-
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K-11
Genre: angst, romance
Yhteenveto: Jossain välissä Sebastianin vaimosta on tullut minulle pelkkä kaukainen uhka, jota olen oppinut olemaan ajattelematta. Suhtautumiseni häneen muistuttaa tupakoitsijan suhtautumista keuhkosyöpään. Sebastian on minulle nikotiini, myrkky jota tarvitsen keuhkoihini kaikista seurauksista välittämättä. Sen takia olen valmis unohtamaan myös Erikan olemassaolon.
A/N: Nonni, tämän julkaisun myötä voin taas vaipua rauhassa muutaman kuukauden epäaktiivisuuteen… Kyseessä on parisen vuotta sitten aloittamani jatkotarina, jota on kirjoitettuna tällä hetkellä seitsemän osaa. Tutkielmani ”erään kaupunkilaistytön yksinäisyydestä”, jotenkin näin.
Alkusanat - Olen kuullut merestä
Kaikki alkaa siitä, kun mies tarjoaa minulle kaakaota eräässä pienessä kahvilassa keskellä hiljaista iltapäivää.
”Vähän lämmikettä” hän sanoo ja hymyilee minulle toisella suupielellä, kaakaomuki kädessään. Syksy on vasta alkamassa eikä ulkona ole erityisen kylmä. Otan tarjouksen vastaan silti, ja pian hörpin kermavaahtoista suklaajuomaa miestä vastapäätä. Muki on punainen ja sitä koristavat valkoiset pilkut kuin kärpässientä. Tulen ajatelleeksi, että samalla tavalla myrkyllinen on myös tämä näennäisen vaarattomalta vaikuttava tilanne ja että minun pitää olla varuillani.
Suklaa lämmittää keuhkoja ja vatsaa, mutta kaikista kuumottavin on miehen katse sen tarkastellessa minua puolihuolimattomaan sävyyn. Silmät eivät tungettele, niiden ilme on vain aavistuksen utelias, mutta jokin siinä tummansinisessä värissä tuntuu silti hukuttavalta kuin tuijottaisi suoraan meren pohjaan.
”Olen Sebastian.” Hänellä on tuuhea ruskea tukka ja leuassaan aavistuksenomainen parransänki, ääni on hiukan karhea. Ei niin kovin paljon vanhempi, mutta ehkä liikaa silti. Epäröin hetken, kärpässienimukin lämpö sormiani vasten muistuttaa minua tilanteen salakavaluudesta. Lopulta kuitenkin mutisen:
”Aava.”
Mies ei sano mitään, hymyilee vain, ja silti minä luen hänen katseestaan: kaunis nimi. Kylmät väreet hiipivät hitaasti selkääni pitkin.
Me ajaudumme keskusteluun joka on kevyt kuin suupielteni hymy, yllättävän helppo vaikkemme tiedä toisistamme mitään. Mies kyselee minulta paljon, muttei juuri kerro itsestään. Saan tietää vain sen, että hän juo kahvinsa mustana ja on kaupungissa työnsä takia.
Minäkin puhun lähinnä yhdentekevistä asioista – lempikahviloistani, säästä, elokuvasta jonka juuri näin.
Jossain kahvilan etuosassa tarjoilija pyyhkii pöytää ja ulko-oven päällä oleva kello päästää vienon kilahduksen uuden asiakkaan astuessa sisään. Tajuan sen kaiken kuitenkin hyvin hämärästi, kuin en olisi itse paikalla lainkaan, sillä koko sen ajan kun puhun mies katsoo pelkästään minua.
Miten jokin merenvärinen voi polttaa, ajattelen juuri kun mies yskähtää lyhyesti ja kysyy sitten aika hiljaa:
”Asuntoni on tässä aivan lähellä. Haluaisitko tulla jatkamaan juttua minun luokseni?”
Aika on kulunut huomaamatta: lämpö on kadonnut melkein kokonaan kaakaomukini pinnalta. Hetki on vaihtunut, kohtaus siirtynyt käsikirjoituksen mukaisesti seuraavaan, enkä minä ole aivan varma olenko pysynyt juonenkuljetuksessa mukana.
Kysymys on kaikkea muuta kuin sulava ja hienovarainen, kaiken järjen mukaan minun pitäisi nyt nauraa päin naamaa ja kävellä pois.
Olen lukenut ja kuullut tämäntapaisista tilanteista niin monesti, että sopivat vastaussanat ovat jo valmiina kielelläni.
Miehen katse on kuitenkin loitsu, kaikki se laaja sinisyys joka lupaa opettaa hukkumaan kauniisti. Lumouksen aikaansaa itsevarmuus jolla hän katsoo, mikään miehessä ei pyytele anteeksi tai ole hämillään. Hän tietää mitä tahtoo ja hän tahtoo juuri minut.
Siksi minä kaikkien olemassa olevien sääntöjen vastaisesti nyökkään, mykkänä, ja annan hänen auttaa takin ylleni. Punainen kaakaomuki valkoisilla pilkuilla jää pöydälle miehen ja minun poistuessa rakennuksesta yhtä aikaa. Ovenpielen kello kilahtaa lähtömme merkiksi ja minusta tuntuu, ettei mikään ole enää kuin ennen.
Me emme ole lähelläkään miehen asuntoa kun hän jo suutelee minua. Keskellä katua, katse tiiviisti kasvoissani, enkä minä pyristele lainkaan vastaan sillä hänen huulensa omillani saavat minut uskomaan että katoaminen siihen polttavaan kosketukseen on kaikki mitä sillä hetkellä haluan. Ihmiset kulkevat ohi nopeana virtauksena ja katsovat perään, jotkut paheksuvastikin. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska minulle tämä kaupunki on melkein vieras eikä ketään tuttua voi olla lähettyvillä ja taidan rakastua tuohon mieheen juuri nyt.
Syksyinen tuuli kieppuu minun ruskeissa hiuksissani ja on selvää että me tunnemme jo pelin säännöt, vaikka se ei ole ehtinyt kunnolla alkaakaan. Mies ei kysy mitään minun iästäni, enkä minä sano sanaakaan kihlasormuksesta, jonka kylmän kultapinnan tunnen iholla hänen pidellessään kasvojani käsiensä välissä. Kaikki se on merkityksetöntä.
Kaakaon maku on ehtinyt haihtua melkein kokonaan suustani miehen avatessa asuntonsa oven ja johdattaessa minut eteiseen. Tiedän, että vielä olisi mahdollista tuntea itsensä pelkäksi typeräksi pieneksi tytöksi ja juosta karkuun, pois, pois, mutten halua enkä kykene.
Alan vajota merensiniseen melkein heti hänen kuiskatessaan ensimmäistä kertaa nimeni, sormet kietoutuneina hiuksiini kiinni.
-
Tylsyyksissäni selailin edellisen käyntini jälkeen kirjoitettuja viestejä ja törmäsin tähän. Ensin vierastin tätä, koska en paljoa originaaleja lue, mutta nimi sai tämän avaamaan ja ilokseni sainkin huomata, että tämä koukutti minut! Eikä ollut virheitäkään, mahtavaa! :) Pistä vain jatkoa tulemaan, pidän kovasti ja Aava vaikuttaa kiehtovalta tytöltä.
-
Kiitoksia kommenteistanne, Vloom ja Kristen! : ) Seuraava osa on aika pitkä, enkä oikein osannut sitä puolittaakaan mistään kohti... Toivottavasti joku jaksaa silti lukea.
1. osa – Ja valhe saa jatkua
Istun kahvilan nurkkapöydässä hieman muista asiakkaista syrjässä ja yritän kirjoittaa englanninesseetä. Konseptipaperin vieressä oleva maitokahvi on ehtinyt jäähtyä jo kauan sitten, mutta minulla on sillä hetkellä parempaakin murehdittavaa kuin hukkaan heitetyt eurot.
Pureskelen lyijykynän päätä mietteisiini vaipuneena ja koetan järjestellä ajatuksiani tuhannetta kertaa englanniksi. Ongelma ei ole siinä, ettenkö löytäisi oikeita sanoja, kielioppi vain sattuu olemaan hankalaa eikä minua huvita avautua opettajalle aiheesta criminals – victims of circumstance? Olisin tehtävästä paljon kiinnostuneempi, mikäli siinä saisi vain asetella kauniita sanoja peräjälkeen kauniilta kuulostaviksi ketjuiksi kuin laululyyrikoita ikään (”her galaxy come raining down” ja ”collapsing onto the cold grass I want to hide my burning body”), mutta eiväthän lukion esseet koskaan toimi sillä tavalla.
Innostuksenpuutteeseeni on myös toinen syy. Olin valinnut kahvilan syrjäisimmän nurkkapöydän nimenomaan sen vuoksi, ettei tarvitsisi kuunnella muiden asiakkaiden yhdentekeviä puheita. Siitä huolimatta kahden naisen puhe selkäni takana vie mennessään ne vähäisetkin keskittymiskykyni sirpaleet, jotka ovat suuntautuneet englanninkieleen.
”…joko olet kuullut, että Saaran miehelle on joku toinen nainen?”
”Kuka ei olisi? En olisi ikinä uskonut, Matiaksesta! Hänhän on aina vaikuttanut niin kunnolliselta…”
”Niin, niin, mutta tiedäthän, sellaista se on nykypäivänä…”
Naiset repostelevat pettämis-juttua sietämättömän kovaan ääneen, selvästi nauttien siitä, että heidän lähipiirissään on tapahtunut jotain niin äärimmäisen paheksuttavaa. Minun on keskityttävä pureskelemaan raivokkaasti kynää, etten vain tekisi mitään, mitä katuisin myöhemmin.
Siedän heidän puheitaan vielä jonkin aikaa, mutta kun aihe kääntyy sen toisen naisen haukkumiseen, alan sulloa tavaroita reppuuni. Seinäkello yläpuolellani kertoo ajoituksen olevan huonoin mahdollinen, mutta ehkä keksin silti jotain. Kahvi jää koskemattomana pöydälle, ja hillitsen vain vaivoin haluni kaataa kupin sisällön niistä kahdesta sen naisen päähän, joka nimittää paraikaa itselleen täysin tuntematonta ihmistä lutkaksi.
Lopulta tyydyn vain kävelemään heidän ohitseen niin nopeasti, että se muistuttaa jo melkein juoksua. Pakenen kylmään talvi-iltapäivään, kahvilan oven sulkiessa minut ulkopuolelle naisten puheista. Hengähdän miltei huomaamattani helpotuksesta ja kaivan repun sivutaskusta kännykän esiin. Etsin numerovalikosta kohdan S ja naputtelen nopeasti tekstiviestin: ”kahvila huono paikka tavata. nähdään mieluummin kakkospuistossa.” Odottelen hetken aikaa vastausta, mutta kun kännykkä ei piippaa uuden saapuneen viestin merkiksi, kiskon repun selkään ja lähden kävelemään.
Puisto numero kaksi on miltei kokonaan autio, ehkä äkillisesti kylmentyneen sään takia. Näköpiirissäni on vain pari sinnikästä koiranulkoiluttajaa, joiden lemmikkien räksytys sekoittuu lähistöllä kulkevien autojen meluun. Vastasataneesta lumesta on muodostunut polulle ohut ja koskematon huntukerros, jonka läpi kävellessäni viileys takertuu kiinni kenkiin.
Auraan tieni puiston keskellä olevalle leikkikentälle, jolla ei normaalisti käy ketään edes silloin, kun sää on hyvä. Liukumäki on lahoamispisteessä, eivätkä kiipeilytelineen puolat kestä juuri minkäänlaista painoa. Vanhempia ei huvita tuoda lapsiaan tänne kokeilemaan onneaan, kun kaupungissa kerran on huomattavasti turvallisempiakin leikkipuistoja.
Väen vähyys sopii minulle paremmin kuin hyvin. Puistelen keinun päältä enimmät lumet ja istahdan odottamaan. Hökötys päästää pieniä notkahtelevia ääniä kuin merkkinä siitä, ettei läsnäoloni tee sille hyvää, mutta pysyn itsepintaisesti aloillani. Keinu on kestänyt seurani sen verran monesti vailla vaurioita, että oletan sen selviävän tästäkin kerrasta ongelmitta.
Hiljenen kuuntelemaan, jos kännykkä vaikka osoittaisi mahdollisia elonmerkkejä repun sivutaskussa, mutta se on täysin vaiti. Jossain selkäni takana haukkuu koira ja kylmyys luikertelee pikkuhiljaa kenkien läpi. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi sitä, ettei hän ole vastannut viestiini vieläkään, että hän on myöhässä, mutta totta kai epäonnistun ja alan pyöritellä epäilyksiä pääni sisällä kuin jotain omituista piirileikkiä. Minua ei hermostuta, ei varsinaisesti, mutta silti tunnen kuinka äkillinen kylmyys näykkii varpaiden lisäksi nyt myös keuhkoja niin, että hengittäminen on hiukan vaikeampaa kuin äsken.
Hermostuneesti pääni sisällä rummuttavat ajatukset ovat niin tavattoman kovaäänisiä, etten kuule kuinka lumi narskuu jossain liukumäen suunnalla. Havahdun vasta, kun hän kysyy aivan selkäni takaa:
”Mitä vikaa kahvilassa oli?”
Pyörähdän ympäri. Sebastian hymyilee pöllämystyneelle ilmeelleni toisella suupielellään ja vilkaisee sitten merkitsevään sävyyn kenkiäni, jotka kosteus on muuttanut väriltään tummemmaksi kuin mitä ne normaalisti ovat.
”Saisit ostaa jo ne uudet saappaat, kun kerta välttämättä haluat kahlata täällä hangessa.”
Kieltämättä hän on oikeassa, kenkäni ovat jo vanhat enkä usko niiden kestävän hengissä enää tätä talvea, mutta se seikka ei suinkaan ole henkilökohtaisen tärkeysjärjestykseni kärkipäässä. Nieleskelen keuhkoja vihlonutta kylmyyttä pois, hermoiluni vaimenee hiukan muttei silti häviä, ja se saa minut kysymään hyökkäävämmällä äänellä kuin olin suunnitellut:
”Miksi et vastannut viestiini? Ajattelin jo, että odotan täällä ihan turhaan.”
Sebastian näyttää hetken yllättyneeltä, mutta istahtaa sitten vieressäni olevaan keinuun välittämättä lumesta, joka takertuu kiinni kalliiseen hiekanruskeaan kangastakkiin. Hän kohtaa pälyilevän katseeni niillä hukuttavilla merisilmillään, jotka saavat minut lankeamaan aina, välittämättä vuodenajasta tai mistään muustakaan.
”Olin jo muutenkin myöhässä, joten ajattelin että minun on vain parasta kiirehtiä tänne”, Sebastian selittää hitaasti ja katsoo suoraan minuun kuin varmistaen, että näen hänen puhuvan totta. Silmien ilme on nyt lempeä ja minua alkaa hävettää, miksi oli pakko mennä tenttaamaan tuolla tavalla, kuin epäilisin häntä jostakin. Kaikista maailman ihmisistä juuri minulla on vähiten oikeutta mihinkään sellaiseen.
Riistän itseni irti katsekontaktista ja mutisen jonnekin sivulleni tuijottaen:
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus ylireagoida niin.”
Sebastian tyytyy huitaisemaan vähättelevästi kädellään koko aiheen kauemmaksi.
Vaivumme hetkeksi epämukavalta tuntuvaan hiljaisuuteen, joka särkyy kuitenkin äkisti kun keinu, jolla Sebastian istuu, notkahtaa varoittamatta alaspäin. Sebastian äännähtää yllätyksestä ja joutuu ottamaan tukea minusta, ettei vain menettäisi tasapainoaan ja horjahtaisi. Keinu jää nitisemään sen oloisesti, että koko rakennelma hajoaa hetkenä minä hyvänsä.
”Kirottu hökötys”, Sebastian murahtaa ja mulkaisee keinua. Tilanne on ohi hetkessä, mutta yhtäkaikki se saa kiristävän solmun rinnassani heltiämään ja on kaiken kaikkiaan huvittavinta mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Koetan parhaani mukaan pitää ilmeeni peruslukemilla, mutta viimeistään Sebastianin ärtyneisyys saa minut taipumaan kaksin kerroin hillittömästä naurusta. Hohotan lapaset suuta vasten ja tunnen oloni niin hysteerisen hilpeäksi, etten meinaa saada naurunpurskahdusten välissä lainkaan happea. Tällainen arkipäiväinen komiikka tuntuu meidän tapauksessamme melkein absurdilta, niin harvinaista se on.
Sebastian tarkastelee minua kulmat kurtussa pohtien ilmiselvästi, olisiko syytä loukkaantua siitä, että hänen kustannuksellaan nauretaan niin estoitta. Lopulta kuitenkin myös hänen suupielillään viivähtää hidas hymy, olalleni kuin vahingossa äsken jäänyt käsi vetää minut hivenen lähemmäksi hänen hymähtäessä vaimeasti hiuksiini:
”Saisit nauraa tuolla tavalla useammin.”
Kontakti on vielä lyhyempi kuin äskeinen keinuepisodi, Sebastianin hengitys kutittaa tummissa hiussuortuvissani korkeintaan kahden sekunnin ajan ja sitten hän on jo soveliaan välimatkan päässä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. On alkanut hämärtää. Ilma on pakkasta täynnä, mutta siitä huolimatta tunnen kuinka äkillinen lämpö värittää poskiani, melkein kuumottaen. En taida tottua ikinä.
