Kirjoittaja Aihe: Äiti |K11| angst, deathfic  (Luettu 1504 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 262
  • Loveatar
Äiti |K11| angst, deathfic
« : 30.08.2013 11:59:23 »
Nimi: Äiti
Kirjoittaja: Vlad
Genre: angst, deathfic
Ikäraja: K11
Varoitukset: kuoleman ympärillä pyöritään
A/N: Tämä oli taas tekstinä kamalan hankala. Tämä oli hankala kirjoittaa, tälle oli hankala miettiä sopiva ikäraja, kun mikään ei oikein tuntunut sellaiselta järkevältä. Tämän kirjoittamiseen meni aikaa, enemmän kuin minkään mun oneshotin kirjoittamiseen enkä voi sanoa olevani sataprosenttisen tyytyväinen tähän tekstiin. Minusta tämä on ennemmin jos ei suoraan riman alitus niin melko lähellä sitä kuuluisaa rimaa. Otsikko oli ongelma, minäkertoja oli ongelma, hahmot olivat ongelmia täynnä ja kuvailussa oli aina jotain liikaa tai liian vähän - väärällä tavalla Tekstin järjestely oli jotenkin kamalan hankalaa, mutta mikäpä tämän kohdalla olisi ollut helppoa. Aloittaminen ehkä, mutta vain ehkä. Inspiraationa tälle tekstille toimi Juha Metsäperän koskettava kappale Äiti, josta tämä teksti on saanut paljon vaikutteita. Noh, estradi on vapaa lukemiselle ja kommenttejakin saa aina antaa. Toivottavasti tästä joku pitää! Osallistuu Vuodenaika-haasteeseen.



Pohjoistuulen kohmeiset sormet sivelevät poskiani, joille on valunut muutamia kyyneliä. Syksy oli aina kestämisen kannalta kaikkein vaikeinta aikaa – äiti oli kuollut juuri syksyllä, neljätoista vuotta sitten. Olin ollut silloin seitsemänvuotias ja kaikki muut muistot siltä ajalta olivat epämääräistä usvaa, mutta äidin kuolemaan liittyvät muistot olivat selvempiä kuin mikään muu enää sen jälkeen. Muistin vieläkin kuinka isä oli huutanut makuuhuoneessa vain yhtä sanaa kerran toisensa jälkeen ja kuinka niistä jokainen viilsi minun sydämeeni syviä haavoja aivan kuin niiden kärjissä olisi ollut skalpellit. Äidin huone oli ollut pitkään pyhättö, se sai olla rauhassa – hiljaisuuden retriitti. Sinne vetäydyttiin olemaan hiljaa, vetäydyttiin sivuun elämästä ja astuttiin kuoleman hiljaisille kujille jotka oli maalattu kyynelillä mustaksi.

Seuraavana syksynä minä aloitin kirjoittamisen. Kirjoitin tauotta, kerroin satuja onnellisista ja ehjistä perheistä, rikkumattomista unelmista – vain tunteakseni omien unelmieni murtuvan toinen toisensa jälkeen. Maalasin sanoilla putoilevia lehtiä huoneiden seinille, onnellisia ihmiskohtaloita ja kauniita ruskan sävyjä, vaikka oma maailmani oli väritön. Lopulta aloin kertoa äidille elämästämme ilman häntä; kuinka isän hiukset muuttuivat harmaiksi ja kuinka tämän silmistä katosi se pieni pilke, joka kertoi hänen nauttivan elämästään. Omasta elämästäni en kertonut sanaakaan, en siitä kuinka koulu meni huonosti, kuinka sisältä rikottu enkeli ei halunnut jaksaa ainuttakaan päivää kipunsa kanssa tai kuinka revin kaikkien pehmolelujeni päät irti vain sen repivän ikävän takia.

”Aasa.”

Hiljainen kuiskaus repi minut muistoistani ja melkein kuin itsestään pääni kääntyy äänen suuntaan. Iloton hymy kömpi unisena huulilleni yrittäessäni tarkentaa katseeni puhuttelijaani. Pitkiin aikoihin en ollut nauttinut elämästä, kiinnittänyt huomiota ympäristööni tai vastannut silloin kun minua puhutellaan.  Olin vain vellonut ikävässäni, antaen sen saada minut valtaani aina syksyn tullen. Olin luovuttanut, eikä sitä ollut häpeä tunnustaa.

