Kirjoittaja Aihe: Yuri!!! on Ice: Liian syvä slaavikyykky (K-11, Otabek/Yuri, oneshot)  (Luettu 408 kertaa)

Larjus

  • Ю́рьевна
  • ***
  • Viestejä: 2 729
  • En kaipaa teksteihini parannusehdotuksia tms.
    • twitter
Title: Liian syvä slaavikyykky
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Arkinen drama
Rating: K-11
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin. Tämä tarina on minun, ja olen kirjoittanut sen ilman rahallista korvausta tai mitään muutakaan ulkopuolista hyötyä.
Summary: ”Onko… tälle jokin syykin”, Otabek tiedusteli, ”vai onko minun vain todettava, etten saa jättää sinua enää päiväksikään yksin ilman valvontaa?”

A/N: Lisää tekstiä slaavikyykkyläpästä :D Tässä itse slaavikyykyt on tosin pienessä roolissa (oikeastaan vain mainintana), mutta on niillä kuitenkin merkityksensä! Otsikossa se on lähinnä metaforatasolla. Keksi sille, joka keksii (höhöhö), mitä mä otsikolla meinaan!

Tästä (S) pääsee halutessaan lukemaan sen ensimmäisen slaavikyykkyficin (jossa ne kyykkäilyt jopa on merkittävässa osassa!), jos tänne eksyi ensin. Molemmat tekstit ovat kuitenkin täysin itsenäisiä eivätkä siis mitään jatkoa tm. toisilleen.

(Oli kans pakko lisätä referenssi yhteen toiseen ficiini koska omien tekstienkin väliset easter eggit on kivoja ;D Ja siten nää voi lykätä samalle aikajanalle/jatkumolle.)



Liian syvä slaavikyykky


Otabek veti matkalaukkua perässään kävellessään kohti hissiä. Pronssimitali, jonka hän oli voittanut muutama päivä sitten Kiinassa, tuntui yhä polttelevan hänen käsissään, vaikka se olikin pakattu huolella laukkuun. Otabek oli ylpeä saavutuksestaan (vaikka tietenkin hän olisi kaikista mieluiten voittanut) ja kaikin puolin tyytyväinen kisamatkaansa, vaikkakin sen aikana ikävä oli kaihertanut ikävästi rintaa. Yuri kun oli jäänyt Venäjälle.

Hississä Otabek mietti, että onneksi kuitenkin näkisi Yurin aivan pian. Vaikka häntä väsyttikin, ja hän oli kisamatkan aikana saanut yliannostuksen muista ihmisistä, hän kovin kaipasi Yurin halaukseen. Tämä oli luvannut olla kotona odottamassa häntä, ja Otabek toivoi, että niin myös olisi. Yurista kun ei koskaan tiennyt, jos tämä sai jotain outoja ideoita ja lähti suin päin niitä toteuttamaan. Senhän takia heillä oli ehtinyt jonkin aikaa olla aivan järkyttävä lehmäntaljoista tehty sohvakin.

Kun Otabek kaivoi avaimia takkinsa taskusta, hän oli kuulevinaan kumeaa puheensorinaa ja musiikkia oven toiselta puolelta. Mikäli hän kuuli oikein, heillä oli televisio päällä, eli Yuri olisi kotona. Mahtavaa.

”Kotona”, Otabek huokaisi astuttuaan kynnyksen yli. Hän tyrkkäsi laukun edellään sisään ja veti oven kiinni perässään. Television äänet kuuluivat nyt selvemmin. Olohuoneen suunnalta kajasti valoa, ja Otabek huomasi Potyan tumman pörröhännän vilahtavan toiseen suuntaan.

Jonkin ajan kuluttua Yuri ilmestyi olohuoneesta yllään leopardikuvioiset trikoot ja valtava valkoinen huppari, jonka Otabek tunnisti omakseen. Näky sai hänet hymyilemään. Jokin lämmin hehku syttyi aina hänen sisällään, kun Yuri pukeutui hänen vaatteisiinsa.

”Tervetuloa”, Yuri vastasi katse kännykässään. Hänen kasvoillaan oli leveä virne.

Otabek riisui kenkänsä ja odotti, että Yuri olisi tullut halaamaan häntä, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän hivenen harmistuneena veti itse Yurin syleilyyn. Tämä kuitenkin vastasi halaukseen ja upotti naamansa hänen olkaansa.

