Kirjoittaja Aihe: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)  (Luettu 13690 kertaa)

saralin

  • ***
  • Viestejä: 154
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 8/11 (8.osa 17.12.)
« Vastaus #20 : 28.12.2012 22:34:48 »
Das cliffhanger tosiaan, mielenkiintoisempaan kohtaan tämä ei varmaan olisi voinut jäädä :D luulen tietäväni kenestä tässä nyt on kyse, mutta tahdon silti lukea lisäälisäälisää!

Pidän sulle peukkuja pystyssä inspiraation kanssa, on sen verran kiehtova teksti :) ei kuitenkaan mitään paineita, kirjoitat silloin kun hyvältä tuntuu!
the universe is in your bones, the stars in your soul

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 9/11 (9.osa 2.1.)
« Vastaus #21 : 04.01.2013 17:47:56 »
Kiitoksia hirmuisesti kommenteistanne, Genova ja saralin!

(jouduin korjailemaan jonkin verran tätä lukua sitten kuitenkin, siksi uudelleenjulkaisu. anteeksi häsläys!)

9. osa - Erika

”Mikä hänen nimensä on?”

Minä kysyin sitä eräänä iltana kun Sebastian oli luonani, kolme viikkoa ensitapaamisemme jälkeen. Syksy oli silloin täydessä loistossaan, minun parvekkeeni täynnä kultaisia lehtiä. Sebastianin kädet olivat viileät niiden sujahtaessa paitani alle. 

Sitä ennen olin yrittänyt elää kuin häntä ei olisi, että se mitä minä ja Sebastian olimme, oli oikein. Vailla kolmatta osapuolta, varjoa ajatusten reunamilla silloinkin kun suutelimme. Naista, jolla oli Sebastianin sukunimi.

”Onko sillä väliä?”

Sebastianin ääni oli hiljainen, katse tumma kun hän kuljetti sormiaan selkärankani poikki. Hän itse ei koskaan puhunut vaimostaan, siitä toisesta elämästä. Ei yrittänyt milloinkaan puolustella käytöstään.

En tiennyt, oliko se hyvä.

”Ei kai. Mutta tahtoisin silti tietää.”
Tahdoin tietää keltä oikein varastin tämän onnen, kylmät väreet jotka juoksivat Sebastianin koskiessa kaikkialle kehooni. Sitä oli vieläkin niin vaikeaa ymmärtää; kuinka kukaan saattoi aikaansaada minussa heikkouden, joka tuntui pelkästään kauniilta.

Varjosta huolimatta.     

Sebastian pysyi vaiti ja minä olin varma, ettei hän vastaisi. Lopulta hän kuitenkin sanoi, sävyttömästi, kuin kyse olisi ollut jostakusta tuntemattomasta:

”Erika.”

Erika. Jostakin syystä minun oli helpompi unohtaa nyt kun tiesin, millä häntä kutsua. Kätkin nimen jonnekin sisimpääni, muiden salaisuuksien joukkoon.
Yritin olla enää ajattelematta.
**
”Oletko sinä Aava?”

Edessäni seisova nainen ei näytä Sebastianin vaimolta. Hän ei ole julmalla tavalla kaunis, jollaiseksi hänet aina joskus mielessäni kuvittelen, kykenemätön rakastamaan. Hailakka katse tutkii minua aavistuksen epätietoisena. Silmät ovat vahvasti rajatut, vaatteet kalliit, mutta siinä kaikki. Minä ajattelin aina, että Sebastianin täytyi olla naimisissa naisen kanssa, joka olisi vähintäänkin yhtä karismaattinen kuin hän itse. Karismaattinen, ja aavistuksen välinpitämätön.

Hän ei näytä Sebastianin vaimolta, ja silti minä tunnistan hänet: tavasta, jolla hän katsoo minua. Siinä on jotain melkein pahoinvoivaa.
Erika on tavallinen, arkisen näköinen nainen. Ei lainkaan välinpitämätön, ja se tekee tästä kaikesta miljoona kertaa kamalampaa.

Nyt mikään, mikään, ei enää oikeuta tekoani.

Tahtoisin niin kovasti paeta, mutten tiedä mitä sillä lopulta voisin saavuttaa. Jokin Erikan katseessa kertoo, että hänellä on syynsä puhutella kaikista tämän kaupungin Aava-nimisistä tytöistä juuri minua. Että hän tietää lähestulkoon varmaksi minun olevan se, jota etsii.
Että minun on vain kestettävä tämä kaikki.

Siksi nielaisen valkoiset valheeni ja pakottaudun sanomaan:
”Olen minä.”

Ääneni särähtelee, ja inhoan sitä - selvää rikoksen merkkiä. Minun on pidettävä vapisevat käteni visusti pöydällä, puristuneina nyrkkiin.
Kaikki yhteiset hetkeni Sebastianin kanssa kiitävät silmieni ohi.

”Vai niin.” Erika puree huultaan kuullessaan, että on osunut oikeaan. Lopulta, hetken epäröityään, hän istahtaa tuoliin minua vastapäätä ja antaa katseensa pyyhkäistä uudemman kerran ylitseni. Silmien väri todellakin on hailakka, melkein kuin ei mitään väriä ollenkaan. Hänen katseessaan ei ole tietoakaan Sebastianin polttavasta merensinestä.        

Entä minä? Onko Sebastian jättänyt minuun jälkiä itsestään?

”Sinä taidat tietää, kuka olen?”

Erika on asettanut kätensä pöydälle, omieni viereen. Minulta kestää hetki tajuta, että hän haluaa minun näkevän sormuksen: se hohtaa hänen nimettömässään kultaa ja Jumalalle vannottuja valoja. Minun käteni ovat paljaat, vailla koruja.

En voi valehdella. Vastaan heikosti:
”Tiedän kyllä.”
”Vai niin”, Erika sanoo apeasti. ”Mieheni on ollut sinulle sitten yllättävänkin rehellinen.”
Mieheni. Kivulias sävähdys kulkee selkärankaani pitkin sanan kuullessani. Kuin muisto kaikista niistä kerroista, joina olen tajunnut ettei Sebastian ole minun, epämiellyttävä deja vu. Tämä on se nainen, jolle Sebastian toivotti pehmeällä äänellä hyvää uutta vuotta. Kutsui rakkaakseen.

