Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Crysted - 26.09.2018 16:09:01

Otsikko: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
Kirjoitti: Crysted - 26.09.2018 16:09:01
Nimi: Vuodenkierto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritukset: Selviää tarinan edetessä
Genre: Fantasia, slice of life, romance, slow burn
Varoitukset: (taustahahmojen) Itsemurha mainintana
Yhteenveto: Fantasia-arkielämää neljän vuodenaikasidonnaisen taikojan elosta sisäoppilaitoksesta valmistumisen jälkeen
A/N: Mitäs nyt sanoisin… Tota alotin tän kirjottamisen eilen, mutta sain kauhean inspiksen ja tässä tulos, koska en osaa olla kärsivällinen ja odottaa julkasun kanssa :D Osat tulee varmaan olemaan aika eri mittaisia, aluksi ajattelin että ficlet-mittaisia, mutta jo eka osa ylitti sen reilusti, joten saapa nähdä. Varmaan alun osat on pisimpiä, jotta tulee lukijallekin maailma tutuksi edit: luultavasti kaikki osat tulee olemaan aikalailla tän pitusia. Also en ole ennen juurikaan kirjoitellut originaalifantasiaa, joten arvostan kommentteja paljon :D


1. Halhe

Syksy oli joka päivä lähempänä, eikä kukaan muu mökin asukas ollut yhtä innoissaan siitä kuin Halhe. Syyskuun lähentyessä hän istuskeli monia tunteja iltaisin huoneensa ikkunalaudalla tuijotellen pimentyvää nummea, tuntien viilenevän kesätuulen herättävän hänet eloon. Lehtien värjäytyessä ruskan sävyihin ja ilman kirpeyden purressa poskipäitä, hän näki taikuutensa heräämisen ihonsa alla säteilevinä oransseina valopurkauksina. Hän oli ehtinyt jo vuodessa unohtaa miltä tuntui, kun luonto kutsui häntä luoksensa.

Vaihdoksen alettua Halhe lähti joka aamu aikaisin kävelylle nummille. Useimmiten hän oli yksin, siten hän pystyi kuuntelemaan luonnon laulua parhaiten, mutta joskus hän törmäsi muihin syksyn lapsiin jotka olivat liikkeellä samasta syystä. Halhe rakasti varsinkin sitä, että pitkien kävelyreissujen jälkeen purkaukset hänen ihonsa alla voimistuivat niin voimakkaiksi, että hänen ihonsa hehkui oranssia valoa ympäri mökkiä niin, ettei muuta valaisua tarvittu. Halhe suorastaan pursui energiaa, kun vuoden aikana nukahtanut taikuus heräsi taas eloon. Vaihdoksen ollessa syvimmillään tulevan neljänneksen lapset eivät edes tarvinneet unta tai ravintoa elääkseen, sillä luonto piti heidät silloin hengissä.

Tietysti Halhesta tuntui pahalta Valonan puolesta. Kesän lapsena Valona oli syksyn saapuessa huonolla tuulella, sillä hänen taikuutensa painui horrokseen ja kestäisi kokonainen vuosi, ennen kuin hän pystyisi hallitsemaan taikuutensa täydellisesti. Vuodenajan vaihtuminen oli sekä siunaus että kirous: siinä missä yhdelle se toi euforiaa, toiselle se toi väsymystä ja stressiä, sillä silloin saapui myös koe. Oli kulunut Valonan ensimmäinen kesä mökissä ja nyt oli hänen aikansa näyttää, mitä oli saavuttanut valmistauduttuaan Vuodenkimarasta.

***

Halhe sulki mökin etuoven hiljaa. Hän äkkäsi heti Valonan vaaleansinisten hiusten peittämän pään vasten punaisen nojatuolin selkänojaa. Halhe riisui ruskean takkinsa kaappiin ja vilkaisi itseään pienen eteisen seinällä roikkuvasta pyöreästä peilistä. Hän sukaisi ruskeita polkkapituisia hiuksiaan aloilleen, sillä syksy oli saanut ne villeiksi. Hän ei ollut tällä kertaa viipynyt pihalla kovinkaan kauaa, sillä vaihdos oli lopuillaan, joten hänen ihonsa ei hehkunut kauttaaltaan, vain hivenen käsistä. Astellessaan Valonaa kohti, hän veti keltaisen neuletakkinsa hihat alemmas.

”Hei”, Halhe tervehti istuutuessaan sinimustaan nojatuoliin naisen viereen. Valonan viininpunaisen villapaidan hihojen alla piilossa olevat kädet olivat kiertyneet kukkakuvioisen teekupin ympärille niin, että vain sormenpäät näkyivät.

”Hei”, Valona vastasi poissaolevana. Nainen ei vilkaissut häntä, vaan jatkoi nummien tuijottamista lasittunut katse silmissään. ”Näitkö tuttuja?”

”En. Taisivat kulkea eri reittejä”, Halhe vastasi. Vaihdoksen aikana tapasi nummeila nähdä Vuodenkimara-aikojen tuttuja kaukaisistakin mökeistä, sillä kaikki tulevan neljänneksen lapset halusivat – enemmänkin tarvitsivat – tuntea luonnon ympärillään. Halhe oli itsekin kerran jos toisenkin kävellyt huomaamattaan kymmeniäkin kilometrejä ja joutunut yöpymään toisten mökissä yön noustua. Ei vaihdoksen aikaa turhaan kutsuttu luonnon lumoukseksi.

Valona ei vastannut, vaan siemaisi teetään, joka naisen pikaisesta nenän nyrpistyksestä päätellen oli ehtinyt jäähtyä. Nainen huokaisi ja katseli mukiaan niin kuin se olisi pettänyt hänet. Valona kääri hieman hihojaan ja kiersi paljastuneet kätensä uudestaan mukin ympärille. Naisen kämmenselkää pitkin hohti himmeä keltainen valo.

”En pysty tähän. Tunnen jo, miten voimani katoavat”, Valona puuskahti tuskastuneena ja tyrkkäsi teekupin sivupöydälle. ”En läpäise huomista koetta, en taatusti.”

”Älähän nyt, ei se ole varsinainen koe, vaikka sitä siksi kutsutaankin”, Halhe lohdutti ja nojautui vaistomaisesti nojatuolissaan ystäväänsä kohti. ”Juttelet vain mentorin kanssa hetken aikaa ja hän antaa sinulle neuvoja seuraavaa vuotta varten. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei ensimmäistä vuotta läpäisisi. Eikä sinua edes potkittaisi pois, pahimmassa tapauksessa joudut vaan jäämään vähän pidemmäksi ajaksi mökkiin. Ja mitä siitä vaikka jäisitkin? Onhan Kilvekin viettämässä neljättä vuottaan”, Halhe huomautti.

”Niinpä kai”, Valona huokaisi ja vilkaisi Halhea harmailla silmillään, joissa oli kesän lapsille tunnusmaisia keltaisia raitoja. Raidat olivat haalentuneet syksyn saapuessa, päinvastaisesti mitä Halhen omille oransseille raidoille oli tapahtunut ruskeita iiriksiä vasten.

”Olethan sinä kerännyt kesän merkkejä jo paljon”, Halhe huomautti. Oli tapana, että vaihdoksen lähentyessä sen kyseisen menneen neljänneksen lapset keräsivät merkkejä vuodenajastaan, joita he voisivat käyttää vaihdoksen jälkeen linkkinä taikuuteensa. Valona oli kerännyt merkkejä jo kesän alusta asti ja koonnut niitä hienosti koristeltuun suureen kansioonsa.

”Olen”, Valona myönsi sormeillessaan villapaitansa hihaa. ”Mutta silti. Minua turhauttaa. Tuntuu, etten ole tehnyt mitään edistystä sitten valmistuttuani kesän alussa.”

”Mitään edistystä?” Halhe huudahti liioitellusti ja läimäytti kätensä polviansa vasten. ”Puutarhamme ei ole ikinä ollut yhtä kukoistava!”
Valona virnisti. ”Niin varmaan, itse olet asunut täällä vain vuoden.”

”No mutta ne violetit ruusut, mitä lie, on tosi nättejä ja se kukkanummi jonka teit pohjoiskukkulan juureen, vautsivau, jää Vuodenkimaran puutarhakin kakkoseksi”, Halhe intti. Hän ei edes muistanut, että oli kulunut aika lailla päivälleen vuosi siitä, kun hän itse oli valmistunut.

”Daaliat, Halhe”, Valona huomautti huvittuneena ja pyöräytti silmiään, mutta suunpielellä kaareili hymy. ”Sitä paitsi se kukkanummi oli ryhmätyö.”

”Joo joo, itse et erota peippoa punatulkusta!” Halhe naurahti. Hän ihmetteli vieläkin tuuriaan, että juuri Valona oli tullut heidän mökkiinsä edellisen kesän lapsen lähdettyä. He olivat kuin palapelin kaksi osaa. He olivat toki erilaisia ja kiinnostuneet eri asioista, mutta heillä oli kovin samanlainen intohimo asioihin. Kukat olivat Valonan alaa ja eläimet Halhen ja se näkyi vahvasti heidän piirroksiensa kautta. Flora ja Fauna, siksi Kilve heitä kutsui. Jos Valona olisi sattunut osumaan vaikka heidän viereiseensä mökkiin parin kilometrin päähän, he eivät olisi varmaan koskaan ystävystyneet, sillä harvemmin eri ajan lapset ystävystyivät toisten kanssa, jos eivät sattuneet kuulumaan samaan mökkiin.

”Nämäkin tuntevat taikuuden katoavan”, Valona murehti ja heilautti hiuskiekuraansa, jonka latva oli muuttunut hiekanvaaleaksi. ”Se siitä kauniista taivaansinisestä. Takaisin blondiksi”, hän huokaisi.

”On tuo haaleansininenkin nätti väri”, Halhe huomautti. ”Ja myös blondi sopii sinulle. Kaikki värit sopivat sinulle.” Valona oli vaihtanut taikuuden avulla hiustensa väriä ahkerasti kesän alusta lähtien. Halhe itse ei ollut pystynyt moiseen ensimmäisenä vuotenaan, mutta Valona olikin ollut luokkansa priimus. Nyt hän varmaan pystyisi, jos haluaisi yrittää, mutta hän piti ruskeanpunertavasta hiusväristään.
Valona hymyili. ”Et tykännyt punaisesta”, hän huomautti.

”No se oli aika räikeä. Sellainen liikennevalon punainen”, Halhe sanoi, vaikka hän muisti liikennevalot kunnolla vain oppikirjasta. Hän muisti toki joskus lapsuudessaan istuneensa kuumassa autossa matkapahoinvoinnista kärsien. Hän muisti ohittavat räikeän punaiset autot, jotka olivat saaneet hänet oksentamaan syliinsä.

Hän oli ollut kymmenen, kun oli lähtenyt kaupungista Vuodenkimaraan keskelle ei mitään ja asunut siitä asti eristyksissä ulkopuolisesta maailmasta, vaikka oli heillä toki televisioita ja lankapuhelimia sekä mökissä että Vuodenkimarassa. Silti, Halhe hädin tuskin muisti taiatonta elämää. Pian hän saisi siitäkin maistiaisen, sillä hänen oli määrä aloittaa totuttautumisjakso seuraavan päivänä. Sen muistaminen sai hermostuksen kouraisemaan sisuskaluja.

”No joo”, Valona sanoi ja irvisti. ”En minäkään tykännyt siitä. Kun elää luonnon keskellä koko elämänsä, sitä alkaa vieroksumaan kaikkia epäluonnollisia värejä.”

”Niin”, Halhe myönsi ja tuijotti omaa kuvajaistaan pimeästä ikkunasta. Mahtaisivatkohan hänen vanhempansa edes tunnistaa häntä? Punaisen ruskeat hivenen kihartuvat hiukset, jotka ylettyivät olkapäille. Ruskeat silmät, joissa vilkkui oranssi, vaikka ne ikkunasta heijastivat vain mustaa. Pyöreähköt kasvot ja pieni leuka. Kulmakarvat ärsyttävän matalalla, vaikka hän yritti niitä nyppimällä saada ylemmäs.

”Taidan mennä nukkumaan”, Valona herätti Halhen ajatuksistaan. Halhe vilkaisi kelloa, joka ei näyttänyt edes yhdeksää. Menneen neljänneksen lapset väsyivät aina kovasti vaihdoksen aikana.

”Hyvää yötä sitten”, Halhe toivotti Valonan suunnatessa yläkertaan huoneeseensa.

”Hyvää yötä. Älä valvo turhan myöhänä”, Valona toivotti lempeästi ja haukotteli kivutessaan narisevia puuportaita ylös.

”En”, Halhe mutisi tyhjälle huoneelle, vaikka tiesi, että pysyisi hereillä ainakin kahteen asti. Ei välttämättä vaihdoksen huuman takia vaan siksi, että hänen ajatuksensa olivat menneisyydessä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 2. luku
Kirjoitti: Crysted - 27.09.2018 14:49:19
2. Elka

Elka piti syksystä. Talven jälkeen se oli hänen lempivuodenaikansa. Syksy oli mukavan viileä ja värikäs ja silloin oli tietysti metsästysaika. Toki useimmat eläimet viihtyivät metsissä, eivätkä alavilla nummilla, joka mökkejä ympäröi jokaisesta suunnasta, mutta viiden kilometrin matka nummen läpi metsään oli niillä etäisyyksillä pieni. Kilve – joka kaiken lisäksi osasi liitää – jaksoi aina valitella, miten kauppaan ja Vuodenkimaraan oli pitkä matka, mutta Elkaa ei haitannut, jonka takia hän suorittikin useimmiten kauppareissut. Hän piti kävelemisestä. Kilven mukaan siksi, että hänellä oli niin pitkät jalat, joilla hän pystyi kävelemään nopeammin kuin muut. Määränpään saavuttaminen ei kuitenkaan ollut Elkalle tärkeintä. Hän nautti enemmän matkasta kuin siitä, mitä maaliviivan toisella puolella odotti.

Heillä oli mökissä hyvä porukka sinä vuonna. Elka hoiti ruuanhankinnan, Kilve huolehti vaatteiden ompelemisesta ja neulomisesta, Halhe laittoi ruokaa ja Valona piti huolta mökin yleiskunnosta ja puutarhasta. Tietysti he aina auttoivat toisiaan ja vaihtelivat vuoroja tarvittaessa, mutta perusjako oli selvä. Valona oli ollut täydellinen lisä mökkiin, vaikka Elka kaipasikin Seeriä.

Elka pudisteli päätään. Oli tyhmää ajatella Seeriä, mutta hän ei voinut mitään sille, että ajatteli Seeriä aina, kun oli metsällä.

Saksanhirviä ei näkynyt tänään. Oli varhainen aamu, sillä hän oli lähtenyt liikkeelle jo neljältä. Hänen lähtiessään vain Halhe oli ollut hereillä, mutta se johtui siitä, ettei nainen ollut mennyt nukkumaan laisinkaan. Huolehti ensimmäistä kaupunkireissuaan varmaankin. Elkakin oli hädin tuskin pystynyt nukkumaan omaa ensimmäistä kertaansa edeltävänä yönä. Hän ei ollut paras henkilö huojentamaan Halheen huolia kaupunkireissusta, sillä kaikki tiesivät, että Elka vihasi kaupunkeja.

Metsässä kuului vain havupuiden humina ja satunnainen oravan kipittely puunrunkoa vasten. Joskus Elka oli ampunut niitäkin huvikseen, silloin Seerin kanssa, mutta oravat eivät maistuneet kovinkaan hyviltä, eikä hän enää halunnut tappaa näyttääkseen.

Kello tuskin oli vielä seitsemää, kun Elka saapui saksanhirvien suosimalle laitumelle. Laitumen päällä lepäsi sumua, jonka sisuksissa saattaisi levätä vaikka kuinka monta hirveä. Pian kolmatta vuottaan mökissä elävä Elka osasi käyttää voimiaan lähes yhtä hyvin muina vuodenaikoina kuin omanaan. Kesät olivat vaikeita tietysti, olihan kesä talven vastavuodenaika, mutta nyt syksyllä oli helpompaa. Elka kohotti kätensä ja havahdutti taikuutensa hereille. Ihon alla alkoi kiemurtelemaan sininen valojuova. Hän osasi haistaa talven syksyn läpi ja taikuuden käyttö tuntui lähes yhtä luonnolliselta kuin talvella.

Tämä jäisi hänen viimeiseksi syksykseen mökissä.

Elka ei ollut ollut varma siitä vielä kesällä, mutta nyt hän tiesi, kun hän näki sumun leijuvan puiden latvoihin niin, että tyhjä metsäaukio paljastui kokonaisuudessaan. Seeri oli ollut oikeassa. Sen vain tiesi.

Elka riisui jousen selästään ja istui tarkkailemaan tavanomaiselle paikalleen metsän laidalle, johon hän oli taikonut tukista penkin. Hän olisi voinut kuivattaa sen sumunkostean pinnan, mutta paksun metsästäjähaalarin housujen läpi ei pikku kosteus tuntunut.

Talven jälkeen olisi hänen kokeensa vuoro. Jos hän läpäisisi sen, hän pääsisi lähtemään mökistä. Vai joutuisi? Hän ei ollut vielä päättänyt. Mökissä elo oli ollut mukavaa, mutta olihan hän kasvanut siitä hieman ulos. Mökillä ei ollut enää mitään tarjottavaa hänelle. Tavallaan hän halusi kokeilla omia taitojaan ulkopuolella, mutta silti ulkomaailma vieroksutti häntä. Ehkä hänestäkin tulisi yksi niistä jäätikölle muuttavista yksineläjistä, jotka pystyivät ikuisen talven takia tulemaan toimeen pelkällä lumella.

Seeri oli lähtenyt innolla kaupunkiin. Sitä Elka ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt mitä ihmiset ja varsinkin taikojat näkivät saasteisissa ja kiireisissä kaupungeissa. Jos hän asettuisi asumaan ihmisten lähettyville, hän asettuisi pieneen kylään. Ei metropolikaupunkiin niin kuin Seeri. Paitsi ehkä, jos Seeri pyytäisi. Niin heikko hän kaikesta huolimatta oli.

Jossain rasahti. Elka käänsi päätään nopeasti äänen suuntaan ja veti jousen ampumavalmiuteen. Hän odotti hengitystään pidellen, mutta aukion läpi lehahtikin vain parvi variksia. Turha ampua niitä. Kauhean sitkaita syötäviksi. Elka laski jousen taas syliinsä ja hipaisi puisen nuolen sulkaa. Se oli yksi niistä harvoista jäljellä olevista nuolista, joita he olivat Seerin kanssa yhdessä tehneet. Silloin oli ollut kesä. He olivat valmistautuneet metsästyskauteen. Seeri oli ollut paljain jaloin ja hänen jalkapohjansa olivat olleet täynnä roskia, kun nainen oli heilutellut niitä ilmassa maatessaan vatsallaan nuolien sulanpäitä tehdessään.

Nyt riitti, et ajattele Seeriä enää, Elka ärähti itselleen mielessään.

Kun aurinko oli ehtinyt taivaalla yhdeksän maille, oli Elkan lähdettävä kotiin. Hän oli syönyt eväänsä jo aikoja sitten, eikä syksy suostunut elättämään häntä, vaikka hän siitä vuodenajasta pitikin. Lisäksi hänen oli lähdettävä kaupunkiin. Mahtavaa.

Elka pitkitti takaisinkävelymatkaa pelkästään inhosta kaupunkia kohtaan. Tietysti hänen oli lähdettävä, auto saapuisi hakemaan häntä, Kilveä ja Halhea kuten totuttautumisjaksoon kuului. Kilven ei toki neljännen vuoden oppilaana enää tarvinnut, mutta Kilve oli niitä, jotka pitivät kaupungeista. Ihan vaihtelun vuoksi, mies sanoi. Kilve ei rakastanut kaupunkeja niin kuin Seeri. Saatana, taasko se Seeri?

Elka hengitti syvään ja yritti löytää ympäröivästä nummesta jotain, johon hän voisi kiinnittää huomionsa. Mutta nummi oli varsin tylsää maastoa, ei puun puuta, pelkkää lakastumaan päin olevaa ruohikkoa. Ei taikovat eivät juuri liikkuneet niillä nummilla, sillä niiden laakeaan loputtomuuteen eksyi helposti, jos ei tuntenut linkkiä mökkiinsä. Tai no ei mökki itsessään luonut linkkiä, vaan taikuus, joka sen sisällä eli. Elkan, Kilven, Halhen ja Valonan taikuus. Joskus välillä hän oli tuntevinaan Seerin lämpimän taikuuden, vieläkin, vaikka naisen lähdöstä oli jo monta kuukautta ja vaikka hän oli aikoja sitten heittänyt pois fyysiset muistonsa Seeristä… mutta muistoja, jotka elivät pään sisällä ei niin helposti kadotettu. Ehkä hän ei halunnutkaan. Äh, taasko. Elka pudisti päätään niin kuin se auttaisi viemään typerän kaipuun pois.

Hän alkoi harppomaan nopeammin kohti mökkiä.

***

Vaikka sumu oli rasite metsästäessä, Elka piti sumusta. Se tuntui rauhalliselta ympärillä, jotenkin unenomaiselta. Ihan kuin hän voisi hetkeksi paeta maailmaa unen rauhallisuuteen. Hän tunsi olonsa turvalliseksi sen keskellä, koska jos hän ei nähnyt muita, eivät muutkaan nähneet häntä. Elka piti varjoissa pysymisestä. Varjoissa ei ollut ikinä mitään huolen häivää, se oli valo, jota pimeällä piti välttää. Silloin tuli takulla nähdyksi.

Mökki ilmestyi sumun keskeltä vasta, kun Elka oli kymmenen metrin päässä siitä. Kaksikerroksinen hirsirakennus näytti uinuvan pehmoisen pilven sisällä. Hän saapui talon länsipuolelta, jossa oli ikkunoita vain yläkerrassa. Kummassakaan huoneessa – hänen ja Kilven – ei palanut valoa. Himmeää hehkua kuitenkin loisti sumua vasten alakerran pohjoispuoleisista ikkunoista.

Elka kiersi etuovelle, jota ympäröivät Valonan tekemät koreat kukkakoristukset olivat ehtineet jo syksyn edetessä alkaa lakaistua.

Talven lapset eivät tunteneet kylmää yhtä herkästi kuin muut, mutta kun Elka astui sisälle, mökin lämpö tuntui silti sulattavan hänet kohmeesta, jossa hän ei tiennyt olevansa. Hän äkkäsi heti Kilven istuvan lempipaikassaan: takan ja ikkunan välisessä nurkassa olevassa vihreässä nojatuolissa, josta näki hyvin sekä olohuoneen, keittiön että eteisen.

”Hei, me jo luultiin, ettet ole tulossa laisinkaan”, Kilve tervehti häntä röhnöttäessään epäergonomisesti käsinojia vasten aikakausilehti kädessään.

”Anteeksi, unohdin ajankulun”, Elka sanoi ja hymyili miehelle pahoittelevasti. ”Laavea ei näy vielä”, hän huomautti avatessaan eteisen kaapin, jossa hän piti joustaan ja nuolikoteloaan.

”Ei, mutta kyllä hän kohta tulee ja tööttää torvea vihaisesti, kun ei olla ulkona odottamassa”, Kilve huomautti ja nousi ylös venytellen. Miehen oikeassa korvassa roikkuva sulkakorvakoru heilahti tämän liikkeiden mukana.

”Missä Halhe? Onko hän hereillä?” Kilve kysyi riisuessaan metsästyssaappaitaan. Ne olivat jo niin hapertuneet, ettei taikuuskaan pian voisi enää korjata niitä. Ehkä hän voisi metsästää uusia kaupungissa käväistessään.

”Joo, taitaa olla vessassa. Meni vissiin myöhään, kun hän näki sinun lähtevän”, Kilve kertoi ristiessään kädet rinnalleen ja nojatessaan hartiallaan kaappiin, johon Elka riisui myös metsästyshaalariaan.

”Lähdin neljän aikoihin.”

”En ymmärrä miten jaksat”, Kilve päivitteli. ”Tämäkin kymmenen herätys oli tuskaa.” Mies sinetöi lauseensa päättämällä sen haukotukseen.

”Ei ihme, että viihdyt niin pitkään täällä”, Elka vitsaili. Hän tiesi, että jonkun muun sanomana kyseinen olisi Kilvelle arka paikka, jonka takia hän ei nostanutkaan asiaa usein esille, mutta näin kahdestaan siitä vitsailu oli sallittua ja sai Kilven vain pudistamaan päätään. Ei sillä, että Elka juuri muille vitsailikaan, koska hän ei juurikaan pitänyt ihmisistä. Kilveä ei laskettu.

”Ei tullut saalista, vai?” Kilve uteli. Hän ei ollut itse metsämiehiä, mutta kuunteli aina jostain syystä kiinnostuneena Elkan jaarittelua
metsästyksestä.

”Ei. Taisivat kaikki muutkin nukkua”, Elka sanoi ja ripusti haalarinsa henkariin. ”Pari oravaa ja varista olisin saanut, jos olisin yrittänyt.”
”Tietysti, tietysti”, Kilve virnisteli. ”Mestariampuja kun olet.”

Elka vilkaisi ystäväänsä, jonka kasvoilla oli hivenen ylimielisen haastava ilme. Se oli uusi tuttavuus Kilven kasvoilla, eikä hän ollut aivan varma, mitä se tarkoitti. Se oli syntynyt kaupungissa viime kesänä ja yleensä jäänyt vain sinne, mutta viime aikoina se oli puskenut läpi myös mökissä, jos he sattuivat olemaan kahdestaan. ”Haluaisin nähdä sinun yrittävän”, Elka heitti vitsinä ja nojasi hieman kaappia vasten sulkiessaan sen, koska kaapin saranat reistailivat taas.

”Ehkä sinun pitäisi antaa minun yrittää”, Kilve haastoi hymynkaarre huulillaan ja nojautui hivenen Elkaa kohti.

Jokin Elkan sisällä sykähti. Metsästäminen oli aina ollut Elkan ja Seerin yhteinen juttu. Kilve ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Ei paitsi Seerin lähdön jälkeen. Sitten Kilve oli tarjoutunut, mutta Elka oli tietysti ajatellut, että mies yritti lohduttaa häntä ystävänä, ettei tämä oikeasti halunnut, joten Elka oli sivuuttanut tämän ehdotukset. Nyt kun Kilve katseli häntä odottava hymy huulillaan ja haastava pistos silmissään, Elka ei ollut varma mitä Kilve tarkoitti. Osa hänestä halusi suostua Kilven pyyntöön, halusi kumppanin rinnalleen metsämaalle, jonkun jonka kanssa jakaa hiljaisuus. Toisaalta se saattaisi tuntua väärältä. Ei Kilve voinut korvata Seeriä.

Heidän hämmentävän katsekontaktinsa rikkoi portaiden natina. Elka työnsi itsensä kauemmas kaapista, jota vasten hän oli jäänyt nojaamaan.

”Aa tulit, hyvä. Huomenta uudestaan”, Halhe tervehti Elkaa hypähtäessään viimeiset portaat alas. Nainen näytti pirteältä ottaen huomioon aamuneljään valvomisen.

”Huomenta”, Elka vastasi ja vilkaisi naista, joka oli vaihtanut aamuisista vaatteistaan farkkuihin, valkosiniraidalliseen t-paitaan ja violettiin huppariin. Ne olivat kaupunkivaatteet. Yleensä he käyttivät enemmän luonnon materiaaleista tehtyjä vaatteita. Sellaisia, joita Kilve sanoi liian ”haltiamaisiksi” kaupunkimiljööseen. Kilvellä itsellään oli yllä tummat farkut, vihreä t-paita ja eripariset villasukat. Lyhyet, ruskeat kiharat oli järjestetty pään päälle tavallista pöyheämmin. Välillä Elkan valtasi halu kokeilla tuntuivatko kiharat yhtä pehmeiltä kuin näyttivät.

Tuvan käkikello alkoi lyömään yhtätoista. Auto tulisi hetkenä minä hyvänsä. ”Tuota, vaihdan vaatteet ihan nopeasti”, Elka sanoi ja kiiruhti Kilven ohi yläkertaan.

Jostain kumman syystä hänen sydämensä sykki hurjana rinnassa.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 2. luku
Kirjoitti: Lyra - 27.09.2018 15:04:54
Moi, tulin nyt kommentoimaan, koska luin tätä jo heti kun tuo ensimmäinen osa tuli ulos ja se vaikutti niin hienolta. Oli niin paljon ihania yksityiskohtia ja kaikkea. Tästä tuli niin täys fantasiafiilis. Rakastan tuota nimeä. Vuodenkierto, ah. Se jotenkin vaan on se oikea. Idea siitä, että taikavoimat menee aina vuodenajan mukaan on jotain piristävän uutta. Erityisesti ihastuin Valonnaan, josta tuli niin kesäfiilis. Kesän olleet taivaansiniset hiukset haalistuu syksyyn tullessa. Muutenkin nämä nimet on jotain ainutlaatuista. Jokainen kuvastaa omaa henkilöään hyvin, ja kaikista tulee niin erilaisia tekstin myötä. Tätä oli kaunista lukea.

Sitten aloitin tuon toisen osan. Meni keskittyminen. Ennen kun ehdit pelästyä, se ei johdu mitenkään susta tai tekstistä. Teksti oli yhtä ihanaa kuin aiemminkin. Joo tota moi. Löysin tekstistä kaimani. Se oli outoa. En oo tavannut muita Seerejä yhtään missään ja sitten kun tuolla tekstissä oli yksi, niin en enää onnistunut keskittymään samalla tavalla ja meni vaan huvittavaksi lukeminen. :D

Joka tapauksessa kiitos hirmuisesti. Tätä tekstiä oli ihana lukea ja kaikki fantasia oli niin kohdallaan. Sanoin jo yksityiskohdista, mutta sanon vielä uudestaan. Ja kaikki oli niin taiteellisen kaunista. Yritän palailla tämän tekstin pariin vielä myöhemmin, kunhan pääsen tästä kaima-asiasta yli.

Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 2. luku
Kirjoitti: Avaruuspiraatti - 28.09.2018 12:41:17
Minulla on hienoinen fantasiabuumi päällä, niin oli pakko käydä nappaamassa itselleni fantasiatarina Kommenttikampanjasta. Pidin tästä tosi paljon! Vähän niin kuin Lyrakin sanoi, vuodenaikoihin ja vuodenkiertoon perustuvat taikavoimat on tosi freesi idea. Itse en ole sellaiseen aikaisemmin tainnut törmätä.

Luonto on tässä ihanasti koko ajan läsnä. Kaikki hahmot vaikuttavat jo pidettäviltä, vaikka heistä onkin saatu vasta ihan pintaraapaisu. Pidän myös näitä nimistä! Halhe ja Kilve ovat erityisen kivat. Tämä etenee melkein tuskastuttavan hitaasti, kun haluaisin vain äkkiä tietää lisää ja lisää tästä maailmasta! Toivottavasti pääsemme seuraavissa luvuissa kolmikon mukana kaupunkiin. Minua kiinnostaa aina tällaisista tarinoista tietää, millainen "tavallinen maailma" on. Mökissä on lankapuhelimia, mutta kuinka kehittynyt kaupunki lopulta onkaan?

Kiitoksia tästä, odottelen innolla jo jatkoa!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 3. luku
Kirjoitti: Crysted - 28.09.2018 17:39:43
Lyra: Oho aikamoinen sattuma sitten nimen kanssa :D Mä kun luulin olevani niin omaperäinen keksiessäni nimiä :D Jee kiva että fantasiafiilis välittyi, mäkään en ole törmännyt vuodenaikasidonnaisiin taikajuttuihin, joten ajattelin että se vois olla kiva kokeiltavaksi :) Mä pähkäilin tälle pitkään eri nimiä, mutta munkin mielestä tuo Vuodenkierto vaan tuntui siltä ainoalta oikealta :D Kiva että tykkäät Valonasta, hänestä kuullaan tässä osassa lisää! Kiitos paljon kommentistasi <3
Avaruuspiraatti: Kiva että tykkäät nimistä! Mulla on ollut hauskaa niitä keksiessäni, koska kaikki aikasemmat fantasiajuttuni joita oon kirjotellut (mutta en uskaltanut julkastaa koska ne oli niin huonoja heh) on ollut enemmän sellasta mainstreamteinifantasiaa ja nimetkin sen mukaisia, mutta nyt kun pystyn ammentamaan tähän luontoideoihin ja nimiin pohjolaista fiilistä (vaikka tämä sijoittuukin eri maailmaan kuin tämä meidän maailma) niin huomasin että se sujuu paljon paremmin ja luontevammin ja olen enemmän tyytyväinenkin tuotokseeni :D Sori joudut odottamaan kaupunkilukua vielä vähän, koska sitä päästään tarkastelemaan vasta tän luvun jälkeen :) Kiitos sullekin valtavasti kommentista <3

3. Valona

Valona hääri kiireisenä ympäri taloa odottaessaan mentorinsa saapumista. Kaiken piti näyttää täydelliseltä. Jokaisen tason piti kiiltää, kaikkien tavaroiden oli oltava paikoillaan, eikä lattialla saanut olla yhtäkään roskaa. Tietysti vanha hirsimökki toi mukanaan haasteita, kuten pinttyneitä tahroja, hämähäkinverkkoja kulmissa ja kuluneita huonekaluja, sillä mökki oli palvellut taikovia jo kymmeniä vuosia ennen heitä eikä taikuuskaan aivan loputtomuuksiin pystynyt auttamaan.

Hirsimökki, jonka värimaailma sekalainen ja jonka huonekalut olivat kaikki eriparisia ei ollut aivan sellainen, jonkalainen Valona tulevaisuudessa haluaisi kodikseen: hän halusi vaaleita värejä, symmetrisiä seinäkoristuksia ja isoja ikkunoita. Ja paljon tilaa. Mökki oli tavattoman pieni neljälle henkilölle, joka oli hieman ärsyttävää Valonan mielestä, sillä ympärillä oli tilaa loputtomiin.

Valona repi yhden Kilven lehdistä nojatuolin istuintyynyn välistä. Kilve levitti aina lehtiään ympäri taloa, joita tänäänkin oli eilisestä siivoamisesta huolimatta eksynyt vääriin paikkoihin. Valona ei kuitenkaan uskaltanut käyttää taikuuttaan siistimiseen – mitä hän oli kesällä useasti tehnyt – koska hän halusi olla mahdollisimman vahva koetta varten, vaikka se olikin kuulemma vain keskustelu. Mutta miksi sitä sitten sanottiin kokeeksi? Typerää, ihan kuin heille haluttaisiin aiheuttaa ihan tahallaan stressiä.

Valona asetti käsityölehden lehtitelineeseen ja suoristi lehdet millintarkasti. Yksi lehdistä oli eri kokoinen kuin muut, joka ärsytti häntä niin, että hänen oli pakko laittaa se taaimmaiseksi, jottei se erottuisi joukosta niin. Onneksi muut olivat poissa, jottei hän saanut todistajia pakonomaiselle siivoamiselleen. Tai no ehkä olisi kiva, jos Halhe olisi paikalla. Halhe osasi aina sanoa oikeat sanat.

Kello lähestyi kahtatoista. Pitäisikö hänen syödä? Ei, hän oli liian hermostunut aamupalaa varten, vaikka oli ollut ylhäällä seitsemästä asti, koska ei ollut pystynyt nukkumaan jännitykseltään. Hän oli tutkinut huolella kansionsa kesän merkkejä, jotta jokainen kukka ja lehti oli visusti omalla paikallaan ja selitykset merkin vieressä oli kirjoitettu täsmälleen saman kokoisilla kirjaimilla. Kaikki olivat kehuneet hänen täydellistä käsialaansa läpi hänen kouluvuosiensa, mutta totuus oli se, että Valona piirsi ensin viivoittimella apuviivat, luonnosti kirjaimet sitten lyijykynällä, vahvisti ne värikynällä ja kumitti sitten apuviivat. Kukaan ei tiennyt koko prosessia, paitsi Halhe. Kaikkien muiden mielestä moinen täydellisyyden tavoittelu oli täysin turhaa, jos siihen kului niin paljon aikaa, mutta Valona nautti nähdessään täydellisiä asioita. Täydellisyyden tavoittelussa oli toki varjopuolensakin. Jos muste sattui vähänkin leviämään, ei hän saisi rauhaa ennen kuin poistaisi sen taikuudella ja nyt kun kesäkin oli ohi, oli virheiden korjaus tulossa paljon vaikeammaksi. Nyt ei ollut varaa virheisiin.

Valonan inhoama epävireisen kuuloinen käkikello alkoi kirkumaan kahdentoista merkiksi. Hän sieti sitä vain siksi, että Kilve sattui jostain ihmeen syystä pitämään siitä niin paljon, mutta kun Kilve lähtisi talosta, hän saisi viedä kellon mukanaan tai se päätyisi roviolle poltettavaksi. Valona laski jokaisen rääkäisyn mielessään ja sen vaiettua odotti henkeä pidätellen koputusta ovella. Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin. Valona joutui ottamaan henkeä minuutin kuluttua umpeen, sillä tietenkään mentori ei olisi niin täsmällinen, ei kukaan ollut. Paitsi Valona. Kun hänestä tulisi mentori, hän olisi juuri niin täsmällinen.

Valona istui alas olohuoneen punaiseen nojatuoliin ja tarrasi kätensä automaattisesti kiinni sen käsinojiin. Hänellä oli paha tapa nyppiä nojatuolin käsinojaa, mutta nyt hän ei saisi tehdä niin, kun hän ei voinut sitä korjata. Hän pakotti kätensä irti ja laski ne päällekkäin syliinsä. Ahdistus kasvoi rinnassa inhottavana solmuna. Valona naputteli kynsiään sormenpäitään vasten ja tuijotti vihreän kansionsa kantta, johon hän oli täydellisellä kursiivilla kirjoittanut Kesän merkit – Valona. Teksti oli ympäröity kohokuvioköynnöksin, jotka jatkuivat kansion kaikkia reunoja pitkin. Köynnösten seassa oli satunnaisia kukkia, jotka hän oli itse poiminut pihalta ja sulauttanut ne taikuudella osaksi kansiota. Se näytti hyvältä. Ainakin, jos hän ei tarkastellut jokaista yksityiskohtaa ja huomannut, että terälehdet olivat erikokoisia. Oliko kansio vähän vinossa pöydällä? Johtuiko se vain tästä kulmasta? Valona nousi ylös ja tarkasteli kansiota lintuperspektiivistä. Kyllä se oli täydellisen suorassa. Hän oli tarkastanut sen jo kolmesti aikaisemmin.

Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, kun puuoveen koputettiin. Taikuus hypähti hetkeksi hänen iholleen, saaden ihon tuntumaan hivenen ahtaalta. Valona hengitti syvään ja pakotti keltaisen valon piiloon, sillä taikuuden pomppiminen oli kesän loputtua kauhean väsyttävää. Hän halusi näyttää taitonsa. Hän halusi näyttää, että hänellä oli taitoja.

Valona kiirehti ovelle ja vilkaisi itseään ohi mennen eteisen pyöreästä peilistä, jonka nurkat olivat ärsyttävästi halkeilleet. Haaleansiniset hiukset kääntyivät kevyisiin laineisiin pituudesta johtuen. Joskus hän suoristi ne taikuudella, mutta nyt hän ei tietenkään voinut. Niiden latvat alkoivat taas ohentua, mutta Valona vihasi hiustenleikkuuta. Hänellä oli ollut lyhyet hiukset koko lapsuutensa ajan, eikä hän aikonut enää koskaan leikata niitä niin lyhkäisiksi. Valona hengitti syvään muutaman kerran ja avasi oven leveä hymy kasvoillaan.

Oven takaa häntä tuijotti nainen, joka ei ollut juurikaan muuttunut heidän parin kuukauden takaisesta tapaamisestaan. Tyylillensä uskollisesti mentori Venhalla oli yllään nilkkoihin asti yltävä miehustan kohdalta kireä mekko, jonka helma laskeutui ilmavasti lantiolta alaspäin. Näin viileämpään vuodenaikaan hartioilla lepäsi turkiskauluksinen viitta. Vaaleanruskeat hiukset olivat siistillä nutturalla, jonka päällä lepäsi pronssinen hiuskoriste, jossa oli sinisiä topaaseja. Nainen näytti yhä nelikymppiseltä, vaikka Valona tiesi, että hän oli lähempänä sataa vuotta.

”Mentori Venha, tervetuloa”, Valona tervehti lämpimästi ja kätteli naista.

”Kiitos Valona, mukava nähdä sinua taas”, mentori Venha sanoi hymyillen ja astui sisään. Naisen ruskeissa silmissä näkyi kesän keltainen paremmin kuin hänen omissaan, mutta mentori olikin tietysti oppinut hallitsemaan taikuutensa ympäri vuoden. Nainen riisui viittansa naulaan ja antoi katseensa kiertää hetken aikaa mökkiä, ennen kuin se asettui Valonaan. ”Kuinka olet voinut?”

”Kiitos hyvin. Olen sopeutunut tänne erinomaisesti. Minulla kävi tuuri mökkikumppanieni suhteen”, Valona jutusteli kävellessään peremmälle pieneen olohuoneeseen.

”Sepä hyvä”, mentori Venha sanoi seuratessaan Valonaa.

”Saisiko olla teetä?” Valona tarjosi.

”Kiitos, mutta minulla on tiukka aikataulu tänään. Paljon muitakin kesän lapsia, jotka kaipaavat ohjausta.”

”Tietysti”, Valona sanoi ja viittoi naista istumaan alas. Mentori Venha istuutui ruskealle sohvalle ja Valona otti paikkansa punaisesta nojatuolista sitä vastapäätä, jonka käsinojille Valona ei laittanut käsiään.

”Kerrohan”, mentori Venha aloitti heti löytäessään mukavan asennon sohvalta. ”Mikä sinua on eniten yllättänyt Vuodenkimarasta lähdettyäsi?” Suoraan asiaan, kuten aina. Siitä Valona piti.

”Varmaankin vapaus. Vuodenkimaran tiukan aikataulun jälkeen on erikoista, ettei ole aikataulua, jota noudattaa”, Valona kertoi keskittyen pitämään hymyään yllä, jotta hänen hermostuksensa pysyisi piilossa. Hänen oikean käden kyntensä kaivautuivat aivan huomaamatta vasemman käden ihoon. ”Välillä en ole varma mitä tehdä kaikella ajallani.”

”No, näitä ensimmäisiä kuukausia mökissä ei suotta kutsutakaan lomaksi”, mentori Venha hymyili.

”Aivan”, Valon myönteli. Hän ei ollut varma kutsuisiko kokemustaan varsinaisesti lomaksi. Oikeastaan hän oli aluksi tuntenut olonsa aivan eksyneeksi.

”Parastahan on se, että voi tehdä itse oman aikataulunsa”, mentori Venha huomautti. ”Oletko löytänyt kiinnostavia harrastuksia?”

”Nautin kovasti puutarhan hoidosta”, Valona sanoi heti ja alkoi tuntea olonsa hieman helpottuneemmaksi, kun hän sai puhua asiasta, josta hän piti. ”Ajattelin, että voisin kenties kokeilla floristin alaa lähdettyäni mökistä, vaikka tietysti ensisijainen haaveeni on mentoriksi pääsy.” Hän tiesi, että mentorikoulutukseen päästäkseen oli oltava kaksikymmentäviisi, sillä sanottiin, että vasta silloin tunsi oman taikuutensa läpikotaisin. Valonan mielestä mokoma ikäraja oli typerä, sillä hän halusi päästä mentoriksi niin nopeasti kuin mahdollista. Hän halusi tehdä jotain hyödyllistä. Hän halusi auttaa muita.

”Mentorikoulutus on kunnioitettava haave. Vaikka kilpailu koulutukseen pääsystä on kovaa, en kuitenkaan epäile, etteikö sinusta olisi siihen”, mentori Venha vakuutti. Mentori oli nähnyt Valonan kasvavan kymmenvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi, joten Valonan kyvyt olivat tulleet naiselle hyvin selviksi, olihan mentori Venha ollut hänen ryhmänohjaajansa koko Valonan kouluajan.

”Varmasti sinusta tulisi hyvä floristikin”, mentori jatkoi. ”Huomasin kyllä kukoistavat kukkasi. Syksy on toki jättänyt niihin jälkensä, kuten on odotettavissa. Onko se jättänyt sinuun jälkensä?”

Äkillinen aiheen vaihto sai ahdistuksen solmun palaamaan taas puristamaan hänen vatsaansa. ”Ai, tuota, no, kaipa se hieman on”, Valona myönsi. Hän ei pitänyt siitä, että joutui myöntämään heikkouksiaan. Varsinkaan mentori Venhalle, jota hän ihaili niin. Vain Halhen kanssa Valona uskalsi jakaa epävarmuutensa. ”Olen kovin väsynyt. Taikuus tuntuu… kaukaisemmalta.”

”Niin, se on normaalia”, mentori Venha myönsi. ”En aio pehmustaa tätä sinulle, Vuodenkimarasta lähdön jälkeen ensimmäinen vuosi vaihdoksen jälkeen on rankka. Taikavoimat saattavat tuntua melkein olemattomilta, varsinkin vastavuodenaikaan”, mentori Venha varoitti.

Valona muisti hyvin alkukesän seremoniansa – voimien kukoistuksen – jolloin Vuodenkimarasta valmistuvat vapautettiin oppilaitokseen sitovasta linkistä, joka suojeli alaikäisiä voimien väärinkäytöltä ja vahinkopurkauksilta. Valmistumisen jälkeen he olivat vastuussa itse itsestään, eikä sidos Vuodenkimaran taikuuteen enää auttanut heitä heidän oman vuodenaikansa vaihduttua. Taikuus oli toki tuntunut viime kesänä vahvemmalta kuin se oli koskaan kouluaikoina tuntunut, mutta nyt vaihdoksen saapuessa tien tukki jyrkkä ylämäki. Oikeastaan se tuntui oikealta vuoristolta, jota ei ollut mahdollista kiertää ja ylöspäin kipuaminen kävi tuskastuttavan hitaasti ja raskaasti. Halhen mukaan uupumus helpotti vasta vastavuodenajan jälkeen, joten hänellä oli pitkä matka edessään. Vain ahdistus ja jännitys, jota hän nyt koki ”kokeesta” johtuen auttoi häntä jaksamaan nytkin, joten kaipa hänen pitäisi olla kiitollinen solmusta vastassaan.

”Kyllä minä selviän”, Valona vakuutti, vaikka joskus hänestä tuntui, ettei hän mitenkään voisi selvitä. ”Ystävieni apu on ollut suuri.”

”Se on hyvä”, mentori Venha myönsi ja vilkaisi sitten ensi kerran kansiota sohvapöydällä. Valona käänsi kansion pikaisesti oikein päin mentorin suuntaan. Miksi hän ei ollut tajunnut tehdä sitä aikaisemmin?

”Tässäkö ovat sinun kesäsi merkit?” mentori kysyi.

”Kyllä vain”, Valona sanoi ylpeänä, mutta epävarmuus hiipi hänen mieleensä, kun mentori Venha selasi kansiota neutraalin näköisenä. Valona pureskeli poskensa sisäpintaa odottaen malttamattomana mentorin reaktiota. Hänen teki mieli raapia nojatuolin käsinojaa, mutta sen sijaan raapi sormiensa ihoa.

Mentori Venha pysähtyi yhteen kohtaan ja osoitti kuivattua apilan kukkaa, jonka Valona oli päällystänyt yhdelle sivulle.

”Kerrohan, mikä on tämän kukan tarina”, mentori Venha kysyi.

Valona käänsi päätään, jotta pystyi näkemään kukan vieressä olevan tekstin. ”Keräsin sen eräänä päivänä, kun kävelin Halhen kanssa nummella”, Valona kertoi ja osoitti tekstiä, johon hän oli sen selittänyt. Kesäkuun seitsemästoista päivä.

”Mistä te juttelitte?” mentori Venha kysyi.

”Öö, ei varmaan mistään erityisemmästä. Ihan niitä näitä”, Valona selitti epämääräisesti ja tarrasi kirjaan yrittäen muistaa kyseisen päivän.

Mentori Venha sulki kirjan hänen käsissään, pakottaen Valonan katsomaan itseään. ”Tiedätkö sinä mitä varten merkit ovat?”

”Merkit ovat apukeinoja, joita taikova voi käyttää linkkinä taikuuteen oman vuodenajan mentyä”, Valona kertoi itsevarmasti. Suunnilleen sanantarkasti niin se olikin kerrottu oppikirjassa.

”Aivan. Ja mitä sinä tunsit, kun katsoit sitä apilaa?” mentori haastoi.

”No… kesän. Se on merkki kesästä”, Valona selitti, ahdistuen siitä, ettei selvästikään tiennyt mitä mentori halusi kuulla.

”Ei”, mentori sanoi napakasti. ”Se on kasvi, aivan kuten mikä tahansa muukin kasvi tuolla pihalla. Sillä kasvilla ei ole mitään merkitystä sinulle, jos se ei ole muisto mistään elämääsi liittyvästä. Sen ei tarvitse olla erityisen hyvä muisto, ei välttämättä, kunhan se on voimakas”, mentori Venha selitti.

Valona tunsi kasvojensa punehtuvan. Hän oli epäonnistunut täydellisesti ainoassa tehtävässään, joka hänelle oli siksi kesäksi annettu. ”No mutta olen minä kirjoittanut ne tiedot ylös, kyllä minä muistan sitten kun luen-” hän yritti kiireesti sepittää.

”Jos et muista muistoa pelkästään katsomalla merkkiäsi, ei se ole sellainen muisto, josta voit ammentaa voimaa. Se on merkityksetön”, mentori Venha sanoi painokkaasti.

”Mutta ajattelin, että jos niitä on paljon, on minulla sitten mistä valita. En halua, että ne loppuvat kesken”, Valona puolusteli katse käsissään.

”Eivät ne lopu kesken”, mentori sanoi pehmeämmin. ”Yksikin riittää. Tiedän monia taikojia, joilla on vain yksi tai kaksi merkkiä, mutta jotka ovat niin voimakkaita, että muuta ei tarvita. Muistot eivät katoa, eivät jos ne ovat tärkeitä. Määrä ei ratkaise vaan tärkeys”, mentori Venha selitti. Valona vilkaisi naista ja näki tämän hipaisevan nimettömässään olevaa topaasisormusta. Mentori taputti Valonan käsissä olevan kansion selkämystä. ”Etsi täältä joku kasvi, jonka tarinan muistat vilkaisemattakaan kirjoitusta sen vieressä.”

Valona avasi kirjan. Heti ensimmäisellä sivulla oli hänen seremoniapäivänään saatu kukka. ”Muistan tämän ruusun. Sain sen seremoniasta. Se on tärkeä, eikö?” Valona kysyi.

”En minä sitä voi sinulle kertoa. Tuntuuko sinusta, että se on tärkeä?”

”Tuntuu.”

”Kerro minulle mitä tunteita kukka välittää sinulle.”

”Tunnen… ylpeyden saavutuksistani. Helpotuksen siitä, että stressi on ohi. Huolen tulevasta”, Valona luetteli. Mentori Venha vaistosi hänen epävarmuutensa.

”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi. ”Mieti mikä tekee kesästä kesän ja miten voit tuntea sen merkkisi kautta. Älä vain muistele, vaan elä kesässä. Tunne aurinko silmiesi alla, tunne lämpö ihollasi. Haista ruohon tuoksu nenässäsi, kuule lintujen viserrys ympärilläsi.”

Valona yritti keskittyä tuntemaan sen kaiken, mutta hän vain tunsi… niin kuin kaikki hänen muistonsa kesistä – mistä tahansa kesästä, jonka hän oli elämänsä aikana kokenut – lipuisivat hiljalleen syksyisen kylmän virran mukana kauemmas, sillä välin kun hän seisoi tervassa.

”Joo, ymmärrän”, Valona sanoi, vaikkei oikeasti ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei saisi suoraa vastausta kysymykseensä. Jos hän oli jotain oppinut kahdeksan Vuodenkimaravuoden aikana, oli se sen, että taikuuden suhteen ei saanut suoria vastauksia.

”Haluan sinun poistavan tästä kansiosta kaikki ne kasvit, joiden tarinaa et muista lukematta selitettä niiden vierestä”, mentori Venha sanoi ja nousi sitten ylös.

”Siinäkö se? Ei mitään muuta ohjetta tai tavoitetta ensi vuodelle?” Valona ihmetteli ja pomppasi pystyyn. Hän tunsi olonsa aivan eksyneeksi ja se varmaan näkyi hänen alas kurtistuneiden kulmakarvojensa alta.

”Mökin tarkoitus on opettaa teitä elämään yhdessä luonnon kanssa, valmentaa teitä elämään ulkomaailmassa ja tasapainotella taikuuttanne sen kanssa. Se miten te päätätte tekevänne sen, on oman harkintakykynne varassa. Hanki harrastuksia ja ystäviä. Mieti tulevaisuuttasi.”

”Mutta minä en ymmärrä”, Valona tuskastui ja puristi kansiotaan rintaansa vasten. ”Kahdeksan vuotta koulussa meitä valmisteltiin oppimaan käyttämään taikuutta ilman sen käytännön opetusta ja nyt haluatte, että opettelemme vain itse?” Toki muutamaan haastavampaan asiaan oli tarjolla ohjausta, kuten liitoon, mutta sen opettelun sai aloittaa halutessaan vasta toisena mökkivuotena. Taikuuteen liittyvät oppiaineet olivat aina kiinnostaneet Valonaa eniten, joten oli harmi, että ensimmäiset kahdeksan vuotta koulussa heille oikeastaan opetettiin vain samoja aineita kuin tavallisillekin ihmisille. Opitte käyttämään taikuutta kunnolla sitten mökissä, heille oli toisteltu kerta toisena jälkeen.

”Jokaisen taikuus on ainutlaatuinen. Kukaan ei voi kertoa sinulle, miten käytät omaasi. Niin kauan kun taikuutta on ollut, on siitä yritetty kehitellä teorioita, mutta aina limaantuu poikkeustapauksia, jotka romuttavat teoriat”, mentori Venha muistutti ja puki sinisen viittansa ylleen. ”Kunhan muistat mottomme, pärjäät varmasti.”

”Luonto opettaa”, Valona sanoi vaisusti, pureskellen huulensa sisäpintaa.

”Luonto opettaa”, mentori Venha toisti ja avasi oven. Kylmä syysilma sai Valonan ihon kananlihalle. ”Muista, että voit aina tulla käymään”, nainen sanoi vielä ja katseli Valonaa lämpimillä silmillään.

Valona nyökkäsi ja pakotti hymyn huulilleen. ”Joo.”

Kun ovi sulkeutui mentorin jäljessä, Valona marssi lähimmän roskakorin luokse ja tiputti kansionsa sinne. Hänen sormensa olivat täynnä punaisia kynnenjälkiä ja hän tunsi olonsa kamalan väsyneeksi.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 3. luku
Kirjoitti: Avaruuspiraatti - 28.09.2018 20:07:30
Voih, kuinkas sitten kävikään! Jotain tällaista oli kyllä odotettavissakin, kun ei se liika täydellisyyden hakeminen voi olla hyvästä. Voi olla, että tehtävästä tulee Valonalle yllättävän hankala. Hän vaikuttaa hahmolta, joka toimii enemmän käytännön kuin tunteen kautta. Mutta ehkä Halhe voisi häntä opettaa n_n Kiitoksia tästä osasta ja kaupunkiseikkailuja odotellessa ;D
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 4. luku
Kirjoitti: Crysted - 29.09.2018 14:39:28
Avaruuspiraatti: Valona on ehdottomasti enemmän järkeä käyttävä kuin tunteita :) Tässä kaupunkiseikkailua, kiitos itsellesi kommentistasi :)
A/N: miten niin osat muuttuu koko ajan pitemmiksi :D

4. Kilve

Toisin kuin Halhe, joka istui Kilven vieressä takapenkillä, Kilve ei enää hätkähtänyt melua, kun soratie vaihtui kiireiseksi moottoritieksi. Neljättä vuottaan mökissä viettävänä hän oli käynyt useasti kaupungissa ja tunsi sen betonisokkelon läpikotaisin. Tietysti hän tunsi vain Niittylahden ulkomaailman suhteissa kuulemma pienen kaupungin, joka sijaitsi viidenkymmenen kilometrin päässä Vuodenkimarasta ja suunnilleen kuudenkymmenen kilometrin päässä heidän mökistään. Se oli lähin kaupunki niillä main. Pientä kylää, jonka suurimmat nähtävyydet olivat kauppa ja postilaitos, ei varsinaisesti laskettu. Kaikki kaupungit olisivat tietysti erilaisia, mutta Kilve uskoi pärjäävänsä halutessaan muuallakin päästyään mökistä.

Ehkä seuraavan keväänä.

Auton vauhti laski neljäänkymmeneen, ja moottoritien varteen alkoi ilmestyä kerrostaloja. Halhe tuijotti uutta maisemaa silmät suurina, nenä melkein kiinni lasissa. Nainen tarrautui molemmilla käsillä kiinni ikkunanraamiin ja seurasi mielenkiinnolla ohi vilahtavia satunnaisia asuinrakennuksia, pitserioita ja kampaamoja. Kilve hymyili ystävänsä reaktiolle. Hän muisti itsekin ensivaikutelman, jonka kaupunki oli tehnyt häneen, vaikka olihan siitä jo aikaa. Tietysti he olivat nähneet paljon opetusvideoita kouluaikoina ja ulkomaailman eloa telkkarista mökissä, mutta sen näkeminen omilla silmillä oli eri asia. Tänään hänellä ei ollut oikein mitään asiaa kaupunkiin, paitsi näytellä sitä Halhelle. Elka oli sanonut etsivänsä uusia metsästyssaappaita, joten tämä varmaan kulkisi omia reittejään osan aikaa.

Kilve vilkaisi pelkääjänpaikalla istuvaa Elkaa, joka katseli ilmeettömänä ulos etuikkunasta. Kuskin takana olevalta penkiltä tarkastellessa Elkan terävät kasvonpiirteet piirtyivät hienosti vasten ikkunaa, josta loisti auringonvalo. Hän tunsi pienen harmistuksen pistoksen sisällään, kun heidän kahdenkeskeiset reissunsa saivat päätöksen. Elkan kasvonpiirteet kiristyivät heti, kun juututtiin kaupungin ruuhkaan. Niin, sitä näkymätöntä ilmansaastetta paikoillaan käyvistä autoista tuprutti kovasti, vaikka tällä vuosituhannella teknologia olikin sen verran kehittynyttä, että ilmanpuhtauden sanottiin olevan paras satoihin vuosiin.

Viimein harmaa auto kaartoi tutulle parkkipaikalle, jonne Laave heidät aina jätti, koska siinä oli ilmainen pysäköinti ja mies saattoi tupakoida rauhassa. Tupakointia Kilve ei ymmärtänyt ollenkaan, sillä Laavekin kuului alun perin taikoviin. Teknisesti tämä oli vieläkin taikova, mutta elänyt Niitynlahden kaupungin keskustassa mökeistä lähdettyään ja siksi ikääntynyt suhteellisen samalla tavalla kuin ihmiset ja hiljalleen menettänyt voimansa. Sitä se ihmiseen rakastuminen teettää, mies varoitti. Ikuisesta elämästä oli turha haaveilla, jos eli kaupungin saasteissa. Silti mies näytti ihmisten mittapuulla nuorelta ikäisekseen, sillä hänen tummat hiuksensa olivat vasta alkaneet harmaantua, vaikka hän lähestyi kuuttakymmentä ikävuotta.

Auton pinttyneestä tupakanhajusta huolimatta Kilve piti Laavesta, sillä tämä kertoi oivia tarinoita. Kuten vaikka sellaisia mukavia juttuja, että se kyseinen parkkipaikka, jolle he aina pysähtyivät, oli siksi aina niin autio, koska siinä oli kuulemma vuosien varrella murhattu useampikin ihminen. Sitä ympäröivät ikkunattomat betonivarastorakennukset kyllä varmasti antoivat öisin oivan näkösuojan murhahommille.

”Kolme tuntia. Älkää myöhästykö”, Laave muistutti ja tuijotti varsinkin Kilveä tuimasti paksujen kulmakarvojensa alta. Kilve virnisti. Hän oli altis myöhästelylle, eikä Laave varsinaisesti pitänyt siitä.

”Juu juu, ollaan ajoissa kuin armeijassa”, Kilve huikkasi ja heilautti kättään kuskille avatessaan ovensa. Ei sillä, että hänellä oli käytännön kokemusta armeijasta, mutta hän oli kuullut sen sanonnan televisiosta. Laave vastasi kätensä heilautuksella.

Ilman likaisuus tuntui aina aluksi iskulta vasten kasvoja. Se melkein huippasi puhtoiseen nummi-ilmaan verrattuna. Ei taikova ei välttämättä huomaisi eroa, mutta luonnon puute sai helposti taikovan pään tukkoiseksi. Laave kyllä sanoi, että siihen tottui vuosien kuluessa.

”No niin lapset, hengittäkää kunnolla sisälle tätä terveellistä kaupungin saastetta!” Kilve vitsaili ja teki liioitellun ison sisäänhengityksen. Ainakin ilma tuntui kaupungin talojen suojassa lämpimämmältä kuin tuulisilla nummilla.

Halhe nyrpisti nenäänsä ja katseli ympärilleen epäileväisesti. Se parkkipaikka oli varsin ruma kohta kaupunkia, sitä ympäröi isoja betonirakennuksia jokaiselta ilmansuunnalta. Halhe veti Kilven neulomaa punaista pipoa paremmin päähänsä. ”Tuntuu inhalta.”

”Luonnon puute saa taikuutesi vaimenemaan, älä huoli, vaihdos ei ole vielä tulossa”, Elka puhui ensi kertaa lähdön jälkeen.

”En tykkää siitä”, Halhe huokaisi ja yritti piilottaa nenänsä kaulahuivinsa taakse, joka yhtä lailla oli Kilven tuotantoa. Lankaa pitäisi muistaa ostaa. Kun talvi oli tulossa, villasukille oli aina tarvetta.

Kilve naurahti ja kiersi kätensä lohduttavasti naisen olkapäälle. ”Mutta ajattele siltä kantilta, sitten kun pääset takaisin, tuntuu se melkein luonnon lumoukselta. Ime nyt kaupungin savuja kunnolla sisääsi!”

Jo keskustaa kohti kävelemään lähtenyt Elka vilkaisi heitä kävellessään. ”Voitaisiin aloittaa keskustasta ja edetä sitten rantaa kohti”, hän ehdotti.

”Joo”, Kilve myönteli ja taputti Halhetta olkapäälle ja veti kätensä pois kiriäkseen Elkan kiinni. Kilve vilkaisi Elkaa, joka katseli eteenpäin katsomatta varsinaisesti mitään. Elkan mustat pitkät hiukset tarttuivat silloin tällöin syystuulen riepoteltaviksi ja löyhyttivät hänen suuntaansa tuoksua, joka oli samaan aikaan sekä kirpeä että makea. Kuten kaupunki, sekin sai Kilven pään pyörälle vaikkakin eri tavalla. Paljon paremmalla tavalla.

Elkalla oli yllään mustat tyköistuvat farkut, tummansininen trenssitakki, jonka leikkaus korosti kapeaa vyötäröä mutta samalla kulmikkaita hartioita. Takin alta pilkotti vihreä pienikukkakuvioinen sifonkipaita, jonka kaula-aukko laskeutui matalammalle, kuin mikä olisi syksyisen tyylin mukaista, mutta eivätpä talven lapset helpolla kohmettuneet tai sairastuneet flunssaan. Oli Elkalla kaulan ympäri vetäisty Kilven neuloma vihreä kaulaliina, mutta se lepäsi niin löysästi, ettei se tuonut mitään lämpöä. Tyyli oli oikein sopivaa Elkan androgyynille brändille, mutta kieltämättä huomiota herättävä vuodenaikaan nähden. No, Elka olikin itsessään jo huomiota herättävän tyrmäävä, minkä ironisuus lepäsi siinä, että hän itse kaikkein mieluiten pysyisi näkymättömänä.

Nytkin kun he kävelivät kohti keskustaa kahvilan, huoltoaseman, muutaman vaateliikkeen ja satunnaisten asuintalojen ohi, Elka keräsi vastaantulijoilta paljon katseita. Kilve saattoi vain toivoa, että hänkin herättäisi yhtä vahvoja reaktioita muissa, sillä hän itse oli kovin arkisen näköinen. Ruskeat kiharat hiukset, keskipainoinen, keskipituinen ja kasvotkin kaikin puolin keskenkertaiset. Hän oli se heppu, joka ensi kertaa ihmisiä tavatessaan sai kuulla monesti ”olemmeko me ennen tavanneet?” No se mikä häneltä puuttui ulkonäössä, hän korvasi vastustamattomalla karismallaan.

Oli hieman yli puolenpäivän ja kaupungin valaisi aurinko pilvettömältä taivaalta. Oli keskimääräistä lämpimämpi syyspäivä, joten Kilve tunki lapasensa nahkatakkinsa taskuihin. Ai lapaset ja nahkatakki? No joo, ehkä ei ihan paras yhdistelmä, mutta hän piti vain vaatteiden tekemisestä, ei oikeiden vaatekappaleiden yhdistelemisestä. Siksi hänen tyylinsä saattoi olla joskus aika sekalainen.

Lounasaika oli aluillaan, joten jokainen heidän ohittamansa lounaspaikka oli täysi. Heidänkin oli määrä käydä syömässä, mutta nyt kukaan ei ilmoittautunut nälkäiseksi.

”Kaupungin nimi on harhaanjohtava”, Halhe huomautti heidän oikaistessaan melko säälittävän viheralueen läpi. Nuutunutta nurmikkoa oli kuusi länttiä ja puita kaksi. ”Se kuulostaa niin luontoystävälliseltä. Tämä paikka on pelkkää betonia”, hän harmisteli. Nummien keskellä eläville satunnaiset pienet viherläntit olivat vähäinen lohtu.

”Ennen kaupunkia tässä oli kuulemma iso niitty, siitä se nimi varmaan on jäänyt, ajattelivat päästä helpolla rakentamisen suhteen, kun ei tarvinnut puita raivata pois”, Kilve kertoi ja potkaisi pikkukiveä saappaansa kärjellä. ”Ja jokikin sijaitsee kätevästi tuossa vieressä. Siellä on kiva ranta. Harmi, että joudut odottamaan ensi kesään uimareissuja varten, olisin voinut päihittää sinut uimakisassa”, Kilve kertoi ja pukkasi Halhea kylkeen. Sitten hän vilkaisi varovasti syrjäsilmällä Elkaa, jonka katse pysyi visusti edessä ja kasvot ilmeettöminä.

Viime kesänä Kilve ja Elka olivat pistäytyneet rannalla uimassa melkein joka kaupunkireissun yhteydessä. He olivat maanneet lämpimällä hiekalla pilviä bongailleen, roiskutelleet vettä toisen päälle rannassa kahlatessaan ja vain jutelleet… asioista, joita ei uskaltanut mainita mökissä. Tuntui että kaupunki oli kokonaan toinen maailma, joka ei ollut olemassa mökkiin palattua, tai ehkä he olivat kokonaan eri henkilöitä kaupungissa. Kaupungin asioista ei puhuttu jälkeenpäin, paitsi vasta uudestaan kaupungissa. Kesän aikana oli tuntunut, että Elka oli alkanut melkein unohtamaan vihansa kaupunkia kohtaan, mutta nyt tämän kasvot olivat taas kireät.

”No siihen en ryhtyisi, voittaisit varmasti, kun en minä osaa uida”, Halhe huomautti. Vuodenkimarassa päin ei ollut yhtäkään suurta lätäkköä, jossa polskia. Meri toki oli parinsadan kilometrin päässä nummista pohjoiseen jos sinne jaksoi patikoida. Kilve oli eräänä keväänä tehnytkin sen parin toisen kevään lapsen kanssa.

”Tai en tiedä. Ehkä minä osasin pienenä. En ole uinut sen jälkeen”, Halhe jatkoi äänen hiljentyessä loppua kohti. Yleensä Halhe oli niin innostunut kaikesta, mutta kaupunkireissu oli selvästi huolettanut tätä. Olihan se iso muutos mökkielämään verrattuna.

Hiljaisuus lankesi taas heidän keskelleen, eikä tällä kertaa edes Kilve keksinyt mitään sanottavaa. Kaupungin hiljaisuus ei toki oikeasti ollut hiljaisuutta, joten se teki kaikesta hieman siedettävämpää. Kuului liikenteen melua, ihmisten juttelua ja koiran haukkumista. Joku auto tööttäsi äänekkäästi edessä olevalleen, saaden Halhen säpsähtämään.

Tuntui oudolta, että Halhe oli mukana. Olihan se kiva, että hän sai näyttää ystävälleen paikkoja, mutta Seerin lähdön jälkeen Kilve ja Elka olivat kulkeneet kaupungilla aina kahdestaan. Siitä oli tullut heidän juttunsa. Silloin Kilve tunsi pääsevänsä lähemmäs Elkaa kuin koskaan. Nyt Elka tuntui olevan niin kaukana, vaikka kävelikin vain metrin päässä.

Kun kaupungin keskusta-aukio avautui heidän edessään, Halhe jäi tuijottamaan näkymää silmät suurina. Aukiolla oli meneillään markkinat, joten se oli täynnä pieniä pöytiä ja punaisia koppeja, joissa myytiin tavaraa. Kaiken sen keskellä kuhisi kymmenittäin ihmisiä tutkailemassa markkinoiden tarjontaa. Neliskulmainen aukio oli parinsadan metrin mittainen suuntaansa ja sitä ympäröi muutama ostoskeskus ja ravintola, joiden terasseille oli jopa uskaltautunut muutamia nauttimaan lounastaan auringonpaisteessa.

”Käydäänkö torilla? Eikö tämä olisi aika hyvä paikka ostaa jotain pientä merkiksi?” Kilve ehdotti. Ensimmäinen kaupunkireissu oli melko mieleen jäävä, jonka takia siitä saattoi saada vahvan merkin. Kilvellä itselläänkin oli oma merkkinsä kaupungista, kuunsirpinmuotoinen kaulakoru, jota hän parhaillaankin kantoi kaulassaan harmaan huivinsa alla. Korut olivat yleensäkin hyviä merkeiksi, koska niitä saattoi pitää jatkuvasti päällä.

”Olisi varmaan”, Halhe myönsi ja näytti viimein innostuvan reissusta.

”Minä lähden etsimään niitä saappaita”, Elka sanoi heidän takaansa. Elka oli jäänyt parin askeleen päähän ja vältteli vieläkin heidän katseitaan.

”Käydäänkö me syömässä jossain vaiheessa yhdessä?” Kilve kysyi ja yritti turhaan tavoitella toisen katsetta.

”Tavataan rannalla puolentoista tunnin päästä”, Elka sanoi ja katsahti heidän ohitsensa torin keskellä olevaa korkeaa kellotornia. Se näytti puoli yhtä.

”Okei”, Kilve sanoi vilkaistessaan itsekin kellotornia. Rannalla oli pari kivaa lounaspaikkaa. Kun hän kääntyi takaisin, Elka oli ehtinyt jo kadota ihmisvirtaan.

”Vaivaako häntä tänään joku?” Halhe kysyi.

”En ole varma”, Kilve sanoi hiljaa, vaikka hän tiesi, että kyllä vaivasi. Hän ei vain tiennyt mikä tarkalleen. Ei kai se aamuinen? Oliko Kilve heittäytynyt silloin liian suorasukaiseksi? Vai ajatteliko Elka taas Seeriä? Se turhautti häntä, koska hän halusi auttaa ystäväänsä, muttei tiennyt miten. Elka ei halunnut puhua asiasta ollenkaan. Paitsi silloin pari kertaa rannalla.

Kilve käänsi katseensa takaisin Halhen puoleen ja hymyili naiselle. ”No mutta torille mars”, hän sanoi pirteämmin. ”Toivottavasti et ole unohtanut oppejasi, nyt sinun tietosi ulkomaailmasta joutuvat koetukselle. Pian koittaa ultimaalinen testi”, hän vitsaili heidän lähestyessään suojatietä.

”Ja mikähän se on?” Halhe kysyi huvittunut katse silmissään.

”Liikennevaloissa odottaminen tietysti!” Kilve naurahti ja pysähtyi suojatien eteen punaisen valon palaessa.

”Kyllä minä liikennevalot muistan”, Halhe huomautti ja seisahtui Kilven rinnalle. ”Eivät ne ole muuttuneet erityisemmin kymmenessä vuodessa.”

”Niin sinähän olit kaupungista alun perin?” Kilve muisti yhtäkkiä.

”Joo”, Halhe sanoi tuijotellen eteenpäin, hymyn kadotessa silmistä. Aihe ei selvästi ollut mieluinen, mutta eipä se kai useimmille alun perin ulkomaailmassa kasvaneille lapsille ollut.

Joskus ihmiset löysivät luonnon lapsia luonnosta ennen kuin taikovat ehtivät havaita syntymän ja kasvattivat ne ominaan sen sijaan, että olisivat toimittaneet ne taikovien lastenkoteihin, jossa heidän kuului kasvaa. Luonnon lapsilla oli se ominaisuus, että he hurmasivat tavalliset, kuuliaisetkin, ihmiset hyvin helposti. Lapsen piilottaminen tietysti kostautui, kun lapsi viimein kymmenvuotiaana havaittiin linkin muodostuessa ja haettiin Vuodenkimaraan. Siinä vaiheessa ei auttanut lapsen tai aikuisen anelut, sillä oli vastoin lakia kasvattaa luonnon lapsi ulkomaailmassa. Se oli vaaraksi kaikille osapuolille, sillä lapsen taikuus ilman linkkiä muuhun taikuuteen oli arvaamatonta.

Kilve oli itse kasvanut lastenkodissa, joten hänellä ei ollut ikinä ollut vanhempia, joita kaivata. Tietysti heidän hoitajistaan tuli useimmille esikuvia, mutta kun piti kiistellä huomiosta kymmenten muiden lapsien kanssa, ei aivan samanlaista sidettä muodostunut, kun mitä hän oli nähnyt telkkarissa ihmisten muodostavan perheidensä kesken. Vaikka taikovat näyttivät hyvin ihmismäisiltä ja nykyään heidät luokiteltiinkin ihmisroduksi, he eivät itse voineet tuottaa lapsia. He syntyivät yksin luonnosta tasapainoksi kutsutun luonnon taikuuden seurauksena. Yleensä se havaittiin hieman ennen lapsen syntymää, jolloin joku pystyi olemaan lasta vastassa, mutta jos tasapaino oli epävarma, se saattoi jäädä huomaamatta, jolloin lapsi jäi yksin itkemään metsään, kunnes joku sen pelasti. Sen takia Kilvestä oli typerää, että ihmisiä rankaistiin jostain, jossa he tunsivat toimivansa oikein, mutta niin silti tehtiin. Maailma ei ollut aina reilu.

Liikennevalot vaihtuivat vihreiksi.

”Minä olen ajatellut, että olisikohan mitään keinoa saada selville keitä he olivat”, Halhe tunnusti heidän ylittäessään tietä.

Kilve tiesi, että oli turha yrittää muistuttaa Halheelle, että hänen vanhempansa olivat teknisesti rikollisia ja kaapanneet hänet oikeasta kodistaan, luonnosta. Hän ymmärsi, ettei se ollut useimpien ulkopuolella kasvavien lasten totuus. Yleensä he oppivat rakastamaan vanhempiaan ja vanhemmat heitä.

”Se on vaikeaa, jos et edes muista heidän nimiään”, Kilve huomautti.

He olivat vain kerran jutelleet Halhen perimästä, Halhen ensimmäisenä talvena mökissä. Oli ollut kova myrsky, ja Halhe oli ollut väsynyt vaihdoksesta, mutta talven äänet olivat pitäneet heidät molemmat hereillä myöhään. He olivat istuneet vieretysten sohvalla teemukit kädessä olohuoneen himmeässä valossa, kuunnellen talven raivoa ja katsellen takan tulta. Se oli illan raskaista aiheista huolimatta hyvä muisto, koska silloin heistä oli todella tullut hyvät ystävät. Viimein Halhe oli nukahtanut ja Kilve oli ottanut naisen syliinsä ja kantanut hänet sänkyyn. Kilve oli hetken aikaa katsellut Halhea peitellessään tätä peiton alle ja tuntenut sisällään vahvaa halua suojella tätä kaikelta pahalta. Hän oli pohtinut mahtaisiko Halhe olla viimein se, jota hän oli odottanut, joku josta tulisi hänen kumppaninsa, mutta niin ei ollut ikinä käynyt. Halhe oli aina tuntunut enemmänkin siskolta.

”Niin”, Halhe huokaisi ja kiinnitti huomionsa torin kojuihin. Kilve ei edes muistanut enää mihin kommenttiin Halhe oli tarkalleen vastannut.

”No mutta tämän retken tarkoitus on pitää hauskaa”, Kilve muistutti ja puristi ystäväänsä pikaisesti hartiasta. ”Katsos näitä, täällä on vaikka mitä kivaa tavaraa!” Kilve huomautti. Hänen katseensa osui heti neulomuksia myyvään kojuun. Ehkä hänkin voisi jonain päivänä myydä tuotoksiaan tällaisessa kojussa. Ei se tietysti unelmatyöltä vaikuttanut, mutta olihan se yksi mahdollisuus. Kilvellä oli paljon niitä ”yksiä mahdollisuuksia”, mutta ei varsinaisesti mitään muita ylittävää uratoivetta.

He kiertelivät toria melkein tunnin. Halhe löysi kuin löysikin itselleen merkin. Se oli puinen rannekoru, jossa oli keltaisia, oransseja, sinisiä ja vihreitä helmiä. Vuoden värit. Sellaiset he ostivat heille kaikille, ennen kuin suuntasivat kohti rantaa.

Joki ei ollut iso, kymmenisen metriä leveä, mutta sellaiselle, joka ei ehkä ikinä nähnyt pientä nummipuroa suurempaa vesimäärää, oli se varmaan vaikuttava näky. Syystuuli liehutti heidän hiuksiaan ja tuntui heti selventävän päätä. Halhen hartiat selvästi rentoutuivat ja tämä hengitti helpommin. Jokikin oli luontoa, vaikka se olikin ympäröity betoniseinämin. Kilve hypähti istahtamaan reunuksen päälle ja heilutteli ruskeita saappaitaan niin, että kantapäät kopahtelivat vasten kivireunustaa.

”Kuule Kilve”, Halhe aloitti tomerasti, kädet takin taskuissa.

”No mitä Halhe”, Kilve vastasi, tehden pilaa ystävänsä päättäväisestä aloituksesta. Halhe pukkasi miestä pohkeeseen kyynärpäällään.

”Ei kun oikeasti”, Halhe sanoi ja katseli häntä silmiään siristäen auringon takia. Se tarkoitti, että nyt ei vitsailtu vaan nyt oli Oikeaa Asiaa. ”Mikä sinulla ja Elkalla on?”

Kilve lopetti jalkojensa heiluttamisen. ”Hä? Ai miten niin?” hän kysyi hädin tuskin liikuttaen kehoaan sanoessaan sen. Eihän heillä ollut mitään. Ei yhtikäs mitään. He olivat kavereita.

”Onko teistä tyhmää, että minä olen mukana täällä?”

”Ei tietenkään”, Kilve vakuutti ja hyppäsi alas muurilta. Hän kääntyi pois auringonvalon suunnasta, jotta Halhen ei tarvinnut pitää kättä silmiensä yllä suojatakseen silmiään auringolta.

”Olette molemmat olleet hiljaisia”, Halhe huomautti.

”Ai autossa? No eihän sitä koko puolentoistatunnin matkalla pölistä. Ei mekään Elkan kanssa kahdestaan tehdä niin”, Kilve selitti ja naurahti peittääkseen epävarmuutensa. Mutta Halhe näki läpi. Halhella oli sellainen kyky.

”Voit kertoa minulle. Osaan pitää salaisuuden”, Halhe huomautti.