Sebastian on noussut pois huterasta keinusta ja puistelee lunta pois takistaan. Vilkaistuaan nopeasti kädessään olevaa rannekelloa hän sanoo minulle:
”Elokuvateattereissa on tänään sen leffan ensi-ilta josta silloin viimeksi puhuit. Haluaisitko lähteä katsomaan sitä?”
”Kyllä se käy”, vastaan ja yritän parhaani mukaan olla kuulostamatta liian innostuneelta. En silti voi mitään hymylle joka syntyy ajatellessani, että Sebastian on muistanut niin pienen ja mitättömän yksityiskohdan edellisestä keskustelustamme. Takaraivossa kummittelee epämääräinen muistutus englanninesseen huomisesta palautuksesta, mutta en aio huomioida asiaa nyt.
”Meidän pitää juosta, mikäli aiomme ehtiä ensimmäiseen näytökseen, se alkaa Rumbassa kuudelta”, Sebastian toteaa ryhtyen harppomaan poispäin keinujen luota. Minä lasken hänen askeleitaan, odotan että välimatka minun ja hänen välillään muuttuu kohteliaaksi ja lähden sitten kävelemään perässä. Tarpeetonta ehkä, jos joku on pistänyt meidät merkille yhdessä, niin se on tapahtunut jo aikaa sitten, mutta vanhoille tavoilleen ei vain voi mitään. Tämä on minun oma suojaloitsuni. Mikäli minä lasken askeleet ja pidän välimatkan, mitään pahaa ei voi tapahtua.
Sebastian on oikeassa, meidän on loppujen lopuksi juostava, ja silloinkin ennätämme vakioelokuvateatterimme näytökseen vain viime tipalla. Olemme kumpikin silmiinpistävän hengästyneitä, kun lopulta istumme omille paikoillemme alkutekstien jo pyöriessä ruudulla. Rumba on vanha ja raihnainen elokuvateatteri useiden laadukkaiden joukossa, joten lisäksemme paikalle ei ole juurikaan muita.
Elokuva on raadollinen ja surullinen ja kaunis, eikä minulla ole tapana itkeä fiktiivisten tapahtumien vuoksi koska omassa elämässänikin on ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tällä kertaa joudun pyyhkimään vimmatusti kyyneleisiä silmiäni jo ensimmäisen puolentunnin aikana. Ehkä se johtuu siitä, että miespääosanesittäjä katsoo päähenkilönaista aina toisinaan samalla tavalla kuin Sebastian joskus minua. En osaa kuvailla sitä mutta se särkee sydämeni joka tapauksessa, sillä se on katse joka luodaan kun tiedetään, ettei tarinassa tule olemaan onnellista loppua.
Elokuvaa on kestänyt tunnin verran, kun Sebastian kurottautuu ympärillämme vallitsevan pimeän ja kyyneleisten silmien turvin kietomaan sormensa omieni lomaan. Hänen tarttuessaan käteeni pelkään ohikiitävän hetken tuntevani sormuksen nimettömässä, mutta ei Sebastianilla sitä nyt ole mukanaan, tietenkään, en ole nähnyt sormusta sen jälkeen kun kultapinta kosketti kasvojani hänen suudellessaan minua ensimmäisen kerran.
Tiedän silti, että sormus on olemassa jossakin, odottamassa laatikonperällä aina niitä hetkiä jolloin tämä valhe murtuu, sitä ei ole koskaan ollutkaan, ja Sebastianista tulee jälleen kerran se mies jonka hänen läheisensä tuntevat. Mies, joka on naimisissa ihastuttavan Erikan kanssa, on ollut jo monta vuotta.
Nyt Sebastianilla ei kuitenkaan ole sormusta, mikä tarkoittaa että tämän lyhyen varastetun ajan verran hän on yksin minun ja valhe saa vielä jatkua.
-
Oi ku ihana luku! Apea mutta tosi kiva, ihanaa kuvailua ja voin vaan sääliä Aavaa. :( Jatkoa! :-*
P.S. En osaa kirjoittaa pitkiä kommentteja. :D
-
Vloom, kiitos jälleen kommentistasi, mukava tietää että joku lukee tätä. : ) Ei kommentin mahdollinen lyhyys siis haittaa mitään.
2. osa – Yhdessä vietttyjen hetkien haittavaikutus
”Aava, älä nuku.”
Havahdun siihen, että Mimmi tuuppaa minua kaikkea muuta paitsi hienovaraisesti kyynärpäällä kylkeen.
Avaan hätkähtäen silmäni ja mutisen epämääräisyyksiä pulpetinkantta vasten, jolla minun oli tarkoitus vain hetki lepuuttaa raskaalta tuntuvaa päätäni. Katse on sumea, se ei tarkennu millään liitutaululle kirjoitettuihin lauseisiin vaikka kuinka yritän, ja ajatukset ovat samaa sarjaa. Sen verran tajuan, että englanninkielenopettaja Leidi puhuu jotain luokan edessä tuima ilme kasvoillaan, mutta koska en jaksa saada selvää sanoista, on kaikki suloisen yhdentekevää. Suljen silmät, joita särkee kuin olisin sirotellut niihin aamulla pikkukiviä, ja vajoan jälleen jonnekin omaan haavemaailmaani.
Mimmi tuuppaa minua uudestaan, tällä kertaa vielä hiukan kovemmin kuin ensimmäisellä kerralla.
”Auts.”
”Mikä sinua muka niin väsyttää?” Mimmi kysyy ja vilkaisee minua hivenen epäluuloisesti, aivan kuin haukottelu olisi selvä merkki rikoksista ja salaisuuksista (mitä se tarkalleen ottaen kyllä onkin). Hieron kivistävää kylkeäni ja irvistän ennen vastaamista:
”Englanninessee. Kirjoitin sitä koko yön.” Koko yö on itse asiassa lievää liioittelua, oikeasti olin saanut tehtävän valmiiksi jo joskus yhdentoista maissa, mutta sen jälkeen oli vaikea enää nukahtaa ja minä tahdon, tarvitsen, vähintään kahdeksan tunnin yöunet. Nytkin on enemmän kuin vaikeaa hillitä haukotusta, joka yrittää repiä leukani sijoiltaan.
Mimmi pyörittelee silmiään vastaukselleni. Hän itse on Valvomisen Itseoikeutettu Kuningatar (arvonimi minun ja Amandan käsialaa), joka voi aivan hyvin kukkua kaiket yöt koneen ääressä keskustelemassa hämärillä musiikkifoorumeilla hämäristä bändeistä ilman, että se
näkyy hänessä edes tummina silmänalusina.
Koetan itsekin terästäytyä edes vähän ja pakottaudun kuuntelemaan, mitä elintärkeää asiaa Leidillä mahtaa tänään olla. Paha vain että hän saarnaa englanniksi, sillä minun korvani lopettavat yhteistyön välittömästi, mikäli kyseinen kieli ei solju laulun tai muutoin sulavan poljennon muodossa. Leidin englanti on suhisevaa ja vaikeaselkoista, sen kuuntelemisesta saa itselleen vain päänsäryn.
Sebastianin puhuma englanti kuulostaa kauniilta. Kerran ollessamme minun luonani hän joutui yllättäen keskustelemaan kännykän välityksellä jonkun työtoverinsa kanssa työasioista. Englanninkieli sopii hänen aavistuksen karhealle äänelleen, saaden sellaiset epäkiinnostavatkin sanat kuin achievement ja exhibition tuntumaan joltain tummalta ja jännittävältä. Olisin voinut kuunnella Sebastianin tapaa lausua sanoja vaikka kuinka kauan.
”Leidi pelottelee meitä ylioppilaskirjoituksista, sanoo, ettei kuuntelukoe tule menemään harjoitusten perusteella kovinkaan hyvin”, Mimmi tulkkaa minulle kun tuijotan vain tyhmänä eteeni, enkä pienimmälläkään eleellä osoita ymmärtäväni sitä mistä Leidi puhuu.
”No se on uutta”, mutisen pää jälleen pulpetille painuneena. Sen verran minäkin normaalisti pysyn kärryillä, että tiedän Leidin puhuvan kuuntelukokeista uhkaavaan sävyyn enemmän kuin usein. Kyseisen aihealueen takia kukaan meistä ei ikinä pääse ylioppilaiksi, mikäli se on Leidin sanoista kiinni. Mimmi hymähtää vastaukseksi ja näyttää luopuvan herättely-yrityksistä, sillä seuraavan kerran minua häiritsee vasta tunnin ollessa melkein ohi Leidi itse, joka toteaa loukkaantuneella äänellä, että periods are not for sleeping.
Englannintunnin loppuminen ei onnistu millään tapaa vähentämään väsymystäni, päinvastoin. Kun lähden raahustamaan Mimmin jäljessä pois luokasta, tunnen oloni niin uupuneeksi, että jaksan vain hädin tuskin vetää reppua perässäni pitkin lukion käytäviä. Kaipaan peiton alle nukkumaan, unelmoimaan siitä elämästä joka oli eilen minun vähän aikaa: täydellisyyteen kuuluu Sebastian ja hänen puolihymynsä sekä kaikki ne yksittäiset lyhyet kosketukset, jotka kertovat enemmän kuin mikään muu.
Täydellisyys ei kuitenkaan ole yhtä kuin todellisuus. Minun todellisuuttani ovat tällä hetkellä yhdentekeviä puhuvat opiskelijat ympärilläni
(”Mitä Salkkareissa tapahtui eilen?” ”Hei, kenen vuoro on järkätä uutenavuotena jotain?”), sekä eteenpäin laahaavat oppitunnit joilla en jaksaisi olla. Mediakurssilla virkistyn hiukan, mutta muuten kuljen uneliaita tähtiä täynnä olevassa sumussa.
”Aava on tänään ihan koomassa”, Mimmi valittaa minusta Amandalle kun hän liittyy seuraamme ruokatunnilla. Hymyilen aavistuksen syyllisesti tutkivalle katseelle, jonka Amanda minuun heittää ja keskityn sitten syömään makaronilaatikkoa. Se ei ole erityisen hyvää, mutta voittaa silti leikiten nuudelit joilla olen joutunut ruokkimaan itseni asunnolla nyt jo neljä päivän ajan, joten en valita.
”Rakkausko valvottaa?” Amanda kysyy minulta vinoon sävyyn. Hän viittaa sillä erääseen luokallamme olevaan tyttöön, joka kerran erään matematiikankokeen alkajaisiksi purskahti vuolaisiin itkuselityksiin siitä, kuinka hän ei sydänsurujen takia voinut edellisenä päivänä lukea kokeeseen tai nukkua tai mitään muutakaan. Kyseinen tapahtuma on yksi Amandan ja Mimmin vakiovitseistä, joka otetaan esiin aina sopivan tilaisuuden tullen. Mimmi virnistää Amandan sanoille leveästi.
Pakotan suupielet hymyyn ja hymähdän toivon mukaan huvittuneen kuuloisesti, vaikka kyseinen juttu ei ole jaksanut naurattaa enää pitkään aikaan.
Aivan ensialkuun tytön ahdinko oli minustakin ollut melko hauskaa, sellaisella vähän säälittävällä tavalla. Silloin en kuitenkaan vielä ollut kuullut nimeä Sebastian tai Erika enkä tuijottanut milloinkaan katse tyhjänä asuntoni kattoa epävarmana siitä, oliko sydämeni kenties särkynyt vai ehjempi kuin koskaan.
Hetken verran minä kuvittelen kertovani Mimmille ja Amandalle. Se on leikki jota olen leikkinyt useasti ennenkin, minä ja Amanda ja Mimmi jossakin ja sitten äkkiä minun sanani olen rakastunut naimisissa olevaan mieheen, mitä he sanoisivat, mitä tekisivät? Joskus, kun olen toiveikkaalla tuulella, kuvittelen suhtautumisen olevan aavistuksen epävarmaa mutta silti edes jossain määrin hyväksyvää, me emme pidä asiasta mutta se on oma ratkaisusi ja minä olisin niin huojentunut että alkaisin itkeä.
Todennäköisesti se ei kuitenkaan menisi niin. Todennäköisesti Amanda ja Mimmi pelästyisivät yhtäkkistä avautumistani. He tekisivät niin myös silloin, jos ihastukseni olisi joku niinkin vaaraton kuin luokallamme oleva Tommi tai kuka tahansa muu. Me emme ole sellaisia ystävyksiä, jotka puhuvat pojista tai toistemme rakkauselämästä. Noin yleensäkin ottaen kaikki tunteilu on kirjoittamattomien sääntöjen nojalla pidettävä minimissä.
Kerran kauan sitten olin mennyt möläyttämään heille, että joskus minusta tuntui sietämättömän yksinäiseltä. Toinen opintovuosi oli niihin aikoihin juuri alkanut ja ympärillämme näytti parveilevan ainoastaan ihmisiä, jotka seurustelivat. Sain päivästä toiseen katsella sivusta, kuinka otsille jaeltiin ohimeneviä suukkoja ja oman rakkaan oppitunnin loppumista odoteltiin aulassa, jotta sitten voitaisiin lähteä yhtä matkaa johonkin kahvilaan.
Minulla ei ollut koskaan ollut poikaystävää, eikä kukaan ollut ikinä tunnustanut ihastuneensa minuun. Luulin Mimmin ja Amandan tietävän, mistä puhuin: siitä kamalasta ontosta tunteesta iltaisin ennen nukahtamista, kun koko olemassaolo tuntuu tyhjältä eikä haluaisi mitään muuta niin paljon kuin että joku silittäisi hiuksia ja tuudittaisi uneen lempeämmin kuin kukaan toinen.
Tunnustukseni sai aikaan kuolemanhiljaisuuden, jonka Mimmi lopulta väkisin rikkoi hermostuneella naurunrömäkällä: se oli vitsi niinhän? Niin oli, minä sanoin ja pidin huolen siitä etten enää ikinä avautuisi heille sillä tavalla yhtään mistään.
Siksi en sano nytkään mitään Amandan ja Mimmin rakkausirvailuihin, vaan pyrin pitämään kaikki ajatukseni parhaani mukaan makaronilaatikossa. Sebastianin kasvot häilyvät kaikkialla minne katson, yhdessä vietettyjen hetkien haittavaikutus, mutta olen kuin en huomaisi.
-
3. osa - Elokuvaelämä päättyy aina onnelliseen loppuun
Äiti soittaa minulle ollessani kävelemässä kohti Suomalaista kirjakauppaa kaupungin keskustassa.
”Mitäs sinne suureen maailmaan kuuluu?” hän kysyy, palauttaen tutun turvallisella äänellään minuun välittömästi koti-ikävän. Alan laskea menneitä päiviä ja viikkoja, yrittäen muistaa milloin olen viimeksi huristellut bussilla käymään äidin ja isän luona. En saa oikeaa vastausta millään mieleeni.
”Ihan hyvin”, totean refleksinomaisesti ja katselen, kuinka puheestani muodostuu valkoista huurua ilmaan. Televisiossa meterologi sanoi, että joulukuun viikot tulevat olemaan ennätyskylmiä. Hän oli kaiketi oikeassa: pakkanen puree poskia nytkin herkeämättä.
”Miten koulussa?”
Ajatukseni harhailevat siellä täällä ja olen epähuomiossa toistaa aiemman lauseeni uudestaan. Kestää hetken ennen kuin keksin mitään uutta sanottavaa. ”Ei mitenkään erikoisesti, sitä samaa vanhaa.” Joudun uusimaan matematiikankokeen ensi viikolla, mutta haluan kertoa asiasta äidille kasvotusten enkä mukeltaa jotain epämääräistä puhelimessa. Hänellä ei ole tapana pahemmin puuttua opiskeluihini, mutta matematiikassa epäonnistuminen näin lähellä kirjoituksia kuulostaa kieltämättä pahalta jopa omissa korvissani.
”No hyvä. Sitä minä oikeastaan soitin, että voisitko sinä katsella pojille joululahjoja sieltä. Haluavat kuulemma jonkun uuden pleikkaripelin, eikä minulla ja isälle ole oikein nyt aikaa lähteä kaupunkiin ostoksille…” Äiti madaltaa ääntään sen verran salaliittolaismaiseksi, että arvelen pikkuveljien olevan jossakin lähettyvillä. Jos lakkaan kuuntelemasta keskustan jatkuvaa taustahälinää ja keskityn vain ääniin kännykän toisessa päässä, olen erottavinani Vernerin ja Iivon nahistelun. Ikävä on kahta kovempi.
”Mikä peli?”
Äiti tavaa vierasperäisen, monta x-kirjainta sisältävän nimen kuiskaamalla ja minä kirjoitin sen muistiin taskusta löytämäni kassakuitin taakse.
Äiti kyselee vielä minulta omia joululahjatoiveitani, mutta en näillä näkymin halua mitään erityistä, Fazerin sinistä suklaata, muutama kirja ja uudet villasukat, niin olen tyytyväinen. Lupaan tulla seuraavana viikonloppuna käymään kotona ja päätän puhelun, ennen kuin äiti ehättää udella mitään rakkauselämästä.
Suomalaisessa kirjakaupassa vallitsee tungos astuessani ovesta sisään. Maalaistyttökompleksi ei tunnu hävinneen kahdessa vuodessa minnekään, vaan väenpaljous aiheuttaa minussa melkein ahtaanpaikankammon yrittäessäni tunkea maleksivan poikajoukon välistä kaunokirjallisuutta sisältävää hyllyä kohti. Perääni mutistaan jotain, sävystä päätellen ei mitään erityisen positiivista, mutta leikin kuuroa ja ryhdyn lukemaan uusien kirjojen takakansitekstejä pojista välittämättä.
