Kirjoittaja Aihe: Olen kuullut merestä | K-11 | 11/11 (Viimeinen osa 13.8.)  (Luettu 7697 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K-11
Genre: angst, romance

Yhteenveto: Jossain välissä Sebastianin vaimosta on tullut minulle pelkkä kaukainen uhka, jota olen oppinut olemaan ajattelematta. Suhtautumiseni häneen muistuttaa tupakoitsijan suhtautumista keuhkosyöpään. Sebastian on minulle nikotiini, myrkky jota tarvitsen keuhkoihini kaikista seurauksista välittämättä. Sen takia olen valmis unohtamaan myös Erikan olemassaolon.

A/N: Nonni, tämän julkaisun myötä voin taas vaipua rauhassa muutaman kuukauden epäaktiivisuuteen… Kyseessä on parisen vuotta sitten aloittamani jatkotarina, jota on kirjoitettuna tällä hetkellä seitsemän osaa. Tutkielmani ”erään kaupunkilaistytön yksinäisyydestä”, jotenkin näin.

Alkusanat - Olen kuullut merestä

Kaikki alkaa siitä, kun mies tarjoaa minulle kaakaota eräässä pienessä kahvilassa keskellä hiljaista iltapäivää.

”Vähän lämmikettä” hän sanoo ja hymyilee minulle toisella suupielellä, kaakaomuki kädessään. Syksy on vasta alkamassa eikä ulkona ole erityisen kylmä. Otan tarjouksen vastaan silti, ja pian hörpin kermavaahtoista suklaajuomaa miestä vastapäätä. Muki on punainen ja sitä koristavat valkoiset pilkut kuin kärpässientä. Tulen ajatelleeksi, että samalla tavalla myrkyllinen on myös tämä näennäisen vaarattomalta vaikuttava tilanne ja että minun pitää olla varuillani. 

Suklaa lämmittää keuhkoja ja vatsaa, mutta kaikista kuumottavin on miehen katse sen tarkastellessa minua puolihuolimattomaan sävyyn. Silmät eivät tungettele, niiden ilme on vain aavistuksen utelias, mutta jokin siinä tummansinisessä värissä tuntuu silti hukuttavalta kuin tuijottaisi suoraan meren pohjaan. 

”Olen Sebastian.” Hänellä on tuuhea ruskea tukka ja leuassaan aavistuksenomainen parransänki, ääni on hiukan karhea. Ei niin kovin paljon vanhempi, mutta ehkä liikaa silti. Epäröin hetken, kärpässienimukin lämpö sormiani vasten muistuttaa minua tilanteen salakavaluudesta. Lopulta kuitenkin mutisen:
”Aava.”
Mies ei sano mitään, hymyilee vain, ja silti minä luen hänen katseestaan: kaunis nimi. Kylmät väreet hiipivät hitaasti selkääni pitkin.

Me ajaudumme keskusteluun joka on kevyt kuin suupielteni hymy, yllättävän helppo vaikkemme tiedä toisistamme mitään. Mies kyselee minulta paljon, muttei juuri kerro itsestään. Saan tietää vain sen, että hän juo kahvinsa mustana ja on kaupungissa työnsä takia. 

Minäkin puhun lähinnä yhdentekevistä asioista – lempikahviloistani, säästä, elokuvasta jonka juuri näin.
Jossain kahvilan etuosassa tarjoilija pyyhkii pöytää ja ulko-oven päällä oleva kello päästää vienon kilahduksen uuden asiakkaan astuessa sisään. Tajuan sen kaiken kuitenkin hyvin hämärästi, kuin en olisi itse paikalla lainkaan, sillä koko sen ajan kun puhun mies katsoo pelkästään minua.

Miten jokin merenvärinen voi polttaa, ajattelen juuri kun mies yskähtää lyhyesti ja kysyy sitten aika hiljaa:

”Asuntoni on tässä aivan lähellä. Haluaisitko tulla jatkamaan juttua minun luokseni?”

Aika on kulunut huomaamatta: lämpö on kadonnut melkein kokonaan kaakaomukini pinnalta. Hetki on vaihtunut, kohtaus siirtynyt käsikirjoituksen mukaisesti seuraavaan, enkä minä ole aivan varma olenko pysynyt juonenkuljetuksessa mukana.
Kysymys on kaikkea muuta kuin sulava ja hienovarainen, kaiken järjen mukaan minun pitäisi nyt nauraa päin naamaa ja kävellä pois.
Olen lukenut ja kuullut tämäntapaisista tilanteista niin monesti, että sopivat vastaussanat ovat jo valmiina kielelläni.

Miehen katse on kuitenkin loitsu, kaikki se laaja sinisyys joka lupaa opettaa hukkumaan kauniisti. Lumouksen aikaansaa itsevarmuus jolla hän katsoo, mikään miehessä ei pyytele anteeksi tai ole hämillään. Hän tietää mitä tahtoo ja hän tahtoo juuri minut.
Siksi minä kaikkien olemassa olevien sääntöjen vastaisesti nyökkään, mykkänä, ja annan hänen auttaa takin ylleni. Punainen kaakaomuki valkoisilla pilkuilla jää pöydälle miehen ja minun poistuessa rakennuksesta yhtä aikaa. Ovenpielen kello kilahtaa lähtömme merkiksi ja minusta tuntuu, ettei mikään ole enää kuin ennen.

Me emme ole lähelläkään miehen asuntoa kun hän jo suutelee minua. Keskellä katua, katse tiiviisti kasvoissani, enkä minä pyristele lainkaan vastaan sillä hänen huulensa omillani saavat minut uskomaan että katoaminen siihen polttavaan kosketukseen on kaikki mitä sillä hetkellä haluan. Ihmiset kulkevat ohi nopeana virtauksena ja katsovat perään, jotkut paheksuvastikin. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska minulle tämä kaupunki on melkein vieras eikä ketään tuttua voi olla lähettyvillä ja taidan rakastua tuohon mieheen juuri nyt.

Syksyinen tuuli kieppuu minun ruskeissa hiuksissani ja on selvää että me tunnemme jo pelin säännöt, vaikka se ei ole ehtinyt kunnolla alkaakaan. Mies ei kysy mitään minun iästäni, enkä minä sano sanaakaan kihlasormuksesta, jonka kylmän kultapinnan tunnen iholla hänen pidellessään kasvojani käsiensä välissä. Kaikki se on merkityksetöntä.

Kaakaon maku on ehtinyt haihtua melkein kokonaan suustani miehen avatessa asuntonsa oven ja johdattaessa minut eteiseen. Tiedän, että vielä olisi mahdollista tuntea itsensä pelkäksi typeräksi pieneksi tytöksi ja juosta karkuun, pois, pois, mutten halua enkä kykene.

Alan vajota merensiniseen melkein heti hänen kuiskatessaan ensimmäistä kertaa nimeni, sormet kietoutuneina hiuksiini kiinni. 
« Viimeksi muokattu: 24.04.2019 14:02:54 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Vloom

  • Vieras
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 1/?
« Vastaus #1 : 08.06.2012 17:46:53 »
Tylsyyksissäni selailin edellisen käyntini jälkeen kirjoitettuja viestejä ja törmäsin tähän. Ensin vierastin tätä, koska en paljoa originaaleja lue, mutta nimi sai tämän avaamaan ja ilokseni sainkin huomata, että tämä koukutti minut! Eikä ollut virheitäkään, mahtavaa! :) Pistä vain jatkoa tulemaan, pidän kovasti ja Aava vaikuttaa kiehtovalta tytöltä.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 2/?
« Vastaus #2 : 10.06.2012 15:48:08 »
Kiitoksia kommenteistanne, Vloom ja Kristen! : ) Seuraava osa on aika pitkä, enkä oikein osannut sitä puolittaakaan mistään kohti... Toivottavasti joku jaksaa silti lukea.


1. osa – Ja valhe saa jatkua

Istun kahvilan nurkkapöydässä hieman muista asiakkaista syrjässä ja yritän kirjoittaa englanninesseetä. Konseptipaperin vieressä oleva maitokahvi on ehtinyt jäähtyä jo kauan sitten, mutta minulla on sillä hetkellä parempaakin murehdittavaa kuin hukkaan heitetyt eurot.

Pureskelen lyijykynän päätä mietteisiini vaipuneena ja koetan järjestellä ajatuksiani tuhannetta kertaa englanniksi. Ongelma ei ole siinä, ettenkö löytäisi oikeita sanoja, kielioppi vain sattuu olemaan hankalaa eikä minua huvita avautua opettajalle aiheesta criminals – victims of circumstance? Olisin tehtävästä paljon kiinnostuneempi, mikäli siinä saisi vain asetella kauniita sanoja peräjälkeen kauniilta kuulostaviksi ketjuiksi kuin laululyyrikoita ikään (”her galaxy come raining down” ja ”collapsing onto the cold grass I want to hide my burning body”), mutta eiväthän lukion esseet koskaan toimi sillä tavalla.

Innostuksenpuutteeseeni on myös toinen syy. Olin valinnut kahvilan syrjäisimmän nurkkapöydän nimenomaan sen vuoksi, ettei tarvitsisi kuunnella muiden asiakkaiden yhdentekeviä puheita. Siitä huolimatta kahden naisen puhe selkäni takana vie mennessään ne vähäisetkin keskittymiskykyni sirpaleet, jotka ovat suuntautuneet englanninkieleen.

”…joko olet kuullut, että Saaran miehelle on joku toinen nainen?”
”Kuka ei olisi? En olisi ikinä uskonut, Matiaksesta! Hänhän on aina vaikuttanut niin kunnolliselta…”
”Niin, niin, mutta tiedäthän, sellaista se on nykypäivänä…”

Naiset repostelevat pettämis-juttua sietämättömän kovaan ääneen, selvästi nauttien siitä, että heidän lähipiirissään on tapahtunut jotain niin äärimmäisen paheksuttavaa. Minun on keskityttävä pureskelemaan raivokkaasti kynää, etten vain tekisi mitään, mitä katuisin myöhemmin.

Siedän heidän puheitaan vielä jonkin aikaa, mutta kun aihe kääntyy sen toisen naisen haukkumiseen, alan sulloa tavaroita reppuuni. Seinäkello yläpuolellani kertoo ajoituksen olevan huonoin mahdollinen, mutta ehkä keksin silti jotain. Kahvi jää koskemattomana pöydälle, ja hillitsen vain vaivoin haluni kaataa kupin sisällön niistä kahdesta sen naisen päähän, joka nimittää paraikaa itselleen täysin tuntematonta ihmistä lutkaksi.

Lopulta tyydyn vain kävelemään heidän ohitseen niin nopeasti, että se muistuttaa jo melkein juoksua. Pakenen kylmään talvi-iltapäivään, kahvilan oven sulkiessa minut ulkopuolelle naisten puheista. Hengähdän miltei huomaamattani helpotuksesta ja kaivan repun sivutaskusta kännykän esiin. Etsin numerovalikosta kohdan S ja naputtelen nopeasti tekstiviestin: ”kahvila huono paikka tavata. nähdään mieluummin kakkospuistossa.” Odottelen hetken aikaa vastausta, mutta kun kännykkä ei piippaa uuden saapuneen viestin merkiksi, kiskon repun selkään ja lähden kävelemään.

Puisto numero kaksi on miltei kokonaan autio, ehkä äkillisesti kylmentyneen sään takia. Näköpiirissäni on vain pari sinnikästä koiranulkoiluttajaa, joiden lemmikkien räksytys sekoittuu lähistöllä kulkevien autojen meluun. Vastasataneesta lumesta on muodostunut polulle ohut ja koskematon huntukerros, jonka läpi kävellessäni viileys takertuu kiinni kenkiin.