Kilve vilkaisi Halhea, joka katseli häntä rohkaisevasti. Tällä oli niin lämpimän näköiset kasvot syksyn lapseksi. Kyllä hän luotti Halheen, mutta kun ongelma oli siinä, ettei hän itsekään tiennyt oikeastaan mitä hän sillä hetkellä ajatteli... Hän tiesi vain mitä joskus oli ajatellut, mutta sitten Seeri oli pilannut kaiken, eikä mikään ollut enää samalla tavalla.

”Hei.”

He hätkähtivät molemmat, kun Elka yhtäkkiä seisoi heidän vieressään kädessään metsästysliikkeen kassi.

”Tsiisus, sinulla pitäisi olla kello kaulassa”, Kilve huomautti. Elka kulki aina niin ihmeen äänettömästi. Käyttikö tämä taikuutta siihen? Ja Elka vielä ihmetteli, miksi hän sai niin paljon kommentteja muilta haltiamaisuudestaan.

”Siitä ei olisi enää hyötyä, kun opin liitämään”, Elka huomautti ja nytkäytti suupieltään hieman. Kilve aina ihmetteli miksi kävelyn rakastaja halusi oppia teleporttauksen salat, sillä se ei ollut pakollinen opittavaksi. Liitäminen kieltämättä oli kätevää, vaikka Kilve ei hallinnutkaan sitä kovin pitkään yhteen putkeen. Ehkä ensi kevät toden sanoisi. ”Joko mennään syömään?”

”Joo”, Kilve suostui helpottuneena keskeytyksestä. ”Kauhea nälkä”, hän heitti teennäisen pirteästi.

Kun kolmikko käveli kohti suosittua lounaspaikkaa, Kilve piti katseensa visusti jalkakäytävän asfaltissa. Hänestä tuntui, ettei hänen edes tarvinnut kertoa Halheelle mitään. Halhe taisi tietää jo. Joskus hänestä tuntui, että Halhe tunsi hänet paremmin, kuin hän itse.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 4. luku
Kirjoitti: Aurinkolapsi - 30.09.2018 15:16:18
Apua tännehän on tullut vaikka kuinka monta lukua!! Luin heti tuon ensimmäisen luvun kun bongasin sen... jostain? Kiinnostuin tuosta nimestä, koska se on yksinkertainen mutta nätti, ja fantasia-arkielämä on ehkä parasta ikinä. ♥ Tämä maailma on aivan ihana, todella mielenkiintoinen ja vaikuttaa tarkasti mietityltä, ja esittelet sitä hyvää vauhtia samalla kun tapahtuu muuta, juurikin kaikkea arkista. Kaikki hahmot vaikuttavat hirmusymppiksiltä ja oon ihastunut nimiin hurjasti! Tässä on todella kaunista kuvailua, ihan herkistyy.

Lainaus
Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin.
Tämä on ihan lempikohta kaikista näistä luvuista. Jotenkin niin kaunis.

Lainaus
”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi.
Tämä kohta itkettää jotenkin tosi paljon. Olen itse ihan kamala perfektionisti ja täydellisyyden tavoittelu tuottaa hirveää stressiä ja ahdistusta, ja jotenkin tämän lukeminen toi tunteet pintaan. Jonkinlaisen helpotuksen, ehkä.

Valona nousi ehkä minun lempihahmoksi näistä kaikista, koska ymmärrän niin paljon hänen aivoituksiaan. Halhe on myös kovin kiinnostava! Vaikuttaa tosi symppikseltä ja mukavalta, kiltiltä. Ja Kilve ja Elka ovat jo nyt ihanat rakkaat ;; ♥ Onko paha, jos toivon kovasti, että he päätyisivät yhteen? Seeri vaikuttaa kiinnostavalta muuttujalta tässä yhtälössä, mutta toivottavasti Elkan kaipuu hellittäisi vähän ja hän näkisi mitä hänellä on aivan edessään.

Rakastan tässä noita kaikkia värejä, jotka yhdistyy vuodenaikoihin. Silmät ja hiukset, valo ihon alla. Vuodenajat on ihania, niiden takia oon aina rakastanut asua Suomessa, ja taikuus on lähellä sydäntä joten tätä on aivan ihana lukea. Kirjoitat todella hyvin, kaikki tässä on juuri paikallaan. Luonnonlapset kuulostaa mielenkiintoiselta konseptilta, että he syntyvät ihan vain taiasta. Ja Vuodenkimara kiinnostaa tosi paljon! En oikein osaa sanoa muuta kuin vau, tämä on aivan loistava ja luen tätä suurella innolla! Ihanaa, että osia ilmestyy näin rivakkaan tahtiin ♥ Jään todellakin seurailemaan, kiitos!!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 5. luku
Kirjoitti: Crysted - 01.10.2018 21:04:06
Aurinkolapsi: Hehee jee kiva jos oon jo onnistunut saamaan sut shippaamaan, mutta enpä paljasta vielä ketkä tässä yhteen päätyy jos päätyy ;) Kiva myös että tykkäät hahmoista ja voit jopa samaistumaan Valonaan, koska en ole kovinkaan kokenut originaalihahmon luoja :) Paljon kiitoksia kehuista :)
A/N: Anteeksi tässä on paljon epäsuoraa kerrontaa mutta jossain vaiheessa mun piti avata vähän menneisyyttä :D Ja taas osien pituus vain pitenee vaikkei ollut tarkoitus.

5. Halhe

Halhe tuijotteli väsyneenä auton ikkunasta ulos. Kaupunkireissu oli vienyt kauheasti voimia. Miten jotkut pystyivät asumaan kaupungeissa? Vaikkei olisi taikova, oli melu korvia huumaava ja kiire rasittava. Silti, kaipa kaupungissa oli puolensakin.

Ruoka oli ollut hyvää. He olivat käyneet viehättävässä pienessä lounaskahvilassa, jonka katto oli maalattu näyttämään taivaalta, mistä Halhe oli kovasti pitänyt. Lounasbuffetissa oli ollut tarjolla vaikka mitä eri lajeja, muun muassa lohta, jota hän oli kovin harvoin maistanut. Lähimmässä kaupassa, jossa kaikki mökkien asukkaat hoitivat ostoksensa, tarjottiin yleensä vain lähistöllä tuotettuja ruokia, joiden tuottamiseen mökkiläiset enimmäkseen hoitivat. Heidän mökkinsä tuotti sinne perunoita, porkkanoita, lanttuja, nauriita ja kurkkuja, joita he kylvivät joka kevät suuren kasvimaallisen. Lisäksi silloin, kun Elka sattui saamaan metsällä saalista, riitti siitä usein kauppaankin jaettavaksi. Kalaa ei tietysti ollut usein tarjolla, koska lähistöllä ei ollut suuria jokia. Joskus lihaa tuotiin myös kaupungista muiden päivittäistavaroiden mukana, mutta sitä he harvoin ostivat, sillä eivät olleet varmoja kuinka hyvissä oloissa luomutuotteiksi mainostettujen lihojen eläimet olivat eläneet.

Ruoka oli ollut herkullista ja sitä oli ollut tarjolla vaikka mitä sorttia. Useimmat lajit olivat olleet uusia ja outoja, mutta se oli inspiroinut Halhea ostamaan puukorujen lisäksi reseptikirjan, jotta hän voisi kokeilla uudentyyppisiä reseptejä.

Joki oli ollut myös hieno, vaikka jotenkin surullinen kaiken sen betonin ympäröimänä. Hän ei ollut varma oliko se luonnon puhetta vai pelkästään hänen omaa tulkintaansa, mutta hän oli tullut surulliseksi ajatellessansa, että joskus joki oli virrannut suuren niityn keskellä vapaana, mutta sitten sen ympärille oli rakennettu kaupunki ja joki oli vangittu raameihin. Hän ei ymmärtänyt miten Leeva pystyi asumaan kaupungissa. Hänestä oli tuntunut niin kuin hänet oli sullottu tiiviiseen laatikkoon, josta oli vähitellen alkanut loppumaan ilma. Taikuus oli tuntunut katoavan samalla tavalla kuin Vuodenkimaran jälkeen ensimmäisessä vaihdoksessa. Hän oli tuntenut varmaan aika samalla tavalla, kuin mitä Valona nyt tunsi. Valona parka, tällä oli pitkä matka edessään. Halhen pitäisi järjestää jotain kivaa tekemistä heille kaikille, jotain joka ei vaatisi liikaa voimia. Ehkä piknik ja korttipeli? Tai iltapala olohuoneen takkatulen edessä?

Torikin oli ollut ihmeellinen, siellä oli ollut niin paljon kauniita tavaroita. Hän olisi halunnut ostaa kaiken, mutta hänellä ei tietenkään ollut varaa paljoon. He saivat valtiolta rahaa niukasti, paljon niukemmin kuin tavalliset ihmiset, mutta sentään heidät nykyään laskettiin ihmisiksi. Taikovien tilanne ei ollut aina ollut yhtä helppo. Onneksi hän oli syntynyt siihen maailmaan, sillä vasta puolivuosisataa sitten taikovien oli täytynyt piilotella ihmisten sorrolta, jotteivat joutuneet tapetuiksi tai orjiksi.

Nykyään taikoviin suhtauduttiin joko varauksella tai ihannoiden. Kun taikuutta oli alkanut näkymään myös populaarikulttuurissa fantasiagenren yleistyessä, oli suhtautuminen taikoviin kaiketi muuttunut positiivisemmaksi, vaikka Halhella ei tietysti ollut paljonkaan käytännön kokemusta ulkomaailmasta. Vanhempi väki toki tapasi olla ennakkoluuloisempi. Se oli ihmisrodun valitettava vika: kaikkia vähemmistöjä vieroksuttiin ja valitettavasti taikovia oli vuosi vuodelta vähemmän, varsinkin teollistumisen alettua. Luonnon kuolema koituisi aikanaan myös taikovien kuolemaksi.

Auto pysähtyi viimein nytkähtäen mökin numero viisitoista eteen, ja Halhe heräsi horroksestaan. 

”Nukahditko, unikeko?” Kilve kiusoitteli.

”En tietenkään”, Halhe heitti ja kompuroi unenpöpperössä ulos autosta. Heti kun hän sai oven auki, hän tunsi heräävänsä eloon.

Muutos todella tuntui luonnon lumoukselta. Nummen kostea ilma tuntui kuin puhtaalta energialta hänen suonissaan. Halhe henkäisi syvään helpottuneen ja sulki silmänsä. Hänen ihonsa kihelmöi, kun taikuus iloitsi paluusta luontoon.

”Hehkumato”, Kilve virnisteli.

Halhe vilkaisi itseään ja näki, että hänen kätensä hohtivat oranssia valoa. ”Olet vain kateellinen, koska kevät on niin kaukana”, Halhe vastasi ja lähetti muutaman kipinän Kilven naamaan.

”Hei!” Kilve kiljaisi kipinöiden nipistäessä hänen nenänpäätään ja huitoi niitä pois.

Toisen taikuus kirvelsi ihoa, ellei sitten sattunut olemaan rakastunut toiseen. Sanottiin, että joillakuilla oli sielunkumppani, joiden taikuus oli linkissä toisen kanssa, jolloin koskettaessa taikuus ei milloinkaan satuttaisi toista. Halhe itse ei uskonut moiseen, se oli tuntunut enemmän huuhaalta, jota Vuodenkimaran myöhäisimmillä luokilla olevat oppilaat olivat levittäneet löytäessään seurustelukumppaninsa ja esittäessään niiiiin rakastuneita. Jälkeenpäin asiasta oli tullut tietysti vitsi, kun se sielunkumppanuus oli kestänyt vain pari viikkoa. No, ehkä hän pilkkasi samalla itseään, sillä oli hänkin langennut sepittämään sitä valhetta alettuaan seitsemännellä luokalla seurustella Meltan kanssa.

”Onko teillä niitä vihanneksiaa kauppaan?” Laave huikkasi autosta.

”Öö, katsotaas, onkohan Valona muistanut nostaa jotain kasvimaasta”, Kilve tuumi ja suuntasi sisälle lankakassinsa kanssa. Elka oli jo mennyt edeltä. Halhe maleksi sisälle mahdollisimman hitaasti, jotta pystyi lataamaan akkujaan vielä vähän kauempaa.

Keittiössä tuoksui multa. Vaaleansinisellä puupöydällä lepäsi laatikoittain juureksia, joita Valona oli kuin olikin muistanut nostaa kasvimaalta. Valonan yhä haaleammaksi muuttuvat hiukset heiluivat tämän hinkatessa tiskipöydästä jotain itsepäistä tahraa.

”Hei, miten meni koe?” Halhe kysyi heti Valonalta, joka ei joko huomannut heidän tuloaan tai välittänyt siitä heti. 

”Ihan hyvinhän se”, Valona vastasi liioitellun pirteästi, joka vihjaisi päinvastaista. Halhe ei kuitenkaan alkanut tenttaamaan Kilven läsnä ollessa. Nainen kääntyi ja hymyili heille kireää hymyä. Hänen kasvojaan painoi väsymys. ”Miten kaupungissa?” hän kysyi. Ennen kuin Halhe ehti vastata, Kilve kumartui hänen olkapäänsä yli ja nappasi porkkanan laatikosta.

”Hei, ne eivät ole sinulle. Auta kantamaan ne pihalle”, Valona moitti Kilveä ja työnsi tämän käsiin yhden laatikon.

”Ei ne yhden puuttumista huomaa”, Kilve oletettavasti sanoi, mutta puhe oli yhtä mongerrusta, sillä hänellä oli porkkana suussaan. Kilve nosti taikuudellaan laatikon ilmaan ja teki saman muutamalle muulle laatikolle, jotka lepäsivät pöydällä. Niin hän sai yhden käden vapaaksi porkkanan syömiselle.

”Et saa niitä kaikkia”, Valona huomautti ja nappasi yhden laatikon ilmasta.

”Saan saan”, Kilve vakuutti mussuttaessaan porkkanaansa, sillä hän ei varsinaisesti ollut kieltojen ystävä. Yksi laatikko uhkasi jo tipahtaa alas, kun miehen keskittymiskyky herpaantui.

Halhe nostatti loput laatikot niin, että Kilve ja Halhe kannattelivat molemmat neljää laatikkoa ilmassa ja Valona kantoi kahta käsissään. Elkaa ei näkynyt keittiössä, joten tämä oli kaiketi mennyt jo yläkertaan.

Vihreä ja oranssi taikuus kipinöivät ilmassa laatikoiden leijuessa ovea kohti ilman halki. ”Viimeinen pihalla on mätämuna!” Kilve naurahti ja kiidätti laatikkonsa vauhdilla eteistä kohti. Yksi laatikoista törmäsi eteisen oviaukon raamiin ja muutama peruna putosi kolisten maahan.

Valona huokaisi raskaasti.

”Sori sori”, Kilve pahoitteli ja tunki lopun porkkanan suuhunsa taikoakseen toisella kädellään perunat takaisin laatikkoon. Ilmassa leijuvat laatikot notkahtelivat aina välillä ilmassa Kilven keskityttyä liikaa perunoihin. Mies oli selvästi kehittynyt vuoden aikana, vaikka hänellä olikin vielä hankaluuksia keskittymiskyvyn ylläpitämisessä.

Halhe leijutti omat laatikkonsa Kilven pään yli ja aukinaisesta eteisen ovesta ulos. ”Kukas se mätämuna onkaan?” Halhe virnuili Kilvelle.

”Ole hiljaa”, Kilve sanoi kasvot lapsellisesti mutrussa ja leijutti omat laatikkonsa pihalle Halhen laatikoiden jäljessä. He leijuttivat laatikot auton avonaisesta takaluukusta sisään ja Valona laski viimeiset laatikot takaboksiin päällimmäiseksi.

”Oliko siinä kaikki?” Laave kysyi sulkiessaan takaluukkua.

”On”, Valona sanoi.

”No ensi viikkoon sitten”, Laave sanoi ja käveli ratin taakse tapansa mukaan hieman linkuttaen. Reuma kuulemma vaivasi, siitä kuski oli pölissyt jotain Kilven kanssa takaisintulomatkalla.

He heilauttivat kättään kuskille hyvästelyksi.

”Tuliko Elka myös?” Valona ihmetteli ja katseli taloa kohti kuin odottaakseen näkevänsä Elkan. Tämän huoneessa ei palanut valo, mutta eipä nyt ollutkaan vielä hämärää.

”Joo, taisi mennä yläkertaan”, Halhe sanoi ja vilkaisi sitten Kilveä.

Kilve huomasi hänen vilkaisunsa, mutta käänsi nopeasti katseensa. Tämä ei selvästikään halunnut puhua asiasta, joten Halhe antoi miehelle tilaa. Hänellä oli kyllä aavistuksenpoikanen asian luonteesta, mutta Kilve puhuisi sitten, kun olisi valmis.

”No mutta kertokaapas lapset, onko teillä tarvetta sukille tai pipoille, ostin lankaa”, Kilve sanoi heidän kävellessään sisälle. Kilve tykkäsi aina kutsua toisia lapsiksi, koska oli vanhin. Ironisesti siitäkin huolimatta, että tämä käyttäytyi itse kaikista lapsenomaisimmin. Ei uskoisi, että Kilve oli kahdenkymmenenyhden.

”Minä voisin tarvita säärystimet talvelle, kun lumi varmaan puskee saappaiden varresta sisään”, Valona sanoi.

”Yhdet säärystimet tulossa siis”, Kilve ilahtui ja nosti lankapussinsa seinänvierustasta näyttääkseen Valonalle värivalikoiman. ”Mitä väriä saisi olla? Useammankin saa valita. Minulla on kyllä jotain jämiä ylhäällä.”

Valona valitsi palmikkoneulesäärystimien väreiksi harmaan ja vaaleansinisen ja Kilve lähti yläkertaan neulomaan. Valona lysähti punaiseen nojatuoliin ja laski päänsä sen selkänojaan yli.

”Oletko syönyt?” Halhe kysyi istuessaan sinimustaan nojatuoliin. ”Jääkaapissa on sitä perunamuusia ja papusoosia.” Vaikka hän ei itse syksyisin juuri syönyt, hän jatkoi kokkaamista silti, koska muut eivät olleet niin innostuneita ruuanlaitosta (ja Kilve oli keittiössä turvallisuusriski). Hän myös piti siitä, että sai ilahdutettua muita hyvällä ruualla.

”Joo olen”, Valona kuiskasi heikosti.

”Miten koe meni? Oikeasti”, Halhe kysyi hiljaa heidän jäädessään kahden.

”Ihan…” Valona oli selvästi automaattisesti sanomassa ihan hyvin, mutta pysäytti sitten itsensä ja nosti päänsä selkänojalta vilkaistakseen Halhea. ”No huonostihan se. En kuulemma tajunnut merkkien tarkoitusta”, hän tunnusti ja laski päänsä kätensä varaan. ”Minulla oli niitä liikaa eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. En ymmärrä mitä mentori tarkoitti sillä tuntemisella ja äh”, Valona huokaisi turhautuneena, eikä edes vaivautunut lopettamaan lausettaan. Naisen silmät harhailivat pimentymään päin olevalle nummelle.

”Kuule harvoin sitä ensimmäisenä vuotena ymmärtää”, Halhe lohdutti. ”Sinulla on aikaa, älä huoli.”

Valona äännähti turhautuneesti, mutta käänsi sitten katseensa Halheen ja hymyili kiitollisesti. ”Entä miten sinulla meni?”

”Kaupunki on kauhea”, Halhe huokaisi. ”Tuntui ihan kuin talvi olisi tullut aikaisessa. Sen luonto on niin kuollutta ja olematonta, ettei siellä voi hengittää”, hän selitti. ”Oli siellä paljon kiinnostavaa nähtävää, mutta- hei ai niin”, Halhe keskeytti lauseensa muistaessaan torilta ostamansa korut. Hän oli antanut Kilvelle ja Elkalle jo omansa, mutta hänen hupparinsa taskussa piileksi vielä Valonan oma. Hän kaivoi korun esiin ja ojensi sen ystävälleen. ”Löysin tällaiset torimarkkinoilta meille kaikille. Katso, siinä on kaikkien vuodenaikojen värit”, hän sanoi.

Valonan kulmakarvat kohosivat kiinnostuneena hänen ottaessaan korun vastaan. ”Se on nätti”, nainen kehui ja pujotti korun ranteeseensa. Sen helmet olivat löysiä, joten niitä pystyi helposti liikuttelemaan nahkanauhaa pitkin. Puuhelmien päällä oli jotain kimaltavaa maalia, joka sai kattolampun valon heijastamaan niistä hivenen helmiä liikuttaessa. ”Kiitos”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle niin, että poskien hymykuopat tulivat näkyviin.

”Ole hyvä”, Halhe sanoi, mielissään siitä, että pystyi piristämään Valonaa. Valona tarkasteli korua vielä hymyillen, mutta väsymys palasi tämän kasvoille pian.

”Voisin mennä nukkumaan”, hän myönsi ja nousi ylös. Halhe vilkaisi takan yllä raksuttavaa käkikelloa, joka läheni kuutta. Kasvimaan korjuu oli tainnut väsyttää. Halhen pitäisi muistaa hoitaa se seuraavalla kerralla valmiiksi ennen, kuin he muut lähtisivät kaupunkiin, jottei se kaikki jäisi Valonan harteille.

”No hyvää yötä sitten. Vai haluatko, että herätän iltapalalle?” Halhe kysyi katsellessaan, kun Valona suuntasi portaita kohti.

”Ei tarvitse. Syön jos satun heräämään”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle väsyneesti kaiteen yli. Halhe jäi tuijottamaan kohtaa, johon Valonan hymy oli jäänyt, kunnes portaiden narina lakkasi ja naisen huoneen ovi kuului sulkeutuvan.

Ei ollut vielä liian myöhä, joten häntä houkutti ajatus kävelylle lähtemisestä. Kilve oli kiireinen neulomuksensa kanssa, Valona lepäsi… mutta ehkä hän voisi pyytää Elkaa mukaan?

Halhe ja Elka eivät olleet koskaan oikein ystävystyneet kunnolla, joka hieman harmitti häntä. Kun Halhe oli tullut mökkiin vuosi sitten, oli mökissä ollut hieman erilainen tunnelma ja se kaikki oli johtunut Seeristä.

Heti mökkiin saavuttuaan hän oli huomannut, että Seerin ja Kilven välillä oli kitkaa. Se oli vaikuttanut oikeastaan siltä, että ongelma oli ollut enimmäkseen Kilven puolella, sillä Seeri itse oli aina ollut pirteä ja iloinen Kilveä kohtaan, mutta Kilve ei ollut juurikaan vastaillut tai puhunut Seerille. Elkan ja Halhen kanssa Kilve kyllä oli ollut oma veikeä itsensä, mutta vaiennut heti, kun Seeri oli saapunut huoneeseen tai kommentoinut jotain suoraan Kilvelle. Halhe oli tiedustellut Kilveltä mistä asia johtui, mutta mitä tahansa se olikin ollut, Kilve ei ollut halunnut puhua siitä. Niinpä Halhe oli kysynyt Seeriltä ja saanut vastaukseksi sen, että Kilvellä oli ollut ihastus Seeriin, mutta Seeri ei ollut tuntenut samoin. Silloin Halhella ei ollut mitään syytä olla uskomatta sitä, joten hän oli antanut asian olla.

Seeri oli ollut porukan vanhin ja ottanut Halhen heti ystävällisesti siipensä suojaan. Halhe oli aluksi ollut ujohko, sillä hän oli ollut porukan nuorin ja tuntenut olonsa vieraaksi uudessa joukossa, varsinkin, kun hän oli ennen tottunut kaveeraamaan vain ikäistensä kanssa. Hän oli kuitenkin ihmisläheinen persoona ja tulikin sen takia hyvin toimeen muiden kanssa. Seerikin oli aluksi tuntunut samantyyppiseltä ihmiseltä: lämpimältä, aurinkoiselta, pirteältä ja kaikin puolin stereotyyppiseltä kesän lapselta. Heistä oli tullut heti ystäviä, ainakin niin Halhe oli luullut.

Oli selvää alusta asti, että Seerin ja Elkan välillä oli meneillään jotain. Oli paljon katseita, hipaisuja ja lähekkäin vietettyjä kahdenkeskeisiä hetkiä, joita Halhe oli vahingossa muutaman todistanut yllättäen paikalle pelmahdettuaan. Halhe oli kysynyt asiasta suoraan Seeriltä, mutta tämä oli vain naurahtanut ja sanonut, että he olivat vain ystäviä Elkan kanssa.

Halhe tietysti oli ajatellut, että ehkä kaksikko ei ollut vielä myöntänyt tunteitaan toisilleen, mutta että se jossain vaiheessa varmasti tapahtuisi. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä kaksikon väliin tai aiheuttaa minkäänlaista kiistaa, mutta koska he olivat kuitenkin kämppäkavereita, Halhe halusi tutustua myös Elkaan.

Elka ei ollut yleensä henkilö, joka yhteisissä keskusteluissa toi äänensä kuuluville, joten tutustuakseen tähän Halhe tiesi, että hänen oli tehtävä aloite kahden kesken. Niinpä hän kerran oli koputtanut Elkan huoneen ovelle aikeina tutustua tähän. He olivat ehtineet jutella ehkä viitisen minuuttia, ennen kuin Seeri oli ilmestynyt oviaukkoon kasvoillaan tappavin ilme, jonka Halhe oli koskaan nähnyt. Katse oli oikein leiskunut mustasukkaisuutta ja vihaa ja hetken ajan Halhe oli luullut Seerin kironneen hänet, sillä hänen iholleen oli ilmestynyt kylmiä väreitä ja hän oli tuntenut olonsa yhtä uhatuksi, kuin jos joku olisi seisonut hänen edessään verinen veitsi kädessä. Se ilme oli ollut niin yllättävää nähdä yleensä niin iloisen ja ystävällisen Seerin kasvoilla ja pakostakin hänestä oli tuntunut, että hän oli tuijottanut eri henkilöä. Ilme oli kestänyt vain sekunnin, se oli ollut niin nopea, ettei Elka varmaankaan ollut ehtinyt edes huomata sitä, ennen kuin pirteä hymy oli ottanut vallan Seerin kasvoista. Seeri oli tullut peremmällä muka viattomana kyselemään mistä he olivat jutelleet ja oli melkeinpä kirjaimellisesti ripustanut itsensä Elkan kylkeen. Halhe oli katsonut parhaiksi häipyä, sillä hän oli tuntenut olonsa niin järkyttyneeksi ja jotenkin pahoinvoivaksi. Sanonta jos katse voisi tappaa… no, hän ei ollut ikinä ennen ymmärtänyt sitä yhtä hyvin.

Sama mustasukkaisuus oli jatkunut, vaikka Halhe kuinka oli yrittänyt kertoa Seerille, ettei ollut missään nimessä kiinnostunut Elkasta sillä tavalla. Aina kun Halhe ja Elka olivat jääneet kaksin, Seeri oli tunkenut saman tien väliin ja keskittänyt huomion itseensä, vaikka keskustelu Halhen ja Elkan välillä olisi ollut niinkin kuivasta aiheesta kuin sen päivän sää. Halhe ei ollut koskaan pitänyt konfliktista, joten hän oli jättänyt Elkan suosiolla rauhaan ja lähtenyt itse huoneesta, jos he olivat jääneet kaksin.

Halhe oli ystävystynyt paremmin Kilven kanssa ja kysynyt uudestaan Kilven suhteesta Seeriin. Kilve ei ollut vieläkään suostunut kertomaan mistä oli todellisuudessa kyse, mutta kieltänyt heti sen, että hänellä olisi muka ollut ihastus Seeriin. Mistä tahansa olikin ollut kyse, Kilve oli vaikuttanut pelokkaalta ja sanonut, ettei Seerin vihan kohteeksi kannattanut joutua. Älä anna hänelle mitään, mitä hän voisi käyttää sinua vastaan tai voit yhtä hyvin myydä sielusi saatanalle, Kilve oli synkästi todennut.

Kun Halhe oli alkanut todella tarkkailemaan Seerin eleitä, hän oli huomannut, että Seeri oli usein päällepäsmäri, eikä tämä edes yrittänyt piilottaa sitä niin hyvin, kun Halhelle oli käynyt tämän todellinen luonne selväksi. Kilven ja Elkan Seeri sai tekemään asioita puolestaan, Kilven ilmeisesti kiristämällä jollain, mutta Elka taisi todella uskoa Seerin sepityksiä.

Koska Halhesta Seerillä ei ollut mitään, jota tämä olisi voinut käyttää hyväkseen, ei tämä voinut pomputella häntä mielensä mukaan. Se jos mikä oli ärsyttänyt Seeriä. Seeri oli alkanut vihaamaan häntä ehkä jopa enemmän kuin Kilveä, tai siltä hänestä oli vaikuttanut. Ikinä viha ei ollut suoranaisia loukkauksia, mutta se oli ilmennyt usein epäsuorina vihjailuina, jotka olivat aina pyrkineet iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Mitään kiistoja ei ikinä varsinaisesti tapahtunut, ei ainakaan Seerin ja Halhen välillä ja jotenkin Halhe oppi esittämään yhteisten hetkien ajan, että kaikki oli kunnossa ja he pitivät toisistaan. Hän ei tiennyt varsinaisesti miksi jatkoi Seerin säännöillä pelaamista, mutta koska Kilve ei halunnut puuttua asiaan, ei Halhekaan uskaltanut.

Ei ollut siis ihme, että Halhe ja Kilve olivat olleet mielissään siitä, että Seeri sen seuraavan kesän alussa lähti mökistä. Jotain ehti tapahtua niinä viimeisinä viikkoina myös Seerin ja Elkan välillä. Ehkä Elka oli nähnyt viimein vilauksen Seerin todellisesta luonteesta, mutta silti Seerin lähtö oli ollut Elkalle kova paikka.

Halhe oli aikonut viimein tutustua Elkaan Seerin lähdettyä, mutta Elka oli muuttunut etäiseksi ja seuraavalla viikolla Valona oli tullut mökkiin. Halhe oli keskittynyt tekemään Valonan tulosta mukavan ja hän olikin heti tuntenut yhteyden Valonan kanssa, joten kontaktin ottaminen Elkaan oli jäänyt. Kilve oli enimmäkseen tehnyt sen homman, joten Halhe oli tyytynyt siihen, että ainakin Elkalla oli joku lohduttamassa.

Halhe nousi nojatuolistaan ylös. Nyt hänellä oli aikaa, joten kenties hän voisi viimein käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tutustua Elkaan.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 6. luku
Kirjoitti: Crysted - 08.10.2018 18:12:13
6. Elka

Elka nyppi ärsyttävän tuuheita kulmakarvojaan huoneensa peilin edessä. Kun hän oli kohtuullisen tyytyväinen tulokseen, hän laittoi pinsetit peilin vieressä olevalle työpöydälleen ja avasi mustat hiuksensa matalalta ponnarilta. Hän harjasi ne auki ja nautti siitä, miten kiiltäviltä ja suorilta ne näyttivät ja tuntuivat harjanvetojen lomassa. Hiukset olivat melkein ainoa asia, josta hän piti ulkonäössään.

Elkan katse käväisi tyytymättömänä hänen vartalossaan. Vaatteet kai istuivat ihan hyvin, mustat tiukahkot farkut, joiden ympärillä pyöreäsolkinen vyö ja yläosana vihreä kukkakuvioinen sifonkipaita, jonka helma oli tungettu housujen vyötärönauhan alle. Paidan kaksi ylintä nappia olivat auki ja paljastivat vaalean, karvattoman ihon. Hän tiesi, että ulkopuolisen katsomana hän saattoi näyttää kohtuullisen hyvältä, sillä hän sai usein kehuja jopa tuiki tuntemattomilta pitkästä ja solakasta vartalostaan ja kulmikkaista kasvoistaan. Omasta mielestään hän oli kuitenkin liian kulmikas ja miehisen näköinen, kun ei varsinaisesti tuntenut itseään mieheksi. Ei sillä, että hän tunsi itseään naiseksikaan. Hän oli jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan.

Elka nosti katseensa taas hiuksiinsa ja jatkoi niiden harjaamista. Hiuksissa oli säväys tummansinistä, jos katseli oikeanlaisessa valaistuksessa, mutta pienen huoneen kellertävän lampun valossa sinisyys ei päässyt esiin. Hän oli kasvattanut hiuksensa pitkiksi tuodakseen edes jotain androgyynisyyttä ulkonäköönsä. Hän korosti vaatteilla vyötäröään ja nyppi aina kulmakarvansa sopivan ohuiksi. Taikuus teki karvojen poiston isommilta alueilta helpoksi, mutta kulmakarvat vaativat pikkutarkkaa näpertämistä. Hänen leukansa oli taikuuden ansiosta aina sileä ja paljas, mutta syksyn tuodessa mukanaan peittävät vaatteet, ei hän jaksanut vaivautua muun kehonsa suhteen aivan niin usein kuin kesäisin.

Joskus hän laittoi hieman ripsiväriä saadakseen ripsensä pidemmiksi, mutta vaikka hän olisi laittanut koko naaman täyteen meikkiä, hän ei ikinä näyttänyt siltä, miltä tunsi sisällään näyttävän. Kaikista turhauttavinta oli kuitenkin se, ettei hän varsinaisesti tiennyt miltä hän tunsi näyttävänsä. Mutta se ei ollut sitä, mikä häntä tuijotti peilistä. Joka päivä nukkumaan mennessään hän toivoi, että seuraavana päivänä hän heräisi sinä itsenään, joka hän tunsi olevansa.

Taikuuden avulla muodon muuttaminen oli toki mahdollista, hiusten väriä hän oli vaihtanut joskus useammin, ennen kuin oli päätynyt yönmustaan väriin, jota hän pystyi jo pitämään yllä läpi vuoden. Hiukset olivat kuitenkin periaatteessa kuollutta kuitua, eivätkä siis tunteneet kehon muokkaamisesta aiheutuvia kipuja. Elka oli yrittänyt kerran jos toisenkin muuttaa kasvojensa muotoa, eivätkä pienet väliaikaiset tulokset olleet vaivan arvoisia. Harjoittelemalla tietysti pikku hiljaa muuttuisi paremmaksi, niin hän oli kuullut, mutta aika masokisti täytyi olla, jotta sitä kestäisi. Hän oli jutellut muutaman kerran Vuodenkimarassa mentori Siilion kanssa, joka oli muodonmuuttaja, mutta silloin hän ei ollut tietysti vielä itse yrittänyt muuttaa muotoaan. Ehkä hänen pitäisi katsoa olisiko mentori Siilio tavattavissa seuraavan kerran, kun hän kävisi Vuodenkimarassa liitokurssin takia.

Elka hätkähti, kun kuuli ovellaan koputuksen. Hän laski hiusharjan pöydälle ja odotti näkevänsä oven takana Kilven, mutta se olikin Halhe, jonka olkapäät olivat hivenen kumarassa, koska kädet olivat kaivautuneet villapuseron taskuihin.

”Hei”, nainen hymyili lämpimästi. ”Ajattelin kysyä haluaisitko lähteä seuraksi kävelylle?”

Pyyntö yllätti Elkan, koska he eivät varsinaisesti koskaan viettäneet aikaa kahdestaan, mutta ei hän nähnyt syytä kieltäytyäkään. Mitä muuta hän tekisi sen illan? Murehtisi ulkonäköään?

Niinpä kaksikko puki kevyet ulkovaatteet päälle ja suuntasi pihalle. Ilta oli suhteellisen lämmin, lämpötila oli kymmenen asteen hujakoilla, joten syksyn ja talven lapset pärjäsivät varsin hyvin pihalla pelkkiin huopaviittoihin kääriytyneinä.

Aurinko oli alkanut laskea nummien taakse ja lännen taivasta halkoi muutama ruskan väreihin sointuva pilvi. Auringon viime säteet välkkyivät kostean nummen ruohikon pinnassa heidän kävellessään hitaasti länttä kohti. Halhe oli melko lailla lyhyempi kuin Elka, joten tämän tavallinen käyskentelyvauhti oli Elkalle huomattavan hidasta. 

”Meinasitko lähteä taas huomenaamuna metsälle?” Halhe rikkoi hiljaisuuden, joka oli vallinnut heidän välillään kymmenen metrin matkan ajan mökiltä tielle. Naisen ääni oli lempeän jutusteleva, niin kuin he tekisivät tätä alinomaa.

”Kyllä varmaan”, Elka vastasi lyhyesti. Hiekkatie narisi saappaiden alla.

”Jaa”, Halhe vastasi pienen tauon jälkeen ja näpräsi harmaan viittansa sivusaumaa heidän kävellessään. Hiljaisuus laskeutui taas ja vain tuulen ujellus alavalla nummimaalla säästi heidät täydelliseltä hiljaisuudelta. Juttelu ei tullut heille kahdelle luonnostaan. Ehkä Elkan ei olisi pitänyt suostua mukaan.

Kyllä Elka tiesi, ettei Halhe tarkoittanut pahaa tai halunnut tehdä hänen oloaan epämukavaksi. Hän vain osaksi pelkäsi, että Halhe alkoi ottaa puheeksi Seerin ja pyytää vastauksia kysymyksiin, joita Elka ei halunnut ajatella. Kyllä Elka oli tajunnut, että Seeri oli ollut syynä siihen, mikseivät he kaksi olleet ikinä ystävystyneet, mutta silloin kuin Elkalla oli ollut Seeri se ei ollut haitannut häntä ja nyt myöhemmin… No ehkä Elkaa nolotti oma sinisilmäisyytensä ja hän ajatteli, että oli liian myöhäistä yrittää korjata tilanne. Ilmeisesti Halhe ei ajatellut samaa. Halhe ainakin näytti yrittävän, mikä sai Elkan tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi siitä, että hän itse oli luovuttanut.

”Ymmärrän nyt miksi sinä vihaat kaupunkeja niin paljon”, Halhe aloitti muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. ”Telkkarista katsottuna ne vaikuttivat niin jännittäviltä ja mielenkiintoisilta ja olihan se tavallaan, mutta siellä olemisesta tuli kauhea olo”, Halhe jatkoi.

”Kyllä ne minuakin kiinnostivat ennen kuin siellä kävin”, Elka myönsi. Seeri oli saanut hänet innostumaan kaupungista paljon, mutta sitten, kun hän oli itse vieraillut siellä, oli se ollut kuin isku vasten kasvoja. Seeri oli väittänyt hänen tottuvan siihen, mutta ei Elka ollut ikinä tottunut. Kilvekin sanoi vähän samaa ja samoin Laave. Ehkä kaupunki vaikutti häneen enemmän kuin muihin, mutta syytä hän ei sille tiennyt. Kaipa syynä oli se ikuinen jokaisen taikuus on erilainen. ”Minusta kaupunki ei ole sen tuntemuksen arvoinen. Luonto riittää minulle.”

”Minä alan ajatella samaa”, Halhe myönsi.

Seeri oli ollut täysin toista mieltä. Seerillä oli aina ollut päättäväinen ihminen, jolla oli suuria suunnitelmia: rikastumista, kuuluisuutta… Seeriä ei haitannut ottaa riskejä saadakseen haluamansa, mutta usein siinä joutuivat maksamaan kaikki muut paitsi nainen itse.

Tällä kertaa hiljaisuus heidän välillään ei tuntunut yhtä vaivaantuneelta. Vaikutti siltä, että Halhe ymmärsi mitä Elka tarvitsi ja oli ylipäätään varovaisempi sellaisissa asioissa kuin Kilve. Vaikka Elka pitikin Kilvestä, Kilve saattoi jatkaa asiasta jankuttamista, jos oli huolissaan, ellei Elka suoraan ja tiukasti sanonut, ettei halunnut jutella asiasta. Halhe ei painostanut, vaan antoi tilaa pyytämättä.

”Tiedätkö sinä, mitä aiot tehdä mökin jälkeen?” Halhe kysyi. He olivat kyllä yhteisesti keskustelleet arkipäivän asioista, mutta tiesivät vähän toisistaan sen syvemmin.

”Ehkä minä muutan pohjoiseen, jonnekin jäätikölle pienen kalastajakylä viereen. Elän talven voimalla ja autan kyläläisiä välillä valaanpyynnissä”, Elka totesi ja vilkaisi Halhea hivenen hymyillen. ”Olen niitä outoja vanhanaikaisia sen suhteen.” Ennen vanhaan taikovat elivät koko ikänsä eristyksissä ihmisistä asettumalla asumaan paikkaan, josta liitämällä sai tehtyä oman pienen sopen, jossa vuodenkierto oli pysähtynyt.

”Ei siinä mitään outoa ole. Vaikka kouluaikoina meitä usein kannustettiin tutkimaan elämää ulkopuolella ja harkitsemaan myös tavallisten ihmisten ammatteja, luonto on aina turvallinen mahdollisuus”, Halhe huomautti.

”Entäpä sinä?” Elka kysyi.

”Haluan hoitajaksi. Tai ehkä tasapainovalvomoon”, Halhe kertoi. ”Tosin tasapainovalvomon työllisyystilanne tuskin on hyvä, kun meitä syntyy niin harvoin nykyään”, Halhe huomautti.

”Totta. Hoitajia tarvitaan enemmän kuin valvojia. Lapsilla olisi hyvä olla joku, johon kiintyä, joku joka oikeasti välittää juuri kyseisestä yksilöstä”, Elka myönteli. Hiljaisena lapsena hän ei ollut usein saanut huomiota lastenkotiaikoinaan, mutta se taisikin olla useimpien kohtalo.

”Niin, mutta ei niitäkään paikkoja ole loputtomasti, kun valtio ei rahoita lastenkoteja kovinkaan paljon”, Halhe harmisteli. ”Jonka takia on typerää, ettei adoptio ole mahdollisuus. Useat olisivat valmiita ottamaan lapsia hoidettavaksi ihan ilmaiseksi.”

Luonnon lasten adoptiokeskustelu oli aina ollut kiistelty asia. Siinä missä oli tutkimuksin todistettu, että yksilöllinen ja pitkäkestoinen hoito samalta tai samoilta henkilöiltä läpi lapsen elämän olisi psyykkisesti lapsen edun mukaista, se oli turvallisuusriski kokemattomalle, sillä vauvojen ja pienten lasten taikuus saattoi muodostaa jäljittelyksi kutsuttuja vaaratilanteita. Siinä lapsen taikuus yritti oppia ympärillä olevien aikuisten taikuuden kaltaiseksi matkimalla sitä, koska se tuntui voimakkaammalta ja niin ollen paremmalta. Lapsen taikuus ei kuitenkaan ollut yhtä kehittynyttä kuin aikuisen taikuus, joten tuloksena oli usein purkauksia, jotka saattoivat aiheuttaa jopa kuolemia. Isoissa ryhmissä sitä ei tapahtunut kovinkaan usein, koska lasten taikuus saattoi hakea turvaa ympärillä olevien samanlaisesta taikuudesta ja näin ollen ymmärtää sen helpommin normiksi. Hoitajat kuitenkin kävivät läpi pitkän koulutuksen, jotta osasivat havaita mahdolliset jäljittelytilanteet ja estää ne.

”Ehkä se jonain päivänä vielä tapahtuu. Mutta adoptoivat vanhemmat varmaan joutuisivat käymään koulutukset”, Elka tuumi.

”Ei se olisi iso hinta, varmasti ne jotka haluaisivat vanhemmiksi, olisivat valmiita käymään sen läpi”, Halhe huomautti. ”Oikeastaan sitä voisi alkaa opettaa jo koulussa.”

”Totta”, Elka sanoi, vaikkei itse kuulunut niihin, jotka haluaisivat lapsen vastuulleen. Toisin kuin ilmeisesti Halhe, jonka tummissa silmissä paloi päättäväisyys. Olivatko tämän silmät ruskeat? Nyt oli jo hämärää, eikä hän oikeastaan tiennyt, koska hän harvoin katsoi ihmisiä silmiin vilkaisua kauemmin.

”Maailma on vieläkin kovin epäoikeudenmukainen”, Halhe huokaisi.

”Niin”, Elka myönsi. ”Joskus sitä toivoo, että voisi vain aloittaa kokonaan alusta”, hän tuumi.

”Ehkä voikin”, Halhe huomautti. ”Mikä sinua estää?”

Elka vilkaisi Halhea. Tämä selvästi ajatteli, että Elka oli tarkoittanut jotain henkilökohtaisempaa, jotain joka esti häntä nauttimasta nykyisyydestä, koska hän oli liian kiinni menneisyydessä…

”En tiedä”, Elka myönsi ja nosti katseensa auringonlaskuun. Oli aika päästää irti, hän tiesi sen, mutta se tuntui niin vaikealta. ”Minusta vaan tuntui… että asiat päättyivät niin yllättäen. Että elokuva jäi kesken, enkä pääse eteenpäin ennen kuin tiedän mitä lopussa tapahtuu.” Hän ei tiennyt, miksi kertoi sen yhtäkkiä, vaikkei halunnut puhua siitä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa kumman neutraaliksi sanoessaan ne sanat. Ehkä koska hän oli juuri itse saanut selville jotain henkilökohtaista Halhesta. Tai ehkä hän oli jo pääsemässä yli.

”Hänen tapaamisensa ei välttämättä ole paras idea”, Halhe huomautti varovasti.

”Ehkä ei”, Elka myönsi. ”Kyllä minä tiedän, mitä mieltä te olitte hänestä. Ehkä sitten olin naiivi, kun en itse nähnyt sitä, mutta en… en vieläkään halua uskoa, että hän olisi vain esittänyt. Kuka jaksaa elää sillä tavalla vuosikausia?” hän sanoi hiljaa, katse ruohikossa.

”En tiedä”, Halhe myönsi, ”mutta kuten jokaisen taikuus on erilaista, jokaisen pää on erilainen. Ehkä hän ajatteli eri tavalla kuin me muut. Ehkä hän ei tiennyt tekevänsä väärin tai oudosti, eikä ymmärtänyt, että satutti muita ympärillään.”

Heidän askelensa olivat hidastuneet ja nyt he pysähtyivät kokonaan. Elkasta kuulosti oudolta kuulla Halhen puolustavan Seeriä, sillä kukaan, joka ei pitänyt Seeristä ei ollut ikinä tehnyt niin. Aina kun Kilve yritti puhua Seeristä hänelle, se kuulosti vain syyttelyltä. Seerin syyttelyksi Kilve sitä tarkoitti, mutta samalla Elkasta tuntui, että Kilve syytti häntä. Ja miksei syyttäisikin, koska jos Seeri todella oli tarkoittanut satuttaa häntä huvikseen, oli hän ollut tarpeeksi typerä antaakseen sen tapahtua.

”Hän ei ehkä satuttanut sinua tahallaan, tai sitten satutti”, Halhe sanoi kuin lukien Elkan ajatukset. ”En tiedä. Mutta hän on nyt poissa. Annatko sinä silti hänen jatkaa satuttamista?” Halhe kysyi.

Elka nosti katseensa taivaanrantaan. Hän moitti itseään jatkuvasti menneisyyden naiivisuudestaan tajuamatta, että se ei ollut jäänyt vain menneisyyteen. Niin kauan, kuin hän ajatteli Seeriä ja heidän yhteisiä muistojaan, hän kärsi menneisyyden tuskat vain uudestaan.

”Anna hänelle anteeksi ja siirry eteenpäin. Se on parasta mitä voit itsellesi tehdä”, Halhe huomautti, katsellen laskevaa aurinkoa hänen kanssaan.

Anna anteeksi? Sitä Elka ei ollut tajunnut. Hän oli koko ajan etsinyt heidän yhteisistä muistoistaan hetkiä, jotka todistaisivat, että Seeri oli ollut hyvä ihminen. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että ne useat hyvät muistot painoivat vaa’assa enemmän kuin ne muutamat pahat, jotka hän oli havainnut. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, oliko Seeri hyvä vai paha. Ehkä saattoi olla parempi, että Seeri olisikin paha, koska sitten hän ei enää kaipaisi tätä. Hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa.

”Olet oikeassa”, Elka totesi viimein ja hymyili naiselle, jonka kasvoille paistoi auringonlaskun ruska. ”Sinusta tulee hyvä hoitaja. Kuka tahansa lapsi olisi kiitollinen saadessaan sinut esikuvakseen.”

Halhe hymähti. ”Saanko siteerata tuota työhakemukseeni?”

”Voit jopa listata minut suosittelijaksesi”, Elka virnisti.

”Kuulostaa hyvältä”, Halhe naurahti.

Aurinko ehti painua taivaanrannan taa, kun syksy ja talvi tekivät tuttavuutta.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 6. luku
Kirjoitti: Okakettu - 09.10.2018 20:29:44
Oi, tämä on ihana. <3 Tässä on vaikka mitä lempijuttujani - fantasia-arkielämä ensinnäkin genrenä, todella luonnonläheinen taikuus, hahmovetoisuus... Kuten muutkin ovat sanoneet, vuodenaikoihin yhdistyvä taikuus on tosi hieno idea, ja tykkään siitä, että se tulee tässä esiin paikoitellen sillä tavoin melko hienovaraisestikin, juuri arki-elämän ja muun ohessa. Mutta toisaalta Valonan taikuutta käsitellyt luku on ollut yksi suosikkejani tähän mennessä, että mieluusti siitä lukee enemmän ja laajemminkin. :) Tämän tarinan maailma ja taikuuden yksityiskohdat ovat myös kokonaisuudessaan tosi mielenkiintoisia, esimerkiksi tuo, että toisen taikuus kirveltää, jos ei ole rakastunut tähän. Kaupunki-luvuista välittyi tosi hyvin se, miten eristäytynyttä elämää Elka ja muut mökissään viettävät - Kilven puhe liikennevaloista odottamisesta testinä oli tosi sympaattinen. 

Hahmot ovat kyllä ehdottomasti lempijuttuni tässä, vuodenaika-tunnelmoinnin ja arkifantasian ohella! Kaikki ovat selkeästi omia persooniaan iloine ja murheineen, ja tykkään, että hahmodynamiikat ovat aina vähän erilaisia riippuen siitä, ketkä ovat kyseessä. Tykkään jo nyt kaikista (paitsi Seeristä viimeisimpien lukujen perusteella :(), mutta ehkä vähän yllättäen Kilve on kohonnut suosikikseni! Minusta on ihana ajatus, että hän on mökin vaatevastaava. Shippaan myös jo häikäilemättä häntä ja Elkaa, mielenkiintoista nähdä, mihin aiot romanssipuolen viedä tässä. Olet kuvannut Elkan monimutkaista suhdetta Seeriin tosi hyvin: "Ja miksei syyttäisikin, koska jos Seeri todella oli tarkoittanut satuttaa häntä huvikseen, oli hän ollut tarpeeksi typerä antaakseen sen tapahtua." Murheellista, mutta tuntuu silti aidolta että Elka ajattelee noin, valitettavasti. :( Toivottavasti Elka pääsee yli menneisyydestä ja päätyy kokeilemaan Kilven kiharoiden pehmeyttä kuten suunnitteli.

Kiitos hirmuisesti lukukokemuksesta tähän mennessä! <3 Jään odottamaan jatkoa. :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 6. luku
Kirjoitti: Tacha - 13.10.2018 23:16:13
Luin tämän läpi jo pari päivää sitten, mutta sain aikaiseksi kirjoittaa kommentin vasta nyt :'D

Tämän idea on kyllä aivan ihana! Itselle on tosi vaikeaa keksiä tarinoille persoonallisia ideoita, sinä taisit nyt onnistua. Ihmiselle eli siis minulle, jolle luonto on lähellä sydäntä ja tykkää lukea kaikkein eniten ihan tavallisesta arjesta iloineen ja suruineen. :) Lempihahmo taitaa tällä hetkellä olla Kilve. Shippaan monen muun tavoin häntä ja Elkaa. ;D Lisäksi myös Valonaa ja Halhea olen heti parittamassa, hui! En osaa antaa mitään rakentavaa palautetta, tulin tänne vain hehkuttamaan tämän ihanuutta(!! <3) ja ilmoittamaan seurailevani!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 7. luku
Kirjoitti: Crysted - 14.10.2018 19:38:28
Okakettu: Oi jee, ihanaa että löysit tämän ja tykkäät :3 Fantasia-arkielämä on kyllä <3 Tässä tosiaan näitä yksityiskohtia taikuudesta ja tästä maailmasta tulee aika hitaaseen tahtiin, varsinkin just Valonasta selviää aika hitaasti asioita, johtuen hänen väsymyksestään, mutta tässä sulle vähän Valonaa :D Ihana kuulla, että hahmodynamiikka toimii ja on monipuolista, koska sitä oon yrittänytkin hioa paljon, koska hahmojen luominen ei oo yleensä ollut mun vahvuuksia :D Mutta tässä tarinassa mä oon ihanan tyytyväinen siitä, minkälaisia hahmoja näistä on muovautunut :) Kiitos kommentistasi :)
Tacha: Jee kiva kuulla että olen onnistunut tässä ideassa :) Luonto on kyllä <3 Tässä oon ammentanut paljon kuvailuun omia havaintojani syksystä, että senkin takia sijoitin tämän nyt syksyyn. Hehheh kiva että oon saanut sut shippaamaan :D Kiitos kommentistasi :3
A/N: FYI tässä luvussa käsitellään metsästämistä ja eläinten nylkemistä yms sellasista, ei mitenkään graafisesti mutta maininnan tasolla.

7. Valona

Kun Valona sai silmänsä auki, näytti hänen herätyskellonsa puoli kahta. Iltapäivällä ilmeisesti, sillä sinisten verhojen raosta vilkkui auringonvaloa. Hän huokaisi raskaasti ja painoi kasvonsa tyynyyn. Ilmeisesti yhdeksäntoista tunnin unet eivät olleet riittäneet viemään hänen väsymystään pois. Ainoastaan nälkä sai Valonan raahautumaan ylös sängystä ja vetämään pyjaman päälle aamutakin ja villasukat. Hänestä tuntui siltä, että hän voisi heti aamiaisen jälkeen mennä takaisin nukkumaan.

Valonasta tuntui inhottavasti siltä, että hän hukkasi elämäänsä nukkumisella. Ei ollut aikaa nukkua, kun piti tehdä kaikenlaista. Nostaa vihannekset puutarhasta, valmistella talo talvea varten, käydä kukkanummella, ikuistaa syksyn värit piirustusvihkoon. Tai ehkä kaikkia niitä ei tarvinnut tehdä, mutta hän halusi tehdä ne. Häntä inhotti olla toimettomana. Häntä inhotti väsymys.

Suunnatessaan ovea kohti, Valona törmäsi työpöytäänsä, jonka nurkalta hänen kesän merkit -kansionsa ja piirustusvihkonsa tipahtivat lattialle. Valona huokaisi raskaasti ja nosti ne ylös. Hän oli pelastanut kesän merkkinsä roskakorista melkein heti heitettyään sen sinne, mutta vielä hän ei ollut pystynyt käymään karsintatyöhön. Ehkä häntä tavallaan pelotti, että hän huomaisi, ettei jäljelle jäisi yhtäkään muistoa. Miten hän sitten muistaisi kesän? Miten hän sitten selviäisi oven takana kolkuttelevasta talvesta, josta oli muiden puheiden perusteella tulossa vielä pahempi kuin syksystä?

Valonan olisi ehkä tehnyt mieli itkeä turhautumisesta, jos hän olisi jaksanut, mutta sen sijaan hän vain paiskasi kansion työpöytänsä laatikkoon, jottei joutuisi ajattelemaan sitä. Valona jäi naputtamaan käsiinsä jääneen piirustusvihon kantta. Sen kanteen oli piirretty kymmeniä pieniä kuvioita kesästä, jotka muodostivat yhdessä kuvan Vuodenkimaran julkisivusta. Hän oli puuhaillut sen parissa viime vuonna monia viikkoja, ennen kuin oli ollut tyytyväinen tulokseen. Tuntuipa oudolta katsella metsän syömää linnaa. Hän oli melkein alkanut unohtaa miltä se näytti.

Valona selasi vihkoa hetken aikaa. Vihon sisällys oli enimmäkseen kukka- ja luontoaiheinen. Oli joukossa muutama potretti vanhoista Vuodenkimarakavereista ja myöhemmin myös mökkikavereista. Kilven kuva häntä ärsytti, koska hän ei ollut saanut varjostusta ihan oikein, koska Kilve oli liikkunut. Sulkakorvakorukin oli vinossa. Hänen pitäisi piirtää uusi sen tilalle.

Viimeisen piirretyn sivun tuotos oli keskeneräinen luonnos kasvimaasta, jossa etummaisena oli tarkkaan piirretty suuri kurpitsa ja taakse oli hahmoteltu peltoa ja kasvihuonetta. Kasvihuoneen seinät olivat vinot ja viivat liian raskaita, sellaisia jotka jäisivät näkyviin, vaikka lyijykynän jäljen kumittaisi pois. Epäonnistunut kasvihuone oli saanut Valonan hylkäämään sen piirroksen, eikä hän sen koommin ollut halunnut tarttua piirustusvihkoonsa. Halhe oli sanonut, että sen voisi vielä korjata, mutta kyse ei ollut se, etteikö Valona voisi vaikka piirtää köynnöksiä kasvihuoneen raskaita viivoja pitkin, vaan se, että hän tiesi virheen olevan siellä. Hän voisi peittää sen niin, ettei sitä ehkä näkyisi vilkaistessa, mutta jos hän tuijottaisi paperia oikein kunnolla, hän näkisi syvät uurteet paperissa. Hänen katseensa osui aina virheisiin, varsinkin jos ne olivat hänen omiaan.

Teet siitä hiilityön, ei sitä sitten huomaa, Halhe oli ehdottanut. Halhe tykkäsi piirtää hiilellä, mutta Valona ei voinut sietää hiilen sottaisuutta. Hiiltä ei voinut pyyhkiä pois.

Halhen piirustustyyli oli kovin erilainen kuin Valonan. Siinä missä Valona piirsi pikkutarkasti ja käytti pieniin yksityiskohtiin tajuttomasti aikaa saadakseen tuotoksen näyttämään valokuvantarkoilta, Halhe piirsi vapaita ja suttuisia vetoja ja hänen valmiit työnsä näyttivät usein sellaisilta, mitä Valona käsittäisi luonnoksiksi. Halhen työt olivat kyllä hänen mielestään hienoja ja kiinnostavia ja niissä oli paljon tunnetta. Valona vaan ei ihan ymmärtänyt abstraktisuutta, vaan hän piirsi parhaiten mallista katsomalla. Valona kopioi näkemäänsä, Halhe loi uutta.

Valona tunki piirustusvihonkin laatikkoon. Kun hän ohitti oven viereisellä seinällä roikkuvan peilin, oli hänen tarkasteltava kuvajaistaan uudemman kerran. Hänen sinisistä hiuksistaan ei ollut jälkeäkään, vaan hiusten tavallinen hiekanvaalea väri oli palautunut. Hän tunsi olonsa niin kaikin puolin onnettomaksi, ettei edes yrittänyt kokeilla saisiko hiukset hetken ajan hehkumaan sinisinä. Vaaleanruskean ja blondin sekoituksen väriset hiukset näyttivät sulautuvan aivan liian lähelle hänen ihonväriään, saaden aikaan jotenkin tunkkaisen vaikutelman. Sitä hänelle oli ainakin lastenkodissa toitotettu.

Valona veti aamutakin hupun hiustensa päälle suunnatessaan alakertaan. Hänen oli pitänyt käydä eilen suihkussa, muttei ollut muistanut, joten hiukset olivat inhottavan rasvaiset ja hän tunsi kaikin puolin olonsa nihkeäksi. Lakanatkin olisi pitänyt vaihtaa. Ja siivota huone.

Keittiöstä kantautui valkosipulin tuoksu ja astioiden kolinan ääni. Valona kurkkasi keittiön oviaukosta sisään, jossa hän näki kaikkien muiden hyörivän. Halhe sekoitti parhaillaan jotain tomaattikastikkeelta näyttävää paistinpannussa kaasuliedellä. Elka ja Kilve leijuttivat astioita pöytään.

Keittiö oli Valonan lempipaikka mökissä. Vaikkei sitä oltu koolla pilattu, se tuntui avaralta huoneen vaalean sisustuksen takia. Seinät olivat valkoista tiiltä ja lattia kuluneen hiekanväristä puuta. Lattiaan oli pinttynyt edellisten asukkaiden jäljiltä värikkäitä maalitahroja, jotka ärsyttivät Valonaa kovasti. Ne olivat niin vanhoja, ettei taikuuskaan niihin tehonnut. Ne olivat sulautuneet osaksi mökkiä. Niitä oli lentänyt paikoitellen jopa vaaleisiin laatikostoihin ja tiskipöydän yläpuolisiin ikkunankarmeihin joiden ikkunoista näki suoraan puutarhaan. Kesäisin hän rakasti istua keittiön vaaleansinisen ruokapöydän ääressä katselemassa, kuinka iltapäivän aurinko välkkyi sisään valeita puupintoja pitkin. Maalitahrojen lisäksi ainoa miinuspuoli keittiössä oli sen mataluus, sillä katon matalalle laskeutuvat tummat hirsipaalut pienensivät huonetta. Nytkin ne melkein hipoivat Elkan päätä tämän availlessa kaapinovia.

Valonan lempikohta keittiössä oli suuri takka ovenpuoleisella seinällä, johon oli upotettu kauniin vaaleankeltaisia kiiltäviä kiviä. Vaikka kokkaamiseen he yleensä käyttivät kaasuliettä, takan yllä oli suuri kokoelma yrttejä, joita Valona oli kesän loputtua säilönyt talvea varten.

”Ai hei unikeko”, Kilve tervehti äkätessään viimein Valonan. Halhe ja Elkakin kääntyivät ympäri ja tervehtivät häntä iloisesti. Valona vastasi tervehdyksiin vaisusti.

”Mitä on ruuaksi?” Valona kysyi ja yritti kurkkia pannuja Halhen ja Elkan takaa. Pöydällä oli astioiden lisäksi vain salaattikulho, jonka kaikki tuotokset taisivat olla puutarhasta. Valona vilkaisi vaistomaisesti puutarhan suuntaan nähdäkseen, paljonko syksyn viimeisiä sadonkorjuita oli tehty. Perunapeltoa ainakin oli muokattu. Tiskipöydällä näkyi olevan muutama multakokkare.

”Perunoita ja chili con carnea”, Halhe sanoi pirteästi. ”Kokeilin yhtä reseptiä uudesta keittokirjasta, jonka ostin kaupungista”, hän kertoi ja kääntyi sitten vieressään seisovan Elkan puoleen. ”Kaataisitko perunaveden pois?”

”Toki”, Elka lupautui. Siniset kipinät nostivat kattilan Halhen yli tiskipöydälle. Kuuma höyry huurrutti ikkunan veden valuessa kattilan kannen alta altaaseen.

”Me juuri mietittiin pitäisikö tulla herättämään sinut”, Kilve huomautti myötätuntoinen hymy huulillaan.

”Heräsinpä sitten hyvään aikaan”, Valona vitsaili vaisusti ja istui omalle paikalleen ovea lähimmäiselle tuolille, sille josta näki iltapäiväauringon parhaiten.

Nyt taivaalla oli muutamia poutapilviä, jotka peittivät auringon. Valona siveli karheaa, maalista rapistunutta pöydänkulmaa etusormellaan katsellessaan ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyvän omenapuun kellertävät lehdet näyttivät hieman kosteilta. Ehkä oli satanut, mutta Valona oli ollut niin syvässä unessa, ettei ollut kuullut sateen ropinaa tiilikatto vasten, vaikka yleensä hän oli varsin ääniherkkä. Hän muisti, miten kesän ensimmäiset sateiset yöt olivat pitäneet hänet hereillä, koska se oli muistuttanut liikaa lastenkodista. Vuodenkimarassa hänen makuusalinsa oli ollut onneksi toisiksi ylimmässä kerroksessa, joten hän oli ehtinyt jo unohtaa miltä tuntui maata sängyssä peläten pauhaavaa sadetta ja ukkosta tietäen, että jos nousisi hakemaan lohtua saisi vain keppiä.

Loput ruuat leijuivat pöytään ja muut istuutuivat pöydän ääreen. Chili con carne maistui tulisemmalta kuin mihin Valona oli tottunut, mutta se oli ihan hyvää.

Halhe ja Kilve juttelivat hetken aikaa seuraavan viikon kaupunkireissusta, mutta Valona ei pystynyt keskittymään tarpeeksi kuunnellakseen. Hän pilkkoi perunaa väsyneenä haarukallaan, pidellen leukaansa toiseen kämmeneensä varassa. Häntä nälätti hirveästi, mutta silmät alkoivat taas lipsumaan.

”Ai niin, sinä et vielä kuullutkaan, Elka sai kaadettua saksanhirven!” Halhe kertoi Valonalle. 

Valona nosti katseensa ja yritti hymyillä. ”Oi, sehän on hyvä”, hän kehui. Siitä riittäisi varmasti hyvin sekä heille, että kauppaan jaettavaksi.

”Joo, sellainen sataviisikymmentäkiloinen uros. Me laitettiin se vajaan valumaan”, Elka kertoi. Se me tuskin kattoi Halhea, sillä Halhe kammoksui verta, eikä varmaan mielellään katsonut, kun hirvien talja nyljettiin irti, sisälmykset kuovittiin pois ja ruho ripustettiin kattoon roikkumaan muutamaksi päiväksi, jotta veri ehti valua pois. Ei sillä, että Valona tiesi paljonkaan metsästyksestä ja lihankäsittelystä, mutta hän oli kerran kysynyt mielenkiinnosta siitä Elkalta ja tämä oli kertonut mielellään pari perusjuttua.

”Siitä onkin vähän aikaa, kun on ollut niin tuoretta lihaa pöydässä”, Halhe jatkoi. Kaupassa se harva liha, mitä oli tarjolla tuli yleensä kaupungista, eivätkä he sitä kovinkaan usein ostaneet, kun eivät voineet olla varma minkälaisissa tiloissa eläimet olivat kasvaneet.

”Ja taljasta voi saada vaikka mitä koristuksia vaatteisiin”, Kilve innostui. ”Pitäisiköhän meidän pyytää Leinaa ja Meltaa avuksi leikkelemään, kun on siinä aika homma?” He kaikki vilkaisivat vaivihkaa Halhea, mutta Halhe joko peitti mielipiteensä asiasta hyvin tai ei välittänyt.

”Voisi, säästyisi sitten heiltäkin kauppareissu, kun voisivat ottaa oman osuutensa heti mukaan”, Elka myönsi.

Kilve käänsi katseensa Valonaan. ”Mutta hei Valona, kiinnostaako sinua oppia lihanleikkelyn salat?”

Valona ei käsittänyt olevansa mitenkään erityisen herkkä verelle tai kuolleille eläimille, mutta ei homma varsinaisesti mukavalta kuulostanut. ”En ole varma. En ole ikinä edes nähnyt nyljettyä eläintä.”

”No voit tulla vajaan katsomaan, jos haluat. Ei tietenkään ole pakko”, Kilve muistutti. Valona hymähti myöntymisen merkiksi, mutta väsymys kertoi hänelle, ettei hän aikonut ottaa vinkistä vaariin.

”Ajattelin lähteä huomenna aikaisin uudestaan metsälle, nyt kun tiedän mistä tuo löytyi”, Elka aloitti. ”Siinä kävi onni, että löysin niiden nukkumapaikan, kun urokset eivät tykkää kulkea sateella, vaikka se sitten olisikin tihkusadetta”, hän selitti. ”Jäljistä päätellen lähistöllä liikkui useampikin, joten tiedän mistä aloittaa.”

”No onnea siihen, lisää lihaahan me tarvitaankin”, Kilve naurahti.

”Haluatko tulla mukaan?” Elka kysyi kaikkien yllätykseksi. Kaikkien katseet lensivät heti Elkaan. Oli harvinaista, että Elka pyysi ketään mukaansa metsälle. Oikeastaan Valona ei ollut kuullut niin käyvän koskaan.

”Ai oikeasti?” Kilve ihmetteli vähintäänkin yhtä hämmästyneenä. Hänen perunanpalasensa tipahti hänen huomaamattaan haarukasta lautaselle.

”Jos jaksat herätä”, Elka virnisti. ”Jos tulee saalista, on sen taikominen kotiin helpompaa kahdestaan.”

Niin, ei taikuudella ihan satoja kiloja helposti nosteltu.

”Niin, no, miksei”, Kilve suostui ja kalasti taas perunan haarukkaansa.

Valona sulki korvansa metsästyskeskustelulta ja tuijotti puolisuljetuin silmin lautaselle muussaamaansa perunaa.

Hän halusi takaisin nukkumaan.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 7. luku
Kirjoitti: Okakettu - 14.10.2018 20:21:15
Jee, oli mielenkiintoista päästä lukemaan taas Valonan näkökulmasta!  :) Hän jäi tosiaan vähän taka-alalle alun jälkeen, mikä on ihan ymmärrettävää. Olit kuvannut mielestäni todella hyvin hänen tuntemuksiaan, ainaista uupumusta ja sen aiheuttamaa turhautuneisuutta, kun ei tahtoisi olla toimettomana. Tykkäsin tosi paljon myös siitä, kun hän kävi läpi piirrustusvihkoaan, vaikka tunnelma vähän apea olikin - siinä välittyi taas se, miten Valona tahtoisi tavoitella täydellisyyttä. Mutta eipä taiteessa varmaan voi tavoittaa täydellisyyttä sen enempää kuin taikuudessakaan... Halhen hiilipiirrokset olivat myös kiva yksityiskohta.

Keittiö oli Valonan silmin kuvattuna ihana, tuli heti kotoisa fiilis. <3 Oli myös mukavaa nähdä Valona muiden mökin asukkaiden seurassa, vaikka uupumus vähän kaikkea värittikin. :-\ Mutta ääwhh, entä tämä sitten:

Lainaus
Haluatko tulla mukaan?” Elka kysyi kaikkien yllätykseksi. Kaikkien katseet lensivät heti Elkaan. Oli harvinaista, että Elka pyysi ketään mukaansa metsälle. Oikeastaan Valona ei ollut kuullut niin käyvän koskaan.
”Ai oikeasti?” Kilve ihmetteli vähintäänkin yhtä hämmästyneenä. Hänen perunanpalasensa tipahti hänen huomaamattaan haarukasta lautaselle.
!! No niin! Kai seuraavaksi tai ainakin kohta nähdään näiden kahden yhteinen metsästysretki? Kummanhan näkökulmasta se tulee olemaan, kovin jännityittävää. :D Ihanan hämmästynyt Kilve. <3 Kiitos paljon uudesta luvusta, jään odottamaan jatkoa! Metsästysretkeä eritoten, heh.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 8. luku
Kirjoitti: Crysted - 18.10.2018 15:13:50
Okakettu: Jee kiva että tykäsit Valonan luvusta :) Mulla on tän mökin kuvailun kanssa vähän sillä tavalla hankaluuksia, kun en ihan tiedä mihin kohtiin luontevasti saan sujautettua sellaisia tutun ympäristön tarkastelun kohtauksia, mutta sain ainakin keittiön kuvattua suht tarkasti, kiva että tykkäsit siitä :D Hehee toiveesi täyttyy tässä sulle metsästysretkeä (Vieläpä Kilven näkökulmasta koska nää luvut menee aina tässä järjestyksessä vuorotellen kunkin näkökulmasta) ;) Kiitos kommentistasi!

8. Kilve

Kilve ja Elka kävelivät kahdestaan hiljaisessa metsässä. Vain oksat rasahtelivat heidän askeltensa alla heidän kulkiessaan vieritysten eteenpäin. Oli viileä, mutta Elkalla ei ollut ollenkaan ulkovaatteita yllään. Ja hetkinen, ei myöskään jousta?

”Hei, miksei sinulla ole jousta?” Kilve ihmetteli. Heidänhän piti olla metsästämässä.

”En tarvitse sitä”, Elka hymyili hänelle ovelasti.

”Mikset?” Kilve kysyi.

Elka pysähtyi ja katseli Kilveä hetken aikaa huulillaan ovela hymy. ”Koska en pyytänyt sinua tänne metsästämään”, hän tunnusti. Kilve ei ehtinyt vastata ennen kuin Elka tarttui kiinni hänen ranteisiinsa ja työnsi hänet puunrunkoa vasten. Elkan sormet sivelivät hänen sängenrajaansa hitaasti korvan vierestä leukaan asti, saaden Kilven koko vartalon värisemään vain siitä pienestä kosketuksesta. Elkan silmät hehkuivat talven raitoja tämän katseen hyväillessä intensiivisesti Kilven kasvoja. Kilven kasvot hohkasivat kirkkaanvihreää valoa niin voimakkaasti, että hehku ylsi melkein Elkan kasvoille. Kilven sydän hakkasi niin lujaa, että se varmaan kuului mökkiin asti. Elkan kasvoja juovitti ihon alla kulkevat siniset valojuovat. Muutama kipinä karkasi Elkan raottuvilta huulilta, jotka liikkuivat häntä kohti tuskallisen hitaasti. Elkan peukalo raotti Kilven huulia.

Suutele minua, Kilve huusi mielessään, muttei pystynyt liikahtamaan, koska Elka oli totaalisesti lumonnut hänet. Siniset kipinät saavuttivat hänen huulensa, eikä se sattunut. Se tuntui… kuin hänen omalta taikuudeltaan.

Sitten hän tunsi käden olkapäällään.

”Kilve herää.”

”Eiiihhh”, Kilve mutisi tuntiessaan unen lipuvan karkuun. Hän päästi kurkustaan toisen valittavan murahduksen ja raotti sitten silmiään. Pilkkopimeässä huoneessa häntä tarkasteli hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin hänen unensa vastanäyttelijä.

”Jaksatko yhä lähteä metsälle?” Elka kuiskasi. Himmeän sininen valo syttyi Elkan kämmenelle, jonka tämä nosti valoksi Kilveä kohti.

Kilve peitti silmänsä käsivarrellaan. No en tosiaan, ilonpilaaja, Kilve ajatteli, jossa ei ollut mitään järkeä, koska juuri Elkasta hän oli nähnyt unta. ”Joo. Viisi minuuttia”, Kilve haukotteli kättään vasten.

”Laitan aamupalaa”, Elka lupasi ja jätti Kilven yksin inisemään tyynyään vasten. Sininen valo haihtui.

Jos hän ei olisi niin väsynyt, häntä varmaan nolottaisi kauheasti se, että juuri Elka oli herättänyt hänet unesta, jossa he olivat aikoneet… Miksi sen oli pitänyt olla unta?

Entä jos se oli enneuni?

Kilve pomppasi istuma-asentoon. Hänen sydämensä hyppi rinnassa ja taikuus sen mukana. Kilve nousi nopeasti sytyttämään valot, jottei Elka huomaisi yläkerrasta kajastavaa kirkkaanvihreää valoa. Eihän enneunia ollut olemassakaan. Hän oli vain miettinyt kovasti metsästysreissua ennen nukahtamistaan ja sen takia nähnyt siitä unta.

Kilve avasi vaatekaappinsa ja alkoi nappaamaan sieltä satunnaisia, lämpimiä vaatekappaleita. Ainakin uni oli ollut jostain merkki. Hänen alitajuntansa oli tehnyt hänelle selväksi, että hän oli ihastunut Elkaan.

***

Kilven laskeutuessa portaita alas, hänen reittiään valaisi vain keittiöstä hohkava sähkölamppujen kajastus. Aamuaurinko ei ollut vielä noussut, joten he olivat kokonaan teollisen valon armoilla.

Keittiössä tuoksui kahvi ja paahdettu vehnäleipä. Elka istui kahdelle katetun vaaleansinisen pöydän ääressä leipä kädessä. Matalalle ponnarille sidottujen mustien hiusten hännät hipoivat pöytää Elkan kumartuessa lautasensa ylle puraisemaan paahtoleipäänsä.

”Huomenta”, Kilve toivotti astuessaan keittiön valoon.

Elkan suupieli nytkähti tämän nähdessä Kilve ja se sai Kilven sydämen hypähtämään. Typerä uni. Hän olisi pulassa, jos taikuus päättäisi hyppiä iholle. Onneksi pihalla pystyi pitämään käsineitä, mutta jos hän oikein hermostuisi, oli sitä vaikea piilottaa poskilta.

”Huomenta. Ajattelin, että joutuisin herättämään sinut uudestaan”, Elka virnisti ja kaatoi hänelle kahvipannusta mukiin kahvia. Kilven katse osui pikaisesti Elkan huuliin, joille oli tarttunut leivänmurusia, jotka muistuttivat häntä taikuuden kipinöistä. Kilve siirsi katseensa nopeasti pöytään ja istahti Valonan perinteiselle paikalle Elkaa vastapäätä. 

”Kyllä se tästä lähtee”, Kilve vakuutti, vaikka hänen silmänsä tuntuivat muurautuvan umpeen. Sähkölamppujen valo tuntui kivistävän silmiä niin aikaisin aamulla. Kilve veti tuolia lähemmäs pöytää tarttumalla pöydänkulmaan, josta maali oli karissut pois. Hän tarttui kahvikuppiin kuin pelastusköyteen ja kulautti sitä kurkkuunsa mustana. Yleensä hän laittoi maitoa, mutta nyt hän ei edes jaksanut tarttua maitopurkkiin. Plus karvas maku varmaan herättäisi hänet paremmin. Se oli haaleampaa kuin mistä hän piti, mutta menetteli pelkästään lämmön takia. Vaikka hän oli pukenut paksun kerroksen vaatteita, oli mökin alakerrassa aina viileää talven lähestyessä. Takassa ei loistanut vielä tulta, mutta eipä sitä kannattaisikaan laittaa, kun he joutuivat pian lähtemään.

Kilve nappasi leipäkorista palan ruisleipää ja alkoi voitelemaan sitä. Hän vilkaisi Elkaa kulmiensa alta. Mitä lähemmäs talvea päästiin, sitä selvemmäksi Elkan harmaanvihreiden silmien siniset raidat alkoivat erottua. Siinä unessa oli talvi ollut selvästi pidemmällä, koska nyt sininen oli vielä hailakkaa. Elka huomasi hänen katseensa ja vilkaisi Kilveä kysyvästi.

”Kuinka kauan sinne paikalle kestää?” Kilve kysyi nopeasti ja alkoi järsimään leipäänsä. Hänen vatsaansa kiersi jännitys. Hänellä ei ollut tippaakaan nälkä, mutta hän söi enemmän saadakseen jotain konkreettista, johon keskittyä.

”Vähän alle kaksi tuntia”, Elka totesi ja kulautti loput kahvistaan suuhunsa. Hänen lautasellaan oli enää jäljellä muruja. ”Meidän on parasta lähteä heti kun saat syötyä, jotta ehdimme ennen kuin hirvet lähtevät liikkeelle.”

”Joo”, Kilve sanoi ja pureksi leipäänsä nopeammin.

Kilvellä ei ollut varsinaisia metsästysvarusteita, joten hän laittoi yllensä metsänvihreän ohuen takin ja sen päälle pehmeän viitan. Niin aamusella lokakuun lopussa elohopea oli jo reilusti nollan alapuolella, että kerrospukeutuminen kannatti. Hän viimeisteli kokonaisuuden omilla neulomuksillaan.

Käkikello soitti puoli neljää, kun he sulkivat mökin oven takanaan.

Ilma tuntui kylmältä keuhkoissa. Pihalla oli pimeää, mutta Elka loihti kädelleen sinistä valoa ja lähetti sen heidän edelleen valaisemaan tietä.  Nummen nurmikolle oli härmistynyt kuuraa, joten maisema näytti enemmän talviselta kuin syksyiseltä, varsinkin sinisen valon loisteessa. Se mahtoi ilahduttaa Elkaa.

”Et kai väsytä itseäsi liikaa tuolla? Sen hirven raahaaminen takaisin ei vissiin ollut ihan helppoa?” Kilve huomautti viitaten valopalloon, joka liikkui parin metrin päässä heidän edellään.

”Älä huoli, kyllä minä kestän, kun talvi alkaa olla lähellä. Kyllä minun täytyi pitää eilen vähän taukoja takaisintulon kanssa”, Elka kertoi.
 