Kun olin nuorempi ja asuin vielä kotona, odotin kaupunkireissuilta aina eniten käyntiä kirjakaupassa. Pelkästään tieto siitä, että maailmassa oli olemassa niin paljon uusia hienoja kirjoja riitti tekemään minut onnelliseksi pitkäksi aikaa, vaikka omistin harvoin tarpeeksi rahaa ostaakseni mitään.
Luulisi, että kaikkeen kyllästyy, varsinkin kun voin nykyään käydä Suomalaisessa melkein aina kun siltä tuntuu. Ei se kuitenkaan ole niin, uusia kirjoja tulee lisää päivittäin ja aina avatessani kirjakaupan oven sen takaa löytyy hieman toisenlainen maailma kuin edellisellä käynnillä.
Kiertelen ympäri kauppaa muiden ihmisten seassa enkä etsi mitään erityistä, vaikka kavereiden ja perheenjäsenien joululahjoja voisi kaiketi alkaa miettiä pikku hiljaa. Uutuuskirjoja tutkiessani löydän muutama houkuttelevalta kuulostavan romaanin, mutta tilanteeni ei tietyssä mielessä ole muuttunut miksikään sitten lapsuuden: en omista vieläkään niin paljon rahaa, että voisin tehdä heräteostoksia. Myyntiin on tullut myös ihania syksynvärisiä tusseja, jotka joudun jättämään hyllyyn.
Runokirjoja on iso kasa alennuksessa, ja hetken mietin pitäisikö Amandalle ja Mimmille ostaa kummallekin joululahjaksi Suuri Suomalainen Rakkausrunokirja. Pyörittelen hempeäkantisia teoksia käsissäni jonkin aikaa, tullen lopulta siihen tulokseen, että ystäväni tuskin osaisivat arvostaa huumorintajuani. Tai mikä vielä pahempaa, he luulisivat minun olevan tosissani ja lakkaisivat puhumasta minulle.
Harhailtuani hyllyjen välissä vielä jonkin verran löydän äidille eksoottisia ruokalajeja täynnä olevan keittokirjan ja isälle teoksen joka käsittelee 1970-luvun iskelmämuusikoita. Pikkuveljet ja ystäväni eivät osaa arvostaa kirjoja lahjana niin paljoa, joten päätän etsiä jotain Anttilasta samalla kun käyn ostamassa Iivolle ja Vernerille sen heidän toivomansa pelin.
Anttila on mikäli mahdollista vielä kirjakauppaakin ruuhkaisempi. Joululaulut raikuvat ylipirteinä joka ikisessä nurkassa, sekoittuen ihmisten puheensorinaan. Minua ei huvita kuulla Petteri Punakuonosta eikä Sirkka-mummon selkävaivoista, joten kaivan mp3:sen kuulokkeet takin taskusta ja tungen ne korviini. Hetken päästä Utada Hikaru alkaa laulaa ja tunnen oloni taas hiukan paremmaksi.
Topten on täynnä pelejä niin kuin aina, mutta jostakin syystä en millään löydä juuri sitä jonka pojat tahtovat. Vertailen kassakuitin taakse kirjoitettua nimeä jokaisen käteeni sattuvan pelikotelon kanssa, mutta yhtään saman nimen omistavaa ei tule vastaan. Kiertelen neuvottomana hyllyjen välissä, musiikki korvissani, kun yhtäkkiä joku koputtaa minua kevyesti olkapäälle.
Käännähdän ympäri enkä tiedä mitä ajatella, kun näen Sebastianin. Maailmani tuntuu keinahtavan aiempaa kirkkaammaksi, väkevämmäksi, aivan kuin ensimmäistä kertaa koko päivänä todella tajuaisin että minulla on sydän joka lyö ja keuhkot jotka tarvitsevat happea ja että olen elossa.
Mutta toisaalta, minusta on tullut myös hyvä pitämään salaisuuteni turvassa, enkä ole varma, mitä kirjoittamattomat sääntömme sanovat tällaisessa paikassa tapaamisesta. Vaistomaisesti astun askeleen taaksepäin, pitääkseni välimatkan.
Sebastian taitaa nähdä silmissäni välähtävän pakokauhun, sillä hänen hymynsä on sellainen jolla rauhoitellaan hätääntyneitä
villieläimiä, Aavaeläimiä.
”Anteeksi kun häiritsen, mutta etsin joululahjaa suurin piirtein ikäisellesi nuorelle naiselle. Osaisitko mahdollisesti neuvoa, mikä olisi hyvä valinta?”
Sebastian seuraa, kuinka oivallus lopulta tavoittaa minut. Ahaa, ajattelen ja tuntuu siltä kuin pääni päälle syttyisi lamppu. Hymyni muuttuu sellaiseksi, joka on tuntemattomille tarkoitettu.
”Millaista lahjaa olette ajatellut?”
”Tahdon ostaa hänelle jotain kaunista. Jotain, joka muistuttaa minusta silloinkin kun en ole hänen luonaan.”
”En usko, että siihen tarvitaan mitään lahjaa.” Sanon sen aika hiljaa, melkein kuin tunnustaisin jotain.
Sebastian kohottaa aavistuksen kulmiaan. ”Niinkö?”
Hänen katseensa on niin uskomattoman kiinteä, niin täynnä merta, etten pysty kohtamaan sitä vaan tuijotan mieluummin kenkiini, jotka ovat jättäneet lumitahroja lattiaan. Nyökkään.
”Haluaisin silti ostaa hänelle jotakin.”
”Siinä tapauksessa ehkä jokin koru voisi olla hyvä. Muttei mitään liian kallista, nuoret naiset eivät pidä sellaisesta.”
Sebastian hymyilee vastaukselleni tavalla, joka saa sydämeni täyteen aavekipua, sellaista näkymätöntä. Tämä on yksi sellaisista hetkistä jolloin tajuan, että pidän hänestä liikaa. Enemmän kuin hän oikeastaan minusta.
”Kiitos avusta, ehkä minä löydän jotain.”
Sitten hän on poissa enkä minä voi sille mitään; aavekivusta huolimatta leijun, kuljen yhtä kevein askelin kuin elokuvien hölmöt rakastuneet sankarittaret, joiden elokuvaelämä päättyy aina onnelliseen loppuun.
-
A/N: Julkaisen seuraavan osan heti perään koska draaman kaari.
4.osa - Pakkaslunta
”Meidän ei varmaan pitäisi tavata toisiamme vähään aikaan.”
Jouluun on kaksi viikkoa. Minun asunnossani eivät kuitenkaan helkä riemuiten kulkuset vaan viinilasit, jotka Sebastian on tuonut mukanaan.
Sebastian tuijottaa ulos huoneistoni ikkunasta, jonka takana hohtavat kaupungin tummat ääriviivat. Hän on seisonut sillä tavoin paikoillaan jo usean minuutin ajan, sanomatta sanaakaan, kohottaen vain aina välillä viinilasin huulilleen. Katseessa häilähtelee jo aavistus humalaa hänen lopulta puhuessa.
Hän tulee harvoin luokseni ilmoittamatta. En ollut lainkaan osannut varautua siihen, että hän voisi yhtäkkiä seistä oveni takana tähän aikaan illasta, joten olen kaikkea muuta kuin valmistautunut: hiussuortuvat kehystävät kasvojani suihkuvedestä tummina rihmoina ja minulla on ylläni vanha kulahtanut t-paita, jossa on reikä kainalon kohdalla.
Istun sohvalla Sebastianin lähettyvillä ja katson, kuinka hän kulauttaa jälleen viiniä sisäänsä. Myös minun vieressäni on viinilasi, Sebastian tahtoi välttämättä tarjota minullekin, mutta en ole koskenutkaan siihen. Sen sijaan olen keittänyt itselleni glögiä, jouluntuoksuista, sisintä lämmittävää. Puristan hennon vaaleanpunaista Muumimukia käsieni välissä lujemmin kuin ehkä pitäisi ja keskityn parhaani mukaan hengittämään.
Glögi, jota juon, tuntuu ainoalta jouluiselta asialta asunnossani. Naapurihuoneistojen parvekkeet ja ikkunat ovat hehkuvia jouluvaloja täynnä, osa tähtien muotoisia, tai sitten ne ovat kuin värikkäitä valopisaroita tonttu-ukkojen ja porojen seassa. Minulla on keittiössä vain yksi vanha kynttelikkö jonka olen tuonut kotoa, sekä jääkaapin oveen kiinnitetty viimevuotinen joulukortti jossa on enkelin kuva.
Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi jouluvaloista, kuten vaikka Mimmi, joka ei voi sietää joulua: minusta jouluiset asiat luovat turvaa, tuntemuksen kodista joka on oikeasti kauhean kaukana. Minusta olisi ihanaa ripustaa muutoin niin ankean asuntoni ikkunaan edes yksi punainen joulutähti. Opiskelijoiden olemattomilla budjeteilla ei kuitenkaan ostella tuosta vain mitään muuta kuin ruokaa ja muita välttämättömiä asioita.
Sellaisia minä mietin saadakseni itseni rauhoittumaan, jotta ääneni ei vain tärisisi kun lausun sen välttämättömän kysymyksen:
”Miksi?”
Hän on hiljaa pitkään, niin pitkään että vastaus alkaa pelottaa minua entistä enemmän. Lopulta Sebastian sulkee silmänsä aivan kuin kaupunkimaisema jollain tapaa särkisi hänen silmiään ja vastaa melkein hymähtämällä:
”Olen pahoillani. Erikalla on vapaata nyt ennen joulua, joten hän on päättänyt viettää sen ajan täällä.”
Täällä tarkoittaa tätä kaupunkia, jossa Sebastian käy ainoastaan töissä, hänen ja Erikan yhteinen koti sijaitsee oikeasti aivan toisaalla. Olen aina tiennyt sen olevan edellytys tälle kaikelle, välimatka minun ja Erikan välissä, joka estää meitä koskaan kohtaamasta - teoriassa. Loppujen lopuksi kohtaamisemme voisi tapahtua välimatkastakin huolimatta.
Jossain välissä Sebastianin vaimosta on tullut minulle pelkkä kaukainen uhka jota olen oppinut olemaan ajattelematta, suhtautumiseni häneen muistuttaa tupakoitsijan suhtautumista keuhkosyöpään. Sebastian on minulle nikotiini, myrkky jota tarvitsen keuhkoihini kaikista seurauksista välittämättä. Sen takia olen valmis unohtamaan myös Erikan olemassaolon. Itse asiassa se on aivan liian vaivatonta, poistaa mielestään se totuus, ettei Sebastian oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.
Tuijotan Muumimukini syvyyksiin. Muumipeikko ja Niiskuneiti katsovat toisiinsa umpirakastuneina eikä minulla ole aavistustakaan siitä mitä pitäisi sanoa. Näin helppoa se on. Tarvitaan vain pieni muistutus naisesta, joka kaikkien lakien ja Jumalan nojalla on sidottu edessäni seisovaan mieheen, ja minun maailmani alkaa palaa rikki reunoistaan.
Tavallaan kai minun pitäisi olla iloinen siitä, että Sebastian tahtoo varmistaa, ettemme minä ja Erika vahingossakaan tapaa. Mutta ketä hän loppujen lopuksi sillä suojelee? Erikaa? Minua? Vaiko sittenkin pelkästään itseään?
Joskus minä vihaan tätä kaikkea niin helvetisti. Puren kirskahtaen hampaat yhteen etten vain sanoisi sitä ääneen, osoittaisi heikkouttani, olisi niin kuin se luokkatoverini joka purskahti itkuun kesken matematiikankokeen koska hänen poikaystävänsä oli jättänyt hänet. Minulla ei ole oikeutta mihinkään niin rehelliseen tunteenpurkaukseen.
Sebastian laskee viinilasin kädestään pöydälle ja kääntyy ensimmäistä kertaa katsomaan minua kunnolla. Humala ei ole vallannut häntä vielä kokonaan, tunnen merisilmien intensiivisyyden niiden tarkastellessa minua. Ehkä Sebastian näkee kaiken kasvoiltani, lohduttomuuden, sillä yhtäkkiä hän tulee lähemmäksi ja painaa minut itseään vasten. Hengähdän tukkoisesti, hetken verran tuntuu siltä kuin minut olisi painettu veden alle.
”Olen pahoillani”, Sebastian toistaa, aivan kuin hän ei olisi tietoinen siitä että maailmassa on olemassa muitakin sanoja, ja painaa sitten huulensa huulilleni tavalla joka on melkein väkivaltainen. Sebastian maistuu punaviinille ja siinä on jotain aavistuksen epätoivoista, hänen yhtäkkisessä kiihkossaan. Tunnen kuinka kädet painavat minua yhä vain lähemmäksi, niin että ääriviivojamme ei voi kohta enää erottaa toisistaan.
Minä voisin antaa sen tapahtua. Sallia Sebastianin kärsimättömät suudelmat, jotka laskeutuvat sydämenlyönti sydämenlyönniltä alemmas, kaulalta solisluihin, sormet jotka piirtävät tuttuja salaisia kuvioita selkään. Unohtua tähän kaikkeen ja kadottaa sisältäni se julma totuus, että jossain tuolla Erika odottaa miestään kotiin.
En voi mitään toivottomuudelle, jonka äskeinen ajatus minussa herättää. Tiedän olevani typerä, tässä näytelmässä minä esitän osaa joka ei saa olla tietoinen sellaisista tunteita, mutta siitä huolimatta sysään Sebastianin kauemmas luotani. Minä en tahdo tällaista helppoa unohdusta, jota kadun varmasti myöhemmin. En saa hymyilevän, pahaa-aavistamattoman Erikan kuvaa katoamaan päästäni.
Sebastian katsoo minua hämmästyneenä. Silmät ovat tummat ja meri niissä tuntuu palavan.
”Aava.”
Sebastian puhuttelee ihmisiä harvoin nimeltä. Ehkä hän on tietoinen taiasta, joka sisältyy hänen tapaansa lausua esimerkiksi nimi ”Aava”, hiljaa, painokkaasti, äänensävyllä joka huimaa. Se tuo mieleeni aivan ensimmäisen kerran, kauniin hukuttavan hetken jolloin ei ollut vielä olemassa syytä eikä seurausta.
Loitsu. Minä en aio langeta siihen juuri nyt. Vihaan ääneni säröilyä, kun sanon:
”Sinun varmaan pitäisi poistua.”
”Aava, ei tämä ole lopullista. Erikan loma päättyy kyllä ja sitten – ”
”Kaikki jatkuu kuten ennenkin, tiedän minä. Siitä huolimatta sinun olisi parasta lähteä nyt. Ei ole erityisen järkevää ryhtyä mihinkään kun Er… hän odottaa sinua kotiin. Minä en halua.”
En kykene lausumaan Erikan nimeä, se takertuu syyllisenä painona kiinni kitalakeen. Päässäni takoo sana tekopyhä, tekopyhä, pystyn kyllä suutelemaan Sebastiania silloin kun minua ja Erikaa erottaa kaksisataa kilometriä mutta nyt se on olevinaan mahdotonta.
Sebastian tarkastelee minua vaitonaisena, katseen tummuus on muuttunut etäiseksi hiillokseksi joka ei kykene enää polttamaan. Lopulta hän huokaisee ja nyökkää, käyden hakemassa takkinsa naulakosta.
”Pärjäile”, hän kääntyy sanomaan minulle äänensävy äkillisen helläksi muuttuneena, tavalla joka pysäyttää sydämeni ja tekee minusta aivan liian haavoittuvan. Sebastian suukottaa otsaani hyvästiksi ja on sitten poissa, ovi kolahtaa lähdön merkiksi eikä asuntoni ole tuntunut näin kertakaikkisen autiolta pitkään aikaan.
Koska ketään ei ole paikalla todistamassa, annan heikkoudelle viimein vallan ja vajoan lattialle polvilleni, vailla voimaa tehdä mitään muuta kuin tuijottaa vapiseviin käsiini tyhjin silmin. Ikkunan takana on alkanut sataa kevyttä pakkaslunta.
-
Voi taivas, aivan ihanaa tekstiä. ¨
Pidän tavattomasti tavastasi kirjoittaa, teksti soljuu eteenpäin kuin rauhallinen puro. Erityisesti pidän sanoista, joilla kuvailet Sebastianin silmiä.
-
Genova, hitsi, olipas positiivinen järkytys kuulla jonkun lukevan tätä! Kiitos hirmuisesti kommentistasi. ♥
Jeremy, ääääwwh. Mitähän järkevää voisin vastata noin kertakaikkisen ihanaan kommenttiin? Luin sen ensinnäkin miljoonaan kertaan läpi ääliömäinen hymy huulillani, ja hyvä etten lopuksi vajonnut pöydälle itkemään. Olen tapellut tämän tekstin kanssa aika pitkään, joten on enemmän kuin hienoa kuulla, että jonkun mielestä lopputulos on onnistunut!
