan ja sai hänen näkökenttänsä täyttymään mustista pisteistä. Kaihe käveli rauhallisesti hänen luokseen ja painoi sauvansa puupään Jamesin rintaa vasten.

”Onko Pohjolan tytär sinulle todella kuoleman arvoinen?” Kaihe naurahti ja painoi sauvan päätä kipeästi Jamesin rintaa vasten. James tarttui sauvaan ja yritti nostaa sitä ylös, mutta siinä asennossa Kaihella oli selvä ylivoima. Tämä aikoisi tappaa hänet kivuliaasti, työntämällä sauvan pään hänen sydämensä läpi.

”On”, James sihahti ja näki sitten, kuinka Routa kiemurteli kiven päältä tiensä kohti Kaiheen taskua. Siinä James teki virheensä. Kaihe huomasi hänen katseensa ja tunnusteli taskuaan, josta hän veti sihisevän käärmeen.

”Aha, vai niin”, Kaihe tuumasi ja otti hyvän otteen käärmeen kaulasta. Se tarkoitti, että tämän ote sauvasta löystyi hieman, eikä se painanut enää niin kipeästi Jamesin rintaa vasten. ”Uskollinen otus.”

Samassa jokin Hallan sanoma muistui Jamesin mieleen. Juuri ennen kuin Kaihe oli imenyt Hallan vankilaan, tämä oli sanonut ”Sinullahan on sauvani. Olisit voinut rikkoa sen voimakristallin ja viedä voimani.” Se voisi ehkä toimia myös Kaiheen! Sen oli pakko, siksi Halla oli varmasti ottanut asian puheeksi viime hetkellä, kertoakseen Jamesille mitä tehdä!

Kaihe katseli yhä käärmettä, joten James tarttui kaikin voimin Kaihen sauvaan ja kiskaisi sen itselleen. Kaihe pudotti käärmeen nopeasti ja yritti tarttua sauvaan, mutta James ehti ottaa tukevan otteen siitä ja iskeä sen kristallipään Kaiheen kalloa vasten. Kaihe hoippui ja kaatui maahan. James iski seuraavalla iskulla sauvan kristallipään maahan. Kristalli särähti.

”Ei!” Kaihe huudahti ja yritti kompuroida lähemmäs sauvaa, mutta James peruutti ja iski kristallin uudestaan päin laattamaata. Ja vielä kolmannen kerran, ennen kuin kristalli hajosi pieniksi paloiksi ja mureni lattialle. Siitä vapautui energiavärähdys, joka sai heidät molemmat lentämään metrin kauemmas sauvasta. Sen tapahtuessa aaveet heräsivät kangistuksestaan pälyillen hämmentyneenä ympärilleen ja huudahdellen huomatessaan Kaihen.

”Kyllä”, James ärähti ja kompuroi pystyyn ennen Kaihea. Hän nappasi sauvan itselleen ja iski Kaihea sauvan toisella päällä leukaan, niin että tämä varmasti näki vähintäänkin yhtä paljon tähtiä kuin James oli hetki sitten nähnyt. James käytti sen ajan hyödykseen ja kaivoi tämän taskusta sielunimijän, jonka hän avasi.

Halla materialisoitui pian maahan ja näytti varsin hämmentyneeltä. James sulki kartion heti, jottei Mickin valtaansa saanut sielunpalanen ehtisi karata myös. Halla katsahti Kaihea ja Jamesia, ja sitten Kaihen rikkoutunutta sauvaa. Halla ehti hymyillä hieman Jamesille, ennen kuin sihisevä syliin kerjäävä käärme vei hänen huomionsa.

No hei”, Halla sanoi suomeksi Roudalle sellaisella lempeydellä, jota James ei ollut ikinä kuullut Hallan osoittavan. Hän silitteli hetken aikaa Roudan päätä ja nousi sitten pystyyn.

”Sinä tajusit”, Halla sanoi Jamesille.

James naurahti ja hieraisi hiuksiaan. ”Hei, vähän luottoa.”

Halla pyöräytti silmiään hyväntahtoisesti ja mulkaisi tajutonta Kaihea ennen kuin tähyili sitten ympärilleen. ”Missä on sauvani?”

”Odotas”, James sanoi ja kiiruhti sitten linnan puolelle, jonne hän oli jättänyt sauvan piiloon. Kun hän tuli takaisin, Halla seisoi aavistuksen liikahtelevan Kaihen vieressä katsellen tätä varsin murhanhimoisesti. Routa sihisi myrkyllisesti Hallan kaulalla.

“Aiotko tappaa minut Halla?” Kaihe nauroi leukaansa hieroen. “Muistathan minne minä silloin menen? Tuonen virtaan, josta minä kävelen vetten päältä pois. Kuolema ei meitä erota. Sinut on ikuisesti merkattu minulle.”

Halla hymähti ilkeästi ja ojensi kättään Jamesia kohti tämän saapuessa. James ojensi sauvan Hallalle ja Halla hengähti tyytyväisenä sivellessään sauvansa violettia kristallia. ”Ei muuten ole. Miten et ole jo huomannut, että minussa ei ole enää merkkiäsi?” Hän tokaisi ja sytytti sitten sauvallaan Kaihen sauvan rippeet palamaan.