Auraan tieni puiston keskellä olevalle leikkikentälle, jolla ei normaalisti käy ketään edes silloin, kun sää on hyvä. Liukumäki on lahoamispisteessä, eivätkä kiipeilytelineen puolat kestä juuri minkäänlaista painoa. Vanhempia ei huvita tuoda lapsiaan tänne kokeilemaan onneaan, kun kaupungissa kerran on huomattavasti turvallisempiakin leikkipuistoja.

Väen vähyys sopii minulle paremmin kuin hyvin. Puistelen keinun päältä enimmät lumet ja istahdan odottamaan. Hökötys päästää pieniä notkahtelevia ääniä kuin merkkinä siitä, ettei läsnäoloni tee sille hyvää, mutta pysyn itsepintaisesti aloillani. Keinu on kestänyt seurani sen verran monesti vailla vaurioita, että oletan sen selviävän tästäkin kerrasta ongelmitta.

Hiljenen kuuntelemaan, jos kännykkä vaikka osoittaisi mahdollisia elonmerkkejä repun sivutaskussa, mutta se on täysin vaiti. Jossain selkäni takana haukkuu koira ja kylmyys luikertelee pikkuhiljaa kenkien läpi. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi sitä, ettei hän ole vastannut viestiini vieläkään, että hän on myöhässä, mutta totta kai epäonnistun ja alan pyöritellä epäilyksiä pääni sisällä kuin jotain omituista piirileikkiä. Minua ei hermostuta, ei varsinaisesti, mutta silti tunnen kuinka äkillinen kylmyys näykkii varpaiden lisäksi nyt myös keuhkoja niin, että hengittäminen on hiukan vaikeampaa kuin äsken. 

Hermostuneesti pääni sisällä rummuttavat ajatukset ovat niin tavattoman kovaäänisiä, etten kuule kuinka lumi narskuu jossain liukumäen suunnalla. Havahdun vasta, kun hän kysyy aivan selkäni takaa:

”Mitä vikaa kahvilassa oli?”

Pyörähdän ympäri. Sebastian hymyilee pöllämystyneelle ilmeelleni toisella suupielellään ja vilkaisee sitten merkitsevään sävyyn kenkiäni, jotka kosteus on muuttanut väriltään tummemmaksi kuin mitä ne normaalisti ovat.

”Saisit ostaa jo ne uudet saappaat, kun kerta välttämättä haluat kahlata täällä hangessa.”

Kieltämättä hän on oikeassa, kenkäni ovat jo vanhat enkä usko niiden kestävän hengissä enää tätä talvea, mutta se seikka ei suinkaan ole henkilökohtaisen tärkeysjärjestykseni kärkipäässä. Nieleskelen keuhkoja vihlonutta kylmyyttä pois, hermoiluni vaimenee hiukan muttei silti häviä, ja se saa minut kysymään hyökkäävämmällä äänellä kuin olin suunnitellut:

”Miksi et vastannut viestiini? Ajattelin jo, että odotan täällä ihan turhaan.”
Sebastian näyttää hetken yllättyneeltä, mutta istahtaa sitten vieressäni olevaan keinuun välittämättä lumesta, joka takertuu kiinni kalliiseen hiekanruskeaan kangastakkiin. Hän kohtaa pälyilevän katseeni niillä hukuttavilla merisilmillään, jotka saavat minut lankeamaan aina, välittämättä vuodenajasta tai mistään muustakaan.

”Olin jo muutenkin myöhässä, joten ajattelin että minun on vain parasta kiirehtiä tänne”, Sebastian selittää hitaasti ja katsoo suoraan minuun kuin varmistaen, että näen hänen puhuvan totta. Silmien ilme on nyt lempeä ja minua alkaa hävettää, miksi oli pakko mennä tenttaamaan tuolla tavalla, kuin epäilisin häntä jostakin. Kaikista maailman ihmisistä juuri minulla on vähiten oikeutta mihinkään sellaiseen.

Riistän itseni irti katsekontaktista ja mutisen jonnekin sivulleni tuijottaen:

”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus ylireagoida niin.”

Sebastian tyytyy huitaisemaan vähättelevästi kädellään koko aiheen kauemmaksi.

Vaivumme hetkeksi epämukavalta tuntuvaan hiljaisuuteen, joka särkyy kuitenkin äkisti kun keinu, jolla Sebastian istuu, notkahtaa varoittamatta alaspäin.  Sebastian äännähtää yllätyksestä ja joutuu ottamaan tukea minusta, ettei vain menettäisi tasapainoaan ja horjahtaisi. Keinu jää nitisemään sen oloisesti, että koko rakennelma hajoaa hetkenä minä hyvänsä.

”Kirottu hökötys”, Sebastian murahtaa ja mulkaisee keinua. Tilanne on ohi hetkessä, mutta yhtäkaikki se saa kiristävän solmun rinnassani heltiämään ja on kaiken kaikkiaan huvittavinta mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Koetan parhaani mukaan pitää ilmeeni peruslukemilla, mutta viimeistään Sebastianin ärtyneisyys saa minut taipumaan kaksin kerroin hillittömästä naurusta. Hohotan lapaset suuta vasten ja tunnen oloni niin hysteerisen hilpeäksi, etten meinaa saada naurunpurskahdusten välissä lainkaan happea. Tällainen arkipäiväinen komiikka tuntuu meidän tapauksessamme melkein absurdilta, niin harvinaista se on.

Sebastian tarkastelee minua kulmat kurtussa pohtien ilmiselvästi, olisiko syytä loukkaantua siitä, että hänen kustannuksellaan nauretaan niin estoitta.  Lopulta kuitenkin myös hänen suupielillään viivähtää hidas hymy, olalleni kuin vahingossa äsken jäänyt käsi vetää minut hivenen lähemmäksi hänen hymähtäessä vaimeasti hiuksiini:

”Saisit nauraa tuolla tavalla useammin.”
Kontakti on vielä lyhyempi kuin äskeinen keinuepisodi, Sebastianin hengitys kutittaa tummissa hiussuortuvissani korkeintaan kahden sekunnin ajan ja sitten hän on jo soveliaan välimatkan päässä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. On alkanut hämärtää. Ilma on pakkasta täynnä, mutta siitä huolimatta tunnen kuinka äkillinen lämpö värittää poskiani, melkein kuumottaen. En taida tottua ikinä.

Sebastian on noussut pois huterasta keinusta ja puistelee lunta pois takistaan. Vilkaistuaan nopeasti kädessään olevaa rannekelloa hän sanoo minulle:

”Elokuvateattereissa on tänään sen leffan ensi-ilta josta silloin viimeksi puhuit. Haluaisitko lähteä katsomaan sitä?”

”Kyllä se käy”, vastaan ja yritän parhaani mukaan olla kuulostamatta liian innostuneelta. En silti voi mitään hymylle joka syntyy ajatellessani, että Sebastian on muistanut niin pienen ja mitättömän yksityiskohdan edellisestä keskustelustamme. Takaraivossa kummittelee epämääräinen muistutus englanninesseen huomisesta palautuksesta, mutta en aio huomioida asiaa nyt. 

”Meidän pitää juosta, mikäli aiomme ehtiä ensimmäiseen näytökseen, se alkaa Rumbassa kuudelta”, Sebastian toteaa ryhtyen harppomaan poispäin keinujen luota. Minä lasken hänen askeleitaan, odotan että välimatka minun ja hänen välillään muuttuu kohteliaaksi ja lähden sitten kävelemään perässä. Tarpeetonta ehkä, jos joku on pistänyt meidät merkille yhdessä, niin se on tapahtunut jo aikaa sitten, mutta vanhoille tavoilleen ei vain voi mitään. Tämä on minun oma suojaloitsuni. Mikäli minä lasken askeleet ja pidän välimatkan, mitään pahaa ei voi tapahtua.

Sebastian on oikeassa, meidän on loppujen lopuksi juostava, ja silloinkin ennätämme vakioelokuvateatterimme näytökseen vain viime tipalla. Olemme kumpikin silmiinpistävän hengästyneitä, kun lopulta istumme omille paikoillemme alkutekstien jo pyöriessä ruudulla. Rumba on vanha ja raihnainen elokuvateatteri useiden laadukkaiden joukossa, joten lisäksemme paikalle ei ole juurikaan muita.

Elokuva on raadollinen ja surullinen ja kaunis, eikä minulla ole tapana itkeä fiktiivisten tapahtumien vuoksi koska omassa elämässänikin on ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tällä kertaa joudun pyyhkimään vimmatusti kyyneleisiä silmiäni jo ensimmäisen puolentunnin aikana.  Ehkä se johtuu siitä, että miespääosanesittäjä katsoo päähenkilönaista aina toisinaan samalla tavalla kuin Sebastian joskus minua. En osaa kuvailla sitä mutta se särkee sydämeni joka tapauksessa, sillä se on katse joka luodaan kun tiedetään, ettei tarinassa tule olemaan onnellista loppua.

Elokuvaa on kestänyt tunnin verran, kun Sebastian kurottautuu ympärillämme vallitsevan pimeän ja kyyneleisten silmien turvin kietomaan sormensa omieni lomaan. Hänen tarttuessaan käteeni pelkään ohikiitävän hetken tuntevani sormuksen nimettömässä, mutta ei Sebastianilla sitä nyt ole mukanaan, tietenkään, en ole nähnyt sormusta sen jälkeen kun kultapinta kosketti kasvojani hänen suudellessaan minua ensimmäisen kerran.

Tiedän silti, että sormus on olemassa jossakin, odottamassa laatikonperällä aina niitä hetkiä jolloin tämä valhe murtuu, sitä ei ole koskaan ollutkaan, ja Sebastianista tulee jälleen kerran se mies jonka hänen läheisensä tuntevat. Mies, joka on naimisissa ihastuttavan Erikan kanssa, on ollut jo monta vuotta.

Nyt Sebastianilla ei kuitenkaan ole sormusta, mikä tarkoittaa että tämän lyhyen varastetun ajan verran hän on yksin minun ja valhe saa vielä jatkua.
« Viimeksi muokattu: 04.04.2015 21:35:08 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Vloom

  • Vieras
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 2/?
« Vastaus #3 : 10.06.2012 18:06:07 »
Oi ku ihana luku! Apea mutta tosi kiva, ihanaa kuvailua ja voin vaan sääliä Aavaa. :( Jatkoa! :-*

P.S. En osaa kirjoittaa pitkiä kommentteja. :D

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 2/?
« Vastaus #4 : 13.06.2012 19:33:49 »
Vloom, kiitos jälleen kommentistasi, mukava tietää että joku lukee tätä. : ) Ei kommentin mahdollinen lyhyys siis haittaa mitään.


2. osa – Yhdessä vietttyjen hetkien haittavaikutus
”Aava, älä nuku.”

Havahdun siihen, että Mimmi tuuppaa minua kaikkea muuta paitsi hienovaraisesti kyynärpäällä kylkeen.

Avaan hätkähtäen silmäni ja mutisen epämääräisyyksiä pulpetinkantta vasten, jolla minun oli tarkoitus vain hetki lepuuttaa raskaalta tuntuvaa päätäni. Katse on sumea, se ei tarkennu millään liitutaululle kirjoitettuihin lauseisiin vaikka kuinka yritän, ja ajatukset ovat samaa sarjaa.  Sen verran tajuan, että englanninkielenopettaja Leidi puhuu jotain luokan edessä tuima ilme kasvoillaan, mutta koska en jaksa saada selvää sanoista, on kaikki suloisen yhdentekevää. Suljen silmät, joita särkee kuin olisin sirotellut niihin aamulla pikkukiviä, ja vajoan jälleen jonnekin omaan haavemaailmaani.

