Kirjoittaja Aihe: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku  (Luettu 6925 kertaa)

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 10. luku
« Vastaus #20 : 06.11.2018 16:16:55 »
Okakettu: Halhen ja Kilven friendship on mun lempi ystävyyssuhde kirjottaa tässä tarinassa, että kiva jos se on toimiva ja mielenkiintoinen :D Ensin ajattelin parittaa nämä kaksi yhteen, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin ja onneksi tulinkin :D Keitin itse asiassa kurpitsakeittoa just lähiaikoina, kun olin kirjottamassa tota lukua että siitä inspiraatio :D Valonan piristyslukua joudut vielä hetken aikaa odottamaan, joten saapi nähdä onnistuuko se ;) Sielunkumppanuus on siis tässä tarinassa sellanen harvinainen juttu, josta ei ole oikeastaan tilastoa, joten jotkut ei usko siihen ollenkaan. Eli se on vähän niinkuin "myytti", johon enemmän nuoret uskovat, mutta nyt kun Halhe ja Melta ovat niin aikuisia, niin tämä tuskin vaikuttaa heidän suhteeseensa :) Kiitos jälleen kommentistasi :3
Smarou: Syksy on munkin lempivuodenaika, siks osaksi alotinkin siitä :D Ja tietty siksi että sattui olemaan syksy kun alotin tän :) Kiva että sun mielestä tässä on onnistunut tuo hiljalleen eteneminen :) Tuo vastausten tavallaan itse löytäminen on kyllä tosiaan kiva juttu lukiessa, heh en edes oikeastaan ole ajatellut sitä kirjoittajan näkökulmasta, mutta kiva että puit sen sanoiksi ja tykkäsit siitä tässä tekstissä :) Seerin taustasta kuullaan vielä tulevaisuudessa vähän enemmän myöhemmin, että vastauksia on löydettävissä vielä tulevaisuudessakin ainakin muutamia ;) Tässä luvussa itseasiassa annetaan ohimennen selitys siihen, miksi kuvasin Elkan mieheksi viimeisessä luvussa. Laitan sen vaikka tähän spoileriin, niin voit halutessasi lukea ensin luvun ja sitten vasta tulla tarkistamaan huomasitko.
Spoiler: näytä
(eli Elka siis ei ole kertonut Halhelle näkemystään sukupuolestaan ja kun tuo edellinen kappale oli Halhen näkökulmasta niin käytin hänen fokalisointiaan)
Heh itseasiassa Halhe ja Melta yllätti tavallaan mutkin :D Varsinkin kun Melta on tälläinen uudempi hahmo tässä tarinassa niin mietiskelin pitkään, että onko outoa, jos hän vain tupsahtaa paikalle :D Kiva että tykkäsit tästä tekstistä, ehdin jo huolestua kun tämän menin laittamaan vaihdokkaisiin, että jaksaako tätä kukaan kommentoida kunnolla, kun tää on jatkis, mutta kiva että halusit lukea tän kokonaan etkä vaan pari ekaa lukua joka sekin olisi kyllä ollut ihan fine :) Tässä luvussa lisää syksyisiä kuvauksia, kiitos paljon kommentistasi :)
A/N: Tästä tuliki tosi pitkä luku, mutten oikein pystynyt poikkasemaan mistään :D se saa luvan kompensoida sitä, että viime viikolla ei ilmestynyt lukua, mutta nyt nanon takia muut tekstit jää vähän vähemmälle huomiolle hetkeksi aikaa. Hassua muuten että just viime yönä näin unta näistä hahmoista tavallaan :D Eiköhän se ollut tarpeeksi vahva merkki siitä että on jo korkea aika tulla julkasemaan uutta lukua :D

10. Elka

Kun Elka heräsi, oli vielä pimeää. Kello oli jo kahdeksan, mutta päivä kävi koko ajan lyhyemmäksi. Hän oli ainoa aamuvirkku koko mökissä, joten hän oli tottunut heräämään tyhjään taloon. Hän oli myös oppinut suorittamaan aamutoimensa miltein äänettömästi, jottei saisi muilta myöhemmin vihaisia valituksia siitä, että oli herättänyt heidät. Kilve, jonka kanssa hän jakoi seinän, nukkui vaikka maanjäristyksen läpi (niin oli käynyt kerran), mutta Valona, jonka huone oli hänen omaansa vastapäätä, sen sijaan oli herkkä äänille. Tosin nyt syksyn tultua tämä taisi nukkua paljon syvemmin.

Elka veti päänsä yli metsänvihreän pitkähihaisen puuvillapaidan ja jalkoihinsa ruskeat housut. Ne olivat lämpimiä vaatteita, sillä lämpötila ulkona liikkui nollan pinnassa ja hän joutui lähtemään pian liikkeelle ehtiäkseen Vuodenkimaraan liitokurssille.

Sinänsä liitokurssi ei ollut enää hänelle kovin hyödyllinen, sillä toisen vuoden jälkeen mitään uutta opeteltavaa ei oikeastaan ollut, eikä kurssille enää ilmestynytkään kovin moni. Elka kuitenkin ajatteli, että hän kävisi samalla juttelemassa mentori Siilion kanssa muodonmuuttamisesta. Hän ei ollut kovin toiveikas sen suhteen, koska heille oli usein koulussa sanottu, ettei edes kannattanut haaveilla muodonmuuttamisesta, sillä se oli liian vaikeaa, kivuliasta ja aikaa vievää. Jopa itse mentori Siilio oli sanonut sitä pitäessään heille joskus taikateorian tuntia. Silti Elkan oli pakko kysyä, sillä asia vaivasi häntä. Hän halusi tietää kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä oli. Hän halusi tietää, mitä vaatisi se, että hän voisi katsoa peilistä itseään ja olla tyytyväinen näkemäänsä.

Näyttäen taikuudellaan valoa nähdäkseen eteensä, Elka hipsutti sinisen valon loisteessa varpaisillaan alakertaan kulkien aivan seinänpuoleista reunaa pitkin, jossa askeleet eivät narskuneet niin paljon. Keittiössä hän sytytti kattolampun ja alkoi kokoamaan itselleen aamupalaa. Tiskipöydällä oli Halhen tekemä kauppalista, sillä Elka kävisi paluumatkallaan kaupassa, koska kauppa sijaitsi Vuodenkimaran suunnassa. Halhe oli toki myös aloittanut omat liitokurssinsa, mutta tämä kävi alkeiskurssia, joka järjestettiin eri aikaan kuin jatkokurssi.

Elka paahtoi harjoituksen vuoksi itselleen taikuudellaan kaksi vehnäleivänpalasta, mutta hän ei aivan saanut lämpötilaa kohdilleen, joten toinen leivistä kärähti hieman liian tummaksi ja toinen muuttui vain lämpimän pehmeäksi. Oli heillä leivänpaahdinkin, mutta ainakin hän sai harjoitusta. Ei niin tarkalle taikuudenkäytölle kyllä usein ollut tarvetta, ellei sitten halunnut parantajaksi. Paitsi jos muuttaisi jonnekin, missä ei ollut sähköä, niin kuin Elka oli ajatellut. No, sitten hänen tuskin tekisi enää mieli paahtoleipää, kun talvi riittäisi ruokkimaan hänet.

Ehkä hän luopuisi ihmiskehostaan kokonaan ja eläisi pelkästään luontona. Ajatuksena se oli hieman pelottava, mutta kenties se tuntuisi erilaiselta sitten, kun hän oikeasti oppisi liitämään.

***

Aurinko alkoi pilkottamaan idästä Elkan lähtiessä liikkeelle, joten hänen ei tarvinnut näyttää taikuudellaan valoa itselleen. Vuodenkimaraan löysi helposti, sillä pääasiassa piti seurata hiekkatietä. Loppuvaiheessa pystyi oikaisemaan metsän läpi, jonka Elka mielellään tekikin, koska toisin kuin havumetsässä, jossa Elka usein metsästi, Vuodenkimaran viereisessä metsässä oli enimmäkseen lehtipuita, joiden lehdet olivat nyt ruskan kukoistuksessa kauneimmillaan.

Kymmenen kilometrin matka Vuodenkimaraan taittui toki hitaasti, mutta heidän mökkinsä ei todellakaan ollut etäisyytensä puolesta huonoin. Kunkin mökin välillä oli vähintään kaksi kilometriä etäisyyttä ja mökkejä oli kaksikymmentäviisi. Tosin tänä vuonna taisi kaukaisin mökki olla jopa tyhjillään ja joissain mökeissä saattoi olla vain kolme oppilasta.

Käveltyään aamukasteesta kosteaa hiekkatietä parin tunnin ajan, Elka saapui viimein Vuodenkimaran metsän rajaan. Nummilta, joiden ruohikko oli lakastunut enimmäkseen ruskean ja nuhjuisen keltaisenharmaisiin sävyihin ja jonka kaunein nähtävyys oli aamukasteen paljastamat hämähäkinverkot, värikkääseen lehtimetsään astuminen tuntui siltä, kuin olisi suoraan kävellyt eri ulottuvuuteen.
Maata peitti värikäs lehtikerros kuin tilkkutäkki. Tiheän metsän vanhat vaahtera-, lehmus- ja tammipuut peittivät suurilta osin aamuauringon lehdillään, mutta se ei haitannut, koska lehdet olivat niin kirkkaan keltaisia, punaisia ja oransseja, että ne tuntuivat kuin hehkuvan itse valoa. Lehtiä leijui lempeän aamutuulen mukana alas tasaiseen tahtiin kuin konfettia. Myös muutaman valkorunkoisen koivupuun ylimmät lehdet humisivat hennon tuulen kulkiessa metsän läpi. Muutamat männyt väriloiston keskellä näyttivät smaragdinvihreiltä ruskan värejä vasten.

Elka nappasi ohi kulkiessaan vaahterasta yhden keltaisen lehden, jonka lehdenvarsi oli kirkkaan punainen. Hän piteli sitä hetken ajan nenänsä edessä, haistellen sen syksyistä tuoksua. Hän voisi ehkä antaa sen Kilvelle, joka ei ikinä jaksanut lähteä ”näin kauas” kävelemään ellei sitten sattunut olemaan kevät. Oli harmi, että Kilve jäi paitsi vaahterametsän väriloistosta. Ehkäpä Elka keräisi muutaman muunkin kauniin lehden ja suostuttelisi siten Kilven lähtemään hänen kanssaan kävelylle.

Saapuessaan rinteen reunaan, Elkalla oli käsissään kuusi lehteä. Muutama täysin yksivärinen ja sitten myös osittain väriään vaihtaneita. Hän livautti lehdet kauppakassiinsa, jonka hän oli kiinnittänyt viittansa alle ja suuntasi kohti laaksossa lepäävää linnaa.

Vuodenkimaran linna oli rakennettu yli tuhat vuotta sitten piiloon tavallisilta ihmisiltä, eikä parempaa piilopaikkaa voinut pyytää. Aurinko paistoi hänen takaansa metsästä, joka oli tien lisäksi ainoa reitti saapua Vuodenkimaraan. Muita ilmansuuntia vartioivat suuret vuoret, joiden takia Vuodenkimarassa tulikin iltapäivällä nopeasti hämärää. Ylhäältä vuorilta katsellessa kesäisin ei edes voinut erottaa linnaa, koska linnan vieressä ja jopa osittain päällä kasvavien pitkien puiden tiheä lehvästö piilotti linnan syvyyksiinsä.

Puut olivat varsin massiivisa ikänsä takia, mutta myös sen takia, että ne olivat muodostaneet Vuodenkimaran oppilaiden kanssa tavallaan symbioosin. Lapset saivat suojaa vaihdoksen väsymykseltä (mutta myös hurmalta) ja puut saivat taikuudesta apua kasvamiseen ja kestävyyteensä. Symbioosi muodostui lapsen taikuuden herätessä noin kymmenvuotiaana, jolloin he aloittivat koulun. Joillakuilla toki meni hieman kauemmin, ennen kuin taikuus heräsi, mutta kymmenen oli yleisin ikä. Taikuuden herääminen ennen sitä ikävuotta oli harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Elkan luokalla oli ollut yksi, joka oli ollut peräti kahdeksanvuotias aloittaessaan. Symbioosi rikkoutui voimien kukoistuksen seremoniassa, jossa he saivat todistuksensa ja hyvästelivät Vuodenkimaran. Vaikka Elkan valmistujaisista oli melkein kolme vuotta, hän muisti yhä sen tunteen, kun he saapuivat pihalle juhlasalista ja alkutalven ohuen lumikerroksen keskellä he saivat kokea ensimmäisen vaihdoksensa.

Vaikka usein Vuodenkimarasta puhuttaessa tarkoitettiin nimenomaan linnaa, se oli paljon muutakin kuin se. Vuodenkimara kattoi koko linnaa ympäröivän metsän ja osaksi vuoretkin. Niin kuin kaupunki ei tarkoittanut vain yhtä rakennusta, oli Vuodenkimarakin paljon enemmän kuin pelkkä rakennus, jonka sisällä oppilaat asuivat ja opiskelivat. Vuodenkimara oli siis periaatteessa alueen nimi, mutta itse linnalla ei ollut nimeä, jonka takia sitä yleensä vain kutsuttiin vain Vuodenkimaraksi.

Linna oli tehty päälisin puolin ruskeanharmaastakivestä, mutta se näytti olevan kuin osa maata. Joissakin kohti sen seinät olivat sulautuneet lähellä kasvaneisiin puihin, tai puut olivat sulautuneet seiniin. Tiilenvälejä peitti suurelta osin sammal, joka oli yksi suurimmista syistä, miksi linna näytti maasta kasvaneelta. Varsinaista kohtaa, mistä linna alkoi, ei voinut erottaa, koska sammal oli jatkanut maasta suoraan ylöspäin. Se kasvoi hitaasti, mutta varmasti joka vuosi ylemmäs ja ylemmäs. Paikoitellen sitä oli jouduttu repimään pois ikkunoiden edestä, jotta niitä sai auottua.

Koska Elka saapui metsästä, hän ei joutunut kulkemaan sokkeloisen puutarhan läpi, joka muuttui joka vuosi, vaan hän suuntasi heti vuorien juureen Vuodenkimaran takana sijaitsevalle aukiolle. Siihen aikaan oppitunnit olivat kai meneillään, koska hän sai kulkea rauhassa näkemättä muita ihmisiä.

Kun pääsi laakson pohjalle, maa muuttui kovin juurakkoiseksi johtuen metsän korkeista puista. Jokainen Vuodenkimarassa vieraillut oli kompastunut vähintään yhden kerran juurakkoon, jos oli kulkenut muualla kuin etupihalla. Elka ei edes muistanut kuinka monta mustelmaa hän oli saanut kouluaikoinaan. Siitä oli tullut joskus jonkinlainen kisa, jossa ne jotka olivat selvänneet kesästä vähiten mustelmilla, kruunasivat itsensä koulun ketterimmiksi. Kesällä mustelmasaldoa kun pystyi tarkkailemaan helposti, kun pojilla oli polvihousu ja tytöillä hameet.

Elka oli ehtinyt unohtaa, kuinka tiheää kasvusto oli aivan Vuodenkimaran kulmilla. Hän joutui kumartelemaan monesti oksien ali kävellessään kohti vuorenrinnettä. Tai ehkä hän oli vain ollut paljon lyhyempi kouluaikoinaan. Miten kolme vuotta kuluikin niin äkkiä?
Tunti oli jo alkanut, kun Elka saapui paikalle. Vuoren juurella seisoskeli seitsemän henkilöä ja mentori Gailo. Myöhästyminen ei kuitenkaan haitannut, koska jatkokurssilla tunti ei ollut varsinaisesti yhteinen, vaan mentori Gailo jutteli jokaisen kanssa erikseen ja neuvoi yksilöllisesti. He olivat kaikki usein erilaisissa tilanteissa liitonsa kanssa, eikä heitä muutenkaan näin loppuvuodesta ollut paljoa.
Useimmat rinteellä seisovat olivatkin syksyn tai talven lapsia, koska oli tavallisinta, että liidon oppi vuosi siitä, kun oli aloittanut ja liito aloitettiin aina omana vuodenaikanaan toisena mökkivuotena. Useimmat hänen ikäisensä kevään ja kesän lapset olivat siis jo oppineet liitämään. Elka tunnisti kaikki paikallaolijat, sillä he olivat olleet hänen kanssaan samalla vuosikurssilla ja jopa muutama samalta luokaltakin. Kukaan heistä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hänen ystävänsä, koska Elkalla ei ollut ollut oikeastaan ollenkaan ystäviä koulussa, vain hyvänpäiväntuttuja. Elka seisahtui noin kymmenen metrin päähän viimeisestä oppilaasta, sillä kaikki muutkin seisoivat melko hajanaisesti, jotta pystyivät keskittymään liitoon sillä välin, kun mentori Gaalo jutteli aina jollekulle. 

Elka laski kauppakassinsa maahan ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja yritti tuntea luonnon ympärillään. Hän oli muutaman kerran tuntenut hajoamisvaiheen, se oli tuntunut kummallisen painottomalta, vähän kuin olisi maannut lämpimässä kylvyssä. Valitettavasti tunne oli kadonnut ennen kuin hän oli ehtinyt muuttua luonnoksi.

Elka luotti siihen, että hän oppisi kyllä liidon, koska hän tunsi paljon vahvemman yhteenkuuluvuuden luonnon kanssa kuin edellisinä vuosina. Hän osasi tuntea talven syksyn lävitse ja osasi käyttää taikuuttaan melkeinpä mihin tahansa halusi. Paitsi tarkkaan leivän paahtamiseen.

Elkalla oli merkki apuna, hän kantoi vahvintaan aina mukanaan kaulassaan, mutta usein hänen ei edes tarvinnut katsella korua muistaakseen talven. Hän vain ajatteli silmän kokoisen lumihiutalekorun painoa rinnallaan. Hän ajatteli sitä ensimmäistä vaihdostaan, jona hän oli onnistunut tekemään korun lumihiutaleista. Se ei ollut läheskään symmetrinen tai täydellisen sileä, mutta se oli muistutus ensimmäisestä talvesta, jonka hän oli todella tuntenut ja huomautus siitä, miten hän oli kehittynyt.

Elka muisti, miten lumihiutaleet lentelivät hiljalleen alas maahan ja muodostivat valkean kerroksen maan päälle. Hän muisti talven kylmyyden, pysähtyneisyyden, kirpeyden, puhtauden ja hiljaisuuden. Narskuvat askeleet ensilumen sadettua. Lumen paino umpihangessa kahlatessa. Pihalla höyryävän hengityksen. Kuurakuviot ikkunalaseissa. Kylmien talviaamujen kuurapölyn ilmassa.

Sydämen, joka sykki talvea.

Lumihiutaleet hiljalleen ilmassa, kuurapölyä silmissä. Jäätyneet nenäontelot, kylmä kurkussa… Hän tunsi saavansa kiinni talvesta, tunsi olonsa keveäksi, luonnolliseksi, mutta sitten, aivan yllättäen jokin häiritsi hänen auraansa. Ajatus talvesta tuntui lipuvan kauemmas, kuin sen ylle heittäytyisi varjo.

Elka avasi silmänsä. Häntä tarkkaili lyhyt tummatukkainen mies, joka oli pukeutunut maahan asti yltävään vihreään viittaan.

”Hyvä, vaistosit minut”, mentori Galio hymähti niin, että pitkät viikset liikahtivat. ”Miltä minä tunnuin?”

”Jotenkin… tunkkaiselta”, Elka myönsi epäröiden, sillä hän ei tiennyt aivan oliko se jonkinlainen loukkaus. Mentori ei kuitenkaan näyttänyt pahoittavan mieltään. ”Tukahduttavalta.”

”Niin, se saattaa tuntua siltä, sillä emme tunne toisiamme hyvin. Voit kokea tuntemattoman taikuuden jopa uhkaavaksi. Toisen taikuus saattaa myös häiritä keskittymistäsi, kuten nyt.”

Elka nyökkäsi.

Mentori laski molemmat kätensä kiemuraisen kävelykeppinsä nokan päälle ja nojasi hivenen eteenpäin sen varassa. ”Miten sinulla menee?”

”Olen ollut muutaman kerran lähellä hajoamista, mutta en ole varma, miten pääsen siitä eteenpäin”, Elka kertoi.

”Se on jo hyvä alku. Minusta sinulla näytti menevän hyvin. Luota luontoon. Talven tullessa kaikki selkeää”, mentori Gaalo kertoi.

Elka äännähti myönnättävästi, mutta puri poskensa sisäpintaa. ”En ole aivan varma, pitäisikö minun tuntea olevani luonto vai talvi?” Elka pohti. ”Meille sanotaan molempia, mutta eiväthän ne ole sama asia.”

”Eivät toki. Luontoa on ilman talvea, mutta talvea ei ole ilman luontoa. Luonto on kokonaisuus, talvi on siitä osa.”

Elkan kulmat kurtistuivat, sillä se ei varsinaisesti vastannut hänen kysymykseensä. Mentori Galio naurahti hänen ilmeelleen ja taputteli sormillaan kävelykeppinsä päätä. ”Sinun täytyy tuntea olevasi kokonaisuus ja osa”, tämä jatkoi.

”Osa kokonaisuutta?” Elka yritti.

”Ei”, mentori sanoi painokkaasti. ”Sinä olet kokonaisuus, mutta samalla osa jostain”, mentori yritti selventää.

Kokonaisuus, mutta osa? ”Vai niin”, Elka sanoi hitaasti, pohtien kovasti mitä se todella mahtoi tarkoittaa.

”Yritä vielä uudestaan, minä menen kauemmas. Tule luokseni, jos sinulle tulee kysyttävää”, mentori selitti ja lähti köpöttelemään kauemmas.

Elka sulki taas silmänsä ja yritti saada otteen talvesta.

***

Tunnin yrityksen jälkeen hän oli taas kerran päässyt siihen painottomaan tilaan, muttei siitä vielä eteenpäin. Mentori Gaalo kuitenkin vakuutti hänen olevan hyvällä mallilla, joten Elka lähti suuntaamaan kohti Vuodenkimaran etuovia. Mentori Gaalo oli sanonut mentori Siilion olevan työhuoneessaan.

Vaikka Elka olisi voinut käyttää takaoveakin, Vuodenkimaraan kannatti ehdottomasti kulkea etuovien läpi, sillä koulun etusivu oli erittäin mieleenpainuva. Suuria etuovia vartioivat kaksi jättimäistä vaahterapuuta, jotka olivat myös vaihtaneet lehtiensä värin kauniin kellertäviksi. Puut olivat ehkä yhtä leveitä kuin Elka oli pituussuunnassa, joten niitä oli mahdoton olla huomaamatta, oikeastaan linna melkein tuntui hukkuvan niiden taakse ja osittain näytti siltä, että linnaa oli kaiverrettu puuhun. Puita kutsuttiin Ilioksi ja Selioksi ja tarun mukaan he olivat Vuodenkimaran perustajat ja suojelijat. Lähestyessään kuolemaa, he olivat muuttaneet itsensä puiksi, jotta he voisivat varjella elämäntyötään. Ainakin niin kerrottiin, mutta Elka ei ollut kuullut ikinä kenestäkään lähiaikoina eläneestä, joka olisi osannut muuttaa itsensä puuksi. Mahtoiko mentori Siilio osata?

Sisältäpäin Vuodenkimara ei ollut niin vaikuttava kuin ulkoa. Sen käytävät olivat melko lailla kaikki samannäköisiä ja paljaita, mitä nyt satunnaiset kasvit puskivat kivien väleistä esiin.

Heti ovien edestä vasemmalla lähti portaikko yläkertaan, jonne Elka heti suuntasi sen enemmittä ajatteluitta, sillä mentori Siilion työhuone sijaitsi toisessa kerroksessa. Hän ei ollut vielä unohtanut linnan reittejä. Hassua, että nyt kun hän oli täällä, hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ollut koskaan lähtenytkään. Vain käytävät näyttivät hivenen matalimmilta kuin hän oli muistanut, mutta ehkä se todella johtui hänen pituuskasvustaan.

Siihen aikaan tunnit eivät olleet vielä loppuneet, joten käytävillä ei liikkunut juurikaan ketään. Elka löysi mentori Siilion huoneen helposti, sillä se sijaitsi heti portaikon viereisellä käytävällä. Yleensä välitunneilla mentori Siilion työhuoneen edusta oli ylimpien luokkien tyttöjen suosima norkoilupaikka, sillä mentori Siilio oli epäilemättä koulun komein opettaja. Oikeastaan mentori Siilio oli ehkä komein mies, jonka kukaan heistä ikinä tulisi näkemään.

Elka koputti tummapuiseen oveen, johon oli kaiverrettu mentorin nimi kultaisella kursiivilla. Elka kuuli sisältä kuuluvan pienen tömähdyksen, mutta ovi avautui pian.

Mentori Siilio oli aivan yhtä hätkähdyttävän näköinen kuin Elka oli muistanut. Hän oli Elkan kouluaikoina viettänyt sataaviittäkymmentä syntymäpäiväänsä, mutta näytti hädin tuskin vanhemmalta kuin hän. Hänen kasvonsa olivat täydellisen symmetriset, leukalinja terävä, poskipäät korkealla, huulet täyteläiset ja silmät suuret ja metsänvihreät. Hän näytti samalta kuin ennenkin, mutta lyhyet hiukset olivat tummanruskeista vaalenneet muutamalla sävyllä. Hän oli aika lailla saman pituinen kuin Elka, mutta lihaksikkaampi. Yllään hänellä oli viininpunainen villapusero ja mustat khakihousut. Jokainen Vuodenkimaran tyttö auttamatta ihastui jossain vaiheessa mentori Siilioon, ja ehkäpä jokunen poikakin.

”Mentori Siilio”, Elka tervehti ja yskäisi perään, sillä hänen äänensä kuulosti hivenen käheältä. ”Mahtaako teiltä liietä hetki?”

”Toki, ah…” mies aloitti, pidentäen lausettaan tajutessaan, ettei muistanut hänen nimeään. Ei sillä, että he olisivat useasti jutelleet, koska tämä ei ollut ollut hänen ryhmänohjaajansa, vaan opettanut taikateoriaa, jonka tunteja oli melko harvakseltaan. Useimmat mentorit olivat käyneet tavallisten ihmisten opettajankoulutuksen, jotta osasivat opettaa myös tiettyä ainetta, mutta sitten oli muutama sellainen kuin mentori Siilio, jotka opettivat tavallisesta opetussuunnitelmasta poikkeavia aineita, joita opetettiin vain luonnon lapsille. Ehkä tämäkin oli käynyt jonkinlaisen opettajankoulutuksen, mutta Elka ei ollut siitä aivan varma.

”Elka”, Elka esittäytyi.

”Aivan, aivan, Elka”, mentori nyökkäili ja hymyili hänelle pahoittelevasti. Mies siirtyi pois oven edestä ja viittoi häntä tulemaan sisälle.

Elka käveli sisälle ehkä heidän mökkinsä olohuoneen kokoiseen huoneeseen, jonka seinät ja lattia olivat Vuodenkimaralle tyypillisesti kiveä, mutta lattialla oli ristiin rastiin suuri kokoelma eri värisiä mattoja. Seinille oli ripustettu paljon seinävaatteita pitämään lämpöä paremmin kasassa. Takassa paloi heikko tuli. Taakan ylle oli maalattu Vuodenkimaran vaakuna, jossa oli jonkinlainen kukan ja lumihiutaleen risteytykseltä näyttävä kuvio, jonka sisällä oli V. Kuviota kiersivät vuoden värit: oranssi, sininen, vihreä ja keltainen. Ne seinät, joilla ei roikkunut ryijyjä olivat täynnä kirjahyllyjä.

Elka tajusi pysähtyneensä keskelle huonetta vasta, kun mentori Siilio kiersi hänen ohitsensa ja nosti työpöydän vierestä lattialta kirjan. Aikaisempi tömähdys oli varmaan kuulunut kirjasta, joka oli tipahtanut pöydänkulmalta. ”Mikä sinut tänne tuo? Et taida enää opiskella täällä?” mies rupatteli hyväntuulisesti. Ei mentori Siilio ollut melkein kaikkien lempiopettaja vain ulkonäkönsä takia, vaan myös siksi, että tämä oli luonteeltaan rento ja mukava.

”Ei, vietän kolmatta vuotta mökissä”, Elka kertoi vilkuillen yhä ympäri huonetta. Huoneen täytti aika lailla tummanruskea työpöytä, vihreä sohva ja lasinen sohvapöytä. Vasemmalla oli ikkuna, josta hädin tuskin näki mitään, sillä Selion vaahteralehdet työnsivät sitä vasten.

”Niin se aika rientää”, mentori Siilio totesi ja kääntyi ympäri laittaakseen kirjan työpöytänsä takana olevaan hyllykköön, joka oli täynnä kirjoja ja kansioita.

”Minä ajattelin kysyä, jos te voisitte kertoa minulle hieman muodonmuuttamisesta”, Elka kävi suoraan asiaan.

Mentori Siilio ei pitänyt kiirettä kirjan asettamisessa. Tämä kääntyi ympäri ja puhui vasta sitten, kasvoillaan varsin epäyllättynyt ilme. ”Vai niin. Mitä sinä haluaisit tietää?”

”No mistä se kannattaa aloittaa? Kuinka kauan siinä kestää? Voiko sitä tehdä jotenkin kivuttomammaksi?” Elka aloitti.

Mentori Siilio päästi joko tuhahduksen tai hymähdyksen, mutta Elka ei oikein saanut selvää kumman. Elka laski katseensa työpöytään, joka oli täynnä papereita ja kahvitahraisia mukeja.

”Se on pitkä polku, jos siihen ryhdyt, luoja tietää, minäkin luovutin monta kertaa”, mentori Siilio kertoi vakavana. ”Siihen kipuun ei ole lääkettä. Sitä vain oppii kestämään. Ja kauanko se kestää… no se riippuu ihan motivaatiostasi ja kivunsietokyvystäsi. Kerrohan, minkä takia sinä haluaisit muuttua?”

Elka oli hetken vaiti ja vain tuijotti oranssia kahvikuppia. ”Ollakseni itseni”, hän mutisi viimein.

Mentori oli hetken vaiti, mutta Elka tunsi tämän läpitunkevan katseen itsessään. ”No se muuttaa asian”, tämä sanoi yllättävän lempeästi. Elka vilkaisi mentoria, joka katseli häntä surullisesti hymyillen. Silmissä pilkahti monien vuosikymmenien tuoma kokemus ja ehkä jokin henkilökohtaisempikin. Mentori laski sormensa tuolinselälleen. ”Useimmat joilta kysyn tuon kysymyksen nimeävät jonkun eläimen tai sanovat jotain sen suuntaista kuin: Haluan lentää. Haluan juosta kovaa. Haluan hengittää veden alla. Minä sanon heille, ettei heidän kannata edes yrittää. Sinulle minä en sano samaa.”

Elka nosti viimein päänsä kunnolla ylös ja katsoi mentoria ihmetellen suoraan silmiin. Hän oli oikeastaan olettanut, että mentori lyttäisi hänen haaveensa suoralta kädeltä. ”Onko ihmiseksi muuttuminen sitten helpompaa?”

”Ei välttämättä”, mentori Siilio selitti ja naputti sormiansa kertaalleen tuoliaan vasten ja kiersi sitten työpöytänsä eteen. Hän tarkasteli Elkaa hivenen haikean näköisenä ja risti kätensä rinnalleen. ”Vaan sen takia, että sinulla on tarve, ei vain halu. Minullakin oli. Minä en nimittäin aina näyttänyt komealta nuorelta mieheltä”, hän kertoi ja nytkäytti suupieltään.

Elkan kulmat kohosivat yllätyksestä. Hänelle ei ollut tullut mieleen, että mentori Siilio olisi saattanut kokea jotain samanlaista kuin hän. Hän oli tuntenut olevansa aivan yksin tuntemustensa kanssa.

Mentori Siilio siirsi katseensa ikkunaan. ”Jos tapaisit sen henkilön, joksi minä synnyin, et tunnistaisi minua”, mentori Siilio selitti lasittunut katse ikkunassa. ”Mutta ei vain ulkonäköni takia, vaan myös asenteeni. Itsensä etsiminen on prosessi. Minä etsin kymmeniä vuosia oikeaa muotoani ja välillä minä yhä mietin, olenko minä tämä. Vaikka oppisitkin muuttamaan muotoasi, sinun täytyy muistaa, ettei se välttämättä anna sinulle sitä tyydytystä, jota sydämessäsi kaipaat. Se tuo myös ongelmia. Kun oppii muuttamaan muotoaan miksi tahansa, sitä jossain vaiheessa unohtaa miltä todellisuudessa näyttää.”

Mentori Siilio siirsi katseensa Elkaan ja hymyili hieman. ”Kun minä katson sinua, näen epävarman henkilön”, mentori Siilio aloitti. Elka arvosti varsinkin sitä, ettei tämä kutsunut häntä mieheksi, mutta pelkäsi hieman mitä tämä aikoi sanoa. Hän ei halunnut kuulla, että saattaisi muuttaa mielensä. Hän oli kuullut sen jo.

”Haluan sinun tietävän, että jossain vaiheessa saatat tuntea olosi itseksesi myös omassa kehossasi. Olet vielä nuori ja jokainen meistä nuoruudessaan joutuu etsimään itseään hetken aikaa. Tietysti joidenkin etsimisprosessi on erilainen. Jos olet vuoren varma ja tehnyt valintasi, en usko, että voin muuttaa mieltäsi. Enkä aiokaan. Toisaalta nykylääketeollisuus on keksinyt helpompiakin keinoja, jos haluat muuttua pysyvästi vain naiseksi. Olisipa sellaista ollut silloin, kun minäkin olin nuori, olisin säästynyt paljolta kivulta”, mentori Siilio kertoi.

”En minä halua olla nainen. En halua olla kumpaakaan”, Elka selitti poskensa sisäpintaa purren. Hänen sydämensä hakkasi lujaa, sillä hän oli sanonut ne sanat ääneen vain kahdesti: Seerille ja Kilvelle. Eikä toinen heistä ollut suhtautunut asiaan kovinkaan lämpimästi.

”Siinä ei ole mitään outoa”, mentori Siilio vakuutti. ”Voit olla ei kumpaakaan.”

Niiden sanojen kuuleminen rohkaisi Elkaa. ”Voitko auttaa minua?” Elka kysyi.

Mentori Siilio epäröi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten hitaasti, jääden puremaan huultaan. Hän vilkaisi taas ikkunasta ulos ja naputteli sormiaan käsivarsiaan vasten. ”Se ei… oikein ole opetettavissa oleva asia.”