Kaihen kulmat kurtistuivat ja hän tutkaili Hallaa tarkemmin. ”Miten? Kuka? Sinussa on merkki, mutta – ” hän yritti nousta pystyyn, mutta Halla pamautti jalallaan Kaiheen takaisin maahan.

”Ei sinun”, Halla tyytyi sanomaan.

Kaihe vilkaisi hetkeksi Jamesia. ”Vai oli teidän reissunne ulottuvuuden läpi sittenkin tuloksekas. Et voi arvatakaan miten minua ärsytti, kun et suostunut puhumaan siitä, mitä siellä oli tapahtunut.”

”Mukava kuulla”, Halla sanoi ja otti sitten sielunimijän Jamesilta ja avasi sen Kaihea kohti ”Hyvästi Kaihe.” Kaihe ei ehtinyt sanomaan mitään, kun hän jo imeytyi kartion sisään ja Halla sulki sielunimijän. Hän piti peukaloaan sen kannen päällä pitkän aikaa kuin varmuuden vuoksi.

”Tuo pitää sitten suojata hyvin”, James sanoi. ”Vai onko hänestä edes vaaraa, kun rikoin hänen sauvansa?”

”Ei tällä hetkellä. Mutta halutessaan hän pystyisi tekemään uuden sauvan. Se vain vaatisi häneltä paljon energiaa ja vuosia aikaa”, Halla selitti katse maassa, kummallisen tyytymättömältä sellaiseksi, joka oli juuri saavuttanut kaiken sen, jonka hän oli halunnutkin.

”Oletko kunnossa?” James kysyi.

Halla nyökkäsi ja nostatti sitten katselemansa kiven ylös maasta, johon hän oli aikaisemmin materialisoitunut. Se oli se kipukivi, jonka Kaihe oli antanut Hallalle.

”Kenen tuo on?”

Halla leijutti kiven ylös kätensä päälle, muttei koskenut sitä. Hän vaikutti kuitenkin epäröivän hetken, ennen kuin antoi sen sujahtaa vyölaukkuunsa.

”Roudan.”

”Roudan… sinun tietäjäsi?”

”Niin.”

”Miksi… miksi halusit sen itsellesi?” James ihmetteli. Halla oli tarttunut siihen ja ottanut sen mukaansa, siihen vankilaan, johon Kaihe oli hänet pakottanut. Koskeminen selvästi oli tuottanut kipua.

Halla vältteli yhä hänen katsettaan ja sanoi hiljaa: ”Että muistaisin miltä hän näytti.”

”Eikö olisi parempi unohtaa?” James ehdotti varovasti ja astui lähemmäs Hallaa. ”Jos se tuo kipua – fyysistä ja psyykkistä.”

”Hän on kuollut minun takiani. Ansaitsen kaiken kivun”, Halla totesi ääni kylmänä.

”Et ansaitse”, James yritti ja kosketti Hallan kämmenselkää. ”Halla, et ansaitse.”

Halla nosti viimein katseensa Jamesiin epäröiden.

”Älä rankaise itseäsi rakastamisesta”, James sanoi ja kun Halla ei vetänyt kättään pois, siitä rohkaistuna James jatkoi, vaikka hänen sydämensä hakkasikin lujaa. ”Äläkä pelkää ottaa uusia riskejä menneen takia.”

Halla selvästi ymmärsi mitä hän tarkoitti. Hän katseli Jamesia hetken ajan tutkivasti ja nosti sitten varoen kätensä hänen poskelleen. ”Olet hyvä ihminen. Joskus ärsyttävä ja tietämätön, mutta pohjimmiltasi hyvä”, Halla sanoi tarkkaillen hänen kasvojaan tähtivaloa hehkuvilla silmillään. Sitten Hallan kasvot liikahtivat hieman lähemmiksi, mutta huulien sijasta Hallan omat koskettivat Jamesin poskea pikaisesti ennen kuin Halla vetäytyi kauemmas.

”On ollut pitkä päivä”, Halla sanoi kävellen poispäin.

James jäi hetkeksi paikalleen sydän hakaten nopeasti. ”Eli… onko Kaihen loitsu nyt estetty?”

”On, tuhoamalla hänen taikasauvansa tuhosit hänen loitsunsa jäänteet”, Halla kertoi ja vilkaisi sitten muutamaa aavetta, jotka olivat jääneet paikalle juttelemaan toisilleen. ”Voitte kertoa sen rehtorille. Uskoisin, että myös tilusten ympärillä oleva kupu on rikkoutunut.”

James kiiruhti Hallan perään. ”Lähdetkö sinä sitten?”

”Lähden huomenna kunnon yöunien jälkeen”, Halla myönsi. ”Tuskin näemme uudestaan.”

Jamesin otsa kurtistui. ”Älä sano noin.”

Halla vilkaisi Jamesia varoittavasti. ”Se on totta.”

”Minä voisin tulla mukaasi. Auttamaan tehtävässäsi tappaa Beira.”

Halla pudisti päätään. ”Et voi auttaa.”

”Täällä ei ole mitään minulle”, James sanoi.

Halla pysähtyi ja näytti lähes loukkaantuneelta. ”Täällä on kaikki sinulle. Sinun perheesi, James.”

