Kirjoittaja Aihe: Tästä vapaudesta ei luovuta | K-11 | synkkä, kieroutunut draama  (Luettu 1156 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekeisarinna
  • ***
  • Viestejä: 5 769
  • yks pieni höpötiainen
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: synkkä, kieroutunut draama
Varoitukset: väkivaltainen kuolema
Haasteet: Defence of Guenevere -haaste (runo spoiler-tägin alla), Spurttiraapale V ja Vuosi raapalehtien VII

Spoiler: näytä
I almost saw your quiet head
Bow'd o'er the gilliflower bed,
The yellow flowers stain'd with red.


melkein näin pääsi painetun
yli neilikkavuoteen
kukat keltaiset tahraamat punaisen


A/N: En sentään kirjoittanut tätä eilen äitienpäivänä ;D Varsin kirjaimellinen tulkinta runosta, mutta noh, piti mennä sinne, minne ajatukset ensimmäisinä ohjasivat. Lukuiloa!





Tästä vapaudesta ei luovuta


Näen äidin kuolleet silmät ja verijuovat hänen kasvoillaan. Avonaiseen suuhun on survottu keltaisia neilikoita. Ehkä tekijä ajatteli ensin tukehduttaa äidin, mutta huomasi kukat pian tehottomiksi ja päätti sitten puukottaa äitiä neljäkymmentäkahdeksan kertaa kuin hän olisi tarjoillut yhden iskun jokaista äidin elinvuotta kohden. Mietin, millaista kylmää päättäväisyyttä se on mahtanut vaatia, laskea iskuja, kun uhri huutaa ja yrittää ryömiä karkuun. Raskasta työtä, sitä se on varmasti ollut.

Veri on tahrinut neilikat eikä edes sade saa niitä entiselleen.

Me ollaan kaikki epäiltyjä. Tällainen teko vaatii henkilökohtaisen suhteen. Minun on vaikea ymmärtää sitä, koska suhde äitiini oli kaikkea muuta kuin henkilökohtainen.

Se on joku meistä. Ei sitä ole niin vaikeaa päätellä.

Kuusi lasta ja sairas, huonokuntoinen isä. Hän tuskin olisi jaksanut edes lyödä äitiä, puukottamisesta puhumattakaan. Jäljelle jää viisi sisarustani, ja minä uskon, että jokainen heistä olisi pystynyt siihen.

Poliisit kuulustelevat. Olen tyyni ja johdonmukainen. Niin äiti minut kasvatti. En nähnyt ketään. En kuullut mitään. Olin poissa.

Äiti vihasi puutarhan neilikoita, kutsui niitä roskakukiksi, ruusun kehnoiksi kopioiksi. En ymmärrä, miksei hän kaivauttanut neilikoita kukkapenkistä ylös. Miksi sietää jotain, jota sydämessään vihaa?

Kukaan ei murru, petä tai tunnusta. Olemme kylmän päättäväisiä. Tästä vapaudesta ei luovuta.

Äiti on kuollut.

Me istutamme hänen haudalleen punaisia neilikoita.



« Viimeksi muokattu: 11.05.2020 11:53:30 kirjoittanut Sokerisiipi »

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 239
Vau, olipa tämä hienon hyytävä teksti! Arastelin ensin tarttua tähän kieroutunut draama -merkinnän vuoksi, mutta alku oli sen verran pysäyttävä, että tämä oli pakko lukea saman tien loppuun. Ihailen sitä, miten taitavasti sait rakennettua tästä tosi monimerkityksellisen kokonaisuuden näin vähällä sanamäärällä, tunnelma oli myös tosi vahva. En halua lähteä tätä analysoimaan sen kummemmin, mutta tämä oli ehdottomasti teksti, joka herätti paljon ajatuksia. Etenkin neilikat toimivat toistuvana motiivina upeasti, tämä lainaus oli siltä osin minusta tekstin pysäyttävin kohta:
Lainaus
Äiti vihasi puutarhan neilikoita, kutsui niitä roskakukiksi, ruusun kehnoiksi kopioiksi. En ymmärrä, miksei hän kaivauttanut neilikoita kukkapenkistä ylös. Miksi sietää jotain, jota sydämessään vihaa?
Kiitos vaikuttavasta lukukokemuksesta! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 966
En tiedä mitä muuta sanoisi kuin että tämä oli kyllä karmivalla tavalla vaikuttava. Todella hienosti toteutettu ja sai oikein kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Tykkäsin eniten ehkä otsikosta ja miten se yhdistyi tekstiin. Loppu oli myös omalla tavallaan jotenkin täydellinen piste i:n päälle!

