Ensilumi 8/8 VALMIS!, K-11

[Kevytmelankolia]

// Alaotsikko: Drama, slash, K-13

Nimi: Talven variaatiot, osa I; Ensilumi
Genre: Drama, romance, hieman angst, slash
Ikäraja: Hmm, K-11 luulisin. (Olen äärettömän huono näiden määrittelyssä.)
Paritus: Mika/Joonas (Mika/Vilma)
A/N: Voi apua. Tämän tekstin ensimmäinen versio näki päivänvalon vuoden 2006 syksyllä blogissani. Se oli alunperin novelli jostain ihan muusta, mutta lähti sitten kehittymään omin päin ja vieläpä täysin ennalta arvaamattomaan suuntaan. Tässä on tulos, parin vuoden vääntämisen jälkeen.
Tämä on kolmiosaisen novellin ensimmäinen osa, Ensilumi (vain osa siitä tietenkin, koko osa itsessään on niin pitkä etten näe järkeväksi postata kaikkea kerralla). Kaksi muuta osaa ovat nimeltään Takatalvi ja Sulavesiä. Nekin luultavasti tänne postailen vielä joskus, ainakin jos lukijoita riittää.
Lukuiloa, minulla on ollut henkilöiden kanssa monia mukavia hetkiä. Arvostan suuresti, jos jaksat kommentoida (rakentavasti?), tämä on ollut minulle niin tärkeä novelli.


Osa I
Ensilumi

Syyskuu 2004

Mika
Mä istun tavallisella paikallani luokanvalvojan luokassa. Kaikki tuntuu harmaan tasapaksulta ja täyteen ahdetulta. Tekee melkein mieli tehdä jotain typerää, että saisi jotain vaihtelua tähän harmaaseen aamuun.

Kaikki tulee etenemään samalla kaavalla kuin ennenkin, luokanvalvoja tulee vähän myöhässä, huutaa mölyäville pojille kaksi pilkku viisi minuuttia ja alkaa sitten jakaa monistekonelämpimiä papereita ja vanhempainiltalappuja. Niin se aina menee, on mennyt koko sen kaksi vuotta, jotka mä olen yläasteella viettänyt. Kaksi pitkää vuotta. Mua alkaa ahdistaa jo ajatellakin, että pitää kestää vielä melkein kokonainen vuosi tässä koulussa ennen kuin mikään muuttuu.

Kello on seitsemän minuuttia yli kahdeksan kun luokanvalvoja vihdoin saapuu luokkaan. Tosin sillä ei ole mitään vaikutusta luokan poikiin, nämä jatkavat kovaäänistä keskusteluaan huomioimatta opettajaa mitenkään. Mä nojaan päätäni kämmeneen ja tuijotan naarmuista pulpetinkantta tylsistyneenä.

Mun viereisessä pulpetissa ei istu ketään, luokassa on pariton määrä oppilaita, ja sitten kävi niin, että mut laitettiin juuri tälle luokalle, jossa kaikki muut tuntevat toisensa samalta ala-asteelta. Kyllä mä ihmisten kanssa toimeen tulen, mutta jotenkin olen aina se, jolle ei tahdo löytyä paria ryhmätöihin ja joka istuu lähes kaikki tunnit yksin siinä viimeisessä pulpettiparissa vasemmalla. Mä en vaan aina viitsi tai uskalla tunkea valmiiden parien väliin. Siitä tulee tyhmä olo.

”Joonas tulee nyt teidän luokalle, hän on vasta muuttanut tänne, joten olkaa ihmisiksi.” Mun korvat nappaavat luokanvalvojan viimeisen lauseen ja mun pää kohoaa ylös apaattisesta harmaudestani.

Luokanvalvoja katselee luokkaa tuikeana. Pöydän edessä seisovalla pojalla on pörröiset vaaleat hiukset ja sekaisenvihreät silmät, mikäli nyt erotan oikein luokan perältä. Se, Joonas, seisoo ujona luokan edessä ja kun se kohottaa katseensa se tuntuu katsovan suoraan luokanvalvojan läpi kun tämä ojentelee lomakkeita ja lukujärjestyksiä. Tosiaan, jännä katse, ikään kuin Joonas näkisi enemmän kuin muut ihmiset, huomaisi sellaisia asioita joihin muut ei kiinnitä huomiota tai joita ne eivät osaa katsoa.
Mä tutkailen sitä vielä hetken, kunnes luokanvalvoja passittaa sen istumaan mun viereeni, kerta siinä on ainoa tyhjä paikka. Mä yritän keskittyä tutkailemaan kynsiäni (lyhyet, vasemman peukalon kynnessä on piikki joka raapii, pitäisi varmaan leikata) samalla kun Joonas istuu mun vasemmalle puolelle. Sillä on valkoinen villapaita ja mustat farkut, ihan tavallisen oloinen ihminen se tuntuu olevan näin läheltä katsottuna. Joonas ei tervehdi mua, ei edes vilkaise, mutta punastuu vähän kun huomaa mun katsovan sitä. Ehkä se ujo, mä ajattelen ja alan kaivella penaaliani muka suunnattoman kiinnostuneena lyijykynistä ja kuminpalasista.

Tunti kuluu, ja Joonas täyttää samoja lappuja kuin muutkin, vanhempainiltaa ja myyjäisiä ensi viikolla. Se ei puhu mulle tai kenellekään muulle mitään, mutta katselee salaa ympärilleen aina välillä. Mä vajoan vähitellen takaisin siihen puoliharmaaseen apatiaan missä olen viettänyt jo hyvän aikaa. Ehkä mitään uutta ei sittenkään kannata odottaa.

Luokanvalvojan tunnin jälkeen on välitunti, jolloin on pakko mennä ulos. Mä nojailen seinään katoksen lähellä, tekemättä varsinaisesti mitään. Mietin puolivillaisesti seuraavaa kemiantuntia ja sitä, etten osannut puoliakaan läksyistä, kun Joonas kävelee vähän matkan päästä mun ohi ja istuutuu seinän viereiselle penkille, tutkien samalla yhtä lappua jonka se sai luokanvalvojalta. Mä katselen hetken muka taivaalle, kunnes kyllästyn. Toimien hetken mielijohteesta kuten aina, mä menen sen luokse.

”Hei, eikös sun nimi ollut Joonas?” Typerä kysymys, totta kai mä muistan sen nimen. Tällä tavoin on vaan helpointa aloittaa keskustelu.
”Joo. Mä en tainnut kuulla sun nimeä.” Joonaksen ääni on vähän ujo ja hiljainen, se tuntuu katsovan munkin lävitseni.
”Mun nimi on Mika. Mistä sä muutit tänne?”
”Aika kaukaa, et sä varmaan tiedä sen paikan nimeä” Joonas vajoaa taas hiljaisuuteen, mä tuijottelen vaivautuneena pitkin pihaa, keksimättä miten jatkaa keskustelua. Onneksi kello soi ihan pian, ja mä pääsen pois kiusallisesta tilanteesta.

Joonas
Mä kävelen sen pojan, Mikan, perässä kohti kemianluokkaa. Se ei enää puhu mitään, ja mä punastun vähän. Onnistuinkohan mä taas loukkaamaan ihmisiä olemalla liian tuppisuu? Useimmat vanhan koulun oppilaat kiusasivat mua ujouden ja monen muunkin asian takia, joten mä en oikein osaa jutella ihmisten kanssa ihan tavallisesti, mikä puolestaan saa useimmat uudet ihmiset puolustuskannalle heti alkuun, että miksi tuo tyyppi ei vastaa kunnolla kun minä kerran puhun sille. Ei siis ihme ettei mun sosiaalinen elämä ole ollut mitenkään kukoistavaa.

Kemian luokassa on muutama tyhjä paikka, Mikan viereisessä pulpetissa ja sitten vielä sen takana yksi tyhjä pulpettipari. Mä ihmettelen hetken, miksei Mika istu kenenkään vieressä, ei se nimittäin kamalan epäsosiaaliselta vaikuttanut. Tosin ei yksinolo liiemmin näy haittaavan, se piirtelee jotain vihkoonsa ja pyörittelee kynää sormiensa lomassa aina välillä. Mä vaihdan hetken painoa jalalta toiselle, kahden vaiheilla.

”Saako tähän istua?”
Mika kohottaa katseensa yllättyneenä, mä kallistan päätäni vapaata pulpettia kohden. Se katsoo mua hetken, ja hymyilee sitten vähän, samalla kun nyökkää. Mä tungen reppuni pöydän alle ja istun alas. Sydän ottaa muutaman nopean loikan, tässä vaiheessa mä olen normaalisti jäänyt tuijottelemaan seiniä hiljaa.
”Millaisia opettajia tässä koulussa oikein on?” Mika katsoo mua kohottaen kulmiaan, mutta alkaa sitten luojan kiitos selostaa karmivasta ruotsinopettajasta. Hymyilen sisäänpäin itselleni kuuntelematta kunnolla, ehken mä onnistunutkaan pilaamaan kaikkea heti alkuun.

Marraskuu 2004

Mika
Humala aiheuttaa aivoihin kelluvan ja sumean tunteen. Mun taloudellisen viinapään ansiosta jo kolme siideriä ovat riittäneet saamaan mun pään kiitettävään kuntoon. Joonas virnistelee mun vieressä, se on juonut enemmän mutta vaikuttaa silti ihan täysjärkiseltä.

Ympärillä pyörii ihmisiä ja musiikkia ja tuntuu, että ovikello soi koko ajan sitä mukaa kun ilta etenee. Essi täyttää 16 vuotta ja sen vanhemmat olivat lupautuneet pysymään tämän illan poissa, joten tyttö oli pistänyt isolleen ja kutsunut kaikki tutun tuttunsakin juhlimaan.

Tähän mennessä mä olen jutellut meidän luokkalaisten kanssa, juonut ne säälittävät kolme siideriä ja kuunnellut musiikkia kaikessa rauhassa. Sitten kesken mun, Joonaksen ja Tiian huipputärkeän leffakeskustelun joku saa omasta mielestään loistavan idean ja alkaa organisoida pullonpyöritysrinkiä.

Joonas
”Ei Matrix oikeasti ole niin hyvä leffa, uskokaa nyt.”
”Harhaoppinen. Sitä paitsi, Keanu Reeves on hot.”
”No ehkä mä olen vähän jäävi sanomaan onko joku jätkä hot vai ei, vai mitä Joonas?”
Mä nyökkään ja mumisen jotain, mä en ole nähnyt Matrixia mistä Mika ja Tiia keskustelevat parhaillaan. Mä en tykkää toiminta- tai sci-fileffoista, fantasia ja kauhu ovat enemmän mun juttuja.

Mulla on hassu olo kuin koko talo pyörisi hitaasti ympyrää, ehkä mä olen juonut vähän liikaa. Mika nauraa jollekin, sen pitkähköt ruskeat hiukset ovat auki ja vähän sekaisin. Sillä on päällä tummanvihreä lyhythihainen paita ja vaaleansiniset farkut, ja mä mietin jälleen kerran, miksen mä ole koskaan oppinut valitsemaan omia vaatteitani niin, että ne sopisivat mulle muutenkin kuin kokonsa puolesta.

”Joonas? Maa kutsuu, vai sammuitko sä pystyyn?”
Mikan ruskeat silmät pällistelevät yhtäkkiä mun edessä ja mä säpsähdän. Samalla kun mä tajuan tuijottaneeni Mikaa lasittunein silmin varmaan pari minuuttia, se ehdottaa jotain pullonpyörityksestä. Mä punastun.

”Mmitä? Missä, nytkö?”
”Eikun eilen. Tuletko sä vai et?” Mika hymähtää ja sitten ne Tiian kanssa kiskoo mut pystyyn vastausta odottamatta ja raahaa mukaansa rinkiin, jossa näyttää olevan vajaa puolet juhlijoista.

Mä en tykkää pullonpyörityksestä, etenkään humalassa. Kieli löystyy alkoholin takia ja pelkään aina, että alan hölöttää liikaa. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Mika
Ensimmäiset totuudet ja tehtävät ovat helppoja, joku joutuu soittamaan pilapuhelun mummolleen ja toinen kertomaan pahimman mokansa. Parinkymmenen minuutin ja joidenkin siideripullojen jälkeen etenkin tytöt innostuvat ja alkavat kysellä suhteista ja ihastuksista. Muhun ei ole osunut vielä kertaakaan, mutta Tiia on joutunut jo tanssimaan Macarenaa ja kertomaan kännisäätöjensä lukumäärän.

Juuri kun mä avaan neljännen siideripullon, pullo kierähtää muhun ja kaikkien odottava katse sen perässä. Mä virnistän ja valitsen totuuden, istuminen on liian mukavaa jotta jaksaisin nousta tekemään mitään tehtäviä.

Pyörittäjä, Valtteri, nauraa ja kysyy, olenko mä koskaan katsonut homopornoa. Mä avaan suuni, ja silloin kirottu puna ilmestyy mun poskille. Kaikki huomaavat sen, totta kai, ja alkavat nauraa kuollakseen.

”Voi Mika, että semmoinen mies sä sitten olet”, Valtteri hekottaa, eikä kukaan tunnu piittaavan mun selityksestä, että koko juttu oli itse asiassa vahinko. Mun oli tarkoitus ladata yksi elokuva, mutta ilmeisesti latausohjelmassa oli jokin vika. Yhtäkkiä mä vain huomasin, että ruudulla pyöri kaksi alastonta miestä tekemässä ties mitä. Sitä, miksi mä sitten jäin katsomaan kyseistä pätkää, mä en itsekään tiedä. Jonkinlaista uteliaisuutta, mä ajattelin jälkikäteen.

Joonaskin kyselee virnuillen että minkäs laatuista pornoa mä oikein olin katsellut, mä muksautan sitä käsivarteen ja yritän tahdonvoimalla saada punan katoamaan naamaltani.

Onneksi kaikki tuntuvat unohtavan koko jutun kun Valtteri itse joutuu seuraavaksi esittämään korviaraastavan tulkinnan jostakin biisistä. Mä jään vielä hetkeksi rypemään omaan nolouteeni, kunnes Joonas tökkää mua kylkeen ja kuiskaa:
”Älä nyt jaksa murjottaa, leikkiähän tää vaan on. Eikä siinä oo mitään pahaa, sitä paitsi.” Mä näen, että se on tosiaan juonut vähän enemmän kuin mä, mutten siltikään voi estää itseäni leikkimästä taas hetken verran tomaattia. Luulevatkohan kaikki nyt, että mä olen homo? Hemmetin hienoa.

Joonas
Pullo ei onneksi päätä osua muhun kertaakaan, joten mä saan keksittyä naureskelemaan muille. Mikakin saa olla rauhassa, joten me puretaan energiaamme siihen, että autetaan muita keksimään totuuksia ja tehtäviä (mahdollisimman viihdyttäviä sellaisia) uhreille aina tilaisuuden tullen.

Mulla on kivaa, tällaista sosiaalista elämää mä olen kaivannut jo monta vuotta. Ennen, vanhassa koulussa siis, mä olin aina se, jota ei koskaan kutsuttu mukaan, joten alkuun täällä uudessa paikassa mä olin vähän hukassa. Mutta näemmä ihminen oppii vaikka mitä kun mahdollisuus tulee.

”Mika, oletko sä koskaan katsonut homopornoa?”
Ajatuksistani havahtuessa mä meinaan tukehtua juomaani ja kun mä viimein saan henkeni taas kulkemaan, mä huomaan Mikan punastuvan rajusti. Se näprää siideripullon etikettiä ja koko joukko purskahtaa nauruun ja alkaa kiusoitella sitä. Mua huvittaa suuresti kanssa sen reaktio.

