Kuin varjot talvisella taivaalla - Resmiranda (HG/SK K-11 draama, angsti) LUKU 12 18.11.14

[Aura Illumina]

Nimi: Like Shadows on the Winter Sky
Kirjoittaja: Resmiranda
Suomentaja: Aura at Fiction Garden
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, angsti, romantiikka, HG/SK
Päähenkilöt: Hermione Granger ja Severus Kalkaros
Tiivistelmä: Voldemort rankaisee Kalkarosta kyllästyttyään häneen. Hermione joutuu vastentahtoisesti mukaan Severuksen matkalle pois pimeydestä. Ei mikään tyypillinen rakkaustarina. Synkkää.

Ensimmäinen osa (23 lukua) Resmirandan Varjot -trilogiasta.

LUKU 1

Vaatii enemmän rohkeutta kärsiä kuin kuolla.
- Napoleon Bonaparte

Syyskuu oli Hermionen lempikuukausi. Ei ainoastaan siksi, että se merkitsi lukuvuoden alkamista, vaan myös siksi, että ilmassa oli syksyn tuntu ja hiljainen lupaus uudesta alusta. Eikä ainoastaan ensiluokkalaisille, hän ajatteli apeasti istuessaan Rohkelikkojen pöydän päässä suuressa salissa, puolikuun ja tähtien loistaessa yläpuolellaan kaartuvan lumotun katon kirkkaalla syyskuisella taivaalla. Hän nojasi poskellaan kämmeneensä tarkkaillessaan Tylypahkan uusimpia oppilaita, uunituoreina suoraan Tylypahkan pikajunasta.

Hänen silmänsä vaelsivat yksitoistavuotiaiden kirjavassa joukossa, ja hänen suupielensä kääntyivät ylöspäin ystävälliseksi tarkoitettuun hymyyn niille, jotka uskalsivat kohdata hänen katseensa. Jotkut heistä väläyttivät epävarman virnistyksen jatkaakseen hermostunutta elehdintäänsä. Kaikilla oli sama teuraaksi vietävän lampaan ilme kasvoillaan. He kaikki näyttävät niin säikähtäneiltä, hän ajatteli. Olinko minä yhtä peloissani kun saavuin tänne ensimmäistä kertaa? Hän kohtasi Harryn katseen pöydän toisella puolella, ja mietteliäästä ilmeestä päätellen hän ajatteli aivan samaa. Huolimatta jännityksestä uusien rohkelikkojen puolesta, Hermionen mieli vaelsi lajittelun aikana – hän oli loppujen lopuksi osallistunut neljään viidestä edellisestä lajittelusta, ja myötätuntoinen jännittyneisyys pelokkaiden ensiluokkalaisten puolesta oli tällä hetkellä liikaa hänen valmiiksi kireälle vatsalleen. Hän oli viettänyt koko kesän pimennossa velhomaailman suhteen, ja se mitä hän oli saanut kuulla matkalla Tylypahkaan muilta valvojaoppilailta, oli ainoastaan saanut hänen hermonsa kiristymään.

Voldemortin palattua voimiinsa Hermionen neljännen lukuvuoden lopussa, taikaministeriö oli tehnyt kyseenalaisen päätöksen olla hyväksymättä Harryn lausuntoa Cedric Diggoryn kuolemaa koskevissa kuulusteluissa. Vaikka Harryn oli vaikea elää uudelleen tuon yön tapahtumia, oli vielä tuskallisempaa huomata, että ministeriö oli kiinnostuneempi pitämään asiat salassa suhteellisen rauhallisuuden ylläpitämiseksi, kuin varoittamaan ihmisiä tästä uudelleen ajankohtaiseksi nousseesta uhasta. Hermione pyöritti päätään muistolle – vaikka sen jälkeen miten Toffee oli reagoinut kuultuaan Harryn tarinan ensimmäistä kertaa sairaalassa viimeisen haasteen jälkeisenä yönä, ei hänen olisi pitänyt olla yllättynyt. Rita Luodikon Harryn maineelle aiheuttaman vahingon jälkeen, hänen uskottavuutensa todistajana oli tullut kyseenalaiseksi.

Tietenkään se, Hermione ajatteli katkerasti, että muutamat ihmiset ministeriössä eivät halunneet uskoa Voldemortin palanneen, ei auttanut asiaa. Poliitikot, miten tyypillistä. Oli kuitenkin masentavaa tietää, että juuri tämä ihmisluonteen puoli säilyi muuttumattomana vaaran edessä… tämä, ja täydellinen haluttomuus nähdä tilannetta objektiivisesti. Hermione huokaisi, hänen silmänsä lepäsivät mitään näkemättöminä nuoressa tytössä, jolla oli vaalea poninhäntä ja lajitteluhattu päässään. Hän taputti kuuliaisesti lajitteluhatun huudettua ”ROHKELIKKO!” Ellei hän olisi ollut niin uppoutuneena ajatuksiinsa, häntä olisi nolottanut ettei ollut edes kuunnellut tytön nimeä, mutta hän pohdiskeli yhä menneisyyttä ja mahdollista tulevaisuutta.

Hermione oli viettänyt suurimman osan kesästä Weasleyn perheen luona. Harry oli ymmärrettävästi näyttänyt hapanta naamaa koko heinäkuun, eikä edes hänen elämänsä ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat saaneet häntä tulemaan esiin kuorestaan. Tämän erityisen kipeän asian muistaminen sai Hermionen säpsähtämään – se ei todellakaan tainnut olla kaikkein riemukkainta aikaa. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut kohdata menetyksiä elämässään, ja vaikka hän pärjäsi Harryn kanssa ihan hyvin, hänen tarpeensa saada poika hymyilemään sai hänet yrittämään vähän liian ponnekkaasti. Olisi kannattanut kuunnella rouva Weasleytä tässä asiassa. Hermione heilautti kättään ärsyyntyneesti, kuin häivyttääkseen kiusallisen muiston.

Paluu Tylypahkaan tänä viidentenä lukuvuonna oli ollut tuskallista Harrylle. Suurin osa Ronin ja hänen omasta ajastaan kului toimiessa Harryn neuvonantajana. Hermione muisti oman hiljaa orastaneen ihastuksensa parhaaseen ystäväänsä hymyillen samalla surumielisesti. Se oli saanut jäädä sikseen – hän vietti niin paljon aikaa yrittäen auttaa Harryä, että hänen hellät tunteensa olivat muuttuneet sisarellisiksi. Pitkät illat järven rannalla istuskellen ja hänen puhettaan, tai joskus vain hengitystään kuunnellen, olivat häivyttäneet hänen ihastuksensa, mutta vahvistaneet heidän ystävyyttään. Hän ymmärsi, suureksi harmikseen, että hänen tunteensa eivät voineet kestää sitä surkeuden ja itseinhon suota johon Harry oli haudannut itsensä. Vaikka Harry olikin jo hiljalleen alkanut toipua syyllisyydentunteistaan, ja tilanne alkoi vähitellen palautua sellaiseksi kuin se oli ollut ennen kolmivelhoturnausta, jotain oli yhä rikki hänen sisällään, eikä Hermione saati Ron tiennyt miten korjata sitä.

Ron. Mihin kaaokseen murrosikä voikaan asiat saada. Hermione oli tiennyt neljäntenä vuonna järjestetyistä joulutanssiaisista lähtien, että Ron hautoi mielessään helliä tunteita häntä kohtaan, kuitenkaan tekemättä koskaan mitään asian eteen. Vaikka suurin osa heidän energiastaan suuntautuikin Harryyn, Hermione tiesi että Ron yhä piti hänestä todella paljon. Viidennen vuoden lopulla hän oli paljastanut asian Hermionelle, mutta hän ei pystynyt tuntemaan muuta kuin sisarellista kiintymystä kumpaakaan kohtaan.

“Ehkä, ajan myötä…” hän sanoi, utuisin silmin vastatessaan Ronin anovaan katseeseen. ”Ole kiltti, ei nyt…”
“Milloin sitten?” hän kysyi.
“En tiedä Ron.  Tässä on vielä Harrykin.”
“Mitä tekemistä tällä on Harryn kanssa?” hän sanoi hieman vihaisesti, ja Hermione saattoi nähdä hänen epäilevän kahden parhaan ystävänsä rakastuneen toisiinsa.
”Ei siitä ole kysymys!” Hermione sanoi nopeasti, hänen silmiänsä laajentuessa ja värin valahtaessa hänen kasvoiltaan  yllättyneenä. ”Ennemminkin hän tarvitsee meitä, ja meidän suhteemme voisi loukata häntä. Hän kokisi itsensä ulkopuoliseksi.”
Ron hymyili hieman surullisesti ja nosti kätensä Hermionen kasvoille hyväilläkseen hänen poskeaan hellästi. Hermionen sydäntä vihlaisi.
“Etkä sinä pidä minusta, eikö niin?” hän sanoi lannistuneesti. Hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kalpeilla kasvoilla. Kuunvalo korosti hänen ihonsa kalvakkuutta ja sai pisamat näyttämään hänen poskilleen poltetuilta. Ron katsoi Hermionen kasvoihin etsien vastausta, haluten uskoa erehtyneensä, mutta löytämättä haluamaansa. Hän veti kätensä pois tummentunein silmin, pienen surullisen hymyn jäädessä hänen huulilleen.
“Sinun tarvitsee vain sanoa, ‘Mione.”

Tuo vihattu lempinimi oli viimeinen pisara, ja Hermionen  hengitys juuttui kurkkuun tukahtuneen nyyhkäisyn muodossa. ”Tiedät että inhoan sitä kun kutsut minua tuolla nimellä,” hän sanoi, puoliksi moittien, puoliksi syyllisyydentuntoisena siitä, ettei tiennyt mitä sanoa tai  tehdä lohduttaakseen häntä.
Yllättäen Ron hihitti hykerrellen. ”Tiedän.  Miksi oikein luulet minun käyttävän sitä?”
Hermionen huuli tärisi. “Ronald Weasley…” hän sanoi Ronin kietaistessa hänet syliinsä. Hän oli suojassa maailman paineilta hänen tiukassa, rakastavassa, mutta ennen kaikkea veljellisessä syleilyssään, kun hänen sydämensä murtui, ja kaikki avuttomuuden ja määrittelemättömän menetyksen tunteet joita vastaan hän oli taistellut koko vuoden pitäessään huolta Harrystä ja tasapainoillessaan omien tunteidensa välissä, rysähtivät  esiin kuin jäänsärkijä. Muistot tulvivat hänen mieleensä – Harry tuijottamassa järvelle piiloteltujen kyynelten tanssiessa hänen silmissään, Ron pelaamassa hiljaa shakkia hänen kanssaan, eristyneisyys minkä valvojaoppilaana oleminen oli tuonut, Koukkujalan lämmin paino hänen rinnallaan kun hän makasi sängyssään yöllä kyynelten putoillessa hänen hiuksiinsa, yö jolloin he kolme olivat istuneet takan ympärillä, yksi kömpelö suudelma, viimeinen suudelma, joka teki lopun kaikista harhakuvitelmista joita hän oli elätellyt mielessään Harryn suhteen… Jokainen muisto kiskaisi esiin uuden nyyhkäisyn, kunnes hän tunsi kurkkunsa räjähtävän paineen alla, kuin se tuskallinen paakku, joka oli painanut siellä suurimman osan vuotta, olisi tukehduttanut hänet, kuristanut hänet, eikä hänen tarvitsisi enää koskaan itkeä uudelleen. Hän piti yhä lujasti Ronista kiinni ja päästi pitkän ja matalan murheen murtaman äänen, ja hänen kyntensä kaivautuivat Ronin olkapäihin. Ron ei vastustellut. Hän keinutti itkevää Hermionea mutisten rauhoittavasti jotain hänen korvaansa, kasvot hautautuneina hänen surullisen kuuluisiin tuuheisiin hiuksiinsa. Kun kyynelvirta oli ehtynyt riittävästi, Ron vetäytyi poispäin ja katsoi tyttöä. Hän tuijotti takaisin miettien vaivihkaa mahtaisiko Ron suudella häntä. Hän päätti ettei välittäisi, vaan saattaisi jopa suudella häntä takaisin. Mutta Ron vain seisoi siinä katsoen häntä. Hetket venyivät ja Hermione  liikahteli levottomasti jalalta toiselle, kiusaantuneisuuden lisääntyessä hänen yhä jatkuvan  tarkkailunsa edessä.