”Mutta ei minun tarkoitustani”, James intti. ”Minulla ei ole hajuakaan mitä minä haluan elämältä. Tämä tehtävä… se on tuntunut siltä, että olen viimein löytänyt tarkoitukseni.”

”Minä osaan taistella omat taisteluni”, Halla sanoi kipakasti.

”Tietysti osaat, mutta sinun ei tarvitse. Ei yksin”, James sanoi. ”Et kai kaiken tämän jälkeen voi oikeasti uskoa, etten tietäisi, mihin sinä pystyt?”
Hallan silmät siristyivät. ”On silti asioita, joita sinä et tiedä minusta.”

”Mikään ei saisi minua muuttamaan mieltäni sinusta.”

”Olet naiivi.”

”Olet itsepäinen.”

He tuijottivat toisiaan tuimasti vielä hetken, kunnes lopulta Halla huokaisi ja pudisti päätään. ”Olen aivan liian väsynyt tällaiseen väittelyyn.”

James nyökkäsi. ”Puhutaan tästä huomenna. Lupaatko ettet lähde ennen kuin ehdimme puhua?”

Halla katseli Jamesia hetken, mutta nyökkäsi viimein, katseessaan vilaus jotain lempeyden kaltaista.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
A/N: Laitanpas nyt vikan luvun ja epilogin pois alta. On viimein mahtavaa saada tää tarina pöytälaatikosta ulos!

16. luku

James ei saanut unta, vaikka päivä oli tuntunut tavattoman pitkältä. Hän oli tänään vieraillut rinnakkaisulottuvuudessa, kuullut kuolleen sikiön itkun, nähnyt kuinka sielunpala imettiin toisesta irti ja kaiken lisäksi rikkonut voimakkaan Pohjolan velhon sauvan.

Eniten hänen mielessään pyöri kuitenkin eräs tietty hopeahiuksinen nainen. Mitä Halla aikoi nyt tehdä? Ensin tämän täytyi tietysti palata takaisin maailmaan, josta oli tullut saadakseen sodan jumalan merkin pois sielustaan, mutta entä sitten? Halla oli sanonut, ettei menisi takaisin Pohjolaan, mutta toisaalta pystyisikö Halla elämään ilman jatkuvaa taistelua? Tämän elämässä oli niin paljon synkkyyttä ja kipua, että James ei ollut varma, kuinka helposti Halla pääsisi eroon menneestä.

Jamesin mieleen putkahti kammottava idea. Ei… ei Halla varmastikaan… Mutta entä jos?

James puki nopeasti päälleen ja suuntasi ulos rohkelikkotornista. Hän yritti väittää itselleen, että tämä oli ihan typerää, mutta saapuessaan takaisin sisäpihalle, hän näki juuri sen, mitä oli pelännyt. Halla keskellä maan piirrettyä loitsurinkiä, suorittamassa samaa loitsua, jota Kaihe yritti.

”Halla!” James huudahti.

Halla kääntyi nopeasti ympäri ja näytti yllättyneeltä siitä, että James oli tullut. Ja sitten vihaiselta Jamesille. ”Anteeksi. Lähde. Nyt.”

”Ei, et voi tehdä tätä!” James huudahti ja yritti tulla lähemmäs, mutta Halla loitsi hänet paikoilleen ja jatkoi sitten loitsuaan.

“Olen pahoillani James”, Halla sanoi kasvoillaan ristiriitainen ilme. “Mutta minun on todistettava äidilleni, että voin tehdä tämän. Että ansaitsen olla joku muukin kuin Pohjolan tytär. Muuten hän naittaa minut seuraavalle ehdokkaalle, joka tappaa minut tai muuttaa lokiksi kyllästyttyään.”

“On toinenkin vaihtoehto. Älä mene takaisin Pohjolaan. Jos sinä teet tämän, olet yhtä lailla äitisi pelinappula kuin ennenkin!” James huudahti. “Näytä äidillesi rikkomalla kahleesi häneen.”

”En osaa elää muuten”, Halla väitti pitäen silmänsä kiinni. ”Tämän minä tiedän. Tämän minä osaan.”

”Yritit kerran. Yritä uudestaan, ole kiltti… tässä on viattomien ihmisten henkiä vaarassa”, James huomautti. ”Minun ystävieni, minun sisarusteni.”

Se sai Hallan avaamaan silmänsä, joista paistoi surua. Hän epäröi, mutta lopetti viimein loitsun ja painoi otsansa uupuneena vasten sauvansa kristallia.

James pystyi taas liikkumaan. Hän kiirehti Hallan luokse ja kosketti tätä olkapäästä. Halla hengitti syvään ja nosti sitten päänsä pystyyn, pyyhkäisten poskeaan.

”En tiedä mitä teen”, Halla huokaisi väsyneenä. ”No, Beiran jälkeen. Ehkä olisi helpompi jos en…” selviäisi hengissä? Jamesin sisuksia kylmäsi.

”Voit aina tulla tänne. Kahdet aivot ovat aina paremmat kuin yhdet. Keksimme varmasti jotain tekemistä”, James ehdotti niin viattoman avoimesti, että Halla naurahti. ”Koska en minäkään tiedä mitä teen.”