Kyllä, Nana on minulle enemmän kuin tuttu sarja, pidän siitä suunnattomasti. Mainitsemasi ensimmäisen osan skenaarion tunnelma oli minustakin todella hieno, ja vaikkei se tätä tarinaa ole inspiroinut oikeastaan lainkaan (paitsi alitajuisesti ehkä), pidän suurena kunnianosoituksena, että näissä on hyvällä tavalla jotain samaa havaittavissa. : )
Tuntuu, että kommenttisi antoi aivan uudenlaista uskoa ja varmuutta kirjoittamiseen, joten kiitos tsiljardisti ennen kaikkea itsellesi! ♥ Tulin aivan ylionnelliseksi.
5. osa - Hukkuvat huutavat harvoin apua
(i’m afraid of the ocean because when I breathe it fills my lungs)
Elonmerkkejä ei ole ollut kohta kahteen viikkoon ja minä alan pelätä että menetän järkeni. Pimeys salpaa maiseman päivä päivältä nopeammin eikä pakkanen tunnu lainkaan hellittävän. Myös asuntoni on kylmä ja täynnä liiallista hämärää, eteisestä on palanut lamppu eivätkä lämpöpatterit taida toimia oikein.
Minun elämäni kulkee kehää, jonka ainoa tarkoitus on olla kännykän lähettyvillä ja odottaa viestiä tai puhelinsoittoa. ”Meidän ei varmaan pitäisi tavata toisiamme vähään aikaan.” Lause kummittelee pääni sisällä, se on jäänyt asumaan alitajuntaani ja muistuttaa olemassaolostaan aina silloin kun luulen että olen unohtanut. En tahdo myöntää, että kaipaan, tarvitsen, yhtä kipeästi kuin jos hän olisi ilma jota hengitän.
Vaikka juuri niin minä teen.
Erään aamun sanomalehdessä on juttu otsikolla hukkuvat huutavat harvoin apua, keskellä joulukuuta. Tuijotan dramaattista kuvaa veteen hiljalleen vajoavasta hahmosta, en pääse sitä tai otsikkoa pidemmälle ajatellessani lauseen olevan täydellisen totta. Minä ajauduin liian syvälle veteen jo silloin kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, mutten välittänyt, luulin kykeneväni kellumaan. Nyt keuhkoni ovat täynnä vettä enkä siltikään huuda, en halua apua.
Sillä yksikään heistä, joka voisi tuoda minut takaisin pintaan, ei ole Sebastian.
Muistelen ensimmäistä tapaamistamme, kaakaota ja kahvilaa. Minä tahdoin silloin vain pysyä kiinni siinä katseessa joka niin selkeästi halusi minut, yksin minut, sillä kukaan toinen, ei koskaan...
Minä olin vain halunnut jonkun, joka opettaisi kuinka olla olematta yksinäinen.
-
6.osa - Onnellisten ihmisten maailma
Kotona tuoksuvat pipari ja lohtu, tuttu turvallisuus johon käperryn Vernerin ja Iivon laulaessa minulle joululauluja tonttulakit päässä. Loman alkamisesta on kulunut tasan kaksi päivää. Heti lukukauden viimeisten oppituntien loputtua hyppäsin ensimmäiseen kaupungista pois vievään bussiin katsomatta kertaakaan taakseni. Isä oli minua asemalla vastassa hämillinen hymy huulillaan, veljien melutessa ikivanhan automme takapenkillä. Minä en ollut aikonut itkeä, mutta siitä huolimatta jouduin kätkemään kyyneleet takinhihaan Iivon ja Vernerin kertoessa minulle yhteen ääneen kuluneista kuukausista (”me rakennettiin koulussa lumilinna!”).
Sebastianista ei ole kuulunut vieläkään mitään. Ehkä Erikan suudelmat ovat saaneet hänet unohtamaan minut. Ehkä hän tuntee syyllisyyttä ja on päättänyt olla enää tapaamatta. Ehkä hän ei enää vain halua minua. Ehkä, ehkä, ehkä. Kotona on joka tapauksessa hiukan helpompi olla muistamatta, kaipaamatta, joten minä suljen tiukasti silmät muistikuvilta ja keskityn leikkimään tyttöä jonka kaulakuoppaa ei ole koskaan suudeltu.
”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki!”
Hymyilen kovaan ääneen kailottaville pikkuveljille, käsissäni glögimuki jonka lämpö tuntuu sulattavan kylmyyden aina kehoni sisäpuolelta asti. Juuri tähän haluan jäädä. Jalassani on siniset villasukat, äidin viime jouluna lahjaksi neulomat, ikkunasta näen kuinka isä kolaa etupihalla lunta jotta kaikki sukulaisten autot mahtuisivat talomme eteen.
Minun on hyvä olla, pitkästä aikaa ihan oikeasti hyvä olla, enkä haluaisi muuttaa tästä hetkestä mitään.
Hiukan myöhemmin tulevat sukulaiset. Toisista pidän enemmän kuin toisista, mutta tänään minussa vallitsee jouluinen nostalgia enkä sen vuoksi ajattele pahaa edes niistä joita en normaalisti voi sietää. Kysymykset mahdollisista poikaystävistä ohitan pelkällä kieltävällä päänpudistuksella enkä välitä äidin siskonmiehen alentuvista vihjailuista (”eikö tuon ikäisellä jo pitäisi…?”).
Kaikki jatkuu hyvänä vielä lahjojen avaamisen jälkeenkin. Verneri ja Iivo ryntäävät heti pelaamaan peliä jonka ostamisessa olin apuna, äidin ihastellessa siskonsa kanssa hänelle antamaani keittokirjaa. Minä itse saan suklaata, lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan sekä jonkin verran rahaa.
Jossakin vaiheessa uuvun olemaan sosiaalinen ja etsin rauhaa omasta huoneestani. Se on täsmälleen samanlainen kuin ennen muuttoani. Äiti ei ole ottanut seinältä pois edes vanhoja julisteitani, vaan Johnny Depp tuijottaa minua sänkyni jalkopäästä vielä nytkin. Levysoitin on jäänyt aiemmin päälle, aukaistessani oven osa Utada Hikarun Prisoner of loven sävelistä karkaa selkäni taakse keittiöön.
Kurottaudun ottamaan kirjahyllystä pinon vanhoja lempikirjojani ja istahdan selailemaan niitä vähän hajamielisesti, lauseen sieltä täältä. Pöydällä hehkuu kynttilä, jonka valo on hiljaista, täynnä rauhaa. Nojaudun vasten huoneeni kukkatapettia ja katselen kuinka ikkunassa loistava joulutähti saa huoneeni hehkumaan oranssinsävyisenä.
Kun kännykkäni helähtää jossain sängynpeitteen uumenissa saapuvan viestin merkiksi, minä en toivo mitään. Vailla odotuksia nousen tuolista ja hapuilen puhelimen käteeni.
Ehkä juuri siksi kaikki sitten romahtaakin, kun pienen kirjekuoren kadotessa näytölle ilmestyy viesti jonka lähettäjä on Sebastian.
Hei, miten voit? Itse vietän joulua paraikaa perheeni kanssa Helsingissä. Sinä olet kai kotonasi? Siellä tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä.
Hyvää joulua.
…siellä tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä
Pää vailla yhtään toimivaa ajatusta minä pudotan kännykän kädestäni ja ryntään ulos huoneesta.
Sebastian tietää sen verran, että kotini on oikea takapajula, ja nekin tiedot hänen on pitänyt miltei pakottaa ulos minusta. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi paikasta jossa olen viettänyt melkein koko elämäni, minulla vain sattuu olemaan trauma maalaisuudesta.
Kiirehdin meluavien sukulaisten ohi ulko-ovelle ja siitä kuistille, siniset ja kultaiset ja punaiset jouluvalot välkkyvät sysimustaa maisemaa vasten. Tähyilen miltei epätoivoisesti taivaalle mutten näe yhtään mitään, en tähden tähteä, on vain pimeää kaikkialla minne katsoo jouluvalojen keinotekoisen hohteen särkiessä silmiä.
Käännyn takaisin sinne mistä tulin, sedät ja isä laulavat paraikaa yhdessä tuumin joitain lempi-iskelmäklassikoitaan mutta minä kävelen olohuoneen poikki heistä välittämättä ja lukittaudun huoneeseeni. Katson sängyllä kyyhöttävää kännykkää ja sitten ikkunasta ulos.
Hetken mielijohteesta etsin työpöytäni laatikosta monistepaperia ja sakset. Istahdan huoneeni räsymatolle ja alan leikellä, pian minulla on ympärilläni kasa valkoisia paperitähtiä. Niiden sakarat sojottavat minne sattuu, mutten viitsi välittää vaan kerään tähdet kämmenilleni ja heitän ne sitten ilmaan. Utada Hikaru laulaa paraikaa hyvästi onnellisuus melankoliaa äänessään, vaikka oikeastaan kyseessä on rakkauslaulu. Paperitähdet leijailevat hetken ilmassa ja minä kuvittelen niiden tuikkivan valoa, mutta lopulta painovoima tarttuu niihin aivan kuten se tarttuu kaikkeen muuhunkin minun elämässäni ja epämuodostuneet tähteni valahtavat jokainen alas.
tähdet näkyvät varmasti
Kyyneleet tulevat jostakin, tulvahtavat silmiin kimaltaen kuin ne tähdet joita taivaalla ei ole ja sumentavat ihan kaiken. Eivät tähdet näy, Sebastian. Eivät ne näy, on vain pimeää kaikkialla etkä sinä ole täällä vaikka voisit, ihan varmasti voisit, tulisit yhtäkkiä sisään ovesta lunta hiuksissasi. Sanoisit olen jättänyt Erikan sillä rakastan sinua liikaa eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan tuntea veden painoa keuhkoissa.
Huoneeni ulkopuolella sijaitsee iloisten ihmisten maailma eikä kukaan kuule kuinka raivokkaasti minä itken, itken niin kauan että olen sisäpuolelta pelkkää tyhjää.
-
Oi tää on oikeest jotain niin ihanaa! <3 Aava on tosi kaunis nimi ja sen Sebastianin silmät kuulostaa niin ihanilta.. Mä voin melkein kuvitella ne.. Ja tää on oikeesti niin ihana ja samal kauhee.. Tai emmä tiiä.. Kuiteskin Ihana on...
JATKOA TÄNNE JA SASSIIN!!!
-
Tää on jotenkin hirveän... kaunis. Suloinen, kevyt, kaunis - ei tunnelmaltaan tai aiheiltaan, mutta nimenomaan sun kirjoitustyylin osalta. Tätä on helppo ja miellyttävä lukea, erityisen hyvältä tuntuvat näiden pätkien pituudet - ei mitään ylettömän pitkää, muttei lyhyitä raapaleitakaan. On kiva lukea pienistä hetkistä arjen keskellä; vaikka nää nimenomaan kertoo arjesta, näitä on erittäin kiinnostava lukea! :---) (Tai ehkä juuri sen takia. Mulla on aina ollut heikkous arkisiin teksteihin, joskus jopa tylsiinkin - vaikka tylsä tämä ei lainkaan ole.)
Aava vaikuttaa hyvin tykättävältä tytöltä. Oot kuvannut tosi realistisesti mm. hänen opiskelijaelämäänsä, suhdetta noihin lähimpiin kavereihinsa (Amandaan ja Mimmiin) ja tuota maalaistytön totuttautumista isompaan kaupunkiin. Ainoa hieman epärealistiselta mun korviin kuulostanut juttu oli tuossa ihan ekassa osassa, se kuinka opeasti Aava luotti Sebastianiin niinkin paljon että otti miehen kämppäänsä heti, ja sielläkin tapahtui ties mitä. Ja ehkä tuon viimeisimmän osan paperitähti-kohtaus oli vähän liian "erikoinen", ehkä epäuskottavakin, mun makuun (vaikka tuo tähdet näkyvät varmasti paremmin kuin täällä -kohta oli ihana) - mutta muuten olen kyllä paljon tykännyt Aavasta ja hänen näkökulmastaan. (Ja lisäksi Aava tuntuu vähän mun itseni kaltaiselta tytöltä, joten on helppo samaistua, etenkin tuossa Suomalainen kirjakauppa-kohtauksessa! Kirjat. <3)
Sebastian on mun mielestä etenkin alussa kuvattu melko perinteisellä tavalla, tai juuri sellaisena millaisena miehet tällaisista nuori tyttö/vanhempi varattu mies -romansseissa kuvataan. (Itsekin olen tällä juonenkaarella yhden jutun kirjoittanut ja näissä miehissä on kyllä paljolti samankaltaisuuksia. : D) Mutta ei se huono juttu ole! Mikäs siinä kun se toimii, ja Aavan näkökulmasta Sebastian varmasti onkin tyyni ja lumoavan itsevarma. Sebastian jää jotenkin vähän etäiseksi, sellaiseksi melkein "yliluonnolliseksi" hahmoksi kun sen pään sisään ei pääse ja se on monessa pätkässä läsnä lähinnä ajatusten tasolla. Ja sitten kun se on läsnä oikeasti, niin Aava on huumaantunut siitä ja kuvaa sitä, no, juuri huumaantuneesti. En moiti siis ollenkaan, tuli vain mieleen. Ehkä Sebastianin on hyväkin olla vähän etäinen kun ei tätä tarinaa kuitenkaan hänestä pääasiallisesti kerrota, ja ehkä häntä sitten toisaalta tulee vielä tulevaisuudessa enemmän esiin. :--)
Pari hupsua lainausta tähän loppuun:
Miten jokin merenvärinen voi polttaa
Käsittämättömän hieno kohta. <3
Tällainen arkipäiväinen komiikka tuntuu meidän tapauksessamme melkein absurdilta, niin harvinaista se on. Aika surullista oikeastaan.
Tämä kuvasi hienosti noiden kahden suhdetta, sen vaikeutta ja mahdottomuuta arkeen (ja sen myötä myös arkipäiväiseen komiikkaan).
Mutta siis joo, kiitos lukunautinnosta ja terveisiä kommenttikampanjasta! ;)
-
Koska seuraava osa tulossa, öö, joskus (toisin sanoen editoin sitä paraikaa hampaat irvessä), vastailen kommentteihin tässä välissä. : >
LoveForever: Jei, hienoa saada kommentteja tähän! Tämän on tarkoituskin olla vähän kauhea. ; >
Kiitoksia kommentistasi, iitta! Kommenttikampanjan kautta kommenttien kerjääminen on aina minusta vähän pelottavaa, mutta on hienoa kun sen kautta saa noin huolella kirjoitettuja mielipiteitä, jossa on mukana rakentavaakin. Tämä teksti nimenomaan on sellainen, johon kovasti kaipaan mielipiteitä ja mahdollisia parannusehdotuksia. Kiitos siis mielettömästi! Hirmuisen hienoa kuulla, että nimenomaan arkisuus tässä viehättää, sellaiseen olen pyrkinytkin.
Kiitos myös paljon noista epärealistisiksi kokemiesi kohtien esiin nostamisesta (kylläpä muotoilin tuon vaikeasti) – tuo mainitsemasi juttu prologissa todella on epärealistinen, ja minun on ollut pitkään tarkoitus muuttaa sitä. Tähtikohtaa mietin nyt editointivaiheessa itsekin, onko se vähän irrallinen ja hassu, mutta annoin kumminkin olla.
Haha, minusta on vain hyvä kuulla, että Sebastian on etäinen, sillä sellaiseksi olen hänet tarkoittanutkin: hahmo, jonka aivoituksista ei välttämättä ota selvää. Miten ja miksi hän on ylipäätään ajautunut koko tilanteeseen ja mitä Aava hänelle loppujen lopuksi edes merkitsee, sellaiset jutut olen halunnut jättää avoimiksi. Niihin tulee tarinan edetessä ehkä vastauksia, ehkä ei. : >
Kiitoksia vielä kerran kommentistasi! ♥
-
Oho, sain seuraavan luvun viimeinkin valmiiksi. Tätä lukiessanne saatte todennäköisesti yliannostuksen merta sen kaikissa muodoissa, mutta jos lohduttaa, lupasin itselleni asettaa kyseisen ilmaisun boikottiin muutaman seuraavan luvun ajaksi. : D Tarinasta itsestään voisin sanoa sen verran, että loppu lähenee pikku hiljaa – kahden tai ehkä neljän osan kuluttua, mikäli suunnitelmani yhtään pitävät ja silleen.
7. osa - Merenpolte (hyvää uutta vuotta, rakas)
Uuden vuoden aattona Sebastian vie minut katsomaan merta.
Vaikka joulunjälkeisinä päivinä lupasin itselleni, että päästäisin irti. En vastaisi viesteihin, soittoihin, antaisin ajan vain kulua ja lopulta unohtaisin. Päätös oli tuntunut melkein liian helpolta istuessani kotitalon kuistilla katsellen isää, joka yritti parhaansa mukaan päihittää Iivon ja Vernerin lumisodassa. Isä oli häviöllä, raskaasti, housunlahkeet lumesta kastuneina.
Siinä pöllyävän lumen ja naurun keskellä oli vaivatonta uskotella unohtamisen olevan mahdollista.
Tuli kuitenkin pyhäpäivien loppu ja aika, jolloin minun oli pakko lähteä takaisin kaupunkiin tarkastamaan asunnon kunto. Jälleen kerran olin keskellä kaikkialle yltävää hiljaisuutta ja kynttilätöntä hämärää, vaikka päivät olivatkin alkaneet jo hiljalleen pidetä.
Yksinäisyys. Päivät kotona olivat tehneet siitä minulle vieraan, jota en voinut sietää niissä tyhjissä huoneissa.