Kilve itse tiesi, että hän ei todellakaan pystyisi pitämään omaa valoaan yllä koko kahden tunnin matkan ajan, joten hän ei edes yrittänyt kilpailla Elkan kanssa. Hän hipaisi ajatuksissaan sulkakorvakoruaan, joka roikkui hänen korvanlehdestään melkein aina. Se oli hänen vahvin kevään merkkinsä. Se oli fasaanin sulka, jonka hän oli poiminut metsästä ensimmäisenä vuotenaan mökissä. Hän oli ollut siellä vuotta vanhemman Riin kanssa, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä jo Vuodenkimarassa ja jonka kanssa hän oli päätynyt samaan mökkiin. Se oli ollut hänen ensimmäisiä mökkipäiviään ja heillä oli ollut kauhean hauskaa, koska he eivät olleet nähneet sen jälkeen, kun Rii oli lähtenyt mökkiin. Rii oli myös kevään lapsia, joten he olivat jutelleet paljon keväästä. Rii oli opettanut hänelle paljon luonnosta ja elämästä, kun hän oli tuntenut olevansa hukassa. Hänen pitäisi joskus taas soittaa Riille.

Nytkin Kilvestä tuntui siltä, että hän oli hieman hukassa. Hän ei oikein tiennyt mihin edetä taikuutensa kanssa. Hänestä tuntui, että hän oli junnannut aloillaan jo vuoden, saavuttamatta oikeastaan mitään edistystä.

No, Kilve piti Elkan sinisestä valosta. Se toi sinisen esiin myös tämän hiuksissa. Katsellessaan Elkan sinistä valoa hänen teki kovasti mieli koskettaa sitä ihan vähän, saadakseen tietää mahtoiko Elka olla hänen sielunkumppaninsa. Typerä lastensatuhan se koko juttu oli, mutta silti. Hän ei ollut tainnut ikinä koskettaa Elkan taikuutta ja sen unen jälkeen häntä tietysti oli alkanut mietityttämään.

Kilve päästi huomaamattaan suustaan huokauksen.

”Mitä?” Elka kysyi.

”Äh, ei mitään”, Kilve valehteli nopeasti. ”Syksy väsyttää”, Kilve sepitti kaulaliinaansa vasten.

”Jos haluat kääntyä takaisin-”

”En. Haluan olla täällä sinun kanssasi”, Kilve päästi suustaan ennen kuin ehti ajatella miltä sanat kuulostivat. Hän vilkaisi Elkan reaktiota vaivihkaa. Tämän huulilla kaareili tyytyväinen hymy, joka sai Kilven pään vielä enemmän sekaisin. Hän tunsi taikuuden hypähtävän lapasten peittoamissa käsissään. Hän puristi kätensä nyrkkiin lapasten sisällä. Onneksi ne olivat paksut, eikä vihreää hehkua näkynyt niiden läpi. Hän yritti miettiä päänsä puhki jotain vitsiä lohkaistavaksi, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää, eikä hän saanut mitään muuta lausetta mieleensä kuin se suutele minua.

***
Kuuran valkoisiksi värjäämät lehdet räsähtelivät heidän jalkojensa alla heidän suunnatessaan takaisin kohti nummea. Aamuaurinko pilkotti nyt jo lehvästön lomasta ja alkoi sulattamaan yön kuuraa paljastaen altaan syksyn värit. Hirviä ei ollut näkynyt, vaikka he olivat käyskennelleet hiljaa ympäri metsää parisen tuntia. Hiljaisesti humisevien kuusipuiden oksat notkuivat pitkästä naavasta. Kilve nappasi yhden vihreänruskean naavarykelmän puusta ja asetti sen leualleen.

”Sopisiko minulle pukinparta, mitä luulet?” Kilve vitsaili.

Elka virnisti. ”Jos joulupukiksi tähtäät.”

”Taitaa olla vähän sairaanoloinen pukki, jos tämänväristä partaa kasvattaa”, Kilve tuumi ja viskasi naavan maahan. Hän hieraisi sänkeään, joka kasvoi varsin epätasaisesti, jonka takia hän ajeli sitä pois aina silloin tällöin muistaessaan.

”Taisi jäädä syksyn ainoaksi hirveksi se eilinen yksilö. Saattoivat tajuta mitä kaverille kävi ja jatkoivat matkaa”, Elka tuumi.

”No, ehkä ne palaavat ensi syksynä”, Kilve naurahti. Vaikka retki oli saaliin kannalta ollut susi, hän oli nauttinut kävelystä Elkan kanssa. Tietysti olisi mukavampi kävellä kahdestaan keväällä, kun hän ei tuntisi väsymyksen puurtavan aivot ja pohkeet.

Elka pysyi hetken vaiti. ”En ole täällä enää syksynä”, hän sanoi hiljaa katse jaloissaan.

Kilve vaikeni ja hymy hänen kasvoiltaan haihtui. Valkoposkihanhipari lensi heidän ylitsensä, kaakattaen kovaan ääneen, mutta kumpikaan heistä ei nostanut katsettaan ylös. Elka tuijotteli maahan niin, että kulmakarvat loivat kasvoille varjoja. ”No eihän siitä vielä ole varmuutta”, Kilve huomautti tuntien solmun vatsassaan.

Elka pudisti päätään ja vilkaisi Kilveä surullinen hymy huulillaan. ”Sen vain tietää, Kilve. Sen tuntee.”

Kilve pureskeli poskensa sisäpintaa ja laski katseensa kuuraisiin lehtiin. Niin, sitähän kaikki häntä vanhemmat ja hänen ikäisensä olivat aina toitottaneetkin ja nyt vielä häntä nuoremmatkin, mutta Kilve ei vieläkään tiennyt miltä sen kuuluisi tuntua. Kuinka kauan hänellä kestäisi? Hän eli jo nyt lisäajalla.

”Hei”, Elka sanoi ja kosketti Kilven kyynärvartta hansikkaan verhoamalla kädellään. ”Ei sillä ole kiire. Ei se tarkoita, että olisit mitenkään huonompi.”

”Mmh”, Kilve äännähti. Oli vaikea olla tuntematta itseään pettymykseksi, kun näki kaikkien muiden menevän eteenpäin ja itse vain junnasi paikoillaan. Elka pysäytti Kilven tarttumalla kiinni hänen ranteestaan.

”Oikeasti”, Elka sanoi silmissään pehmeyttä. ”Sinä olet äärettömän lahjakas monessa asiassa, Kilve. Kaikkien taikuus on erilaista”, hän selitti. Vaikka Elkalla oli nahkahanskat kädessä ja Kilvellä oli takki viittansa alla, hän pystyi tuntemaan, kuinka sormet puristivat lohdullisesti hänen rannettaan. Hän ei halunnut, että Elka päästäisi ikinä irti. Hän halusi, että Elka tarttuisi toiseenkin ranteeseen ja työntäisi hänet puunrunkoa vasten ja… Elka oli lähellä, vain askeleen päässä. Vain yksi askel ja sitten… Kilve tunsi taikuuden kihelmöivän ihollaan ja kivun sydämessään. Miten oli mahdollista kaivata niin paljon jotakuta, että sydämeen sattui, vaikka tämä seisoi ihan edessä? Suutele minua, hän halusi huutaa, mutta painoi katseensa maahan.

Elka päästi hänen kädestään irti.

”Joo”, Kilve rykäisi huijatakseen enemmän itseään kuin Elkaa. He lähtivät taas kävelemään. Mahtoikohan Elkakin tuntea sen paksun jännitteen, joka leijui ilmassa? ”Niin. Ja mitäpä minä edes ulkomaailmassa vielä tekisin, en tiedä edes mitä elämältä haluan”, Kilve selitti hiljaa.

”Sinusta tulisi hyvä muusikko”, Elka huomautti.

Kilve naurahti. Hän piti laulamisesta ja osasi näpytellä kitaraa, mutta ei hän tiennyt halusiko tehdä sitä elääkseen. ”Minähän olen oikea itseoppinut ammattilainen, suorastaan musiikin mestari”, hän vitsaili.

”No ei sitä ihan jokainen opi kitaraa soittamaan pelkkää ohjekirjaa selailemalla”, Elka huomautti.

”Niin no samat sanat sinulle ampumisen suhteen”, Kilve huomautti ja tönäisi Elkaa kylkeen.

”Haluatko kokeilla?” Elka kysyi ja tönäisi Kilveä takaisin. ”Sinä voit sitten puolestasi opettaa minulle kitaraa.”

Kilve vilkaisi Elkaa kulmiensa alta ja naurahti. ”Sinä saat enemmän vammoja aikaan kitaraa pidellessä kuin jousella tähdätessä.” Kilve oli kerran yrittänyt opettaa Elkalle kitaransoiton saloja, mutta Elka oli onnistunut iskemään sekä itseään että Kilveä otsaan kitaran lavalla, huitaissut Kilveä plektralla naamaan ja vielä katkaissut alimman E-kielen. Elkalla ei ollut käsiä pienelle näpertämiselle, vaikka tämän sormet olivatkin pitkät ja laihat. Neulomista Elkan tuskin kannatti edes yrittää.

”Ole hiljaa, se oli vahinko”, Elka naurahti. ”Itse varmasti hukkaat kaikki nuoleni heti metsään”, hän puolusteli.

”No kuule lyödäänkö vetoa, että osun häränsilmään ennen kuin sinä opit soittamaan kokonaisen laulun” Kilve vitsaili ja pukkasi toista olkavarteen olkapäällään.

”No lyödään. Mitä saan palkinnoksi, kun voitan?” Elka mahtaili.

”Hah, no ihan mitä vaan, koska saat palkintosi vain kuvitelmissasi”, Kilve kehuskeli.

”Minä pidän kiinni tuosta lupauksesta”, Elka sanoi kohottaen kulmaansa merkitsevästi. Kilven ajatukset hyppäsivät tietysti kaikenlaiseen epäsopivaan, eikä hän voinut olla pohtimatta mahtoiko Elka tietää tasan tarkkaa mitä hän teki Kilvelle, vai oliko kyseessä vain vitsi. Tietysti he olivat heittäneet samanlaista hämärää läppää aikaisemminkin, eikä Kilve ennen ollut ajatellut asiasta sen enempää… Ennen kuin oli alkanut toivoa, etteivät vitsit olleet vitsejä.

”No pistä sitten paremmaksi, mitäs sinulla on tarjottavana”, Kilve heitti.

”Mitä minulla ei olisi tarjottavana”, Elka kehuskeli.

Kilve tyrskähti. ”Kuumailmapallo”, hän sanoi, saaden Elkan nauramaan.

Se oli ollut heidän välisensä vitsi jo monta vuotta. He olivat pohtineet joskus, mahtaisiko Vuodenkimaran salaiseen laaksoon nähdä kuumailmapallolla. Laakso oli ympäröity jyrkin vuorin, joita oli mahdotonta kiivetä. Jotkut sanoivat, että Vuodenkimarasta pääsi sinne maanalaista tunnelia pitkin. Jotkut sanoivat, ettei laaksoa edes ollut olemassa, että siellä ei ollut mitään muuta kuin kiveä. Mutta jos siellä ei olisi mitään, se ei selittäisi miksi liito sinne ei onnistunut. Jotkut sanoivat, että siellä oli salainen kaupunki, mutta ne jotka olivat liitoa sinne yrittäneet, olivat sanoneet, ettei paikka tuntunut kaupungilta vaan enemmänkin liian monimutkaiselta luonnolta, jotta pystyi aineellistumaan. Lentokoneellakaan tai muulla teknologialla ei sinne päässyt, sillä taikuus tunnetusti häiritsi teknologiaa ja siksi heillä olikin sääntö, että olohuoneessa ei käytetty taikuutta, jotta telkkari ja puhelin eivät vaurioituisi.

”Jonain päivänä”, Elka hymähti.

”Jonain päivänä”, Kilve toisti, vaikka mistäpä joku kuumailmapallon lennättäisi pohjoisille nummille.

Metsä loppui ja esiin tuli alava nummi. Nummen kuurasta sulaneet heinät kimaltelivat kuin timantit pilvien rakosista pilkottavan auringonvalon säihkeessä. Kilve vilkaisi aurinkoa kohti silmät sirrissä. Ehkä he jonain päivänä näkisivät yhdessä nummen aamun lintuperspektiivistä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 8. luku
Kirjoitti: Okakettu - 18.10.2018 21:00:39
Ah, Kilven näkökulmaa kieltämättä juuri toivoinkin. <3 Mutta siis, tuo luvun alku??? Niiin julma ja niiin hyvin kirjoitettu, olin ensin ihan yhtä huutomerkkiä että apua, näinkö nopeasti Kilve/Elka nyt sitten tapahtuukin, enkä osannut päättää tykkäänkö asiasta vai en. Koska toisaalta tuo kohtaus oli vain niin hyvä, mutta sitten kuitenkin toivon yleensä aina hidasta etenemistä vaikka mikä olisi. Enkä jostakin syystä yhtään tullut ajatelleeksi, että kyseessä on uni, höhlää luultavasti kyllä. ::)

Muttasiis, unena tuo alku oli juurikin mahtava, Kilven tunteet konkretisoituivat kyllä niin lukijalle kuin Kilvelle itselleen, ja tarjosi loistavan alun metsästysretkelle. Kilve-parka. ;D Tykkäsin myös siitä miten taikuus oli koko ajan läsnä, on tosi mielenkiintoista millaisin tavoin se tässä tarinassa aina näyttäytyy. Pompin nyt asiasta toiseen, mutta ää, Kilve on niin kovin ihastunut, en kestä. <3 Hänen ja Elkan keskustelut olivat ihania tässä, se että he ihan todella tulevat hyvin toimeen ja ovat mutkattomia toistensa seurassa silloin kun Kilve ei ole vaikeana koska tunteet, ja pystyvät myös avautumaan toisilleen.

Lainaus
Nytkin Kilvestä tuntui siltä, että hän oli hieman hukassa. Hän ei oikein tiennyt mihin edetä taikuutensa kanssa. Hänestä tuntui, että hän oli junnannut aloillaan jo vuoden, saavuttamatta oikeastaan mitään edistystä.
Voi Kilveä, samaistun hänen ajatuksiinsa paikallaan junnaamisesta ihan liikaa. :( Hän osaa olla todella epävarma, vaikka koettaakin muiden kanssa olla vitsaileva ja rempseän hyväntuulinen.

Lainaus
No, Kilve piti Elkan sinisestä valosta. Se toi sinisen esiin myös tämän hiuksissa. Katsellessaan Elkan sinistä valoa hänen teki kovasti mieli koskettaa sitä ihan vähän, saadakseen tietää mahtoiko Elka olla hänen sielunkumppaninsa. Typerä lastensatuhan se koko juttu oli, mutta silti. Hän ei ollut tainnut ikinä koskettaa Elkan taikuutta ja sen unen jälkeen häntä tietysti oli alkanut mietityttämään.
<3 Ja sisimmässään Kilve on myös pehmeä romantikko, rakastan. Kuumailmapallo-haaveilu oli myös viehättävä yksityiskohta, toivottavasti se joskus toteutuu. Kiitos ihanasta luvusta, jään odottamaan jatkoa. :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 8. luku
Kirjoitti: Odo - 26.10.2018 21:25:30
ANTEEKSI KAMALASTI! Myöhästyin viikolla jo sovitustakin lisäajasta, joten pahoittelen todella paljon. Mutta olen nyt lukenut kommiksessa varaamani viisi ensimmäistä lukua ja halusin ne nyt tulla viimein ja vihdoin kommentoimaan. Saat kommentin loppuihinkin osiin aivan varmasti, koska tykästyin tähän sarjaan todella paljon. ♥

Halusin tosiaan paneutua tähän kunnolla, koska otsikko oli kiva ja fantasia kiehtoo aina. Olen myös tykännyt tosi paljon muista sun teksteistä, joten lähdin mielenkiinnolla tätä lukemaan ja en pettynyt. Aivan ihana, miten tämä taikuus tässä esiintyy ja vuodenajat ovat niin vahvasti läsnä. Nuo kuvailut luonnosta uppoaa ja lujaa ja kun siihen sotketaan vielä taikuutta niin kyllä Odon kelpaa. Hahmokaartikin vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja pidän siitä, että tässä on paljon erilaisia hahmoja ja jotka ovat selkeästi omia persooniaan, olet luonut toimivat välit heidän välilleen ja niin edelleen, että se pakka pelaa oikein mainiosti. Se, miten hahmoilla on omat näkökulmansa luo tälle syvyyttä, mutta olen paljon pitänyt mm. siitä, miten Seeri nousee esiin eri näkökulmissa ja miten hänet on koettu. Esimerkiksi alussa Elkan näkökulmasta Seeri vaikutti ihanalta, mutta Halhen näkökulmasta taas nähtiin se karumpi puoli, ettei kyse olekaan niin ihanasta ihmisestä kuin olisi voinut kuvitella. Se oikeastaan oli lemppari juttuni tähän asti luontokuvauksen lisäksi.

Sekä tietysti se itse hahmokaarti, jota jo kehaisinkin. Jokainen on selkeästi oma yksilönsä ja toimii omalla tavallaan. Jokaisella on omanlaisensa ajatukset, näkökulmat, kyvyt, ja niin edelleen ja ne ovat selkeästi persoonallisia ja tarkasti mietittyjä (tai sitten se vain tulee sinulta todella luontevasti!!). Monesti teksteissä, ihan kirjallisuudessakin, törmää toisinaan siihen, että vaikka hahmot päällisin puolin ovatkin erilaisia, ovat ne jokseenkin hyvin samanlaisia. En oikein tiedä, miten sitä sen kummemmin selittäisi, mutta hahmot jäävät tavallaan pintaraapaisuiksi, eikä eri persoonallisuustyypit tule esille. Tässä ne tulevat ja se tekee tarinasta todella virkistävän luettavan, vaikka juonellisesti tässä ei ole tapahtunut mitään maata järisyttävää. Oikeastaan on juuri parempi, että ne järistykset ovat arkisia. Mystinen Seeri ja hänen vaikutuksensa, epäonnistunut kirja, kaupunkiretki ja niin edelleen. Josta mainittava, että maaseudun ja kaupungin välinen kontrasti oli tosi mieleenpainuva!

Aluksi ajattelin, että suosikkihahmoni on Elka. Mutta nyt sitten oikeastaan pidän todella paljon kaikista, enkä osaa valita lemppariani. Odotan mielenkiinnolla, miten hahmot ja niiden keskinäiset välit kehittyvät ja muovautuvat tarinan edetessä ja mihin tämä tarina ylipäätään vie! Asetelma on todella mielenkiintoinen ja jotenkin olet tosi kivasti rakentanut tätä maailmaa pikkuhiljaa, että asiat eivät tule kerralla vaan tyylikkäästi ajallaan ja hiljalleen. Itse lankean ihan liian usein sellaiseen wikipedia-artikkelimaiseen tyyliin ja unohdan, ettei kaikkea tarvitse kertoa kerralla. Tämä on sellaista, miten homma  pitää tehdä. Ei minulla tästä kovin kehittävää sanottavaa ole, oikeastaan vain pelkkää hyvää. Ainoa, mistä voisin nillittää nillittämisen ilosta ovat yksittäiset typot, mutta eivätpä ne oikeasti menoa haitanneet. :D

Jään tosiaan odottamaan jatkoa ja ei tarvitse näin pitkään odottaa seuraavaa kommenttia! Luen varmaan jo tänään luvut loppuun peiton alla, olisi tehnyt mieli lukea jo tänään, mutta nukahdin, kun heräsin jo aamu viideltä... :D Kiitos ihan valtavasti näistä ja tsemppiä jatkoon!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 9. luku
Kirjoitti: Crysted - 28.10.2018 10:21:15
Okakettu: Heheh jee sain sut lankaan alussa :D Mulla oli kivaa sitä kirjottaessa, joten kiva että tykkäsit siitä, vaikka jep, jos se ois ollu oikee ni ois ollu vähän liian nopeeta etenemistä :D Kiva että Kilven ja Elkan suhde tuntuu mielenkiintoselta :) Kyllä, Kilve on vähän sellanen tyyppi, että ei tykkää näyttää epävarmuuksiaan ulospäin. Kuumailmapalloilusta ehkäpä joskus vielä kuullaan ;) Kiitos paljon kommentistasi <3
Odo: Jee kiva että tykkäät taikuuden ja luonnon kuvailuista :) Kiva että nostit esille just Seerin, koska mulla oli just tuo tavoite että lukija aluksi tykkäisi hänestä tuon Elkan kuvauksen perusteella :D Siis tää teksti on ollut jotenkin mulle erityinen, koska ainakin ennen en tuntenut olevani kovinkaan hyvä originaalihahmonluoja, mutta nämä hahmot jotenkin rakentui (ja rakentuu vieläkin kirjoittaessani) tosi luontevasti ja hyvä että se välittyy myös tekstissä :3 Oon nyt varmaan ekaa kerta huomannut, että kun ensin käyttää kunnolla aikaa erilaisten hahmojen rakentamiseen juonikin rakentuu melkein itsestään :D Että joo taidan vihdoin huomata että hei oon tainnu kehittyä kirjottajana tässä vuosien varrella :D Heh mullakin on ollut vaikeuksia valita lempparihahmoa näistä (mut oikeestaan ihan alussa munkin lemppari oli Elka mutta varmaan sen takia, että hänet loin ekana mutta sitten tuli kaikki nää muutkin kivat hahmot niin en voi enää valita :D). Siis mulla oli alussa muutama erilainen juonivaihtoehto (joita oikeastaan vieläkin mietin että mitäs niistä otan tähän jos ollenkaan) ja jotkut ois sitten ollu vähän sellasia seikkailupainoittesempia, mutta tykkään itsekin tästä hitaammasta etenemistyylistä :) Jonkinlaista pientä twistiä kuitenkin luultavasti on tulossa ;) Kiitos kommentistasi :3

9. Halhe

Halhe iski lihaveitsen kurpitsaan ja alkoi vitkuttamaan veistä kurpitsan läpi. Veitsi jäi kurpitsan lihaan kiinni, joten Halhe joutui hakkaamaan sitä kunnolla tiskipöytää vasten, jotta kurpitsa viimein halkesi kahtia. Toinen puoli lennähti tiskialtaaseen, josta Halhe sen nopeasti poimi ylös.

”Mitäs pahoinpitelyä täällä tapahtuu”, Kilve kyseli oviaukosta.

”Kurpitsa ansaitsi sen. Sen piikikäs kanta pisti minua sormeen”, Halhe heitti. Kurpitsan kannan piikit olivat inhottavan pieniä, että niitä hädin tuskin erotti silmin, joten niiden poimiminen ihosta oli sula mahdottomuus ilman taikuutta.

”Ei tule kurpitsalyhtyä vai?” Kilve kysyi tarkkaillessaan, kun Halhe iski veitsen toisen kurpitsanpuolikkaan keskelle.

”En jaksa kaivertaa. Sinä voit, jos haluat, pellolla on vielä yksi.”

”Voisihan sitä ehkä myöhemmin”, Kilve tuumi. ”Tarvitsetko apua?”

”Voit nyppiä siemenet kulhoon”, Halhe ohjeisti ja ojensi Kilvelle neljäsosakurpitsan. Kilve pesi kätensä ja alkoi sitten kaivamaan vaaleita siemeniä pehmeän keskustan seasta.

”Onko Valona vielä nukkumassa?” Halhe kysyi. Hän oli viettänyt pihalla koko aamupäivän hoitaen puutarhaa ja korjannut satoa. Hän aikoi säilöä kurpitsasta puolet talven varalle ja keittää toisesta puoliskosta kurpitsakeittoa, joka ohje oli siinä uudessa reseptikirjassa, jonka hän oli ostanut kaupungista.

”Taitaa olla. En kuullut nousevan”, Kilve tuumi ripotellessaan siemeniä siniseen kulhoon.

”Mmh”, Halhe huokaisi. Hän kaipasi parasta ystäväänsä, mikä tuntui hassulta, kun toinen kuitenkin asui samassa talossa. Hän kaipasi heidän yömyöhään asti kestäviä juttuhetkiään, heidän kävelyreissujaan nummilla ja yhteisiä kokkaushetkiä.

”Kyllä se siitä, Halhe. Muistathan sinä, minkälainen ensimmäinen vaihdos oli”, Kilve lohdutti.

”Joo, mutta on se silti ikävää”, Halhe huokaisi. Hän iski lihaveitsen voimalla toiseen kurpitsanpuolikkaaseen. Hänen olisi todella keksittävä jotain, joka piristäisi Valonaa.

”Oletko varma, ettet halua auttaa meitä sen hirven paloittelussa? Heilutat tuota veistä aika kätevästi”, Kilve huomautti vitsin vire äänessään, saadakseen Halhen paremmalle tuulelle.

”Joo olen, kurpitsasta ei valu verta”, Halhe huomautti. Kyllä hän suvaitsi lihan syömistä, jos eläin oli saanut kasvaa metsässä vapaana, eikä ollut tarhauksen tuotosta, mutta hän ei halunnut osallistua lihankäsittelyprosessiin.

”No ei siitä hirvestäkään enää valu, kun se on ollut valumassa ladon katosta”, Kilve huomautti ja leikkasi itselleen pienen palan kurpitsaa. Hän ojensi myös palasen Halhelle. ”Soitin muuten kahdeksaantoista. Melta ja Leina tulevat tunnin päästä auttamaan paloittelussa.”

Kurpitsa raakana vähän kuin maistui miedolta lantulta. ”Ai”, Halhe vastasi, tuntien sydämensä hypähtävän. Hän ei ollut nähnyt Meltaa pitkään aikaan.

”Saattavat jäädä päivälliselle, leikkuu ja pakkaus ei hoidu ihan hetkessä”, Kilve totesi rouskuttaessaan kurpitsanpalasta ja tutkaili sitten Halhen kasvoja ärsyttävän tarkasti. ”Mitenkäs sinulla ja Meltalla nykyään menee?” Kilve uteli.

”Hä? Ai ei nyt mitenkään, tai siis ei me juurikaan olla tavattu. Pari kertaa vaihdoksen aikana ollaan törmätty nummilla ja Vuodenkimarassa liitokurssilla”, Halhe vähätteli ja alkoi leikkelemään kurpitsan kuorta pois kovinkin keskittyneenä. Hän tunsi syksyn taikuuden pettävän hänet liikahtelemalla lähemmäs ihoa.

”Eikö vanha suola janota?” Kilve kiusoitteli.

”Äh, siitä on jo kauan”, Halhe huomautti, mutta poskille pilkahti oranssia. No kaksi vuotta, mutta oli se kuitenkin aika kauan. ”Me ollaan vaan kavereita nykyään.”

”Niin niin”, Kilve hymähti ja tökkäsi sormenkoukullaan Halhen oranssihtavaa poskea. Halhe esitti muka näykkäisevänsä Kilven sormea.

”Mitenkäs sinä ja Elka sitten?” Halhe iski takaisin ja katsoi, kuinka virne toisen kasvoilta hävisi ja käsi pysähtyi kurpitsanpuolikkaan sisällä.

”Hä, miten niin?” Kilve sanoi ja vilkaisi nopeasti taakseen tarkistaakseen, että he olivat yksin. Elka oli ollut pihalla harjoittelemassa liitoa, kun Halhe oli tullut sisään, eikä ollut varmaan tullut vielä takaisin.

Nyt oli Halhen vuoro virnistellä. ”Sinä pidät hänestä sillä tavalla, etkö pidäkin?” hän kysyi. Hän oli kyllä huomannut Kilven viipyilevät katseet aina kun Elka katsoi toisaalle.

Kilve näytti siltä, että aikoi ensin kieltää koko asian, mutta vilkaisi sitten Halhea tiukkaan. ”Et saa kertoa kenellekään. Et edes Valonalle.”

”Huuleni ovat sinetöidyt”, Halhe lupasi, tyytyväisenä siitä, että mies vihdoin myönsi asian. ”Mitä ajattelit tehdä?”

”En minä mitään aio tehdä”, Kilve mutisi ja kauhaisi kourallisen kurpitsansisusta, josta hän alkoi nyppimään siemeniä. ”Ei hän tunne samoin.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Koska hän haikailee vieläkin Seerin perään”, Kilve huokaisi.

”Minusta tuntuu, että hän alkaa olla valmis menemään eteenpäin. Minä juttelin hänelle toissapäivänä ja hän näytti alkavan tajuamaan asioita”, Halhe huomautti.

”Seeristäkö?” Kilve ihmetteli ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että kurpitsansisusta pursusi sormien välistä leikkuulaudalle.

”Siitäkin joo.”

”Hän ei suostu puhumaan minulle Seeristä”, Kilve mutisi ja avasi nyrkkinsä.

”No sinä osaatkin olla vähän suorasukainen”, Halhe huomautti lempeästi ja alkoi pilkkomaan kuorimansa kurpitsaa pieniksi kuutioiksi keittämistä varten. ”Elkan kanssa pitää edetä rauhassa.”

”Etkö sinä väitäkään, että minun pitäisi kertoa Elkalle tunteistani?”

”Ei ehkä ihan heti, mutta sinun pitäisi viettää aikaa kahdestaan ja lähetellä jotain… signaaleja”, Halhe selitti, katse kurpitsassa. Kuorenpaloja oli leikkuulaudalla nyt aikamoinen kasa. ”En minä tiedä, en ole mikään flirttailun mestari.”

”No Meltan ainakin olet saanut sormesi ympärille”, Kilve naurahti.

”Miten niin?” Halhe ihmetteli ja vilkaisi Kilven suuntaan sivusilmällä.

”No hän kyseli heti sinun perääsi”, Kilve virnisteli.

Halhe tunsi sydämensä hypähtävän. ”Mitä hän kyseli?”

”Että milloin sinä tulet järkiisi ja suostut hänen tyttöystäväkseen”, Kilve naureskeli.

”Ei kun oikeasti, mitä hän sanoi”, Halhe kysyi, sillä tunnisti kyllä Kilven liioitteluäänen.

”No että oletko paikalla. Sanoin, että olet muttet halua osallistua pilkkomiseen. Häntä kuulosti vähän harmittavan.”

”Ai”, Halhe totesi ja tunsi taikuuden kuumentavan taas poskiaan. He pilkkoivat kurpitsaa hetken aikaa hiljaisuudessa. Lihankäsittely tehtäisiin ladossa, jossa sille oli kunnolla tilaa. Jos Halhe pysyisi keittiössä, he tuskin näkisivät toisiaan muuten kuin ehkä lounaalla, jossa kaikki muutkin tietysti olivat…

”Tuota, voisitko sinä vaikka sillä tavalla hienovaraisesti kysellä Meltalta mitä mieltä hän on minusta?” Halhe kysyi oranssin leimahtaessa taas poskille ja käsiin.

”Ai ei vanha suola janota?” Kilve kiusoitteli.

”Ole hiljaa”, Halhe mutisi.

”Voit luottaa minuun”, Kilve naurahti.

”Minä kyselen sitten Elkalta sinusta sinun puolestasi”, Halhe virnisti.

”No et kuule todellakaan”, Kilve sanoi nopeasti, kuulostaen jopa hieman säikähtäneeltä, joka yllätti Halhen.

”Miksen?”

”No se nyt on ihan eri juttu. Teillä on Meltan kanssa historiaa. Minä en halua pilata ystävyyttä minun ja Elkan välillä”, Kilve huomautti. ”Minä pysyttelen niiden hienovaraisten singaalien lähettämisessä”, hän naurahti.

Halhe pyöritti päätään huvittunut hymy huulillaan. No, jos Kilve suostui sentään vitsailemaan asiasta, eivät asiat kovin pahasti voineet olla.

***

Halhe oli siivoamassa keittiötä, kun kuuli muutaman naurunpurskahduksen vajan suunnalta. Halhe käveli ikkunalle josta näki ladon suuntaan, mutta muut olivat yhä ladon sisällä. Halhe erotti Meltan kuplivan naurun muiden joukosta, joka sai hänen sydämensä heti hypähtämään.

Halhe pudisti päätään ja alkoi taas hinkkaamaan tiskipöytää. He olivat tunteneet toisensa Vuodenkimaran ensimmäiseltä luokalta lähtien. He olivat molemmat syksyn lapsia, joten he olivat asuneet viereisissä makuusaleissa ja jakaneet yhteisen oleskelualueen. Heistä ei ollut tullut ystäviä kuin vasta viidennellä luokalla, koska Melta oli ollut Halhen mielestä liian lapsellinen. Viidennellä luokalla he olivat olleet parit biologian ryhmätyössä, jossa heidän oli pitänyt ikuistaa nummien kasvustoa ja eläimistöä kameralla. Silloinkin oli ollut syksy ja he olivat vaellelleet pitkän aikaa jutellen ja huomanneet, että ehkä he eivät olleetkaan niin erilaisia. Melta oli aina vaikuttanut suupaltilta ja ehkä vähän tökeröltä, mutta vietettyään aikaa kahdestaan Halhe huomasi, että Melta olikin oikeasti aika epävarma ja yritti peitellä sitä nopeatempoisella juttelulla.

Kaksi vuotta myöhemmin Melta oli tunnustanut ihastuksena Halheen ja Halhe oli tietysti suostunut tämän tyttöystäväksi, mutta siinä vaiheessa hän varmaankin oli suostunut enimmäkseen siksi, koska kaikki muutkin hänen ystävänsä seurustelivat ja se oli kaikkien mielestä niin ihanaa. Olihan se tavallaan ollut, sillä kyllä hän piti Meltasta, mutta koko se suutelu ja koskettelu oli tullut hänelle vähän äkkiä. Melta olisi halunnut mennä pidemmälle, mutta Halhe ei, joten he olivat etääntyneet toisistaan ja syksyn loppuessa oli loppunut heidänkin suhteensa.

He olivat pitäneet välinsä kohteliaina, jutelleet jos tilanne oli sitä vaatinut, mutta kahdenkeskeisiä juttuhetkiä he eivät enää olleet pitäneet. Heidän välillään oli ollut paljon etäisyyttä, joka oli varmasti harmittanut heitä molempia, koska he olivat kuitenkin olleet hyviä ystäviä ja uskaltaneet tunnustaa toisilleen syvimpiä tunteitaankin. Mökkiin lähtö oli oikeastaan ollut hyväksi heidän väleilleen, koska sitten kun he eivät olleet joutuneet näkemään joka päivä, oli tapaaminen tuntunut paljon luonnollisemmalta ja paljon… enemmältä.
Kun he olivat tavanneet viime vaihdoksen hurmassa nummilla, muutama viikko sitten, he olivat kävelleet koko päivän yhdessä jutellen taas avoimesti pitkästä aikaa. Se oli tuntunut vähän siltä, kuin ne ajat, jolloin he olivat tehneet yhdessä sitä viidennen luokan biologian ryhmätyötä. Heidän välillään oli tuntunut jotain muutakin kuin syksyn hurmaa.

”Luulin, ettet pidä minusta enää”, Halhe oli tunnustanut, kun puhe oli kääntynyt siihen, oliko kumpikaan löytänyt uutta ja Melta oli sanonut ei tutkaileva katse silmissään.

Melta oli katsellut häntä pehmeyttä silmissään ja sanonut: ”Sinusta on mahdotonta olla pitämättä, Halhe.”

Taikuus oli lähettänyt kipinöitä heidän molempien sormenpäihinsä ja poskiin, joten tietenkään mitään ei ollut voinut käydä. Vaihdoksen hurma esti toiseen koskemisen, sillä he eivät olleet sielunkumppaneita. Niinpä he olivat eronneet välit jokseenkin hämärinä, eikä kumpikaan heistä ollut ottanut sitä puheeksi enää myöhemmin. Heidän välillään oli siitä lähtien ollut ne kuusi kilometriä etäisyyttä.

Paitsi nyt.

Halhe kuuli, kuinka yläkerran suihku avattiin. Valona näköjään heräsi viimein. Kurpitsakeitto alkoi olla valmista ja eilen leivottua vehnäleipää oli vielä jäljellä, jota hän lämmitti hieman taikuudellaan saadakseen siitä tuoreemman makuista. Hän kattoi pöydän kuudelle ja laittoi lusikoiden alle jopa punaiset servietit, joita oli jäänyt joulusta. Tietysti hän halusi kaiken näyttävän kivalta vieraita varten, mutta ehkä enimmäkseen hän koristi pöytää saadakseen lisää aikaa itselleen.

”Hei”, Valona sanoi oviaukosta, kun Halhe oli laittamassa serviettipakkausta takaisin laatikkoon. Valonan silmät tarkkailivat kuudelle katettua pöytää väsyneesti puoliksi suljettujen silmäluomien alta. Tämän märät hiukset lepäsivät valkoista aamutakkia vasten. ”Onko meillä vieraita?”

”Huomenta. Joo, Melta ja Leina ovat auttamassa lihanpaloittelussa”, Halhe sanoi mahdollisimman kepeästi, niin kuin asia ei olisi mikään iso juttu.

”No minun on kai parasta laittaa päälleni”, Valona tuumi ja katosi takaisin yläkertaan raskain askelin.

Halhea hieman harmitti, ettei Valona maininnut mitään Meltasta, sillä Valona kyllä tiesi koko tarinan. Kesän Valona olisi istuttanut hänet heti alas ja alkanut suunnittelemaan etenemisstrategioita. Syksyn Valona ei tainnut edes tajuta mitä Halhe juuri nyt tunsi.

Halhe jyysti poskensa sisäpintaa ja vilkaisi ladolle päin, jonne näki keittiön idänpuoleisesta ikkunasta. Hänen pitäisi kai mennä pyytämään muut syömään, mutta hänen sydämensä alkoi heti jyskyttämään rintalastassa pelkästä ajatuksesta.

Halhe käveli hitaasti eteiseen ja sujautti jalkansa keltaisiin kumisaappaisiin.

Syksy oli edennyt jo reilusti yli puoliväliin. Nummen ruohikko oli muuttunut kellertävästä ruskeaksi ja taivasta raidoittivat ohuet, harmaat pilvet. Pohjoistuuli leikitteli porstualla roikkuvilla tuulikelloilla, jotka helisivät Halhen yläpuolella, kun hän tuijotti ruskeaa latoa kymmenen metrin päässä. Ladosta kuului vakuumikoneen surinaa ja lihaveitsen iskeytymistä leikkuulautaan. Halhe värähti joko kylmästä tai ajatuksesta verestä… tai ehkä kolmannestakin syystä.

Halhe kietoi punaisen polviin asti yltävän villatakkinsa kehonsa ympärille ja lähti lampsimaan kumisaappaissaan kohti latoa. Viiden asteen lämpö ei ollut vaivannut häntä vaihdoksen aikana yökävelyillä, mutta mitä lähemmäs talven vaihdosta tultiin, sitä enemmän hän kaipasi lämpöä. Lämpöä saisi tietysti muillakin tavoin kuin vaatteilla. Kun taikuus ihon alla innostui, vei se kylmyyden mukanaan.

Mitä lähemmäs latoa Halhe pääsi sitä lämpimämmältä hänestä tuntui.

Ladon sisällä oli täysi työ meneillään. Saksanhirveksi eläintä ei enää tunnistanut, sillä sen liha makasi suurella lavalla paloiksi leikeltynä. Maassa lojui neljä sorkkapalaa, mutta päätä ei ollut onneksi näkyvissä. Halhe nosti katseensa lihan kimpussa työskenteleviin miehiin ja naiseen. Elka ja Melta leikkelivät lihanpaloja vakuumipussiin sopiviksi ja Kilve ja Leina sujauttelivat paloja pusseihin, jotka suljettiin ilman pois imevällä vakuumikoneella. Ilmeisesti vakuumityö oli vasta aluillaan, koska tuolilla seisovassa korissa oli vain muutama täysi pussi. Kaikkien käsiin oli pinttynyt lihankäsittelystä punaisenruskea väri.

Melta oli alkanut kasvattamaan partaa. Hänen leukaansa peitti nyt kiharainen parin sentin kerros. Meltan punaisen flanellipaidan hihat oli kääritty kyynärpäihin paljastaen lihaksikkaat hauikset. Melta oli näköjään tehnyt painonnostoa. Tai jotain muuta. Flanelli oli näköjään päivän sana, sillä vain Elkalla ei ollut flanellipaitaa yllään, vaan tavallinen musta t-paita.

”Hei”, Halhe sai viimein sanottua.

Melta nosti heti syksyn oransseja raitoja hehkuvat siniset silmänsä häneen. ”Hei”, Melta vastasi ja hymyili hänelle. Melta pyyhkäisi nopeasti pitkäksi kasvaneita hiuksiaan kämmensyrjällään pois otsalta. Otsaan jäi haaleanpunainen viiva. Vaalearuskeat hiukset yltivät nyt leualle.

”Terve vaan”, Leina huikkasi sellaisella minäkin olen täällä äänellä ja heilautti kättään.

”Hei”, Halhe vilkaisi vihreään flanellipaitaan pukeutunutta lyhyttukkaista naista. ”Tulin vain ilmoittamaan, että ruoka on valmista.”

”Oi kiitos, jotkut meistä kun tarvitsevat ravintoa enemmän kuin toiset”, Leina sanoi, sillä tämä eli Kilven tavoin vastavuodenaikaansa. ”Vaikka eiköhän Meltakin maista mitä tahansa Halhelta liikenee”, tämä vitsaili Meltaa tarkkaillen. Kilve päästi äkkinäisen korskahduksen suustaan, ja Elkakin virnisti. Aha, heistä selvästi oltiin puhuttu. Hän ei ollut ilmeisesti painottanut tarpeeksi hienovaraista käskiessään Kilveä puhumaan Meltalle.

Melta vain pyöritteli päätään hivenen nolostuneena. ”No kaipa tässä on tauon paikka”, hän totesi.

Halhe tuijotteli kumisaappaankärkiään. Hän ei tainnut haluta tietää mitä heistä tarkalleen oli puhuttu. ”No pöytä on nyt katettu”, Halhe sanoi ja pakeni nopeasti paikalta ennen kuin oranssi nousi hänen poskilleen.

***

Ruokailu sujui mukavasti. Kaikki pitivät kurpitsakeitosta kovasti ja Halhe maistoi sitä itsekin, vaikkei juuri ollut nälkäinen. Se oli pehmeää ja kermaista ja ehdottomasti resepti, jonka kulman hän taittaisi seuraavaa kertaa varten. Pöydässä istuttiin pitemmän aikaa jutellen ja tunnelma oli mukava. Kukaan ei ottanut puheeksi enää kenenkään suhdetta, vaikka Leina yhdessä välissä selittikin juurta jaksaen kaupungissa tapaamastaan miehestä. Kun ruokailu oli ohi, lähtivät samat neljä takaisin latoon, ja Halhe ja Valona jäivät korjaamaan pöytää.

”Aiotko sinä jutella Meltalle?” Valona kysyi viimein laittaessaan jääkaappitavaroita takaisin jääkaappiin. Valona ei kuulostanut väsymyksensä takia kovinkaan kiinnostuneelta, mutta Halhe arvosti sitä, että tämä tajusi kysyä.

”En minä tiedä”, Halhe totesi taikoessaan astioita puhtaaksi ja leijuttaessaan niitä kaappeihin.

”Etkö halua?”

Halhe huokaisi. ”Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi… en vaan tiedä ihan, että mitä…” mitä heistä tulisi? Olisiko Halhe epäreilu, jos hän ensin antaisi Meltan luulla jotain ja tajuaisi taas, ettei hän haluaisikaan tätä sillä tavalla? Olihan hänellä ollut aikaa ajatella asioita ja hän tunsi itsensä paljon kypsemmäksi kuin seitsemäntoistavuotiaana ja sinänsä ajatukset intiimisyydestä eivät tuntuneet yhtä vierailta kuin silloin kaksi vuotta sitten. Lautaset uhkasivat osua lattiaan, kun hänen keskittymisensä herpaantui. Halhe hengitti syvään ja kiinnitti täyden huomionsa lautasiin.

”Hän vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin minkä vaikutuksen sain sinulta. Mutta tietysti en tuntenut häntä kouluaikoina”, Valona kertoi. Valona oli nyt tavannut Meltan ja Leinan ensimmäistä kertaa.

”Hän onkin”, Halhe myönsi saatuaan astiat kaappeihin. ”Ainakin luulisin.” Eiväthän he olleet viettäneet paljoakaan aikaa yhdessä lähdettyään Vuodenkimarasta.

”Sinun kannattaisi luottaa häneen. Kerrot hänelle, miten sinä tunnet ja sanot asiat niin kuin ne on. Ei kannata elää epäilyjen varjot ylläsi. Ne syövät sinua”, Valona sanoi lempeästi. Halhe näki Valonan harmaista silmistä, että tämä puhui kokemuksesta. Valonalla oli paha tapa epäillä kaikkea mikä voisi mennä pieleen. Tietysti sen takia Valona oli usein aina varautunut kaikkeen, mutta jatkuva epäileminen oli kauhean rasittavaa, kuten Halhe oli saanut huomata.

”Niin”, Halhe huokaisi ja hymyili sitten Valonalle, joka puristi häntä olasta lohduttavasti. Siinä oli se kesän Valona, jota Halhe oli kaivannut. Kesä... Ehkä hän voisi antaa Valonalle kesän piristääkseen tätä?

***

Ulko-ovi kolahti ja Halhe havahtui puoliunestaan, johon oli vajonnut olohuoneen sohvalla odotettuaan, että muut valmistuisivat lihanpilkonnassa. Pihalle oli langennut jo pimeä. Elka ja Kilve tulivat sisälle kantaen sylittäin lihapakkauksia.

”Lopetitteko?” Halhe kysyi ja hyppäsi ylös sohvalta.

”Joo”, Kilve huikkasi eteisestä.

Halhe kiiruhti kohti eteistä. ”Lähtivätkö-”

”Eivät vielä. Ehdit vielä hyvästelemään Meltan”, Kilve arvasi.

Halhe suorastaan hyppäsi kumisaappaisiinsa ja säntäsi miesten ohi pihalle.

Ladon oranssihtavan sähkölampun alla seisoivat Leina ja Melta, jotka parhaillaan järjestelivät lihapakkauksiaan puiseen koriinsa. Sähkölamppuun oli keräytynyt tusinoittain ötököitä.

Halhe ehti heidän luoksensa juuri, kun lihat oli saatu järjestykseen.

Leina vilkaisi virnistellen ensin Halhea ja sitten Meltaa. Nainen nosti isoeleisesti korin käsivarrelleen. ”Minäpä tästä menen edeltä”, Leina huikkasi ja näytti iskevän silmää Meltalle.

”Joo, nähdään”, Melta sanoi, antaen Leinalle ärtyneen ja huvittuneen sekoitukselta näyttävän ilmeen.

”Heippa Leina”, Halhe huikkasi.

”Moikka!” nainen sanoi ja katosi yön pimeyteen. Halhe ja Melta katselivat toisiaan varovasti ladon särisevä valon alla, joka värjäsi heidän kasvonsa oranssihtaviksi ihan ilman taikuutta.

”Hei”, Halhe sanoi, koska kaikki muut maailman sanat olivat sillä hetkellä kadonneet hänen päästään.

”Hei”, Melta sanoi itsekin. Kieli käväisi hampaiden välissä. Tämä näytti pidättelevän hengitystään.

”Muuten, mahtaako Aana olla lähiaikoina kiireinen?” Halhe kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.

”Tuskinpa. Miten niin?” Melta kysyi, yllättyneenä puheenaiheesta.

”Ajattelin järjestää Valonalle pienen yllätyksen, jotta hän piristyisi”, Halhe kertoi. ”Vaihdos on ollut hänelle rankka. Tarvitsen kesän lapsen apua siihen. Aanahan osaa liitää jo?”

”Joo, ihme luonnonoikku oppi sen heti”, Melta naurahti. Aana oli heidän ikäisensä ja aloittanut liitämisen opiskelun vasta edellisenä kesänä, mutta oppinut sen heti. ”Osaisinpa minäkin”, Melta huokaisi. ”Miten sinulla menee nykyään liito?”

”No ei kovin hyvin. En ole oikein saanut kiinni siitä tunteesta”, Halhe myönsi. Hän vietti yleensä ainakin tunnin verran päivittäin pihalla yrittäen hajota syksyksi. Mielestään hän tunsi syksyn ympärillään hyvin, mutta silti mitään ei ollut tapahtunut.

”En minäkään. Ehkä ensi vuonna”, Melta totesi.

”Toivotaan”, Halhe myönteli. Hiljaisuus iski taas heidän välilleen. Melta vaihtoi painoa toiselle jalalleen.

Halhe naurahti ja niin myös Melta, koska kumpikaan ei tietänyt kuinka aloittaa. Tartu vain härkää sarvista, Halhe kannusti itseään. ”Kuule siitä mitä sanoit silloin vaihdoksen aikana nummilla”, Halhe aloitti, sydän rintalastassa jyskyttäen. ”Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?”

”Sitä mitä sanoin. Olet liian lämmin ihminen, jotta sinusta ei voisi pitää”, Melta sanoi hymyillen.

”Mutta tarkoititko… että pidät minusta ystävänä vai enemmän?” Halhe puuskahti sanat viimein ulos.

Meltan poskiin nousi oranssi. ”No ihan miten sinulle sopii, en halua tuppautua, jos et halua, koska en halua tukahduttaa sinua”, Melta sopersi. Tukahduttaa. Sitä sanaa Halhe oli käyttänyt, kun he olivat eronneet. ”Minä kadun sitä, että yritin painostaa sinua johonkin, johon et ollut valmis ja ymmärrän tietysti, jos se pilasi meidän välit, mutta olen kasvanut ja tajunnut, että oli aika tyhmä kakara pienempänä ja tietysti-” Melta lopetti lauseensa kesken ja naurahti. ”Minä puhun taas liikaa, tiedän.”

”Ei kyse ole siitä, että puhuisit liikaa, kyse on siitä mitä sinä tarkoitat puheidesi alla”, Halhe kertoi.

”No minä vähän niin kuin tarkoitan, että olen yhä ihastunut sinuun”, Melta myönsi.

Halhen olisi tehnyt mieli kiljaista ilosta, mutta hän puraisi huultaan, jottei tehnyt sitä. Eiköhän siinä reaktiossa ollut jo hänelle tarpeeksi vihjettä siitä, mitä hän itse tunsi. Halhe hymyili ja liikahti lähemmäs Meltaa ojentaessaan kättään toisen omaa kohti. Melta liu’utti paljon isommat sormensa Halhen omien väliin. Toisen iho tuntui lämpimältä, ihanalta. Se lähetti sähkövirtaa pitkin Halhen kehoa, sellaista, joka ei johtunut taikuudesta.

”Et sinä tukahduta minua”, Halhe vakuutti. ”Minä olen kyllä huomannut, että olet kasvanut. Minäkin olen. Ehkä me olimme liian nuoria silloin, mutta se ei tarkoita, etteikö tämä voisi toimia nyt”, Halhe sanoi ja nuolaisi nopeasti huuliaan. Melta toisti liikkeen. Oranssi Meltan silmissä välkähti voimakkaasti ja sama varmaan tapahtui myös Halhen omissa.

Sitten he suutelivat. Yön ötökät leikkivät heistä hehkuvan oranssin valon ympärillä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 9. luku
Kirjoitti: Okakettu - 28.10.2018 15:30:19
Kylläpäs tämä luku oli ihana sunnuntain piristys, tosi paljon yksityiskohtia ja juttuja, joihin tykästyin. :)  Jotenkin korostui taas sellainen mukavan arkinen ja samalla kuitenkin omanlaisensa, vähän taianomainen tunnelma. Halhen ja Kilven keskustelu alussa oli todella mukavaa luettavaa, tykkään heistä parivaljakkona tosi paljon - se miten molemmat vähän kiusoittelevat toisiaan ihmissuhteistaan ja näin, mutta myös neuvovat ja tukevat. ”Niin niin”, Kilve hymähti ja tökkäsi sormenkoukullaan Halhen oranssihtavaa poskea. Halhe esitti muka näykkäisevänsä Kilven sormea, kaikki tällainen oli kivan toverillista. :D Niin, ja jälleen tuo miten mutkattomasti taikuus näyttäytyy arjen lomassa.

Kurpitsakeittoa ja eilen leivottua vehnäleipää, voi, tuli nälkä kuin luin tätä lukua! Ihanaa että Valonakin kävi antamassa tukeaan Halhelle, kun Halhe aina myös huolehtii hänestä. Toivottavasti suunnitelma Valonan piristämiseksi onnistuu. Halhesta saatiin Meltan kautta näkyville vähän toisenlainen, ehkä hiukan epävarmempikin puoli, mistä pidin myös. Oli jotenkin todella kiva, että heidän välinsä selvenivät tässä ilman sen kummempaa draamaa. Jännä vain tuo sielunkumppanuus-asia, Halhen sielunkumppani siis odottaa jossakin muualla...? Kuinkahan paljon painoarvoa sillä lopulta sitten on ja näin, hmm. Joka tapauksessa, pidin jälleen paljon, kiitos uudesta luvusta! <3
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 9. luku
Kirjoitti: Smarou - 31.10.2018 14:58:29
Vaihdokkaista hei!

Olen nyt parin työpäivän aikana lukenut tekstiäsi, ja yritän parhaani mukaan koota ajatukset, mutta moniosaisen tekstin kanssa se on aina hieman haastavampaa...

Pidin tekstistäsi kovin, minulle oli vielä etuna se että aloitettiin Halhesta, syksy kun on lempi vuodenaikani niin pystyin samaistumaan siihen ihanaan alkusyksyn kutkutukseen kun lehdet vaihtavat väriä ja haluaisi vain samoilla sateissa.  ::)

Aluksi lukemista kuormitti kysymykset jotka heräsivät luomastasi fandomista (perheet, liitäminen, vuodenkimara, mökki yms.) mutta mitä pidemmälle teksti eteni, sitä enemmän avasitkin niitä. Siitä jäi sellainen miellyttävä tunne kuten kirjaa lukiessa kun asiat paljastuvat hiljakseen. Silloin tuntuu myös että pääsee uppoutumaan tarinaan jotenkin luonnollisemmin ja syvemmin. Ihan kuin itse löytäisi vastaukset omiin kysymyksiinsä, vaikka sinä kirjoittajana ojennat ne lukijalle parhaaksi katsomassasi hetkessä. Usein tuntuu, että originaali fiktiossa sorrutaan helposti selittelemään liikaa tökeröllä tavalla. On kiire kertoa miltä hahmo näyttää ja mikä on miljöö ja tilanne jossa hahmo on. Vaatii kirjoittajalta kanttia jättää avoimia kysymyksiä vastata niihin kun tarina sitä tarvitsee. Mielestäni onnistuit tässä hitaassa kuvailussa ja maailman rakentamisessa. Se tuntuu kevyeltä ja luonnolliselta.

Saman "kaavan" kävin läpi hahmojen juonissa. Mietin myös mikä oli Seerin taustatarina, mutta kunhan maltoin lukea lukuja eteenpäin, kerroit mistä oli kyse. Tavallaan tietyt kysymysmerkit/aukot jättävät lukijalle tilaa pohtia mistä on kyse, keksiä vaihtoehtoisia ratkaisuja - ja kun lopulta paljastat mikä tarinan kannalta on totta, tulee sellainen löytämisen ilo (vaikka vastaus annetaankin valmiina).

Tuntuu että nyt jäin jotenkin liikaa jaarittelemaan tästä, mutta kirjoittaessani prosessoin, hahmotin ja ihailen pitkän originaalitekstin maailman ja täysin uuden fandomin rakentamista.

Pidin hahmoistasi, tuntui että rauhallisella kerronnallasi sain tutustua heihin ja muodostaa käsityksiä. Hiljalleen lukujen edetessä alkoi hahmottumaan heidän piirteensä, mutta myös henkilökohtaiset ongelmansa. Se luo tekstiin ihanaa syvyyttä.

Hauska yksityiskohta oli kun tuli Elkan luku, havahduin jossain vaiheessa miksi en tiedä hahmon sukupuolta ja oikein syynäsin luvun läpi löytääkseni jonkin viittauksen. Kun en sellaista löytänyt, niin arvelinkin että hahmon sijoittuminen sukupuolen spektrille ei ehkä olekaan niin yksinkertaista, ja myöhemmin paljastitkin epäilyni oikeaksi. Toisaalta yllättäen kuvasit häntä juuri viimeisessä luvussa miehenä.
Lainaus
Halhe nosti katseensa lihan kimpussa työskenteleviin miehiin ja naiseen
Tämä ei siis ole kritiikki vaikka äkkiseltään saattoi siltä kuulostaa. Ymmärrän että joukon yksinkertaistava kuvaus oli tilanteeseen nähden haastava, enkä tiedä millä olisin sen itsekään ohittanut. Mutta aiemmista pohdinnoistani johtuen kiinnitin tähän huomiota.  :D

Yllätyin myös Halhen ja Meltan lähentymisestä tässä luvussa, olin lukenut tekstistä sävyjä jotka voisivat viitata Halhen ja Valonan lähentymiseen (tai ehkä vain toivoin), ja oli laittanut Meltan "nuoruuden kokeilu, ei toiminut" -lokeroon. Vaikka heidän välinsä nyt tuntuvat kyllä ihanan lämpimiltä, ja fandomiin nähden heille olisi varmasti ihanaa jos kumppani olisi saman vuodenajan lapsi, niin voisi yhdessä elää vuodenaikojen myötä- ja vastamäet.

Pidän myös hahmosesi sukupuolineutraaleista nimistä kovin <3

En varmaan muuten olisi osannut avata tekstiäsi (olen tullut laiskaksi ja mukavuuden haluiseksi, harvoin poistun korkeiden ikärajojen tai fandomeiden osastoilta), mutta ihanaa kun tämän haasteen takia tulin tutustuneesti tähän. Pidän rauhallisesta kiireettömästä kerronnastasi ja kevyestä kuvailustasi, sekä ihailen otettasi kokonaisen uuden maailman luomiseen.

Tämä on ihana kunnianosoitus vuodenajoille, kiitos tästä!

- Smarou -
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 10. luku
Kirjoitti: Crysted - 06.11.2018 16:16:55
Okakettu: Halhen ja Kilven friendship on mun lempi ystävyyssuhde kirjottaa tässä tarinassa, että kiva jos se on toimiva ja mielenkiintoinen :D Ensin ajattelin parittaa nämä kaksi yhteen, mutta sitten tulinkin toisiin ajatuksiin ja onneksi tulinkin :D Keitin itse asiassa kurpitsakeittoa just lähiaikoina, kun olin kirjottamassa tota lukua että siitä inspiraatio :D Valonan piristyslukua joudut vielä hetken aikaa odottamaan, joten saapi nähdä onnistuuko se ;) Sielunkumppanuus on siis tässä tarinassa sellanen harvinainen juttu, josta ei ole oikeastaan tilastoa, joten jotkut ei usko siihen ollenkaan. Eli se on vähän niinkuin "myytti", johon enemmän nuoret uskovat, mutta nyt kun Halhe ja Melta ovat niin aikuisia, niin tämä tuskin vaikuttaa heidän suhteeseensa :) Kiitos jälleen kommentistasi :3
Smarou: Syksy on munkin lempivuodenaika, siks osaksi alotinkin siitä :D Ja tietty siksi että sattui olemaan syksy kun alotin tän :) Kiva että sun mielestä tässä on onnistunut tuo hiljalleen eteneminen :) Tuo vastausten tavallaan itse löytäminen on kyllä tosiaan kiva juttu lukiessa, heh en edes oikeastaan ole ajatellut sitä kirjoittajan näkökulmasta, mutta kiva että puit sen sanoiksi ja tykkäsit siitä tässä tekstissä :) Seerin taustasta kuullaan vielä tulevaisuudessa vähän enemmän myöhemmin, että vastauksia on löydettävissä vielä tulevaisuudessakin ainakin muutamia ;) Tässä luvussa itseasiassa annetaan ohimennen selitys siihen, miksi kuvasin Elkan mieheksi viimeisessä luvussa. Laitan sen vaikka tähän spoileriin, niin voit halutessasi lukea ensin luvun ja sitten vasta tulla tarkistamaan huomasitko.
Spoiler: näytä
(eli Elka siis ei ole kertonut Halhelle näkemystään sukupuolestaan ja kun tuo edellinen kappale oli Halhen näkökulmasta niin käytin hänen fokalisointiaan)
Heh itseasiassa Halhe ja Melta yllätti tavallaan mutkin :D Varsinkin kun Melta on tälläinen uudempi hahmo tässä tarinassa niin mietiskelin pitkään, että onko outoa, jos hän vain tupsahtaa paikalle :D Kiva että tykkäsit tästä tekstistä, ehdin jo huolestua kun tämän menin laittamaan vaihdokkaisiin, että jaksaako tätä kukaan kommentoida kunnolla, kun tää on jatkis, mutta kiva että halusit lukea tän kokonaan etkä vaan pari ekaa lukua joka sekin olisi kyllä ollut ihan fine :) Tässä luvussa lisää syksyisiä kuvauksia, kiitos paljon kommentistasi :)
A/N: Tästä tuliki tosi pitkä luku, mutten oikein pystynyt poikkasemaan mistään :D se saa luvan kompensoida sitä, että viime viikolla ei ilmestynyt lukua, mutta nyt nanon takia muut tekstit jää vähän vähemmälle huomiolle hetkeksi aikaa. Hassua muuten että just viime yönä näin unta näistä hahmoista tavallaan :D Eiköhän se ollut tarpeeksi vahva merkki siitä että on jo korkea aika tulla julkasemaan uutta lukua :D

10. Elka

Kun Elka heräsi, oli vielä pimeää. Kello oli jo kahdeksan, mutta päivä kävi koko ajan lyhyemmäksi. Hän oli ainoa aamuvirkku koko mökissä, joten hän oli tottunut heräämään tyhjään taloon. Hän oli myös oppinut suorittamaan aamutoimensa miltein äänettömästi, jottei saisi muilta myöhemmin vihaisia valituksia siitä, että oli herättänyt heidät. Kilve, jonka kanssa hän jakoi seinän, nukkui vaikka maanjäristyksen läpi (niin oli käynyt kerran), mutta Valona, jonka huone oli hänen omaansa vastapäätä, sen sijaan oli herkkä äänille. Tosin nyt syksyn tultua tämä taisi nukkua paljon syvemmin.

Elka veti päänsä yli metsänvihreän pitkähihaisen puuvillapaidan ja jalkoihinsa ruskeat housut. Ne olivat lämpimiä vaatteita, sillä lämpötila ulkona liikkui nollan pinnassa ja hän joutui lähtemään pian liikkeelle ehtiäkseen Vuodenkimaraan liitokurssille.

Sinänsä liitokurssi ei ollut enää hänelle kovin hyödyllinen, sillä toisen vuoden jälkeen mitään uutta opeteltavaa ei oikeastaan ollut, eikä kurssille enää ilmestynytkään kovin moni. Elka kuitenkin ajatteli, että hän kävisi samalla juttelemassa mentori Siilion kanssa muodonmuuttamisesta. Hän ei ollut kovin toiveikas sen suhteen, koska heille oli usein koulussa sanottu, ettei edes kannattanut haaveilla muodonmuuttamisesta, sillä se oli liian vaikeaa, kivuliasta ja aikaa vievää. Jopa itse mentori Siilio oli sanonut sitä pitäessään heille joskus taikateorian tuntia. Silti Elkan oli pakko kysyä, sillä asia vaivasi häntä. Hän halusi tietää kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä oli. Hän halusi tietää, mitä vaatisi se, että hän voisi katsoa peilistä itseään ja olla tyytyväinen näkemäänsä.

Näyttäen taikuudellaan valoa nähdäkseen eteensä, Elka hipsutti sinisen valon loisteessa varpaisillaan alakertaan kulkien aivan seinänpuoleista reunaa pitkin, jossa askeleet eivät narskuneet niin paljon. Keittiössä hän sytytti kattolampun ja alkoi kokoamaan itselleen aamupalaa. Tiskipöydällä oli Halhen tekemä kauppalista, sillä Elka kävisi paluumatkallaan kaupassa, koska kauppa sijaitsi Vuodenkimaran suunnassa. Halhe oli toki myös aloittanut omat liitokurssinsa, mutta tämä kävi alkeiskurssia, joka järjestettiin eri aikaan kuin jatkokurssi.

Elka paahtoi harjoituksen vuoksi itselleen taikuudellaan kaksi vehnäleivänpalasta, mutta hän ei aivan saanut lämpötilaa kohdilleen, joten toinen leivistä kärähti hieman liian tummaksi ja toinen muuttui vain lämpimän pehmeäksi. Oli heillä leivänpaahdinkin, mutta ainakin hän sai harjoitusta. Ei niin tarkalle taikuudenkäytölle kyllä usein ollut tarvetta, ellei sitten halunnut parantajaksi. Paitsi jos muuttaisi jonnekin, missä ei ollut sähköä, niin kuin Elka oli ajatellut. No, sitten hänen tuskin tekisi enää mieli paahtoleipää, kun talvi riittäisi ruokkimaan hänet.

Ehkä hän luopuisi ihmiskehostaan kokonaan ja eläisi pelkästään luontona. Ajatuksena se oli hieman pelottava, mutta kenties se tuntuisi erilaiselta sitten, kun hän oikeasti oppisi liitämään.

***

Aurinko alkoi pilkottamaan idästä Elkan lähtiessä liikkeelle, joten hänen ei tarvinnut näyttää taikuudellaan valoa itselleen. Vuodenkimaraan löysi helposti, sillä pääasiassa piti seurata hiekkatietä. Loppuvaiheessa pystyi oikaisemaan metsän läpi, jonka Elka mielellään tekikin, koska toisin kuin havumetsässä, jossa Elka usein metsästi, Vuodenkimaran viereisessä metsässä oli enimmäkseen lehtipuita, joiden lehdet olivat nyt ruskan kukoistuksessa kauneimmillaan.

Kymmenen kilometrin matka Vuodenkimaraan taittui toki hitaasti, mutta heidän mökkinsä ei todellakaan ollut etäisyytensä puolesta huonoin. Kunkin mökin välillä oli vähintään kaksi kilometriä etäisyyttä ja mökkejä oli kaksikymmentäviisi. Tosin tänä vuonna taisi kaukaisin mökki olla jopa tyhjillään ja joissain mökeissä saattoi olla vain kolme oppilasta.

Käveltyään aamukasteesta kosteaa hiekkatietä parin tunnin ajan, Elka saapui viimein Vuodenkimaran metsän rajaan. Nummilta, joiden ruohikko oli lakastunut enimmäkseen ruskean ja nuhjuisen keltaisenharmaisiin sävyihin ja jonka kaunein nähtävyys oli aamukasteen paljastamat hämähäkinverkot, värikkääseen lehtimetsään astuminen tuntui siltä, kuin olisi suoraan kävellyt eri ulottuvuuteen.
Maata peitti värikäs lehtikerros kuin tilkkutäkki. Tiheän metsän vanhat vaahtera-, lehmus- ja tammipuut peittivät suurilta osin aamuauringon lehdillään, mutta se ei haitannut, koska lehdet olivat niin kirkkaan keltaisia, punaisia ja oransseja, että ne tuntuivat kuin hehkuvan itse valoa. Lehtiä leijui lempeän aamutuulen mukana alas tasaiseen tahtiin kuin konfettia. Myös muutaman valkorunkoisen koivupuun ylimmät lehdet humisivat hennon tuulen kulkiessa metsän läpi. Muutamat männyt väriloiston keskellä näyttivät smaragdinvihreiltä ruskan värejä vasten.

Elka nappasi ohi kulkiessaan vaahterasta yhden keltaisen lehden, jonka lehdenvarsi oli kirkkaan punainen. Hän piteli sitä hetken ajan nenänsä edessä, haistellen sen syksyistä tuoksua. Hän voisi ehkä antaa sen Kilvelle, joka ei ikinä jaksanut lähteä ”näin kauas” kävelemään ellei sitten sattunut olemaan kevät. Oli harmi, että Kilve jäi paitsi vaahterametsän väriloistosta. Ehkäpä Elka keräisi muutaman muunkin kauniin lehden ja suostuttelisi siten Kilven lähtemään hänen kanssaan kävelylle.

Saapuessaan rinteen reunaan, Elkalla oli käsissään kuusi lehteä. Muutama täysin yksivärinen ja sitten myös osittain väriään vaihtaneita. Hän livautti lehdet kauppakassiinsa, jonka hän oli kiinnittänyt viittansa alle ja suuntasi kohti laaksossa lepäävää linnaa.

Vuodenkimaran linna oli rakennettu yli tuhat vuotta sitten piiloon tavallisilta ihmisiltä, eikä parempaa piilopaikkaa voinut pyytää. Aurinko paistoi hänen takaansa metsästä, joka oli tien lisäksi ainoa reitti saapua Vuodenkimaraan. Muita ilmansuuntia vartioivat suuret vuoret, joiden takia Vuodenkimarassa tulikin iltapäivällä nopeasti hämärää. Ylhäältä vuorilta katsellessa kesäisin ei edes voinut erottaa linnaa, koska linnan vieressä ja jopa osittain päällä kasvavien pitkien puiden tiheä lehvästö piilotti linnan syvyyksiinsä.

Puut olivat varsin massiivisa ikänsä takia, mutta myös sen takia, että ne olivat muodostaneet Vuodenkimaran oppilaiden kanssa tavallaan symbioosin. Lapset saivat suojaa vaihdoksen väsymykseltä (mutta myös hurmalta) ja puut saivat taikuudesta apua kasvamiseen ja kestävyyteensä. Symbioosi muodostui lapsen taikuuden herätessä noin kymmenvuotiaana, jolloin he aloittivat koulun. Joillakuilla toki meni hieman kauemmin, ennen kuin taikuus heräsi, mutta kymmenen oli yleisin ikä. Taikuuden herääminen ennen sitä ikävuotta oli harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Elkan luokalla oli ollut yksi, joka oli ollut peräti kahdeksanvuotias aloittaessaan. Symbioosi rikkoutui voimien kukoistuksen seremoniassa, jossa he saivat todistuksensa ja hyvästelivät Vuodenkimaran. Vaikka Elkan valmistujaisista oli melkein kolme vuotta, hän muisti yhä sen tunteen, kun he saapuivat pihalle juhlasalista ja alkutalven ohuen lumikerroksen keskellä he saivat kokea ensimmäisen vaihdoksensa.

Vaikka usein Vuodenkimarasta puhuttaessa tarkoitettiin nimenomaan linnaa, se oli paljon muutakin kuin se. Vuodenkimara kattoi koko linnaa ympäröivän metsän ja osaksi vuoretkin. Niin kuin kaupunki ei tarkoittanut vain yhtä rakennusta, oli Vuodenkimarakin paljon enemmän kuin pelkkä rakennus, jonka sisällä oppilaat asuivat ja opiskelivat. Vuodenkimara oli siis periaatteessa alueen nimi, mutta itse linnalla ei ollut nimeä, jonka takia sitä yleensä vain kutsuttiin vain Vuodenkimaraksi.

Linna oli tehty päälisin puolin ruskeanharmaastakivestä, mutta se näytti olevan kuin osa maata. Joissakin kohti sen seinät olivat sulautuneet lähellä kasvaneisiin puihin, tai puut olivat sulautuneet seiniin. Tiilenvälejä peitti suurelta osin sammal, joka oli yksi suurimmista syistä, miksi linna näytti maasta kasvaneelta. Varsinaista kohtaa, mistä linna alkoi, ei voinut erottaa, koska sammal oli jatkanut maasta suoraan ylöspäin. Se kasvoi hitaasti, mutta varmasti joka vuosi ylemmäs ja ylemmäs. Paikoitellen sitä oli jouduttu repimään pois ikkunoiden edestä, jotta niitä sai auottua.

Koska Elka saapui metsästä, hän ei joutunut kulkemaan sokkeloisen puutarhan läpi, joka muuttui joka vuosi, vaan hän suuntasi heti vuorien juureen Vuodenkimaran takana sijaitsevalle aukiolle. Siihen aikaan oppitunnit olivat kai meneillään, koska hän sai kulkea rauhassa näkemättä muita ihmisiä.

Kun pääsi laakson pohjalle, maa muuttui kovin juurakkoiseksi johtuen metsän korkeista puista. Jokainen Vuodenkimarassa vieraillut oli kompastunut vähintään yhden kerran juurakkoon, jos oli kulkenut muualla kuin etupihalla. Elka ei edes muistanut kuinka monta mustelmaa hän oli saanut kouluaikoinaan. Siitä oli tullut joskus jonkinlainen kisa, jossa ne jotka olivat selvänneet kesästä vähiten mustelmilla, kruunasivat itsensä koulun ketterimmiksi. Kesällä mustelmasaldoa kun pystyi tarkkailemaan helposti, kun pojilla oli polvihousu ja tytöillä hameet.

Elka oli ehtinyt unohtaa, kuinka tiheää kasvusto oli aivan Vuodenkimaran kulmilla. Hän joutui kumartelemaan monesti oksien ali kävellessään kohti vuorenrinnettä. Tai ehkä hän oli vain ollut paljon lyhyempi kouluaikoinaan. Miten kolme vuotta kuluikin niin äkkiä?
Tunti oli jo alkanut, kun Elka saapui paikalle. Vuoren juurella seisoskeli seitsemän henkilöä ja mentori Gailo. Myöhästyminen ei kuitenkaan haitannut, koska jatkokurssilla tunti ei ollut varsinaisesti yhteinen, vaan mentori Gailo jutteli jokaisen kanssa erikseen ja neuvoi yksilöllisesti. He olivat kaikki usein erilaisissa tilanteissa liitonsa kanssa, eikä heitä muutenkaan näin loppuvuodesta ollut paljoa.
Useimmat rinteellä seisovat olivatkin syksyn tai talven lapsia, koska oli tavallisinta, että liidon oppi vuosi siitä, kun oli aloittanut ja liito aloitettiin aina omana vuodenaikanaan toisena mökkivuotena. Useimmat hänen ikäisensä kevään ja kesän lapset olivat siis jo oppineet liitämään. Elka tunnisti kaikki paikallaolijat, sillä he olivat olleet hänen kanssaan samalla vuosikurssilla ja jopa muutama samalta luokaltakin. Kukaan heistä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hänen ystävänsä, koska Elkalla ei ollut ollut oikeastaan ollenkaan ystäviä koulussa, vain hyvänpäiväntuttuja. Elka seisahtui noin kymmenen metrin päähän viimeisestä oppilaasta, sillä kaikki muutkin seisoivat melko hajanaisesti, jotta pystyivät keskittymään liitoon sillä välin, kun mentori Gaalo jutteli aina jollekulle. 

Elka laski kauppakassinsa maahan ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja yritti tuntea luonnon ympärillään. Hän oli muutaman kerran tuntenut hajoamisvaiheen, se oli tuntunut kummallisen painottomalta, vähän kuin olisi maannut lämpimässä kylvyssä. Valitettavasti tunne oli kadonnut ennen kuin hän oli ehtinyt muuttua luonnoksi.

Elka luotti siihen, että hän oppisi kyllä liidon, koska hän tunsi paljon vahvemman yhteenkuuluvuuden luonnon kanssa kuin edellisinä vuosina. Hän osasi tuntea talven syksyn lävitse ja osasi käyttää taikuuttaan melkeinpä mihin tahansa halusi. Paitsi tarkkaan leivän paahtamiseen.

Elkalla oli merkki apuna, hän kantoi vahvintaan aina mukanaan kaulassaan, mutta usein hänen ei edes tarvinnut katsella korua muistaakseen talven. Hän vain ajatteli silmän kokoisen lumihiutalekorun painoa rinnallaan. Hän ajatteli sitä ensimmäistä vaihdostaan, jona hän oli onnistunut tekemään korun lumihiutaleista. Se ei ollut läheskään symmetrinen tai täydellisen sileä, mutta se oli muistutus ensimmäisestä talvesta, jonka hän oli todella tuntenut ja huomautus siitä, miten hän oli kehittynyt.

Elka muisti, miten lumihiutaleet lentelivät hiljalleen alas maahan ja muodostivat valkean kerroksen maan päälle. Hän muisti talven kylmyyden, pysähtyneisyyden, kirpeyden, puhtauden ja hiljaisuuden. Narskuvat askeleet ensilumen sadettua. Lumen paino umpihangessa kahlatessa. Pihalla höyryävän hengityksen. Kuurakuviot ikkunalaseissa. Kylmien talviaamujen kuurapölyn ilmassa.

Sydämen, joka sykki talvea.

Lumihiutaleet hiljalleen ilmassa, kuurapölyä silmissä. Jäätyneet nenäontelot, kylmä kurkussa… Hän tunsi saavansa kiinni talvesta, tunsi olonsa keveäksi, luonnolliseksi, mutta sitten, aivan yllättäen jokin häiritsi hänen auraansa. Ajatus talvesta tuntui lipuvan kauemmas, kuin sen ylle heittäytyisi varjo.

Elka avasi silmänsä. Häntä tarkkaili lyhyt tummatukkainen mies, joka oli pukeutunut maahan asti yltävään vihreään viittaan.

”Hyvä, vaistosit minut”, mentori Galio hymähti niin, että pitkät viikset liikahtivat. ”Miltä minä tunnuin?”

”Jotenkin… tunkkaiselta”, Elka myönsi epäröiden, sillä hän ei tiennyt aivan oliko se jonkinlainen loukkaus. Mentori ei kuitenkaan näyttänyt pahoittavan mieltään. ”Tukahduttavalta.”

”Niin, se saattaa tuntua siltä, sillä emme tunne toisiamme hyvin. Voit kokea tuntemattoman taikuuden jopa uhkaavaksi. Toisen taikuus saattaa myös häiritä keskittymistäsi, kuten nyt.”

Elka nyökkäsi.

Mentori laski molemmat kätensä kiemuraisen kävelykeppinsä nokan päälle ja nojasi hivenen eteenpäin sen varassa. ”Miten sinulla menee?”

”Olen ollut muutaman kerran lähellä hajoamista, mutta en ole varma, miten pääsen siitä eteenpäin”, Elka kertoi.

”Se on jo hyvä alku. Minusta sinulla näytti menevän hyvin. Luota luontoon. Talven tullessa kaikki selkeää”, mentori Gaalo kertoi.

Elka äännähti myönnättävästi, mutta puri poskensa sisäpintaa. ”En ole aivan varma, pitäisikö minun tuntea olevani luonto vai talvi?” Elka pohti. ”Meille sanotaan molempia, mutta eiväthän ne ole sama asia.”

”Eivät toki. Luontoa on ilman talvea, mutta talvea ei ole ilman luontoa. Luonto on kokonaisuus, talvi on siitä osa.”

Elkan kulmat kurtistuivat, sillä se ei varsinaisesti vastannut hänen kysymykseensä. Mentori Galio naurahti hänen ilmeelleen ja taputteli sormillaan kävelykeppinsä päätä. ”Sinun täytyy tuntea olevasi kokonaisuus ja osa”, tämä jatkoi.

”Osa kokonaisuutta?” Elka yritti.

”Ei”, mentori sanoi painokkaasti. ”Sinä olet kokonaisuus, mutta samalla osa jostain”, mentori yritti selventää.

Kokonaisuus, mutta osa? ”Vai niin”, Elka sanoi hitaasti, pohtien kovasti mitä se todella mahtoi tarkoittaa.

”Yritä vielä uudestaan, minä menen kauemmas. Tule luokseni, jos sinulle tulee kysyttävää”, mentori selitti ja lähti köpöttelemään kauemmas.

Elka sulki taas silmänsä ja yritti saada otteen talvesta.

***

Tunnin yrityksen jälkeen hän oli taas kerran päässyt siihen painottomaan tilaan, muttei siitä vielä eteenpäin. Mentori Gaalo kuitenkin vakuutti hänen olevan hyvällä mallilla, joten Elka lähti suuntaamaan kohti Vuodenkimaran etuovia. Mentori Gaalo oli sanonut mentori Siilion olevan työhuoneessaan.