”Noo, minkäslaisia videoita sitä on tullut katseltua?” Mä virnistän Mikalle ja se huitaisee mua nolona. Vasta silloin mä tajuan oikeasti, että sitä oikeasti vaivaa tämä juttu. Sen ilme on vähän tuskainen, mutta normaalia noloutta vastaan sotii sen katse. Mikan silmät räpsyvät harvakseltaan, kuin se miettisi ankarasti ja samalla se pureskelee huultaan.

Mä voisin lyödä parista sormestani vetoa, että kaikki porukat pojat ovat jossain vaiheessa teini-ikäänsä katsoneet homopornoa, ilman sen kummempia tunnontuskia. Joten miksi Mika, joka on kyllä ihan normaali, ottaa sen sitten noin raskaasti?

Mä hämmennyn, mutten hetken hakemisenkaan jälkeen löydä mitään sanoja. Mä syytän siitä humalatilaani ja pullonpyörityksen jatkuessa (Valtteri laulamassa sataprosenttisesti nuotin vierestä My heart will go on:ia tulee vainoamaan mua painajaisissa ajasta iäisyyteen) mä nojaudun Mikan puoleen, joka tuijottaa edelleen lattiaan, ja kuiskaan:
”Älä nyt jaksa murjottaa, leikkiähän tää vaan on. Eikä siinä oo mitään pahaa, sitä paitsi.”
Mun vaan tekee mieli sanoa se viimeinen lause, ei mulla ole mitään sitä vastaan jos joku nyt sattuukin olemaan homo tai bi. Mikan posket punehtuvat taas ja hetken hiljaisuuden jälkeen se mumisee, ettei se ole mitenkään semmoinen ihminen.

Mä päätän jättää aiheen sikseen, se on yleensäkin aika arka useimmille ihmisille.

***
Muutaman tunnin kuluttua bileet on muuttuneet perinteiksi ”tanssitaan hitaita ja kähmitään sohvalla jos on joku kähmittävä” – tyyppiseksi menoksi. Mä juttelen tyhjänpäiväisyyksiä jonkun tuntemattoman tytön kanssa, kaikki tuntuu olevan kuin pysyvästi hidastetulle käännettyä. Mä näen, miten tytön huulet liikkuvat kun se puhuu, mutta kaikki tuntuu tapahtuvan kamalan hitaasti.

Kyllä, mun humalatila on huomattavasti tukevampi kuin aiemmin. Ei, mä en kumminkaan örvellä. Mä en vaan harrasta känniääliöintiä, se on ehkä typerimpiä juttuja mitä voi tehdä. Enkä mä toisaalta usko asioiden katumiseenkaan.

Jossain vaiheessa tyttö on kadonnut ja mut valtaa orpo olo. Mika tanssii Tiian kanssa, Valtteri on saanut iskettyä jonkun Essin kaukaisen pikkuserkun kaverin tai vastaavan ja keskittyy parhaillaan pureskelemaan sen kaulaa, ja kaikki muut tutut ovat myös löytäneet seuraa.

Tässä sitä taas ollaan, mä ajattelen. Ehkä mut on vaan tuomittu olemaan hylkiö. Itsesäälintapainen valtaa mut. Yleensä tässä kohtaa bileitä mä olen etsinyt jotain liian vahvaa ja juonut tajun kankaalle, mutta nyt mä en jostain syystä pysty. Sen sijaan mä suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan musiikkia, joka velloo mun ympärillä muodottomana massana.

Mä luulen nukahtaneeni, sillä jossain vaiheessa mä havahdun siihen, miten Mika lysähtää sohvalle. Sekin on enemmän humalassa ja lisäksi ilme sen kasvoilla on jotenkin ahdistunut.

”No Mika, mihin sä Tiian jätit?”
Mika ei vastaa, se vaan tuijottaa eteensä ja huojuu vähän paikallaan. Olohuoneessa on lähes pimeää ja ilmassa on tuttu tunkkainen tupakansavun ja alkoholin haju.
”Totuus vai tehtävä?”

A/N: Jos luit tänne asti, jätähän merkki olemassaolostasi.

[Nici]

Jätetään nyt sitten jokin merkki, kun kerran käsketään... ; )

Ensimmäiseksi sanon, että tämä on mielenkiintoinen ja että minun tekisi vain koko ajan mieli lukea lisää ja lisää ja lisää ja lisää.
En osaa kommentoida mitään järkevää - en ole ikinä osannut sitä jaloa taitoa. : D  Pakko kyllä sen verran valaista, että minulla meni tuossa yhdessä vaiheessa ainakin pojat sekaisin. En sitten tiedä johtuuko se silmistäni vai siitä, että kyseinen kohta oli jotenkin epäselvä minun yksinkertaisille aivoilleni. Ei, kyllä silmät taisivat tehdä tepposensa.
Aijoo! Ficissä oli jopa minun nimeni. Jei. Olen otettu! ^.^

Eli siis jatkoa kuitenkin kaipailisin, kun kerran alussa kerroit kirjoittaneesi tähän kolme osaa? : )
Lukisin kernaasti lisää. Jotenkin sellainen fiilis, että löysin pitkästä aikaa jotain mehevää ja hyvin muhinutta!
Äläkä ota tuota edellistä loukkauksena, en tiedä itsekään mitä tarkoitin sillä, mutta noh. ; D
Kiitoksia kovasti tästä. : )


Nici

[Kevytmelankolia]

Nici: Oi ihanaa, ensimmäinen kommentti! Kiitos<3 Hehe joo, osia on kolme, mutta kun tämä ensimmäinenkin on pituudeltaan jonkun 51 sivua wordilla niin postaan lyhyissä pätkissä. Ja noh, muhineesta vielä, työn alla tämä on tosiaan ollut reippaasti yli vuoden, eli siitä voi vetää omat johtopäätöksensä.

[Kevytmelankolia]

A/N: Tässä jatkoa Ensilumi-novellille. Loppupään uimahallin kohtaus oli yksi tapahtuma joka lähti viemään tarinaa omille teilleen.

Mika
Musiikki imaisee mukaansa helposti, ja pimeässä on helpompaa olla. Mua vaivaa edelleen se koko pullonpyöritysepisodi. Mun kädet Tiian selässä, kun me tanssitaan, tuntuu vääriltä ja mulla on outo olo, kuin koko todellisuus olisi tärähtänyt ja laskeutunut sitten vähän vinoon. Kaikkein typerintä on, ettei kukaan muu enää edes muista koko juttua. Vain mun mieli jäi junnaamaan paikalleen, ja nyt tämä typerä olo pilaa koko illan.

”Totuus vai tehtävä?” mä kysäisen Joonakselta ohimennen. Se kääntää katseensa muhun ja näyttää hämmentyneeltä. Hetken hiljaisuuden jälkeen se mumisee ”totuus” ja nojaa päätään käteensä. Mä en oikein tiedä miten jatkaa, ja alkoholin kiertäessä suonissa ei ole kovin helppoa keksiä mitään nopeasti.

”No.. Kenen tytön kanssa sä tahtoisit tanssia jos saisit valita ihan kenet tahansa?”
Joonas kallistaa päätään ja näyttää miettivän. Mä yritän tahdonvoimalla pakottaa päätäni selviämään edes vähän, ilman mainittavia tuloksia.

”Ei mua huvita tanssia niistä kenenkään kanssa”, Joonas sanoo lopulta hiljaa. Mä jään katsomaan sen sormia, jotka näpräävät sohvatyynyn kulmaa, mua häiritsee Joonaksen apeahko äänensävy.
”Pidätkö sä sitten jostain, joka ei ole täällä?” Mä en kykene kiertelemään humalassa, ehkä alkoholi on hyväksi edes siinä, ettei turhasta hienotunteisuudesta jaksa välittää.

Joonas pudistaa päätään hitaasti. Mä rypistän kulmiani. Yhtäkkiä Joonas vetää jalkansa vasten rintaansa ja kietoo kätensä niiden ympärille. Sen ilme on kamalan surullinen kun se nojaa päänsä polviin.
”Onko kaikki okei?” Mä tiedän, ettei ole. Vaikka mä olen humalassa, niin ei se tarkoita että mä olisin sokea. Joonas kumminkin nyökkää. Mä kosketan sen kättä varovasti.
”Hei, mitä se onkaan, niin kyllä se selviää.”

Joonaksen iho tuntuu viileältä vaikka huoneessa on kuuma, mä tajuan että mun käsi on edelleen sen käden päällä. Voi paska. Illalla aiemmin vallinnut ahdistus meinaa tehdä comebackin, muttei ihan saa tilaisuutta. Joonas nimittäin tarttuu mun käteen. Se puristaa vähän mun sormia omiensa lomassa, mun ajatus meinaa harhailla taas.

Siinä kuluu muutama hetki, sohvalla käsi kädessä, sitten mun hengitys karkaa liian nopeaksi. Mä en ole tottunut, jos ihan totta puhun niin, tämä on eka kerta kun edes pidän ketään kädestä. Mutta Joonas on poika ja vain kaveri. Mä yritän keskittyä hengittämään normaalisti, mutta mun näkökenttä alkaa sumeta ja kädet vapista.

Mä havahdun sohvalta. Mun otsalla on viileä käsi, mun silmät tapaa hämärässä Joonaksen silmät. Se hymyilee vähän.
”Ehkä sun on parempi olla juomatta enempää.”

Todellakin. Mä suunnittelen parhaillaan absolutismia, sillä huono olo tekee tulojaan.


Joulukuu 2004

Mika
Mä jaksan yrittää ratkoa kemian tehtävää vielä viisi minuuttia ja annan sitten periksi. Mä en ole koskaan osannut kemiaa, kaavat ja vastaavat ulkoa opittavat asiat ei vain uppoa mun paksuun kallooni, se on sama homma kuin fysiikankin kanssa. Matematiikka onneksi vielä menee, muuten koulu voisi olla paljon epämiellyttävämpää kuin mitä se on.
Mä venyttelen niskojani ja huokaan syvään, sängyllä kirjaa lukeva Joonas havahtuu.

”Joko tuli valmista?”
”Voiko niistä muka tulla, mun taidoilla?” mä tuhahdan ja virnistän väsyneesti. Joonas nauraa ja lähtee edellä eteiseen, meidän on tarkoitus mennä luistelemaan. Mä luon viimeisen epätoivoisen katseen kemian läksyihin, mielessä kummittelee toinen viitonen kokeista, mutta lopulta kiusaus raikkaasta ulkoilmasta kasvaa liian suureksi ja mä kaivan vanhat hokkarini komerosta ja suuntaan kanssa pukemaan ulkovaatteita.

Ulkoilma on kirkasta ja kylmää, alkuun ilma pistelee nenää ja pakkanen laittaa sormet palelemaan. Me kävellään kohti luistinrataa pimeää metsäpolkua pitkin, jutellen siitä kirjasta jota Joonas on lukemassa. Taru Sormusten Herrasta, ehkä kaikkien aikojen paras lukukokemus mikä mulla on ollut. Joonaskin tykkää siitä, se itse tuo mun mieleeni hobitit pörröisine hiuksineen ja vihreine silmineen, vaikka onkin vähän pidempi kuin mä. Se puhuu innoissaan jostain taistelusta kirjassa, miten ne on kuvattu paljon paremmin kuin leffoissa sen mielestä, mä yritän puolustella elokuviakin, mä tykkäsin niistä kaikista kolmesta tosi paljon. Joonas nauraa ja sanoo mua harhaoppiseksi, mä heitän sitä lumipallolla.

Luistelemassa on vain muutama pikkunapero meidän lisäksi, mikä on ihan hyvä. Mä nimittäin onnistun kaatumaan heti kun pääsen jäälle. Enkä edes tyylikkäästi kyljelleni sirklatessa, vaan takamukselleni heti kun pääsen penkiltä ylös. Mun ego kärsii kovan kolauksen, ja Joonas kehtaa vielä nauraa, samalla kun luistelee auttamaan mua. Se ei edes horju, vaikka omien sanojensa mukaan ei ole luistellut moneen vuoteen.

Kun herra luonnonlahjakkuus ojentaa kätensä auttaakseen mut ylös, mä nykäisen senkin kumoon. Joonas kaatuu mun päälle ja repeää jotenkin hysteerisen kuuloiseen nauruun. Mä kömmin posket hehkuen omin voimin pystyyn, samoin Joonas.

Hetken päästä munkin luistelu alkaa sujua vähän tyylikkäämmin, mutta Joonas on yhä parempi. Se menee ihan miten tahtoo jäällä, enkä mä aina edes pysy perässä. Ja kun mä kysyn, miten se osaa, se vain nauraa iloisesti ja kohauttaa olkiaan, ei se kuulemma ole koskaan pahemmin luistellut tai mitään treenannut.

Aina välillä mä jään katsomaan Joonaksen ilmeitä ja eleitä, ylipäätään sen tapaa vain olla oma itsensä. Se on hassu ihminen, se tuntuu elävän hetkessä sellaisella taidolla mikä kaikilta muilta puuttuu. Lisäksi se tuntee aina vahvasti, vaikka yrittääkin peittää sen. Kun joku nauraa sille se nolostuu, mutta nauraa silti mukana. Kun joku tölväisee ilkeästi, se on kuin ei olisikaan, vaikka mä näen, että se ottaa sen raskaasti. Jotta oikeasti saisi tietää mitä se ajattelee, on osattava lukea kaikkia sen pieniä eleitä ja ilmeitä.
Joonas on vähän niin kuin Peter Pan, se ei kai koskaan kasva aikuiseksi niin kuin me muut.


Helmikuu 2005

Joonas
Veden alla kaikki on paljon helpompaa. Mä sukellan niin pitkään kuin pystyn ja nousen sitten vain nopeasti vetämään lisää happea keuhkoihin. Muut meidän luokan pojat uivat kanssa matkaa, mutta ne lähinnä yrittää hukuttaa toisiaan tai sitten uida mahdollisimman nopeasti että pääsisivät kotiin.

Mä olen aina tykännyt vedestä, uimaan mä opin neljävuotiaana. Ei uiminen itsessään ole niin ihmeellistä, mutta vedenalainen maailma on. Mua on aina kiehtonut se, miten valo taittuu veteen ja miten vaimeina äänetkin kuuluvat siellä. Kun mä olin vielä ihan pieni, mä vietin kaikki kesäpäivät snorklaamalla meidän kodin lähellä olevassa lammessa. Veden alla kukaan ei näe mua selkeästi, siellä mä olen turvassa.

Mä nousen taas pintaan altaan toisessa päässä. Uimahallin vesi on kirkkaampaa kuin järvessä, ja uimalasien ansiosta täällä pystyy näkemään altaan toiseen päähän asti veden alla. Lähes kaikki muut on siellä, matalassa päässä, ja vänisevät opettajalle että eikö voisi jo lähteä pois, vain muutama jatkaa uimistaan vielä. Mä näen Mikan altaan puolessa välissä, se ui kohti syvää päätä kaikessa rauhassa, ja mun kasvoille leviää pieni hymy.

Mika on paras ystävä joka mulla on koskaan ollut. Ja itse asiassa ainoa, jota mä olen koskaan voinut oikeasti kutsua ystäväksi. Välillä mulle tosin tulee hiukka paha olo, koska mä salaan aina kaikilta niin paljon asioita, mutta sen kanssa on pakko ollut oppia elämään. Sitä paitsi, elämä täällä uudella paikkakunnalla on nautittavan tavallista, kukaan ei tunne mua entuudestaan, joten saan olla suhteellisen rauhassa. Mä viihdyn täällä paremmin kuin missään muualla tähän mennessä.