Sana, jota hän ei koskaan ole lausunut minulle.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Kahvilassa on edelleen hiljaista, vain tarjoilijapoika touhuaa jo kertaalleen pyyhittyjen pöytien kimpussa. Toivon, rukoilen, ettei hän kuuntele meitä kovin tarkkaan. Erikalla on etulyöntiasema, kaikki tässä hetkessä on hänen puolellaan. Hän ei kuitenkaan tunnu tietävän, miten edetä. Minä taas en voi kuin odottaa. Pyörittelen kahvikuppia sormissani, en saa silmiäni irti Erikan käsistä. Tuntuu epätodelliselta, kuin en oikeasti olisikaan tässä. Painajainen, josta ei voi herätä.

”Minä tunnistin sinut tuosta kaulakorusta.”

Pääni nytkähtää ylös, kun kuulen Erikan sanat. Hän seuraa, kuinka käteni kohoaa kuin itsestään koskettamaan kaulassani olevaa riipusta.
”Niin. Mieheni on täytynyt ostaa se sinulle jo aikapäiviä sitten. Löysin sen vahingossa syksyllä. Luulin ensin, että kyseessä on lahja minulle. Hyvissä ajoin hankittu joululahja tai jotain.” 

Erika naurahtaa alakuloisesti samalla kun sipaisee vaalean hiussuortuvan korvansa taakse. Liike on pieni, mutta sen aikana huomaan että myös hänen kätensä vapisevat. ”Hassua, eikö? Kuinka ihminen jaksaa uskoa, vaikka totuus on siinä ihan silmien edessä.”

Hänen hailakka katseensa harhailee päämärättä ympäri kahvilaa – aivan kuin Erika ei alun tarkastelun jälkeen haluaisi enää missään nimessä katsoa minua. Tuntuu, ettei hän oikeastaan enää edes puhu minulle, itselleen vain.  Kertoo ääneen painajaisesta, jonka joskus kauan sitten näki.

”Se oli minusta sievä koru, vaikka ei oikeastaan tyyliseni, ja aika kallis. Ehkä se siksi jäi mieleeni. Joulu kuitenkin tuli ja meni, enkä nähnyt vilaustakaan siitä tietystä hopeisesta korusta. En uskaltanut kysyä Sebastianilta suoraan, rauhoittelin itseäni tekosyillä...”

Kunpa hän vain huutaisi minulle
, huomaan ajattelevani tukkoisesti. Raivoaisi. Mutta hänen äänensä on hiljainen, väsynyt: voin selvästi kuulla kivun. Hän jatkaa ja jatkaa, kuin ei tietäisi kuinka lopettaa.

Niin kauan Erika oli minulle pelkkä epämääräinen varjo, syyllisyys. Mutta hän on ihminen.  Oikea, elävä ihminen, jonka elämää minä olen pala palalta rikkonut vain oman onneni vuoksi.

Minkä arvoinen on sellainen onni?

Rintakehääni painaa suunnaton, musertava kipu, kun lopultakin ymmärrän:
minun on päätettävä kaikki tähän.
« Viimeksi muokattu: 10.08.2013 18:00:29 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 10/12 (9. ja 10. osa 10.8.)
« Vastaus #22 : 10.08.2013 18:37:03 »
Katsos kummaa, jatkoa. En ole kirjoittanut yhtään mitään melko lailla kolmeen (vai neljään?) kuukauteen, joten julkaisu hirvittää vähän. Huom, kymppiluvun lisäksi kirjoitin myös yhdeksikön käytännössä kokonaan uusiksi. Vähän surettaa, ettei tämä laadullisesti vieläkään täydellinen ole, mutta noh...

10. luku

Se oli Sebastian, joka ensimmäisen kerran jälkeen otti yhteyttä.
En odottanut kuulevani hänestä enää. En, vaikka olinkin kirjoittanut hermostuksesta vapisevin käsin puhelinnumeroni löytämäni lehtiön alareunaan Sebastianin asunnossa jälkeenpäin, kun hän nukkui. Allekirjoitukseni, hätäinenkin, oli saanut sen näyttämään aivan sopimukselta; minä, Aava Lehto, lupaan olla aina sinun. Jos vain haluat.

Sitten olin karannut hämärtyvään iltapäivään kuin pahantekijä, suostumatta katumaan. Ihoani koristi edelleen Sebastianin huulten kosketus ja maailma oli minulle uusi, kaunis ja tuntematon. En ollut tyhmä.  Tiesin kyllä, ettei mitään aiemmin kokemaani voinut kutsua hyväksyttäväksi, rakkaudeksi, sille ei saanut antaa kauniita nimiä. Siitä huolimatta tunne, joka minussa liikkui, oli onni. Tahdoin pitää siitä kiinni.

En silti uskonut, että hän soittaisi. En, vaikka salaa kai toivoin, odotin sitä.

”...Aava?”
Ja sitten eräänä sateisena iltana vastatessani kännykkään kuulin hänen äänensä. Niin epävarman, etten aluksi ollut tunnistaa sitä -  aivan kuin hän olisi aidosti pelännyt, että katkaisen puhelun. Tapaamisestamme oli kulunut viikko ja hän halusi nähdä minut. 

Sen ajatteleminen melkein salpasi henkeni.

Sillä kukaan toinen, ei koskaan...

Onnellisia loppuja eivät saa ne, jotka varastavat onnensa toisilta. Se on totuus, jonka olen nähnyt edessäni koko tämän ajan, rakkaudenhuumanikin läpi. Tiennyt sen aina, jollain tapaa.

Mutta toisaalta, minä olen myös aina ollut hyvä sulkemaan silmäni.

”…Aava?”
Kävelen kadulla muiden ihmisten joukossa mutta en näe eteeni, en kuule. Kaikki on sumua ja minä pelkkä tarinani ulkopuolinen kertoja: en oikeasti läsnä. Vain sillä tavoin ehkä selviän, leikkaamalla itseni irti tästä hetkestä.
”Aava, pysähdy!”
Havahdun takaani kantautuvaan ääneen vasta, kun minua tarrataan melkein kipeästi olkapäästä. Käännyn ja näen Mimmin, jonka hengitys on katkeilevaa valkoista huurua; hän on juossut saadakseen minut kiinni. Jopa Mimmin puuskutus kuulostaa äkäiseltä: 

”Mihin hittoon olet menossa? Eikö meidän pitänyt -”
Ärtynyt ilme muuttuu joksikin muuksi, kun hän lopulta katsoo minua. Hetken Mimmi, paras ystäväni joka ei hätkähdä koskaan mistään, näyttää melkein pelästyneeltä. Mitä hän lukee silmistäni, mitä näkee? En ehkä tahdo tietää. Yritän hymyillä, mutta siitä ei tule mitään.
”Minun piti juuri soittaa sinulle. Minä… minulle tuli este. Anteeksi. En millään ehdi katsoa sitä elokuvaa tänään.”