”Oli ikävä”, Otabek sanoi. Yurin vaaleat hiukset kutittivat hänen nenäänsä.

”Niin minunkin”, Yuri vastasi. ”Mutta eipähän ollut aivan turha reissu!”

”No ei”, Otabek myönsi. ”Vaikka mieluummin olisin tuonut kultaa kotiin.”

”Toithan sinä”, Yuri hymähti ja suukotti kevyesti Otabekin poskea. Sitten hän vetäytyi irti tämän käsivarsien otteesta. Hän hymyili edelleen erittäin leveästi.

”No, kerro mikä on noin hauskaa”, Otabek pyysi. Hän näki selvästi, että Yuri suorastaan paloi halusta päästä sanomaan jotain.

”Oletko katsonut Instagramia hetkeen?” Yuri kysyi.

Otabek pudisti päätään. ”En. Lentokoneessa en tietenkään voinut, ja en sen jälkeen ole kuin vilkaissut puhelintani.”

”No, katsopa tätä”, Yuri sanoi suorastaan ratkiriemukkaasti.

Hän naputteli puhelintaan hetken ennen kuin ojensi sen Otabekille, joka otti kännykän vastaan. Yuri oli avannut näytölle Instagram-tilinsä, jossa oli uusimpana julkaisuna tuttuun tapaan kasa kuvia hänestä itsestään. Otabek selasi kuvat läpi, eikä tiennyt, miten reagoida. Yuri oli pukeutunut kuvissa mustaan Adidaksen verryttelyasuun, joka hyvin todennäköisesti oli oikeasti Otabekin, mutta se ei todellakaan sytyttänyt hänen sisälleen lämpöistä tunnetta. Hän hädin tuskin edes huomasikaan sitä, sillä niissä kuvissa kaikki muu veti hänen huomionsa vahvemmin puoleensa. Yuri oli suoraan sanottuna kuin gopnik jokaisessa kuvassa, ja se oli mitä ilmeisemmin ollut tämän tarkoituskin, sillä sitä sanaa oli käytetty yhtenä postauksen hashtagina. Kuvista löytyi kaikki vaadittava: Adidas-verkkarien lisäksi slaavikyykky, vodkapullo, taustalla kovasti julkisivuremonttia kaipaava rakennus, kasvoilla tympääntynyt ja uhmakaskin ilme. Oli Yurilla yhdessä kuvassa jopa sytyttämätön savukekin suupielessä.

”Yura”, Otabek sanoi ja tuijotti kuvia pienen epäuskon vallassa. ”Mitä helvettiä nämä oikein ovat?”

”Katsoitko kommentteja?” Yuri kysyi naurua pidätellen. Otabek pudisti päätään mutta selasi sitten katsomaan kommenttien riemunkirjavaa tulvaa. Suurin osa Yurin etenkin naispuolisista faneista vaikutti kauhistuneilta, osa vain syvästi hämmentyneiltä (aivan niin kuin Otabek’kin), mutta lukuisista nauruhymiöistä päätelleen osalla oli vähintään yhtä hauskaa kuin itse Yurillakin.

”Onko… tälle jokin syykin”, Otabek tiedusteli, ”vai onko minun vain todettava, etten saa jättää sinua enää päiväksikään yksin ilman valvontaa?”

Yuri korskahti ja nappasi kännykkänsä takaisin.

”No pari päivää sitten”, hän aloitti sulkiessaan puhelimensa näytön ja sujautti sen hupparintaskuun. ”Lilia kokeili minulle paria uutta kampausta kisoja varten, ja koska ne olivat minusta ihan hienoja, otin niistä Instagramiin muutaman kuvan. Ja se oli selvästikin virhe, koska ne kommentit, jumalauta ne kommentit!!

Yurin äänensävy kiihtyi ja silmissä oikein leiskui. Häntä selvästi suututti pelkkä asian muistaminenkin. Otabek ei patistanut Yuria kertomaan lisää, sillä hän tiesi, että tämä taatusti jatkaisi kiukkuista avautumistaan.

”Ne saamarin fanini nimittivät minua prinsessaksi ja vertasivat Tähkäpäähän ja ties mihin! Vihaan jo tarpeeksi sitä, kun media vaan toistuvasti kutsuu minua joksikin helvetin venäläiseksi keijuksi ja prima ballerinaksi, mutta tähän vedän rajan. Ettäs kehtaavat sanoa minua prinsessaksi! Vituttaa moinen! No, eivätpähän sano enää.”