Opettaja pitää päänsä, ja kaikkien on uitava se kilometri mikä oli alun perinkin tarkoitus. Mä uin tarkoituksella vähän hitaammin kuin toiset, jotta saan olla rauhassa. Eivät ne kiusaa, mutta aina ei vain jaksa niiden riehumista. Mä sahaan allasta edestakaisin kaikessa rauhassa ja hitaasti matka kertyy. Yhdellä kerralla mä kohtaan Mikan katseen veden alla ja virnistän sille. Se irvistää takaisin ja jatkaa matkaa, sillä on viimeinen viisikymmentä metriä menossa.

Muut lähtevät altaasta yksitellen, kunnes mä olen yksin vedessä. Mulla on jäljellä vielä sata metriä, ja opettaja häipyy muiden mukana kohti pesuhuonetta. Mä en ole ihan varma onko se edes koskaan huomannut mua tunneillaan, mutten jaksa välittää. Mä jään altaaseen itsekseni, miettimään.
Lopulta mä pysähdyn syvään päähän ja poljen vettä, purren samalla huultani.
Miksi?
Miksi ei?
Ei niin voi tehdä.

Lopulta mä vedän henkeä ja sukellan niin pitkään kuin mahdollista, yrittäen unohtaa kaiken muun. Vesi sekoittaa äänet, valo muuttuu kauniiksi. Kun keuhkoja alkaa viimein polttaa kivuliaasti, mä nousen pintaan, takaisin uimahallin kloorinhajuiseen todellisuuteen.

Mä en ole koskaan ollut hyvä unohtamaan tai teeskentelemään.

Mika
Muut pojat riehuvat kuin apinalauma suihkutiloissa ja opettaja yrittää hillitä niitä, turhaan. Mä en jaksa mennä saunaan, joten lähden suunnistamaan ovelle josta pääsee pukuhuoneeseen. Muut käy jotain improvisoitua sotaa suihkuilla, ja mä yritän väistellä niiden tulitusta ja samalla tähyillä Joonasta. Meidän oli tarkoitus mennä sen luokse tänään koulun jälkeen. Hetken päästä mä totean, että se on vielä varmaan altaassa, ja keskityn vain pääsemään kastumatta enää uudelleen pukuhuoneeseen. Mä onnistun – melkein. Juuri kun mä olen sulkemassa ovea joku neropatti ruiskuttaa suihkulla vettä suoraan mun naamalle ja räkättää sitten kuin se olisi ollut maailmanluokan vitsi. Mä kiroan puoliääneen ja paiskaan oven kiinni.

Tummanruskeat hiukset pörrössä ja kosteina mä puen päälleni yhdessä monista kaappiväliköistä. Juuri kun mä olen kiskomassa t-paitaa pääni yli muutkin pojat ilmaantuvat kaapeilleen. Mä tarkistan kännykän ja huomaan, että yhteen tulleeseen viestiin pitäisi vastata heti, se koskee jotain tilaustyötä. Niinpä mä istun penkille näpyttelemään vastausta kunnes sormet puutuvat. Siinä ajassa muut ehtivät pukea vaatteet päällensä ja jättää kuulematta liikunnanopettajan torumiset huonosta käytöksestä. Mäkään en jaksa kuunnella, samat saarnat Ahonen pitää jokaisen liikunnan ja terveystiedon tunnin jälkeen.

Vihdoin ja viimein suihkutilojen ovi käy taas, ja mä tunnistan Joonaksen hajamielisen viheltelyn. Mä alan just etsiä sukkiani kaapin pohjalta, kun Joonas löytää viimein tiensä oikean kaapin luo. Loput pojista on lähdössä, ne tunkevat pipoja päähänsä ja irrottavat avaimia kaappienovista.

”Hei kirppu, miten sä noin kauan siellä altaassa viihdyit?” Valtteri kysäisee Joonakselta ohimennen, samalla kun lyö kaappinsa oven kiinni lähteäkseen. Joonas vain kohauttaa olkapäitään ja vetää toista suupieltään ylöspäin, niin että sen ilme on melkein hymy, muttei ihan.

Joonas avaa metallisen oven ja kuivaa vaaleita kiharia hiuksiaan, jotka näyttää aina siltä kuin ne eivät aivan osaisi päättää mihin suuntaan lähtisivät kasvamaan, mä istun penkille setvimään umpisolmussa olevia kengännauhoja. Joonas viheltelee yhä, nyt hiljempaa ja hitaammin, sävelmä on epämääräisesti tuttu, mutten saa päähäni sen nimeä tai esittäjää. Ainut, mikä kelluu muistissa, on epämääräisen surullinen tunnelma, ehkä se biisi oli jotenkin apea.

Kun sävelmä loppuu, mä kysäisen jotain läksyistä. Me jutellaan jotain satunnaista hetken verran, kunnes Joonas vajoaa hiljaisuuteen ja jää tuijottamaan seinällä olevaa peiliä. Mä en ylläty, se tekee sitä aina välillä, unohtuu katselemaan tyhjyyteen pitkäksikin aikaa kerrallaan. Ensimmäisinä kertoina mä ihmettelin että mikä sille oikein tuli, mutta lopulta en enää jaksanut kysellä samoja juttuja uudelleen ja uudelleen (saamatta vastausta), vaan odotan aina kaikessa rauhassa että Joonas alkaa itse taas puhua normaalisti.

Joonas
Milloin mennään sen rajan yli jolta ei enää palata? Ja miksi sieltä ei voi palata, mikä ääneenlausumaton sääntö sekin on?
Ja silti, vaikka mä miten kyselen.. Kyllä mä tiedän, miksi niin on.

Mulla on olo, että mä hukun ja tukehdun, kaikki menee taas pieleen, niin kuin aina ennenkin.

Mika
”Tiesitkö sä, että liikunnanopettajalla on poikaystävä?”
Mun kenkää poimimassa olleet kädet pysähtyvät kesken liikkeen. Hitaasti mä suoristaudun ja katson Joonasta, joka katsoo yhä peiliä seinällä. Hetken aikaa mä vain katson sitä, sen otsaa, joka on vähän kurtussa ja silmiä, jotka kiertää laiskaa ympyrää, kartoittavat peilin liukasta pintaa.

”En tiennyt” Mun ääni on vakaa mutta tuntuu hetken ilmassa harhailtuaan hukkuvan lattian muovimattoon. Sellaiseen räikeänsiniseen, joka tuntuu paljaisiin jalkoihin kovalta ja möykkyiseltä.

Ei mulla mitään homoja vastaan ole, luulisin. Mä en.. Vain osaa suhtautua niihin. Sinällään mä olen kai jopa utelias. Voiko ihminen muka oikeasti rakastaa samaa sukupuolta olevaa? Mun poskia kuumottaa, on epämääräisen noloa ajatella tällaisia asioita, tuntuu kuin ylittäisi jonkin yleisesti hyväksytyn rajan niitä pohtimalla. Eikä tässä maailmassa saa olla erilainen jos tahtoo elää normaalia elämää.

”Mä näin ne, kun olin toissapäivänä illalla käymässä kaupungilla. Ne tulivat baarista ulos.”
”No.. Mutta eihän toi vielä todista mitään..?”
Joonaksen pää käännähtää mua kohti, terävänvihreät silmät tutkivat mun kasvoja, ja mä ymmärrän sanoneeni jotain vähemmän älykästä.

”Ne kulkivat käsi kädessä. Ja kyllä mä tunnistan rakastuneen ihmisen kun sellainen kävelee vastaan..” Joonas puhuu hiljaa, mutta sanat tuntuvat jäävän kaikumaan ilmaan eivätkä häviävän niin kuin mun omani hetkeä aiemmin. Mä lasken katseeni takaisin kenkiin lattialla. Ne näyttävät ihan samoilta kuin ennen kuin, mutta mä en saa päähäni mitä ne tekevät juuri siinä lattialla.

Olinko mä poimimassa niitä? Miksi me keskustellaan tästä asiasta? Ovatko nuo edes minun kengät?

Joonas
Mun kurkku on kuiva. Mä voisin juoda uima-altaallisen vettä, eivätkä sanat siltikään tulisi yhtään helpommin.

Mä muistan, miten vanhassa koulussa elämä meni siihen pisteeseen, että mua hakattiin lähes joka päivä, siis jos ne saivat mut kiinni. Mä pelkäsin koko ajan ja kaikkea. Lopulta mä päädyin sinne, mihin päästään sairaat ihmiset laitetaan. Kukaan ei hyväksynyt mua, kaikkein vähiten mä itse.

Mä vain istuin kaiket päivät siellä tuijottaen seinää, kunnes se kaikki vaan naksahti pois paikoiltaan. Kukaan ei kuullut kun mä huusin huoneessani, mutta toisaalta radio oli niin kovalla että ikkunat helisivät. Ja sitten mä otin kaikkea, mitä löysin. Ja ne menivät ja huomasivat liian aikaisin. Mä luulin että ne tahtoivat vain päästä musta eroon, mikseivät ne antaneet mun mennä silloin kun mä olisin tehnyt sen vapaaehtoisesti? Eikä tästä kaikesta tullut loppua. Tahdonko mä todellakin takaisin siihen?
Toisaalta, en mä jaksa enää olla muutenkaan.

Mä yritän kovasti niellä, mutta kurkku on yhä liian kuiva.
”Mä olen miettinyt.. Että.. Mä olen ehkä silleen niinkun.. Kiinnostunut kanssa pojista.”
Mun ääni on heikon ja hölmön kuuloinen, se vaimenee loppua kohden ja katoaa, mun käsivarret ovat kananlihalla, kädet tärisevät. Mikan tumma katse on taas mun kasvoilla, mun silmät tuijottavat sitkeästi peiliin, kunnes pakotan itseni kääntymään ja kohtaamaan Mikan katseen. Mua pelottaa.

Normaalisti mä olen tässä vaiheessa kohdannut vihaa, pelkoa tai ivaa. Niihin kaikkiin mä osaan suhtautua, lähteä vain hiljaa pois, yrittää olla välittämättä. Niellä ja kadottaa kaikki tunteet.

Mutta Mika vain tuijottaa, ilmeettömänä.

Mika
Mitä mä voin sanoa?
Mä tahdon vain elää rauhassa normaalia elämää, olla yhä ystävä Joonaksen kanssa. Mutta mä en osaa suhtautua koskaan oikealla tavalla yllättäviin uutisiin. Mulle pitäisi aina antaa mahdollisuus ottaa aikalisä, aikaa miettiä ja harkita sanojani. Mun mahassa kouraisee, mä yritän hiljentää sen ja muut tuntemukset jotta voisin ajatella, turhaan.

Joonas odottaa mun sanovan jotain. Se pelkää, mä näen sen. Mun tekisi mieli sanoa sille, jotain, kertoa että se on ihan okei. Kai. Mutta oikeiden sanojen sanomisen sijaan mä vain tuijotan sitä tyhmänä. Sydän takoo hitaasti, mä tunnen sykkeen silmieni takana. Mahassa kiertää kumma olo ja tuntuu kuin jokin olisi äskettäin hypännyt ja laskeutunut sitten väärälle paikalle.

”Kyllä mä ymmärrän jos sä et.. Tahdo olla mun kanssa tekemisissä enää.” Joonaksen ääni on hiljainen, siitä kuultaa yhä pieni toivo, mutta enimmäkseen jo yritys peittää pettymys. Mun kurkussa jokin pistelee kun mä yritän löytää sanoja.

”En mä- siis, mulle se on ihan sama. Ei mua haittaa..” Mun kömpelöt sanat kompastelevat toisiinsa ja ääni on hengästynyt, mutta Joonas hymyilee pienesti. Mä lähes huokaan helpotuksesta, ehkä me voidaan vielä päästä normaaliin elämään.

Mun olo helpottuu jo, kunnes Joonas yhtäkkiä jatkaa puhumista. Nyt sen kasvoilla on tiukka ilme, joka kertoo, että se pakottaa itsensä pusertamaan sanat ulos lähes väkisin. Mun mahassa jokin kiristyy kiristymistään, jostain syystä mua pelottaa mitä se aikoo sanoa.

”Mä en aikonut koskaan sanonut tätä, mutta.. Viimeksi kun mä yritin teeskennellä, mä päädyin suljetulle osastolle..” Mun aivot rekisteröi sanat hitaasti, syvällä sisällä se jokin kiristyy yhä.
”Mä.. En aikonut enää koskaan ihastua. Mutta.. Anteeksi, mä kai pidän susta liikaa.”, Joonaksen ääni särähtää viimeisen sanan kohdalla.

Mun sisin kiristyy liikaa, ja napsahtaa lopulta poikki. Kuin unessa mun on otettava seinästä tukea, mä nojaan selkäni kylmään valkoiseen tiiliseinään, yrittäen pitää kohinan päästäni poissa.
Näenköhän mä unta? Ymmärsinkö mä nyt oikein?

Silmissä sumenee ja selkenee vuoronperään. Mä en tiedä onko tämä kaikki totta, heräänkö mä kohta. Vai tahdonko mä edes herätä? Ja miksi mä reagoin näin voimakkaasti? Mä yritän tolkuttaa itselleni, ettei mikään tällainen ole maailmanloppu. Kaikki on niin kovin epäselvää, mun kädet tärisevät.

Jostain kaukaa kuuluu Joonaksen ääni, se kysyy onko mulla kaikki hyvin.

Vihreät silmät, ihan mun omien silmien tasalla, vaikka Joonas on vähän pidempi kuin mä.
Joonas pitää mua pystyssä, tukee kun mun jalat meinasivat äsken pettää. Mä haistan sen shampoon, erotan jokaisen mikroilmeenkin sen kasvoilla. Aika on niin kovin hidas ja kummallisen vääristynyt, mua pyörryttää yhä.

”Sulla on kauniit silmät," Joonas kuiskaa, sen omissa vihreissä silmissä on tutkimaton katse.
Ennen kuin mä ehdin edes ymmärtää mitään, mun aivot lakkaavat toimimasta. Mä tunnen Joonaksen huulet mun omillani, enkä pysty liikkumaan mihinkään. Mä olen halvaantunut.

Stadionillinen ihmisiä puhkeaa raivoisaan huutoon mun päässä. Mä en tiedä huutavatko ne vihasta, ilosta vaiko kauhusta, mutta kaikki järkevä ajattelu katoaa äänen mukana. Ikuisuuden ajan Joonas on siinä lähellä, toinen käsi mun niskassa ja toinen hartialla, kunnes kauhistunut ymmärrys valtaa vihreät silmät.

”Ei-! Mä en, en.. Anteeksi!” Tuttu ääni pyytää anteeksi mulle epäselvää asiaa, ja Joonas harppoo pois. Hetki on ohi nopeammin kuin alkoikaan, aika ottaa multiharppauksen eteenpäin onnistumatta silti palaamaan takaisin normaaliksi. Nyt mun jalat päättävät pettää, ja mä valun lattialle istumaan.
Hiukset silmillä, maailma kaukana, mä yritän kasata itseäni. Päästäänkö tästä vielä takaisin entiseen elämään? Miksi mä toistan samoja kysymyksiä päässäni koko ajan? Voi helvetin helvetti.