Vaikka Elka olisi voinut käyttää takaoveakin, Vuodenkimaraan kannatti ehdottomasti kulkea etuovien läpi, sillä koulun etusivu oli erittäin mieleenpainuva. Suuria etuovia vartioivat kaksi jättimäistä vaahterapuuta, jotka olivat myös vaihtaneet lehtiensä värin kauniin kellertäviksi. Puut olivat ehkä yhtä leveitä kuin Elka oli pituussuunnassa, joten niitä oli mahdoton olla huomaamatta, oikeastaan linna melkein tuntui hukkuvan niiden taakse ja osittain näytti siltä, että linnaa oli kaiverrettu puuhun. Puita kutsuttiin Ilioksi ja Selioksi ja tarun mukaan he olivat Vuodenkimaran perustajat ja suojelijat. Lähestyessään kuolemaa, he olivat muuttaneet itsensä puiksi, jotta he voisivat varjella elämäntyötään. Ainakin niin kerrottiin, mutta Elka ei ollut kuullut ikinä kenestäkään lähiaikoina eläneestä, joka olisi osannut muuttaa itsensä puuksi. Mahtoiko mentori Siilio osata?

Sisältäpäin Vuodenkimara ei ollut niin vaikuttava kuin ulkoa. Sen käytävät olivat melko lailla kaikki samannäköisiä ja paljaita, mitä nyt satunnaiset kasvit puskivat kivien väleistä esiin.

Heti ovien edestä vasemmalla lähti portaikko yläkertaan, jonne Elka heti suuntasi sen enemmittä ajatteluitta, sillä mentori Siilion työhuone sijaitsi toisessa kerroksessa. Hän ei ollut vielä unohtanut linnan reittejä. Hassua, että nyt kun hän oli täällä, hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ollut koskaan lähtenytkään. Vain käytävät näyttivät hivenen matalimmilta kuin hän oli muistanut, mutta ehkä se todella johtui hänen pituuskasvustaan.

Siihen aikaan tunnit eivät olleet vielä loppuneet, joten käytävillä ei liikkunut juurikaan ketään. Elka löysi mentori Siilion huoneen helposti, sillä se sijaitsi heti portaikon viereisellä käytävällä. Yleensä välitunneilla mentori Siilion työhuoneen edusta oli ylimpien luokkien tyttöjen suosima norkoilupaikka, sillä mentori Siilio oli epäilemättä koulun komein opettaja. Oikeastaan mentori Siilio oli ehkä komein mies, jonka kukaan heistä ikinä tulisi näkemään.

Elka koputti tummapuiseen oveen, johon oli kaiverrettu mentorin nimi kultaisella kursiivilla. Elka kuuli sisältä kuuluvan pienen tömähdyksen, mutta ovi avautui pian.

Mentori Siilio oli aivan yhtä hätkähdyttävän näköinen kuin Elka oli muistanut. Hän oli Elkan kouluaikoina viettänyt sataaviittäkymmentä syntymäpäiväänsä, mutta näytti hädin tuskin vanhemmalta kuin hän. Hänen kasvonsa olivat täydellisen symmetriset, leukalinja terävä, poskipäät korkealla, huulet täyteläiset ja silmät suuret ja metsänvihreät. Hän näytti samalta kuin ennenkin, mutta lyhyet hiukset olivat tummanruskeista vaalenneet muutamalla sävyllä. Hän oli aika lailla saman pituinen kuin Elka, mutta lihaksikkaampi. Yllään hänellä oli viininpunainen villapusero ja mustat khakihousut. Jokainen Vuodenkimaran tyttö auttamatta ihastui jossain vaiheessa mentori Siilioon, ja ehkäpä jokunen poikakin.

”Mentori Siilio”, Elka tervehti ja yskäisi perään, sillä hänen äänensä kuulosti hivenen käheältä. ”Mahtaako teiltä liietä hetki?”

”Toki, ah…” mies aloitti, pidentäen lausettaan tajutessaan, ettei muistanut hänen nimeään. Ei sillä, että he olisivat useasti jutelleet, koska tämä ei ollut ollut hänen ryhmänohjaajansa, vaan opettanut taikateoriaa, jonka tunteja oli melko harvakseltaan. Useimmat mentorit olivat käyneet tavallisten ihmisten opettajankoulutuksen, jotta osasivat opettaa myös tiettyä ainetta, mutta sitten oli muutama sellainen kuin mentori Siilio, jotka opettivat tavallisesta opetussuunnitelmasta poikkeavia aineita, joita opetettiin vain luonnon lapsille. Ehkä tämäkin oli käynyt jonkinlaisen opettajankoulutuksen, mutta Elka ei ollut siitä aivan varma.

”Elka”, Elka esittäytyi.

”Aivan, aivan, Elka”, mentori nyökkäili ja hymyili hänelle pahoittelevasti. Mies siirtyi pois oven edestä ja viittoi häntä tulemaan sisälle.

Elka käveli sisälle ehkä heidän mökkinsä olohuoneen kokoiseen huoneeseen, jonka seinät ja lattia olivat Vuodenkimaralle tyypillisesti kiveä, mutta lattialla oli ristiin rastiin suuri kokoelma eri värisiä mattoja. Seinille oli ripustettu paljon seinävaatteita pitämään lämpöä paremmin kasassa. Takassa paloi heikko tuli. Taakan ylle oli maalattu Vuodenkimaran vaakuna, jossa oli jonkinlainen kukan ja lumihiutaleen risteytykseltä näyttävä kuvio, jonka sisällä oli V. Kuviota kiersivät vuoden värit: oranssi, sininen, vihreä ja keltainen. Ne seinät, joilla ei roikkunut ryijyjä olivat täynnä kirjahyllyjä.

Elka tajusi pysähtyneensä keskelle huonetta vasta, kun mentori Siilio kiersi hänen ohitsensa ja nosti työpöydän vierestä lattialta kirjan. Aikaisempi tömähdys oli varmaan kuulunut kirjasta, joka oli tipahtanut pöydänkulmalta. ”Mikä sinut tänne tuo? Et taida enää opiskella täällä?” mies rupatteli hyväntuulisesti. Ei mentori Siilio ollut melkein kaikkien lempiopettaja vain ulkonäkönsä takia, vaan myös siksi, että tämä oli luonteeltaan rento ja mukava.

”Ei, vietän kolmatta vuotta mökissä”, Elka kertoi vilkuillen yhä ympäri huonetta. Huoneen täytti aika lailla tummanruskea työpöytä, vihreä sohva ja lasinen sohvapöytä. Vasemmalla oli ikkuna, josta hädin tuskin näki mitään, sillä Selion vaahteralehdet työnsivät sitä vasten.

”Niin se aika rientää”, mentori Siilio totesi ja kääntyi ympäri laittaakseen kirjan työpöytänsä takana olevaan hyllykköön, joka oli täynnä kirjoja ja kansioita.

”Minä ajattelin kysyä, jos te voisitte kertoa minulle hieman muodonmuuttamisesta”, Elka kävi suoraan asiaan.

Mentori Siilio ei pitänyt kiirettä kirjan asettamisessa. Tämä kääntyi ympäri ja puhui vasta sitten, kasvoillaan varsin epäyllättynyt ilme. ”Vai niin. Mitä sinä haluaisit tietää?”

”No mistä se kannattaa aloittaa? Kuinka kauan siinä kestää? Voiko sitä tehdä jotenkin kivuttomammaksi?” Elka aloitti.

Mentori Siilio päästi joko tuhahduksen tai hymähdyksen, mutta Elka ei oikein saanut selvää kumman. Elka laski katseensa työpöytään, joka oli täynnä papereita ja kahvitahraisia mukeja.

”Se on pitkä polku, jos siihen ryhdyt, luoja tietää, minäkin luovutin monta kertaa”, mentori Siilio kertoi vakavana. ”Siihen kipuun ei ole lääkettä. Sitä vain oppii kestämään. Ja kauanko se kestää… no se riippuu ihan motivaatiostasi ja kivunsietokyvystäsi. Kerrohan, minkä takia sinä haluaisit muuttua?”

Elka oli hetken vaiti ja vain tuijotti oranssia kahvikuppia. ”Ollakseni itseni”, hän mutisi viimein.

Mentori oli hetken vaiti, mutta Elka tunsi tämän läpitunkevan katseen itsessään. ”No se muuttaa asian”, tämä sanoi yllättävän lempeästi. Elka vilkaisi mentoria, joka katseli häntä surullisesti hymyillen. Silmissä pilkahti monien vuosikymmenien tuoma kokemus ja ehkä jokin henkilökohtaisempikin. Mentori laski sormensa tuolinselälleen. ”Useimmat joilta kysyn tuon kysymyksen nimeävät jonkun eläimen tai sanovat jotain sen suuntaista kuin: Haluan lentää. Haluan juosta kovaa. Haluan hengittää veden alla. Minä sanon heille, ettei heidän kannata edes yrittää. Sinulle minä en sano samaa.”

Elka nosti viimein päänsä kunnolla ylös ja katsoi mentoria ihmetellen suoraan silmiin. Hän oli oikeastaan olettanut, että mentori lyttäisi hänen haaveensa suoralta kädeltä. ”Onko ihmiseksi muuttuminen sitten helpompaa?”

”Ei välttämättä”, mentori Siilio selitti ja naputti sormiansa kertaalleen tuoliaan vasten ja kiersi sitten työpöytänsä eteen. Hän tarkasteli Elkaa hivenen haikean näköisenä ja risti kätensä rinnalleen. ”Vaan sen takia, että sinulla on tarve, ei vain halu. Minullakin oli. Minä en nimittäin aina näyttänyt komealta nuorelta mieheltä”, hän kertoi ja nytkäytti suupieltään.

Elkan kulmat kohosivat yllätyksestä. Hänelle ei ollut tullut mieleen, että mentori Siilio olisi saattanut kokea jotain samanlaista kuin hän. Hän oli tuntenut olevansa aivan yksin tuntemustensa kanssa.

Mentori Siilio siirsi katseensa ikkunaan. ”Jos tapaisit sen henkilön, joksi minä synnyin, et tunnistaisi minua”, mentori Siilio selitti lasittunut katse ikkunassa. ”Mutta ei vain ulkonäköni takia, vaan myös asenteeni. Itsensä etsiminen on prosessi. Minä etsin kymmeniä vuosia oikeaa muotoani ja välillä minä yhä mietin, olenko minä tämä. Vaikka oppisitkin muuttamaan muotoasi, sinun täytyy muistaa, ettei se välttämättä anna sinulle sitä tyydytystä, jota sydämessäsi kaipaat. Se tuo myös ongelmia. Kun oppii muuttamaan muotoaan miksi tahansa, sitä jossain vaiheessa unohtaa miltä todellisuudessa näyttää.”

Mentori Siilio siirsi katseensa Elkaan ja hymyili hieman. ”Kun minä katson sinua, näen epävarman henkilön”, mentori Siilio aloitti. Elka arvosti varsinkin sitä, ettei tämä kutsunut häntä mieheksi, mutta pelkäsi hieman mitä tämä aikoi sanoa. Hän ei halunnut kuulla, että saattaisi muuttaa mielensä. Hän oli kuullut sen jo.

”Haluan sinun tietävän, että jossain vaiheessa saatat tuntea olosi itseksesi myös omassa kehossasi. Olet vielä nuori ja jokainen meistä nuoruudessaan joutuu etsimään itseään hetken aikaa. Tietysti joidenkin etsimisprosessi on erilainen. Jos olet vuoren varma ja tehnyt valintasi, en usko, että voin muuttaa mieltäsi. Enkä aiokaan. Toisaalta nykylääketeollisuus on keksinyt helpompiakin keinoja, jos haluat muuttua pysyvästi vain naiseksi. Olisipa sellaista ollut silloin, kun minäkin olin nuori, olisin säästynyt paljolta kivulta”, mentori Siilio kertoi.

”En minä halua olla nainen. En halua olla kumpaakaan”, Elka selitti poskensa sisäpintaa purren. Hänen sydämensä hakkasi lujaa, sillä hän oli sanonut ne sanat ääneen vain kahdesti: Seerille ja Kilvelle. Eikä toinen heistä ollut suhtautunut asiaan kovinkaan lämpimästi.

”Siinä ei ole mitään outoa”, mentori Siilio vakuutti. ”Voit olla ei kumpaakaan.”

Niiden sanojen kuuleminen rohkaisi Elkaa. ”Voitko auttaa minua?” Elka kysyi.

Mentori Siilio epäröi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten hitaasti, jääden puremaan huultaan. Hän vilkaisi taas ikkunasta ulos ja naputteli sormiaan käsivarsiaan vasten. ”Se ei… oikein ole opetettavissa oleva asia.”

”Mutta jos minä yritän ja sinä voisit kertoa teenkö edes jotain oikein?” Elka yritti kiihkeästi. Ei hän voisi antaa toisen sano ei, ei nyt kun tämä oli jo toivottanut onnea.

Mentori Siilio vilkaisi häntä, eikä vieläkään näyttänyt halukkaalta, mutta toisaalta tämä selvästi tunsi hänen tuskansa. Hän huokaisi. ”No… hyvä on. Autan sinut alkuun. Tiedätkö missä on porolaakso?”

”Tiedän”, Elka sanoi. Se sijaitsi noin kahdeksan kilometrin päästä heidän mökistään, se oli hieman Vuodenkimarasta kaakkoon.

”Tapaa minut siellä huomenna viideltä iltapäivällä. Se on takulla paikka, jossa meitä ei häiritä, vaikka huutaisitkin kivusta”, mentori Siilio sanoi, selvästi tarkoittaen sanansa varoitukseksi. Sanat eivät hätkäyttäneet Elkaa, sillä hän uskoi tietävänsä, mihin aikoi ryhtyä.

”Olen valmis”, Elka vakuutti. Ja hän tarkoitti sitä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 11. luku
Kirjoitti: Crysted - 13.11.2018 16:22:37
11. Valona

”Hyppää.”

Valona puristi kaidetta kaksin käsin rystyset valkoisina. Hän pelkäsi, että viileä tuuli puhaltaisi hänet kumoon, jos hän päästäisi irti hetkeksikään. Hänen hampaansa kalisivat ja jalat ja kädet tuntuivat spagetilta. Maa oli kaukana. Jos hän hyppäisi, hän murtaisi jalkansa. Hän oli jo kerran murtanut käden eikä se ollut kivaa. ”En halua”, hän piipitti.

”Hyppää”, hoitaja toisti kylmästi tikapuilta. ”Etkai halua jäädä voimattomaksi? Olet pian kymmenen, sinun taikuutesi on aika herätä.”

”Minua pelottaa”, Valona itki. Metallikaide sai kädet tuntumaan kohmeisilta.

”Hyvä. Hyppää. Taikuutesi pelastaa sinut.”

”Se ei pelastanut Lohania!” Valona nyyhki. Lohan oli kiljunut ilmalennon aikana. Oli kuulunut kauhea räsähdys, kun poika oli osunut maahan. Sen jälkeen tämä ei ollut päästänyt ääntäkään.

”Lohan oli heikko. Oletko sinä heikko?”

Valona pudisti päätään.

”Hyvä. Hyppää tai työnnän sinut.”

Valona vinkaisi, mutta astui täristen lähemmäs katonreunaa, liu’uttaen käsiään kaidetta pitkin. Kattotiilet tuntuivat liukkailta jalkojen alla. Jos hän ei hyppäisi, hän kaatuisi ja tipahtaisi naamalleen, niin kuin Lohan. Parempi murtaa pelkät jalkansa.

Valona päästi irti kaiteesta ja hyppäsi.

”Hei, Valona.”

Valona räväytti silmänsä auki. Verhojen läpi kuultava himmeä päivänvalo paljasti häntä tuijottavan Halhen. ”Mmh?” Valona äännähti. Väsymys tuntui sielussa asti niin kuin hän olisi saanut puudutuspiikin aivoihin, vaikka hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa.

”Olisi aika heräillä”, Halhe herätteli.

”Mhitä kello?” Valona mongersi ja hieraisi silmiään.

”Lähenee kahta”, Halhe selitti.

Kahta? Hän oli mennyt nukkumaan ilta seitsemältä… Tilanne tuntui muuttuvan vain pahemmaksi. Valona huokaisi ja pakotti itsensä istumaan.

”Alhaalla on kahvia ja ruokaa”, Halhe sanoi. ”Jos jaksat, ajattelin, että voisimme mennä vähän kävelemään. Se voisi tehdä sinulle hyvää”, Halhe selitti.

”Joo vaikka”, Valona myönsi, koska siitä oli varmaan viikko, kun hän oli viimeksi käynyt pihalla paria askelta enemmän. Hänen oli pakko tehdä edes jotain. Halhen askeleet katosivat portaikkoon.

Valona hautasi kasvonsa käsiinsä. Ehkä painajaisen olisi pitänyt olla hyvä asia, koska ainakin hän oli nähnyt unta. Mutta uni ei ollut piristänyt häntä yhtään. Jos mahdollista, hän tunsi olonsa vain väsyneemmäksi!

Kangaspuron lastenkoti. Muka yksi parhaista koko maassa. Vankileiriltä se oli enemmänkin tuntunut. Eihän kukaan vaivaudu kysymään lapsilta miltä heistä tuntui, kun tilastot näyttivät niin hyviltä. Lapsien voimien heräämisprosentti ennen kymmentä ikävuotta 98%. Miksikö? No siksi, että ne joiden voimat eivät heränneet eivät jääneet kertomaan kokemuksestaan. Tasan sata prosenttia olisi herättänyt epäilyksiä, joten lasketaan sitä parilla prosentilla niin kukaan ei huomaa. Ennen koulun aloittamista alkutasotestien keskiarvo 95%. Miksikö? No siksi, että jos ei saanut testeistä yli yhdeksänkymmentä prosenttia jäi ruuatta ja joutui viettämään yön pimeässä ja kosteassa kellarissa.

Valona nousi ylös ja suuntasi kaapilleen pukeutumaan. Jos hän jäisi vielä hetkeksikin sänkyyn, hän nukahtaisi saman tien uudestaan painajaisiinsa. Hän veti paidan kaksi kertaa väärin päin päälle (miten se edes oli mahdollista) ennen kuin sai sen päälleen. Hän ei löytänyt samanlaisia sukkia, joten joutui laittamaan villasukat eriparisten sukkien päälle, jottei asia häiritsisi häntä. Normaalisti se häiritsisi häntä koko päivän siitäkin huolimatta, mutta nyt hän oli liian väsynyt käyttääkseen energiaansa siihen. Jotain hyvää siitäkin.

Valona kompuroi alakertaan ja mutisi ohi mennessään huomenet Kilvelle ja Elkalle, jotka istuivat olohuoneen nojatuoleissa, Kilve neuloen ja Elka jotain lukien. Maailma näytti kovin harmaalta, koska taivasta peitti paksu pilvikerros.

Halhe pesi astioita parhaillaan keittiössä taikuudellaan, kun Valona istuutui ruokapöydän ääreen. Valona ei ollut edes yrittänyt taikoa mitään kunnolla sitten kesän. Pitäisiköhän? Valona tuijotti lautastaan ja sitten pannulla olevaa munakaspalaa. Hän keskitti muistamaan kesän lämmön ja yritti herättää taikuuden sisällään. Se oli tuskaista, kuin yrittäisi vetää venettä tervasta. Munakaspala vain värähti, kun hän yritti nostaa sitä lautaselleen.

Kesä. Lämpö. Kasvit… Miksi oli niin vaikeaa muistaa minkälainen kesä oli?

Käytä niitä merkkejä, Valona käski itseään. Se valmistujaisruusu. Ylpeys, helpotus, huoli. Korkokengillä käveleminen juurakkoisessa maassa. Ruohonvarret kutittelemassa jalkoja, kun todistukset oli jaettu ja sai heittää kengät pois. Hevosten haju, kun hevosvankkurit viemässä heidät mökkeihin.

Munakas vain hytkähti niin, että sen pää luisui pannun reunalle. Säälittävää.

”Tuo on kuule jo tosi hyvä ottaen huomioon tilanteesi”, Halhe huomautti piristääkseen.

”Pitäisikö minun edes yrittää?” Valona kysyi ja seivästi munakkaan haarukallaan vetääkseen sen lautaselleen.

”En minä ainakaan jaksanut silloin paljon yrittää. Ei sinun varmaankaan tarvitse”, Halhe sanoi. ”Ensi vuonna sinulla on paljon helpompaa.” Se lohdutti Valonaa hieman. Piti vain selvitä tästä vuodesta.

Valona joi kahvia suurilla kulauksilla toivoen, että kofeiini herättäisi hänet. Pelkkä munakkaan syöminenkin tuntui hirvittävän raskaalta. Munakkaan sahaaminen kahtia haarukalla vei aikaa, mutta hän ei jaksanut nostaa veistä, sillä piteli päätään ylhäällä vasemman kyynärpäänsä varassa. Syötyään muutaman palasen, hän tajusi, että Halhe oli istunut häntä vastapäätä ja näytti siltä, kuin haluaisi kuollakseen sanoa jotain. Valona kohotti kulmiaan.

”Me ollaan muuten Meltan kanssa nyt yhdessä”, Halhe tunnusti viimein ja puristi sitten huuliaan tiukasti yhteen hillitäkseen hymynsä.

”Oho, onneksi olkoon”, Valona toivotti väsyneen hymyn saattamana. ”Mites siinä niin?”

”No me vähän juteltiin ja sitten minä tartuin härkää sarvista ja kysyin missä me mennään ja sitten hän sanoi, että on ihastunut minuun yhä ja sitten me suudeltiin”, Halhe selitti unelmoiva hymy huulillaan. Onnellisuus paistoi tämän kasvoilta kirkkaammin kuin aurinko sinä aamuna. Valona yritti kovasti olla iloinen ystävänsä puolesta, mutta hän tunsi kyllä pienen pistoksen sydämessään, koska nyt Halhella oli joku toinen, jonka kanssa jakaa syvimmät ajatukset. Halhe oli muutenkin niin hyvä ystävystymään kaikkien kanssa, toisin kuin Valona. Tietysti hänestä oli mukavaa, että Halhe oli onnellinen, mutta vielä mukavampaa olisi ollut, jos jokin muu asia olisi saanut Halhen niin onnelliseksi. Tai henkilö.

”No milloinkas sinä hänet näet seuraavaksi?” Valona kysyi ja vilkaisi puoliksi syötyä munakastaan. Häntä ei nälättänyt enää ollenkaan.

”Kävin aamulla siellä. Hän tulee tänne sitten huomenna, kun lähdemme sinne liitokurssille”, Halhe kertoi.

”Vai niin”, Valona totesi ja joi loput kahvistaan. Sitten hän nousi ylös lautasensa kanssa ja käveli kaapimaan lopun biojäteastiaan. ”En jaksa enempää.”

”No syöt sitten lisää, kun tulemme pihalta”, Halhe sanoi, kuulostaen ehkä vähän pettyneeltä Valonan laimeasta reaktiosta. Valonasta tuntui pahalta, koska hän pilasi nyt Halhenkin onnen. Ei hän sitä halunnut. Valona laski lautasen tiskialtaaseen ja ikkunasta ulos. Lämpömittari näytti kuutta astetta. Kasvimaa omenapuun takana näytti myllätyltä.

”Mikä on kasvimaan tilanne?” Valona kysyi.

”Minä korjasin viimeisetkin vihannekset pois, ei niitä enää siellä kannata pitää, kun yöllä on jo pakkasta”, Halhe kertoi ja nousi itsekin ylös. ”Vein ne kellariin säilöön odottamaan autoa.”

”Hyvä”, Valona totesi.

”Mennäänkö sitten?” Halhe kysyi.

”Minne olit ajatellut?” Valona kysyi heidän lähtiessään eteistä kohti.

”En minnekään erityiseen”, Halhe selitti hyväntuulisena.

Pihalla oli varsin harmaata, sillä auringon olinpaikkaa ei nähnyt paksun pilvimassan lävitse. Tuulikin puhalsi, kuten melkein aina niin alavilla nummilla, joten Valona kiersi sinisen kaulahuivinsa paremmin kaulansa suojaksi.

Halhe lähti suuntaamaan kohti pohjoista ja Valona seurasi tätä. Hän oli niin tottunut siihen, että ulkoilma piristi ja sai taikuuden tuntumaan vapaammalta, että tunsi olonsa varsin pettyneeksi, kun väsymys ei kadonnut minnekkään ja taikuus pysyi yhä syvällä piilossa. Hän yritti taas ajatella kesää, mutta kaikki tuntui niin erilaiselta kuin kesällä, että oli vaikea saada otetta menneestä. Taivas oli synkkä, kasvit nuutuneita, ilma kylmää… aivan päinvastoin kuin kesällä. Hän sitten vihasi syksyä, mutta ei hän tietenkään viitsinyt sanoa sitä ääneen syksyn lapsen vieressä kävellessä.

Halhe piti yllä pientä keskustelua kouluajoista, joka oli enimmäkseen Halhen yksinpuhelua ja Valonan aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotta hänen ei itse tarvinnut keksiä puheenaihetta. Halhen mielestä tuntui kuulemma oudolta käydä Vuodenkimarassa nyt, kun ei enää asunut siellä.

Valonakin kaipasi Vuodenkimaraa. Hän kaipasi uuden oppimista, sidosta linnaan ja ystäviään. Ei sillä, että kukaan hänen vanhoista ystävistään varmaan jaksaisi kauheasti seurustella, kun kaikki taisivat olla aika lailla samanlaisessa tilanteessa kuin hän nyt. Tai no, Aana ehkä jaksaisi, mutta Valona ei erityisemmin halunnut nähdä, miten toisella meni niin paljon paremmin kuin hänellä. Heidän välinsä olivat aina olleet hivenen kireät molempien kilpailunhenkisyyden takia, mutta toisaalta he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, koska olivat niin samanlaisia.

”Kuinka pitkälle me oikein menemme?” Valona kysyi, heidän käveltyään pohjoisen suuntaan jo puolisen tuntia. Mökki oli jo jäänyt kukkulan ja satunnaisen pensasrykelmän taakse. Nyt edessä häämötti pienen nyppylän takana jyrkkä pohjoiskukkula, jota Valona ei ainakaan jaksaisi ylittää. ”En taida jaksaa kauemmas.”

”Ei, mennään vielä vähän matkaa”, Halhe intti ja vilkaisi eteenpäin hivenen huolestuneesti.

Valona siristi hieman silmiään ja tutkaili ystävänsä kasvonpiirteitä. Halhe selvästi salaili jotain. ”Miksi?”

”Ai mitä miksi?” Halhe kysyi mukamas viattomasti.

”Sinä salaat jotain”, Valona huomautti.

”Eeen”, Halhe yritti, mutta tämän epätoivoisesti kurtistuvat kulmakarvat paljastivat tilanteen laidan.

”No minä lähden sitten takaisin”, Valona heitti ja oli kääntyvinään takaisin.

”Ei älä vielä”, Halhe hermostui ja tarrasi kiinni Valonan käsivarteen. ”Äh, tule nyt, ei ole enää pitkä matka.”

”Vai ei olla menossa minnekään erityiseen?” Valona naurahti väsyneesti, kun he jatkoivat matkaa Halhen kanssa käsikynkässä.

”Nohh”, Halhe selitteli. ”Näet sitten”, hän tyytyi sanomaan.

Juuri ennen, kuin he ylittivät sen pienen nyppylän, Valona tajusi, missä he olivat.

Hän katseli nyppylän laelta sitä kukkaniittyä, jonka hän oli tehnyt muutaman lähimökin kesän lapsen kanssa viime kesän alussa. Se oli ollut heille vähän samantapainen tehtävä kuin Vuodenkimarassa, jossa ylimmän vuoden oppilaat saivat joka kevät suunnitella sen vuoden puutarhan ja toteuttaa sen taitojensa mukaan. Tietysti kun silloin oli pitänyt ottaa huomioon kaikkien vuodenaikojen erityispiirteet, oli puutarha aina ollut hivenen kaoottinen ja sekava, mutta tästä niitystä oli tullut pelkkää kesää.

Niin se oli nytkin. Se oli kesää syksyn keskellä.

Ylempää näki hyvin, kuinka eriväriset kukat muodostivat timantinmuotoisen kuvion. Kukat oli järjestelty värijärjestykseen niin, että timantin reunat olivat kylmiä sävyjä ja liukuvärin tapaisesti muuttuivat keskelle lämpimämmiksi. Timanttia reunustivat koristehavupuut, jotka oli muotoiltu eläimien muotoisiksi. Valonan lempikohta oli keskellä sijaitseva pieni lähde, joka oli tehty suihkulähteeksi kasvattamalla sen ympärille pajusta reunat ja pajupuun väleistä pilkotti eri värisiä ruusuja. Ruohikko timantin reunoilla oli vihreää. Muodostelma näytti täsmälleen samalta kuin kesällä: elävältä, kauniilta ja kesäiseltä.

Ainoa ero oli ilman viileys ja syksyn läsnäolo. Oli selvästi syksy, vaikka hän katsoi kesää. Valona ei voinut tehdä muuta kuin räpytellä silmiään. Hän tunsi kasvien hämmennyksen. Ne oli herätetty kylmyyteen kesken unien. Niille oli kerrottu, että oli kesä, vaikka ympärillä tuntui syksy. Mutta ne kyllä kestäisivät hetken aikaa.

”Minä pyysin Aanaa auttamaan”, Halhe kertoi. Valonan vatsaa kouraisi hieman. Tietysti, kukapa muukaan. Aana oli ollut alkuperäisessäkin työssä mukana. ”Eihän nämä kauhean kauan kestä. Hän sanoi, että joutuu vaivuttamaan ne pian takaisin uneen, etteivät ne kuole, mutta ajattelin, että tämä voisi piristää sinua hetken aikaa”, Halhe kertoi.

Valona vilkaisi Halhea, jotka tutkaili häntä odottaen hänen reaktiotaan. Halhe oli tehnyt tämän kaiken ilahduttaakseen häntä. Vaikka Halhella oli tuore poikaystävä, jonka kanssa tämä olisi voinut kävellä auringonlaskuun muista välittämättä, Halhe ei ollut tehnyt niin. Koska Halhe ei ollut sellainen, joka unohti vanhat ystävät, kun elämään tuli joku uusi. Valona tunsi kyyneleiden pyrkivän silmiinsä.

”Vai eikö?” Halhe hätääntyi huomatessaan Valonan kyynelsilmät. ”Anteeksi, minä luulin-”

Mutta Halhe ei saanut lopetettua lausettaan, koska Valona hyppäsi halaamaan ystäväänsä. ”Kiitos”, hän kuiskasi, nojatessaan päätänsä toisen omaa vasten.

”Tietysti”, Halhe sanoi lämpimästi ja silitti Valonan selkää. ”Halusin vain piristää sinua. Vaikka enhän minä paljon mitään tehnyt.”

Ehkä Halhe ei ollut toteuttanut suunnitelmaansa itse, mutta Valonalle ajatus oli kaikki kaikessa. Hän ei ollut tottunut siihen, että joku oikeasti välitti.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 12. luku
Kirjoitti: Crysted - 02.12.2018 20:08:46
A/N: Inspis on vähän hukassa tän tekstin kanssa niin tässä kesti, vaikka lukuja onkin jonkin verran suht valmiina.

12. Kilve

Kilve istuskeli neulomassa lapasia olohuoneen nurkassa, jonkun hyvärytmisen pop-kappaleen soidessa takan päällä olevasta radiosta. Hänen jalkansa taputti kappaleen rytmin tahdissa puulattiaa vasten. Valona oli pitänyt säärystimistä niin paljon, että oli toivonut samaa sarjaa olevat lapaset. Kilve käytti erityisen paljon aikaa Valonalle tuleviin tuotoksiin, koska hän tiesi, että Valonaa ärsyttäisi, jos yksikin silmukka olisi liian löysä ja näkyisi päällepäin, ärsyttihän se häntä itseäänkin. Ei häntä kuitenkaan hermostuttanut, vaikka ohje olikin uusi, sillä hän oli kuitenkin jo niin tottunut neuloja, että puikot tuntuivat jo kädenjatkeilta. Milloinkahan hän oli edes aloittanut neulomisen? Joko yksitoista tai kaksitoistavuotiaana. Hänen ryhmänohjaajansa oli saanut hänet koukkuun siihen ja lainannut hänelle mielellään neulontalehtiään.

Nytkin sohvapöydällä lepäsi neulontalehti, jota Kilve vilkaisi tarkistaakseen seuraavat ohjeet. Hän oli nyt kohdassa, jossa tarvitsi neulontalehden mukaan isomman kokoisia puikkoja. Äh, ei hänellä ollut sellaisia. Olisi ehkä pitänyt lukea ohje kunnolla läpi ennen aloittamista. Kärsimättömyys kostautui jälleen kerran.

No parasta vain tehdä vähän löysempiä silmukoita. Paitsi jos…

Kilve leijutti vapaata puikkoa kämmenensä päällä ja yritti muuttaa sitä suuremmaksi. Hän hipaisi sulkakorvakoruaan ja keskitti kaikki muistonsa keväästä. Hän yritti saada otteen taikuudestaan, mutta se tuntui kuin yrittäisi kauhoa vettä käsillä. Sukkapuikkoa ympäröi haalean vihreät kipinät, mutta mitään ei tapahtunut.

Mitään ei koskaan tapahtunut. Kilve puuskahti ääneen ja tarttui vihaisesti puikkoon. Löysiä silmukoita siis. Kolme nurin, kolme apupuikolle, kolme oikein, kolme oikein apupuikolta…

Ehkä häntä vain hermostutti, hän vakuutti itselleen. Olihan hänellä seuraavana päivänä välikatsaus Vuodenkimarassa. Niitä järjestettiin noin neljän kuukauden välein niille muutamille neljännen vuoden oppilaille, joita mökeissä yhä asui, jotta pystyttiin katsomaan missä oikein mätti. Tai no, ei asiaa muotoiltu niin, mutta kyllä Kilve tiesi, mikä asian laita oli. Hän oli tavallaan livennyt edellisestä välikatsauksestaan, koska hän oli unohtanut tapaamisen ja sitten uudelleenjärjestys oli jäänyt, hupsista keikkaa. Hänen ryhmänohjaajansa oli viimein soittanut ja sanonut, että jos hän ei tulisi, ryhmänohjaaja tulisi itse käymään, eikä Kilve tosiaan halunnut nolata itseään mökkikavereidensa edessä.

Kilven pohdinnan keskeytti oven avautumisesta aiheutuva kolahdus. Hän vilkaisi ovelle, jossa hän näki Elkan leijuttavan sisään pari kauppakassia, jotka laskeutuivat täydellisesti eteiseen ilman tömähdystä.

”Hei”, Elka huikkasi iloisesti eteisestä.

”Hei”, Kilve vastasi ja painoi katseensa taas lapaseen. Hän tajusi seonneensa laskuissa ja neuloneensa neljännen oikean nurjan sijasta. Kilve purki silmukan ja neuloi siitä nurjan. Vielä yksi puikko ja kierros oli loppu. Kilve sai kierroksen valmiiksi juuri, kun Elka asteli olohuoneen puolelle leijuttaen kauppakasseja.

Kilve jätti lapasen sohvapöydälle ja seurasi Elkaa keittiöön. Hän tunsi olonsa liian jännittyneeksi keskittyäkseen kunnolla neulomiseen. Olikin pitänyt ajatella välikatsausta. 

”Oliko paljon väkeä”, Kilve kysyi yrittäen kuulostaa neutraalilta, kun Elka laski kauppakassit keittiön lattialle. Elkan kasvoilla näkyi poikkeuksellisen pirteä hymy. Poskilla oli pientä punaa, mutta se varmaan johtui pitkästä kävelymatkasta ja viileästä ilmasta. Kilve käveli ikkunan luo ja katsahti sen raamiin kiinnitettyä mittaria, joka näytti neljää astetta.

”Vain viisi minun lisäkseni”, Elka kertoi.

”Kolmosia vai?” Kilve kysyi. Ei sillä, että hän erityisemmin välittäisi. Eipä tietenkään. Kukapa nelosista enää kaipaisi apua liitämisessä.

”Joo”, Elka vastasi ja vilkaisi Kilveä kuin voisi nähdä hänen teennäisen keveytensä läpi.

”No, miten meni?” Kilve uteli, jottei Elka itse tajuaisi kysyä häneltä jotain. Hän käveli Elkan viereen ja alkoi laittelemaan tavaroita kaappeihin tämän kanssa.

”Ihan hyvin kai. Mentori Gaalo sanoi, että opin melko varmasti ensi talvena liitämään”, Elka kertoi hyväntuulisena.

”Hyvä niin”, Kilve totesi mahdollisimman pirteästi, mutta hänen sormensa puristivat riisipakettia niin lujaa, että sen pahviin jäi taittumisesta jäljet.

”Missä muut?” Elka kysyi vilkuillessaan ympärilleen. Talo oli tosiaan hiljainen, vain radion ääni kantautui olohuoneesta. Siellä soi nyt joku imelä rakkauslaulu.

”Flora ja Fauna ovat pihalla, Halhe järjesti Valonalle Aanan kanssa jonkun kesäisen yllätyksen”, Kilve kertoi.

”Sehän on mukavasti tehty”, Elka totesi. ”Toivottavasti se auttaa häntä.”

”Niin”, Kilve sanoi ja vilkaisi Elkan suupielillä kaareilevaa pientä hymyä. ”Vaikutat pirteältä”, Kilve huomautti ja laittoi maitopurkin jääkaappiin.

Elka hymähti ja kääntyi Kilven puoleen, puristaen ottamaansa muropakettia käsissään. Hän hymyili ja puraisi hivenen huultaan. ”Mentori Siilio lupasi auttaa minua muodonmuuttamisen kanssa”, Elka tunnusti.

”Mitä? Oikeasti? Eikö hän vain paasaa sitä, ettei edes kannata yrittää?” Kilve ihmetteli, käsi unohtuen jääkaapin kahvalle. Hänelle ainakin oli koulussa paasattu.

”Joo, mutta hän sanoi sen olevan eri asia, koska minulla on tarve muuttua”, Elka kertoi.

”No, onnea siihen sitten”, Kilve toivotti ja nosti kassista toisen maitopurkin. Hän tiesi, että ulkonäkö oli Elkalle arka paikka, joten oli hyvä, jos tämä sai apua toteuttaakseen itseään. Kilven oli kyllä välillä hankala ymmärtää sitä, koska Elka oli hänen mielestään tajuttoman komea. ”Toivottavasti se onnistuu.”

”Niin”, Elka huokaisi ja laittoi pitelemänsä muropaketin kaappiin. ”Vaikka helppoa se ei tule olemaan. Silti. En aio luovuttaa.”

Kilve piilotti kasvonsa jääkaapin syvyyksiin yrittäessään järjestellä margariinille paikkaa. Elka ei luovuttanut, jos halusi jotain tosissaan. Toisin kuin Kilve, joka vain esitti, että kaikki oli hyvin, koska jos hän ei ajatellut asiaa, ei hänellä ollut ongelmaa. Paitsi sitten, kun hänen oli ryhdyttävä siihen johonkin asiaan. Jonka takia hän vain vältteli sitä asiaa. Ikuinen noidankehä.

”Minä tapaan mentori Siilion huomenna viideltä porolaaksossa”, Elka kertoi innoissaan.

”Ai. Sinne on matkaa”, Kilve totesi hajamielisesti ja sulki jääkaapin. Hän vilkaisi kauppakasseihin, mutta ne olivat jo tyhjät.

”Joo, mutta ei se mitään, mielellänihän minä sen takia kävelen”, Elka totesi. ”Vaikka tuskinpa se kovin pirteä paikka on.”

”No ei”, Kilve mutisi. Porolaakso ei todellakaan pursunnut nelijalkaisia.

”Oletko käynyt siellä?” Elka kysyi.

”Joskus vuosia sitten”, Kilve muisteli. Se taisi olla hänen ensimmäinen vuotensa. Hän sattui kävelemään sen ohi Riin kanssa keväällä.

Elka oli hetken vaiti ja katseli Kilveä. ”Etkö edes keväällä liitäessä?”

Kilve tunsi heti kehonsa jännittyvän. Sulkakorvakoru hipaisi hänen poskeaan hänen kumartuessaan nappaamaan kauppakassit lattialta, jotka hän taitteli siististi polveaan vasten. ”Ei se ole mitenkään kiva paikka. Kuollut länttihän se on. Mitä varten siellä käydä?” hän kierteli.

”Niinpä kai”, Elka totesi.

Kilve halusi puheenaiheen nopeasti muihin asioihin. Hän laittoi kauppakassit laatikkoon ja risti kätensä rinnalleen, katsellen Elkaa haastavasti. ”No mutta mitenkäs tehdään meidän pienen vedonlyönnin kanssa”, hän muistutti. Elkan piti miettiä hetken, ennen kuin tämä muisti heidän vedonlyöntinsä siitä, oppisiko Kilve ensin jousiampumaan vai Elka soittamaan kitaraa.

”Ai niin. Kummasta haluat aloittaa”, Elka kysyi.

”No voisi mennä pihalle, kun on vielä valoisaa”, Kilve sanoi ja nyökkäsi ikkunan suuntaan.

”No mennään. Varaudu häviöön”, Elka naurahti ja taputti häntä olkapäälle ohimennessään.

***

Ampumarata sijaitsi ladon päädyssä, jonka takia ladon seinä oli melkoisen reikäinen. Samaan seinään oli heitelty myös tikkaa, mutta siitä oltiin luovuttu jo viime vuonna, kun tikat ja taulu olivat murenneet käsiin ja uusien ostaminen oli jäänyt. Pihalla oli viileämpää kuin Kilve oli osannut odottaa. Lisäksi tuuli melkoisesti, mutta se ei ollut yllätys nummien keskellä asuville. Hän kosketti harmaan viittansa nappeja automaattisesti, mutta viittaa ei saanut yhtään sen tiukemmalle.

He asettuivat seisomaan kymmenisen metriä ladon päädystä. Kilve veti yhden nuolen pitelemästään kotelosta (ja melkein iski sillä itseään naamaan, koska joutui vetämään sen selästään, se oli uskomattoman hankalaa) ja ojensi sen Elkalle, joka piteli jousta. ”Näytäpä sinä mallia”, Kilve kehotti.

Elka asettui seisomaan haara-asentoon kohtisuoraan maalia vasten. Hän asetti nuolen jouselle, veti päädyn kiinni jänteeseen ja nosti jousen vasten vartaloaan jännittääkseen sen. Hän tutkaili maalia vain pari sekuntia, ennen kuin päästi irti ja nuoli pamahti vaahtomuovimaalitauluun. Vain himpun verran oikealle häränsilmästä.

Kilve vihelsi vaikuttuneelta. Elka virnisti ja taikoi nuolen takaisin luokseen, mutta se oli uponnut niin syvälle, että nuoli tärisi hetken aikaa taulussa, ennen kuin kiisi kovaa vauhtia Elkan ojennettuun käteen, joka sulkeutui nuolen ympärille aivan ajoissa. Miten Elka osasikaan olla niin… ihmeen ylvään näköinen tehdessään mitä tahansa? Kilve nuolaisi huuliaan refleksinomaisesti. Vasta kun Elka käänsi katseensa Kilveen, Kilve huomasi jääneensä tuijottamaan toista.

”Ota hanskat pois”, Elka käski Kilven ojentaessa kättään jousta kohti.

”Oho, suoraan asiaan vai? Ei mitään esileikkiä?” Kilve vitsaili riisuessaan rukkasiaan ja heittäessään ne maahan. Elka hymähti pudistellen päätään. Kilve rakasti sitä huvittunutta katsetta, joka Elkan harmaanvihreistä silmistä pilkehti. Eniten hän rakasti sitä, että se katse oli vain hänelle. Sellaista ilmettä ei saanut Elkan kasvoille kukaan muu kuin hän.

Kilve otti jousen vastaan ja yllättyi heti sen painosta. Hän joutui jännittämään lihaksensa heti, kannatellakseen sitä sulavasti.

”Oletko tehnyt tämän itse?” Kilve kysyi sivellessään jousen pintaa. Hän pystyi tuntemaan heikon taikuuden jäljen jousen sileästä puuvarresta.

”Olen”, Elka sanoi ja ojensi maalitaulusta taikomansa nuolen Kilvelle.  ”Taikuudenkin avulla siinä meni pari kuukautta, että sain sen juuri sellaiseksi, kuin halusin.”

”Parasta olla rikkomatta sitä sitten”, Kilve vitsaili asettaessaan nuolta jousen vartta vasten sille tarkoitetulle ulokkeelle, niin kuin oli nähnyt Elkan tehneen.

”Tuskinpa siihen pystyt”, Elka hymähti. ”Mutta älä silti laukaise tyhjänä.”

”Selvä pyy”, Kilve sanoi ja nosti jousen pystyasentoon, mutta nuoli ei kestänyt jousen varrella vaan lipsahti maahan. Kilve nosti jousen ja asetti sen uudestaan, pidellen nyt vasemman käden etusormellaan nuolen vartta runkoa vasten.

”Etusormen ja keskisormen väliin”, Elka neuvoi, kun Kilve piteli jousen sulkapäätä nimettömänsä ja keskisormensa välissä jänteellä. Kilve siirsi sormensa oikein päin ja asetteli nuolen uudestaan vaakasuoraan. Oli vaikeaa sanoa juuri missä kohdassa nuoli oli täysin suorassa.

Kilve veti jännettä taaksepäin niin kuin oli nähnyt Elkan tekevän, mutta yllättyi jousen jäykkyydestä niin, että jänne pongahti takaisin lepoasentoon.

”Siinä on aika paljon paunoja, kun se on metsästysjousi, mutta minulla saattaa olla jossain harjoittelujousikin”, Elka huomautti.

”En minä mikään heikko poika ole”, Kilve naurahti ja veti jousen uudestaan, tällä kertaa valmistautuneena sen jäykkyyteen. Hänen lihaksensa värisivät painon alla ja hänen kasvonsa rypistyivät kurttuun. Asento tuntui hankalalta, kaukana luonnollisesta. Elka oli saanut sen näyttämään niin helpolta.

”Vedä sitä lähemmäs vartaloasi, niin jaksat paremmin”, Elka neuvoi.

Kilve yritti tehdä niin ja uusi asento oli kyllä helpompi ylläpitää, mutta napeilla kiinnitettävän viitan lieve tuli inhottavasti tielle ja nuoli lipesi hänen otteestaan.

Nuoli sinkoutui muutaman metrin päähän ja upposi kellastuneeseen nurmikkoon. ”Tämä viitta tulee tielle”, Kilve syytti.

”Niin tuo on tuollainen, joka ei pysy päällä, jos se ei ole kiinni”, Elka huomasi. Elkalla itsellään oli yllä viitta, joka kiinnitettiin klipsuilla harteille, niin että paksu musta paita näkyi alta melkein kokonaisuudessaan.

Kilve antoi jousen ja nuolikotelon Elkalle riisuakseen viitan. Kovin kauaa hän ei ilman viittaa tarkenisi, mutta ehkä parin osuman ajaksi. Hän värähti heti tuntiessaan kylmän tuulen tarttuvan hänen paitansa liepeisiin.

Elka taikoi nuolen takaisin taulusta ja ojensi sen Kilvelle. Kilve asetti nuolen jouselle nyt varmemmin ja veti sen itseään vasten. Jousen jäykkyys tuntui silti poltteena lihaksissa.

”Kyynärpää taas”, Elka huomautti ja työnsi Kilven oikeaa kyynärpäätä taaksepäin vartaloa kohti. ”Vedä jänne melkein kiinni poskeesi”, Elka neuvoi ja kiersi Kilven taakse. Hän nosti sormillaan Kilven olkavartta hieman ylemmäs, niin että se oli vaakasuorassa, eikä laahannut alhaalla. Kilven sydän alkoi hyppimään, kun hän tunsi Elkan kosketuksen puuvillapaitansa läpi.

”Tarkastele maalia jänteen ja varren lävitse”, Elka sanoi hiljaa jostain hänen korvansa yläpuolelta, liian läheltä, jotta hän voisi keskittyä tämän sanojen merkitykseen. ”Kun päästät irti, löysää sormesi vetäessäsi yhä taaksepäin-”

Jousen pitäminen jännittyneenä oli yhtä tuskaa, joten Kilve päästi irti ennen kuin Elka ehti edes lopettaa lausettaan. Jotenkin ihmeellisesti nuoli pamahti maalia ympäröivää suojalevyä vasten ja tipahti ruohikkoon. Ääni kuulosti melkein kiväärin laukaukselta, niin voimakkaasti se pamahti.

”Jos ei olisi tuullut, olisin osunur häränsilmään”, Kilve heitti ja laski jousen toisen pään maahan lepuuttaakseen lihaksiaan. Jousi oli aika pitkäkin, ylsi maasta hänen vyötärölleen asti.

”Totta kai”, Elka ilkkui, mutta hymyili hänelle huvittuneesti, kulmakarvat hivenen rutussa. Tämä tarkkaili Kilveä hetken aikaa. ”No mutta vähän harjoitusta, niin sinusta voi tulla hyväkin.”

”Aijai, myönnätkö, että taidat hävitä”, Kilve vitsaili ja liikahti Elka kohti ja pukkasi tätä kylkeen.

”Sinä et ole vielä kuullut minun soittavan”, Elka huomautti ja kohotti kulmaansa haastavasti.

”Onneksi”, Kilve heitti.

”Hei!” Elka naurahti ja puolestaan tökkäsi Kilveä kylkeen kädellään. Etäisyys heidän välillään oli vähentynyt metriin ja Kilve tuli kauhean tietoiseksi siitä.

Kilven mieleen ilmestyivät hetkeksi Halhen sanat: Sinun pitäisi viettää aikaa kahdestaan ja lähetellä jotain… signaaleja. Heh, mistäs nyt moinen tuli mieleen… Taikuus hypähti Kilven sisällä, kun hän nielaisi.

”Kehtaatkin sitten tahallasi sabotoida minua”, Elka huomautti suu ja kulmakarvat mutrussa. Miksi tämä näytti niin tavattoman söpöltä tehdessään niin?

”Kehtaatkin syyttää minua moisesta”, Kilve iski, vaikka tiesi, että ehkä Elkan puheissa oli vähän perää.

”No kuule minäpä keksin juuri, mitä haluan palkinnoksi sitten kun voitan”, Elka sanoi pehmeästi, työntäen kasvojaan vähän lähemmäs jotenkin pahaenteisesti. ”Sinun on luvattava minulle, ettet ikinä huijaa korttipeleissä.”

”Minä en huijaa, minä sovellan sääntöjä ja löydän porsaanreikiä!” Kilve huomautti naureskellen ja yritti kutittaa Elkaa kyljestä.

”Se on huijaamista, jos pelaa eri säännöillä kuin muut!” Elka huomautti hymy suupielillään ja nappasi Kilven ranteesta kiinni, ennen kuin se ehti kutittaa häntä.

”Ei ole huijaamista, jos vastustajat ovat niin tyhmiä, etteivät huomaa”, Kilve naurahti ja yritti vetää ranteensa irti, mutta Elka pitikin kiinni lujaa ja astui vedon myötä askeleen lähemmäs Kilveä.

Kilve nielaisi ja tunsi leikkisän hymyn katoavan kasvoiltaan, koska Elka oli liian lähellä, jotta hän pystyi keskittymään yhtään mihinkään, edes hengittämiseen. Sydän hyppi rinnassa aivan liian lujaa ja olo tuntui huteralta, niin kuin Elka olisi käyttänyt häneen jotain outoa taikuutta. Elka vain katseli häntä inhottavan vastustamaton vino hymy kasvoillaan ja se ihana vain Kilvelle tarkoitettu pilke silmissään. Kilven suu avautui kuin sanoakseen jotain, mutta hänen mielessään ei pyörinyt enää mitään muuta kuin suutele minua.

Mutta sitten taikuus pilasi kaiken. Se perkeleen taikuus, joka paljasti hänen syvimmät ajatuksensa ja loistivat kevään vihreää käsien kautta.

Kilve veti nopeasti kätensä Elkan höllentyneestä otteesta. ”Huh, kun alkaa tulla kylmä”, Kilve selitti nopeasti ja kääntyi napatakseen viittansa maasta ja samalla piilottaakseen himmeästi hohtavat poskensa. Se oli kyllä totta. Viileä syysilma sai hänen ihonsa kananlihalle kauttaaltaan, mutta ei hän ollut taikuutta tietoisesti käyttänyt.

”Joo”, Elka rykäisi ja astui askeleen taaksepäin. ”Mennäänkö sisälle?”

”Joo mennään”, Kilve sanoi nopeasti ja kietoi viittansa ympärilleen. Hän tunsi olonsa hivenen huteraksi, niin kovaa hänen sydämensä hakkasi.

Joo, eipä ollut hänkään flirttailun mestari.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 13. luku
Kirjoitti: Crysted - 09.12.2018 16:55:32
13. Halhe

Halhe käveli käsi kädessä Meltan kanssa kohti Vuodenkimaraa. He olivat juuri olleet liitotunnilla, eikä kumpikaan heistä ollut tehnyt kauheasti edistystä, mutta he olivat liian onnellisia välittääkseen. He olivat jutelleet vanhojen ystäviensä kanssa melkein tunnin liitokurssin jälkeen, ennen kuin muut olivat lähteneet mökkejään kohti ja hän ja Melta olivat suunnanneet kohti linnaa, sillä Halhen oli käytävä kirjastossa lainaamassa Valonalle kirjoja. Halhe oli ollut oikein mielissään Valonan pyynnöstä, sillä se että Valona halusi lukea kirjoja oli jo suuri ero entiseen verrattuna. Hänen yllätyksensä oli todella onnistunut piristämään tätä.

Vähän ennen kuin kirjaston ovet tulivat näkyviin, Melta pysäytti hänet suuren ikkunan kohdalle, jonka lasia hipoivat läheisen puun oksat. ”Muistatko sinä, tässä me suudeltiin ekan kerran”, Melta sanoi hymyillen. ”Ihan tässä.” Hän veti Halhen prikulleen haluamaansa paikkaan, vaikka tuskinpa tämä muisti tarkalleen sitä, millä laatanvälillä heidän kenkänsä olivat olleet.

Tietysti Halhe muisti. ”Miten voisin unohtaa. Sinä olit niin oranssi”, Halhe naurahti. Syksyn lehdet olivat olleet kauneimmillaan, kuten nyt. Ehkä jopa vielä kauniimpina kuin nyt, sillä puut alkoivat olla jo osittain paljaita. Nyt maassa näkyi paljon enemmän lehtiä. Halhella oli ollut tulossa hyppytunnilta kirjastosta, ja Melta oli juoksennellut sen koko tunnin ympäri koulua etsien häntä. Tämä oli löytänyt hänet juuri, kun tunnit olivat olleet alkamaisillaan. Oppilaita oli kiiruhtanut heidän ohitseen tunneille, mutta he eivät olleet välittäneet kellojen soimisesta, koska olivat liian kiireisiä suudellessaan. He olivat molemmat myöhästyneet tunnilta, ja Melta oli jopa saanut jälki-istuntoa, koska tällä oli liikaa myöhästymisiä.

”Niin olit kuule sinäkin”, Melta murjotti leikillään.

”Ehkä vähän”, Halhe kiusoitteli ja nousi varpaisilleen suudellakseen poikaystäväänsä. Poikaystävä. Se sana sai vatsanpohjan kihertämään ihanasti.

Käytävillä liikkui nytkin ihmisiä, joten suudelma jäi lyhyeksi. Heillä olisi kyllä aikaa myöhemmin. He lähtivät taas kävelemään kohti kirjastoa. Tietysti käsi kädessä.

”Ehkä minäkin voisin lainata jotain. Ajattelin, jos alkaisin lukea valmentavia kirjoja parantajan työstä”, Melta tuumi. ”Vähän aikaista ehkä aloittaa pääsykokeisiin lukeminen, mutta miksei, kun on aikaa.”

”Niin… ehkä minäkin voisin katsoa, onko hoitajan ammatista jotain”, Halhe mietti juuri kun he astuivat sisään kirjaston avonaisista pariovista.

Vuodenkimaran kirjasto oli Halhen mielestä kaunein paikka koko Vuodenkimarassa. Kirjahyllyt eivät vain olleet materiaalina puuta, vaan ne olivat eläviä puita, jotka oli taikuuden avulla muokattu kasvamaan haluttuun suuntaan. Koko paikka näytti tavallaan siltä, kuin olisi ulkona, sillä kivilattiaa peitti sammal niin visusti, että kiveä ei näkynyt muuten kuin niiltä kohdilta, mistä ihmiset useimmin kävelivät.

Kirjasto oli suuri ja tilava: sen ensimmäisen kerroksen päällä kiersi reunoilla parvi, jolle mahtui lisää kirjahyllyjä, joten katto kohosi kymmenen metrin korkeudessa. Kattona oli kaunis lasikupolikatto, jossa oli tiheästi tiiviisti suljettuja aukkoja, joista kirjahyllyinä toimivat puut pystyivät kasvamaan ulos. Puut kasvoivat erikoisella tavalla lasiin kiinni, mikä sai joskus aikaan vaikutelman, että katossa ei edes ollut lasia. Tällä hetkellä lasi paljasti itsensä, koska sen päällä lepäsi tuhansittain lehtiä kirjahyllyinä toimivien puiden lehdistä.

Halhe suunnisti ensin hyllyille, josta arveli Valonan kirjojen löytyvän. Valona oli toivonut luettavakseen jotain kouluaikoinaan lukemaansa romantiikkatrilogiaa sekä Vuodenkierron satuja, jotka hän löysikin suhteellisen helposti, sillä sekä trilogia että satukirja olivat suosittuja ja niitä oli hyllyssä monta kappaletta. Sitten he suuntasivat ammatinvalintaa koskevien hyllyjen kohdalle.

Melta löysi helpolla etsimänsä. ”Täällähän on vaikka miten paljon”, Melta mutisi vedellessään kirjahyllystä Parannusala-osion kirjoja.

”Mitäs näistä ottaisin?”

Halhe etsi yhä hoitoalan osiota, mutta H-kirjaimen kohdalla ei millään näkynyt olevan mitään hoitajan ammattiin liittyvää. Viimein Halhe tarkisti hyllyn päädystä, oliko hän edes oikealla osastolla. Sen paperissa luki hänen yllätyksekseen:

Hoitoala – yläparvi.

Halhe kurtisti kulmiaan. Yläparvi oli tavallaan kiellettyä aluetta, tai sellaista, jolle tarvitsi opettajan tai kirjastonhoitajan luvan. Siellä olivat Halhen tiedon mukaan arvokkaimmat vanhat kirjat taikuudesta, joita piti kohdella erityisen varovasti niiden ainutlaatuisuuden takia. Ei hän aivan käsittänyt miksi kaikki hoitoalan kirja olisivat siellä.

”Minä käyn kysymässä kirjastonhoitajalta hoitoalan kirjoista”, Halhe huikkasi ja lähti kirjastonhoitajan tiskiä kohti.

”Okei”, Melta vastasi katse omissa kirjoissaan, joita tämä oli koonnut syliinsä kasallisen.

Kirjastonhoitajan tiski oli melkein heti oven vieressä, johon hän joutui asettumaan jonoon kahden ihmisen taakse.

Halhe antoi katseensa kiertää ympäri kirjastoa. Nuorimmilla oli siihen aikaan tunteja, mutta joillain vanhemmilla näytti olevan hyppytunteja, joita useat olivat käyttäneet kirjastossa lukemiseen, olivathan välikokeet pian tulossa.

Kahdella viimeisimmällä luokalla oli kahdesti vuodessa – loppusyksystä ja loppukeväästä – välikokeet, jotka testasivat oppiaineiden oppimäärän tuntemusta. Kustakin aineesta tehtiin vain yksi välikoe (tai kaksi jos sattui repuuttamaan, niin kuin Halhe oli repuuttanut matematiikan) mutta ne oli jaettu sen takia kahdelle vuodelle, koska heillä oli enemmän aineita kuin tavallisten ihmisten opetussuunnitelmissa. Heillä oli normaalien oppiaineiden lisäksi taikuushistoria, nykymaailma ja elämäntaidot (lyhennettynä erittäin selvästi NE) sekä taikateoria.

Halhen katse siirtyi automaattisesti tuttuun pöytään ikkunan vieressä, jossa hän ja hänen ystävänsä olivat tavanneet istua aina kirjastossa ollessa. Sen ääressä istui paraikaa neljän oppilaan joukon, jotka olivat kumartuneet yhden kirjan ääreen lukemaan jotain. Halhe hymyili, sillä näystä tuli niin kovasti mieleen hänen omat opiskeluaikansa. Halhe, Mennu, Soila ja Keina olivat olleet erottamattomat koulussa. Mutta mökkeihin siirtymisen jälkeen yhteydenotto oli jäänyt vähäiseksi, mikä oli hieman surullista. Halhe muisti vieläkin, miten he olivat tuon samaisen pöydän ääressä luvanneet, että pitäisivät visusti yhteyttä, vaikka olivat juuri saaneet selville, että joutuisivat mökkeihin, jotka olivat niin kaukana toisistaan kuin fyysisesti oli neljän ihmisen mahdollista olla. Kyllähän he olivat alussa soitelleet joka viikko, mutta kun ryhmäpuhelut eivät olleet mahdollista, oli hankala keskustella kaikkien kanssa tasapuolisesti. Nyt heillä tuli soitettua ehkä kerran kuukaudessa. Sentään nyt liitokursseilla he ehtivät vähän näkemään toisiaan.

”Aiotko lainata jotain?”

Halhe käänsi katseensa kirjastonhoitajan tiskiin, jonka edestä muut olivat nyt lähteneet. Violettien silmälasien takaa häntä tarkasteli punatukkainen nainen, jonka hiukset olivat alkaneet harmaantumaan. Kaikkien taikuus ei elättänyt ikuisesti. Sille oli useita syitä: joskus sairaus, joskus liika kaupungin läheisyys (kuten Laavella) ja joskus liian heikko taikuus. Teknisesti kukaan heistä ei tietenkään elänyt ikuisesti, sillä he eivät olleet immuuneja tavallisten ihmisten sairauksille tai tapaturmille. Useimmat heistä vaan eivät kuolleet vanhuuteen, joten onnekas saattoi elää monia satoja, muutama tuhansiakin vuosia.

”Joo, mutta ensin ajattelin kysyä, saisinko vilkaista hoitoalan kirjoja? Olisin kiinnostunut hakemaan hoito-opistoon”, Halhe selitti ja kohensi kirjapinonsa asentoa, joita hän painoi rintaansa vasten.

”Oletko mökeissä?” nainen kysyi katsellessaan häntä tutkailevasti. Halhella ei ollut yllään harmaata koulupukua, joten se varmaan paljasti, vaikka ulkonäöltään hän ei näyttänyt mielestään juurikaan vanhemmalta kuin Vuodenkimaran oppilaat. Hänen kasvonsa olivat hivenen pyöreähköt ja hän oli lyhyt, joten näytti ikäistään nuoremmalta.

”Joo”, Halhe vastasi.

”Eiköhän se käy, päästän sinut parvelle”, kirjastonhoitaja sanoi ja nousi ylös. Tämä oli vielä lyhyempi kuin Halhe, joka oli vaihteeksi ihan mukavaa, koska Halhe oli tottunut siihen, että kaikki olivat häntä pitempiä.

”Miksi niitä pidetään parvella? Parannusalakin on täällä alakerrassa”, Halhe kysyi heidän kävellessään Halhen entisen vakiopöydän ohi. Sen ääressä istuvat tytöt eivät nostaneet katsettaan kirjasta.

”Hoitoala on yksi harvoista puhtaasti taikovien ammateista, joten niille ei ole syntynyt vielä massatuontantoa, joita olisi tilattavissa sen internetin kautta”, kirjastonhoitaja sanoi, niin kuin internet olisi kirosana. ”Niinpä kaikki kirjat jotka meillä siitä on, ovat käsinkirjoitettuja ja/tai melkeinpä ainoita kappaleita hoito-opiston lisäksi”, nainen selitti. He saapuivat portaille, jotka olivat myöskin muotoiltu elävästä puusta ja sen takia olivat hivenen epätasaiset. ”Parannusala kun on niin yhteydessä tavalliseen lääketieteeseen, niin siitä on myös yleisellä puolella, mutta on siitäkin alasta pari opusta täällä”, kirjastonhoitaja selitti.

”Aa.”

”Koko ajan sitä liikutaan lähemmäs ulkomaailmaa, en ihmettelisi, vaikka hoitoalankin opukset joku näpyttäisi joskus vielä käsin koneelle”, kirjastonhoitaja päivitteli, kuulostaen siltä, että se olisi huono asia, vaikka Halhen mielestä se olisi päinvastaisesti parempi asia, jos kirjat olisivat sitten helpommin saatavissa. He saapuivat puuportille, jonka avainta kirjastonhoitaja alkoi nyt etsiä vyöllään kannettavasta nipusta. ”Jonain päivänä ne keksivät miten saadaan teknologia sietämään taikuutta muuallakin kuin kellarin tietokoneluokassa ja sitten joka oppilaalla on sellainen älyluuri kädessä ja aivot pihalla, sano minun sanoneen”, nainen mutisi ja löysi viimein oikean avaimen, jonka tämä työnsi munalukkoon, josta hehkui suojaava taikuus. Ilmeisesti jokunen oppilas oli kerran jos toisenkin yrittänyt murtautua parvelle. Nainen avasi portin ja viittoi Halhea menemään sisään.

”Hoitoala on vitososastolla eli tuolla itäsivulla”, kirjastonhoitaja sanoi ja viittoi itää kohti. ”Soita tuota kelloa, kun olet valmis, niin tulen päästämään sinut pois.”

Halhe vilkaisi oven vieressä roikkuvaa messinkikelloa. Mahtoiko se kuulua tiskille asti? Ehkä se oli lumottu. ”Selvä.”

Kirjastonhoitaja lukitsi portin uudestaan ja lähti sitten takaisin alas.

Halhe tunsi vatsassaan pienen jännityksen pistoksen katsellessaan hiljaista yläparvea. Se oli kaiketi jotenkin suojattu taikuudella, koska hän ei kuullut minkäänlaisia ääniä alakerrasta. Hänestä tuntui jotenkin siltä, että hän olisi tekemässä jotain luvatonta astellessaan ainoana henkilönä yläparvella.

Lattia näytti olevan tehty samanvärisestä puusta, kuin ne puut jotka olivat kirjahyllyjä. Oikeastaan näytti siltä, kuin lattia olisi yhtä lailla sitä samaa puuta. Kulkureitit oli merkattu kuluneella tummanpunaisella matolla, joka naulattu lattiaan. Halhe ei ollut koskaan ollut yläparvella. Toki hän oli joskus ystäviensä kanssa katsellut portin rakosista ja nähnyt sisään, ja näkihän sinne oikeastaan aina alakerrasta, mutta silti tuntui oudolta olla täällä. Vaikka parvi oli vain noin viiden metrin korkeudesta alakerran lattiasta, näkymä oli kyllä erikoinen, koska hän ei ollut ikinä nähnyt kirjastoa ylhäältä päin. Kaikkien pitäisi nähdä kirjasto tällä tavalla. Suuret puut näki paljon paremmin täältä käsin.

Halhe saapui viitoshyllyn eteen ja löysi heti hoitoalan kirjat. Ne olivat vanhoja ja nahkakantisia ja niiden teksti oli käsinkirjoitettua koukeroista kaunokirjoitusta, jota hän ei ollut tottunut lukemaan.

Ensiksi Halhen huomion vei hivenen uudemman näköinen kirja, joka näytti olevan Metsänpään hoito-opiston oma julkaisu, joka oli vain muutaman vuoden takaa. Sen hän ehdottomasti lainaisi. Heti ensimmäisellä sivulla oli taikuudella kirjaan upotettu valokuva hoito-opiston julkisivusta, valkoinen tiilirakennus, jonka takana oli metsää. Kuvan Halhe oli toki nähnyt aiemminkin, kun heille oli esitelty uramahdollisuuksia viimeisellä luokalla. Rakennus oli uusi ja näytti perusteellisesti nykymaailman rakennukselta, vaikka se sijaitsikin keskellä metsää, jotta se oli mukavampaa opiskelijoille. Jotenkin rakennus ei vetänyt häntä puoleensa. Se ei näyttänyt yhtään samanlaiselta kuin Vuodenkimara. Toisaalta, olivathan useimmat lastenkoditkin nykymaailman rakennuksia hänen käsityksensä mukaan. Vuodenkimara oli yksi ainoista menneisyyteen jääneistä rakennuksista, joita oli vielä tänäpäivänä. Se oli yhä pystyssä, koska sitä suojasi vahva taikuus, toisin kuin lastenkoteja.

Halhe nappasi hyllystä muutamia muita kirjoja. Muutama paksu opus: Johdatus hoitajan tehtäviin ja Hoitoalan ABC, mutta sitten eräs ohuempi kirja herätti hänen huomionsa. Ulkomaailmassa kasvaneet lapset.

Halhe laski muut kirjat käsistään alemmalle tyhjälle hyllylle ja otti kyseisen opuksen käteensä. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä pommppi jännittyneesti rinnassa. Ulkomaailmassa kasvaminen oli tavallaan tabu, siitä ei puhuttu. Muutama hänen luokkalaisensa oli kiusannut häntä ensimmäisellä luokalla, kun hän oli kertonut kasvaneensa ulkomaailmassa, joten hän oli oppinut pitämään suunsa supussa kyseisestä asiasta. Hänelle ei ollut kerrottu mitään hänen lapsuudestaan ja jossain vaiheessa hän oli luovuttanut kyselyn suhteen. Ei hän enää edes muistanut kovinkaan paljoa elämänsä ensimmäisistä kymmenestä vuodesta. Hän muisti joitain satunnaisia hetkiä tai ympäristöjä. Hän muisti, että äidillä ja isällä oli ollut ruskeat hiukset, isällä ehkä tummemmat. He olivat olleet pitkiä, tai ainakin lapsen mielestä he olivat tuntuneet pitkiltä.

Halhe muisti hämärästi vaaleankeltaisen talon. Omatkotitalo kaupungin laidalla. Kaupunkiin piti mennä autolla. Joskus pyörän tarakalla. Samalla tiellä oli muitakin taloja, mutta kuinka paljon, sitä Halhe ei muistanut. Hän muisti, että naapurissa oli koira, joka haukkui paljon. Halhe oli pelännyt sitä koiraa. Se oli haukkunut joskus Halhelle aidan läpi ja yrittänyt kaivautua sen harvasti aseteltujen lautojen läpi, kun hän oli ollut pihalla. Mutta koira oli kai kuollut jossain vaiheessa tai ehkä koiran omistajat olivat muuttaneet pois, koska koiran haukkuminen oli lakannut. He olivat vaihtaneet takapihansa aidaksi todella korkean puuaidan, jonka väleistä ei nähnyt kurkkimaan, eikä päältä nähnyt yli.

Heillä oli ollut takapihalla punainen keinu. Halhen huoneessa oli ollut siniset seinät ja lipasto, jonka päällä oli ollut paljon yksisarvisleluja. Hänen ikkunastaan oli nähnyt pienen järven yli kaupunkiin, jonka rannalla oli ollut paksua harmaata savua ylös tupruttava keltainen piippu. Ehkä jonkin tehtaan piippu.

Mutta Halhe ei muistanut miltä heidän talonsa oli näyttänyt ulkoapäin, minkä tien varressa se oli ollut tai missä kaupungissa. Hän ei muistanut vanhempiensa nimiä tai kasvonpiirteitä. Hän ei muistanut yhtäkään keskustelua, jonka olisi käynyt vanhempiensa kanssa.

Hän ei muistanut mitään, jonka avulla voisi löytää vanhempansa.

Halhe katsahti taas kirjaa ja avasi sen tärisevin sormin.

Johdanto s3
Luonnon lapsia koskeva lainsäädäntö s5
Ulkomaailmassa kasvaneen lapsen havaitseminen ja löytäminen s24
Ulkomaailmassa kasvaneen lapsen sopeuttaminen s129
Kognitiiviskeskitteinen taikuus ja sen käyttö s186


Muutaman sivun mittainen johdanto näytti kertovan vain muutamia tilastotietoja ja lyhyen kuvauksen kirjasta. Vuonna 1984, jolloin kirja oli kirjoitettu, oli löydettyjen ulkomaailmassa kasvaneiden lapsien määrä ollut 325 koko maailmassa, joka kattoi noin viisi prosenttia siitä ikäluokasta. Ulkomaailmassa kasvaneet lapset yleensä löydettiin heidän täytettyään kymmenen, jolloin taikuus kunnolla heräsi.

Lainsäädäntölukukaan ei ollut Halhelle mitään uutta. Ihmisiä oli laissa velvoitettu ilmoittamaan mahdollisesti löytämästään lapsesta tasapainovalvomoon. Sen rikkominen johti vankeusrangaistukseen, ainakin silloin vuonna 1984. Nykyään tuomio taisi olla ehdonalaista ja sakkoja. Toki tilanne taisi riippua siitä, oliko lasta pahoinpidelty, mutta harvoin asia oli sillä tavalla.

Kolmas osio kertoi yksityiskohtaisesti siitä, mitä hoitajan oli tehtävä, kun tämä havaitsi linkin muodostuvan lapsen ja lähimmän oppilaitoksen välillä ja miten tämä pystyi löytämään lapsen. Se osio vaikutti mielenkiintoiselta, mutta Halhe vain kahlasi sen läpi, koska hän halusi jo päästä tietämään mitä kongnitiiviskeskitteinen taikuus oli. Hän selasi nopeasti seuraavankin osion läpi, mutta pysähtyi sen viimeiselle sivulle.

Luonnon lapsen kaapanneet ihmiset ovat luultavasti kasvattaneet lapsensa eristyksissä, joten on mahdollista, ettei lapsi osaa edes lukea tai laskea. Mikäli näin on, on lapsi lähetettävä vuodeksi tai kahdeksi lastenkotiin, jossa tarvittavat taidot opetetaan. Jos lapsi osaa jo esitaidot, voi hän muuttaa suoraan oppilaitokseen.

Usein lapsen kaapanneet ihmiset manipuloivat lapsen tottelemaan heitä ja kiintymään heihin. Jotkut ulkomaailmassa kasvaneet lapset näyttävät selviä vastustamisen merkkejä, kun heidät vapautetaan heidät kaapanneilta ihmisiltä. Jotta ulkomaailmassa kasvanut luonnon lapsi voidaan sopeuttaa kunnolla uuteen elämäänsä kaltaistensa keskellä, on tärkeää, että menneet traumat parannetaan. Tähän käytetään apuna kognitiivisesti keskitettävää taikuutta, jotta lapsi unohtaa hänet kaapanneet ihmiset ja traumaattiset kokemuksensa. Se sallii lapselle mahdollisuuden hyvään ja turvalliseen loppuelämään.


Halhe tunsi kylmänväreiden ilmestyvän iholleen hänen jäädessään tuijottamaan sanaa unohtaa pitkäksi aikaa. Traumaattiset kokemukset? Kaappaajat? Hänet oli taiottu unohtamaan vanhempansa? Hänet oli taiottu unohtamaan lapsuutensa, puolet elämästään! Halhe ei muistanut paljoa, mutta hän muisti, että hänen lapsuutensa oli ollut onnellinen. Hän tunsi sen. Hän tunsi, että hänen vanhempansa olivat olleet hyviä ihmisiä ja hän oli ollut rakastettu. Hän oli rakastanut vanhempiaan. Ja hänet oli laitettu unohtamaan heidät!

Kyynel tipahti kirjan sivulle, jonka reunoja hän oli jäänyt puristamaan kovaa. Taikuus räiskyi hänen käsissään, kaikkialla muuallakin sisällään, hehkuen tummanoranssia, melkein mustaa valoa vasten kirjan sivuja. Halhe pakottautui laskemaan kirjan kädestään, jottei saisi sitä räjähtämään.

Miksei tämä ollut yleistä tietoa? Vai oliko se? Tiesivätkö kaikki, mutta eikö kukaan välittänyt? Miksei kukaan ollut kertonut hänelle? Eikö kukaan välittänyt, miten väärin se oli!

Kongnitiivinen taikuus vaikutti hänestä erikoiselta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että muistin muokkaaminen kuului sen taikuuden lajeihin, jota he pystyivät harjoittamaan. Miten se muka oli luonnollista? Miten luonto pystyi sallimaan jotakin sellaista?

Ja jos se oli mahdollista, mikä muukin oli mahdollista? Kuinka pimeässä heitä oikein pidettiin?
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 14. luku
Kirjoitti: Crysted - 16.12.2018 17:55:29
14. Elka

Elka katseli edessään avautuvaa Porolaaksoa tuntien surun pistoksen sydämessään. Valkean tuhkan peittämä laakso näytti silmiä siristäen melkein talvenomaiselta, mutta se ei todellakaan tuntunut samalta kuin talvi – päinvastoin. Luonto tuntui samaan tapaan tukahtuneelta kuin kaupungissa, mutta kaupungissa luonto oli tukahdutettu, tässä paikassa se oli kuollutta. Mahdollisuuksia elämälle ei enää ollut.

Porolaaksoa ei ollut nimetty siellä asuvien porojen tai kasvavan poronjäkälän mukaan, vaan sen takia, että sen kaikki elämä oli palanut poroksi. Porolaakso eli entinen Viherlaakso oli jo vuosikymmeniä ollut täynnä mustuneita puunrunkoja ja harmaata hiilipölyä, joita sateet eivät suostuneet viemään mukanaan. Kaikesta ei luontokaan voi selviytyä, eikä varsinkaan sellaisesta, jonka oli tuhonnut taikuus.

Jokaisen taikuus on erilainen, se oli yksi ainoista yhteisistä säännöistä, joita taikuudelle voi antaa. Ja kuten Halhe oli kerran fiksusti sanonut, myös jokaisen mieli oli erilainen. Kolmekymmentä vuotta sitten eräs luonnon lapsi ei ollut ollut tyytyväinen siihen, mitä luonto oli antanut, vaan oli halunnut enemmän. Hän oli halunnut hallita kaikkia vuodenaikoja ja yrittänyt riistää toiselta taikovalta tämän voimat. Se oli sytyttänyt Viherlaakson ikituleen, joka oli tuhonnut molemmat osapuolet ja roihunnut monta vuotta paikoillaan, ennen kuin oli syönyt kaiken syötävän ja kuihtunut ravinnonpuutteeseen. Nykyään Porolaaksossa ei kasvanut ruohonkorttakaan, sillä paikka oli maaperää myöten kuollutta.

Elka käveli syvemmälle laaksoon. Jalanjäljet jäivät harmaaseen tuhkaan kuin lumeen, mutta tuhka tuntui omituisen olemattomalta, liukkaalta. Lumi narskui askelten alla, mutta tuhka oli äänetöntä ja kerääntyi tiukasti piiloon kenkien pienimpiin poimuihin. Ilmassa tuntui oleva yhä vanhaa, hivenen tervaisen oloista paksua savua, vaikkei sitä nähnyt. Hengittäminen ei tuntunut vaikealta vain tuhkahiukkasten takia, vaan se jotenkin myös tuntui tunkkaiselta, niin kuin se olisi seisonut paikoillaan vuosikausia. Taikuus valitti ihon alla, halusi pois. Miksi ihmeessä mentori Siilio halusi tavata täällä? Miten täällä muka pystyi keskittymään?

Tuntiessaan jonkin lähestyvän, Elka käänsi vaistomaisesti päätään hivenen vasemmalle. Hän näki tuhkan yllä kiitävän vihertävän tuulen. Tuuli pöllytti tuhkapölyä ja hiilenpalasia ympäriinsä matkatessaan häntä kohti. Muutaman metrin päässä hänestä tuuli pysähtyi ja muodosti suurenevan vihreän valon. Kun vihreä valo hälveni ja tuhkapöly laskeutui, hänen edessään seisoi ruskeassa viitassaan mentori Siilio. Tämän hiukset olivat aivan järjestyksessä liidosta huolimatta. Elka oli yllättynyt siitä, että tämä edes pystyi liitämään laaksoon asti, koska niin kuolleessa paikassa liitäminen tuntui hänestä mahdottomalta ajatukselta.

”Päivää Elka. Löysit paikalle”, mentori tervehti. Hänen liikahtaessaan hänen viittansa helmat kuorruttuivat tuhkaan. Elkan viitta loppui polvitaipeisiin, joten hän joutui putsaamaan jälkeenpäin vain kenkänsä.