Siksi en epäröinyt pitkään, kun Sebastianilta eräänä iltana tuli tekstiviesti, aivan tuosta vain, kuin edesmenneet viikot olisivat olleet olemassa vain minun päässäni. Tekstiviesti, jossa luki
haluaisin näyttää sinulle meren.
Ehkä lupauksia tehdään loppujen lopuksi vain siksi että ne voitaisiin rikkoa, yhä uudelleen ja uudelleen. Minun oli pakko suostua, en voinut muuta, koska meri. Kirjoitin myöntävän vastauksen vapisevin sormin ja hymyilin loppuillan television kohinalle.
Jälleennäkemisemme uudenvuodenaattona ei ole tunteiden täyttämä, ainakaan ulkoisesti. Sebastianin hiukset ovat hiukan pidemmät kuin ennen, olkapäät lumiset hänen odottaessaan minua asuntoni edessä autoonsa nojaten. Olen varma että tukehdun kaikkeen siihen henkiin heränneeseen jonka hänen puolihymynsä aiheuttaa, mutta en silti anna itselleni lupaa edes koskea. Sen sijaan minä pujahdan auton takapenkille ja keskityn tuijottamaan Sebastianin niskaa, kun me mitään puhumatta lähdemme liikkeelle. Nahkapenkit ja samalla kaikki tuoksuu hänelle.
Me menemme merenrantaan kaukana kaupungista. Siinä on jotain samaa kuin pienessä puistossa, jossa yleensä kohtaamme, tai vähän ränsistyneessä elokuvateatterissa; olemme melkein ainoita paikalla, muulta maailmalta piilossa, hetken. Minä ajattelen sanoa siitä Sebastianille, kertoa kuinka kaunis meri mielestäni on (kuten hänkin), kaikessa pimeän ja talven tummuudessaan.
Sebastian käännähtää kuitenkin puoleeni ennen kuin ehdin kerätä riittävästi rohkeutta. Yhtäkkiä hän on kovin lähellä, katse minussa. On meri selkämme takana ja meri Sebastianin silmissä, enkä minä ole enää varma siitä kuinka hengitetään.
Kylmä talventuuli tekee takkuja hiuksiini ja Sebastianin suu on lämmin, kun hänen huulensa painuvat omilleni. Kaikkialla ympärillämme kuuluu taivaalle sinkoutuvien rakettien ääni. Eriväriset valoräjähdykset pimeässä ovat kuin peilikuva jostakin kätketystä minussa. Salainen paikka, jonne vain Sebastianilla on kartta.
Minun, minun, minun. Se on niin vahva että melkein kuvottaa, tämä Sebastiania kohtaan tuntemani kaipaus. Kylmä viiltää paljaita sormenpäitä kun hapuilen käsilläni otteen hänen kasvoistaan, palautan iholleni kaikki unohtuneet muistot. Ruskeita hiussuortuvia karkailee pipon alta Sebastianin painaessa otsansa omaani vasten.
”Hyvää uutta vuotta.”
Silmät hukuttavat minut johonkin, joka tuntuu melkein rakkaudelta. Tänään haluan uskoa siihen: vain niin saan karkotettua itsestäni kivun tähdettömästä taivaasta; siitä, kuinka toivotonta tämä kaikki oikeastaan on.
Tiedän, etten koskaan pystyisi kertomaan siitä Sebastianille. Siksi minä vain unohdan painamalla uuden suudelman hänen suupielilleen, kärsimättömän. Hän naurahtaa vaimeasti ja sanoo:
”Minulla on sinulle myöhästynyt joululahja.”
Sebastianin myöhästynyt joululahja on kaulakoru, hopeinen. ”Ei kovin kallis”, hän vakuuttaa kun tuijotan sitä melkein kauhistuneena, ja pujottaa ketjun kaulaani. Minulla ei ole juurikaan koruja. Hopea tuntuu ihoa vasten viileältä, korun paino kaulakuopassa uudelta. Sormeilen riipusta sanattomana, kunnes lopulta tunnustan hiljaa, posket hämmennyksestä ja pakkasesta punaisina:
”Minulla ei sinulle lahjaa. ”
Sebastian kohottaa kulmiaan, mutta hymy ei sammu. Jokin sisälläni vavahtaa, kun luen hänen katseestaan halun ja merenpoltteen.
”Eiköhän me keksitä jokin ratkaisu siihen.”
Tällä kertaa se on hän, jonka suudelma on kärsimätön.
Vaikka minä aina vertaan Sebastianin silmiä meren pyörryttävään laajuuteen, en oikeasti tiedä meristä mitään. Olen kotoisin sisämaasta, pienestä syrjäkylästä jonka lähettyvillä on vain pienikokoisia järviä kaikkialla minne katsoo. Minulle meri on yhtä kuin ne lämpimien maiden hiekkarantaa vasten pehmeästi hyökyvät ulapat, jollaisia olen päässyt joskus koskettamaan perheemme lomamatkoilla.
Mielikuvissani oikea meri on kuitenkin vähän synkkä ja enemmän tummansininen kuin vaalea, levottomasti liikkuva ja kesytön, sellainen jota ei mitenkään voi hallita. Halutessaan se voi hukuttaa niin vaivattomasti, että veden pusertava paine keuhkoissa tuntuu hetken melkein lempeältä. Kaunis ja vaarallinen.
Niin kuin Sebastian nyt. Sormenpäät hipaisevat hopeakorua kaulassani kun hänen huultensa kosketus pyyhkii minusta viime viikkojen yksinäisyyden. Veri suonissani kohisee ja korviini kantautuu rantaan murtuvien aaltojen vaimea pauhu, vaikka meri on jäässä.
Rakastan sinua. Minusta tuntuu, että voisin sanoa ne kielletyt sanat nyt, hengähtää nopeasti ennen kuin hän ehtisi huomata. Vuosi vaihtuu kohta ja on uusien lupausten aika. Minä voisin luvata rakastaa Sebastiania kaikesta huolimatta, Erikasta huolimatta, huolimatta siitä että elämäni hänen kanssaan on kuin hukkuisi sitä itse huomaamatta.
Ja silti vain niiden hetkien takia minä olen olemassa.
”Sebastian, minä -”
Juuri silloin Sebastianin puhelin soi. Kännykän yhtäkkinen ääni kuulostaa hiljaisuudessa niin kovalta ja terävältä, että hätkähdän, kompuroin kauemmas kuin pahantekijä. Sebastian vilkaisee minua anteeksipyytävästi kaivaessaan puhelimen takkinsa taskusta käteensä.
”...ai, hei.”
Sebastianin vastatessa hänen ilmeensä muuttuu, ja minä käännän katseeni pois. Tiedän, kuka linjan toisessa päässä on.
”Hyvää uutta vuotta myös sinulle, rakas.”
Rakas. Katselen kuinka hengitykseni ja samalla aiemmat sanani muuttuvat pimeää vasten huuruksi, jättämättä jälkiä itsestään. Hopeinen riipus kaulallani tuntuu äkkiä täysin väärältä.
-
Olipa kiva nähdä tässä jatkoa - tämä on kuitenkin todella laadukkaasti kirjoitettua, ja pidän hirveästi tämän tunnelmasta. :--) Merta tosiaan tässä osassa tarjoiltiin vähän liikaakin, mutta annan sen anteeksi koska se kuitenkin tähän osaan sopi ja kuului, ja koska meri. <3
Mua kyllä kiinnostaisi hirveästi Sebastianin motiivit. Juuri se, millainen liitto Erikan kanssa on ja miten mies Aavaan ajautui (oliko Aava ensimmäinen?) ja mitä miehen tunteet oikeasti ovat. Mutta hyväksyn senkin, että ne (mahdollisesti) jäävät avoimiksi. : D Kai sellainen salamyhkäisyys tuollaisiin miehiin ja tällaisiin suhteisiin kuuluu. Niin, Aavan ja Sebastianin suhde on kyllä myös hyvin kiinnostava, magneettista ja romanttista ja sitten aina välillä iskee se kammottava katkeruus, se hirvittävä tajuaminen että ainiin, Sebastian ei ole vapaa mies. Eikä se tässä ole sellaista niin musertavaa angstia vaan hienovaraisempaa, ja ehkä just sillä tavalla kipeämpää. :')
On meri selkämme takana ja meri Sebastianin silmissä, enkä minä ole enää varma siitä kuinka hengitetään.
Tämä kohta oli aivan hirvittävän ihana. Monia muitakin ihania kohtia tekstissä oli, mutta tuo oli ehdottomasti tämän osan helmi.
Ei mulla muuta, tämä oli taas loistavasti kirjoitettu! Ja kiva kuulla että sulla on jatkosuunnitelmat tämän tarinan kanssa selvillä. :---)
-
Todella ihanaa tekstiä, vertauskuvat ja kirjoitustyylisi ovat hirveän kauniita. Kuten jo sanottu, tekstiä on helppo lukea - pituus ja sisältö ovat jotenkin kevyitä.
Itse tarinan ideasta pidän myös paljon! Olen monesti ajatuksissani samalla ajatuksella luonut monia kertomuksia :) myös hahmot ovat todentuntuisia ja aitoja.
Olen tässä kännykällä kommentoimassa, joten teksti saattaa olla vähän takkuista. En tähän hätään nyt enempää jaksa raapustella tai en pääse nukkumaan ennen kahta (tosinopea nettiyhteys<3)
Joka tapauksessa aivan ihana tarina, jatkoa odotellessa ;)
-
Vastailen kommentteihin tässä välissä, koska seuraava osa ilmestyy, öh, joskus? Hienoa joka tapauksessa huomata, että tälläkin on lukijoita!
Kharon: Hienoa huomata, että kommentoit tätä myös kampanjan jälkeen! Hyvä, ettei meren yliannostus aiheuttanut sen suurempia traumoja - kuten sanottu, kyseinen sana on nyt sitten kokonaan pannassa pari seuraavaa osaa. : ,D Sebastianin motiivit... hmm hmm. Saa nähdä, suostuuko herra paljastamaan niitä.
Jee, olen onnistunut kuvaamaan Aavan ja Sebastianin suhteen kiinnostavana! Tuon kuuleminen teki minut kovin iloiseksi, kuten koko kommenttisi, kiitos kovasti! Positiivinen palaute kieltämättä edesauttaa sitä, että saan tämän ehkä joskus valmiiksi.
saralin: Oi, uusi lukija! ♥ Ihana kuulla, että olet tykännyt tästä, niin ideasta kuin kirjoitustyylistäkin. Toivottavasti tekstini miellyttää myös jatkossa, hirmuisen hienoa että kommentoit. : >
-
Hei, ja hyvää joulunodotusta :) Ihailen sinua edelleen kirjoittajana ihan kamalasti, olet yksi suosikeistani ja muistan lukeneeni tuon ensimmäisen osan joskus kauan sitten, koska muistutuskin tästä ficistä löytyi. Eilen yöllä sain tämän sitten luettua ja nyt lopulta kommentoitua. Ja jään kyllä ehdottomasti seurailemaan tätä loppuun asti, sillä haluan tosiaan tietää kuinka kaikki päättyy. Eikä tämän lukeminen ollut missään välissä tuskaa, useasta luvusta huolimatta. Jokainen luku täydensi hienosti edellistä ja kokonaisuus on todella eheän tuntuinen, sekä yksinkertainen, mutta myös kaunis. Sanon ihan rehellissti tämän olevan paras koskaan lukemani originaalit, vaikka niitä harvoin luenkin. Silti. Ficcisi oli upean viiltävä, mutta silti toisaalta myös jännittävän leijuva ja hiukan ehkä utuinenkin. Ja se meri, joka on melkein jokaisessaa lauseessa läsnä ja velloo koko ajan taustalla niin kuin Sebastiankin.
Pidän edelleen suunnattomasti myös kuvailustasi. Se on helppotajuista, mutta nättiä ja silti myös jopa omanlaistaan, ja mahtuu sinne joukkoon jotain aivan helmisanoja, kuten esimerkiksi tuosta uusimmasta luvusta löytyvä merenpolte. Upea sananvalinta, joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuus on kuin sellainen hitaasi soljuva virta, todella yhtenäinen ja muutenkin kivasti kokonaisvaltainen. Ficci on vähän kuin viiltävän terävä kuva joka välillä terävöityy tai sumeutuu. Älä takerru sepustuksiini, halusin vain tulla kertomaan kuinka paljon pidän tästä kyseistä ficistä. Ja voi, tykkään mielettömästi myös päähenkilöstä. Hän on aito, oikeasti elävä ihminen, samoin kuin Sebastiankin. Vaikka tunnelma tässä on välillä hirveän surullinen ja raastava, kaikki tuntuu vähän kuin pumpuliin käärityltä, vaikeasta aiheesta huolimatta jopa pehmeältä. Lukija voi samaistua melkeinpä jokaiseen ficin lauseeseen ja imeä ne helposti itseensä, koska jokainen lukija löytää varmasti tästä jotain samaa mitä omasta elämästään. Tarinaan oli siis myös todella hypätä mukaan eikä lukeminen tukkuillut missään vaiheessa. Äh, tuntuu ihan siltä kuin olisi pitänyt sanoa jotain vielä, mutten enää muista mitä se oli.... Kiitos hurjasti hienosta ficistäsi, toivottavasti jatkat sen vielä jonain päivänä loppuun asti :)
-
Kuurankukka: Täytyy sanoa, että kommenttisi oli täydellisesti ajoitettu - olin juuri edellisenä päivänä alkanut tappelemaan uusien lukujen kanssa, ja sitten tänne on ilmestynyt tämmöinen motivaationnostattaja! Ei tässä voi muuta kuin kiitellä hämillään, hui että, paras lukemasi originaali! Ihana kuulla, että tämä on mielestäsi noinkin onnistunut, niin hahmojen kuin tunnelman puolesta. Toivottavasti tulet pitämään myös lopuista osista, kiitos mielettömästi kommentistasi. Ja hyvää joulunodotusta myös sinulle ♥
A/N: Elikkä, joo! Kuten joku on varmaan huomannut huimasta päivitystahdista, minulla on ollut ihan hirveä blokki tämän tekstin suhteen. Lukuja on jäljellä niin vähän ja osaanko minä viedä tämän kunnialla loppuun, ja voivoi... tuollaiset ajatukset ovat pyörineet päässä tämän suhteen, mikä on tehnyt kirjoittamisesta todella hidasta. Nyt joulun alla kaikki on kuitenkin selkiytynyt kiitettävästi.
Ja tosiaan, järkyttävää eli ei, tähän tulee yhteensä 11 lukua, ja todella suurella todennäköisyydellä myös epilogi. Tämä nyt julkaistava luku ja seuraava olivat alun perin yksi iso luku, mutta päätin jakaa sen kahdeksi. Ratkaisu näkyy lähinnä siinä, että kahdeksas osa on melkein, öh, fillerinomainen, eikä tässä varsinaisesti tapahdu. Tässä on silti joitain ihan tähdellisiä pointteja ja Mimmi.
8. osa - Jossa kaikki romahtaa
Kahvila, jossa kaikki lopulta romahtaa, ei ole sama jossa tapasin Sebastianin ensimmäisen kerran. Se on pienempi ja sijaitsee toisella puolella kaupunkia, kaakao on pahaa viikonpäivästä riippumatta. Minä käyn siellä yleensä vain Mimmin kanssa, sillä hänestä on mukava piikitellä paikkaa ja sen yrmeää tarjoilijapoikaa.
Istun kahvikuppeineni nurkkapöydässä, sylissäni pokkari, joka on ajelehtinut laukussani jo kauan. Luen samalla kun odotan Mimmiä, joka tavoilleen uskollisesti on myöhässä. Ystäväni tuntien hän on luultavasti vasta hädin tuskin matkalla – sieluni silmin näen kuinka hän tönii muita kanssamatkustajia bussissa, sadattelee kelloa katsoessaan. Elokuva, joka meidän on määrä nähdä, alkaa onneksi vasta tunnin kuluttua.
Kirja ei ole erityisen hyvä. Silmäilen siitä lauseita sieltä täältä ja vilkuilen tarjoilijapoikaa, joka vaikuttaa vielä tavallistakin yrmeämmältä. Luultavasti hän on tunnistanut minut ja odottaa hampaitaan kiristellen hetkeä, jolloin Mimmi ilmestyy paikalle.
Sebastianin antama hopeariipus on ihoa vasten viileä. Kolme päivää minä olin ja elin ilman sen painoa kaulallani, yritin unohtaa uudenvuoden ja meren ja hänet. Sen, kuinka tärkeäksi, kipeäksi, tämä kaikki on hiljalleen muodostunut.
Liian kipeäksi. Liian tärkeäksi, mietin tunnustellessani riipusta. Kolmen päivän jälkeen minä luovutin, etsin sen korulippaan perältä takaisin kaulaani. Se ei ole sormus, mutta silti minusta tuntuu että sidon sillä itseni Sebastianille kuuluvaksi. Tiedän, että haluan sitä ihan liikaa. Siitäkin huolimatta, ettei Sebastianilla itsellään ole mitään, mikä tekisi hänestä minun.
Mitä, jos se lopulta vain rikkoo minut?
Kännykän kilahtava merkkiääni on tervetullut unohdus – ei, minä en ajattele Sebastiania nyt, yrmeän tarjoilijapojan katseen alla. Tänään olen tyttö vailla epätoivoista salasuhdetta, en tunne kaipausta. Kalastan kännykän laukusta käteeni ja näen, että olen saanut viestin Mimmiltä:
Monelta meidän pitikään nähdä?