Mä olen luokassa, Joonas istuu viereisessä pulpetissa. Ahonen pitää terveystiedon tuntia, se puhuu jotain seksuaalivähemmistöistä. Luokan pojat nauravat, huutelevat, homot ovat sairaita perverssejä. Tytöistä muutama yrittää hiljentää niitä, loput istuvat hiljaa. Joonas tuijottaa poissaolevana ikkunasta ulos. Mä yritän keskittyä kirjan tekstiin, jaksamatta oikein sitäkään.
Kun mä muistelen oikein tarkasti, Joonaksen silmissä oli samanlainen ilme tänään kuin siellä luokassa.

Stadionillinen ihmisiä mun päässä, kaikki huutavat. Miksei kukaan muu kuule niitä? Mä pidän päätä kasassa, yritän puristaa kauhuntunnetta ulos. Mua pelottaa, pelottaa enemmän kuin koskaan. Mistä ne äänet tulivat ja miksen mä saa niitä hiljenemään? Mä en todellakaan voi keskittyä jos ne jatkavat ulvomistaan!
Ystävä?
Vihollinen?

Mun rystyset vaalenevat mun puristaessa penkkiä, jotta pääsen ylös lattialta. Kaukana, melkein toisessa maailmassa mä näen Joonaksen hahmon, mutta sekin katoaa pian ihmisten huutoon. Kova meteli pään sisäisessä maailmassa sumentaa kaikki muut aistit, jättäen lopulta jäljelle vain merkityksetöntä huminaa.

Mä seison siinä, tuijottaen tyhjää, pakottaen kaikkia tunteita pois. Mä olen suunnattoman hämmentynyt.
Miksi mua sattuu? Enhän mä ole mitään menettänyt, kaikki palaa ennalleen, ihan varmasti.
Vai menetinkö mä jotain, jonka olemassaoloa mä en edes ennen ollut huomannut? Miksi.. Miksi se tuntui siltä kuin tuntui?

Mä kiedon kädet ympärilleni, yritän pakottaa kaiken ennalleen, mutta viimeisimmät ajatukset eivät mene pois. Kurkkua kuristaa, kädet tärisevät.

Joonas
Mä en jaksa niitä katseita, niitä puheita ja lyöntejä, ei enää koskaan. Mutta vaikka mua on elämässäni sattunut monta kertaa, kaikkein pahiten satutti kuitenkin nyt se tyhjä katse Mikan silmissä. Ei vihaa, ei mitään tunteita, vain kliininen, tyhjä tuijotus. Mä en ollut edes tunteiden arvoinen. Ja silti musta tuntuu näin kamalalta, ei tosiaankaan reilua.

Miten kaikki muut osaa käsitellä omaa mieltään ja tunteitaan? Multa se ei ole koskaan onnistunut. Mä en koskaan ole voinut estää itseäni ihastumasta vääriin ihmisiin, enkä osaa suojella itseäni silloin kun pitäisi.

Mä isken nyrkkini niin lujaa kuin pystyn kaapin oveen, kaikesta huolimatta mä vihaan itseäni kaikkein eniten. Mä tein jotain mitä ei voi antaa anteeksi, ei ainakaan poikien maailmassa jossa vallitsee tietynlaiset säännöt. Tunkeutuminen toisen alueelle on tabu, siitä joutuu henkiseen hirteen. Kipu rystysissäkään ei helpota oloa yhtään, mikään ei enää helpota, paitsi sitten kun kaikki on ohi.

Mika
Muovimatto vaimentaa mun askeleet. Mä näen Joonaksen, kaikki muu on oudon sumeaa, merkityksetöntä. Se nojaa kaapin oveen, purren huultaan ja painaen kynsiään kämmeniinsä. Mun sisällä johonkin sattuu ihan liikaa, huuto mun pään sisällä ei vaimene. Mä tajuan taas että kaikkein eniten mua pelottaa se jokin, jota mä en osaa nimetä.

Ystävä?
Vihollinen?
Vai onko sillä mitään väliä?

Mä en tiedä mitä mä teen, mihin mikäkin johtaa, miksi mikäkin tapahtuu.

Mun kädet kietoutuvat Joonaksen ympärille ja mä vedän sen mahdollisimman lähelle. Mä tarvitsen sitä, ihmisten huuto mun sisällä ei edes vaimene kun mä yritän yksin saada sen lakkaamaan. Mun kurkkua kuristaa, mä puristan silmät kiinni ja rukoilen ensimmäistä kertaa vuosiin, mä tahdon ettei kaikki ole pilalla. Että mä teen oikein, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Ensin Joonas jäykistyy, mä aistin sen pelon kylmänä ihona ja pienenä tärinänä. Vähän ajan päästä mä tunnen epäröivän käden mun poskella, sitten koko sen ruumis rentoutuu vähän. Stadionin möykkä ei vieläkään lopu, kurkussa on tunne kuin joku älypää olisi sullonut sinne kaktuksen.

Ja, no niin, ehkä se älypää olin mä itse.

Joonas
Mika on siinä lähellä. Se on niin varuillaan koko ajan, ja mä pystyn tuntemaan miten se jännittää jokaista liikahdustakin. Syyllisyys kuristaa kurkkua, mä aiheutin sille tämän pahan olon.

Mä käännyn varovasti ympäri, ilme sen naamalla on jotenkin tuskainen ja samalla varovaisen hyväksyvä. Kuin se ei enää uskaltaisi toivoa mitään, laittaa vaan kaiken mitä sillä on peliin.

Mä painan otsani sen otsaa vasten ja mumisen vielä kerran olevani pahoillani. Mika vain katsoo mua, mutta tällä kertaa mä jotenkin tiedän, etteivät sen silmät ole tunteettomat. Ehkä se on jotenkin niin tietämätön kaikesta elämästä.

Ehkä mä juuri siksi pidän siitä niin paljon ja pystyn katsomaan sitä kunnolla enkä aina lävitse. Mika kurottautuu vähän ylemmäs, se on mua muutaman sentin lyhyempi, ja painaa huulensa mun omille. Kosketus on kevyt ja viileä, mutta silti siinä on sähköä. Mä painan vähän lujempaa ja Mikan huulilta karkaa voihkaus.
Sillä hetkellä mä en jaksa välittää vaikka joku tulisikin ja näkisi kaiken.

A/N: Kommentterna = 

[Nici]

Ahh... Klikkasin itseni tähän topiciin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa 'aprillia', kun näin että tähän on tullut jatkoa. ^^
Jälleen kerran pitää vähän hehkuttaa. Poikarakkaus, ah. Tai no, homot yleensäkin (käsittää siis myös naiset). Mutta, offin jälkeen asiaan, eli öö... Hitto, että saatkin minut näin tyhjäpäiseksi. En osaa sanoa oikein mitään, vaikka sisälläni taitaa myllertää melkoinen pyörremyrsky. : ) Kummallista tosiaan. Pitää kyllä sanoa, että pidinpäs tästäkin. Odotan nyt seuraavaa osaa vielä suuremmalla innolla!
Eli jatkoa siis kinuilen jälleen. ; )
Kiitän tästäkin. ^^


Nici

[Dionysos]

Tää on ihana! Mukavan realistinen, ja tähän tarinaan uppoaa!
  Ihanat hahmot, ja mä en halua että tää tarina loppuu koskaan... 
En nyt osaa sanoa mitään järkevää!

Jatkoa odotan 

[Tala Sohalia]

Todella hienosti kuvailtu tuo paniikkinen kohtaus, jonka Mika saa. Se oli hengästyttävä. Ehkä mua tällaisissa aina ihmetyttää tuo suoraan suutelemiseen siirtyminen. Toisaalta, enhän mä ole poika, joten en tiedä onko ne tosissaan noin hanakoita heti suutelemaan, kun siltä tuntuu, vaikkei olis ees varma, että haluaako toinen. Pidin kuitenkin siitä, että tämä on pitkä eikä heti ensimmäisessä "kohtauksessa" siirrytty suoraan asiaan. Tässä on annettu aikaa hahmojen syventämiselle.

Hieman pelottaa, että kuka ne nyt sitten yllättää ja mitä sitten. Mä olen hieman sellainen pää-puskaan-tyyppi. Parasta on kun suhde pysyy salassa niin ei tarvitse käsitellä sitä miten siihen suhtaudutaan. Jostain kumman syystä en kuitenkaan lue pahemmin het-parituksia (niissä kun ei tarvitsisi pelätä mitään syrjintäkohtauksia).

Djooh. Mutta jatkoa?

[Kevytmelankolia]

Nici: Jatkoa tulee nyt, koska olen uskomattoman hyvällä tuulella aurinkoisen ilman takia. Ja kiitos jälleen kommentista!

Dionysos: Mukava kuulla, että tuntuu realistiselta. Se on ollut päätavoitteena koko kirjoittamisen ajan, luoda mahdollisimman uskottavia hahmoja (kenties välillä vaihtelevalla menestyksellä.. ) Ja joo tosiaa, jatkoa tulee nyt.

Tala Sohalia: Jatkoa tulee. Itselläni oli omalla tavallaan hauskaa sitä kohtausta kirjoittaessa, koska siihen pystyi laittamaan mukaan vähän omia kokemuksiakin. Ja no, kuten tossa sanoin aiemmin, yritin tehdä tarinasta ja hahmoista mahdollisimman realistisia. Ihminen on erehtyväinen, joten ehkä siksi joskus ryysitään pää edellä asioihin joista ei olla niin varmoja.

A/N: Tämänkertainen postaus lienee vähän tällainen "välivaihe", hengähdystauko kahden erillisen tapahtumaketjun välillä. Vähän niinkuin rikkinäisiä ja sirpaleisia näkymiä yhdestä ajanjaksosta. Nauttikaa.


Kesäkuu 2005

Mika
Peruskoulu on ohi, vihdoin. Viimeiset kuukaudet alkoivat käydä niin tuskallisiksi. Ensin koesuma toisensa perään, sitten lisää kirjoitelmia ja tutkielmia, yhteishakua ja vaikka mitä. Lisäksi alkuun mua hämmensi olla muutakin kuin kaveri entisen parhaan ystävän kanssa, mutta Joonas ymmärsi.

Stressi ihan kaiken suhteen paisui kuin pullataikina, ja sitten mä aloin yhtäkkiä saada kamalia ahdistuskohtauksia kerta toisensa jälkeen. Se oli ajoittain tosi pelottavaakin, koska tuntui, että kaikki kontrolli elämään menee. Lisäksi mä pelkäsin samalla ihan hulluna, että Joonas lähtee ja jättää mut selviämään yksin. Mä lähestulkoon lakkasin syömästä ja nukkumasta huhtikuun lopun vaiheilla.

Joonas ei jättänyt, se oli siinä vierellä koko ajan, piti kädestä kiinni ja hoki että kaikki järjestyy. Kun mä vuoronperään epäilin ja inhosin itseäni, Joonas jaksoi toistaa että se ei koskaan kykenisi inhoamaan tai vihaamaan mua.
”Mä en koskaan, ikinä voisi vihata sua. Muista se.”
Mä ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla että se välittää musta. Että sille ei ole ihan sama olinko mä syömättä tai nukkumatta.

Mä istun torin laidalla jäätelökioskin vieressä. Kesän ensimmäinen jäätelö on jotain, mistä mä suostuisi koskaan luopumaan. Se pitää aina mennä ostamaan yksin, ja sitten syödä hitaasti katsellen ihmisiä jotka kulkevat ohi. Aurinkoinen päivä on juuri sopivan kuuma jäätelön syömiseen, viime vuonna tähän aikaan satoi vettä ja oli viileämpää. Silti mä istuin tämän saman kioskin ulkopuolella, sateenvarjon alla ja ihmiset katsoi mua kummasti.

Mä kuuntelen musiikkia ja syön kylmää jäätelöä, ohi kävelee nainen tyttärensä kanssa. Tyttö on minua vuoden tai pari nuorempi ja näyttää jotenkin tyytymättömältä, sillä tämän äiti puhuu koko ajan kännykkäänsä. He katoavat väkijoukkoon toriteltan oviaukon edessä, ohi maleksii toiseen suuntaan joukko teinityttöjä. Kaikki kikattavat hermojaraastavasti ohittaessaan sen kohdan missä mä istun. Mä tuijotan sitkeästi johonkin muualle, vaikka kaksi niistä yrittää kovasti hymyillä mulle.

Jäätelön kadottua mystisesti mä lähden laahustamaan ympäri keskustaa. Vastaan tulee paljon tuttuja, jotka ovat myös juhlistamassa kesäloman ensimmäistä päivää. Mä katselen ympärilleni, etsin Joonasta paikalta jossa meidän piti tavata. Lopulta mä tunnen nopean puristuksen kädessäni ja Joonas on taas onnistunut ilmestymään mun selän taakse. Se päästää liian pian irti ja hymyilee pienesti. Me lähdetään kävelemään ja jutellaan niitä näitä. Puheenaiheella ei ole niin väliä, paljon tärkeämpää on se, mitä välittyy käsien hipaisuissa ja katseissa. Ikävää, iloa ja lupauksia, niin mä sen näen sillä hetkellä.

Iso kivi järven rannassa, sen luona me ollaan istuttu monta kertaa lumien sulettua. Tämä on meidän piilopaikka maailmalta. Joonas on puolittain mun sylissä, me vaan ollaan siinä. Mun silmät painuvat vähitellen kiinni. Mä tunnen auringonvalon kasvoilla, kuuntelen metsän ääniä ja Joonaksen hengitystä. Kaikki on oudon sumeaa ja rauhallista.

”Mua ahdistaa tämä”, Joonaksen ääni rikkoo hiljaisuuden. Mä avaan silmät ja näen että se istuu selkä vasten kiveä myös ja katsoo mua vakavana.
”Mikä?”
”No just tämä, ettei voida koskaan olla vapaasti. Että pitää aina mennä piiloon ennen kuin voi olla mitä on.”

Mä lasken katseeni ja huokaan syvään. Mä olen vihainen maailmalle, joka ei kumminkaan hyväksyisi meitä. Mä olen pienesti vihainen myös itselleni ja Joonakselle, että tässä piti käydä näin, mutta mun ykkösvihollinen on kumminkin se maailma.
Hiljaisuus venyy ja venyy, kunnes se napsahtaa poikki ja mä sanon hiljaisella äänellä:

”Jos sä tahdot että.. Me oltaisiin avoimesti yhdessä niin.. Mikäs siinä.”
Joonas näyttää melkein säikähtävän tätä ajatusta. Hetkeen kumpikaan ei taas sano mitään, kunnes Joonas pudistaa päätään ja sen poskilla on kypsyvien puolukoiden puna.

”Unohda koko juttu”. Mun sisällä jokin kiristyy, raskas paino ripustautuu muhun. Miksei me voida koskaan puhua näistä asioista? En mä voi loputtomiin vain unohtaa kaikkea.

Heinäkuu 2005

Joonas
Aurinko on lämmin ja keltainen. Mun mielentila on hyvin samaa luokkaa, siihen sekoittuu pieni onnen läikähdys syvällä sisimmässä. Mika istuu penkillä mun vieressä, käsi puristaen mun kättä, ja katselee ihmisiä hymyillen.

Meillä on tämä päivä. Se on yksin meidän, ja samalla satojen muiden päivä. Pride, kulkue. Tänään mä tahdon unohtaa kaikki ongelmat.
Me tultiin paikalle eilen, ihan varta vasten että päästäisiin tähän kaikkeen mukaan. Mikan suostutteleminen oli vienyt pari viikkoa, mutta kun se sitten innostui asiasta oikein kunnolla, se myös organisoi majoituksen tutun tuttunsa luona ja matkajärjestelyt. Kaikki jutut oli siis järjestynyt paljon paremmin kuin jos mä olisin alkanut niitä säätämään.