Yuri näytti siltä kuin haluaisi heittää jotain päin seinää, mutta hänen kiukkuisilla kasvoillaan häälyi nyt suorastaan häijy hymy. Otabek ei vieläkään tiennyt, miten hänen oikein pitäisi reagoida.

”Mitä Yakov ja muut ovat sanoneet?” hän kysyi, kun ei muutakaan keksinyt.

”Yakov tietenkin raivostui”, Yuri vastasi ja hymy hänen kasvoillaan leveni. ”Hän sanoi, että vain häpäisen itseni ja pilaan sen kuvan, joka minusta julkisuudessa on. Ja hyvä niin, koska se kuva on näköjään edelleen joku helvetin pikku jääkeiju, vaikka en koskaan ole halunnut antaa itsestäni sellaista kuvaa! Luulkoot sitten että olen gopnik, sekin on parempi.”

”Täysin ymmärrettävää”, Otabek totesi ja kumartui nostamaan syliinsä Potyan, joka oli tullut pyörimään heidän jalkoihinsa. ”Media ja muiden mielipiteet ovat välillä ihan helvetistä.”

”No sinua sentään kutsutaan Kazakstanin sankariksi”, Yuri huokaisi erittäin turhautuneesti. ”Kateeksi käy. Vaihtaisin sen keijuhömpötyksen mieluummin vaikka sarjamurhaajaan.”

Yuri palasi itsekseen puhisten olohuoneeseen, ja Otabek meni hetken kuluttua perässä. Eipä aikaakaan, kun he molemmat makoilivat puoliksi sylikkäin sohvalla, ja Potya lepäsi heidän jaloissaan. Vaikka televisio olikin yhä päällä, he eivät kiinnittäneet siihen juurikaan huomiota vaan juttelivat niitä näitä. Yuri halusi kuulla kaiken Kiinasta, vaikka olikin kuullut jo paljon, sillä Otabekin matkan aikana he olivat jutelleet puhelimessa päivittäin. He ehtivät asettautua sohvalle varsin mukavasti, kun Yurin puhelin alkoi yllättäen soida. Yuri voihkaisi tyytymättömästi ja pakotti itsensä istumaan kaivaen samalla kännykkänsä jostain sohvatyynyjen välistä. Otabek’kin nousi ylös ja vetäytyi hieman kauemmas niin, että heidän välillään oli nyt muutakin kuin pelkät vaatteet.

”Ohoh, vaari”, Yuri totesi ihmetellen katsahdettuaan puhelimen näyttöä. ”Hei vaari”, hän vastasi vihreää luuria painettuaan.

”Hei Yurochka”, Nikolai tervehti takaisin, mutta Yurin mielestä ei aivan niin lempeästi kuin yleensä, mikä sai välittömästi hänen aistinsa valpastumaan ja hälytyskellot valmiustilaan. ”Onko jotain, mistä haluaisit puhua kanssani?”

”Puhua?” Yuri kysyi, ja häntä alkoi oikeasti huolestuttaa. Vaari puhui siihen malliin, kuin hän olisi joutunut pulaan. ”Öh… ei, miten niin?”

”Ethän sinä vain oikeasti ole alkanut käyttää päihteitä?”

”Mitä!? Ei, en ole!” Yuri älähti ymmärtämättä, miksi vaari moista edes kysyi. ”Mistä sinä oikein puhut?”

”Minä näin ne kuvat, jotka laitoit tänään aiemmin Instagramiin”, Nikolai kertoi, eikä hän kuulostanut lainkaan vihaiselta (niin kuin Yakov) tai huvittuneelta (niin kuin Yuri itse) vaan lähinnä huolestuneelta. Yuri muisti siinä samassa, että vaarikin seurasi häntä Instagramissa, oli tehnyt tilin ihan vain pojanpoikansa vuoksi. ”Minä toivon, ettet ottaisi itsestäsi sellaisia kuvia.”

”Mit- minä… ne olivat vain vitsi!” Yuri kiirehti sanomaan. ”Ei mitään hätää vaari, en minä oikeasti polta tai juo, ne olivat vain kuvia, pelkkä vitsi!”