“Mitä?” Hermione sanoi varovasti.
Ron hymyili.  “Sinun ripsivärisi valuu.”  Hermione  laittoi vaistomaisesti kätensä kasvoilleen, ja hänen ilmeensä muuttui huvittuneeksi ärtymykseksi.
“Senkin ketale, ei minulla ole ripsiväriä.”
“Ei enää,” hän nauroi. Hermionen kauhuksi hän riisui paitansa ja painoi sen yhtenä myttynä hänen käsiinsä. ”Älä näytä tuolta, se on jo valmiiksi läpimärkä. Voit yhtä hyvin käyttää sitä vielä kasvojesi pyyhkimiseen.  Hermione hymyili ja pyyhki kyynelten piirtämät jäljet kasvoiltaan. ”Sitä paitsi,” hän lisäsi, ”nyt et enää näytä Murjottavalta Myrtiltä.”
“RON!” hän kiljahti ja löi  leikkisästi poikaa lainaamallaan paidalla. He juoksivat nauraen ylös linnaan, huumorin ja ystävyyden häivyttäessä kaiken vaivautuneisuuden heidän väliltään, ainakin sen illan osalta.

Hermione hymyili muistolle. Heidän välillään oli ollut sen jälkeen vielä muutama kiusallinen tilanne, mutta suurimman osan aikaa heidän onnistui säilyttää suhteensa vakaaseen yhteisymmärrykseen perustuvalla ystävyyspohjalla. He lähettivät pöllöjä toisilleen kesän aikana keskustellen kirjeiden välityksellä kaikesta mahdollisesta.

Ron ja Harry olivat viettäneet kesän työskennellen (suurelta osin ilmaiseksi) Fredin ja Georgen upouudessa pilailupuodissa, ja pojat tuntuivat ottaneen kovasti mallia kaksosista. Hermione puisteli päätään. Hänestä tuntui että jonain päivänä Fredin ja Georgen valitsemalla alalla tulisi olemaan kaksi uutta menestyjää. Ainakin he osasivat vitsailla heidän ongelmistaan ja saada hänet nauramaan, ja se oli hyvä asia, sillä hänen ongelmaisen tunne-elämänsä ulkopuolella oli silti suuri Voldemortin uhka. Yllättäen Voldemort oli ollut hiljaa heidän viidennen lukuvuotensa ajan; oli helppo pitää niitä muutamaa jästien surmaa sarjamurhaajan syynä, mutta suurimmaksi osaksi Voldemort ja hänen Kuolonsyöjänsä olivat olleet hiljaa, ja se oli onni tänä aikana. Joka tapauksessa, tänä kesänä asiat olivat alkaneet näyttää synkiltä jälleen, ja Hermione alkoi tulla hermostuneeksi kultuaan tapahtumista.

Jästit ja jästisyntyiset kautta Britannian olivat olleet kohteena kesän aikana; tappaminen ja yleinen tuho, pimeän piirron pahaenteinen valo tapahtumapaikkojen yllä, oli alkanut levitä velhomaailman kollektiiviseen alitajuntaan. Taikaministeriö piti yhä kiinni salailupolitiikastaan ja väitti, että hyökkäykset olivat ainoastaan kuolonsyöjien tekosia, ja että ei ollut syytä pelkoon, sillä ministeriön aurorit työskentelivät kellon ympäri tapausten parissa. Silti ilmapiiri oli jännittynyt, ja vaikka ketään tylypahkalaista kohtaan ei ollut hyökätty, ilmassa leijui hienoinen, lausumaton sana… vielä. Alitajuisesti Hermione nosti leukaansa. Minua he eivät saa ilman taistelua. Olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa puhdasverinen. Hän tiesi kuitenkin, että huolimatta siitä mitä hän teki todistaakseen tuon, aina tulisi olemaan heitä jotka epäilisivät, jotka ajattelisivat hänen olevan jotenkin vähemmän kuin oikea noita. Hän katsoi pahantuulisena lautastaan ja yllättyi löytäessään sen täynnä perunoita ja naudanlihaa wellingtonilaisittain. Hän havahtui äkisti ajatuksistaan ja katseli ympärilleen korviensa mukautuessa ympäröivään maailmaan.

“… ja sitten Voro seisoi pöydän päällä vuohen kanssa, yllään hirvein violetti paljettimekko mitä koskaan olen nähnyt,” Ron sanoin.
Harry pyöritti silmiään paheksuvasti. ”Minä aina sanon hänelle että hänen värinsä on keltainen, mutta kuunteleeko hän muka minua?”
Ron vilkaisi Hermioneen ja virnisti. ”Tervetuloa takaisin maanpäälle Hermione. Löydätte täältä monia ihastuttavia hotelleja, mahtavia hiekkarantoja ja ilmaiset tarjoilut! Jos ilmoittaudutte nyt – ”

“Lopeta jo,” Hermione sanoi syyllisyyttä tuntien. Ron teeskenteli loukkaantunutta. ”Taisin olla uppoutuneena ajatuksiini minuutin ajan.”
“Tai viiden,“ Harry tuhahti. ”Olemme tässä puhuneet Voron uudesta urasta transvestiittivelhona ainakin viiden minuutin ajan. Rehellisesti, missä oikein vaelsit?”

“Jossain vähemmän ärsyttävässä paikassa,” Hermione puuskahti, mutta hänen hymynsä kavalsi hänet Ronin painaessa kätensä sydämelleen tuskainen ilme kasvoillaan. ”Olisitte voineet vain, puhua minulle ennemmin kuin keksiä jotain mielikuvituksellisia tarinoita saadaksenne huomioni.”
Ron virnisti omahyväisesti. ”Ai miten niin mielikuvituksellisia?” Sekä Harry että Hermione nauroivat tälle, vaikka molempia puistatti ajatus Vorosta mekko päällään.

“Violetti ei todellakaan ole hänen värinsä,” Hermione sanoi ja kävi perunoiden kimppuun tarmokkaasti tajutessaan miten nälkäinen oli. Hän söi miellyttävän hiljaisuuden vallitessa hetken aikaa kuunnellen puolella korvalla Harryn ja Ronin vilkasta keskustelua huispauksesta, puoliksi ajatellen mitä tunteja hän valitsisi seuraavaksi. Hän ottaisi edistyneiden muinaiset riimut, edistyneiden numerologian, edistyneiden taikajuomat, taikaolentojen hoidon, edistyneiden loitsut ja… Jotain tuli hänen mieleensä.

”Ron,” hän sanoi nojaten eteenpäin, ”teetkö sinä tutkimusprojektin tänä vuonna? En muista mitä päätit sen suhteen.” Ron näytti hapanta naamaa.
“Hei ihan totta, etkö voi ajatella mitään muuta kuin koulua edes silloin tällöin?” Hermione mulkaisi häntä ja Ron huokaisi. ”Kyllä, teen tutkimukseni puolustautumisesta pimeyden voimia vastaan. Yritin suostutella Harrya tekemään saman, mutta hänellä on kuulemma liikaa tekemistä.”

“Minulla on!” Harry sanoin puolustellen ja väistellen Hermionen McGarmiwaa muistuttavaa ankaraa ilmettä. ”Joukkueen kapteenilla on paljon työtä!”

Hermione vain pyöritti päätään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi esittänyt poikien äitiä. Hän aikoi tehdä työnsä muodonmuutoksesta professori McGarmiwan kanssa. Ajatellessaan sitä hän käännähti katsomaan opettajien pöytää ja etsi katsellaan lempiopettajaansa. Hermione löysi hänet pian ja hymyili leveästi. Professori McGarmiwa katsoi häntä silmälasien kehyksiensä yli ja nyökkäsi hymyillen ylpeänä oppilaastaan. Tyytyväisenä Hermione kääntyi poispäin ja katsoi professori Lupinia, joka keskusteli juuri, kaikista maailman ihmisistä, professori Kalkaroksen kanssa.

Hän näyttää yhä epämiellyttävälle ja tyytymättömälle, Hermione ajatteli ja paheksui hieman hänen riutunutta olemustaan – hän näytti laihtuneen ja hänen ihonsa oli kalpeampi kuin aikaisemmin. Hän näytti hyvin huonovointiselta, ja mikäli mahdollista, entistäkin luotaantyöntävältä. Hyi. Peseekö hän koskaan hiuksiaan? Yhtäkkiä, hän muisti, että mies todennäköisesti koki kovia roolissaan vakoojana, ja hän tunsi hetkellisesti syyllisyyttä kovasydämisten ajatustensa vuoksi. Hermione tuijotti häntä vielä hetken, kun mies, ilmeisesti tuntien hänen katseensa, katsoi ylöspäin ja naulasi häneen julman tuijotuksensa. Ymmällään Hermione katsoi pois ja naurahti puolihuolimattomasti jollekin mitä Dean Thomas oli sanonut. Pahuutta vastaan taisteleminen ei vaadi  suihkussa käymistä, hän ajatteli happamasti ja työnsi tarmokkaasti kaikki taikajuomien opettajaa koskevat ajatukset pois päästään. Pienen harkitsemisen jälkeen hän työnsi kaikki muutkin koulua koskevat ajatuksensa syrjään. Ron on oikeassa, minun todennäköisesti pitää vain hiljentää vauhtia ennen kun käyn täysillä toimeen, hän ajatteli ja uppoutui nopeasti vilkkaaseen keskusteluun pöydän ääressä.

Uupuneena Hermione sujahti pehmeiden puuvillaisten lakanoidensa väliin tyttöjen makuusalissa. Hän oli hetken aikaa ajatellut menevänsä kylpyyn valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, mutta tyytyikin sen sijaan letittämään kurittomat hiuksensa ja valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä. Hänen mielensä viipyili vielä yhä vatsassa tuntuvassa ahdistuneisuudessa, mutta hän kauhaisi Koukkujalan syliinsä ja antoi asian olla päättäen saada ainakin yhtenä yönä kunnolla nukutuksi. Hän vaipui uneen, kasvot hautautuneina Koukkujalan turkkiin.