”Päivää mentori Siilio. Tätä paikkaa ei ollut vaikeaa tuntea”, Elka sanoi ja yskäisi hieman, sillä tuhkaa oli joutunut hänen kurkkuunsa.
”Sano vain Siilio. Saat minut tuntemaan itseni niin vanhaksi”, mies naurahti. ”Oliko sinulla pitkä matka? Missä mökissä sinä asut?”

”Viidessätoista. Se on noin kahdeksan kilometrin päässä täältä”, Elka sanoi.

Mentorin kasvoilla näytti välähtävän jotain tämän kuullessa mökin numeron, mutta se katosi niin pian, että ehkä Elka kuvitteli koko asian. Mentori Siilio nyökkäsi ja antoi katseensa kiertää ympäri kuollutta laaksoa. ”Ei tämä aina näyttänyt tältä”, hän sanoi surullisesti. ”Taikuus on lahja, mutta myös suuri vastuu.”

”En usko pystyväni keskittymää täällä”, Elka huomautti. Paikan elottomuus tuntui musertavan hänet.

”Sinusta tuntuu ehkä aluksi siltä, mutta täällä pystyt oikeastaan keskittymään omaan taikuutesi paremmin, kun luonto ympärilläsi ei häiritse sinua”, mentori Siilio selitti. ”Tämä on aivan päinvastaista kuin liitäminen. Et saa tuntea olevasi osa luontoa. Oletko koskaan kokeillut taikuuttasi kaupungissa?”

”En”, Elka myönsi. Kaupungissa taikuus pysyi niin syvällä piilossa, että sen käyttäminen tuntui hirvittävän hankalalta. Hän ei edes halunnut yrittää, niin pohjattoman onton olon taikuuden piiloutuminen aiheutti hänessä. ”Eikö se ole sitä paitsi kiellettyä?”

”Ei nyt kiellettyä, muttei kovin suotavaa. Turvallisuutenne takia, sillä tavalliset ihmiset suhtautuvat taikuuteen yhä arveluttavasti. Mutta eivät kaikki välitä suosituksista”, mentori huomautti.

”Mh”, Elka äännähti, tuntien tuhkan taas nenässään. Seeri oli ollut sellainen. Seeri oli nauttinut siitä, että ihmiset olivat jääneet katsomaan hänen leijuttaessaan luoksensa ”muka vahingossa” tiputtamiaan tavaroitaan. Elka ravisti muistot päästään ja keskitti katseensa mentoriin. Hän halusi nopeasti asiaan, koska ei halunnut viettää laaksossa aikaa yhtään enemmän, kuin oli tarve. ”Mistä minä aloitan?”

”Helpointa on aloittaa vaikka kädestä, koska näet sen helposti. Oikeastaan muodonmuutos ei ole teknisesti haastavaa. Sinun täytyy vain kuvitella vahvasti muuttavasi taikuudella itsesi toisen näköiseksi. Jos se sattuu, tiedät, että teet sen oikein.”

”Voiko se sattua liikaa? Tappaa minut?” Elka kysyi.

”No ehkä, jos muutat itsesi kalaksi kuivalla maalla”, mentori Siilio naurahti. ”Toisaalta on hyvä aloittaa jostain vahvasti erilaisesta muutoksesta, jostakin, jonka voit hyvin kuvitella mielessäsi. Esimerkiksi pelkkä sormien pituus on huono paikka aloittaa. Kuvittele vaikka muuttavasi sormiesi väriä näin aluksi.”

”Mutta voiko se jäädä jumiin, jos vaikka muutan käteni räpyläksi?” Elka huolehti. Se oli yksi suurimmista syistä, miksei hän ollut uskaltanut yrittää muodonmuutosta paljoa. Kivun lisäksi.

”Ei tässä vaiheessa. Siitä sinun ei tarvitse huolehtia”, mentori Siilio kertoi.

Elka nyökkäsi ja ojensi kätensä eteensä. Hän yritti kovasti kuvitella muuttavansa sormensa mustiksi. Taikuus ei millään uskaltanut tulla esiin niin kuolleessa paikassa. Hän keskittyi kovasti, pakotti taikuuden hereille. Se ei pitänyt herätyksestä, vaan tunsi olonsa uhatuksi. Sormia alkoi kirveltämään, mutta Elka jatkoi. Se oli varmasti hyvä merkki. Taikuus lähetti kuin pieniä sähköiskuja pitkin hänen kehoaan, jotka saivat hänet säpsähtelemään. Taikuus ei pitänyt siitä, mitä hän yritti tehdä, mutta sormet alkoivat harmaantumaan yhtä tuhkan väriseksi kuin maa hänen allaan. Kipu tuntui nyt siltä, kuin hän olisi kastanut sormensa hitaasti syövyttävään nesteeseen. Se poltteli, kirveli ja paleli samaan aikaan. Se tuntui pistoksilta ja repimiseltä. Musta väri ja kipu eteni hiljalleen hänen sormenpäitään pitkin lähemmäs rannetta. Hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen. Hänen kätensä alkoi tärisemään.

Elka päästi suustaan älähdyksen, kun kipu pakotti hänet luovuttamaan. ”Jos tämä on vastakkaista kuin liito, voiko se haitata liidon opettelemista?” Elka kysyi ostaakseen itselleen aikaa levätä. Hän liikutteli kättään vain tietääkseen, että yhä pystyi.

”Ei. Taikuus ei ole pitkävihainen. Tunnet luutavasti, että se yrittää vastustaa sinua, mutta se ottaa sinut innolla vastaan, kun yrität käyttää sitä luonnolliseen”, mentori Siilio kertoi ja vaikeni, jotta Elka pääsi (tai joutui) taas yrittämään.

Elkaa turhautti, mutta hän kohotti taas kätensä eteensä ja kuvitteli nyt tekevänsä kädestään räpylän. Nyt kun hän näki ihon venyvän hänen sormienväleihinsä, hän tunsi olonsa jotenkin vielä epämukavammaksi. Ei käden kuulunut näyttää tuolta. Elka antoi käden taas laskeutua.

”Eli minun ei täydy heti kuvitella sitä lopputulosta, jonka eniten haluan?” Elka kysyi epätoivoisesti, toivoen, että olisi jokin helpompi keino.

”Ei. Kun opit muuttamaan muotoasi, kaikki muodonmuutokset tuntuvat samoilta riippumatta tuloksesta. Riippuen tietysti kuinka laajalti yrität muuttua.”

Elka nyökkäsi ja vilkaisi taas kättään. Sitä ei sattunut enää, joten se oli ainakin hyvä. Kipu ei jäänyt, mutta taikuutta väsytti ja hän joutui herättämään sen sisällään aina uudestaan yrittäessään.

”Sattuuko se sinua nykyään?” Elka kysyi varovasti. Hän ei ollut varma oliko henkilökohtaisten kysymysten kysyminen kovin sallittua.

”Ei satu, enemmänkin väsyttää”, mentori Siilio kertoi, näyttäen vaivaantumattomalta kysymyksestä. ”Kun opit hallitsemaan sen kunnolla, kipu lakkaa. Tavallaan taikuus tottuu tekemään mitä haluat. Väsymyksenkin kanssa oppii elämään.”

”Ja milloin se sitten lakkasi sattumasta?”

Mentori Siilio avasi suunsa hetkeksi, mutta sulki sen sitten. ”Et ehkä halua tietää”, hän epäröi huultaan pureskellen.

”Haluan”, Elka vakuutti.

”No… Suunnilleen viidenkymmenen vuoden päästä siitä, kun aloitin”, mies kertoi.

Elkan ei olisi pitänyt yllättyä vastauksesta, mutta kyllä hän lannistui. Hän tunsi kulmakarvojensa nousevan korkealle. Viisikymmentä vuotta?

”Se ei tarkoita, etteikö se olisi muuttunut sillä välillä helpommaksi”, mentori Siilio lisäsi.

”Kuinka kauan sinulla sitten kesti, että pystyit pitämään yllä muotoasi koko päivän?” Elka kysyi, tuntien palan kurkussaan. Miten hän kestäisi viittäkymmentä vuotta!

Mentori Siilio jäi pohtimaan. ”Ehkä kahdeksan vuotta, mutta sekin oli tuskan takana. Mutta muista, että jokaisen taikuus on erilaista. Minä saatoin olla vain niitä epäonnekkaita sen suhteen.”

”Tiedätkö sitten kuinka kauan muilla muodonmuuttajilla yleensä kestää?” Elka yritti lannistuneena.

”Olen tavannut elämäni aikana vain kaksi, niin harvinaisia me olemme. Heillä kesti kauemmin kuin minulla”, mentori kertoi.

Elka tunsi solmun painavan vatsassaan ja se varmasti näkyi hänen kasvoiltaan. Hän vilkaisi kättään lannistuneelta. Kyllähän hän tiesi, että tästä oli tulossa vaikeaa, mutta…

"Taikuutemme tekee muuttumisen mahdolliseksi, mutta jotkut ovat sitä mieltä, että se on luotu käytettäväksi vain luonnon hyväksi, ei itsellemme", mentori Siilio selitti. "He sanovat, että me toimimme luonnon lakeja vastaan. Jotkut sen takia halveksuvat muodonmuuttajia."

”Mutta toukastakin tulee perhonen”, Elka yritti ja puristi kätensä höllästi nyrkkiin. ”Se on luonnollista.”

”Aivan, mekin olemme toukkia. Nykyään todellinen tarkoituksemme on paljolti unohtunut, kun kasvatamme lapsemme ihmisiksi ja osaksi nyky-yhteiskuntaa. Mutta muistatko sinä, keitä me oikeasti olemme?” mentori Siilio kysyi.

Ai niin. ”Muistan”, Elka myönsi. Koulussa oli toki kerrottu heidän historiastaan ja oikeasta luonnostaan, mutta sitä painotettiin kovin vähän nykyään. Luonnon lasten tehtävä oli pitää yllä luonnon järjestystä. He eivät oikeastaan olleet ihmisiä, vaikka syntyivät ihmisruumiiseen. Se oli vain heidän toukkavaiheensa, kunnes he muuttuisivat perhosiksi. Se tapahtui, kun he oppivat liitämään. Silloin heistä oli mahdollista tulla osa luontoa. He eivät tarvinneet enää kehoa, vaan pystyivät elämään osana luontoa.

”Minä vietin monta vuotta unohtaen, kuinka olla ihminen”, mentori Siilio selitti katse kuolleissa puissa. ”Se ei ollut nuoruudessani tavatonta. Silloin meidän oli pysyttävä piilossa ihmisiltä, joten oli turvallisinta toteuttaa oikeaa tarkoitustamme. Ehkä muodonmuuttaminen oli siksi minulle, ja muille, niin hankalaa. Olimme olleet niin pitkään osa luontoa, että luontoa vastaan kääntyminen oli vaikeaa. Muodonmuutoksesta ei oikeastaan ole puhuttu koskaan, koska emme halua yllyttää nuoria kokeilemaan sitä. Kerromme, että se on kivuliasta ja kestää vuosia, mikä on totta, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista. Mutta ehkä se on tavallaan vastoin luonnon lakeja.”

”Miten voi olla väärin olla oma itsensä?” Elka kysyi hiljaa.

Mentori Siilio katseli häntä myötätuntoisesti. ”Se että jokin on vastoin lakia ei tee siitä väärää”, tämä selitti. ”Voisihan samalla tavalla sanoa, että taikuutemme on vastoin fysiikan lakeja. Mutta todellisuudessa taikuus on vain jotain, jota ei vieläkään osata selittää tieteen avulla. Ehkä fysiikan lait ovat väärässä.”

”Onko luonto sitten väärässä?” Elka epäröi.

Mentori Siilio naurahti. ”Tämä menee niin metafyysiselle tasolle, etten ole vieläkään varma mitä vastata. Olen miettinyt tätä asiaa vuosikymmeniä”, hän sanoi ja piti pienen tauon. ”Ehkä olen väärässä kaikessa. Mutta sinun täytyy tietää se, että luonto ei ole henkilö, jonka mielen me muotoamme muuttamalla pahoitamme. Älä ikinä tunne oloasi syylliseksi olemalla itsesi. Luonnossakin on poikkeuksensa.”

Elka nyökkäsi ja vilkaisi kättään epävarmasti. ”Luuletko sitten, että minulla on mahdollisuus?”

”Ehdottomasti”, mentori Siilio sanoi lempeästi. ”En kuitenkaan voi luvata, että oppisit sen vuodessa tai parissa. Silti… ymmärrät ehkä, että tämän opettaminen sinulle on hieman… arveluttavaa. Oikeastaan olisi hyvä, jos et kertoisi kenellekään.”

”En kerro”, Elka lupasi, vaikka tavallaan oli jo kertonut Kilvelle. Ei Kilveä laskettaisi, Kilveen hän luotti sataprosenttisesti.

”Yritähän sitten”, mentori Siilio sanoi ja nyökkäsi hänen kättään kohti.

Niinpä Elka yritti.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 15. luku
Kirjoitti: Crysted - 23.12.2018 17:22:57
15. Valona

Sen jälkeen, kun Halhe oli yllättänyt Valonan kesäisellä kukkaniityllä syksyn keskellä, Valona oli kirjoittanut tarkasti muistiin jokaisen havaintonsa, jonka hän oli tehnyt Halhen yllätyksestä. Se ei ollut tietenkään tuntunut oikealta kesältä, syksy oli tuntunut niin vahvasti kaikkialla muualla ympärillä. Taikuus oli kyllä aistinut eron ja pysynyt etäällä, mutta kesän näkeminen oli auttanut antamaan hänelle yhteyden kesään. Valona oli alkanut muistamaan uusia asioita kesästä: lämpimän ruohon paljaita varpaita vasten, kukkien terälehtien pehmeyden, auringonvalon välkkymisen vihreiden lehtien läpi, heinäsirkkojen sirityksen, kesäöiden valoisuuden... Hän ymmärsi nyt virheensä, jonka hän oli tehnyt kesän merkit -kansionsa kanssa: hän oli kirjoittanut ylös hetket, joina hän oli kerännyt merkit, mutta hän ei ollut kirjoittanut ylös miltä hänestä oli tuntunut ja mikä siinä hetkessä oli ollut erityistä.

Kun Valona ajatteli kesää, hänelle tuli mieleen varsin erityinen hetki sen vuoden alkukesästä. Oli ollut lämmintä ja ilmassa oli tuoksunut kymmenen eri kukkaa. Hän oli ollut viimeistelemässä osuuttaan Vuodenkimaran puutarhasta muutamaa päivää ennen valmistujaisiaan. Se oli suuri puu, joka oli risteytys kymmenestä hedelmäpuusta, jotka olivat kaikki kukkimisvaiheessa. Se puu oli vaatinut paljon hoivaa, jotta eri osuudet eivät olleet hylkineet toisiaan. Muut olivat sanoneet hänen yritystään tuhoon tuomituksi, mutta hän oli onnistunut ja puusta oli tullut oikea nähtävyys, jota oppilaat, opettajat ja jopa muutama tiluksilla vieraileva oli tullut katsomaan. Valona oli hehkunut ylpeyttä nähdessään muiden vaikuttuneet katseet tarkkaillessaan puun yksityiskohtia. Yksi puuta katsomaan tulleista oli ollut hän.

Hän oli painanut kätensä puun runkoa vasten ja sulkenut silmänsä. ”Se on oikein kaunis, Valona”, hän oli sanonut ja avannut viimein silmänsä katsoakseen Valonaa. ”Taikuutesi on siinä vahvasti läsnä. Olet hyvin edistynyt ikäiseksesi.”

”Kiitos”, Valona oli sanonut hymyillen. ”Mutta se on vielä kesken. Kirsikan ja omenan raja ei oikein sulaudu kunnolla yhteen”, hän oli sanonut ja osoittanut rajaa, jossa kirsikkapuu ja omenapuu erosivat toisistaan, jättäen väliinsä huomattavan raon.

”Ei sitä kukaan huomaa.”

”Ehkä, mutta-”

”Sinä huomaat”, hän oli naurahtanut, silmissään pehmeä katse. ”Sinä huomaat kaikenlaista, mitä muut eivät.”

Valona oli hymähtänyt. ”Niin”, hän oli sanonut ja yrittänyt taikuudellaan suostutella kirsikkaa ja omenaa yhteen, mutta ne olivat hyljeksineet yhä toisiaan, ihan kuin niiden välillä olisi ollut jotain, mitä hän ei ollut huomannut.

Hänen kätensä oli yhä puun runkoa vasten, joten hän oli varmasti tuntenut Valonan taikuuden sormenpäitään vasten ja näyttänyt huomaavan saman. Hän oli noussut varpaisilleen ja kurkkannut kirsikan ja omenan oksien väliin ja vetänyt sieltä jotain. Hän oli pidellyt etusormensa ja peukalonsa välissä tammenterhoa, jonka hän oli ojentanut Valonalle.

”Oho, miten tuo joutui sinne”, Valona oli ihmetellyt katselleen puutaan, sillä hänen puussaan ei ollut tammea.

”Ehkä joku orava oli ajatellut tuon olevan hyvä paikka talvivarastolle”, hän oli sanonut hymy suupielillään ja vilkaissut puuta. Sitten he olivat saaneet saman ajatuksen ja antaneet taikuutensa virrata puuhun. Kirsikka ja omena olivat sulautuneet toisiinsa kuin ne olisivat yksi ja sama ja samalla heidän eriväriset taikuutensa olivat sulautunut yhteen kuin samaksi ja se oli tuntunut joltain, mille ei ollut sanoja. Hän oli katsonut Valonaa, ja Valona oli katsonut häntä, ja sitten hän oli suudellut Valonaa.

Valona piteli kädessään sitä tammenterhoa, jonka hän oli säästänyt suudelman jälkeen, vielä silloin edes tietämättä, että siitä olisi voinut olla hyötyä kesän merkkinä. Hän hymyili muistolle pyörittäessään tammenterhoa kädessään, mutta hymy katosi nopeasti, kun hän muisti heidän viimeisen keskustelunsa, joka oli käyty hänen valmistujaispäivänään. Hän ei uskonut sielunkumppanuuteen.

Valona laski tammenterhon kesän merkit - kansionsa päälle. Hän oli heittänyt monta kymmentä kasvia roskiin kansiostaan. Hän oli pitänyt valmistujaisruusunsa ja muutaman muun: Yhden ensimmäisistä daalioista, joita he olivat istuttaneet kukkanummelle, erään päivänkakkaran, jonka hän oli poiminut (salaa) kaupan pihalta käytyään ensimmäistä kertaa kyläkaupassa ja voikukan, joka oli kasvanut piknikliinan vieressä heidän vietettyään mökkikavereidensa kanssa keskiyön piknikkiä pihalla. Ne olivat kaikki erityisiä kokemuksia, joita Valona vaali sydämessään ikuisesti.

Syksy väsytti yhä, mutta kun Valona oikein keskittyi johonkin puuhaan, hän saattoi antaa väsymyksen painua takaa-alalle. Hän oli kaivanut kukkanummelta juurineen ylös yhden keltaisen tulppaanin ja istuttanut sen ruukkuun, jota piti työpöydällään huoneessaan. Hän käytti joka päivä hieman taikuutta pitääkseen sen elossa. Tuntui hyvältä olla määränpää, vaikka se olisikin niin pieni kuin pitää kukka elossa seuraavaan kesään asti, jotta hän voisi istuttaa sen pihalle. Hän oli tehnyt jopa aikataulun ja laittoi herätyskellon herättämään hänet kahdeltatoista. Hän oli pyytänyt Halhea lainaamaan Vuodenkimaran kirjastosta muutaman romaanin, sillä Valona oli päättänyt, että lukisi joka päivä ainakin viisikymmentä sivua jotain, kävisi joka päivä pihalla ja auttaisi Halhea ruuanlaitossa. Hetken mielijohteesta hän oli pyytänyt Halhea myös lainaamaan klassisen Vuodenkierron sadut, josta alun perin koko käsitys sielunkumppanista oli lähtenyt liikkeelle.

Valona ei aikonut antaa väsymyksen voittaa. Tuntui hyvältä saada kontrolli takaisin.

***

Ilmassa tuoksui ihanasti kaneli ja kardemumma, kun Valona levitti omenapiirakan taikinaa vuokaan. Valona leipoi ensimmäistä kertaa sitten kesän. Omenapiirakka oli Halhen lempipiirakka ja syksyn sadosta oli vielä muutama omena jäljellä, jotka piti käyttää ennen kuin niiden kuori alkoi kurtistumaan.

Valonan kasvoille nousi hymy. Oli mukava yllättää Halhe jollain mieluisalla, sillä kun talvi oli lähestymässä, myös Halhe oli alkanut syömään enemmän. Halhe oli ollut niin kiltti järjestäessään hänelle sellaisen yllätyksen. Kaiken lisäksi nyt Halhe tuntui kaipaavan piristystä, sillä hän oli ottanut aika raskaasti sen, että hänet oli laitettu taikoen unohtamaan vanhempansa.

Valona ei ollut koskaan kuullutkaan minkään kongitiivisen taikuuden muodoista, vai mitä lie Halhe olikaan selittänyt. Mutta toisaalta, jos sellaista oli olemassa, mahtoiko se toimia muihinkin kuin lapsiin? Hänen lapsuudessaan oli kyllä sellaisia aikoja, joita hän ei halunnut muistaa.

Valona alkoi kaatamaan täytettä vuokaan. Muut olivat kaupungissa, joten Valonalla oli koko mökki itselleen. Hiljainen mökki tuntui vieläkin kovin oudolta. Yleensä he leipoivat Halhen kanssa yhdessä, mutta nyt hän oli innostunut aloittamaan piirakanteon yksin, koska ei ollut keksinyt muutakaan tekemistä. Ehkä hän kävisi pienellä kävelyllä sillä välin, kun piirakka oli uunissa.

Tai ehkä hän jatkaisi kasvimaapiirrosta.

Valona huokaisi ja pudisti päätään. Hän oli pitkästä aikaa suhteellisen iloinen, eikä halunnut pilata hyvää tuultansa epäonnistuneen piirroksen takia. Ehkä hän aloittaisi kokonaan uuden piirroksen. Ehkä hän lähtisi metsään piirtämään. Toisaalta, metsä oli niin kaukana… Ehkä hän sen sijaan ikuistaisi pihan omenapuun, jonka lehdet eivät olleet vielä kokonaan ehtineet pudota maahan.

Ovessa kävi koputus. Kummallista, kukakohan siellä mahtoi olla? Ehkä Melta? Jospa tämä ei muistanut, että Halhe oli kaupungissa.

Valona tyrkkäsi piirakan nopeasti uuniin ja käveli sitten ovelle. Ihmeekseen hän näki sen takana odottavan Aanan.

”Hei”, Aana tervehti ja sipaisi hieman paksuja punaisia kiharoitaan otsalta sivummalle. Tämän kapeissa kasvoissa oli enemmän pisamia, kuin Valona muisti.

”Hei”, Valona tervehti hymyillen toiselle ystävällisesti. ”Mikäs sinut tänne tuo?”

”Ajattelin vain piipahtaa”, Aana sanoi ja asteli eteistä kohti, joten Valona painautui eteisen seinää vasten päästääkseen tämän sisään. ”Olet kuulemma ottanut syksyn raskaasti, mutta hyvältähän sinä näytät!”

”Joo, vähän vaikeaa oli, mutta nyt on paremmin”, Valona vakuutti sukien hiuksiaan korvansa taakse, vaikka väsymys yhä painoi. ”Kiitos muuten siitä kukkanummesta. Se oli kivasti tehty.”

”Mitäs pienistä, Halhen ideahan se oli”, Aana selitti ja riisui metsänvihreän viittansa naulaan. Sen alla tällä oli polviin yltävä tunikamainen sininen mekko, jossa oli ranteista levenevät hihat ja kultainen vyö vyötäröllä. Mekon alla paksut lettikuvioiset mustat sukkahousut. ”Oi, hyvä tuoksu.”

”Laitoin juuri omenapiirakan uuniin”, Valona selitti heidän kävellessään olohuonetta kohti.

”Oi kuinka kiva, että sellaistakin jaksat jo tehdä”, Aana sanoi jotenkin kuin puhuisi lapselle, vaikka heillä oli vain vuosi ikäeroa. Valonaa hieman ärsytti, että toinen oli niin vakuuttunut siitä, että hän olisi ollut jotenkin sairas. Mitä Halhe oli mahtanut tälle kertoa?

”Saitko kukat unten maille hyvin?” Valona varmisti.

”Juu, vaikka no tietysti se vähän menee syksyn tehtävien puolelle, joten haastavaahan se oli, mutta kyllä minä siitäkin selviydyin”, Aana kehuskeli. ”Olisin tietysti voinut pyytää Viraa auttamaan, niin se olisi hoitunut nopeasti, mutta kyllä minä selviydyin.”

”Vieläkö te olette yhdessä?” Valona kysyi. Vira oli vuotta Aanaa vanhempi syksyn lapsi, jonka kanssa tämä oli alkanut seurustelemaan jo Vuodenkimarassa.

”Totta kai, ei hän minusta niin helpolla pääse”, Aana hymähti. ”Varsinkaan kun osaan nyt liitää, niin voin käydä hänen luonaan vaikka kuinka usein”, hän kehuskeli.

Valonakin naurahti. ”No sepä hyvä”, Valona totesi aivan yhtä teennäisen pirteästi. Hän oli jo unohtanut, miten raskasta heidän välinen ystävyytensä todella oli.

He eivät olisi varmaankaan olleet ystäviä, elleivät olisi ajautuneet samaan kaveripiiriin. Aanan sisko oli vuotta nuorempi Eima, myöskin kesän lapsi, jonka kanssa Valona oli ystävystynyt heti Vuodenkimaraan päästessä. Tai no tietysti sisko oli kyseenalainen käsite, kun puhuttiin luonnon lapsista, sillä joko he olivat kaikki sisaruksia toistensa kanssa tai sitten eivät olleet kukaan, riippuen siitä miten asiaa tarkasteli, mutta Aana ja Eima olivat kasvaneet samassa lastenkodissa ja Aana oli tavallaan ottanut Eiman siipensä suojaan.

Kyseinen ei ollut harvinaista lastenkodeissa kasvaessa, joissa kaikki jakoivat samat hoitajat, joten nuorimmilla side muodostui usein vanhempaan lapseen, jos tämä oli tarpeeksi kiltti tai ulospäinsuuntautuva ottaakseen toisen siipensä suojaan. Valonasta Aanan ja Eiman suhde oli tuntunut enemmänkin siltä, että Eima ihannoi Aanaa ja teki mielellään pikkuaskareita tämän puolesta, mutta kaipa Aana antoi sitten Eimalle turvallisuudentunnetta, kun tämä suostui hoitamaan vaikeampia asioita tämän puolesta, esimerkiksi puhumaan opettajille, koska Eima oli varsin ujo. Eima oli ehkä vähän naiivi ja oli aina vaikuttanutkin ikäistään nuoremmalta, mutta Valona silti piti tästä. Kyllä hän piti Aanastakin, mutta he vain olivat molemmat niin kilpailuhenkisiä, että heidän välilleen tuli usein kahakkaa.

”Minä juttelin Eimalle tuossa pari päivää sitten”, Aana aloitti. ”Puhelimessa tietysti. Olen käynyt siellä pari kertaa liitäen, mutta hänkin on nykyään niin väsynyt, ettei jaksa oikein puhua”, Aana kertoi. ”Olisin vienyt hänetkin katsomaan sitä kukkaniittyä, mutta hän ei olisi millään jaksanut kävelle niin pitkää matkaa.”

Eima asui mökki numero kolmosessa, joka oli niin kaukana heidän mökeistään, ettei Valonakaan ollut tavannut tämän kanssa kuin kerran Vuodenkimarasta lähdön jälkeen. He olivat kyllä soittaneet silloin tällöin, mutta syksyn saapuessa sekin oli vähentynyt.

”Niin, se on harmi”, Valona myönsi. ”Miilastakaan en ole kuullut paria puhelinsoittoa enempää”, Valona totesi. Miilakin oli Valonan ikäinen kesän lapsi, joka asui nykyään kasimökissä.

”En minäkään. Kävin siellä ehkä… odotas, toissaviikkona?” Aana mietti. ”Liitäen tietysti”, tämä kehuskeli taas ja kohensi asentoaan sohvalla. ”Hän ei näyttänyt hyvältä, paljon väsyneemmältä kuin sinä.” Valonasta tuntui hieman paremmalta tietää, että muilla meni huonommin kuin hänellä, joka tietysti oli vähän ilkeää, sillä toiset olivat hänen ystäviään. Mutta varmasti jos Aana olisi tullut käymään toissa päivänä, Valona olisi näyttänyt paljon huonommalta itsekin.

Valona, Aana, Eima ja Miila olivat kaikki nukkuneet samassa makuusalissa muutaman muun kesän lapsen kanssa, koska nykyään oli tavallista, ettei saman vuosiluokan oppilaita ollut tarpeeksi täyttämään kokonaista makuusalia, joten eri ikäluokkien oppilaita oli laitettu samoihin makuusaleihin. Aana ei ollut ikinä ystävystynyt niinkään oman ikäistensä kanssa. Tämä oli heidän ystäväryhmässään omaksunut isosiskon aseman ja siinä missä se oli kyllä ollut hyödyllistä usealla tavalla varsinkin alkuvuosina, se oli toki välillä tuntunut ärsyttävältä, koska Aana oli kohdellut heitä usein kuin he olisivat kovinkin nuoria tajuamaan jotain asioita. Toisaalta Valona oli tyytyväinen, etteivät he olleet saman ikäisiä ja käyneet siten samoilla tunneilla, koska muuten hän olisi muun kilpailun lisäksi joutunut kilpailemaan luokan parhaimman asemasta.

”Niin, mutta kaipa syksy jättää jälkensä meihin kaikkiin”, Valona totesi.

”Niin, no minä en tietysti enää kauheasti tunne sitä”, Aana sanoi jokseenkin ylimielisesti. ”Ryhmänohjaajani oli oikein yllättynyt, kun opin liidon niin nopeasti, hän sanoi, ettei ole nähnyt sellaista moneen vuoteen. Meltaa tietysti harmitti aluksi, kun hän joutui kävelemään yksin liitokursseille, mutta eipä taida enää harmittaa, kun hän sai viimein rohkaistua Halhen suhteen”, Aana naurahti.

”Niin”, Valona hymähti. Häntä alkoi kovasti väsyttämään, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn. Hänhän ei antaisi Aanalle syytä sääliä häntä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 15. luku
Kirjoitti: Okakettu - 01.01.2019 12:30:02
Finitaukoni on kestänyt kiireiden ja muun vuoksi ihan järkyttävän kauan, mutta nyt olen viimeinkin kommentoimassa näitä uusia lukuja. Oli tosi ihana palata taas tämän tarinan pariin, tunnelmoida taikuutta ja vuodenaikojen merkitystä ja päästä taas seuraamaan hahmojen edesottamuksia. <3

Olen ollut tosi talvi-fiiliksissä tässä viime aikoina, joten 10. luku ja se, miten Elka tavoitteli yhteyttään talveen vetosi minuun jotenkin tosi paljon. Hän muisti talven kylmyyden, pysähtyneisyyden, kirpeyden, puhtauden ja hiljaisuuden. Narskuvat askeleet ensilumen sadettua. Lumen paino umpihangessa kahlatessa. Pihalla höyryävän hengityksen. Kuurakuviot ikkunalaseissa. Kylmien talviaamujen kuurapölyn ilmassa. Ahh, niin hienosti kuvailtu. Tarinan maailmasta ja taikuudestakin saatiin uutta mielenkiintoista tietoa - se, että mentorit käyvät yleensä tavallisen opettajankoulutuksen oli taas sellainen jännän arkinen yksityiskohta, joka sopii tähän tarinaan hyvin. :)

Valonan luku alkoi tosi surumielisissä merkeissä, kyllähän tuollainen lapsuus kertoo paljon Valonan nykyisestä täydellisyydentavoittelusta ja siitä miksi hän on niin erityisen epävarma voimiensa suhteen. :( Loppu taas oli ihan hirmu koskettava, ihanaa, että Halhen ja muiden suunnitelma onnistui! Kesämuodostelma kuulosti jälleen ihan todella kauniilta. Entäs sitten Kilven luvun alku, Kilve neulomassa lapasia! <3 Voi Kilveä, hän on niiin huono välinpitämättömäksi tekeytymisessä. :D Eniten hän rakasti sitä, että se katse oli vain hänelle. Sellaista ilmettä ei saanut Elkan kasvoille kukaan muu kuin hän. Ahh nämä kaksi, en kestä!

Apua, 13. luku vei tämän kyllä odottamattomaan suuntaan! Toisaalta kyllähän taustalla on aina välillä pilkahtanut sellaisia vihjeitä, ettei kaikki ole miltä näyttää, tai siltä ainakin tuntuu nyt tämän luvun jälkeen. Halhea ei nyt enää uusimmissa luvuissa esiintynyt, mutta odotan kyllä kauhunsekaisella mielenkiinnolla, mitä hän aikoo tällä tiedolla tehdä, ja kertooko hän siitä muille. Entä, miten muut reagoivat? Valonalla on omat epämiellyttävät kokemuksensa... Mitä sen jälkeen, apua? Luku 14. oli tunnelmaltaan taas erilainen, mutta tykkäsin siitä todella paljon, ja olen näemmä ylipäätään tykästynyt entistäkin enemmän Elkan kertojanääneen näiden uusien lukujen myötä. Tykkäsin myös tosi paljon tuosta oikean ja väärän pohdiskelusta, tässä tarinassa viehättää miten taikuudessa ja siitä puhumisesta on myös sellainen filosofinen ote. Valona-parka taas sen sijaan, kunpa hänen alakulonsa viimeinkin hellittäisi - alku vaikutti jo hyvältä, mutta sitten Aanan piti olla niin inhottava :(.... Entäs tuo mystinen hän sitten, tahdon kuulla lisää!

Kiitos hirmuisesti näistä luvuista! <3 Ja ai niin, pakko sanoa tässä, että marraskuun originaali-nanoprojektisi kuulosti hirmuisen kiinnostavalta, mitä siitä nanotopasta luin. Lukisin ehdottomasti, jos aiot joskus julkaista! :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 16. luku
Kirjoitti: Crysted - 01.01.2019 18:47:27
Okakettu: Mua vähän harmittaa, että oon nyt julkassu tätä hitaammin kuin aioin, koska halusin julkasta tätä tavallaan samaan aikaan oikean elämän vuodenaikojen kanssa, joten nyt ollaan vielä jumissa syksyssä, mutta kyllä se talvikin tulee sieltä pikku hiljaa :D Että lisää talvifiilistelyä on tulossa, mutta juonen takia kestää pikku hetki ennen kuin päästään sinne asti :D Halhen ajatuksista saadaan lisää tietoa vasta 17. luvussa, mutta sitä ennen tää Kilven luku :) Heh, välillä kyllä harmittelen sitä, että oon päättänyt tehä luvun aina jokaisen näkökulmasta vuorotellen, koska tavallaan sitte jotkut juonenkäänteet (niin kuin nyt Halhen) jää tavallaan paussille hetken ajaksi, mutta kaipa se luo tavallaan jonkinlaista jännitystä ja odotusta tarinaan :D Oi ihana tietää, että mun nanoprojekti vaikutti kiinnostavalta, mutta se jää kyllä hetkeksi tauolle kun keskityn vetämään ainakin tän eka loppuun (plus on pari muutakin tarinaa, joita kirjottelen tällä hetkellä), koska musta tuntuu pahalta jos on kauheesti keskeneräsiä jatkiksia työn alla :D Mutta ehdottomasti jossain vaiheessa tätä vuotta haluaisin alottaa senkin julkasun! Kiitos paljon kommentistasi, se piristi paljon ja sai mut viilaamaan seuraavan luvun julkasukuntoon :)

16. Kilve

Kaupungissa oli harvinaisen synkkä tunnelma. Taivas oli peittynyt tummiin pilviin. Vasta vähän aikaa sitten oli satanut, joten maa oli täynnä kuralätäköitä, jotka sottasivat kengänpohjat. Kilve, Elka ja Halhe kävelivät päämäärättömästi ympäriinsä jo kolmatta tuntia, eikä kukaan varsinaisesti halunnut olla siellä. Tuntui, että koko kaupunkikin oli tavallista vihaisempi. Autot kiisivät kovaa jalankulkijoista välittämättä ja roiskivat kuravettä ympäriinsä. Ihmiset tönivät toisiaan halutessaan päästä mahdollisimman nopeasti kotiin työpäivän jälkeen.

Kaupunki oli tavallinen meluava itsensä, mutta kukaan heistä kolmesta puhunut. Elkaa turhautti kivulias muodonmuutosharjoitus ja jopa aina iloinen Halhe oli hiljainen ja apaattinen. Mutta kaipa tällä oli oikeus.

Halhe oli ehkä vähän suuttunut Kilvelle, ettei hän ollut ottanut kantaa hänen asiaansa ponnekkaammin. Kyllä häntä harmitti Halhen puolesta, koska olihan se tietysti epäreilua, että Halhe oli taikuudella laitettu unohtamaan vanhempansa, mutta hän ei vain oikein ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Hänellä ei ollut koskaan ollut vanhempia. Kilve tiesi, että kaikenlaista taikuutta oli olemassa, mutta useimmat erikoistaikuudet olivat hyvin vaikeita, eikä niihin moni pystynyt. Mutta ei hän ollut tiennyt, että niitä noin vain käytettiin ihmisten tietämättä. Olihan se vähän karmivaa.

Kilven oli turha edes haaveilla erikoistaikuuksien oppimisesta. Hän ei todellakaan ollut sinä päivänä vitsailutuulella, koska hänellä oli myös syynsä huonotuulisuuteen. Hänen ryhmänohjaajansa oli todennut eilisessä välikatsauksessa, että hänellä oli heikko aura. Hän ei ehkä koskaan oppisi liitoa kunnolla. Hän ei ehkä koskaan oppisi käyttämään taikuuttaan muuhun kuin yksinkertaiseen leijuttamiseen ja valon aikaansaamiseen. Hän olisi ehkä ikuisesti huono.

Kilve potkaisi pikkukiveä kengänkärjellä. Se pomppi pitkin vanhojen purukumien tahraamaa jalkakäytävää ja pysähtyi liikennevalopylvään viereen. Kilve huokaisi kaulahuiviaan vasten ja nosti katseensa ympäristöönsä. Vasta silloin hän huomasi, että Halhe oli jäänyt jälkeen. Tämä tuijotti parhaillaan elektroniikkakaupan ovea kovasti pohtivan näköisenä.

”Minä poikkean täällä”, Halhe huikkasi heille.

”Mitä varten”, Kilve ihmetteli.

”Haluan vähän katsella”, Halhe tyytyi toteamaan ennen kuin katosi ovesta sisään.

Se tekniikka, jota heillä oli käytössä mökissä, oli varsin alkeellista elektroniikkakaupan tuotteisiin verrattuna. Heidän telkkarinsa oli usean kymmenen sentin paksuinen, särisevä ja antoi sähköiskun, jos sen ruutua kosketti sen päällä ollessa. Mökin ainoa puhelin oli kiinni seinässä, eikä siltä voinut kysyä päivän säätä tai lähimmän ravintolan arvosteluja vaikka ilmeisesti se oli mahdollista sellaisilla älyluureilla, joita tavalliset ihmiset kantoivat mukanaan. Silloin, kun Kilve oli valmistunut Vuodenkimarasta, sen tietokoneluokka oli ollut vasta työn alla, joten hän ei juurikaan osannut käyttää moisia vempelimiä, joita liikkeen ikkunassa esiteltiin.

Kilve vilkaisi Elkaa, joka ei näyttänyt kovin kiinnostuneelta menemään sisään kauppaan. Toisaalta eipä Halhe ollut pyytänyt heitä mukaan.”Mitä haluaisit tehdä?” Kilve kysyi.

Elka naurahti hieman tympääntyneesti. ”Päästä täältä heti pois.”

”Mennäänkö rannalle?” Kilve ehdotti, kädet nahkatakin taskuissa. Ranta näkyi jo pienen puiston lävitse muutaman kymmenen metrin päässä.

Elka vilkaisi Kilveä nopeasti, ehkä ajatellen yhtä lailla heidän kesäisiä rantareissujaan. ”Mennään vain”, hän sanoi.

Päivä oli pilvinen, joten jokikin näytti varsin harmaalta. He kävelivät tyhjällä rannalla, jolle oli inhottavasti jätetty tyhjiä pillimehupurkkeja ja voileipäpakkaus. Mahtoivatkohan ne olla jääneet siihen kesästä? Silloin, kun aurinko oli porottanut niin paahtavasti, että ranta oli ollut täynnä uivia ihmisiä? Kilve ja Elkakin olivat löytäneet silloin pienen vapaan läntin itselleen rannan reunalta. Kilve oli opettanut Elkaa uimaan, koska Elka ei ollut koskaan yrittänyt. Kilven lastenkoti oli ollut meren rannassa, joten hän oli oppinut uimaan pienenä. Elka oli kasvanut sisämaassa, eikä pitänyt joesta kovinkaan paljoa. Tämä oli sanonut, ettei uimataidolle ollut tarvetta, jos ei asunut suuren vesimäärän läheisyydessä, mutta kahlannut silti veteen ja räpiköinyt muutaman metrin pätkiä Kilven luo.

Elkan silmissä oli ollut hätääntynyt katse, kun tämä oli räpiköinyt Kilven luokse, mutta heti, kun tämä oli saanut otettua tukea Kilvestä, tämä oli voinut huokaista helpotuksesta. Kilve oli hymyillyt ja kehunut miten Elkalla meni hyvin ja kehottanut tätä lähtemään takaisin päin, mutta Elka oli aina viivytellyt takaisin uimisessa roikkuen kiinni Kilvessä, joka salaisesti oli miellyttänyt Kilveä.

Elkan märät hiukset olivat kutitelleet hänen olkapäätään, kun Elka oli kiertänyt käsivartensa Kilven kaulan ympärille kerätäkseen voimia takaisinuimismatkalle. Aurinko oli saanut vesipisarat tämän hiuksissa ja iholla kimmeltämään. Elka oli aina välillä potkaissut häntä jalkaan yrittäessään pysyä pinnalla, mutta Kilve ei ollut välittänyt, hän oli ollut vain iloinen, että oli saanut olla niin lähellä toista.
Elka ei ollut täysin oppinut uimaan, mutta pysynyt hetken aikaa pinnalla räpiköiden, joka oli alku. Kilve oli ajatellut, että heillä olisi aikaa opetella lisää.

Nyt hän tiesi olleensa väärässä.

”Mentori Siilio ehdotti, että yrittäisin kokeilla muodonmuuttamista kaupungissa”, Elka herätti Kilven muisteluistaan. Kilve vilkaisi Elkaa, joka vilkuili ympärilleen. Rannalla ei ollut ketään muuta, mutta se ei tarkoittanut, ettei lähistöllä olisi ihmisiä. Sadan metrin päässä olevalla sillalla ajoi autoja koko ajan. Joen toisella puolella olevalla lenkkeilypolulla näkyi muutama koiranulkoiluttaja.

”Koska muodonmuuttaminen on helpompaa siellä, missä ei ole paljoa luontoa”, Elka jatkoi. ”Hän sanoi, että ainakin saisin ajan kulumaan kaupungissa”, hän naurahti ja veti sitten hanskansa pois. Hän puristi kätensä nyrkkiin hetkeksi ja levitti sormensa sitten mahdollisimman kauas toisistaan. Elkan kulmat kurtistuivat keskittymisestä ja sitten kalpeat sormet alkoivat muuttumaan hitaasti harmahtaviksi kuin savu. Sormet värisivät hivenen, ja Elkan kasvonpiirteet olivat jännittyneet. Silmistä paistoi kipu. Kilveä inohtti nähdä sellainen ilme Elkan kasvoilla. Harmaa väri oli nyt edennyt hihan alle.

Elka veti nopeasti henkeä, sillä oli jäänyt pidättelemään hengitystään. Elka käänsi kätensä ympäri ja paljasti yhtä savunharmaan kämmenpuolen. Hän puristi kätensä nyrkkii ja sitten avasi sen. Sitten hän vilkaisi Kilveä, käsi yhä täristen muodonmuutoksesta.

”Sinua sattuu”, Kilve huomautti kulmat kurtussa.

Elka pidätti taas hengitystään ja vilkaisi kättään. Sitten hän joutui päästämään muodonmuutoksesta irti ja käsi palautui nopeasti normaalin väriseksi. Elka tasasi hengitystään hetken aikaa. ”Se vaatii sitä.”

Kilve mutristi suutaan, sillä hän tiesi, ettei voisi muuttaa Elka mieltä. Elka laski katseensa taas käteensä ja tämän kulmat kurtistuivat. Tällä kertaa väri oli sininen, samansävyinen sininen, kuin se, joka pilkotti Elkan silmissä päivä päivältä vahvemmin. Käsi alkoi taas täristä ja Elkan silmät siristyivät.

Kilve ei edes tajunnut miettiä ensin, vaan nosti kätensä koskettamaan Elkan kämmenselkää. Hänen kätensä olivat kylmät, koska hän oli unohtanut lapasensa kotiin. Elkan käsi tuntui kylmän sinisestä väristä huolimatta lämpimältä, ehkä taikuuden käyttämisen takia, mutta väri katosi nopeasti ja Elkan katse nousi Kilven silmiin.

Kilve nielaisi – toivottavasti huomaamattomasti – ja veti kätensä pois. ”Ajattelin, jos se olisi auttanut… Häiritsinkö?” hän kysyi.

”Vähän”, Elka myönsi. ”Tunsin sinun taikuutesi kätesi läpi ja minun on keskityttävä omaani, eikä mihinkään muuhun.”

”Jaa”, Kilve totesi ja vilkaisi maata.

”Mutta tietysti minun täytyy yrittää sietää häiriötekijöitä, jos haluan oppia muodonmuutoksen kunnolla”, Elka kertoi.

”Sinä kuulostat yhdeltä hoitajaltani”, Kilve naurahti ja nosti katseensa taas Elkaan, virne suupielillään. ”Uhkaatko pistää minut seisomaan nurkkaan, jos en käyttäydy?”

Kilven hymy leveni pelkästään sen takia, että hän sai katsoa, kuinka Elkan silmät sulkeutuivat pariksi sekunniksi tämän pudistellessaan päätään hivenen virnistellen. He lähtivät taas kävelemään rantaa pitkin.

”Voi sinun hoitaja parkojasi. Sinä taisit vietää enemmän aikaa nurkassa kuin omassa sängyssäsi”, Elka vitsaili. Olihan Kilve kertonut Elkalle paljon lapsuuden hullutuksistaan. Kuten siitä kerrasta, kun Kilve oli halunnut selvittää kasvaisiko ruoho sisällä, joten hän oli yllyttänyt monta ikätoveriaan repimään nurmikkoa pihalta ja ”istuttanut” sitä heidän makuusaliinsa. Makuusalin lattia oli melkein puoliksi ruohon peitossa, kun hoitajat olivat huomanneet.

”No melkein, mutta aika ensiluokkainen yksilö minusta kasvoi”, Kilve kehui.

”Ai jaa”, Elka ivasi leikillään, pitkittäen viimeisiä a-kirjaimia.

Kilve pukkasi Elkaa kylkeen hellästi.

He saapuivat rannan päätyyn, siihen melkein sillan alle, jossa he olivat silloin uineet yhdessä. Kumpikaan heistä ei näyttänyt haluavan kääntyä takaisin päin, joten he seisahtuivat aloilleen. Siinä Elka oli sanonut, ettei antaisi itsensä enää koskaan rakastua ja Kilven sydän oli salaa särkynyt.

Kilven kädet hypistelivät nahkatakin taskujen sisäkangasta. ”Saanko kysyä jotain?” Kilve aloitti, kun ei voinut enää pidätellä itseään.

”Kysy”, Elka sanoi.

”Halhe sanoi, että jutteli sinun kanssasi Seeristä. Hän sanoi, että sinä aloit tajuamaan asioita”, Kilve sanoi, vaikkei se oikeastaan ollut kysymys.

Elka jyysti huulensa sisäpintaa mietteliään näköisenä. ”Niin. Ehkä.”

”Tuntuuko sinusta paremmalta?” Kilve kysyi.

”Ehkä”, Elka sanoi taas. ”En ajattele häntä enää niin usein”, hän totesi ja kohautti olkapäitään.

”Hyvä, ei häntä kannata ajatella”, Kilve sanoi.

Elkan kasvoilla oli vakava ilme, tämän tuijotellessa jonnekin joen toiselle puolelle. Kilve hieman katui, että oli ottanut asian puheeksi, koska nyt Elka tietenkin sitten ajatteli Seeriä, kun hän oli ottanut asian puheeksi.

Juuri kun Kilve oli heittämäisillään jostain vitsiä, jotta saisi Elkan huulille ehkä pienen hymyn, Elka puhui. ”Hän ei ymmärtänyt minua”, Elka totesi ja otti taas käsineen kädestään. ”Hän ei ymmärtäisi tätä.” Elkan sormenpäät muuttuivat hitaasti sinisiksi, mutta palasivat takaisin normaaleiksi, kun Elka puhui taas. ”Luulin, että hän ymmärsi, kun sanoin, että halusin muuttua, mutta hän ei tajunnut, että tarvitsen tätä itseni vuoksi, en taikuuden vuoksi. Hän halusi oppia kaiken taikuudesta, jotta olisi muita parempi ja voisi tehdä mitä tahansa. Hänelle ei riittänyt mikään. Minä en riittänyt hänelle, en kun en suostunut antamaan hänelle sen mitä hän pyysi.”

”Mitä hän pyysi?” Kilve kysyi hiljaa. Elka ei ollut ikinä varsinaisesti kertonut mitä todella tapahtui heidän välillään niinä viimeisinä viikkoina.

”Että antaisin hänelle vuodenkiertoni.”

”Mitä? Voiko niin tehdä?” Kilve ihmetteli. Vuodenkierroksi kutsuttiin joko yleisesti vuodenaikojen vaihtumista, mutta myös taikovien omaa sisäistä vuodenkiertoa eli taikuuden muutoksia. Eri vuodenaikojen lasten taikuuden kierto oli hivenen erilaista ja he olivat vahvimmillaan niinä vuodenaikoina, joina olivat syntyneet ja joiden väriä kantoivat sisällään.

”Olisin varmaan samalla luopunut kokonaan omasta taikuudestani, jos olisin antanut hänelle mitä hän pyysi”, Elka selitti synkästi. ”Hän selitti, että jos antaisin hänelle vuodenkiertoni, hän voisi tuntea minut missä tahansa olisikaan, että voisimme jotenkin kommunikoida. Mutta kun hän alkoi selittää miten se tehtäisiin, vaistosin, että jokin oli vialla”, Elka selitti ja huokaisi vilkaistessaan sillalla kulkevaa autovilinää.

”Hän sanoi, että sen avulla hän ei joutuisi olemaan niin heikko talven, hänen vastavuodenaikansa, saapuessa. Hän sanoi, että häntä pelotti lähteä yksin maailmaan, eikä tiennyt miten pärjäisi”, Elka kertoi ja laski katseensa taas maahan potkaistakseen hivenen hiekkaa kengänkärjellään. ”Minä sanoin, että hän voisi vain löytää hyvän paikan ja pysätyttää oman vuodenkiertonsa, niin hän pärjäisi mainiosti talvestakin, mutta hän vain jatkoi jankuttamista. Sanoi, ettei halunnut sitoutua yhteen paikkaan, niin kuin hän ei pyytäisi minua sitoutumaan häneen yhtä vakavasti.”

Vuodenkierto oli mahdollista pysäyttää, sitten kun oppi liitämään hyvin, jos asettui asumaan yhteen paikkaan pysyvästi ja siitä liitämällä teki ikuisesti oman vuodenaikansa. Nykyään siihen toki tarvittiin lupa valtiolta, mutta tekemällä sen taikovan oma sisäinen vuodenkierto pysähtyisi ja taikova pysyisi yhtä vahvana kuin omana vuodenaikanaan. Ei vaihdoksen hurmaa, mutta ei myöskään väsymystä. Kilve tuskin pystyi ikinä siihen. Olihan hänenllä heikko aura.

”Eikö sellainen ole tosi pahaa taikuutta? Että yrittää viedä kaikkien vuodenaikojen taikuuden itselleen”, Kilve kysyi, tuntien kylmänväreet ihollaan. Taikahistorian tunnilla oltiin joskus käsitelty jotain tyyppiä, joka oli yrittänyt sellaista. Se oli päätynyt huonosti kaikkien osapuolien kannalta. Se oli tuhonnut sekä molemmat osapuolet että luonnon heidän ympärillään.

”Sitä minäkin sanoin. Hän sanoi, että se oli erilaista kuin se”, Elka selitti tuijotellen tyhjyyteen. ”Hän sanoi, etten minä suinkaan luovuttaisi voimiani, vaan muodostaisin linkin, jonka avulla hän voisi tuntea minut eli varmaankin käyttää minun voimiaan. Minä kysyin, pystyinkö minäkin sitten tuntemaan hänet ja hän sanoi kyllä, mutta jotenkin minusta tuntui, että hän valehteli”, Elka sanoi hiljaa. ”Minusta tuntui, että hän valehteli aika monesta asiasta.”

Se iski Kilveen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän ei ollut ajatellut niitä aikoja pitkään aikaan, eikä ollut tajunnut, mitä Seeri oli tosissaan yrittänyt. Häntä hävetti, sillä jos hän olisi tajunnut, hän olisi voinut säästää Elkan paljolta kärsimykseltä. ”Minä en tajunnut”, hän hengähti.

”Mitä?” Elka ihmetteli.

”Minä… hän yritti samaa minullekin”, Kilve tajusi. ”Kun tulimme mökkiin. Me olimme ensin ystäviä vähän aikaa. Hän puhui samanlaisesta linkin muodostamisesta kanssani. Minä ajattelin, että se oli enemmän teoreettista keskustelua. Hälytyskelloni eivät soineet vielä silloin. Sitten hän alkoi ilmaisemaan jotain romanttisia aikomuksia, mutta minä torjuin hänet, koska en ollut kiinnostunut”, Kilve muisteli. Siksi Seeri oli ottanut aikansa Elkan kanssa. Tämä oli ehkä ajatellut, että vuodenkierron puheeksi ottaminen oli pelästyttänyt Kilven ja sen takia tämä oli ensin kietonut Elkan visusti pikkusormensa ympärille ja odottanut viimeisiin viikkoihin asti, käyttäen linkin muodostamiseen tekosyynä sitä, että he joutuisivat eroamaan toisistaan. Tämä oli luullut, ettei Elka voisi kieltäytyä.

Mutta Seeri oli ollut väärässä. Miten tämä oli mahtanut pettyä.

”Minä olin sitten naiivimpi, kun en huomannut hänen aikeitaan kuin vasta viime tippaan”, Elka totesi synkästi katsellen maahan.

”Ei se ole sinun syytäsi. Seeri tuli paremmaksi. Hän oppi virheistään, joita teki minun kanssani”, Kilve huomautti. ”Mutta se on mennyttä nyt. Meidän ei tarvitse miettiä sitä”, Kilve sanoi myötätuntoisesti.

Elka hengitti syvään ja nosti katseensa kaupungin taloihin. ”Olet oikeassa. Pitäsiköhän meidän mennä etsimään Halhe?”

”Ehkä joo. Hän joutuu vielä jonkun myyjän ylipuhumaksi ja ostaa sylillisen kännyköitä”, Kilve naurahti.

Elkakin tyrskähti. He lähtivät kävelemään tietä kohti, jättäen jälleen kerran rannan ja sen puheenaiheet taakseen.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 16. luku
Kirjoitti: Okakettu - 01.01.2019 19:29:53
Jee, mahtavaa että jatkoa tuli näin nopeasti, ja mukava kuulla, että kommentti piristi. :)  Kommenttivastaukseesi sen verran, että minua ei ainakaan haittaa se, että näkökulman vaihtumisen takia tietyt juonenkäänteet jäävät aina väliin vähän taka-alalle. Kuten itsekin sanoit, se, ettei asia ratkea heti, tuo mukaan omanlaisensa jännitteen, ja minusta tämä nykyinen vuorottelu on toiminut tosi hyvin tähän asti. Eli älä turhaan harmittele, tämä toimii kyllä hyvin näin!

Sitten tähän lukuun - Kilve on edelleen suurin rakkauteni tässä tarinassa, joten ilahduttaa aina lukea hänen näkökulmastaan.  Vaikka tämä vähän synkissä tunnelmissa alkoikin... Kuvaa jälleen hahmojen erilaisuutta hyvin, miten eri tavalla nyt vaikka Kilve tuohon Halhen tietoon suhtautui. Kännykkä ja teknologia -pohdiskelu oli hauska, näitä hahmoja on kieltämättä vaikea kuvitella älypuhelimen ääreen, missä on ehdottomasti oma viehätyksensä jotenkin. :'D Aaahh tuo maininta Elkan uimaan opettelusta. <3  Elka oli aina välillä potkaissut häntä jalkaan yrittäessään pysyä pinnalla, mutta Kilve ei ollut välittänyt, hän oli ollut vain iloinen, että oli saanut olla niin lähellä toista. Kilve on vain niin rakastunut, Elkan kämmenselän koskettaminen lohdutukseksi oli myös ihana kohta. <3 Mutta toisaalta on aina yhtä mukava lukea, miten vahvoista tuntemuksista huolimatta he ovat aina tosi, hm, helpon oloisesti yhdessä, ja tulevat ihan oikeasti toimeen. Olen varmaan sanonut näin aiemminkin, mutta noh, ajattelin sitä taas tämän luvun kohdalla.

Oh, vuodenkierto tarkoittaa siis tässä tarinassa jotakin noinkin monitahoista! Oli tosi mielenkiintoista lukea siitä, ja samalla Seeri osoittautui vielä entistäkin kurjemmaksi tyypiksi, jos vain mahdollista. Tuo maininta jostakusta, joka on yrittänyt aiemmin samaa vuodenkierron suhteen, herätti kiinnostukseni myös - tahdon tämän tarinan taikuudenhistorian oppitunneille kuuntelemaan! :D Kiitos jälleen luvusta! Mitähän Halhe oikein löysi elektroniikkakaupasta...
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 17. luku
Kirjoitti: Crysted - 06.01.2019 10:48:28
Okakettu: Kiva jos sun mielestä toimii tämä näkökulmien vuorottelu :) Heh, en mäkään oikein osannut kuvitella näitä hahmoja käyttämään mitään iphoneja, mietin pitkään että minkälaiseen maailmaan tän sijottaisin, mutta päätin sitte lopulta sijottaa tälläseen nykyaikaan, vaikka sen teknologia ei kauheasti näykään heidän jokapäiväisessä elämssään, kun heidät kasvatetaan eristyksissä. Mukavaa että tykkäät Kilven ja Elkan suhteesta, heidän kohtauksiaan on aina kiva kirjottaa :) Ei oo varmaan kauheeta spoilausta sanoa että tuosta jostakusta joka on yrittänyt samaa vuodenkierron suhteen kuullaan kyllä hieman lisää jossain vaiheessa :) Tässä vastaus siihen, mitä Halhe haki elektroniikkakaupasta ;) Kiitos kommentistasi jälleen kerran :3

17. Halhe

Halhe sekoitteli sienikastiketta hajamielisenä. Kaupunkireissu ei ollut tuottanut hänen toivomaansa tulosta. Hän oli pistäytynyt elektroniikkakauppaan ja yrittänyt etsiä internetin avulla paikkaa, joka sopisi hänen muistikuvaansa hänen lapsuudestaan, mutta yksinkertaisesti keltainen savupiippu järven rannalla ei riittänyt rajaamaan tulosta tarpeeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä enää. Hänen oli kuitenkin tehtävä jotain. Hän ei voinut antaa asian olla.

”Syömään!” hän huikkasi, kun kastike alkoi näytämään sopivan paksulta. Perunat ja täytetyt kesäkurpitsat olivat jo pöydässä. Ensimmäisenä keittiöön saapui Kilve, joka oli ollut olohuoneessa neulomassa. Sitten portaita alas saapuivat Elka ja Valona.

Halhe pyöritteli ruokaa lautasellaan hajamielisenä. Mitä hän tekisi? Kongnitiivisvaikutteinen taikuus… miten hän ei ollut kuullut siitä ennen? Mahtoikohan olla muitakin samantyyppisiä taikuuden lajeja? Kai parantajilla oli joitain, ei kai pelkkä luonnon taikuus riittänyt parantamaan pahimpia sairauksia? Mutta kuinka paljon toisia taikuuden lajeja oli? Harmi vain, että hän joutuisi odottamaan yli viikon, ennen kuin pääsisi käymään Vuodenkimarassa liitokurssilla. Vaikka voisihan hän toki käydä ilman kurssiakin, mutta se oli melko pitkä matka käveltäväksi.

Halhe nosti katseensa lautasestaan Elkaan. ”Milloin sinä tapaat mentori Siilion?”

”Huomenna”, Elka sanoi.

Valona nosti katseensa nopeasti lautasestaan. ”Mentori Siilion? Miksi?”

”Ai niin, sinä taisit olla silloin nukkumassa kuin kerroin, hän opettaa minulle muodonmuuttamista. Mutta oikeastaan en saisi kertoa, joten älkää kertoko sitä eteenpäin”, Elka selitti ja seivästi perunanpalan haarukallaan.

”Oletteko te jo niin kuin hyvää pataa?” Halhe kysyi.

Elka hämmentyi kysymyksestä. ”Öö, no en minä tiedä, kyllä me jonkin verran puhutaan asioista”, Elka sanoi ja kohotti olkapäitään.

”Mistä asioista?” Kilve kiinnostui.

”No kaikenlaisesta. Vuodenkimarasta tai tulevaisuudesta. Sellaisesta”, Elka totesi. Halhe vilkaisi hetkeksi Kilveä, jonka kulmat kurtistuivat hieman.

”Luuletko, että hän kertoisi sinulle, jos kysyisit, opetetaanko missään kunnolla muita taikuuden lajeja kuin luonnollista?” Halhe jatkoi.

”Kai me tietäisimme, jos opetettaisiin?” Valona puuttui puheeseen. ”Tai siis ei kai niitä nyt kovin montaa ole.”

”Kyllä niitä erikoistaikuudenlajeja on aika lista, eikö teille ole näytetty niitä taikateorian tunnilla?” Kilve totesi suu täynnä ruokaa.

”Ei, miten niin?” Valona ihmetteli. ”Minkälainen lista?”

”No vaikka kaikki ne parantajien työssä käytettävät”, Kilve sanoi ja nielaisi pureskelemansa ruuan ennen kuin jatkoi. ”Niitähän on kauheasti. Jotain haavojen parannusta tai autoimmuunijuttujen korjauksia. Tai vaikka psykologian osa-alueet, jossa keskitytään aivoihin vaikuttavaan taikuuteen”, Kilve kertoi. ”Mutta meille sanottiin, että ne ovat tosi vaikeita ja vaarallisiakin, koska niissä vaikutetaan toiseen ihmiseen.”

”En minä tiennyt, että sellaista on”, Halhe sanoi jännittyneenä.

”Meilläkin näytettiin se lista viimeisenä vuonna”, Elka muisteli. ”Onko se jätetty pois opetussuunnitelmasta?”

”Oikeastaan se käy järkeen”, Kilve totesi leikaten kesäkurpitsaansa. ”Meillekin painotettiin, että niiden osa-alueiden oppimiseen on tosi tiukat rajat, että niitä ei opeteta sellaisille, jotka vaikuttavat vähänkin epätasapainoisilta tai jotain. Valtio ei oikein ole koskaan tykännyt siitä, että meidän on mahdollista manipuloida toisia ihmisiä. Luulevat, että meistä kaikista tulee jotain superrikollisia ja me valloitetaan maailma.” Kilve kertoi asiasta aika neutraalisti, joka yllätti Halhen.

”Muutenkin opettajat ovat aina pitäneet erikoistaikuudenlajit aika lailla hiljaisuudessa, jotta me emme kiinnostuisi niistä liikaa. Mentori Siiliokin sanoi, että hänen ei oikeastaan pitäisi opettaa minulle muodonmuuttamista”, Elka kertoi.

”Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että taikuus on tarkoitettu vain luonnollisiin juttuihin, kuten liitoon ja kaikenlaiseen perusjuttuihin, kuten leijuttamiseen ja kasvien kasvattamiseen. En minä tiennyt, että taikuus voi muuttaa aivoja. Kauheaa”, Valona totesi pudistellen päätään.

Halhe oli samaa mieltä. Hän ei ymmärtänyt miten Kilve ja Elka suhtautuivat asiaan niin neutraalisti. Niin kuin siinä ei olisi mitään outoa, etteivät Halhe ja Valona tienneet asiasta mitään. ”Miettikää miten helppoa meitä on manipuloida! Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja me emme tieneet mitään tästä, koska valtio päätti eräänä päivänä, ettei halua meidän enää tietävän!” Halhe kauhistui. ”Me olemme kaikki valtion kasvattamia ja meidät kasvatetaan uskomaan se, mikä heille sopii. Ei ihme, ettei meidän anneta adoptoida lapsia, koska sitten valtio ei voisi kontrolloida mitä propagandaa syöttää meille. Ehkä se koko purkausjuttu, että lapset saattavat vahingoittaa muita, on täyttä potaskaa!”

Valona näytti varsin kalpealta ja laski haarukkansa lautaselleen. ”Meillä ei ole edes yhteyttä internettiin, jotta olisimme selvillä maailman asioista. Tänne ei edes tule sanomalehtiä”, Valona kuiskasi.

”Mutta kyllähän meidät päästetään kaupunkiin? Miksi he päästäisivät meidät muuten kaupunkiin”, Kilve yritti.

”Koska he tietävät, että jos se kiellettäisiin meiltä, me mökin jälkeen lähtisimme ottamaan selvää ja näkisimme, miten pimeässä meitä on pidetty”, Halhe sanoi.

”Pakottamalla meidät kaupunkiin joka viikko, he pitävä huolen siitä, että emme halua sinne enää tulevaisuudessa. Ehkä Niittylahti on tavallista betonisempi ja kauheampi kaupuki”, Elka totesi hiljaa. 

”Ei ihme, että se paljon puhuttu internetluokka, joka rakennettiin Vuodenkimaraan, ei juuri koskaan toiminut”, Halhe mutisi. ”Kaikki on vain valetta. Esitystä.”

”Mutta meitä painotetaan koko ajan harkitsemaan ihmisten ammatteja, eikö?” Kilve huomautti.

”No mutta sillähän he yrittävät puolustella sen, etteivät enää kerro meille taikuudesta juuri mitään. Saati opeta sitä”, Valona huomautti. ”Sanovat, että meidän tulisi harkita ulkopuolen ammatteja. Mutta harva meistä todellisuudessa sen valitsee, eikö?”

Kilve ei näyttänyt enää keksinyt sanottavaa, vaan tuijotti pöydän pintaa pohtivana.

”Me tyydymme nykyään paljon huonompaan elämään, kuin mitä voisimme saada”, Halhe huomautti.

”Nämä mökitkin ovat niin pieniä, vaikka täällä olisi tilaa isommallekin”, Valona huomautti.

”Useat päätyvät elämään pienessä talossa pienen kylän vieressä. Ja työskentelemään joissain paska-ammateissa, koska kouluttautuminen ulkopuolisten ammatteihin on vaikeaa”, Kilve myönsi hiljaa ja laski haarukkansa lautaselleen niin kuin olisi menettänyt ruokahalunsa. ”Niiden koulutuskeskukset, kun ovat suurissa kaupungeissa, eikä kukaan juuri halua muuttaa kaupunkeihin. Jotkut ystävistäni ovat yrittäneet, eivätkä ole pystyneet pysymään muiden tahdissa kaupungin vaikutuksen takia ja joutuneet lopettamaan”, Kilve kertoi.

”Minua kiinnostaa kuulla, mitä mentori Siilio siihen sanoo”, Halhe totesi ja katsoi Elkaa vaativasti.

”En minä voi kysyä mitään sellaista, hän ei ehkä halua enää auttaa minua”, Elka kauhistui.

”Haluatko mieluummin elää valheessa?” Halhe syytti.

”Mitä se muka vaikuttaa vaikka kysyisin? Emme me voi tehdä mitään”, Elka huomautti.

”Ei tietenkään tuolla asenteella”, Halhe totesi topakasti. ”Ei mikään vääryys ole korjautunut paikallaan istuskelulla. Meidän on tiedotettava muita asiasta ja käytävä vastaiskuun!”

”Hommaat itsesi vain hankaluuksiin”, Kilve huomautti.

”No mitä siitä?” Halhe tivasi. ”Eikö me juuri oltu samaa mieltä siitä asiasta, että meillä ei juurikaan ole tulevaisuutta ulkomaailmassa? Tai oikeastaan missään? Vain murto-osa meistä pääsee oikeasti toteuttamaan haaveitaan. Meidän oman maailman koulutuksiinkin on hirveän vaikea päästä”, Halhe huomautti.

”Meillä on aina luonto”, Elka huomautti.

”Mutta pitääkö sen riittää meille?” Halhe jatkoi. ”Eikö ole meidän oikeus saada enemmän?”

Elka ja Kilve jakoivat huolestuneen näköisen katseen. 

”Mitä?” Halhe tivasi.

”Sinä kuulostat Seeriltä”, Kilve vastasi Elkan puolesta.

”Älä viitsi”, Halhe tuhahti. Seeri oli uskonut, että heidän kuuluisi hallita maailmaa, ei Halhe ajatellut samalla tavalla. ”Minä tarkoitan, että on meidän oikeus olla tasavertainen muiden kanssa. Se ei ole heiltä pois-”

”Itseasiassa uskon, että se olisi heiltä pois”, Elka huomautti. ”Mieti. Me olemme monella tapaa ihmisiin verrattuna ylivertainen rotu, voimme tehdä paljon mitä he eivät. Jos maailma nykyään tehtäisiin meidän tarpeisiimme sopivaksi, ihmiset luultavasti tuntisivat jäävänsä alakynteen ja pelästyisivät ja yrittäisivät tuhota meidät kaikki. Meillä on taikuus, mutta heillä on ylivoima.”

”No mutta eikö se ole väärin!” Halhe melkein kiljaisi.

”Ei ole kyse siitä, etteikö se olisi väärin vaan siitä, että se on totuus”, Elka korotti ääntään.   

”Muutokset vaativat aina paljon rohkeutta, mutta usein asiat ovat paremmin niiden jälkeen”, Halhe intti.

”Historia kertoo vain niistä muutoksista, jotka ovat onnistuneet”, Kilve huomautti.

Halhe vilkaisi viimein Valonaa, joka oli ollut hiljaa ison osan keskustelusta. ”Mitä sinä ajattelet tästä.”

Valona näytti haluttomalta kertomaan ajatuksensa. Tämä väänteli käsiään. ”No… voisivathan asiat olla paremmin, mutta emme me oikein voi sille mitään. Tai siis eikö joku olisi jo yrittänyt, jos se kannattaisi?”

”Sinun ei tarvitse enää alistua kaikkeen mihin sinut käsketään, et ole enää lastenkodissa”, Halhe vastasi kipakasti. Valona säpsähti ja laski katseensa lautaseensa. Elka ja Kilve katselivat toisiinsa vaivaantuneena. ”Älkää viitsikö! Se että haluaa olla tasavertainen muiden kanssa ei tarkoita, että haluamme valloittaa maailman tai jotain.” He selvästi luulivat, että hän oli yhtä hullu kuin Seeri.

”Mutta he näkevät sen juuri niin. Ainakin ne, jotka tekevät päätökset”, Kilve sanoi hiljaa.

”No ehkä pitäisi sitten vakuuttaa ne, jotka tekevät meidän keskuudessamme päätökset”, Halhe päätti.

”Luuletko, ettet muka kuulisi heiltä, mitä juuri kuulit meiltä?” Elka kysyi hiljaa.

”No sittenpähän osaan varautua”, Halhe kivahti ja marssi pois pöydästä. Ehkä oli aika, että valtio saisi maksaa teoistaan.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 17. luku
Kirjoitti: Okakettu - 06.01.2019 19:43:50
Lainaus
Hän oli pistäytynyt elektroniikkakauppaan ja yrittänyt etsiä internetin avulla paikkaa, joka sopisi hänen muistikuvaansa hänen lapsuudestaan, mutta yksinkertaisesti keltainen savupiippu järven rannalla ei riittänyt rajaamaan tulosta tarpeeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä enää.
Tämä oli niin surullista jotenkin. :'( Tiedän sanoneeni viime kommentissa, että näiden hahmojen vanhanaikaisuus elektroniikan suhteen viehättää, mutta uuden luvun alkua lukiessa ajattelin vain sitä, että antakaa nyt joku Halhelle kunnon välineet perheen etsimiseen! Oivoi. Tykkään toisaalta tosi paljon siitä, kuinka päättäväinen hän on sen suhteen, että saa tietää totuuden, vaikka se konfliktia mökin asukkaiden kesken aiheuttaakin. Seeri-kommentti oli kyllä aika ikävä, mutta oli toisaalta todella mielenkiintoista lukea näitä eriäviä mielipiteitä - tilanne ei ole mitenkään helppo tai mustavalkoinen, mistä pisteet. Todella jännittävää nähdä, mitä tästä kaikesta seuraa! Ai niin, ja kun miettii tätä tarinaa kokonaisuutena, niin minusta tässä on hienosti rakennettu tämänhetkistä tarinakaarta vähän kerrallaan, arkielämän kuvauksen lomassa. Oli kiva huomata, että Valonakin otti osaa keskusteluun, vaikkei hänen kantaansa vielä niin vahvasti kuultukaan (tai ainakaan hän ei ollut kauhean halukas sitä ilmaisemaan). Kiitos jälleen uudesta luvusta! :) Minulle näkyy tulevan muuten aina nälkä kun luen tämän tarinan ruokailu-kohtauksista, vaikka kuinka olisi draamaa mukana. Tahdon kanssa syödä sienikastiketta ja kesäkurpitsaa...
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 18. luku
Kirjoitti: Crysted - 13.01.2019 15:58:23
Okakettu: No niinpä, harmittaa itekin, että pitää tehdä Halhelle tästä näin vaikeaa, mutta juoni vaatii kaikenlaisia uhrauksia, sori Halhe :D Ton konfliktiluvun kirjottaminen oli mulle tosi outoa, koska riitely on inhottavaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu elämässä :D Mukavaa että kuitenkin oot Halhen puolella, vaikka hän vähän kipakasti toikin esiin mielipiteensä, asia ei tosiaan ole mustavalkoinen. Kiva että tykkäät tarinan kaaresta ja hitaasta etenemisestä :) Kun tän alotin, en suunnitellut ollenkaan tälläsiä isompia juonenkäänteitä, mutta tää on jotenkin ihana tarina siitä, että se on tuntunut rakentavan itse itsensä just hiljalleen, kun lähdin liikkeelle siitä arkielämästä. Kiitos kommentistasi :3
A/N: taisin joskus sanoo, että tää sijoittuu eri maailmaan kun meiän maailma, mutta sovitaan nyt että tää on vähän niiku AU maailma meiän maailmasta, koska en ala keksimään mitään omia biisejä tähän :D Also, en soita kitaraa, vaan vain ukulelea jolla tää biisi joka tässä esiintyy on ihan semi helppo soittaa, mutta en sitten tiedä kitarasta joten sori jos on jotain virheitä.

18. Elka

Halhen marssittua yläkertaan äänekkäästi, pöytään laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kukaan ei syönyt, vaikka heidän annoksensa olivat vasta puolillaan. Elka vilkaisi Kilveä, joka tuijotti lautastaan pohtivan näköisenä. Elka nosti hitaasti haarukkansa lautaselta ja seivästi sillä palan kesäkurpitsaa. Tunnelma oli samanlainen kuin joskus kun Seeri oli aiheuttanut riitaa, eikä kukaan ollut oikein uskaltanut puhua mitään, jottei soppa kiehuisi yli vielä pahemmin. Pikku hiljaa myös Kilve ja Valona jatkoivat syömistään. Kun oli syöty, Valona suuntasi yläkertaan mutisten jotain Halhesta, joten Kilve ja Elka jäivät siivoamaan pöytää.

”Luuletko, että Halhe aikoo tehdä jotain?” Elka kysyi hiljaa tiskatessaan astioita taikuudella.

”Varmaan”, Kilve tuumi kantaessaan maitopurkkia jääkaappiin. ”Hän on päättäväinen, kun on kyse tällaisista asioista.”

”Pitäisikö meidän yrittää estää häntä?” Elka kuiskasi.

”No en tiedä… ei mitenkään pahalla Halhea kohtaan, mutta en usko, että hän saa mitään kauheasti aikaan”, Kilve tuumi. ”Tai siis varmasti Vuodenkimarassa on varauduttu tällaiseen. Ehkä he osaavat vakuuttaa Halhen.”

”Mutta entä jos Halhe on oikeassa”, Elka epäröi. ”Tai siis entä jos valtio vain jatkaa meidän pimeässä pitämistämme ja poistaa muitakin asioita opetussuunnitelmasta?”

Kilve pureskeli poskensa sisäpintaa. ”Niin… no… toivottavasti ei. Muuten joudumme vain elämään sen tiedon kanssa. Tai siis mitä me voimme oikeasti tehdä? Käskyt tulevat valtiolta ja mitä me mahdamme kokonaiselle valtiolle?”

”Niin”, Elka myönsi taikoessaan astioita kuivaksi ja leijuttaessaan niitä kaappeihin. Mutta voisivatko he jotain? Jos he kaikki päättäisivät, että sorron olisi aika loppua ja vaatisivat oikeuksia. Suostuisivatko ihmiset kuuntelemaan vai pelkäisivätkö he heitä?

”Meidän vedonlyönti jäi taas kesken”, Kilve huomautti hieman pirteämmin.

”Ai niin. Joko on minun vuoroni näyttää taitoni?” Elka kysyi.

”Tunnut vihjaavan, että sinulla on taitoja”, Kilve vitsaili kohottaen kulmakarvaansa.

Elka pukkasi Kilveä kyynärpäällään tämän ohimennessä. ”Yllätyt vielä.”

”Negatiivisesti, joo epäilemättä”, Kilve naurahti.

”Hei!” Elka muka paheksui ja nyrpisti nenäänsä. Tiskit oli saatu tehtyä ja leijutettua kaappeihin. Hän kuivasi käsivartensa käsipyyhkeeseen, sillä sille oli roiskunut hieman tiskivettä, vaikkei hän ollut joutunut kastamaan käsiään veteen taikuuden takia.

”No kitara on ylhäällä”, Kilve sanoi sulkiessaan kaappeja ja suuntasi sitten portaikkoon. Elka ei ollut varma aikoiko Kilve tuoda kitaran alakertaan, vai oliko hänen määrä seurata tätä, mutta hän lähti Kilven perään.

Elka ehti Kilven huoneen ovelle juuri kun Kilve oli syöksymässä sieltä käytävään. He melkein törmäsivät toisiinsa ja Kilven pitelemän kitaran lava osui Elkaa rintaan.

”Kukas se nyt saa vammoja aikaan kitaralla”, Elka vitsaili ja hieroi rintaansa liioitellusti.

”Anteeksi”, Kilve naurahti ja otti askeleen taaksepäin. ”Ajattelin, että soitettaisini alhaalla, mutta voidaan me täälläkin.”

Elka astui sisälle Kilven huoneeseen. Vaikka heidän kaikkien huoneensa olivat melko samannäköisiä – sänky, kirjoituspöytä ja vaatekaappi kaikki samanlaista vaaleaa puuta – näytti Kilven huone selvästi erilaiselta, koska sen seinät oli päällystetty kaikenlaisilla papereilla: Nuoteilla, julisteilla ja kaikkein eniten valokuvilla, joita tämä oli ottanut polaroidkamerallaan. Elka äkkäsi itsensä monista kuvista, samoin Valonan ja Halhen, mutta oli myös monia kuvia, joiden ihmisiä Elka ei tiennyt. Kilven entisiä mökkikavereita tai Vuodenkimarakavereita. Oli seinällä muutama värikäs taulukin, jonka tämä oli kai saanut ystävältään.