Mika
Omituinen tunne, mutta hyvällä tavalla. Tänä ainoana päivänä kukaan ei huutele vaikka mä ja Joonas kuljetaankin käsi kädessä. Itse asiassa päinvastoin, monet näyttävät jopa kateellisilta. Mun sisällä on onnellisen kupliva olo, lämmin päivä on pyyhkinyt kaikki huolet pois. Elämä ei tosiaan ole ollut ainakaan yhtään helpompaa kevään jälkeen, mutta mä olen päättänyt selvitä. Sisulla tai millä lie.

Välillä mulla on tunne, ettei Joonas kerro kaikkea mulle. Se ei ole esimerkiksi kertaakaan uimahalliepisodin jälkeen maininnut suljettua osastoa tai vastaavia asioita, kiertänyt vain kaikki kysymykset. Se ei juuri koskaan tahdo puhua vakavasti, enkä mä pysty pakottamaan sitä. Ja vaikka se nyt näyttääkin olevan hyvässä kunnossa, mua pelottaa että sille käy myöhemmin huonosti. Se on niin Peter Pan, mutta tämä ei ole Mikä-mikä-maa.

Kulkueessa tuntuu olevan loputtomasti ihmisiä. Osa laulaa, lähes kaikkien kasvoilla on hymy. Mun huomio kiinnittyy kahteen noin keski-ikäiseen mieheen. Ne kävelevät käsi kädessä myös, ja jotenkin mulle tulee olo, että ne ovat olleet yhdessä jo pitkään, monia vuosia. Toinen on pitkä ja hoikka, ja sillä on maantienruskeat ohuet hiukset ponihännällä, toinen on vähän lyhyempi ja tummempi iholtaan ja hiuksiltaan. Kun mä katson tarkkaan, mä näen molempien vasemmassa nimettömässä kiiltelevän sormuksen.

Mä hymyilen itsekseni, jostain syystä näky saa mut iloiseksi. En mä tiedä ollaanko mä ja Joonas aina yhdessä, mutten toisaalta toivo että tämä kaikki loppuisikaan. Kaikesta huolimatta se on mulle rakas.
 
Yhtäkkiä jostain ilmestyy iso lakana mun ja Joonaksen väliin. Siihen on kirjoitettu jotain, mutten näe mitä, sillä takaa tulevat ihmiset eivät huomaa, että se meinaa erottaa meidät toisistaan ihmismassaan. Joonaksen käsi meinaa livetä mun otteesta, kunnes se puristaa lujempaa ja yrittää vetää mua lähemmäs. Samalla, kun mä sysin julistetta pois naamaltani, Joonas pyytää takana tulijoita varomaan vähän sen saakelin pyyhkeensä kanssa. Vaikka mitään dramaattisempaa ei tapahdukaan, mun pulssi on noussut vähän normaalia nopeammaksi. Mä en tahdo eksyä ainoasta tutusta tänne vieraaseen paikkaan. Joonas nauraa koko välikohtaukselle ja mä hymyilen myös.

Loppumatkasta me kannetaan toisiamme vuoronperään reppuselässä. Kun Joonas on siinä lähellä, mulla on hyvä olo. Mä roikun sen selässä ja nauran jollekin, mutta samalla mä mietin sitä, miten helppo tämä päivä on ollut. Kun on voinut olla ihan normaalisti, ei ole tarvinnut pelätä tai miettiä liikaa.

Oli kirjassa miten onnellinen loppu hyvänsä, niin aina elämä jatkuu senkin jälkeen. Mä en ole koskaan voinut lopettaa kirjaa vain sulkemalla sitä ja jättämällä sikseen, vaan mun pitää aina kuvitella, miten hahmojen elämä jatkuu. Ja jostain syystä aina, ihan aina, mun mieleen kehkeytyy se, miten rakastuneet, jotka kirjan lopussa saivat toisensa, riitaantuvat ja eroavat. Ei mikään hyvä kestä ikuisesti, joten mä en ole varma onko onni tottakaan.

Mä katson Joonasta, ja mun sisällä käy lämmin ailahdus. Joonas puristaa mun kättä ja hymyilee salaisesti, sitä tiettyä hymyä joka saa niskakarvat pystyyn. Mun on pakko purra huultani, sillä samalla kertaa mä haluan sitä ja pieni pelon väristys käy mun yli. Mä en ole varma olenko mä valmis menemään sen tietyn rajan yli, koska se tuntuu kamalan lopulliselta.

Joonas
Illan tullen kaupunki verhoutuu siniseen hämärään. Mika tahtoi nähdä meren vielä ennen nukkumaanmenoa, joten me istutaan hiljaisina rannalla, karhea hiekka alla ja taivas kattona siellä jossain, niin korkealla ettei sitä edes hahmota. Mika katselee vuoroin tähtiä ja vuoroin pimenevälle merelle. Mun olo on hyvä, ehkä jopa onnellinen

Kertomattomat asiat tulvehtivat mieleen, synkentävät pilvetöntä taivasta. Valehtelemaan mä en koskaan ole varsinaisesti ruvennut, en ainakaan jos kyseessä on asia, joka vaikuttaa Mikankin elämään. Mä en vain tahdo järkyttää sitä mun entisillä mielenmaisemilla yhtään enempää kuin on pakko. Se maailma, missä mä ennen elin, oli niin kylmä ja kuollut, että mä en ole varma tahdonko mä vetää Mikaa koskaan sinne. Enkä ainakaan vielä, en näin rankan kevään jälkeen. Nyt kun kaikki on edes hetken hyvin, niin mä yritän säilyttää rauhan.

Mika huokaa tyytyväisenä ja puhuu jotain tähtikuvioista, mä koetan nähdä samat kuvat yötaivaalla kuin sekin, mutten onnistu hahmottamaan edes Karhuja. Mika nauraa mulle, kunnes hiljenee taas. Yhtäkkiä se kietoo kätensä mun ympärille, ja vetää mut lähelleen. Hetken aikaa mä kuuntelen sen sydämensykettä.

”Musta on hyvä että sä olet just siinä ja just sä." Mä pidän Mikasta kiinni, ja vaikka kolmas maailmansota puhkeaisi juuri nyt ja tässä, mä en päästäisi irti.

Meri kohisee unisena, ja me hengitetään toistemme toiveita vielä vähän aikaa. Sitten me noustaan ja kävellään pois rannalta. Viisi minuuttia sen jälkeen me ollaan eksyksissä, sillä mä en osannut lukea karttaa oikein päin. Mika huokaa syvään ja ottaa kartan itselleen, katsellen välillä ympärilleen selvittääkseen missä me oikein ollaan. Sen tummanruskeat hiukset näyttävät lähes mustilta hämärässä, iho on kalpea ja otsa kurtussa.

Kun me päästään majoituspaikkaamme, Mika avaa oven hiljaa, ettei herättäisi ketään. Talo on ikivanhan näköinen, muratti kiemurtelee pitkin sen seiniä. Ihan kuin se kuuntelisi kaikkea mitä talossa tapahtuu ja voisi kertoa tarinoita, jos sen kieltä vain ymmärtäisi.

Syyskuu 2005

Mika
Uusi koulu on kylmä. Kirjaimellisesti, kädet ovat olleet jäässä syyskuun alun vesisateista alkaen. Nyt on jo lokakuun puoliväli. Harmaa koulurakennus ei varsinaisesti kutsu opiskelemaan, mutta porukka on sen verran mukavampaa, että täällä kestää olla. Jopa Joonas, joka ei alun perinkään tahtonut lukioon, on sanonut viihtyvänsä täällä paremmin kuin yläasteella ikinä. Mutta kyllä mä silti näen, ettei se ole onnellinen.
Kesällä se oli, vaikka jo silloin mä näin, miten sitä suututti ja pelotti, koska sen porukat pakottivat sen valitsemaan tämän koulun. Kun syksyn sateet tulivat, se palasi samanlaiseksi kuin mitä se oli talvella, vähemmän nauravaksi, vähemmän puheliaaksi. Iloinen Peter Pan muuttui joksikin muuksi.

Mun mieleen palaa meidän monet kesäretket jonnekin kauas luontoon, jossa sai olla rauhassa, ja toisaalta myös ne kerrat, kun mentiin leffaan, ja pidettiin salaa toista kädestä kiinni pimeässä. En mä osaa kaivata mitään muuta, sillä ne hetket olivat mulle täydellisiä, ja samoin kai Joonaksellekin, vaikka se silloin sanoi että sitä ahdistaa kaikki salailu. Mun mielessä käväisee, josko se tajuaa, ettei ole ainoa joka tuntee niin.

Mä vietin kesällä aikaa myös muiden kavereiden kanssa. Uimaranta oli vakiopaikka mihin mennä jos ei ollut muuta tekemistä ja sää oli hyvä, koska kaikki olivat aina siellä. Ihan tavallista menoa, muutaman kerran bileet vanhojen luokkalaisten kesken. Kaikki kutsuttiin totta kai, ja lähes kaikki tulivat. Yleensä myös kaikilla oli kivaa.

Mulla oli ihan mukavaa, mutta mä huomasin joka kerta yhä selkeämmin, etten mä koskaan kuulunut näihin ihmisiin. Ensin se oli vain pieni, väistämätön tunne. Vasta kesän lopulla, kun mä viimein sisäistin, ettei mun tarvitse olla niiden kanssa enää koskaan välttämättä tekemisissä, mut valtasi yletön helpotus, yhdenlainen teeskentely loppui. Joonaskin huomasi sen, ja kysyi mikä mulla on, kun mä vaan hymyilen koko ajan. Mä en osannut selittää.

Joonas
Matematiikan tunnilla on pistokokeet. Mä en ole lukenut, saan kaksi pistettä viidestä. Koko tunti kuluu multa ihan horteessa, nukuin viime yön tosi huonosti. Näin vain kamalia painajaisia, ja kun ne viimein loppuivat, heräilin puolen tunnin välein siihen, että oli joko liian kuuma tai liian kylmä. Niinpä mä tunnilla lähinnä hyräilen omiani ja tuijotan kelloa. Kukaan luokasta ei tykkää opettajasta, se sättii kaikkia vuoronperään joka tunti ja osaa olla aika ilkeäkin välillä. Mika olen wannabe-taiteilija. Mä olen haaveilija, en kuulemma hyvällä tavalla.

Mika, joka istuu mun vieressä, tuijottaa pitkään paperia, johon teki pistokokeen, ja tunkee sen sitten äkkiä laukkuunsa. Mä kohotan kulmiani sille, se kohauttaa olkiaan ja jää tuijottamaan ulos ikkunasta aina siihen saakka, kunnes opettaja käskee sen taululle. Mika on ollut opettajan lempikiusattava koko syksyn, se käskee sen lähes joka tunnilla taululle laskemaan tehtäviä kaikkien muiden edessä.

Eihän siinä muuten mitään, mutta lukion alettua Mikalla alkoi mennä matikka yhtä huonosti kuin kemia ja fysiikka. Ja kuten se sanoi joskus puoliunessa ollessaan meillä yötä, sitä pelottaa joka kerta mennä sinne eteen.

Me maattiin vierekkäin mun sängyllä, kaikki muut olivat menneet nukkumaan jo aikoja sitten ja mun huoneen ovi oli varmuuden vuoksi vielä lukossa. Mika oli siinä, käpertyneenä mua vasten ja lähes jo unessa, kun se kertoi miten sille aina välillä tulee olo, että kaikki ihmiset ovat sitä vastaan. Se oli ensimmäinen kerta vähään aikaan kun se kertoi mitä sen mielessä todella liikkuu.

”Jotenkin.. Vaan tulee olo, että kaikki katsoo silleen pahasti. Mua pelottaa, kun mä en tiedä onko se vaan mun päässä vai onko se totta..”
”Mä en ole ikinä katsonut sua pahasti.”
”Kyllä mä tiedän.. Mutta ne muut. Ne ei tunne mua, ne ei tiedä meistä... Oikeastaan musta tuntuu, ettei juuri kukaan enää tunne oikeaa mua.”

Mä palaan muistoistani samalla hetkellä kun Mika istuutuu takaisin mun viereen posket hehkuen. Mitä ilmeisimmin se ei taaskaan osannut ratkaista yhtälöparia tai vastaavaa, ja mun sydämeen sattuu sen lannistunut ilme. Mun tekee niin kovasti mieli ottaa sitä kädestä tai halata, mutten mä voi, mä vain hipaisen sen kättä salaa pulpetin alla kun kukaan ei näe.

Ei koskaan mitään kaikkien edessä. Niinpä mä vain puren hammasta ja yritän olla välittämättä tunteesta, että poltan kynttilääni kahdesta päästä.

Joskus
Valkoiset seinät ovat mielenkiinnottomia, niihin ei tarvitse kiinnittää katsetta. Koska kaikki on valkoista, mikään ei kosketa sisältä. Eikä sisälle edes mahdu enempää tunteita tai ajatuksia, on vain kaikennielevä tyhjyys.

Minä pelkään isääni, äitiäni, hoitajia, aurinkoa, pimeää, mutta kaikkein eniten itseäni.
Värikkäät pillerit eivät auta, ne eivät vie ajatuksia koskaan lopullisesti pois. Ei ainakaan noin pienillä annoksilla. Jos saisin itse päättää, minua ei olisi koskaan ollutkaan, ja tiedän, että te tahdotte samaa myös. Tällaisia ihmisiä ei kukaan kaipaa, laitokseen vain.

”Kuuletko sä mua?”
Mun kädet on kalpeat, ne tärisee. Siniset pillerit aiheuttaa tärinän, punaiset vie sen pois ja vaaleanpunaiset tuo unen. Ei lopullista, vain muutaman tunnin.

”Mun ei pitäisi olla täällä puhumassa sun kanssa, mutta ajattelin tulla nopeasti käymään”
Iho on paperisen ohut, kevytkin tuulenhenkäys voi rikkoa sen. Käsitelkää varoen, vaikka ettehän te niin tee.

”Älä usko niitä, sinussa ei ole mitään vikaa”
Vahvat ihmiset eivät itke.
”Sä olet hyvä tuollaisena”

Sitä mitä ei koskaan ollutkaan on paha pyytää takaisin. Mua pelottaa, miksen mä pysty kontrolloimaan käsiäni, itseäni? Vesilasi luiskahtaa otteesta ja pirstoutuu lattiaan, sama lattia on suolaisen ja punaisen makuinen mun suuta vasten.

”Hei, tule takaisin, älä luovuta. Sun pitää olla just tuollainen että sä olet sä.”

Lokakuu 2005

Joonas
Metsässä on kylmä. Mä tallustan ajatuksissani pitkin polkua, se on niin tuttu että jalat väistää juuret ja kannot automaattisesti. Pää kulkee omaa rataansa, jossain kaukaisissa sfääreissä. Ei oikeastaan enää edes tässä aurinkokunnassa.

Yhtäkkiä tulee valoisampaa. Joku on hakannut metsän pois, hakkuuaukealla puhaltaa jäinen tuuli joka kiskoo hiuksia pipon alta. Siististi leikkautuneet kannot ovat surullinen näky, sillä mä rakastan tätä metsää koko sydämestäni. Mä kävelen hetken aikaa päämäärättömästi, uudessa paikassa tuttua polkua ei enää löydy, on vain tuntemattomia risukoita ja kiviä. Lopulta mä jään istumaan jollekin kannolle mäen päälle, sieltä näkee kauas.