Hymyilen naputellessani vastauksen:
Vartti sitten.
Vastausta ei kuulu heti, minkä tulkitsen Mimmin taholta epäuskoisuudeksi. Lopulta kännykkä kilahtaa jälleen:
No voi perse. Tulen sinne heti kun pääsen.
Pitäisi kai olla ärtynyt, mutta sen sijaan minä melkein nauran ääneen – juuri tämän vuoksi halusin raahata Mimmin kanssani elokuviin alun perinkin. Unohtaakseni. Vakuuttuakseni siitä, että elämässäni on muutakin kuin tämä haaksirikkoinen rakkaus. Mimmin seurassa melkein uskon sen helppouteen.
Olen niin keskittynyt kirjoittamaan hänelle vastausviestiä, etten kuule, kuinka askelten ääni lähestyy pöytääni. En kohota katsettani nähdäkseni luokseni kävelevän naisen epävarman ilmeen, ja pakene.
”Anteeksi, mutta sattuuko sinun nimesi olemaan Aava?”
Sillä kun hän esittää kysymyksensä ja minä tajuan kuka hän on, on jo liian myöhäistä.
**
A/N2: Das cliffhanger. Pahoittelen lyhyyttä ja sisällön puutetta, seuraavissa luvuissa sitten draamaa ja tapahtumia tämänkin edestä.
-
Olet ihana, kun ruokit meitä pikkumurusilla. Nämä muruset vaan maistuvat täytekakuita.
En kohota katsettani nähdäkseni luokseni kävelevän naisen epävarman ilmeen, ja pakene.
”Anteeksi, mutta sattuuko sinun nimesi olemaan Aava?”
Sillä kun hän esittää kysymyksensä ja minä tajuan kuka hän on, on jo liian myöhäistä.
Tää oli jotenkin pysäyttävä eikä vain siksi, että oli tekstin päätös.
-
Das cliffhanger tosiaan, mielenkiintoisempaan kohtaan tämä ei varmaan olisi voinut jäädä :D luulen tietäväni kenestä tässä nyt on kyse, mutta tahdon silti lukea lisäälisäälisää!
Pidän sulle peukkuja pystyssä inspiraation kanssa, on sen verran kiehtova teksti :) ei kuitenkaan mitään paineita, kirjoitat silloin kun hyvältä tuntuu!
-
Kiitoksia hirmuisesti kommenteistanne, Genova ja saralin! ♥
(jouduin korjailemaan jonkin verran tätä lukua sitten kuitenkin, siksi uudelleenjulkaisu. anteeksi häsläys!)
9. osa - Erika
”Mikä hänen nimensä on?”
Minä kysyin sitä eräänä iltana kun Sebastian oli luonani, kolme viikkoa ensitapaamisemme jälkeen. Syksy oli silloin täydessä loistossaan, minun parvekkeeni täynnä kultaisia lehtiä. Sebastianin kädet olivat viileät niiden sujahtaessa paitani alle.
Sitä ennen olin yrittänyt elää kuin häntä ei olisi, että se mitä minä ja Sebastian olimme, oli oikein. Vailla kolmatta osapuolta, varjoa ajatusten reunamilla silloinkin kun suutelimme. Naista, jolla oli Sebastianin sukunimi.
”Onko sillä väliä?”
Sebastianin ääni oli hiljainen, katse tumma kun hän kuljetti sormiaan selkärankani poikki. Hän itse ei koskaan puhunut vaimostaan, siitä toisesta elämästä. Ei yrittänyt milloinkaan puolustella käytöstään.
En tiennyt, oliko se hyvä.
”Ei kai. Mutta tahtoisin silti tietää.”
Tahdoin tietää keltä oikein varastin tämän onnen, kylmät väreet jotka juoksivat Sebastianin koskiessa kaikkialle kehooni. Sitä oli vieläkin niin vaikeaa ymmärtää; kuinka kukaan saattoi aikaansaada minussa heikkouden, joka tuntui pelkästään kauniilta.
Varjosta huolimatta.
Sebastian pysyi vaiti ja minä olin varma, ettei hän vastaisi. Lopulta hän kuitenkin sanoi, sävyttömästi, kuin kyse olisi ollut jostakusta tuntemattomasta:
”Erika.”
Erika. Jostakin syystä minun oli helpompi unohtaa nyt kun tiesin, millä häntä kutsua. Kätkin nimen jonnekin sisimpääni, muiden salaisuuksien joukkoon.
Yritin olla enää ajattelematta.
**
”Oletko sinä Aava?”
Edessäni seisova nainen ei näytä Sebastianin vaimolta. Hän ei ole julmalla tavalla kaunis, jollaiseksi hänet aina joskus mielessäni kuvittelen, kykenemätön rakastamaan. Hailakka katse tutkii minua aavistuksen epätietoisena. Silmät ovat vahvasti rajatut, vaatteet kalliit, mutta siinä kaikki. Minä ajattelin aina, että Sebastianin täytyi olla naimisissa naisen kanssa, joka olisi vähintäänkin yhtä karismaattinen kuin hän itse. Karismaattinen, ja aavistuksen välinpitämätön.
Hän ei näytä Sebastianin vaimolta, ja silti minä tunnistan hänet: tavasta, jolla hän katsoo minua. Siinä on jotain melkein pahoinvoivaa.
Erika on tavallinen, arkisen näköinen nainen. Ei lainkaan välinpitämätön, ja se tekee tästä kaikesta miljoona kertaa kamalampaa.
Nyt mikään, mikään, ei enää oikeuta tekoani.
Tahtoisin niin kovasti paeta, mutten tiedä mitä sillä lopulta voisin saavuttaa. Jokin Erikan katseessa kertoo, että hänellä on syynsä puhutella kaikista tämän kaupungin Aava-nimisistä tytöistä juuri minua. Että hän tietää lähestulkoon varmaksi minun olevan se, jota etsii.
Että minun on vain kestettävä tämä kaikki.
Siksi nielaisen valkoiset valheeni ja pakottaudun sanomaan:
”Olen minä.”
Ääneni särähtelee, ja inhoan sitä - selvää rikoksen merkkiä. Minun on pidettävä vapisevat käteni visusti pöydällä, puristuneina nyrkkiin.
Kaikki yhteiset hetkeni Sebastianin kanssa kiitävät silmieni ohi.
”Vai niin.” Erika puree huultaan kuullessaan, että on osunut oikeaan. Lopulta, hetken epäröityään, hän istahtaa tuoliin minua vastapäätä ja antaa katseensa pyyhkäistä uudemman kerran ylitseni. Silmien väri todellakin on hailakka, melkein kuin ei mitään väriä ollenkaan. Hänen katseessaan ei ole tietoakaan Sebastianin polttavasta merensinestä.
Entä minä? Onko Sebastian jättänyt minuun jälkiä itsestään?
”Sinä taidat tietää, kuka olen?”
Erika on asettanut kätensä pöydälle, omieni viereen. Minulta kestää hetki tajuta, että hän haluaa minun näkevän sormuksen: se hohtaa hänen nimettömässään kultaa ja Jumalalle vannottuja valoja. Minun käteni ovat paljaat, vailla koruja.
En voi valehdella. Vastaan heikosti:
”Tiedän kyllä.”
”Vai niin”, Erika sanoo apeasti. ”Mieheni on ollut sinulle sitten yllättävänkin rehellinen.”
Mieheni. Kivulias sävähdys kulkee selkärankaani pitkin sanan kuullessani. Kuin muisto kaikista niistä kerroista, joina olen tajunnut ettei Sebastian ole minun, epämiellyttävä deja vu. Tämä on se nainen, jolle Sebastian toivotti pehmeällä äänellä hyvää uutta vuotta. Kutsui rakkaakseen.
Sana, jota hän ei koskaan ole lausunut minulle.
Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Kahvilassa on edelleen hiljaista, vain tarjoilijapoika touhuaa jo kertaalleen pyyhittyjen pöytien kimpussa. Toivon, rukoilen, ettei hän kuuntele meitä kovin tarkkaan. Erikalla on etulyöntiasema, kaikki tässä hetkessä on hänen puolellaan. Hän ei kuitenkaan tunnu tietävän, miten edetä. Minä taas en voi kuin odottaa. Pyörittelen kahvikuppia sormissani, en saa silmiäni irti Erikan käsistä. Tuntuu epätodelliselta, kuin en oikeasti olisikaan tässä. Painajainen, josta ei voi herätä.
”Minä tunnistin sinut tuosta kaulakorusta.”
Pääni nytkähtää ylös, kun kuulen Erikan sanat. Hän seuraa, kuinka käteni kohoaa kuin itsestään koskettamaan kaulassani olevaa riipusta.
”Niin. Mieheni on täytynyt ostaa se sinulle jo aikapäiviä sitten. Löysin sen vahingossa syksyllä. Luulin ensin, että kyseessä on lahja minulle. Hyvissä ajoin hankittu joululahja tai jotain.”
Erika naurahtaa alakuloisesti samalla kun sipaisee vaalean hiussuortuvan korvansa taakse. Liike on pieni, mutta sen aikana huomaan että myös hänen kätensä vapisevat. ”Hassua, eikö? Kuinka ihminen jaksaa uskoa, vaikka totuus on siinä ihan silmien edessä.”
Hänen hailakka katseensa harhailee päämärättä ympäri kahvilaa – aivan kuin Erika ei alun tarkastelun jälkeen haluaisi enää missään nimessä katsoa minua. Tuntuu, ettei hän oikeastaan enää edes puhu minulle, itselleen vain. Kertoo ääneen painajaisesta, jonka joskus kauan sitten näki.
”Se oli minusta sievä koru, vaikka ei oikeastaan tyyliseni, ja aika kallis. Ehkä se siksi jäi mieleeni. Joulu kuitenkin tuli ja meni, enkä nähnyt vilaustakaan siitä tietystä hopeisesta korusta. En uskaltanut kysyä Sebastianilta suoraan, rauhoittelin itseäni tekosyillä...”
Kunpa hän vain huutaisi minulle, huomaan ajattelevani tukkoisesti. Raivoaisi. Mutta hänen äänensä on hiljainen, väsynyt: voin selvästi kuulla kivun. Hän jatkaa ja jatkaa, kuin ei tietäisi kuinka lopettaa.
Niin kauan Erika oli minulle pelkkä epämääräinen varjo, syyllisyys. Mutta hän on ihminen. Oikea, elävä ihminen, jonka elämää minä olen pala palalta rikkonut vain oman onneni vuoksi.
Minkä arvoinen on sellainen onni?
Rintakehääni painaa suunnaton, musertava kipu, kun lopultakin ymmärrän:
minun on päätettävä kaikki tähän.
-
Katsos kummaa, jatkoa. En ole kirjoittanut yhtään mitään melko lailla kolmeen (vai neljään?) kuukauteen, joten julkaisu hirvittää vähän. Huom, kymppiluvun lisäksi kirjoitin myös yhdeksikön käytännössä kokonaan uusiksi. Vähän surettaa, ettei tämä laadullisesti vieläkään täydellinen ole, mutta noh...
10. luku
Se oli Sebastian, joka ensimmäisen kerran jälkeen otti yhteyttä.
En odottanut kuulevani hänestä enää. En, vaikka olinkin kirjoittanut hermostuksesta vapisevin käsin puhelinnumeroni löytämäni lehtiön alareunaan Sebastianin asunnossa jälkeenpäin, kun hän nukkui. Allekirjoitukseni, hätäinenkin, oli saanut sen näyttämään aivan sopimukselta; minä, Aava Lehto, lupaan olla aina sinun. Jos vain haluat.
Sitten olin karannut hämärtyvään iltapäivään kuin pahantekijä, suostumatta katumaan. Ihoani koristi edelleen Sebastianin huulten kosketus ja maailma oli minulle uusi, kaunis ja tuntematon. En ollut tyhmä. Tiesin kyllä, ettei mitään aiemmin kokemaani voinut kutsua hyväksyttäväksi, rakkaudeksi, sille ei saanut antaa kauniita nimiä. Siitä huolimatta tunne, joka minussa liikkui, oli onni. Tahdoin pitää siitä kiinni.
En silti uskonut, että hän soittaisi. En, vaikka salaa kai toivoin, odotin sitä.
”...Aava?”
Ja sitten eräänä sateisena iltana vastatessani kännykkään kuulin hänen äänensä. Niin epävarman, etten aluksi ollut tunnistaa sitä - aivan kuin hän olisi aidosti pelännyt, että katkaisen puhelun. Tapaamisestamme oli kulunut viikko ja hän halusi nähdä minut.
Sen ajatteleminen melkein salpasi henkeni.
Sillä kukaan toinen, ei koskaan...
Onnellisia loppuja eivät saa ne, jotka varastavat onnensa toisilta. Se on totuus, jonka olen nähnyt edessäni koko tämän ajan, rakkaudenhuumanikin läpi. Tiennyt sen aina, jollain tapaa.
Mutta toisaalta, minä olen myös aina ollut hyvä sulkemaan silmäni.
”…Aava?”
Kävelen kadulla muiden ihmisten joukossa mutta en näe eteeni, en kuule. Kaikki on sumua ja minä pelkkä tarinani ulkopuolinen kertoja: en oikeasti läsnä. Vain sillä tavoin ehkä selviän, leikkaamalla itseni irti tästä hetkestä.
”Aava, pysähdy!”
Havahdun takaani kantautuvaan ääneen vasta, kun minua tarrataan melkein kipeästi olkapäästä. Käännyn ja näen Mimmin, jonka hengitys on katkeilevaa valkoista huurua; hän on juossut saadakseen minut kiinni. Jopa Mimmin puuskutus kuulostaa äkäiseltä:
”Mihin hittoon olet menossa? Eikö meidän pitänyt -”
Ärtynyt ilme muuttuu joksikin muuksi, kun hän lopulta katsoo minua. Hetken Mimmi, paras ystäväni joka ei hätkähdä koskaan mistään, näyttää melkein pelästyneeltä. Mitä hän lukee silmistäni, mitä näkee? En ehkä tahdo tietää. Yritän hymyillä, mutta siitä ei tule mitään.
”Minun piti juuri soittaa sinulle. Minä… minulle tuli este. Anteeksi. En millään ehdi katsoa sitä elokuvaa tänään.”
”Oletko varma? Näytät…”
Mimmi päästää otteensa harteistani irti, silmissään kysymyksiä joita on haluton esittämään. Me emme ole hyviä tällaisessa. Hetken kuvittelen silti kertovani hänelle – kertovani merestä. Viime kuukausista. Siitä, mitä minun on aivan pian tehtävä.
Tiedän kuitenkin, ettei Mimmi ymmärtäisi. Tai, ei ainakaan minun kannaltani. Siksi sanon valheellisen kepeällä äänellä:
”Ei minulla ole hätää. Soitan sitten myöhemmin illalla, käykö?”
Hetken Mimmi näyttää siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta lopulta hän vain nyökkää. Heilautan kättäni huojentuneena hyvästiksi ja jatkan matkaa, vajoan jälleen sumuun mistään mitään välittämättä. Mikäli Mimmi sanoo selkäni takana vielä jotakin, en kuule sitä.
Kuinka pääsin pois kahvilasta, mitä oikein sanoin, en muista enää. Muistan vain Erikan ilmeen, kun olin kompuroinut ylös, yhteen puristuneet huulet: ei hänkään lopulta ollut voittanut mitään. Ei vielä.
Ja silti minä olen meistä se alhaisin, se joka vääjäämättä häviää. En tiedä miten olla ajattelematta sitä.
Kävelymatka asunnolleni tuntuu kestävän ikuisuuden. Lopulta olen ovella, saan vain vaivoin avaimen sovitettua lukkoon. Naapurin opiskelijatyttö lähtee ulos asunnostaan samaan aikaan. Nypityt kulmat kohoavat kevyesti, kun hän katsoo minua. Niinkö selvästi ne voi erottaa, maailmani rikkirevityt reunat? Mutisen vaimean tervehdyksen.
En sytytä yksiööni valoja, vaikka ulkona hämärtää jo. Sen sijaan jään istumaan eteiseen takki päällä ja hapuilen kännykän laukustani, etsin osoitekirjasta kirjaimen S.
Hän on juuri nyt töissä. Istumassa jossakin kokouksessa tavallista vaikutusvaltaisemman näköisenä, tietämättä tästä mitään. Hän sanoo aina, että pitää vain työpuhelintaan päivisin päällä.
Jos minä teen tämän nyt heti, hän saa tietää asiasta vasta illalla. Muutama tunti armonaikaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Avaan viestikentän ennen kuin ehdin katua. Nopeasti, nopeasti, näpyttelen ensimmäiset mieleeni tulevat sanat ja lähetän pysähtymättä lukemaan mitä kirjoitin.
Puoliksi odotan, että rintakehän takana kipu viimeinkin lakkaisi. Sydämeni hakkaa kuitenkin edelleen kivuliaasti, kuin yrittäen rikkoa itsensä. Jokainen uusi sydämenlyönti on edellistä horjuvampi, täynnä pakokauhuista tyhjää. Kun tämä kaikki on ohi, jääkö minusta jäljelle enää mitään?
Juuri silloin kännykkäni soi.
Tuijotan näytöllä vilkkuvaa S:ää ja tunnen paniikin yltyvän. Se ei mitenkään voi olla hän. Ei näin nopeasti. Hän...