Mimmi tuuppaa minua uudestaan, tällä kertaa vielä hiukan kovemmin kuin ensimmäisellä kerralla.
 
”Auts.”

”Mikä sinua muka niin väsyttää?” Mimmi kysyy ja vilkaisee minua hivenen epäluuloisesti, aivan kuin haukottelu olisi selvä merkki rikoksista ja salaisuuksista (mitä se tarkalleen ottaen kyllä onkin). Hieron kivistävää kylkeäni ja irvistän ennen vastaamista:

”Englanninessee. Kirjoitin sitä koko yön.” Koko yö on itse asiassa lievää liioittelua, oikeasti olin saanut tehtävän valmiiksi jo joskus yhdentoista maissa, mutta sen jälkeen oli vaikea enää nukahtaa ja minä tahdon, tarvitsen, vähintään kahdeksan tunnin yöunet. Nytkin on enemmän kuin vaikeaa hillitä haukotusta, joka yrittää repiä leukani sijoiltaan.

Mimmi pyörittelee silmiään vastaukselleni. Hän itse on Valvomisen Itseoikeutettu Kuningatar (arvonimi minun ja Amandan käsialaa), joka voi aivan hyvin kukkua kaiket yöt koneen ääressä keskustelemassa hämärillä musiikkifoorumeilla hämäristä bändeistä ilman, että se
näkyy hänessä edes tummina silmänalusina.

Koetan itsekin terästäytyä edes vähän ja pakottaudun kuuntelemaan, mitä elintärkeää asiaa Leidillä mahtaa tänään olla. Paha vain että hän saarnaa englanniksi, sillä minun korvani lopettavat yhteistyön välittömästi, mikäli kyseinen kieli ei solju laulun tai muutoin sulavan poljennon muodossa. Leidin englanti on suhisevaa ja vaikeaselkoista, sen kuuntelemisesta saa itselleen vain päänsäryn.

Sebastianin puhuma englanti kuulostaa kauniilta. Kerran ollessamme minun luonani hän joutui yllättäen keskustelemaan kännykän välityksellä jonkun työtoverinsa kanssa työasioista. Englanninkieli sopii hänen aavistuksen karhealle äänelleen, saaden sellaiset epäkiinnostavatkin sanat kuin achievement ja exhibition tuntumaan joltain tummalta ja jännittävältä. Olisin voinut kuunnella Sebastianin tapaa lausua sanoja vaikka kuinka kauan.   

”Leidi pelottelee meitä ylioppilaskirjoituksista, sanoo, ettei kuuntelukoe tule menemään harjoitusten perusteella kovinkaan hyvin”, Mimmi tulkkaa minulle kun tuijotan vain tyhmänä eteeni, enkä pienimmälläkään eleellä osoita ymmärtäväni sitä mistä Leidi puhuu.

”No se on uutta”, mutisen pää jälleen pulpetille painuneena. Sen verran minäkin normaalisti pysyn kärryillä, että tiedän Leidin puhuvan kuuntelukokeista uhkaavaan sävyyn enemmän kuin usein. Kyseisen aihealueen takia kukaan meistä ei ikinä pääse ylioppilaiksi, mikäli se on Leidin sanoista kiinni. Mimmi hymähtää vastaukseksi ja näyttää luopuvan herättely-yrityksistä, sillä seuraavan kerran minua häiritsee vasta tunnin ollessa melkein ohi Leidi itse, joka toteaa loukkaantuneella äänellä, että periods are not for sleeping.

Englannintunnin loppuminen ei onnistu millään tapaa vähentämään väsymystäni, päinvastoin. Kun lähden raahustamaan Mimmin jäljessä pois luokasta, tunnen oloni niin uupuneeksi, että jaksan vain hädin tuskin vetää reppua perässäni pitkin lukion käytäviä. Kaipaan peiton alle nukkumaan, unelmoimaan siitä elämästä joka oli eilen minun vähän aikaa: täydellisyyteen kuuluu Sebastian ja hänen puolihymynsä sekä kaikki ne yksittäiset lyhyet kosketukset, jotka kertovat enemmän kuin mikään muu.

Täydellisyys ei kuitenkaan ole yhtä kuin todellisuus. Minun todellisuuttani ovat tällä hetkellä yhdentekeviä puhuvat opiskelijat ympärilläni
(”Mitä Salkkareissa tapahtui eilen?” ”Hei, kenen vuoro on järkätä uutenavuotena jotain?”), sekä eteenpäin laahaavat oppitunnit joilla en jaksaisi olla.  Mediakurssilla virkistyn hiukan, mutta muuten kuljen uneliaita tähtiä täynnä olevassa sumussa.

”Aava on tänään ihan koomassa”, Mimmi valittaa minusta Amandalle kun hän liittyy seuraamme ruokatunnilla. Hymyilen aavistuksen syyllisesti tutkivalle katseelle, jonka Amanda minuun heittää ja keskityn sitten syömään makaronilaatikkoa. Se ei ole erityisen hyvää, mutta voittaa silti leikiten nuudelit joilla olen joutunut ruokkimaan itseni asunnolla nyt jo neljä päivän ajan, joten en valita.

”Rakkausko valvottaa?” Amanda kysyy minulta vinoon sävyyn. Hän viittaa sillä erääseen luokallamme olevaan tyttöön, joka kerran erään matematiikankokeen alkajaisiksi purskahti vuolaisiin itkuselityksiin siitä, kuinka hän ei sydänsurujen takia voinut edellisenä päivänä lukea kokeeseen tai nukkua tai mitään muutakaan. Kyseinen tapahtuma on yksi Amandan ja Mimmin vakiovitseistä, joka otetaan esiin aina sopivan tilaisuuden tullen. Mimmi virnistää Amandan sanoille leveästi.

Pakotan suupielet hymyyn ja hymähdän toivon mukaan huvittuneen kuuloisesti, vaikka kyseinen juttu ei ole jaksanut naurattaa enää pitkään aikaan.
 
Aivan ensialkuun tytön ahdinko oli minustakin ollut melko hauskaa, sellaisella vähän säälittävällä tavalla. Silloin en kuitenkaan vielä ollut kuullut nimeä Sebastian tai Erika enkä tuijottanut milloinkaan katse tyhjänä asuntoni kattoa epävarmana siitä, oliko sydämeni kenties särkynyt vai ehjempi kuin koskaan.

Hetken verran minä kuvittelen kertovani Mimmille ja Amandalle. Se on leikki jota olen leikkinyt useasti ennenkin, minä ja Amanda ja Mimmi jossakin ja sitten äkkiä minun sanani olen rakastunut naimisissa olevaan mieheen, mitä he sanoisivat, mitä tekisivät? Joskus, kun olen toiveikkaalla tuulella, kuvittelen suhtautumisen olevan aavistuksen epävarmaa mutta silti edes jossain määrin hyväksyvää, me emme pidä asiasta mutta se on oma ratkaisusi ja minä olisin niin huojentunut että alkaisin itkeä.

Todennäköisesti se ei kuitenkaan menisi niin. Todennäköisesti Amanda ja Mimmi pelästyisivät yhtäkkistä avautumistani. He tekisivät niin myös silloin, jos ihastukseni olisi joku niinkin vaaraton kuin luokallamme oleva Tommi tai kuka tahansa muu. Me emme ole sellaisia ystävyksiä, jotka puhuvat pojista tai toistemme rakkauselämästä. Noin yleensäkin ottaen kaikki tunteilu on kirjoittamattomien sääntöjen nojalla pidettävä minimissä.

Kerran kauan sitten olin mennyt möläyttämään heille, että joskus minusta tuntui sietämättömän yksinäiseltä. Toinen opintovuosi oli niihin aikoihin juuri alkanut ja ympärillämme näytti parveilevan ainoastaan ihmisiä, jotka seurustelivat. Sain päivästä toiseen katsella sivusta, kuinka otsille jaeltiin ohimeneviä suukkoja ja oman rakkaan oppitunnin loppumista odoteltiin aulassa, jotta sitten voitaisiin lähteä yhtä matkaa johonkin kahvilaan.
 
Minulla ei ollut koskaan ollut poikaystävää, eikä kukaan ollut ikinä tunnustanut ihastuneensa minuun. Luulin Mimmin ja Amandan tietävän, mistä puhuin: siitä kamalasta ontosta tunteesta iltaisin ennen nukahtamista, kun koko olemassaolo tuntuu tyhjältä eikä haluaisi mitään muuta niin paljon kuin että joku silittäisi hiuksia ja tuudittaisi uneen lempeämmin kuin kukaan toinen.

Tunnustukseni sai aikaan kuolemanhiljaisuuden, jonka Mimmi lopulta väkisin rikkoi hermostuneella naurunrömäkällä: se oli vitsi niinhän? Niin oli, minä sanoin ja pidin huolen siitä etten enää ikinä avautuisi heille sillä tavalla yhtään mistään.

Siksi en sano nytkään mitään Amandan ja Mimmin rakkausirvailuihin, vaan pyrin pitämään kaikki ajatukseni parhaani mukaan makaronilaatikossa. Sebastianin kasvot häilyvät kaikkialla minne katson, yhdessä vietettyjen hetkien haittavaikutus, mutta olen kuin en huomaisi.
« Viimeksi muokattu: 04.04.2015 21:42:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 3/?
« Vastaus #5 : 17.06.2012 21:50:42 »
3. osa - Elokuvaelämä päättyy aina onnelliseen loppuun

Äiti soittaa minulle ollessani kävelemässä kohti Suomalaista kirjakauppaa kaupungin keskustassa.

”Mitäs sinne suureen maailmaan kuuluu?” hän kysyy, palauttaen tutun turvallisella äänellään minuun välittömästi koti-ikävän. Alan laskea menneitä päiviä ja viikkoja, yrittäen muistaa milloin olen viimeksi huristellut bussilla käymään äidin ja isän luona. En saa oikeaa vastausta millään mieleeni. 

”Ihan hyvin”, totean refleksinomaisesti ja katselen, kuinka puheestani muodostuu valkoista huurua ilmaan.  Televisiossa meterologi sanoi, että joulukuun viikot tulevat olemaan ennätyskylmiä. Hän oli kaiketi oikeassa: pakkanen puree poskia nytkin herkeämättä.

 ”Miten koulussa?”

Ajatukseni harhailevat siellä täällä ja olen epähuomiossa toistaa aiemman lauseeni uudestaan. Kestää hetken ennen kuin keksin mitään uutta sanottavaa. ”Ei mitenkään erikoisesti, sitä samaa vanhaa.” Joudun uusimaan matematiikankokeen ensi viikolla, mutta haluan kertoa asiasta äidille kasvotusten enkä mukeltaa jotain epämääräistä puhelimessa. Hänellä ei ole tapana pahemmin puuttua opiskeluihini, mutta matematiikassa epäonnistuminen näin lähellä kirjoituksia kuulostaa kieltämättä pahalta jopa omissa korvissani.