”Oletko varma? Näytät…”
Mimmi päästää otteensa harteistani irti, silmissään kysymyksiä joita on haluton esittämään. Me emme ole hyviä tällaisessa. Hetken kuvittelen silti kertovani hänelle – kertovani merestä. Viime kuukausista. Siitä, mitä minun on aivan pian tehtävä.
Tiedän kuitenkin, ettei Mimmi ymmärtäisi. Tai, ei ainakaan minun kannaltani. Siksi sanon valheellisen kepeällä äänellä:
”Ei minulla ole hätää. Soitan sitten myöhemmin illalla, käykö?”

Hetken Mimmi näyttää siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta lopulta hän vain nyökkää. Heilautan kättäni huojentuneena hyvästiksi ja jatkan matkaa, vajoan jälleen sumuun mistään mitään välittämättä. Mikäli Mimmi sanoo selkäni takana vielä jotakin, en kuule sitä. 

Kuinka pääsin pois kahvilasta, mitä oikein sanoin, en muista enää. Muistan vain Erikan ilmeen, kun olin kompuroinut ylös, yhteen puristuneet huulet: ei hänkään lopulta ollut voittanut mitään. Ei vielä.

Ja silti minä olen meistä se alhaisin, se joka vääjäämättä häviää. En tiedä miten olla ajattelematta sitä.
Kävelymatka asunnolleni tuntuu kestävän ikuisuuden. Lopulta olen ovella, saan vain vaivoin avaimen sovitettua lukkoon. Naapurin opiskelijatyttö lähtee ulos asunnostaan samaan aikaan. Nypityt kulmat kohoavat kevyesti, kun hän katsoo minua. Niinkö selvästi ne voi erottaa, maailmani rikkirevityt reunat? Mutisen vaimean tervehdyksen.

En sytytä yksiööni valoja, vaikka ulkona hämärtää jo. Sen sijaan jään istumaan eteiseen takki päällä ja hapuilen kännykän laukustani, etsin osoitekirjasta kirjaimen S.

Hän on juuri nyt töissä. Istumassa jossakin kokouksessa tavallista vaikutusvaltaisemman näköisenä, tietämättä tästä mitään. Hän sanoo aina, että pitää vain työpuhelintaan päivisin päällä.

Jos minä teen tämän nyt heti, hän saa tietää asiasta vasta illalla. Muutama tunti armonaikaa, tapahtuipa mitä tahansa.

Avaan viestikentän ennen kuin ehdin katua. Nopeasti, nopeasti, näpyttelen ensimmäiset mieleeni tulevat sanat ja lähetän pysähtymättä lukemaan mitä kirjoitin.

Puoliksi odotan, että rintakehän takana kipu viimeinkin lakkaisi. Sydämeni hakkaa kuitenkin edelleen kivuliaasti, kuin yrittäen rikkoa itsensä. Jokainen uusi sydämenlyönti on edellistä horjuvampi, täynnä pakokauhuista tyhjää. Kun tämä kaikki on ohi, jääkö minusta jäljelle enää mitään?

Juuri silloin kännykkäni soi.
Tuijotan näytöllä vilkkuvaa S:ää ja tunnen paniikin yltyvän. Se ei mitenkään voi olla hän. Ei näin nopeasti. Hän...
Minun ei pitäisi vastata. Teen niin silti, painan kännykän korvalleni silmät kiinni. Vaikka pelkään enemmän kuin koskaan ennen.

Kuulen Sebastianin kysyvän pehmeästi:
”Aiotko todella jättää minut tekstiviestillä?”

Niinhän juuri tein. Haluaisin niin kovasti löytää sisältäni palan jäätä: hyisen kylmyyden joka muuttaisi sanani teräviksi ja vahvoiksi.     
Minä olen kuitenkin pelkkää lämmintä suolavettä: kauhukseni tunnen kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Menetyksen tunne on kaikesta huolimatta syyllisyyttäkin vahvempi, Sebastianin äänen kuuleminen liian tuskallista. Siitä huolimatta, että Erikan väsyneet sanat soivat lakkaamatta päässäni.

”Minä... en pysty tähän enää.”
Ääneni kuulostaa kovin pieneltä siinä eteisen hämärässä, itkun sotkemalta. Säälittävältä, ajattelen katkerasti vetäessäni väristen henkeä. Eihän minun pitänyt koskaan osoittaa heikkouttani hänen edessään.

Sebastian linjan toisessa päässä ei sano mitään. Minä tuijotan silmät kyynelistä sumenneina seinää enkä tiedä kumpaa pelkään enemmän:
sitä, että hän yrittää taivutella minua, vai että hän kykenee luopumaan meistä kuin se ei sattuisi häneen yhtään. 

Lopulta Sebastian kysyy hiljaa:
”Oletko asunnollasi?”
Nyökkään mykkänä, vaikka ei hän sitä voi nähdä tietenkään.
”Minä tulen sinne”, Sebastian sanoo ja sulkee puhelimen.

Ei sanaakaan Erikan jättämisestä. Siitä, että hän haluaa vain minut. Ajattelen niin, mutten tunne mitään. On kuin olisin tietänyt kaiken aikaa, alun alkaen, että tämä päättyisi juuri näin. Mitä teen, kun hän tulee? Ehkä en vain päästä häntä lainkaan sisään.
Mutta hetken kuluttua Sebastian koputtaa ja minä olen ovella. Meren vetovoima, en kykene vastustamaan. Viimeisen kerran. Viimeisen kerran, hoen pääni sisällä hiljaa kun painan ovenkahvan alas.

On kuin Sebastian ajattelisi samaa. Avatessani oven hän lähestulkoon törmää minuun, hautaa syliinsä voimalla joka on kaataa meidät molemmat. Sormet kietoutuvat hiuksiini melkein kovakouraisesti, melkein satuttaen.

Sitä minä en kuitenkaan huomaa. Sebastian hiuksissa on iltapäivän hiipuva valo, hän tuoksuu pakkaselle.
Kun suutelemme, minulta katoaa aika ja paikka. En enää tiedä, missä olen.