Kilve sulki oven Elkan jäljessä ja laski kitaran hetkeksi kirjoituspöytänsä tuolille pedatakseen sänkynsä nopeasti. Jonkin lehti tipahti penkiltä alas. Kilve ei ollut siisteyden perikuva, vaan tämä tapasi haalia kaikenlaista pikkutavaraa nurkkiinsa, joka jäi aina lojumaan ympäriinsä. ”Oli minulla joskus päiväpeittokin, mutta minulla ei ole hajuakaan missä se on”, Kilve mutisi ja kävi vielä tarkistamassa, jospa se olisi vaatekaapissa. Vaatekaapista tipahti jokin paita Kilven avatessa se. Kive noukki paidan lattialta, viskasi sen kaappiin ja sulki nopeasti. Elka kohotti kulmaansa.

”Mitä?” Kilve kysyi kävellessään sängyn luo.

”Se paita tippuu tuolta myös seuraavalla kerralla”, Elka huomautti ja istui sängyn laidalle ja kurkotti kitaran käteensä.

”Mutta eipähän ole tämän kerran ongelma”, Kilve tokaisi istuessaan Elkan viereen.

”Tuolla asenteella ongelmat vain kasaantuvat”, Elka sanoi rämpyttäessään kitaraa pari kertaa painamatta mitään kieliä varrelta. Kilve ei vastannut. Kun Elka katsahti miestä, tämän kasvoilla oli hetken aikaa vakavan pohtiva ilme, ennen kuin tämä äkkäsi Elkan katsovan.

Kilven huulille nousi reipas hymy, melkein liian reipas, jotta Elka uskoisi sen aidoksi. ”Sinulla on etulyöntiasema, koska opetin sinua jo joskus.”

”Ei hätää, en muista mitään”, Elka huomautti.

”Onko mielessä minkä biisin haluaisit oppia?”

”En tiedä”, Elka tuumi ja ojensi kitaran Kilvelle. ”Mikä on sinun lempibiisisi?”

”En nyt tiedä onko minulla lempibiisiä”, Kilve vältteli ja silmäili sitten seinäänsä, jolla oli nuotteja. ”Mutta ainakin nuo jotka olen laittanut seinälle, on kivoja.”

”Mikä on aloittelijaystävällinen?” Elka kysyi.

”No ei mikään näistä nyt kovin vaikea ole”, Kilve totesi ja alkoi rämpyttelemään eri biisejä, mutisten itseskseen. ”Tämä on ihan kiva, mutta tässä on vähän vaikea hyppy… Ehkä ei. Tai tämä… tässä on kyllä tämä venytys… No tämä on ihan kiva myös”, Kilve totesi ja alkoi hymisemään sointujen mukana.

”Tykkään tuosta”, Elka myönsi. Melodia kuulosti rauhalliselta. ”Kuulostaa tutulta.”

”Se on Elvikseltä, Can’t help falling in love with you, aika kuuluisa biisi”, Kilve totesi, pitäen katseensa visusti kitarassa rämpytellessään. ”Riffejä sinun tuskin kannattaa vielä yrittää, aloitetaan soinnuista. Tässä on kyllä pari erillaista, mutta enhän minä voi päästää sinua liian helpolla, vai mitä”, Kilve virnisti.

Kilve soitti pari ensimmäistä sointua ja näytti, miten sormet asetetaan varrelle. Sitten hän ojensi kitaran Elkalle ja Elka yritti toistaa Kilven sormien asennon.

”Etusormi toisiksi alimmalle”, Kilve neuvoi.

”Eihän näitä voi muistaa”, Elka päivitteli heidän päästyään biisiä neljäsosa. Kitara tuntui kömpelöltä kädessä. Jotkut soinnut tuntuivat ihan mahdottomilta. Varsinkin G-soinnun tekemiseen eivät sormet tuntuneet mitenkään asettuvan mukavasti.

”Voihan”, Kilve naurahti.

”Eikä voi, miten tämän muka saa”, Elka tuskaili yrittäessään saada sormiaan asettumaan mukavasti kielille tehdäkseen G-soinnun. ”Tämä tuntuu kauhealta.”

”Sanoo tyyppi, joka harjoittelee muodonmuuttamista”, Kilve huomautti. ”Siihen tottuu.”

Elka naurahti. Ehkä se oli totta. Kaikkeen tottuu lopulta, kun toistaa tarpeeksi monta kertaa.

”Yritä nyt soittaa alusta”, Kilve ehdotti.

Elka päästi sormensa G-soinnusta mielellään. ”Mikä oli eka?” Elka kysyi otsa kurtistuen, sormet hapuilen kielien päällä.

”C-sointu.”

Elka nuolaisi huuliaan ja asetti sormensa epävarmasti kitaran kielille, muttei kuollakseen muistanut mikä sormi meni millekin kielelelle.

”Etusormi h-ykköselle, keskisormi d-kakkoselle ja nimetön a-kolmoselle”, Kilve neuvoi.

Elkan sormet lipuivat yhä epätoivoisesti kielien päällä. ”Tuo ei sano minulle mitään”, hän naurahti epätoivoisena.

Kilve tarttui yksitellen Elkan sormiin ja asetti ne oikeille kielille. Elka antoi oikean kätensä kynsien kulkea kielten läpi, saaden aikaan oikealta kuulostavan soinnun.

”Hyvä, sitten E-molli.”

Elka vetäisi syvää henkeä. ”Ja mikä se olikaan?”

Kului varmasti kaksi tuntia, ennen kuin Elka osasi kappaleesta yhden neljäsosan joutumatta jäämään miettimään kauheasti mihin kohtaan sormet pitikään laittaa. Sen jälkeen hänen ranteensa oli aivan jäykkänä.

Elka huokaisi raskaasti ja pyöritteli vasenta rannettaan. Muodonmuuttamisen kipu sentään meni heti ohi, mutta tämä jäi. ”Soita sinä”, Elka pyysi ja ojensi kitaran Kilvelle.

”Joko luovutit?” Kilve virnisteli ottaessaan kitaran vastaan.

”Minun täytyy lepuuttaa kättäni”, Elka sanoi ja hieroi rannettaan.

Kilve katseli kitaraa hetken aikaa ja rykäisi sitten ennen, kun alkoi laulaa.

”Wise men say only fools rush in
But I can't help falling in love with you.”

Elkan sydän hypähti hivenen. Hän oli varmasti kuullut sen biisin ennenkin, mutta Kilven laulamana se kuullosti erilaiselta… se sai hänen ihonsa kylmänväreille hyvällä tavalla. Kilve ei tyytynyt vain soittamaan sointuja, vaan näppäili kieliä taitavasti. Ne olivat varmaan niitä riffejä.

“Shall I stay?
Would it be a sin
If I can't help falling in love with you?”

Elka tarkasteli Kilven sormien sulavaa liikettä kitaran yllä. Kyse oli varmaan enemmän lihasmuistista kuin miettimisestä, mutta silti Kilve piti katseensa kitarassa, vaikka aiemmin Kilve oli pitkälti soittanut ne katsomatta.

”Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be.”

Kilven kasvot näyttivät niin rauhallisilta hänen soittaessaan ja laulaessaan. Musiikki tuli hänelle niin luonnostaan. Se oli osa Kilveä. Laulu suihkussa, hyminä neuloessa, radion ääni olohuoneessa, jalan rytmikäs naputtelu lattiaa vasten radion päällä ollessa... Joskus Elka kuuli huoneestaan, kuinka Kilve soitti ja lauloi huoneessaan hiljaa. Silloin Elka istui sängylleen korva seinää vasten ja kuunteli. Joskus Kilve oli jotenkin epävarma musiikkinsa suhteen, jota Elka ei oikein ymmärtänyt, sillä Kilven ääni oli pehmeä kuin enkelin. Ehkä se riippui biisivalinnoista. Kilve piti rokista ja sitä hän soitti välillä sohvalla istuskellessaan olohuoneessa. Mutta Elka ei ollut koskaan kuullut Kilven soittavan rakkauslauluja muiden kuullen. Ne olivat juuri niitä, joita Elka joutui kuuntelemaan seinän takaa.

”Take my hand, take my whole life too
For I can't help falling in love with you.”

Yksi Kilven lyhyistä kiharoista valahti otsalle Kilven eläytyessä musiikkiin. Elkan teki vähän mieli pyyhkäistä se pois kasvoilta… tunnustella kiharan pehmeyttä… vetää se suoraksi ja katsoa pomppaisiko se takaisin kiharaiseksi. Elka erotti Kilven poskilta muutamia haaleita pisamoita, jotka eivät näkyneet, ellei sitten istunut näin lähellä tarkastelemassa. Hän ei voinut kuin hymyillä pienille pisamoille. Katsellessaan Kilveä, Elkasta tuntui, että siltä luonnon kuului näyttää. Vaikka ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeä keväästä, hän näki ja tunsi, kuinka Kilve oli osa luontoa. Ehkä hän jotenkin tunsi toisen taikuuden, vaikka ei oikeastaan yrittänyt, mutta Kilve vain tuntui… turvalliselta, sellaiselta, josta hän ei ikinä halunnut luopua.

“Like a river flows surely to the sea
Darling so it goes
Some things are meant to be.”

Kilve ei juurikaan ikinä puhunut rakkaudesta tai mistään sellaisesta. Viime kesänä Niittylahden rannalla Kilve oli kuitenkin tunnustanut, että hän toivoi jonain päivänä rakastuvansa, vaikka ennen Kilve oli heittänyt vitsiä siitä, ettei hän kaivannut ketään kertomaan mitä sai ja ei saanut tehdä. Elka taas oli sanonut, ettei enää ikinä haluaisi rakastua, ei Seerin jälkeen. Mutta kun Elka katseli Kilven soittoa, hänet valtasi kummallisen lämmin, mutta hivenen kaihoisa tunne. Ehkä olisikin ihan kiva, jos joku sanoisi hänelle samanlaisia sanoja, kuin laulussa ja tarkoittaisi niitä.

”Take my hand, take my whole life too
For I can't help falling in love with you
For I can't help falling in love with you.”

Kilven ääni hiljeni loppua kohti. Kitaran sointu jäi kaikumaan pitkäksi aikaa, ennen kuin Kilve vilkaisi Elkaa varovaisesti hymyillen. Elka tunsi sydämensä hypähtävän omituisesti. Niin, joku… Hän ei saanut päähänsä kuin yhden jonkun, jonka haluaisi kuulla sanovan sellaisia sanoja.

Elka hymyili ja yritti saada jotain sanoja ulos, mutta hänen sisuksiaan kovertava kaiheuden tunne sai hänen päästään kaikki järkevät lauseet piiloon. ”Laulat hyvin”, hän sanoi. Hänen äänensä kuulosti jotenkin käheältä.

”Äh”, Kilve hymähti ja painoi katseensa kitaraan hämmentyneen näköisenä, tämän poskissa välähtävän hivenen vihreää.

”Ihan totta. Saisit laulaa useamminkin niin, että kuulen”, Elka vakuutti ja yritti tavoitella Kilven katsetta, mutta tämä tuijotteli kitaraansa ja näpäytteli satunnaisia kieliä. Hänen teki melkein mieli… jos Kilve vaan katsoisi häntä, ehkä he voisivat…

Kilve kohautti olkapäitään katse kitarassaan. ”Soittelenhan minä joskus”, hän rykäisi ja soitti hajamielisenä jonkin soinnun kitarasta.

Elka puraisi huultaan ja odotti vielä hetken, mutta kun Kilve ei vieläkään kääntänyt katsettaan, hänen oli hyväksyttävä, että hetki oli ohi. ”Sinun äänesi sopii hyvin tällaisille kappaleille”, Elka rikkoi hiljaisuuden.

Kilve naurahti ja hypähti istumaan puoliksi risti-istuntaan sängylle. ”Entäpä sinä sitten, antaa kuulua, minä säestän”, hän sanoi ja alkoi vetelemään sointuja.

”Ei, en osaa”, Elka huomautti pudistellen päätään.

”Et tiedä, jos et kokeile”, Kilve suostutteli ja kohotti kulmakarvojaan odottavasti.

”Varo vaan, saat kilpailijan”, Elka vitsaili.

”Ei meistä tule kilpailijoita, meistä tulee duo”, Kilve huomautti.

Elka painoi alahuulensa hampaidensa väliin. Duo kuulosti mukavalta… mutta ei hän osannut laulaa, joten hän pudisti päätään. ”Ei, ihan totta, en osaa. Se on sinun juttusi.”

Kilve mutristi huuliaan hetkeksi, pilke silmäkulmassaan ”No, sanoisin, että minulla kyllä meni paremmin, joten voitin vedonlyönnin”, Kilve sanoi pilke silmäkulmassaan.

”Sinä et edes osunut maalitauluun!” Elka huomautti. ”Minä sentään muistin sointuja.”

”Neljäsosan kappaleesta. Eikä se edes ole pitkä kappale. Sitä paitsi sinä annoit minun yrittää jousiammuntaa vain kaksi kertaa”, Kilve huomautti.

Elka nousi pystyyn ja ojensi kättään Kilveä kohti. ”No mennään sitten heti kokeilemaan uudestaan.”

Kilve huokaisi vastentahtoisena ja heitti kitaran Elkalta vapautuneeseen kohtaan sängylle. ”Ei huvita nyt. Siellä on kylmä.”

”Et halua kokeilla, koska tiedät ettet osaa”, Elka ilkkui hyväntahtoisesti.

”Ei, vaan en jaksa, koska siellä on kylmä”, Kilve totesi ja kävi makaamaan sängylleen, laittaen kätensä päänsä alle.

”No parasta pukeutua lämpimästi”, Elka sanoi ja tarttui Kilven käsivarteen kiinni vetääkseen tämän ylös, mutta Kilve suostui nousemaan vain istumaan asti. ”Vai annatko sinä minulle luovutusvoiton?” Elka kysyi.

”No, jonkunhan on hävittävä”, Kilve hymähti katsomatta häntä. ”Minä olen hyvä häviämisessä.”

Elka kurtisti kulmiaan. Jokin tässä mätti. Kilve ei noin vain luovuttanut, kun oli kyseessä vedonlyönti. ”Sinä yrität jotenkin huijata minua. Sinä huijaat aina.”

”Etkö luota minuun”, Kilve vitsaili vilkaisten häntä.

”En”, Elka naurahti.

Kilve mutristi suutaan leikillään. ”Olen loukkaantunut.”

”Tiedät mitä tarkoitan”, Elka huomautti. ”En luota sinuun, kun on kyse peleistä tai vedonlyönneistä. Muuten uskoisin haltuusi elämäni.”

Kilve avasi hetkeksi suunsa, mutta sulki sen sitten ja painoi katseensa hämmentyneenä lattiaan. Kilve meni aina sellaiseksi, hämmentyneeksi, kun puhuttiin jostain tunteellisemmasta. Muuten Kilve oli aina sanavalmis, mutta nykyään Kilveltä tuntui olevan usein sana hukassa.

Elka päästi Kilven käsivarresta irti. Jokin Kilveä vaivasi, mutta hän vaistosi, ettei se ollut Kilvelle helppo asia puhuttavaksi. Hän vilkaisi ikkunaa, jonka takana oli pimeä. ”Talvi on alkamassa”, hän sanoi. Hän tunsi vaihdoksen jo ihollaan.

”Niin”, Kilve totesi katsomatta häntä.

”Haluaisin kävellä hetken aikaa pihalla. Tuletko mukaan?”

Kilve vilkaisi Elkaa. ”Et sinä yleensä halua seuraa pihareissuille.”

”Nyt minä haluan. Sinut”, Elka sanoi. Hänen sydämensä hypähti hieman, sillä sanat tulivat ulos vähän eri tavalla kuin hän oli ne tarkoittanut. Tai ehkä ne tulivat ulos juuri sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut.

Kilve näytti hetken aikaa taas menevän hämilleen, mutta sitten hän naurahti ja nousi ylös sängyltä. ”No, mitä Elka haluaa, sen Elka saa.”
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 18. luku
Kirjoitti: Okakettu - 13.01.2019 16:18:16
Ahh, olipa ihana luku! <3 <3 Tai siis, alusta välittyi toki vielä aiemman konfliktin jälkipuinti ja sen tuoma hämmennys ja alakulokin, mutta sitten tuo tuo Elkan ja Kilven yhteinen hetki! Oli jotenkin tosi kiva lukea nimenomaan Elkan näkökulmasta nyt, ja huomata millä tavalla hän Kilvestä lopulta ajatteleekaan - että ei, Kilve ei ole todellakaan yksin tunteittensa kanssa, vaikka onkin niistä varmaan Elkaa tietoisempi. Elkan silmin tarkasteltuna Kilvestä muodostui jotenkin viehättävän pehmeä kuva, kun tämä lauloi. Ja siis että ylipäätään Kilve lauloi tuollaista rakkauslaulua, kun he ovat kaksin Kilven huoneessa... aaaa. Kaikki tämäntyyliset musiikkijutut vetoaa minuun aina tosi paljon, joten oli hienoa että Kilvelle ja Elkalle muodostui yhteinen hetki sen kautta. Kiitos paljon luvusta! :) Näistä kohdista tykkäsin erityisen paljon:

Lainaus
Vaikka ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeä keväästä, hän näki ja tunsi, kuinka Kilve oli osa luontoa. Ehkä hän jotenkin tunsi toisen taikuuden, vaikka ei oikeastaan yrittänyt, mutta Kilve vain tuntui… turvalliselta, sellaiselta, josta hän ei ikinä halunnut luopua.

Lainaus
”Nyt minä haluan. Sinut”, Elka sanoi. Hänen sydämensä hypähti hieman, sillä sanat tulivat ulos vähän eri tavalla kuin hän oli ne tarkoittanut. Tai ehkä ne tulivat ulos juuri sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 19. luku
Kirjoitti: Crysted - 19.01.2019 11:53:07
Okakettu: Heheh olin itekin ihan aws fiiliksissä kun kirjottelin tota lauluhetkeä :3 Olihan se kai jo aikakin, että Elka alkoi huomaamaan Kilven toisenlaisessa valossa, eikö :D kiitos kommentistasi jälleen kerran :)

19. Valona

Syötyään epämukavassa hiljaisuudessa ruokansa loppuun, Valona nousi hitaasti narisevat portaat yläkertaan ja pysähtyi Halhen ovelle. Hän kuunteli hetken aikaa, mutta huoneesta ei kuulunut ääniä, joten hän koputti oveen.

”Sisään”, kuului hiljainen ääni huoneesta.

Valona avasi oven ja näki, että Halhe istui työpöytänsä ääressä kädessään kynä ja edessään vihko. Halhen hartiat olivat jännittyneet ja hänen silmissä oli keskittynyt ilme hänen tuijottaessa vihkoaan.

”Mitä sinä teet”, Valona kysyi varovasti.

”Suunnitelmaa”, Halhe tokaisi katse yhä vihossaan. Valona sulki oven takanaan ja käveli peremmälle huoneeseen, jonka seiniä peitti siellä täällä hiilipiirrokset.

”Minkälaista suunnitelmaa?” Valona kysyi ja kurkkasi Halhen olan yli. Ensimmäisellä riville oli kirjoitettu etsi vanhemmat, joka oli alleviivattu kahteen kertaan. Sen alle oli listattu vaaleankeltainen talo, järvi ja keltainen savupiippu.

”Suunnitelmaa löytää vanhempani, todistaa meidän kokemamme manipulointi ja pimeässä pitäminen todeksi ja paljastaa yhteiskunnan syrjintä meitä kohtaan”, Halhe tokaisi päättäväisesti.

”Se kuulostaa kovin työläältä”, Valona sanoi varovaisesti.

”Aloitan vanhemmistani”, Halhe sanoi ja osoitti vihkoon kirjoitettua sanaa kynänäkärjellään. ”Kun löydän heidät ja saan selville, että he ovat hyviä ihmisiä, minulla on enemmän todisteita näytettäväksi muille, kun värvään heitä puolelleni.”

Päättäväisyyttä Halhelta ei ainakaan puuttunut. ”Kuulostaa siltä, niin kuin aikoisit muodostaa kapinaliikkeen.”

”Ehkä minä aionkin”, Halhe totesi ja käänsi viimein katseensa Valonaan, katse täynnä itsepäisyyttä, jonka takana piileksi kipu. Valona ymmärsi Halhen tuskan. Jos hänellä olisi ollut vanhemmat, jotka olisivat välittäneet hänestä, hänkin olisi ollut murheen murtama samanlaisessa tilanteessa.

”Aiotko sinä nyt sanoa minulle, että olen väärässä ja minun pitäisi vain antaa tämän asian olla?” Halhe tokaisi.

”En”, Valona sanoi ja istahti kirjoituspöydän reunalle. ”Minusta sinä olet rohkea tehdessäsi noin. En vain halua, että joudut hankaluuksiin sen takia.”

Halhen katse pehmentyi. ”En minä aio tehdä mitään lainvastaista, en jos voin välttää sen.”

Valona nyökkäsi. ”Hyvä.”

Halhe laski kynän kädestään ja kosketti Valonan kämmenselkää. ”Anteeksi, että ärähdin sinulle. Se ei ollut kivasti tehty”, Halhe pahoitteli.

”Saat anteeksi”, Valona sanoi. Halhe ei ikinä satuttaisi häntä tahallaan, mutta viimepäivien stressi oli todella vienyt Halhelta voimat ja saanut hänet puolustuskannalle.

Halhe hymyili hieman ja huokaisi sitten väsyneesti. Hän rapsutti otsaansa kynänpäällä. ”Minä vain… en voi uskoa, että muistojani on poistettu, eivätkä he edes yrittäisi piilotella sitä”, Halhe mutisi ja laski päänsä käsiensä varaan. ”Tai siis minähän löysin ne tiedot noin vain kirjaston kirjoista. Olivat ne kyllä yläparvella, mutta kirjastonhoitaja päästi minut sinne kysymyksiä kyselemättä.”

”No, jos tämä kerran on uusi sääntö, että oppilaille ei kerrota erikoistaikuudenlajeista, ehkä he eivät olleet vielä osanneet varautua siihen, että joku saattaisi reagoida tähän”, Valona tuumi.

”Aika sinisilmäistä.”

”Niin.”

Vastapäisestä huoneesta alkoi kuulua kitaramusiikkia. Halhe tuijotti tyhjyyteen, ajatukset jossain kaukana. Valona vilkaisi taas Halhen vihkoa.

”No, mutta aloitetaan vanhemmistasi”, Valona sanoi. ”Mitä muistat heistä?”

Halhe käänsi katseensa hitaasti vihkoonsa ja veti syvään henkeä. ”En mitään oikeastaan. He ovat pitkiä ja ruskeatukkaisia”, Halhe sanoi ja otti käteensä toisella puolella pöytää olevasta pinosta yhden kirjan, jossa lukin Ulkomaailmassa kasvaneet lapset. ”Toivoin, että ehkä voisin yrittää palauttaa muistoni taikuuden avulla, jos ne on voitu poistaakin”, hän sanoi ja selasi kirjaa. ”Olen lukenut tämän kappaleen kongnitiivisesta taikuudesta, mutta sen mukaan se ei ole mahdollista.”

”Ai, onpa epäreilua.”

”Niin. Ehkä minun pitää käydä Vuodenkimarassa uudestaan ja katsoa jos kirjastosta löytyisi lisää tietoa”, Halhe empi.

”Tarjoutuisin mukaan, mutta en mitenkään jaksa sinne asti”, Valona pahoitteli.

”Ei se mitään. Ehkä minä kokeilen pyytää Meltaa mukaan”, Halhe sanoi hivenen synkkänä.

”Miten hän suhtautuu tähän?”

Halhe huokaisi ja käänsi katseensa kirjasta Valonaan. ”Hän sanoo, että ymmärtää, mutta minusta tuntuu, ettei hän kuitenkaan ymmärrä. Hänkin on kasvanut lastenkodissa. Olen huomannut, että hän on vähän sellainen…” Halhe epäröi.

”Millainen?”

”No, hän keskittyy itseensä”, Halhe huokaisi. ”Kuuntelen mielelläni hänen ongelmiaan ja autan häntä parhaani mukaan, mutta hän ei tee samoin minulle. Sanoo vain, että yliajattelen, kun selitän ongelmistani. Se on ärsyttävää.”

”Ehkä hän ei sitten ole se oikea”, Valona huomautti, ajatellen pakostakin häntä.

Halhe jyysti huultaan silmissään lasittunut katse. ”En tiedä. Ehkä”, Halhe sanoi ja ravisti sitten hivenen päätään ollakseen ajattelemasta asiaa.

Se oikea. Mistä edes tiesi kuka oli se oikea. Valona oli ajatellut, että hän olisi ollut se oikea, mutta sitten hän oli tehnyt selväksi, ettei halunnut olla tekemisissä Valonan kanssa. Vaikka hän ei ollut edes yrittänyt tutustua Valonaan saadakseen selville pitäisivätkö he toisistaan.

”Uskotko sinä sielunkumppaneihin?” Valona kysyi Halhelta.

”En oikeastaan. Tai siis en edes tunne ketään, jolla olisi sielunkumppani”, Halhe tuumi.

Valona naputti peukalonsa kynttä pöytää vasten. Hän halusi kuollakseen kertoa tästä asiasta Halhelle, mutta hän oli luvannut hänelle ettei kertoisi.

Halhe äkkäsi hänen hiljaisuutensa syyn. ”Tunnetko sinä?” hän kysyi.

Valona puraisi huultaan yrittäessään peittää hymyään.

”Valona? Tunnetko? Onko sinulla sielunkumppani?” hän hihkaisi ja nojautui tuolissaan eteenpäin.

”En saisi kertoa”, Valona harmisteli.

”Mitä? Mikset?” Halhe innostui ja laski kynän kädestään. ”Kerro nyt heti kaikki!”

Valona pudisteli päätään ja huokaisi raskaasti. Hymy hänen kasvoiltaan lipui hiljalleen pois. ”Hän ei usko sielunkumppanuuteen. Me suutelimme kerran, mutta siihen se jäi”, hän harmisteli.

”Mitä? Aika typerys, kuka muka tapaa sielunkumppaninsa ja sanoo ettei usko siihen”, Halhe ihmetteli. ”Mutta siis teidän taikuus ei satuttanut vai?”

Valonan suupieli nytkähti hivenen. ”Ei. Se tuntui ihanalta. Kuin omalta taikuudelta, mutta tavallaan hieman vieraalta. Uudelta ja jännittävältä”, hän selitti kaihoisasti. ”Mutta parasta on se, kun taikuudet yhdistyvät. Se oli oikeastaan vahinko, me satuimme taikomaan samaan aikaan. Kun se tapahtui, se oli kaksin kerroin vahvempaa kuin oma taikuus. Se vasta tuntui ihanalta”, Valona huokaisi.

”Mutta eikö se ole tosi intiimiä”, Halhe kysyi madaltaen ääntään. ”Vähän niin kuin seksiä?”

”En tiedä, enhän minä osaa liitää tai mitään, minä olen aina ajatellut, että vasta se on, kun yhdistää taikuuden liitämällä”, Valona tuumi.

”Ehkä”, Halhe sanoi ja puraisi huultaan. ”Mutta olen kateellinen, Melta ei kyllä ole minun sielunkumppanini. Viimeeksi kun minä kävin hänen luonaan, minä kosketin vähän hänen taikuuttaan saadakseni selville joko me rakastamme toisiamme, mutta ilmeisesti ei, koska se sattui”, hän huokaisi.

”No luulisi, että kun rakastaa sen sitten tietää ilman sitäkin”, Valona huomautti.

”Niin kai”, Halhe mutisi ja painoi katseensa taas vihkoonsa.

”Mutta etkö sinä sitä paitsi sanonut, ettet usko sielunkumppanuuteen?” Valona huomautti.

”No en minä välttämättä usko, että sielunkumppanuus tarkoittaa sitä ne kaksi henkilöä on tarkoitettu toisilleen, mutta kyllä kai se jotain tarkoittaa, jos pystyy koskettamaan toisen taikuutta ilman, että se sattuu”, Halhe huomautti ja kohotti sitten kulmiaan. ”Kuka tämä mysteerinen hän muuten on?”

Valona pudisti päätään purressaan huultaan. ”Lupasin etten kertoisi kenellekään.”

”Eli minä tunnen hänet? Onko hän koulusta?”

”No on, mutta enempää en sano”, Valona sanoi vahvasti.

”Oliko hän sinun luokallasi?” Halhe jatkoi kiusoitteluaan.

”Sanoinhan, etten kerro enempää”, Valona naurahti.

Halhe mutristi suutaan, mutta antoi sitten asian olla. ”Ai niin, minulla on nämä sinun kirjasi”, Halhe sanoi ja osoitti pienempää pinoa oppikirjapinonsa takana. ”Siellä on myös se Vuodenkierron sadut. Senkö takia sinä halusit sen? Että voit lukea Tarina sielunkumppaneista.

”Joo”, Valona myönsi ja kurotti ottamaan ruskean kirjan pöydältä. Tarina sielunkumppaneista oli ensimmäinen tarina satukirjassa ja myös kuuluisin luonnon lasten satu.

”Nimi on kyllä vähän hämäävä, eihän siinä niin paljon edes kuvata prinsessan sielunkumppania. Oliko se Tanori?” Halhe muisteli

”Taonor kai. Siitä on aikaa, kun olen lukenut tämän”, Valona sanoi ja alkoi lukea ääneen.

Olipa kerran valtakunta, jota kutsuttiin Vuodenkierroksi. Vuodenkierron valtakunta oli harmonisessa tasapainossa luonnon kanssa ja sen vuodenajat seurasivat toisiaan tasaisesti ja varmasti, jotta jokainen valtakunnan asukas sai elää vuodenaikansa yhtä kauan. Luonnon lapset olivat pitäneet yllä rauhaa jo vuosisatoja jalon kuninkaan ja kuningattaren johdolla sekä luotettavan hovitietäjän avustuksella. Eräänä päivänä kuningaskuntaa kohtasi tragedia: kuningatar menehtyi, jättäen jälkeensä kaipaavan puolison sekä äidittömän prinsessan. Kuningasparilla oli nimittäin myös tytär, prinsessa Laula, jonka kevään taikuus löi vahvuudellaan ja kauneudellaan laudalta kaikki valtakunnan taikovat. Mikään taikuus ei kuitenkaan voinut pelastaa kuningatarta, sillä kuolemaa ei voinut vahvinkaan taikuus huijata.

Kuningas oli varma, ettei koskaan löytäisi uutta kuningatarta, mutta vuodenkierron kuluttua kuningattaren menehtymisestä kävi niin, että kuningas rakastui päätä pahkaa kauniiseen talven lapseen, jonka taikuus oli kieroa ja petollista, mutta peitonnut itsensä hurmaaviin valeasuihin, joiden ohi kuningas ei nähnyt, vaikka prinsessa yritti isäänsä varoittaa. Häitä tanssittiin ja kuningatareksi tultuaan uusi kuningatar huijasi kuningasta luovuttamaan voimansa ja näin kuningatar hallitsi kahta vuodenaikaa: talvea ja syksyä. Taikuutensa menetettyään kuningas kuihtui pois, mutta uusi kuningatar lavasti sen sairaudeksi. Vain kuninkaan sisäpiiri ja tytär tiesivät totuuden. Hovitietäjä oli kuullut, että kuningatar yrittäisi samaa prinsessalle, joten hän pakeni linnasta yhdessä prinsessan kanssa, ennen kuin kuningatar ehtisi toteuttaa suunnitelmaansa.

Prinsessa Laula suri isäänsä ja kotinsa menetystä, mutta tietäjä vakuutti, että prinsessa olisi turvassa mökissä keskellä metsää. Prinsessa yritti jatkaa elämäänsä, mutta eräänä yönä metsä syttyi ilmiliekkeihin.

Prinsessa ja tietäjä joutuivat pakenemaan mökistä ja saivat selville, ettei mystinen metsäpalo ollut ainoa luonnonkatastrofi, joka oli tapahtunut valtakunnassa lähiaikoina. Kesä oli lopuillaan ja syksy alkamassa, mutta jossain päin valtakuntaa satoi lunta ja toista piinasi hirmuhelle. Vuodenkierto oli häiriintynyt ja prinsessa arveli tietävänsä miksi.

Vuodenkierron kansalaiset olivat alkaneet kapinoida uutta kuningatarta vastaan, sillä tämä ei tehnyt mitään auttaakseen kotinsa luonnonkatastrofeissa menettäneitä kansalaisia, vaan käytti valtakunnan rikkaudet itseensä. Kuningatar oli kuitenkin vahva, eikä muiden taikuudesta ollut hänelle vastusta: hän oli saanut jo kolmannen uhrinsa, yhden kruunulle uskollisista ritareista, ja niinpä kuningatar hallitsi nyt myös kesää. Niin myös valtakunnan vuodenkierto häiriytyi entistä enemmän: Yksi puoli hukkui lumeen, toinen tuhotulviin, kolmas paloi liekeissä ja neljättä kiusasivat viimat.

”Kuningattaren taikuudet sotivat toisiaan vastaan”, tietäjä kertoi prinsessalle tämän udellessa miksi luonto kiusasi heitä eikä kuningatarta, ”Luonto yrittää vastustaa pahaa kuningatarta, mutta hän on piiloutunut kolmen taikuuden alle, eikä luonto osaa hyökätä suoraan häntä vastaan.”

”Mitä me voimme tehdä?” prinsessa harmitteli. ”Mitä käy, jos paha kuningatar saa keväänkin haltuunsa?”

”Katastrofi”, tietäjä vastasi synkästi. ”Se ei voi tapahtua. Mutta hän on väärä kuningatar. Valtaistuin on sinun, prinsessa Laula. Sinun on kukistettava hänet.”

”En minä mahda hänelle mitään”, prinsessa huomautti lannistuneena. Vaikka hän oli vahva ja edistynyt taikuudessaan, hän ei voisi peitota kuningatarta, joka hallitsi jo kolmea vuodenaikaa.

”Et yksin, mutta ehkä erään loitsun avulla”, tietäjä tuumi. ”Voimakkuus kuningattaren peittoamiseen on mahdollista saavuttaa luonnollisellakin tapaa. Kahden henkilön yhdistynyt taikuus on vahvempaa kuin mikään, minkä kuningatar voi riistää toiselta.”

”Kenen taikuuteen minä yhdistäisin omani?” prinsessa kysyi.

”Sellaisen, jonka taikuus on samanlaista kuin sinun. Kuningataren hallitsemat taikuudet eivät ole sopivia toisilleen, joten ne hylkivät toisiaan ja saavat aikaan katastrofeja. Olkoon tämä opetus, että luonnon lapsi voi hallita vain yhtä vuodenaikaa, ei sen enempää. Luontoa ei ole tarkoitettu kahlittavaksi”, tietäjä selitti ja kohotti kätensä prinsessaa kohti. ”Tämä on vahva loitsu, joka ei ole tarkoitettu yksin suoritettavaksi, mutta muutakaan emme voi tehdä”, tietäjä sanoi synkästi. ”Tämän jälkeen sinun on löydettävä sielunkumppanisi, jotta voitte peitota pahan kuningattaren.”

”Miten minä löydän hänet?” prinsessa ihmetteli.

”Kosketa hänen taikuuttaan, jos se ei satu, tiedät, että hän on se oikea”, tietäjä selitti ja suoritti sitten loitsun. Loitsu oli vaativa ja se vei tietäjän viimeisetkin voimat. Sen suoritettuaan, tietäjän eloton keho kaatui maahan.

Tietäjä oli antanut henkensä pelastaakseen valtakunnan, joten prinsessa Laula aikoi löytää sielunkumppaninsa, mitä tahansa se häneltä vaatisikin. Hän pelastaisi valtakuntansa.

Sana tietäjän loitsusta kulki kuiskeina pitkin valtakuntaa ja prinsessa Laulan luokse saapui kaukaakin kuningatarta vastustavia kokeilaita hänen sielunkumppanikseen. Prinsessa kosketti heidän taikuuttaan yksi toisensa jälkeen, mutta sai tulokseksi vain kipeät sormet. Samaan aikaan Vuodenkierron valtakunta tuhoutui entisestään kuningattaren keskityttyä etsimään sopivaa kevään lasta, joka voisi antaa hänelle voimansa. Kukaan kuningattaren kokelaista ei ollut tarpeeksi vahva suorittaakseen rituaalia, sillä luonto oli oppinut vastustamaan kuningatarta tappamalla kuningattaren uhrit ennen kuin sidos onnistui. Kuningatar tiesi, että oli yksi, joka saattaisi selvitä: valtakunnan vahvin kevään lapsi, prinsessa Laula.

Niinpä kuningatar tarjosi suurta palkkiota vihjeestä prinsessa Laulan olinpaikasta. Vaikka prinsessa vaihtoi useasti paikkaa etsiessään sielunkumppaniaan, ei hän voinut pakoilla kuningatarta pitkään. Viimein kuningatar löysi prinsessan, eikä prinsessa ollut vieläkään löytänyt sielunkumppaniaan. Prinsessa tiesi kuolevansa, mutta rukoili silti taikuudeltaan keinoa löytää sielunkumppaninsa. Ei oman henkensä vuoksi, vaan koko valtakunnan.

Taikuus vastasi hänen rukouksensa. Prinsessan sielunkumppani oli kuullut prinsessan avunhuudon ja liitänyt paikalle hetkessä. Pojan nimi oli Taonor, ja kun prinsessa Laula ja Taonor yhdistivät taikuutensa kuningatarta vastaan, taikuus ei kirveltänyt prinsessan sormia vaan toimi yhtenä, jonka he ohjasivat pahaa kuningatarta vastaan. Kuningatar tuhoutui ja sen mukana myös valtakuntaa piinaavat lumimyrskyt, tuhotulvat, metsäpalot ja pyörremyrskyt hälvenivät.

Siitä hetkestä alkaen prinsessa Laula tunnettiin kuningatar Laulana. Hän oli vahva ja oikeudenmukainen kuningatar ja hallitsi pitkään rinnallaan kuningas Taonor. He toivat valtakuntaan rauhaa, hyvinvointia ja ennen kaikkea rakkautta, sillä he halusivat, että muutkin saisivat tuntea sen rakkauden, jonka hekin tunsivat.

Siitä hetkestä lähtien jokainen uusi luonnon lapsi, joka syntyi maailmaan, jakoi sielunsa ja taikuutensa toisen kanssa.


”Eipä paljon puhuta Taonorista joo”, Halhe totesi Valonan lopetettua.

”Niin”, Valona myönsi ja sulki kirjan. ”Ehkä se on tyhmää uskoa tähän satuun, mutta… sinä et ymmärrä, Halhe, se tunne… tai siis en minä tiedä miltä rakkaus tuntuu, mutta sen kuvan minkä minä olen saanut kirjoista,” hän sanoi ja vilkaisi sitä romantiikkatrilogiaa, jonka oli pyytänyt Halhea lainaamaan hänelle, jotta hän voisi verrata tunnettaan johonkin, ”se saattaa olla aika lähellä sitä tunnetta, kun kosketin hänen taikuuttaan.”

”Eikö hän sitten tuntenut samoin?” Halhe ihmetteli.

Valona laski katseensa käsiinsä. ”En tiedä… ehkä hän tunsi, tai sitten ei. Se on monimutkaista”, hän sanoi. Hän vaistosi, että Halhe haluaisi tietää lisää, eikä hän voisi kertoa, joten hän vilkaisi taas Halhen vihkoa. ”Mutta joka tapauksessa, se ei ole tärkeää, toisin kuin tämä”, hän sanoi ja napautti Halhen vihkoa. ”Mistä me aloitamme sinun pienen vallankumouksesi suhteen?”

Halhe naurahti ja laski katseensa vihkoonsa. Hän mietti hetken ja kirjoitti sitten vihkoonsa uuden sanan: Vuodenkimara.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 19. luku
Kirjoitti: Okakettu - 20.01.2019 16:34:06
Valonan ja Halhen hetkistä on aina mukava lukea, huomasin tätä lukua lukiessani että olen suorastaan kaivannut niitä.  :) Halhelle teki varmaankin hyvää kertoa suunnitelmastaan ja tunnelmistaan Valonalle, joka kuitenkin suhtautuu asiaan esmes Kilveä neutraalimmin. Sielunkumppanuus-asia oli silti ehdottomasti tämän luvun mielenkiintoisin juttu, hienoa päästä lukemaan siitäkin lisää tarkemmin - ja tuo, että Valona on mitä ilmeisimmin kohdannut sielunkumppaninsa! Tykkään siitä, että se on kuitenkin konseptina vähän sellainen myyttinen ja epäselvähkö (hahmojen näkökulmasta siis), ja suhtautuminen riippuu todella paljon aina hahmosta. Mystinen hän taas, ää, tahdon kuulla lisää! :D Kaiki satuelementit ovat minusta (näin yllättäen) aina todella ihania, joten pidin todella paljon siitä, että sielunkumppanuutta käsiteltiin myös tuon sadun kautta. Ja tuo, että Valona on valmis auttamaan Halhea - ”Mistä me aloitamme sinun pienen vallankumouksesi suhteen?”
<3 Kiitos luvusta!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 20. luku
Kirjoitti: Crysted - 26.01.2019 13:25:29
Okakettu: Totta, viimeisestä kunnollisesta Halhe + Valona hetkestä on ollut liian kauan :D Mukavaa että tykkäät sielunkumppani-konseptista, tykkäsin itse kovasti tuon sadun kirjottamisesta, voin kai jopa vinkata että satuja tulee vielä ainakin yksi lisää ;) Ehkä innostun kirjottamaan niitä enemmän, ainakin ne on kivoja tapoja täyttää lukuja, jotka muuten jäis lyhyehköiks :D Aloin miettiä että niitähän vois melkein kirjottaa vaikka spin-offeina erilliseen topaan jos tän jatkiksen loputtua jäis vielä jotain hampaankoloon. Ei sillä että tän loppu häämöttäis mitenkään pian :D Kiitos kommentistasi :)

20. Kilve

Kilve hengitti kirpeää ilmaa keuhkoihinsa ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Oli tärkeää, että hän pysyisi rauhallisena yrittäessään harjoitella taikuutta, mutta jo ajatus taikomisen harjoittelusta sai hänen olonsa kurjaksi ja jännittyneeksi, koska hän tiesi epäonnistuvansa. Elka oli mennyt jo sisälle heidän pienen kävelyreissunsa jälkeen, mutta Kilve oli jäänyt vielä hetkeksi. Rii tulisi kohta käymään, joten hän oli sanonut Elkalle odottavansa Riitä, mutta hän halusi jäädä toisestakin syystä.

Kilve käveli hiekkatietä eteenpäin hetken aikaa kädet viittansa sisätaskuissa. Täytyi päästä tarpeeksi kauas, jotta häntä ei voisi nähdä helposti ikkunasta.

Kun Kilve pääsi nyppylän taakse, eikä nähnyt muuta kuin mökin katon, hän veti kätensä viittansa laskoksista esiin ja yritti herätellä taikuuden käsiin. Kun hän sai taikuuden pakotettua iholle, sen käyttäminen oli hieman helpompaa hetken aikaa. Taikuus oli tummanvihreää, eikä se yllättänyt Kilveä. Hän tunsi olonsa kovin toivottomaksi jo nyt.

Hän loi kätensä ylle pallon vihreää valoa ja yritti muodostaa siitä erilaisia kuvioita. Ympyrä, kolmio, neliö, suorakulmio ja sitten kolmiulotteisiin kuvioihin. Se onnistui suhteellisen helposti. Hän antoi valon sammua ja nosti taikuudella maasta ruskean, kuuraisen lehden. Hän yritti palauttaa sen lehtivihreän takaisin, tehdä siitä taas notkean ja vihreän lehden, mutta hänen taikuutensa kipinät vain väreilivät lehden pinnalla sulattaen kuuran ja saaden sen näyttämään sen takia hivenen vihreämmältä.

Viiden minuutin tuloksettomuuden jälkeen. Kilve rytisti lehden kämmenensä sisään ja päästi sen putoamaan maahan palasina. Hän potkaisi hiekkaa turhaantuneena siitä kohtaa, mihin lehdenpalaset olivat pudonneet ja nosti sitten katseensa hämärtyvään loppusyksyn iltaan. Sen pitäisi muuttua helpommaksi, kun talvi oli lähestymässä ja kevät vain neljäsosavuodenkierron päässä, mutta ei se tuntunut. Mitä jos se ei olisi yhtään helpompaa kevään saavuttua? Taaskaan.

Kilve hengitti syvään ja yritti ajatella jotain muuta. Totuus oli se, että asia vaivasi häntä koko ajan syvällä, eikä ollut helppoa katsella, kun Elka ja Halhe käyttivät taikuuttaan sen enempää miettimättä tavallisiin arkipäivän asioihin, kun samat asiat olivat hänelle suuria ponnistuksia. Hän esitti, ettei se haitannut, hän esitti, että hänkin osasi, mutta oikeasti hän vain piilotti kipunsa ja ponnistelunsa hymyn taakse.

Samassa nummea pitkin lähestyi vihreä valo. Se pysähtyi muutaman metrin päähän hänestä ja materilisoitui sitten ihmiseksi. Riin pitkähköillä kasvoilla oli tuttu leveä hymy. Tällä oli yllään viininpunainen takki ja maiharit ja niiden kanssa mustat housut. Hiukset olivat pirteän oranssit, toisella puolella siiliksi ajetut ja toisella olkapituiset. Viimeksi, kun Kilve oli nähnyt Riin, tämän hiukset olivat olleet melkein valkoiset ja yltäneet vasta leuan tienoille.

”Hei käki”, Rii tervehti pirteästi.

Kilve virnisti Riin antamalle lempinimelle. Se oli saanut alkunsa silloin, kun he olivat riidelleet jostain tyhjänpäiväisestä ja Rii oli onnistunut jotenkin vahingossa kiroamaan Kilven, että hän ei pystynyt viikkoon puhumaan muuten kuin käen tavoin kukkuen. Opettajat olivat olleet ihmeissään siitä, mutta moiset vahinkopurkaukset eivät olleet aivan tavattomia lapsuudessa. Kilven kouluaikona joku oli saanut päähänsä elefantinkorvat kokonaiseksi kuukaudeksi ja jonkun käsi oli muuttunut näkymättömäksi. Rii oli jopa hankkinut hänelle käkikellon, joka nykyään roikkui heidän mökkinsä olohuoneessa.

”No hei noita”, Kilve vastasi lempinimellä, jonka oli sen seikkauksen jälkeen antanut Riille. ”Minne jätit luutasi?”

”Lähdin niin kiirellä, että unohtui kotiin”, Rii vitsaili ja veti Kilven halaukseen. Riin tuttu pirtsakka tuoksu sai Kilven hymyilemään.
”Vieläkö asut Kellonkylässä?” Kilve kysyi heidän erottuaan halauksesta.

”Joo, mutta muutin ihan sen laidoille, missä on vähän mukavampaa meikäläisille. En kestänyt jäädä siihen kaupunkiasuntoon, kun opiskelut menivät plörinäksi”, Rii huokaisi hieman irvistäen ja sipaisi maalitahraisella kädellään oransseja kiharaisia hiuksiaan. Riin käsiä harvoin näki ilman maalia, eikä tämä ollut tainnut jättää pensseliä nurkkaan mökistä lähdettyäkään.

”Taidat maalata yhä”, Kilve nyökkäsi Riin maalitahraisia käsiä kohtaan.

Rii vilkaisi kättään ja yritti rapsuttaa valkoista maalia pois kädestään, mutta se ei juuri lähtenyt. ”Tällä kertaa enimmäkseen seiniä. Olen töissä maalarina eräässä rakennusfirmassa.”

”No sehän on sinulle oikea unelma-ammatti, sinua ei mökissä ikinä nähnyt ilman pensseliä ja maalitahroja”, Kilve huomautti.

Rii hymyili, mutta kohatutti olkapäitään, tuijotellen mökin kattoa nyppylän takana. ”No, enpä tiedä. Se on ihan kivaa puuhaa, vaikka sydämeni välillä vielä halajaa biologiksi”, Rii totesi. ”En käsitä, miten jotkut pystyvät siihen. Asumaan ja opiskelemaan kaupungissa. En kestänyt edes vuotta”, Rii naurahti surullisesti ja laski katseensa punaisiin kuluneisiin maihareihinsa, jotka tämä oli omistanut jo mökissä. Niissäkin oli maalitahroja.

”Eikö sitä olisi voinut suorittaa vaikka jotenkin etäopintoina?” Kilve kysyi.

”Ei sitä kovin helpoksi tehdä. Olisi pitänyt hakea erikseen jollekin etäopintolinjalle tai jotain, mutta sinne otetaan vain kaksi henkilöä vuodessa, että joopa joo hyvät mahdollisuudet”, Rii selitti pettyneenä ja huokaisi sitten syvään laittaakseen hieman pirteämmän ilmeen kasvoilleen. ”Mutta ei se maalarin hommakaan paha ole. Vaikka yleensä kaikki tylsimykset haluavatkin yksivärisiä seiniä.”

”No minä liityn sinun seuraasi maalariksi sitten, mikäli jollain ihmeellä pääsen lähtemään täältä ensi vuoden puolella”, Kilve naurahti.

”Ei mennyt se tapaaminen hyvin vai?” Rii kysyi.

Kilve pudisti päätään. Hän oli soittanut Riille ennen tapaamistaan ryhmänohjaajansa kanssa ja kysynyt neuvoja siitä, mitä hän olisi voinut tehdä huijatakseen, että osasi edes jotain. Rii oli sanonut saman minkä hän jo tiesi: ei voinut huijata. Ei sillä, että Rii edes tietäisi kunnolla mitä hän kävi läpi, tämä kun oli viettänyt mökissä vain ne tavalliset kolme vuotta.

”Minulle edes liitäminen ei ole mahdollisuus. Minulla on kuulemma heikko aura”, Kilve sanoi ja sai ihmeekseen lauseen ulos ilman, että hänen äänensä alkoi tärisemään.

”No eihän se välttämättä tarkoita, ettet pystyisi siihen”, Rii yritti. ”Tai siis, sinähän kuitenkin osaat vähän liitää, etkö?”

”Joo, mutta vain pieniä matkoja kerrallaan, eikä se tunnu niin ihmeelliseltä”, Kilve tunnusti. ”Tai siis se tuntuu niin kuin tasapainoilisin heikolla jäällä, joka murtuu hieman enemmän jokaisesta askeleesta.” Rii oli ainoa henkilö, jolle hän uskalsi tunnustaa sen.

”Ehkä se on kiinni harjoittelusta?” Rii yritti.

Kilve kohotti kulmaansa. ”Luuletko, etten muka ole yrittänyt tarpeeksi tosissani?”

”En minä sitä, mutta ehkä se vain vaatii aikaa-”

”Ryhmänohjaajani suoraan sanoi, että minulla on heikko aura. Ei se siitä lopullisemmaksi muutu”, Kilve keskeytti synkästi ja potkaisi taas jäätynyttä hiekkaa kengänkärjellään. Hän oli jo luovuttanut, sehän se surullisinta oli. Sen tapaamisen jälkeen, hän oli lopullisesti menettänyt uskonsa ja hänestä tuntui, että hänen taikuutensa oli heikentynyt entisestään.

”No… Entä sitten? Ei se ole maailmanloppu”, Rii huomautti. ”Tai siis en minäkään juuri ikinä käytä taikuutta töissä. Tavalliset ihmiset pärjäävät ilman taikuutta, niin voit sinäkin.”

”Joo”, Kilve mutisi tunkien kädet taskuihinsa. ”Mutta silti, se ottaa päähän.”

”Ymmärrän”, Rii sanoi myötätuntoisesti ja kiersi sitten käsivartensa Kilven harteiden ympärille. ”Ehkä sinun kannattaa pitää siitä tauko. Et ajattele sitä ollenkaan. Tehdään jotain kivaa. Muistutahan minua, mitä te erakot kutsuittekaan hauskanpidoksi?” hän kysyi heidän lähtiessään hitaasti kävelemään mökkiä kohti.

Kilve naurahti. ”Istuskelua mökissä.”

”Voi voi, no olet onnekas, että sinulla on minut. Toin sinulle jotain”, Rii sanoi pahaenteisen kuuloisena.

”Mitä?” Kilve uteli.

Rii irrotti otteensa Kilven hartioilta ja veti punaisen takkinsa taskusta pienen pussillisen jotain vihreää. Kilve kurtisti kulmiaan. ”Milloin sinusta on tullut pilviveikko?”

Rii naurahti. ”Silloin kun sain potkut koulusta”, hän sanoi pirteästi. ”Joo sain potkut, en eronnut, valehtelin sinulle, mutta joka tapauksessa, tämä on hyvää lääkettä, kun harmittaa vietävästi. Ja ehkä taikuutesikin tykkää, kun rentoudut vähän.”

”No, olen valmis kokeilemaan mitä tahansa”, Kilve myönsi ja kyllähän hän oli kiinnostunut miltä ruohon polttaminen tuntuisi. ”Miksi sait potkut?”

”En saanut tarpeeksi opintopisteitä, kun repuutin kursseja”, Rii tuhahti. ”Sanoivat, etteivät voi antaa minulle etuoikeuksia koska olen luonnon lapsi. En minä olisi etuoikeuksia kaivannut, vaan vähän joustokykyä, mutta ei. Taisivat olla iloisia, kun pääsivät minusta. Mokomat rasistit.”

He ehtivät nyt ovelle, jonka Kilve työnsi auki.

”Terve taloon”, Rii sanoi reippaasti ja alkoi riisua takkiaan. Kilve heitti oman viittansa naulaan, josta se valui lattialle, mutta häntä ei jaksanut kiinnostaa.

”Hei”, vastasi Elka, joka oli ainoa, joka istui olohuoneessa nojatuolissa.

Rii tutkaili mökkiä kävellessään muitta mutkitta sisään. ”Ihan samalta näyttää”, hän hihkaisi ja venytti kaulaansa keittiön suuntaan. ”Maalitahranikin ovat vielä keittiön lattiassa”, hän naurahti ja heittäytyi sitten sohvalle, joka oli ollut hänen lempipaikkansa mökissä.

”Valona sai taiottua tuoreimpia pois, mutta ne sinut ykkösvuonna tekemäsi eivät lähde enää millää. Ne ovat osa tätä mökkiä”, Kilve virnisti ja istui naisen viereen.

”Käydäänkö heti asiaan?” Rii kysyi vinkaten Kilvelle silmää.

”Mitä muuta muka haluaisit tehdä? Sudokuja?” Kilve heitti.

Rii naurahti ja laski sohvapöydälle pari pussia, jossa toisessa oli itse tavara ja toisessa käärintävälineet.

”Mitä nuo ovat?” Elka kysyi ja laski lehden käsistään.

”Ruohoa vaan”, Rii sanoi ottaessaan toisesta pienestä pussista käärintäpapereita.

”Ei taida olla sitä ruohoa, joka kasvaa takapihalla”, Elka arvasi vakavana.

”No ei kaikkien takapihalla, ei”, Rii myönsi ja avasi yhden kymmenen sentin mittaisen paperin pöydälle.

Elka vilkaisi Kilveä ja kohotti kulmiaan, sanoen äänettömästi oletko tosissasi?

Kilve kohautti hieman olkapäitään ja viesti kasvoillaan mitä se haittaa?

”Vielä sisällä, niinkö?” Elka tiuskaisi. Tämän silmissä oli jäinen katse, eikä se johtunut vain nurkan takana koputtavasta talvesta.

”Avaan ikkunan”, Kilve sanoi väliinpitämättömästi.

”Kyllä herra tiukkapipollekin riittää”, Rii sanoi. Elkan ilme muuttui vielä kylmemmäksi, loukkaantuneeksi.

”Hän ei käytä tuota sanaa”, Kilve oikaisi.

”Mitä, tiukkapipoako?”

”Ei kun herra”, Kilve sanoi.

Rii katsoi Kilveä hetken ennen kuin ymmärsi ja vilkaisi sitten Elkaa. ”Ai, okei. Sori, korjaan: Tiukkapipollekin riittää”, hän sanoi ja hymyili Elkalle, joka ei vastannut hänen hymyynsä. Rii kääntyi Kilven puoleen ja ojensi käärityn sätkän Kilvelle. Kilve katsoi sitä hetken, mutta otti sen sitten etusormensa ja peukalonsa väliin.

”Älä, Kilve, tuo on vaarallista”, Elka sanoi painokkaasti.

”Ei tämä mitään heroiinia ole, yhdestä kerrasta ei tule riippuvuutta”, Rii huomautti kaivaessaan sytkärin taskustaan.

”Tuo on laissa kiellettyä syystäkin.”

”Rauhoitu, ei tämä niin iso juttu ole”, Kilve huomautti tietämättä varmasti pitäisikö hänen laittaa sätkä huulilleen ennen kuin Rii sytyttäisi sen. ”Sitä paitsi usessa maassa tämä on sallittua.”

”Useammassa ei ole”, Elka kivahti. ”Mikä halu sinulla on vahingoittaa kehoasi? Etkö ole oppinut mitään Laavelta?”

Kilve huokaisi. Joo Laave aina sanoi, että älkää alkako tupakoimaan, sitä ei noin vain lopeteta ja se tekee vain hallaa keholle. Mutta tämä oli eri asia. ”Kuule elämä käy täällä aika tylsäksi, älä nyt yritä pilata tätä, kun kerrankin tapahtuu jotain erilaista”, hän sanoi terävästi. Elka ei voinut ymmärtää, sillä tämä sentään pystyi harjoittelemaan liitoa ja taikuutta, mutta Kilvellä ei ollut täällä enää oikeastaan mitään tekemistä. Neulomuksia oli kaikilla enemmän kuin tarpeeksi, eikä kitaraa jaksanut soittaa jatkuvasti.

Rii napsautti sytkäriin liekin ja vilkaisi Kilveä. Kilve nyökkäsi katsomatta Elkaa, joka tuhahti ja marssi kovaäänisesti yläkertaan.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 20. luku
Kirjoitti: Okakettu - 28.01.2019 00:10:42
Satu-spin-off kuulostaa oikein hyvältä! Tarvitsenkin jotakin piristävää ajateltavaa tämän luvun jälkeen, nyyh. Olisi kai pitänyt tietää, että aiemman pehmeyden jälkeen pitää tulla mukaan vähän säröjäkin, mutta silti, tekisi mieli ravistella sekä Kilveä että Elkaa. Keskustelkaa kunnolla älkääkä antako tällaisen tulla väliinne, jooko... :D Kilven turhautuminen on kyllä ymmärrettävää, mutta vähän epäilen Elkan tavoin, ettei pilven polttaminen ole silti mikään ratkaisu. Lempikohtani oli ehdottomasti se, kun Kilve korjasi Riitä Elkan herroittelusta: siitä ei tehty suurta numeroa, mutta selvästi Kilve ymmärsi asian olevan Elkalle tärkeä, eikä Riikään hangoitellut vastaan. Saas nähdä mitä tästä seuraa, toivottavasti jatko ilmestyy pian. Kiitos jälleen!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 21. luku
Kirjoitti: Crysted - 03.02.2019 10:56:46
Okakettu: Valitettavasti nyt on menossa kovin konfliktien täyteistä aikaa :/ Spin-off tarina on kyllä tulossa vasta jossain hamassa tulevaisuudessa jos on tullakseen, pari satua on kyllä jo valmiina, saapi nähdä ujutanko ne tähän vai sitten omaksi kokonaisuudekseen :) Jep munkin tekee mieli ravistella Kilveä ja Elkaa :D Tässäpä jatkoa, kiitos jälleen kommentistasi :))

21. Halhe

Kun Halhe käveli aamulla alakertaan, siellä oli omituinen haju. Hän nyrpisti nenäänsä ja avasi ikkunan, josta puhalsi kylmää tuulta sisään, toivoen että se poistaisi hajun nopeasti. Hän sytytti taikuudellaan keittiön takan lämmitykseksi ja nappasi itselleen ruisleipää aamiaiseksi. Hän oli kuullut, että Kilven ystävä oli tullut käymään, mutta hän oli ollut Valonan kanssa liian keskittynyt suunnittelemaan vallankumoustaan, jotta hän olisi jaksanut mennä alakertaan esittäytymään.

Halhe oli päättänyt aloittaa Vuodenkimarasta. Hänet oli tuotu Vuodenkimaraan kymmenenvuotiaana mistä tahansa hänet olikaan löydetty, joten kai siellä oli jotain tietoja hänen entisestä asuinpaikastaan. Hän ei kyllä ollut enää oppilas, joten ehkä arkistot oli hävitetty, toisaalta hän kyllä asui mökeissä, jotka kuuluivat Vuodenkimaran tiluksiin. Löytyipä mitään tai ei, olisi kuitenkin helpointa aloittaa Vuodenkimarasta. Arkistot olivat luultavimmin kansliassa, jonne hän livahtaisi Meltan avustuksella. Hän ei ollut vielä kertonut suunnitelmaansa Meltalle, mutta hän menisi kahdeksaantoista heti aamiaisen jälkeen.

Halhe söi ruisleipänsä nopeasti loppuun ja sulki sitten olohuoneen ikkunan. Huoneessa oli yhä erikoinen haju, mutta ei hän halunnut jättää sitä auki koko päiväksi.

Halhe puki viittansa yllensä ja vilkaisi sitten keittiön suuntaan takkaa, jonka oli jättänyt päälle.

”Kilve? Elka?” Halhe huhuili yläkertaan, mutta ei kuullut vastausta kummaltakaan. Valona varmasti vielä nukkui, Elka varmaan oli aamukävelyllä, mutta näköjään Kilvekin nukkui myöhempään tänään, vaikka Halhekin oli herännyt vasta kymmeneltä. Hän sammutti kuitenkin tulen takasta ennen kuin lähti, vaikka mökkiin jäikin kylmä.

Halhen avatessa ovi, alkutalven kylmyys iski häntä kasvoihin. Halhe huokaisi ja tutkaili kuuran peittämää nummea surullisena. Vaihdos oli alkanut ja se näkyi jo hänen nukkumarutiinissaan. Hän meni nukkumaan yhdeksältä ja heräsi kymmeneltä tuntien olonsa silti uupuneeksi. Syksy oli virallisesti takana. Halhea alkoi hieman huolettamaan edessä oleva kävelyreissu, mutta hänen päättäväisyytensä saisi riittää polttoaineeksi. Voisihan hän pihistää Vuodenkimarassa leipäpalan tai kaksi ruokalasta. Teknisesti koulu rahoitti heidän asumistaan joka tapauksessa.

Halhe tuijotteli kuluneita kengänkärkiään, johon tarttui ruohonkorsien kuurakiteitä hänen kävelleessään itää kohti. Aurinkoa ei näkynyt, sillä taivas oli valkoinen pilvistä. Matka Meltan luokse taittui huomattavasti hitaammin kuin viime viikolla. Oli kuitenkin parasta tehdä tämä nyt ennen lumen tuloa. Halhe vaistosi, ettei menisi kovinkaan kauaa, ennen kuin nummen ruohot peittyisivät kinoksiin. Talvi tuli täällä pohjoisessa yleensä yhdellä rysäyksellä.

Kun Halhe viimein koputti mökin kahdeksantoista oveen, hän oli lepohetken tarpeessa. Ehkä he voisivat ottaa mukaan eväitä.

Melta avasi oven hymy kasvoillaan. ”Hei ihanainen”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan Halhea.

”Hei”, Halhe sanoi suudelman jälkeen ja astui sisälle. Hän riisui viittansa naulaan ja lämmitteli kylmentymämän päin ehtineitä käsiään hieman taikuudella, joka tuntui jähmeältä ihon alla.

”Huomasitko, vaihdos alkoi”, Melta huokaisi.

”Joo. Tarvitsen lämmintä mehua.”

”Tulee heti”, Melta lupasi ja lähti kävelemään keittiöön.

Kaikki mökit olivat samanlaisia pohjapiirrustuksiltaan, joten toisen mökissä käyminen oli aina erikoista sen takia, että sisustus oli kuitenkin hivenen erilainen. Nojatuolit ja verhot eri värisiä, seinäkoristukset erilaisia ja huonekalut hieman eri kohdissa. Tuntui siltä, kuin kävelesi johonkin rinnakkaisulottuvuuteen. Mökki numero kahdeksantoista oli värimaailmaltaan hivenen kylmempisävyinen: vihreitä, sinisiä ja violetteja värejä. Heillä taas oli enimmäkseen keltaista, punaista ja beesiä.

”Terve Halhe”, Aana huikkasi nojatuolista ikkunan edestä. Hän luki jotain paksua kirjaa.

”Moi”, Halhe vastasi seuratessaan Meltaa keittiöön.

Melta lämmitti heille hieman punaherukkamehua liedellä ja kaatoi sitä kahteen mukiin. He joivat mehua hetken hiljaisuudessa.

”Minä olen ajatellut”, Halhe aloitti naputellessaan puolillaan olevaa mehukuppia kynsillään. ”Tiedäthän kun kerroin sinulle siitä, että minut laitettiin unohtamaan vanhempani ja haluan löytää heidät.”

”Joo”, Melta vastasi siemaistessaan mehuaan.

”No, minä aion löytää heidät. Minä menen Vuodenkimaraan ja etsin arkistoista tietoni ja katson mistä minut löydettiin. Ja sinä tulet mukaan harhauttamaan kanslistia”, Halhe sanoi päättäväisesti tarkkaillen Meltan ilmettä mehukuppinsa takaa. Meltan kulmakarvat kurtistuivat hieman.

”Ihan totta? Vuodenkimaraan asti, kun vaihdos on alkanut?” Melta huokaisi ja laski tyhjän kuppinsa pöydälle hieman tavallista voimakkaammin kolahtaen. ”Jos odotetaan vaihdoksen yli.”

”Niin, että sataa lunta ja kävely on kaksin verroin raskaampi? En usko”, Halhe huomautti ja joi mehunsa loppuun. Se lämmitti mukavasti kurkkua.

Melta huokaisi ja vei heidän tyhjät mehukuppinsa tiskipöydälle. Sitten hän käveli Halhen taakse ja laski kätensä tämän hartioille. ”Oletko varma, ettet halua vain jäädä tänne”, Melta kuiskasi Halhen korvaan, sivellen tämän kaulan ihoa sormillaan. ”Täällä on vain Aana ja voin passittaa hänet muualle niin voidaan olla ihan rauhassa. Peiton alla jakamassa ruumiinlämpöä.”

Vaikka se kuulosti kieltämättä mukavalta ja Halhe tunsi kehonsa vastaavan Meltan hyväilyihin, hän tiesi, ettei hän saisi rauhaa, ennen kuin saisi totuuden selville.

Halhe tarttui Meltan käteen ja katsoi ylös poikaystävänsä kasvoihin. ”Sitten kun tulemme takaisin voin jäädä yöksi. Tuskin jaksaisinkaan kävellä omaan mökkiini asti.”

Melta kohotti kulmaansa. ”Sinähän tiedät miten ohuet seinät täällä on”, Melta huomautti.

Halhe hymyili ilkikuraisesti noustessaan ylös ja asettaessaan kätensä kehystämään Meltan kasvoja.”Heidän on sitten kestettävä se. Tai meidän oltava hiljaa”, hän lisäsi ja suuteli Meltaa nopeasti.

”Sinäpäs olet uskalias tänään”, Melta virnisti antaen käsiensä liukua Halhen kehoa alemmas.

”Jos olet kiltisti, saatan olla uskalias myös myöhemmin”, Halhe sanoi ja tarttui Meltaa kädestä johdattaessaan tämän ovea kohti.

***

Matka Vuodenkimaraan taittui enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Halhea hieman huoletti se, että heillä ei tuntunut oikein olevan enää asiaa toisilleen. Jotenkin Halhelle tuli mieleen se aika heidän kouluaikoinaan, kun he olivat vain hiljalleen lakanneet puhumasta toisilleen. Ei hiljaisuudessa toki ollut mitään pahaa, mutta Halhen mielestä heidän välillään vallitsi jotenkin jännittynyt hiljaisuus. Mutta ehkä Melta ei tuntenut sitä, ehkä hän vain kuvitteli kaiken.

”Minä ajattelin, että voisimme aloittaa kansliasta. Siellä meidän tiedot varmaan pidetään”, Halhe sanoi, kun he kävelivät sisään Vuodenkimaran ovista.

”En usko, että voimme noin vain marssia sinne ja pyytää tietojasi”, Melta huomautti.

”Siksi emme pyydäkään, sinä harhautat kanslistia ja minä menen etsimään tiedot.”

Melta pysähtyi ja katsoi Halhea kohottaen kulmaansa. ”Millä minä sitten muka harhautan? Ja kuinka kauaksi.”

”Sanot vaikka, että jotkut riitelevät kakkoskerroksessa, niin hän joutuu menemään sinne”, Halhe selitti.

”Ei riitelyjen selvittäminen niinkään ole kanslistin hommaa”, Melta huomautti ja risti kätensä rinnalleen.

Miksi Meltan piti kuullostaa niin kauhean vastentahtoiselta? ”No keksi sitten jotain parempaa”, Halhe tiuskaisi hieman terävämmin kuin oli tarkoittanut ja jatkoi matkaansa.

”Ja mikähän olisi ’parempaa’?” Melta mutisi seuratessaan Halhea.

”No sinulla olisi ollut koko matka aika keksiä jotain”, Halhe tokaisi kiristäessään tahtia.

”No kiva! Olisit voinut kertoa aikaisemmin”, Melta murahti.

”No minähän sanoin, että sinun tehtäväsi on harhauttaa kanslistia”, Halhe huomautti.

”No minä luulin, että sinulla on suunnitelma valmiina”, Melta ärähti. ”Sinun takiasihan me täällä olemme.”

Halhe vilkaisi Meltaa sivusilmällä, tuntien olonsa aika kurjaksi siitä, että Melta ei tukenut häntä yhtään tämän asian kanssa ja kohteli sitä kuin se olisi kauheakin taakka.

”Sen kun sepität jotain”, Halhe tokaisi kylmästi.

Kansliassa oli hieman jonoa, joten he joutuivat odottamaan, kunnes tunnit alkoivat. He seisoivat vihaisessa hiljaisuudessa, jossa sentään Meltalla oli aikaa keksiä jonkin uskottavan valheen, ainakin Halhe toivoi tämän käyttävän aikansa siihen. Hän itse yritti saada päähänsä kanslian pohjapiirrustuksen, jotta tietäisi mistä etsiä, mutta siitä oli aika kauan, kun hän oli viimeksi käynyt kansliassa. Kai siellä oli jotain arkistokaappeja tiskin takana?

Viimein kanslia tyhjeni ja Halhe hoputti Meltaa kävelemään sisään. Kului Halhen mielestä kauhean kauan, ennen kuin Melta ja kanslisti tulivat ulos ja lähtivät kävelemään jonnekin. Halhe livahti kansliaan.

Tila oli paljon pienempi kuin hän oli muistanut. Heti oven edessä oli tiski ja sen takana harmaita arkistokaappeja. Oikealla oli kirjahyllyjä ja vasemmalla seinän vieressä sohva odottelulle. Halhe suuntasi heti tiskin taakse ja tähyili arkistokaappeja. Niissä ei ollut minkäänlaisia selitteitä, joten oli vaikea arvata mikä olisi oikea laatikko. Hän yritti avata paria laatikkoa, mutta ne olivat kaikki lukossa, pahus. Halhe kääntyi kanslistin pöydän ääreen ja alkoi availemaan sen laatikoita etsiäkseen avaimia. Niitä ei löytynyt. Häntä alkoi hermostuttamaan, sillä hän ei tiennyt kuinka paljon aikaa hänellä oli. Hän tähyili kiivaasti ympärilleen ja äkkäsi viimein tiskin takana arkistokaappien vieressä jonkinlaisen avainkaapilta näyttävän kaapin. Hän vetäisi sen auki ja näkikin siellä roikkuvan useita avaimia. Mutta mikä niistä olisi oikea?

Epäonnekseen Halhe kuuli puhetta käytävästä ennen kuin ehti selvittää sen. Hän sujahti nopeasti pois pöydän takaa ja painautui oviaukon viereistä seinää vasten. Kanslisti ei huomannut häntä kävellessään tiskilleen, jolloin Halhe pujahti ulos nopeasti. Melta seisoi vähän matkan päässä odottamassa häntä.

”Et sitten saanut häntä pysymään kauempaa poissa!” Halhe sihahti kävellessään toisen luokse.

”No en”, Melta kivahti takaisin. ”Hän sanoi, että hänellä alkaa pian koulutus ja hänen on suljettava kanslia. Emme me sinne enää sen jälkeen pääse.”

”Taiomme lukon auki”, Halhe tokaisi.

”Joo niin kuin sitä ei olisi suojattu sen varalta”, Melta naurahti ivallisesti. ”Lähdetään nyt vain.”

”Minä en luovuta noin helposti”, Halhe kivahti ja hypähti ikkunasyvennykseen odottamaan, että kanslisti lähtisi.

Melta huokaisi raskaasti ja nojautui seinää vasten ristien kädet rinnalleen. Halhe olisi voinut tehdä tilaa vierestään, mutta hän ei halunnut vaan istui syvennykseen vieläkin leveämmästi. Häntä ärsytti ja harmitti suunnattomasti. Miksi Meltan piti olla tuollainen?

Muutaman minuutin kuluttua kanslisti lukitsi ovensa ja lähti. Halhe hyppäsi alas ikkunasyvennykseltä ja marssi päättäväisesti ovea kohti. Hän pakotti väsyneen taikuuden esiin ja yritti suostutella ovea auki. Ei hän ollut kovin monea ovea yrittänyt avata taikuuden avulla, mutta oli hän kuitenkin sellaisessa pari kertaa onnistunut. Tuntui niin kuin lukon edessä olisi jonkinlainen kilpi, jonka läpi hänen taikuutensa ei päässyt. Halhe suoristautui ja tuijotti lukkoa vihaisesti.

”Niinpä niin”, Melta sanoi. Se oli vain epäsuora keino ivata minähän sanoin. ”Eiköhän vain lähdetä.”

”No sitten pitää vain yrittää uudestaan myöhemmin”, Halhe sanoi päättäväisesti kääntyässään pois oven luota. Melta mutisi siihen jotain, mutta Halhe ei viitsinyt kysyä mitä, vaan marssi vihaisesti eteenpäin, Meltan seuratessa häntä parin askeleen päässä.

Jos tulomatkan hiljaisuus oli ollut jännittynyt, oli menomatkan hiljaisuus vähintäänkin raivoisa.

***

Oli jo hämärää, kun Halhe viimein kopisteli sisään mökkiin viisitoista. Häntä väsytti, mutta hänen ei ollut tehnyt mieli jäädä Meltan luokse yöksi, koska kaikki otti häntä päähän ihan tarpeeksi, että hän olisi jaksanut Meltan seuraa, kun tämä oli isoin syy hänen kiukkuunsa.

Halhe viskoi lapasensa ja huivinsa seinää vasten ja tömisteli kiukkuisesti yläkertaan huomioimatta olohuoneessa istuvien mökkiläistensä kysymyksiä. Hän paiskasi oven kiinni ja heittäytyi sängylleen kasvot alaspäin. Tummanoranssi taikuus hehkui hieman tyynyä vasten, mutta Halhea väsytti liikaa, jotta se pysyisi yllä kauemmin kuin hetken.

Oveen koputettiin.

”No?” Halhe vastasi kyllästyneesti ja kääntyi ympäri sängyllään. Valona kurkisti varovasti oven raosta.

”Ei mennyt hyvin vai?” Valona sanoi myötätuntoisesti ja astui hitaasti sisälle.

”Ei”, Halhe huokaisi ja kääntyi sivuttain sängylle. Valona istui hänen kirjoituspöytänsä tuolille.

”En ehtinyt löytämään arkistojen avainta ja Melta olisi selvästi halunnut luovuttaa heti paikalla. Hän ei todellakaan sitten tajua mitään”, Halhe vuodatti. Vaikka seksi oli mukavaa, häntä ärsytti, että Melta tuntui ajattelevan vain sitä. Niin kuin millään muulla ei olisi väliä. ”Olisimme tarvinneet lisää joukkoja. Yhden tähystämään, yhden harhauttamaan ja yhden etsimään.”

”No ehkä parempi tuuri ensi kerralla”, Valona yritti piristää. Ensi kerralla. Valona tiesi, ettei hän aikonut luovuttaa, eikä ehkä halunnutkaan, että hän luovuttaisi. Valona tiesi mitä tämä asia merkitsi hänelle. Halhe arvosti sitä.

Halhe nousi istumaan risti-istuntaan sängylleen. ”Haluan sinut mukaamme”, Halhe päätti. ”Olet ainoa, joka ymmärtää minua todella.”
Valonan huulille nousi pieni hymy. ”Tulisin mielelläni… mutta hidastaisin teitä varmasti.”

”Kuule minä vaikka kannan sinut reppuselässä”, Halhe huomautti hymy suupielillään. ”Enkä edes vitsaile”, hän lisäsi, kun Valona naurahti.

Valona puraisi huultaan ja tuumi asiaa. Viimein hän nyökkäsi. ”Hyvä on sitten.”
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 21. luku
Kirjoitti: Okakettu - 03.02.2019 14:40:53
Lainaus
Halhe nousi istumaan risti-istuntaan sängylleen. ”Haluan sinut mukaamme”, Halhe päätti. ”Olet ainoa, joka ymmärtää minua todella.”
Valonan huulille nousi pieni hymy. ”Tulisin mielelläni… mutta hidastaisin teitä varmasti.”
”Kuule minä vaikka kannan sinut reppuselässä”, Halhe huomautti hymy suupielillään. ”Enkä edes vitsaile”, hän lisäsi, kun Valona naurahti.
<3 Tykkään näistä kahdesta yhdessä edelleen tosi paljon, ihanaa että täillainenkin hetki mahtui mukaan konfliktien keskelle. Valona on joku, jolle Halhe voi todella uskoutua tästä asiasta, ja toisaalta hän tsemppaa Valonaa ja luottaa tämän pystymiseen juuri nyt. Sen luulisi virkistävän häntä, toivon. Hienoa että Valona suostui lähtemään apuun, toivottavasti kaikki sujuu hyvin ja reissu on tätä aiempaa tuloksekkaampi. :) Halhen ja Meltan suhde vaikuttaa ainakin tällä hetkellä sujuvan varsin huonosti, saas nähdä miten sen suhteen käy.... Tykkäsin tosi paljon taas siitä, miten vuodenajan muuttuminen hahmoihin vaikuttaa, tällä kertaa Halheen, ja miten sitä kuvailit. Taikuuden tuntuminen ihon alla jähmeältä jäi erityisesti mieleen siltä osin, ja esmes lämpimän mehun tarvitseminen oli kanssa viehättävän arkinen ja aito yksityiskohta. Kiitos jälleen, ja tosi mukavaa muuten, että uusia lukuja on tullut näin tiuhaan. :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 22. luku
Kirjoitti: Crysted - 10.02.2019 14:25:43
Okakettu: Halhe + Valona hetkiä on aina mukava kirjoittaa, vaikka välillä asetelmat ei olekaan niin pirteitä. Saapi nähdä mitä seuraava Vuodenkimarareissu tuo mukanaan ;) Mukavaa että pidit taikuuden kuvailusta ja lämpimästä mehusta :) Harmittaa vähän että oon jäänyt luvuissa jälkeen vuodenaikojen suhteen, kun vasta nyt ollaan pääsemässä talveen ja tuolla pihalla samaan aikaan lumet rymisee pois katolta :D No mutta ainakin motivoi postaamaan uuden luvun joka viikko :D Kiitos jälleen kommentistasi, se piristi kuten aina :)
A/N: Kiitos muuten tätä tekstiä (ja Kilveä :) ) finipikareissa äänestäneille!