Minun ei pitäisi vastata. Teen niin silti, painan kännykän korvalleni silmät kiinni. Vaikka pelkään enemmän kuin koskaan ennen.
Kuulen Sebastianin kysyvän pehmeästi:
”Aiotko todella jättää minut tekstiviestillä?”
Niinhän juuri tein. Haluaisin niin kovasti löytää sisältäni palan jäätä: hyisen kylmyyden joka muuttaisi sanani teräviksi ja vahvoiksi.
Minä olen kuitenkin pelkkää lämmintä suolavettä: kauhukseni tunnen kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Menetyksen tunne on kaikesta huolimatta syyllisyyttäkin vahvempi, Sebastianin äänen kuuleminen liian tuskallista. Siitä huolimatta, että Erikan väsyneet sanat soivat lakkaamatta päässäni.
”Minä... en pysty tähän enää.”
Ääneni kuulostaa kovin pieneltä siinä eteisen hämärässä, itkun sotkemalta. Säälittävältä, ajattelen katkerasti vetäessäni väristen henkeä. Eihän minun pitänyt koskaan osoittaa heikkouttani hänen edessään.
Sebastian linjan toisessa päässä ei sano mitään. Minä tuijotan silmät kyynelistä sumenneina seinää enkä tiedä kumpaa pelkään enemmän:
sitä, että hän yrittää taivutella minua, vai että hän kykenee luopumaan meistä kuin se ei sattuisi häneen yhtään.
Lopulta Sebastian kysyy hiljaa:
”Oletko asunnollasi?”
Nyökkään mykkänä, vaikka ei hän sitä voi nähdä tietenkään.
”Minä tulen sinne”, Sebastian sanoo ja sulkee puhelimen.
Ei sanaakaan Erikan jättämisestä. Siitä, että hän haluaa vain minut. Ajattelen niin, mutten tunne mitään. On kuin olisin tietänyt kaiken aikaa, alun alkaen, että tämä päättyisi juuri näin. Mitä teen, kun hän tulee? Ehkä en vain päästä häntä lainkaan sisään.
Mutta hetken kuluttua Sebastian koputtaa ja minä olen ovella. Meren vetovoima, en kykene vastustamaan. Viimeisen kerran. Viimeisen kerran, hoen pääni sisällä hiljaa kun painan ovenkahvan alas.
On kuin Sebastian ajattelisi samaa. Avatessani oven hän lähestulkoon törmää minuun, hautaa syliinsä voimalla joka on kaataa meidät molemmat. Sormet kietoutuvat hiuksiini melkein kovakouraisesti, melkein satuttaen.
Sitä minä en kuitenkaan huomaa. Sebastian hiuksissa on iltapäivän hiipuva valo, hän tuoksuu pakkaselle.
Kun suutelemme, minulta katoaa aika ja paikka. En enää tiedä, missä olen.
Vielä tämän viimeisen kerran minä annan itseni hukkua häneen.
-
Kappas keppanaa! Just yks päivä satuin tähän ketjuun ja pohdin että saadaankohan tähän ikinä loppuratkaisua (vaikka näköjään en ole vähään aikaan kommentoinut tätä, shame on me...). Hauska nähdä että tämä on elossa, niin nautinnollista sun tekstiä on lukea ja kun hahmoistakin on jo ehtinyt kiinnostua. :--)
En oo varma olinko edes lukenut tuota yhdeksättä lukua. Joka tapauksessa, kiva että tarina eteni konkreettisesti eikä vain tunteen tasolla, ja Erikan ilmestyminen toi tähän uudenlaista energiaa. Tosi kiinnostavasti olit kuvannut noiden kahden niin erilaisen naisen kohtaamista, etenkin se miten Erika ei ollutkaan Aavan odottama välinpitämätön ja kylmä vaimo oli tosi realistinen ajatus. Ja apua, Sebastian rupesi ärsyttämään mua tuossa viimeisessä osassa jostain syystä. Haluaisin vaan että Aava pääsisi tuosta asetelmasta eroon, tuo on niin kipeä tilanne jokaiselle kolmiodraaman jäsenelle (ja sivullisille).
Tykästyin tekstissä useampaankin kohtaan, mutta aivan etenkin näihin:
Minulta kestää hetki tajuta, että hän haluaa minun näkevän sormuksen: se hohtaa hänen nimettömässään kultaa ja Jumalalle vannottuja valoja. Minun käteni ovat paljaat, vailla koruja.
Ihana tuo viimeinen virke, ihanaa symboliikkaa.
Allekirjoitukseni, hätäinenkin, oli saanut sen näyttämään aivan sopimukselta; minä, Aava Lehto, lupaan olla aina sinun. Jos vain haluat.
Tämä oli kanssa ihan huikea!
Sen vielä sanon, että kymmenennen osan teksti oli todella sulavaa ja luontevaa, ei tarvitse yhtään tuntea jännitystä julkaisemisesta. :--D Vaikka kyllä mäkin tunnen sitä joka ikisen tekstinpätkän kanssa, ymmärrän. Kiitos tästä, toivottavasti jatkoa saadaan pian!
-
Kharon: Ääwhh, koin suurta tarvetta kyynelehtiä ilosta kun luin kommenttisi - kiitos ihan hirmuisesti! ;_; Oli enemmän kuin hienoa huomata, että tällä on vielä lukijoita, ja etteivät nuo kaksi uutta lukua olleet täysi katasrofi. Olin todella huolissani etenkin tuosta Erikan ja Aavan kohtaamisesta (yhdeksännen luvun eka versio oli kamalaa saippuaoopperaa, hyvä vain ettet lukenut sitä! : D). Kiitos vielä kerran - kommenttisi ovat motivoineet minua tämän tekstin suhteen todella paljon.
Mutta, JOO. Apua. Olin suoraan sanottuna vakuuttunut siitä, että tämän päätöstä saadaan odottaa se seuraavat neljä kuukautta, ja muutenkin olin hyvin epävarma siitä saanko tämän kunnialla loppuun. Kaikki loksahti kuitenkin paikoilleen häkellyttävän helposti - kirjoitin tämän viimeisen luvun valmiiksi itse asiassa melkein heti edellisen jälkeen.... ja äh. Olen väännellyt ja käännellyt tätä viime päivät ja tullut siihen tulokseen, että näin sen pitää mennä. Toivottavasti myös lukijat ovat samaa mieltä (joo'o, positiivisuuteen taipuvaisena puhun lukijoista monikossa X3). Kiitos tasapuolisesti kaikille, jotka ovat jossakin tarinan vaiheessa kommentoineet tätä! Ilman finijulkaisua en todennäköisesti olisi saanut tätä koskaan valmiiksi.
Viimeistä osaa kirjoittaessani kuuntelin tätä (http://www.youtube.com/watch?v=Qc4NKpLNydE9).
11. osa
Minä voisin jäädä.
Sebastianin unesta raskas hengitys hipoo niskaani. Se on lämmin, tuttu, kuin kuuluisi juuri siihen. Minun luokseni, ei kenenkään muun.
Jotenkin me ajauduimme lopulta Sebastianin asunnolle. En ole käynyt siellä montaakaan kertaa, en sen ensimmäisen jälkeen. Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä.
Tuijotan paljaita käsiäni, pää tyynyyn vajonneena. En halua liikkua. Sebastian suuteli kyyneleet poskiltani ja silti tunnen sen vieläkin, sisälläni satavan suolaveden. Olen varma, että ihoni maistui surulle.
Minä voisin jäädä. Tähän hetkeen, Sebastianin viereen, unohtaa Erikan tuskasta kiiltävät silmät ja sormuksen. Aiempi itsevarmuuteni on kadonnut jonnekin, en saa päästettyä irti: meren paino on minussa liian tiukasti kiinni. Jo pelkkä ajatus kaiken tämän menettämisestä koskee kuin lyönti tai pimeä.
Minä rakastan häntä. Rakastan enemmän kuin ketään.
Miksi se ei riitä?
Kyyneleet kelluvat jälleen näkökentässäni, sumentavat sormenpäät ja tapetin ruutukuvion. Itkuni ei ole täysin äänetöntä, mutta Sebastian ei herää. Peitän kasvot käsiin ja käperryn pieneksi, toivon pahan olon häviävän. Niin se on tehnyt ennenkin, lopulta minä olen aina saanut kaiken käännettyä parhain päin. Muuten en olisi jaksanut näinkin pitkään.
Ulkona autoja ajaa ohi lakkaamatta. Kaupungin melu, jota inhosin ensimmäisinä kuukausina. Kaikkeen kuitenkin tottuu, jarrujen kirskuntaan ja jatkuvaan sydänsuruun. Itselleen ja muille valehteluun.
”Hassua, eikö? Kuinka ihminen jaksaa uskoa, vaikka totuus on siinä ihan silmien edessä.”
Totuus.
Nousen vaivalloisesti käsieni varaan, käännähdän katsomaan nukkuvaa Sebastiania. Sillä tavalla uneen vajonneena hän näyttää niin kovin nuorelta: hillitsen vain vaivoin mielihalun koskettaa hänen kasvojaan. Ilman Sebastianin kehosta huokuvaa lämpöä minun on heti kylmä.
Hetken minä vain katselen häntä. Tuota ihmistä, joka viimeisten kuukausien aikana on täyttänyt minut sekä rakkaudella että surulla. On kuin en ennen häntä olisi oikeastaan edes tiennyt, mitä kipu tarkoittaa. Tai halu olla jonkun.
En kaikesta huolimatta ole saanut avatuksi riipuksen lukkoa. Hopeapinta heijastaa häilyen valoa, kun hapuilen lattialta paidan ylleni. Sebastian nukkuu sikeästi. Ei herää sittenkään, kun lopulta pakotan itseni hänen läheisyydestään irti.
Hiivin hiljaa keittiöön, joka on melkein täsmälleen samannäköinen kuin silloin ensimmäisellä kerralla: tiskipöydällä vain vähän astioita, joukossa yksi muumimuki. Se tuntuu olevan aivan väärässä paikassa. En voi estää hermostunutta hymynvärettä kuvitellessani Sebastianin juovan aamukahvinsa mukista, jossa tanssahtelee Hemuli.
Se on kai lahja Erikalta.
Ulkona on alkanut sataa: lumihiutaleet tarraavat kiinni ikkunaan. Minun varpaitani palelee. Vaellan asunnossa surullisena aaveena ja yritän muistaa, minne jätin sukat. Sebastianin läsnäolo tuntuu kaikkialla. Askeleeni ovat niin vaimeita, etteivät ne herätä häntä.
Puoliksi toivon, että kävelisin äänekkäämmin.
Jossakin vaiheessa löydän itseni eteisestä, jossa näen tutun puhelinpöydän: lehtiö sen päällä on uusi, kuulakärkikynä jonkin vakuutusfirman teettämä. Yläreunaan on kirjoitettu Sebastianin käsialalla seuraavan päivän työtapaamisen ajankohta.
Kuin typerys kosketan sormenpäilläni hänen piirtämiään kirjaimia. Ne ovat säntillisiä, vakaita. Ja silti minä tiedän, että oikeasti hän on myös niin paljon muuta: lempeä ja kiihkeä, aavistuksen surullinen. Äärettömän itsekäs. Eikä ikinä minun.
Hän on salaisuus, jota en koskaan kertonut kenellekään.
Hetken minä vain keinun kantapäilläni, kuuntelen asunnon vaimeita ääniä. Menneet kuukaudet kiertävät kehää päässäni, onnen ja surun hetket. Jokainen suudelma ja Sebastianin hymy, sisimpääni rikkonut syyllisyys.
Lopulta tartun kynään, kumarrun lehtiön ylle. Kirjoitan:
Kiitos, että rakastit minua. Ei allekirjoitusta tällä kertaa.
Ehkä se ei edes ole totta. Lopulta en tiedä, mitä minä Sebastianille merkitsin: olinko sittenkin pelkkä huvitus, tapa kuluttaa aikaa raskaiden työpäivien jälkeen.
Jostakin syystä en silti, sitten kuitenkaan, osaa uskoa siihen. Hän halusi näyttää minulle meren. Siitä ajatuksesta pidän kiinni, taivaalla räjähtävien rakettien valoista.
Kai hänkin oli yksinäinen. En voi syyttää Sebastiania siitä.
Sujautan kenkiin paljaat jalat, en löytänyt sukkia. Takkini lojuu lattialla. Kun kumarrun nostamaan sitä, olen kuulevinani selkäni takaa askelten äänen.
Jähmetyn kiveksi. Eteisessä ei kuitenkaan ole ketään, kukaan ei ryntää estämään lähtöäni. Yritän karkottaa pettymyksen tunteen, kun alan napittaa takkia hätäisesti kiinni. Kyyneleet valuvat äänettä.
Ulkona on kylmä. Ympärillä velloo levoton ihmismeri; kaupunki, jota ehkä joskus opin kutsumaan kodiksi. Jonkin aikaa minä vain seison kadulla tekemättä mitään, hengitän.
Lumihiutaleet ehtivät sulaa hiuksiini. Hän ei kuitenkaan tule.
Hymyilen suruni läpi. Kännykässä on yksi uusi viesti. Se on isältä, joka kysyy milloin ajattelin tulla käymään kotona. Naputtelen heti vastauksen, kerron saapuvani huomenna kello neljän bussilla.
Voisitko tulla Iivon ja Vernerin kanssa minua vastaan?
**
A/N: Varsin lyhyt viimeinen osa, mutta suoraan sanottuna en itse kokenut, että aiemmat osat tukenaan tämä tarvitsee muuta. Toivottavasti Aavan yllättävänkin seesteinen mielenmaisema ei tullut aivan puun takaa - hän kuitenkin on tiennyt totuuden noin kuudennesta luvusta lähtien, mutta osasi toimia sen mukaan vasta nyt. Minulla on tästä itselläni aika paljon ajatuksia, mutta palailen niihin mahdollisten kommenttivastausten yhteydessä. Toivon, että ainakin jonkun mielestä tämä oli kunnollinen päätös.
-
Oi, hienoa että uusi osa saatiin näinkin nopeasti! Onnittelut tarinan loppuun saattamisesta. :--) Ja olihan tämä vallan tyydyttävä lopetus. Mua ei yhtään haitannut Aavan suunnitelmien selkeys ja kun niin vaivihkaa vielä koko ajan kuvasit sitä miten se samalla toivoi, vaikka tiesi tekevänsä oikein, että Sebastian tulisi estämään sen lähtösuunnitelmat... Se tuntui varsin realistiselta.
Tämän osan tunnelma oli kyllä hyvin samanlainen kuin tuon kappaleen jonka linkkasit. Surullinen, mutta ei kuitenkaan mitenkään maata viistävä ja epätoivoinen. Mulle tuli tuon kappaleen + tän luvun yhdistelmästä varsin toiveikas kuva kuitenkin loppujen lopuksi. Tuo loppu oli mainio, jotenkin tuntui siltä että "palataan juurille", Aava pääsee vähän kiinni siihen elämään ennen Sebastiania. Johonkin puhtaaseen ja särkymättömään? Tykkäsin myös miten Aava pohti että varmaan oppii vielä tuota kaupunkia kutsumaan kodiksi. Yksinäisyyshän noita kahta sitten kai yhdisti niin vahvasti.
Joo, tässä oli paljon hienoja kohtia kuten aina sun teksteissä. Kaunista luettavaa tämä koko tarina on ollut, taso on pysynyt mun mielestä todella korkealla jatkuvasti. Kiitos kovasti lukunautinnosta. :--)
-
Hyvä, realistinen lopetus kauniille tekstille ja hienoa, että kuvaileva kirjoitustyylisi säilyi loppuun asti.
-
Kharon: Täytyy sanoa, että kommenttisi lukemisen jälkeen minulle tuli todella helpottunut olo - oli enemmän kuin hienoa kuulla, että lopetus oli mielestäsi tyydyttävä eikä mikään jäänyt sen kummemmin häiritsemään. Surullisen toiveikas tunnelma oli jotain, mitä lähdin tätä päätöstä kirjoittaessani tavoittelemaan alunperinkin, joten siltäkin osin voin ilmeisesti kokea onnistuneeni. ^^
Tosiaan, mietin pitkään sitä, kuinka paljon minun tulisi paljastaa Sebastianin ajatuksia ja hänen näkökulmaansa salasuhteeseen. Lopulta kuitenkin koin, ettei sille oikeastaan ole tarvetta: tämä on alusta alkaen ollut nimenomaan Aavan tarina, joten tärkeintä on loppujen lopuksi se, miten hän kaiken näkee. Aava uskoi, että kaikesta huolimatta Sebastian rakasti häntä, ehkä osittain yksinäisyyttään, ja se jääköön tämän tarinan totuudeksi.
Kuten jo aiemmin sanoin, kommenttisi ovat olleet minulle todella suuri motivaatio, mitä tulee tämän loppuun saattamiseen. Kiitos suunnattomasti!
Genova: Oh, realistinen ja hyvä loppu - olen todella otettu siitä, että tässä oli mielestäni sellainen. Kiitos myös sinulle todella paljon sekä aiemmista kommenteista että tästä, oli äärimmäisen hienoa huomata että tälle löytyi lukijoita loppuun asti. ^^
-
Kyllä, tää oli jotain aivan ihanaa! Kuten joku kommentoikin jo, tää on kaunis. Kaunis tarina, ihana ajatus, varsinaista tunteitten paloa. Harvemmin näi kauniisti ja varsinkin todenmukaisesti, on kuvattu tunteita ja ajatuksia, vois jopa kuvitella, että näi on oikeesti tapahtunu, että kirjotat omasta kokemuksesta. Varmasti näi onkii käyny jonkun kohalla. Rakkauesta kirjotetaan paljon niin lauluja ku kirjojakii, se näkyy kaikkialla, silti tuntuu, että tällane suhe ois jonkin sortin tabu, harvemmin on ainakaa mulle tullu vastaa moista.