”Aasa, anna olla. Sun mutsis ei haluis, et sä jäät velloon jossain murheessa. Se haluis et sä nautit sun elämästä. Sun mutsis on kuitenkin äiti ja eikö kaikki äidit haluu, et niiden penskat on ilosia?”

Sanat repivät minut väkivalloin pinnalle surustani. Kohotin katseeni kohti taivasta ja aloin pitkästä aikaa kertoa äidille tarinaa. Kerroin siitä, kuinka en jaksanut taistella, kuinka jäin kerran toisensa jälkeen surun jalkoihin, annoin sen määritellä kuka minä olen. Tunnustin jokaisen salaisuuteni, kirjoitin ne kyynelillä taivaankanteen ja kuiskutin juovuttavia sanoja, kunnes nukahdin omaan itkuuni illalla. Vähitellen harmaa usva alkoi kääriytyä irti hennosta kehostani, aloin haistaa ja maistaa elämän huumetta uudelleen, mutta tällä kertaa olin varovainen. En humalluttanut itseäni olemalla ahne, astuin hidas askel kerrallaan takaisin elämään tarinoideni vanavedessä. Aloin myös nähdä isän kärsimyksen ja kuihtumisen.

Yhtenä iltana syksyn ruskaiset lehdet iskeytyivät vasten keittiönikkunaa kesken aamiaisen. Isä ei kohottanut katsettaan, minä kohotin ja huomasin kuinka lehti jäi ikkunanpieleen kiinni. Haarukka vapisi isän otteessa, isästä oli tullut vanha varsin nopeasti. Hän ei enää jaksanut välittää mistään tai kenestäkään, hänellä ei ollut siihen enää voimia, kun hän jaksoi hädin tuskin pysyä itse elossa. Huuliani nyki vino hymy, kun nousin paikaltani mennäkseni halaamaan isää. Tämän hauras vartalo oli järkyttävä, en voinut uskoa, että siitä iloisesta ja onnellisesta hahmosta minun lapsuudestani oli voinut kasvaa hauras vanhus, joka sinnitteli kiinni elämässä, vaikka halusi jo pois. Jokainen syksy pahensi tilannetta, sillä joka syksy isä lipui aina vain kauemmas perheestä.

~*~*~

Syksy kolme vuotta myöhemmin. Seison kyyneliä nieleskellen äidin haudalla ja sormeilen hiljaisuuden vallitessa pientä keltaista ruusua, jonka ajattelen laskea haudalle. Kiveen hakatun enkelin silmät tuijottavat minua hautakivestä ja niiden kivisilmien katse on tuomitseva. Ne tuntuvat sanovan, että en pitänyt huolta isästä, annoin tämän harmaantua ja unohtaa. Tottahan se on; minä en jaksanut tukea isää kamppaillessani neljätoista vuotta oman itseni kanssa. Annan kukan pudota haudalle ja kumarrun sytyttämään kynttilän sydämen, vaikka on vasta hämärää. Syksyiset lehdet tekevät ruusulle ja hennolle kynttilälle seuraa. Syksy on kaunista aikaa, vaikka minun mielessäni syksy on ollut yhteensä seitsemäntoista vuoden ajan maailman surullisinta ja yksinäisintä aikaa. Syksyllä elämä tuntuu kaikkein harmaimmalta – silloin menetin elämäni tärkeimmät ihmiset – ja syksy on luonnon kuolemisen aikaa. Mikään ei selvinnyt syksystä, ei isä, ei äiti, ei luonto enkä edes minä. Syksyt ovat aina kaikkein vaikeimpia ja kolme vuotta sitten valo katosi maailmastani tehden kaikista vuodenajoista syksyn.

Pieni tyttö laskee jouluruususeppelen haudalle, johon on kaiverrettu kolmen ihmisen nimet. Jokainen heistä on kuollut syksyllä. Äiti, isä, tytär. Tytön harmaissa silmissä kiiltää kyyneleet, kun hän jaa katselemaan isoäitinsä, isoisänsä ja äitinsä hautakivessä olevan enkelin kivettyneitä silmiä. Niiden katse rauhoittaa ja tyttö huokaisee hiljaa.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 13:34:17 kirjoittanut Pyry »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

skylar

  • ***
  • Viestejä: 202
Vs: Äiti |K13| angst, deathfic
« Vastaus #1 : 30.08.2013 22:17:23 »
Hienoa, kaunista ja tunteikkaista! Ja mikä parhainta: vuodenajanmukaista!