Vielä tämän viimeisen kerran minä annan itseni hukkua häneen.   
« Viimeksi muokattu: 10.08.2013 21:37:09 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 10/11 (9. ja 10. osa 10.8.)
« Vastaus #23 : 10.08.2013 22:03:04 »
Kappas keppanaa! Just yks päivä satuin tähän ketjuun ja pohdin että saadaankohan tähän ikinä loppuratkaisua (vaikka näköjään en ole vähään aikaan kommentoinut tätä, shame on me...). Hauska nähdä että tämä on elossa, niin nautinnollista sun tekstiä on lukea ja kun hahmoistakin on jo ehtinyt kiinnostua. :--)

En oo varma olinko edes lukenut tuota yhdeksättä lukua. Joka tapauksessa, kiva että tarina eteni konkreettisesti eikä vain tunteen tasolla, ja Erikan ilmestyminen toi tähän uudenlaista energiaa. Tosi kiinnostavasti olit kuvannut noiden kahden niin erilaisen naisen kohtaamista, etenkin se miten Erika ei ollutkaan Aavan odottama välinpitämätön ja kylmä vaimo oli tosi realistinen ajatus. Ja apua, Sebastian rupesi ärsyttämään mua tuossa viimeisessä osassa jostain syystä. Haluaisin vaan että Aava pääsisi tuosta asetelmasta eroon, tuo on niin kipeä tilanne jokaiselle kolmiodraaman jäsenelle (ja sivullisille).

Tykästyin tekstissä useampaankin kohtaan, mutta aivan etenkin näihin:

Lainaus
Minulta kestää hetki tajuta, että hän haluaa minun näkevän sormuksen: se hohtaa hänen nimettömässään kultaa ja Jumalalle vannottuja valoja. Minun käteni ovat paljaat, vailla koruja.

Ihana tuo viimeinen virke, ihanaa symboliikkaa.

Lainaus
Allekirjoitukseni, hätäinenkin, oli saanut sen näyttämään aivan sopimukselta; minä, Aava Lehto, lupaan olla aina sinun. Jos vain haluat.

Tämä oli kanssa ihan huikea!

Sen vielä sanon, että kymmenennen osan teksti oli todella sulavaa ja luontevaa, ei tarvitse yhtään tuntea jännitystä julkaisemisesta. :--D Vaikka kyllä mäkin tunnen sitä joka ikisen tekstinpätkän kanssa, ymmärrän. Kiitos tästä, toivottavasti jatkoa saadaan pian!
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #24 : 13.08.2013 22:56:26 »
Kharon: Ääwhh, koin suurta tarvetta kyynelehtiä ilosta kun luin kommenttisi - kiitos ihan hirmuisesti! ;_; Oli enemmän kuin hienoa huomata, että tällä on vielä lukijoita, ja etteivät nuo kaksi uutta lukua olleet täysi katasrofi. Olin todella huolissani etenkin tuosta Erikan ja Aavan kohtaamisesta (yhdeksännen luvun eka versio oli kamalaa saippuaoopperaa, hyvä vain ettet lukenut sitä! : D). Kiitos vielä kerran - kommenttisi ovat motivoineet minua tämän tekstin suhteen todella paljon.

Mutta, JOO. Apua. Olin suoraan sanottuna vakuuttunut siitä, että tämän päätöstä saadaan odottaa se seuraavat neljä kuukautta, ja muutenkin olin hyvin epävarma siitä saanko tämän kunnialla loppuun. Kaikki loksahti kuitenkin paikoilleen häkellyttävän helposti - kirjoitin tämän viimeisen luvun valmiiksi itse asiassa melkein heti edellisen jälkeen.... ja äh. Olen väännellyt ja käännellyt tätä viime päivät ja tullut siihen tulokseen, että näin sen pitää mennä. Toivottavasti myös lukijat ovat samaa mieltä (joo'o, positiivisuuteen taipuvaisena puhun lukijoista monikossa X3).  Kiitos tasapuolisesti kaikille, jotka ovat jossakin tarinan vaiheessa kommentoineet tätä! Ilman finijulkaisua en todennäköisesti olisi saanut tätä koskaan valmiiksi.

Viimeistä osaa kirjoittaessani kuuntelin tätä.

11. osa

Minä voisin jäädä.

Sebastianin unesta raskas hengitys hipoo niskaani. Se on lämmin, tuttu, kuin kuuluisi juuri siihen. Minun luokseni, ei kenenkään muun.

Jotenkin me ajauduimme lopulta Sebastianin asunnolle. En ole käynyt siellä montaakaan kertaa, en sen ensimmäisen jälkeen. Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä.

Tuijotan paljaita käsiäni, pää tyynyyn vajonneena.  En halua liikkua. Sebastian suuteli kyyneleet poskiltani ja silti tunnen sen vieläkin, sisälläni satavan suolaveden. Olen varma, että ihoni maistui surulle.

Minä voisin jäädä. Tähän hetkeen, Sebastianin viereen, unohtaa Erikan tuskasta kiiltävät silmät ja sormuksen. Aiempi itsevarmuuteni on kadonnut jonnekin, en saa päästettyä irti: meren paino on minussa liian tiukasti kiinni. Jo pelkkä ajatus kaiken tämän menettämisestä koskee kuin lyönti tai pimeä.

Minä rakastan häntä. Rakastan enemmän kuin ketään.
Miksi se ei riitä?

Kyyneleet kelluvat jälleen näkökentässäni, sumentavat sormenpäät ja tapetin ruutukuvion. Itkuni ei ole täysin äänetöntä, mutta Sebastian ei herää. Peitän kasvot käsiin ja käperryn pieneksi, toivon pahan olon häviävän. Niin se on tehnyt ennenkin, lopulta minä olen aina saanut kaiken käännettyä parhain päin. Muuten en olisi jaksanut näinkin pitkään.

Ulkona autoja ajaa ohi lakkaamatta. Kaupungin melu, jota inhosin ensimmäisinä kuukausina. Kaikkeen kuitenkin tottuu, jarrujen kirskuntaan ja jatkuvaan sydänsuruun. Itselleen ja muille valehteluun.

”Hassua, eikö? Kuinka ihminen jaksaa uskoa, vaikka totuus on siinä ihan silmien edessä.”

Totuus.

Nousen vaivalloisesti käsieni varaan, käännähdän katsomaan nukkuvaa Sebastiania. Sillä tavalla uneen vajonneena hän näyttää niin kovin nuorelta: hillitsen vain vaivoin mielihalun koskettaa hänen kasvojaan. Ilman Sebastianin kehosta huokuvaa lämpöä minun on heti kylmä.
Hetken minä vain katselen häntä. Tuota ihmistä, joka viimeisten kuukausien aikana on täyttänyt minut sekä rakkaudella että surulla. On kuin en ennen häntä olisi oikeastaan edes tiennyt, mitä kipu tarkoittaa. Tai halu olla jonkun.

En kaikesta huolimatta ole saanut avatuksi riipuksen lukkoa. Hopeapinta heijastaa häilyen valoa, kun hapuilen lattialta paidan ylleni. Sebastian nukkuu sikeästi. Ei herää sittenkään, kun lopulta pakotan itseni hänen läheisyydestään irti.