”No hyvä. Sitä minä oikeastaan soitin, että voisitko sinä katsella pojille joululahjoja sieltä. Haluavat kuulemma jonkun uuden pleikkaripelin, eikä minulla ja isälle ole oikein nyt aikaa lähteä kaupunkiin ostoksille…” Äiti madaltaa ääntään sen verran salaliittolaismaiseksi, että arvelen pikkuveljien olevan jossakin lähettyvillä. Jos lakkaan kuuntelemasta keskustan jatkuvaa taustahälinää ja keskityn vain ääniin kännykän toisessa päässä, olen erottavinani Vernerin ja Iivon nahistelun. Ikävä on kahta kovempi.

”Mikä peli?”
Äiti tavaa vierasperäisen, monta x-kirjainta sisältävän nimen kuiskaamalla ja minä kirjoitin sen muistiin taskusta löytämäni kassakuitin taakse.

Äiti kyselee vielä minulta omia joululahjatoiveitani, mutta en näillä näkymin halua mitään erityistä, Fazerin sinistä suklaata, muutama kirja ja uudet villasukat, niin olen tyytyväinen. Lupaan tulla seuraavana viikonloppuna käymään kotona ja päätän puhelun, ennen kuin äiti ehättää udella mitään rakkauselämästä.

Suomalaisessa kirjakaupassa vallitsee tungos astuessani ovesta sisään. Maalaistyttökompleksi ei tunnu hävinneen kahdessa vuodessa minnekään, vaan väenpaljous aiheuttaa minussa melkein ahtaanpaikankammon yrittäessäni tunkea maleksivan poikajoukon välistä kaunokirjallisuutta sisältävää hyllyä kohti. Perääni mutistaan jotain, sävystä päätellen ei mitään erityisen positiivista, mutta leikin kuuroa ja ryhdyn lukemaan uusien kirjojen takakansitekstejä pojista välittämättä.
Kun olin nuorempi ja asuin vielä kotona, odotin kaupunkireissuilta aina eniten käyntiä kirjakaupassa. Pelkästään tieto siitä, että maailmassa oli olemassa niin paljon uusia hienoja kirjoja riitti tekemään minut onnelliseksi pitkäksi aikaa, vaikka omistin harvoin tarpeeksi rahaa ostaakseni mitään.

Luulisi, että kaikkeen kyllästyy, varsinkin kun voin nykyään käydä Suomalaisessa melkein aina kun siltä tuntuu. Ei se kuitenkaan ole niin, uusia kirjoja tulee lisää päivittäin ja aina avatessani kirjakaupan oven sen takaa löytyy hieman toisenlainen maailma kuin edellisellä käynnillä.

Kiertelen ympäri kauppaa muiden ihmisten seassa enkä etsi mitään erityistä, vaikka kavereiden ja perheenjäsenien joululahjoja voisi kaiketi alkaa miettiä pikku hiljaa. Uutuuskirjoja tutkiessani löydän muutama houkuttelevalta kuulostavan romaanin, mutta tilanteeni ei tietyssä mielessä ole muuttunut miksikään sitten lapsuuden: en omista vieläkään niin paljon rahaa, että voisin tehdä heräteostoksia. Myyntiin on tullut myös ihania syksynvärisiä tusseja, jotka joudun jättämään hyllyyn. 

Runokirjoja on iso kasa alennuksessa, ja hetken mietin pitäisikö Amandalle ja Mimmille ostaa kummallekin joululahjaksi Suuri Suomalainen Rakkausrunokirja. Pyörittelen hempeäkantisia teoksia käsissäni jonkin aikaa, tullen lopulta siihen tulokseen, että ystäväni tuskin osaisivat arvostaa huumorintajuani. Tai mikä vielä pahempaa, he luulisivat minun olevan tosissani ja lakkaisivat puhumasta minulle.

Harhailtuani hyllyjen välissä vielä jonkin verran löydän äidille eksoottisia ruokalajeja täynnä olevan keittokirjan ja isälle teoksen joka käsittelee 1970-luvun iskelmämuusikoita. Pikkuveljet ja ystäväni eivät osaa arvostaa kirjoja lahjana niin paljoa, joten päätän etsiä jotain Anttilasta samalla kun käyn ostamassa Iivolle ja Vernerille sen heidän toivomansa pelin. 

Anttila on mikäli mahdollista vielä kirjakauppaakin ruuhkaisempi. Joululaulut raikuvat ylipirteinä joka ikisessä nurkassa, sekoittuen ihmisten puheensorinaan. Minua ei huvita kuulla Petteri Punakuonosta eikä Sirkka-mummon selkävaivoista, joten kaivan mp3:sen kuulokkeet takin taskusta ja tungen ne korviini.  Hetken päästä Utada Hikaru alkaa laulaa ja tunnen oloni taas hiukan paremmaksi.

Topten on täynnä pelejä niin kuin aina, mutta jostakin syystä en millään löydä juuri sitä jonka pojat tahtovat. Vertailen kassakuitin taakse kirjoitettua nimeä jokaisen käteeni sattuvan pelikotelon kanssa, mutta yhtään saman nimen omistavaa ei tule vastaan. Kiertelen neuvottomana hyllyjen välissä, musiikki korvissani, kun yhtäkkiä joku koputtaa minua kevyesti olkapäälle.

Käännähdän ympäri enkä tiedä mitä ajatella, kun näen Sebastianin. Maailmani tuntuu keinahtavan aiempaa kirkkaammaksi, väkevämmäksi, aivan kuin ensimmäistä kertaa koko päivänä todella tajuaisin että minulla on sydän joka lyö ja keuhkot jotka tarvitsevat happea ja että olen elossa.

Mutta toisaalta, minusta on tullut myös hyvä pitämään salaisuuteni turvassa, enkä ole varma, mitä kirjoittamattomat sääntömme sanovat tällaisessa paikassa tapaamisesta. Vaistomaisesti astun askeleen taaksepäin, pitääkseni välimatkan.

Sebastian taitaa nähdä silmissäni välähtävän pakokauhun, sillä hänen hymynsä on sellainen jolla rauhoitellaan hätääntyneitä
villieläimiä, Aavaeläimiä.

”Anteeksi kun häiritsen, mutta etsin joululahjaa suurin piirtein ikäisellesi nuorelle naiselle. Osaisitko mahdollisesti neuvoa, mikä olisi hyvä valinta?”

Sebastian seuraa, kuinka oivallus lopulta tavoittaa minut. Ahaa, ajattelen ja tuntuu siltä kuin pääni päälle syttyisi lamppu. Hymyni muuttuu sellaiseksi, joka on tuntemattomille tarkoitettu.

 ”Millaista lahjaa olette ajatellut?”
”Tahdon ostaa hänelle jotain kaunista. Jotain, joka muistuttaa minusta silloinkin kun en ole hänen luonaan.”
”En usko, että siihen tarvitaan mitään lahjaa.” Sanon sen aika hiljaa, melkein kuin tunnustaisin jotain.

Sebastian kohottaa aavistuksen kulmiaan. ”Niinkö?”
Hänen katseensa on niin uskomattoman kiinteä, niin täynnä merta, etten pysty kohtamaan sitä vaan tuijotan mieluummin kenkiini, jotka ovat jättäneet lumitahroja lattiaan. Nyökkään.

”Haluaisin silti ostaa hänelle jotakin.”
”Siinä tapauksessa ehkä jokin koru voisi olla hyvä. Muttei mitään liian kallista, nuoret naiset eivät pidä sellaisesta.”

Sebastian hymyilee vastaukselleni tavalla, joka saa sydämeni täyteen aavekipua, sellaista näkymätöntä. Tämä on yksi sellaisista hetkistä jolloin tajuan, että pidän hänestä liikaa. Enemmän kuin hän oikeastaan minusta.
”Kiitos avusta, ehkä minä löydän jotain.”
Sitten hän on poissa enkä minä voi sille mitään; aavekivusta huolimatta leijun, kuljen yhtä kevein askelin  kuin elokuvien hölmöt rakastuneet sankarittaret, joiden elokuvaelämä päättyy aina onnelliseen loppuun.   
« Viimeksi muokattu: 04.04.2015 21:46:44 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 3/?
« Vastaus #6 : 17.06.2012 21:53:54 »
A/N: Julkaisen seuraavan osan heti perään koska draaman kaari.

4.osa - Pakkaslunta

”Meidän ei varmaan pitäisi tavata toisiamme vähään aikaan.”

Jouluun on kaksi viikkoa. Minun asunnossani eivät kuitenkaan helkä riemuiten kulkuset vaan viinilasit, jotka Sebastian on tuonut mukanaan. 

Sebastian tuijottaa ulos huoneistoni ikkunasta, jonka takana hohtavat kaupungin tummat ääriviivat. Hän on seisonut sillä tavoin paikoillaan jo usean minuutin ajan, sanomatta sanaakaan, kohottaen vain aina välillä viinilasin huulilleen. Katseessa häilähtelee jo aavistus humalaa hänen lopulta puhuessa.

Hän tulee harvoin luokseni ilmoittamatta. En ollut lainkaan osannut varautua siihen, että hän voisi yhtäkkiä seistä oveni takana tähän aikaan illasta, joten olen kaikkea muuta kuin valmistautunut: hiussuortuvat kehystävät kasvojani suihkuvedestä tummina rihmoina ja minulla on ylläni vanha kulahtanut t-paita, jossa on reikä kainalon kohdalla.

Istun sohvalla Sebastianin lähettyvillä ja katson, kuinka hän kulauttaa jälleen viiniä sisäänsä. Myös minun vieressäni on viinilasi, Sebastian tahtoi välttämättä tarjota minullekin, mutta en ole koskenutkaan siihen. Sen sijaan olen keittänyt itselleni glögiä, jouluntuoksuista, sisintä lämmittävää. Puristan hennon vaaleanpunaista Muumimukia käsieni välissä lujemmin kuin ehkä pitäisi ja keskityn parhaani mukaan hengittämään.

Glögi, jota juon, tuntuu ainoalta jouluiselta asialta asunnossani. Naapurihuoneistojen parvekkeet ja ikkunat ovat hehkuvia jouluvaloja täynnä, osa tähtien muotoisia, tai sitten ne ovat kuin värikkäitä valopisaroita tonttu-ukkojen ja porojen seassa. Minulla on keittiössä vain yksi vanha kynttelikkö jonka olen tuonut kotoa, sekä jääkaapin oveen kiinnitetty viimevuotinen joulukortti jossa on enkelin kuva.
 
 Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi jouluvaloista, kuten vaikka Mimmi, joka ei voi sietää joulua: minusta jouluiset asiat luovat turvaa, tuntemuksen kodista joka on oikeasti kauhean kaukana. Minusta olisi ihanaa ripustaa muutoin niin ankean asuntoni ikkunaan edes yksi punainen joulutähti. Opiskelijoiden olemattomilla budjeteilla ei kuitenkaan ostella tuosta vain mitään muuta kuin ruokaa ja muita välttämättömiä asioita. 

Sellaisia minä mietin saadakseni itseni rauhoittumaan, jotta ääneni ei vain tärisisi kun lausun sen välttämättömän kysymyksen:
”Miksi?”

Hän on hiljaa pitkään, niin pitkään että vastaus alkaa pelottaa minua entistä enemmän. Lopulta Sebastian sulkee silmänsä aivan kuin kaupunkimaisema jollain tapaa särkisi hänen silmiään ja vastaa melkein hymähtämällä:

”Olen pahoillani. Erikalla on vapaata nyt ennen joulua, joten hän on päättänyt viettää sen ajan täällä.”

Täällä tarkoittaa tätä kaupunkia, jossa Sebastian käy ainoastaan töissä, hänen ja Erikan yhteinen koti sijaitsee oikeasti aivan toisaalla. Olen aina tiennyt sen olevan edellytys tälle kaikelle, välimatka minun ja Erikan välissä, joka estää meitä koskaan kohtaamasta - teoriassa. Loppujen lopuksi kohtaamisemme voisi tapahtua välimatkastakin huolimatta.