”Mutta jos minä yritän ja sinä voisit kertoa teenkö edes jotain oikein?” Elka yritti kiihkeästi. Ei hän voisi antaa toisen sano ei, ei nyt kun tämä oli jo toivottanut onnea.

Mentori Siilio vilkaisi häntä, eikä vieläkään näyttänyt halukkaalta, mutta toisaalta tämä selvästi tunsi hänen tuskansa. Hän huokaisi. ”No… hyvä on. Autan sinut alkuun. Tiedätkö missä on porolaakso?”

”Tiedän”, Elka sanoi. Se sijaitsi noin kahdeksan kilometrin päästä heidän mökistään, se oli hieman Vuodenkimarasta kaakkoon.

”Tapaa minut siellä huomenna viideltä iltapäivällä. Se on takulla paikka, jossa meitä ei häiritä, vaikka huutaisitkin kivusta”, mentori Siilio sanoi, selvästi tarkoittaen sanansa varoitukseksi. Sanat eivät hätkäyttäneet Elkaa, sillä hän uskoi tietävänsä, mihin aikoi ryhtyä.

”Olen valmis”, Elka vakuutti. Ja hän tarkoitti sitä.

Never undererstand the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 11. luku
« Vastaus #21 : 13.11.2018 16:22:37 »
11. Valona

”Hyppää.”

Valona puristi kaidetta kaksin käsin rystyset valkoisina. Hän pelkäsi, että viileä tuuli puhaltaisi hänet kumoon, jos hän päästäisi irti hetkeksikään. Hänen hampaansa kalisivat ja jalat ja kädet tuntuivat spagetilta. Maa oli kaukana. Jos hän hyppäisi, hän murtaisi jalkansa. Hän oli jo kerran murtanut käden eikä se ollut kivaa. ”En halua”, hän piipitti.

”Hyppää”, hoitaja toisti kylmästi tikapuilta. ”Etkai halua jäädä voimattomaksi? Olet pian kymmenen, sinun taikuutesi on aika herätä.”

”Minua pelottaa”, Valona itki. Metallikaide sai kädet tuntumaan kohmeisilta.

”Hyvä. Hyppää. Taikuutesi pelastaa sinut.”

”Se ei pelastanut Lohania!” Valona nyyhki. Lohan oli kiljunut ilmalennon aikana. Oli kuulunut kauhea räsähdys, kun poika oli osunut maahan. Sen jälkeen tämä ei ollut päästänyt ääntäkään.

”Lohan oli heikko. Oletko sinä heikko?”

Valona pudisti päätään.

”Hyvä. Hyppää tai työnnän sinut.”

Valona vinkaisi, mutta astui täristen lähemmäs katonreunaa, liu’uttaen käsiään kaidetta pitkin. Kattotiilet tuntuivat liukkailta jalkojen alla. Jos hän ei hyppäisi, hän kaatuisi ja tipahtaisi naamalleen, niin kuin Lohan. Parempi murtaa pelkät jalkansa.

Valona päästi irti kaiteesta ja hyppäsi.

”Hei, Valona.”

Valona räväytti silmänsä auki. Verhojen läpi kuultava himmeä päivänvalo paljasti häntä tuijottavan Halhen. ”Mmh?” Valona äännähti. Väsymys tuntui sielussa asti niin kuin hän olisi saanut puudutuspiikin aivoihin, vaikka hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa.

”Olisi aika heräillä”, Halhe herätteli.

”Mhitä kello?” Valona mongersi ja hieraisi silmiään.

”Lähenee kahta”, Halhe selitti.

Kahta? Hän oli mennyt nukkumaan ilta seitsemältä… Tilanne tuntui muuttuvan vain pahemmaksi. Valona huokaisi ja pakotti itsensä istumaan.

”Alhaalla on kahvia ja ruokaa”, Halhe sanoi. ”Jos jaksat, ajattelin, että voisimme mennä vähän kävelemään. Se voisi tehdä sinulle hyvää”, Halhe selitti.

”Joo vaikka”, Valona myönsi, koska siitä oli varmaan viikko, kun hän oli viimeksi käynyt pihalla paria askelta enemmän. Hänen oli pakko tehdä edes jotain. Halhen askeleet katosivat portaikkoon.

Valona hautasi kasvonsa käsiinsä. Ehkä painajaisen olisi pitänyt olla hyvä asia, koska ainakin hän oli nähnyt unta. Mutta uni ei ollut piristänyt häntä yhtään. Jos mahdollista, hän tunsi olonsa vain väsyneemmäksi!

Kangaspuron lastenkoti. Muka yksi parhaista koko maassa. Vankileiriltä se oli enemmänkin tuntunut. Eihän kukaan vaivaudu kysymään lapsilta miltä heistä tuntui, kun tilastot näyttivät niin hyviltä. Lapsien voimien heräämisprosentti ennen kymmentä ikävuotta 98%. Miksikö? No siksi, että ne joiden voimat eivät heränneet eivät jääneet kertomaan kokemuksestaan. Tasan sata prosenttia olisi herättänyt epäilyksiä, joten lasketaan sitä parilla prosentilla niin kukaan ei huomaa. Ennen koulun aloittamista alkutasotestien keskiarvo 95%. Miksikö? No siksi, että jos ei saanut testeistä yli yhdeksänkymmentä prosenttia jäi ruuatta ja joutui viettämään yön pimeässä ja kosteassa kellarissa.

Valona nousi ylös ja suuntasi kaapilleen pukeutumaan. Jos hän jäisi vielä hetkeksikin sänkyyn, hän nukahtaisi saman tien uudestaan painajaisiinsa. Hän veti paidan kaksi kertaa väärin päin päälle (miten se edes oli mahdollista) ennen kuin sai sen päälleen. Hän ei löytänyt samanlaisia sukkia, joten joutui laittamaan villasukat eriparisten sukkien päälle, jottei asia häiritsisi häntä. Normaalisti se häiritsisi häntä koko päivän siitäkin huolimatta, mutta nyt hän oli liian väsynyt käyttääkseen energiaansa siihen. Jotain hyvää siitäkin.

Valona kompuroi alakertaan ja mutisi ohi mennessään huomenet Kilvelle ja Elkalle, jotka istuivat olohuoneen nojatuoleissa, Kilve neuloen ja Elka jotain lukien. Maailma näytti kovin harmaalta, koska taivasta peitti paksu pilvikerros.

Halhe pesi astioita parhaillaan keittiössä taikuudellaan, kun Valona istuutui ruokapöydän ääreen. Valona ei ollut edes yrittänyt taikoa mitään kunnolla sitten kesän. Pitäisiköhän? Valona tuijotti lautastaan ja sitten pannulla olevaa munakaspalaa. Hän keskitti muistamaan kesän lämmön ja yritti herättää taikuuden sisällään. Se oli tuskaista, kuin yrittäisi vetää venettä tervasta. Munakaspala vain värähti, kun hän yritti nostaa sitä lautaselleen.

Kesä. Lämpö. Kasvit… Miksi oli niin vaikeaa muistaa minkälainen kesä oli?

Käytä niitä merkkejä, Valona käski itseään. Se valmistujaisruusu. Ylpeys, helpotus, huoli. Korkokengillä käveleminen juurakkoisessa maassa. Ruohonvarret kutittelemassa jalkoja, kun todistukset oli jaettu ja sai heittää kengät pois. Hevosten haju, kun hevosvankkurit viemässä heidät mökkeihin.

Munakas vain hytkähti niin, että sen pää luisui pannun reunalle. Säälittävää.

”Tuo on kuule jo tosi hyvä ottaen huomioon tilanteesi”, Halhe huomautti piristääkseen.

”Pitäisikö minun edes yrittää?” Valona kysyi ja seivästi munakkaan haarukallaan vetääkseen sen lautaselleen.

”En minä ainakaan jaksanut silloin paljon yrittää. Ei sinun varmaankaan tarvitse”, Halhe sanoi. ”Ensi vuonna sinulla on paljon helpompaa.” Se lohdutti Valonaa hieman. Piti vain selvitä tästä vuodesta.

Valona joi kahvia suurilla kulauksilla toivoen, että kofeiini herättäisi hänet. Pelkkä munakkaan syöminenkin tuntui hirvittävän raskaalta. Munakkaan sahaaminen kahtia haarukalla vei aikaa, mutta hän ei jaksanut nostaa veistä, sillä piteli päätään ylhäällä vasemman kyynärpäänsä varassa. Syötyään muutaman palasen, hän tajusi, että Halhe oli istunut häntä vastapäätä ja näytti siltä, kuin haluaisi kuollakseen sanoa jotain. Valona kohotti kulmiaan.

”Me ollaan muuten Meltan kanssa nyt yhdessä”, Halhe tunnusti viimein ja puristi sitten huuliaan tiukasti yhteen hillitäkseen hymynsä.

”Oho, onneksi olkoon”, Valona toivotti väsyneen hymyn saattamana. ”Mites siinä niin?”

”No me vähän juteltiin ja sitten minä tartuin härkää sarvista ja kysyin missä me mennään ja sitten hän sanoi, että on ihastunut minuun yhä ja sitten me suudeltiin”, Halhe selitti unelmoiva hymy huulillaan. Onnellisuus paistoi tämän kasvoilta kirkkaammin kuin aurinko sinä aamuna. Valona yritti kovasti olla iloinen ystävänsä puolesta, mutta hän tunsi kyllä pienen pistoksen sydämessään, koska nyt Halhella oli joku toinen, jonka kanssa jakaa syvimmät ajatukset. Halhe oli muutenkin niin hyvä ystävystymään kaikkien kanssa, toisin kuin Valona. Tietysti hänestä oli mukavaa, että Halhe oli onnellinen, mutta vielä mukavampaa olisi ollut, jos jokin muu asia olisi saanut Halhen niin onnelliseksi. Tai henkilö.

”No milloinkas sinä hänet näet seuraavaksi?” Valona kysyi ja vilkaisi puoliksi syötyä munakastaan. Häntä ei nälättänyt enää ollenkaan.

”Kävin aamulla siellä. Hän tulee tänne sitten huomenna, kun lähdemme sinne liitokurssille”, Halhe kertoi.

”Vai niin”, Valona totesi ja joi loput kahvistaan. Sitten hän nousi ylös lautasensa kanssa ja käveli kaapimaan lopun biojäteastiaan. ”En jaksa enempää.”

”No syöt sitten lisää, kun tulemme pihalta”, Halhe sanoi, kuulostaen ehkä vähän pettyneeltä Valonan laimeasta reaktiosta. Valonasta tuntui pahalta, koska hän pilasi nyt Halhenkin onnen. Ei hän sitä halunnut. Valona laski lautasen tiskialtaaseen ja ikkunasta ulos. Lämpömittari näytti kuutta astetta. Kasvimaa omenapuun takana näytti myllätyltä.

”Mikä on kasvimaan tilanne?” Valona kysyi.

”Minä korjasin viimeisetkin vihannekset pois, ei niitä enää siellä kannata pitää, kun yöllä on jo pakkasta”, Halhe kertoi ja nousi itsekin ylös. ”Vein ne kellariin säilöön odottamaan autoa.”

”Hyvä”, Valona totesi.

”Mennäänkö sitten?” Halhe kysyi.

”Minne olit ajatellut?” Valona kysyi heidän lähtiessään eteistä kohti.

”En minnekään erityiseen”, Halhe selitti hyväntuulisena.

Pihalla oli varsin harmaata, sillä auringon olinpaikkaa ei nähnyt paksun pilvimassan lävitse. Tuulikin puhalsi, kuten melkein aina niin alavilla nummilla, joten Valona kiersi sinisen kaulahuivinsa paremmin kaulansa suojaksi.

Halhe lähti suuntaamaan kohti pohjoista ja Valona seurasi tätä. Hän oli niin tottunut siihen, että ulkoilma piristi ja sai taikuuden tuntumaan vapaammalta, että tunsi olonsa varsin pettyneeksi, kun väsymys ei kadonnut minnekkään ja taikuus pysyi yhä syvällä piilossa. Hän yritti taas ajatella kesää, mutta kaikki tuntui niin erilaiselta kuin kesällä, että oli vaikea saada otetta menneestä. Taivas oli synkkä, kasvit nuutuneita, ilma kylmää… aivan päinvastoin kuin kesällä. Hän sitten vihasi syksyä, mutta ei hän tietenkään viitsinyt sanoa sitä ääneen syksyn lapsen vieressä kävellessä.

Halhe piti yllä pientä keskustelua kouluajoista, joka oli enimmäkseen Halhen yksinpuhelua ja Valonan aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotta hänen ei itse tarvinnut keksiä puheenaihetta. Halhen mielestä tuntui kuulemma oudolta käydä Vuodenkimarassa nyt, kun ei enää asunut siellä.

Valonakin kaipasi Vuodenkimaraa. Hän kaipasi uuden oppimista, sidosta linnaan ja ystäviään. Ei sillä, että kukaan hänen vanhoista ystävistään varmaan jaksaisi kauheasti seurustella, kun kaikki taisivat olla aika lailla samanlaisessa tilanteessa kuin hän nyt. Tai no, Aana ehkä jaksaisi, mutta Valona ei erityisemmin halunnut nähdä, miten toisella meni niin paljon paremmin kuin hänellä. Heidän välinsä olivat aina olleet hivenen kireät molempien kilpailunhenkisyyden takia, mutta toisaalta he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, koska olivat niin samanlaisia.

”Kuinka pitkälle me oikein menemme?” Valona kysyi, heidän käveltyään pohjoisen suuntaan jo puolisen tuntia. Mökki oli jo jäänyt kukkulan ja satunnaisen pensasrykelmän taakse. Nyt edessä häämötti pienen nyppylän takana jyrkkä pohjoiskukkula, jota Valona ei ainakaan jaksaisi ylittää. ”En taida jaksaa kauemmas.”

”Ei, mennään vielä vähän matkaa”, Halhe intti ja vilkaisi eteenpäin hivenen huolestuneesti.

Valona siristi hieman silmiään ja tutkaili ystävänsä kasvonpiirteitä. Halhe selvästi salaili jotain. ”Miksi?”

”Ai mitä miksi?” Halhe kysyi mukamas viattomasti.

”Sinä salaat jotain”, Valona huomautti.

”Eeen”, Halhe yritti, mutta tämän epätoivoisesti kurtistuvat kulmakarvat paljastivat tilanteen laidan.

”No minä lähden sitten takaisin”, Valona heitti ja oli kääntyvinään takaisin.

”Ei älä vielä”, Halhe hermostui ja tarrasi kiinni Valonan käsivarteen. ”Äh, tule nyt, ei ole enää pitkä matka.”

”Vai ei olla menossa minnekään erityiseen?” Valona naurahti väsyneesti, kun he jatkoivat matkaa Halhen kanssa käsikynkässä.

”Nohh”, Halhe selitteli. ”Näet sitten”, hän tyytyi sanomaan.

Juuri ennen, kuin he ylittivät sen pienen nyppylän, Valona tajusi, missä he olivat.

Hän katseli nyppylän laelta sitä kukkaniittyä, jonka hän oli tehnyt muutaman lähimökin kesän lapsen kanssa viime kesän alussa. Se oli ollut heille vähän samantapainen tehtävä kuin Vuodenkimarassa, jossa ylimmän vuoden oppilaat saivat joka kevät suunnitella sen vuoden puutarhan ja toteuttaa sen taitojensa mukaan. Tietysti kun silloin oli pitänyt ottaa huomioon kaikkien vuodenaikojen erityispiirteet, oli puutarha aina ollut hivenen kaoottinen ja sekava, mutta tästä niitystä oli tullut pelkkää kesää.

Niin se oli nytkin. Se oli kesää syksyn keskellä.

Ylempää näki hyvin, kuinka eriväriset kukat muodostivat timantinmuotoisen kuvion. Kukat oli järjestelty värijärjestykseen niin, että timantin reunat olivat kylmiä sävyjä ja liukuvärin tapaisesti muuttuivat keskelle lämpimämmiksi. Timanttia reunustivat koristehavupuut, jotka oli muotoiltu eläimien muotoisiksi. Valonan lempikohta oli keskellä sijaitseva pieni lähde, joka oli tehty suihkulähteeksi kasvattamalla sen ympärille pajusta reunat ja pajupuun väleistä pilkotti eri värisiä ruusuja. Ruohikko timantin reunoilla oli vihreää. Muodostelma näytti täsmälleen samalta kuin kesällä: elävältä, kauniilta ja kesäiseltä.

Ainoa ero oli ilman viileys ja syksyn läsnäolo. Oli selvästi syksy, vaikka hän katsoi kesää. Valona ei voinut tehdä muuta kuin räpytellä silmiään. Hän tunsi kasvien hämmennyksen. Ne oli herätetty kylmyyteen kesken unien. Niille oli kerrottu, että oli kesä, vaikka ympärillä tuntui syksy. Mutta ne kyllä kestäisivät hetken aikaa.

”Minä pyysin Aanaa auttamaan”, Halhe kertoi. Valonan vatsaa kouraisi hieman. Tietysti, kukapa muukaan. Aana oli ollut alkuperäisessäkin työssä mukana. ”Eihän nämä kauhean kauan kestä. Hän sanoi, että joutuu vaivuttamaan ne pian takaisin uneen, etteivät ne kuole, mutta ajattelin, että tämä voisi piristää sinua hetken aikaa”, Halhe kertoi.

Valona vilkaisi Halhea, jotka tutkaili häntä odottaen hänen reaktiotaan. Halhe oli tehnyt tämän kaiken ilahduttaakseen häntä. Vaikka Halhella oli tuore poikaystävä, jonka kanssa tämä olisi voinut kävellä auringonlaskuun muista välittämättä, Halhe ei ollut tehnyt niin. Koska Halhe ei ollut sellainen, joka unohti vanhat ystävät, kun elämään tuli joku uusi. Valona tunsi kyyneleiden pyrkivän silmiinsä.

”Vai eikö?” Halhe hätääntyi huomatessaan Valonan kyynelsilmät. ”Anteeksi, minä luulin-”

Mutta Halhe ei saanut lopetettua lausettaan, koska Valona hyppäsi halaamaan ystäväänsä. ”Kiitos”, hän kuiskasi, nojatessaan päätänsä toisen omaa vasten.

”Tietysti”, Halhe sanoi lämpimästi ja silitti Valonan selkää. ”Halusin vain piristää sinua. Vaikka enhän minä paljon mitään tehnyt.”

Ehkä Halhe ei ollut toteuttanut suunnitelmaansa itse, mutta Valonalle ajatus oli kaikki kaikessa. Hän ei ollut tottunut siihen, että joku oikeasti välitti.

Never undererstand the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 12. luku
« Vastaus #22 : 02.12.2018 20:08:46 »
A/N: Inspis on vähän hukassa tän tekstin kanssa niin tässä kesti, vaikka lukuja onkin jonkin verran suht valmiina.

12. Kilve

Kilve istuskeli neulomassa lapasia olohuoneen nurkassa, jonkun hyvärytmisen pop-kappaleen soidessa takan päällä olevasta radiosta. Hänen jalkansa taputti kappaleen rytmin tahdissa puulattiaa vasten. Valona oli pitänyt säärystimistä niin paljon, että oli toivonut samaa sarjaa olevat lapaset. Kilve käytti erityisen paljon aikaa Valonalle tuleviin tuotoksiin, koska hän tiesi, että Valonaa ärsyttäisi, jos yksikin silmukka olisi liian löysä ja näkyisi päällepäin, ärsyttihän se häntä itseäänkin. Ei häntä kuitenkaan hermostuttanut, vaikka ohje olikin uusi, sillä hän oli kuitenkin jo niin tottunut neuloja, että puikot tuntuivat jo kädenjatkeilta. Milloinkahan hän oli edes aloittanut neulomisen? Joko yksitoista tai kaksitoistavuotiaana. Hänen ryhmänohjaajansa oli saanut hänet koukkuun siihen ja lainannut hänelle mielellään neulontalehtiään.

Nytkin sohvapöydällä lepäsi neulontalehti, jota Kilve vilkaisi tarkistaakseen seuraavat ohjeet. Hän oli nyt kohdassa, jossa tarvitsi neulontalehden mukaan isomman kokoisia puikkoja. Äh, ei hänellä ollut sellaisia. Olisi ehkä pitänyt lukea ohje kunnolla läpi ennen aloittamista. Kärsimättömyys kostautui jälleen kerran.

No parasta vain tehdä vähän löysempiä silmukoita. Paitsi jos…

Kilve leijutti vapaata puikkoa kämmenensä päällä ja yritti muuttaa sitä suuremmaksi. Hän hipaisi sulkakorvakoruaan ja keskitti kaikki muistonsa keväästä. Hän yritti saada otteen taikuudestaan, mutta se tuntui kuin yrittäisi kauhoa vettä käsillä. Sukkapuikkoa ympäröi haalean vihreät kipinät, mutta mitään ei tapahtunut.

Mitään ei koskaan tapahtunut. Kilve puuskahti ääneen ja tarttui vihaisesti puikkoon. Löysiä silmukoita siis. Kolme nurin, kolme apupuikolle, kolme oikein, kolme oikein apupuikolta…

Ehkä häntä vain hermostutti, hän vakuutti itselleen. Olihan hänellä seuraavana päivänä välikatsaus Vuodenkimarassa. Niitä järjestettiin noin neljän kuukauden välein niille muutamille neljännen vuoden oppilaille, joita mökeissä yhä asui, jotta pystyttiin katsomaan missä oikein mätti. Tai no, ei asiaa muotoiltu niin, mutta kyllä Kilve tiesi, mikä asian laita oli. Hän oli tavallaan livennyt edellisestä välikatsauksestaan, koska hän oli unohtanut tapaamisen ja sitten uudelleenjärjestys oli jäänyt, hupsista keikkaa. Hänen ryhmänohjaajansa oli viimein soittanut ja sanonut, että jos hän ei tulisi, ryhmänohjaaja tulisi itse käymään, eikä Kilve tosiaan halunnut nolata itseään mökkikavereidensa edessä.

Kilven pohdinnan keskeytti oven avautumisesta aiheutuva kolahdus. Hän vilkaisi ovelle, jossa hän näki Elkan leijuttavan sisään pari kauppakassia, jotka laskeutuivat täydellisesti eteiseen ilman tömähdystä.

”Hei”, Elka huikkasi iloisesti eteisestä.

”Hei”, Kilve vastasi ja painoi katseensa taas lapaseen. Hän tajusi seonneensa laskuissa ja neuloneensa neljännen oikean nurjan sijasta. Kilve purki silmukan ja neuloi siitä nurjan. Vielä yksi puikko ja kierros oli loppu. Kilve sai kierroksen valmiiksi juuri, kun Elka asteli olohuoneen puolelle leijuttaen kauppakasseja.

Kilve jätti lapasen sohvapöydälle ja seurasi Elkaa keittiöön. Hän tunsi olonsa liian jännittyneeksi keskittyäkseen kunnolla neulomiseen. Olikin pitänyt ajatella välikatsausta. 

”Oliko paljon väkeä”, Kilve kysyi yrittäen kuulostaa neutraalilta, kun Elka laski kauppakassit keittiön lattialle. Elkan kasvoilla näkyi poikkeuksellisen pirteä hymy. Poskilla oli pientä punaa, mutta se varmaan johtui pitkästä kävelymatkasta ja viileästä ilmasta. Kilve käveli ikkunan luo ja katsahti sen raamiin kiinnitettyä mittaria, joka näytti neljää astetta.

”Vain viisi minun lisäkseni”, Elka kertoi.

”Kolmosia vai?” Kilve kysyi. Ei sillä, että hän erityisemmin välittäisi. Eipä tietenkään. Kukapa nelosista enää kaipaisi apua liitämisessä.

”Joo”, Elka vastasi ja vilkaisi Kilveä kuin voisi nähdä hänen teennäisen keveytensä läpi.

”No, miten meni?” Kilve uteli, jottei Elka itse tajuaisi kysyä häneltä jotain. Hän käveli Elkan viereen ja alkoi laittelemaan tavaroita kaappeihin tämän kanssa.

”Ihan hyvin kai. Mentori Gaalo sanoi, että opin melko varmasti ensi talvena liitämään”, Elka kertoi hyväntuulisena.

”Hyvä niin”, Kilve totesi mahdollisimman pirteästi, mutta hänen sormensa puristivat riisipakettia niin lujaa, että sen pahviin jäi taittumisesta jäljet.

”Missä muut?” Elka kysyi vilkuillessaan ympärilleen. Talo oli tosiaan hiljainen, vain radion ääni kantautui olohuoneesta. Siellä soi nyt joku imelä rakkauslaulu.

”Flora ja Fauna ovat pihalla, Halhe järjesti Valonalle Aanan kanssa jonkun kesäisen yllätyksen”, Kilve kertoi.

”Sehän on mukavasti tehty”, Elka totesi. ”Toivottavasti se auttaa häntä.”

”Niin”, Kilve sanoi ja vilkaisi Elkan suupielillä kaareilevaa pientä hymyä. ”Vaikutat pirteältä”, Kilve huomautti ja laittoi maitopurkin jääkaappiin.

Elka hymähti ja kääntyi Kilven puoleen, puristaen ottamaansa muropakettia käsissään. Hän hymyili ja puraisi hivenen huultaan. ”Mentori Siilio lupasi auttaa minua muodonmuuttamisen kanssa”, Elka tunnusti.

”Mitä? Oikeasti? Eikö hän vain paasaa sitä, ettei edes kannata yrittää?” Kilve ihmetteli, käsi unohtuen jääkaapin kahvalle. Hänelle ainakin oli koulussa paasattu.

”Joo, mutta hän sanoi sen olevan eri asia, koska minulla on tarve muuttua”, Elka kertoi.

”No, onnea siihen sitten”, Kilve toivotti ja nosti kassista toisen maitopurkin. Hän tiesi, että ulkonäkö oli Elkalle arka paikka, joten oli hyvä, jos tämä sai apua toteuttaakseen itseään. Kilven oli kyllä välillä hankala ymmärtää sitä, koska Elka oli hänen mielestään tajuttoman komea. ”Toivottavasti se onnistuu.”

”Niin”, Elka huokaisi ja laittoi pitelemänsä muropaketin kaappiin. ”Vaikka helppoa se ei tule olemaan. Silti. En aio luovuttaa.”

Kilve piilotti kasvonsa jääkaapin syvyyksiin yrittäessään järjestellä margariinille paikkaa. Elka ei luovuttanut, jos halusi jotain tosissaan. Toisin kuin Kilve, joka vain esitti, että kaikki oli hyvin, koska jos hän ei ajatellut asiaa, ei hänellä ollut ongelmaa. Paitsi sitten, kun hänen oli ryhdyttävä siihen johonkin asiaan. Jonka takia hän vain vältteli sitä asiaa. Ikuinen noidankehä.

”Minä tapaan mentori Siilion huomenna viideltä porolaaksossa”, Elka kertoi innoissaan.

”Ai. Sinne on matkaa”, Kilve totesi hajamielisesti ja sulki jääkaapin. Hän vilkaisi kauppakasseihin, mutta ne olivat jo tyhjät.

”Joo, mutta ei se mitään, mielellänihän minä sen takia kävelen”, Elka totesi. ”Vaikka tuskinpa se kovin pirteä paikka on.”

”No ei”, Kilve mutisi. Porolaakso ei todellakaan pursunnut nelijalkaisia.

”Oletko käynyt siellä?” Elka kysyi.

”Joskus vuosia sitten”, Kilve muisteli. Se taisi olla hänen ensimmäinen vuotensa. Hän sattui kävelemään sen ohi Riin kanssa keväällä.

Elka oli hetken vaiti ja katseli Kilveä. ”Etkö edes keväällä liitäessä?”

Kilve tunsi heti kehonsa jännittyvän. Sulkakorvakoru hipaisi hänen poskeaan hänen kumartuessaan nappaamaan kauppakassit lattialta, jotka hän taitteli siististi polveaan vasten. ”Ei se ole mitenkään kiva paikka. Kuollut länttihän se on. Mitä varten siellä käydä?” hän kierteli.

”Niinpä kai”, Elka totesi.

Kilve halusi puheenaiheen nopeasti muihin asioihin. Hän laittoi kauppakassit laatikkoon ja risti kätensä rinnalleen, katsellen Elkaa haastavasti. ”No mutta mitenkäs tehdään meidän pienen vedonlyönnin kanssa”, hän muistutti. Elkan piti miettiä hetken, ennen kuin tämä muisti heidän vedonlyöntinsä siitä, oppisiko Kilve ensin jousiampumaan vai Elka soittamaan kitaraa.

”Ai niin. Kummasta haluat aloittaa”, Elka kysyi.

”No voisi mennä pihalle, kun on vielä valoisaa”, Kilve sanoi ja nyökkäsi ikkunan suuntaan.

”No mennään. Varaudu häviöön”, Elka naurahti ja taputti häntä olkapäälle ohimennessään.

***

Ampumarata sijaitsi ladon päädyssä, jonka takia ladon seinä oli melkoisen reikäinen. Samaan seinään oli heitelty myös tikkaa, mutta siitä oltiin luovuttu jo viime vuonna, kun tikat ja taulu olivat murenneet käsiin ja uusien ostaminen oli jäänyt. Pihalla oli viileämpää kuin Kilve oli osannut odottaa. Lisäksi tuuli melkoisesti, mutta se ei ollut yllätys nummien keskellä asuville. Hän kosketti harmaan viittansa nappeja automaattisesti, mutta viittaa ei saanut yhtään sen tiukemmalle.

He asettuivat seisomaan kymmenisen metriä ladon päädystä. Kilve veti yhden nuolen pitelemästään kotelosta (ja melkein iski sillä itseään naamaan, koska joutui vetämään sen selästään, se oli uskomattoman hankalaa) ja ojensi sen Elkalle, joka piteli jousta. ”Näytäpä sinä mallia”, Kilve kehotti.

Elka asettui seisomaan haara-asentoon kohtisuoraan maalia vasten. Hän asetti nuolen jouselle, veti päädyn kiinni jänteeseen ja nosti jousen vasten vartaloaan jännittääkseen sen. Hän tutkaili maalia vain pari sekuntia, ennen kuin päästi irti ja nuoli pamahti vaahtomuovimaalitauluun. Vain himpun verran oikealle häränsilmästä.

Kilve vihelsi vaikuttuneelta. Elka virnisti ja taikoi nuolen takaisin luokseen, mutta se oli uponnut niin syvälle, että nuoli tärisi hetken aikaa taulussa, ennen kuin kiisi kovaa vauhtia Elkan ojennettuun käteen, joka sulkeutui nuolen ympärille aivan ajoissa. Miten Elka osasikaan olla niin… ihmeen ylvään näköinen tehdessään mitä tahansa? Kilve nuolaisi huuliaan refleksinomaisesti. Vasta kun Elka käänsi katseensa Kilveen, Kilve huomasi jääneensä tuijottamaan toista.

”Ota hanskat pois”, Elka käski Kilven ojentaessa kättään jousta kohti.

”Oho, suoraan asiaan vai? Ei mitään esileikkiä?” Kilve vitsaili riisuessaan rukkasiaan ja heittäessään ne maahan. Elka hymähti pudistellen päätään. Kilve rakasti sitä huvittunutta katsetta, joka Elkan harmaanvihreistä silmistä pilkehti. Eniten hän rakasti sitä, että se katse oli vain hänelle. Sellaista ilmettä ei saanut Elkan kasvoille kukaan muu kuin hän.

Kilve otti jousen vastaan ja yllättyi heti sen painosta. Hän joutui jännittämään lihaksensa heti, kannatellakseen sitä sulavasti.

”Oletko tehnyt tämän itse?” Kilve kysyi sivellessään jousen pintaa. Hän pystyi tuntemaan heikon taikuuden jäljen jousen sileästä puuvarresta.

”Olen”, Elka sanoi ja ojensi maalitaulusta taikomansa nuolen Kilvelle.  ”Taikuudenkin avulla siinä meni pari kuukautta, että sain sen juuri sellaiseksi, kuin halusin.”

”Parasta olla rikkomatta sitä sitten”, Kilve vitsaili asettaessaan nuolta jousen vartta vasten sille tarkoitetulle ulokkeelle, niin kuin oli nähnyt Elkan tehneen.

”Tuskinpa siihen pystyt”, Elka hymähti. ”Mutta älä silti laukaise tyhjänä.”

”Selvä pyy”, Kilve sanoi ja nosti jousen pystyasentoon, mutta nuoli ei kestänyt jousen varrella vaan lipsahti maahan. Kilve nosti jousen ja asetti sen uudestaan, pidellen nyt vasemman käden etusormellaan nuolen vartta runkoa vasten.

”Etusormen ja keskisormen väliin”, Elka neuvoi, kun Kilve piteli jousen sulkapäätä nimettömänsä ja keskisormensa välissä jänteellä. Kilve siirsi sormensa oikein päin ja asetteli nuolen uudestaan vaakasuoraan. Oli vaikeaa sanoa juuri missä kohdassa nuoli oli täysin suorassa.

Kilve veti jännettä taaksepäin niin kuin oli nähnyt Elkan tekevän, mutta yllättyi jousen jäykkyydestä niin, että jänne pongahti takaisin lepoasentoon.

”Siinä on aika paljon paunoja, kun se on metsästysjousi, mutta minulla saattaa olla jossain harjoittelujousikin”, Elka huomautti.

”En minä mikään heikko poika ole”, Kilve naurahti ja veti jousen uudestaan, tällä kertaa valmistautuneena sen jäykkyyteen. Hänen lihaksensa värisivät painon alla ja hänen kasvonsa rypistyivät kurttuun. Asento tuntui hankalalta, kaukana luonnollisesta. Elka oli saanut sen näyttämään niin helpolta.

”Vedä sitä lähemmäs vartaloasi, niin jaksat paremmin”, Elka neuvoi.

Kilve yritti tehdä niin ja uusi asento oli kyllä helpompi ylläpitää, mutta napeilla kiinnitettävän viitan lieve tuli inhottavasti tielle ja nuoli lipesi hänen otteestaan.

Nuoli sinkoutui muutaman metrin päähän ja upposi kellastuneeseen nurmikkoon. ”Tämä viitta tulee tielle”, Kilve syytti.

”Niin tuo on tuollainen, joka ei pysy päällä, jos se ei ole kiinni”, Elka huomasi. Elkalla itsellään oli yllä viitta, joka kiinnitettiin klipsuilla harteille, niin että paksu musta paita näkyi alta melkein kokonaisuudessaan.

Kilve antoi jousen ja nuolikotelon Elkalle riisuakseen viitan. Kovin kauaa hän ei ilman viittaa tarkenisi, mutta ehkä parin osuman ajaksi. Hän värähti heti tuntiessaan kylmän tuulen tarttuvan hänen paitansa liepeisiin.