Hiivin hiljaa keittiöön, joka on melkein täsmälleen samannäköinen kuin silloin ensimmäisellä kerralla: tiskipöydällä vain vähän astioita, joukossa yksi muumimuki.  Se tuntuu olevan aivan väärässä paikassa. En voi estää hermostunutta hymynvärettä kuvitellessani Sebastianin juovan aamukahvinsa mukista, jossa tanssahtelee Hemuli.

Se on kai lahja Erikalta. 

Ulkona on alkanut sataa: lumihiutaleet tarraavat kiinni ikkunaan. Minun varpaitani palelee. Vaellan asunnossa surullisena aaveena ja yritän muistaa, minne jätin sukat.  Sebastianin läsnäolo tuntuu kaikkialla. Askeleeni ovat niin vaimeita, etteivät ne herätä häntä.
Puoliksi toivon, että kävelisin äänekkäämmin.

Jossakin vaiheessa löydän itseni eteisestä, jossa näen tutun puhelinpöydän: lehtiö sen päällä on uusi, kuulakärkikynä jonkin vakuutusfirman teettämä. Yläreunaan on kirjoitettu Sebastianin käsialalla seuraavan päivän työtapaamisen ajankohta.
Kuin typerys kosketan sormenpäilläni hänen piirtämiään kirjaimia. Ne ovat säntillisiä, vakaita. Ja silti minä tiedän, että oikeasti hän on myös niin paljon muuta: lempeä ja kiihkeä, aavistuksen surullinen. Äärettömän itsekäs. Eikä ikinä minun.

Hän on salaisuus, jota en koskaan kertonut kenellekään.

Hetken minä vain keinun kantapäilläni, kuuntelen asunnon vaimeita ääniä. Menneet kuukaudet kiertävät kehää päässäni, onnen ja surun hetket. Jokainen suudelma ja Sebastianin hymy, sisimpääni rikkonut syyllisyys.

Lopulta tartun kynään, kumarrun lehtiön ylle. Kirjoitan:
Kiitos, että rakastit minua. Ei allekirjoitusta tällä kertaa.

Ehkä se ei edes ole totta. Lopulta en tiedä, mitä minä Sebastianille merkitsin: olinko sittenkin pelkkä huvitus, tapa kuluttaa aikaa raskaiden työpäivien jälkeen.
Jostakin syystä en silti, sitten kuitenkaan, osaa uskoa siihen.  Hän halusi näyttää minulle meren. Siitä ajatuksesta pidän kiinni, taivaalla räjähtävien rakettien valoista.

Kai hänkin oli yksinäinen. En voi syyttää Sebastiania siitä.

Sujautan kenkiin paljaat jalat, en löytänyt sukkia. Takkini lojuu lattialla. Kun kumarrun nostamaan sitä, olen kuulevinani selkäni takaa askelten äänen.

Jähmetyn kiveksi. Eteisessä ei kuitenkaan ole ketään, kukaan ei ryntää estämään lähtöäni. Yritän karkottaa pettymyksen tunteen, kun alan napittaa takkia hätäisesti kiinni. Kyyneleet valuvat äänettä.

Ulkona on kylmä. Ympärillä velloo levoton ihmismeri; kaupunki, jota ehkä joskus opin kutsumaan kodiksi. Jonkin aikaa minä vain seison kadulla tekemättä mitään, hengitän.

Lumihiutaleet ehtivät sulaa hiuksiini. Hän ei kuitenkaan tule.

Hymyilen suruni läpi. Kännykässä on yksi uusi viesti. Se on isältä, joka kysyy milloin ajattelin tulla käymään kotona. Naputtelen heti vastauksen, kerron saapuvani huomenna kello neljän bussilla.

Voisitko tulla Iivon ja Vernerin kanssa minua vastaan?

**


A/N: Varsin lyhyt viimeinen osa, mutta suoraan sanottuna en itse kokenut, että aiemmat osat tukenaan tämä tarvitsee muuta. Toivottavasti Aavan yllättävänkin seesteinen mielenmaisema ei tullut aivan puun takaa - hän kuitenkin on tiennyt totuuden noin kuudennesta luvusta lähtien, mutta osasi toimia sen mukaan vasta nyt. Minulla on tästä itselläni aika paljon ajatuksia, mutta palailen niihin mahdollisten kommenttivastausten yhteydessä. Toivon, että ainakin jonkun mielestä tämä oli kunnollinen päätös.
« Viimeksi muokattu: 14.08.2013 00:09:28 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #25 : 14.08.2013 11:09:04 »
Oi, hienoa että uusi osa saatiin näinkin nopeasti! Onnittelut tarinan loppuun saattamisesta. :--) Ja olihan tämä vallan tyydyttävä lopetus. Mua ei yhtään haitannut Aavan suunnitelmien selkeys ja kun niin vaivihkaa vielä koko ajan kuvasit sitä miten se samalla toivoi, vaikka tiesi tekevänsä oikein, että Sebastian tulisi estämään sen lähtösuunnitelmat... Se tuntui varsin realistiselta.

Tämän osan tunnelma oli kyllä hyvin samanlainen kuin tuon kappaleen jonka linkkasit. Surullinen, mutta ei kuitenkaan mitenkään maata viistävä ja epätoivoinen. Mulle tuli tuon kappaleen + tän luvun yhdistelmästä varsin toiveikas kuva kuitenkin loppujen lopuksi. Tuo loppu oli mainio, jotenkin tuntui siltä että "palataan juurille", Aava pääsee vähän kiinni siihen elämään ennen Sebastiania. Johonkin puhtaaseen ja särkymättömään? Tykkäsin myös miten Aava pohti että varmaan oppii vielä tuota kaupunkia kutsumaan kodiksi. Yksinäisyyshän noita kahta sitten kai yhdisti niin vahvasti.

Joo, tässä oli paljon hienoja kohtia kuten aina sun teksteissä. Kaunista luettavaa tämä koko tarina on ollut, taso on pysynyt mun mielestä todella korkealla jatkuvasti. Kiitos kovasti lukunautinnosta. :--)
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #26 : 17.08.2013 13:11:05 »
Hyvä, realistinen lopetus kauniille tekstille ja hienoa, että kuvaileva kirjoitustyylisi säilyi loppuun asti.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #27 : 02.11.2013 18:01:25 »
Kharon: Täytyy sanoa, että kommenttisi lukemisen jälkeen minulle tuli todella helpottunut olo - oli enemmän kuin hienoa kuulla, että lopetus oli mielestäsi tyydyttävä eikä mikään jäänyt sen kummemmin häiritsemään. Surullisen toiveikas tunnelma oli jotain, mitä lähdin tätä päätöstä kirjoittaessani tavoittelemaan alunperinkin, joten siltäkin osin voin ilmeisesti kokea onnistuneeni. ^^

Tosiaan, mietin pitkään sitä, kuinka paljon minun tulisi paljastaa Sebastianin ajatuksia ja hänen näkökulmaansa salasuhteeseen. Lopulta kuitenkin koin, ettei sille oikeastaan ole tarvetta: tämä on alusta alkaen ollut nimenomaan Aavan tarina, joten tärkeintä on loppujen lopuksi se, miten hän kaiken näkee. Aava uskoi, että kaikesta huolimatta Sebastian rakasti häntä, ehkä osittain yksinäisyyttään, ja se jääköön tämän tarinan totuudeksi.