 Jossain välissä Sebastianin vaimosta on tullut minulle pelkkä kaukainen uhka jota olen oppinut olemaan ajattelematta, suhtautumiseni häneen muistuttaa tupakoitsijan suhtautumista keuhkosyöpään. Sebastian on minulle nikotiini, myrkky jota tarvitsen keuhkoihini kaikista seurauksista välittämättä. Sen takia olen valmis unohtamaan myös Erikan olemassaolon. Itse asiassa se on aivan liian vaivatonta, poistaa mielestään se totuus, ettei Sebastian oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.

Tuijotan Muumimukini syvyyksiin. Muumipeikko ja Niiskuneiti katsovat toisiinsa umpirakastuneina eikä minulla ole aavistustakaan siitä mitä pitäisi sanoa. Näin helppoa se on. Tarvitaan vain pieni muistutus naisesta, joka kaikkien lakien ja Jumalan nojalla on sidottu edessäni seisovaan mieheen, ja minun maailmani alkaa palaa rikki reunoistaan.

Tavallaan kai minun pitäisi olla iloinen siitä, että Sebastian tahtoo varmistaa, ettemme minä ja Erika vahingossakaan tapaa. Mutta ketä hän loppujen lopuksi sillä suojelee? Erikaa? Minua? Vaiko sittenkin pelkästään itseään? 

Joskus minä vihaan tätä kaikkea niin helvetisti. Puren kirskahtaen hampaat yhteen etten vain sanoisi sitä ääneen, osoittaisi heikkouttani, olisi niin kuin se luokkatoverini joka purskahti itkuun kesken matematiikankokeen koska hänen poikaystävänsä oli jättänyt hänet. Minulla ei ole oikeutta mihinkään niin rehelliseen tunteenpurkaukseen.   

Sebastian laskee viinilasin kädestään pöydälle ja kääntyy ensimmäistä kertaa katsomaan minua kunnolla. Humala ei ole vallannut häntä vielä kokonaan, tunnen merisilmien intensiivisyyden niiden tarkastellessa minua. Ehkä Sebastian näkee kaiken kasvoiltani, lohduttomuuden, sillä yhtäkkiä hän tulee lähemmäksi ja painaa minut itseään vasten. Hengähdän tukkoisesti, hetken verran tuntuu siltä kuin minut olisi painettu veden alle.

”Olen pahoillani”, Sebastian toistaa, aivan kuin hän ei olisi tietoinen siitä että maailmassa on olemassa muitakin sanoja, ja painaa sitten huulensa huulilleni tavalla joka on melkein väkivaltainen. Sebastian maistuu punaviinille ja siinä on jotain aavistuksen epätoivoista, hänen yhtäkkisessä kiihkossaan. Tunnen kuinka kädet painavat minua yhä vain lähemmäksi, niin että ääriviivojamme ei voi kohta enää erottaa toisistaan. 

Minä voisin antaa sen tapahtua. Sallia Sebastianin kärsimättömät suudelmat, jotka laskeutuvat sydämenlyönti sydämenlyönniltä alemmas, kaulalta solisluihin, sormet jotka piirtävät tuttuja salaisia kuvioita selkään. Unohtua tähän kaikkeen ja kadottaa sisältäni se julma totuus, että jossain tuolla Erika odottaa miestään kotiin.

En voi mitään toivottomuudelle, jonka äskeinen ajatus minussa herättää. Tiedän olevani typerä, tässä näytelmässä minä esitän osaa joka ei saa olla tietoinen sellaisista tunteita, mutta siitä huolimatta sysään Sebastianin kauemmas luotani. Minä en tahdo tällaista helppoa unohdusta, jota kadun varmasti myöhemmin. En saa hymyilevän, pahaa-aavistamattoman Erikan kuvaa katoamaan päästäni.   

Sebastian katsoo minua hämmästyneenä. Silmät ovat tummat ja meri niissä tuntuu palavan.

”Aava.”

Sebastian puhuttelee ihmisiä harvoin nimeltä. Ehkä hän on tietoinen taiasta, joka sisältyy hänen tapaansa lausua esimerkiksi nimi ”Aava”, hiljaa, painokkaasti, äänensävyllä joka huimaa. Se tuo mieleeni aivan ensimmäisen kerran, kauniin hukuttavan hetken jolloin ei ollut vielä olemassa syytä eikä seurausta.   
 
Loitsu. Minä en aio langeta siihen juuri nyt. Vihaan ääneni säröilyä, kun sanon: 
 
”Sinun varmaan pitäisi poistua.”
”Aava, ei tämä ole lopullista. Erikan loma päättyy kyllä ja sitten – ”
”Kaikki jatkuu kuten ennenkin, tiedän minä.  Siitä huolimatta sinun olisi parasta lähteä nyt. Ei ole erityisen järkevää ryhtyä mihinkään kun Er… hän odottaa sinua kotiin. Minä en halua.”

En kykene lausumaan Erikan nimeä, se takertuu syyllisenä painona kiinni kitalakeen. Päässäni takoo sana tekopyhä, tekopyhä, pystyn kyllä suutelemaan Sebastiania silloin kun minua ja Erikaa erottaa kaksisataa kilometriä mutta nyt se on olevinaan mahdotonta.
Sebastian tarkastelee minua vaitonaisena, katseen tummuus on muuttunut etäiseksi hiillokseksi joka ei kykene enää polttamaan. Lopulta hän huokaisee ja nyökkää, käyden hakemassa takkinsa naulakosta.

”Pärjäile”, hän kääntyy sanomaan minulle äänensävy äkillisen helläksi muuttuneena, tavalla joka pysäyttää sydämeni ja tekee minusta aivan liian haavoittuvan. Sebastian suukottaa otsaani hyvästiksi ja on sitten poissa, ovi kolahtaa lähdön merkiksi eikä asuntoni ole tuntunut näin kertakaikkisen autiolta pitkään aikaan.

Koska ketään ei ole paikalla todistamassa, annan heikkoudelle viimein vallan ja vajoan lattialle polvilleni, vailla voimaa tehdä mitään muuta kuin tuijottaa vapiseviin käsiini tyhjin silmin. Ikkunan takana on alkanut sataa kevyttä pakkaslunta. 
« Viimeksi muokattu: 04.04.2015 21:51:42 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 3/?
« Vastaus #7 : 29.06.2012 22:28:51 »
Voi taivas, aivan ihanaa tekstiä. ¨

Pidän tavattomasti tavastasi kirjoittaa, teksti soljuu eteenpäin kuin rauhallinen puro. Erityisesti pidän sanoista, joilla kuvailet Sebastianin silmiä.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 3/?
« Vastaus #8 : 05.07.2012 18:04:33 »
Genova, hitsi, olipas positiivinen järkytys kuulla jonkun lukevan tätä! Kiitos hirmuisesti kommentistasi. ♥

Jeremy, ääääwwh. Mitähän järkevää voisin vastata noin kertakaikkisen ihanaan kommenttiin? Luin sen ensinnäkin miljoonaan kertaan läpi ääliömäinen hymy huulillani, ja hyvä etten lopuksi vajonnut pöydälle itkemään. Olen tapellut tämän tekstin kanssa aika pitkään, joten on enemmän kuin hienoa kuulla, että jonkun mielestä lopputulos on onnistunut!

Kyllä, Nana on minulle enemmän kuin tuttu sarja, pidän siitä suunnattomasti. Mainitsemasi ensimmäisen osan skenaarion tunnelma oli minustakin todella hieno, ja vaikkei se tätä tarinaa ole inspiroinut oikeastaan lainkaan (paitsi alitajuisesti ehkä), pidän suurena kunnianosoituksena, että näissä on hyvällä tavalla jotain samaa havaittavissa. : )

Tuntuu, että kommenttisi antoi aivan uudenlaista uskoa ja varmuutta kirjoittamiseen, joten kiitos tsiljardisti ennen kaikkea itsellesi! ♥ Tulin aivan ylionnelliseksi.

5. osa - Hukkuvat huutavat harvoin apua

(i’m afraid of the ocean because when I breathe it fills my lungs)

Elonmerkkejä ei ole ollut kohta kahteen viikkoon ja minä alan pelätä että menetän järkeni. Pimeys salpaa maiseman päivä päivältä nopeammin eikä pakkanen tunnu lainkaan hellittävän. Myös asuntoni on kylmä ja täynnä liiallista hämärää, eteisestä on palanut lamppu eivätkä lämpöpatterit taida toimia oikein.

 Minun elämäni kulkee kehää, jonka ainoa tarkoitus on olla kännykän lähettyvillä ja odottaa viestiä tai puhelinsoittoa. ”Meidän ei varmaan pitäisi tavata toisiamme vähään aikaan.” Lause kummittelee pääni sisällä, se on jäänyt asumaan alitajuntaani ja muistuttaa olemassaolostaan aina silloin kun luulen että olen unohtanut. En tahdo myöntää, että kaipaan, tarvitsen, yhtä kipeästi kuin jos hän olisi ilma jota hengitän.

Vaikka juuri niin minä teen.

Erään aamun sanomalehdessä on juttu otsikolla hukkuvat huutavat harvoin apua, keskellä joulukuuta. Tuijotan dramaattista kuvaa veteen hiljalleen vajoavasta hahmosta, en pääse sitä tai otsikkoa pidemmälle ajatellessani lauseen olevan täydellisen totta. Minä ajauduin liian syvälle veteen jo silloin kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, mutten välittänyt, luulin kykeneväni kellumaan. Nyt keuhkoni ovat täynnä vettä enkä siltikään huuda, en halua apua.

Sillä yksikään heistä, joka voisi tuoda minut takaisin pintaan, ei ole Sebastian.

Muistelen ensimmäistä tapaamistamme, kaakaota ja kahvilaa. Minä tahdoin silloin vain pysyä kiinni siinä katseessa joka niin selkeästi halusi minut, yksin minut, sillä kukaan toinen, ei koskaan... 

Minä olin vain halunnut jonkun, joka opettaisi kuinka olla olematta yksinäinen. 
« Viimeksi muokattu: 04.04.2015 21:52:54 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 6/?
« Vastaus #9 : 18.07.2012 20:01:52 »
6.osa - Onnellisten ihmisten maailma

Kotona tuoksuvat pipari ja lohtu, tuttu turvallisuus johon käperryn Vernerin ja Iivon laulaessa minulle joululauluja tonttulakit päässä. Loman alkamisesta on kulunut tasan kaksi päivää. Heti lukukauden viimeisten oppituntien loputtua hyppäsin ensimmäiseen kaupungista pois vievään bussiin katsomatta kertaakaan taakseni. Isä oli minua asemalla vastassa hämillinen hymy huulillaan, veljien melutessa ikivanhan automme takapenkillä. Minä en ollut aikonut itkeä, mutta siitä huolimatta jouduin kätkemään kyyneleet takinhihaan Iivon ja Vernerin kertoessa minulle yhteen ääneen kuluneista kuukausista (”me rakennettiin koulussa lumilinna!”). 

Sebastianista ei ole kuulunut vieläkään mitään. Ehkä Erikan suudelmat ovat saaneet hänet unohtamaan minut. Ehkä hän tuntee syyllisyyttä ja on päättänyt olla enää tapaamatta. Ehkä hän ei enää vain halua minua. Ehkä, ehkä, ehkä.  Kotona on joka tapauksessa hiukan helpompi olla muistamatta, kaipaamatta, joten minä suljen tiukasti silmät muistikuvilta ja keskityn leikkimään tyttöä jonka kaulakuoppaa ei ole koskaan suudeltu. 