Elka taikoi nuolen takaisin taulusta ja ojensi sen Kilvelle. Kilve asetti nuolen jouselle nyt varmemmin ja veti sen itseään vasten. Jousen jäykkyys tuntui silti poltteena lihaksissa.

”Kyynärpää taas”, Elka huomautti ja työnsi Kilven oikeaa kyynärpäätä taaksepäin vartaloa kohti. ”Vedä jänne melkein kiinni poskeesi”, Elka neuvoi ja kiersi Kilven taakse. Hän nosti sormillaan Kilven olkavartta hieman ylemmäs, niin että se oli vaakasuorassa, eikä laahannut alhaalla. Kilven sydän alkoi hyppimään, kun hän tunsi Elkan kosketuksen puuvillapaitansa läpi.

”Tarkastele maalia jänteen ja varren lävitse”, Elka sanoi hiljaa jostain hänen korvansa yläpuolelta, liian läheltä, jotta hän voisi keskittyä tämän sanojen merkitykseen. ”Kun päästät irti, löysää sormesi vetäessäsi yhä taaksepäin-”

Jousen pitäminen jännittyneenä oli yhtä tuskaa, joten Kilve päästi irti ennen kuin Elka ehti edes lopettaa lausettaan. Jotenkin ihmeellisesti nuoli pamahti maalia ympäröivää suojalevyä vasten ja tipahti ruohikkoon. Ääni kuulosti melkein kiväärin laukaukselta, niin voimakkaasti se pamahti.

”Jos ei olisi tuullut, olisin osunur häränsilmään”, Kilve heitti ja laski jousen toisen pään maahan lepuuttaakseen lihaksiaan. Jousi oli aika pitkäkin, ylsi maasta hänen vyötärölleen asti.

”Totta kai”, Elka ilkkui, mutta hymyili hänelle huvittuneesti, kulmakarvat hivenen rutussa. Tämä tarkkaili Kilveä hetken aikaa. ”No mutta vähän harjoitusta, niin sinusta voi tulla hyväkin.”

”Aijai, myönnätkö, että taidat hävitä”, Kilve vitsaili ja liikahti Elka kohti ja pukkasi tätä kylkeen.

”Sinä et ole vielä kuullut minun soittavan”, Elka huomautti ja kohotti kulmaansa haastavasti.

”Onneksi”, Kilve heitti.

”Hei!” Elka naurahti ja puolestaan tökkäsi Kilveä kylkeen kädellään. Etäisyys heidän välillään oli vähentynyt metriin ja Kilve tuli kauhean tietoiseksi siitä.

Kilven mieleen ilmestyivät hetkeksi Halhen sanat: Sinun pitäisi viettää aikaa kahdestaan ja lähetellä jotain… signaaleja. Heh, mistäs nyt moinen tuli mieleen… Taikuus hypähti Kilven sisällä, kun hän nielaisi.

”Kehtaatkin sitten tahallasi sabotoida minua”, Elka huomautti suu ja kulmakarvat mutrussa. Miksi tämä näytti niin tavattoman söpöltä tehdessään niin?

”Kehtaatkin syyttää minua moisesta”, Kilve iski, vaikka tiesi, että ehkä Elkan puheissa oli vähän perää.

”No kuule minäpä keksin juuri, mitä haluan palkinnoksi sitten kun voitan”, Elka sanoi pehmeästi, työntäen kasvojaan vähän lähemmäs jotenkin pahaenteisesti. ”Sinun on luvattava minulle, ettet ikinä huijaa korttipeleissä.”

”Minä en huijaa, minä sovellan sääntöjä ja löydän porsaanreikiä!” Kilve huomautti naureskellen ja yritti kutittaa Elkaa kyljestä.

”Se on huijaamista, jos pelaa eri säännöillä kuin muut!” Elka huomautti hymy suupielillään ja nappasi Kilven ranteesta kiinni, ennen kuin se ehti kutittaa häntä.

”Ei ole huijaamista, jos vastustajat ovat niin tyhmiä, etteivät huomaa”, Kilve naurahti ja yritti vetää ranteensa irti, mutta Elka pitikin kiinni lujaa ja astui vedon myötä askeleen lähemmäs Kilveä.

Kilve nielaisi ja tunsi leikkisän hymyn katoavan kasvoiltaan, koska Elka oli liian lähellä, jotta hän pystyi keskittymään yhtään mihinkään, edes hengittämiseen. Sydän hyppi rinnassa aivan liian lujaa ja olo tuntui huteralta, niin kuin Elka olisi käyttänyt häneen jotain outoa taikuutta. Elka vain katseli häntä inhottavan vastustamaton vino hymy kasvoillaan ja se ihana vain Kilvelle tarkoitettu pilke silmissään. Kilven suu avautui kuin sanoakseen jotain, mutta hänen mielessään ei pyörinyt enää mitään muuta kuin suutele minua.

Mutta sitten taikuus pilasi kaiken. Se perkeleen taikuus, joka paljasti hänen syvimmät ajatuksensa ja loistivat kevään vihreää käsien kautta.

Kilve veti nopeasti kätensä Elkan höllentyneestä otteesta. ”Huh, kun alkaa tulla kylmä”, Kilve selitti nopeasti ja kääntyi napatakseen viittansa maasta ja samalla piilottaakseen himmeästi hohtavat poskensa. Se oli kyllä totta. Viileä syysilma sai hänen ihonsa kananlihalle kauttaaltaan, mutta ei hän ollut taikuutta tietoisesti käyttänyt.

”Joo”, Elka rykäisi ja astui askeleen taaksepäin. ”Mennäänkö sisälle?”

”Joo mennään”, Kilve sanoi nopeasti ja kietoi viittansa ympärilleen. Hän tunsi olonsa hivenen huteraksi, niin kovaa hänen sydämensä hakkasi.

Joo, eipä ollut hänkään flirttailun mestari.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2018 14:39:10 kirjoittanut Crysted »

Never undererstand the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 13. luku
« Vastaus #23 : 09.12.2018 16:55:32 »
13. Halhe

Halhe käveli käsi kädessä Meltan kanssa kohti Vuodenkimaraa. He olivat juuri olleet liitotunnilla, eikä kumpikaan heistä ollut tehnyt kauheasti edistystä, mutta he olivat liian onnellisia välittääkseen. He olivat jutelleet vanhojen ystäviensä kanssa melkein tunnin liitokurssin jälkeen, ennen kuin muut olivat lähteneet mökkejään kohti ja hän ja Melta olivat suunnanneet kohti linnaa, sillä Halhen oli käytävä kirjastossa lainaamassa Valonalle kirjoja. Halhe oli ollut oikein mielissään Valonan pyynnöstä, sillä se että Valona halusi lukea kirjoja oli jo suuri ero entiseen verrattuna. Hänen yllätyksensä oli todella onnistunut piristämään tätä.

Vähän ennen kuin kirjaston ovet tulivat näkyviin, Melta pysäytti hänet suuren ikkunan kohdalle, jonka lasia hipoivat läheisen puun oksat. ”Muistatko sinä, tässä me suudeltiin ekan kerran”, Melta sanoi hymyillen. ”Ihan tässä.” Hän veti Halhen prikulleen haluamaansa paikkaan, vaikka tuskinpa tämä muisti tarkalleen sitä, millä laatanvälillä heidän kenkänsä olivat olleet.

Tietysti Halhe muisti. ”Miten voisin unohtaa. Sinä olit niin oranssi”, Halhe naurahti. Syksyn lehdet olivat olleet kauneimmillaan, kuten nyt. Ehkä jopa vielä kauniimpina kuin nyt, sillä puut alkoivat olla jo osittain paljaita. Nyt maassa näkyi paljon enemmän lehtiä. Halhella oli ollut tulossa hyppytunnilta kirjastosta, ja Melta oli juoksennellut sen koko tunnin ympäri koulua etsien häntä. Tämä oli löytänyt hänet juuri, kun tunnit olivat olleet alkamaisillaan. Oppilaita oli kiiruhtanut heidän ohitseen tunneille, mutta he eivät olleet välittäneet kellojen soimisesta, koska olivat liian kiireisiä suudellessaan. He olivat molemmat myöhästyneet tunnilta, ja Melta oli jopa saanut jälki-istuntoa, koska tällä oli liikaa myöhästymisiä.

”Niin olit kuule sinäkin”, Melta murjotti leikillään.

”Ehkä vähän”, Halhe kiusoitteli ja nousi varpaisilleen suudellakseen poikaystäväänsä. Poikaystävä. Se sana sai vatsanpohjan kihertämään ihanasti.

Käytävillä liikkui nytkin ihmisiä, joten suudelma jäi lyhyeksi. Heillä olisi kyllä aikaa myöhemmin. He lähtivät taas kävelemään kohti kirjastoa. Tietysti käsi kädessä.

”Ehkä minäkin voisin lainata jotain. Ajattelin, jos alkaisin lukea valmentavia kirjoja parantajan työstä”, Melta tuumi. ”Vähän aikaista ehkä aloittaa pääsykokeisiin lukeminen, mutta miksei, kun on aikaa.”

”Niin… ehkä minäkin voisin katsoa, onko hoitajan ammatista jotain”, Halhe mietti juuri kun he astuivat sisään kirjaston avonaisista pariovista.

Vuodenkimaran kirjasto oli Halhen mielestä kaunein paikka koko Vuodenkimarassa. Kirjahyllyt eivät vain olleet materiaalina puuta, vaan ne olivat eläviä puita, jotka oli taikuuden avulla muokattu kasvamaan haluttuun suuntaan. Koko paikka näytti tavallaan siltä, kuin olisi ulkona, sillä kivilattiaa peitti sammal niin visusti, että kiveä ei näkynyt muuten kuin niiltä kohdilta, mistä ihmiset useimmin kävelivät.

Kirjasto oli suuri ja tilava: sen ensimmäisen kerroksen päällä kiersi reunoilla parvi, jolle mahtui lisää kirjahyllyjä, joten katto kohosi kymmenen metrin korkeudessa. Kattona oli kaunis lasikupolikatto, jossa oli tiheästi tiiviisti suljettuja aukkoja, joista kirjahyllyinä toimivat puut pystyivät kasvamaan ulos. Puut kasvoivat erikoisella tavalla lasiin kiinni, mikä sai joskus aikaan vaikutelman, että katossa ei edes ollut lasia. Tällä hetkellä lasi paljasti itsensä, koska sen päällä lepäsi tuhansittain lehtiä kirjahyllyinä toimivien puiden lehdistä.

Halhe suunnisti ensin hyllyille, josta arveli Valonan kirjojen löytyvän. Valona oli toivonut luettavakseen jotain kouluaikoinaan lukemaansa romantiikkatrilogiaa sekä Vuodenkierron satuja, jotka hän löysikin suhteellisen helposti, sillä sekä trilogia että satukirja olivat suosittuja ja niitä oli hyllyssä monta kappaletta. Sitten he suuntasivat ammatinvalintaa koskevien hyllyjen kohdalle.

Melta löysi helpolla etsimänsä. ”Täällähän on vaikka miten paljon”, Melta mutisi vedellessään kirjahyllystä Parannusala-osion kirjoja.

”Mitäs näistä ottaisin?”

Halhe etsi yhä hoitoalan osiota, mutta H-kirjaimen kohdalla ei millään näkynyt olevan mitään hoitajan ammattiin liittyvää. Viimein Halhe tarkisti hyllyn päädystä, oliko hän edes oikealla osastolla. Sen paperissa luki hänen yllätyksekseen:

Hoitoala – yläparvi.

Halhe kurtisti kulmiaan. Yläparvi oli tavallaan kiellettyä aluetta, tai sellaista, jolle tarvitsi opettajan tai kirjastonhoitajan luvan. Siellä olivat Halhen tiedon mukaan arvokkaimmat vanhat kirjat taikuudesta, joita piti kohdella erityisen varovasti niiden ainutlaatuisuuden takia. Ei hän aivan käsittänyt miksi kaikki hoitoalan kirja olisivat siellä.

”Minä käyn kysymässä kirjastonhoitajalta hoitoalan kirjoista”, Halhe huikkasi ja lähti kirjastonhoitajan tiskiä kohti.

”Okei”, Melta vastasi katse omissa kirjoissaan, joita tämä oli koonnut syliinsä kasallisen.

Kirjastonhoitajan tiski oli melkein heti oven vieressä, johon hän joutui asettumaan jonoon kahden ihmisen taakse.

Halhe antoi katseensa kiertää ympäri kirjastoa. Nuorimmilla oli siihen aikaan tunteja, mutta joillain vanhemmilla näytti olevan hyppytunteja, joita useat olivat käyttäneet kirjastossa lukemiseen, olivathan välikokeet pian tulossa.

Kahdella viimeisimmällä luokalla oli kahdesti vuodessa – loppusyksystä ja loppukeväästä – välikokeet, jotka testasivat oppiaineiden oppimäärän tuntemusta. Kustakin aineesta tehtiin vain yksi välikoe (tai kaksi jos sattui repuuttamaan, niin kuin Halhe oli repuuttanut matematiikan) mutta ne oli jaettu sen takia kahdelle vuodelle, koska heillä oli enemmän aineita kuin tavallisten ihmisten opetussuunnitelmissa. Heillä oli normaalien oppiaineiden lisäksi taikuushistoria, nykymaailma ja elämäntaidot (lyhennettynä erittäin selvästi NE) sekä taikateoria.

Halhen katse siirtyi automaattisesti tuttuun pöytään ikkunan vieressä, jossa hän ja hänen ystävänsä olivat tavanneet istua aina kirjastossa ollessa. Sen ääressä istui paraikaa neljän oppilaan joukon, jotka olivat kumartuneet yhden kirjan ääreen lukemaan jotain. Halhe hymyili, sillä näystä tuli niin kovasti mieleen hänen omat opiskeluaikansa. Halhe, Mennu, Soila ja Keina olivat olleet erottamattomat koulussa. Mutta mökkeihin siirtymisen jälkeen yhteydenotto oli jäänyt vähäiseksi, mikä oli hieman surullista. Halhe muisti vieläkin, miten he olivat tuon samaisen pöydän ääressä luvanneet, että pitäisivät visusti yhteyttä, vaikka olivat juuri saaneet selville, että joutuisivat mökkeihin, jotka olivat niin kaukana toisistaan kuin fyysisesti oli neljän ihmisen mahdollista olla. Kyllähän he olivat alussa soitelleet joka viikko, mutta kun ryhmäpuhelut eivät olleet mahdollista, oli hankala keskustella kaikkien kanssa tasapuolisesti. Nyt heillä tuli soitettua ehkä kerran kuukaudessa. Sentään nyt liitokursseilla he ehtivät vähän näkemään toisiaan.

”Aiotko lainata jotain?”

Halhe käänsi katseensa kirjastonhoitajan tiskiin, jonka edestä muut olivat nyt lähteneet. Violettien silmälasien takaa häntä tarkasteli punatukkainen nainen, jonka hiukset olivat alkaneet harmaantumaan. Kaikkien taikuus ei elättänyt ikuisesti. Sille oli useita syitä: joskus sairaus, joskus liika kaupungin läheisyys (kuten Laavella) ja joskus liian heikko taikuus. Teknisesti kukaan heistä ei tietenkään elänyt ikuisesti, sillä he eivät olleet immuuneja tavallisten ihmisten sairauksille tai tapaturmille. Useimmat heistä vaan eivät kuolleet vanhuuteen, joten onnekas saattoi elää monia satoja, muutama tuhansiakin vuosia.

”Joo, mutta ensin ajattelin kysyä, saisinko vilkaista hoitoalan kirjoja? Olisin kiinnostunut hakemaan hoito-opistoon”, Halhe selitti ja kohensi kirjapinonsa asentoa, joita hän painoi rintaansa vasten.

”Oletko mökeissä?” nainen kysyi katsellessaan häntä tutkailevasti. Halhella ei ollut yllään harmaata koulupukua, joten se varmaan paljasti, vaikka ulkonäöltään hän ei näyttänyt mielestään juurikaan vanhemmalta kuin Vuodenkimaran oppilaat. Hänen kasvonsa olivat hivenen pyöreähköt ja hän oli lyhyt, joten näytti ikäistään nuoremmalta.

”Joo”, Halhe vastasi.

”Eiköhän se käy, päästän sinut parvelle”, kirjastonhoitaja sanoi ja nousi ylös. Tämä oli vielä lyhyempi kuin Halhe, joka oli vaihteeksi ihan mukavaa, koska Halhe oli tottunut siihen, että kaikki olivat häntä pitempiä.

”Miksi niitä pidetään parvella? Parannusalakin on täällä alakerrassa”, Halhe kysyi heidän kävellessään Halhen entisen vakiopöydän ohi. Sen ääressä istuvat tytöt eivät nostaneet katsettaan kirjasta.

”Hoitoala on yksi harvoista puhtaasti taikovien ammateista, joten niille ei ole syntynyt vielä massatuontantoa, joita olisi tilattavissa sen internetin kautta”, kirjastonhoitaja sanoi, niin kuin internet olisi kirosana. ”Niinpä kaikki kirjat jotka meillä siitä on, ovat käsinkirjoitettuja ja/tai melkeinpä ainoita kappaleita hoito-opiston lisäksi”, nainen selitti. He saapuivat portaille, jotka olivat myöskin muotoiltu elävästä puusta ja sen takia olivat hivenen epätasaiset. ”Parannusala kun on niin yhteydessä tavalliseen lääketieteeseen, niin siitä on myös yleisellä puolella, mutta on siitäkin alasta pari opusta täällä”, kirjastonhoitaja selitti.

”Aa.”

”Koko ajan sitä liikutaan lähemmäs ulkomaailmaa, en ihmettelisi, vaikka hoitoalankin opukset joku näpyttäisi joskus vielä käsin koneelle”, kirjastonhoitaja päivitteli, kuulostaen siltä, että se olisi huono asia, vaikka Halhen mielestä se olisi päinvastaisesti parempi asia, jos kirjat olisivat sitten helpommin saatavissa. He saapuivat puuportille, jonka avainta kirjastonhoitaja alkoi nyt etsiä vyöllään kannettavasta nipusta. ”Jonain päivänä ne keksivät miten saadaan teknologia sietämään taikuutta muuallakin kuin kellarin tietokoneluokassa ja sitten joka oppilaalla on sellainen älyluuri kädessä ja aivot pihalla, sano minun sanoneen”, nainen mutisi ja löysi viimein oikean avaimen, jonka tämä työnsi munalukkoon, josta hehkui suojaava taikuus. Ilmeisesti jokunen oppilas oli kerran jos toisenkin yrittänyt murtautua parvelle. Nainen avasi portin ja viittoi Halhea menemään sisään.

”Hoitoala on vitososastolla eli tuolla itäsivulla”, kirjastonhoitaja sanoi ja viittoi itää kohti. ”Soita tuota kelloa, kun olet valmis, niin tulen päästämään sinut pois.”

Halhe vilkaisi oven vieressä roikkuvaa messinkikelloa. Mahtoiko se kuulua tiskille asti? Ehkä se oli lumottu. ”Selvä.”

Kirjastonhoitaja lukitsi portin uudestaan ja lähti sitten takaisin alas.

Halhe tunsi vatsassaan pienen jännityksen pistoksen katsellessaan hiljaista yläparvea. Se oli kaiketi jotenkin suojattu taikuudella, koska hän ei kuullut minkäänlaisia ääniä alakerrasta. Hänestä tuntui jotenkin siltä, että hän olisi tekemässä jotain luvatonta astellessaan ainoana henkilönä yläparvella.

Lattia näytti olevan tehty samanvärisestä puusta, kuin ne puut jotka olivat kirjahyllyjä. Oikeastaan näytti siltä, kuin lattia olisi yhtä lailla sitä samaa puuta. Kulkureitit oli merkattu kuluneella tummanpunaisella matolla, joka naulattu lattiaan. Halhe ei ollut koskaan ollut yläparvella. Toki hän oli joskus ystäviensä kanssa katsellut portin rakosista ja nähnyt sisään, ja näkihän sinne oikeastaan aina alakerrasta, mutta silti tuntui oudolta olla täällä. Vaikka parvi oli vain noin viiden metrin korkeudesta alakerran lattiasta, näkymä oli kyllä erikoinen, koska hän ei ollut ikinä nähnyt kirjastoa ylhäältä päin. Kaikkien pitäisi nähdä kirjasto tällä tavalla. Suuret puut näki paljon paremmin täältä käsin.

Halhe saapui viitoshyllyn eteen ja löysi heti hoitoalan kirjat. Ne olivat vanhoja ja nahkakantisia ja niiden teksti oli käsinkirjoitettua koukeroista kaunokirjoitusta, jota hän ei ollut tottunut lukemaan.

Ensiksi Halhen huomion vei hivenen uudemman näköinen kirja, joka näytti olevan Metsänpään hoito-opiston oma julkaisu, joka oli vain muutaman vuoden takaa. Sen hän ehdottomasti lainaisi. Heti ensimmäisellä sivulla oli taikuudella kirjaan upotettu valokuva hoito-opiston julkisivusta, valkoinen tiilirakennus, jonka takana oli metsää. Kuvan Halhe oli toki nähnyt aiemminkin, kun heille oli esitelty uramahdollisuuksia viimeisellä luokalla. Rakennus oli uusi ja näytti perusteellisesti nykymaailman rakennukselta, vaikka se sijaitsikin keskellä metsää, jotta se oli mukavampaa opiskelijoille. Jotenkin rakennus ei vetänyt häntä puoleensa. Se ei näyttänyt yhtään samanlaiselta kuin Vuodenkimara. Toisaalta, olivathan useimmat lastenkoditkin nykymaailman rakennuksia hänen käsityksensä mukaan. Vuodenkimara oli yksi ainoista menneisyyteen jääneistä rakennuksista, joita oli vielä tänäpäivänä. Se oli yhä pystyssä, koska sitä suojasi vahva taikuus, toisin kuin lastenkoteja.

Halhe nappasi hyllystä muutamia muita kirjoja. Muutama paksu opus: Johdatus hoitajan tehtäviin ja Hoitoalan ABC, mutta sitten eräs ohuempi kirja herätti hänen huomionsa. Ulkomaailmassa kasvaneet lapset.

Halhe laski muut kirjat käsistään alemmalle tyhjälle hyllylle ja otti kyseisen opuksen käteensä. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä pommppi jännittyneesti rinnassa. Ulkomaailmassa kasvaminen oli tavallaan tabu, siitä ei puhuttu. Muutama hänen luokkalaisensa oli kiusannut häntä ensimmäisellä luokalla, kun hän oli kertonut kasvaneensa ulkomaailmassa, joten hän oli oppinut pitämään suunsa supussa kyseisestä asiasta. Hänelle ei ollut kerrottu mitään hänen lapsuudestaan ja jossain vaiheessa hän oli luovuttanut kyselyn suhteen. Ei hän enää edes muistanut kovinkaan paljoa elämänsä ensimmäisistä kymmenestä vuodesta. Hän muisti joitain satunnaisia hetkiä tai ympäristöjä. Hän muisti, että äidillä ja isällä oli ollut ruskeat hiukset, isällä ehkä tummemmat. He olivat olleet pitkiä, tai ainakin lapsen mielestä he olivat tuntuneet pitkiltä.

Halhe muisti hämärästi vaaleankeltaisen talon. Omatkotitalo kaupungin laidalla. Kaupunkiin piti mennä autolla. Joskus pyörän tarakalla. Samalla tiellä oli muitakin taloja, mutta kuinka paljon, sitä Halhe ei muistanut. Hän muisti, että naapurissa oli koira, joka haukkui paljon. Halhe oli pelännyt sitä koiraa. Se oli haukkunut joskus Halhelle aidan läpi ja yrittänyt kaivautua sen harvasti aseteltujen lautojen läpi, kun hän oli ollut pihalla. Mutta koira oli kai kuollut jossain vaiheessa tai ehkä koiran omistajat olivat muuttaneet pois, koska koiran haukkuminen oli lakannut. He olivat vaihtaneet takapihansa aidaksi todella korkean puuaidan, jonka väleistä ei nähnyt kurkkimaan, eikä päältä nähnyt yli.

Heillä oli ollut takapihalla punainen keinu. Halhen huoneessa oli ollut siniset seinät ja lipasto, jonka päällä oli ollut paljon yksisarvisleluja. Hänen ikkunastaan oli nähnyt pienen järven yli kaupunkiin, jonka rannalla oli ollut paksua harmaata savua ylös tupruttava keltainen piippu. Ehkä jonkin tehtaan piippu.

Mutta Halhe ei muistanut miltä heidän talonsa oli näyttänyt ulkoapäin, minkä tien varressa se oli ollut tai missä kaupungissa. Hän ei muistanut vanhempiensa nimiä tai kasvonpiirteitä. Hän ei muistanut yhtäkään keskustelua, jonka olisi käynyt vanhempiensa kanssa.

Hän ei muistanut mitään, jonka avulla voisi löytää vanhempansa.

Halhe katsahti taas kirjaa ja avasi sen tärisevin sormin.

Johdanto s3
Luonnon lapsia koskeva lainsäädäntö s5
Ulkomaailmassa kasvaneen lapsen havaitseminen ja löytäminen s24
Ulkomaailmassa kasvaneen lapsen sopeuttaminen s129
Kognitiiviskeskitteinen taikuus ja sen käyttö s186


Muutaman sivun mittainen johdanto näytti kertovan vain muutamia tilastotietoja ja lyhyen kuvauksen kirjasta. Vuonna 1984, jolloin kirja oli kirjoitettu, oli löydettyjen ulkomaailmassa kasvaneiden lapsien määrä ollut 325 koko maailmassa, joka kattoi noin viisi prosenttia siitä ikäluokasta. Ulkomaailmassa kasvaneet lapset yleensä löydettiin heidän täytettyään kymmenen, jolloin taikuus kunnolla heräsi.

Lainsäädäntölukukaan ei ollut Halhelle mitään uutta. Ihmisiä oli laissa velvoitettu ilmoittamaan mahdollisesti löytämästään lapsesta tasapainovalvomoon. Sen rikkominen johti vankeusrangaistukseen, ainakin silloin vuonna 1984. Nykyään tuomio taisi olla ehdonalaista ja sakkoja. Toki tilanne taisi riippua siitä, oliko lasta pahoinpidelty, mutta harvoin asia oli sillä tavalla.

Kolmas osio kertoi yksityiskohtaisesti siitä, mitä hoitajan oli tehtävä, kun tämä havaitsi linkin muodostuvan lapsen ja lähimmän oppilaitoksen välillä ja miten tämä pystyi löytämään lapsen. Se osio vaikutti mielenkiintoiselta, mutta Halhe vain kahlasi sen läpi, koska hän halusi jo päästä tietämään mitä kongnitiiviskeskitteinen taikuus oli. Hän selasi nopeasti seuraavankin osion läpi, mutta pysähtyi sen viimeiselle sivulle.

Luonnon lapsen kaapanneet ihmiset ovat luultavasti kasvattaneet lapsensa eristyksissä, joten on mahdollista, ettei lapsi osaa edes lukea tai laskea. Mikäli näin on, on lapsi lähetettävä vuodeksi tai kahdeksi lastenkotiin, jossa tarvittavat taidot opetetaan. Jos lapsi osaa jo esitaidot, voi hän muuttaa suoraan oppilaitokseen.

Usein lapsen kaapanneet ihmiset manipuloivat lapsen tottelemaan heitä ja kiintymään heihin. Jotkut ulkomaailmassa kasvaneet lapset näyttävät selviä vastustamisen merkkejä, kun heidät vapautetaan heidät kaapanneilta ihmisiltä. Jotta ulkomaailmassa kasvanut luonnon lapsi voidaan sopeuttaa kunnolla uuteen elämäänsä kaltaistensa keskellä, on tärkeää, että menneet traumat parannetaan. Tähän käytetään apuna kognitiivisesti keskitettävää taikuutta, jotta lapsi unohtaa hänet kaapanneet ihmiset ja traumaattiset kokemuksensa. Se sallii lapselle mahdollisuuden hyvään ja turvalliseen loppuelämään.


Halhe tunsi kylmänväreiden ilmestyvän iholleen hänen jäädessään tuijottamaan sanaa unohtaa pitkäksi aikaa. Traumaattiset kokemukset? Kaappaajat? Hänet oli taiottu unohtamaan vanhempansa? Hänet oli taiottu unohtamaan lapsuutensa, puolet elämästään! Halhe ei muistanut paljoa, mutta hän muisti, että hänen lapsuutensa oli ollut onnellinen. Hän tunsi sen. Hän tunsi, että hänen vanhempansa olivat olleet hyviä ihmisiä ja hän oli ollut rakastettu. Hän oli rakastanut vanhempiaan. Ja hänet oli laitettu unohtamaan heidät!

Kyynel tipahti kirjan sivulle, jonka reunoja hän oli jäänyt puristamaan kovaa. Taikuus räiskyi hänen käsissään, kaikkialla muuallakin sisällään, hehkuen tummanoranssia, melkein mustaa valoa vasten kirjan sivuja. Halhe pakottautui laskemaan kirjan kädestään, jottei saisi sitä räjähtämään.

Miksei tämä ollut yleistä tietoa? Vai oliko se? Tiesivätkö kaikki, mutta eikö kukaan välittänyt? Miksei kukaan ollut kertonut hänelle? Eikö kukaan välittänyt, miten väärin se oli!

Kongnitiivinen taikuus vaikutti hänestä erikoiselta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että muistin muokkaaminen kuului sen taikuuden lajeihin, jota he pystyivät harjoittamaan. Miten se muka oli luonnollista? Miten luonto pystyi sallimaan jotakin sellaista?

Ja jos se oli mahdollista, mikä muukin oli mahdollista? Kuinka pimeässä heitä oikein pidettiin?

Never undererstand the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 14. luku
« Vastaus #24 : 16.12.2018 17:55:29 »
14. Elka

Elka katseli edessään avautuvaa Porolaaksoa tuntien surun pistoksen sydämessään. Valkean tuhkan peittämä laakso näytti silmiä siristäen melkein talvenomaiselta, mutta se ei todellakaan tuntunut samalta kuin talvi – päinvastoin. Luonto tuntui samaan tapaan tukahtuneelta kuin kaupungissa, mutta kaupungissa luonto oli tukahdutettu, tässä paikassa se oli kuollutta. Mahdollisuuksia elämälle ei enää ollut.

Porolaaksoa ei ollut nimetty siellä asuvien porojen tai kasvavan poronjäkälän mukaan, vaan sen takia, että sen kaikki elämä oli palanut poroksi. Porolaakso eli entinen Viherlaakso oli jo vuosikymmeniä ollut täynnä mustuneita puunrunkoja ja harmaata hiilipölyä, joita sateet eivät suostuneet viemään mukanaan. Kaikesta ei luontokaan voi selviytyä, eikä varsinkaan sellaisesta, jonka oli tuhonnut taikuus.

Jokaisen taikuus on erilainen, se oli yksi ainoista yhteisistä säännöistä, joita taikuudelle voi antaa. Ja kuten Halhe oli kerran fiksusti sanonut, myös jokaisen mieli oli erilainen. Kolmekymmentä vuotta sitten eräs luonnon lapsi ei ollut ollut tyytyväinen siihen, mitä luonto oli antanut, vaan oli halunnut enemmän. Hän oli halunnut hallita kaikkia vuodenaikoja ja yrittänyt riistää toiselta taikovalta tämän voimat. Se oli sytyttänyt Viherlaakson ikituleen, joka oli tuhonnut molemmat osapuolet ja roihunnut monta vuotta paikoillaan, ennen kuin oli syönyt kaiken syötävän ja kuihtunut ravinnonpuutteeseen. Nykyään Porolaaksossa ei kasvanut ruohonkorttakaan, sillä paikka oli maaperää myöten kuollutta.

Elka käveli syvemmälle laaksoon. Jalanjäljet jäivät harmaaseen tuhkaan kuin lumeen, mutta tuhka tuntui omituisen olemattomalta, liukkaalta. Lumi narskui askelten alla, mutta tuhka oli äänetöntä ja kerääntyi tiukasti piiloon kenkien pienimpiin poimuihin. Ilmassa tuntui oleva yhä vanhaa, hivenen tervaisen oloista paksua savua, vaikkei sitä nähnyt. Hengittäminen ei tuntunut vaikealta vain tuhkahiukkasten takia, vaan se jotenkin myös tuntui tunkkaiselta, niin kuin se olisi seisonut paikoillaan vuosikausia. Taikuus valitti ihon alla, halusi pois. Miksi ihmeessä mentori Siilio halusi tavata täällä? Miten täällä muka pystyi keskittymään?

Tuntiessaan jonkin lähestyvän, Elka käänsi vaistomaisesti päätään hivenen vasemmalle. Hän näki tuhkan yllä kiitävän vihertävän tuulen. Tuuli pöllytti tuhkapölyä ja hiilenpalasia ympäriinsä matkatessaan häntä kohti. Muutaman metrin päässä hänestä tuuli pysähtyi ja muodosti suurenevan vihreän valon. Kun vihreä valo hälveni ja tuhkapöly laskeutui, hänen edessään seisoi ruskeassa viitassaan mentori Siilio. Tämän hiukset olivat aivan järjestyksessä liidosta huolimatta. Elka oli yllättynyt siitä, että tämä edes pystyi liitämään laaksoon asti, koska niin kuolleessa paikassa liitäminen tuntui hänestä mahdottomalta ajatukselta.

”Päivää Elka. Löysit paikalle”, mentori tervehti. Hänen liikahtaessaan hänen viittansa helmat kuorruttuivat tuhkaan. Elkan viitta loppui polvitaipeisiin, joten hän joutui putsaamaan jälkeenpäin vain kenkänsä.

”Päivää mentori Siilio. Tätä paikkaa ei ollut vaikeaa tuntea”, Elka sanoi ja yskäisi hieman, sillä tuhkaa oli joutunut hänen kurkkuunsa.
”Sano vain Siilio. Saat minut tuntemaan itseni niin vanhaksi”, mies naurahti. ”Oliko sinulla pitkä matka? Missä mökissä sinä asut?”

”Viidessätoista. Se on noin kahdeksan kilometrin päässä täältä”, Elka sanoi.

Mentorin kasvoilla näytti välähtävän jotain tämän kuullessa mökin numeron, mutta se katosi niin pian, että ehkä Elka kuvitteli koko asian. Mentori Siilio nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää ympäri kuollutta laaksoa. ”Ei tämä aina näyttänyt tältä”, hän sanoi surullisesti. ”Taikuus on lahja, mutta myös suuri vastuu.”

”En usko pystyväni keskittymää täällä”, Elka huomautti. Paikan elottomuus tuntui musertavan hänet.