[Kika]

Oh, wau!

Ihanan kuvailevaa tekstiä, joskin voisi olla hieman helpompi ja mukavampi lukea, jos kappaleista olisi tehty hieman lyhyempiä. Teksti oli kuitenkin todella selkeää, hienosti kuvailtua ja hyvää lukea, rakastin tätä
  Täytyy sanoa, että tämän ficin Ronia voisin jopa rakastaa, vaikka yleensä en hahmosta itse pidäkään. Tässä Ron oli kuitenkin todella suloinen ja kiltti hahmo, ainakin toistaiseksi
  Severuksen astumista paremmin kuvioihin odotan todella innolla. Yleensä luen enemmän ficcejä, joissa Hermione on aikuinen, mutta tämä vaikutti niin kiinnostavalta ja lupaavalta, että haluan ahmia tätä enemmänkin. Kirjoitat todella hyvin, ja sait koukutettua minut jo ensimmäisen luvun perusteella. Ihanaa!
  Pahoittelen, etten osaa antaa rakentavaa
  Kiitos tästä ja pian jatkoa, kiitos!

Kika

[tutti frutti]

Sinun kirjottamaasi tekstiä ja vielä Sev/Herm
tahtoo ehdottomasti lukea lisää ja paljon
mutta tämän pidempää kommenttia tästä ei tule, sillä kohta kaksi nimeltämainitsemattomaa Kika ja lohikäärme tulvat ja vievät minun koneen, jotta pääsevät katsomaan Feeniksin kiltaa ja nauramaan Pimennolle... Ja itkemään Siriuksen kuolemaa... Anteeksi, sekvauuteni

Tutti frutti kiittää ja kumartaa sekä toivoo harttasti ja pian jatkoa

[Aura Illumina]

Aura's notes: Kiitos kommenteista muruset! Itse asiassa Hermione on tässäkin ficissä virallisesti "aikuinen", onhan hän 18-vuotias. Tämä on tosiaan aika raskas ficci, luvut ovat pitkiä ja lauseet kimurantteja, mutta toivottavasti jaksatte seurata tätä siitä huolimatta. Tein tuohon ekaan noita Kikan ehdottamia muutoksia, joten palautteesi oli todellakin rakentavaa ja oikein hyödyllistä. Kiitos siitä. Ja muistakaa, että palaute ilman sisältöä on aina parempi kuin ei lainkaan palautetta. (Mottoni... heh.)

Luku 2

Siellä missä  kaikki on pahaa, on hyvä tietää mikä on  pahinta.
- Francis H. Bradley

Hermione katsoi synkästi kurpitsamehuunsa toivoen, eikä ensimmäistä kertaa, että kotitontut olisivat tietoisia myös sitrushedelmien olemassaolosta ja niiden virkistävistä ominaisuuksista. Ei niinkään etteikö hän olisi pitänyt kurpitsamehusta, mutta yleisesti ottaen, häntä edelleen ihmetytti Tylypahkan kotitonttujen pakkomielteenomainen asenne  kurpitsoihin ja niistä valmistettuihin ruokalajeihin. Muistellen kaihoisasti appelsiinimehua ja aamuteetä, hän kohotti lasiaan ja tarkasteli oranssia nestettä pahantuulisesti.

“Aiotko juoda sen, vai tuijottaa sitä kunnes se muuttaa muotoaan?” Ron kysyi pöydän toiselta puolelta, suu täynnä paahtoleipää. Hermione mulkaisi häntä.

“Älä puhu ruoka suussa, ja kyllä, aion juoda tämän. Olen vain vähän hermostunut tänään, siinä kaikki”, Hermione sanoi hänelle. Ron nyökkäsi myötätuntoisesti ja Harry rypisti otsaansa.

“Miksi olet hermostunut?” hän kysyi käännellen haarukkaa sormiensa välissä.

Hermione käänsi tuoliaan istuakseen kasvot Harrya kohti toisella puolella pöytää. ”Ihan totta, Harry, etkö muista mitään mitä kerron sinulle?” hän kysyi ärtyneenä.

“Enpä taida”, hän sanoi ja puisteli päätään hymyillen, jotta Hermione ymmärtäisi hänen todella välittävän. Hermione päästi pienen huokaisun.

“Tänään on perjantai. Sekä minä että Ron tapaamme neuvonantajamme iltapäivällä, ja meidän täytyy esitellä projektimme alustava suunnitelma professori McGarmiwalle. Totta puhuakseni, en tiedä miten hän suhtautuu siihen. Suunnitelmani liittyy kyllä hänen aiheeseensa, mutta ei oikeastaan itse taikuuteen.” Hän huokaisi taas. ”Käytin suurimman osan kesästä sen parissa työskentelemiseen.”

“Onpa yllättävää”, Ron sanoi levittäen hilloa viidennen paahtoleipänsä päälle. Hermione mulkaisi häntä ärsyyntyneenä, ja hän perääntyi hätäisesti. ”Tarkoitan vain että sinä aina käytät niin paljon aikaa ja energiaa koulutöihisi, ettei sinun tulisi olla yhtään huolissasi. Jos jonkun kannattaisi hermostua, se olen minä”, hän sanoi apeasti. ”Ihan totta, minulla ei ole aavistustakaan mitä haluaisin tutkia, mutta professori Lupin on luvannut auttaa aiheeni kanssa.” Harry hymyili Ronille.

“Miksi haluat tehdä tutkimusta, jos et edes tiedä mitä haluat oppia?” hän ihmetteli. Ron kohautti olkapäitään.

“Puolustautumisessa pimeyden voimia vastaan on niin paljon mielenkiintoista, ja professori Lupin on yksi parhaista opettajista. On hauskaa tehdä jotain hänen kanssaan ja”, hän piti tauon korostaakseen seuraavaa, ”minun ei tarvitse kirjoittaa läheskään niin paljon puolustautumisesta kuin teidän kahden pitää. Pyrin johonkin käytännölliseen, kuten sellaisen strategian kehittämiseen, jonka avulla ihmiset voisivat vahvistaa vastustuskykyään komennuskirousta vastaan. Minä olen toiminnan mies”, hän sanoi Hermionelle mahtailevasti.

Huolimatta Ronin järkeilyjen aiheuttamasta ärtymyksestä, Hermione väänsi huulensa pieneen puolinaiseen hymyyn. Tyypillistä, hän ajatteli. Jotkut asiat eivät vaan koskaan muutu. ”Ron”, hän sanoi, ”Ymmärräthän sinä, että sinun täytyy kuitenkin osoittaa Professori Lupinille osaamisesi varsinaisen kurssin sisällöstä.”

“Tiedän sen, mutta se ei tarkoita että minun pitää kirjoittaa se paperille, eihän?” hän sanoi omahyväisesti. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen levisi hätääntynyt ilme. “Eihän? ” hän kysyi, näyttäen hieman sairaalta ajatuksestakin että joutuisi tekemään lisää työtä. Hermione nauroi ja pudisti päätään. Kurottautuen pöydän alle hän tarttui laukkuunsa ja etsi lukujärjestystään, mutta hänen hapuilevat sormensa eivät löytäneet mitään.

“Mitä meillä on tänä aamuna? ” Hermione kysyi Harryltä, joka veti taskustaan paperin palasen. Hän loi siihen tutkivan katseen ja voihkaisi. Ron rypisti otsaansa ja Harry ojensi paperin hänelle sanomatta sanaakaan. “Uskoakseni minä kysyin ensin”, Hermione sanoi kiukkuisesti. Hän tiesi olevansa hieman lapsellinen, mutta hän ei ollut sillä tuulella että olisi sietänyt tulla laiminlyödyksi.
Ron toisti Harryn voihkaisun kuin kaiku. ”Meillä on edistyneiden taikajuomia”, hän sanoi, ”luihuisten kanssa. Taas.”
“Hemmetti”, Harry sanoi tunteella. “Miksi emme voi olla puuskupuhien tai korpinkynsien kanssa? Minusta aina tuntuu, että kävelen ulos luokasta vailla tärkeimpiä sisäelimiäni.”

“Tiedän mitä tarkoitat”, Ron sanoi, ylimääräisen työn uhka hetkeksi unohtuneena. “Tämä on se vuosi kun Kalkaros lopultakin keksii miten myrkyttää minut ja saada se näyttämään onnettomuudelta.”

“Te voitte kuitenkin ennakoida kuolemanne ennustustunnilla”, Hermione tuhahti koko ainetta halveksuvaan sävyyn. Ron näytti synkältä.

“Teimme sitä jo viime vuonna”, hän sanoi äänellä, joka oli niin murheellinen, että Harry oli tukehtua kurpitsamehuunsa.

Alitajuisesti Hermionen silmät kääntyivät kohti opettajien pöytää, etsien professori Kalkarosta. Hänen mielialansa laski entisestään, kun hän näki tämän kasvoilla kammottavan kyräilevän katseen, ja hän oli jopa vieläkin lannistuneempi huomatessaan Kalkaroksen tuijottavan ensiluokkalaisia korpinkynsiä, jotka olivat liiankin tietoisia hänen katseestaan. Yksi pieni tummahiuksinen tyttö näytti purskahtavan pian itkuun ja vilkuili vähän väliä opettajien pöytää kääntääkseen aina äkisti kasvonsa takaisin aamiaistaan kohti.

Hermione puristi huulensa tiukasti yhteen paheksunnan merkiksi. Kalkaros näytti olevan huonolla tuulella tänään. Tai ainakin suhteellisen huonolla. Kalkaroksella on aivan oma huonotuulisuuden asteikkonsa, hän ajatteli. Hermionen silmät kohtasivat McGarmiwan katseen, ja vanhempi nainen salli itsensä hymyillä rohkaisevasti. Hermione tunsi pienen solmun löystyvän hieman vatsassaan. Hän kääntyi takaisin Roniin päin joka takoi Harryn selkää, yrittäen ystävällisesti estää häntä vetämästä enempää kurpitsamehua keuhkoihinsa.

“Älkää vaan sanoko mitään ja olkaa niin kilttejä ja yrittäkää olla kiinnittämättä Malfoyhin mitään huomiota”, hän sanoi heille. ”Minua ei erityisemmin huvittaisi menettää enää yhtään enempää tupapisteitä kuin on välttämätöntä.”

Harry, vaikkakin vielä pärskien, onnistui mulkoilemaan paljon puhuvalla tavalla, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hermione hymyili ja nousi ylös kun koulun kellot ilmoittivat koulupäivän alkaneen. Puhaltaen hiuskiehkuran kasvoiltaan hän odotti kärsivällisesti kun Ron ja Harry lapioivat kiihkeästi loput aamupalat suihinsa, ennen kuin he suuntasivat yhdessä pelättyyn taikajuomien tyrmään. Joukossa on turvallisempaa.

*

Se oli todellakin ollut uuvuttava jakso. Kalkaros oli aloittanut tunnin varoittamalla heitä, että taikajuomat joiden parissa he työskentelisivät tänä vuonna, olivat vaarallisia ja vaikeita valmistaa. Ja että hän aikoi testata juomia satunnaisesti tekijöihinsä. Neville oli päästänyt pienen uikahduksen Hermionen vieressä, ja Kalkaros oli käännähtänyt ympäri ja ottanut viisi pistettä pois rohkelikoilta pelkuruudesta. Tapahtuman ironia ei jäänyt huomaamatta luihuisilta. Neville muuttui kirkkaan punaiseksi naureskelun seurauksena, ja Hermione tunsi tavanomaisen sympatian aallon valtaavan hänet.