Kuten jo aiemmin sanoin, kommenttisi ovat olleet minulle todella suuri motivaatio, mitä tulee tämän loppuun saattamiseen. Kiitos suunnattomasti!

Genova: Oh, realistinen ja hyvä loppu - olen todella otettu siitä, että tässä oli mielestäni sellainen. Kiitos myös sinulle todella paljon sekä aiemmista kommenteista että tästä, oli äärimmäisen hienoa huomata että tälle löytyi lukijoita loppuun asti. ^^
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Welmasein

  • Makeisprinsessa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #28 : 04.11.2013 00:11:00 »
Kyllä, tää oli jotain aivan ihanaa! Kuten joku kommentoikin jo, tää on kaunis. Kaunis tarina, ihana ajatus, varsinaista tunteitten paloa. Harvemmin näi kauniisti ja varsinkin todenmukaisesti, on kuvattu tunteita ja ajatuksia, vois jopa kuvitella, että näi on oikeesti tapahtunu, että kirjotat omasta kokemuksesta. Varmasti näi onkii käyny jonkun kohalla. Rakkauesta kirjotetaan paljon niin lauluja ku kirjojakii, se näkyy kaikkialla, silti tuntuu, että tällane suhe ois jonkin sortin tabu, harvemmin on ainakaa mulle tullu vastaa moista.

Mä en tiiä mitä kirjottaa, tää oli niin sairaan ihana, kaunis ja inspiroiva, että toivois melkempä että noi kävis itellee vaikka se hajottaskii aivan saatanasti(anteeks kielenkyttö, sopii vaa nii hyvi.)'

Kiitos <3
Me ihmiset emme tule maailmaan, vaan maailma tulee meille. Syntyessään ihminen saa koko maailman lahjaksi.

Jostein Gaarder - Enkelimysteerio

Thymeline

  • Maan hiljainen
  • ***
  • Viestejä: 28
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #29 : 05.11.2013 21:56:58 »
Minä rakastan tällaisia raadollisen kauniita tarinoita. Kuvaat ihanasti tuota Aavan sielunmaisemaa, sitä miten hän haluaa sulkea silmänsä siltä totuudelta, koska valhe on niin kaunis. Tai miten sen totuuden oikeastaan näkee, mutta sen silottelee ja yrittää oikeuttaa kaiken tapahtuvan nimenomaan sillä, että se kaikki on jossain toisessa maailmassa. Tosielämässä nämä tarinat harvoin ovat näin kristallinkirkkaita, pakkasenraikkaita ja viiltäviä tapahtuessaan, mutta jälkikäteen ne helposti kirjautuvat sellaisiksi. Tai ehkä ne kirkkaat värit ja selkeät tunteet ovat nimenomaan siinä pienessä maailmassa ja ruma ja raadollinen tulee siitä kontaktista muun maailman kanssa.

Nautin, aistin tiettyä omakohtaisuutta, eläydyin syvästi. Ja vaikka Aava olikin mahtavasti kuvattu, niin arvostin vielä enemmän tuota vähäeleisellä ja pienellä tavalla kirjattua Erikaa, joka hiljaisella tavalla raastoi ne Aavan ja Sebastianin pienen maailman seinät hajalle ja sekoitti sen selkeyden. Erika oli kaikessa niin totta ja totuudellisuudessaan pakotti Aavankin näkemään sen totuuden, myöntämään sen.

Tapahtumatasolla minusta kaikki on hyvinkin uskottavaa, ehkä siksi että itsekin olen tavannut sen miehen, jonka silmät tosin olivat sumua eivätkä merta, ja joka todellakin sai minut mukaansa siltä istumalta, ja olisi saanut minne tahansa. Tämä kertomus sai minut muistelemaan sitä pientä hetkeä kaukana menneisyydessä, jonka varmaankin kirjoittaisin juuri näin, jos osaisin.

Kiitos tästä helmestä!

Lontoo

  • ***
  • Viestejä: 112
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #30 : 18.11.2013 09:58:52 »
Tämä oli todella hieno teksti. Olen todella onnellinen, että se oli pysynyt Pergamentipalan etusivulla, vaikka viimeinen osa tuli jo elokuussa - en välttämättä olisi eksynyt myöhemmille sivuille lukemaan.

Se, mikä tässä pysäytti, miksi jäin lukemaan oli, että näin kaiken todella vahvasti omassa päässäni. Olit luonut sellaisen maailman, runollisen, mutta realistisen, että näin, kuulin ja haistoin sen. Ennen kuin kerroit Aavan asuvan Helsingissä, näin tarkalleen, missä päin omaa kotikaupunkiani Sebastian ja Aava kohtasivat, tiesin mitä koulua Aava käy ja niin edelleen. Olin jopa hieman harmistunut, kun Sebastian lähetti viestiä Helsingistä jouluna - olisin halunnut jäädä kuvittelemaan tarinaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Mutta se on pieni juttu.

Loppu melkein kirvoitti kyyneleen

Lainaus
Voisitko tulla Iivon ja Vernerin kanssa minua vastaan?

herätti niin vahvan muiston, kuten aikaisemminkin Aavan ajatukset kotiinmenosta ja siellä olevasta, erilaisesta maailmasta, missä ei ole huolia. Muistan itse muutamien vuosien takaa, kuinka olin tehnyt jotain, mistä en ollut ylpeä, mikä ahdisti ja seuraavana päivänä halusin olla äidin kanssa ja menin hänen kanssaan elokuviin ja yritin kuvitella olevani taas pikkutyttö, ilman huolia tai ahdistusta. Tuo kohta oli niin käsinkosketeltava ja herätti aitoja muistoja. Koko tarina sai pääni pyörimään, miettimään, mitä tekisi itse Aavan tilanteessa. Todennäköisesti samoin. Tämä oli aito tarina tuhoontuomitusta suhteesta. Pidin myös kovasti siitä, ettet uskotellut lukijalle, että Sebastianilla ja Aavalla olisi mahdollisuuksia - Sebastian jäi pimentoon, että tuntui lukiessa, ettei hän ollut koskaan ihan läsnä, vaan aina toinen jalka Erikan luona. Aava ja hänen kehityksensä olivt vahvasti tarinan keskus.