”Sinusta tuntuu ehkä aluksi siltä, mutta täällä pystyt oikeastaan keskittymään omaan taikuutesi paremmin, kun luonto ympärilläsi ei häiritse sinua”, mentori Siilio selitti. ”Tämä on aivan päinvastaista kuin liitäminen. Et saa tuntea olevasi osa luontoa. Oletko koskaan kokeillut taikuuttasi kaupungissa?”

”En”, Elka myönsi. Kaupungissa taikuus pysyi niin syvällä piilossa, että sen käyttäminen tuntui hirvittävän hankalalta. Hän ei edes halunnut yrittää, niin pohjattoman onton olon taikuuden piiloutuminen aiheutti hänessä. ”Eikö se ole sitä paitsi kiellettyä?”

”Ei nyt kiellettyä, muttei kovin suotavaa. Turvallisuutenne takia, sillä tavalliset ihmiset suhtautuvat taikuuteen yhä arveluttavasti. Mutta eivät kaikki välitä suosituksista”, mentori huomautti.

”Mh”, Elka äännähti, tuntien tuhkan taas nenässään. Seeri oli ollut sellainen. Seeri oli nauttinut siitä, että ihmiset olivat jääneet katsomaan hänen leijuttaessaan luoksensa ”muka vahingossa” tiputtamiaan tavaroitaan. Elka ravisti muistot päästään ja keskitti katseensa mentoriin. Hän halusi nopeasti asiaan, koska ei halunnut viettää laaksossa aikaa yhtään enemmän, kuin oli tarve. ”Mistä minä aloitan?”

”Helpointa on aloittaa vaikka kädestä, koska näet sen helposti. Oikeastaan muodonmuutos ei ole teknisesti haastavaa. Sinun täytyy vain kuvitella vahvasti muuttavasi taikuudella itsesi toisen näköiseksi. Jos se sattuu, tiedät, että teet sen oikein.”

”Voiko se sattua liikaa? Tappaa minut?” Elka kysyi.

”No ehkä, jos muutat itsesi kalaksi kuivalla maalla”, mentori Siilio naurahti. ”Toisaalta on hyvä aloittaa jostain vahvasti erilaisesta muutoksesta, jostakin, jonka voit hyvin kuvitella mielessäsi. Esimerkiksi pelkkä sormien pituus on huono paikka aloittaa. Kuvittele vaikka muuttavasi sormiesi väriä näin aluksi.”

”Mutta voiko se jäädä jumiin, jos vaikka muutan käteni räpyläksi?” Elka huolehti. Se oli yksi suurimmista syistä, miksei hän ollut uskaltanut yrittää muodonmuutosta paljoa. Kivun lisäksi.

”Ei tässä vaiheessa. Siitä sinun ei tarvitse huolehtia”, mentori Siilio kertoi.

Elka nyökkäsi ja ojensi kätensä eteensä. Hän yritti kovasti kuvitella muuttavansa sormensa mustiksi. Taikuus ei millään uskaltanut tulla esiin niin kuolleessa paikassa. Hän keskittyi kovasti, pakotti taikuuden hereille. Se ei pitänyt herätyksestä, vaan tunsi olonsa uhatuksi. Sormia alkoi kirveltämään, mutta Elka jatkoi. Se oli varmasti hyvä merkki. Taikuus lähetti kuin pieniä sähköiskuja pitkin hänen kehoaan, jotka saivat hänet säpsähtelemään. Taikuus ei pitänyt siitä, mitä hän yritti tehdä, mutta sormet alkoivat harmaantumaan yhtä tuhkan väriseksi kuin maa hänen allaan. Kipu tuntui nyt siltä, kuin hän olisi kastanut sormensa hitaasti syövyttävään nesteeseen. Se poltteli, kirveli ja paleli samaan aikaan. Se tuntui pistoksilta ja repimiseltä. Musta väri ja kipu eteni hiljalleen hänen sormenpäitään pitkin lähemmäs rannetta. Hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen. Hänen kätensä alkoi tärisemään.

Elka päästi suustaan älähdyksen, kun kipu pakotti hänet luovuttamaan. ”Jos tämä on vastakkaista kuin liito, voiko se haitata liidon opettelemista?” Elka kysyi ostaakseen itselleen aikaa levätä. Hän liikutteli kättään vain tietääkseen, että yhä pystyi.

”Ei. Taikuus ei ole pitkävihainen. Tunnet luutavasti, että se yrittää vastustaa sinua, mutta se ottaa sinut innolla vastaan, kun yrität käyttää sitä luonnolliseen”, mentori Siilio kertoi ja vaikeni, jotta Elka pääsi (tai joutui) taas yrittämään.

Elkaa turhautti, mutta hän kohotti taas kätensä eteensä ja kuvitteli nyt tekevänsä kädestään räpylän. Nyt kun hän näki ihon venyvän hänen sormienväleihinsä, hän tunsi olonsa jotenkin vielä epämukavammaksi. Ei käden kuulunut näyttää tuolta. Elka antoi käden taas laskeutua.

”Eli minun ei täydy heti kuvitella sitä lopputulosta, jonka eniten haluan?” Elka kysyi epätoivoisesti, toivoen, että olisi jokin helpompi keino.

”Ei. Kun opit muuttamaan muotoasi, kaikki muodonmuutokset tuntuvat samoilta riippumatta tuloksesta. Riippuen tietysti kuinka laajalti yrität muuttua.”

Elka nyökkäsi ja vilkaisi taas kättään. Sitä ei sattunut enää, joten se oli ainakin hyvä. Kipu ei jäänyt, mutta taikuutta väsytti ja hän joutui herättämään sen sisällään aina uudestaan yrittäessään.

”Sattuuko se sinua nykyään?” Elka kysyi varovasti. Hän ei ollut varma oliko henkilökohtaisten kysymysten kysyminen kovin sallittua.

”Ei satu, enemmänkin väsyttää”, mentori Siilio kertoi, näyttäen vaivaantumattomalta kysymyksestä. ”Kun opit hallitsemaan sen kunnolla, kipu lakkaa. Tavallaan taikuus tottuu tekemään mitä haluat. Väsymyksenkin kanssa oppii elämään.”

”Ja milloin se sitten lakkasi sattumasta?”

Mentori Siilio avasi suunsa hetkeksi, mutta sulki sen sitten. ”Et ehkä halua tietää”, hän epäröi huultaan pureskellen.

”Haluan”, Elka vakuutti.

”No… Suunnilleen viidenkymmenen vuoden päästä siitä, kun aloitin”, mies kertoi.

Elkan ei olisi pitänyt yllättyä vastauksesta, mutta kyllä hän lannistui. Hän tunsi kulmakarvojensa nousevan korkealle. Viisikymmentä vuotta?

”Se ei tarkoita, etteikö se olisi muuttunut sillä välillä helpommaksi”, mentori Siilio lisäsi.

”Kuinka kauan sinulla sitten kesti, että pystyit pitämään yllä muotoasi koko päivän?” Elka kysyi, tuntien palan kurkussaan. Miten hän kestäisi viittäkymmentä vuotta!

Mentori Siilio jäi pohtimaan. ”Ehkä kahdeksan vuotta, mutta sekin oli tuskan takana. Mutta muista, että jokaisen taikuus on erilaista. Minä saatoin olla vain niitä epäonnekkaita sen suhteen.”

”Tiedätkö sitten kuinka kauan muilla muodonmuuttajilla yleensä kestää?” Elka yritti lannistuneena.

”Olen tavannut elämäni aikana vain kaksi, niin harvinaisia me olemme. Heillä kesti kauemmin kuin minulla”, mentori kertoi.

Elka tunsi solmun painavan vatsassaan ja se varmasti näkyi hänen kasvoiltaan. Hän vilkaisi kättään lannistuneelta. Kyllähän hän tiesi, että tästä oli tulossa vaikeaa, mutta…

"Taikuutemme tekee muuttumisen mahdolliseksi, mutta jotkut ovat sitä mieltä, että se on luotu käytettäväksi vain luonnon hyväksi, ei itsellemme", mentori Siilio selitti. "He sanovat, että me toimimme luonnon lakeja vastaan. Jotkut sen takia halveksuvat muodonmuuttajia."

”Mutta toukastakin tulee perhonen”, Elka yritti ja puristi kätensä höllästi nyrkkiin. ”Se on luonnollista.”

”Aivan, mekin olemme toukkia. Nykyään todellinen tarkoituksemme on paljolti unohtunut, kun kasvatamme lapsemme ihmisiksi ja osaksi nyky-yhteiskuntaa. Mutta muistatko sinä, keitä me oikeasti olemme?” mentori Siilio kysyi.

Ai niin. ”Muistan”, Elka myönsi. Koulussa oli toki kerrottu heidän historiastaan ja oikeasta luonnostaan, mutta sitä painotettiin kovin vähän nykyään. Luonnon lasten tehtävä oli pitää yllä luonnon järjestystä. He eivät oikeastaan olleet ihmisiä, vaikka syntyivät ihmisruumiiseen. Se oli vain heidän toukkavaiheensa, kunnes he muuttuisivat perhosiksi. Se tapahtui, kun he oppivat liitämään. Silloin heistä oli mahdollista tulla osa luontoa. He eivät tarvinneet enää kehoa, vaan pystyivät elämään osana luontoa.

”Minä vietin monta vuotta unohtaen, kuinka olla ihminen”, mentori Siilio selitti katse kuolleissa puissa. ”Se ei ollut nuoruudessani tavatonta. Silloin meidän oli pysyttävä piilossa ihmisiltä, joten oli turvallisinta toteuttaa oikeaa tarkoitustamme. Ehkä muodonmuuttaminen oli siksi minulle, ja muille, niin hankalaa. Olimme olleet niin pitkään osa luontoa, että luontoa vastaan kääntyminen oli vaikeaa. Muodonmuutoksesta ei oikeastaan ole puhuttu koskaan, koska emme halua yllyttää nuoria kokeilemaan sitä. Kerromme, että se on kivuliasta ja kestää vuosia, mikä on totta, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista. Mutta ehkä se on tavallaan vastoin luonnon lakeja.”

”Miten voi olla väärin olla oma itsensä?” Elka kysyi hiljaa.

Mentori Siilio katseli häntä myötätuntoisesti. ”Se että jokin on vastoin lakia ei tee siitä väärää”, tämä selitti. ”Voisihan samalla tavalla sanoa, että taikuutemme on vastoin fysiikan lakeja. Mutta todellisuudessa taikuus on vain jotain, jota ei vieläkään osata selittää tieteen avulla. Ehkä fysiikan lait ovat väärässä.”

”Onko luonto sitten väärässä?” Elka epäröi.

Mentori Siilio naurahti. ”Tämä menee niin metafyysiselle tasolle, etten ole vieläkään varma mitä vastata. Olen miettinyt tätä asiaa vuosikymmeniä”, hän sanoi ja piti pienen tauon. ”Ehkä olen väärässä kaikessa. Mutta sinun täytyy tietää se, että luonto ei ole henkilö, jonka mielen me muotoamme muuttamalla pahoitamme. Älä ikinä tunne oloasi syylliseksi olemalla itsesi. Luonnossakin on poikkeuksensa.”

Elka nyökkäsi ja vilkaisi kättään epävarmasti. ”Luuletko sitten, että minulla on mahdollisuus?”

”Ehdottomasti”, mentori Siilio sanoi lempeästi. ”En kuitenkaan voi luvata, että oppisit sen vuodessa tai parissa. Silti… ymmärrät ehkä, että tämän opettaminen sinulle on hieman… arveluttavaa. Oikeastaan olisi hyvä, jos et kertoisi kenellekään.”

”En kerro”, Elka lupasi, vaikka tavallaan oli jo kertonut Kilvelle. Ei Kilveä laskettaisi, Kilveen hän luotti sataprosenttisesti.

”Yritähän sitten”, mentori Siilio sanoi ja nyökkäsi hänen kättään kohti.

Niinpä Elka yritti.

Never undererstand the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 15. luku
« Vastaus #25 : 23.12.2018 17:22:57 »
15. Valona

Sen jälkeen, kun Halhe oli yllättänyt Valonan kesäisellä kukkaniityllä syksyn keskellä, Valona oli kirjoittanut tarkasti muistiin jokaisen havaintonsa, jonka hän oli tehnyt Halhen yllätyksestä. Se ei ollut tietenkään tuntunut oikealta kesältä, syksy oli tuntunut niin vahvasti kaikkialla muualla ympärillä. Taikuus oli kyllä aistinut eron ja pysynyt etäällä, mutta kesän näkeminen oli auttanut antamaan hänelle yhteyden kesään. Valona oli alkanut muistamaan uusia asioita kesästä: lämpimän ruohon paljaita varpaita vasten, kukkien terälehtien pehmeyden, auringonvalon välkkymisen vihreiden lehtien läpi, heinäsirkkojen sirityksen, kesäöiden valoisuuden... Hän ymmärsi nyt virheensä, jonka hän oli tehnyt kesän merkit -kansionsa kanssa: hän oli kirjoittanut ylös hetket, joina hän oli kerännyt merkit, mutta hän ei ollut kirjoittanut ylös miltä hänestä oli tuntunut ja mikä siinä hetkessä oli ollut erityistä.

Kun Valona ajatteli kesää, hänelle tuli mieleen varsin erityinen hetki sen vuoden alkukesästä. Oli ollut lämmintä ja ilmassa oli tuoksunut kymmenen eri kukkaa. Hän oli ollut viimeistelemässä osuuttaan Vuodenkimaran puutarhasta muutamaa päivää ennen valmistujaisiaan. Se oli suuri puu, joka oli risteytys kymmenestä hedelmäpuusta, jotka olivat kaikki kukkimisvaiheessa. Se puu oli vaatinut paljon hoivaa, jotta eri osuudet eivät olleet hylkineet toisiaan. Muut olivat sanoneet hänen yritystään tuhoon tuomituksi, mutta hän oli onnistunut ja puusta oli tullut oikea nähtävyys, jota oppilaat, opettajat ja jopa muutama tiluksilla vieraileva oli tullut katsomaan. Valona oli hehkunut ylpeyttä nähdessään muiden vaikuttuneet katseet tarkkaillessaan puun yksityiskohtia. Yksi puuta katsomaan tulleista oli ollut hän.

Hän oli painanut kätensä puun runkoa vasten ja sulkenut silmänsä. ”Se on oikein kaunis, Valona”, hän oli sanonut ja avannut viimein silmänsä katsoakseen Valonaa. ”Taikuutesi on siinä vahvasti läsnä. Olet hyvin edistynyt ikäiseksesi.”

”Kiitos”, Valona oli sanonut hymyillen. ”Mutta se on vielä kesken. Kirsikan ja omenan raja ei oikein sulaudu kunnolla yhteen”, hän oli sanonut ja osoittanut rajaa, jossa kirsikkapuu ja omenapuu erosivat toisistaan, jättäen väliinsä huomattavan raon.

”Ei sitä kukaan huomaa.”

”Ehkä, mutta-”

”Sinä huomaat”, hän oli naurahtanut, silmissään pehmeä katse. ”Sinä huomaat kaikenlaista, mitä muut eivät.”

Valona oli hymähtänyt. ”Niin”, hän oli sanonut ja yrittänyt taikuudellaan suostutella kirsikkaa ja omenaa yhteen, mutta ne olivat hyljeksineet yhä toisiaan, ihan kuin niiden välillä olisi ollut jotain, mitä hän ei ollut huomannut.

Hänen kätensä oli yhä puun runkoa vasten, joten hän oli varmasti tuntenut Valonan taikuuden sormenpäitään vasten ja näyttänyt huomaavan saman. Hän oli noussut varpaisilleen ja kurkkannut kirsikan ja omenan oksien väliin ja vetänyt sieltä jotain. Hän oli pidellyt etusormensa ja peukalonsa välissä tammenterhoa, jonka hän oli ojentanut Valonalle.

”Oho, miten tuo joutui sinne”, Valona oli ihmetellyt katselleen puutaan, sillä hänen puussaan ei ollut tammea.

”Ehkä joku orava oli ajatellut tuon olevan hyvä paikka talvivarastolle”, hän oli sanonut hymy suupielillään ja vilkaissut puuta. Sitten he olivat saaneet saman ajatuksen ja antaneet taikuutensa virrata puuhun. Kirsikka ja omena olivat sulautuneet toisiinsa kuin ne olisivat yksi ja sama ja samalla heidän eriväriset taikuutensa olivat sulautunut yhteen kuin samaksi ja se oli tuntunut joltain, mille ei ollut sanoja. Hän oli katsonut Valonaa, ja Valona oli katsonut häntä, ja sitten hän oli suudellut Valonaa.

Valona piteli kädessään sitä tammenterhoa, jonka hän oli säästänyt suudelman jälkeen, vielä silloin edes tietämättä, että siitä olisi voinut olla hyötyä kesän merkkinä. Hän hymyili muistolle pyörittäessään tammenterhoa kädessään, mutta hymy katosi nopeasti, kun hän muisti heidän viimeisen keskustelunsa, joka oli käyty hänen valmistujaispäivänään. Hän ei uskonut sielunkumppanuuteen.

Valona laski tammenterhon kesän merkit - kansionsa päälle. Hän oli heittänyt monta kymmentä kasvia roskiin kansiostaan. Hän oli pitänyt valmistujaisruusunsa ja muutaman muun: Yhden ensimmäisistä daalioista, joita he olivat istuttaneet kukkanummelle, erään päivänkakkaran, jonka hän oli poiminut (salaa) kaupan pihalta käytyään ensimmäistä kertaa kyläkaupassa ja voikukan, joka oli kasvanut piknikliinan vieressä heidän vietettyään mökkikavereidensa kanssa keskiyön piknikkiä pihalla. Ne olivat kaikki erityisiä kokemuksia, joita Valona vaali sydämessään ikuisesti.

Syksy väsytti yhä, mutta kun Valona oikein keskittyi johonkin puuhaan, hän saattoi antaa väsymyksen painua takaa-alalle. Hän oli kaivanut kukkanummelta juurineen ylös yhden keltaisen tulppaanin ja istuttanut sen ruukkuun, jota piti työpöydällään huoneessaan. Hän käytti joka päivä hieman taikuutta pitääkseen sen elossa. Tuntui hyvältä olla määränpää, vaikka se olisikin niin pieni kuin pitää kukka elossa seuraavaan kesään asti, jotta hän voisi istuttaa sen pihalle. Hän oli tehnyt jopa aikataulun ja laittoi herätyskellon herättämään hänet kahdeltatoista. Hän oli pyytänyt Halhea lainaamaan Vuodenkimaran kirjastosta muutaman romaanin, sillä Valona oli päättänyt, että lukisi joka päivä ainakin viisikymmentä sivua jotain, kävisi joka päivä pihalla ja auttaisi Halhea ruuanlaitossa. Hetken mielijohteesta hän oli pyytänyt Halhea myös lainaamaan klassisen Vuodenkierron sadut, josta alun perin koko käsitys sielunkumppanista oli lähtenyt liikkeelle.

Valona ei aikonut antaa väsymyksen voittaa. Tuntui hyvältä saada kontrolli takaisin.

***

Ilmassa tuoksui ihanasti kaneli ja kardemumma, kun Valona levitti omenapiirakan taikinaa vuokaan. Valona leipoi ensimmäistä kertaa sitten kesän. Omenapiirakka oli Halhen lempipiirakka ja syksyn sadosta oli vielä muutama omena jäljellä, jotka piti käyttää ennen kuin niiden kuori alkoi kurtistumaan.

Valonan kasvoille nousi hymy. Oli mukava yllättää Halhe jollain mieluisalla, sillä kun talvi oli lähestymässä, myös Halhe oli alkanut syömään enemmän. Halhe oli ollut niin kiltti järjestäessään hänelle sellaisen yllätyksen. Kaiken lisäksi nyt Halhe tuntui kaipaavan piristystä, sillä hän oli ottanut aika raskaasti sen, että hänet oli laitettu taikoen unohtamaan vanhempansa.

Valona ei ollut koskaan kuullutkaan minkään kongitiivisen taikuuden muodoista, vai mitä lie Halhe olikaan selittänyt. Mutta toisaalta, jos sellaista oli olemassa, mahtoiko se toimia muihinkin kuin lapsiin? Hänen lapsuudessaan oli kyllä sellaisia aikoja, joita hän ei halunnut muistaa.

Valona alkoi kaatamaan täytettä vuokaan. Muut olivat kaupungissa, joten Valonalla oli koko mökki itselleen. Hiljainen mökki tuntui vieläkin kovin oudolta. Yleensä he leipoivat Halhen kanssa yhdessä, mutta nyt hän oli innostunut aloittamaan piirakanteon yksin, koska ei ollut keksinyt muutakaan tekemistä. Ehkä hän kävisi pienellä kävelyllä sillä välin, kun piirakka oli uunissa.

Tai ehkä hän jatkaisi kasvimaapiirrosta.

Valona huokaisi ja pudisti päätään. Hän oli pitkästä aikaa suhteellisen iloinen, eikä halunnut pilata hyvää tuultansa epäonnistuneen piirroksen takia. Ehkä hän aloittaisi kokonaan uuden piirroksen. Ehkä hän lähtisi metsään piirtämään. Toisaalta, metsä oli niin kaukana… Ehkä hän sen sijaan ikuistaisi pihan omenapuun, jonka lehdet eivät olleet vielä kokonaan ehtineet pudota maahan.

Ovessa kävi koputus. Kummallista, kukakohan siellä mahtoi olla? Ehkä Melta? Jospa tämä ei muistanut, että Halhe oli kaupungissa.

Valona tyrkkäsi piirakan nopeasti uuniin ja käveli sitten ovelle. Ihmeekseen hän näki sen takana odottavan Aanan.

”Hei”, Aana tervehti ja sipaisi hieman paksuja punaisia kiharoitaan otsalta sivummalle. Tämän kapeissa kasvoissa oli enemmän pisamia, kuin Valona muisti.

”Hei”, Valona tervehti hymyillen toiselle ystävällisesti. ”Mikäs sinut tänne tuo?”

”Ajattelin vain piipahtaa”, Aana sanoi ja asteli eteistä kohti, joten Valona painautui eteisen seinää vasten päästääkseen tämän sisään. ”Olet kuulemma ottanut syksyn raskaasti, mutta hyvältähän sinä näytät!”

”Joo, vähän vaikeaa oli, mutta nyt on paremmin”, Valona vakuutti sukien hiuksiaan korvansa taakse, vaikka väsymys yhä painoi. ”Kiitos muuten siitä kukkanummesta. Se oli kivasti tehty.”

”Mitäs pienistä, Halhen ideahan se oli”, Aana selitti ja riisui metsänvihreän viittansa naulaan. Sen alla tällä oli polviin yltävä tunikamainen sininen mekko, jossa oli ranteista levenevät hihat ja kultainen vyö vyötäröllä. Mekon alla paksut lettikuvioiset mustat sukkahousut. ”Oi, hyvä tuoksu.”

”Laitoin juuri omenapiirakan uuniin”, Valona selitti heidän kävellessään olohuonetta kohti.

”Oi kuinka kiva, että sellaistakin jaksat jo tehdä”, Aana sanoi jotenkin kuin puhuisi lapselle, vaikka heillä oli vain vuosi ikäeroa. Valonaa hieman ärsytti, että toinen oli niin vakuuttunut siitä, että hän olisi ollut jotenkin sairas. Mitä Halhe oli mahtanut tälle kertoa?

”Saitko kukat unten maille hyvin?” Valona varmisti.

”Juu, vaikka no tietysti se vähän menee syksyn tehtävien puolelle, joten haastavaahan se oli, mutta kyllä minä siitäkin selviydyin”, Aana kehuskeli. ”Olisin tietysti voinut pyytää Viraa auttamaan, niin se olisi hoitunut nopeasti, mutta kyllä minä selviydyin.”

”Vieläkö te olette yhdessä?” Valona kysyi. Vira oli vuotta Aanaa vanhempi syksyn lapsi, jonka kanssa tämä oli alkanut seurustelemaan jo Vuodenkimarassa.

”Totta kai, ei hän minusta niin helpolla pääse”, Aana hymähti. ”Varsinkaan kun osaan nyt liitää, niin voin käydä hänen luonaan vaikka kuinka usein”, hän kehuskeli.

Valonakin naurahti. ”No sepä hyvä”, Valona totesi aivan yhtä teennäisen pirteästi. Hän oli jo unohtanut, miten raskasta heidän välinen ystävyytensä todella oli.

He eivät olisi varmaankaan olleet ystäviä, elleivät olisi ajautuneet samaan kaveripiiriin. Aanan sisko oli vuotta nuorempi Eima, myöskin kesän lapsi, jonka kanssa Valona oli ystävystynyt heti Vuodenkimaraan päästessä. Tai no tietysti sisko oli kyseenalainen käsite, kun puhuttiin luonnon lapsista, sillä joko he olivat kaikki sisaruksia toistensa kanssa tai sitten eivät olleet kukaan, riippuen siitä miten asiaa tarkasteli, mutta Aana ja Eima olivat kasvaneet samassa lastenkodissa ja Aana oli tavallaan ottanut Eiman siipensä suojaan.

Kyseinen ei ollut harvinaista lastenkodeissa kasvaessa, joissa kaikki jakoivat samat hoitajat, joten nuorimmilla side muodostui usein vanhempaan lapseen, jos tämä oli tarpeeksi kiltti tai ulospäinsuuntautuva ottaakseen toisen siipensä suojaan. Valonasta Aanan ja Eiman suhde oli tuntunut enemmänkin siltä, että Eima ihannoi Aanaa ja teki mielellään pikkuaskareita tämän puolesta, mutta kaipa Aana antoi sitten Eimalle turvallisuudentunnetta, kun tämä suostui hoitamaan vaikeampia asioita tämän puolesta, esimerkiksi puhumaan opettajille, koska Eima oli varsin ujo. Eima oli ehkä vähän naiivi ja oli aina vaikuttanutkin ikäistään nuoremmalta, mutta Valona silti piti tästä. Kyllä hän piti Aanastakin, mutta he vain olivat molemmat niin kilpailuhenkisiä, että heidän välilleen tuli usein kahakkaa.

”Minä juttelin Eimalle tuossa pari päivää sitten”, Aana aloitti. ”Puhelimessa tietysti. Olen käynyt siellä pari kertaa liitäen, mutta hänkin on nykyään niin väsynyt, ettei jaksa oikein puhua”, Aana kertoi. ”Olisin vienyt hänetkin katsomaan sitä kukkaniittyä, mutta hän ei olisi millään jaksanut kävelle niin pitkää matkaa.”

Eima asui mökki numero kolmosessa, joka oli niin kaukana heidän mökeistään, ettei Valonakaan ollut tavannut tämän kanssa kuin kerran Vuodenkimarasta lähdön jälkeen. He olivat kyllä soittaneet silloin tällöin, mutta syksyn saapuessa sekin oli vähentynyt.

”Niin, se on harmi”, Valona myönsi. ”Miilastakaan en ole kuullut paria puhelinsoittoa enempää”, Valona totesi. Miilakin oli Valonan ikäinen kesän lapsi, joka asui nykyään kasimökissä.

”En minäkään. Kävin siellä ehkä… odotas, toissaviikkona?” Aana mietti. ”Liitäen tietysti”, tämä kehuskeli taas ja kohensi asentoaan sohvalla. ”Hän ei näyttänyt hyvältä, paljon väsyneemmältä kuin sinä.” Valonasta tuntui hieman paremmalta tietää, että muilla meni huonommin kuin hänellä, joka tietysti oli vähän ilkeää, sillä toiset olivat hänen ystäviään. Mutta varmasti jos Aana olisi tullut käymään toissa päivänä, Valona olisi näyttänyt paljon huonommalta itsekin.

Valona, Aana, Eima ja Miila olivat kaikki nukkuneet samassa makuusalissa muutaman muun kesän lapsen kanssa, koska nykyään oli tavallista, ettei saman vuosiluokan oppilaita ollut tarpeeksi täyttämään kokonaista makuusalia, joten eri ikäluokkien oppilaita oli laitettu samoihin makuusaleihin. Aana ei ollut ikinä ystävystynyt niinkään oman ikäistensä kanssa. Tämä oli heidän ystäväryhmässään omaksunut isosiskon aseman ja siinä missä se oli kyllä ollut hyödyllistä usealla tavalla varsinkin alkuvuosina, se oli toki välillä tuntunut ärsyttävältä, koska Aana oli kohdellut heitä usein kuin he olisivat kovinkin nuoria tajuamaan jotain asioita. Toisaalta Valona oli tyytyväinen, etteivät he olleet saman ikäisiä ja käyneet siten samoilla tunneilla, koska muuten hän olisi muun kilpailun lisäksi joutunut kilpailemaan luokan parhaimman asemasta.

”Niin, mutta kaipa syksy jättää jälkensä meihin kaikkiin”, Valona totesi.

”Niin, no minä en tietysti enää kauheasti tunne sitä”, Aana sanoi jokseenkin ylimielisesti. ”Ryhmänohjaajani oli oikein yllättynyt, kun opin liidon niin nopeasti, hän sanoi, ettei ole nähnyt sellaista moneen vuoteen. Meltaa tietysti harmitti aluksi, kun hän joutui kävelemään yksin liitokursseille, mutta eipä taida enää harmittaa, kun hän sai viimein rohkaistua Halhen suhteen”, Aana naurahti.

”Niin”, Valona hymähti. Häntä alkoi kovasti väsyttämään, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn. Hänhän ei antaisi Aanalle syytä sääliä häntä.

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 15. luku
« Vastaus #26 : 01.01.2019 12:30:02 »
Finitaukoni on kestänyt kiireiden ja muun vuoksi ihan järkyttävän kauan, mutta nyt olen viimeinkin kommentoimassa näitä uusia lukuja. Oli tosi ihana palata taas tämän tarinan pariin, tunnelmoida taikuutta ja vuodenaikojen merkitystä ja päästä taas seuraamaan hahmojen edesottamuksia. <3

Olen ollut tosi talvi-fiiliksissä tässä viime aikoina, joten 10. luku ja se, miten Elka tavoitteli yhteyttään talveen vetosi minuun jotenkin tosi paljon. Hän muisti talven kylmyyden, pysähtyneisyyden, kirpeyden, puhtauden ja hiljaisuuden. Narskuvat askeleet ensilumen sadettua. Lumen paino umpihangessa kahlatessa. Pihalla höyryävän hengityksen. Kuurakuviot ikkunalaseissa. Kylmien talviaamujen kuurapölyn ilmassa. Ahh, niin hienosti kuvailtu. Tarinan maailmasta ja taikuudestakin saatiin uutta mielenkiintoista tietoa - se, että mentorit käyvät yleensä tavallisen opettajankoulutuksen oli taas sellainen jännän arkinen yksityiskohta, joka sopii tähän tarinaan hyvin. :)

Valonan luku alkoi tosi surumielisissä merkeissä, kyllähän tuollainen lapsuus kertoo paljon Valonan nykyisestä täydellisyydentavoittelusta ja siitä miksi hän on niin erityisen epävarma voimiensa suhteen. :( Loppu taas oli ihan hirmu koskettava, ihanaa, että Halhen ja muiden suunnitelma onnistui! Kesämuodostelma kuulosti jälleen ihan todella kauniilta. Entäs sitten Kilven luvun alku, Kilve neulomassa lapasia! <3 Voi Kilveä, hän on niiin huono välinpitämättömäksi tekeytymisessä. :D Eniten hän rakasti sitä, että se katse oli vain hänelle. Sellaista ilmettä ei saanut Elkan kasvoille kukaan muu kuin hän. Ahh nämä kaksi, en kestä!

Apua, 13. luku vei tämän kyllä odottamattomaan suuntaan! Toisaalta kyllähän taustalla on aina välillä pilkahtanut sellaisia vihjeitä, ettei kaikki ole miltä näyttää, tai siltä ainakin tuntuu nyt tämän luvun jälkeen. Halhea ei nyt enää uusimmissa luvuissa esiintynyt, mutta odotan kyllä kauhunsekaisella mielenkiinnolla, mitä hän aikoo tällä tiedolla tehdä, ja kertooko hän siitä muille. Entä, miten muut reagoivat? Valonalla on omat epämiellyttävät kokemuksensa... Mitä sen jälkeen, apua? Luku 14. oli tunnelmaltaan taas erilainen, mutta tykkäsin siitä todella paljon, ja olen näemmä ylipäätään tykästynyt entistäkin enemmän Elkan kertojanääneen näiden uusien lukujen myötä. Tykkäsin myös tosi paljon tuosta oikean ja väärän pohdiskelusta, tässä tarinassa viehättää miten taikuudessa ja siitä puhumisesta on myös sellainen filosofinen ote. Valona-parka taas sen sijaan, kunpa hänen alakulonsa viimeinkin hellittäisi - alku vaikutti jo hyvältä, mutta sitten Aanan piti olla niin inhottava :(.... Entäs tuo mystinen hän sitten, tahdon kuulla lisää!

Kiitos hirmuisesti näistä luvuista! <3 Ja ai niin, pakko sanoa tässä, että marraskuun originaali-nanoprojektisi kuulosti hirmuisen kiinnostavalta, mitä siitä nanotopasta luin. Lukisin ehdottomasti, jos aiot joskus julkaista! :)
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 16. luku
« Vastaus #27 : 01.01.2019 18:47:27 »
Okakettu: Mua vähän harmittaa, että oon nyt julkassu tätä hitaammin kuin aioin, koska halusin julkasta tätä tavallaan samaan aikaan oikean elämän vuodenaikojen kanssa, joten nyt ollaan vielä jumissa syksyssä, mutta kyllä se talvikin tulee sieltä pikku hiljaa :D Että lisää talvifiilistelyä on tulossa, mutta juonen takia kestää pikku hetki ennen kuin päästään sinne asti :D Halhen ajatuksista saadaan lisää tietoa vasta 17. luvussa, mutta sitä ennen tää Kilven luku :) Heh, välillä kyllä harmittelen sitä, että oon päättänyt tehä luvun aina jokaisen näkökulmasta vuorotellen, koska tavallaan sitte jotkut juonenkäänteet (niin kuin nyt Halhen) jää tavallaan paussille hetken ajaksi, mutta kaipa se luo tavallaan jonkinlaista jännitystä ja odotusta tarinaan :D Oi ihana tietää, että mun nanoprojekti vaikutti kiinnostavalta, mutta se jää kyllä hetkeksi tauolle kun keskityn vetämään ainakin tän eka loppuun (plus on pari muutakin tarinaa, joita kirjottelen tällä hetkellä), koska musta tuntuu pahalta jos on kauheesti keskeneräsiä jatkiksia työn alla :D Mutta ehdottomasti jossain vaiheessa tätä vuotta haluaisin alottaa senkin julkasun! Kiitos paljon kommentistasi, se piristi paljon ja sai mut viilaamaan seuraavan luvun julkasukuntoon :)

16. Kilve

Kaupungissa oli harvinaisen synkkä tunnelma. Taivas oli peittynyt tummiin pilviin. Vasta vähän aikaa sitten oli satanut, joten maa oli täynnä kuralätäköitä, jotka sottasivat kengänpohjat. Kilve, Elka ja Halhe kävelivät päämäärättömästi ympäriinsä jo kolmatta tuntia, eikä kukaan varsinaisesti halunnut olla siellä. Tuntui, että koko kaupunkikin oli tavallista vihaisempi. Autot kiisivät kovaa jalankulkijoista välittämättä ja roiskivat kuravettä ympäriinsä. Ihmiset tönivät toisiaan halutessaan päästä mahdollisimman nopeasti kotiin työpäivän jälkeen.