22. Elka

Elkan lähdettyä porolaaksosta oli ollut hämärää, sellaista hämärää minkälainen olisi ollut sininen hetki, jos olisi ollut lunta, mutta nyt hämäryys oli muuttunut pimeydeksi. Taivas oli pilvetön, joten lunta ei ollut luvassa sillekään illalle. Ainakin se paljasti ylhäällä loistavat miljoonat tähdet, joita Elka katseli ahkerasti melkein koko matkan, jonka seurauksena hänen niskaansa alkoi sattua ja hän joutui viimein kääntämään katseensa eteenpäin. Ilmassa oli sumua, joka teki Elkan edessä loistavasta valopallosta jokseenkin sumean näköisen. Se värjäsi Elkan hengityksen siniseksi säteillään, vaikka oli kävelymatkan aikana muuttunut vain pienemmäksi.

Vaihdoksen alettua Elka oli herätellyt toivoa siitä, että muodonmuuttaminen muuttuisi helpommaksi, mutta valitettavasti niin ei ollut näyttänyt käyvän ainakaan parissa päivässä. Hän ei pystynyt nauttimaan vaihdoksen iloista kovinkaan paljon, sillä hän tunsi olonsa kaikin puolin väsyneeksi päästyään mökkiin porolaaksosta. Vaikka mentori Siilio oli sanonut, ettei taikuus ollut pitkävihainen, hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi jotenkin loukannut taikuuttaan ja se oli sen takia mennyt syvemmälle piiloon. Yleensä hänen voimansa palautuivat aamuun mennessä, eikä nukkumisen tarvitseminen oikeastaan haitannut häntä, vaikka tavallisesti tulevan neljänneksen lapsi ei tarvitsisi unta vaihdoksen aikaan. Yleensä aika meinasi käydä joka tapauksessa tylsäksi öisin, kun oli ainoa, joka oli hereillä.

Nyt kun talvi oli alkanut, Elkaa jännitti hivenen se, että hänen oli opittava liitämään pian. Liitokurssin seuraava tunti olisi ensi viikolla ja siihen mennessä Elka toivoi pystyvänsä liitämään. Toistaiseksi hän ei ollut tuntenut kovinkaan paljon edistystä aikaisempaan, ehkä siksi, että oli ollut liian väsynyt harjoitellakseen iltaisin.

Elka vilkaisi taas taivaalle, poispäin hänen kituvasta taikuudestaan. Hänen mieleensä palautui kävelyreissu Kilven kanssa pari päivää ennen vaihdoksen alkamista. Silloinkin taivas oli ollut pilvetön ja Kilve oli osoittanut hänelle tähtikuvioita, joita heille oli opetettu koulussa. Elka oli esittänyt, ettei muistaisi niitä, jotta olisi päässyt lähemmäs Kilveä. Elkan vatsassa oli lentänyt perhosia ja he olivat jopa jakaneet sellaisen katseen niin kuin elokuvissa, joka tapahtui juuri ennen kuin ihmiset suutelivat. Elka oli melkein alkanut uskomaan, että ehkä… Mutta sitten Kilve oli painanut katseensa jalkoihinsa, eikä Elka ollut enää yhtään varma, mitä tämä halusi.

Ehkä Elka oli ajatellut liikoja, koska se kävelyretkeä edeltänyt soittohetki oli tuntunut erityiseltä. Hänen päähänsä oli iskostunut typerä toive, että Kilve oli laulanut vain hänelle sen rakkauslaulun. Toive oli kuitenkin rikkoutunut, kun Rii oli ilmestynyt paikalle.

Elka ei mahtanut mitään sille, että hän tunsi olonsa jotenkin petetyksi, kun Kilve luotti Riihin ja tämän vaarallisiin aineisiin enemmän kuin Elkaan. Onneksi Kilve ei tavannut Riitä kovin usein, mutta silti se hetki vaivasi häntä enemmän kuin hän haluaisi. Kilve ei ollut edes kertonut vierailusta kuin ohimennen, niin kuin hän olisi halunnut piilotella jotain. Olikohan heillä ollut joku suhde? Elka oli kyllä ollut vuoden samaan aikaan mökissä Riin kanssa ja siten tiesi, että Kilve ja Rii olivat aina olleet kavereita, mutta mistä hän tiesi vaikka jotain muutakin olisi tapahtunut? Elka ja Kilve eivät olleet olleet niin läheisiä silloin, kun Elkalla oli ollut Seeri ja Kilvellä Rii. Kai Kilve olisi kertonut suhteesta? Vai olisiko? Ehkä ei, eihän Elkakaan jälkeenpäin suostunut puhumaan Seeristä.

Äh, oliko hän vain mustasukkaisuuden sokaisema? Ei. Miksi häntä haittaisi, että Kilvellä oli muita kavereita, tai vaikka tällä ja Riillä olisikin ollut jotain säpinää? Selvästikään sellaista ei ollut meneillään nyt, sillä Elka olisi kyllä kuullut jotain, sen verran äänekkäästi Rii ja Kilve olivat puhuneet. Ei sillä, että hänellä olisi oikeutta valittaa. Eihän heidän välillään ollut mitään.

Vai oliko? Ei. Ei tietenkään. Mitään ei ollut ikinä tapahtunut, vaikka jotain katseita ja hehkuvia poskia oli joskus ollutkin.

Elka ärähti ajatuksilleen ja yritti saada ne kaikkoamaan keskittymällä kävelemään nopeammin. Viimein hän näki sumun läpi utuisesti kajastavat mökin valot. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, kun hän oli ollut yksin laukkaavien ajatustensa kanssa. Sininen valo hänen edessään kuoli viimein, eikä Elka jaksanut herättää sitä henkiin.

Elka ei ollut tuntenut itseään niin väsyneeksi sitten ensimmäisen vuoden jälkeen. Oli hyvä, että hänellä oli mentori Siilio auttamassa, sillä muuten hän varmaan luovuttaisi ja katuisi sitä koko lopun elämäänsä, kun katselisi itseään peilistä. Hän vihasi tätä tunnetta, sillä vaihdoksen pitäisi olla parasta aikaa vuodessa. Nyt hänestä tuntui hieman siltä, että vaihdos meni pilalle. Mitä jos jokainen vaihdos seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana olisi samanlainen?

Kai se olisi lopulta sen arvoista.

Elka laahusti porstuan portaat ylös ja kompuroi sisään, kompastuen eteismattoon, joka oli hivenen rullalla. Hän riisui viiittansa kohmeisilla sormilla, joita hän ei jaksanut taikuudella lämmittää. Olohuoneessa paloi takassa tuli, joten hän laahusti takan luo ja istui sen eteen ruskealle matolle lämmittelemään käsiään.

”Rankka ilta?”

Elka vilkaisi nurkkaan, tuntien sydämensä pompahtavan. Hän ei ollut edes huomannut, että Kilve istui lempinojatuolissaan lukien jotain lehteä. He eivät olleet puhuneet kauheasti sen riidan jälkeen, mutta kumpikaan heistä ei ollut erityisen pitkävihainen tai ainakaan näyttänyt sitä mitenkään suoraan. Jotenkin heidän välissään tuntui kuitenkin olevan sen riidan aiheuttama jääkerros, joka söi sisäänsä muiston soittohetkestä ja tähtien katselusta. Se riipaisi inhottavasti Elkan sydäntä.

”Vähän joo”, Elka sanoi ja käänsi katseensa takaisin polttopuita syövään tuleen. ”Taidan mennä suoraan nukkumaan, nukahdan muuten tähän”, hän sanoi apaattisesti ja nousi ylös. Ennen kuin hän ehti portaille, eteisen ovessa kävi koputus. Elka vilkaisi Kilveä.

”Minä en odota ketään”, Kilve sanoi ja palasi lehtensä pariin.

Elka kuulosteli taloa hetken aikaa, jospa Halhe olisi vaikka odottanut Meltaa, mutta laahusti sitten ovelle ja avasi sen. Hänen yllätyksekseen sen takana seisoi mentori Siilio tummanvihreässä viitassaan.

”Halusin varmistaa, että pääsit kotiin asti”, mentori sanoi hymyillen hieman. ”Vaikutit kovin väsyneeltä.”

”Olen ihan kunnossa”, Elka vakuutti. 

”Hyvä”, mentori nyökkäsi, mutta tutkaili häntä silti hivenen huolestuneesti. ”Jos haluat pitää taukoa, se on mahdollista.”

”Ei, kyllä minä pystyn tähän”, Elka vakuutti nojaten ovenreunaa vasten. ”Sinähän sanoit, että joka päivä harjoitteleminen on tärkeää.”

”Niin, siten se on nopeinta, mutta tietysti sinun on otettava huomioon oma jaksamisesi”, Siilio huomautti. ”Ymmärrrän että tämä saattaa tuntua varsin ikävältä varsinkin vaihdoksen aikaan, kun jäät isolta osalta paitsi sen iloista.”

”Pärjään kyllä”, Elka sanoi myös itsensä tähden. ”Ehdin nauttia siitä aamuisin.” Siksi hän heräsikin usein ennen aurinkoa, jotta saattoi nähdä talven auringon nousun ja nauttia sen ensisäteistä. Mikäli aurinko siis sattui näyttäytymään.

Mentori nyökkäsi. ”Selvä. Nähdään sovittuun aikaan.”

”Juu. Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä.”

Elka sulki oven ja kääntyi laahustamaan takaisin kohti portaita.

”Eikös hän sanonut, että auttaa sinut vain alkuun?” Kilve huomautti, kun Elka käveli olohuoneen ohi.

Elka pysähtyi ja vilkaisi Kilveä. Tämän silmistä paistoi epäilyä. ”Niin.”

”Kuinka monta kertaa te sitten olette tavanneet?” Kilve kysyi.

”En tiedä, viisi tai kuusi”, Elka tuumi. Kilven kasvoilla oli omituisen kireä ilme. ”Miten niin?”

”No eikö se ole jo tarpeeksi? Tai siis sinähän sanoit, ettei se kuulemma teknisesti ole kovin haastavaa”, Kilve huomautti.

”No niin kai, mutta hän haluaa varmistaa, että teen kaiken oikein”, Elka sanoi, vaikkei oikeasti ollut yhtään varma siitä, miksi mentori Siilio oikeasti jatkoi hänen valmennustaan. Kilve ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Miten niin? Mitä sinä sitten ajattelet?”

Kilve kohautti olkapäitään ja käänsi katseensa lehteensä. ”En minä tiedä, ajattelinpahan vain”, hän mutisi.

”Ajattelit mitä?” Elka tenttasi ja käveli Kilven luokse.

”No tiedäthän sinä. Hänellä on sellainen maine”, Kilve kierteli ja vaihtoi sivua.

”Minkälainen maine?” Elka kysyi.

”No sellainen. Että hän lirkuttelee kaikille”, Kilve selitti.

Elkan kulmat kurtistuivat. ”Ai, en minä ole kuullut. Tai siis tiedän vain, että oppilaat tykkäävät hänestä, koska hän on komea”, Elka totesi.

Kilve vilkaisi Elkaa sivusilmällä. ”Onko hän sinun mielestäsi komea?”

Kysymys yllätti hänet. Mitä Kilve oikein ajoi takaa? ”Ai, öh, no…” Eikö mentori Siilio ollut oikeastaan kaikkien mielestä komea? ”Kaipa hän on”, hän totesi. ”Mutta ei hän ole ollut mitenkään epäsopiva.”

”Hyvä”, Kilve totesi, vähän liian nopeasti. ”Tai siis tiedäthän, hän kun on niin vanha ja kaikkea. Se olisi outoa”, hän selvensi.

”Niin kai”, Elka mietti. ”Tai sinänsä en kyllä uskoisi, jos en tietäisi, koska hän ei ole yhtään sellainen kuin jotkut opettajat, joiden ulkonäkö on jäätynyt nuoruusvuosiin. Hän on sillä tavalla rento. Ei välitä titteleistäkään.” Vaikka Elkasta oli kyllä vielä vähän outoa ajatella tästä ilman titteliä.

”Aha”, Kilve sanoi jotenkin kylmästi tuijotellen lehteään, vaikka silmät eivät liikkuneet sanojen yllä. ”Ai ihan etunimiasteella olette.”

”Eihän meillä olekaan sukunimiä”, Elka huomautti. Miksi he edes puhuivat tästä?

”No joo, mutta tiedät mitä tarkoitan”, Kilve töksäytti. Hänen sormensa rutistivat lehden sivuja lujaa.

”Mikä sinua risoo?” Elka ihmetteli ärtyneenä ja käveli ihan nojatuolin viereen. Kilve ei suostunut vieläkään katsomaan häntä.

”Ei mikään. Minusta tuo koko homma vain on vähän outoa”, Kilve selitti ja kohautti taas olkapäitään.

”Mikä tässä muka on niin outoa?” Elka ärähti.

”No ettei hän halua sinun kertovan kellekään teidän salaisista tapailuista”, Kilve tokaisi.

”No olenhan minä kertonut teille”, Elka huomautti kylmästi. ”Ja miksi luulet, että hän olisi ilmestynyt tänne, jos olisi halunnut pitää sen niin visusti salaisuutena? Häntä vain huolettaa se, miten Vuodenkimarassa suhtauduttaisiin siihen, että hän opettaa muodonmuuttamista.”

”No ehkä hänen pitäisikin”, Kilve mutisi ja käänsi sivua, vaikka oli tuskin saanut sen sivun edes loppuun.

Elka repäisi lehden Kilven kädestä ja viskasi sen nurkkaan. Kilve tuijotti itsepäisesti sitä kohtaa, missä lehti oli ollut. ”Hyvä sinunkin on uhkailla, itse poltit huumeita olohuoneessa! Jos sinä aiot sanoa jotain jollekulle, en puhu sinulle enää ikinä”, Elka sihahti ja marssi huoneeseensa saaden portaat rätisemään kovaäänisesti.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 22. luku
Kirjoitti: Okakettu - 11.02.2019 17:31:10
Lainaus
”Aha”, Kilve sanoi jotenkin kylmästi tuijotellen lehteään, vaikka silmät eivät liikkuneet sanojen yllä. ”Ai ihan etunimiasteella olette.”
”Eihän meillä olekaan sukunimiä”, Elka huomautti. Miksi he edes puhuivat tästä?
...eih, en ollut varma tätä kohtaa lukiessani, pitäisikö itkeä vai nauraa. :D Nyt Kilve järki käteen, jooko! Ja vielä Elkakin on mustasukkainen omalla tahollaan, mutta kumpikaan ei pysty puhumaan suoraan tunteistaan, joten tämä on lopputulos. Nyyh. Eipä silti, tällainen draama on myös herkullista luettavaa, koska todelliset tunteet tulevat ilmi niin vahvasti. Oli kieltämättä kiva huomata, että Elkakin osaa olla näin mustankipeä Kilvestä. Voin vain kuvitella Kilven järkytyksen, jos asia koskaan tulee ilmi. Vielä kun asianomaiset ymmärtäisivät, mistä on kysymys - sitä odotellessa, ja niin päin pois. ;D Kiitos jälleen paljon luvusta, ja onnittelut ansaituista pikareista. <3 Ai niin, pitää lainata taikuudesta vielä tämä kohta, pidin paljon:

Lainaus
Vaikka mentori Siilio oli sanonut, ettei taikuus ollut pitkävihainen, hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi jotenkin loukannut taikuuttaan ja se oli sen takia mennyt syvemmälle piiloon.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 23. luku
Kirjoitti: Crysted - 16.02.2019 16:11:27
Okakettu: Heh, tuo etunimiasteella kohta kyllä vähän nauratti mua kirjottaessa :D Mustasukkaisuutta on kyllä lennellyt ilmassa puoleen jos toiseen, kyllä ovat tehneet elämästään hankalaa heh :D Mukavaa että tykkäät draamailusta konflikteista huolimatta :) Kiitoksia onnitteluista ja kommentistasi :)

23. Valona

Valona tuijotteli vaaleansinisiä saappaitaan kävellessään hiekkatietä pitkin mökkiä kohti. Hänen askeleensa tuntuivat raskailta ja väsymys painoi ryhtiä huonoksi. Hän oli alkanut tekemään pitempiä kävelylenkkejä, jotta voisi hivenen valmistaa itseään Vuodenkimaraan kävelyä varten, mutta vaikka hänen äskeinen lenkkinsä oli ollut vai pari kilometria, oli se ehtinyt jo imemään hänestä kaikki voimat.

Oli ehtinyt tulla jo pimeä, mutta koska ilmassa oli sumua, hän näki taskulampun avulla pienet vesihiukkaset ilmassa kuin tähdet. Tietysti olisi ollut vielä taianomaisempaa nähdä se kesän keltaisen taikuuden avulla, mutta Valona oli päättänyt, että yrittäisi ajatella taikuutta mahdollisimman vähän. Kesän mentyä ohi Valona oli masentunut taikuuden kadottua hänen iholtaan, mutta nyt hän päätti oppia elämään ottaen sen uuden tunteen vastaan, ei hyljeksyen sitä. Hän huomasi, että se tunne – vaikka se painava olikin – oli helpompi kantaa siten. Heille oli Vuodenkimarassakin painotettu, että elämä ei ollut pelkkää taikuutta, vaan elämä ilman taikuuttakin on arvokasta.

Ennen kuin hän ehti aivan porstualle asti, hänen taskulamppunsa valokeila osui johonkuhun, joka nosti käden silmilleen. Hetken ajan hän luuli sen olevan Elka, sillä hahmo oli pitkä, mutta sitten hän äkkäsi lyhyet ruskeat hiukset.

”Tiedäthän, ettei valoa kannata osoittaa suoraan toisten silmiin?”

Kuullessaan tutun äänen, Valonan sydän melkein hypähti ulos rinnasta. Mentori Siilio? Mitä hän teki täällä? Oliko hän… tai siis varmaan hän oli täällä Elkan takia. Minkä muunkaan takia. Tuskin ainakaan Valonan takia.

”Oh, anteeksi”, Valona sanoi ja laski nopeasti taskulamppunsa valon alas, jonka seurauksena miehen kasvot katosivat taas illan pimeyteen. ”Hämmennyin hetkeksi, en osannut odottaa ketään tähän aikaan”, hän selitti ja sipaisi nopeasti hiuksiaan lapasen peittämällä kädellään. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeeksi nähnyt mentori Siilion. Taisi olla valmistujaispäivänä. Tavallaan Valona oli toivonut, että tämä olisi ottanut yhteyttä sen jälkeen, mutta ottaen huomioon viimeisen keskustelun, jonka he olivat jakaneet, Valona ei ollut odottanut sitä.

”Ei hätää, vanhat silmäni eivät vaurioidu noin vähästä”, mentori Siilio vitsaili. ”Vaikka yritänkin yhä välttää keinovaloa niin usein kuin pystyn”, mies sanoi ja loi samalla kämmenelleen kevään taikuutta, jonka hän antoi leijua ilmaan heidän välilleen.

Nyt Valona näki kunnolla mentorin kasvot, jotka olivat aivan yhtä komeat, kuin hän oli muistellut. Tämän hiukset olivat nykyään vaaleanruskeat ja hieman eri tavalla asetetut kuin ennen, hieman kuohkeammat päältä. Valona nielaisi ja yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää.

”Miten olet pärjännyt, Valona?” mentori Siilio kysyi lempeästi.

”Ai, ihan hyvin”, Valona selitti ja kiitti kerrankin sitä, että taikuus oli niin syvällä, ettei se paljastanut hänen hermostustaan hyppimällä iholle. ”No, tietysti vaihdos oli hankala, mutta nyt menee paremmin. Vaikka taikuus onkin syvällä piilossa”, hän sanoi ja heilautti taskulappuaan, jonka hän sitten napsautti pois päältä, koska kevään taikuus riitti valaisemaan heidät molemmat.

”Se on normaalia. Kyllä se tuosta.”

Valona äännähti myöntävästi. Hän halusi sanoa jotain, mutta ei kerrassaan keksinyt mitään. Ehkä Siiliokin ajatteli samoin, koska tämäkin pysyi vaiti, vaikka vaihtoikin painoa jalalta toiselle.

”Hiuksesi ovat eri tavalla”, Valona sanoi rikkoakseen hiljaisuuden.

Mentori naurahti ja kuljetti kätensä hiustensa läpi. ”Kaipasin vaihtelua. Sinunkin hiuksesi ovat erilaiset. Onko tuo luonnollinen värisi?”

”On”, Valona huokaisi ja tarttui yhteen hiekanväriseen suortuvaansa. ”Melkein houkuttaisi pyytää Halhea tuomaan minulle kaupungista joku hiusväri, kun kuulemma sellaisiakin on.”

”Minä pidän tuosta väristä. Se sopii sinulle.”

Valona painoi katseensa jalkoihinsa hämmentyneenä. ”Enpä tiedä, eikö se ole vähän tunkkainen?” hän kysyi ja vilkaisi mentoria kulmiensa alta.

Mentori Siilion kulmat kurtistuivat. ”Kuka sinulle sellaista on sanonut?”

Valona kohautti olkiaan vältellen toisen katsetta. ”Lastenkodissa vain.”

Siilio astui askeleen eteenpäin, joka seurauksena myös valopallo liikahti. ”Valona, sinähän tiedät, että he olivat siellä väärässä melkein kaikesta?” hän puhui lempeällä äänellä.

Valona nyökkäsi. Kangaspuron lastenkoti oli onneksi jyrätty maan tasalle jo vuosia sitten, kun oli käynyt ilmi, miten siellä oikeasti kohdeltiin lapsia. Harmi vain, ettei se ollut ehtinyt auttamaan häntä.

”Vieläkö näet painajaisia?” mentori Siilio kysyi myötätuntoisesti.

”Joskus”, Valona vähätteli kohauttamalla olkiaan ja vilkaisi sitten puolen metrin päässä hänen rintansa korkeudella leijuvaa vihreää valopalloa. Hän näki nyt selvästi taikuuden pienten hiukkasten leikin ydinosan ympärillä. Siitä oli aikaa, kun hän oli tarkastellut taikuutta kunnolla niin läheltä. Hän oli unohtanut, kuinka kaunista se oli, kuinka kutsuvaa.

Valonan käsi nytkähti ylemmäs. Hän halusi koskettaa sitä. Hän oli unohtanut, miltä taikuus tuntui… miltä Siilion taikuus tuntui.
Sitten Valona kohotti kätensä ja antoi vihreiden kipinöiden koskettaa sormenpäitään.

Valonan silmät rävähtivät ammolleen, kun hän tunsi taikuuden kiitävän ihoaan pitkin. Hänen suustaan karkasi huokaisu, kun taikuus värisytti ihosoluja tavalla, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hetken ajan hänestä tuntui, ettei hän edes ollut enää sillä planeetalla. Sen hetken ajan hän oli jossain aivan muualla, sellaisessa universumissa, jossa oli vain taikuutta. Hän ei edes tuntenut seisovansa tai hengittävänsä, hän tunsi vain Siilion taikuuden ja omansa, joka heräsi talviunilta päästäkseen lähemmäs. Tunteen voimakkuus sai hänet ymmältään. Sellaiselta se ei ollut tuntunut silloin, kun hän oli ollut vielä sidoksessa Vuodenkimaraan.

Kun Valona palasi hetkelliseltä kehostairtautumisestaan, oli hänen ympärillään pimeää. Hän horjahti, sillä oli oikeasti unohtanut seisovansa.

”Valona”, mentori Siilio sanoi hieman säikähtäneesti jostain pimeyden keskeltä.

Valona napsautti yhä kädessään olevan taskulampun päälle, nähden sen valokeilassa hämärästi Siilion kehon ja kasvonpiirteet. Tämä liikahti hivenen taaksepäin ja vilkaisi mökkiä.

Valonaa olisi varmaan muuten hävettänyt se anova katse, joka hänen kasvoillaan oli, mutta hän oli kaivannut taikuutta niin paljon. Hän tunsi ihonsa yhä kihelmöivän. Hänen oma taikuutensa tuntui kiertävän hänen sisällään nopeasti hämmentyneen oloisena, kuin etsien kadonnutta taikuutta. Valona astui askeleen lähemmäs Siiliota. ”Minä en ole tuntenut taikuutta niin pitkään aikaan”, Valona selitti.

”Me olemme puhuneet tästä. Tämä on epäsopivaa”, mentori Siilio sanoi vakavana, vältellen hänen katsettaan.

”Miten se voi olla epäsopivaa, jos me olemme sielunkumppaneita”, Valona huomautti kulmat kurtussa.

”Valona, tuo sielunkumppanuus on vain lasten satu”, Siilio selitti huokaisten. ”Taikuus on monimutkainen asia. Se, että voimme koskettaa toistemme taikuutta voi tarkoittaa vaikka mitä. Todennäköisemmin kyse on luonnon tasapainon toistumasta, joka sattui olemaan samanlainen meidän molempien syntymähetkenä. Taikuutemme on samantyyppistä, mutta se ei tarkoita sitä, että mitään meidän välillämme pitäisi tapahtua.” Siilion nopea selitys paljasti hermostuneisuuden tasaisen äänen alta.

”Mutta sekin on vain teoria, ihan kuten sielunkumppanuus”, Valona intti ja astui puoli askelta lähemmäs. Hän tunsi taikuutensa valittavan ihonsa alla, työntävän häntä lähemmäs Siiliota, jonka taikuuden auran hän vaistosi. Tuntui kuin hänen jokainen solunsa olisi nälkäinen. ”Kaikki taikuuden säännöt ovat vain teorioita. Mikään taikuudessa ei ole varmaa”, Valona muistutti. Kyllä Siilion pitäisi se taikateorian opettajana tietää.

Silio avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän huokaisi. ”Silti. Tämä ei tarkoita mitään”, Siilio sanoi, kuulostaen siltä, että hän sanoi sen enemmän itselleen kuin Valonalle.

”Mutta kyllä tämä tarkoittaa jotain”, Valona väitti muistaen Halhen sanoman. ”Tässä ei ole muuten järkeä. Jos kerran rakastuneet pystyvät koskettamaan toistensa taikuutta, niin miksei sielunkumppanuuskin voisi olla totta? Ja miksi sinä sitten olisit-” Valona nielaisi lauseen lopun. Hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska hänestä tuntui vieläkin hieman siltä, että hän olisi vain kuvitellut ihmepuun alla tapahtuneen.

”Minun ei olisi pitänyt, se oli… minun harkintakykyni petti”, Siilio selitti liikahtaen hermostuneesti paikoillaan. Pimeyttä valaisi vihreä väri, joka hehkui Siilion poskilta. ”Sinä olet kovin nuori, mitään sellaista ei olisi pitänyt tapahtua.”

”Olen nyt täysi-ikäinen”, Valona huomautti.

”Kahdeksantoista ja sataviisikymmentäviisi ovat kovin eri asioita”, mentori Siilio sanoi painokkaasti ja vilkaisi sitten taaksepäin kuin peläten, että joku seisoisi mökin ikkunassa. Ketään ei näkynyt. ”Ethän ole kertonut kenellekään?”

”En, minähän lupasin”, Valona huomautti. Tai no oli hän kertonut Aanalle, kun se oli tapahtunut, mutta tämä ei ollut uskonut häntä, nauranut vain. Siihen aikaan kaikki olivat sepittäneet tarinoita sielunkumppaneistaan, eikä ollut tavatonta, että oppilaat ihastuivat mentori Siilioon.

”Hyvä”, Siilio sanoi ja yritti livahtaa Valonan ohi. ”Minun on mentävä.”

”Odota”, Valona sanoi hätäisesti ja tarttui miehen käsivarteen. Valona päästi nopeasti irti, mutta mies sentään pysähtyi. Nyt kun heidän välissään oli vain metri, Valona erotti paremmin Siilion rypistyneet kulmat ja näki, että tämä pureskeli alahuultansa.

”Minä…” Valona aloitti, mutta oikeastaan hän ei ollut ajatellut ollenkaan mitä sanoa, hän ei vain ollut halunnut, että Siilio lähtisi. ”Jos… jos sinä antaisit minulle mahdollisuuden, saattaisit pitää minusta”, hän sopersi. Hänen kyntensä raapivat kämmeniä lapasten sisällä.

Siilio huokaisi hitaasti, hivenen surullinen katse silmissään. Hän pureskeli poskensa sisäpintaa. ”Sinä tiedät, ettei tässä ole kyse siitä”, hän sanoi hiljaa, katse pehmentyen.

”Tiedänkö?” Valona kysyi aivan yhtä hiljaa.

”Tietysti. Vuodenkierron nimeen, sinä olet lahjakas, määrätietoinen ja kaunis”, Siilio selitti haikeutta katseessaan, joka tutkaili Valonan kasvoja. ”En tiedä miten sinusta ei voisi pitää. Mutta tämä-” Siilio sanoi ja loi kädelleen pienen valopallon, joka veti Valonaa puoleensa kuin mehiläistä hunajaan, ”ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että taikuutemme vetävät toisiaan puoleensa”, Siilio lopetti ja sulki valon nyrkkinsä sisälle. ”Taikuus ei ole aina oikeassa. Sitä voi vastustaa.”

”Miksi sitä pitäisi vastustaa?” Valona kysyi harmistuneena.

Siilio vain pudisti päätään. ”Sinä tiedät miksi. Hyvää yötä, Valona”, hän sanoi ja kiersi Valonan ohi hiekkatielle. Valona tuijotti hetken pettyneenä kohtaa, jossa Siilio oli seisonut. Jos taikuus pystyisi valittamaan ääneen, se varmaan huutaisi.

Kun Valona vilkaisi tietä, hän näki vihreän valon lipuvan nummen yllä kohti länttä.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 23. luku
Kirjoitti: Okakettu - 17.02.2019 10:18:09
Apua, tässä tuli nyt niin paljon lempiasioitani, että tämä luku tuntui henkilökohtaiselta hyökkäykseltä minua kohtaan, silleen parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedä nyt sitten mitä se minusta ihmisenä kertoo, mutta olen tosi innoissani tästä käänteestä. :D  Siis että Valona ja mentori Siilio! Kielletty romanssi -aspekti mikä siinä on, ja sitten vielä sielunkumppanuus ja kaikki, ääää. Miten Siilio yritti pitää välimatkan mutta lipsuu sitten kuitenkin vähän, ehkä. Ja ylipäätään taikuuden vaikutus ja asiaan liittyvä epävarmuus, että vetääkö se vain heitä pohjimmiltaan puoleensa vai onko asiassa muutakin:

Lainaus
”Mutta sekin on vain teoria, ihan kuten sielunkumppanuus”, Valona intti ja astui puoli askelta lähemmäs. Hän tunsi taikuutensa valittavan ihonsa alla, työntävän häntä lähemmäs Siiliota, jonka taikuuden auran hän vaistosi. Tuntui kuin hänen jokainen solunsa olisi nälkäinen. ”Kaikki taikuuden säännöt ovat vain teorioita. Mikään taikuudessa ei ole varmaa”, Valona muistutti. Kyllä Siilion pitäisi se taikateorian opettajana tietää.

En tiedä, minua aina kiinnostaa se, kun romanssilla tai vastaavalla dynamiikalla on ainakin alussa tällainen selvä voima-epätasapaino (ikäero ja Siilion asema, jne), ja miten se mahdollisesti muuttuu, jos muuttuu. Tässä mahdollinen sielunkumppanuus tuo ehdottomasti oman lisänsä, ajatus siitä että jos se onkin totta, niin sielunkumppani on tietyssä mielessä (muun maailman silmissä kaiketi) väärä. En yhtään osaa arvailla, mihin suuntaan aiot tätä juonikuviota viedä, mutta odotan mielenkiinnolla! Ja varaudun mahdollisiin sydänsuruihin. No, tapahtui mitä tahansa, tärkeintä on, että Valona tulee olemaan onnellinen, se on prioriteettini. :< Kilven mustasukkaisuus tuntuu tämän luvun jälkeen entistäkin huvittavammalta, heh. Kiitos luvusta, tykkäsin tästä käänteestä todella paljon! 
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 24. luku
Kirjoitti: Crysted - 24.02.2019 14:07:51
Okakettu: Tarkoitukseni olikin hyökätä sua vastaan henkilökohtaisesti! Eiku :D Mukavaa että tykkäät tästä kielletty romanssi käänteestä, hankalaan tilanteeseen ovat kyllä Valona ja Siilio joutuneet :D Heh naureskelin itsekin Kilven turhalle mustasukkaisuudelle kirjottaessa :D Kiitos jälleen kommentistasi :)

24. Kilve

Kilve rämpytti kitaraansa istuessaan sängyllään. Kitaran äänekkäät soinnut heilsyttivät yöpöydälle unohtuneita teemukeja. Loskasade liittyi rytmiin rämisyttämällä löystyneitä rännejä. Kilve soitti vieläkin voimakkaammin. Häntä ärsytti kaikki. Hän itse, Elka, Halhe, jopa Valonakin, vaikka tämä ei ollutkaan tehnyt muuta kuin tukenut Halhen päätöntä yritystä. Eniten Kilveä ärsytti luonto, koska se oli päättänyt, että jotkut eivät ansaitse taikuutta saman verran kuin toiset.

Kun Kilven sormet alkoivat tuntua jähmeiltä ja sormenpäät olivat punaisten viivojen peitossa kielien paineskelusta, hän laski kitaran lattialle ja kellahti sängylleen. Hän tuijotti kattoa hetken aikaa apaattisesti, mutta tekemättömyys turhautti häntä entistä enemmän. Hän vihasi itsesäälissä rypemistä, eikä hän juuri ollut muuta tehnytkään viime aikoina.

Kilve valui alas sängyltään ja yritti etsiä jotain, joka veisi ajatukset pois suututtavista asioista. Hän availi laatikoitaan ja otti käteensä polaroidkameransa. Siinä ei ollut paljon kuvia jäljellä, joten hän oli säästellyt niitä. Hän äkkäsi laatikonpohjalla pari kuvaa, joille ei ollut vielä löytänyt paikkaa seiniltään. Ensimmäinen oli kaupunkia esittävä loppukesästä otettu kuva, mutta kuva oli tärähtänyt vähän ylöspäin, joten se oli hauskan taiteellisen näköinen. Kilve ei ollut osannut päättää oliko kuva hieno vai vain huono, joten se oli päätynyt laatikonpohjalle.

Sen alla oli vielä toinen kuva. Se kuva, jota Kilve oli hävennyt tai säikähtänyt aikoinaan liikaa laittaakseen seinälle, mutta ei ollut raaskinut heittää poiskaan. Siinä kuvassa Kilve oli ottamassa kuvaa itsestään rannalla, ja Elka oli ilmestynyt hänen taakseen ja painanut päänsä hänen olkapäälleen. Kilve oli kääntänyt päätään hivenen ja hänen poskilla oli välähtänyt vihreää juuri sinä hetkenä, kun kamera oli räpsäissyt kuvan. Elka hymyili suloisesti, leikillisesti. Kilven silmät katselivat Elkaan ja hän näytti… rakastuneelta.

Kilve tunsi vihreän nousevan poskilleen vain katsellessaan kuvaa. Kaikki oli ollut vielä hyvin silloin. Nyt kaikki tuntui olevan murenemassa. Hänen oma itsetuntonsa ja hänen suhteensa Elkaan. Ja Halheenkin, koska hän halusi pitää Halhen kaukana vaikeuksista.

Olisipa Rii jättänyt vähän sitä pilveä.

Kilve jätti kuvat laatikonpohjalle, laski kameran päälle ja sulki laatikon. Niin hän teki aina, sulki ongelmansa laatikkoon, koska ei kestänyt ajatella niitä.

Ajatus häiritsi Kilveä niin, että hänen oli käveltävä ulos huoneesta. Alakerrasta tuoksui ruoka, joten Kilve suuntasi sinne. Keittiöstä kuului puhetta, Flora ja Fauna olivat näköjään jo pöydässä. Yleensä he kutsuivat kaikki syömään samaan aikaan, mutta sen jälkeen, kun heille oli tullut riitaa, olivat he jättäneet sen tekemättä.

Kilven saapuessa keittiöön Halhe ja Valona vaikenivat. Ruuat olivat liedellä, josta Halhe ja Valona olivat ottaneet annoksensa. Vaikka Kilvellä oli nälkä, hänen ei tehnyt mieli jäädä keittiöön. Ei hänen kyllä tehnyt mieli mennä takaisin huoneeseensa. Tai pihalle, koska se vain muistuttaisi häntä taikaharjoituksista. Hänen ei kerrassaan tehnyt mieli tehdä mitään tai olla missään. Pilvi olisi ratkaissut asian. Kilven ihoa värisytti, kun hän huomasi, miten tunnelma muistutti häntä niistä ajoista, kun Seeri oli ollut mökissä.

Halhe ja Valona jatkoivat hiljaa syömistä. Kilve tajusi jääneensä liian pitkäksi aikaa seisomaan keittiön oviaukkoon. Hän vihasi tätä tilannetta ja jos kukaan muu ei ollut tekemässä asialle mitään, ehkä hänen täytyi. Kyllä hän pystyisi olemaan tässä oma-aloitteinen.

Kilve käveli peremmälle ja otti lautaselleen kasvispaistosta ja perunoita. Sitten hän istui Halhen viereen syömään. Hän söi pari palasta, ennen kuin sai päätettyä mitä sanoa.

”Kuule, siitä koko vallankumousjutusta”, Kilve aloitti. Halhe vilkaisi häntä selvästi valmiina puolustamaan itseään. ”En väitä ymmärtäväni täysin miksi se on sinulle niin tärkeää, mutta jos se on, niin minä tuen sinua. En halua riidellä. Anteeksi, jos satutin sinua.”

Halhe häkeltyi hetkeksi, mutta hymyili sitten helpottuneena. ”Saat anteeksi. En minäkään halua riidellä. Enkä minä ole tekemässä mitään typeryyksiä hetken mielijohteesta. Tunnethan sinä minut.”

Kilve naurahti. Typeryyksien teko oli enemmän hänen juttunsa kuin Halhen. Jos Halhe aikoi tehdä jotain, hän teki sen kunnolla ja suunnittelemalla. ”Totta. Mutta se vaan… älä pety, jos se ei suju suunnitelmiesi mukaan, jooko?” Kilve pyysi.

”Kyllä minä tiedän, ettei tästä ole tulossa helppoa”, Halhe vakuutti. ”Olen varautunut kaikkiin tuloksiin.”

Kilve nyökkäsi, vaikka häntä yhä epäilyttikin.

Elkakin ilmestyi keittiöön. Hän vilkaisi vuoron perään jokaista heistä, kasvoillaan ilmeetön ilme. Kilven sydän särkyi hivenen Elkan katseen lipuessa hänen ohitsensa niin kuin hän ei edes olisi siinä.

”Jos päivän sana on anteeksianto, ehkä teidän poikienkin kannattaisi selvittää asianne”, Halhe huomautti.

Heidän ohitsensa kävelemässä oleva Elka pysähtyi ja vilkaisi Halhea jähmettyneesti. Kilvekin vilkaisi Halhea, joka ei näyttänyt tajunneena mitä oli sanonut väärin.

”Mitä?” Halhe kysyi vilkuillein heitä vuoron perään.

Elka kääntyi ja käveli ulos keittiöstä.

Kilve nousi ylös pöydän äärestä niin nopeasti, että löi polvensa pöydänjalkaan ja sai Valonan maitolasin läikkymään pöydälle.

Elka suuntasi portaat ylös, joten Kilve sai hänet kiinni vasta kun hän oli avaamassa omaa oveaan.

”Kuule”, Kilve aloitti työntäessään itsensä Elkan ja oven väliin. Elka mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, ettet sinä ole kertonut kauheasti muille tuosta sinun sukupuoliidenteetistäsi, mutta eivät ihmiset tiedä, jos et kerro. Ja en ihan ymmärrä, mikset kertoisi, kun se on kuitenkin sinulle tärkeä asia. Yyleensä ihmiset suhtautuvat ihan hyvin, näithän, ettei se mitenkään vaivannut Riitäkään.”

Elka ei vastannut heti vaan vältteli hänen katsettaan. ”Se vaivasi Seeriä. Kun kerroin”, hän mutisi viimein.

”No hän olikin paskiainen. Valitettavasti sellaisia on olemassa. Se ei tarkoita, että kaikki muut maailmassa ovat paskiaisia. Eivät Flora ja Fauna ainakaan ole”, Kilve huomautti. Elka pureskeli poskensa sisäpintaa, vältellen yhä hänen katsettaan. ”Mitä hän sitten muka sanoi?” Kilve kysyi hiljempaa.

Elka otti taas hyvän aikaa, ennen kuin vastasi tuijotellen jalkojaan. ”Hän sanoi, ettei ymmärtänyt mitä ei kumpikaan tarkoittaa. Hänestä minä käyttäydyin enemmän kuten mies, joten se hänen mielestään tarkoitti, että olin mies. Hän käytti paljon aikaa perustellakseen miksi olin hänen mielestään väärässä. Hän on aina ollut hyvä perustelemisessa. Aloin jopa itse epäilemään tunteitani.”

”No, hän oli väärässä. Vain se mitä sinä tunnet, on tärkeää. Saat olla ihan sellainen kuin olet”, Kilve sanoi lempeästi ja sipaisi Elkan olkavartta.

Elka nosti viimein katseensa Kilveen. Jää hänen silmistään suli ja jäljelle jäi kaino hymy. Hänen suupielensä nousi hivenen. ”Kiitos”, hän sanoi hiljaa. Kilve hymyili ja vasta nyt lämpimän tunteen täyttäessä hänen sisuskalunsa hän todella tajusi kuinka paljon heidän riitansa oli vaivannut häntä.

”Ja anteeksi silloin kun suhtauduin siihen teidän polttamiseen vähän huonosti”, Elka jatkoi. ”Eihän se yksi kerta varmaan mitään vaikuta pitemmän päälle. Ja olet oikeassa, täällä on joskus tylsää.”

”Ei se mitään, minun olisi pitänyt olla vähän huomaavaisempi. Minäkin olen pahoillani siitä, mitä sanoin mentori Siiliosta. On ihan totta hienoa, että hän auttaa sinua. En tarkoittanut mitä sanoin.”

Elka nyökkäsi ja hymyili hivenen. ”No minkälaista se sitten oli?” Elka kysyi.

”Polttaminen?” Kilve kysyi. Elka nyökkäsi. ”Kai se rentoutti”, Kilve tuumi. ”Kaikki tuntui kauhean hauskalta ja elämä tuntui ihanalta. Se tulikin tarpeeseen, kun elämä ei ole näyttänyt vähään aikaan kauneuttaan”, hän selitti katse ovenkarmissa, johon Elka nojasi olkapäällään.

”Mikä sinua elämässä vaivaa?” Elka kysyi varovasti.

Kilve puri poskeaan. Hän oli unohtanut, että oli valehdellut Elkalle, että hänen tapaamisensa ryhmänohjaajan kanssa oli mennyt hyvin. Häntä ei haitannut se, että Rii tiesi hänen epävarmuutensa, koska hän ei nähnyt Riitä kuin pari kertaa vuodessa. Mutta Elkan kanssa hän asui ja jos hän kertoisi Elkalle, Elka tietäisi ja saattaisi muistuttaa häntä asiasta, vaikka Kilve halusi kaikkein eniten vain unohtaa oman huonoutensa, jottei hänen tarvitsisi kohdata sitä.

”Voit kertoa minulle”, Elka kannusti ja kosketti hänen käsivarttaan. Kilve vilkaisi Elkan kättä jyystäessään yhä poskensa sisäpintaa. Elkakin paljasti hänelle epävarmuutensa, miksei hänkin voisi? Ehkä asian myöntäminen teki siitä liian todellista. Ehkä se sattui liikaa myönnettäväksi. Ehkä hän tiesi, että jos kertoisi, hänen olisi kohdattava se.

Mutta joskus hänen täytyisi kohdata se.

”Valehtelin sinulle”, Kilve puuskaisi ennen kuin ehti estää itseään. ”Se tapaaminen ryhmänohjaajani kanssa meni huonosti. Niin huonosti kuin voi mennä. En ole edistynyt taikuudessa yhtään. Enkä ehkä edistykään. Ikinä. Minulla on heikko aura”, Kilve sanoi ja joutui siinä vaiheessa kääntämään koko päänsä sivulle, koska ne kaksi sanaa olivat kuin myrkkyä hänen sisuskaluilleen, eikä hän halunnut Elkan näkevän kipua hänen silmistään.

”Mikset kertonut?” Elka kysyi kuulostaen huolestuneelta ja kosketti Kilven käsivartta.

”En tiedä”, Kilve puuskahti ja laski katseensa jalkoihinsa. ”Älä kysy, jooko.”

Sitten tapahtui jotain yllättävää: Elka veti hänet halaukseen. Hänen kasvonsa painautuivat Elkan olkapäätä vasten ja hänen nenänsä täyttyi Elkan tuoksua. Hän tunsi toisen kädet selässään ja villapaidan pehmeän kankaan poskeaan vasten. Kilve kiersi kätensä yhtä tiukasti Elkan ympärille, tuntien kyyneliä silmissään, joita hän yritti räpytellä pois. Hän ei ollut edes tajunnut, miten paljon oli tarvinnut halausta. Elkan halausta. Vaikka he silloin tällöin koskettelivat toisiaan – leikillisesti tai lohduttavasti – he eivät halanneet oikeastaan ikinä. Nyt Kilve ei voinut olla miettimättä, mikseivät he tehneet sitä useammin.

”Siinä ei ole mitään hävettävää”, Elka sanoi hiljaa. ”Olemme kaikki erilaisia. Eromme eivät tee meistä parempia tai huonompia. Ne vain tekevät meistä erilaisia ja se on hyvä asia. Luonto tarvitsee erilaisuutta.”

”Niin että kaikelle on syynsä, vai?” Kilve mutisi Elkan olkapäätä vasten. ”En ajatellut, että sinä uskoisit kohtaloon.”

”En uskokaan, mutta uskon siihen, että erilaisuus voi olla voimavara”, Elka sanoi ja vetäytyi hiljalleen halauksesta, jolloin myös Kilve joutui päästämään irti. Elka jätti kätensä Kilven olkapäille. ”Etkö ole aina sanonut, että vaihdos tai vastavuodenaikasi eivät ole väsyttäneet sinua niin erityisemmin? Eikö se ole hyvä puoli?”

Kilve naurahti kolkosti. ”Kovin vähäinen hyvä puoli. Ottaisin mieluummin toimivan taikuuden.”

”Mutta se on alku”, Elka vakuutti silmissään pehmeä katse. ”Eikä mikään ole mahdotonta. Minullekin muodonmuutos vaikutti aina mahdottomalta, eikä se vieläkään ole helppoa ja vie minulta viisikymmentä vuotta, mutta minä päätin, että aion onnistua siinä, vaikka siinä menisi sata vuotta.”

”Minulla ei ehkä ole sataa vuotta”, Kilve sanoi synkästi. Taikovat, joilla oli heikko aura, eivät yleensä eläneet paljoa ihmisikää pitempää. ”Eikä minulla ole sinun päättäväisyyttäsi.”

”No… saat omani lainaan”, Elka ehdotti, saaden Kilven huulille viimein hymyn. ”Minä autan sinua. Millä tahansa tavoin pystyn.”

Katsellessaan Elkaa silmiin, Kilven valtasi sellainen onnellisuuden tunne, joka saattoi ehkä jopa olla rakkautta. Mahtoiko hänen silmissään olla samanlainen katse kuin siinä salaisessa kuvassa? Ainakin hänen silmänsä olivat vetiset ja sydäntä kivisti. ”Minäkin autan sitten sinua. Millä tahansa tavoin pystyn.”

Elka hymyili. ”Sovittu.”

Kilve vilkaisi alakerran suuntaan. Elka seurasi hänen katsettaan. ”Aloitammeko siitä, että huojennat sydäntäsi myös Halhelle ja Valonalle?” Kilve ehdotti.

Elka hengähti syvään ja nyökkäsi.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 24. luku
Kirjoitti: Okakettu - 24.02.2019 16:36:59
Olipa ihana luku, oli tosi mukava päästä lukemaan konfliktien selviämisestä - ja Kilve muistutti jälleen, miksi on yksi lempihahmoistani. Hienoa että hän päätti lopulta olla se, joka pahoitteli omaa käytöstään ensimmäisenä. :) Toisaalta hänen turhautumisensa vähän kaikkeen välittyi todella hyvin alusta, ja oli ymmärrettävää. Tuo valokuva oli myös tosi hieno yksityiskohtana - ja se miten siihen palattiin sitten jälleen lopussa, oi että. Ihanaa että Kilve sai sovittua välinsä niin Halhen kuin Elkankin kanssa, ja että hän kannusti Elkaa tämän sukupuoli-identiteetin ja siitä puhumisen suhteen. Ja miten Elka lohdutti omasta puolestaan Kilveä, ja tuo halaus! Niin pehmeää ja lohdullista. <3 Mikseivät he tehneet sitä useammin, erinomaisen hyvä kysymys, Kilve. :D Kiitos luvusta, ilahdutti paljon flunssaista päivääni. :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 25. luku
Kirjoitti: Crysted - 04.03.2019 10:56:59
Okakettu: Ton luvun kirjottaminen oli kyllä ihanaa kaiken konfliktin jälkeen :D Oli kyllä jo aikakin että kaikki saivat asiat selvitettyä eikös :D Mukavaa että tykkäsit valokuvasta ja Kilven ja Elkan toistensa kannustamisesta. Kyllä he ansaitsivat halinsa kaiken tuon jälkeen :) Kiitos kommentistasi :3

25. Halhe

Nummen ruohoja peitti valkea kuura ja hiekkatie oli eilisen päivän sateen jälkeen täynnä jäätynyttä mutaa, joka oli paakkuuntunut kokkareiksi. Jonkun jalanjäljet näkyivät mudassa, mutta Halhe ei ollut varma kuka oli käynyt eilen sateen jälkeen pihalla. Ehkä Elka. Olihan talvi, niin kuin Halhe kovasti yritti unohtaa.

Taikuus ei kuitenkaan unohtanut.

Tiessä oli paljon kuoppia. Laave oli huomauttanut hänelle asiasta viime kaupunkireissun yhteydessä, sanonut, että kuopat tekivät pahaa auton renkaille. Viime vuonna Halhe oli täyttänyt kuoppia taikuudella, mutta nyt hän ei ollut muistanut tehdä sitä ennen vaihdosta, kun kaikkea oli tapahtunut. Talvi ei tekisi kymmenen kilometrin kävelyreissusta helppoa. Joku muu täyttäköön kuopat.

Halhe vilkaisi Valonaa, joka nosti leukaansa hieman punaisen kaulahuivin takaa ja puhalsi ilmaa suustaan nähdäkseen hengityksensä höyryävän ilmassa. Tämän suupielillä kaareili pieni hymy ja sitten huulet mutristuivat taas hieman päästääkseen uuden henkäyksen ilmaan. Valona vilkaisi Halhea tajuttuaan tämän katselevan ja naurahti nolosti jäätyään kiinni. ”Onhan se vähän lapsellista, mutta olen aina tykännyt tehdä tuota talven alettua.”

”Siinä ei ole mitään lapsellista, että löytää elämästä pieniä iloja”, Halhe huomautti ja puhalsi sitten itsekin lämmintä ilmaa keuhkoistaan kylmään ulkoilmaan. Siitä alkoi pieni kisa, kun he molemmat puhalisivat pakkasilmaan höyryä.

”Tässähän kohta hengästyy”, Valona naurahti ja lopetti viimein.

”Voimme levätä aina välillä”, Halhe huomautti ja vilkaisi taaksensa. Mökkiä ei enää näkynyt. ”Voidaan vaikka syödä jotain kahdeksassatoista, kun päästään sinne.”

”Kyllä minä pärjään”, Valona vakuutti päättäväisesti. ”Sanon sitten, kun kaipaan taukoa. Ja otettiinhan me eväitä mukaan.”

”Joo”, Halhe sanoi ja kohensi reppunsa asentoa selässään. Hän vilkaisi taas Valonaa, joka näytti suhteellisen pirteältä, tai sitten piilotti väsymyksensä hyvin. ”Ihan totta, kiitos että suostuit mukaan”, Halhe sanoi.

Valona hymyili ja kosketti Halhen olkapäätä lapasen peittämällä kädellään. ”Tietysti. Olet paras ystäväni. Tekisin mitä tahansa puolestasi.”

Sen kuuleminen lämmitti Halhen sydäntä, koska he eivät olleet vielä ikinä sanoneet paras ystävä ääneen. ”Samoin”, Halhe sanoi leveä hymy kasvoillan ja halasi Valonaa kömpelösti yhdellä kädellä heidän yhä kävellessään. Kunpa Meltakin tukisi häntä noin.

Halhen hymy hiipui pois kasvoilta, kun hän ajatteli Meltaa. ”Saa nähdä suostuuko Melta edes mukaan”, hän mutisi ja tunki kätensä viittansa taskuihin. ”Viimeeksikin hän oli niin vastahakoinen. Ehkä olisi pitänyt pyytää Kilveä tai Elkaa”, hän tuumi, vaikka hän ei ollutkaan varma olisivatko nämä suostuneet, vaikka he olivatkin tehneet rauhan. Elka oli kyllä luvannut kysyä mentori Siiliolta erikoistaikuuksista, mutta Halhe ei ollut varma, kuinka paljon hän uskalsi odottaa, sillä mentori Siilio oli kuitenkin opettaja ja varmasti opettajilla oli jotkin käytännöt sellaisten kysymysten suhtaan.

”Tiesitkö sinä sitä Elkasta, että hän ei halua olla mies tai nainen?” Valona kysyi.

”En. Tai on siitä kai joskus ollut joskus puhetta, että hän tykkään androgyynistä tyylistä, mutta en ikinä ajatellut se tarkoittaisi jotain enempää”, Halhe kertoi.

”En tiennyt, että sellaista voi tuntea”, Valona tuumi.

”En minäkään, mutta kai se käy järkeen. Tai miksei voisi?”

”Totta”, Valona sanoi ja vilkaisi Halhea. ”Luuletko sitten, että hän tykkää miehistä ja naisista. Tai vain jommastakummasta?”

”En tiedä, kaipa se on yksilöllistä. Eiköhän hän joskus kerro, jos katsoo sen tarpeelliseksi”, Halhe tuumi.

”Niin”, Valona sanoi kääntäen katseensa taas valkoisten kiteiden peittämiin ruohoihin heidän jalkojensa alla.

”Entä sinä”, Halhe tajusi kysyä. ”Oliko se mystinen hän mies vai nainen? Et ole suostunut kertomaan mitään!”

Valona huokaisi, mutta tämän suupieli nousi hivenen ylöspäin viitaten siihen, että tämä oikeasti halusi kertoa, mutta jokin esteli häntä.

”Kerro kerro”, Halhe yllytti ja pukkasi Valonaa kylkeen.

Valona puri huultaan peittääkseen hymynsä, mutta näytti salaisesti halkeavansa halusta kertoa. ”Minä tapasin hänet”, Valona puuskaisi nopeasti.

”Mitä, milloin?” Halhe hihkaisi.

”Hän tuli mökkiin”, Valona sanoi ja huokaisi kovin ihastuneen kuuloisena, mutta pieni hymy kuoli nopeasti hänen huuliltaan.

”Milloin muka? Miksen minä tiennyt tästä mitään?” Halhe huudahti.

Valona kohautti olkapäitään katse maassa, piilottaen kasvonsa hetkeksi huivin alle. ”Te olitte kai kaupungissa silloin”, hän mutisi ja huokaisi. Pian hän nosti taas leukansa huivin takaa. ”Hän tuli ja me juttelimme ja minä kosketin hänen taikuuttaan ja se oli niin ihanaa, paljon ihanampaa kuin muistin ja nyt minä ajattelen häntä koko ajan”, hän vaikeroi pieni surullinen hymy huulillaan.

”No tee sitten asialle jotain”, Halhe kannusti.

”En voi, hän ei tunne samoin”, Valona huokaisi kulmat kurtistuen.

Halhe kohautti kulmakarvaansa. ”Sanoiko hän sen suoraan?”

”No ei nyt suoraan”, Valona kierteli. ”Mutta ei se toimisi.”

”Minkä takia? Välimatkanko?” Halhe kysyi.

”Ei nyt oikeastaan, hän osaa kyllä liitää, mutta… äh, siinä on monia seikkoja”, Valona mutisi kaulahuiviaan vasten.

”Kuule, sinun on tartuttava härkää sarvista”, Halhe yllytti. ”Ansaitset olla onnellinen. Ja vaikka tulos ei olisikaan toivomasi, jos kysyt asiasta suoraan, ainakaan sinun ei tarvitse pohtia koko ajan mitä jos.”

Valona pureskeli poskensa sisäpintaa hetken aikaa ja huokaisi sitten. ”Olet oikeassa. Ehkä minä puhun hänelle, kun saan tilaisuuden.”

***

Saavuttuaan mökkiin numero kahdeksaantoista, Halhe ja Valona lepäsivät hieman, söivät eväitään ja jatkoivat sitten matkaa Meltan kanssa. Halhe oli kiitollinen siitä, että Valona oli mukana, koska hän vaistosi itsensä ja Meltan välillä olevan pienen epämukavan jännitteen, eikä hän halunnut puhua siitä. Sentään Melta suostui mukaan, vaikka Halhe kyllä vaistosi, ettei tätä juuri huvittanut.

Käveltyään Vuodenkimaran suuntaan tunnin verran hivenen epämukavassa hiljaisuudessa, Melta rikkoi viimein hiljaisuuden.

”No mikä meidän suunnitelma on? Jos nyt tehdään suunnitelma etukäteen”, Melta sanoi neutraalisti, mutta Halhe vaistosi piikittelyn tämän äänensävyn takaa, joka sai hänet ärsyyntymään. He saapuivat viimein vaahterametsään.

”Valona harhauttaa kanslistia, sinä pidät vahtia kanslian edessä ja ilmoitat, jos he lähestyvät. Minä etsin kansioni”, Halhe selitti. Melta oli ollut viimeeksi niin huono harhauttaja, ettei hän luottaisi tähän uudestaan. Valona oli jo keksinyt hyvän tarinan, joka sisälsi jonkinlaisen sepityksen ylimmän kerroksen tarvikehuoneesta.

”Aha”, Melta tokaisi terävästi. Hiljaisuus laskeutui taas. Halhe potki maahan jäätyneitä lehtiä. Pienen hetken jälkeen Melta huokaisi ja vilkaisi heitä vuoron perään, kuin keksiäkseen jotain sanottavaa. ”Haluatko levätä Valona?” Melta kysyi, vaikka se varmaan tarkoitti, että hän itse halusi levätä.

”Voidaan me pieni tauko pitää”, Valona sanoi ja tähyili sopivaa levähdyspaikkaa. Hän käveli kaatuneen rungon luokse ja veti polvipituista viittaansa hieman alemmas, jotta kuura ei kastelisi housuja. Halhe ja Melta istahtivat tämän viereen.

”Mitenkäs talvi on tuntunut verrattuna syksyyn”, Melta rupatteli Valonalle.

”No kyllähän se vähän helpottaa, tai no ainakin alan tottua”, Valona sanoi ja hymyili nopeasti.

Melta nyökkäsi. ”No hyvinhän sinulla menee, jos tännekin jaksat tulla. Aana sanoikin silloin, että näytät paremmalta kuin useimmat ikäisesi tähän aikaan.”

”Joo”, Valona sanoi ja sipaisi hiuksiaan.

Halhe vilkaisi Valonaa kysyvästi, mutta tämä tuijotteli maahan. Milloin Aana muka oli käynyt? Silloin kun he olivat olleet kaupungissa? Miksei Valona ollut kertonut? Oliko Aana se Valonan salaperäinen sielunkumppani? Hän ei kuitenkaan viitsinyt ottaa asiaa puheeksi Meltan edessä, koska siihen oli varmaan syynsä, miksi Valona suhtautui asiaan niin salaperäisesti. Ei homofobia ollut niin vallitsevaa luonnon lasten keskuudessa kuin se oli tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta ehkä Valonan lastenkodissa oli opetettu toisi. Ei ihme ottaen huomioon sen, minkälaisia tarinoita Valona oli kertonut.

”Jatketaanko matkaa?” Valona kysyi pienen hetken päästä.

”Joo”, Halhe sanoi ja nousi ylös ensimmäisenä.

***

Sillä kertaa suunnitelma oli hivenen helpompi toteuttaa. Halhe luotti Valonan kykyyn pidätellä kanslistia kauemmin ja olihan hänellä pieni etulyöntiasema sillä hän tiesi, että hänen oli löydettävä oikea avain avainkaapista.

Kanslistin lähdettyä, Halhe suuntasi heti huoneen perällä olevalle avainkaapille. Onnekseen hän näki, että jokaiseen avaimeen oli kaiverrettu kirjain. Hän käänteli harmaitaavaimia ja löysi viimein sen, johon oli kaiverrettua H-kirjain. Hän suuntasi sydän hakaten arkistokaappien kohdalle ja alkoi työntämään avainta satunnaisiin lukkoihin. Sen teki vaikeaksi hänen jännityksestä tärisevät kätensä, joten hän pelkäsi, että vahingossa ohittaisi oikean kaapin. Viimein hän päätti tehdä sen oletuksen, että ehkä arkistointi oli aakkosjärjestyksessä, joten hän hyppäsi suoraan kahdeksanteen kaappiin ja hänen onnekseen avain kääntyi lukossa. Halhe veti sieltä esiin laatikollisen kansioita ja selasi niitä nopeasti, kunnes äkkäsi viimein oman kansionsa. Hänen käsiensä tärinä yltyi, kun hän avasi kansion.

Hän silmäili alkutietonsa vauhdilla läpi. Syntymäpaikan ja ajan kohdalla luki epäselvä*. Hän siiryi sivun loppuun, jossa oli lisäselitettä. Kuten hän oli arvellut, siinä selitettiin, että hänet oli kasvatettu ulkomaailmassa. Paikassa nimeltä Ojansuu! Sellaisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hänen vanhempiensa nimiä ei ollut listattu, eikä asiakirjassa ollut muuta tietoa hänen kasvamisestaan. Hänen käyttäytymisensä oli luokiteltu normaaliksi, joten hänet oli päästetty Vuodenkimaraan. Lisäksi kansiossa olivat hänen arvosanatietonsa ja muutama lyhyt arvio hänen ryhmänohjaajaltaan. Empaattinen, ystävällinen, rauhallinen, hyvä kuuntelija, sosiaalinen.

”Halhe”, kuului Meltan kuisaus ovelta.

Halhe työnsi kansion nopeasti takaisin laatikostoon ja työnsi kaapin kiinni, joka onneksi lukittui heti. Hän vei nopeasti avaimen oikealle paikalleen ja sulki avainkaapin. Hän syöksyi ulos kansliasta juuri ennen kuin kanslisti käveli esiin nurkan takaa. Valona ilmestyi pian ikkunasyvennyksen luokse, jonka luokse Halhe ja Melta suuntasivat.

”Ehditkö?” Valona kysyi hivenen hengästyneenä.

”Joo”, Halhe hihkaisi hymyillen ja raapi korvantaustaansa. ”Siellä kerrottiin vain paikka, jossa olen kasvanut, Ojansuu. Kuulostaako tutulta?”

Valona ja Melta pudistelivat päitään.

”No, joka tapauksessa tämä on hyvä alku”, Halhe hengähti. Eihän se ollut paljoa, mutta kuitenkin jotain. ”Seuraavaksi minun on päästävä sinne jotenkin.”

”Mitä sinä siellä meinaat tehdä?” Melta kysyi epäilevänä.

Halhe ei viitsinyt vastata Meltan itsestäänselvään kysymykseen vaan jatkoi ääneen pohdintaansa. ”Kysyn, jos saan käyttää internetluokkaa. Siten voin selvittää missä päin Ojansuu on”, Halhe sanoi ja vilkaisi kansliaa. ”Antaisikohan kanslisti luvan?”

”Tuota, haluaisin käydä juttelemassa ryhmänohjaajalleni, selviättekö siitä kahdestaan?” Valona kysyi ja vilkaisi portaiden suuntaan.

”Joo, tavataan ovilla myöhemmin”, Halhe sanoi ja suuntasi kansliaa kohti. Valona lähti vastakkaiseen suuntaan.

”Mutta mitä sinä aiot sitten tehdä? Matkustaa sinne Ojansuuhun?” Melta kysyi seuratessaan häntä.

”Tietysti, miten muuten luulet, että löydän vanhempani?” Halhe huomautti ja kiristi tahtiaan, mutta Melta tarttui häntä käsivarresta kiinni ja pysäytti hänet. Halhe mulkaisi Meltaa.

”Oletko varma, että sinä todella haluat sitä?” Melta huomautti terävästi. ”Tai siis hehän kidnappasivat sinut, eivät he kovin hyviä ihmisiä voi olla. Kuka muka nappaa mukaansa lapsen metsästä ja kasvattaa sen omanaan? Ehkä saisit selville jotain, mitä et haluaisi tietää”, hän selitti ja jatkoi matalammalla äänellä. ”Ehkä muistojasi poistettiin syystäkin.”

Halhe katsahti Meltaa epäuskoisena. ”Etkö tajua, juuri niin he haluavat meidän ajattelevan! Sitä paitsi, muistan kyllä, että lapsuuteni oli onnellinen.”

”Ehkä he laittoivat sen mielikuvan päähäsi peittääksesi traumasi.”

”Tai ehkä valtio ja koulun johtajat haluavat pitää meidät pimeässä, koska pelkäävät meitä ja voimiamme. Miksi muuten he olisivat lakanneet kertomasta meille erikoistaikuuksista? He haluavat aivopestä meidät!”

Melta huokaisi. ”Kuuletko sinä itseäsi? Tuo kuulostaa aika harhaiselta”, hän huomautti.

Halhe tönäisi Meltaa rintakehään, jotta tämä viimein päästi irti hänen kädestään. ”Kuuletko sinä itseäsi”, hän sihahti. ”Sinun kuuluisi olla minun puolellani!”

”Minä yritän ajatella sinun parastasi”, Melta puolusteli.

”Jos tuntisit minut todella, ymmärtäisit, että tämän selvittäminen on minun parastani”, Halhe sanoi ääni rikkoutuen.

Meltan katse synkkeni. ”No ehkä en sitten tunne sinua todella”, hän tokaisi.

”Ehkä et”, Halhe kuiskasi sydän särkyneenä. Hän oli odottanut tätä, mutta silti se sattui. He seisoivat hetken paikoillaan hiljaisuudessa.

”Eli”, Melta aloitti hitaasti tuijottaen lattiaa. ”Oliko tämä nyt tässä?”

”Ilmeisesti”, Halhe töksäytti ja käänsi katseensa pois, jottei Melta näkisi hänen silmiinsä muodostuvia kyyneliä.

Melta nyökkäsi ja vilkaisi sitten pikaisesti Halhea pettyneenä ennen kuin lähti kävelemään ulko-ovea kohti.

Halhe antoi itsensä hengittää vasta, kun Melta oli kadonnut nurkan taakse. Hän laski kätensä ikkunasyvennyksen kylmälle kivipinnalle. Hän räpytteli pois kyyneliä, sillä hän ei saisi itkeä vielä, koska hänellä oli vielä tehtävää. Hän hengitti syvään tasatakseen tärisevää hengitystään ja katsahti ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä mihin tahansa muuhun.

Ulkona oli alkanut sataa lunta.

Halhen iholle nousi kylmänväreitä. Ihan niin kuin viimeeksikin, heidän suhteensa oli jäänyt syksyyn.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 25. luku
Kirjoitti: Okakettu - 04.03.2019 23:27:48
Lainaus
Halhe antoi itsensä hengittää vasta, kun Melta oli kadonnut nurkan taakse. Hän laski kätensä ikkunasyvennyksen kylmälle kivipinnalle. Hän räpytteli pois kyyneliä, sillä hän ei saisi itkeä vielä, koska hänellä oli vielä tehtävää. Hän hengitti syvään tasatakseen tärisevää hengitystään ja katsahti ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä mihin tahansa muuhun.
Ulkona oli alkanut sataa lunta.
Halhen iholle nousi kylmänväreitä. Ihan niin kuin viimeeksikin, heidän suhteensa oli jäänyt syksyyn.
Ahh, surullinen mutta hieno lopetus, pakko lainata tämä kokonaisuudessaan, koska tykkäsin tosi paljon. Tämä oli Halhen tapauksessa jotenkin kovin katkeransuloinen luku - yritys löytää vanhemmat ja saada lisätietoa menneisyydestä eteni hienosti, mutta ei silti ilman seurauksia. Välirikko Meltan kanssa ei sinänsä tullut yllätyksenä, mutta ikävää silti, ettei heidän suhteensa onnistunut toisellakaan kerralla, ja että he erosivat näin ikävissä merkeissä. :( Mutta onneksi on Valona, hänen ja Halhen hetket olivat taas ihania. Se miten Valona kutsui Halhea parhaaksi ystäväkseen, oi että, lämmitti minun sydäntäni myös. <3 Ja Valona avautui hiukan Siiliostakin! Pystyn kyllä ehdottomasti samaistumaan Halhen uteliaisuuteen tässä asiassa. :D Jätti mietittymään myös, että mitenhän Halhe asiaan loppujen lopuksi suhtautuisi, jos tietäisi Valonan tunteiden kohteen... Valona on kyllä hienosti reipastunut tarinan aikana, tulee hyvä mieli, kun vertaa lähtötilanteeseen. Kiitos jälleen luvusta!
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
Kirjoitti: Crysted - 11.03.2019 19:26:01
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit lopetuksesta, olin itsekin aika tyytyväinen siihen :) Jep, tuosta luvusta löytyi kyllä paljon katkeransuloisuutta :D Halhe on ehdottomasti utelias ja hänen suhtautumisensa tuohon Valonan sielunkumppanin henkilöllisyyteen on ehdottomasti mielenkiintoista pohdittavaa jota en spoilaa nyt suuntaan enkä toiseen :D Mukavaa että pidät Valonan kehittymisestä tarinassa :) Kiitos jälleen kerran kommentistasi, ne piristävät aina :)

26. Elka

Kun Elka avasi kylpyhuoneen oven, hänen kasvojansa vasten iski palanut haju. Elka vilkaisi keittiön suuntaan ja lähti kiiruhtamaan sitä kohti. ”Kilve?” hän huikkasi, sillä hän oli ollut poissa vain pari minuuttia, miten Kilve oli onnistunut polttamaan ruuan sinä aikana?

Lieden ääressä Kilve hakkasi savuavaa pannua muovilastalla, harmistunut irvistys kasvoillaan.

”Mitä sinä teit?” Elka kysyi kävellessään Kilven viereen.

”En mitään”, Kilve parahti siirtäessään pannun tiskipöydälle. ”Käännyin hetkeksi kattamaan pöytää ja sitten tämä alkoi savuttamaan. Ei kai munakas edes voi palaa pohjaan? Eikö sen pitäisi olla helpoin mahdollinen ruoka tehtäväksi?” Kilve surkutteli ja käänsi täydellä teholla olleen lieden pois päältä.

”Halhen tulo on ollut huonoksi meille, me olemme molemmat unohtaneet, miten kokataan”, Elka naurahti ojentaessaan kättään pannua kohti. Seeri ja Rii olivat vihanneet ruuanlaittoa, joten silloin kun mökissä olivat olleet he neljä, oli ruuanlaitto jäänyt enimmäkseen Elkan ja Kilven harteille, elleivät he olleet halunneet syödä joka päivä samoja kuivia perunoita ja purkkitomaattikastiketta.

”Näköjään”, Kilve huokaisi ja ojensi pannun mielellään Elkalle. ”Voitko käyttää siihen jotain taikatemppuja?”

”En usko, että ajan kääntäminen on mahdollista edes meidän taikuudellamme”, Elka totesi hieman ivaillen.

”No mutta etkö voi tehdä jotain noille…” Kilve sanoi heilutellessaan sormeaan mustuneen munakkaan yllä, ”palamismolekyyleille?”

”Palamismolekyyleille?” Elka tirskahti. ”Ai kun en nyt satu muistamaan, kuka olikaan se joka repuutti kemian? Hmmm?”

Kilve mutristi suutaan. ”Ha ha”, hän tokaisi ja tönäisi Elkaa.

”Varo vain, minulla on kuuma pannu enkä epäröi käyttää sitä”, Elka huomautti virne suupielillään ja huitaisi pannulla Kilven suuntaan. Kilve vain pudisteli päätään.

Elka käänteli pannua hetken aikaa käsissään. Hän ei ollut varma voisiko hän taikuudella erottaa palaneen ja palamattoman munakkaan toisistaan. ”No, en minä tätä kyllä syö”, hän tuumi ja antoi sitten taikuutensa virrata munakkaaseen. Hän kyllä sai munakkaan mustuneita paloja nousemaan, mutta ei tiennyt miten erottaa ne palamismolekyylit. Elka antoi munakkaan pudota takaisin pannulle.

”Purkkiruoaksi meni vai”, Kilve huokaisi ja nappasi pannun Elkan kädestä. Hän avasi biojäteastian ja alkoi rapsuttamaan munakasta irti pannusta.

”Voimme kokeilla jotain muuta”, Elka sanoi ja alkoi availla kaappeja, jotka eivät todellakaan notkuneet vaihtoehdoista. ”Miten olisi muroja ja… muroja? Niitä on aika vaikea polttaa pohjaan?”

Kilve naurahti kolkosti ja tyrkkäsi harmistuneena pannun tiskialtaaseen. ”Aamiasruokaa lounaaksi, nam.”

Elka otti muropaketin epäröiden käteensä. Hänen ei oikein tehnyt mieli muroja. ”Tai voitaisiin käydä kaupassa?” hän ehdotti.

”Sinne on-”

”Pitkä matka”, Elka lopetti matkien Kilven äänensävyä.

”No niin on”, Kilve huomautti, otti muropaketin Elkalta ja tunki kourallisen kuivia muroja suuhunsa. Elka teki samoin.

”Ei hassumpi lounas”, Elka sanoi.

Kilve naurahti ja tyrkkäsi muropaketin pöydälle. ”Aika karseaa”, hän sanoi suu täynnä muroja ja huokaisi. ”Hyvä sinun on sanoa, kun talvi ruokkii sinut muutenkin.”

”No kohta talvi iskee minua vatsaan, kun alan harjoittelemaan muodonmuuttamista”, Elka naurahti ja laski katseensa jalkoihinsa.

Kilve huomasi hänen turhautumisensa. ”Ei edistystä vai?”

Elka kohautti olkiaan. ”Kyllä se siitä… viidenkymmenen vuoden päästä.”

”No hyvä puoli on se, että silloin viidenkymmenen vuoden päästä minäkin saatan vihdoin päästä pois täältä, niin voit sitten esitellä taitojasi minulle”, Kilve vitsaili.

Elka naurahti ja vilkaisi Kilveä kiitollisena. Tämä tiesi aina, miten piristää häntä. ”Sitä odotellessa”, hän sanoi hymyn karatessa suupielille. Hänen mieleensä palasi se hetki, kun Kilve oli laulanut hänelle pehmeästi ja hän oli ajatellut, että Kilve oli luonto, tuttu ja turvallinen. Hän aisti Kilven taikuuden auran yhä. Oli se sitten heikko aura tai ei, Elkan mielestä se väreili ilmassa kuin tuoksu, tosin sellainen, jota ei voinut haistaa. Elka nielaisi tuntiessaan taikuuden nousevan iholle.

Kilve selvästi huomasi hänen hehkumisensa myös. Ennen kuin Elka ehti keksimään selitystä, hänen katseensa kiinnittyi liikkeeseen ikkunan takana.

Elka sännähti Kilven ohi ikkunan luo. ”Siellä sataa lunta”, hän hengähti ja tarrasi kiinni tiskialtaaseen kumartuessaan mahdollisimman lähelle ikkunaa. Tuuli heitteli pieniä lumihiukkasia ympäriinsä.

Kilve sanoi jotain vaimeasti, mutta Elka oli liian keskittynyt ensilumen tarkkailemiseen, jotta hän olisi sisäistänyt mitä Kilve oli sanonut.

”Nyt meidän on pakko mennä kauppaan, jooko?” Elka anoi ja tarttui Kilven käsivarteen, alkaen peruuttaa ulos keittiöstä vetäen Kilveä perässään.

Kilve huokaisi. ”Nuo koiranpentusilmät on epäreilut”, hän mutisi, mutta antoi Elkan vetää itsensä kohti eteistä.

Elka hymyili tyytyväisesti. ”Sinä pidät niistä”, hän myhäili ja kääntyi kävelemään etuperin, pitäen yhä kiinni Kilven kädestä.

Elka ei jaksanut pukea kauheasti päällensä, sillä hänelle ei tulisi kylmä nyt, joten hän heitti vain viitan harteilleen ja sujautti jalkansa saappaansa ennen kuin säntäsi ulos.

Elkan kasvoille nousi onnellinen hymy, kun hän harppoi porstuan portaat alas. Oven yllä olevat tuulikellot kalisivat kovaa toisiaan vasten tuulen heitellessä niitä jokaiseen ilmansuuntaan vuoron perää. Se ensilumi ei ollut rauhallinen, vaan oikeastaan aika väkivaltainen, sillä lumi pöllysi kuuraisen nummen yllä verhomaisina pyörteinä, vieden myös Elkan mustat hiukset mukaan leikkiin. Hänen kätensä ja kasvonsa hehkuivat vaaleansinistä. Elka huokaisi tuntiessaan taikuuden leikin ihollaan. Hänen mielestään vaihdos alkoi kunnolla vasta ensilumen aikaan ja taikuus tuntui olevan samaa mieltä.

Tuulen kiidättäessä lunta maanpintaa pitkin, se näytti melkein valkoiselta savulta. Välillä tuulen ja lumen leikki muodosti ilmaan hahmoja ja kuvioita. Niitä kutsuttiin talven hengiksi. Kukaan ei tietysti ollut täysin varma mitä kuoleman jälkeen odotti, mutta sanottiin, että luonnossa saattoi välillä nähdä entisten luonnon lapsien henkiä. Toisaalta kävi kyllä järkeen, että he palaisivat kuoltuaan osaksi luontoa.

Ovi avautui ja sulkeutui Elkan takana. Kilve päästi suustaan puistatuksen ja tömisteli narisevat kuistin portaat alas. Elka kääntyi kohti Kilveä, joka piilotti parhaillaan kasvojaan paksun huivin taakse. Tämä oli vetänyt ylleen paljon paksummat kerrokset kuin hän ja monen lapaskerroksen verhoamassa kädessään tällä oli pari kauppakassia.

”Jääpuikko”, Kilve mutisi huvittuneena huiviaan vasten. Elkaa hieman harmitti, että kaulahuivi peitti suloisan virneen.

”Itse olet ruohonkorsi keväällä”, Elka huomautti. Kilve vain naurahti. He lähtivät kävelemään tietä pitkin eteenpäin, Elkan antaessa taikuutensa virrata mukaan lumen leikkiin.

”Vähän tuulee. Ollanko me oikeasti menossa kauppaan asti?” Kilve huomautti parannellessaan piponsa asentoa.

”Jonkun siellä on käytävä, mutta voit kyllä kääntyä takaisin sitten kun haluat”, Elka sanoi.

Kilve vilkaisi Elkaa ruskeilla silmiään kuin arvostellen olisiko Elka kävelymatkan arvoinen. Viimein Kilve mulkaisi häntä leikillään ja käänsi katseensa eteensä. ”Kaikkea minä sinun vuoksesi”, hän mutisi.

Elka puri huultaan peittääkseen hymynsä. Hän sipaisi hiuksiaan korvansa taakse, sillä ne kutittivat jatkuvasti hänen silmiään. ”Muistatko sen tarinan luonnon hengistä Vuodenkierron saduista?”

”Joo, Elämän ja Kuoleman tanssi. Itseasiassa luin sen äskettäin, kun Halhe oli lainannut sen kirjastosta”, Kilve sanoi ja veti pipoaan peittämään paremmin korvansa. ”Talven henget näkyvät ilmassa pöllyävässä lumessa, syksyn henget putoavien lehtien muodostelmissa, kevään henget lumen alta paljastuneen ruohon aaltoilussa ja kesän henget vesirenkaina tyynellä järvellä. Se on oikeastaan ihan kiva tarina, vähän haikea, mutta sellaiset tarinat ovat parhaita. Ne laittavat miettimään.”