Loppuajan Kalkaros oli kierrellyt luokkahuonetta etsien syitä vähentää pisteitä ja laittaen kaikki kuilun partaalle. Jopa Hermionen oli vaikea keskittyä hänen ferocia-liemeensä Kalkaroksen tuijottaessa häntä, ja Neville olisi sulattanut kattilansa jälleen, ellei Hermione olisi estänyt häntä lisäämästä keijunsiipiä ennen inkiväärinjuurta.

Hermionen päätä särki, kun hän poistui tyrmästä kiroten mielessään taikajuomien opettajaansa sen aiheuttamisesta. Nyt hänen täytyisi mennä professori McGarmiwan luo ja saada hänet vakuutettua suostuvaiseksi Hermionen tutkimusprojektin suhteen, vaikka hänestä tuntui että hänen päänsä oli halkeamaisillaan.

Seisoessaan professori McGarmiwan toimiston ovella Hermione tunsi huolestuneisuuden pistoksen, mutta työnsi sen päättäväisesti syrjään ja koputti kohteliaasti mutta varmasti ovea, joka avautui heilahtaen ottamaan hänet vastaan. Hän oli ollut siellä monta kertaa ennenkin, mutta oli aina yhtä yllättynyt siitä, miten kodikas ja lämmin tunnelma siellä oli. Huone oli punainen, ylellinen ja kutsuva, eikä lainkaan yhdenmukainen hänen tuvanjohtajan ankaran olemuksensa kanssa.

Professori McGarmiwa nousi seisomaan työpöytänsä takana ja hymyili Hermionelle ennen kuin viittasi hänet istumaan yhteen pienistä ylellisistä nojatuoleista hänen pöytänsä edessä. Hermione nyökkäsi kiitokseksi ja istui alas asettaen koululaukkunsa vierelleen. Professori McGarmiwa istuutui jälleen. ”Teetä?” hän kysyi, mutta Hermione puisti päätään ja kieltäytyi kohteliaasti. Hänen vatsansa protestoi yhä aamupalaa vastaan, eikä ferocia-liemen löyhkä ollut yhtään auttanut asiaa. Professori McGarmiwa katseli häntä neliskanttisten silmälasiensa ylitse.

“Olen niin mielissäni siitä, että valitsit muodonmuutokset tutkimusprojektisi aiheeksi,” hän sanoi ilmeisen tyytyväisyyden kuuluessa hänen äänessään. “On hienoa tietää, että yksi koulumme huippuoppilaista opiskelee ainetta, joka on niin lähellä sydäntäni. Nyt haluaisin tietää tarkalleen mitä muodonmuutosten haaraa haluat opiskella ja mitkä suunnitelmasi ovat sen suhteen.”

Hermione punastui hieman, muttei voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä kohteliaisuudesta. Hänen hymynsä hyytyi pian, kun professori kysyi mitä hän aikoi tehdä. Hermione nielaisi.

“Niin, kuten tiedät professori, olen kiinnostunut taikuuden etiikasta, kuten myös sen teoriasta ja käytännöstä. Huolimatta siitä että olen käyttänyt monta iltaa etsien, en ole onnistunut löytämään juuri mitään etiikkaan liittyvää kirjastosta. Haluaisin tehdä tutkimuksen, joka liittyisi jollain tavalla esineiden muuttamiseen eläimiksi ja päinvastoin.” Hän tunsi poskiansa kuumottavan etsiessään Professori McGarmiwan kasvoilta hyväksynnän merkkejä. “Siis… jos se on mahdollista.” Vanhempi nainen istui katsoen häntä. Hermione tunsi äkisti olonsa hyvin suojattomaksi. Hän yritti hätäisesti parannella ehdotustaan kiitollisena siitä, ettei ollut ojentanut professorille paperinippua, mihin hän oli kerännyt muistiinpanoja, valmistelevan kirjaluettelon ja laajennetun yhteenvedon projektinsa suunnitelmista. “Tiedän ettei siihen liity mitään taikuuden käyttöä. Se on vain yksi idea, ymmärrän jos haluat minun tekevän jotain muu—”
Professor McGarmiwa nosti kätensä ylös, ja Hermione sulki nopeasti suunsa. Hän katsoi huolestuneena kun hänen lempiopettajansa nojautui eteenpäin ja tuki leukansa käsiensä varaan. Yhtäkkiä hän hymyili. “En odottanutkaan yhtään vähempää sinulta. Se ei ole ainoastaan ainutlaatuista, vaan myös suurimmalta osaltaan kartoittamaton opiskelun alue”, hän sanoi, ja Hermione tunsi alaselässään koko viikon jomottaneen jännityksen äkisti rentoutuvan. Hän ei ollutkaan tehnyt töitä turhan takia! Hymyillen helpottuneena Hermione nyökkäsi, ja professori McGarmiwa nojautui taaksepäin.

“Kuinka kauan luulet tämän projektin kestävän?” hän kysyi. Hermione mietti hetken.

“No, totta puhuakseni, en usko sen vievän kovinkaan kauaa aikaa. Enintään kolme kuukautta. Ajattelin että voisin työskennellä jonkun toisenkin aiheen parissa tämän jälkeen, mutta olen niin kiinnostunut tästä nimenomaisesta taikuuden puolesta, enkä tiedä saanko enää koskaan mahdollisuutta keskittyä siihen”, hän kertoi. Professori McGarmiwa nyökkäsi.

“Olen aivan samaa mieltä”, hän sanoi. “Sillä aikaa kun teet tutkimusta tämän projektin eteen ja kirjoitat papereitasi, voit etsiä toista tutkimuksen aihetta, joten kun olet saanut tämän ensimmäisen valmiiksi voit edetä suoraan seuraavaan.” Hermione säteili ja kurottautui laukulleen.

“Tutkimuksesta puheen ollen…”

*

Professori Kalkaroksella oli myös päänsärkyä, mutta hän ei suurin surminkaan aikonut näyttää sitä ulospäin. Hänen ensimmäinen koulujaksonsa oli ollut mahdoton – hän kirosi mielessään Albus Dumbledoren, joka oli laittanut luihuiset ja rohkelikot osallistumaan yhtä aikaa hänen tunneilleen kuuden vuoden ajan. Hän epäili että vanha rehtori nautti salaa siitä, että sai panna nämä kaksi tupaa yhteen, mahdollisesti harhaisen toiveensa, saada aikaan tupien välisiä ystävyyssuhteita, vuoksi. Severuksen ylähuuli kiristyi – toki rehtorin tulisi jo tietää, että ainoa asia mitä näiden tupien yhteen paneminen sai aikaan, oli hänen työnsä vaikeutuminen äärimmäisissä määrin. Hänen ei ainoastaan tarvinnut huolehtia hutiloiden tehdyistä liemistä, vaan hänen täytyi myös vahtia sabotaasia; pitää pienet vintiöt elossa ja yhtenä kappaleena oli tarpeeksi vaikeaa ilman heidän aktiivisuuttaan, puhumattakaan intoa yrityksissään tappaa toinen toisensa. Taas yksi ongelma, jota ilman hän pärjäisi aivan mainiosti.

Severus väijyi käytävillä, tähyillen hankalia oppilaita tavanomaisella tuijotuksellaan, kunnes hän saapui rehtorin toimistoa vartioivien patsaan kuvatusten luo.

“Acid Pop!” hän huudahti kärsimättömästi.  Patsas siirtyi sivuun, ja hän pyyhälsi eteenpäin astuen spiraalinmuotoisiin liukuportaisiin jotka johtivat Dumbledoren toimistoon. Hän saapui ovelle, päänsärky entistäkin kamalampana huimaavan portaikon jäljiltä ja koputti messinkistä ovenkolkutinta. Ovi lennähti auki ja hän astui sisään, seisoi suorana ja tuijotti kuivasti rehtoria joka istui tuolissaan hymyillen hyväntahtoisesti. Dumbledore nousi ylös pöytänsä takana ja tarjosi tuolia.

“Istuhan, Severus.  Tuo pystyssä huojuminen ei voi olla mukavaa”, rehtori sanoi.  Severus kyräili, mutta asettui istumaan kiitollisena.  “Teetä?” Dumbledore kysyi.  “Minulla on hieman minttua täällä jossakin. Et ole näyttänyt oikein hyvinvoivalta viime aikoina.”
“Voin ihan hyvin”, Severus tiuskaisi. Ihan kuin joskus näyttäisin hyvinvoivalta.

“Niinpä tietysti”, Dumbledore sanoi sopuisasti ja kaatoi hänelle kupillisen teetä kaikesta huolimatta.  Joskus, Severus ajatteli, ei vain ole mitään keinoa saada häntä ymmärtämään. Niin paljon kuin hän pitikin vanhasta velhosta, hänen kärsivällisyytensä oli venynyt äärirajoille tänään.  Hän huokaisi ärtyneesti.

“Mitä asiaa sinulla oli minulle, Albus?”

Dumbledore katsoi häntä, hänelle tavanomainen pilke poissa silmistään. “Olen huolissani, Severus. Olen huolissani siitä, miten sinun tehtäväsi edistyvät.”

Hän tiesi ettei Dumbledore tarkoittanut hänen luokkaansa. “Huonosti.  Tai niin hyvin kuin voi olettaa, riippuen siitä miten optimistinen on”, hän sanoi katkerasti.  “Minulle ei enää anneta tietoja niin kuin ennen – kuten odotettavissa olikin – mutta Pimeyden lordi näyttää saavan huomattavaa nautintoa syöttäessään minulle virheellistä tietoa. Hän ei usko enää että olen yhä yksi hänen uskollisista seuraajistaan.” Ja hän on oikeassa. Dumbledore rypisti otsaansa.

“Miksei hän ole vielä tuominnut sinua eroamaan? Toivoin että hän olisi hyväksynyt sinun synnintuntosi, mutta jollei hän luota sinuun luulisi että vaarana on että hän… huolehtisi ongelmasta lopullisesti.”  Rehtori sanoi viimeiset sanat takellellen.

“En tiedä”, Severus sanoi juoksuttaen kättään hiustensa lävitse ja katsoen mattoon.

“Luuletko että hän aikoo tappaa sinut?”

Severus huokaisi.  “Mahdollisesti.”  Dumbledore oli hiljaa.

Hän katsoi ylös rehtoriin.  “En pelkää sitä. Se olisi jopa enemmän mitä ansaitsen.”

Dumbledore katsoi häneen surullisesti.  “Minä pelkään sitä”, hän sanoi, ja Severus näki järkytyksekseen, että hetken ajaksi se voimakas velho jonka hän tunsi katosi, ja jäljelle jäi hauraan ja epävarman näköiset kasvot. Silmänräpäyksessä varma ja totinen Dumbledore oli palannut tuijottaen häneen vakaasti.  Hän nojautui eteenpäin.

“Miksei hän ole sitten tehnyt mitään vahingoittaakseen sinua?”