Asiaan. SYKSY. Mikä mainio aihe kirjoittaa. Olisipa se ollut tämän tekstin nimi. Olisi jopa sopinut paremmin kuin Äiti. Hienoa lukea päähenkilöstä, jolle syksy on mustaa ja kamalaa, kun minä itse niin rakastan syksyn märän multaista tuoksua ja lehtien väriloistoa. Kirjoitit päähenkilön mielestäni täydellisyyttä hipoen... tämä tyttönen, hauras ja (haudan)vakava, joka on pakotettu kantamaan liian suurta taakkaa. Ja lopulta hänkin murtuu. Tuo lopetus oli aivan kauhean kamalan karmean ihana. Tuli mieleen, että se varmaan tappoi sitten itsensä... syksyllä. Se oli ehkä paras kohta, vapisevaa haarukkaa pitelevän isän ja tuon yhden ainoan repliikin puhujan lisäksi.

Vaikka päähenkilö oli niin vahva ja kantava, eivät muut jääneet yhtään sen enempää peittoon... Tuo isä oli ihan mahtava, näin hänet sieluni silmin ja koko hautausmaa-kohtaus oli aivan älyttömän tunnelmallisesti ja aidosti kirjoitettu. Ainoa hahmo, joka jäi hämärään oli, ironisesti, ÄITI. En pitänyt siitä vähästä mitä hänestä kuultiin enkä halunnutkaan kuulla lisää. Hän oli vain joulukuusenkoriste, jos tiedät mitä tarkoitan. Ihan hyvin kuitenkin kirjoitit häntäkin ja ainakin muiden hahmojen kipuisa suhde häneen kävi selväksi. En olisi toivonutkaan tietäväni enempää, annoit juuri sopivasti.

Juonellisesti tämä tarina oli upea - kielellisesti taas hieman takkuileva. Tasapainoilit ikään kuin veitsen laidalla lyhyen ytimikkyyden ja rönsyilevän runoparren kanssa, etkä säästynyt haavoilta. Tuo rönsyilevä runoilu, jota oli ekassa kappaleessa ja siitä eteenpäin sekaisin siellä täällä tekstissä, ei mielestäni sopinut tekstiin ja päähenkilön ajatusmaailman yleissävyyn ja oli melko häiritsevää. Eheys kärsi ja myös nautinto hieman ainakin alussa, mutta alut ovatkin aina vaikeita. Loppua kohden parani. Ja ainakaan en nähnyt mitään hirmuisia kirjoitusvirheitä!

Hyvää työtä, upea teksti, kiitos tästä.
When the sun has set, no candle can replace it.

Renneto

  • Melancholiette
  • ***
  • Viestejä: 280
  • Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Vs: Äiti |K13| angst, deathfic
« Vastaus #2 : 30.08.2013 22:48:42 »
KK-kampanjasta bongailin!

Minusta oli mukavaa päästä lukemaan surullisesta aiheesta, jos näin voi sanoa. Tykkäsin myös siitä, miten vuodenaikaa oli käytetty, sillä syksyä ei sinällään edes kuvailtu niin paljoa. Vain muutama viittaus harmauteen ja punertuviin lehtiin eli ei satoja sanoja maalailua romanttisesta syysmaisemasta ja vesisateista. Syksy toimi tässä toisella tavalla, se ei vain ollut tunteiden heijastuma vaan ikään kuin tunteiden maailma. Se maailma josta päähenkilö alkaa irtautua:

Lainaus
Vähitellen harmaa usva alkoi kääriytyä irti hennosta kehostani

Pidin tällaisesta paralleelimahdollisuudesta paljon. Syksyä pidetään usein kuoleman koittona, kesän niittäjänä. Tässä tekstissä päästään lopussa jopa talveen saakka. Tässä syksy oli suoraan tekemisissä hahmojesi sisimmän kanssa. Myös se teki vaikutuksen, miten hyvin asiat oli saatu mahdutettua ja miten millekin asialle oli annettu tilaa. Päähenkilön kipuilut, tietyt hetket... painotus oli musta aika kiva. Tähtäin on pitkä, ainakin seitsemäntoista vuotta, erinomaisesti oli asiat sanottu. Tiiviisti muttei hätiköidysti.