”Niin toivoinkin”, Nikolai vastasi. ”Mutta Yurochka, tiedäthän, että on asioita, joilla ei kannata vitsailla. Sinä olet liian nuori, minä tiedän että sinusta se on vain vitsi, mutta gopnikit ovat ennen oikeasti aiheuttaneet ongelmia ja turvattomuutta kaupungeissa. Sinä olet fiksu poika, Yurochka, et sinä halua tulla yhdistetyksi sellaiseen.”

Yuri pysyi vaiti. Vaarin äänensävy oli hellällä tavalla tiukka, eikä hänestä ollut sanomaan sille vastaan. Vaarin sanat ehkä kuulostivat lempeältä varoitukselta, mutta Yuri oli kasvatettu niillä sanoilla puolet lapsuudestaan ja tiesi, että juuri nyt vaari oli pettynyt häneen ja sen vuoksi torui ja moitti häntä. Häntä hävetti kuin seitsenvuotiasta Yuria, joka oli kerran salaa lähtenyt bussilla toiselle puolelle Moskovaa ja eksynyt pahemman kerran. Lopulta poliisit olivat auttaneet hänet takaisin kotiin. Silloinkin vaari oli torunut häntä juuri sillä samaisella lempeän tiukalla äänellä kuin nytkin.

”Anteeksi, vaari”, Yuri sanoi hiljaa.

”Ei sinun minulta tarvitse anteeksi pyytää”, Nikolai vastasi. ”Vaan niiltä, joita olet turhaan huolestuttanut pieleen menneellä vitsilläsi.”

Yuri ei kehdannut sanoa, että tiesi kyllä huolestuttaneensa vaariakin, ja ehkä eniten juurikin vaariaan, sillä vaikka Yakov olikin ollut vihainen, tämä oli ymmärtänyt heti, että kyseessä oli vain Yurin kapinallinen vitsi.

”Joo, minä pyydän”, Yuri sanoi niin pienellä ja vaimealla äänellä kuin ikinä mahdollista. ”Heihei, vaari.”

Puhelun loputtua Yuri jäi tuijottamaan kännykkänsä näyttöä kasvot ilmeettöminä. Otabek istui yhä hänen vieressään eikä sanonut mitään, odotti vain jotain elettä ja aloitetta Yurilta.

”Kuulitko sinä, mitä vaari sanoi?” Yuri kysyi lopulta katse yhä puhelimensa näytössä.

”En saanut selvää”, Otabek sanoi. ”En tosin edes yrittänytkään kuunnella. Mutta oletan vastauksistasi päätellen, että hän ei tulkinnut kuviasi niin kuin olit ne tarkoittanut.” Vaikka ei Otabek itsekään ollut täysin varma, oliko Yurilla ollut kuvia ottaessaan jokin suurempikin tarkoitus mielessään.

”Ei todellakaan”, Yuri huokaisi. Hän oli edelleen poikkeuksellisen ilmeetön ja liikutteli käsiään vaivaantuneesti. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän naputteli puhelimensa pimeää näyttöä yksitoikkoisesti. Otabek oli tuntenut Yurin jo sen verran pitkään, että tunnisti ne eleet selviksi häpeän ”oireiksi”.

”Mitä aiot tehdä?”

”Minä…” Yuri painoi huulensa tiukasti yhteen ja näytti edelleen todella vaivaantuneelta. Sitten hänen tyhjille kasvoilleen ilmestyi äkisti hivenen tiukempi ja määrätietoinen ilme. Hän naputteli puhelimeensa nopeasti näytönlukituskoodin ja avasi Instagramin. ”Minä poistan ne kuvat”, hän sanoi sitten. ”Tiedän, että osa faneistani on takuulla ehtinyt ottaa ne talteen ja jakelee niitä sitten myöhemmin muille, mutta… Vaari on oikeassa.”

”Pyysikö hän sinua poistamaan ne?”

”Itse asiassa ei”, Yuri vastasi. ”Mutta ei minun olisi alun perinkään pitänyt ottaa niitä.”