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki!”
Hymyilen kovaan ääneen kailottaville pikkuveljille, käsissäni glögimuki jonka lämpö tuntuu sulattavan kylmyyden aina kehoni sisäpuolelta asti. Juuri tähän haluan jäädä. Jalassani on siniset villasukat, äidin viime jouluna lahjaksi neulomat, ikkunasta näen kuinka isä kolaa etupihalla lunta jotta kaikki sukulaisten autot mahtuisivat talomme eteen.

 Minun on hyvä olla, pitkästä aikaa ihan oikeasti hyvä olla, enkä haluaisi muuttaa tästä hetkestä mitään.

Hiukan myöhemmin tulevat sukulaiset. Toisista pidän enemmän kuin toisista, mutta tänään minussa vallitsee jouluinen nostalgia enkä sen vuoksi ajattele pahaa edes niistä joita en normaalisti voi sietää. Kysymykset mahdollisista poikaystävistä ohitan pelkällä kieltävällä päänpudistuksella enkä välitä äidin siskonmiehen alentuvista vihjailuista (”eikö tuon ikäisellä jo pitäisi…?”).

Kaikki jatkuu hyvänä vielä lahjojen avaamisen jälkeenkin. Verneri ja Iivo ryntäävät heti pelaamaan peliä jonka ostamisessa olin apuna, äidin ihastellessa siskonsa kanssa hänelle antamaani keittokirjaa. Minä itse saan suklaata, lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan sekä jonkin verran rahaa.

Jossakin vaiheessa uuvun olemaan sosiaalinen ja etsin rauhaa omasta huoneestani. Se on täsmälleen samanlainen kuin ennen muuttoani. Äiti ei ole ottanut seinältä pois edes vanhoja julisteitani, vaan Johnny Depp tuijottaa minua sänkyni jalkopäästä vielä nytkin. Levysoitin on jäänyt aiemmin päälle, aukaistessani oven osa Utada Hikarun Prisoner of loven sävelistä karkaa selkäni taakse keittiöön.

Kurottaudun ottamaan kirjahyllystä pinon vanhoja lempikirjojani ja istahdan selailemaan niitä vähän hajamielisesti, lauseen sieltä täältä. Pöydällä hehkuu kynttilä, jonka valo on hiljaista, täynnä rauhaa. Nojaudun vasten huoneeni kukkatapettia ja katselen kuinka ikkunassa loistava joulutähti saa huoneeni hehkumaan oranssinsävyisenä. 

Kun kännykkäni helähtää jossain sängynpeitteen uumenissa saapuvan viestin merkiksi, minä en toivo mitään. Vailla odotuksia nousen tuolista ja hapuilen puhelimen käteeni.

Ehkä juuri siksi kaikki sitten romahtaakin, kun pienen kirjekuoren kadotessa näytölle ilmestyy viesti jonka lähettäjä on Sebastian.

Hei, miten voit? Itse vietän joulua paraikaa perheeni kanssa Helsingissä. Sinä olet kai kotonasi? Siellä tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä.
Hyvää joulua.


…siellä tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä

Pää vailla yhtään toimivaa ajatusta minä pudotan kännykän kädestäni ja ryntään ulos huoneesta.

Sebastian tietää sen verran, että kotini on oikea takapajula, ja nekin tiedot hänen on pitänyt miltei pakottaa ulos minusta. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi paikasta jossa olen viettänyt melkein koko elämäni, minulla vain sattuu olemaan trauma maalaisuudesta.

Kiirehdin meluavien sukulaisten ohi ulko-ovelle ja siitä kuistille, siniset ja kultaiset ja punaiset jouluvalot välkkyvät sysimustaa maisemaa vasten. Tähyilen miltei epätoivoisesti taivaalle mutten näe yhtään mitään, en tähden tähteä, on vain pimeää kaikkialla minne katsoo jouluvalojen keinotekoisen hohteen särkiessä silmiä.

 Käännyn takaisin sinne mistä tulin, sedät ja isä laulavat paraikaa yhdessä tuumin joitain lempi-iskelmäklassikoitaan mutta minä kävelen olohuoneen poikki heistä välittämättä ja lukittaudun huoneeseeni. Katson sängyllä kyyhöttävää kännykkää ja sitten ikkunasta ulos.

Hetken mielijohteesta etsin työpöytäni laatikosta monistepaperia ja sakset. Istahdan huoneeni räsymatolle ja alan leikellä, pian minulla on ympärilläni kasa valkoisia paperitähtiä. Niiden sakarat sojottavat minne sattuu, mutten viitsi välittää vaan kerään tähdet kämmenilleni ja heitän ne sitten ilmaan. Utada Hikaru laulaa paraikaa hyvästi onnellisuus melankoliaa äänessään, vaikka oikeastaan kyseessä on rakkauslaulu. Paperitähdet leijailevat hetken ilmassa ja minä kuvittelen niiden tuikkivan valoa, mutta lopulta painovoima tarttuu niihin aivan kuten se tarttuu kaikkeen muuhunkin minun elämässäni ja epämuodostuneet tähteni valahtavat jokainen alas.

tähdet näkyvät varmasti

Kyyneleet tulevat jostakin, tulvahtavat silmiin kimaltaen kuin ne tähdet joita taivaalla ei ole ja sumentavat ihan kaiken. Eivät tähdet näy, Sebastian. Eivät ne näy, on vain pimeää kaikkialla etkä sinä ole täällä vaikka voisit, ihan varmasti voisit, tulisit yhtäkkiä sisään ovesta lunta hiuksissasi. Sanoisit olen jättänyt Erikan sillä rakastan sinua liikaa eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan tuntea veden painoa keuhkoissa. 

Huoneeni ulkopuolella sijaitsee iloisten ihmisten maailma eikä kukaan kuule kuinka raivokkaasti minä itken, itken niin kauan että olen sisäpuolelta pelkkää tyhjää.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

LoveForever

  • toivoton tapaus
  • ***
  • Viestejä: 274
  • Patrick Kane on rakkaus<3
    • Blogini:)
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 6/?
« Vastaus #10 : 20.07.2012 23:57:22 »
Oi tää on oikeest jotain niin ihanaa! <3 Aava on tosi kaunis nimi ja sen Sebastianin silmät kuulostaa niin ihanilta.. Mä voin melkein kuvitella ne.. Ja tää on oikeesti niin ihana ja samal kauhee.. Tai emmä tiiä.. Kuiteskin Ihana on... JATKOA TÄNNE JA SASSIIN!!!
Älä mieti asiaa tarkemmin. Anna olla ja mennä ohitsesi kuin tuuli ja linnut ja nuoruus ja neitsyys.. Eikö näin olisi paremmin? <3

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 363
  • papa has dough
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 6/?
« Vastaus #11 : 30.07.2012 23:58:46 »
Tää on jotenkin hirveän... kaunis. Suloinen, kevyt, kaunis - ei tunnelmaltaan tai aiheiltaan, mutta nimenomaan sun kirjoitustyylin osalta. Tätä on helppo ja miellyttävä lukea, erityisen hyvältä tuntuvat näiden pätkien pituudet - ei mitään ylettömän pitkää, muttei lyhyitä raapaleitakaan. On kiva lukea pienistä hetkistä arjen keskellä; vaikka nää nimenomaan kertoo arjesta, näitä on erittäin kiinnostava lukea! :---) (Tai ehkä juuri sen takia. Mulla on aina ollut heikkous arkisiin teksteihin, joskus jopa tylsiinkin - vaikka tylsä tämä ei lainkaan ole.)

Aava vaikuttaa hyvin tykättävältä tytöltä. Oot kuvannut tosi realistisesti mm. hänen opiskelijaelämäänsä, suhdetta noihin lähimpiin kavereihinsa (Amandaan ja Mimmiin) ja tuota maalaistytön totuttautumista isompaan kaupunkiin. Ainoa hieman epärealistiselta mun korviin kuulostanut juttu oli tuossa ihan ekassa osassa, se kuinka opeasti Aava luotti Sebastianiin niinkin paljon että otti miehen kämppäänsä heti, ja sielläkin tapahtui ties mitä. Ja ehkä tuon viimeisimmän osan paperitähti-kohtaus oli vähän liian "erikoinen", ehkä epäuskottavakin, mun makuun (vaikka tuo tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä -kohta oli ihana) - mutta muuten olen kyllä paljon tykännyt Aavasta ja hänen näkökulmastaan. (Ja lisäksi Aava tuntuu vähän mun itseni kaltaiselta tytöltä, joten on helppo samaistua, etenkin tuossa Suomalainen kirjakauppa-kohtauksessa! Kirjat. <3)

Sebastian on mun mielestä etenkin alussa kuvattu melko perinteisellä tavalla, tai juuri sellaisena millaisena miehet tällaisista nuori tyttö/vanhempi varattu mies -romansseissa kuvataan. (Itsekin olen tällä juonenkaarella yhden jutun kirjoittanut ja näissä miehissä on kyllä paljolti samankaltaisuuksia. : D) Mutta ei se huono juttu ole! Mikäs siinä kun se toimii, ja Aavan näkökulmasta Sebastian varmasti onkin tyyni ja lumoavan itsevarma. Sebastian jää jotenkin vähän etäiseksi, sellaiseksi melkein "yliluonnolliseksi" hahmoksi kun sen pään sisään ei pääse ja se on monessa pätkässä läsnä lähinnä ajatusten tasolla. Ja sitten kun se on läsnä oikeasti, niin Aava on huumaantunut siitä ja kuvaa sitä, no, juuri huumaantuneesti. En moiti siis ollenkaan, tuli vain mieleen. Ehkä Sebastianin on hyväkin olla vähän etäinen kun ei tätä tarinaa kuitenkaan hänestä pääasiallisesti kerrota, ja ehkä häntä sitten toisaalta tulee vielä tulevaisuudessa enemmän esiin. :--)

Pari hupsua lainausta tähän loppuun:

Lainaus
Miten jokin merenvärinen voi polttaa

Käsittämättömän hieno kohta. <3

Lainaus
Tällainen arkipäiväinen komiikka tuntuu meidän tapauksessamme melkein absurdilta, niin harvinaista se on. Aika surullista oikeastaan.

Tämä kuvasi hienosti noiden kahden suhdetta, sen vaikeutta ja mahdottomuuta arkeen (ja sen myötä myös arkipäiväiseen komiikkaan).

Mutta siis joo, kiitos lukunautinnosta ja terveisiä kommenttikampanjasta! ;)
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | romance, het, angst K-13 | 6/?
« Vastaus #12 : 31.07.2012 13:22:57 »
Koska seuraava osa tulossa, öö, joskus (toisin sanoen editoin sitä paraikaa hampaat irvessä), vastailen kommentteihin tässä välissä. : >

LoveForever: Jei, hienoa saada kommentteja tähän! Tämän on tarkoituskin olla vähän kauhea. ; >

Kiitoksia kommentistasi, iitta! Kommenttikampanjan kautta kommenttien kerjääminen on aina minusta vähän pelottavaa, mutta on hienoa kun sen kautta saa noin huolella kirjoitettuja mielipiteitä, jossa on mukana rakentavaakin. Tämä teksti nimenomaan on sellainen, johon kovasti kaipaan mielipiteitä ja mahdollisia parannusehdotuksia. Kiitos siis mielettömästi! Hirmuisen hienoa kuulla, että nimenomaan arkisuus tässä viehättää, sellaiseen olen pyrkinytkin.