Severus naurahti ontosti. “Oh, kyllä hän on, ei vaan koskaan mitään pysyvää tai näkyvää.”  Dumbledore hätkähti lähes huomaamattomasti hänen epätoivon sävyttämän äänensä vuoksi ja katseli hiljaa, kun ilme Kalkaroksen kasvoilla kääntyi sisäänpäin, ja hän tunsi miehen käpertyvän itseensä.

“Tiedät kyllä mitä tarkoitan”, hän sanoi.

Severus nyökkäsi ja käänsi kasvonsa niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Dumbledorea silmiin.  “En tiedä. Luulen että häntä huvittaa leikkiä minulla, pitää minua jännityksessä milloin hän päättää käyttää tappavaa kirousta.  Hän tietää että olen tietoinen hänen epäluottamuksestaan, ja sehän tekee pelistä vieläkin hauskempaa, sillä minun täytyy yhä ylläpitää kulissia ja jatkaa huolimatta sen aiheuttamasta tuskasta.”  

Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja hieroi ohimoitaan intensiivisesti. Katsoessaan ylöspäin, hän näki säikähtäneen ilmeen Dumbledoren kasvoilla.  “Mutta koska en ole varma tietääkö hän sitä miten tärkeä olen sinulle, minun täytyy palata, varmuuden vuoksi”, hän sanoi nopeasti.  “Jos lopetan, minulla ei ole enää tilaisuuksia saada tietooni mitään ratkaisevaa. Pimeyden lordi nauttii vähäpätöisimmästäkin kiduttamisesta, joten hän saattaa vain käyttää minua huvituksenaan, ehkäpä testatakseen uskollisuuttani.” Severus kohautti olkapäitään avuttomana ja sanoi jälleen, “Minä en tiedä.”

Dumbledore oli hetken hiljaa tietäen, ettei ollut hyötyä yrittää ylipuhua häntä jäämään linnaan; Severuksella oli pakkomielteenomainen tarve hakea rangaistusta, ja rehtori pelkäsi ettei hän koskaan tuntisi olevansa vapaa siitä. Hän huomasi Severuksen jäykästä asennosta, että olisi parasta antaa asian olla tällä erää.

“Millaisia oppilaasi ovat tänä vuonna?” hän kysyi jälleen hyväntahtoisella äänellä. Kalkaros hätkähti kevyesti, mutta sitten hänen riutuneet kasvonsa vääntyivät tuttuun synkkään jurotukseen.

“Samanlaisia kuin aina, rehtori: tarkkaamattomia, kostonhaluisia ja mahdollisesti suurin typerysten joukko, jota minulla on koskaan ollut epäonni opettaa.” Dumbledore naurahti.

“Et kai ihan tosissasi usko niin?” hän sanoi hymyillen. Severus loi häneen pahansuovan katseen.
“Olet oikeassa, pidän heitä vielä paljon pahempina”, hän sanoi virnistäen.  “Kenelläkään heistä ei näytä olevan hienoisintakaan aavistusta edes kaikkein yksinkertaisimpien taikajuomien periaatteista, ja se että joudun takomaan niitä heidän päähänsä, on varmasti kiirastuleen joutuville varattu rangaistus.”

Dumbledore pyöritti päätään yhä hymyillen.

“Ainakaan nokkeluutesi ei näytä kärsineen”, hän sanoi.  “Otahan sitruunapastilli, näytät yhä siltä kuin kuolema olisi oven takana.” Hänen hymynsä leveni sinisten silmien tuikkiessa, kun Severus nyrpisti nenäänsä ilmeisen vastahakoisesti rehtorin imelille tottumuksille, ja näpäytti sitruunapastillin suuhunsa.

“Äläkä katsele minua noin paheksuvasti – tiedäthän että se saa minut huolestumaan että sitruunapastillit ovat liian happamia.”

*

Hermione lähes leijaili Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen sinä iltana, niin iloinen hän oli siitä että hänen projektinsa oli hyväksytty. Hän istuutui lähelle takkatulta ja katseli Ronia ja Harrya, jotka yrittivät päihittää toisensa erityisen intensiivisessä shakkipelissä.
“Au!” Harry huusi, kun poikkeuksellisen pahansuopa sotilas löi maahan hänen ritarinsa. Ron nauroi kostonhimoisesti.

“Voitto on minun!” hän hekotti, ja Harry hätkähti teatraalisesti.

“Sinulla on niin musikaalinen nauru, Ron”, Hermione kommentoi nojatuolistaan. Ron kääntyi irvistämään hänelle, ja hän hymyili takaisin ennen kuin kysyi miten hänen ensimmäinen tapaamisensa Lupinin kanssa oli sujunut.

“Loistavasti, tietenkin”, hän sanoi. “Lupin ja minä päätimme keskittyä eri tapoihin taistella ankeuttajia vastaan, muihin kun suojeliukseen.” Harry nosti katseensa pelilaudasta ja rypisti otsaansa.

“Onko niitä muitakin tapoja?” hän kysyi.

“Kyllä vaan”, Ron sanoi, “hän ajatteli että se olisi hyödyllistä, kun tietää miten todennäköistä on, että ankeuttajat liittyvät Tiedät-Kai-Kenen joukkoihin tuosta vaan.”  Hän napsautti sormiaan. Harry kääntyi Hermioneen päin.

“Mikä sinun aiheesi on?”

Säteillen, koska Harry itse asiassa näytti kiinnostuneelta, Hermione kuvaili projektinsa pääpirteitä heille. Harry näytti kiinnostuneelta, kun taas Ron näytti pelkästään huvittuneelta. Kun Hermione oli lopettanut, Ron puisti päätään ja sanoi, “Vain sinä Hermione, saatat olla innoissasi mahdollisuudesta tehdä, ei vain yhtä, vaan kaksi projektia papereineen päivineen.”

“Kaikki eivät ole niin työtä vieroksuvia kuin sinä Ron”, hän sanoi ja nojasi leikkisästi eteenpäin antaakseen hänelle pienen läimäytyksen käsivarteen. Sitten hän hymyili, koska tiesi tämän projektin olevan todella vaikea, eikä sitä tulisi missään nimessä lyödä laimin. Vain kaksi niin erilaista ihmistä, luulisin. Kumpikin omalla tavallaan. Hermione vietti erittäin nautinnollisen illan katsellen kun Harry tuli piestyksi shakissa.

[tutti frutti]

Ihanaa saada tänne seuraava luku.
Kun huomasin jakon tulleen ruotsin tunnilla, minulla oli suuri kiusaus lukea se heti siinä paikkaa, mutta maltoin nyt odottaa siihen asti, että pääsin kotiin ja tulin heti lukemaan.
Tämä luku oli helpompi lukea kuin edellinen, virheitä en tästä(kään) löytänyt.
Joten ei taaskaan mikään supermega kommentti, mutta jonkunlainen...
Severuksen ja Hermionen"kohtaamista" paremman sanan puutteessa, odottelen innolla, mutta vielä enemmän odotan jatkoa

Tutti frutti kiittää ja kumartaa tästä luvusta

[ahoy]

Tää on nii nannaa! Jatkoa
Teksti on hyvä lukea, kuin lipuisi alas pitkin pehmeitä, särmikkäitä ja sopivia vaahtokarkkeja pitkin.  (Ensimmäinen kuvailu mikä tuli mieleen)

[Aura Illumina]

Aura's notes: Kiitos kultaiset kommentoijat. Palaute kyllä nopeuttaa ficin postausta huomattavan paljon. Olin päättänyt että laitan seuraavan luvun vasta perjantaina... Joten nyt joka iikka, joka tätä vilkuilee, postaamaan edes yksi sana, mikä ficciä lukiessa oli mielessä.

Luku 3

Voitto on vailla kunniaa, kun taistelu on vailla vaaraa.
- Corneille

Painaen kämmenensä otsalleen, Ron vaikeroi ja kallistui taaksepäin tuolillaan, Hermionen mielestä vaarallisen lähellä kaatumista. Halu tönäistä häntä häilyi hänen ajatuksiensa taustalla, mutta vastahakoisesti Hermione jätti sen huomioimatta.

”Valitsin tämän projektin jotta minun ei tarvitsisi kuluttaa täällä aikaani yhtään enempää kuin välttämätöntä”, Ron voihki.

”Sen kun pillität”, Hermione sanoi ärsyyntyneenä katsomatta ylös. He istuivat yhdessä kirjastossa perjantai-iltana, ja Hermione ainakin halusi olla siellä, vaikka hän epäilikin että Ron ei ollut yhtä innostunut. Hänen raporttinsa oli hyvin lähellä valmistumistaan ja Ron vain häiritsi, sillä suurimman osan aikaa hän käytti valittamiseen eikä lukemiseen.

“Ei voi olla totta että nyt on jo lokakuun loppu, enkä ole vieläkään tehnyt yhtään mitään käytännössä tapahtuvaa projektiini liittyen”, Ron jatkoi tietämättömänä Hermionen kärsimättömästä tuhahduksesta. ”Luulin ettei Lupin ainakaan pakottaisi minua möyrimään kirjahyllyjen välissä etsimässä ikivanhoja legendoja, niin että villakoirat tukkivat nenäreikäni.”

Hermione yritti sulkea Ronin pälpätyksen korviensa ulkopuolelle ja keskittyä työhönsä. Hänellä ei ollut varaa antaa pojan keskeyttää hänen työtään. Hermione työskenteli sellaisen asian parissa, jota Ron ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä hän aikonut selittää sitä hänelle. Ron kiusaisi häntä siitä aivan niin kuin oli kiusannut hänen työskentelytapojensakin suhteen.

”Kyky kärsiä ja tuntea tuskaa” Hermione kirjoitti, ”ottaa etusijan kyvystä järkeillä – logiikan omaaminen ei välttämättä suo elävälle olennolle oikeutta olla vapaa kivusta ja kärsimyksestä. Kun jokin eläin muutetaan esineeksi ja päinvastoin, vapaan tahdon anastus auringonvalon avulla – ”

“Äh!” Hermione huusi katsoen mitä oli kirjoittanut ja heittäen sulkakynänsä maahan turhautuneena. ”Mitä sinä juuri sanoitkaan?” hän kysyi kääntäen murhanhimoisen katseensa Roniin.

”Sanoin että”, Ron huokaisi ärtyneenä siitä että joutui toistamaan itseään, ” jos minun pitää lukea vielä yksikin myytti alamaailman kätyreistä, päässäni napsahtaa ja istun loppuelämäni puun alla yrittäen kerätä auringonvalon palasia maasta.”

Hermione heilautti kätensä ylös. ”Etkö olisi voinut edes sanoa jotain älyllistä, etkö millään?” hän vinoili.

Ron irvisti, mutta hymyili sitten. ”Miksi? En kai vain häiritse sinua?”

“Kyllä!” Hermione huudahti välittämättä matami Prillin tuijotuksesta. Hän veti taikasauvansa esiin ja pyyhki viimeisimmät sanat pois pergamentilta, sitten hän nosti sulkakynänsä jälleen ja alkoi taas kirjoittaa. ”- lähde on epäeettinen kun sitä tarkastellaan ajattelukyvyn valossa, vaikkakin kun vain kärsimys on ky-” Hermione pysähtyi kun höyhen laskeutui hänen nenänsä eteen hämärtäen pergamentin hänen näkökentässään. En katso häntä, hän vain yrittää saada minut pillastumaan, Hermione ajatteli.