Kaupunki oli tavallinen meluava itsensä, mutta kukaan heistä kolmesta puhunut. Elkaa turhautti kivulias muodonmuutosharjoitus ja jopa aina iloinen Halhe oli hiljainen ja apaattinen. Mutta kaipa tällä oli oikeus.

Halhe oli ehkä vähän suuttunut Kilvelle, ettei hän ollut ottanut kantaa hänen asiaansa ponnekkaammin. Kyllä häntä harmitti Halhen puolesta, koska olihan se tietysti epäreilua, että Halhe oli taikuudella laitettu unohtamaan vanhempansa, mutta hän ei vain oikein ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Hänellä ei ollut koskaan ollut vanhempia. Kilve tiesi, että kaikenlaista taikuutta oli olemassa, mutta useimmat erikoistaikuudet olivat hyvin vaikeita, eikä niihin moni pystynyt. Mutta ei hän ollut tiennyt, että niitä noin vain käytettiin ihmisten tietämättä. Olihan se vähän karmivaa.

Kilven oli turha edes haaveilla erikoistaikuuksien oppimisesta. Hän ei todellakaan ollut sinä päivänä vitsailutuulella, koska hänellä oli myös syynsä huonotuulisuuteen. Hänen ryhmänohjaajansa oli todennut eilisessä välikatsauksessa, että hänellä oli heikko aura. Hän ei ehkä koskaan oppisi liitoa kunnolla. Hän ei ehkä koskaan oppisi käyttämään taikuuttaan muuhun kuin yksinkertaiseen leijuttamiseen ja valon aikaansaamiseen. Hän olisi ehkä ikuisesti huono.

Kilve potkaisi pikkukiveä kengänkärjellä. Se pomppi pitkin vanhojen purukumien tahraamaa jalkakäytävää ja pysähtyi liikennevalopylvään viereen. Kilve huokaisi kaulahuiviaan vasten ja nosti katseensa ympäristöönsä. Vasta silloin hän huomasi, että Halhe oli jäänyt jälkeen. Tämä tuijotti parhaillaan elektroniikkakaupan ovea kovasti pohtivan näköisenä.

”Minä poikkean täällä”, Halhe huikkasi heille.

”Mitä varten”, Kilve ihmetteli.

”Haluan vähän katsella”, Halhe tyytyi toteamaan ennen kuin katosi ovesta sisään.

Se tekniikka, jota heillä oli käytössä mökissä, oli varsin alkeellista elektroniikkakaupan tuotteisiin verrattuna. Heidän telkkarinsa oli usean kymmenen sentin paksuinen, särisevä ja antoi sähköiskun, jos sen ruutua kosketti sen päällä ollessa. Mökin ainoa puhelin oli kiinni seinässä, eikä siltä voinut kysyä päivän säätä tai lähimmän ravintolan arvosteluja vaikka ilmeisesti se oli mahdollista sellaisilla älyluureilla, joita tavalliset ihmiset kantoivat mukanaan. Silloin, kun Kilve oli valmistunut Vuodenkimarasta, sen tietokoneluokka oli ollut vasta työn alla, joten hän ei juurikaan osannut käyttää moisia vempelimiä, joita liikkeen ikkunassa esiteltiin.

Kilve vilkaisi Elkaa, joka ei näyttänyt kovin kiinnostuneelta menemään sisään kauppaan. Toisaalta eipä Halhe ollut pyytänyt heitä mukaan.”Mitä haluaisit tehdä?” Kilve kysyi.

Elka naurahti hieman tympääntyneesti. ”Päästä täältä heti pois.”

”Mennäänkö rannalle?” Kilve ehdotti, kädet nahkatakin taskuissa. Ranta näkyi jo pienen puiston lävitse muutaman kymmenen metrin päässä.

Elka vilkaisi Kilveä nopeasti, ehkä ajatellen yhtä lailla heidän kesäisiä rantareissujaan. ”Mennään vain”, hän sanoi.

Päivä oli pilvinen, joten jokikin näytti varsin harmaalta. He kävelivät tyhjällä rannalla, jolle oli inhottavasti jätetty tyhjiä pillimehupurkkeja ja voileipäpakkaus. Mahtoivatkohan ne olla jääneet siihen kesästä? Silloin, kun aurinko oli porottanut niin paahtavasti, että ranta oli ollut täynnä uivia ihmisiä? Kilve ja Elkakin olivat löytäneet silloin pienen vapaan läntin itselleen rannan reunalta. Kilve oli opettanut Elkaa uimaan, koska Elka ei ollut koskaan yrittänyt. Kilven lastenkoti oli ollut meren rannassa, joten hän oli oppinut uimaan pienenä. Elka oli kasvanut sisämaassa, eikä pitänyt joesta kovinkaan paljoa. Tämä oli sanonut, ettei uimataidolle ollut tarvetta, jos ei asunut suuren vesimäärän läheisyydessä, mutta kahlannut silti veteen ja räpiköinyt muutaman metrin pätkiä Kilven luo.

Elkan silmissä oli ollut hätääntynyt katse, kun tämä oli räpiköinyt Kilven luokse, mutta heti, kun tämä oli saanut otettua tukea Kilvestä, tämä oli voinut huokaista helpotuksesta. Kilve oli hymyillyt ja kehunut miten Elkalla meni hyvin ja kehottanut tätä lähtemään takaisin päin, mutta Elka oli aina viivytellyt takaisin uimisessa roikkuen kiinni Kilvessä, joka salaisesti oli miellyttänyt Kilveä.

Elkan märät hiukset olivat kutitelleet hänen olkapäätään, kun Elka oli kiertänyt käsivartensa Kilven kaulan ympärille kerätäkseen voimia takaisinuimismatkalle. Aurinko oli saanut vesipisarat tämän hiuksissa ja iholla kimmeltämään. Elka oli aina välillä potkaissut häntä jalkaan yrittäessään pysyä pinnalla, mutta Kilve ei ollut välittänyt, hän oli ollut vain iloinen, että oli saanut olla niin lähellä toista.
Elka ei ollut täysin oppinut uimaan, mutta pysynyt hetken aikaa pinnalla räpiköiden, joka oli alku. Kilve oli ajatellut, että heillä olisi aikaa opetella lisää.

Nyt hän tiesi olleensa väärässä.

”Mentori Siilio ehdotti, että yrittäisin kokeilla muodonmuuttamista kaupungissa”, Elka herätti Kilven muisteluistaan. Kilve vilkaisi Elkaa, joka vilkuili ympärilleen. Rannalla ei ollut ketään muuta, mutta se ei tarkoittanut, ettei lähistöllä olisi ihmisiä. Sadan metrin päässä olevalla sillalla ajoi autoja koko ajan. Joen toisella puolella olevalla lenkkeilypolulla näkyi muutama koiranulkoiluttaja.

”Koska muodonmuuttaminen on helpompaa siellä, missä ei ole paljoa luontoa”, Elka jatkoi. ”Hän sanoi, että ainakin saisin ajan kulumaan kaupungissa”, hän naurahti ja veti sitten hanskansa pois. Hän puristi kätensä nyrkkiin hetkeksi ja levitti sormensa sitten mahdollisimman kauas toisistaan. Elkan kulmat kurtistuivat keskittymisestä ja sitten kalpeat sormet alkoivat muuttumaan hitaasti harmahtaviksi kuin savu. Sormet värisivät hivenen, ja Elkan kasvonpiirteet olivat jännittyneet. Silmistä paistoi kipu. Kilveä inohtti nähdä sellainen ilme Elkan kasvoilla. Harmaa väri oli nyt edennyt hihan alle.

Elka veti nopeasti henkeä, sillä oli jäänyt pidättelemään hengitystään. Elka käänsi kätensä ympäri ja paljasti yhtä savunharmaan kämmenpuolen. Hän puristi kätensä nyrkkii ja sitten avasi sen. Sitten hän vilkaisi Kilveä, käsi yhä täristen muodonmuutoksesta.

”Sinua sattuu”, Kilve huomautti kulmat kurtussa.

Elka pidätti taas hengitystään ja vilkaisi kättään. Sitten hän joutui päästämään muodonmuutoksesta irti ja käsi palautui nopeasti normaalin väriseksi. Elka tasasi hengitystään hetken aikaa. ”Se vaatii sitä.”

Kilve mutristi suutaan, sillä hän tiesi, ettei voisi muuttaa Elka mieltä. Elka laski katseensa taas käteensä ja tämän kulmat kurtistuivat. Tällä kertaa väri oli sininen, samansävyinen sininen, kuin se, joka pilkotti Elkan silmissä päivä päivältä vahvemmin. Käsi alkoi taas täristä ja Elkan silmät siristyivät.

Kilve ei edes tajunnut miettiä ensin, vaan nosti kätensä koskettamaan Elkan kämmenselkää. Hänen kätensä olivat kylmät, koska hän oli unohtanut lapasensa kotiin. Elkan käsi tuntui kylmän sinisestä väristä huolimatta lämpimältä, ehkä taikuuden käyttämisen takia, mutta väri katosi nopeasti ja Elkan katse nousi Kilven silmiin.

Kilve nielaisi – toivottavasti huomaamattomasti – ja veti kätensä pois. ”Ajattelin, jos se olisi auttanut… Häiritsinkö?” hän kysyi.

”Vähän”, Elka myönsi. ”Tunsin sinun taikuutesi kätesi läpi ja minun on keskityttävä omaani, eikä mihinkään muuhun.”

”Jaa”, Kilve totesi ja vilkaisi maata.

”Mutta tietysti minun täytyy yrittää sietää häiriötekijöitä, jos haluan oppia muodonmuutoksen kunnolla”, Elka kertoi.

”Sinä kuulostat yhdeltä hoitajaltani”, Kilve naurahti ja nosti katseensa taas Elkaan, virne suupielillään. ”Uhkaatko pistää minut seisomaan nurkkaan, jos en käyttäydy?”

Kilven hymy leveni pelkästään sen takia, että hän sai katsoa, kuinka Elkan silmät sulkeutuivat pariksi sekunniksi tämän pudistellessaan päätään hivenen virnistellen. He lähtivät taas kävelemään rantaa pitkin.

”Voi sinun hoitaja parkojasi. Sinä taisit vietää enemmän aikaa nurkassa kuin omassa sängyssäsi”, Elka vitsaili. Olihan Kilve kertonut Elkalle paljon lapsuuden hullutuksistaan. Kuten siitä kerrasta, kun Kilve oli halunnut selvittää kasvaisiko ruoho sisällä, joten hän oli yllyttänyt monta ikätoveriaan repimään nurmikkoa pihalta ja ”istuttanut” sitä heidän makuusaliinsa. Makuusalin lattia oli melkein puoliksi ruohon peitossa, kun hoitajat olivat huomanneet.

”No melkein, mutta aika ensiluokkainen yksilö minusta kasvoi”, Kilve kehui.

”Ai jaa”, Elka ivasi leikillään, pitkittäen viimeisiä a-kirjaimia.

Kilve pukkasi Elkaa kylkeen hellästi.

He saapuivat rannan päätyyn, siihen melkein sillan alle, jossa he olivat silloin uineet yhdessä. Kumpikaan heistä ei näyttänyt haluavan kääntyä takaisin päin, joten he seisahtuivat aloilleen. Siinä Elka oli sanonut, ettei antaisi itsensä enää koskaan rakastua ja Kilven sydän oli salaa särkynyt.

Kilven kädet hypistelivät nahkatakin taskujen sisäkangasta. ”Saanko kysyä jotain?” Kilve aloitti, kun ei voinut enää pidätellä itseään.

”Kysy”, Elka sanoi.

”Halhe sanoi, että jutteli sinun kanssasi Seeristä. Hän sanoi, että sinä aloit tajuamaan asioita”, Kilve sanoi, vaikkei se oikeastaan ollut kysymys.

Elka jyysti huulensa sisäpintaa mietteliään näköisenä. ”Niin. Ehkä.”

”Tuntuuko sinusta paremmalta?” Kilve kysyi.

”Ehkä”, Elka sanoi taas. ”En ajattele häntä enää niin usein”, hän totesi ja kohautti olkapäitään.

”Hyvä, ei häntä kannata ajatella”, Kilve sanoi.

Elkan kasvoilla oli vakava ilme, tämän tuijotellessa jonnekin joen toiselle puolelle. Kilve hieman katui, että oli ottanut asian puheeksi, koska nyt Elka tietenkin sitten ajatteli Seeriä, kun hän oli ottanut asian puheeksi.

Juuri kun Kilve oli heittämäisillään jostain vitsiä, jotta saisi Elkan huulille ehkä pienen hymyn, Elka puhui. ”Hän ei ymmärtänyt minua”, Elka totesi ja otti taas käsineen kädestään. ”Hän ei ymmärtäisi tätä.” Elkan sormenpäät muuttuivat hitaasti sinisiksi, mutta palasivat takaisin normaaleiksi, kun Elka puhui taas. ”Luulin, että hän ymmärsi, kun sanoin, että halusin muuttua, mutta hän ei tajunnut, että tarvitsen tätä itseni vuoksi, en taikuuden vuoksi. Hän halusi oppia kaiken taikuudesta, jotta olisi muita parempi ja voisi tehdä mitä tahansa. Hänelle ei riittänyt mikään. Minä en riittänyt hänelle, en kun en suostunut antamaan hänelle sen mitä hän pyysi.”

”Mitä hän pyysi?” Kilve kysyi hiljaa. Elka ei ollut ikinä varsinaisesti kertonut mitä todella tapahtui heidän välillään niinä viimeisinä viikkoina.

”Että antaisin hänelle vuodenkiertoni.”

”Mitä? Voiko niin tehdä?” Kilve ihmetteli. Vuodenkierroksi kutsuttiin joko yleisesti vuodenaikojen vaihtumista, mutta myös taikovien omaa sisäistä vuodenkiertoa eli taikuuden muutoksia. Eri vuodenaikojen lasten taikuuden kierto oli hivenen erilaista ja he olivat vahvimmillaan niinä vuodenaikoina, joina olivat syntyneet ja joiden väriä kantoivat sisällään.

”Olisin varmaan samalla luopunut kokonaan omasta taikuudestani, jos olisin antanut hänelle mitä hän pyysi”, Elka selitti synkästi. ”Hän selitti, että jos antaisin hänelle vuodenkiertoni, hän voisi tuntea minut missä tahansa olisikaan, että voisimme jotenkin kommunikoida. Mutta kun hän alkoi selittää miten se tehtäisiin, vaistosin, että jokin oli vialla”, Elka selitti ja huokaisi vilkaistessaan sillalla kulkevaa autovilinää.

”Hän sanoi, että sen avulla hän ei joutuisi olemaan niin heikko talven, hänen vastavuodenaikansa, saapuessa. Hän sanoi, että häntä pelotti lähteä yksin maailmaan, eikä tiennyt miten pärjäisi”, Elka kertoi ja laski katseensa taas maahan potkaistakseen hivenen hiekkaa kengänkärjellään. ”Minä sanoin, että hän voisi vain löytää hyvän paikan ja pysätyttää oman vuodenkiertonsa, niin hän pärjäisi mainiosti talvestakin, mutta hän vain jatkoi jankuttamista. Sanoi, ettei halunnut sitoutua yhteen paikkaan, niin kuin hän ei pyytäisi minua sitoutumaan häneen yhtä vakavasti.”

Vuodenkierto oli mahdollista pysäyttää, sitten kun oppi liitämään hyvin, jos asettui asumaan yhteen paikkaan pysyvästi ja siitä liitämällä teki ikuisesti oman vuodenaikansa. Nykyään siihen toki tarvittiin lupa valtiolta, mutta tekemällä sen taikovan oma sisäinen vuodenkierto pysähtyisi ja taikova pysyisi yhtä vahvana kuin omana vuodenaikanaan. Ei vaihdoksen hurmaa, mutta ei myöskään väsymystä. Kilve tuskin pystyi ikinä siihen. Olihan hänenllä heikko aura.

”Eikö sellainen ole tosi pahaa taikuutta? Että yrittää viedä kaikkien vuodenaikojen taikuuden itselleen”, Kilve kysyi, tuntien kylmänväreet ihollaan. Taikahistorian tunnilla oltiin joskus käsitelty jotain tyyppiä, joka oli yrittänyt sellaista. Se oli päätynyt huonosti kaikkien osapuolien kannalta. Se oli tuhonnut sekä molemmat osapuolet että luonnon heidän ympärillään.

”Sitä minäkin sanoin. Hän sanoi, että se oli erilaista kuin se”, Elka selitti tuijotellen tyhjyyteen. ”Hän sanoi, etten minä suinkaan luovuttaisi voimiani, vaan muodostaisin linkin, jonka avulla hän voisi tuntea minut eli varmaankin käyttää minun voimiaan. Minä kysyin, pystyinkö minäkin sitten tuntemaan hänet ja hän sanoi kyllä, mutta jotenkin minusta tuntui, että hän valehteli”, Elka sanoi hiljaa. ”Minusta tuntui, että hän valehteli aika monesta asiasta.”

Se iski Kilveen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän ei ollut ajatellut niitä aikoja pitkään aikaan, eikä ollut tajunnut, mitä Seeri oli tosissaan yrittänyt. Häntä hävetti, sillä jos hän olisi tajunnut, hän olisi voinut säästää Elkan paljolta kärsimykseltä. ”Minä en tajunnut”, hän hengähti.

”Mitä?” Elka ihmetteli.

”Minä… hän yritti samaa minullekin”, Kilve tajusi. ”Kun tulimme mökkiin. Me olimme ensin ystäviä vähän aikaa. Hän puhui samanlaisesta linkin muodostamisesta kanssani. Minä ajattelin, että se oli enemmän teoreettista keskustelua. Hälytyskelloni eivät soineet vielä silloin. Sitten hän alkoi ilmaisemaan jotain romanttisia aikomuksia, mutta minä torjuin hänet, koska en ollut kiinnostunut”, Kilve muisteli. Siksi Seeri oli ottanut aikansa Elkan kanssa. Tämä oli ehkä ajatellut, että vuodenkierron puheeksi ottaminen oli pelästyttänyt Kilven ja sen takia tämä oli ensin kietonut Elkan visusti pikkusormensa ympärille ja odottanut viimeisiin viikkoihin asti, käyttäen linkin muodostamiseen tekosyynä sitä, että he joutuisivat eroamaan toisistaan. Tämä oli luullut, ettei Elka voisi kieltäytyä.

Mutta Seeri oli ollut väärässä. Miten tämä oli mahtanut pettyä.

”Minä olin sitten naiivimpi, kun en huomannut hänen aikeitaan kuin vasta viime tippaan”, Elka totesi synkästi katsellen maahan.

”Ei se ole sinun syytäsi. Seeri tuli paremmaksi. Hän oppi virheistään, joita teki minun kanssani”, Kilve huomautti. ”Mutta se on mennyttä nyt. Meidän ei tarvitse miettiä sitä”, Kilve sanoi myötätuntoisesti.

Elka hengitti syvään ja nosti katseensa kaupungin taloihin. ”Olet oikeassa. Pitäsiköhän meidän mennä etsimään Halhe?”

”Ehkä joo. Hän joutuu vielä jonkun myyjän ylipuhumaksi ja ostaa sylillisen kännyköitä”, Kilve naurahti.

Elkakin tyrskähti. He lähtivät kävelemään tietä kohti, jättäen jälleen kerran rannan ja sen puheenaiheet taakseen.

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 16. luku
« Vastaus #28 : 01.01.2019 19:29:53 »
Jee, mahtavaa että jatkoa tuli näin nopeasti, ja mukava kuulla, että kommentti piristi. :)  Kommenttivastaukseesi sen verran, että minua ei ainakaan haittaa se, että näkökulman vaihtumisen takia tietyt juonenkäänteet jäävät aina väliin vähän taka-alalle. Kuten itsekin sanoit, se, ettei asia ratkea heti, tuo mukaan omanlaisensa jännitteen, ja minusta tämä nykyinen vuorottelu on toiminut tosi hyvin tähän asti. Eli älä turhaan harmittele, tämä toimii kyllä hyvin näin!

Sitten tähän lukuun - Kilve on edelleen suurin rakkauteni tässä tarinassa, joten ilahduttaa aina lukea hänen näkökulmastaan.  Vaikka tämä vähän synkissä tunnelmissa alkoikin... Kuvaa jälleen hahmojen erilaisuutta hyvin, miten eri tavalla nyt vaikka Kilve tuohon Halhen tietoon suhtautui. Kännykkä ja teknologia -pohdiskelu oli hauska, näitä hahmoja on kieltämättä vaikea kuvitella älypuhelimen ääreen, missä on ehdottomasti oma viehätyksensä jotenkin. :'D Aaahh tuo maininta Elkan uimaan opettelusta. <3  Elka oli aina välillä potkaissut häntä jalkaan yrittäessään pysyä pinnalla, mutta Kilve ei ollut välittänyt, hän oli ollut vain iloinen, että oli saanut olla niin lähellä toista. Kilve on vain niin rakastunut, Elkan kämmenselän koskettaminen lohdutukseksi oli myös ihana kohta. <3 Mutta toisaalta on aina yhtä mukava lukea, miten vahvoista tuntemuksista huolimatta he ovat aina tosi, hm, helpon oloisesti yhdessä, ja tulevat ihan oikeasti toimeen. Olen varmaan sanonut näin aiemminkin, mutta noh, ajattelin sitä taas tämän luvun kohdalla.

Oh, vuodenkierto tarkoittaa siis tässä tarinassa jotakin noinkin monitahoista! Oli tosi mielenkiintoista lukea siitä, ja samalla Seeri osoittautui vielä entistäkin kurjemmaksi tyypiksi, jos vain mahdollista. Tuo maininta jostakusta, joka on yrittänyt aiemmin samaa vuodenkierron suhteen, herätti kiinnostukseni myös - tahdon tämän tarinan taikuudenhistorian oppitunneille kuuntelemaan! :D Kiitos jälleen luvusta! Mitähän Halhe oikein löysi elektroniikkakaupasta...
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 17. luku
« Vastaus #29 : 06.01.2019 10:48:28 »
Okakettu: Kiva jos sun mielestä toimii tämä näkökulmien vuorottelu :) Heh, en mäkään oikein osannut kuvitella näitä hahmoja käyttämään mitään iphoneja, mietin pitkään että minkälaiseen maailmaan tän sijottaisin, mutta päätin sitte lopulta sijottaa tälläseen nykyaikaan, vaikka sen teknologia ei kauheasti näykään heidän jokapäiväisessä elämssään, kun heidät kasvatetaan eristyksissä. Mukavaa että tykkäät Kilven ja Elkan suhteesta, heidän kohtauksiaan on aina kiva kirjottaa :) Ei oo varmaan kauheeta spoilausta sanoa että tuosta jostakusta joka on yrittänyt samaa vuodenkierron suhteen kuullaan kyllä hieman lisää jossain vaiheessa :) Tässä vastaus siihen, mitä Halhe haki elektroniikkakaupasta ;) Kiitos kommentistasi jälleen kerran :3

17. Halhe

Halhe sekoitteli sienikastiketta hajamielisenä. Kaupunkireissu ei ollut tuottanut hänen toivomaansa tulosta. Hän oli pistäytynyt elektroniikkakauppaan ja yrittänyt etsiä internetin avulla paikkaa, joka sopisi hänen muistikuvaansa hänen lapsuudestaan, mutta yksinkertaisesti keltainen savupiippu järven rannalla ei riittänyt rajaamaan tulosta tarpeeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä enää. Hänen oli kuitenkin tehtävä jotain. Hän ei voinut antaa asian olla.

”Syömään!” hän huikkasi, kun kastike alkoi näytämään sopivan paksulta. Perunat ja täytetyt kesäkurpitsat olivat jo pöydässä. Ensimmäisenä keittiöön saapui Kilve, joka oli ollut olohuoneessa neulomassa. Sitten portaita alas saapuivat Elka ja Valona.

Halhe pyöritteli ruokaa lautasellaan hajamielisenä. Mitä hän tekisi? Kongnitiivisvaikutteinen taikuus… miten hän ei ollut kuullut siitä ennen? Mahtoikohan olla muitakin samantyyppisiä taikuuden lajeja? Kai parantajilla oli joitain, ei kai pelkkä luonnon taikuus riittänyt parantamaan pahimpia sairauksia? Mutta kuinka paljon toisia taikuuden lajeja oli? Harmi vain, että hän joutuisi odottamaan yli viikon, ennen kuin pääsisi käymään Vuodenkimarassa liitokurssilla. Vaikka voisihan hän toki käydä ilman kurssiakin, mutta se oli melko pitkä matka käveltäväksi.

Halhe nosti katseensa lautasestaan Elkaan. ”Milloin sinä tapaat mentori Siilion?”

”Huomenna”, Elka sanoi.

Valona nosti katseensa nopeasti lautasestaan. ”Mentori Siilion? Miksi?”

”Ai niin, sinä taisit olla silloin nukkumassa kuin kerroin, hän opettaa minulle muodonmuuttamista. Mutta oikeastaan en saisi kertoa, joten älkää kertoko sitä eteenpäin”, Elka selitti ja seivästi perunanpalan haarukallaan.

”Oletteko te jo niin kuin hyvää pataa?” Halhe kysyi.

Elka hämmentyi kysymyksestä. ”Öö, no en minä tiedä, kyllä me jonkin verran puhutaan asioista”, Elka sanoi ja kohotti olkapäitään.

”Mistä asioista?” Kilve kiinnostui.

”No kaikenlaisesta. Vuodenkimarasta tai tulevaisuudesta. Sellaisesta”, Elka totesi. Halhe vilkaisi hetkeksi Kilveä, jonka kulmat kurtistuivat hieman.

”Luuletko, että hän kertoisi sinulle, jos kysyisit, opetetaanko missään kunnolla muita taikuuden lajeja kuin luonnollista?” Halhe jatkoi.

”Kai me tietäisimme, jos opetettaisiin?” Valona puuttui puheeseen. ”Tai siis ei kai niitä nyt kovin montaa ole.”

”Kyllä niitä erikoistaikuudenlajeja on aika lista, eikö teille ole näytetty niitä taikateorian tunnilla?” Kilve totesi suu täynnä ruokaa.

”Ei, miten niin?” Valona ihmetteli. ”Minkälainen lista?”

”No vaikka kaikki ne parantajien työssä käytettävät”, Kilve sanoi ja nielaisi pureskelemansa ruuan ennen kuin jatkoi. ”Niitähän on kauheasti. Jotain haavojen parannusta tai autoimmuunijuttujen korjauksia. Tai vaikka psykologian osa-alueet, jossa keskitytään aivoihin vaikuttavaan taikuuteen”, Kilve kertoi. ”Mutta meille sanottiin, että ne ovat tosi vaikeita ja vaarallisiakin, koska niissä vaikutetaan toiseen ihmiseen.”

”En minä tiennyt, että sellaista on”, Halhe sanoi jännittyneenä.

”Meilläkin näytettiin se lista viimeisenä vuonna”, Elka muisteli. ”Onko se jätetty pois opetussuunnitelmasta?”

”Oikeastaan se käy järkeen”, Kilve totesi leikaten kesäkurpitsaansa. ”Meillekin painotettiin, että niiden osa-alueiden oppimiseen on tosi tiukat rajat, että niitä ei opeteta sellaisille, jotka vaikuttavat vähänkin epätasapainoisilta tai jotain. Valtio ei oikein ole koskaan tykännyt siitä, että meidän on mahdollista manipuloida toisia ihmisiä. Luulevat, että meistä kaikista tulee jotain superrikollisia ja me valloitetaan maailma.” Kilve kertoi asiasta aika neutraalisti, joka yllätti Halhen.

”Muutenkin opettajat ovat aina pitäneet erikoistaikuudenlajit aika lailla hiljaisuudessa, jotta me emme kiinnostuisi niistä liikaa. Mentori Siiliokin sanoi, että hänen ei oikeastaan pitäisi opettaa minulle muodonmuuttamista”, Elka kertoi.

”Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että taikuus on tarkoitettu vain luonnollisiin juttuihin, kuten liitoon ja kaikenlaiseen perusjuttuihin, kuten leijuttamiseen ja kasvien kasvattamiseen. En minä tiennyt, että taikuus voi muuttaa aivoja. Kauheaa”, Valona totesi pudistellen päätään.

Halhe oli samaa mieltä. Hän ei ymmärtänyt miten Kilve ja Elka suhtautuivat asiaan niin neutraalisti. Niin kuin siinä ei olisi mitään outoa, etteivät Halhe ja Valona tienneet asiasta mitään. ”Miettikää miten helppoa meitä on manipuloida! Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja me emme tieneet mitään tästä, koska valtio päätti eräänä päivänä, ettei halua meidän enää tietävän!” Halhe kauhistui. ”Me olemme kaikki valtion kasvattamia ja meidät kasvatetaan uskomaan se, mikä heille sopii. Ei ihme, ettei meidän anneta adoptoida lapsia, koska sitten valtio ei voisi kontrolloida mitä propagandaa syöttää meille. Ehkä se koko purkausjuttu, että lapset saattavat vahingoittaa muita, on täyttä potaskaa!”

Valona näytti varsin kalpealta ja laski haarukkansa lautaselleen. ”Meillä ei ole edes yhteyttä internettiin, jotta olisimme selvillä maailman asioista. Tänne ei edes tule sanomalehtiä”, Valona kuiskasi.

”Mutta kyllähän meidät päästetään kaupunkiin? Miksi he päästäisivät meidät muuten kaupunkiin”, Kilve yritti.

”Koska he tietävät, että jos se kiellettäisiin meiltä, me mökin jälkeen lähtisimme ottamaan selvää ja näkisimme, miten pimeässä meitä on pidetty”, Halhe sanoi.

”Pakottamalla meidät kaupunkiin joka viikko, he pitävä huolen siitä, että emme halua sinne enää tulevaisuudessa. Ehkä Niittylahti on tavallista betonisempi ja kauheampi kaupuki”, Elka totesi hiljaa. 

”Ei ihme, että se paljon puhuttu internetluokka, joka rakennettiin Vuodenkimaraan, ei juuri koskaan toiminut”, Halhe mutisi. ”Kaikki on vain valetta. Esitystä.”

”Mutta meitä painotetaan koko ajan harkitsemaan ihmisten ammatteja, eikö?” Kilve huomautti.

”No mutta sillähän he yrittävät puolustella sen, etteivät enää kerro meille taikuudesta juuri mitään. Saati opeta sitä”, Valona huomautti. ”Sanovat, että meidän tulisi harkita ulkopuolen ammatteja. Mutta harva meistä todellisuudessa sen valitsee, eikö?”

Kilve ei näyttänyt enää keksinyt sanottavaa, vaan tuijotti pöydän pintaa pohtivana.

”Me tyydymme nykyään paljon huonompaan elämään, kuin mitä voisimme saada”, Halhe huomautti.

”Nämä mökitkin ovat niin pieniä, vaikka täällä olisi tilaa isommallekin”, Valona huomautti.

”Useat päätyvät elämään pienessä talossa pienen kylän vieressä. Ja työskentelemään joissain paska-ammateissa, koska kouluttautuminen ulkopuolisten ammatteihin on vaikeaa”, Kilve myönsi hiljaa ja laski haarukkansa lautaselleen niin kuin olisi menettänyt ruokahalunsa. ”Niiden koulutuskeskukset, kun ovat suurissa kaupungeissa, eikä kukaan juuri halua muuttaa kaupunkeihin. Jotkut ystävistäni ovat yrittäneet, eivätkä ole pystyneet pysymään muiden tahdissa kaupungin vaikutuksen takia ja joutuneet lopettamaan”, Kilve kertoi.

”Minua kiinnostaa kuulla, mitä mentori Siilio siihen sanoo”, Halhe totesi ja katsoi Elkaa vaativasti.

”En minä voi kysyä mitään sellaista, hän ei ehkä halua enää auttaa minua”, Elka kauhistui.

”Haluatko mieluummin elää valheessa?” Halhe syytti.

”Mitä se muka vaikuttaa vaikka kysyisin? Emme me voi tehdä mitään”, Elka huomautti.

”Ei tietenkään tuolla asenteella”, Halhe totesi topakasti. ”Ei mikään vääryys ole korjautunut paikallaan istuskelulla. Meidän on tiedotettava muita asiasta ja käytävä vastaiskuun!”

”Hommaat itsesi vain hankaluuksiin”, Kilve huomautti.

”No mitä siitä?” Halhe tivasi. ”Eikö me juuri oltu samaa mieltä siitä asiasta, että meillä ei juurikaan ole tulevaisuutta ulkomaailmassa? Tai oikeastaan missään? Vain murto-osa meistä pääsee oikeasti toteuttamaan haaveitaan. Meidän oman maailman koulutuksiinkin on hirveän vaikea päästä”, Halhe huomautti.

”Meillä on aina luonto”, Elka huomautti.

”Mutta pitääkö sen riittää meille?” Halhe jatkoi. ”Eikö ole meidän oikeus saada enemmän?”

Elka ja Kilve jakoivat huolestuneen näköisen katseen. 

”Mitä?” Halhe tivasi.

”Sinä kuulostat Seeriltä”, Kilve vastasi Elkan puolesta.

”Älä viitsi”, Halhe tuhahti. Seeri oli uskonut, että heidän kuuluisi hallita maailmaa, ei Halhe ajatellut samalla tavalla. ”Minä tarkoitan, että on meidän oikeus olla tasavertainen muiden kanssa. Se ei ole heiltä pois-”

”Itseasiassa uskon, että se olisi heiltä pois”, Elka huomautti. ”Mieti. Me olemme monella tapaa ihmisiin verrattuna ylivertainen rotu, voimme tehdä paljon mitä he eivät. Jos maailma nykyään tehtäisiin meidän tarpeisiimme sopivaksi, ihmiset luultavasti tuntisivat jäävänsä alakynteen ja pelästyisivät ja yrittäisivät tuhota meidät kaikki. Meillä on taikuus, mutta heillä on ylivoima.”