Kiitos myös paljon noista epärealistisiksi kokemiesi kohtien esiin nostamisesta (kylläpä muotoilin tuon vaikeasti) – tuo mainitsemasi juttu prologissa todella on epärealistinen, ja minun on ollut pitkään tarkoitus muuttaa sitä. Tähtikohtaa mietin nyt editointivaiheessa itsekin, onko se vähän irrallinen ja hassu, mutta annoin kumminkin olla. 

Haha, minusta on vain hyvä kuulla, että Sebastian on etäinen, sillä sellaiseksi olen hänet tarkoittanutkin: hahmo, jonka aivoituksista ei välttämättä ota selvää. Miten ja miksi hän on ylipäätään ajautunut koko tilanteeseen ja mitä Aava hänelle loppujen lopuksi edes merkitsee, sellaiset jutut olen halunnut jättää avoimiksi. Niihin tulee tarinan edetessä ehkä vastauksia, ehkä ei. : >

Kiitoksia vielä kerran kommentistasi! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Oho, sain seuraavan luvun viimeinkin valmiiksi. Tätä lukiessanne saatte todennäköisesti yliannostuksen merta sen kaikissa muodoissa, mutta jos lohduttaa, lupasin itselleni asettaa kyseisen ilmaisun boikottiin muutaman seuraavan luvun ajaksi. : D Tarinasta itsestään voisin sanoa sen verran, että loppu lähenee pikku hiljaa – kahden tai ehkä neljän osan kuluttua, mikäli suunnitelmani yhtään pitävät ja silleen.

7. osa - Merenpolte (hyvää uutta vuotta, rakas)

Uuden vuoden aattona Sebastian vie minut katsomaan merta.

Vaikka joulunjälkeisinä päivinä lupasin itselleni, että päästäisin irti. En vastaisi viesteihin, soittoihin, antaisin ajan vain kulua ja lopulta unohtaisin. Päätös oli tuntunut melkein liian helpolta istuessani kotitalon kuistilla katsellen isää, joka yritti parhaansa mukaan päihittää Iivon ja Vernerin lumisodassa. Isä oli häviöllä, raskaasti, housunlahkeet lumesta kastuneina.

Siinä pöllyävän lumen ja naurun keskellä oli vaivatonta uskotella unohtamisen olevan mahdollista.

Tuli kuitenkin pyhäpäivien loppu ja aika, jolloin minun oli pakko lähteä takaisin kaupunkiin tarkastamaan asunnon kunto. Jälleen kerran olin keskellä kaikkialle yltävää hiljaisuutta ja kynttilätöntä hämärää, vaikka päivät olivatkin alkaneet jo hiljalleen pidetä.

Yksinäisyys.  Päivät kotona olivat tehneet siitä minulle vieraan, jota en voinut sietää niissä tyhjissä huoneissa.
 
Siksi en epäröinyt pitkään, kun Sebastianilta eräänä iltana tuli tekstiviesti, aivan tuosta vain, kuin edesmenneet viikot olisivat olleet olemassa vain minun päässäni. Tekstiviesti, jossa luki

haluaisin näyttää sinulle meren.

Ehkä lupauksia tehdään loppujen lopuksi vain siksi että ne voitaisiin rikkoa, yhä uudelleen ja uudelleen. Minun oli pakko suostua, en voinut muuta, koska meri. Kirjoitin myöntävän vastauksen vapisevin sormin ja hymyilin loppuillan television kohinalle.

Jälleennäkemisemme uudenvuodenaattona ei ole tunteiden täyttämä, ainakaan ulkoisesti.  Sebastianin hiukset ovat hiukan pidemmät kuin ennen, olkapäät lumiset hänen odottaessaan minua asuntoni edessä autoonsa nojaten. Olen varma että tukehdun kaikkeen siihen henkiin heränneeseen jonka hänen puolihymynsä aiheuttaa, mutta en silti anna itselleni lupaa edes koskea.  Sen sijaan minä pujahdan auton takapenkille ja keskityn tuijottamaan Sebastianin niskaa, kun me mitään puhumatta lähdemme liikkeelle. Nahkapenkit ja samalla kaikki tuoksuu hänelle.

Me menemme merenrantaan kaukana kaupungista. Siinä on jotain samaa kuin pienessä puistossa, jossa yleensä kohtaamme, tai vähän ränsistyneessä elokuvateatterissa; olemme melkein ainoita paikalla, muulta maailmalta piilossa, hetken.  Minä ajattelen sanoa siitä Sebastianille, kertoa kuinka kaunis meri mielestäni on (kuten hänkin), kaikessa pimeän ja talven tummuudessaan.

Sebastian käännähtää kuitenkin puoleeni ennen kuin ehdin kerätä riittävästi rohkeutta. Yhtäkkiä hän on kovin lähellä, katse minussa. On meri selkämme takana ja meri Sebastianin silmissä, enkä minä ole enää varma siitä kuinka hengitetään.

Kylmä talventuuli tekee takkuja hiuksiini ja Sebastianin suu on lämmin, kun hänen huulensa painuvat omilleni. Kaikkialla ympärillämme kuuluu taivaalle sinkoutuvien rakettien ääni.  Eriväriset valoräjähdykset pimeässä ovat kuin peilikuva jostakin kätketystä minussa. Salainen paikka, jonne vain Sebastianilla on kartta.   

Minun, minun, minun. Se on niin vahva että melkein kuvottaa, tämä Sebastiania kohtaan tuntemani kaipaus. Kylmä viiltää paljaita sormenpäitä kun hapuilen käsilläni otteen hänen kasvoistaan, palautan iholleni kaikki unohtuneet muistot. Ruskeita hiussuortuvia karkailee pipon alta Sebastianin painaessa otsansa omaani vasten.

”Hyvää uutta vuotta.”

Silmät hukuttavat minut johonkin, joka tuntuu melkein rakkaudelta. Tänään haluan uskoa siihen: vain niin saan karkotettua itsestäni kivun tähdettömästä taivaasta; siitä, kuinka toivotonta tämä kaikki oikeastaan on.
Tiedän, etten koskaan pystyisi kertomaan siitä Sebastianille. Siksi minä vain unohdan painamalla uuden suudelman hänen suupielilleen, kärsimättömän. Hän naurahtaa vaimeasti ja sanoo:

”Minulla on sinulle myöhästynyt joululahja.”
Sebastianin myöhästynyt joululahja on kaulakoru, hopeinen. ”Ei kovin kallis”, hän vakuuttaa kun tuijotan sitä melkein kauhistuneena, ja pujottaa ketjun kaulaani. Minulla ei ole juurikaan koruja. Hopea tuntuu ihoa vasten viileältä, korun paino kaulakuopassa uudelta. Sormeilen riipusta sanattomana, kunnes lopulta tunnustan hiljaa, posket hämmennyksestä ja pakkasesta punaisina:     

”Minulla ei sinulle lahjaa. ”

Sebastian kohottaa kulmiaan, mutta hymy ei sammu. Jokin sisälläni vavahtaa, kun luen hänen katseestaan halun ja merenpoltteen.

”Eiköhän me keksitä jokin ratkaisu siihen.”

Tällä kertaa se on hän, jonka suudelma on kärsimätön.

Vaikka minä aina vertaan Sebastianin silmiä meren pyörryttävään laajuuteen, en oikeasti tiedä meristä mitään. Olen kotoisin sisämaasta, pienestä syrjäkylästä jonka lähettyvillä on vain pienikokoisia järviä kaikkialla minne katsoo. Minulle meri on yhtä kuin ne lämpimien maiden hiekkarantaa vasten pehmeästi hyökyvät ulapat, jollaisia olen päässyt joskus koskettamaan perheemme lomamatkoilla.

Mielikuvissani oikea meri on kuitenkin vähän synkkä ja enemmän tummansininen kuin vaalea, levottomasti liikkuva ja kesytön, sellainen jota ei mitenkään voi hallita. Halutessaan se voi hukuttaa niin vaivattomasti, että veden pusertava paine keuhkoissa tuntuu hetken melkein lempeältä. Kaunis ja vaarallinen.

Niin kuin Sebastian nyt. Sormenpäät hipaisevat hopeakorua kaulassani kun hänen huultensa kosketus pyyhkii minusta viime viikkojen yksinäisyyden. Veri suonissani kohisee ja korviini kantautuu rantaan murtuvien aaltojen vaimea pauhu, vaikka meri on jäässä. 

Rakastan sinua. Minusta tuntuu, että voisin sanoa ne kielletyt sanat nyt, hengähtää nopeasti ennen kuin hän ehtisi huomata. Vuosi vaihtuu kohta ja on uusien lupausten aika. Minä voisin luvata rakastaa Sebastiania kaikesta huolimatta, Erikasta huolimatta, huolimatta siitä että elämäni hänen kanssaan on kuin hukkuisi sitä itse huomaamatta.

Ja silti vain niiden hetkien takia minä olen olemassa.

”Sebastian, minä -”
Juuri silloin Sebastianin puhelin soi. Kännykän yhtäkkinen ääni kuulostaa hiljaisuudessa niin kovalta ja terävältä, että hätkähdän, kompuroin kauemmas kuin pahantekijä. Sebastian vilkaisee minua anteeksipyytävästi kaivaessaan puhelimen takkinsa taskusta käteensä.

”...ai, hei.”

Sebastianin vastatessa hänen ilmeensä muuttuu, ja minä käännän katseeni pois. Tiedän, kuka linjan toisessa päässä on.

 ”Hyvää uutta vuotta myös sinulle, rakas.”

Rakas. Katselen kuinka hengitykseni ja samalla aiemmat sanani muuttuvat pimeää vasten huuruksi, jättämättä jälkiä itsestään. Hopeinen riipus kaulallani tuntuu äkkiä täysin väärältä.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 363
  • papa has dough
Olipa kiva nähdä tässä jatkoa - tämä on kuitenkin todella laadukkaasti kirjoitettua, ja pidän hirveästi tämän tunnelmasta. :--) Merta tosiaan tässä osassa tarjoiltiin vähän liikaakin, mutta annan sen anteeksi koska se kuitenkin tähän osaan sopi ja kuului, ja koska meri. <3

Mua kyllä kiinnostaisi hirveästi Sebastianin motiivit. Juuri se, millainen liitto Erikan kanssa on ja miten mies Aavaan ajautui (oliko Aava ensimmäinen?) ja mitä miehen tunteet oikeasti ovat. Mutta hyväksyn senkin, että ne (mahdollisesti) jäävät avoimiksi. : D Kai sellainen salamyhkäisyys tuollaisiin miehiin ja tällaisiin suhteisiin kuuluu. Niin, Aavan ja Sebastianin suhde on kyllä myös hyvin kiinnostava, magneettista ja romanttista ja sitten aina välillä iskee se kammottava katkeruus, se hirvittävä tajuaminen että ainiin, Sebastian ei ole vapaa mies. Eikä se tässä ole sellaista niin musertavaa angstia vaan hienovaraisempaa, ja ehkä just sillä tavalla kipeämpää. :')

Lainaus
On meri selkämme takana ja meri Sebastianin silmissä, enkä minä ole enää varma siitä kuinka hengitetään.