”-seessä, on tilanne moraalisesti pulmallinen. Jokatap-”

Hän keskeytti jälleen. Tällä kertaa höyhen huojui hänen silmiensä edessä ja leijaili edestakaisin. Hermione kiristeli hampaitaan, ja hän saattoi tuntea Ronin naureskelevan.

“Häiritseekö tämä?” hän kysyi. ”Häiritseekö tämä sinua? Eihän se edes kosketa sinua!”

“Jos olet niin pitkästynyt, Ron, niin mikset yrittäisi keksiä uutta projektia minulle? Toisin kuin eräät, minä itse asiassa teen työni, ja olenkin jo melkein valmis”, Hermione sanoi hänelle.

“Ehkäpä”, Ron sanoi laiskasti, “voisit muuttaa itsesi joksikin, joka osaa pitää enemmän hauskaa.” Hän myhäili ja vei höyhenen Hermionen nenälle ja kutitteli sitä ennen kuin nojasi tuoliinsa virnistäen taas hänelle.

Hermione mulkaisi Ronia ennen kuin venytti jalkaansa pöydän alla ja tönäisi hänet nurin vasten parantamisloitsukirjojen hyllyä. Näyttävällä ryminällä, Ron kaatui sivuttain tuolillaan ja monta kymmentä kirjaa satoi hänen päälleen. Matami Prilli tuli juoksujalkaa heidän luokseen, mutta Hermione ei nähnyt mitään kamppaillessaan naurun purskahduksien kourissa kyvyttömänä lopettamaan, kun Ron karjui teatraalisesti heilutelleen avuttomana käsiään kirjapinojen alla kuin hukkuvan miehen parodia.

“MITÄ täällä tapahtuu?” matami Prilli tivasi seisoen Ronin edessä. Hermione vakavoitui välittömästi ja tunsi pelon häivähdyksen – vaikka hän olikin vuosien saatossa monissa liemissä keitetty, hän edelleen pelkäsi joutua hankaluuksiin. ”Olen pahoillani, matami Prilli, minä –”

”Nojasin liian pitkälle taaksepäin ja vain lensin yli”, Ron sanoi nopeasti väliin arvokkaalla äänellä, jonka arvovaltaa heikensi ainoastaan se seikka, että hän edelleen makasi lattialla, oikea jalka takertuneena tuoliinsa. ”Se oli onnettomuus.” Matami Prilli mulkaisi häntä, mutta heilautti taikasauvaansa ja järjesti kirjat paikoilleen. Ron kiipesi kiltisti jaloilleen, yrittäen vaivihkaa oikoa vaatteitaan.

”Viisi pistettä pois Rohkelikolta huolimattomuutesi vuoksi”, matami Prilli näpsäytti ennen kun saapui Hermionen luo.

”Valvojaoppilaana, odotin sinulta enemmän.” Hermione laski katseensa tietämättä mitä sanoa, ja kirjastonhoitaja käveli pois. Kun hän oli turvallisen välimatkan päässä, Hermione kääntyi Roniin päin.

”Miksi puolustit minua?” hän kysyi kummastuneena.

Ron kohautti olkapäitään. ”Sinä olet valvojaoppilas, sinun ei kuulu saada jälki-istuntoa.”

”Ethän sinäkään saanut jälki-istuntoa”, Hermione sanoi, ”Mutta toisaalta, minä taisin tehdä sen tahallani.” Hänen kasvonsa vääntyivät häpeävään ilmeeseen. ”Kiitos.” Ron huiskaisi sen pois.

”Ei haittaa. Mutta meidän olisi varmaan parasta häipyä täältä”, hän sanoi nyökäten ovelle päin. ”Matami Prilli tuskin on kamalan tyytyväinen meihin juuri nyt. Hän kuitenkin kyttää meitä niin kauan kunnes lähdemme, ja inhoan sellaista.”

”Taidat olla oikeassa”, Hermione sanoi ja alkoi kerätä tavaroitaan laukkuunsa. Ron siivosi sen vähän mitä hän oli saanut aikaan. He kävelivät ulos kirjastosta ja olivat jo melkein rohkelikkotornissa, kun Hermione veti äkisti henkeä ja kääntyi katsomaan laukkuunsa.

”Voi hemmetti”, hän sanoi.

”Mitä?” Ron halusi tietää.

Hermione pudisti päätään. ”Jätin muodonmuutoksen tekstini kirjastoon. Minun täytyy juosta takaisin hakemaan se.”

”Minä tulen mukaasi”, Ron sanoi, mutta Hermione keskeytti hänet.

”Ei, on parempi jos vain minä menen. Alkaa olla jo myöhä ja minulla on enemmän syytä olla ulkona kuin sinulla”, hän huokaisi.

”Nähdään kohta oleskeluhuoneessa.”

”Ron näytti epävarmalta. ”No, hyvä on”, hän sanoi vastahakoisesti ja lähti kävelemään pitkin käytävää. Hermione kääntyi ja alkoi kulkea takaisin päin, sinne mistä oli juuri tullut. Olisi pitänyt pyytää Ronia pysymään kanssani, hän ajatteli. Minusta tuntuu yhä vähän oudolta kulkea ympäri koulua ilman ketään toista. Se on jotenkin kammottavaa. Hän käveli käytävää pitkin kääntyillen ja luoden hermostuneita katseita ympärilleen. Hän oli ollut levoton kulkiessaan yksin käytävillä siitä lähtien, kun oli viidentenä vuonna tuntenut jonkun seuraavan häntä. Hän oli kävellyt yhä nopeammin ja nopeammin, ja oli ollut juuri aikeissa kääntyä rohkelikkojen käytävälle, kun Verinen Paroni oli keksinyt, että olisi hauskaa kiertää kulman taakse ja pelästyttää Hermione puolikuolleeksi, ja sitten kulkea hänen lävitseen kylmettäen hänet luita ja ytimiä myöten. Kokemus oli jättänyt Hermionen araksi ja saanut hänet tuntemaan vastenmielisyyttä tyhjiä käytäviä kohtaan. Hän kiihdytti tahtiaan kengät kolisten vasten kivistä lattiaa. Estääkseen itseään pälyilemästä ympärilleen kuin vainoharhaisuuden uhri, hän naulitsi katseensa edessään olevaan lattiaan ja laski lattialaattoja. Hän oli niin keskittynyt laskemaan askelmiaan, että törmäsi suoraan professori Kalkarokseen.


*

Ensiluokkalaisten puuskupuhien aineet. Hillittömän hauskaa.

Professori Kalkaros tuijotti kirjoitusta edessään. Hänellä oli hiipivä epäilys siitä, että tämä tietty Jamie Bonesin aine oli vähemmän kirjoitusta ja enemmän satunnaisia merkintöjä pergamentilla. Mutta se oli lähes vakuuttavaa. Parasta antaa sille F ihan vain varmuuden vuoksi, hän ajatteli ilkeästi ja raapusti arvosanan kirkkaanpunaisella musteella. Hän tiesi sen olevan perverssiä, mutta siitä huolimatta hän nautti siitä. Vaikka, olihan se tyhjänlainen nautinto… Severus huokaisi ja työnsi aineen pöydän reunalle ja nojasi tuoliinsa.

Miten banaalia, pieni ääni hänen mielessään kuiskasi.

Tarpeeksi hyvää, hän sanoi sille.

Ei kuitenkaan sitä mitä haluaisit.

Sillä on palkkionsa, hän murahti ajatuksissaan.

Yhä hauskaa terrorisoida lapsia, Severus? Tähänkö on tultu?

Severus tuijotti halkeamaa luokkahuoneen seinässä, niin kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti.

Suu tukkoon, hän sanoi itselleen. Mitä muuta voisi olla?

VOI, KYLLÄ SINÄ TIEDÄT VASTAUKSEN SIIHEN…

Ei. En tiedä

Hypäten äkisti jaloilleen, Severus pyyhälsi varmoin askelin luokkahuoneen ovelle avaten ja sulkien sen päättäväisesti. Aineet saisivat odottaa huomiseen. Hän kääntyi käytävää alaspäin, kohti käärmeenkoloa ja omaa huoneistoaan, omaa takkaansa ja omaa vuodettaan. Hänellä ei ollut velvollisuuksia tänä iltana, hänen ei tarvitsisi mennä paimentamaan hormonihulluja teini-ikäisiä hämärille käytäville, eikä hänen välttämättä tarvinnut arvostella oppilaiden kirjoitelmia taikaliemistä. Saavuttaen huoneistonsa oven, hän huokaisi helpotuksesta ja tunsi itsensä vapaaksi mieheksi, jolla ei ollut mitään pakollisia tehtäviä vähään aikaan. Sarja monimutkaisia loitsuja, joista oli jo tullut vaistonvarainen refleksi, ja hän oli sisällä. Hän salli itselleen pienen hymyn, sulki oven ja nojasi sitä vasten. Hän tarvitsi hyvän kirjan, hän tarvitsi brandya ja hän tarvitsi –

Valkohehkuinen kipu poltti häntä, sykkien hänen käsivarrestaan, kietoutuen ylös hänen olkapäähänsä, syöden tietään hänen kaulaansa, ryömien hänen ihonsa alla kun hänen silmänsä levähtivät auki ja hän imi ilmaa huolimatta keuhkojensa kipuun reagoivista kouristuksista.

- ei tätä…

Hemmetti! Severus rullasi hihansa ylös ja siristi kivun läpi silmillään vasemmassa käsivarressaan mustana polttavaa pimeyden merkkiään. Hänen kasvonsa vääntyivät hetkeksi, ennen kun hän painoi kätensä irvailevan kuolemankallon päälle. Veri purskahti esiin, kynsien kaivautuessa syvälle ihoon ja hänen kämmenensä meni melkein rakkuloille kohdista, missä se kosketti tuota kalvavaa hirveyttä. Polttavan kivun alla Severusta kylmäsi, ja pelko luikerteli salakavalasti hänen mieleensä. Tämä ei ollut tavanomainen hetki… tänään ei pitänyt olla kokoontumista…

Kyseessä voisi olla mikä tahansa, hän järkeili kaapaten silkkisen liukkaan kuolonsyöjien viitan ja kutsuen valkoisen kasvottoman naamion luokseen loitsulla. Hätätilanne… yllätys… Se ajatus sai Severuksen päästämään ivallisen tuhahduksen. Voldemortin käsitys yllätyksestä ei koskaan ollut miellyttävä – kaikki mahdolliset kiroukset pyörivät ympäri hänen aivojaan, kun hän piilotti valkoisen maskinsa taskuun ja veti viitan päälleen. Mikä niistä, mikä niistä? Hänen mielensä hoki piikitellen häntä niiden vaikutuksilla ja voimakkuuksilla.

Severus tuijotti tulisijaan, kouraisi hyppysellisen pulveria ja heitti sen sisään. ”Dumbledore!” hän tiuskaisi. Hetken kuluttua rehtori pää ilmestyi liekeistä.