Kuvat olivat kadonneet Yurin käyttäjätililtä hetkessä. Hetken mietittyään hän poisti kuvat myös puhelimensa muistista. Vaikka ne olivat aluksi tuntuneetkin hyvältä ajatukselta sekä vähän järkyttää hänen fanejaan että muistuttaa heille, ettei hän tosiaankaan ollut mikään prinsessa, vaarin puhelun jälkeen ne olivat muuttuneet hänen silmissään vain typeräksi sekoiluksi. Hän ei halunnut nähdäkään niitä enää, mieluiten vain unohtaisi koko jutun. Vaari oli oikeassa, ei hän oikeasti halunnut tulla yhdistetyksi sellaiseen.

”Noin, poissa ovat”, Yuri sanoi sitten. Hänen olonsa tuntui heti hieman kevyemmältä.

”Mitäs sitten?” Otabek kysyi.

”Soitan Yakoville ja pyydän koko juttua anteeksi”, Yuri vastasi vaimeasti. ”Totta puhuen ei houkuta yhtään, mutta vaari käski minua pyytämään anteeksi kaikilta, joihin tämä on vaikuttanut. Joten pakkohan minun on.”

”Yakov varmasti arvostaa sitä. Hän ei ehkä sano sitä, mutta arvostaa joka tapauksessa.”

”Jep”, Yuri nyökkäsi, ja pieni hymy uskaltautui käväisemään hänen kasvoillaan. ”Minä tunnen Yakovin aika hyvin, onhan hän valmentanut minua siitä asti, kun olin kymmenen.”

Yuri etsi yhteystiedoistaan Yakovin numeron, mutta ei heti painanutkaan luurin kuvaa aloittaakseen puhelua.

”Minä en halua tehdä tätä”, Yuri sanoi ja kuulosti siltä, että hänen olonsa oli todella epämukava. ”Onko minun pakko?”

Ennen kuin Otabek ehti edes vastata, Yuri vastasi itse: ”On. Nyt minä soitan.”

”Hyvä. Tosi mies kantaa vastuun teoistaan.”

Yurin silmissä välkehti Otabekin sanat kuultuaan, ja tämä huomasi sen. Otabek päätti lähteä keittiöön ja antaa Yurille rauhaa puhua Yakoville ja selittää itsensä tälle. Vaikka Yuri ei sitä selvästikään mielellään tehnyt, Otabek tiesi – kiitos Yurin silmien – että hänen soturinsa kyllä selviäisi puhelustaan kunnialla, nousihan tämä feeniksin lailla ylös aina, kun oli painunut liian syvälle.
« Viimeksi muokattu: 19.10.2020 18:43:31 kirjoittanut Larjus »

Жүрегім сені таңдады.

Vuorna

  • tahdonalainen
  • ***
  • Viestejä: 234
Iltaa ja onnea Kommenttiarpajaisten voitosta!

Sun YOI-ficcien pariin palaaminen on aina kivaa kun tietää, että hyvää tekstiä on luvassa. Mä en ollut lukenut sitä ensimmäistä slaavikyykkyficciä, mutta sen pariin pitää varmaankin suunnata heti tän kommentin raapustettuani, Yuri slaavikyykkäämässä on kieltämättä semmoinen aihe, johon en varmaan ihan heti kyllästy. Mutta kuten tuossa alussakin mainitsit, tästä sai paljon irti ilman tuon ekan tekstin lukemistakin.

Ihan ekaksi pitää ehdottomasti todeta se, miten söpöjä Yuri ja Otabek tässä olivat! Jo ihan tuo Otabekin ikävä kisareissun aikana sai jo sellaisen lämpimän tunteen nousemaan jossain tuolla sydänalassa. Muutenkin pidin todella paljon siitä, miten jotenkin luonnollisen arkisena heidän suhteensa tässä esiintyy. Välillä on vaan tosi kiva lukea tekstejä, joissa pääparin suhde on jo just tämänkaltaisella arkitasolla, ja nytkin se miellytti mua kovasti.

Kuvaus tuosta Yurin Instagram-kuvasta nauratti mua ihan älyttömästi, pystyin tosi helposti kuvittelemaan sen ja ainakin mua se mielikuva viihdytti todella paljon. Yurin syyt postata se kuva olivat myös erinomaisia, Yurin yltiöpäinen kiroilu asian suhteen oli huvittavaa. Tykkäsin kyllä myös todella paljon siitä, miten liitit siihen myös syvemmin venäläistä kulttuuria. Mä en sitä niin paljon tunne että tietäisin mitään gopnikeista, mutta nopea googlaus ja tuo Yurin isoisän reaktio selittivät asiaa kyllä enemmänkin. Olikin sitten fiksu ja tosi Yurimainen veto poistaa ne kuvat, oikeastaan koko kuvakeissi sopii minusta tosi hyvin Yurin persoonaankin, erityisesti se, miten hän lopulta myös kantoi vastuunsa.