Tämä kohta oli aivan hirvittävän ihana. Monia muitakin ihania kohtia tekstissä oli, mutta tuo oli ehdottomasti tämän osan helmi.
Ei mulla muuta, tämä oli taas loistavasti kirjoitettu! Ja kiva kuulla että sulla on jatkosuunnitelmat tämän tarinan kanssa selvillä. :---)
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

saralin

  • ***
  • Viestejä: 155
Todella ihanaa tekstiä, vertauskuvat ja kirjoitustyylisi ovat hirveän kauniita. Kuten jo sanottu, tekstiä on helppo lukea - pituus ja sisältö ovat jotenkin kevyitä.

Itse tarinan ideasta pidän myös paljon! Olen monesti ajatuksissani samalla ajatuksella luonut monia kertomuksia  :) myös hahmot ovat todentuntuisia ja aitoja.

Olen tässä kännykällä kommentoimassa, joten teksti saattaa olla vähän takkuista. En tähän hätään nyt enempää jaksa raapustella tai en pääse nukkumaan ennen kahta (tosinopea nettiyhteys<3)

Joka tapauksessa aivan ihana tarina, jatkoa odotellessa ;)
the universe is in your bones, the stars in your soul

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vastailen kommentteihin tässä välissä, koska seuraava osa ilmestyy, öh, joskus? Hienoa joka tapauksessa huomata, että tälläkin on lukijoita!

Kharon: Hienoa huomata, että kommentoit tätä myös kampanjan jälkeen! Hyvä, ettei meren yliannostus aiheuttanut sen suurempia traumoja - kuten sanottu, kyseinen sana on nyt sitten kokonaan pannassa pari seuraavaa osaa. : ,D  Sebastianin motiivit... hmm hmm. Saa nähdä, suostuuko herra paljastamaan niitä. 
Jee, olen onnistunut kuvaamaan Aavan ja Sebastianin suhteen kiinnostavana! Tuon kuuleminen teki minut kovin iloiseksi, kuten koko kommenttisi, kiitos kovasti! Positiivinen palaute kieltämättä edesauttaa sitä, että saan tämän ehkä joskus valmiiksi.

saralin: Oi, uusi lukija! ♥ Ihana kuulla, että olet tykännyt tästä, niin ideasta kuin kirjoitustyylistäkin. Toivottavasti tekstini miellyttää myös jatkossa, hirmuisen hienoa että kommentoit. : >
« Viimeksi muokattu: 13.11.2012 21:15:01 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 869
  • T'hy'la
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 7/? (7.osa 7.8.)
« Vastaus #17 : 08.12.2012 02:17:37 »
Hei, ja hyvää joulunodotusta :) Ihailen sinua edelleen kirjoittajana ihan kamalasti, olet yksi suosikeistani ja muistan lukeneeni tuon ensimmäisen osan joskus kauan sitten, koska muistutuskin tästä ficistä löytyi. Eilen yöllä sain tämän sitten luettua ja nyt lopulta kommentoitua. Ja jään kyllä ehdottomasti seurailemaan tätä loppuun asti, sillä haluan tosiaan tietää kuinka kaikki päättyy. Eikä tämän lukeminen ollut missään välissä tuskaa, useasta luvusta huolimatta. Jokainen luku täydensi hienosti edellistä ja kokonaisuus on todella eheän tuntuinen, sekä yksinkertainen, mutta myös kaunis. Sanon ihan rehellissti tämän olevan paras koskaan lukemani originaalit, vaikka niitä harvoin luenkin. Silti. Ficcisi oli upean viiltävä, mutta silti toisaalta myös jännittävän leijuva ja hiukan ehkä utuinenkin. Ja se meri, joka on melkein jokaisessaa lauseessa läsnä ja velloo koko ajan taustalla niin kuin Sebastiankin.

Pidän edelleen suunnattomasti myös kuvailustasi. Se on helppotajuista, mutta nättiä ja silti myös jopa omanlaistaan, ja mahtuu sinne joukkoon jotain aivan helmisanoja, kuten esimerkiksi tuosta uusimmasta luvusta löytyvä merenpolte. Upea sananvalinta, joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuus on kuin sellainen hitaasi soljuva virta, todella yhtenäinen ja muutenkin kivasti kokonaisvaltainen. Ficci on vähän kuin viiltävän terävä kuva joka välillä terävöityy tai sumeutuu. Älä takerru sepustuksiini, halusin vain tulla kertomaan kuinka paljon pidän tästä kyseistä ficistä. Ja voi, tykkään mielettömästi myös päähenkilöstä. Hän on aito, oikeasti elävä ihminen, samoin kuin Sebastiankin. Vaikka tunnelma tässä on välillä hirveän surullinen ja raastava, kaikki tuntuu vähän kuin pumpuliin käärityltä, vaikeasta aiheesta huolimatta jopa pehmeältä. Lukija voi samaistua melkeinpä jokaiseen ficin lauseeseen ja imeä ne helposti itseensä, koska jokainen lukija löytää varmasti tästä jotain samaa mitä omasta elämästään. Tarinaan oli siis myös todella hypätä mukaan eikä lukeminen tukkuillut missään vaiheessa. Äh, tuntuu ihan siltä kuin olisi pitänyt sanoa jotain vielä, mutten enää muista mitä se oli.... Kiitos hurjasti hienosta ficistäsi, toivottavasti jatkat sen vielä jonain päivänä loppuun asti :)
Einmal ist keinmal


Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 8/11 (8.osa 17.12.)
« Vastaus #18 : 17.12.2012 20:58:18 »
Kuurankukka: Täytyy sanoa, että kommenttisi oli täydellisesti ajoitettu - olin juuri edellisenä päivänä alkanut tappelemaan uusien lukujen kanssa, ja sitten tänne on ilmestynyt tämmöinen motivaationnostattaja! Ei tässä voi muuta kuin kiitellä hämillään, hui että, paras lukemasi originaali! Ihana kuulla, että tämä on mielestäsi noinkin onnistunut, niin hahmojen kuin tunnelman puolesta. Toivottavasti tulet pitämään myös lopuista osista, kiitos mielettömästi kommentistasi. Ja hyvää joulunodotusta myös sinulle ♥

A/N: Elikkä, joo! Kuten joku on varmaan huomannut huimasta päivitystahdista, minulla on ollut ihan hirveä blokki tämän tekstin suhteen. Lukuja on jäljellä niin vähän ja osaanko minä viedä tämän kunnialla loppuun, ja voivoi... tuollaiset ajatukset ovat pyörineet päässä tämän suhteen, mikä on tehnyt kirjoittamisesta todella hidasta. Nyt joulun alla kaikki on kuitenkin selkiytynyt kiitettävästi.

Ja tosiaan, järkyttävää eli ei, tähän tulee yhteensä 11 lukua, ja todella suurella todennäköisyydellä myös epilogi. Tämä nyt julkaistava luku ja seuraava olivat alun perin yksi iso luku, mutta päätin jakaa sen kahdeksi. Ratkaisu näkyy lähinnä siinä, että kahdeksas osa on melkein, öh, fillerinomainen, eikä tässä varsinaisesti tapahdu. Tässä on silti joitain ihan tähdellisiä pointteja ja Mimmi.

8. osa - Jossa kaikki romahtaa

Kahvila, jossa kaikki lopulta romahtaa, ei ole sama jossa tapasin Sebastianin ensimmäisen kerran. Se on pienempi ja sijaitsee toisella puolella kaupunkia, kaakao on pahaa viikonpäivästä riippumatta. Minä käyn siellä yleensä vain Mimmin kanssa, sillä hänestä on mukava piikitellä paikkaa ja sen yrmeää tarjoilijapoikaa.

Istun kahvikuppeineni nurkkapöydässä, sylissäni pokkari, joka on ajelehtinut laukussani jo kauan. Luen samalla kun odotan Mimmiä, joka tavoilleen uskollisesti on myöhässä. Ystäväni tuntien hän on luultavasti vasta hädin tuskin matkalla – sieluni silmin näen kuinka hän tönii muita kanssamatkustajia bussissa, sadattelee kelloa katsoessaan. Elokuva, joka meidän on määrä nähdä, alkaa onneksi vasta tunnin kuluttua.

Kirja ei ole erityisen hyvä. Silmäilen siitä lauseita sieltä täältä ja vilkuilen tarjoilijapoikaa, joka vaikuttaa vielä tavallistakin yrmeämmältä. Luultavasti hän on tunnistanut minut ja odottaa hampaitaan kiristellen hetkeä, jolloin Mimmi ilmestyy paikalle.

Sebastianin antama hopeariipus on ihoa vasten viileä. Kolme päivää minä olin ja elin ilman sen painoa kaulallani, yritin unohtaa uudenvuoden ja meren ja hänet. Sen, kuinka tärkeäksi, kipeäksi, tämä kaikki on hiljalleen muodostunut.

Liian kipeäksi. Liian tärkeäksi, mietin tunnustellessani riipusta. Kolmen päivän jälkeen minä luovutin, etsin sen korulippaan perältä takaisin kaulaani. Se ei ole sormus, mutta silti minusta tuntuu että sidon sillä itseni Sebastianille kuuluvaksi. Tiedän, että haluan sitä ihan liikaa. Siitäkin huolimatta, ettei Sebastianilla itsellään ole mitään, mikä tekisi hänestä minun.

Mitä, jos se lopulta vain rikkoo minut?

Kännykän kilahtava merkkiääni on tervetullut unohdus – ei, minä en ajattele Sebastiania nyt, yrmeän tarjoilijapojan katseen alla. Tänään olen tyttö vailla epätoivoista salasuhdetta, en tunne kaipausta. Kalastan kännykän laukusta käteeni ja näen, että olen saanut viestin Mimmiltä:

Monelta meidän pitikään nähdä?

Hymyilen naputellessani vastauksen:

Vartti sitten.


Vastausta ei kuulu heti, minkä tulkitsen Mimmin taholta epäuskoisuudeksi. Lopulta kännykkä kilahtaa jälleen:

No voi perse. Tulen sinne heti kun pääsen.

Pitäisi kai olla ärtynyt, mutta sen sijaan minä melkein nauran ääneen – juuri tämän vuoksi halusin raahata Mimmin kanssani elokuviin alun perinkin. Unohtaakseni. Vakuuttuakseni siitä, että elämässäni on muutakin kuin tämä haaksirikkoinen rakkaus. Mimmin seurassa melkein uskon sen helppouteen.

Olen niin keskittynyt kirjoittamaan hänelle vastausviestiä, etten kuule, kuinka askelten ääni lähestyy pöytääni. En kohota katsettani nähdäkseni luokseni kävelevän naisen epävarman ilmeen, ja pakene.

”Anteeksi, mutta sattuuko sinun nimesi olemaan Aava?”

Sillä kun hän esittää kysymyksensä ja minä tajuan kuka hän on, on jo liian myöhäistä.
**

A/N2: Das cliffhanger. Pahoittelen lyhyyttä ja sisällön puutetta, seuraavissa luvuissa sitten draamaa ja tapahtumia tämänkin edestä.
« Viimeksi muokattu: 17.12.2012 21:13:06 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Olen kuullut merestä | K-13 | 8/11 (8.osa 17.12.)
« Vastaus #19 : 17.12.2012 21:14:40 »
Olet ihana, kun ruokit meitä pikkumurusilla. Nämä muruset vaan maistuvat täytekakuita.

Lainaus
En kohota katsettani nähdäkseni luokseni kävelevän naisen epävarman ilmeen, ja pakene.

”Anteeksi, mutta sattuuko sinun nimesi olemaan Aava?”

Sillä kun hän esittää kysymyksensä ja minä tajuan kuka hän on, on jo liian myöhäistä.

Tää oli jotenkin pysäyttävä eikä vain siksi, että oli tekstin päätös.