flawless

  • H B I C
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 642
  • all black everything
No jopas. Mä taasen tartuin tähän juurikin tuon lupaillun kieroutuneen draaman vuoksi, mutta tämä ei silti ollut ollenkaan sellainen mitä odotin. En edes tiedä mitä varsinaisesti odotin, mutta en tätä ainakaan :D Hyvin onnistuit siis kyllä yllättämään. Luin alkua vähän hämmentyneenä, koska musta oli jotenkin vähän oudon kuuloista, kuinka kertoja kuvaili äitinsä raakaa murhaa niin viileään tyyliin kuin vain faktoja arkisesti todeten. Siinä ei ollut oikein mitään tunnetta, mikä tuntui musta lukijana tosi oudolta. Mutta sitten se selvisikin, miksi sitä tunnetta ei ollut, kun tekstiä luki pidemmälle. Alusta asti tässä siis oli tosi onnistunut tunnelma, sellainen että jotenkin vaan selkäpiitä karmii että jotain tässä nyt on pielessä. Siis sen lisäksi, että tässä käsiteltiin murhaa :D Tämä oli tosi vaikuttava teksti, koska tässä sanottiin vähän mutta sitten kuitenkin paljon. Esimerkiksi tuo oli musta tosi hieno kohta, missä noista kukista puhuessaan kertoja mietti että miksi sietää jotain, mitä vihaa, ja vaikka siinä puhuttiinkin näennäisesti noista kukista niin taustalla näki kuitenkin, että oikeasti sillä kenties tarkoitettiin tuota äitiä. Myös tuo ettei tästä vapaudesta luovuta oli tosi hieno lause, koska siinä voisi ensisilmäyksellä tulkita puhuttavan vankilasta, mutta sitten tajuaa, että se voi tarkoittaa myös sitä, että äidin tappaminen toi vapauden ja nyt sisarukset ovat vapaita. Niin hieno lause kaikessa monitulkintaisuudessaan! Muutenkin tykkäsin siitä, kuinka tässä ei sanottu asioita lukijalle suoraan, vaan kielikuvien kautta ja muutenkin sillä tavalla salaillen. Ettei kerrottu, kuka murhan oli tehnyt, mutta sitten kuitenkin monessa kohdassa vihjailtiin sitä, että sisarukset tekivät sen kaikki yhdessä (tai niin ainakin minä tulkitsin). Tosi hieno teksti, tämä oli lukukokemuksena yllättävän mutkikas vaikka olikin niin lyhyt teksti, kun tässä sanottiinkin lopulta salaa aika paljon asioita, vaikka sanottiinkin vain vähän. Ihastuin tosi paljon tässä siihen, kuinka tulkinnanvarainen tämä oli ja kuinka ihanan kierosti olit tässä asiat kertonut niin, että sanoit yhtä ja tarkoitit paljon muutakin. Ihanan nerokas teksti. Viimeinen lause oli ihan sikahieno lopetus, oikein kirsikka kakun päälle.

banneri © Ingrid

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 368
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Poimin tämän tekstin sieltä, koska kieroutunut draama kuulosti kiinnostavalta tekstin nimeen ja ikärajaan yhdistettynä.

Olen kuluttanut viime aikoina todella paljon rikosaiheisia podcasteja, ja tämän tarinan alku tempaisi minut heti mukaansa. Siinä on jotain tuttua ja samalla tavalla kiehtovaa kuin esimerkiksi rikossarjan lähtötilanteessa tai podcastin aloituksessa, jos esitellään ensin tilanne, josta vyyhti pikkuhiljaa lähtee purkautumaan. Ja kylläpä tämä vyyhti purkautuukin kiehtovalla, kieroutuneella tavalla!

Kertojan tunteettomuus voisi viitata niin suureen järkytykseen kuin syyllisyyteenkin tai ainakin tietoisuuteen siitä, mitä äidille tapahtui. Tekstin edetessä käy luontevasti ilmi, että jotain kertoja tietää ja kantaa sisällään. Aloin kehitellä teoriaa siitä, voisiko tässä olla taustalla sellainen kieroutunut tilanne, että jokainen sisaruksista on hiljaa mielessään toivonut äidin kuolemaa ja jokainen myös tietää tasan tarkkaan, että joku heistä on murhan tehnyt, mutta kenelläkään (paitsi murhaajalla itselleen) ei ole tietoa siitä, kuka se on lopulta ollut, eikä toisaalta edes tarvetta tietää. Tietämättömyys ei varmaan erityisesti haittaisi, koska sisarusten välillä tuntuu joka tapauksessa vallitsevan sanaton yhteisymmärrys ja konsensus sen suhteen, että äidin piti kuolla. Voisi melkein kuvitella, että sisarukset jatkaisivat tavalliseen tapaan elämiään salaisuutta sisällään kantaen ja yhä siitä myös keskenään vaieten. Voi toki myös olla, että sisarukset ovat yksissä tuumin suunnitelleet ja toteuttaneet murhan. Kumpikin vaihtoehto on kiehtova ja ihastuttavan kylmäävä!

Äiti vihasi puutarhan neilikoita, kutsui niitä roskakukiksi, ruusun kehnoiksi kopioiksi. En ymmärrä, miksei hän kaivauttanut neilikoita kukkapenkistä ylös. Miksi sietää jotain, jota sydämessään vihaa?
Tämä kohta on minunkin nostettava esiin erityisen vaikuttavana, koska neilikat rinnastuvat tässä niin hyytävällä tavalla myös äitiin itseensä. Tässä on myös kiintoisa yksityiskohta, nimittäin verbivalinta kaivauttanut. Siitä tulee mielikuva rikkaasta perheestä, joka kenties asuu jossain syrjäisessä, kauniissa ja arvostetussa kartanossa. Aika paljon on tapahtunut oikeitakin henkirikoksia juuri sellaisissa puitteissa, että kaikki on näennäisen hyvin ja idyllisesti ja sitten tapahtuukin karmea veriteko. Ajatukseni alkoivatkin askarrella sen parissa, millainen dynamiikka perheen kesken on vallinnut ja millainen äitihahmo tämä uhri on ollut.

Hyytävän hieno teksti, kiitos! :-* -Walle