Lainaus käyttäjältä: Tekstin kirjoittaja
Otsikko oli ongelma, minäkertoja oli ongelma, hahmot olivat ongelmia täynnä ja kuvailussa oli aina jotain liikaa tai liian vähän - väärällä tavalla

Saatan vähän ymmärtää, mitä haet takaa tai mitkä olivat asioita, joiden kanssa jouduit painiskelemaan ennen julkaisua. Esimerkiksi minuun otsikko ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, sillä se oli niin ilmiselvä eikä tuonut mitään uutta. Toisaalta suoruus voi olla hyvä ratkaisu.

Hahmoista en saanut myöskään juuri mitään irti. Heissä ei ollut mitään erityisen suurta vikaa, ei isässä eikä tyttäressä, mutta ei heillä ollut persoonallisuuttakaan. Jotenkin vähän laimeaa. Se oli hyvä ratkaisu mielestäni, että päähenkilöksi voisi tietyssä mielessä nimittää myös äitiä vaikkei tätä kuvailtu tai vaikkei tämä esiintynyt tekstissä tavallaan ollenkaan. Loistoveto!

Minun oli myös vaikea joskus seurata aikajanaa, mikä liittyi usein, en tiedä, ehkä rakenteeseen, kerrontatyyliin tai sitten puhtaasti aikamuotoihin. Yritän selittää:

Lainaus
- äiti oli kuollut juuri syksyllä, neljätoista vuotta sitten. Olin ollut silloin seitsemänvuotias -- Seuraavana syksynä minä aloitin kirjoittamisen --

(En yleensä puutu tällaisiin, mutta ehkä tämä auttaisi ymmärtämään, mitä yritän sanoa: Olin ollut silloin seitsemänvuotias on esimerkiksi aika mielenkiintoisesti ilmaistu.)

Ensimmäinen kappale on pluskvanperfektissä ilmeisesti siksi, että halutaan viitata oikein kauaksi menneisyyteen? Kaikki muu on imperfektissä riippumatta siitä, mihin tarkkailupiste asetetaan ie. milloin mikäkin tapahtuu. Tai sitten en vain hahmottanut mitään. Minulle jäi hieman (syys)hämäräksi esimerkiksi se, oliko päähenkilö isänsä tapaan jatkuvasti maassa neljätoista vuotta vai ainoastaan syksyisin vai mitäh? Mutta tavallaan pidin tästä keinuttelevasta ymmärtämättömyydestäni. Tyhmyydestä on joskus hyötyä!

Joistakin jutuista en henkilökohtaisesti tykännyt juuri ollenkaan, esimerkiksi rikottu enkeli oli vähän liikaa. Se oli tylsä ja jopa jurppiva, vaikkakin pidin siitä, kuinka myöhemmin ollaan haudalla, jota vartioi myös enkeli. Olen siis skylarin kanssa hyvin erilaisilla linjoilla. Minussa päähenkilö ei herättänyt juurikaan tunteita, hän oli aika tavanomainen tapaus. Herkkä ja pidättyväinen, sisältä mureneva mutta ulkoa vahva... ja tietysti tuo loppu. Minusta se oli liian helppo ja jotenkin täysin ilman jännitettä. Se saattoi olla tarkoituskin, ja ainakin skylar on näemmä taas aivan toista mieltä!

Paljon ja ihanasti jäi tarinassa harmaaseen usvaan eli syyshämärän peittoon. Siitä pidän aina, tässä arvuuttelua oli sopivasti muttei kuitenkaa liikaa. Arvostan sitä että jaksoit säilyttää salaisuutta loppuun saakka. Hieno ratkaisu sinällään. :> Menetys oli tässä läsnä koko ajan, se vei perheen isänkin ennenaikaisesti manan maille. Samalla lukija joutuu pohtimaan, että miksi kuolleet merkitsivät isälle enemmän kuin elävät, kuka hylkäsi kenet ja miksi tytär päätyi aikanaan sitten samaan tilanteeseen/ratkaisuun. Ja se onkin hyvin kiinnostava kysymys - luulen että monia kiinnostaa pohtia, onko kyseessä pelkkä sattuma vai pistikö tytär pahan kiertämään. Kostetaan synnit useampaan sukupolveen, haha! Jonkinlainen ketjun katkaisu toki tapahtuu, kun enkelin silmien katse muuttuu. Siitä pidin, kuten jossain taisin jo sanoa. :>