”No mutta eikö se ole väärin!” Halhe melkein kiljaisi.

”Ei ole kyse siitä, etteikö se olisi väärin vaan siitä, että se on totuus”, Elka korotti ääntään.   

”Muutokset vaativat aina paljon rohkeutta, mutta usein asiat ovat paremmin niiden jälkeen”, Halhe intti.

”Historia kertoo vain niistä muutoksista, jotka ovat onnistuneet”, Kilve huomautti.

Halhe vilkaisi viimein Valonaa, joka oli ollut hiljaa ison osan keskustelusta. ”Mitä sinä ajattelet tästä.”

Valona näytti haluttomalta kertomaan ajatuksensa. Tämä väänteli käsiään. ”No… voisivathan asiat olla paremmin, mutta emme me oikein voi sille mitään. Tai siis eikö joku olisi jo yrittänyt, jos se kannattaisi?”

”Sinun ei tarvitse enää alistua kaikkeen mihin sinut käsketään, et ole enää lastenkodissa”, Halhe vastasi kipakasti. Valona säpsähti ja laski katseensa lautaseensa. Elka ja Kilve katselivat toisiinsa vaivaantuneena. ”Älkää viitsikö! Se että haluaa olla tasavertainen muiden kanssa ei tarkoita, että haluamme valloittaa maailman tai jotain.” He selvästi luulivat, että hän oli yhtä hullu kuin Seeri.

”Mutta he näkevät sen juuri niin. Ainakin ne, jotka tekevät päätökset”, Kilve sanoi hiljaa.

”No ehkä pitäisi sitten vakuuttaa ne, jotka tekevät meidän keskuudessamme päätökset”, Halhe päätti.

”Luuletko, ettet muka kuulisi heiltä, mitä juuri kuulit meiltä?” Elka kysyi hiljaa.

”No sittenpähän osaan varautua”, Halhe kivahti ja marssi pois pöydästä. Ehkä oli aika, että valtio saisi maksaa teoistaan.

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 17. luku
« Vastaus #30 : 06.01.2019 19:43:50 »
Lainaus
Hän oli pistäytynyt elektroniikkakauppaan ja yrittänyt etsiä internetin avulla paikkaa, joka sopisi hänen muistikuvaansa hänen lapsuudestaan, mutta yksinkertaisesti keltainen savupiippu järven rannalla ei riittänyt rajaamaan tulosta tarpeeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä enää.
Tämä oli niin surullista jotenkin. :'( Tiedän sanoneeni viime kommentissa, että näiden hahmojen vanhanaikaisuus elektroniikan suhteen viehättää, mutta uuden luvun alkua lukiessa ajattelin vain sitä, että antakaa nyt joku Halhelle kunnon välineet perheen etsimiseen! Oivoi. Tykkään toisaalta tosi paljon siitä, kuinka päättäväinen hän on sen suhteen, että saa tietää totuuden, vaikka se konfliktia mökin asukkaiden kesken aiheuttaakin. Seeri-kommentti oli kyllä aika ikävä, mutta oli toisaalta todella mielenkiintoista lukea näitä eriäviä mielipiteitä - tilanne ei ole mitenkään helppo tai mustavalkoinen, mistä pisteet. Todella jännittävää nähdä, mitä tästä kaikesta seuraa! Ai niin, ja kun miettii tätä tarinaa kokonaisuutena, niin minusta tässä on hienosti rakennettu tämänhetkistä tarinakaarta vähän kerrallaan, arkielämän kuvauksen lomassa. Oli kiva huomata, että Valonakin otti osaa keskusteluun, vaikkei hänen kantaansa vielä niin vahvasti kuultukaan (tai ainakaan hän ei ollut kauhean halukas sitä ilmaisemaan). Kiitos jälleen uudesta luvusta! :) Minulle näkyy tulevan muuten aina nälkä kun luen tämän tarinan ruokailu-kohtauksista, vaikka kuinka olisi draamaa mukana. Tahdon kanssa syödä sienikastiketta ja kesäkurpitsaa...
« Viimeksi muokattu: 06.01.2019 19:48:15 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 18. luku
« Vastaus #31 : 13.01.2019 15:58:23 »
Okakettu: No niinpä, harmittaa itekin, että pitää tehdä Halhelle tästä näin vaikeaa, mutta juoni vaatii kaikenlaisia uhrauksia, sori Halhe :D Ton konfliktiluvun kirjottaminen oli mulle tosi outoa, koska riitely on inhottavaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu elämässä :D Mukavaa että kuitenkin oot Halhen puolella, vaikka hän vähän kipakasti toikin esiin mielipiteensä, asia ei tosiaan ole mustavalkoinen. Kiva että tykkäät tarinan kaaresta ja hitaasta etenemisestä :) Kun tän alotin, en suunnitellut ollenkaan tälläsiä isompia juonenkäänteitä, mutta tää on jotenkin ihana tarina siitä, että se on tuntunut rakentavan itse itsensä just hiljalleen, kun lähdin liikkeelle siitä arkielämästä. Kiitos kommentistasi :3
A/N: taisin joskus sanoo, että tää sijoittuu eri maailmaan kun meiän maailma, mutta sovitaan nyt että tää on vähän niiku AU maailma meiän maailmasta, koska en ala keksimään mitään omia biisejä tähän :D Also, en soita kitaraa, vaan vain ukulelea jolla tää biisi joka tässä esiintyy on ihan semi helppo soittaa, mutta en sitten tiedä kitarasta joten sori jos on jotain virheitä.

18. Elka

Halhen marssittua yläkertaan äänekkäästi, pöytään laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kukaan ei syönyt, vaikka heidän annoksensa olivat vasta puolillaan. Elka vilkaisi Kilveä, joka tuijotti lautastaan pohtivan näköisenä. Elka nosti hitaasti haarukkansa lautaselta ja seivästi sillä palan kesäkurpitsaa. Tunnelma oli samanlainen kuin joskus kun Seeri oli aiheuttanut riitaa, eikä kukaan ollut oikein uskaltanut puhua mitään, jottei soppa kiehuisi yli vielä pahemmin. Pikku hiljaa myös Kilve ja Valona jatkoivat syömistään. Kun oli syöty, Valona suuntasi yläkertaan mutisten jotain Halhesta, joten Kilve ja Elka jäivät siivoamaan pöytää.

”Luuletko, että Halhe aikoo tehdä jotain?” Elka kysyi hiljaa tiskatessaan astioita taikuudella.

”Varmaan”, Kilve tuumi kantaessaan maitopurkkia jääkaappiin. ”Hän on päättäväinen, kun on kyse tällaisista asioista.”

”Pitäisikö meidän yrittää estää häntä?” Elka kuiskasi.

”No en tiedä… ei mitenkään pahalla Halhea kohtaan, mutta en usko, että hän saa mitään kauheasti aikaan”, Kilve tuumi. ”Tai siis varmasti Vuodenkimarassa on varauduttu tällaiseen. Ehkä he osaavat vakuuttaa Halhen.”

”Mutta entä jos Halhe on oikeassa”, Elka epäröi. ”Tai siis entä jos valtio vain jatkaa meidän pimeässä pitämistämme ja poistaa muitakin asioita opetussuunnitelmasta?”

Kilve pureskeli poskensa sisäpintaa. ”Niin… no… toivottavasti ei. Muuten joudumme vain elämään sen tiedon kanssa. Tai siis mitä me voimme oikeasti tehdä? Käskyt tulevat valtiolta ja mitä me mahdamme kokonaiselle valtiolle?”

”Niin”, Elka myönsi taikoessaan astioita kuivaksi ja leijuttaessaan niitä kaappeihin. Mutta voisivatko he jotain? Jos he kaikki päättäisivät, että sorron olisi aika loppua ja vaatisivat oikeuksia. Suostuisivatko ihmiset kuuntelemaan vai pelkäisivätkö he heitä?

”Meidän vedonlyönti jäi taas kesken”, Kilve huomautti hieman pirteämmin.

”Ai niin. Joko on minun vuoroni näyttää taitoni?” Elka kysyi.

”Tunnut vihjaavan, että sinulla on taitoja”, Kilve vitsaili kohottaen kulmakarvaansa.

Elka pukkasi Kilveä kyynärpäällään tämän ohimennessä. ”Yllätyt vielä.”

”Negatiivisesti, joo epäilemättä”, Kilve naurahti.

”Hei!” Elka muka paheksui ja nyrpisti nenäänsä. Tiskit oli saatu tehtyä ja leijutettua kaappeihin. Hän kuivasi käsivartensa käsipyyhkeeseen, sillä sille oli roiskunut hieman tiskivettä, vaikkei hän ollut joutunut kastamaan käsiään veteen taikuuden takia.

”No kitara on ylhäällä”, Kilve sanoi sulkiessaan kaappeja ja suuntasi sitten portaikkoon. Elka ei ollut varma aikoiko Kilve tuoda kitaran alakertaan, vai oliko hänen määrä seurata tätä, mutta hän lähti Kilven perään.

Elka ehti Kilven huoneen ovelle juuri kun Kilve oli syöksymässä sieltä käytävään. He melkein törmäsivät toisiinsa ja Kilven pitelemän kitaran lava osui Elkaa rintaan.

”Kukas se nyt saa vammoja aikaan kitaralla”, Elka vitsaili ja hieroi rintaansa liioitellusti.

”Anteeksi”, Kilve naurahti ja otti askeleen taaksepäin. ”Ajattelin, että soitettaisini alhaalla, mutta voidaan me täälläkin.”

Elka astui sisälle Kilven huoneeseen. Vaikka heidän kaikkien huoneensa olivat melko samannäköisiä – sänky, kirjoituspöytä ja vaatekaappi kaikki samanlaista vaaleaa puuta – näytti Kilven huone selvästi erilaiselta, koska sen seinät oli päällystetty kaikenlaisilla papereilla: Nuoteilla, julisteilla ja kaikkein eniten valokuvilla, joita tämä oli ottanut polaroidkamerallaan. Elka äkkäsi itsensä monista kuvista, samoin Valonan ja Halhen, mutta oli myös monia kuvia, joiden ihmisiä Elka ei tiennyt. Kilven entisiä mökkikavereita tai Vuodenkimarakavereita. Oli seinällä muutama värikäs taulukin, jonka tämä oli kai saanut ystävältään.

Kilve sulki oven Elkan jäljessä ja laski kitaran hetkeksi kirjoituspöytänsä tuolille pedatakseen sänkynsä nopeasti. Jonkin lehti tipahti penkiltä alas. Kilve ei ollut siisteyden perikuva, vaan tämä tapasi haalia kaikenlaista pikkutavaraa nurkkiinsa, joka jäi aina lojumaan ympäriinsä. ”Oli minulla joskus päiväpeittokin, mutta minulla ei ole hajuakaan missä se on”, Kilve mutisi ja kävi vielä tarkistamassa, jospa se olisi vaatekaapissa. Vaatekaapista tipahti jokin paita Kilven avatessa se. Kive noukki paidan lattialta, viskasi sen kaappiin ja sulki nopeasti. Elka kohotti kulmaansa.

”Mitä?” Kilve kysyi kävellessään sängyn luo.

”Se paita tippuu tuolta myös seuraavalla kerralla”, Elka huomautti ja istui sängyn laidalle ja kurkotti kitaran käteensä.

”Mutta eipähän ole tämän kerran ongelma”, Kilve tokaisi istuessaan Elkan viereen.

”Tuolla asenteella ongelmat vain kasaantuvat”, Elka sanoi rämpyttäessään kitaraa pari kertaa painamatta mitään kieliä varrelta. Kilve ei vastannut. Kun Elka katsahti miestä, tämän kasvoilla oli hetken aikaa vakavan pohtiva ilme, ennen kuin tämä äkkäsi Elkan katsovan.

Kilven huulille nousi reipas hymy, melkein liian reipas, jotta Elka uskoisi sen aidoksi. ”Sinulla on etulyöntiasema, koska opetin sinua jo joskus.”

”Ei hätää, en muista mitään”, Elka huomautti.

”Onko mielessä minkä biisin haluaisit oppia?”

”En tiedä”, Elka tuumi ja ojensi kitaran Kilvelle. ”Mikä on sinun lempibiisisi?”

”En nyt tiedä onko minulla lempibiisiä”, Kilve vältteli ja silmäili sitten seinäänsä, jolla oli nuotteja. ”Mutta ainakin nuo jotka olen laittanut seinälle, on kivoja.”

”Mikä on aloittelijaystävällinen?” Elka kysyi.

”No ei mikään näistä nyt kovin vaikea ole”, Kilve totesi ja alkoi rämpyttelemään eri biisejä, mutisten itseskseen. ”Tämä on ihan kiva, mutta tässä on vähän vaikea hyppy… Ehkä ei. Tai tämä… tässä on kyllä tämä venytys… No tämä on ihan kiva myös”, Kilve totesi ja alkoi hymisemään sointujen mukana.

”Tykkään tuosta”, Elka myönsi. Melodia kuulosti rauhalliselta. ”Kuulostaa tutulta.”

”Se on Elvikseltä, Can’t help falling in love with you, aika kuuluisa biisi”, Kilve totesi, pitäen katseensa visusti kitarassa rämpytellessään. ”Riffejä sinun tuskin kannattaa vielä yrittää, aloitetaan soinnuista. Tässä on kyllä pari erillaista, mutta enhän minä voi päästää sinua liian helpolla, vai mitä”, Kilve virnisti.

Kilve soitti pari ensimmäistä sointua ja näytti, miten sormet asetetaan varrelle. Sitten hän ojensi kitaran Elkalle ja Elka yritti toistaa Kilven sormien asennon.

”Etusormi toisiksi alimmalle”, Kilve neuvoi.

”Eihän näitä voi muistaa”, Elka päivitteli heidän päästyään biisiä neljäsosa. Kitara tuntui kömpelöltä kädessä. Jotkut soinnut tuntuivat ihan mahdottomilta. Varsinkin G-soinnun tekemiseen eivät sormet tuntuneet mitenkään asettuvan mukavasti.

”Voihan”, Kilve naurahti.

”Eikä voi, miten tämän muka saa”, Elka tuskaili yrittäessään saada sormiaan asettumaan mukavasti kielille tehdäkseen G-soinnun. ”Tämä tuntuu kauhealta.”

”Sanoo tyyppi, joka harjoittelee muodonmuuttamista”, Kilve huomautti. ”Siihen tottuu.”

Elka naurahti. Ehkä se oli totta. Kaikkeen tottuu lopulta, kun toistaa tarpeeksi monta kertaa.

”Yritä nyt soittaa alusta”, Kilve ehdotti.

Elka päästi sormensa G-soinnusta mielellään. ”Mikä oli eka?” Elka kysyi otsa kurtistuen, sormet hapuilen kielien päällä.

”C-sointu.”

Elka nuolaisi huuliaan ja asetti sormensa epävarmasti kitaran kielille, muttei kuollakseen muistanut mikä sormi meni millekin kielelelle.

”Etusormi h-ykköselle, keskisormi d-kakkoselle ja nimetön a-kolmoselle”, Kilve neuvoi.

Elkan sormet lipuivat yhä epätoivoisesti kielien päällä. ”Tuo ei sano minulle mitään”, hän naurahti epätoivoisena.

Kilve tarttui yksitellen Elkan sormiin ja asetti ne oikeille kielille. Elka antoi oikean kätensä kynsien kulkea kielten läpi, saaden aikaan oikealta kuulostavan soinnun.

”Hyvä, sitten E-molli.”

Elka vetäisi syvää henkeä. ”Ja mikä se olikaan?”

Kului varmasti kaksi tuntia, ennen kuin Elka osasi kappaleesta yhden neljäsosan joutumatta jäämään miettimään kauheasti mihin kohtaan sormet pitikään laittaa. Sen jälkeen hänen ranteensa oli aivan jäykkänä.

Elka huokaisi raskaasti ja pyöritteli vasenta rannettaan. Muodonmuuttamisen kipu sentään meni heti ohi, mutta tämä jäi. ”Soita sinä”, Elka pyysi ja ojensi kitaran Kilvelle.

”Joko luovutit?” Kilve virnisteli ottaessaan kitaran vastaan.

”Minun täytyy lepuuttaa kättäni”, Elka sanoi ja hieroi rannettaan.

Kilve katseli kitaraa hetken aikaa ja rykäisi sitten ennen, kun alkoi laulaa.

”Wise men say only fools rush in
But I can't help falling in love with you.”

Elkan sydän hypähti hivenen. Hän oli varmasti kuullut sen biisin ennenkin, mutta Kilven laulamana se kuullosti erilaiselta… se sai hänen ihonsa kylmänväreille hyvällä tavalla. Kilve ei tyytynyt vain soittamaan sointuja, vaan näppäili kieliä taitavasti. Ne olivat varmaan niitä riffejä.

“Shall I stay?
Would it be a sin
If I can't help falling in love with you?”

Elka tarkasteli Kilven sormien sulavaa liikettä kitaran yllä. Kyse oli varmaan enemmän lihasmuistista kuin miettimisestä, mutta silti Kilve piti katseensa kitarassa, vaikka aiemmin Kilve oli pitkälti soittanut ne katsomatta.

”Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be.”

Kilven kasvot näyttivät niin rauhallisilta hänen soittaessaan ja laulaessaan. Musiikki tuli hänelle niin luonnostaan. Se oli osa Kilveä. Laulu suihkussa, hyminä neuloessa, radion ääni olohuoneessa, jalan rytmikäs naputtelu lattiaa vasten radion päällä ollessa... Joskus Elka kuuli huoneestaan, kuinka Kilve soitti ja lauloi huoneessaan hiljaa. Silloin Elka istui sängylleen korva seinää vasten ja kuunteli. Joskus Kilve oli jotenkin epävarma musiikkinsa suhteen, jota Elka ei oikein ymmärtänyt, sillä Kilven ääni oli pehmeä kuin enkelin. Ehkä se riippui biisivalinnoista. Kilve piti rokista ja sitä hän soitti välillä sohvalla istuskellessaan olohuoneessa. Mutta Elka ei ollut koskaan kuullut Kilven soittavan rakkauslauluja muiden kuullen. Ne olivat juuri niitä, joita Elka joutui kuuntelemaan seinän takaa.

”Take my hand, take my whole life too
For I can't help falling in love with you.”

Yksi Kilven lyhyistä kiharoista valahti otsalle Kilven eläytyessä musiikkiin. Elkan teki vähän mieli pyyhkäistä se pois kasvoilta… tunnustella kiharan pehmeyttä… vetää se suoraksi ja katsoa pomppaisiko se takaisin kiharaiseksi. Elka erotti Kilven poskilta muutamia haaleita pisamoita, jotka eivät näkyneet, ellei sitten istunut näin lähellä tarkastelemassa. Hän ei voinut kuin hymyillä pienille pisamoille. Katsellessaan Kilveä, Elkasta tuntui, että siltä luonnon kuului näyttää. Vaikka ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeä keväästä, hän näki ja tunsi, kuinka Kilve oli osa luontoa. Ehkä hän jotenkin tunsi toisen taikuuden, vaikka ei oikeastaan yrittänyt, mutta Kilve vain tuntui… turvalliselta, sellaiselta, josta hän ei ikinä halunnut luopua.

“Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be.”

Kilve ei juurikaan ikinä puhunut rakkaudesta tai mistään sellaisesta. Viime kesänä Niittylahden rannalla Kilve oli kuitenkin tunnustanut, että hän toivoi jonain päivänä rakastuvansa, vaikka ennen Kilve oli heittänyt vitsiä siitä, ettei hän kaivannut ketään kertomaan mitä sai ja ei saanut tehdä. Elka taas oli sanonut, ettei enää ikinä haluaisi rakastua, ei Seerin jälkeen. Mutta kun Elka katseli Kilven soittoa, hänet valtasi kummallisen lämmin, mutta hivenen kaihoisa tunne. Ehkä olisikin ihan kiva, jos joku sanoisi hänelle samanlaisia sanoja, kuin laulussa ja tarkoittaisi niitä.

”Take my hand, take my whole life too
For I can't help falling in love with you
For I can't help falling in love with you.”

Kilven ääni hiljeni loppua kohti. Kitaran sointu jäi kaikumaan pitkäksi aikaa, ennen kuin Kilve vilkaisi Elkaa varovaisesti hymyillen. Elka tunsi sydämensä hypähtävän omituisesti. Niin, joku… Hän ei saanut päähänsä kuin yhden jonkun, jonka haluaisi kuulla sanovan sellaisia sanoja.

Elka hymyili ja yritti saada jotain sanoja ulos, mutta hänen sisuksiaan kovertava kaiheuden tunne sai hänen päästään kaikki järkevät lauseet piiloon. ”Laulat hyvin”, hän sanoi. Hänen äänensä kuulosti jotenkin käheältä.

”Äh”, Kilve hymähti ja painoi katseensa kitaraan hämmentyneen näköisenä, tämän poskissa välähtävän hivenen vihreää.

”Ihan totta. Saisit laulaa useamminkin niin, että kuulen”, Elka vakuutti ja yritti tavoitella Kilven katsetta, mutta tämä tuijotteli kitaraansa ja näpäytteli satunnaisia kieliä. Hänen teki melkein mieli… jos Kilve vaan katsoisi häntä, ehkä he voisivat…

Kilve kohautti olkapäitään katse kitarassaan. ”Soittelenhan minä joskus”, hän rykäisi ja soitti hajamielisenä jonkin soinnun kitarasta.

Elka puraisi huultaan ja odotti vielä hetken, mutta kun Kilve ei vieläkään kääntänyt katsettaan, hänen oli hyväksyttävä, että hetki oli ohi. ”Sinun äänesi sopii hyvin tällaisille kappaleille”, Elka rikkoi hiljaisuuden.

Kilve naurahti ja hypähti istumaan puoliksi risti-istuntaan sängylle. ”Entäpä sinä sitten, antaa kuulua, minä säestän”, hän sanoi ja alkoi vetelemään sointuja.

”Ei, en osaa”, Elka huomautti pudistellen päätään.

”Et tiedä, jos et kokeile”, Kilve suostutteli ja kohotti kulmakarvojaan odottavasti.

”Varo vaan, saat kilpailijan”, Elka vitsaili.

”Ei meistä tule kilpailijoita, meistä tulee duo”, Kilve huomautti.

Elka painoi alahuulensa hampaidensa väliin. Duo kuulosti mukavalta… mutta ei hän osannut laulaa, joten hän pudisti päätään. ”Ei, ihan totta, en osaa. Se on sinun juttusi.”

Kilve mutristi huuliaan hetkeksi, pilke silmäkulmassaan ”No, sanoisin, että minulla kyllä meni paremmin, joten voitin vedonlyönnin”, Kilve sanoi pilke silmäkulmassaan.

”Sinä et edes osunut maalitauluun!” Elka huomautti. ”Minä sentään muistin sointuja.”

”Neljäsosan kappaleesta. Eikä se edes ole pitkä kappale. Sitä paitsi sinä annoit minun yrittää jousiammuntaa vain kaksi kertaa”, Kilve huomautti.

Elka nousi pystyyn ja ojensi kättään Kilveä kohti. ”No mennään sitten heti kokeilemaan uudestaan.”

Kilve huokaisi vastentahtoisena ja heitti kitaran Elkalta vapautuneeseen kohtaan sängylle. ”Ei huvita nyt. Siellä on kylmä.”

”Et halua kokeilla, koska tiedät ettet osaa”, Elka ilkkui hyväntahtoisesti.

”Ei, vaan en jaksa, koska siellä on kylmä”, Kilve totesi ja kävi makaamaan sängylleen, laittaen kätensä päänsä alle.

”No parasta pukeutua lämpimästi”, Elka sanoi ja tarttui Kilven käsivarteen kiinni vetääkseen tämän ylös, mutta Kilve suostui nousemaan vain istumaan asti. ”Vai annatko sinä minulle luovutusvoiton?” Elka kysyi.

”No, jonkunhan on hävittävä”, Kilve hymähti katsomatta häntä. ”Minä olen hyvä häviämisessä.”

Elka kurtisti kulmiaan. Jokin tässä mätti. Kilve ei noin vain luovuttanut, kun oli kyseessä vedonlyönti. ”Sinä yrität jotenkin huijata minua. Sinä huijaat aina.”

”Etkö luota minuun”, Kilve vitsaili vilkaisten häntä.

”En”, Elka naurahti.

Kilve mutristi suutaan leikillään. ”Olen loukkaantunut.”

”Tiedät mitä tarkoitan”, Elka huomautti. ”En luota sinuun, kun on kyse peleistä tai vedonlyönneistä. Muuten uskoisin haltuusi elämäni.”

Kilve avasi hetkeksi suunsa, mutta sulki sen sitten ja painoi katseensa hämmentyneenä lattiaan. Kilve meni aina sellaiseksi, hämmentyneeksi, kun puhuttiin jostain tunteellisemmasta. Muuten Kilve oli aina sanavalmis, mutta nykyään Kilveltä tuntui olevan usein sana hukassa.

Elka päästi Kilven käsivarresta irti. Jokin Kilveä vaivasi, mutta hän vaistosi, ettei se ollut Kilvelle helppo asia puhuttavaksi. Hän vilkaisi ikkunaa, jonka takana oli pimeä. ”Talvi on alkamassa”, hän sanoi. Hän tunsi vaihdoksen jo ihollaan.

”Niin”, Kilve totesi katsomatta häntä.

”Haluaisin kävellä hetken aikaa pihalla. Tuletko mukaan?”

Kilve vilkaisi Elkaa. ”Et sinä yleensä halua seuraa pihareissuille.”

”Nyt minä haluan. Sinut”, Elka sanoi. Hänen sydämensä hypähti hieman, sillä sanat tulivat ulos vähän eri tavalla kuin hän oli ne tarkoittanut. Tai ehkä ne tulivat ulos juuri sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut.

Kilve näytti hetken aikaa taas menevän hämilleen, mutta sitten hän naurahti ja nousi ylös sängyltä. ”No, mitä Elka haluaa, sen Elka saa.”

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 18. luku
« Vastaus #32 : 13.01.2019 16:18:16 »
Ahh, olipa ihana luku! <3 <3 Tai siis, alusta välittyi toki vielä aiemman konfliktin jälkipuinti ja sen tuoma hämmennys ja alakulokin, mutta sitten tuo tuo Elkan ja Kilven yhteinen hetki! Oli jotenkin tosi kiva lukea nimenomaan Elkan näkökulmasta nyt, ja huomata millä tavalla hän Kilvestä lopulta ajatteleekaan - että ei, Kilve ei ole todellakaan yksin tunteittensa kanssa, vaikka onkin niistä varmaan Elkaa tietoisempi. Elkan silmin tarkasteltuna Kilvestä muodostui jotenkin viehättävän pehmeä kuva, kun tämä lauloi. Ja siis että ylipäätään Kilve lauloi tuollaista rakkauslaulua, kun he ovat kaksin Kilven huoneessa... aaaa. Kaikki tämäntyyliset musiikkijutut vetoaa minuun aina tosi paljon, joten oli hienoa että Kilvelle ja Elkalle muodostui yhteinen hetki sen kautta. Kiitos paljon luvusta! :) Näistä kohdista tykkäsin erityisen paljon:

Lainaus
Vaikka ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeä keväästä, hän näki ja tunsi, kuinka Kilve oli osa luontoa. Ehkä hän jotenkin tunsi toisen taikuuden, vaikka ei oikeastaan yrittänyt, mutta Kilve vain tuntui… turvalliselta, sellaiselta, josta hän ei ikinä halunnut luopua.

Lainaus
”Nyt minä haluan. Sinut”, Elka sanoi. Hänen sydämensä hypähti hieman, sillä sanat tulivat ulos vähän eri tavalla kuin hän oli ne tarkoittanut. Tai ehkä ne tulivat ulos juuri sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut.
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 19. luku
« Vastaus #33 : 19.01.2019 11:53:07 »
Okakettu: Heheh olin itekin ihan aws fiiliksissä kun kirjottelin tota lauluhetkeä :3 Olihan se kai jo aikakin, että Elka alkoi huomaamaan Kilven toisenlaisessa valossa, eikö :D kiitos kommentistasi jälleen kerran :)

19. Valona

Syötyään epämukavassa hiljaisuudessa ruokansa loppuun, Valona nousi hitaasti narisevat portaat yläkertaan ja pysähtyi Halhen ovelle. Hän kuunteli hetken aikaa, mutta huoneesta ei kuulunut ääniä, joten hän koputti oveen.

”Sisään”, kuului hiljainen ääni huoneesta.

Valona avasi oven ja näki, että Halhe istui työpöytänsä ääressä kädessään kynä ja edessään vihko. Halhen hartiat olivat jännittyneet ja hänen silmissä oli keskittynyt ilme hänen tuijottaessa vihkoaan.

”Mitä sinä teet”, Valona kysyi varovasti.

”Suunnitelmaa”, Halhe tokaisi katse yhä vihossaan. Valona sulki oven takanaan ja käveli peremmälle huoneeseen, jonka seiniä peitti siellä täällä hiilipiirrokset.

”Minkälaista suunnitelmaa?” Valona kysyi ja kurkkasi Halhen olan yli. Ensimmäisellä riville oli kirjoitettu etsi vanhemmat, joka oli alleviivattu kahteen kertaan. Sen alle oli listattu vaaleankeltainen talo, järvi ja keltainen savupiippu.

”Suunnitelmaa löytää vanhempani, todistaa meidän kokemamme manipulointi ja pimeässä pitäminen todeksi ja paljastaa yhteiskunnan syrjintä meitä kohtaan”, Halhe tokaisi päättäväisesti.

”Se kuulostaa kovin työläältä”, Valona sanoi varovaisesti.

”Aloitan vanhemmistani”, Halhe sanoi ja osoitti vihkoon kirjoitettua sanaa kynänäkärjellään. ”Kun löydän heidät ja saan selville, että he ovat hyviä ihmisiä, minulla on enemmän todisteita näytettäväksi muille, kun värvään heitä puolelleni.”

Päättäväisyyttä Halhelta ei ainakaan puuttunut. ”Kuulostaa siltä, niin kuin aikoisit muodostaa kapinaliikkeen.”

”Ehkä minä aionkin”, Halhe totesi ja käänsi viimein katseensa Valonaan, katse täynnä itsepäisyyttä, jonka takana piileksi kipu. Valona ymmärsi Halhen tuskan. Jos hänellä olisi ollut vanhemmat, jotka olisivat välittäneet hänestä, hänkin olisi ollut murheen murtama samanlaisessa tilanteessa.

”Aiotko sinä nyt sanoa minulle, että olen väärässä ja minun pitäisi vain antaa tämän asian olla?” Halhe tokaisi.

”En”, Valona sanoi ja istahti kirjoituspöydän reunalle. ”Minusta sinä olet rohkea tehdessäsi noin. En vain halua, että joudut hankaluuksiin sen takia.”

Halhen katse pehmentyi. ”En minä aio tehdä mitään lainvastaista, en jos voin välttää sen.”

Valona nyökkäsi. ”Hyvä.”

Halhe laski kynän kädestään ja kosketti Valonan kämmenselkää. ”Anteeksi, että ärähdin sinulle. Se ei ollut kivasti tehty”, Halhe pahoitteli.

”Saat anteeksi”, Valona sanoi. Halhe ei ikinä satuttaisi häntä tahallaan, mutta viimepäivien stressi oli todella vienyt Halhelta voimat ja saanut hänet puolustuskannalle.

Halhe hymyili hieman ja huokaisi sitten väsyneesti. Hän rapsutti otsaansa kynänpäällä. ”Minä vain… en voi uskoa, että muistojani on poistettu, eivätkä he edes yrittäisi piilotella sitä”, Halhe mutisi ja laski päänsä käsiensä varaan. ”Tai siis minähän löysin ne tiedot noin vain kirjaston kirjoista. Olivat ne kyllä yläparvella, mutta kirjastonhoitaja päästi minut sinne kysymyksiä kyselemättä.”

”No, jos tämä kerran on uusi sääntö, että oppilaille ei kerrota erikoistaikuudenlajeista, ehkä he eivät olleet vielä osanneet varautua siihen, että joku saattaisi reagoida tähän”, Valona tuumi.

”Aika sinisilmäistä.”

”Niin.”

Vastapäisestä huoneesta alkoi kuulua kitaramusiikkia. Halhe tuijotti tyhjyyteen, ajatukset jossain kaukana. Valona vilkaisi taas Halhen vihkoa.

”No, mutta aloitetaan vanhemmistasi”, Valona sanoi. ”Mitä muistat heistä?”

Halhe käänsi katseensa hitaasti vihkoonsa ja veti syvään henkeä. ”En mitään oikeastaan. He ovat pitkiä ja ruskeatukkaisia”, Halhe sanoi ja otti käteensä toisella puolella pöytää olevasta pinosta yhden kirjan, jossa lukin Ulkomaailmassa kasvaneet lapset. ”Toivoin, että ehkä voisin yrittää palauttaa muistoni taikuuden avulla, jos ne on voitu poistaakin”, hän sanoi ja selasi kirjaa. ”Olen lukenut tämän kappaleen kongnitiivisesta taikuudesta, mutta sen mukaan se ei ole mahdollista.”

”Ai, onpa epäreilua.”

”Niin. Ehkä minun pitää käydä Vuodenkimarassa uudestaan ja katsoa jos kirjastosta löytyisi lisää tietoa”, Halhe empi.

”Tarjoutuisin mukaan, mutta en mitenkään jaksa sinne asti”, Valona pahoitteli.

”Ei se mitään. Ehkä minä kokeilen pyytää Meltaa mukaan”, Halhe sanoi hivenen synkkänä.

”Miten hän suhtautuu tähän?”

Halhe huokaisi ja käänsi katseensa kirjasta Valonaan. ”Hän sanoo, että ymmärtää, mutta minusta tuntuu, ettei hän kuitenkaan ymmärrä. Hänkin on kasvanut lastenkodissa. Olen huomannut, että hän on vähän sellainen…” Halhe epäröi.

”Millainen?”

”No, hän keskittyy itseensä”, Halhe huokaisi. ”Kuuntelen mielelläni hänen ongelmiaan ja autan häntä parhaani mukaan, mutta hän ei tee samoin minulle. Sanoo vain, että yliajattelen, kun selitän ongelmistani. Se on ärsyttävää.”

”Ehkä hän ei sitten ole se oikea”, Valona huomautti, ajatellen pakostakin häntä.

Halhe jyysti huultaan silmissään lasittunut katse. ”En tiedä. Ehkä”, Halhe sanoi ja ravisti sitten hivenen päätään ollakseen ajattelemasta asiaa.