Lainaus
Vaikka Yuri ei sitä selvästikään mielellään tehnyt, Otabek tiesi – kiitos Yurin silmien – että hänen soturinsa kyllä selviäisi puhelustaan kunnialla, nousihan tämä feeniksin lailla ylös aina, kun oli painunut liian syvälle.
Vitsi miten hieno lopetus tälle tekstille! Vaikka tää ei ollut mikään parituskeskeisin teksti, tää viimeinen virke kyllä lämmitti jälleen mun sydäntä.

Tämä oli todella hieno teksti! Tässä oli hauska idea ja tää oli muutenkin viihdyttävä, mutta toisaalta tässä oli sellainen syvällisempikin puoli, josta mä tykkäsin myös paljon. Kiitos tuhannesti tästä tekstistä!
de tes bras, je m'arracherai tout doucement
et c'est la réalité qui m'attend

Larjus

  • Ю́рьевна
  • ***
  • Viestejä: 2 729
  • En kaipaa teksteihini parannusehdotuksia tms.
    • twitter
Vuorna: Vau, ihana kuulla moista luottoa YOI-ficieni suhteen ♥ Kyllä se aina lämmittää mieltä, jos muut tykkää siitä mitä kirjoittelen ^^

Otabek ja Yuri on kyllä niin söpöjä yhdessä, ja sitä mä haluan ficeissänikin tuoda ilmi! Mä tykkään itse ehkä kaikkein eniten sellaisista parituksen sisältävistä ficeissä, joissa suhde on jo vakiintunut (mutta silti täynnä hellyyttä ja rakkautta). Tuoreistakin suhteista on kiva lukea, mutta kyllä lempeä vakipariarki on se mun juttu ♥ Siksi niin monissa mun shippificeissä (niin Otayureissa kuin muissakin) ollaan oltu yhdessä jo pidempään. Se molemminpuolinen luottamus ja se, että kumpikin tuntee toisensa hyvin, on jotain niin ihanaa ♥ Sitähän tuossa lopussakin tulee esille, kun Otabek tietää Yurin selviävän puhelustaan.

Hauska kuulla, että mielikuvat gopnik-Yurista viihdytti ja naurattikin! Se olis kyllä varmasti aika näky :D jonka kyllä pystyy kuvittelemaan aika helpostikin (ainakin minä). Yuri on hyvin tunteikas jätkä, ja varsinkin kun se oma maskuliinisuus on hänelle arka paikka, niin reaktiotkin ovat sen mukaiset. Vaikka hän sitten jälkeenpäin ymmärtääkin (kiitos vaarinsa), että ei se aina ihan fiksua ole, mutta silloinkin on valmis kantamaan vastuunsa.

Oli kiva raapaista vähän jotain venäläistä asiaa tässä ficissä (eli niitä gopnikeja), koska monestakin syystä mun mielestä ficeissä on kiva paitsi jaella vähän kulttuurista nippelitietoa myös sitoa hahmot ympäristöönsä ja sen kulttuurin eri tavoin. Johtuu ainakin osin siitä, että olen nähnyt aivan liikaa ficejä, joissa kaikki tapahtuu käytännössä kuin Jenkeissä, vaikka tapahtumapaikkana olis tyyliin Tokio :P Toki minäkin tälleen suomalaisesta näkökulmasta kirjoitan, mutta ainakin pyrin ottamaan asioista vähän selvää ja huomioimaan sen, että kaikki ei mene muualla niin kuin täällä Suomessa.

Tosi kiva kuulla että tykkäsit! Tää oli joo pintapuolisesti sellanen aika kepeä ja viihdyttävä, mutta syvemmälle kun menee niin tästä löytyy jotain vakavampaakin. Kerroksia löytyy, ja sellaiset ficit on musta kivoja niin kirjoittajana kuin lukijana (vaikka niiden kirjoittaminen usein haastavampaa onkin). Iso kiitos kommentista! ^^

Жүрегім сені таңдады.