Hakkuuaukea loppuu vähän matkan päässä ja sieltä metsä taas jatkuu. Ehkä mun tuttu polkukin on vielä olemassa siellä jossain. En mä tiedä, nyt mä olen tässä, keskellä jäätyneitä puolukoita ja kantoja. Marjat ovat kirkkaanpunaisia, vaisu hymy kohoaa mun kasvoille, samalla kun mä noukin muutaman paljaaseen käteeni. Puolukoita, punaiset kuin erään nimeltä mainitsemattoman pojan posket joskus, kun se nolostui turhasta taas vaihteeksi. Mun pieni hymy eksyy taas suupieliin, puolukat ovat happamia ja pakkasenpuremia, mutta ihan hyviä juuri sellaisinaan.

Mun sisällä jokin käpertyy vähän kasaan ja tuhahtaa. Ihan kuin aloittelemaan talviunta.

Mika
Samalla, kun mä yritän saada edes jotain selkoa trigonometrian ongelmista mun mieleen palaa matikantunti viime viikolla. Opettaja ei jostain syystä tykkää kenestäkään. Se vain tuntuu inhoavan kaikkea ja kaikkea ja kostaa sen sitten oppilailleen. Normaalisti sen tunnit koostuvat siitä, miten se pitää pistarit, joissa mä saan aina alle puolet pisteistä, ja sitten se käskee jonkun myöhemmin vielä taululle laskemaan jotain.

Se tunne, kun mä kävelen luokan eteen ja kun mun kädet alkaa täristä, se on ehkä kamalinta mitä mä tiedän. Kun tietää, että kaikki katsoo mua ja mun kömpelöitä numeroita taululla. Kun opettaja narisee koko ajan mielipiteitään ja huomautuksiaan mun laskutaidoista (huonot), asenteesta (huono), ja kaikesta yleensä (huonoa), ja kun mä lopulta aina epäonnistun, se on kamalaa. Joka kerta mä mieluummin juoksisin karkuun kuin menisin sinne eteen yksin.

Ja silti, joka ikinen kerta mä menen ja yritän. Ainoa, joka tietää, miltä musta tuntuu, on Joonas. Se on ainoa syy, miksi mä en lintsaa tunneilta tai ala huutaa opettajalle päin naamaa. Ja pakko myöntää, että mua ajaa osittain myös pelko koko lukiohommassa epäonnistumisesta.

A/N: Any comments? <3

[Dionysos]

Awwwww   
Noi on ihania otuksia noi pojjaat! 

Tää on niin ihana tarina/novelli... miksi tätä pitäisi kutsua? O__o
En taaskaan osaa sanoa järkevää.
Mutta luen, ja odotan jatkoa! 

[Mushroomattack]

Uiuiui. Eksyin nyt mäkin tätä viimein lukemaan, kun ensin vähän kiertelin ja kaartelin, että pitäisköhän sitä.

Tuli jotenkin insideläinen olo, kun luki tätä. Tai että pääsi poikien mieleen, sai lukea niiden ajatuksista, mistä muut ei tiedä. Katkeransuloista tekstiä siitä, miten maailma on vaan yks iso julma meri ja siellä merellä kaks pientä poikaa pienessä soutuveneessä. Säälin Mikaa yhtä paljon kun Joonasta, se on jotenkin niin mitäänymmärtämätön tästä maailmast. 8<

Ehkä mä juuri siksi pidän siitä niin paljon ja pystyn katsomaan sitä kunnolla enkä aina lävitse. Mika kurottautuu vähän ylemmäs, se on mua muutaman sentin lyhyempi, ja painaa huulensa mun omille. Kosketus on kevyt ja viileä, mutta silti siinä on sähköä. Mä painan vähän lujempaa ja Mikan huulilta karkaa voihkaus.
Sillä hetkellä mä en jaksa välittää vaikka joku tulisikin ja näkisi kaiken.

Tuossa kohtaa mulla pääsi suusta sekalainen joukku ählämeitä ja aaaw! -huudahduksia. Supersuloista.

Se on niin Peter Pan, mutta tämä ei ole Mikä-mikä-maa.

Ehdottomasti mun lempikohtaus koko tarinasta (tähän asti!). 8> Tuohon vaan tiivistyi kaikki Mikan ajatukset - ja nämä mun köyhät selitykseni - pojista, jotka ei tahdo kasvaa isoiksi, eikä tahdo kohdata julmaa maailmaa.

Ehdottomasti lisää jatkoa!

[Werty]

En ollutkaan edes huomannut tätä aikaisemmin. Täähän oli hyvä, tykkäsin paljon. Joonas ja Mika on molemmat samalla hirveän suloisia, mutta samalla niitä käy kuitenkin sääliksi; molemmat vaikuttaa välillä hirveän epävarmoilta tai jtn. En oikein saa tästä mitään rakentavaa palautetta aikaiseksi, mutta tykkäsin paljon. 

[Kevytmelankolia]

Dionysos: Novelliksi mä tätä itse kutsun.

Mushroomattack: Hihi. Mukava kuulla että hahmot toimivat. Itsellä on niistä niin selkeä kuva päässä, että on samalla kertaa hirmuisen vaikeaa ja helppoa kirjoittaa niistä.

Werty: Epävarmoja, hmm. Olet tavallaan ihan oikeassa, ainakin siinä määrin että kummatkin olisi tässä maailmassa vähän outolintuja.

A/N: Voiei. Tämä kohta on niin angstinen, että oksat pois. Jostain syystä angstin kirjoittaminen/lukeminen on aina ollut lähellä sydäntä. Siitä, onko se hyvä juttu, ei sitten puhutakaan tämän enempää.

Joonas
Myöhemmin mä kävelen jo hämärtyvässä illassa kohti linja-autopysäkkiä, me sovittiin Mikan kanssa että mä tulen katsomaan sitä läksyjen jälkeen.

Keskustassa mun pitää vaihtaa bussia, joten mä joudun seisomaan katulamppujen valaisemalla pysäkillä jonkin aikaa, yrittäen lämmittää kohmeisia käsiä taskuissa. Mä kulutan aikaa laskemalla niitä vähiä ihmisiä, joita pysäkin ohi kävelee ja arvailemalla millaisia ne ovat luonteeltaan. Mä olen tehnyt tätä samaa jo pienestä asti, aina kun mua alkaa kyllästyttää mä alan kuvitella ihmisten elämäntarinoita päässäni, keksien aivan vieraille henkilöille kokonaisen elämän mielessäni. Se on yllättävän hauskaa kun oppii lukemaan ihmisten kehonkieltä, sillä tiedostamattomat eleet kertovat joskus enemmän kuin kaikki puhe mitä niiltä ikinä kuulee.

Sitä paitsi on helpompaa miettiä muiden elämää kuin omaansa. Mä tahdon vain unohtaa kaikki ongelmat, en jauhaa niitä päässäni loputtomiin.

Yhtäkkiä pysäkille ilmestyy muutama poika samasta uskonnonryhmästä. Mä mumisen niille tervehdyksen, mutten aloitakaan mitään keskustelua vaan hautaudun kaulahuivin sisään tuijottamaan lätäköitä maassa. Vasta toisen hiljainen, uhkaava ääni herättää mut mietteistäni.

”Hei hintti, me tiedetään mikä sä olet miehiäsi.” Mun katse kohoaa nopeasti, silmät kertoo liian selkeästi mitä mä ajattelen.
”Täh? Mistä te puhutte?” On silti pakko yrittää, josko nuo olisivat tarpeeksi tyhmiä mennäkseen halpaan. Kurkku kuivaa autiomaaksi, vaikka syksyn alettua on satanut koko ajan.
”No kyllä sä tiedät, ihan turha esittää. Mä näin sun kuvan sen homofestivaalin sivuilla.”

Pride, kulkue. Mä ymmärrän, vaikkei se mitään autakaan. Ei enää. Miksen mä älynnyt käydä tsekkaamassa niitä kuvia silloin kesällä? Päässä kohisee, mua alkaa pelottaa. Muita ihmisiä ei näy missään, katuvalojen keltaisen loisteen ulkopuolella on ahdistavan pimeää.

Ennen kuin mä ehdin tehdä mitään, toinen pojista iskee mua nyrkillä silmäkulmaan. Sen sormessa välähtää sormus, joka raapaisee ikävän haavan vasempaan kulmaan. Mä iskeydyn kipeästi bussikatoksen seinään ja valun siitä maahan. Pelko jäytää sisällä kuin katupora ilman ohjaajaa. Lyöjän silmät ovat tummat ja pelottavat.

”Muista tuo, hintti. Me nähdään vielä.” Lyhyempi pojista, se joka ei lyönyt mua, sylkäisee kohti muttei osu, ja sitten ne kaksi lähtevät nopeasti kävelemään pois.

Mä istun hetken kyyryssä maassa, ja nousen sitten ylös. Bussi tulee melkein heti tämän jälkeen, kuski katsoo mua huolestuneena huomatessaan veren mun poskella. Mä väistän sen katsetta ja pakenen bussin perälle istumaan. Pimeässä ikkunalasissa näkyy kalpea poika, jonka silmän vierestä valuu verta. Mä yritän pyyhkiä sitä pois ja mun paita likaantuu.

Mitä helvettiä mä nyt teen?
Ne tietävät kuka mä olen ja varmaan myös missä mä asun. Ehkä ne tietävät myös Mikasta. Voi ei. Voi ei ei ei. Kaikki menee ihan pieleen.

Mun kädet alkaa täristä vasta kun mä soitan Mikan ovikelloa, ja kun se viimein avaa oven, mä romahdan. Mikan iloinen ilme vaihtuu pelkoon ja hätään kun se ryntää sukkasillaan märille rappusille tukemaan mua, etten mä kaadu ja halkaise kalloani betoniportaaseen. Mun silmissä välkkyy mustia ja punaisia pilkkuja, vatsaa vääntää. Kaikkein pahinta on kumminkin pelko, kaikennielevä tunne että jotain pahaa tulee tapahtumaan.

Mika on yksin kotona, onneksi. Mä istun sen kirjoituspöydällä, ja Mika koettaa saada täriseviä käsiään kuriin, jotta voisi laittaa laastarin paikoilleen. Se säikähti älyttömästi kun näki mun veriset kasvot, ja kun mä katson tarkkaan, mä näen että sen silmissä on suuttumuksen kyyneliä. Se näyttää siltä, että lähtee saman tien kostamaan mun hakkaajille.

Kun Mika vihdoin saa paikattua mun naaman, mä vedän sen lähelleni hetkeksi, puristan lujaa vasten mun rintaa ja yritän estää itseäni murtumasta lopullisesti. Pakotan kaikki tunteet pois, työnnän ne johonkin sielun pimeään sopukkaan. Mä olen vahva, pojat eivät itke. Kaikki se, mistä mä olen tullut läpi, on auttanut kasvattamaan kovan kuoren, joka ei kyllä tasan murru ainakaan nyt.

”Meidän on pakko lopettaa.”

Mika
Kun mä kuulen ovikellon soivan, mun kasvoille leviää hymy ja matematiikan kurja todellisuus vajoaa unohduksiin. Mä tiedän, että Joonas tulee, koska mä olen yksin kotona. Mä olen lähes hyvällä tuulella, koska me saadaan olla rauhassa, etenkin koska viimeksi me nähtiin kunnolla neljä päivää sitten. Oven sumean lasin läpi näkyy Joonaksen hahmo, mutta mun hymy kuolee kuin undulaatti pakkaseen kun mä saan oven auki.

Vasen puoli Joonaksen kasvoista on veressä, ja saman tien, ennen kuin mä ehdin ymmärtää yhtään mitään, se meinaa kaatua. Mä ryntään ottamaan sitä kiinni ettei se kaadu suoraan kovaan maahan. Mun sydän takoo hulluna ja kädet alkaa täristä, samalla kun mä autan huonovointisen näköistä Joonasta sisälle eteiseen. Sen jalat ovat vetelät, mä joudun puoliksi kantamaan sen huoneeseeni.

Mä istutan Joonaksen mun kirjoituspöydälle ja yritän saada oman vapinani kuriin jotta pystyn pyyhkimään verta pois ja laastaroimaan haavan. Joonas hytisee, ja sen silmät tuntuvat katsovan vauhkoina tyhjään. Tosin siihen mennessä, kun mä saan laastarin vihdoin ja viimein paikalleen, Joonaskin näyttää jo melkein omalta itseltään, paitsi että se on ihan kalpea ja puristaa käsiään lujaa nyrkkiin.

Sen ilme kertoo, että se kamppailee kovasti itsensä kanssa, tuolta se näyttää aina kun sitä ahdistaa, eikä se tahdo mun huomaavan. Totta kai mä huomaan aina sen, mä tunnen sen liian hyvin jotta en huomaisi milloin se on surullinen tai vihainen tai muuten huonolla tuulella.

Yhtäkkiä se vetää mut melkein syliinsä siihen pöydälle ja takertuu muhun kuin henkensä hädässä. Mä tunnen, miten se tärisee yhä, ja silitän sen niskan untuvaista tukkaa hitaalla, rauhoittavalla liikkeellä ylös ja alas. Se on yhtä pehmeä kuin aina ennen, myös Joonas itsessään on yhtä hontelon oloinen kuin aina. Mä vannon jo mielessäni ottavani selvää kuka Joonaksen kimppuun kävi, kun hiljainen ääni keskeyttää mun ajatukset.

”Meidän on pakko lopettaa”

Niskaa silittävä käsi pysähtyy. Mä vetäydyn irti Joonaksesta ja katson sitä silmiin. Tai yritän katsoa, se välttelee mun katsetta ja tuijottaa jalkoihinsa. Se näyttää niin surulliselta, että mun tekisi mieli halata sitä uudelleen, jos se ei olisi alkanut puhua järjettömyyksiä. Miksi meidän suhteen pitää aina olla tällaista naurettavaa draamaa, eikö hetkeäkään saisi elää rauhassa, tavallista elämää?

”Miksi?”
”Sulle ei saa käydä näin.”
”Entä jos mä en välitä?”
”Mä välitän.”

Mun pinna kiristyy, ja samalla mä peruutan istumaan sängylleni. Mun jalat ei tunnu kovin luotettavilta just nyt ja samalla mä tahdon pois Joonaksen läheltä. Se istuu edelleen pöydällä, tuijottaen johonkin kauas. Mä vihaan sitä mitä se tekee, mä vihaan enemmän kuin mitään ettei se katso mua kun kerran puhutaan tärkeistä asioista. Mun sisällä tuntuu, kuin se talloisi jotain herkästi särkyvää jalkoihinsa. Jossakin herää pelko, kohta jompikumpi sanoo jotain väärää.

”Mitä tapahtui sille.. Että sovittiin että.. Selvitetään jutut yhdessä..?”
Ja miksi mun äänen täytyy aina mennä epäkuntoon juuri tällaisissa tilanteissa?

Joonas katsoo vihdoin mua kohti, mutta suoraan läpi. Sen silmät eivät kohtaa mua, vaan seinän mun takana. Mä puristan polviani itseäni vasten, yrittäen pitää itseni kasassa. Tuntuu kuin joku puristaisi rintakehää kasaan. Jossain syvällä vihlaisee tylppä kipu.