”Tiedätkö… ehkä minä tulenkin”, Halla sanoi Jamesin yllätykseksi ja hipaisi viittansa reunaa. ”Ehkä olen saanut tarpeekseni kylmästä.”

”Hyvä. Nyt nukkumaan. Oikeasti.”

”Pitää vain kävellä parituhatta porrasta sinne torniin”, Halla mutisi uupuneena.

James hymyili ja hengähti syvään helpottuneena. Hän vilkaisi Hallan kättä ja ojensi hitaasti sormiaan toisen kättä kohti. Halla huomasi eleen ja antoi sormiensa nytkähtää kohti Jamesin kättä.

”Ei välttämättä”, James keksi ja lähti vetämään Hallaa mukanaan.

***

Tarvehuoneessa paloi lempeä takkatuli, joka vain lisäsi väsymyksen vaikutelmaa. Huone ei ollut erityisen kekseliäs, koska James ei ollut jaksanut ajatella kovin tarkasti mitä huoneelta toivoi. Vain sen, että siellä olisi kaksi suurta sänkyä. Siitä James oli ollut erittäin tarkka toivomuksessaan. Kaksi. ”Eipähän sinun tarvitse sietää Karenin kyräilyä”, James huomautti heidän kävellessään huoneeseen.

Halla hymähti ja istahti takkaa lähemmän sängyn laidalle, jolle hän sitten kellahti uupuneena. Routa kiemursi pois Hallan kaulan ympäriltä ja asettautui keräksi tyynylle. James veti kenkänsä pois ja sujahti omaan sänkyynsä, joka oli paljon pehmeämpi ja suurempi kuin hänen sänkynsä rohkelikkotornissa. Tänne hänen olisi alun perinkin pitänyt tulla nukkumaan.

Hän oli jo lähes nukahtamassa, kun hän tunsi peittonsa nousevan ja Hallan asettuvan toiselle puolelle sänkyä. James avasi silmänsä ja katsahti Hallaa, joka asetti päänsä tyynylle.

”Haittaako sinua?” Halla kuiskasi.

”Ei.”

Halla sulki silmänsä ja hengitti syvään. James hymyili ja katseli naisen kasvoja, jotka takassa leimuava tuli värjäsi valollaan. Kerrankin Halla näytti rauhalliselta. Jamesin sydämessä läikähtävä lämpö toi mukanaan myös kipua hänen tajutessaan, että huomenna he joutuisivat eroamaan.

***

Scorpius oli lähtenyt jo aamiaiselle ennen Albusta, mikä hieman ihmetytti Albusta. Yleensä he lähtivät aina samaan aikaan. Niinpä kun Albus aamiaisella istui Scorpiuksen viereen, hän ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi sen suhteen, että oli viime illalla päättänyt, että kertoisi Scorpiukselle tunteistaan.

“Hei”, Albus sanoi epävarmasti.

“Hei”, Scorpius sanoi ja hymyili, joten ehkä se ei ollut ihan paha merkki. Ehkä Scorpius ei salaisesti vihannutkaan ja inhonnutkaan häntä niin kuin hän oli aamun aikana ehtinyt ajatella.

”Sinä lähdit aikaisin.”

”Joo, anteeksi. Tuli kauhea nälkä ja olin niin ajatuksissani, etten edes tajunnut”, Scorpius selitti pyöritellen lusikkaa kaakaossaan. ”En nukkunut paljoa.”

”Ah… jännititkö tämän päivän pimeyden voimilta suojautumisen S.U.P.E.R -koetta?”

”Hm? Ai, no itseasiassa mietin vähän muuta”, Scorpius myönsi.

”Tuota… mietitkö sinä ehkä sitä mitä minä sanoin.”

Scorpius vilkaisi Albusta ja hymyili hieman. ”Ehkä vähän.”

”Ai”, Albus sanoi. Hänen vatsaansa väänsi. ”No, tuota… jos se haittaa sinua, niin voisin vaikka unhoittaa sinut, niin minkään ei tarvitsisi muuttua”, Albus kaivoi housujensa taskusta taikasauvansa, “sitten asiat eivät olisi kiusallisia… älä huoli minä kyllä… tai siis ei meidän tarvitse lakata olemasta kavereita. Paitsi jos sinä haluat…”

Albuksen lauseen keskeytti Scorpiuksen sormi, joka painautui Albuksen huulien päälle.

“Albus”, Scorpius nauroi. ”Olet ihan tyhmä. En halua, että unhoitutat minut”, Scorpius sanoi hymyillen ja ennen kuin Albus ehti tehdä mitään, Scorpiuksen sormi vaihtui huuliin.

“Sinä suutelit minua”, Albus henkäisi hämmentyneenä ennen kuin suudelma oli edes kunnolla ohi.

Scorpius naurahti ja vetäytyi kauemmas. “Niin.”

“Mutta… miksi ihmeessä?” Albus ihmetteli. Hän ei ollut villeimmässä kuvitelmassaankaan ajatellut, että näin kävisi. Tai olihan hän tietysti toivonut sitä, mutta ei hän ollut ajatellut että se oikeasti tapahtuisi.

Scorpius hymähti ja sipaisi hiuksiaan. “Vau, sinä todella olet huono tässä. Miksi toisia yleensä suudellaan?”

“Mutta… sinäkö sitten pidät minusta? Ethän sinä edes tajunnut, että olen homo”, Albus huomautti.