Kirjoitat hyvin, kuten aiemmin jo sanoin, runollisesti, mutta silti pitäen jalat oikeassa maailmassa. Tekstisi ei missään kohtaa lähtenyt liian pitkälle Aavan mietteisiin, vaan antoi niistä juuri sopivasti.

Kohta pitää lähteä kouluun, mutta sen haluan vielä sanoa, että juuri tarinat, jotka herättävät lukijassa (ainakin minussa) oikeita muistoja ja aistikokemuksia, ovat helposti visualisoitavissa oman elämän tuttuihin paikkoihin ja tapahtumiin, ovat niitä kaikkein arvokkaimpia. Kiitos tästä kertomuksesta! Olen onnellinen, että sait sen kirjoitettua loppuun ja että eksyin sitä lukemaan.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #31 : 12.12.2013 16:28:22 »
Ääwh, en olisi ikinä uskaltanut toivoa saavani tähän enää kommentteja - ja näin ihania vielä, itken. ;-;

Welmasein: Oi, olen hirveän otettu siitä, että tämä on mielestäsi todenmukainen. Teksti ei millään tapaa perustu omakohtaisiin kokemuksiin tai mitään, mutta ilmeisesti olen osannut kertoa Aavan tuntemuksista ne oikeat asiat, mikäli tästä sellaisen kuvan osittain saa. Itse en vastaavaa kenellekään välttämättä toivoisi (vaikka salasuhteesta Aavalle omalla tavallaan kasvutarina mudostuukin), mutta no. Kiitos todella paljon kommentistasi, ihanaa että pidit!

Thymeline: Hitsi kuinka sanasi saivat minut ilahtumaan! Kuvasit tätä tekstiä tavalla joka teki minut hirveän onnelliseksi, sen perusteella  tuli tunne että olen saavuttanut tällä tekstillä juuri sen tunnelman kuin halusinkin. Ja no, voiko kirjoittaja muuta toivoa? Hienoa, että tämä oli mielestäsi uskottava ja että pystyit eläytymään. Niin, ja mainintasi Erikasta oli hirmu huojentava jotenkin, hän kun oli  minulle tässä tekstissä ylivoimaisesti vaikein hahmo kirjoittaa (Sebastian tulikin sitten hyvänä kakkosena).

Kiitos todella ilahduttavasta kommentistasi!

Lontoo: Tämä teksti on lyhyydestään huolimatta ollut monen vuoden projekti, joten tällaiset kommentit merkitsevät siksikin paljon, saavat vaivan tuntumaan kaiken arvoiselta. Olen todella otettu siitä, että ole tuntenut tekstin niin vahvasti ja todella miettinyt sitä.

Sen verran on tosin tähdennettävä, etten ainakaan tietoisesti ole missään nimessä halunnut antaa viitteitä, että Aava asuisi Helsingissä - vaikka Sebastian sieltä viestiä lähettikin, kyseessä ei ole heidän "yhteinen kaupunkinsa". Anteeksi mahdollinen harhaanjohtavuus! Minä yleensäkin hirveän harvoin nimeän tarinoitteni miljöitä sen tarkemmin, koska haluan jättää sellaisen lukijan kuvittelun varaan, kuten itsekin toivoit.

Huolehdin läpi tekstin siitä, onko tämä tarina tarpeeksi realistinen, joten hienoa että mielestäsi näin oli. Tästä tuli tosiaan vähän salavihkaa nimenomaan Aavan kasvutarina, ja onneksi näin. ^^

Kiitos hirmuisesti kommentistasi!
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #32 : 22.08.2019 13:17:07 »
Heh, tuntuu hassulta nostaa tämä teksti näin lähes kuuden vuoden jälkeen, mutta pääsin nyt loppuun, joten kommentoinpa viimeinkin. Olen vilkuillut tämän otsikkoa usein ja kerran luin viimeisen luvunkin - koska minulla on jostakin syystä usein tapana tehdä niin ensin - ja se oli niin vaikuttava, että päätin jättää tekstin lukemisen sitten myöhemmäksi, johonkin parempaan aikaan, kun olisi mahdollisuus keskittyä.

Ja no. Onneksi jätin, koska tämä on upea. Yksi parhaita Finissä lukemiani tekstejä, olkoonkin sitten vanha ja kauan sitten kirjoitettu - ei se tekstin arvoa määritä. Minusta Aava oli hahmona tosi uskottava ja aito ja toi omat lukioajat mieleen. (Minä olen kotoisin alle 2000 asukkaan kunnasta ja tuo joulukuvaus perheen kanssa muistutti myös hirveästi siitä, millaisia joulut perheeni kanssa ovat.) Pidin noista arkisista yksityiskohdista, muumimukeista ja Suomalaisesta kirjakaupasta ja lumisodasta ja paperilehtiöistä, ja siitä, millaisen kontrastin ne loivat runollisempaa kieltä vasten. Vaikka meriteemaa on käytetty paljon, minusta se toimi tässä hienosti, ja varsinkin tuo merenpolte oli upea ilmaisu. Sebastian on minusta myös nimenä tosi karismaattinen - tiedä sitten, että miksi - ja jo se kertoi paljon hahmosta.

Tykkäsin tässä siitä, että tekstissä itsessään ei mitenkään moralisoitu Aavaa tai hänen valintojaan, ja tunteet kirjoitettiin auki melkeinpä lempeästi. Silti myös Erikan suru ja tuska ja tilanteen vääryys - ei siis niinkään moraalisesti vaan siten, miten rikki se oli - tuotiin esille yhtä objektiivisesti. Ajattelen, että ihmissuhteet ovat tosi vaikeita ja monimutkaisia ja tunteet vasta sitä ovatkin, ja siksi tällaisiin asetelmiin ylipäätään ajaudutaan. Siksi oli virkistävää lukea sen kolmannen naisen (tai tässä tapauksessa vielä tytön) näkökulmasta, ihastumisesta ja ensirakkaudesta ja surusta ja kaiken painosta. Olin jotenkin tosi ylpeä Aavasta tuossa lopussa, siitä miten hän itse lähti ja jatkoi eteenpäin, ja toisaalta surullinen, kun piti jättää hänet juuri tuollaiseen tilanteeseen ja kynnykselle.