Se oikea. Mistä edes tiesi kuka oli se oikea. Valona oli ajatellut, että hän olisi ollut se oikea, mutta sitten hän oli tehnyt selväksi, ettei halunnut olla tekemisissä Valonan kanssa. Vaikka hän ei ollut edes yrittänyt tutustua Valonaan saadakseen selville pitäisivätkö he toisistaan.

”Uskotko sinä sielunkumppaneihin?” Valona kysyi Halhelta.

”En oikeastaan. Tai siis en edes tunne ketään, jolla olisi sielunkumppani”, Halhe tuumi.

Valona naputti peukalonsa kynttä pöytää vasten. Hän halusi kuollakseen kertoa tästä asiasta Halhelle, mutta hän oli luvannut hänelle ettei kertoisi.

Halhe äkkäsi hänen hiljaisuutensa syyn. ”Tunnetko sinä?” hän kysyi.

Valona puraisi huultaan yrittäessään peittää hymyään.

”Valona? Tunnetko? Onko sinulla sielunkumppani?” hän hihkaisi ja nojautui tuolissaan eteenpäin.

”En saisi kertoa”, Valona harmisteli.

”Mitä? Mikset?” Halhe innostui ja laski kynän kädestään. ”Kerro nyt heti kaikki!”

Valona pudisteli päätään ja huokaisi raskaasti. Hymy hänen kasvoiltaan lipui hiljalleen pois. ”Hän ei usko sielunkumppanuuteen. Me suutelimme kerran, mutta siihen se jäi”, hän harmisteli.

”Mitä? Aika typerys, kuka muka tapaa sielunkumppaninsa ja sanoo ettei usko siihen”, Halhe ihmetteli. ”Mutta siis teidän taikuus ei satuttanut vai?”

Valonan suupieli nytkähti hivenen. ”Ei. Se tuntui ihanalta. Kuin omalta taikuudelta, mutta tavallaan hieman vieraalta. Uudelta ja jännittävältä”, hän selitti kaihoisasti. ”Mutta parasta on se, kun taikuudet yhdistyvät. Se oli oikeastaan vahinko, me satuimme taikomaan samaan aikaan. Kun se tapahtui, se oli kaksin kerroin vahvempaa kuin oma taikuus. Se vasta tuntui ihanalta”, Valona huokaisi.

”Mutta eikö se ole tosi intiimiä”, Halhe kysyi madaltaen ääntään. ”Vähän niin kuin seksiä?”

”En tiedä, enhän minä osaa liitää tai mitään, minä olen aina ajatellut, että vasta se on, kun yhdistää taikuuden liitämällä”, Valona tuumi.

”Ehkä”, Halhe sanoi ja puraisi huultaan. ”Mutta olen kateellinen, Melta ei kyllä ole minun sielunkumppanini. Viimeeksi kun minä kävin hänen luonaan, minä kosketin vähän hänen taikuuttaan saadakseni selville joko me rakastamme toisiamme, mutta ilmeisesti ei, koska se sattui”, hän huokaisi.

”No luulisi, että kun rakastaa sen sitten tietää ilman sitäkin”, Valona huomautti.

”Niin kai”, Halhe mutisi ja painoi katseensa taas vihkoonsa.

”Mutta etkö sinä sitä paitsi sanonut, ettet usko sielunkumppanuuteen?” Valona huomautti.

”No en minä välttämättä usko, että sielunkumppanuus tarkoittaa sitä ne kaksi henkilöä on tarkoitettu toisilleen, mutta kyllä kai se jotain tarkoittaa, jos pystyy koskettamaan toisen taikuutta ilman, että se sattuu”, Halhe huomautti ja kohotti sitten kulmiaan. ”Kuka tämä mysteerinen hän muuten on?”

Valona pudisti päätään purressaan huultaan. ”Lupasin etten kertoisi kenellekään.”

”Eli minä tunnen hänet? Onko hän koulusta?”

”No on, mutta enempää en sano”, Valona sanoi vahvasti.

”Oliko hän sinun luokallasi?” Halhe jatkoi kiusoitteluaan.

”Sanoinhan, etten kerro enempää”, Valona naurahti.

Halhe mutristi suutaan, mutta antoi sitten asian olla. ”Ai niin, minulla on nämä sinun kirjasi”, Halhe sanoi ja osoitti pienempää pinoa oppikirjapinonsa takana. ”Siellä on myös se Vuodenkierron sadut. Senkö takia sinä halusit sen? Että voit lukea Tarina sielunkumppaneista.

”Joo”, Valona myönsi ja kurotti ottamaan ruskean kirjan pöydältä. Tarina sielunkumppaneista oli ensimmäinen tarina satukirjassa ja myös kuuluisin luonnon lasten satu.

”Nimi on kyllä vähän hämäävä, eihän siinä niin paljon edes kuvata prinsessan sielunkumppania. Oliko se Tanori?” Halhe muisteli

”Taonor kai. Siitä on aikaa, kun olen lukenut tämän”, Valona sanoi ja alkoi lukea ääneen.

Olipa kerran valtakunta, jota kutsuttiin Vuodenkierroksi. Vuodenkierron valtakunta oli harmonisessa tasapainossa luonnon kanssa ja sen vuodenajat seurasivat toisiaan tasaisesti ja varmasti, jotta jokainen valtakunnan asukas sai elää vuodenaikansa yhtä kauan. Luonnon lapset olivat pitäneet yllä rauhaa jo vuosisatoja jalon kuninkaan ja kuningattaren johdolla sekä luotettavan hovitietäjän avustuksella. Eräänä päivänä kuningaskuntaa kohtasi tragedia: kuningatar menehtyi, jättäen jälkeensä kaipaavan puolison sekä äidittömän prinsessan. Kuningasparilla oli nimittäin myös tytär, prinsessa Laula, jonka kevään taikuus löi vahvuudellaan ja kauneudellaan laudalta kaikki valtakunnan taikovat. Mikään taikuus ei kuitenkaan voinut pelastaa kuningatarta, sillä kuolemaa ei voinut vahvinkaan taikuus huijata.

Kuningas oli varma, ettei koskaan löytäisi uutta kuningatarta, mutta vuodenkierron kuluttua kuningattaren menehtymisestä kävi niin, että kuningas rakastui päätä pahkaa kauniiseen talven lapseen, jonka taikuus oli kieroa ja petollista, mutta peitonnut itsensä hurmaaviin valeasuihin, joiden ohi kuningas ei nähnyt, vaikka prinsessa yritti isäänsä varoittaa. Häitä tanssittiin ja kuningatareksi tultuaan uusi kuningatar huijasi kuningasta luovuttamaan voimansa ja näin kuningatar hallitsi kahta vuodenaikaa: talvea ja syksyä. Taikuutensa menetettyään kuningas kuihtui pois, mutta uusi kuningatar lavasti sen sairaudeksi. Vain kuninkaan sisäpiiri ja tytär tiesivät totuuden. Hovitietäjä oli kuullut, että kuningatar yrittäisi samaa prinsessalle, joten hän pakeni linnasta yhdessä prinsessan kanssa, ennen kuin kuningatar ehtisi toteuttaa suunnitelmaansa.

Prinsessa Laula suri isäänsä ja kotinsa menetystä, mutta tietäjä vakuutti, että prinsessa olisi turvassa mökissä keskellä metsää. Prinsessa yritti jatkaa elämäänsä, mutta eräänä yönä metsä syttyi ilmiliekkeihin.

Prinsessa ja tietäjä joutuivat pakenemaan mökistä ja saivat selville, ettei mystinen metsäpalo ollut ainoa luonnonkatastrofi, joka oli tapahtunut valtakunnassa lähiaikoina. Kesä oli lopuillaan ja syksy alkamassa, mutta jossain päin valtakuntaa satoi lunta ja toista piinasi hirmuhelle. Vuodenkierto oli häiriintynyt ja prinsessa arveli tietävänsä miksi.

Vuodenkierron kansalaiset olivat alkaneet kapinoida uutta kuningatarta vastaan, sillä tämä ei tehnyt mitään auttaakseen kotinsa luonnonkatastrofeissa menettäneitä kansalaisia, vaan käytti valtakunnan rikkaudet itseensä. Kuningatar oli kuitenkin vahva, eikä muiden taikuudesta ollut hänelle vastusta: hän oli saanut jo kolmannen uhrinsa, yhden kruunulle uskollisista ritareista, ja niinpä kuningatar hallitsi nyt myös kesää. Niin myös valtakunnan vuodenkierto häiriytyi entistä enemmän: Yksi puoli hukkui lumeen, toinen tuhotulviin, kolmas paloi liekeissä ja neljättä kiusasivat viimat.

”Kuningattaren taikuudet sotivat toisiaan vastaan”, tietäjä kertoi prinsessalle tämän udellessa miksi luonto kiusasi heitä eikä kuningatarta, ”Luonto yrittää vastustaa pahaa kuningatarta, mutta hän on piiloutunut kolmen taikuuden alle, eikä luonto osaa hyökätä suoraan häntä vastaan.”

”Mitä me voimme tehdä?” prinsessa harmitteli. ”Mitä käy, jos paha kuningatar saa keväänkin haltuunsa?”

”Katastrofi”, tietäjä vastasi synkästi. ”Se ei voi tapahtua. Mutta hän on väärä kuningatar. Valtaistuin on sinun, prinsessa Laula. Sinun on kukistettava hänet.”

”En minä mahda hänelle mitään”, prinsessa huomautti lannistuneena. Vaikka hän oli vahva ja edistynyt taikuudessaan, hän ei voisi peitota kuningatarta, joka hallitsi jo kolmea vuodenaikaa.

”Et yksin, mutta ehkä erään loitsun avulla”, tietäjä tuumi. ”Voimakkuus kuningattaren peittoamiseen on mahdollista saavuttaa luonnollisellakin tapaa. Kahden henkilön yhdistynyt taikuus on vahvempaa kuin mikään, minkä kuningatar voi riistää toiselta.”

”Kenen taikuuteen minä yhdistäisin omani?” prinsessa kysyi.

”Sellaisen, jonka taikuus on samanlaista kuin sinun. Kuningataren hallitsemat taikuudet eivät ole sopivia toisilleen, joten ne hylkivät toisiaan ja saavat aikaan katastrofeja. Olkoon tämä opetus, että luonnon lapsi voi hallita vain yhtä vuodenaikaa, ei sen enempää. Luontoa ei ole tarkoitettu kahlittavaksi”, tietäjä selitti ja kohotti kätensä prinsessaa kohti. ”Tämä on vahva loitsu, joka ei ole tarkoitettu yksin suoritettavaksi, mutta muutakaan emme voi tehdä”, tietäjä sanoi synkästi. ”Tämän jälkeen sinun on löydettävä sielunkumppanisi, jotta voitte peitota pahan kuningattaren.”

”Miten minä löydän hänet?” prinsessa ihmetteli.

”Kosketa hänen taikuuttaan, jos se ei satu, tiedät, että hän on se oikea”, tietäjä selitti ja suoritti sitten loitsun. Loitsu oli vaativa ja se vei tietäjän viimeisetkin voimat. Sen suoritettuaan, tietäjän eloton keho kaatui maahan.

Tietäjä oli antanut henkensä pelastaakseen valtakunnan, joten prinsessa Laula aikoi löytää sielunkumppaninsa, mitä tahansa se häneltä vaatisikin. Hän pelastaisi valtakuntansa.

Sana tietäjän loitsusta kulki kuiskeina pitkin valtakuntaa ja prinsessa Laulan luokse saapui kaukaakin kuningatarta vastustavia kokeilaita hänen sielunkumppanikseen. Prinsessa kosketti heidän taikuuttaan yksi toisensa jälkeen, mutta sai tulokseksi vain kipeät sormet. Samaan aikaan Vuodenkierron valtakunta tuhoutui entisestään kuningattaren keskityttyä etsimään sopivaa kevään lasta, joka voisi antaa hänelle voimansa. Kukaan kuningattaren kokelaista ei ollut tarpeeksi vahva suorittaakseen rituaalia, sillä luonto oli oppinut vastustamaan kuningatarta tappamalla kuningattaren uhrit ennen kuin sidos onnistui. Kuningatar tiesi, että oli yksi, joka saattaisi selvitä: valtakunnan vahvin kevään lapsi, prinsessa Laula.

Niinpä kuningatar tarjosi suurta palkkiota vihjeestä prinsessa Laulan olinpaikasta. Vaikka prinsessa vaihtoi useasti paikkaa etsiessään sielunkumppaniaan, ei hän voinut pakoilla kuningatarta pitkään. Viimein kuningatar löysi prinsessan, eikä prinsessa ollut vieläkään löytänyt sielunkumppaniaan. Prinsessa tiesi kuolevansa, mutta rukoili silti taikuudeltaan keinoa löytää sielunkumppaninsa. Ei oman henkensä vuoksi, vaan koko valtakunnan.

Taikuus vastasi hänen rukouksensa. Prinsessan sielunkumppani oli kuullut prinsessan avunhuudon ja liitänyt paikalle hetkessä. Pojan nimi oli Taonor, ja kun prinsessa Laula ja Taonor yhdistivät taikuutensa kuningatarta vastaan, taikuus ei kirveltänyt prinsessan sormia vaan toimi yhtenä, jonka he ohjasivat pahaa kuningatarta vastaan. Kuningatar tuhoutui ja sen mukana myös valtakuntaa piinaavat lumimyrskyt, tuhotulvat, metsäpalot ja pyörremyrskyt hälvenivät.

Siitä hetkestä alkaen prinsessa Laula tunnettiin kuningatar Laulana. Hän oli vahva ja oikeudenmukainen kuningatar ja hallitsi pitkään rinnallaan kuningas Taonor. He toivat valtakuntaan rauhaa, hyvinvointia ja ennen kaikkea rakkautta, sillä he halusivat, että muutkin saisivat tuntea sen rakkauden, jonka hekin tunsivat.

Siitä hetkestä lähtien jokainen uusi luonnon lapsi, joka syntyi maailmaan, jakoi sielunsa ja taikuutensa toisen kanssa.


”Eipä paljon puhuta Taonorista joo”, Halhe totesi Valonan lopetettua.

”Niin”, Valona myönsi ja sulki kirjan. ”Ehkä se on tyhmää uskoa tähän satuun, mutta… sinä et ymmärrä, Halhe, se tunne… tai siis en minä tiedä miltä rakkaus tuntuu, mutta sen kuvan minkä minä olen saanut kirjoista,” hän sanoi ja vilkaisi sitä romantiikkatrilogiaa, jonka oli pyytänyt Halhea lainaamaan hänelle, jotta hän voisi verrata tunnettaan johonkin, ”se saattaa olla aika lähellä sitä tunnetta, kun kosketin hänen taikuuttaan.”

”Eikö hän sitten tuntenut samoin?” Halhe ihmetteli.

Valona laski katseensa käsiinsä. ”En tiedä… ehkä hän tunsi, tai sitten ei. Se on monimutkaista”, hän sanoi. Hän vaistosi, että Halhe haluaisi tietää lisää, eikä hän voisi kertoa, joten hän vilkaisi taas Halhen vihkoa. ”Mutta joka tapauksessa, se ei ole tärkeää, toisin kuin tämä”, hän sanoi ja napautti Halhen vihkoa. ”Mistä me aloitamme sinun pienen vallankumouksesi suhteen?”

Halhe naurahti ja laski katseensa vihkoonsa. Hän mietti hetken ja kirjoitti sitten vihkoonsa uuden sanan: Vuodenkimara.

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 19. luku
« Vastaus #34 : 20.01.2019 16:34:06 »
Valonan ja Halhen hetkistä on aina mukava lukea, huomasin tätä lukua lukiessani että olen suorastaan kaivannut niitä.  :) Halhelle teki varmaankin hyvää kertoa suunnitelmastaan ja tunnelmistaan Valonalle, joka kuitenkin suhtautuu asiaan esmes Kilveä neutraalimmin. Sielunkumppanuus-asia oli silti ehdottomasti tämän luvun mielenkiintoisin juttu, hienoa päästä lukemaan siitäkin lisää tarkemmin - ja tuo, että Valona on mitä ilmeisimmin kohdannut sielunkumppaninsa! Tykkään siitä, että se on kuitenkin konseptina vähän sellainen myyttinen ja epäselvähkö (hahmojen näkökulmasta siis), ja suhtautuminen riippuu todella paljon aina hahmosta. Mystinen hän taas, ää, tahdon kuulla lisää! :D Kaiki satuelementit ovat minusta (näin yllättäen) aina todella ihania, joten pidin todella paljon siitä, että sielunkumppanuutta käsiteltiin myös tuon sadun kautta. Ja tuo, että Valona on valmis auttamaan Halhea - ”Mistä me aloitamme sinun pienen vallankumouksesi suhteen?”
<3 Kiitos luvusta!
« Viimeksi muokattu: 20.01.2019 19:30:53 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 20. luku
« Vastaus #35 : 26.01.2019 13:25:29 »
Okakettu: Totta, viimeisestä kunnollisesta Halhe + Valona hetkestä on ollut liian kauan :D Mukavaa että tykkäät sielunkumppani-konseptista, tykkäsin itse kovasti tuon sadun kirjottamisesta, voin kai jopa vinkata että satuja tulee vielä ainakin yksi lisää ;) Ehkä innostun kirjottamaan niitä enemmän, ainakin ne on kivoja tapoja täyttää lukuja, jotka muuten jäis lyhyehköiks :D Aloin miettiä että niitähän vois melkein kirjottaa vaikka spin-offeina erilliseen topaan jos tän jatkiksen loputtua jäis vielä jotain hampaankoloon. Ei sillä että tän loppu häämöttäis mitenkään pian :D Kiitos kommentistasi :)

20. Kilve

Kilve hengitti kirpeää ilmaa keuhkoihinsa ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Oli tärkeää, että hän pysyisi rauhallisena yrittäessään harjoitella taikuutta, mutta jo ajatus taikomisen harjoittelusta sai hänen olonsa kurjaksi ja jännittyneeksi, koska hän tiesi epäonnistuvansa. Elka oli mennyt jo sisälle heidän pienen kävelyreissunsa jälkeen, mutta Kilve oli jäänyt vielä hetkeksi. Rii tulisi kohta käymään, joten hän oli sanonut Elkalle odottavansa Riitä, mutta hän halusi jäädä toisestakin syystä.

Kilve käveli hiekkatietä eteenpäin hetken aikaa kädet viittansa sisätaskuissa. Täytyi päästä tarpeeksi kauas, jotta häntä ei voisi nähdä helposti ikkunasta.

Kun Kilve pääsi nyppylän taakse, eikä nähnyt muuta kuin mökin katon, hän veti kätensä viittansa laskoksista esiin ja yritti herätellä taikuuden käsiin. Kun hän sai taikuuden pakotettua iholle, sen käyttäminen oli hieman helpompaa hetken aikaa. Taikuus oli tummanvihreää, eikä se yllättänyt Kilveä. Hän tunsi olonsa kovin toivottomaksi jo nyt.

Hän loi kätensä ylle pallon vihreää valoa ja yritti muodostaa siitä erilaisia kuvioita. Ympyrä, kolmio, neliö, suorakulmio ja sitten kolmiulotteisiin kuvioihin. Se onnistui suhteellisen helposti. Hän antoi valon sammua ja nosti taikuudella maasta ruskean, kuuraisen lehden. Hän yritti palauttaa sen lehtivihreän takaisin, tehdä siitä taas notkean ja vihreän lehden, mutta hänen taikuutensa kipinät vain väreilivät lehden pinnalla sulattaen kuuran ja saaden sen näyttämään sen takia hivenen vihreämmältä.

Viiden minuutin tuloksettomuuden jälkeen. Kilve rytisti lehden kämmenensä sisään ja päästi sen putoamaan maahan palasina. Hän potkaisi hiekkaa turhaantuneena siitä kohtaa, mihin lehdenpalaset olivat pudonneet ja nosti sitten katseensa hämärtyvään loppusyksyn iltaan. Sen pitäisi muuttua helpommaksi, kun talvi oli lähestymässä ja kevät vain neljäsosavuodenkierron päässä, mutta ei se tuntunut. Mitä jos se ei olisi yhtään helpompaa kevään saavuttua? Taaskaan.

Kilve hengitti syvään ja yritti ajatella jotain muuta. Totuus oli se, että asia vaivasi häntä koko ajan syvällä, eikä ollut helppoa katsella, kun Elka ja Halhe käyttivät taikuuttaan sen enempää miettimättä tavallisiin arkipäivän asioihin, kun samat asiat olivat hänelle suuria ponnistuksia. Hän esitti, ettei se haitannut, hän esitti, että hänkin osasi, mutta oikeasti hän vain piilotti kipunsa ja ponnistelunsa hymyn taakse.

Samassa nummea pitkin lähestyi vihreä valo. Se pysähtyi muutaman metrin päähän hänestä ja materilisoitui sitten ihmiseksi. Riin pitkähköillä kasvoilla oli tuttu leveä hymy. Tällä oli yllään viininpunainen takki ja maiharit ja niiden kanssa mustat housut. Hiukset olivat pirteän oranssit, toisella puolella siiliksi ajetut ja toisella olkapituiset. Viimeksi, kun Kilve oli nähnyt Riin, tämän hiukset olivat olleet melkein valkoiset ja yltäneet vasta leuan tienoille.

”Hei käki”, Rii tervehti pirteästi.

Kilve virnisti Riin antamalle lempinimelle. Se oli saanut alkunsa silloin, kun he olivat riidelleet jostain tyhjänpäiväisestä ja Rii oli onnistunut jotenkin vahingossa kiroamaan Kilven, että hän ei pystynyt viikkoon puhumaan muuten kuin käen tavoin kukkuen. Opettajat olivat olleet ihmeissään siitä, mutta moiset vahinkopurkaukset eivät olleet aivan tavattomia lapsuudessa. Kilven kouluaikona joku oli saanut päähänsä elefantinkorvat kokonaiseksi kuukaudeksi ja jonkun käsi oli muuttunut näkymättömäksi. Rii oli jopa hankkinut hänelle käkikellon, joka nykyään roikkui heidän mökkinsä olohuoneessa.

”No hei noita”, Kilve vastasi lempinimellä, jonka oli sen seikkauksen jälkeen antanut Riille. ”Minne jätit luutasi?”

”Lähdin niin kiirellä, että unohtui kotiin”, Rii vitsaili ja veti Kilven halaukseen. Riin tuttu pirtsakka tuoksu sai Kilven hymyilemään.
”Vieläkö asut Kellonkylässä?” Kilve kysyi heidän erottuaan halauksesta.

”Joo, mutta muutin ihan sen laidoille, missä on vähän mukavampaa meikäläisille. En kestänyt jäädä siihen kaupunkiasuntoon, kun opiskelut menivät plörinäksi”, Rii huokaisi hieman irvistäen ja sipaisi maalitahraisella kädellään oransseja kiharaisia hiuksiaan. Riin käsiä harvoin näki ilman maalia, eikä tämä ollut tainnut jättää pensseliä nurkkaan mökistä lähdettyäkään.

”Taidat maalata yhä”, Kilve nyökkäsi Riin maalitahraisia käsiä kohtaan.

Rii vilkaisi kättään ja yritti rapsuttaa valkoista maalia pois kädestään, mutta se ei juuri lähtenyt. ”Tällä kertaa enimmäkseen seiniä. Olen töissä maalarina eräässä rakennusfirmassa.”

”No sehän on sinulle oikea unelma-ammatti, sinua ei mökissä ikinä nähnyt ilman pensseliä ja maalitahroja”, Kilve huomautti.

Rii hymyili, mutta kohatutti olkapäitään, tuijotellen mökin kattoa nyppylän takana. ”No, enpä tiedä. Se on ihan kivaa puuhaa, vaikka sydämeni välillä vielä halajaa biologiksi”, Rii totesi. ”En käsitä, miten jotkut pystyvät siihen. Asumaan ja opiskelemaan kaupungissa. En kestänyt edes vuotta”, Rii naurahti surullisesti ja laski katseensa punaisiin kuluneisiin maihareihinsa, jotka tämä oli omistanut jo mökissä. Niissäkin oli maalitahroja.

”Eikö sitä olisi voinut suorittaa vaikka jotenkin etäopintoina?” Kilve kysyi.

”Ei sitä kovin helpoksi tehdä. Olisi pitänyt hakea erikseen jollekin etäopintolinjalle tai jotain, mutta sinne otetaan vain kaksi henkilöä vuodessa, että joopa joo hyvät mahdollisuudet”, Rii selitti pettyneenä ja huokaisi sitten syvään laittaakseen hieman pirteämmän ilmeen kasvoilleen. ”Mutta ei se maalarin hommakaan paha ole. Vaikka yleensä kaikki tylsimykset haluavatkin yksivärisiä seiniä.”

”No minä liityn sinun seuraasi maalariksi sitten, mikäli jollain ihmeellä pääsen lähtemään täältä ensi vuoden puolella”, Kilve naurahti.

”Ei mennyt se tapaaminen hyvin vai?” Rii kysyi.

Kilve pudisti päätään. Hän oli soittanut Riille ennen tapaamistaan ryhmänohjaajansa kanssa ja kysynyt neuvoja siitä, mitä hän olisi voinut tehdä huijatakseen, että osasi edes jotain. Rii oli sanonut saman minkä hän jo tiesi: ei voinut huijata. Ei sillä, että Rii edes tietäisi kunnolla mitä hän kävi läpi, tämä kun oli viettänyt mökissä vain ne tavalliset kolme vuotta.

”Minulle edes liitäminen ei ole mahdollisuus. Minulla on kuulemma heikko aura”, Kilve sanoi ja sai ihmeekseen lauseen ulos ilman, että hänen äänensä alkoi tärisemään.

”No eihän se välttämättä tarkoita, ettet pystyisi siihen”, Rii yritti. ”Tai siis, sinähän kuitenkin osaat vähän liitää, etkö?”

”Joo, mutta vain pieniä matkoja kerrallaan, eikä se tunnu niin ihmeelliseltä”, Kilve tunnusti. ”Tai siis se tuntuu niin kuin tasapainoilisin heikolla jäällä, joka murtuu hieman enemmän jokaisesta askeleesta.” Rii oli ainoa henkilö, jolle hän uskalsi tunnustaa sen.

”Ehkä se on kiinni harjoittelusta?” Rii yritti.

Kilve kohotti kulmaansa. ”Luuletko, etten muka ole yrittänyt tarpeeksi tosissani?”

”En minä sitä, mutta ehkä se vain vaatii aikaa-”

”Ryhmänohjaajani suoraan sanoi, että minulla on heikko aura. Ei se siitä lopullisemmaksi muutu”, Kilve keskeytti synkästi ja potkaisi taas jäätynyttä hiekkaa kengänkärjellään. Hän oli jo luovuttanut, sehän se surullisinta oli. Sen tapaamisen jälkeen, hän oli lopullisesti menettänyt uskonsa ja hänestä tuntui, että hänen taikuutensa oli heikentynyt entisestään.

”No… Entä sitten? Ei se ole maailmanloppu”, Rii huomautti. ”Tai siis en minäkään juuri ikinä käytä taikuutta töissä. Tavalliset ihmiset pärjäävät ilman taikuutta, niin voit sinäkin.”

”Joo”, Kilve mutisi tunkien kädet taskuihinsa. ”Mutta silti, se ottaa päähän.”

”Ymmärrän”, Rii sanoi myötätuntoisesti ja kiersi sitten käsivartensa Kilven harteiden ympärille. ”Ehkä sinun kannattaa pitää siitä tauko. Et ajattele sitä ollenkaan. Tehdään jotain kivaa. Muistutahan minua, mitä te erakot kutsuittekaan hauskanpidoksi?” hän kysyi heidän lähtiessään hitaasti kävelemään mökkiä kohti.

Kilve naurahti. ”Istuskelua mökissä.”

”Voi voi, no olet onnekas, että sinulla on minut. Toin sinulle jotain”, Rii sanoi pahaenteisen kuuloisena.

”Mitä?” Kilve uteli.

Rii irrotti otteensa Kilven hartioilta ja veti punaisen takkinsa taskusta pienen pussillisen jotain vihreää. Kilve kurtisti kulmiaan. ”Milloin sinusta on tullut pilviveikko?”

Rii naurahti. ”Silloin kun sain potkut koulusta”, hän sanoi pirteästi. ”Joo sain potkut, en eronnut, valehtelin sinulle, mutta joka tapauksessa, tämä on hyvää lääkettä, kun harmittaa vietävästi. Ja ehkä taikuutesikin tykkää, kun rentoudut vähän.”

”No, olen valmis kokeilemaan mitä tahansa”, Kilve myönsi ja kyllähän hän oli kiinnostunut miltä ruohon polttaminen tuntuisi. ”Miksi sait potkut?”

”En saanut tarpeeksi opintopisteitä, kun repuutin kursseja”, Rii tuhahti. ”Sanoivat, etteivät voi antaa minulle etuoikeuksia koska olen luonnon lapsi. En minä olisi etuoikeuksia kaivannut, vaan vähän joustokykyä, mutta ei. Taisivat olla iloisia, kun pääsivät minusta. Mokomat rasistit.”

He ehtivät nyt ovelle, jonka Kilve työnsi auki.

”Terve taloon”, Rii sanoi reippaasti ja alkoi riisua takkiaan. Kilve heitti oman viittansa naulaan, josta se valui lattialle, mutta häntä ei jaksanut kiinnostaa.

”Hei”, vastasi Elka, joka oli ainoa, joka istui olohuoneessa nojatuolissa.

Rii tutkaili mökkiä kävellessään muitta mutkitta sisään. ”Ihan samalta näyttää”, hän hihkaisi ja venytti kaulaansa keittiön suuntaan. ”Maalitahranikin ovat vielä keittiön lattiassa”, hän naurahti ja heittäytyi sitten sohvalle, joka oli ollut hänen lempipaikkansa mökissä.

”Valona sai taiottua tuoreimpia pois, mutta ne sinut ykkösvuonna tekemäsi eivät lähde enää millää. Ne ovat osa tätä mökkiä”, Kilve virnisti ja istui naisen viereen.

”Käydäänkö heti asiaan?” Rii kysyi vinkaten Kilvelle silmää.

”Mitä muuta muka haluaisit tehdä? Sudokuja?” Kilve heitti.

Rii naurahti ja laski sohvapöydälle pari pussia, jossa toisessa oli itse tavara ja toisessa käärintävälineet.

”Mitä nuo ovat?” Elka kysyi ja laski lehden käsistään.

”Ruohoa vaan”, Rii sanoi ottaessaan toisesta pienestä pussista käärintäpapereita.

”Ei taida olla sitä ruohoa, joka kasvaa takapihalla”, Elka arvasi vakavana.

”No ei kaikkien takapihalla, ei”, Rii myönsi ja avasi yhden kymmenen sentin mittaisen paperin pöydälle.

Elka vilkaisi Kilveä ja kohotti kulmiaan, sanoen äänettömästi oletko tosissasi?

Kilve kohautti hieman olkapäitään ja viesti kasvoillaan mitä se haittaa?

”Vielä sisällä, niinkö?” Elka tiuskaisi. Tämän silmissä oli jäinen katse, eikä se johtunut vain nurkan takana koputtavasta talvesta.

”Avaan ikkunan”, Kilve sanoi väliinpitämättömästi.

”Kyllä herra tiukkapipollekin riittää”, Rii sanoi. Elkan ilme muuttui vielä kylmemmäksi, loukkaantuneeksi.

”Hän ei käytä tuota sanaa”, Kilve oikaisi.

”Mitä, tiukkapipoako?”

”Ei kun herra”, Kilve sanoi.

Rii katsoi Kilveä hetken ennen kuin ymmärsi ja vilkaisi sitten Elkaa. ”Ai, okei. Sori, korjaan: Tiukkapipollekin riittää”, hän sanoi ja hymyili Elkalle, joka ei vastannut hänen hymyynsä. Rii kääntyi Kilven puoleen ja ojensi käärityn sätkän Kilvelle. Kilve katsoi sitä hetken, mutta otti sen sitten etusormensa ja peukalonsa väliin.

”Älä, Kilve, tuo on vaarallista”, Elka sanoi painokkaasti.

”Ei tämä mitään heroiinia ole, yhdestä kerrasta ei tule riippuvuutta”, Rii huomautti kaivaessaan sytkärin taskustaan.

”Tuo on laissa kiellettyä syystäkin.”

”Rauhoitu, ei tämä niin iso juttu ole”, Kilve huomautti tietämättä varmasti pitäisikö hänen laittaa sätkä huulilleen ennen kuin Rii sytyttäisi sen. ”Sitä paitsi usessa maassa tämä on sallittua.”

”Useammassa ei ole”, Elka kivahti. ”Mikä halu sinulla on vahingoittaa kehoasi? Etkö ole oppinut mitään Laavelta?”

Kilve huokaisi. Joo Laave aina sanoi, että älkää alkako tupakoimaan, sitä ei noin vain lopeteta ja se tekee vain hallaa keholle. Mutta tämä oli eri asia. ”Kuule elämä käy täällä aika tylsäksi, älä nyt yritä pilata tätä, kun kerrankin tapahtuu jotain erilaista”, hän sanoi terävästi. Elka ei voinut ymmärtää, sillä tämä sentään pystyi harjoittelemaan liitoa ja taikuutta, mutta Kilvellä ei ollut täällä enää oikeastaan mitään tekemistä. Neulomuksia oli kaikilla enemmän kuin tarpeeksi, eikä kitaraa jaksanut soittaa jatkuvasti.

Rii napsautti sytkäriin liekin ja vilkaisi Kilveä. Kilve nyökkäsi katsomatta Elkaa, joka tuhahti ja marssi kovaäänisesti yläkertaan.