Tässä oli paljon sinulle tyypillistä materiaalia. Mitenköhän sitä kuvailisi? Tunteiluksi, ehkäpä. Tunteita ei koskaan säästellä, varsinkaan surua ja ahdistusta. Ne tulevat teksteistä suoraan päin näköä, tuuppaavat melkein tuolilta alas. Teksti on todella teeskentelemätöntä. Tunteiden ohella tyyli oli taattu. Mukana oli vanhat ystäväsi (tyyliin sydän, kipu, haava ja ainakin viisi kertaa sanat silmä ja kyynel) mutta sanavarastoa oli viilattu tyyliin ja aiheeseen liittyen esimerkiksi niin, ettei esimerkiksi ainoatakaan verenpunaa tainnut mahtua tällä kertaa mukaan. Tyyliratkaisut olivat muutenkin kiinnostavia, kun dramaattisuuden keskellä oli esimerkiksi hyvin puhekieline ja jopa murteellinen monologi. Kuka lie puhuttelija ollutkin (pidin siitä, että oli etäällä - teksteissäsi on usein hahmo, jonka tehtävänä on tukea naispuolista päähenkilöä) niin hänen sanansa tuntuivat merkitsevän päähenkiölle paljon. Lukija varmasti toivoi, että sanat olisivat merkinneet vielä vähän enemmän...

Mutta tässä tekstissä oli paljon merkityksellisiä sanoja!
perhosen siivenisku


Vlad

  • Sudenmorsian
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 262
  • Loveatar
Vs: Äiti |K13| angst, deathfic
« Vastaus #3 : 31.08.2013 10:51:17 »
skylar, Äiti on juu otsikkona vähän möh, mutta otsikko olikin yksi ongelmista. Mikään ei tuntunut toimiva, en varsinkaan ensimmäinen vaihtoehto. Siitä en osaa sanoa sen kummemmin tappoiko päähenkilö itsensä vai kuoliko jotenkin "luonnollisemmin", koska en sitä edes ajatellut, mutta tulkinta tuokin enkä sano että se olisi väärä! Äiti taas, hän oli joulukuusenkoriste, kuten sanoit - tarkoituksella pimentoonjätetty ja tämän tekstin kannalta vain olemassa.

Rönsyilevyys ja runokielisyys taitaa olla minun syntini, en osaa luontevasti kirjoittaa yksinkertaisesti - ainakaan järin tunteellista tekstiä. Mutta ironista tai ei, itse kirjoittajana pidän erityisesti alusta, loppua kohden tämä tuntui lipuvan kauemmaksi ja kauemmaksi. Mutta mielipiteesi on arvokas ja kritiikki ja kehut pistetään ehdottomasti korvan taakse! Kiitos kommentista!

Renneto, uhh, mitäköhän oikein osaisin kommenttiisi sanoa. Vähän epäröin sen kanssa, onko tämä riittävän syksyinen vuodenaikahaasteeseen, kun syksy on aika vähällä kuvailulla. Joo. Siitä olen iloinen, että asioilla oli mielestäsi tilaa, koska tämä ei todellakaan ollut helppo teksti.

Hahmot ovat joo vähän (tai enemmänkin) pinnallisia, mutta fiiliskirjoittamisen tuloksena on yleensä minulla pinnallisempia hahmoja kuin yleensä. Ja aikajana tässä onkin ehkä vähän sekainen. :) aikamuotojen - tai lähinnä niiden muutosten - myötä tässä käytiin aikalailla koko tuo 14-17 vuotta läpi vaikkakin häilyvästi ja hyvin omituisesti. Alkuperäinen idea taisi olla, että aina syksyisin päähenkilö vaipuu apatiaan ja masennukseen - en tiedä onnistuinko sen esille tuomisessa, tuskin. Ja rikottu enkeli, juu, se on vähän blääh kielikuvana, olisin kai voinut jättää sen pois ilmaisten asian eri tavalla. :))

Hui, en ole näköjään tiedostanutkaan, että käytin tässäkin samoja tuttuja tovereita kuin usein muulloinkin. Pitäisi kai opetella niistäkin joskus eroon, vaikka sanoina nuo suosikki-ilmaukset (jos niin voi sanoa) ovat sen verran kivoja, että ne tunkevat jo sen takia automaattisesti kaikkialle.

Kiitos kommentistasi! Kaikki mielipiteet ovat arvokkaita ja pistänpä tämänkin kritiikin ja kehun korvan taakee, jos vaikka oppisinkin taas jotain uutta. Kiitos ja kumarrus!
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016