Hiljaisuus venyy, se tuntuu vuosisatojen mittaiselta. Joonas räpyttelee silmiään, ja ilme sen kasvoilla kertoo, että se tahtoisi pyörtää päätöksensä. Mua huolestuttaa, koska se ei kumminkaan tee niin. Kunpa se sanoisi jotain, ihan mitä tahansa. Oikeaa, väärää, mä en välitä. Mä tahdon vain kuulla sen puhuvan. Mikä tahansa olisi parempi kuin hiljaisuus, koska kumpikin aina ymmärtää kaiken sen väärin.

Yhtäkkiä Joonas nousee. Mä avaan suuni, mutta ääntä ei tule. Mä en pysty liikkumaan, mä vaan katson kun ihminen, joka on mulle tärkeämpi kuin kukaan muu, nousee ylös ja lähtee pois, sanomatta mulle mitään. Ovella Joonas vilkaisee mua sumein silmin, ja häviää sitten hämärään käytävään.

Mun sisällä se jokin on viimein saatu hajalle, teräviksi kappaleiksi, jotka tuntuvat repivän aina kun mä liikahdankin. Joonaksen askelten ääni hukkuu mun oman sydämen tuomiopäivänomaiseen jyskeeseen. Kuluu pitkä, määrittelemätön aika, mulla on olo että mä hukun kaikkiin ajatuksiin ja tuntemuksiin joita päähän vyöryy.
Siinäkö se sitten oli? Kaikki, mitä mä toivoin? Kaikki mihin mä uskoin?

”Milloin sä oikein aioit oppia luottamaan muhun?!”

Mun kurkkuun sattuu kun mä huudan Joonakselle niin kovaa kuin pystyn. Vaikken mä näe sitä enää, en edes tiedä onko se jo lähtenyt, mun on pakko saada huutaa mun turhautuminen ja kipu ulos. Tai ainakin yrittää, muuten mä räjähdän.

Mä kaadun sängylle naama seinää vasten, ja käperryn niin pieneksi kuin pystyn. Peitto on mykkyrällä seinän vieressä ja mä itse yritän kadota olemattomiin. Mikä tahansa olisi parempaa kuin tämä kipu. Vielä hetki sitten mua itketti, nyt mua vain sattuu joka paikkaan. Mulla on kumma olo, että mä hajoan hitaasti kappaleiksi.

Mä tahdoin että sä olisit luottanut muhun, kyllä mä näin että sä salasit jotain. Ajattelin, että kerrot sitten kun pystyt. Että opit joskus puhumaan asioista.
Typerää koskaan toivoa mitään. Pitäisi vaan olla niin kuin ei olisikaan.

Mä vain makaan siinä sängyllä pitkän aikaa. Koko talo on hiljainen, kuuluu vain kun katto narisee syystuulessa. Mä en tiedä, lähtikö Joonas ennen mun huutoa, vai onko se yhä täällä, sillä ainakaan mun viimeisimpien sanojen jälkeen ei ole kuulunut oven avaamista ja sulkemista. Mutta jos mä nyt ihan rehellisesti sanon, mä en tahdo nähdä sitä juuri nyt. Tai ehken enää koskaan. Mulle on siis melkein herttaisen yhdentekevää missä se on, mulla on ihan tarpeeksi vaikeaa selvitä oman pääni kanssa.
Pitkä hiljaisuus, pitempi kuin nälkävuodet. Mä en tunne mitään, mun silmät ei enää erota tapettia ja sen kuvioita seinässä, koska mä en muista räpytellä.

Lattia narahtaa, ja sitten paino laskeutuu varovasti sängyn laidalle. Mua alkaa suututtaa, vaikka mua sattuu yhä. Mä en kaipaa sääliä, en etenkään Joonakselta.

”Mene pois nyt, mä en tahdo nähdä sua enää”, mä kuiskaan sille hiljaa ja painan kynsiä kämmeniin, jotta saisin äänen pysymään normaalina. Raivo ja suru kuristavat puheen kumminkin hölmöksi muminaksi, ja sillä hetkellä mä tahtoisin mieluummin olla missä tahansa muualla.

Paino ei häviä sängyn reunalta, vaan Joonas siirtyy niin, että se makaa kanssa mun kapealla sängyllä, ihan mun selässä kiinni. Mä tunnen, kuinka Joonas hengittää mun niskaan, pehmeät huulet hipaisevat ihoa. Joonas tietää että mä kutian helposti, etenkin niskasta. Se on mun herkkä kohta. Ja juuri siksi Joonaksen kevyt kosketus sinne sattuu paljon enemmän kuin jos se löisi mua suoraan kasvoihin.

Mun on vedettävä monia syviä, huomaamattomia henkäyksiä tunkkaista ilmaa, jotten murtuisi ihan kokonaan.
Mä yritän siirtyä kauemmas sängyn reunalla viipyilevästä Joonaksesta, mutta se kietoo kädet mun ympärille.
”Anteeksi. Mä en nähtävästi osaa kuin mokata kaiken," Joonas kuiskaa, ja jollain tasolla mä uskallan toivoa, että se ei missään välissä oikeasti tahtonutkaan pois. Ehkä se yritti vain suojella mua.

Mutta samalla pyörryttävä suuttumus jyllää mun sisällä. Eikö mulle muka voi puhua asioista vakavasti? Ylpeys käskee mua työntämään Joonaksen pois, jokin osa kehottaa mua rypemään itsesäälissä. Makea, hölmö kipu houkuttaa kuin käden tökkääminen kuumalle hellalle silloin kun olin pieni.

Mä en edelleenkään vastaa Joonakselle mitään, vaan yritän hiljentää kaikki raivoavat äänet päässäni, päättää mikä olisi oikein. Joonas hengittää hitaasti ja tasaisesti siinä lähellä, koko mun loppu olemus tahtoo antaa sille anteeksi ja olla sen lähellä, mutta mä en millään saa sanoja muodostumaan. Joonaksen oma tuoksu, pehmeä ja lämmin, viipyilee joka puolella ja on tehdä mut vähin erin hulluksi.

”Mika? Anteeksi.”

Sanat ovat vain sanoja. Kuluu pitkä hiljainen aika. Mä odotan, koska mun olo helpottuisi, mutta mikään ei muutu. Mä avaan silmäni, joita en edes huomannut pitäväni kiinni, ja näen kaiken jotenkin niin kovin selkeästi. Pimeän jälkeen valoa, melkein liian kirkasta.

Joonas on poissa. Tuuli ulvahtaa ulkona, silmät siirtyvät tyhjyyteen. Mä olin ja olen yhä tyhmä, mä tökkäsin käteni hellalle vaikka tiesin että se oli kuuma ja poltti ihon rakkuloille.

Joonas
Näinhän mä tämän tahdoin menevän.

Elämä on paljon helpompaa, ei tarvitse enää pelätä, loukkaanko rakasta ihmistä kun se rakas ihminen vihaa jo valmiiksi. Ei tarvitse harkita sanoja, voi pysyä hiljaisuudessa, eikä kukaan tule vaatimaan, että kertoisin mitä mielessä liikkuu.

Asiassa on vain yksi varjopuoli.
Mulla on ikävä. Kaikennielevä, massiivinen ikävä. Ensimmäistä kertaa vuosiin mä kirjoitin ajatuksiani ylös, melkein kuin päiväkirjaa. Yhtenä yönä mä vain makasin lattialla, ja kirjoitin otsalampun valossa ylös jokaisen asian, jota kaipasin Mikassa. Välillä mua itketti, mutta joka kerta pakotin itseni lopettamaan ennen kuin ehdin edes aloittaa. Ajattelin, että kipu helpottaa kun saan sen purettua paperille.

Lista jatkui ja jatkui. Hymyilevät silmät, hassu tapa punastua, ääni, joka ei oikein osannut pukea ajatuksia sanoiksi, hymy, joka aina sai vastaamaan itseensä… Jaksoin kirjoittaa yli viisitoista sivua, kunnes jäin makaamaan lattialle ja tuijottamaan nurkkia.

Kaipaus ei ollut kadonnut, päinvastoin. Jokainen sana paperilla muistutti siitä ihmisestä, jonka olisin tahtonut unohtaa. Vihaisena itselleni hieroin silmiäni rystysillä, painaen liian kovaa. Sen jälkeen mä ryttäsin paperit roskikseen. Kunpa muistoille voisi tehdä samalla lailla.

Kaikkein kamalinta oli se, kun olin pyörtämässä päätöksiä, eikä Mika antanutkaan anteeksi. Siinä vaiheessa mun teki mieli pakottaa se kuuntelemaan, mutta toisaalta, mitä sanottavaa mulla olisi ollut?
Mika ei tahtonut sua takaisin. Ole nyt iloinen, itse sä tämän aiheutit.

A/N: Haastan sinut kommentoimaan.

[Werty]

,____, Tää osa oli ihana. Ja surullinen, mutta silti ihana. Kuvailit hyvin tunteita, tuo kohta, missä Joonas kirjoitti niitä asioita, mitä se kaipaa Mikassa, oli hirveän hyvin kuvailtu ja sen kaipauksen pysty kuvittelemaan hirveän hyvin. Tästäkään kommentista en saa rakentavaa aikaiseksi, mutta tykkäsin ja jatkoa olis kiva saada mahdollisimman pian. 

[Nici]

Ah, rakastan angstia. Syytä en kuitenkaan paljasta... ; )
Pidin tästä osasta paljon, vaikka olikin melko tuskaista lukea loppuun asti, kun pojat kerran erosivat. Olin heidän suhteensa puolella satakymmenenprosenttisesti. Yllätyin kieltämättä siinä kohtaa, kun Mika ei ns. 'halunnutkaan' Joonasta heti takaisin; itse olisin varmasti juossut pää kolmantena jalkana toisen syliin tuossa tilanteessa, mutta eihän sitä ikinä nähtävästi tiedä, miten poikien pää toimii. : )
Anteeksi, etten kommentoinut tuota edellistä osaa. Olin vähän liian väsynyt, kun sen luin. (Miten niin selityksiä? *grin*)
Jatkoa taas toivon hartaasti - kuten toivon sitäkin, että pojat vielä jossain vaiheessa palaavat yhteen. *winkwink* ; D
Kuten eräs kaverini tapaa sanoa: Vastoinkäymiset vahvistavat, joten olettaisin, että jos pojat palaavat yhteen, heidän suhteensa saattaa olla avoimempi ja vahvempi kuin aiemmin. : )
Okeiokei, alkaa mennä kohta aiheen vierestä. ; )
Vielä kerran: Toivon jatkoa! : D
Kiitos taas loistavasta luvusta. ^^


Nici

[Dionysos]

ÄÄÄ! Ihanaa!
Rakastan tällasia "melkein eroja/eroja" AWWS!  Tää on söpöä! 

Tähän sopii tämä angstisuus, ja tää vaan on liian ihuna!
Jatkoa ootan taas

[Hekate]

Aijaijai... Luin tämän putkeen, ja nyt ei ole tarpeeksi aikaa kommentoida niin hyvin, kuin haluaisin. Enkä kyllä varmaan edes osaisi laittaa sanoiksi sitä kaikkea, mitä tämä minussa herätti. Ihmeellistä ja kaunista. Tämä on ihmeellinen sekoitus suloista söpöilyä ja riipivää angstia. Jotenkin pidän siitä paljon. Juu, olin oikeassa, en saa selkeästi sanottua yhtään mitään järkevää. Mutta ehkä se jo kertoo tarpeeksi siitä, kuinka paljon tästä pidin. Rakastin.

Jep. Olen vähän sekaisin juuri nyt. Jatka.

[Hopeaprinssi]

Rakastin tätä. Yksinkertaisesti rakastin. Luin tuossa aamulla putkeen kaikki ilmestynet osat, Red Jumpsuit Apparatusin Your Guardian Angelia kuunnellen, ja voit uskoa että oli tulla itku silmään viimeistä osaa lukiessa. Ja kun vielä jostain syystä luulin että tuon angstikappaleen jälkeen olisi vielä yksi kappale luettavana, oli järkytys aikamoinen, kun ei enempää osia ollutkaan ilmestynyt.  Odottelen siis jatkoa enemmän kuin innoissani, en malta odottaa että tälle tilanteelle tapahtuu jotain. Ihan mitä tahansa. En kestä ajatusta viimeisimmän luvun viimeisestä kohtauksesta. Miksei ne tajua että ne kuuluu yhteen, sanoi kuka tahansa mitä tahansa?

Koko tämän tarinan idea ja aitous ovat kolahtaneet minuun. Ensin iski tietenkin aivan ihana nimi, sitten henkilöiden aitoutta hipovat luonteet, ja viimein tapa, jolla pojat ovat yhdessä. Niin... Awws. Uimahallikohtaus oli suloinen, mutta mielestäni yksinkertaisesti kaikista ihaninta on ollut tuo, kuinka he kantoivat toisiaan vuorotellen reppuselässä. Pelkkä ajatuskin tästä saa hymyilemään ja hurisemaan. Yksinkertaisesti rakkautta.

Kirjoitustyylisi on ihanan helppolukuista ja selkeää, ja olen iloisesti yllättynyt siitä, ettei puhekielen käyttäminen häirinnyt minua läheskään yhtä paljon kuin normaalisti. Se istui tarinaan juuri sopivasti. Kiva kun olet kertonut tarinoita molempien poikien näkökulmista.
Joonas is love.

[Kevytmelankolia]

Werty: Tässä sitä tulee, ihana jos tykkäät!<3
Nici: Jaa-a, aika näyttää miten pojille käy. Siihen asti keep on reading.
Dionysos: Hehe. Angsti on miulle liiankin helppoa kirjoittaa, piti karsia sitä aika rajusti tästä.
Hekate: Ih, mukavaa saada positiivista palautetta, rakentava ei ole aina pakollista. Toivottavasti jaksat lukea loppuun asti.
Hopeaprinssi: Uih, en edes panostanut reppuselkäkohtaan niin paljoa, mutta kyllä hymyilytti välillä sitäkin kirjoitellessa. Ja ylipäätään kun tuntee nuo hahmot niin hyvin niin on välillä ihan kamalaa kirjoittaa ne surullisiksi.

A/N: Still kinda slashy, het-warning. Tällä sen varmaan voi ilmaista.

Marraskuu 2005

Mika
Kuluu aikaa kunnes mä olen saanut itseni kuriin.
Koulussa on vaikeaa. Kotona on vaikeaa. On hankalaa kieltää itseään ajattelemasta tiettyjä juttuja, mutta vähä vähältä mä huomaan unohtelevani asioita.
Mä en enää muista, miltä tuntui kun näki Joonaksen pitkästä aikaa ja sai halata, tuntea sen siinä lähellä. Ei, siinä kohdalla on iso aukko.

Mä olen myös unohtanut sen hymyn. Valokuvissa se on ontto eikä vastaa sitä oikeaa ilmettä, eikä kuvista näe sen katsettakaan, sitä, millä se katsoi ihmisiä ja näki asioita joita muut eivät ikinä huomanneet. Siinäkin kohtaa on iso kolo, josta tuuli ja räntä puhaltavat läpi.

Hetken aikaa sattui aika pahasti, sitten kaikki turtui epämääräiseksi jurnaamiseksi, jossain syvällä oli yhä avoimia haavoja mutta niitä ei voinut kaivaa esiin. Päältä olisi ensin pitänyt raivata ihmiselämän verran kieltämistä ja unohtamista.

Mä tosiaankin tahdon unohtaa kaiken. Nuorisotalon diskoissa mä tanssin tyttöjen kanssa, ja aina pieneksi hetkeksi kerrallaan mun mieliala kohenee. Joku niistä suutelee illan päätteeksi varovaisesti, ja mä yritän pysyä mukana. Olo oli kummallinen siellä pimeällä kadulla.