”Onko sinut kutsuttu?” vanha velho kysyi, huolen uurteet kasvoilleen syöpyneinä.

”Kyllä”, Severus kertoi hänelle. ”Raportoin asiasta sitten kun palaan.” Kyräillen hän käänsi selkänsä liekeille, pyyhälsi ovelle ja paiskasi sen kiinni takanaan vaivautumatta katsomaan enää Albusta ja pelätessään jopa kuolonsyöjien kutsuakin enemmän pelkoa ja surua, jonka hän tiesi pian näkyvän noilla kasvoilla.

*

Hermione kompastui rekisteröimättä edes keneen oli törmännyt, sillä hän kiinnitti enemmän huomiota kirjoja pursuavaan laukkuunsa, joka oli saanut hänet menettämään tasapainonsa ja kaatumaan vasten kiviseinän kovia laattoja. Hän nosti kasvonsa nopeasti etsiessään kädensijaa mihin tarttua. Kalkaros hänen edessään kierähti näppärästi jaloilleen, välttäen sulavasti lattialle mätkähtämisen. Hermione ojensi mitään ajattelematta kätensä – ja tunsi sen sulkeutuvan nopeasti puristukseen. Hyvin tuskalliseen puristukseen. Hän loi katseensa kipua aiheuttaneeseen käteen ja sitä pitkin mustaan käsivarteen tuijottaakseen lopulta taikajuomien opettajan ärtymyksestä ja jostakin tunnistamattomasta tunteesta vääristyneitä kasvoja. Hermione oli ymmällään.

“Kunpa olisit tarkkaavainen myös kävellessäsi”, Kalkaros sanoi ivallisesti. Hermione punastui suoristaen itsensä hätäisesti ja päästi irti hänen kädestään niin nopeasti kuin mahdollista.

“Ehkäpä olisin nähnyt sinun tulevan, ellet olisi ollut niin kiireinen”, Hermione marisi ja katui sitä välittömästi. “Ol… olen pahoillani, sir – “

“Olen ollut siitä tietoinen jo vuosia”, hän mulkaisi paheksuvasti Hermionea ja painui sitten hänen ohitseen. Hermione tuijotti ääneti hänen jälkeensä. No, ainakaan hän ei ottanut yhtään pistettä  -

“Ja viisi pistettä pois rohkelikoilta!” mies huusi kääntyessään käytävän kulmalta.

Hermione nyrpisti nenäänsä ja pyyhki tarkoituksellisesti kätensä viittansa helmaan. Hän suunnisti kohti kirjastoa ja käytyään siellä, takaisin rohkelikkotorniin.

Vasta paljon myöhemmin Hermione muisti katseen Kalkaroksen silmissä. Se oli jotain mitä Hermione ei pystynyt nimeämään. Hän olisi voinut vannoa, että se oli jotain huolestuneisuuteen viittaavaa, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Kalkaroksen joutuvan epävarmuuden valtaan. Hän huokaisi ja palasi työnsä pariin jättäen huomiotta uuden ihastuksen vuoksi kikattelevat Lavenderin ja Parvatin.

*

“Kidutu!”

Severus huomasi puoli huolimattomasti, että Voldemort oli odottanut juuri riittävän kauan ettei hän halkeaisi ilmiintymisen aikana ja vasta sitten langettanut kidutuskirouksen. Severus oli ilmiintynyt rapistumaan päästetyn vanhan talon puutarhaan, jossa oli hieman lämpimämpi ilmasto kuin Tylypahkassa. Hänellä oli ollut aikaa vain sekunnin murto-osa katsella ympärilleen, mutta se oli riittänyt kertomaan hänelle, että hän oli Voldemortin isän talossa. Ja silloin, aivan liian tuttu kipu oli hyökännyt jättäen kaiken muun alleen.

Hän joutui puremaan hampaansa yhteen kaikilla voimillaan, ettei olisi huutanut ääneen, kun hänen kehonsa jokainen hermo sykki viiltävän tuskan kourissa. Hän oli polvillaan kun kirous oli langetettu. Hän pystyi estämään itseään huutamasta, mutta kirouksen aiheuttamia kouristuksia vastaan ei ollut taistelemista. Huohottaen hän katsoi ylös. Paikalla oli vain Voldemort ja Piskuilan. Kirouksen jälkivaikutuksissa, pelko luikerteli hänen kehonsa ytimeen asti ja kietoutui kerälle hänen vatsansa pohjalle. Muiden kuolonsyöjien poissaolo oli huono merkki. Hän tietää, Severus ajatteli epäselvästi. Hän tietää.

Pimeyden lordin matelijamaiset kasvot katsoivat alas häneen, kallistuivat puolelta toiselle näyttäen niin huvittuneilta, kuin niin epäinhimillisille kasvoille oli mahdollista. Severuksen vatsa tärisi, kuten aina, nähdessään tuon luunvalkean ihon ja verenpunaiset silmät, ja hänen ihonsa meni kananlihalle.

”Ah, Severus. Olen niin iloinen että pääsit tulemaan”, Voldemort sanoi. ”Meidän pitää keskustella muutamasta asiasta.

Kylmä hiki valui pitkin hänen niskaansa, mutta hän pakotti kehonsa tottelemaan. “Totta kai, herrani”, hän sanoi ääni yhä väristen.

Voldemort katsoi häntä. “Hienoa että suostut. Se tekee tästä tehtävästä niin paljon helpomman. Nyt nouse ylös.”

Hitaasti, jalat kuin hyytelönä, Severus nousi jaloilleen ja pakotti itsensä katsomaan Voldemortia silmiin.

“Sinä olet petturi.”

Tiesithän sinä että tämä oli odotettavissa, hän ajatteli etäisesti, miksi edes yrittää taistella sitä vastaan? Mutta ääneen Severus sanoi “Ei, herrani! En koskaan – “

”Hiljaa!” Voldemort huusi. ”Olet sinä, ja minä tiedän sen. Miksi kieltää sitä?” Hän otti askeleen lähemmäs, ja Severuksen vatsaa väänsi, kun Pimeyden lordi ojensi yhden pitkän valkoisen sormensa hivelläkseen sillä hänen poskeaan.

”Olet ollut hauska leikkikalu, sitä en kiellä. Oli huvittavaa seurata kun välitit väärää tietoa sille linnakkeessaan piileksivälle vanhalle hölmölle. Mutta nyt…”

Hän kääntyi äkisti ja käveli pois. Silmäkulmastaan Severus näki Piskuilanin luovan hermostuneita katseita hänestä Voldemortiin, joka kääntyi jälleen kasvokkain hänen kanssaan. Severus puri leukansa tiukasti yhteen.

”Nyt huomaan että olen väsynyt sinuun. Mutta muistan kyllä miten hyvin aikoinaan palvelit minua. Se otetaan huomioon rangaistuksessasi.” Kasvot hymyilivät tyhjää hymyä, mikä oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Miksei hän vain tee tästä loppua? Severus ajatteli, mutta hän tiesi vastauksen. Voldemort nautti uhriensa piinaamisesta. Kaikki loppuu ennen pitkää, miksi kerjätä sitä? Mutta hän halusi saada tämän näytöksen ohi ja loppuun käsitellyksi.

”Herrani, jos olet niin vakuuttunut epäluotettavuudestani, niin mikset tapa minua nyt?” hän kysyi niin vaivihkaa kuin mahdollista. Voldemort virnisti entistäkin leveämmin ja hillitön puistatus löi hänen ylitseen.

”Tappaa sinut?” hän nauroi. ”Tietenkin, miten yksinkertaista. Sinä olet helposti ratkaistu ongelma.” Ja Voldemort kohotti taikasauvansa.

Severus sulki silmänsä, veti syvään henkeä haistellen kevyesti savulta ja syksyisiltä lehdiltä tuoksuvaa kirpeää ilmaa ja tuntien sen koskettavan kasvojaan. Maailma muuttui selkeämmäksi, kirkastuen hetki hetkeltä, hetki juuri ennen kuolemaa – yölinnun laulu, viipyilevä kipu, pehmeä maa hänen allaan, hänen viittansa liukas aistillisuus – kaikki viimeistä kertaa, ja voitko rehellisesti sanoa olevasi pahoillasi menettäessäsi sen kaiken?

En tiedä.

Siinä. Syvä sisään hengitys, Voldemortin käärmeen keuhkoihin luikertelevan ilman ääni, valmiina tappamaan – tässä se on.

“Liikkumitor kuolitus!”

Jos Severus olisi kyennyt ilmaisemaan yllättyneisyyttä kasvoillaan, hänen leukansa olisi pudonnut, mutta sen sijaan hänen kehonsa kaatui maahan ja hänen silmänsä tuijottivat ylös tähtiin.

“Liikutiruumis.”

Hän tunsi ruumiinsa kohoavan ilmaan ja leijuvan vakaasti yhteen suuntaan. Onko siellä kallion jyrkänne? Järvi? – hän ajatteli nopeasti. Aikoiko Pimeyden lordi käyttää tällä kertaan tavanomaisempia, ennemminkin jästien käyttämiä keinoja tuottaa ja pitkittää kärsimystä? Tämä ajatusketju päättyi äkisti, kun hän tunsi kylmän kivipaaden selkänsä alla, kun hänet laitettiin makaamaan sen päälle. Hirvittävät ajatukset jahtasivat toisiaan hänen mielessään – hän oli kyvytön liikkumaan, mitä Voldemort oikein aikoi tehdä?

“Lopeti loitsuimes.” Ja hän pystyi taas liikkumaan, muttei enempää kuin puoli sekuntia, kun Pimeyden Lordi jo sihisi sitomisloitsun ja köydet kiertyivät kuin käärmeet hänen kehonsa ympärille, kiinnittäen Severuksen tiukasti laattaan. Hän hätkähti, kun Voldemortin kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen.

”Olet lakannut antamasta minulle hyödyllistä informaatiota, Severus. Olen pettynyt. Luulin että olisit jatkanut peliä pidempään, vielä senkin jälkeen, kun oivalsit etten kertonut sinulle enää mitään.” Hän huokaisi teatraalisesti, ja hänen hengityksensä haisi mädäntyneelle. ”Mutta voi surun päivää. Tiedän, että pidät minua julmana ja luulet että aion tappaa sinut.” Hän hymyili tuota ilkeää ja kuvottavan epäinhimillistä hymyään jälleen. ”Olet väärässä molemmissa arvauksissasi. Olen oikeudenmukainen ja annan sinun elää. Mutta luulen että hyväntekijäsi on liian luottavainen. Hän luulee pystyvänsä pitämään sinut turvassa. Toivonpa todistavani hänen olleen väärässä.”

Severus tunsi jäätyvänsä hengiltä. Mitä tämä oikein oli, tämä irvokas varjonäytelmä? Hänen sydämensä hakkasi niin nopeasti, että tuntui kuin se olisi pysähtynyt. Hänen keuhkojaan kivisti, ne paisuivat liian nopeasti, liian paljon, eikä hän voinut hengittää.