Mä en tiiä mitä kirjottaa, tää oli niin sairaan ihana, kaunis ja inspiroiva, että toivois melkempä että noi kävis itellee vaikka se hajottaskii aivan saatanasti(anteeks kielenkyttö, sopii vaa nii hyvi.)'
Kiitos <3
-
Minä rakastan tällaisia raadollisen kauniita tarinoita. Kuvaat ihanasti tuota Aavan sielunmaisemaa, sitä miten hän haluaa sulkea silmänsä siltä totuudelta, koska valhe on niin kaunis. Tai miten sen totuuden oikeastaan näkee, mutta sen silottelee ja yrittää oikeuttaa kaiken tapahtuvan nimenomaan sillä, että se kaikki on jossain toisessa maailmassa. Tosielämässä nämä tarinat harvoin ovat näin kristallinkirkkaita, pakkasenraikkaita ja viiltäviä tapahtuessaan, mutta jälkikäteen ne helposti kirjautuvat sellaisiksi. Tai ehkä ne kirkkaat värit ja selkeät tunteet ovat nimenomaan siinä pienessä maailmassa ja ruma ja raadollinen tulee siitä kontaktista muun maailman kanssa.
Nautin, aistin tiettyä omakohtaisuutta, eläydyin syvästi. Ja vaikka Aava olikin mahtavasti kuvattu, niin arvostin vielä enemmän tuota vähäeleisellä ja pienellä tavalla kirjattua Erikaa, joka hiljaisella tavalla raastoi ne Aavan ja Sebastianin pienen maailman seinät hajalle ja sekoitti sen selkeyden. Erika oli kaikessa niin totta ja totuudellisuudessaan pakotti Aavankin näkemään sen totuuden, myöntämään sen.
Tapahtumatasolla minusta kaikki on hyvinkin uskottavaa, ehkä siksi että itsekin olen tavannut sen miehen, jonka silmät tosin olivat sumua eivätkä merta, ja joka todellakin sai minut mukaansa siltä istumalta, ja olisi saanut minne tahansa. Tämä kertomus sai minut muistelemaan sitä pientä hetkeä kaukana menneisyydessä, jonka varmaankin kirjoittaisin juuri näin, jos osaisin.
Kiitos tästä helmestä!
-
Tämä oli todella hieno teksti. Olen todella onnellinen, että se oli pysynyt Pergamentipalan etusivulla, vaikka viimeinen osa tuli jo elokuussa - en välttämättä olisi eksynyt myöhemmille sivuille lukemaan.
Se, mikä tässä pysäytti, miksi jäin lukemaan oli, että näin kaiken todella vahvasti omassa päässäni. Olit luonut sellaisen maailman, runollisen, mutta realistisen, että näin, kuulin ja haistoin sen. Ennen kuin kerroit Aavan asuvan Helsingissä, näin tarkalleen, missä päin omaa kotikaupunkiani Sebastian ja Aava kohtasivat, tiesin mitä koulua Aava käy ja niin edelleen. Olin jopa hieman harmistunut, kun Sebastian lähetti viestiä Helsingistä jouluna - olisin halunnut jäädä kuvittelemaan tarinaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Mutta se on pieni juttu.
Loppu melkein kirvoitti kyyneleen
Voisitko tulla Iivon ja Vernerin kanssa minua vastaan?
herätti niin vahvan muiston, kuten aikaisemminkin Aavan ajatukset kotiinmenosta ja siellä olevasta, erilaisesta maailmasta, missä ei ole huolia. Muistan itse muutamien vuosien takaa, kuinka olin tehnyt jotain, mistä en ollut ylpeä, mikä ahdisti ja seuraavana päivänä halusin olla äidin kanssa ja menin hänen kanssaan elokuviin ja yritin kuvitella olevani taas pikkutyttö, ilman huolia tai ahdistusta. Tuo kohta oli niin käsinkosketeltava ja herätti aitoja muistoja. Koko tarina sai pääni pyörimään, miettimään, mitä tekisi itse Aavan tilanteessa. Todennäköisesti samoin. Tämä oli aito tarina tuhoontuomitusta suhteesta. Pidin myös kovasti siitä, ettet uskotellut lukijalle, että Sebastianilla ja Aavalla olisi mahdollisuuksia - Sebastian jäi pimentoon, että tuntui lukiessa, ettei hän ollut koskaan ihan läsnä, vaan aina toinen jalka Erikan luona. Aava ja hänen kehityksensä olivt vahvasti tarinan keskus.
Kirjoitat hyvin, kuten aiemmin jo sanoin, runollisesti, mutta silti pitäen jalat oikeassa maailmassa. Tekstisi ei missään kohtaa lähtenyt liian pitkälle Aavan mietteisiin, vaan antoi niistä juuri sopivasti.
Kohta pitää lähteä kouluun, mutta sen haluan vielä sanoa, että juuri tarinat, jotka herättävät lukijassa (ainakin minussa) oikeita muistoja ja aistikokemuksia, ovat helposti visualisoitavissa oman elämän tuttuihin paikkoihin ja tapahtumiin, ovat niitä kaikkein arvokkaimpia. Kiitos tästä kertomuksesta! Olen onnellinen, että sait sen kirjoitettua loppuun ja että eksyin sitä lukemaan.
-
Ääwh, en olisi ikinä uskaltanut toivoa saavani tähän enää kommentteja - ja näin ihania vielä, itken. ;-;
Welmasein: Oi, olen hirveän otettu siitä, että tämä on mielestäsi todenmukainen. Teksti ei millään tapaa perustu omakohtaisiin kokemuksiin tai mitään, mutta ilmeisesti olen osannut kertoa Aavan tuntemuksista ne oikeat asiat, mikäli tästä sellaisen kuvan osittain saa. Itse en vastaavaa kenellekään välttämättä toivoisi (vaikka salasuhteesta Aavalle omalla tavallaan kasvutarina mudostuukin), mutta no. Kiitos todella paljon kommentistasi, ihanaa että pidit!
Thymeline: Hitsi kuinka sanasi saivat minut ilahtumaan! Kuvasit tätä tekstiä tavalla joka teki minut hirveän onnelliseksi, sen perusteella tuli tunne että olen saavuttanut tällä tekstillä juuri sen tunnelman kuin halusinkin. Ja no, voiko kirjoittaja muuta toivoa? Hienoa, että tämä oli mielestäsi uskottava ja että pystyit eläytymään. Niin, ja mainintasi Erikasta oli hirmu huojentava jotenkin, hän kun oli minulle tässä tekstissä ylivoimaisesti vaikein hahmo kirjoittaa (Sebastian tulikin sitten hyvänä kakkosena).
Kiitos todella ilahduttavasta kommentistasi!
Lontoo: Tämä teksti on lyhyydestään huolimatta ollut monen vuoden projekti, joten tällaiset kommentit merkitsevät siksikin paljon, saavat vaivan tuntumaan kaiken arvoiselta. Olen todella otettu siitä, että ole tuntenut tekstin niin vahvasti ja todella miettinyt sitä.
Sen verran on tosin tähdennettävä, etten ainakaan tietoisesti ole missään nimessä halunnut antaa viitteitä, että Aava asuisi Helsingissä - vaikka Sebastian sieltä viestiä lähettikin, kyseessä ei ole heidän "yhteinen kaupunkinsa". Anteeksi mahdollinen harhaanjohtavuus! Minä yleensäkin hirveän harvoin nimeän tarinoitteni miljöitä sen tarkemmin, koska haluan jättää sellaisen lukijan kuvittelun varaan, kuten itsekin toivoit.
Huolehdin läpi tekstin siitä, onko tämä tarina tarpeeksi realistinen, joten hienoa että mielestäsi näin oli. Tästä tuli tosiaan vähän salavihkaa nimenomaan Aavan kasvutarina, ja onneksi näin. ^^
Kiitos hirmuisesti kommentistasi!
-
Heh, tuntuu hassulta nostaa tämä teksti näin lähes kuuden vuoden jälkeen, mutta pääsin nyt loppuun, joten kommentoinpa viimeinkin. Olen vilkuillut tämän otsikkoa usein ja kerran luin viimeisen luvunkin - koska minulla on jostakin syystä usein tapana tehdä niin ensin - ja se oli niin vaikuttava, että päätin jättää tekstin lukemisen sitten myöhemmäksi, johonkin parempaan aikaan, kun olisi mahdollisuus keskittyä.
Ja no. Onneksi jätin, koska tämä on upea. Yksi parhaita Finissä lukemiani tekstejä, olkoonkin sitten vanha ja kauan sitten kirjoitettu - ei se tekstin arvoa määritä. Minusta Aava oli hahmona tosi uskottava ja aito ja toi omat lukioajat mieleen. (Minä olen kotoisin alle 2000 asukkaan kunnasta ja tuo joulukuvaus perheen kanssa muistutti myös hirveästi siitä, millaisia joulut perheeni kanssa ovat.) Pidin noista arkisista yksityiskohdista, muumimukeista ja Suomalaisesta kirjakaupasta ja lumisodasta ja paperilehtiöistä, ja siitä, millaisen kontrastin ne loivat runollisempaa kieltä vasten. Vaikka meriteemaa on käytetty paljon, minusta se toimi tässä hienosti, ja varsinkin tuo merenpolte oli upea ilmaisu. Sebastian on minusta myös nimenä tosi karismaattinen - tiedä sitten, että miksi - ja jo se kertoi paljon hahmosta.
Tykkäsin tässä siitä, että tekstissä itsessään ei mitenkään moralisoitu Aavaa tai hänen valintojaan, ja tunteet kirjoitettiin auki melkeinpä lempeästi. Silti myös Erikan suru ja tuska ja tilanteen vääryys - ei siis niinkään moraalisesti vaan siten, miten rikki se oli - tuotiin esille yhtä objektiivisesti. Ajattelen, että ihmissuhteet ovat tosi vaikeita ja monimutkaisia ja tunteet vasta sitä ovatkin, ja siksi tällaisiin asetelmiin ylipäätään ajaudutaan. Siksi oli virkistävää lukea sen kolmannen naisen (tai tässä tapauksessa vielä tytön) näkökulmasta, ihastumisesta ja ensirakkaudesta ja surusta ja kaiken painosta. Olin jotenkin tosi ylpeä Aavasta tuossa lopussa, siitä miten hän itse lähti ja jatkoi eteenpäin, ja toisaalta surullinen, kun piti jättää hänet juuri tuollaiseen tilanteeseen ja kynnykselle.
Mimmin ja Amandan hahmot ja lukioystävyyksien pinnallisuus, nuoren naisen yksinäisyys, kihlasormuksen kylmyys, kohtaaminen ränsistyvällä leikkipaikalla - kaikki tosi hienoja ja oivaltavia yksityiskohtia. Musta tuntuu, että tällainen arjen kuvaus sopii sinun tyylillesi tosi hyvin, koska osaat vangita sekä niitä yksityiskohtia, jotka kiinnittävät lukijan arkeen ja tekevät maailmasta konkreettisen, ja sitten kuitenkin punoa sinne sekaan kauniita ja runollisia yksityiskohtia ja vaikuttavia kielikuvia. Kaiken näkee todella elävästi ja toisinaan ihan hengästyttää.
Olet taitava ja olet ollut sitä jo kuusi vuotta sitten, joten ihanaa, että jatkat kirjoittamista. :) Odotan ja uskon, että sulta nähdään vielä kirja ihan painettunakin. Kiitos, kun julkaiset tekstejä tänne Finiin meidän iloksi! ♥
-
Voi että Nevilla, olipas kommenttisi oikeasti suorastaan itkettävän ihana. Olen fiilistellyt sitä koko illan. <3 Palautteesi ja asiat, joita nostit tästä esiin, saivat taas huomaamaan, kuinka tärkeä tämä tarina minulle itselleni loppujen lopuksi on. En ole lukenut tätä läpi tai edes miettinyt sen kummemmin pitkään aikaan, ja sen vuoksi on ollut nyt sitten suorastaan nostalginen olo. Olen aivan äärimmäisen otettu, että pidit kokonaisuudesta noin paljon, ja että Aavan tilanteen hankaluus on välittynyt aidolla ja ymmärrettävällä tavalla. Sebastian on muuten minustakin karismaattinen nimi, heh, siksi juuri sen valitsin. :D Kiitos hirmuisesti kommentistasi ja kauniista sanoistasi, arvostan hirmu paljon. <3
-
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Tämä teksi jotenkin veti minua puoleensa listauksessasi ja veikin samantien mennessään! Tässä oli ihanaa haikeaa romanttisuutta, mutta samalla myös surua ja kipeyttä, joka kulki koko ajan taustalla.
Koulu, kirjakauppa, se ettei ole rahaa ostaa sieltä mitään ja se, miten maalaistyttö on muuttanut kaupunkiin opiskelemaan muistuttivat omista lukioajoista. Kuten Vehka, minäkin pidin valtavasti siitä, miten arkisemmat yksityiskohdat punoutuivat runollisempaan kieleen, tunteiden kuvaukseen ja lopulta haikeaan, mutta oikeaan päätökseen päästää irti ja jatkaa. Ja miten lohdullista, että kaiken päättyessä Aava lähtee kaupungista kotiin, käymään niiden rakkaiden luona, jotka aina pysyvät.
Tykkään kovasi merivertauksesta, joka tässä toistuu. Mietin oliko sitä jopa liikaa, mutta toisaalta ei, sillä se vain sopii tähän niin hyvin. Aava muistaa meren joka kerta, kun näkee Sebastianin silmät. Sisimmässään Aava tietää itsekin, että vaikka meri on kiehtova ja sille haluaa vain antautua, samalla se on myös petollinen.
Tällaisissa tarinoissa on aina kiehtovaa se, miten hahmojen tunteisiin sukeltaa mukaan. Toisaalta ymmärtää Aavaa, hänen ihastuksensa ja loppumattoman kaipauksensa miestä kohtaan, mutta toisaalta ajatus vanhemman, naimisissa olevan miehen suhteesta lukiolaiseen kylmää sydäntä. Jotenkin tätä lukiessa oli alusta asti sellainen haikeus mukana, että tälle tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua.
Tässä joitakin kohtia, jotka kiinnittivät huomioni:
Miten jokin merenvärinen voi polttaa
Levysoitin on jäänyt aiemmin päälle, aukaistessani oven osa Utada Hikarun Prisoner of loven sävelistä karkaa selkäni taakse keittiöön.
Kirjoitin myöntävän vastauksen vapisevin sormin ja hymyilin loppuillan television kohinalle.
Tuo miten musiikki ”karkaa selän taakse” ja miten Aava ”hymyilee television kohinalle” ovat mielestäni oivaltavia, erilaisia ja hauskojakin ilmauksia. Pidän tuon tyyppisistä jutuista teksteissä tosi paljon.
Niinkö selvästi ne voi erottaa, maailmani rikkirevityt reunat?
Haluaisin niin kovasti löytää sisältäni palan jäätä: hyisen kylmyyden joka muuttaisi sanani teräviksi ja vahvoiksi.
Minä olen kuitenkin pelkkää lämmintä suolavettä —
Tällaiset vertauskuvallisemmat tunteenkuvaukset toimivat myös tosi hyvin! Varsinkin tuohon viimeiseen samaistun todella: tuntuu että ne terävät ja kipakat sanat keksii aina vasta myöhemmin, ei koskaan silloin kun sinua lyödään sanoilla tai teoilla, jotka saavat suolaveden virtaamaan.
Kiitos tästä tarinasta, hieno teksti, jolla on myös kaunis ja erittäin sopiva nimi ♥
-
Thelina: Oli ilahduttavaa huomata, että päädyit lukemaan kommenttiarpajaisia varten tällaisen vähän pidemmän tekstin, tosi ihana kuulla, että tykkäsit! ♥ Tämä on minulle itselleni varsin nostalginen teksti, joskin tuntuu myös, että olin ihan eri ihminen kirjoittaessani tätä, ja ihan jo sen vuoksi on mukava lukea, millaisia vaikutelmia tämä lukiessa nykyisin herättää. :) Hienoa, että Aavan tuntemukset kaikessa sotkuisuudessaan ovat välittyneet elävästi, ja että merivertaus ei sitten kuitenkaan toistunut liiaksi, heh. Kiva myös kuulla, mitkä kohdat ovat olleet mielestäsi kuvailun puolesta onnistuneita. Kiitos hirmuisesti kommentistasi. ♥
-
(https://64.media.tumblr.com/995833567d19d08fa1ef1312c430189c/fd94e618ffd22c7d-0f/s1280x1920/ca3b7b73d15465fc05e5bca843eb7f328cd5504e.png)
En ole lukenut tätä tekstiä hetkeen, mutta tulin nyt kommentoimaan tätä tällaisella hienolla meemillä, kun tää vilahti silmiin stalkkerinappulan kautta. Totesin myös, että lauseraadin pitää varmaan tehdä täällä kierros ja valita jokaisen luvun lause tässä joskus. :P
Ei mulla muuta, tää on edelleen hyvä. ♥