”Sekö on sinun lempitarinasi sitten?”

Kilve mietti hetken aikaa. ”Ei. Hirttopuu.”

Elka kurtisti kulmiaan. Hirttopuu oli tarina kylästä, jota koetteli nälänhätä, sairaudet ja kova helle. Sillä tarinalla ei ollut onnellista loppua.

”Miksi ihmeessä? Sehän on hirveän synkkä tarina”, Elka huomautti.

”Ei ole, jos lukee tarkkaan”, Kilve kertoi. ”Tai ehkä on, mutta toisella tapaa kuin olettaisi. En minäkään siitä ennen tykännyt, mutta kun luin ne uudestaan läpi, huomasin, että se on aika koskettava tarina. Sinun pitäisi lukea se ja katsoa huomaatko siinä mitään erilaista. Lapsena minä en ymmärtänyt sen oikeaa opetusta.”

”Eikö opetus ole se, että kohdatessa kovia vastoinkäymisiä sinnikkyys ei kannata, sillä mikään ei muutu paremmaksi, vaan lopulta kaikki kuolevat?” Elka kysyi kohottaen kulmaansa.

”Minusta sen voi tulkita toisellakin tapaa”, Kilve sanoi. ”Lue se ja sano sitten oletko yhä samaa mieltä sen opetuksesta.”

”Synkkä se joka tapauksessa oli”, Elka totesi.

”Elämä yleensä on”, Kilve totesi. Tuulen vihellykset peittivät allensa osan Kilven ääntä, eikä Elka ihan saanut kiinni siitä, oliko toinen tosissaan vai vitsailiko tämä.

Elka astui hieman lähemmäs Kilveä ja taivutti hieman päätään tavoitellessaan Kilven katsetta. ”Haluatko puhua siitä?”

”Hirttopuustako?”

”Ei kun siitä mikä sinua painaa.”

”Ei minua mikään paina”, Kilve sanoi olkiaan kohautellen, vältellen hänen katsettaan. ”Ei ainakaan mikään uusi asia. Turha siitä on puhua. Sinä tiedät jo kaiken.”

”Kaiken?” Elka kysyi tavoitellen Kilven katsetta.

”Kaiken millä on merkitystä”, Kilve vakuutti vilkaisten häntä pikaisesti.

Elka nyökkäsi ja käänsi katseensa eteenpäin. Hän ajatteli haluamattaan heidän suhdettaan. Eikö sillä ollut merkitystä? Olivatko he vain ystäviä, eivätkä ikinä tulisi olemaan muuta?

Tuuli ulvoi surullisesti ja Elkan taikuus alkoi painua syvemmälle.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
Kirjoitti: Okakettu - 11.03.2019 23:14:15
Olipa tässä luvussa taas paljon ihania Elka/Kilve-hetkiä, vaikka luvun loppu vähän harmittaakin - ei sillä, kyllä se tähän kohtaan sopi, kun vielä on paljon epäselvää, sitä vain toivoo että nämä kaksi saisivat asiansa sovittua ja näin. Mutta siis, kaikki muu! <3 Tuo ruoanlaiton ääressä sanailu, miten Elka sai Kilven houkuteltua kauppaan koiranpentukatseella, jääpuikko ja ruohonkorsi...  Nämä kaksi ovat vain niin hyviä yhdessä, ja heidän yhdessäolonsa on samaan aikaan mutkatonta ja kuitenkin merkityksellistä, kuten olen sanonut aiemminkin. :) Nyt kun he vain saisivat vielä avauduttua suhteestaan ja siitä, mitä todella haluavat! Oli kiva päästä kuulemaan taas vähän lisää Vuodenkierron saduista, jospa tuosta Hirttopuusta ja sen mahdollisesta toisesta opetuksesta päästään kuulemaan vielä lisää. Pohjaanpalaneen ruoan pelastusyritys taikuudella oli hauska yksityiskohta, ja tykkäsin jälleen siitä, miten Elkan kertojanäänen myötä talvi oli tässä tosi vahvasti läsnä. Tästä etenkin pidin kovasti, ja tuosta talven henkien maininnasta:

Lainaus
Se ensilumi ei ollut rauhallinen, vaan oikeastaan aika väkivaltainen, sillä lumi pöllysi kuuraisen nummen yllä verhomaisina pyörteinä, vieden myös Elkan mustat hiukset mukaan leikkiin. Hänen kätensä ja kasvonsa hehkuivat vaaleansinistä. Elka huokaisi tuntiessaan taikuuden leikin ihollaan. Hänen mielestään vaihdos alkoi kunnolla vasta ensilumen aikaan ja taikuus tuntui olevan samaa mieltä.
Tuulen kiidättäessä lunta maanpintaa pitkin, se näytti melkein valkoiselta savulta. Välillä tuulen ja lumen leikki muodosti ilmaan hahmoja ja kuvioita. Niitä kutsuttiin talven hengiksi. Kukaan ei tietysti ollut täysin varma mitä kuoleman jälkeen odotti, mutta sanottiin, että luonnossa saattoi välillä nähdä entisten luonnon lapsien henkiä. Toisaalta kävi kyllä järkeen, että he palaisivat kuoltuaan osaksi luontoa.

Kiitos jälleen! Todella mukavaa muuten, että julkaiset jatkoa näin tiheään, on aina mukava lukea tästä viikottainen luku. :)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 27. luku
Kirjoitti: Crysted - 17.03.2019 19:50:46
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit Elka/Kilve hetkistä :) Taitavat myös asianomaiset toivoa, että asiat selkenisivät tuosta :)) Heh, tuletko lyömään heitä paistinpannulla päähän, niin ehkä he uskaltautuvat avautumaan :D Hirttopuusta kuullaan kyllä lisää, eikä tarvitse edes kovin kauaa odottamaa ;) Tälläinen viikottainen julkasumenetelmä on mullekin suht kätevä, jos muistan aina viikonloppuna kirjotella :D Kiitos jälleen kommentistasi <3

27. Valona

Valona vilkaisi taaksensa Halhea ja Meltaa, jotka olivat näyttäneet jäävän riitelemään jostain. Ehkä oli vain hyväkin, että Valona lähtisi paikalta. Ei hänellä oikeasti ollut asiaa ryhmänohjaajalleen, mutta nyt kun hän oli Vuodenkimarassa, hän voisi kai yhtä hyvin käväistä Siilion luona. Halhehan oli sanonut, että hänen pitäisi ottaa härkää sarvista ja selvittää, mitkä mahdollisuudet hänellä oli sielunkumppaninsa kanssa. Valonaa harmitti, että hän oli joutunut valehtelemaan Halhelle, mutta oli hän suurimmaksi osaksi kuitenkin kertonut totuuden ja edes osan totuudesta kertominen oli huojentanut hänen sydäntään. Onneksi hän oli kertonut, muuten hän ei olisi ehkä saanut rohkeutta uskaltautua puhumaan Siiliolle uudestaan. Mitä lähemmäs mentorin työhuonetta Valona pääsi, sitä kovempaa hän kuuli sydämenlyönnit korvissaan. Häntä väsytti jo nyt niin kovasti, että pieni apu paluumatkalle ei olisi pahitteeksi, eikä kukaan muu kuin Siilio voisi auttaa häntä.

Valona tuijotti mentori Siilion työhuoneen puista ovea. Väsymys sai hänen ajatuksensa jo sumeiksi, sillä muuten häntä olisi varmasti hermostuttanut paljon enemmän. Taikuus oli käpertynyt syvälle piiloon, se tuntui vetävän häntä kasaan kuin yrittäen vaivuttaa hänet horrokseen keräämään voimia. Valona nosti kätensä ovea kohti. Siilion oli suostuttava, koska hän ei mitenkään jaksaisi kävellä takaisin. Hän koputti oveen ja odotti. Hän tuijotti ovea hermostuen hetki hetkeltä enemmän, sillä jos Siilio ei olisi ollenkaan koulussa, hän olisi pulassa. Hän koputti uudestaan ja kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän painoi korvansa ovea vasten. Huoneesta ei kuulunut ääntäkään. Valona oli kävellyt tämän luokan ohi, eikä tällä ollut ollut tuntia. Mahtoiko tämä olla opettajanhuoneessa?

Valona vilkaisi ympärilleen huultaan purren ja oli juuri lähtemässä pois päin, kun hän näki Siilion tulevan esiin nurkan takaa oliivinvihreä maahan yltävä viitta hulmuten harteilla. Valonan sydän hypähti kurkkuun ja hän sipaisi hiuksiaan korvan taakse hermostuneena. Mentorilla oli käsissään iso pino ruutupapereita, joiden joukosta hän yritti kävellessään löytää jotain tiettyä, joten hän ei ollut vielä huomannut Valonaa. Valona sipaisi hiuksensa pois korvan takaa ja hengitti syvään. Hän ei yhtäkkiä tiennyt mitä tehdä käsillään, mutta se arvoitus ratkesi, kun eräs paperi Siilion pinosta lennähti lattialle ja liukui aivan Valonan jalkoihin.

Valona nosti paperin – koepaperin – ylös ja ojensi sitä kohti Siiliota, joka oli jähmettynyt kolmen metrin päähän. Mies vilkaisi taakseen, josta kuului muutaman oppilaan puhetta, sillä tunnit olivat juuri loppuneet. Valona otti muutaman varovaisen askeleen ja laski paperin pinon päällimmäiseksi. Siilio seurasi metsänvihreillä silmillään hänen liikkeitään. Valona yritti näyttää huolettomalta, mutta se oli vaikeaa, kun hän tunsi toisen tutkailevan katseen itsessään niin vahvasti. Hän näperteli sormillaan paitansa helmaa.

”Mitä sinä täällä teet, Valona?” Siilio kysyi ääni hieman käheänä, joten hän yskäisi lauseensa perään ja vilkaisi ensin Valonan olan yli ja sitten uudestaan taaksensa. Muutama kahdeksasluokkalainen käveli heidän ohitsensa, eikä Valona voinut olla huomaamatta sitä ihastunuttat katsahdusta, jonka tytöt löivät ensin Siilioon ja sitten merkitsevästi toisiinsa. Tytöt alkoivat kikattaa ohitettuaan heidät.

”Olin kävelyllä”, Valona sanoi ja hymyili peittääkseen hermostuneisuutensa. Nyt väsymyskään ei tuntunut ihan niin vahvalta kuin aikaisemmin.

”No, älä anna minun häiritä sinua”, Siilio sanoi pikaisesti ja käveli Valonan ohi huoneensa ovelle. Hän yritti kaivaa avaimia taskustaan, mutta tasapainotellessaan paksua paperipinoa yhdellä kädellä, se näytti hankalalta. Valona käveli mentorin viereen juuri, kun paperit alkoivat uhkaavasti kallistua lattiaa kohti. Valona tarttui kiinni pinoon, jolloin Siilio jähmettyi ja vilkaisi häntä kuin valmiina repimään paperit itselleen hetkenä minä hyvänsä. Miehen ilme oli kovin varovainen, puolusteleva. Sellaista ilmettä Valona ei ollut tottunut näkemään tämän kasvoilla. Yleensä Siilio oli ystävällinen ja avoin kaikille. Viimein Siilio hellensi otteen papereista ja antoi Valonan ottaa ne käsiinsä.

“Olisin kyllä saanut ne taikuudella”, Siilio mutisi ja alkoi taas käymään läpi viittansa taskuja. Avaimet löytyivät oliivinvihreän viitan oikeanpuoleisesta povitaskusta. Mies työnsi avaimia kohti lukkoa niin nopeasti, että avaimen pää ei millään sujahtanut itse lukkoon, vaan naarmutti kullanvärisen lukon reunoja.

“Minua ei haittaa auttaa”, Valona sanoi ja tarkkaili mentorin käden hätäistä liikettä. Avain sujahti viimein lukkoon ja Valona nosti katseensa miehen rypistyneeseen otsaan. Miksi tämä oli niin hermostunut?

”Ihme, että jaksoit tänne asti”, mentori tokaisi ja työnsi oven auki raolleen. Hän veti Valonan käsissä olevan paperipinon itselleen ja sujahti sisään, jääden seisomaan oven viereen, jotta voisi sulkea sen jalallaan.

Valona painoi kätensä ovea vasten ja työnsi sen auki. Siilio horjahti, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. ”Tiukkaa teki. Takaisin tuskin jaksan”, Valona selitti katsellen miestä vaativasti ja otti yhden askeleen sisälle huoneeseen. Siilio kyllä tajusi mitä hän tarkoitti. Tämän katseli häntä hetken aikaa niin kuin odottaisi hänen luovuttavansa, mutta kun Valona pysyi paikoillaan, hän avasi suunsa hitaasti.

”Eiköhän joku auto ole vapaa. Pyydä jotakuta viemään sinut, mutta sinun tuskin kannattaa lähteä näin pitkälle toista kertaa”, Siilio selitti ja vilkaisi merkitsevästi käytävää, jolla alkoi jo kävellä ihmisiä.

Valonakin vilkaisi taaksensa. Siilio selvästi halusi, että hän lähtisi. Ehkä se oli tarpeeksi vastaus hänelle? Vai oliko? Jos hän ei kysyisi asiasta suoraan, hänen ylianalysoiva mielensä tuskin saisi rauhaa.

”Minä kävelen mielelläni”, Valona sanoi ja astui peremmälle huoneeseen, jotta pystyi sulkemaan oven takanaan. Hän antoi katseensa kiertää läpi huonetta, jonka jokaisella tasolla näytti olevan ainakin yksi likainen kahvikuppi. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. Täällä he olivat keskustelleet hänen valmistujaispäivänään siitä, että olisi parasta, että he molemmat unohtaisivat tapahtuneen. Silloin Valona oli suostunut, koska hän oli ajatellut, että Siilio oli hävennyt häntä. Hän oli luullut, että tämä ei mitenkään voisi pitää hänestä. Se keskustelu viidellätoista oli kuitenkin herättänyt toivonkipinän hänen sisällään.

”Enkä pidä autoista”, Valona jatkoi, kun Siilio seisoi yhä hiljaa oven vieressä. “Minulle tulee aina huono olo.” Hän ei ollut ollut monen auton kyydissä, mutta tarpeeksi monen tietäessään, että hän kärsi aina matkapahoinvoinnista niiden kyydissä.

”Se on harmillista, mutta sinun ei olisi kannattanut sitten tulla näin kauas”, Siilio sanoi ja käveli kohti Valonaa, joka oli pysähtynyt lähelle työpöytää. ”Sinun on lähdettävä.”

”Minä voin aivan hyvin kävellä takaisinkin”, Valona intti ja työnsi melkein työpöydältä tippumassa olevan mustekynän kunnolla pöydälle. Hän käänsi katseensa Siilioon, joka oli pysähtynyt takan eteen, vakava ilme kasvoillaan. ”Tosin pieni energia ei olisi pahitteeksi”, Valona myönsi.

Siilio huokaisi ja käveli työpöytänsä taakse, jolle hän laski paperinippunsa parin keltaisen kansion päälle. ”En tiedä mitä sinä kuvittelit saavuttavasi tulemalla tänne, mutta mitään ei tule tapahtumaan”, hän sanoi tiukasti ja alkoi etsimään jotain paperia pinon seasta.

Valona hengitti varovasti sisään. Siilio oli antanut nyt vastauksensa. Hänen pitäisi luovuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi hakkaamaan entistä kovempaa. Taikuus alkoi liikahdella, venytellä. Se aisti Siilion taikuuden, vaikkeivat he olleet edes hipaiseet toisiaan. ”Selvä”, Valona sanoi hitaasti. “No, minä kai sitten pökerryn jonnekin ruohikkoon matkan varrella”, Valona huokaisi ja vilkaisi pikaisesti ovea.

Siilio vilkaisi häntä kulmien alta selaillessaan yhä paperipinoa. ”Nytkö sinä kiristät minua?” hän murahti.

Valona hymyili. ”Se on kiristystä vain, jos sinä välität.”

Valona huomasi kuinka Siilion suupielet nykivät. Mies pudisti päätään yrittäen näyttää yhä ärtyneeltä, mutta katseen läpi paistoi huvittuneisuus. Valonan sydän hypähti ja aivan huomaamattaan hän liikahti aivan kiinni pöytään. Taikuus oli työntänyt hänet siihen, se kurotteli lähemmäksi Siilion taikuutta. Siilion taikuuden aura tuntui samalta kuin hetki ennen kesän vaihdosta. Ikkunan takana puhalsi voimakas tuuli, joka löi koulun läpi kasvavien puiden lehtiä ikkunaan. Lehtien leikkiin sekoittui lumihiutaleita.

”Vuodenkierron nimeen, olet mahdoton”, Siilio huokaisi, mutta äänen läpi kuului lempeyttä. Hän löysi viimein etsimänsä paperin. Hänen silmänsä pysähtyivät sille hetkeksi, mutta sitten hän vilkaisi Valonaa sen yli.

”Vuodenkierron nimeen”, Valona toisti maistellen, hymynkaare suupielillään. Se oli Siilion lempisanonta ja taisi olla tämän keksimäkin, sillä hän ei ollut kuullut kenenkään muun käyttävän sitä. “Vieläkö sinä käytät tuota sanontaa?”

”Täytyy myöntää, ettei se ole vieläkään saanut odottamaani suosiota”, Siilio naurahti ja laski hitaasti niin kovasti etsimänsä paperin pinon päällimmäiseksi. Hän nosti katseensa Valonaan ja tarkkaili häntä arvioivasti. ”Mutta en ole vielä luovuttanut sen kanssa. Kuten et näköjään sinäkään tämän asian kanssa.”

Valonan vatsassa alkoi lennellä perhosia. “En”, hän sanoi. Ehkä Siiliokin halusi tätä. Ainakin tämä näytti arvostavan hänen sinnikkyyttään.

Siilio nyökkäsi ja viittoi Valonaa istumaan työpöydän ovenpuoleisella puolella olevalle tuolille samalla kuin mies itse istui toiselle. Siilio siirteli hieman papereitaan pois edestään ja risti kätensä pöydälle. “Olen kertonut sinulle mitä mieltä olen tästä asiasta”, hän sanoi asiallisella äänellä, opettajan äänellä.

“Niin”, Valona myönsi, tuntien olonsa hieman noloksi, kuin nuhdelluksi lapseksi. Hän tuijotteli sormiaan, jotka tunnustelivat punaisen paidan helmaa. Miten Siilio ei voinut uskoa sielunkumppanuuteen, kun taikuus kutitti ihon alapintaa, yrittäen päästä lähemmäksi toista? Valona ei ollut koskaan aistinut toisen auraa niin vahvasti. He olivat joskus taikateorian tunnilla puhuneet aurojen aistimisesta ja se onnistui vain, jos toiseen oli tarpeeksi vahva sidos. Hän oli joskus kokeillut tuntea ystäviensä auroja, mutta se oli onnistunut heikosti vain kunnolla keskittymällä. Nyt hän ei edes yrittänyt, oikeastaan hän yritti olla tuntematta, pakottaa taikuutta alas, mutta se tuntui vain kimmastuvan hänen yrityksistään ja yrittävän luikerrella lähemmäs Siilion auraa, niin kuin sillä olisi oma tahto. Taikuus muisti edellisen kerran, kun se oli päässyt kosketukseen Siilion taikuuden kanssa ja halusi lisää sitä samaa. Valona painoi kätensä kiinni penkin reunoihin ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan.

“En ole muuttanut mieltäni”, Siilio huomautti.

Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin. “Tunnetko sinä aurani?” Valona kysyi hiljaa.

Siilio laski katseensa käsiinsä ja veti ne sitten piiloon pöydän alle. “Olen harjoitellut aurojen tuntemista, joten sanoisin olevani melko hyvä tuntemaan ihmisten aurat. Se ei merkits-”

“Minun ei tarvinnut harjoitella sinun aurasi tuntemista”, Valona keskeytti. “Ja minun taikuuteni tuntuu siltä, kuin se yrittäisi paeta kehostani.”

Siilio laski katseensa pöydän pintaan. “Siksi onkin parempi, ettemme tapaa”, hän sanoi vakavana.

Valona vilkaisi ikkunaa, pureskellen poskensa sisäpintaan. Ne sanat satuttivat, sillä hän oli pienestä asti unelmoinut löytävänsä sielunkumppaninsa. Kaikki siitä unelmoivat, mutta harva oikeasti sai mahdollisuuden tavata toista puoliskoaan. He voisivat olla onnellisia yhdessä, mutta Siilio ei halunnut edes yrittää. Hän halusi tukahduttaa taikuutensa, vaikka se sattuisikin. Ehkä tämä ei ollut oikeaa rakkautta, mutta kuka sanoi, ettei se joskus voisi olla?

“On parasta, että lähdet”, Siilio sanoi hiljaa.

Valona käänsi katseensa Siilioon. ”Oletko sinä ikinä rakastunut?” hän kysyi, ääni melkein rikkoutuen.

Kysymys selvästi yllätti Siilion. Tämä avasi suunsa raolleen ja huokaisi sitten, kääntäen katseensa ikkunaan. ”Olen. Muutamankin kerran”, hän sanoi tauon jälkeen.

”Missä he ovat nykyään?”

”Maan alla”, Siilio vastasi neutraalisti, seuraten katseellaan lehtien havinaa.

”Ai. Olen pahoillani”, Valona sanoi, vaikka asia ei näyttänyt enää vaivaavan Siiliota. ”Onko siitä aikaakin?”

Siilio piti katseensa ikkunassa. ”Viimeisimmästä alkaa olla kolmekymmentä vuotta”, hän sanoi hieman kaihoisasti.

”Se on jo pitkä aika”, Valona huomautti.

”Sinulle ehkä”, Siilio sanoi ja laski katseensa hitaasti työpöytäänsä.

Valona alkoi katua sitä, että oli ottanut asian puheeksi. Ilmeisesti Siilio yhä välitti, ehkä rakastikin näitä kuolleita heilojaan. ”Elämä jatkuu silti”, hän huomautti hiljaa. ”Milloin sinä annat itsellesi luvan jatkaa?”

Siilio nosti katseensa Valonaan, silmissään nyt enemmän kylmyyttä kuin aikaisemmin. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ottaa rakkautta puheeksi. ”Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi. Kyse on siitä, että sinä olet liian nuori, etkä voi ymmärtää minua.”

”Aika epäreilusti sanottu, jos et ole antanut minulle mahdollisuutta”, Valona huomautti.

Siilio risti kätensä työpöydälleen ja huokaisi. ”Käsitätkö, että mitä luultavammin minä menettäisin työpaikkani, jos aloittaisin suhteen oppilaani kanssa?”

”En ole oppilaasi-”

”Niin kauan, kun asut Vuodenkimaran tiluksilla, johon kuuluvat mökit, sinut lasketaan oppilaakseni, vaikka olisitkin valmistunut. Aiotko sinä pyytää minua riskeeraamaan elinkeinoni?”

Valona laski katseensa syliinsä nolostuneena. ”En”, hän mutisi.

”Hyvä”, hän sanoi ja naputti työpöytänsä pintaa hetken ajan sormillaan. Sitten hän nosti katseensa jonnekin Valonan ohi ja nousi ylös. ”Minulla alkaa pian tunti.”

Valona nousi ylös hitaasti. Oli ollut typerää olettaa, että Siilion vastaus olisi muuttunut. Ei se, että Siilio saattaisi pitää hänestä henkilönä muuttanut heidän tilannettaan muiden silmissä, eikä silloin Siilionkaan silmissä. Siilio kiersi pois työpöydän takaa ja viittoi Valonaa kävelemään oven luokse. Valona piti katseensa maassa kävellessään ovelle, vaikka taikuus kivisti hänen solujaan yrittäessään päästä lähemmäs Siiliota.

Valona pysähtyi oven eteen, eikä voinut estää itseään kääntymästä vielä miehen puoleen ja kysymästä sitä yhtä kysymystä, joka oli mietityttänyt häntä jo siitä ihmepuun alla koetusta hetkestä asti. ”Entä… mitä tapahtuu sitten, kun minä lähden mökistä?”

”Sitten”, Siilio aloitti hitaasti, miettien vastausta hetken aikaa, ennen kuin jatkoi, ”monet asiat ovat saattaneet muuttua elämissämme.”

”Mutta?” Valona kysyi toiveekkaasti.

Siilio hymyili hieman. ”Mutta, sitten mikään ei teknisesti ole este.”

Valonan sydän lepatti toiveekkaasti. Se ei ollut lupaus, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että se tarkoitti sitä, ettei Siilio nähnyt heidän suhdettaan mahdottomana.

Siilio kumartui Valonan ohi avatakseen oven, mutta tehdessään sen, he päätyivät jo niin lähelle toisiaan, että heidän auransa koskettivat toisiaan. Valona hengähti pakonomaisesti, kun taikuus kipinöi hänen ihonsa alla, kaivaten lisää. Hipaus ei riittäisi energiaksi kymmenen kilometrin kävelylle. Siiliokin tunsi aurojen kosketuksen selvästi, sillä hänen kätensä pysähtyi ovenkahvalle, eikä näyttänyt enää haluavan painaa sitä alas. Hänen silmänsä sulkeutuivat hitaasti niin kuin hän yrittäisi löytää itsestään vahvuutta vetää auransa kauemmas.

”Minä en ihan totta jaksa kävellä mökkiin asti”, Valona kuiskasi ja liikahti hieman lähemmäs, niin että heidän välissään ei ollut edes metriä. Hän hengitti sisään Siilion käyttämän partaveden tai kenties käsirasvan miellyttävän omenaista tuoksua. Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan.

Siilio avasi silmänsä, jotka hohtivat kevättä. ”Minä etsin sinulle auton”, Siilio lupasi kähentyneellä äänellä, mutta ei siltikään painanut ovenkahvaa alas. Hänen hengenvetonsa kuulostivat raskailta.

”Etkö sinä silti voisi antaa minun tuntea taikuuttasi… tai siis eihän sen tarvitse merkitä mitään?” Valona anoi. Hänen kätensä nytkähtelivät lähemmäs Siiliota, mutta hän ei uskaltanut koskettaa, vaikka taikuus yllyttikin häntä siihen.

Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja.

”O-onko sekin kielletty säännöissä?” Valona kysyi tuntien olonsa melkein hengästyneeksi, sillä hänen jokainen solunsa kipinöi lähemmäs Siiliota. Oli fyysisesti uuvuttavaa olla kuromatta niitä viimeisiä senttejä kiinni. He seisoivat niin lähellä toisiaan kuin oli mahdollista seisoa koskettamatta toista fyysisesti. Taikuus helmeili jo iholla, sekä Valonalla, että Siiliolla.

”Tämä on niin harvinainen tapaus, että tuskin säännöt määrittelevät tällaista kohtaa”, Siilio henkäisi ja nielaisi heti perään.

”No sittenhän se ei ole kielletty”, Valona huomautti ja nousi varpailleen, sillä taikuus kihelmöi jo hänen huuliaan.

“Valona”, Siilio henkäisi moittivasti ja suoristautui, sillä hän oli epähuomiossa kumartunut kovin lähelle Valonan kasvoja. ”Vain koska sitä ei ole säännöissä, ei tarkoita, etteikö se olisi epäsopivaa”, hän huomautti, mutta silmät yhä hyväilivät Valonaa kaipaavasti katseellaan.

Valona äännähti turhautuneena, mutta pakotti kantapäänsä maahan. ”Minä en kerro kenellekään.”

Siilio pudisti päätään vaisusti.

”Ole kiltti”, Valona anoi ja antoi viimein periksi mielihalulleen hipaista Siilion kämmenselkää etusormellaan. Siilio hengähti äkkinäisesti ja veti kätensä kauemmas juuri ennen kuin vihreä oli kohonnut kädelle. Voi miten hyvältä se tuntui, se pienenpieni, kaksi sekuntia kestänyt sormenpäällä hipaisu. Miten hyvältä tuntuisikaan, jos hän koskettaisi Siilion kämmenselkää kaikilla sormillaan silloin, kun se säteilisi taikuutta, liu’uttaisi kättään käsivartta ylemmäs.... koskettaisi kasvoja, hyväilisi huulia... ”Minä kaipaan taikuutta”, Valona huokaisi sormenpää loistaen keltaista.

”Jos suostun…” Siilio sanoi syvällä äänellä, katse kämmenselässään, jonka vihreän hän pakotti piiloon. “Et saa tulla tänne uudestaan. Lupaatko?”

Valona hipaisi Siilion kämmenselkää peukalollaan, eikä Siilio vetänyt kättään kauemmas, vaikka tällä kertaa näki eleen ennalta. ”Tulisitko sinä sitten minun luokseni?”

Siilio pudisti päätään ja veti kätensä irti kosketuksesta, ennen kuin se alkoi kipinöidä. ”En, Valona. Luulin, että meillä on ymmärrys tästä asiasta. Onko meillä?”

Valona ei halunnut enää valittaa, jos se tarkoittaisi, että Siilio antaisi hänelle haluamansa. Hän nyökkäsi. ”On.”

He molemmat laskivat katseensa Siilion käteen, kun se liikkui hitaasti kohti Valonan omaa. Aivan liian hitaasti. Valona työnsi oman kätensä toisen kättä vasten. Heidän sormensa lomittuivat, eivätkä vetäytyneet pois, kun taikuus nousi iholle.

Se tuntui jopa ihanammalta kuin aikaisemmin, koska Valonan jokainen solu oli odottanut tätä hetkeä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Taikuus tuntui suorastaan räjähtävän Siilion omaa vasten, eikä se tuntunut vain kädessä, vaan levisi jokaiseen kehon soluun. Patoutunut, tukahdettu taikuus tuntui kasvavan moninkertaiseksi ja kietoutui yhteen Siilion taikuuden kanssa täyttämään hänen kehonsa.

Se tuntui satakertaiselta vaihdokselta, se tuntui joltain tutulta ja luonnolliselta, mutta samaan aikaan uudelta ja erikoiselta. Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä. 

Sitten taikuus loppui kuin seinään. Ihan kuin hän olisi hetkellisesti menettänyt tajuntansa ja herännyt saman sekunnin aikana. Hän näki edessään avautuvan oven ja tunsi selässään paianvan käden työntävän hänet ulos ovesta. Taikuus oli laantunut, se tuntui tyytyväiseltä, se säteili iloisesti ihon alla. Valona vilkaisi hivenen hämmentyneenä taakseen ja näki Siilion puristavan ovea rystyset valkoisina. Tämän silmissä oli erikoinen katse: pelästynyt, intensiivinen ja ristiriitainen. Mies puri huultaan ja veti toisen kätensä sotkuisen näköisten hiustensa läpi. Olivatko hiukset olleet noin pörrössä aikaisemminkin? ”Mene, äläkä tule takaisin”, Siilio sanoi tiukasti ja veti oven kiinni Valonan nenän edessä.

Valona jäi tuijottamaan ovea ja sipaisi hiuksiaan häkeltyneenä siitä, miten nopeasti taikuuden tunne oli muuttunut. Yhtenä hetkenä se oli halunnut vain lisää, mutta vain pienen hetken jälkeen se oli täysin tyytyväinen. Hänen ihoaan kyllä yhä kihelmöi kauttaaltaan. Hymynkaare suupielillään, hän lähti suuntaamaan kohti internetluokkaa, josta arveli löytävänsä Halhen.

Hän raaputti kutisevaa ihoa solisluidensa välistä ja äkkäsi paidan kokolapun sojottavan etupuolelta. Valona tunki sen piiloon. Outoa, oliko hänen paitansa ollut väärin päin koko päivän? Toivottavasti Siilio ei ollut huomannut sitä.

Hän vilkaisi vielä haikeasti kohti Siilion työhuoneen ovea, sillä häntä harmitti kovin, ettei sama luultavasti tulisi tapahtumaan enää, ainakaan ennen kuin hän lähtisi mökistä. Sentään hänellä oli tuo muisto siitä, miltä taikuus saattoi tuntua.

Kaksi ja puoli vuotta. Hän kestäisi sen.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 26. luku
Kirjoitti: Okakettu - 17.03.2019 20:56:10
Apuaaa, tämä luku!! Fanityttöilin suurin piirtein jokaisen kappaleen kohdalla jotakin, en kestä näitä kahta ja tätä latausta. Hitsi miten tiivis tunnelma oli koko ajan, asdfgdf. Kuolin jo suurin piirtein alussa kun tajusin että Valona aikoo etsiä Siilion käsiinsä. Ja sitten Siilio saapui ja sähläsi papereittensa kanssa eikä Valona osannut päättää, miten laittaisi hiuksensa ja ja, ää.<3 Ihanaa että Valona jaksoi olla sinnikäs ( “No, minä kai sitten pökerryn jonnekin ruohikkoon matkan varrella”, heh), vaikka toki myös Siilion näkökulmaa on helppo ymmärtää - mutta, parempihan se on että asiaan tulee ihan oikeasti selvyys, vaikka tämä nyt ei ole oikein objektiivinen mielipide. :D Tuo miten Siilio yritti olla jämptinä mutta lipsui vähän väliä jotenkin, tämä kohta nyt vaikka:

Lainaus
Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin.
<3 <3 Kaikki tällaiset jutut oli tosi hienosti toteutettu läpi luvun, äää. Ja taikuuden läsnäolo oli taas tosi hieno lisä, miten se koko ajan veti heitä toisiaan kohti -- ja silti kuitenkin,  Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja. En kestä. Noin muutenkin hyvä tietää, että mukana on muutakin kuin taikuus-aspekti. :D Ai niin, tämä oli taikuuden suhteen hienosti ilmaistu, jotenkin tosi kuvaava: Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan. Tuo lopun taikuuden kohtaamien oli puolestaan kaunis ja voimallinen, tämä etenkin:
Lainaus
Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä. 
Ihanaa, että Valona sai lopussa myös vastauksensa, tietyiltä osin - ja hyvä että hän kokee jaksavansa odottaa, itsestäni en kyllä tiedä. ;D Jännää nähdä, tuleeko asiaan välissä mutkia matkaan vai mitä tapahtuu. Kiitos jälleen, tykkäsin tästä luvusta todella paljon. <3
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 28. luku
Kirjoitti: Crysted - 24.03.2019 13:34:30
Okakettu: Heheh jos ihan nousi fanityttöfiilikset, onnistuin tavoitteessani :D tunnelma oli tosiaan tiivis ja siksi tuota olikin niin kiva kirjottaa, UST on yks mun lempikirjotusgenreistä, vaikka sitä harmillisen vähän tuleekin kirjoitettua :D Tilanne ei tosiaan ole helppo kummastakaan näkökulmasta ja saapi nähdä mitä nämä kaksi keksivät :D Mukavaa että pidit tuosta taikuuden kuvailusta ja noista pienistä eleistä niitä oli hauska kirjoittaa :) Kiitos itsellesi kommentista :3

28. Kilve

Loinan kylää ei kutsuttu turhaa Vuodenkierron epäonnekkaimmaksi kyläksi. Sitä koettelivat paukkupakkaset, tulvat ja sinä kesänä ennenkuulumaton helle ja metsäpalot. Kyläläisistä oli tullut vuosien varrella sitkeitä, mutta sinä kesänä helle vei hengen sekä viljalta, eläimiltä että useilta maanviljelijöiltä. Lähipuro kuivui ja vettä oli nyt haettava peninkulman takaa. Sitkeimmienkin kyläläisten hymyt olivat hyytyneet, eikä taikuuskaan suostunut auttamaan, vaan piiloutui syvälle heidän nuutuneisiin kehoihinsa.

Jatkuva helle oli totisesti lannistanut kyläläisten mielen. He istuivat surkeina kaupungintalon virkaa toimittavassa ladossa, sillä itse kaupungintalo oli palanut viimeviikkoisessa tulipalossa. Sen savu tunki yhä ladon raoista sisään ja sai heidät yskimään.

”Älkää vaipuko epätoivoon, veljeni”, puhui kylänjohtaja Kevla, vahva ja sitkeä mies, joka oli päättänyt voittaa sodan hellettä vastaan. ”Tilanne on kurja, myönnettäköön. Olemme yrittäneet jatkaa elämistä luonnon meitä piiskatessa, mutta nyt on meidän käytävä tositoimiin. On aika, että julistamme sodan!”

”Luontoako vastaan? Sellaista sotaa ei tule voittaminen”, vaikeroi maanviljelijä Siepo.

”Ei luontoa. Luonto ei lapsiaan näin kohtelisi”, Kevla huomautti. ”Sota on julistettava hirttopuussa asuvaa pahaa henkeä vastaan, häntä, joka kautta historian on surmannut uteliaita, rohkeita ja typeriä.”

Oli nimittäin niin, että kylän laitamilla metsässä suuren kukkulan laella seisoi vanha puu, jossa uskottiin asuvan paha henki. Sitä ei tiedetty miltä henki näytti, sillä kaikki, jotka kukkulan laelle olivat uskaltaneet, olivat hirttäneet itsensä puuhun. Nytkin jos helle ei olisi vienyt kyläläisten voimia, voisi joku halutessaan kivuta seisomaan ladon katolle ja nähdä puun oksien notkuvan naruista ja narunajatkeista.

”Rohkeita puhut, mutta yhtä mahdottomia, kuin sota luontoa vastaan”, Siepo huomautti. ”Hirttopuuta ei voi lähestyä vaipumatta hengen lumouksen alaisuuteen. Miten aiot tuhota tuon hengen?”

”Tuhoamalla puun. Hankimme kanuunan ja ammumme puuta kohti kuulan.”

”Voi mieheni”, Kevlan vaimo Saile huokaisi miehensä viereltä ja laski suojelevasti kätensä pienten poikiensa olille. ”Eikö tuo ole vaarallista puuhaa? Mitä jos henki kiukustuu, lähtee puustaan ja tulee tänne hirttämään lapsemme?”

”Vaimo, hengen voima on puussa, muutenhan henki olisi jo hirttänyt lapsemme”, Kevla sanoi vuoren varmana ja puhutteli sitten kylää. ”Hankkikaamme kanuuna!” Kevla huusi ja nosti nyrkkinsä pystyyn.

”Kanuuna!” kyläläiset huusivat heiluttaen nyrkkejään.

Kanuuna hankittiin. Se jouduttiin raahaamaan monta peninkulmaa mereltä asti ja sitä raahatessa kuoli kaksi hevosta ja yksi ajuri. Se ei riittänyt kyläläisiä lannistamaan, vaan se vain lisäsi kyläläisten intoa nujertaa paha henki, joka oli heidän silmissään vienyt noiden hevosten ja ajurin henget.

Kanuuna ammuttiin kohti puuta, mutta kyläläiset huomasivat, ettei sillä pystynyt ampumaan niin korkealle kukkulan laelle. Monta kanuunankuulaa kuitenkin lennätettiin yrittäessä ja ne kuulat musersivat puita ja metsäneläimiä alleen.

”Veljet”, puhui Kevla seuraavassa kyläkokouksessa, kun kanuunan kuulat olivat loppuneet. ”Meidän on tuhottava puu toisin keinoin. Kenellä viekkaalla miehellä on keino siihen?”

”Köysi! Kiinnitämme puuhun köyden ja vedämme sen koko kylän voimin kumoon”, Siepo ehdotti.

”Miten moisen lasson saamme puun ympärille?” Kevla epäili.

”Minä menen kiinnittämään runkoon köyden. Nykäisen sitä, kun on aika vetää.”

”Niin tehkäämme”, Kevla päätti.

”Älä, se on liian vaarallista, hän joutuu puun hengen lumouseen”, Saile tuskaili.

”Siepon silmät sidottakoon ja korvat tukittakoon, silloin ei lumous voi häntä saavuttaa”, Kevla keksi.

”Annetaan puun olla”, Saile anoi kädet vedenhukkaa kärsivien pienten poikiensa hartioilla. ”Keskitytään työstämään peltojamme ja suojelemaan metsiämme. Jos jatkamme, menetämme vain enemmän väkeämme pahalle hengelle. Eikö kuolleita ole jo tarpeeksi?”

”Vaiti, puun hengestä on päästävä, muuten meillä ei ole mahdollisuutta! Eikö henki ole kiusannut meitä jo vuosikausia? Ei tämä tästä helpotu, ellemme ota kohtaloa omiin käsiimme”, Kevla puhui voimakkaasti koko salille. Salissa kaikui myöntäviä huutoja, joista helle oli tehnyt tavallista vaisumpia. Kevla katseli kyläläisään surullisena. Loinan kylän miehet osasivat kyllä voimissaan mekkaloida. Sotaa oli jatkettava.

Niinpä Siepo lähetettiin kukkulalle kylän paksuimman köyden kanssa. Kukkulan laella Siepo sitoi silmänsä ja tukki korvansa. Kuolleiden haju sai hänet yökkäämään, mutta Siepo lähestyi puuta. Hitaasti hän löysi puun luokse, mutta viimein hän pääsi sitomaan köyden kunnon solmulle, jota ei pirukaan avaisi. Siepo nykäisi köyttä ja lähti helpottuneena puun luota pois. Mutta ennen kuin hän ehti kauas, hän tunsi poskellaan henkäyksen.

”Hän nykäisi. Vetäkää”, huusi Kevla kukkulan laelta, jonne kylä oli kokoontunut jokaista ihmistä ja hevosta myöten vetämään köyttä. Niinpä he vetivät yhteistuumin kaikella voimallaan, mutta köyden toisessa päässä oleva puu ei tuntunut edes joustavan. Viimein toinen Kevlan ja Sailen pojista pyörtyi ja kaatui maahan.

”Oi poikani!” Saile nyyhkytti ottaen pyörtyneen poikansa syliinsä. Tämän huulet olivat vedehukasta rohtuneet ja halkeilleet. ”Ei tästä tule mitään, ei puuta voi voittaa!”  Saile parkui.

Kyläläiset lopettivat vetämisen, istuivat uupuneina alas kuivuneelle ruoholle ja rupesivat voivottelemaan.

”Älä vaivu epätoivoon, vaimo”, Kevla hermostui ja huomasi sitten, ettei Siepo ollut tullut takaisin. ”Onko kenelläkään enää keinoa tuon kuoleman hengen päihitykseksi?” hän huusi.

”Entäpä tuli?” ehdotti eräs.

Epätoivoinen voivotus hiljeni. Itsestään syttyvä tuli oli tuhonnut Loinan kylää jo viikkoja. Helteen kuivattamassa maastossa tuli oli herkkä leviämään.

”Jos ammumme tulen lasin avulla suoraan puuta päin?” ehdotti sama mies.

Kevla katseli ympäri salia, mutta kenelläkään muulla ei ollut enää ideaa. Niinpä hän nyökkäsi. ”Valjastamme tulen aseeksemme.”

Muutama kyläläinen kiipesi suuren kuparan lasinpalan kanssa mäntyyn lähellä kukkulan lakea, muttei kuitenkaan niin lähelle, että heihin osuisi hirttopuun lumous. Surukseen he todella näkivät Siepon hirttäytyneen yhteen sen oksista. Kyläläiseet osoittivat auringonvaloa lasinpalallaan puuta kohti, sydän täynnä vihaa henkeä kohti, joka oli taas vienyt heiltä miehen. Kävi kuitenkin niin, että tuli syttyi männyn oksiin ja alla olevaan nurmikkoon, mutta ei hirttopuuta kohti. Kyläläiset säikähtivät liekkejä, putosivat puusta ja taittoivat niskansa. Niin keräsi henki kaksi uutta uhria. Tuli levisi nopeasti ja alkoi leviämään alas. Kyläläiset yrittivät sammuttaa tulta niillä vähäisillä vesivaroilla, joita heillä oli, mutta tuli roihusi kaksi päivää ja kaksi yötä, kunnes viimein se tukahdutti itse itsensä.

”Kyllä meidän on täältä mentävä, ei tällä Loinan kurjalla kylällä ole meille mitään tarjottavaa, ei nykyisyyttä, ei tulevaisuutta”, nyyhki Saile voimattomat pojat sylissään.

”Minne me muka menisimme? Kohti julmaa tuntematonta? Voi jos isävainajasi kuulisi miten olet valmis jättämään kalliit kotipeltomme”, moitti Kevla. ”Me emme jätä kotiamme, me taistelemme!”

Kyläläisiä ei ollut enää jäljellä kuin kourallinen, eikä kukaan heistä enää jaksanut osoittaa olevansa samaa mieltä. Useat olivat lähteneet tulen sytyttyä evakkoon ja jotkut olivat menehtyneet sammutustyössä. Kevla painui pehkuihin kiukkuisena kyläläisille, jotka olivat vaipuneet epätoivoon.

Seuraavana aamuna Kevla heräsi tyhjästä sängystä. Hän huhuili vaimoaan ja tarkisti poikiensakin huoneen, joka oli yhtä tyhjä kuin heidän kurjat peltonsa. Kevla kävi nopeasti läpi ne viisi kylän taloa, jotka olivat kaikista koettelemuksista selvinneet ja huomasi, että kylässä ei ollut jäljellä ketään.

Oliko se kirottu henki vienyt heidätkin! Oliko Kevla todella ainoa kyläläinen, jolla riitti puhtia? Suutustuneena Kevla tarttui kirveeseen ja marssi suoraan kukkulan laelle. Hän ei antaisi hengen hirttää itseään. Hän oli vahva, toisin kuin kaikki luovuttajat.

Kukkulan laella Kevlaa odotti kauhea näkymä. Loput kylästä, mukaan lukien hänen oma vaimonsa ja kaksi poikaansa, roikkuivat hirttopuusta harmaina ja haisevina.

”Kuinka kehtaat julma henki!” Kevla karjaisi ja iski kirveensä puun runkoon. ”Nyt minä kaadan sinut ja teen tästä kurjuudesta lopun!”

Kevla ei ehtinyt iskemään montaa kertaa, kun hän tunsi henkäyksen poskellaan. Hän kääntyi ja näki vaimonsa seisovan hänen edessään. Mutta tämä Saile oli nuori, kaunis ja varsin elävän näköinen.

”Voi mieheni minkä teit”, Saile nyyhki. ”Pakotit meidät jatkamaan puurtamista, vaikka se tappoi meidät hitaasti.”

”Sinä et ole Saile”, Kevla henkäisi ja kohotti kirvestään hänen vaimonsa muodon ottanutta henkeä kohti.

”Olenhan, rakkaani”, Saile sanoi pelästyneenä. ”Kysy minulta mitä tahansa, mitä vain minä tietäisi.”

”Mikä on oikea nimeni”, Kevla kysyi, sillä sen tiesi vain hänen vanhempainvainaansa, että vaimonsa.

”Alve”, Soile sanoi. ”Vaihdoit sen takaperin ja lisäsit kirjaimen, sillä se oli petturi-isäsi nimi.”

Kevla laski kirveensä terän kuolleelle nurmelle, tuijottaen naista hämmennyksestä ymmyrkäisenä, sillä tieto oli tosi. ”Vaimoni, oletko se sinä?”

”Tietysti, rakkaani. Miten me jouduimmekaan kärsimään jääräpäisyytesi käsissä, mutta enää emme kärsi, sillä hirttopuu on pelastuksemme. Pääsemme parempaan paikkaan. Tule, näytän sinulle”, hän sanoi ja viittoi Kevlaa seuraamaan. Kirves tippui Kevlan kädestä, kun hän seurasi vaimovainaansa puun taakse. Puun takana oli rappusentapaiset ulokkeet, joita pitkin pääsi kiipeämään puuhun. Päästyään puun jykevälle oksalle seisomaan, Saile osoitti köyttä, jonka päässä oli hirttosilmukka.

Kevla tarttui siihen hitaasti, kunnes viimein havahtui lumouksestaan ja tyrkkäsi silmukan pois luotaan. Se jäi heilumaan hänen eteensä kuolleista tunkkaisessa ilmassa.

”Ei, sinä et ole Saile, olet hirttopuun paha henki, kuoleman henki!” Kevla huudahti ja yritti sitten tarttua kiinni pahaan henkeen, mutta hänen kätensä vain sujahti tämän läpi.

Henki hymyili Sailen kasvoilla. ”Sinä huomasit. Useat eivät huomaa.”

”Minua et hirtä”, Kevla sanoi itsepäisesti.

”En ole hirttänyt ketään, tarjoan vain epätoivoisille pääsyn parempaan paikkaan.”

”Minä en ole epätoivoinen!” Kevla suutahti.

”Voi Alve”, henki sanoi surullisesti. ”Etkö muka ole? Katso alas kylääsi. Se on tuhkasta musta. Peltosi ovat kuivuudesta koppuroita, sinä olet viimeinen yhteisöstäsi. Mitä sinulla on rakkaista kotikulmista jäljellä?”

”Kaikki tuo on sinun kirouksesi työtä!” Kevla huusi.

Hengen kasvoilla paistoi suru. ”Voi ei suinkaan. Minä tulin tänne luonnon pyynnöstä. Tulin auttamaan niitä, jotka eivät kestäneet koettelemuksia. Sinä olet ollut ihalitavan sinnikäs, Alve, mutta sinunkin on myönnettävä, että joskus on parempi jättää menneisyys taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Voi kunpa olisit tajunnut lähteä kylänesi niin minun ei tarvitsisi punoa köysiä.”

Katsellessaan kyläpahaistansa, Kevlasta alkoi tuntua, että henki oli oikeassa. Jäljellä ei ollut mitään. ”Voi Saile”, Kevla huokaisi katsellessaan hiiltynyttä metsää, jonka ainoa seisova puu oli se nimenomainen puu, jossa hän seisoi. ”Olit oikeassa, meidän olisi pitänyt lähteä.”

”Voit vielä tehdä sen”, henki sanoi ja leyhytti hirttosilmukkaa kohti Kevlaa. ”Hän antaa sinulle anteeksi. Voitte aloittaa uudestaan jossain muualla, paremmassa paikassa. Saat nähdä poikiesi iloitsevan taas.”

Kevla ei edes muistanut milloin oli nähnyt viimeksi poikiensa iloitsevan. Hän tuijotti hirttosilmukkaa lasittunein silmin, joita kyyneleet olisivat kostuttaneet, jos hänen kuiva kehonsa olisi pystynyt niitä tuottamaan. Niinpä hän tarttui hirttosilmukkaan.

Jälleen kerran hirttopuun oksat notkahtivat, kun köysi kiristyi.

Kun oksien liike loppui, kuoleman henki hymyili haikeasti ja käpertyi takaisin puun sisälle. Hän sai viimein hengähtää, sillä Loinan kylä oli pelastettu.


Kilve katseli tarkkaavaisesti Elkan reaktiota tämän lukiessa viimeistä sivua. Sohvan vieressä olevasta leimuavasta takasta hohkasi heihin lämpöä, mutta he olivat silti käpertyneet vieretysten Kilven neuloman viltin alle tultuaan kotiin lumiselta ja tuuliselta kauppareissulta. Jos joku ulkopuolinen katsoisi heitä nyt, heitä varmaan luultaisiin pariskunnaksi. Eikä tarvinnut edes olla ulkopuolinen, koska niin luonnolliselta ja hyvältä tuntui istua kylki kiinni Elkassa, että Kilvekin melkein alkoi itsekin ajatella heitä pariskuntana. Se oli tietysti vaarallinen ajatus, sillä jos hän kertoisi tunteensa, eikä Elka tuntisi samoin… sitten heillä ei olisi tätä enää ikinä. Ei kylki kyljessä istuskelua, satunnaisia halauksia, leikillisiä hipauksia… ei syvällisiä keskusteluja tai yhdessä hassuttelua. Vähän oli sentään jotain ja jotain oli parempi kuin ei mitään.

Elka siristi silmiään ehtiessään viimeiseen kappaleeseen ja taivutti päätään, niin että hänen hiustensa latvat laskeutuivat Kilven olkapäälle. Elkan suu avautui pieneksi o-kirjaimeksi. Jostain syystä Kilven kasvoille nousi hymy. Nostaessaan katseensa kirjasta, Elka ravisteli itseään niin kuin hänellä olisi kylmä.

”Tuo lopetus on aika karmiva. Loinan kylä oli pelastettu, tulee ihan kylmät väreet”, Elka sanoi ja pudisti päätään, liikahtaen hieman lähemmäs Kilveä kuin hakeakseen lisää lämpöä, vaikka he istuivat jo kylki kyljessä, satukirja leväten molempien polvien yllä viltin päällä.

”Se on paras kohta juuri sen takia”, Kilve naurahti tarkkaillessaan Elkan epäilevää ilmettä. ”Mutta huomaatko nyt, mitä tarkoitin sillä, että opetus ei välttämättä ole se, mikä lapsuudesta jäi mieleen.”

”Joo”, Elka sanoi vilkaisten kirjaa. ”Ei kannata luottaa hahmoihin, jotka pitävät yllään kuolleiden kasvoja.”

”No joo”, Kilve myönsi ja ojensi kätensä sohvan selkänojalle, niin että se hipoi Elkan selkää. ”Mutta sen voi tulkita siten, että pahalla on monet kasvot, eikä niitä aina kannata etsiä sieltä, mistä ensin tulee mieleen. Toinen opetus on tietysti alku uudessa ja tuntemattomassa paikassa on parempi kuin vanhassa ja tutussa kituminen”, Kilve kertoi katsellen viimeisen sivun mustavalkoista kuvaa, joka esitti palanutta kylää. ”Minusta tässä tarinassa pääpahis on Kevla, koska hän ei suostunut luovuttamaan pakkomielteensä kanssa, jonka seurauksena kyläläisten mahdollisuus elämään todella loppui. Kuka tietää mitä olisi käynyt, jos Kevla olisi käskenyt kyläläiset keskittymään maiden hoitamiseen ja selviytymiseen eikä kostoon. Tai kannustanut heitä hylkäämään Loinan kylän ja lähtemään muualle. Ehkä he olisivat selviytyneet.”

”Entäpä se henki? Se loppu on karmiva, myönnä pois”, Elka intti.

”On se vähän, mutta kuka tietää, ehkä henki on oikeassa siitä, että kuoleman jälkeen Kevlaa ja muita odottaa parempi paikka”, Kilve tuumi ja painoi kirjan kiinni, sivellen samalla kirjan selkämystä sormellaan.

”Niin”, Elka tuumi katse ikkunassa, jonka takana yhä pyrytti. ”Oletko muuten ikinä tajunnut, että melkein kaikissa Vuodenkierron satujen tarinoissa päähenkilöillä on oikea perhe niin kuin tavallisilla ihmisillä”, Elka huomautti.

Kilve kurtisti kulmiaan. ”Totta. En ole miettinyt sitä erityisemmin”, hän tajusi ja avasi kirjan ensimmäisen sivun. Kirjan ensimmäinen painos oli 1700-luvulta.

”Ehkä me sitten todella joskus kasvoimme oikeissa perheissä”, Elka tuumi. ”Ehkä Halhe on oikeassa kaikesta siitä, että valtio manipuloi meitä.”

”Ehkä”, Kilve sanoi, tuntien kylmänväreet ihollaan. Hän ajatteli Riitä ja tämän elämää, joka ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan, koska valtio oli tehnyt heidän elämänsä mahdollisimman haastavaksi. Mitä elämää hänellä olisi mökin jälkeen?

Kilve värähti, kun tarinan opetus palasi hänen mieleensä. Alku uudessa ja tuntemattomassa on joskus parempi kuin vanhassa ja tutussa kituminen.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 28. luku
Kirjoitti: Okakettu - 24.03.2019 18:08:06
Hui, olipa kammottava tuo satu. :( Mutta todella hienosti kirjoitettu kaikessa karmivuudessaan, jäi ihan oikeasti mieleen kummittelemaan tuo lopun keskustelu hengen kanssa, kun luin sen tuossa päivemmällä jo. Ja onneksi siitä päästiin Elkaan ja Kilveen lukemassa sitä yhdessä, heistä tuli todellakin ihanan pariskuntamainen vaikutelma. Ja siten miten Kilve sitä itsekin mietti ja hymyili Elkan pyöristyneille huulille ja näin. <3 Mutta kyllähän se on selvää, että kun välit ovat näin mutkattomat, niin on vaikea sitä muuttaa siinä pelossa, että kaikki hyvä katoaa.

Vähän oli sentään jotain ja jotain oli parempi kuin ei mitään, juurikin näin, mutta siitä päästäänkin tuon sadun opetukseen, että joskus pitää vain uskaltaa rohkeasti hypätä tuntemattomaan. Elkan suoraviivaisen mutkattomat ajatukset sadusta olivat kyllä ihania, ja tykkäsin siitäkin, että Kilven näkökulma oli aivan toinen ja hän oli todella pohtinut asiaa. Sitten taas tuo pohdiskelu heidän omasta tilanteestaan, ja miten luvun loppu tuntui foreshadowingilta myös siltä osin, ää, mitähän tässä vielä tapahtuu! Tykkään paljon, että tätä lukiessa tulee olo, että taustalla tapahtuu isoja juttuja, niin suuresti kuin myös slice of lifea rakastankin.

Seuraavaksi päästäänkin sopivasti Halhen näkökulmaan sitten, jännityksellä odotan miten hänen projektinsa edistyy. Kiitos paljon jälleen! (En ole näin btw edelleenkään päässyt yli viime luvusta ;D)
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
Kirjoitti: Crysted - 05.04.2019 17:34:11
Okakettu: Mukavaa että tykkäsit sadusta karmivuudesta huolimatta, sitä oli kiva kirjottaa :D Makunsa kullakin ja siksipä myös Elka ja Kilve suhtautuivat satuun kovin erilaisesti. Kyllä heillä olisi jotain opittavaa sadun opetuksesta :D Tän alottaessa mulla en ajatellut yhtään, että tää tarina lähtis tälläseen suuntaan, mutta sitä aina pystyy yllättämään itsensä :D Tässäpä Halhea ja hänen suunnitelmiaan! Kiitos itsellesi kommentistasi <3 (hehe kiva että edellinen luku sai aikaan niin vahvat fiilikset :D)
A/N: Huh, inspis tuntuu olevan kiven alla nykyään tän tekstin suhteen, joten en tiedä kuinka hyvin tuo luku viikossa tavoite tulee onnistumaan.

29. Halhe

Halhe tuijotteli kosteaa ruohikkoa kenkiensä alla. Eilinen ensilumi oli sulanut, mutta talvi oli silti saapunut, sen tunsi ilman painavuudesta ja kirpeydestä. Kävelyretki Vuodenkimaraan liitokurssille oli tuntunut raskaammalta kuin eilinen reissu, jolloin hänen energianaan oli toiminut määrätietoisuus. Nyt hänellä ei tuntunut olevan ollenkaan puhtia, varsinkin, kun hän olisi mieluummin missä tahansa, missä Melta ei ollut. Mentorin puhe meni Halhelta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos hänen varastellessaan katseita Meltan suuntaan. Mies seisoi muutaman ystävänsä kanssa viiden metrin päässä ja Halhe taas seisoi omien ystäviensä ympäröimänä. He eivät olleet edes tervehtineet toisiaan ja vaikka Halhe ei katunut eroa, sattui huomata, miten joku, joka oli merkinnyt aikaisemmin niin paljon käyttäytyi kuin ventovieras. Kaipasikohan Melta häntä? Sehän oli tavallaan ollut Halhen päätös erota. Vai oliko? Melta oli kyllä sanonut ne lopulliset sanat...

Halhe painoi katseensa maahan.

Hän ei onnistunut pääsemään yhtään sen lähemmäs liitämistä kuin aikaisemminkaan, mutta hän ei yllättynyt, sillä jopa menneen neljänneksen lapset, jotka osasivat liitää, kohtasivat hankaluuksia liidossa vaihdoksen syventyessä. Kaipa tänne asti käveleminen oli silti sen arvoista, sillä hän sai tavata Mennun, Soilan ja Keinan.

“Minä luulin, että vaihdos tuntuisi helpommalta kuin viime vuonna”, Mennu huokasi liitotunnin loputtua, kun nelikko käveli hitaasti kohti Vuodenkimaran etupihaa. Nainen suki pitkiä oranssinpunaisia hiuksiaan pois silmiltään, jonne tuuli yritti niitä puskea.

“Niin minäkin. Tosin ehkä en vain muista miltä viime vuoden vaihdos tuntui”, Halhe myönsi. Hän muisti kyllä väsymyksen, eikä oikein osannut sanoa, erosiko tämä väsymys siitä.

“No jo se, että jaksoimme kaikki tänne tarkoittaa, että se on helpottunut”, Keina huomautti tyypillisellä reippaalla äänensävyllään. Hänestä väsymystä ei edes huomannut, mutta Halhe tiesi, että tämä oli vain hyvä piilottamaan sen.

“Ei vaadi paljon jaksamista, kun on oikeutettu autokyytiin”, Mennu pärskähti synkästi ja tunki kätensä mustan viittansa taskuihin. “Oikeutettu, joopa joo, kauheaa säätöä se on, jotta saan varattua itselleni kyydin ja sitten niitä perutaan ja siirrellään ja hädin tuskin pääsen puolillekaan liitokursseista.”

Mennu oli viettänyt suurimman osan elämästään pyörätuolissa halvaantumisen takia, mutta opittuaan taikuuden hallintaa, Mennu oli oppinut käyttämään taikuutta kävelemiseen. Se ei tietenkään parantanut halvautumista tai antanut tuntoa takaisin jalkoihin, mutta Mennu sanoi, että hän tunsi kyllä taikuuden jalkojen sisällä.

“En ymmärrä mikseivät he palkkaa koululle enemmän autonkuljettajia, jos eivät kerran aio opettaa meitä ajamaan”, Soila tuumi potkiskellessaan hiekkatien pikkukiviä kengänkärjillään kävellessään.

“En tiedä”, Halhe sanoi ja kumartui yhden polulle kasvaneen oksan ali, sillä polku alkoi käydä ahtaaksi neljälle vieretysten kävelevälle henkilölle. Oli paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt koulun käytännöistä.

“Viime vuonna meidän mökissä ollut Kreili yritti ajaa meille autolla tervehtimään pari viikkoa sitten, niin että voisi opettaa meitä ajamaan, mutta hän ei saanut siihen lupaa”, Keina kertoi.

“Miksei hän sitten vain ajanut ilman lupaa? Porttihan avautuu automaattisesti”, Halhe ihmetteli. Vuodenkimaran tiluksille pääsi ajamaan vain yhtä reittiä sikäli, kun Halhe oli tietoinen. Tiluksien reunalla, hieman ennen moottoritietä, oli suuret portit, jotka avautuivat aina, kun auto ajoi lähelle.

“Eivät ne ole itseasiassa”, Keina sanoi madaltaen ääntään ja vilkuili ympärilleen. Muita ei näkynyt lähistöllä. “Minä kuulin, että niitä valvotaan koulussa, että sen portin molemmilla puolilla olevissa mustissa lampuissa – tiedättekö niissä, joissa ei ole ikinä palanut valoa – on oikeasti valvontakamera ja ne tunnistavat koulun autot, eivätkä päästä ketään muuta läpi, paitsi varmaan joitain tavarantoimittajia. Ehkä kamerat välittävät suoraa kuvaa jonnekin kouluun, jossa rehtori tai joku muu päättää ketkä pääsevät sisään.”

“Oikeastiko?” Soila henkäisi otsa rypyssä niin, että kulmakarvat tulivat kerrankin esiin pitkän vaalean otsatukan alta. “Olen kyllä miettinyt miksei kukaan korjaa niitä lamppuja.”

“Lamppuihin piilotetut kamerat vihjaavat aika vahvasti sitä, ettei koulu halua, että me tiedetään niistä”, Halhe huomautti kiihtyen. “Tai siis voisivathan he vain sanoa sen olevan turvallisuussyistä ja laittaa kameran esille, mutta he haluavat meidän uskovan, että olemme vapaampia kuin olemme.”

“Kyllähän vanhat oppilaat pääsevät liitäen vierailemaan”, Soila huomautti. Soila oli suhtautunut Halhen salaliittoteorioihin kriittisimmin kaikista, sillä hän halusi uskoa kaikista hyvää. Hän oli liian luottavainen omaksi hyväkseen.

“Ehkä sen takia, että liitäen heitä ei voi estää”, Halhe huomautti. “Ja sen kieltäminen olisi liian epäilyttävää.”

“Kuule Halhe, sinä taidat olla oikeassa kaikesta siitä, että meitä halutaan pitää erossa muusta maailmasta”, Keina tuumi vakavana.

“No ehkä, mutta toisaalta ei kukaan meitä enää estä, kun valmistumme mökeistä. Eikä meillä oikeastaan edes ole velvoitetta pysyä mökeissä, sillä suoritimme oppivelvollisuutemme Vuodenkimarassa”, Soila yritti.

“Miksi lähteminen sitten tehdään niin hankalaksi?” Mennu huomautti synkästi.

“Miksi meidän tulevaisuutemme sitten tehdään niin hankalaksi?” Halhe lisäsi, sillä hän oli kyllä kertonut kaikki teoriansa ystävilleen ja huomauttanut miten paljon puutteita heidän koulutuksessaan todella oli.

Nelikko pysähtyi saavuttuaan etupihalle. Kymmenen metrin päässä odotti harma auto, jonka oikeassa ovessa oli suuri lommo.

“Laave ei voi odottaa minua kauaa, hänen on vietävä jonkun mökin asukkaat kaupunkiin”, Mennu huokaisi ja antoi jokaiselle halauksen.

“Jaksatko sinä nykyään?” Halhe kysyi ennen kuin Mennu oli ehtinyt liian kauas. Naisen kävely kyllä näytti täysin normaalilta, eikä ulkopuolinen voisi edes tietää, että tämä käytti taikuutta kävelyyn.

Mennu käännähti kävelemään hetken ajan takaperin voidakseen vielä jutella heille. “No, vaihdos on kyllä ollut hankala, mutta kyllä minä pärjään niin, että pääsen liikkumaan mökissä. Pakkohan se on, kun ei sinne mahtuisi mitenkään liikkua pyörätuolilla. Nähdään myöhemmin… en kyllä osaa luvata milloin.”

Muut huikkasivat Mennulle heipat ja jäivät vielä seisoskelemaan pihalle, jossa yltyvä tuuli ulvoi kuolleen puutarhan sokkeloiden lävitse ja narisutti vanhoja puita.

“Kyllä aivan liian moni asia tehdään meille vaikeaksi ilman syytä”, Keina totesi katsellen auton perään.

“Ehkä syynä on alhainen budjetti”, Soila yritti vaisusti.

“Ja kuka budjetin määrää” Halhe totesi tuijotellessaan kuinka tuuli aaltoili pensasaitojen oksien yllä vapaampana kuin he koskaan tulisivat olemaan. Ainut vaihtoehto todelliseen vapauteen olisi elää ikuisesti luontona.

***

Kävellessä takaisin mökkejä kohti Halhella oli reilusti aikaa pohtia suunnitelmaansa Ojansuun suhteen. Hän oli eilen saanut käyttää Vuodenkimaran internetluokkaa, joka oli ollut tuskallisen hidas, mutta ainakin hän oli saanut selville, että Ojansuu sijaitsi noin seitsemänkymmentä kilometriä täältä etelään. Se ei siis ihan olisi kävelyreissu, ellei ollut valmis yöpymään matkalla, mutta autolla matka ei varmaan tuntuisi niin pitkältä. Halhe oli luvannut Kilvelle, ettei aikoisi tehdä mitään laitonta, mutta jos hänen täytyi varastaa auto ja opetella ajamaan sitä päästäkseen Ojansuuhun, hän oli valmistautunut tekemään sen.

Auton varastaminen ja ajamaan oppiminen ilman opetusta ei kuitenkaan vaikuttanut realistiselta, joten joten ehkä hänen täytyi kuitenkin kokeilla, jospa Niittylahdesta menisi busseja Ojansuuhun. Hän päätti kokeilla onneaan tulevan kaupunkireissun yhteydessä. Takaisintulomatka olisi sitten hieman haastavampi tapaus, sillä jos hän ei ehtisi takaisin Niittylahteen kolmessa tunnissa, hänellä ei olisi kyytiä takaisin. Ellei hän sitten saisi jotenkin suostuteltua Laavea viemään häntä. Ehkä Laave ymmärtäisi, Laavehan asui ihmisen kanssa.

Halhen pohdinnan keskeytti voimakas tuulenpuuska, joka lennätti hänen piponsa pois hänen päästään. Halhe huokaisi ja kumartui poimimaan pipon. Hänen suoristautuessaan, hän huomasi, ettei pipoa ollut lennättynyt tuulenpuuska, vaan Aana, joka hehkui vielä hieman keltaista valoa liidon jäljiltä.

”Hei”, nainen hymyili iloisesti ja kaivoi jotain sinisen viittansa taskusta. ”Melta käski minua tuomaan tämän, olit unohtanut sen meille”, Aana sanoi ja ojensi Halhelle ruskean kaulahuivin. Halhe oli kokonaan unohtanut sen, sillä hän oli hukannut sen jo joskus syksyllä.
”Ai, kiitos”, Halhe sanoi yhä ajatuksissaan ja otti huivin vastaan. Se tuoksui Meltalta. ”Kyllä hän olisi itsekin sen voinut antaa, kun äsken joka tapauksessa näimme”, hän huomautti.

”No joo, mutta hän on vähän pelkuri”, Aana naurahti.  ”Sitä paitsi olin tulossa tänne joka tapauksessa, joten ajattelin, että voisin samalla antaa tämän sinulle. Harmi tuo teidän juttu”, Aana sanoi. ”Olitte hyvä pari.”

”No enpä tiedä”, Halhe sanoi tunnustellen huivin kangasta käsissään. ”Parempi näin.” Eivät he kai ikinä olisi voineet rakastua toisiinsa tai tuntea toistensa taikuutta sillä tavalla, miten Valona oli kuvaillut. Halhen katse siirtyi nopeasti huivista Aanaan. Se Valonan sielunkumppani! Se joka osasi liitää ja jonka Valona oli sanonut käyneen heidän luonaan silloin, kun he muut olivat olleet kaupungissa. Voisiko se olla Aana?

”Oletko sinä muuten sattumoisin tavannut Valonaa vähään aikaan?” Halhe kysyi mahdollisimman neutraalisti.

”Ai, no kyllä minä kävin tuossa syksyn lopulla”, Aana tuumi ja rapsutti leukaansa. ”Taisitte olla kaupungissa silloin. Valona oli laittanut omenapiirakan uuniin”, hän muisteli ja siirsi sitten katseensa kiinnostuneena Halheen. ”Miten niin?”

”Mietin vain”, Halhe sanoi ja piilotti kasvonsa viittansa korkean kauluksen alle, jottei Aana näkisi hänen ilmeen muutostaan. Hän oli ollut oikeassa! ”Tiedätkö häntä piristäisi varmasti, jos tulisit käymään. Hän on miettinyt sinua”, Halhe puhui viitan kauluksen läpi.

”Ai, onko?” Aana ihmetteli kulmat kurtistuen hämmennyksestä.

”Joo. Sanoi, että olisi kiva kuulla sinusta enemmän”, Halhe selitti ja nosti viimein leukansa kauluksen takaa. Hän ei uskaltanut vihjata siihen suuntaan liian vahvasti, koska ei ollut varma arvostaisiko Valona hänen puuttumistaan asiaan. Valona oli varmasti suojellut sielunkumppaninsa henkilöllisyyttä syystäkin.

”Ai, sepä herttaista. Ehkä minä pistäydyn kylässä”, Aana hymyili.

”Valona varmasti arvostaisi”, Halhe sanoi ja yritti sitten muistaa kaiken tietonsa Aanasta. ”Oliko sinulla muuten poikaystävä?” Halhe muisteli. Olikohan se se monimutkainen asianhaara, jonka takia Valona ei uskaltanut tehdä asialle mitään?

”Joo, Vira. Tosin hän juuri lähti mökeistä tuossa pari päivää sitten”, Aana huokaisi kaihoisasti. ”Läpäisi loppukokeensa. Onhan se hienoa, mutta hän muutti Seutulaan asti, joten siinä on vähän välimatkaa. Tosin voimmehan aina liitää toistemme luokse”, Aana selitti. Hänen silmiinsä syttyi viekas ilme. ”Mitenkäs nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?”

”Ai, eivät mitenkään, mietin vain”, Halhe sanoi esittäen viatonta.

”Sanoit, että Valona on ajatellut minua”, Aana huomautti tarkkaillen häntä. ”Ja sitten kysyt, onko minulla poikaystävää? Ettei näillä kahdella asialla sattuisi olemaan jotain tekemistä toistensa kanssa? Onko hän kertonut sinulle jotain?”

Halhe huokaisi. Tietysti Aana älyäisi mitä hän ajoi takaa, hän ei ollut tajunnut kierrellä asiaa tarpeeksi. ”Ei hän kertonut minulle suoraan, tai siis minä vähän niin kuin arvasin, että se olisit sinä, kun Valona kertoi hänen koskettaneen taikuuttasi, kun tulit tapaamaan häntä silloin kuin me muut olimme kaupungissa.”

Aanan kulmakarvat kohosivat korkealle. ”Aha”, hän sanoi hitaasti. ”Vai niin.”

”Tietenkään ei ole minun paikkani puuttua, mutta sanon tämän Valonan ystävänä: Hän todella välittää sinusta. Se mitä sinulla ja Viralla on, on varmaan hienoa, mutta jos sinä ja Valona olette oikeita sielunkumppaneita, ehkä se on asia, jota kannattaa hieman miettiä ennen kuin tyrmää ajatuksen suoralta kädeltä. Se ei nimittäin tapahdu ihan jokaiselle”, Halhe selitti varovasti.

Aana avasi suunsa hitaasti, mutta sulki sen sitten. ”Minäpä keskustelen asiasta hänen kanssaan. Kiitos kun kerroit”, hän sanoi viimein ja hymyili puolihymyä.

Halhe hymyilii. Ehkä hänestä oli oikeasti ollut jopa apua, Aana ainakaan ei näyttänyt mitenkään pelästyneeltä.

”Nähdään”, Aana sanoi ja muuttui sitten keltaiseksi valoksi.

***

Päästyään mökkiin, Halhen ajatukset laukkasivat yhä tuhannessa ja yhdessä asiassa, mutta kaikkein eniten ne laukkasivat kohti hänen vaatekaappiaan ja sen pohjalla olevaa laatikkoa. Päästyään sisälle hän suuntasi heti kaivelemaan kaappia. Hän melkein pelkäsi, ettei laatikko olisi siellä, sillä hän ei ollut nähnyt sitä ainakaan vuoteen. Mutta siellä se oli. Halhen sydän tykytti jännittyneesti hänen vetäessään pallokuvioisen pinkin pahvilaatikon esiin ja sivellessään sen kuluneita kulmia. Sama laatikko oli ollut Vuodenkimarassa hänen sänkynsä päädyssä, joten muut olivat aina törmänneet siihen. Hän ei ollut avannut sitä pitkään aikaan, ei varmaan sen jälkeen, kun oli kasannut sinne kaikki Vuodenkimaravuosina kerätyt pikkutavaransa mökkiin muuttoa varten.

Halhe hengähti syvään ja avasi laatikon. Siellä oli kaikenlaista sekalaista tavaraa: maalattuja pikkukiviä, karkkipaperikokoelma, pari piirrustusta, muutama koodikielellä kirjoitettu kirje, joita oli salaa vaihdettu tunneilla ja pari lelua. Toinen oli itsetehty nukke kässäntunnilta ja toinen oli yksisarvispehmolelu.

Halhe nosti yksisarvisen laatikosta ja tunsi heti kyyneleiden kirveltävän silmiä. Sen nimi oli Pottu, koska se näytti perunalta. Nimetessään sen Halhe oli ajatellut sen olevan suloinen nimi, mutta nyt se tuntui aika typerältä. Sen alunperin valkoinen karva oli nyt nukkaista ja harmaata. Sen täytteet olivat vuosien saatossa epämuodostuneet, ne valuivat aina päästä takapuolen osaan, jolloin pää näytti kauhean pieneltä. Hän ei ollut suostunut nukkumaan ilman sitä kolmetoistavuotiaaksi asti. Se oli ainoa asia, jonka hän oli saanut mukaansa vanhempiensa luota.

Yksisarvisen keltavalkoisessa sarvessa oli pyöränkumin mustat jäljet. Halhe yritti suoristaa sarvea, joka oli mutkalla, mutta se ei enää suoristunut sen jälkeen, kun joku poika oli ajanut sen yli pyörällä Halhen tiputettua se tielle. Yksisarvinen oli laitettu pesuun sen jälkeen. Halhe oli itkenyt pesukoneen edessä, kunnes pesu oli loppu ja yrittänyt viedä märän yksisarvisen sänkyyn lepäämään, mutta se oli viety pyykkinarulle. Halhe oli odottanut pyykkinarun vieressä ja lukenut sille satua lastenkirjasta. Tai ehkä hän oli keksinyt omia satuja kirjojen kuvien perusteella, sillä ehkä hän ei ollut osannut vielä lukea silloin.

Se oli vahvin muisto, joka Halhella oli lapsuudestaan. Mutta siltikään hän ei muistanut kumpi hänen vanhemmistaan oli laittanut yksisarvisen pesuun ja ripustanut sen kuivumaan. Hän muisti vain hämärästi pitkän ruskeatukkaisen hahmon.

Vaikka hän pääsisikin Ojansuuhun, miten hän oikeasti löytäisi sieltä vanhempansa? Keltapiippuinen tehdas oli saatettu tuhota tai hänen vanhempansa olivat saattaneet jo muuttaa. Ehkä talo oli maalattu.

Entä jos hänen vanhempansakaan eivät muistaisi häntä? Olisiko heihinkin käytetty taikuutta? Ei, kai se oli kiellettyä käyttää sellaista taikuutta ihmisiin? Luulisi, että valtio olisi siitä hyvin tarkka. Mutta entä jos?

Halhe painoi kasvonsa yksisarviseen. Yksisarvisen turkki kuivasi hänen kyyneleensä niin kuin se oli tehnyt useasti ennenkin. Tästä oli epäilemättä tulossa vaikea taistelu, mutta sitä suuremmalla syyllä hän aikoi antaa sille kaikkensa. Jottei kenekään muun enää tarvitsisi tuntea samaa surua, jota hän tunsi.
Otsikko: Vs: Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
Kirjoitti: Okakettu - 08.04.2019 23:15:30
Noniin, nyt pääsin viimein kirjoittamaan koneelle kommenttia. :) Harmi kuulla, että inspiraatio on hukassa, mutta minä odotan aina ehdottomasti innolla uusia lukuja tähän. Älä tosin ihmeessä stressaa julkaisutahdista, mikä vain itsellesi parhaiten sopii. Tässä luvussa oli hienoa nähdä, miten Halhen puheita ja ajatuksia ei missään nimessä ohiteta olankohautuksella, vaan muutkin ovat alkaneet pohtia, mitä kaikkea heiltä mahdollisesti salataan. Noista kameroista tuli suorastaan epämukava olo - hermostuttaa kyllä ajatella, mitä kaikkea on taustalla, kun asioiden pitää olla noin salamyhkäisiä... Mennu vaikutti mukavalta hahmolta, tykkäsin paljon tuosta yksityiskohdasta, että hän pystyy liikkumaan taikuuden avulla. Mutta äää Halhe, älä mene sotkeutumaan Valonan ihmissuhdejuttuihin tuolla tavoin! Apua, en uskalla arvata, millaisen keskustelun Aana ja Valona tulevat mahdollisesti käymään...   

Lainaus
Halhe painoi kasvonsa yksisarviseen. Yksisarvisen turkki kuivasi hänen kyyneleensä niin kuin se oli tehnyt useasti ennenkin. Tästä oli epäilemättä tulossa vaikea taistelu, mutta sitä suuremmalla syyllä hän aikoi antaa sille kaikkensa. Jottei kenekään muun enää tarvitsisi tuntea samaa surua, jota hän tunsi.
Tuota viimeistä kohtausta lukiessa tuli kyllä niin surullinen olo Halhen puolesta. :( Toivottavasti hän onnistuu tavoitteessaan ja saa ehkä jopa vielä yhteyden vanhempiinsa. En kyllä pitäisi yhtään kaukaa haettuna, että heidän muistonsa Halhesta on taiottu pois, mutta jospa niin ei silti ole. Kiitos jälleen paljon luvusta!