“Niin, mutta no, ehkä minäkin aloin vähän sen jälkeen ajattelemaan juttuja”, Scorpius sanoi punastuen. ”Ja tajusin, että tykkään sinusta.”

Albus räpytteli silmiään.

”Voi ei”, Scorpius sanoi ja näytti kauhistuneelta. ”Et sinä tietenkään tykkää minusta sillä tavalla! Äh, olen ihan tyhmä! Tai siis, eiväthän homotkaan nyt kaikista pojista pidä, etkä sinä tietenkään – ”

”Ei, ei kyllä minä pidän!” Albus kiirehti sanomaan ja punastui kauttaaltaan. ”Tai siis se minun piti tänään sinulle kertoakin… Olen vain tosi huono tällaisessa.”

Scorpius naurahti helpottuneena ja tarttui sitten varovasti Albuksen käteen. ”Eli tämä on ookoo?”

”Erittäin ookoo”, Albus virnisti äärettömän onnellisena ja puristi pojan kättä.

Scorpius hymyili hänelle lämpimästi, mutta huomasi sitten jotain salin päädyssä, Albuksen olkapään yli. ”Hei, eikös tuo ole sinun isäsi?”

***

Kun James aamulla avasi silmänsä, Halla oli poissa. James oli tietysti pettynyt, mutta ei kovin yllättynyt. Hän puki salamannopeasti ylleen ja suuntasi aamiaissaliin toivoen löytävänsä naisen sieltä. Ilmeisesti turhaan, sillä Hallaa ei näkynyt siellä, mutta hän näki, kuinka salin päädyssä rehtorille puhui hänen isänsä ja muutama muu aurori. Kupu oli todella rikkoutunut! James suuntasi isänsä luokse.

”James”, isä tervehti helpottuneena ja halasi poikaansa. ”Olin huolissani, kun sinua ei näkynyt! Aaveet vain kertoivat, että saitte kirouksesta vastuussa olevan miehen kiinni ja sitten lähditte jonnekin.”

”Joo”, James selitti ja hieraisi hiuksiaan erottuaan isästään. Hän vilkaisi rehtoria. ”Anteeksi, ettemme tulleet heti päivittämään tilannetta. Olimme kovin väsyneitä päivän tapahtumista. Ette uskoisi puoliakaan”, hän selitti innostuneena vilkaisten isäänsä, joka hymyili hänelle ylpeästi, taputtaen hänen olkaansa.

Rehtori nyökkäsi varsin helpottuneen näköisenä. ”Oletko nähnyt Hallaa?”

”En ole tänään”, James vastasi totuudenmukaisesti. Totuus sai hänen vatsansa solmulle. Mitä jos Halla oli jo lähtenyt? Unohtanut lupauksensa? ”Miksi?”

”Haluaisimme hieman puhua hänelle”, isä selitti ympäripyöreästi, mutta James ymmärsi, ettei Hallaan vieläkään luotettu.

”Ongelma on ratkaistu ja se on pitkälti Hallan ansiota”, James puolusti. ”Ei teidän tarvitse kuulustella häntä.” Enemmänkin James pelkäsi sitä, että Halla antaisi itsestään varmasti melko huonon vaikutelman, sillä Halla ei tunnetusti pitänyt kysymyksistä.

”Mutta tässä on mukana jotain todella synkkää taikuutta, josta meidän pitäisi hieman kysellä ja selvittää asioita”, isä selitti. ”Tiedätkö missä hän voisi olla?”

”En. Anteeksi”, James sanoi, vaikka hänen mieleensä tuli heti yksi paikka. ”Ehkä teidän kannattaa kokeilla kellarista. Hän pitää kylmästä”, hän keksi, ihan vain, jotta saisi aurorit pois sieltä, minne oli itse menossa.

James ei ollut varma, kuinka kauan sitten Halla oli lähtenyt, mutta hän ei pitänyt yllä kauheasti toivoa suunnatessaan kohti Mustajärven rantaa. Sinne päästyään hän tähyili kohti Dumbledoren hautaa, mutta se oli sen verran kaukana, ettei hän oikein nähnyt oliko Halla siellä.

Ihmeekseen hän näki rannasta johtavan muutaman sentin veden alla olevan jääpolun. James koetti sitä ensin varovasti yhdellä jalalla, mutta kun se ei pettänyt, hän laski molemmat jalkansa sille ja alkoi kävellä jääpolkua pitkin kohti saarta. Nerokasta! Se ei näkynyt kauempaa, koska oli veden alla, mutta sen päällä saattoi kävellä. Näinköhän Halla oli kävellyt Tuonelan virrallakin?

James kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi ja toivoi, ettei kukaan linnasta tajunnut katsoa järven suuntaan ja näkisi häntä kävelemässä vetten päällä. Lievästi omituisen näköistä jopa velholle.

Viimein hän saapui saarelle, jossa Jamesin ihmeeksi Halla vielä oli. Jamesin sydän tykytti hurjasti. Jotenkin hän oli samaan aikaan huojentunut että jännittynyt. Hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei näkisi Hallaa.