Joonas ei tykännyt tällaisesta, mä en tykkää tällaisesta.
Ei, ei, ei. Pois, mene pois. Nyt se ovi kiinni.
Tyttö kysyy puhelinnumeroa, mä annan sen ja kysyn vielä kahville. Hymy ilmestyy siroille kasvoille ja jostain kaukaa mä kuulen myöntävän vastauksen.

Yöllä mä makaan valveilla ja ajatukset ajavat toisiaan mielipuolisesti takaa mun päässäni. Mä olen vähän väliä kuulevinani tutun naurun ulkoa ja pari kertaa käyn jopa ikkunassa vilkaisemassa ulos. Surkea ja ahdistunut olo palaa, mä yritän kuvitella sen tytön, Vilman, siihen viereen, yritän löytää kihelmöivän ihastumisen tunteen, mutta yhtä hyvin mä voisin yrittää ihastua yöpöytääni. Mä ärsytän itseäni, tietäen vain teeskenteleväni että olen päässyt yli kaikesta. Säälittävää, kuten vaikkapa ruokalan vältteleminen joka päivä ettei joutuisi katsomaan vihreisiin silmiin.

Ja samalla mua alkaa väsyttää. Mun sisin tuntuu ohuemmalta ja ohuemmalta, elämä on yhtä vuoristorataa. Auringonpaiste ja sade vuorottelevat niin nopeasti että tunto alkaa kadota kasvoista joihin ne aina ensin osuvat. Nyt se kaikki vielä muuttuu rännäksi.

Yhtäkkiä, kesken ihan tavallisen päivän, kaikki meni mustaksi.

Joonas
Mä tuijottelen ajatuksissani ulos toisen kerroksen ikkunasta. Mä istun yläaulan kirkkaanpunaisella sohvalla, kerrankin kaikkialla on hiljaista. Kaikki muut olivat tunneilla, munkin olisi pitänyt olla. Olisi ja olisi. Matematiikka ei vain inspiroinut yhtään tänään. Ja no, koskas se olisi inspiroinutkaan?

Aivan, ei koskaan. Niinpä mä nyt istuin täällä, ison ruukkukasvin takana piilossa, vaikka lukiossa meno on sen verran erilainen kuin yläasteella. Täällä voi väittää että on hyppytunti jos joku kysyy, eikä juuri kukaan kysele. Opettajat antavat meille vastuun omista opinnoista.

Ulkona ajaa muutama auto koulun ohi. Mä jään haikeana tuijottamaan puolijäätyneen lasin läpi niiden perään. Tavallaan mä toivon, että olisin jonkun auton tai minkä tahansa, lentokoneen, junan, laivan kyydissä ja matkalla pois. Määränpäänä uusi paikka, aurinkoa ja rantakatuja. Täydellistä ja mahdotonta. Saahan sitä haaveilla.
Ja yhä mä vain uppoan pehmeään sohvaan, toisessa kerroksessa yhdessä nimettömässä lukiossa nimettömässä kaupungissa nimettömässä maassa joka on vain täynnä loskaa ja marraskuuta ja jähmettyneitä hymyjä.

Sillä syy miksi mä en vain lähde on se, että mä pelkään. Mä pelkään sitä, mitä isä sanoisi, mitä opettajat sanoisivat. Ja no, mitä Mika sanoisi.
Ei vain saisi enää välittää.

Mika vaihtoi ison osan kursseistaan niin, ettei meidän tarvinnut nähdä toisiamme kuin korkeintaan kerran tai pari päivässä. Mä ikävöin ja pakenin, se vältteli. Hyvä yhdistelmä jos tahdot uskotella että pääset yli mistä vain ja että voit unohtaa. Kai se sitten johti siihen, että me kumpikin kadotettiin kaikki, mitä ennen oli.

Hävettää tunnustaa, mutta mä en missään välissä mennyt puhumaan, en yrittänytkään selvittää asioita. Joka kerta, kun mä näin Mikan jossain, sen kasvoilla oli sulkeutunut ilme, eikä se koskaan katsonut muhun päin. Kului reilu kuukausi, joskus mä näin tutun ruskeatukkaisen pojan juttelemassa jollekin, välillä se näytti jopa pääsevän jaloilleen. Mun sisällä kaipuu jatkaa kuristavaa olemassaoloaan, mun oli pakko haudata kaikki tunteet että pystyin nukkumaan. Mä vietän aikaa eri ihmisten kanssa, yritän itsekin saada elämän syrjästä taas kiinni. Ei elämä voi loppua yhteen eroon.

Mua huolestuttaa, Mika pyörtyi kesken päivän. Kuulin siitä Samulilta, joka oli kuullut siitä Kaisulta joka oli hakenut terveydenhoitajan kun Mika oli kesken matikantuntia kaatunut lattialle luokan eteen ilman mitään näkyvää syytä. Se hölmö opettaja tietysti pakotti Mikan taululle ja se jännittää sitä aina ihan kipeänä.

Mä huolestuin. Turta mieleni tiedosti, että joskus olisin ollut suunniltani pelosta, mutta nyt en enää jaksanut, en edes antanut itselleni lupaa siihen. Meidän juttu oli ohi, se oli alun perinkin virhe, eikä mulla ollut enää syytä reagoida muuten kuin pienellä hämmästyksellä.

Mika oli enää nimi.

***

Mika näyttää liian pieneltä ja kalpealta. Miksei se ole syönyt, sehän lupasi, ettei enää jätä ruokia väliin. Meillä oli siitä melkein riita viime keväänä, joskus kauan sitten.
”Mulla ei vaan ole nälkä.”

Mika sanoi aina että mä olen hauras, mutta mä en uskonut enkä edelleenkään usko sitä. Kaikki kokemukset ovat kasvattaneet mulle vahvan kuoren, joka pitää kulissit kasassa kun tuntuu että kaikki muu kaatuu. Siitä on joskus yllättävää hyötyä, mutta myös haittaa. Kovan kuoren alta on nimittäin vaikea lukea todellisia tunteita, nähdä oikeaa ihmistä naamion takaa.

Okei, alun perin mä en aikonut tulla katsomaan Mikaa terveydenhoitajan luo, mutta kun kävelin vastaanoton ohi, jalat kuljettivat mut lepohuoneeseen ilman erillistä käskyä. Mika näyttää vain nukkuvan, mutta mä tiedän että se ei ole tajuissaan, terveydenhoitaja puhui hetki sitten puhelimessa sen äidin kanssa ja sanoi sille niin.

Mä näen tummat varjot silmien alla ja kulmat hieman kurtussa. Mika näyttää tasan samalta kuin ennenkin, mutta silti se on lähes tunnistamaton. Kasvot ovat liian kalpeat, poskipäät liian korkealla. Joskus kauan sitten, keväällä luulisin, Mika näytti samalta. Silloin kaikki meni sen yli ja se vain ajautui jutusta toiseen kunnes se oli ihan älytöntä. Se ei syönyt, ei nukkunut, eikä kuitenkaan näyttänyt minkään olevan pielessä porukoilleen. Uskomaton ihminen, mä ajattelin. Mua pelotti. Se otti ihan kamalan stressin kaikesta ja alkoi saada ahdistuskohtauksia.

Joskus harvoin, kun Mikan itsekontrolli romahti kokonaan, se huusi mullekin päin naamaa. Vaikka se siinä vaiheessa saattoi sanoa pahasti, mä näin sen läpi. Se pelkäsi, lähinnä kai sitä että mä jätän sen selviämään yksin ja yritti sitten saada mut lähtemään itse.

Mä en tiedä teinkö mä oikein, mutta mä jäin. Pidin siitä kiinni ettei se olisi kokonaan uponnut sinne mustaan mihin sen oma mieli sitä veti.

Mikan silmät räpsyvät, kulmat kurtistuvat entisestään. Jotain kylmää läikähtää mun rinnassa, ja pelkuri kun olen, mä juoksen nopeasti pois lepohuoneesta, suljen oven kiireessä niin että se kolahtaa. Mä toistelen itselleni mantraa, että mä tahdon vain suojella Mikaa, en tahdo saada sitä takertumaan menneeseen, vaikka todellisuudessa mä varjelen vain omaa sisintäni.

Joulukuu 2005

Mika
Aika on muuttunut sumeaksi. Tai ei, ei sumeaksi. Se on vääristynyt.

Mä heräsin hitaasti, ja kuulin jostain kaukaa oven kolahduksen. Mua väsytti hirveästi, ja hetken aikaa kaikki oli taas pimeää. Sitä pimeää, missä ei ole mitään. Sitten valo tuli takaisin kattolampun muodossa, ja mä näin tuttuja kasvoja. Multa kesti hetken tunnistaa Vilma, koska mä en ollut osannut odottaa sitä tänne. Eihän se ole edes samassa lukiossa.
”Mika, onko kaikki hyvin?” Huolestunut katse, pieni hymy, kylmät sormet pyyhkäisivät hiuksia pois mun silmiltä. Jotenkin mä onnistun hymyilemään ja nyökkäämään, Vilma hymyilee takaisin. Siniset silmät siristyvät ja se pitää mua kädestä kiinni puhumatta niin kauan, että huoneeseen saapuu muita ihmisiä.

Äiti ja muut olivat totta kai huolestuneita, ja nalkuttivat taas syömisestä. Mutta minkä minä sille voin, jos ei ole nälkä? Joskus joku olisi suuttunut ja saanut mut lupaamaan, että syön normaalisti, muttei enää. Nyt tuntuu, ettei kukaan tiedä oikeita sanoja. Niitä, millä tähän elämään saisi taas merkityksiä.

***

Joululaulut soivat kaikkialla ja näyteikkunat ovat täyttyneet punaisen, vihreän ja harmaan joulusävyistä. Vilma nauraa joulupukille, se näyttää sen mielestä ihan John Waynelta, mä hymyilen ja pidän lapasen peittämästä kädestä kiinni. Kulkuset ja joulupukit ajelehtivat ohi korvien, mutta ei se mitään. Pääasia on, että pystyn hymyilemään ilman kamalaa pakottamista.

Vilma kysyy, paleleeko mua, ja mä pudistan päätäni, vaikka sormet ovat olleet jäässä koko syksyn ja alkutalven. Ikiroutaa, mä ajattelen sumeasti.

Kaakao hyvää, ja Vilman silmät siristyvät taas hassusti kun se polttaa kielensä ja nauraa sitten itselleen. Mä hymyilen ja nauran taas, kunnes Vilma suutelee pienesti ja mä keskityn siihen. Vilman huulet ovat aina minttuhuulirasvan hajuiset, se on raikas ja selkeä tuoksu. Vanha mummo katsoo meitä hymyillen kassalta, mä pörrötän Vilman vaaleaa tukkaa joka itsepäisesti puskee karkuun pipon alta. Vilma kiroaa sen hiukset, ja mä näprään ne huonolle letille ennen kuin me jätetään kahvilan sokerinen lämpö ja palataan hämärtyvään iltaan, jouluvalojen maaniseen välkkeeseen. Tavallaan pimeä on turvallista, siellä ei kukaan näe kaikkia toisen ilmeitä.

Hassu vaaleatukkainen tyttö kiipeää kiipeilytelineen päälle ja nauraa villisti. Mä jään alle seisomaan, kunnes se pudottaa lunta mun niskaan. Silloin mä nauran taas ja kiipeän itsekin sinne ylös. Leikkikenttä on mäen päällä, kiipeilytelineen päältä näkee yli koko lähiön. Jouluvaloja, pimeää, katulamppuja, valolla on niin monta muotoa.

Vilma tarttuu mun käteen siellä ylhäällä ja mun sormia palelee taas, mutta mä puristan sen kättä. Mä tiedän, ettei täydellisyyttä ole olemassa, mutta joskus, jollain tavalla, tämä olisi voinut olla aika lähellä sitä. Joskus tähdet olivat hirmu korkealla. Nyt mä kai sitten vaan odotan, yötaivas on ahdistavan matalalla.

Tammikuu 2006

Vilma
Mikalla on taas se ilme. Aina välillä, kun se luulee, etten mä huomaa, se synkistyy ja tuijottaa jonnekin kauas, näkemättä varsinaisesti mitään. Ja mä tiedän, että vaikka mä kuinka kysyisin, mitä se miettii, se ei kerro. Ei ikinä, se vain hymyilee säikähtänyt vire aivan siinä pinnan alla ja alkaa puhua muista asioista.

Me mennään elokuviin katsomaan toimintaelokuvaa, mä en tykkää romanttisista komedioista tai muista leffoista mitä olisi ollut vaihtoehtoina. Elokuvan alkuun on vielä aikaa, me istutaan penkillä teatterin ovien edessä ja katsellaan ihmisiä. Mika tuijottelee lapsiperhettä, joka seisoo suihkulähteen luona, mä tarkkailen sitä salaa.

Tumma katse vaeltaa pitkin pulppuavaa vettä ja lasten iloisia virneitä, mä ihmettelen onko Mika koskaan ollut yhtä iloinen, niin kuin nuo lapset tuolla. Onko se koskaan nauranut niin, että unohtaa hetkeksi kaiken muun. Isä pitää isompaa poikaa kädestä, tämä selittää vapaa käsi huitoen jotain, naama loistaen innosta. Pienempi yrittää kiivetä suihkulähteen reunalle, isä toppuuttelee poikaansa nauraen.

Aina välillä mä olen huolissani, kuten nyt. Elokuvateatterin pimeys kumminkin kätkee mun varautuneet katseeni. Aina välillä Mika vilkaisee mua, mä hymyilen sille pienesti ja jossain vaiheessa tartun sen käteen. Sillä on kylmät sormet kuten aina, mutta se ei haittaa, koska se vastaa mun puristukseen. Mä tunnen hassun lämmön jossain sisälläni, joskus mä vielä otan selvää mikä Mikaa painaa. Mun on pakko saada se luottamaan tarpeeksi.

A/N: Yarr, minä elän kommenteista. Rakentavaa, njet?

[Nici]

Hui kun pelästyin! No ei, yllätyin positiivisesti, kun huomasin taas uuden luvun. Ah, olen ehkä melkein-taivaassa. Kyllä, melkein-taivaassa, siinä ei ollut kirjoitusvirhettä. : D
Hmm, tämän offin jälkeen asiaan, elikkäs... Minä pidin tästä luvusta jotenkin eri tavalla kuin noista muista. Ehkä siksi, koska tässä oli tuotu uuden ihmisen näkökulma asioihin. Suruttaa vain, kun Mika tuolla tavalla "pelleilee" Vilman kanssa, vaikka ei välitä. Äh, mikä ihme poikia vaivaa, kun eivät voi tajuta tarvitsevansa toisiaan. Mur. Minä menen vielä joskus sisälle tähän ficciin ja pistän jotain sellaista tapahtumaan, että he tajuavat sen. :'D
Okeiokei, heidän on pakko tajuta se jossain vaiheessa, mutta ensin täytyy olla hieman hankalaa, vai mitä?
Mutta kiitos jälleen. ^.^


Nici

[Dionysos]

Jess! Jatkoa! Mä olisin voinut pomppia täällä kun huomasin jatkon!

Taas hieno luku, ja noi tunteet on saatu upeasti aidoiksi ja kaikkea Tää on ihana tää tarina tässä, eikä tähän tosissaan kyllästy! 

En nyt osaa muuta sanoa.. 
Jatkoa odottelen..