Mimmin ja Amandan hahmot ja lukioystävyyksien pinnallisuus, nuoren naisen yksinäisyys, kihlasormuksen kylmyys, kohtaaminen ränsistyvällä leikkipaikalla - kaikki tosi hienoja ja oivaltavia yksityiskohtia. Musta tuntuu, että tällainen arjen kuvaus sopii sinun tyylillesi tosi hyvin, koska osaat vangita sekä niitä yksityiskohtia, jotka kiinnittävät lukijan arkeen ja tekevät maailmasta konkreettisen, ja sitten kuitenkin punoa sinne sekaan kauniita ja runollisia yksityiskohtia ja vaikuttavia kielikuvia. Kaiken näkee todella elävästi ja toisinaan ihan hengästyttää.

Olet taitava ja olet ollut sitä jo kuusi vuotta sitten, joten ihanaa, että jatkat kirjoittamista. :) Odotan ja uskon, että sulta nähdään vielä kirja ihan painettunakin. Kiitos, kun julkaiset tekstejä tänne Finiin meidän iloksi! ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #33 : 22.08.2019 20:49:34 »
Voi että Nevilla, olipas kommenttisi oikeasti suorastaan itkettävän ihana. Olen fiilistellyt sitä koko illan. <3 Palautteesi ja asiat, joita nostit tästä esiin, saivat taas huomaamaan, kuinka tärkeä tämä tarina minulle itselleni loppujen lopuksi on. En ole lukenut tätä läpi tai edes miettinyt sen kummemmin pitkään aikaan, ja sen vuoksi on ollut nyt sitten suorastaan nostalginen olo. Olen aivan äärimmäisen otettu, että pidit kokonaisuudesta noin paljon, ja että Aavan tilanteen hankaluus on välittynyt aidolla ja ymmärrettävällä tavalla. Sebastian on muuten minustakin karismaattinen nimi, heh, siksi juuri sen valitsin. :D Kiitos hirmuisesti kommentistasi ja kauniista sanoistasi, arvostan hirmu paljon. <3
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Vs: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #34 : 09.05.2020 12:47:52 »
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Tämä teksi jotenkin veti minua puoleensa listauksessasi ja veikin samantien mennessään! Tässä oli ihanaa haikeaa romanttisuutta, mutta samalla myös surua ja kipeyttä, joka kulki koko ajan taustalla.

Koulu, kirjakauppa, se ettei ole rahaa ostaa sieltä mitään ja se, miten maalaistyttö on muuttanut kaupunkiin opiskelemaan muistuttivat omista lukioajoista. Kuten Vehka, minäkin pidin valtavasti siitä, miten arkisemmat yksityiskohdat punoutuivat runollisempaan kieleen, tunteiden kuvaukseen ja lopulta haikeaan, mutta oikeaan päätökseen päästää irti ja jatkaa. Ja miten lohdullista, että kaiken päättyessä Aava lähtee kaupungista kotiin, käymään niiden rakkaiden luona, jotka aina pysyvät.

Tykkään kovasi merivertauksesta, joka tässä toistuu. Mietin oliko sitä jopa liikaa, mutta toisaalta ei, sillä se vain sopii tähän niin hyvin. Aava muistaa meren joka kerta, kun näkee Sebastianin silmät. Sisimmässään Aava tietää itsekin, että vaikka meri on kiehtova ja sille haluaa vain antautua, samalla se on myös petollinen.

Tällaisissa tarinoissa on aina kiehtovaa se, miten hahmojen tunteisiin sukeltaa mukaan. Toisaalta ymmärtää Aavaa, hänen ihastuksensa ja loppumattoman kaipauksensa miestä kohtaan, mutta toisaalta ajatus vanhemman, naimisissa olevan miehen suhteesta lukiolaiseen kylmää sydäntä. Jotenkin tätä lukiessa oli alusta asti sellainen haikeus mukana, että tälle tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua.

Tässä joitakin kohtia, jotka kiinnittivät huomioni:

Lainaus
Miten jokin merenvärinen voi polttaa

Lainaus
Levysoitin on jäänyt aiemmin päälle, aukaistessani oven osa Utada Hikarun Prisoner of loven sävelistä karkaa selkäni taakse keittiöön. 

Lainaus
Kirjoitin myöntävän vastauksen vapisevin sormin ja hymyilin loppuillan television kohinalle.

Tuo miten musiikki ”karkaa selän taakse” ja miten Aava ”hymyilee television kohinalle” ovat mielestäni oivaltavia, erilaisia ja hauskojakin ilmauksia. Pidän tuon tyyppisistä jutuista teksteissä tosi paljon.

Lainaus
Niinkö selvästi ne voi erottaa, maailmani rikkirevityt reunat?

Lainaus
Haluaisin niin kovasti löytää sisältäni palan jäätä: hyisen kylmyyden joka muuttaisi sanani teräviksi ja vahvoiksi.     
Minä olen kuitenkin pelkkää lämmintä suolavettä —

Tällaiset vertauskuvallisemmat tunteenkuvaukset toimivat myös tosi hyvin! Varsinkin tuohon viimeiseen samaistun todella: tuntuu että ne terävät ja kipakat sanat keksii aina vasta myöhemmin, ei koskaan silloin kun sinua lyödään sanoilla tai teoilla, jotka saavat suolaveden virtaamaan.

Kiitos tästä tarinasta, hieno teksti, jolla on myös kaunis ja erittäin sopiva nimi ♥
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #35 : 14.05.2020 19:00:48 »
Thelina: Oli ilahduttavaa huomata, että päädyit lukemaan kommenttiarpajaisia varten tällaisen vähän pidemmän tekstin, tosi ihana kuulla, että tykkäsit! ♥ Tämä on minulle itselleni varsin nostalginen teksti, joskin tuntuu myös, että olin ihan eri ihminen kirjoittaessani tätä, ja ihan jo sen vuoksi on mukava lukea, millaisia vaikutelmia tämä lukiessa nykyisin herättää. :) Hienoa, että Aavan tuntemukset kaikessa sotkuisuudessaan ovat välittyneet elävästi, ja että merivertaus ei sitten kuitenkaan toistunut liiaksi, heh. Kiva myös kuulla, mitkä kohdat ovat olleet mielestäsi kuvailun puolesta onnistuneita. Kiitos hirmuisesti kommentistasi. ♥
« Viimeksi muokattu: 14.05.2020 19:20:14 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)
« Vastaus #36 : 23.03.2021 17:43:09 »


En ole lukenut tätä tekstiä hetkeen, mutta tulin nyt kommentoimaan tätä tällaisella hienolla meemillä, kun tää vilahti silmiin stalkkerinappulan kautta. Totesin myös, että lauseraadin pitää varmaan tehdä täällä kierros ja valita jokaisen luvun lause tässä joskus. :P

Ei mulla muuta, tää on edelleen hyvä. ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.