”Halla”, James äännähti lähestyessään tätä. Halla istui kiven päällä ajatuksissaan, tähtikarttana toimiva viitta levitettynä maahan. Tällä oli mukanaan laukku, jossa näytti olevan kirjastosta pihistettyjä kirjoja. Halla aikoi tosiaan pitää lupauksensa sodan jumalalle ja toimittaa tietoa tästä maailmasta. Mitäköhän se mahtaisi tarkoittaa heille?

Halla kohotti katseensa Jamesiin. ”Sinä tulit.”

”Odotitko minua?”

Halla laski katseensa taas viittaansa. ”En ole varma. Ehkä.”

Halla ei halunnut lähteä. Se sai Jamesin olon toiveikkaaksi hänen istuessaan naisen viereen kivelle. ”Ehkä voisit jäädä tänne hetkeksi ennen kuin menet. Ei tähän saarelle, mutta muualle. Voisit tulla mukaani, niin voisin näyttää sinulle paikkoja. Asun tällä hetkellä Viistokujalla pilapuodin yläkerrassa. Viistokujallakin on jo paljon nähtävää.”

Halla hymyili surullisesti. ”Kyllä minun on mentävä. Tunnen sodan jumalan merkin sielussani, enkä ole vapaa ennen kuin saan sen pois.”

”Miltä se tuntuu? Verrattuna Kaiheen?”

”Raa’alta… kuin suolattu ja venytetty, viileä raaka liha olisi levinnyt sieluni päälle odottamaan kuivumista. Mutta samalla siinä on jotain parempaa kuin Kaiheen merkissä. Merkki tuntuu tarkoituksenmukaiselta, niin kuin lihaa valmistellaan huolellisesti, jotta siitä tulee kuivalihaa. Kaihen merkki oli mätä kuin vanha ruho, joka heitetään haaskalinnuille.”

Hallan käyttämistä esimerkeistä huolimatta se tuntui Jamesista niin abstraktilta, ettei hän osannut täysin kuvitella miltä se todellisuudessa tuntui.

”Etkö tosiaan suostuisi ottamaan minua mukaan?” James kysyi.

Halla nytkäytti suupieltään. ”Minulle on parempi, jos en joudu ottamaan kuolemaasi harteilleni.”

James avasi suunsa, mutta ymmärsi sitten, ettei voinut väitellä tästä asiasta Hallan kanssa. Ei, jos hän halusi todella auttaa Hallaa. Niinpä hän nyökkäsi. ”Älä kuole, jooko?”

”Maailma ei pääse minusta niin helpolla”, Halla sanoi ja nousi ylös. Aika oli tullut. James nousi myös ylös ja yritti keksiä mitä kaikkea voisi keksiä viivyttääkseen toista. Hänen sydäntään kivisti tietää, ettei hän ehkä koskaan näkisi enää Hallaa. Miten hän voisi elää siinä epävarmuudessa? Tuntui että heidän tarinansa loppui ennen kuin se oli ehtinyt edes kunnolla alkaa. Hän ei tiennyt varmasti mitä tunsi Hallaa kohtaan tai mitä tämä tunsi häntä kohtaan.

”Halla…” James aloitti ja nielaisi. ”Saanko minä suudella sinua?”

Halla hymähti ja katseli Jamesia lähes lempeästi – mutta myös surullisesti. Hän käveli sitten hitaasti lähemmäs Jamesia ja painoi suukon Jamesin poskelle. ”Katsotaan…” hän aloitti ennen kuin vetäytyi kunnolla taaksepäin, ”sitten kun tulen takaisin.”

Niine sanoineen Halla asteli viittansa päälle ja laski sauvansa tukevasti maahan. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään ennen kuin alkoi lausumaan loitsua.

”Auko aikaa, laulu raikaa
anna mulle rajan taikaa.
Läpi päästä, käsi säästä,
Pähti päästä pälkähästä.
Anna kartta, avaa kantta
vuole vuono Vuokon maahan,
taian tyveen, saveen tai syteen
avaa reitti vanhaan pyteen.”


Viitta hänen allaan alkoi aaltoilemaan. Halla ehti juuri avaamaan silmänsä ja katsomaan Jamesia silmiin, ennen kuin viitta imaisi Hallan sisäänsä ja sekä Halla että viitta katosivat.

James jäi tuijottamaan kyseistä kohtaa pitkäksi aikaa.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Epilogi

Hallan loihtima jääpolku alkoi olla sulanut siinä vaiheessa, kun James suuntasi takaisin, joten oli varsinainen ihme, että hän ei uponnut keskelle järveä ja joutunut uimaan rantaan. Kenkänsä hän kyllä kasteli kokonaan, mutta nekin kuivuivat loitsulla rantaan päästyään.

Oli lämmin kevätaamu. Oikeastaan alkoi olla jo kesä. Kokeet alkoivat tänään, joten linnan mailla oli hiljaista. Muutaman viikon päästä linna olisi täysin tyhjä. James maleksi hitaasti linnan tyhjiä käytäviä, varastellen ikkunoista katseita Mustajärvelle päin. Hänen pitäisi varmaan lähteä… takaisin pilakaupan yläkertaan tylsään ja ennalta-arvaamattomaan elämään.