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 20. luku
« Vastaus #36 : 28.01.2019 00:10:42 »
Satu-spin-off kuulostaa oikein hyvältä! Tarvitsenkin jotakin piristävää ajateltavaa tämän luvun jälkeen, nyyh. Olisi kai pitänyt tietää, että aiemman pehmeyden jälkeen pitää tulla mukaan vähän säröjäkin, mutta silti, tekisi mieli ravistella sekä Kilveä että Elkaa. Keskustelkaa kunnolla älkääkä antako tällaisen tulla väliinne, jooko... :D Kilven turhautuminen on kyllä ymmärrettävää, mutta vähän epäilen Elkan tavoin, ettei pilven polttaminen ole silti mikään ratkaisu. Lempikohtani oli ehdottomasti se, kun Kilve korjasi Riitä Elkan herroittelusta: siitä ei tehty suurta numeroa, mutta selvästi Kilve ymmärsi asian olevan Elkalle tärkeä, eikä Riikään hangoitellut vastaan. Saas nähdä mitä tästä seuraa, toivottavasti jatko ilmestyy pian. Kiitos jälleen!
« Viimeksi muokattu: 28.01.2019 01:14:03 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 21. luku
« Vastaus #37 : 03.02.2019 10:56:46 »
Okakettu: Valitettavasti nyt on menossa kovin konfliktien täyteistä aikaa :/ Spin-off tarina on kyllä tulossa vasta jossain hamassa tulevaisuudessa jos on tullakseen, pari satua on kyllä jo valmiina, saapi nähdä ujutanko ne tähän vai sitten omaksi kokonaisuudekseen :) Jep munkin tekee mieli ravistella Kilveä ja Elkaa :D Tässäpä jatkoa, kiitos jälleen kommentistasi :))

21. Halhe

Kun Halhe käveli aamulla alakertaan, siellä oli omituinen haju. Hän nyrpisti nenäänsä ja avasi ikkunan, josta puhalsi kylmää tuulta sisään, toivoen että se poistaisi hajun nopeasti. Hän sytytti taikuudellaan keittiön takan lämmitykseksi ja nappasi itselleen ruisleipää aamiaiseksi. Hän oli kuullut, että Kilven ystävä oli tullut käymään, mutta hän oli ollut Valonan kanssa liian keskittynyt suunnittelemaan vallankumoustaan, jotta hän olisi jaksanut mennä alakertaan esittäytymään.

Halhe oli päättänyt aloittaa Vuodenkimarasta. Hänet oli tuotu Vuodenkimaraan kymmenenvuotiaana mistä tahansa hänet olikaan löydetty, joten kai siellä oli jotain tietoja hänen entisestä asuinpaikastaan. Hän ei kyllä ollut enää oppilas, joten ehkä arkistot oli hävitetty, toisaalta hän kyllä asui mökeissä, jotka kuuluivat Vuodenkimaran tiluksiin. Löytyipä mitään tai ei, olisi kuitenkin helpointa aloittaa Vuodenkimarasta. Arkistot olivat luultavimmin kansliassa, jonne hän livahtaisi Meltan avustuksella. Hän ei ollut vielä kertonut suunnitelmaansa Meltalle, mutta hän menisi kahdeksaantoista heti aamiaisen jälkeen.

Halhe söi ruisleipänsä nopeasti loppuun ja sulki sitten olohuoneen ikkunan. Huoneessa oli yhä erikoinen haju, mutta ei hän halunnut jättää sitä auki koko päiväksi.

Halhe puki viittansa yllensä ja vilkaisi sitten keittiön suuntaan takkaa, jonka oli jättänyt päälle.

”Kilve? Elka?” Halhe huhuili yläkertaan, mutta ei kuullut vastausta kummaltakaan. Valona varmasti vielä nukkui, Elka varmaan oli aamukävelyllä, mutta näköjään Kilvekin nukkui myöhempään tänään, vaikka Halhekin oli herännyt vasta kymmeneltä. Hän sammutti kuitenkin tulen takasta ennen kuin lähti, vaikka mökkiin jäikin kylmä.

Halhen avatessa ovi, alkutalven kylmyys iski häntä kasvoihin. Halhe huokaisi ja tutkaili kuuran peittämää nummea surullisena. Vaihdos oli alkanut ja se näkyi jo hänen nukkumarutiinissaan. Hän meni nukkumaan yhdeksältä ja heräsi kymmeneltä tuntien olonsa silti uupuneeksi. Syksy oli virallisesti takana. Halhea alkoi hieman huolettamaan edessä oleva kävelyreissu, mutta hänen päättäväisyytensä saisi riittää polttoaineeksi. Voisihan hän pihistää Vuodenkimarassa leipäpalan tai kaksi ruokalasta. Teknisesti koulu rahoitti heidän asumistaan joka tapauksessa.

Halhe tuijotteli kuluneita kengänkärkiään, johon tarttui ruohonkorsien kuurakiteitä hänen kävelleessään itää kohti. Aurinkoa ei näkynyt, sillä taivas oli valkoinen pilvistä. Matka Meltan luokse taittui huomattavasti hitaammin kuin viime viikolla. Oli kuitenkin parasta tehdä tämä nyt ennen lumen tuloa. Halhe vaistosi, ettei menisi kovinkaan kauaa, ennen kuin nummen ruohot peittyisivät kinoksiin. Talvi tuli täällä pohjoisessa yleensä yhdellä rysäyksellä.

Kun Halhe viimein koputti mökin kahdeksantoista oveen, hän oli lepohetken tarpeessa. Ehkä he voisivat ottaa mukaan eväitä.

Melta avasi oven hymy kasvoillaan. ”Hei ihanainen”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan Halhea.

”Hei”, Halhe sanoi suudelman jälkeen ja astui sisälle. Hän riisui viittansa naulaan ja lämmitteli kylmentymämän päin ehtineitä käsiään hieman taikuudella, joka tuntui jähmeältä ihon alla.

”Huomasitko, vaihdos alkoi”, Melta huokaisi.

”Joo. Tarvitsen lämmintä mehua.”

”Tulee heti”, Melta lupasi ja lähti kävelemään keittiöön.

Kaikki mökit olivat samanlaisia pohjapiirrustuksiltaan, joten toisen mökissä käyminen oli aina erikoista sen takia, että sisustus oli kuitenkin hivenen erilainen. Nojatuolit ja verhot eri värisiä, seinäkoristukset erilaisia ja huonekalut hieman eri kohdissa. Tuntui siltä, kuin kävelesi johonkin rinnakkaisulottuvuuteen. Mökki numero kahdeksantoista oli värimaailmaltaan hivenen kylmempisävyinen: vihreitä, sinisiä ja violetteja värejä. Heillä taas oli enimmäkseen keltaista, punaista ja beesiä.

”Terve Halhe”, Aana huikkasi nojatuolista ikkunan edestä. Hän luki jotain paksua kirjaa.

”Moi”, Halhe vastasi seuratessaan Meltaa keittiöön.

Melta lämmitti heille hieman punaherukkamehua liedellä ja kaatoi sitä kahteen mukiin. He joivat mehua hetken hiljaisuudessa.

”Minä olen ajatellut”, Halhe aloitti naputellessaan puolillaan olevaa mehukuppia kynsillään. ”Tiedäthän kun kerroin sinulle siitä, että minut laitettiin unohtamaan vanhempani ja haluan löytää heidät.”

”Joo”, Melta vastasi siemaistessaan mehuaan.

”No, minä aion löytää heidät. Minä menen Vuodenkimaraan ja etsin arkistoista tietoni ja katson mistä minut löydettiin. Ja sinä tulet mukaan harhauttamaan kanslistia”, Halhe sanoi päättäväisesti tarkkaillen Meltan ilmettä mehukuppinsa takaa. Meltan kulmakarvat kurtistuivat hieman.

”Ihan totta? Vuodenkimaraan asti, kun vaihdos on alkanut?” Melta huokaisi ja laski tyhjän kuppinsa pöydälle hieman tavallista voimakkaammin kolahtaen. ”Jos odotetaan vaihdoksen yli.”

”Niin, että sataa lunta ja kävely on kaksin verroin raskaampi? En usko”, Halhe huomautti ja joi mehunsa loppuun. Se lämmitti mukavasti kurkkua.

Melta huokaisi ja vei heidän tyhjät mehukuppinsa tiskipöydälle. Sitten hän käveli Halhen taakse ja laski kätensä tämän hartioille. ”Oletko varma, ettet halua vain jäädä tänne”, Melta kuiskasi Halhen korvaan, sivellen tämän kaulan ihoa sormillaan. ”Täällä on vain Aana ja voin passittaa hänet muualle niin voidaan olla ihan rauhassa. Peiton alla jakamassa ruumiinlämpöä.”

Vaikka se kuulosti kieltämättä mukavalta ja Halhe tunsi kehonsa vastaavan Meltan hyväilyihin, hän tiesi, ettei hän saisi rauhaa, ennen kuin saisi totuuden selville.

Halhe tarttui Meltan käteen ja katsoi ylös poikaystävänsä kasvoihin. ”Sitten kun tulemme takaisin voin jäädä yöksi. Tuskin jaksaisinkaan kävellä omaan mökkiini asti.”

Melta kohotti kulmaansa. ”Sinähän tiedät miten ohuet seinät täällä on”, Melta huomautti.

Halhe hymyili ilkikuraisesti noustessaan ylös ja asettaessaan kätensä kehystämään Meltan kasvoja.”Heidän on sitten kestettävä se. Tai meidän oltava hiljaa”, hän lisäsi ja suuteli Meltaa nopeasti.

”Sinäpäs olet uskalias tänään”, Melta virnisti antaen käsiensä liukua Halhen kehoa alemmas.

”Jos olet kiltisti, saatan olla uskalias myös myöhemmin”, Halhe sanoi ja tarttui Meltaa kädestä johdattaessaan tämän ovea kohti.

***

Matka Vuodenkimaraan taittui enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Halhea hieman huoletti se, että heillä ei tuntunut oikein olevan enää asiaa toisilleen. Jotenkin Halhelle tuli mieleen se aika heidän kouluaikoinaan, kun he olivat vain hiljalleen lakanneet puhumasta toisilleen. Ei hiljaisuudessa toki ollut mitään pahaa, mutta Halhen mielestä heidän välillään vallitsi jotenkin jännittynyt hiljaisuus. Mutta ehkä Melta ei tuntenut sitä, ehkä hän vain kuvitteli kaiken.

”Minä ajattelin, että voisimme aloittaa kansliasta. Siellä meidän tiedot varmaan pidetään”, Halhe sanoi, kun he kävelivät sisään Vuodenkimaran ovista.

”En usko, että voimme noin vain marssia sinne ja pyytää tietojasi”, Melta huomautti.

”Siksi emme pyydäkään, sinä harhautat kanslistia ja minä menen etsimään tiedot.”

Melta pysähtyi ja katsoi Halhea kohottaen kulmaansa. ”Millä minä sitten muka harhautan? Ja kuinka kauaksi.”

”Sanot vaikka, että jotkut riitelevät kakkoskerroksessa, niin hän joutuu menemään sinne”, Halhe selitti.

”Ei riitelyjen selvittäminen niinkään ole kanslistin hommaa”, Melta huomautti ja risti kätensä rinnalleen.

Miksi Meltan piti kuullostaa niin kauhean vastentahtoiselta? ”No keksi sitten jotain parempaa”, Halhe tiuskaisi hieman terävämmin kuin oli tarkoittanut ja jatkoi matkaansa.

”Ja mikähän olisi ’parempaa’?” Melta mutisi seuratessaan Halhea.

”No sinulla olisi ollut koko matka aika keksiä jotain”, Halhe tokaisi kiristäessään tahtia.

”No kiva! Olisit voinut kertoa aikaisemmin”, Melta murahti.

”No minähän sanoin, että sinun tehtäväsi on harhauttaa kanslistia”, Halhe huomautti.

”No minä luulin, että sinulla on suunnitelma valmiina”, Melta ärähti. ”Sinun takiasihan me täällä olemme.”

Halhe vilkaisi Meltaa sivusilmällä, tuntien olonsa aika kurjaksi siitä, että Melta ei tukenut häntä yhtään tämän asian kanssa ja kohteli sitä kuin se olisi kauheakin taakka.

”Sen kun sepität jotain”, Halhe tokaisi kylmästi.

Kansliassa oli hieman jonoa, joten he joutuivat odottamaan, kunnes tunnit alkoivat. He seisoivat vihaisessa hiljaisuudessa, jossa sentään Meltalla oli aikaa keksiä jonkin uskottavan valheen, ainakin Halhe toivoi tämän käyttävän aikansa siihen. Hän itse yritti saada päähänsä kanslian pohjapiirrustuksen, jotta tietäisi mistä etsiä, mutta siitä oli aika kauan, kun hän oli viimeksi käynyt kansliassa. Kai siellä oli jotain arkistokaappeja tiskin takana?

Viimein kanslia tyhjeni ja Halhe hoputti Meltaa kävelemään sisään. Kului Halhen mielestä kauhean kauan, ennen kuin Melta ja kanslisti tulivat ulos ja lähtivät kävelemään jonnekin. Halhe livahti kansliaan.

Tila oli paljon pienempi kuin hän oli muistanut. Heti oven edessä oli tiski ja sen takana harmaita arkistokaappeja. Oikealla oli kirjahyllyjä ja vasemmalla seinän vieressä sohva odottelulle. Halhe suuntasi heti tiskin taakse ja tähyili arkistokaappeja. Niissä ei ollut minkäänlaisia selitteitä, joten oli vaikea arvata mikä olisi oikea laatikko. Hän yritti avata paria laatikkoa, mutta ne olivat kaikki lukossa, pahus. Halhe kääntyi kanslistin pöydän ääreen ja alkoi availemaan sen laatikoita etsiäkseen avaimia. Niitä ei löytynyt. Häntä alkoi hermostuttamaan, sillä hän ei tiennyt kuinka paljon aikaa hänellä oli. Hän tähyili kiivaasti ympärilleen ja äkkäsi viimein tiskin takana arkistokaappien vieressä jonkinlaisen avainkaapilta näyttävän kaapin. Hän vetäisi sen auki ja näkikin siellä roikkuvan useita avaimia. Mutta mikä niistä olisi oikea?

Epäonnekseen Halhe kuuli puhetta käytävästä ennen kuin ehti selvittää sen. Hän sujahti nopeasti pois pöydän takaa ja painautui oviaukon viereistä seinää vasten. Kanslisti ei huomannut häntä kävellessään tiskilleen, jolloin Halhe pujahti ulos nopeasti. Melta seisoi vähän matkan päässä odottamassa häntä.

”Et sitten saanut häntä pysymään kauempaa poissa!” Halhe sihahti kävellessään toisen luokse.

”No en”, Melta kivahti takaisin. ”Hän sanoi, että hänellä alkaa pian koulutus ja hänen on suljettava kanslia. Emme me sinne enää sen jälkeen pääse.”

”Taiomme lukon auki”, Halhe tokaisi.

”Joo niin kuin sitä ei olisi suojattu sen varalta”, Melta naurahti ivallisesti. ”Lähdetään nyt vain.”

”Minä en luovuta noin helposti”, Halhe kivahti ja hypähti ikkunasyvennykseen odottamaan, että kanslisti lähtisi.

Melta huokaisi raskaasti ja nojautui seinää vasten ristien kädet rinnalleen. Halhe olisi voinut tehdä tilaa vierestään, mutta hän ei halunnut vaan istui syvennykseen vieläkin leveämmästi. Häntä ärsytti ja harmitti suunnattomasti. Miksi Meltan piti olla tuollainen?

Muutaman minuutin kuluttua kanslisti lukitsi ovensa ja lähti. Halhe hyppäsi alas ikkunasyvennykseltä ja marssi päättäväisesti ovea kohti. Hän pakotti väsyneen taikuuden esiin ja yritti suostutella ovea auki. Ei hän ollut kovin monea ovea yrittänyt avata taikuuden avulla, mutta oli hän kuitenkin sellaisessa pari kertaa onnistunut. Tuntui niin kuin lukon edessä olisi jonkinlainen kilpi, jonka läpi hänen taikuutensa ei päässyt. Halhe suoristautui ja tuijotti lukkoa vihaisesti.

”Niinpä niin”, Melta sanoi. Se oli vain epäsuora keino ivata minähän sanoin. ”Eiköhän vain lähdetä.”

”No sitten pitää vain yrittää uudestaan myöhemmin”, Halhe sanoi päättäväisesti kääntyässään pois oven luota. Melta mutisi siihen jotain, mutta Halhe ei viitsinyt kysyä mitä, vaan marssi vihaisesti eteenpäin, Meltan seuratessa häntä parin askeleen päässä.

Jos tulomatkan hiljaisuus oli ollut jännittynyt, oli menomatkan hiljaisuus vähintäänkin raivoisa.

***

Oli jo hämärää, kun Halhe viimein kopisteli sisään mökkiin viisitoista. Häntä väsytti, mutta hänen ei ollut tehnyt mieli jäädä Meltan luokse yöksi, koska kaikki otti häntä päähän ihan tarpeeksi, että hän olisi jaksanut Meltan seuraa, kun tämä oli isoin syy hänen kiukkuunsa.

Halhe viskoi lapasensa ja huivinsa seinää vasten ja tömisteli kiukkuisesti yläkertaan huomioimatta olohuoneessa istuvien mökkiläistensä kysymyksiä. Hän paiskasi oven kiinni ja heittäytyi sängylleen kasvot alaspäin. Tummanoranssi taikuus hehkui hieman tyynyä vasten, mutta Halhea väsytti liikaa, jotta se pysyisi yllä kauemmin kuin hetken.

Oveen koputettiin.

”No?” Halhe vastasi kyllästyneesti ja kääntyi ympäri sängyllään. Valona kurkisti varovasti oven raosta.

”Ei mennyt hyvin vai?” Valona sanoi myötätuntoisesti ja astui hitaasti sisälle.

”Ei”, Halhe huokaisi ja kääntyi sivuttain sängylle. Valona istui hänen kirjoituspöytänsä tuolille.

”En ehtinyt löytämään arkistojen avainta ja Melta olisi selvästi halunnut luovuttaa heti paikalla. Hän ei todellakaan sitten tajua mitään”, Halhe vuodatti. Vaikka seksi oli mukavaa, häntä ärsytti, että Melta tuntui ajattelevan vain sitä. Niin kuin millään muulla ei olisi väliä. ”Olisimme tarvinneet lisää joukkoja. Yhden tähystämään, yhden harhauttamaan ja yhden etsimään.”

”No ehkä parempi tuuri ensi kerralla”, Valona yritti piristää. Ensi kerralla. Valona tiesi, ettei hän aikonut luovuttaa, eikä ehkä halunnutkaan, että hän luovuttaisi. Valona tiesi mitä tämä asia merkitsi hänelle. Halhe arvosti sitä.

Halhe nousi istumaan risti-istuntaan sängylleen. ”Haluan sinut mukaamme”, Halhe päätti. ”Olet ainoa, joka ymmärtää minua todella.”
Valonan huulille nousi pieni hymy. ”Tulisin mielelläni… mutta hidastaisin teitä varmasti.”

”Kuule minä vaikka kannan sinut reppuselässä”, Halhe huomautti hymy suupielillään. ”Enkä edes vitsaile”, hän lisäsi, kun Valona naurahti.

Valona puraisi huultaan ja tuumi asiaa. Viimein hän nyökkäsi. ”Hyvä on sitten.”

Never undererstand the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 834
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 21. luku
« Vastaus #38 : 03.02.2019 14:40:53 »
Lainaus
Halhe nousi istumaan risti-istuntaan sängylleen. ”Haluan sinut mukaamme”, Halhe päätti. ”Olet ainoa, joka ymmärtää minua todella.”
Valonan huulille nousi pieni hymy. ”Tulisin mielelläni… mutta hidastaisin teitä varmasti.”
”Kuule minä vaikka kannan sinut reppuselässä”, Halhe huomautti hymy suupielillään. ”Enkä edes vitsaile”, hän lisäsi, kun Valona naurahti.
<3 Tykkään näistä kahdesta yhdessä edelleen tosi paljon, ihanaa että täillainenkin hetki mahtui mukaan konfliktien keskelle. Valona on joku, jolle Halhe voi todella uskoutua tästä asiasta, ja toisaalta hän tsemppaa Valonaa ja luottaa tämän pystymiseen juuri nyt. Sen luulisi virkistävän häntä, toivon. Hienoa että Valona suostui lähtemään apuun, toivottavasti kaikki sujuu hyvin ja reissu on tätä aiempaa tuloksekkaampi. :) Halhen ja Meltan suhde vaikuttaa ainakin tällä hetkellä sujuvan varsin huonosti, saas nähdä miten sen suhteen käy.... Tykkäsin tosi paljon taas siitä, miten vuodenajan muuttuminen hahmoihin vaikuttaa, tällä kertaa Halheen, ja miten sitä kuvailit. Taikuuden tuntuminen ihon alla jähmeältä jäi erityisesti mieleen siltä osin, ja esmes lämpimän mehun tarvitseminen oli kanssa viehättävän arkinen ja aito yksityiskohta. Kiitos jälleen, ja tosi mukavaa muuten, että uusia lukuja on tullut näin tiuhaan. :)
sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 116
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 22. luku
« Vastaus #39 : 10.02.2019 14:25:43 »
Okakettu: Halhe + Valona hetkiä on aina mukava kirjoittaa, vaikka välillä asetelmat ei olekaan niin pirteitä. Saapi nähdä mitä seuraava Vuodenkimarareissu tuo mukanaan ;) Mukavaa että pidit taikuuden kuvailusta ja lämpimästä mehusta :) Harmittaa vähän että oon jäänyt luvuissa jälkeen vuodenaikojen suhteen, kun vasta nyt ollaan pääsemässä talveen ja tuolla pihalla samaan aikaan lumet rymisee pois katolta :D No mutta ainakin motivoi postaamaan uuden luvun joka viikko :D Kiitos jälleen kommentistasi, se piristi kuten aina :)
A/N: Kiitos muuten tätä tekstiä (ja Kilveä :) ) finipikareissa äänestäneille!

22. Elka

Elkan lähdettyä porolaaksosta oli ollut hämärää, sellaista hämärää minkälainen olisi ollut sininen hetki, jos olisi ollut lunta, mutta nyt hämäryys oli muuttunut pimeydeksi. Taivas oli pilvetön, joten lunta ei ollut luvassa sillekään illalle. Ainakin se paljasti ylhäällä loistavat miljoonat tähdet, joita Elka katseli ahkerasti melkein koko matkan, jonka seurauksena hänen niskaansa alkoi sattua ja hän joutui viimein kääntämään katseensa eteenpäin. Ilmassa oli sumua, joka teki Elkan edessä loistavasta valopallosta jokseenkin sumean näköisen. Se värjäsi Elkan hengityksen siniseksi säteillään, vaikka oli kävelymatkan aikana muuttunut vain pienemmäksi.

Vaihdoksen alettua Elka oli herätellyt toivoa siitä, että muodonmuuttaminen muuttuisi helpommaksi, mutta valitettavasti niin ei ollut näyttänyt käyvän ainakaan parissa päivässä. Hän ei pystynyt nauttimaan vaihdoksen iloista kovinkaan paljon, sillä hän tunsi olonsa kaikin puolin väsyneeksi päästyään mökkiin porolaaksosta. Vaikka mentori Siilio oli sanonut, ettei taikuus ollut pitkävihainen, hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi jotenkin loukannut taikuuttaan ja se oli sen takia mennyt syvemmälle piiloon. Yleensä hänen voimansa palautuivat aamuun mennessä, eikä nukkumisen tarvitseminen oikeastaan haitannut häntä, vaikka tavallisesti tulevan neljänneksen lapsi ei tarvitsisi unta vaihdoksen aikaan. Yleensä aika meinasi käydä joka tapauksessa tylsäksi öisin, kun oli ainoa, joka oli hereillä.

Nyt kun talvi oli alkanut, Elkaa jännitti hivenen se, että hänen oli opittava liitämään pian. Liitokurssin seuraava tunti olisi ensi viikolla ja siihen mennessä Elka toivoi pystyvänsä liitämään. Toistaiseksi hän ei ollut tuntenut kovinkaan paljon edistystä aikaisempaan, ehkä siksi, että oli ollut liian väsynyt harjoitellakseen iltaisin.

Elka vilkaisi taas taivaalle, poispäin hänen kituvasta taikuudestaan. Hänen mieleensä palautui kävelyreissu Kilven kanssa pari päivää ennen vaihdoksen alkamista. Silloinkin taivas oli ollut pilvetön ja Kilve oli osoittanut hänelle tähtikuvioita, joita heille oli opetettu koulussa. Elka oli esittänyt, ettei muistaisi niitä, jotta olisi päässyt lähemmäs Kilveä. Elkan vatsassa oli lentänyt perhosia ja he olivat jopa jakaneet sellaisen katseen niin kuin elokuvissa, joka tapahtui juuri ennen kuin ihmiset suutelivat. Elka oli melkein alkanut uskomaan, että ehkä… Mutta sitten Kilve oli painanut katseensa jalkoihinsa, eikä Elka ollut enää yhtään varma, mitä tämä halusi.

Ehkä Elka oli ajatellut liikoja, koska se kävelyretkeä edeltänyt soittohetki oli tuntunut erityiseltä. Hänen päähänsä oli iskostunut typerä toive, että Kilve oli laulanut vain hänelle sen rakkauslaulun. Toive oli kuitenkin rikkoutunut, kun Rii oli ilmestynyt paikalle.

Elka ei mahtanut mitään sille, että hän tunsi olonsa jotenkin petetyksi, kun Kilve luotti Riihin ja tämän vaarallisiin aineisiin enemmän kuin Elkaan. Onneksi Kilve ei tavannut Riitä kovin usein, mutta silti se hetki vaivasi häntä enemmän kuin hän haluaisi. Kilve ei ollut edes kertonut vierailusta kuin ohimennen, niin kuin hän olisi halunnut piilotella jotain. Olikohan heillä ollut joku suhde? Elka oli kyllä ollut vuoden samaan aikaan mökissä Riin kanssa ja siten tiesi, että Kilve ja Rii olivat aina olleet kavereita, mutta mistä hän tiesi vaikka jotain muutakin olisi tapahtunut? Elka ja Kilve eivät olleet olleet niin läheisiä silloin, kun Elkalla oli ollut Seeri ja Kilvellä Rii. Kai Kilve olisi kertonut suhteesta? Vai olisiko? Ehkä ei, eihän Elkakaan jälkeenpäin suostunut puhumaan Seeristä.

Äh, oliko hän vain mustasukkaisuuden sokaisema? Ei. Miksi häntä haittaisi, että Kilvellä oli muita kavereita, tai vaikka tällä ja Riillä olisikin ollut jotain säpinää? Selvästikään sellaista ei ollut meneillään nyt, sillä Elka olisi kyllä kuullut jotain, sen verran äänekkäästi Rii ja Kilve olivat puhuneet. Ei sillä, että hänellä olisi oikeutta valittaa. Eihän heidän välillään ollut mitään.

Vai oliko? Ei. Ei tietenkään. Mitään ei ollut ikinä tapahtunut, vaikka jotain katseita ja hehkuvia poskia oli joskus ollutkin.

Elka ärähti ajatuksilleen ja yritti saada ne kaikkoamaan keskittymällä kävelemään nopeammin. Viimein hän näki sumun läpi utuisesti kajastavat mökin valot. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, kun hän oli ollut yksin laukkaavien ajatustensa kanssa. Sininen valo hänen edessään kuoli viimein, eikä Elka jaksanut herättää sitä henkiin.

Elka ei ollut tuntenut itseään niin väsyneeksi sitten ensimmäisen vuoden jälkeen. Oli hyvä, että hänellä oli mentori Siilio auttamassa, sillä muuten hän varmaan luovuttaisi ja katuisi sitä koko lopun elämäänsä, kun katselisi itseään peilistä. Hän vihasi tätä tunnetta, sillä vaihdoksen pitäisi olla parasta aikaa vuodessa. Nyt hänestä tuntui hieman siltä, että vaihdos meni pilalle. Mitä jos jokainen vaihdos seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana olisi samanlainen?

Kai se olisi lopulta sen arvoista.

Elka laahusti porstuan portaat ylös ja kompuroi sisään, kompastuen eteismattoon, joka oli hivenen rullalla. Hän riisui viiittansa kohmeisilla sormilla, joita hän ei jaksanut taikuudella lämmittää. Olohuoneessa paloi takassa tuli, joten hän laahusti takan luo ja istui sen eteen ruskealle matolle lämmittelemään käsiään.

”Rankka ilta?”

Elka vilkaisi nurkkaan, tuntien sydämensä pompahtavan. Hän ei ollut edes huomannut, että Kilve istui lempinojatuolissaan lukien jotain lehteä. He eivät olleet puhuneet kauheasti sen riidan jälkeen, mutta kumpikaan heistä ei ollut erityisen pitkävihainen tai ainakaan näyttänyt sitä mitenkään suoraan. Jotenkin heidän välissään tuntui kuitenkin olevan sen riidan aiheuttama jääkerros, joka söi sisäänsä muiston soittohetkestä ja tähtien katselusta. Se riipaisi inhottavasti Elkan sydäntä.

”Vähän joo”, Elka sanoi ja käänsi katseensa takaisin polttopuita syövään tuleen. ”Taidan mennä suoraan nukkumaan, nukahdan muuten tähän”, hän sanoi apaattisesti ja nousi ylös. Ennen kuin hän ehti portaille, eteisen ovessa kävi koputus. Elka vilkaisi Kilveä.

”Minä en odota ketään”, Kilve sanoi ja palasi lehtensä pariin.

Elka kuulosteli taloa hetken aikaa, jospa Halhe olisi vaikka odottanut Meltaa, mutta laahusti sitten ovelle ja avasi sen. Hänen yllätyksekseen sen takana seisoi mentori Siilio tummanvihreässä viitassaan.

”Halusin varmistaa, että pääsit kotiin asti”, mentori sanoi hymyillen hieman. ”Vaikutit kovin väsyneeltä.”

”Olen ihan kunnossa”, Elka vakuutti. 

”Hyvä”, mentori nyökkäsi, mutta tutkaili häntä silti hivenen huolestuneesti. ”Jos haluat pitää taukoa, se on mahdollista.”

”Ei, kyllä minä pystyn tähän”, Elka vakuutti nojaten ovenreunaa vasten. ”Sinähän sanoit, että joka päivä harjoitteleminen on tärkeää.”

”Niin, siten se on nopeinta, mutta tietysti sinun on otettava huomioon oma jaksamisesi”, Siilio huomautti. ”Ymmärrrän että tämä saattaa tuntua varsin ikävältä varsinkin vaihdoksen aikaan, kun jäät isolta osalta paitsi sen iloista.”

”Pärjään kyllä”, Elka sanoi myös itsensä tähden. ”Ehdin nauttia siitä aamuisin.” Siksi hän heräsikin usein ennen aurinkoa, jotta saattoi nähdä talven auringon nousun ja nauttia sen ensisäteistä. Mikäli aurinko siis sattui näyttäytymään.

Mentori nyökkäsi. ”Selvä. Nähdään sovittuun aikaan.”

”Juu. Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä.”

Elka sulki oven ja kääntyi laahustamaan takaisin kohti portaita.

”Eikös hän sanonut, että auttaa sinut vain alkuun?” Kilve huomautti, kun Elka käveli olohuoneen ohi.

Elka pysähtyi ja vilkaisi Kilveä. Tämän silmistä paistoi epäilyä. ”Niin.”

”Kuinka monta kertaa te sitten olette tavanneet?” Kilve kysyi.

”En tiedä, viisi tai kuusi”, Elka tuumi. Kilven kasvoilla oli omituisen kireä ilme. ”Miten niin?”

”No eikö se ole jo tarpeeksi? Tai siis sinähän sanoit, ettei se kuulemma teknisesti ole kovin haastavaa”, Kilve huomautti.

”No niin kai, mutta hän haluaa varmistaa, että teen kaiken oikein”, Elka sanoi, vaikkei oikeasti ollut yhtään varma siitä, miksi mentori Siilio oikeasti jatkoi hänen valmennustaan. Kilve ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Miten niin? Mitä sinä sitten ajattelet?”

Kilve kohautti olkapäitään ja käänsi katseensa lehteensä. ”En minä tiedä, ajattelinpahan vain”, hän mutisi.

”Ajattelit mitä?” Elka tenttasi ja käveli Kilven luokse.

”No tiedäthän sinä. Hänellä on sellainen maine”, Kilve kierteli ja vaihtoi sivua.

”Minkälainen maine?” Elka kysyi.

”No sellainen. Että hän lirkuttelee kaikille”, Kilve selitti.

Elkan kulmat kurtistuivat. ”Ai, en minä ole kuullut. Tai siis tiedän vain, että oppilaat tykkäävät hänestä, koska hän on komea”, Elka totesi.

Kilve vilkaisi Elkaa sivusilmällä. ”Onko hän sinun mielestäsi komea?”

Kysymys yllätti hänet. Mitä Kilve oikein ajoi takaa? ”Ai, öh, no…” Eikö mentori Siilio ollut oikeastaan kaikkien mielestä komea? ”Kaipa hän on”, hän totesi. ”Mutta ei hän ole ollut mitenkään epäsopiva.”

”Hyvä”, Kilve totesi, vähän liian nopeasti. ”Tai siis tiedäthän, hän kun on niin vanha ja kaikkea. Se olisi outoa”, hän selvensi.

”Niin kai”, Elka mietti. ”Tai sinänsä en kyllä uskoisi, jos en tietäisi, koska hän ei ole yhtään sellainen kuin jotkut opettajat, joiden ulkonäkö on jäätynyt nuoruusvuosiin. Hän on sillä tavalla rento. Ei välitä titteleistäkään.” Vaikka Elkasta oli kyllä vielä vähän outoa ajatella tästä ilman titteliä.

”Aha”, Kilve sanoi jotenkin kylmästi tuijotellen lehteään, vaikka silmät eivät liikkuneet sanojen yllä. ”Ai ihan etunimiasteella olette.”

”Eihän meillä olekaan sukunimiä”, Elka huomautti. Miksi he edes puhuivat tästä?

”No joo, mutta tiedät mitä tarkoitan”, Kilve töksäytti. Hänen sormensa rutistivat lehden sivuja lujaa.

”Mikä sinua risoo?” Elka ihmetteli ärtyneenä ja käveli ihan nojatuolin viereen. Kilve ei suostunut vieläkään katsomaan häntä.

”Ei mikään. Minusta tuo koko homma vain on vähän outoa”, Kilve selitti ja kohautti taas olkapäitään.

”Mikä tässä muka on niin outoa?” Elka ärähti.

”No ettei hän halua sinun kertovan kellekään teidän salaisista tapailuista”, Kilve tokaisi.

”No olenhan minä kertonut teille”, Elka huomautti kylmästi. ”Ja miksi luulet, että hän olisi ilmestynyt tänne, jos olisi halunnut pitää sen niin visusti salaisuutena? Häntä vain huolettaa se, miten Vuodenkimarassa suhtauduttaisiin siihen, että hän opettaa muodonmuuttamista.”

”No ehkä hänen pitäisikin”, Kilve mutisi ja käänsi sivua, vaikka oli tuskin saanut sen sivun edes loppuun.

Elka repäisi lehden Kilven kädestä ja viskasi sen nurkkaan. Kilve tuijotti itsepäisesti sitä kohtaa, missä lehti oli ollut. ”Hyvä sinunkin on uhkailla, itse poltit huumeita olohuoneessa! Jos sinä aiot sanoa jotain jollekulle, en puhu sinulle enää ikinä”, Elka sihahti ja marssi huoneeseensa saaden portaat rätisemään kovaäänisesti.

Never undererstand the power of fanfiction