Jamesin omat askeleet kaikuivat hänen korvissaan. Äkillisesti hän tunsi ihonsa värähtävän, kun kylmä tuulenvire puuskahti hänen lävitsensä. Hän ei voinut olla miettimättä sitä, että vaikka Halla oli poissa hänen luotaan, ei tämä kuitenkaan todellisuudessa ollut kovin kaukana. Varmasti yhä tässä samassa linnassa – tosin toisessa ulottuvuudessa. 

James päätyi viimein eteissaliin, jossa seisoskeli yhä ryhmä erityylisiin viittoihin pukeutuneita kirouksenmurtajia, jotka eivät olleet päässeet ollenkaan hommiin. Isäänsä James ei nähnyt. Mahtoiko tämä todella koluta kellarikerrosta? Jamesin pitäisi mennä tunnustamaan tälle, että Halla oli jo lähtenyt.

James katseli eteissaliin kokoontunutta sekalaista sakkia, jotka joutuivat varmaan seikkailuihin harva se päivä… Useat näyttivät olevan ulkomaalaisia ja James kuulikin ympärillään puhuttavan useita eri kieliä, joten he mahtoivat päästä matkustelemaan vaikka minne seikkailujen perässä. Kielimuurista johtuen hänen korvansa havaitsi lähellä puhuttavan englannin, jonka suuntaan James käänsi katseensa.

”Oli kyllä hieman harmi, ettemme saaneet tehdä sitä, jonka takia tänne tulimme”, pukinpartainen mies Jamesin lähellä tuumi päätään pudistellen. ”Vihaan matkustamista turhan, vaikka matkat maksettiinkin.”

”Tosiaan, sinähän jouduit järjestelemään kalenteriasi niin kovasti päästäksesi tänne”, miehen seurassa oleva värikäskuvioiseen kaapuun pukeutunut nainen pahoitteli. Molemmat puhuivat erilaisilla aksenteilla.

”Oi, se oli tosiaan katastrofi, kun assistenttini erosi yllättäen ja muutti jonkun naisen perässä Bangladeshiin! Jo tänne saapuminen oli melkoinen farssi! Kammottavaa miten hankalaa porttiavaintoimiston väki voi olla”, mies valitti sivellen pukinpartaansa. ”Olen toivoton, kun tulee ihmisten kanssa asioimiseen. Kiroukset minä kyllä osaan hoitaa, mutta ihmiset… Minun pitäisi puhua ylihuomenna konferenssissa Berliinissä, jossa joudun hoitamaan kaikki järjestelyt itse ja siinä sivussa pitämään fanit loitolla – mitä, kyllä minulla on faneja!” mies huomautti, kun nainen purskahti syvään kumpuavaan nauruun sanan johdosta, ”Olisitpa ollut Berliinissä viime vuonna KKSG:ssa, Danogbi, meno meinasi muuttua hulluksi… usko pois!”

”Uskon uskon, Ferenc.”

Ferenciksi kutsuttu mies huokaisi ja pudisteli päätään. ”Nyt menee ylimääräinen hotellihuonekin hukkaan…”

James ei edes kunnolla tajunnut jääneensä salakuuntelemaan keskustelua, ennen kuin kuuli itsensä puhuvan: ”Anteeksi, mutta minä olen vapaana”, James sanoi yllättäen sekä itsensä, että puhuneen miehen, ”assistentiksi siis.”

Mies käänsi hitaasti katseensa Jamesiin. ”Ja sinä olet…”

”James Potter.”

Miehen hämmentynyt katse ilostui hieman. ”Ah, se James Potter. Isäsi on kertonut, että autoit kuvun rikkomisessa. Suoraan sanottuna teit meidät työttömiksi!”

James ei ollut täysin varma oliko mies pahoillaan tai vihainen asiasta, joten hän avasi suunsa jo pahoitellakseen, kunnes mies naurahti ja taputti häntä olalle.

”Oi, ei, älä näytä tuolta”, mies sanoi. ”Tällä alalla ei voi olla liian katkera siitä, jos joku toinen ehtii viemään työsi sinua ennen. Tärkeintä on saada kirous purettua. Haluat siis nähdä maailmaa… Onko sinulla kokemusta assistentin pestistä?”

”Ei varsinaisesti, mutta tätä tapausta ennen ei minulla ollut kokemusta muinaissuomalaisten kirousten rikkomisesta – ja, no”, James sanoi ja viittoi ympärilleen ehkä liiankin itsevarmasti. ”Kaikki päättyi hyvin.”

”Hmm”, mies tuumi ja katseli Jamesia tarkkaan. ”No… mikäs siinä. Vaikutat reippaalta pojalta ja usein reippaus kompensoi kokemuksen puutetta, kunnes sitä kertyy”, mies sanoi ja läimäisi kätensä Jamesin olalle ja heilutti tuttavallisesti sormeaan Jamesia kohti. ”Matkalla voit kertoa kaiken siitä miten saitte kirouksen rikottua! Kuulin, ettei sitä naista ole vieläkään löytynyt.”

James vilkaisi ikkunasta kohti Mustajärveä ja hymyili aavistuksen. ”Tuskinpa häntä löydetään, vaikka hän seisoisi tässä samassa salissa.”

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 808
Tämä oli kyllä mukaansa tempaava seikkailu. Pahoittelen etten tätä tuoreeltaan päässyt lukemaan ja kommentoimaan. Puolet jäi nyt tähän muutaman päivän sisään. Fini tarvitsisi lisää näitä hieman pitempiä seikkailuun ja jännitykseen painottuvia fikkejä, joskin työläitähän nämä ovat kirjoittajalle. Iso kiitos ja onnittelut että sait tämän pitkän rupeaman jälkeen valmiiksi.  :-*

Tässä oli sopiva määrä erilaisia elementtejä ja tapahtumia joita seurata. Ihmissuhdedraamoja moneen lähtöön, niin Hallalla itsellään ja Jamesilla. Ja onneksi myös yksi kivasti päättynyt/alkava suhde tuo Albuksen ja Scorpiuksen tarina. Se, että koko ajan oltiin Tylypahkassa (ja tietysti siinä samankaltaisessa rinnakkaismaailmassa) piti tämän mukavana pakettina ja kun kaikki tämä tapahtui kuitenkin lyhyessä ajassa. En pitänyt lukua kuinka pitkä aika tässä lopulta kuluikaan, mutta ei tässä kovin monen yön yli nukuttu. Ja paljon ehti tapahtua mielenkiintoisia asioita, jotka pitivät minun kiinni tämän lukemisessa.

Kun James ja Halla saivat tuon rummun tehtyä ja kokeilivat tuota paikannusloitsua, niin minulla kävi mielessä että onkohan Kaihe siinä käärmeessä. Mutta Kaihe olikin käärmeen tilalla ja piilottanut koko Roudan. Oli hyvä ettei Kaihen sijainti tullut aikaisemmin edes mieleen, olin aivan samassa etsinnän aikataulussa Jamesin ja Hallan kanssa. Nuo runomuotoiset taiat/loitsut - niistäkin pidän. Niiden kirjoittaminen on varmaan oma lukunsa kaiken muun ohella. Ja tuo mielenkiintoinen yhteys Tomiin, Voldemortiin ja hirnyrkkeihin. Minun täytyy tässä tunnustaa etten ole ikipäivänä Kalevalaa lukenut ja tiedän nuo hahmot ainoastaan nimeltä (ja Aku Ankasta), joten jos heidän roolinsa tässä oli jotain muuta mitä Kalevalassa niin täydestä meni.  :D

Kiitos ja kumarrus viihdyttävästä seikkailusta Tylypahkan mailla.

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 831
  • 🇺🇦
Pakkohan tätä on tulla kommentoimaan, sillä olet varmasti nähnyt todella suuren vaivan tämän tarinan kehittelyssä. Ja vau, miten hienosti olet saanut näinkin mutkikkaan juonen kulkemaan: aiheen kypsyttely on selvästi kannattanut!

Potterien taikamaailman ja suomalaisen mytologian yhdistelmä tuo todella kiinnostavia sävyjä esiin kummastakin. En ole varmaan koskaan ennen näin paljon kiinnittänyt huomiota siihen, miten säänneltyä ja byrokraattista Potter-maailman taikuus on! Hallan alkuvoimaisen taikuuden rinnalla tällaiset sävyt tulevat todella hyvin pintaan. Hienoa oli myös saada naisnäkökulmaa suomalaiseen mytologiaan. "Ensimmäisen" Pohjan tyttären kohtalo on aina harmittanut minua Kalevalassa: oikeastaan varmaan eniten siksi, ettei Ilmarinen häntä kovin kauaa sure, vaan ajattelee, että sisko kelpaa yhtä hyvin tilalle! Siksi varsinkin kohta, jossa Halla kertoo nimensä tarinan on minusta todella koskettava: voi miten toivoisi, että edes hän saisi itse vaikuttaa kohtaloonsa!

Lukiessa hieman ihmetytti, miten Halla jaksaa katsella Jamesin roikkumista perässään, hehän olivat ihan kirjaimellisestikin aivan eri maailmoista. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni oivalsin, että heillehän tosiaan oli yhteistä, että kumpikin etsi itseään ja omaa paikkaansa maailmassa, vaikkakin lähtökohdat olivat todella erilaiset.

Tätä oli todella ilo lukea, kiitos! :)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Fary tale: työlästä tämän kirjoittaminen tosiaan oli, mutta seikkailufikit (varsinkin valmiiksi saatetut) on aina ihania! hauskaa että mainitsit nuo runomuotoiset loitsut, koska muistan kyllä tuskailleni niiden kanssa varsinkin kun halusin kalevalan takia nelipolvisen trokeen ja vielä loppusointuja :D Yritin tosiaan pitää kalevalafaktat mahdollisimman oikeina, mutta en mäkään sitä kokonaan ole lukenut joten :D Ihanaa että pidit ja kommentoit!
marieophelia: Kypsyttely tosiaan kannatti! Isoin ongelma mikä mulla oli, oli itseasiassa just se Jamesin ja Hallan suhde, koska tuskailin sen kanssa pitkään miten saisin nää kaksi toimimaan parituksena :D Mutta hyvä jos löysit heiltä jotain yhteistä, vaikkakin eri lähtökohdat näillä kahdella oli tosiaan. Kiitos kommentistasi!

Niin ja kiitos niille, jotka äänesti tätä tarinaa ja Hallaa hahmona finipikareissa!!

Never underestimate the power of fanfiction