”En ole kutsunut muita katsomaan, sillä luulen heidän kuvitelmiensa olevan paljon pahempia, kuin mitä aion tehdä sinulle. On mitä viihdyttävintä seurata, kun he koittavat arvailla kohtaloasi. Pelko pitää heidät ojennuksessa. He eivät tule tietämään rangaistuksesi todellista luonnetta. Sinä olet vastustuskykyinen, Severus. En epäile lainkaan, ettetkö ajan myötä pystyisi selviytymään suurimmasta osaa vahingoista, joita voisin sinulle aiheuttaa. Pidän enemmän ajatuksesta, että olisit pysyvästi… vajavainen. Menettäisit hyödyllisyytesi, enkä voi kuvitella, että saisit mielihyvää mistään muusta. Surullista. Mutta sopiva rangaistus, eikö?”

Voldemort kiersi kivipaaden päätyyn. Hyvä Jumala…

Hän piteli pitkää ja ikävän näköistä veistä toisessa luurankomaisessa kädessään. Voldemort kumartui alas ja kuiskasi hänen korvaansa…

”Minusta henkilökohtainen kosketus on parasta tässä, Severus.”

Ja veitsi laskeutui.

[ahoy]

Ihan liian jännään jäin. IHAN LIIAN!
Mutta taas oli niin mukava lukea, kuvailut ovat hyviä joten saan niistä hyvin irti mielessäni.

[tutti frutti]

Ei tällaiseen kohtaan saa jättää!!
Upea luku jälleen kerran sinulta. En eden yritä kommentoida järkevästi, vaan toivon hartaasti jatkoa

Tutti frutti kiittää ja kumartaa

[Aura Illumina]

Kiitos paljon kommenteista, ahoy ja tutti frutti! Ihanaa että tykkäsitte, vaikka tosiaan, pahaan paikkaan jäi roikkumaan... Huomenna seuraava luku!

[Aura Illumina]

Vapaus jota niin monet haluavat, ei ole vapautta tehdä ja uskaltaa, vaan vapautta huolesta ja murheesta.
- James Truslow Adams

Oli maanantai. Hermione keskeytti hetkeksi päivittäisen hiustensa kesyttämisen katsoakseen itseään peilistä. Hän näytti omasta mielestään pölypallolta. Erittäin vihaiselta pölypallolta, joka oli ihan liian pörröinen. Hän irvisti, mielialansa laskiessa jopa vieläkin alemmas, ja pölypallo peilissä alkoi näyttää hyvin happamalta. Hän alkoi taas harjata hiuksiaan entistä suuremmalla innolla pohdiskellen mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli saanut kirjoitelmansa päätökseen. Muodonmuutosten etiikka lojui rauhallisesti hänen matka-arkkunsa päällä, valmiina ja hänen toivonsa mukaan nerokkaana, eikä pelkästään hänelle tyypillisen nokkelana.

Viikonloppu oli ollut silkkaa kiusoittelua Harryn ja Ronin osalta, mutta kaiken kaikkiaan, se oli ollut sen arvoista, sillä hän oli saanut raporttinsa valmiiksi hyvissä ajoin ennen vaadittua ajankohtaa. Vieläkään hän ei tiennyt mitä haluaisi tehdä seuraavana projektinaan, ja hän tarvitsi lisäaikaa voidakseen metsästää ideoita kirjastossa. Mutta ensi kerralla ilman Ronia. Hänen suunsa vetäytyi tiukaksi viivaksi kiukun myötä. Ron oli ollut täydellisen sietämätön kahden viimeisen päivän ajan hänen tehdessään työtään. Niin rakas kuin hän olikin, Ronin jatkuvat kommentit Hermionen tiukasta työmoraalista ja hänen satunnaiset ehdotuksensa että hän voisi muuttaa itsensä suoraan professori McGarmiwaksi, alkoivat olla ylitse pääsemättömän ärsyttäviä. Harry oli ollut paljon ymmärtäväisempi, vaikka nauroikin Ronin vitseille. Siinä vaiheessa kun hänen paperinsa olivat valmiit, Hermione halusi kirota molemmat pojat. Kukaan ei oikeasti ymmärrä, hän ajatteli vetäen poissaolevasti oikuttelevaa hiuskiehkuraa päänsä taakse ja kiinnittäen sen päälaelleen. Hän ei enää edes nähnyt kuvajaistaan peilistä…

Hermione vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Hän näki Kotikolon täynnä ihmisiä ja naurua sekä kiireisiä aikatauluja. Molly Weasley pitämässä poikansa ojennuksessa tasapainoillen aviomiehensä ja kahden yhä kotona olevan lapsensa välillä. Alitajuisesti Hermionea värisytti ajatellakin millaista olisi elää viiden lapsen kanssa. Rouva Weasley oli voimakas noita, mutta hän eli ainoastaan muita varten. Laskien hiusharjansa, Hermione ajatteli itseään lapsilauman, aviomiehen ja jatkuvaa siivousta vaativan talon kanssa, suita jotka vaatisivat jatkuvaa ruokkimista, eikä hänellä olisi yhtään aikaa itselleen. Ainoa mitä hän pystyi kuvittelemaan itseään odottavan tuolla tiellä, oli kyllästyminen ja iso pullo viskiä. Ja sitä minä haluan välttää, Hermione ajatteli onnettomana. Mutten voi kertoa sitä Ronille. Ron oli niin herkkä perheensä suhteen, ja Harry, jolla ei koskaan ollut oikeasti ollut omaa perhettä – Hermione tunsi raivostuvansa ajatellessaan olosuhteita, jotka Harryn täytyi kohdata joka kerta kun hän meni ”kotiin” – palvoi Weasleyn perhettä.

Harryn kasvot loistivat kun hän oli tuon railakkaan punatukkaisen joukon ympäröimänä, ja hän paistatteli talossa vallitsevan rakkauden loisteessa ällistyneenä siitä, että osa siitä oli kohdistettu suoraan häneen itseensä. Ei, Hermione ei voisi kertoa Harrylle. Hän alkoi jo epäillä olevansa hieman… no, epänormaali. Hänen äitinsä aina hössötti hänen (olemattomasta) rakkauselämästään kun hän meni kotiin. Ja hänen isänsä vitsaili leikkisästi että hänen pitäisi tuoda kotiin jokainen tapaamansa poika, jotta hän voisi antaa heidän kuulla kunniansa. Hän sieti näitä höpinöitä,  mutta koki salaa syyllisyyttä. Hänellä ei ollut ketään, eikä hän ollut varma halusiko hän edes että hänellä olisi ollut joku. Tuossa hiljaisessa kotielämässä täytyi olla jotakin enemmän, kuin vain kotona istumista, lasten kaitsemista ja päivällisten laittamista. Velhomaailma sisälsi niin paljon mahdollisuuksia, mutta ihmisten odotukset hänen suhteensa tuntuivat olevan masentavia. Hermione inhosi pettymyksen tuottamista toisille.

Hän hieroi sormillaan ohimoitaan ja huokaisi. Pako. Sitä koulutyöt olivat hänelle. Se oli mahdollisuus paeta pitkästyneisyyttä ja hänen vanhempiensa elämän, Harryn tädin elämän ja rouva Weasleyn elämän kaltaisen tulevaisuuden vaatimuksia. Ei epäilystäkään, etteivätkö he löytäneet jotain arvokasta siitä elämästä, mutta Hermione ei pystynyt ymmärtämään mitä se voisi olla. Tieto, viisaus ja näiden molempien etsintä olivat sitä mitä hän janosi, ja ajoittain hän ihmetteli miksi lajitteluhattu pani hänet Rohkelikkoihin eikä Korpinkynsiin. Koputus veti hänet ulos syvistä mietteistään.

“Mitä?” Hän huudahti.

“Aamupala, tietenkin,” sanoi Harryn ääni. “Pidä kiirettä! Ruoka ei odota ketään!”

Hermione kuuli Harryn kääntyvän pois ovelta ja suuntaavan takaisin portaisiin. Hymy nousi hänen huulilleen. Hitto! Ja hän oli juuri saanut kehitettyä mitä ihastuttavimman huonotuulisuuden. Hermione nousi ylös, suoristi vaatteensa ja lähti kulkemaan ovelle päin kohti aamiaista.

*

Opettajien pöydässä oli tänä aamuna jotain erilaista, mutta Hermione ei pystynyt nimeämään mitä se oli.

Se vaikutti olevan määrittelemätön, ilmassa väreilevä tunne. Oppilaat tunsivat että jokin oli toisin, mutta olivat tietämättömiä sen aiheuttajasta; ilmeet eivät olleet totisia, mutta keskustelu tuntui olevan vaimeaa. Hermione rypisti otsaansa ja voiteli paahtoleivän palasen. Mistä oli kysymys? Ginny, joka istui hänen vieressään, nojasi lähemmäs.

”Pitäisiköhän meidän tietää jotakin?” hän kysyi normaalia pehmeämmällä äänellä.

“En tiedä”, Hermione sanoi hänelle, “mutta jos on, he eivät ole vielä kertoneet valvojaoppilaillekaan.”

Ginny nyökkäsi ja palasi takaisin keskustelemaan Harryn kanssa tulevasta huispausottelusta. Kaikkien yllätykseksi, neljännen vuotensa aikana Ginny oli toipunut ihastuksestaan Harryyn, voittanut aiemman ujoutensa ja päässyt lyöjäksi Rohkelikkojen tämänvuotiseen huispausjoukkueeseen. Hän jopa kilpaili Fredin ja Georgen kanssa taitavuudessa ja innostuneisuudessa. Ruokasalissa vallitseva yleinen alavireisyys tuntui jopa vaikuttaneen Roniin, joka ei edes katsonut toiveikkaasti ylös pöllöpostin saapuessa, vaan tuijotti mietteliäästi puuroonsa, niin kuin siihen olisi kirjoitettu seuraavan loitsukokeen salaisuudet. Hermione pälyili ympärilleen, hän kiinnitti huomionsa opettajien pöytään ja oli äimistynyt näkemästään. Professori McGarmiwa näytti paljon vakavammalta kuin yleensä ja professori Verson punareunaiset silmät kertoivat, että hän oli itkenyt äskettäin. Yleensä niin eläväinen professori Lipetitkin tuijotti ontosti ruokaansa, hänen ilmeensä muutti hänen kasvonsa näyttämään kovia kokeneelta ja riutuneelta. Matami Huiski istui nojaten otsaansa käsiinsä ja professori Sinistra taputti professori Vectorin kättä. Myös Hagrid näytti alakuloiselta. Hermione katsoi Dumbledorea kasvavan huolen vallassa, ja masentui kun huomasi, että jopa Dumbledore oli kadottanut tuikkeen silmistään, eikä hän puhunut tai edes katsonut ketään.

Mitä tämä on? Hermione yritti ajatella loogisesti. Jotain, mistä ainoastaan opettajat tiesivät, oli tapahtunut. Ehkäpä joku oli saanut vanhempiaan koskevaa pöllöpostia viikonlopun aikana. Hän hylkäsi ajatuksen – ei mikään pysynyt salassa Tylypahkassa niin pitkään, eivätkä opettajat varmaankaan näyttäisi noin kauhistuneilta jos niin olisi tapahtunut; he välittivät oppilaista, mutta tämä näytti vaikuttaneen heihin henkilökohtaisesti. Sen täytyi olla jotain muuta. Jotain Tylypahkan ulkopuolella? Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen.

“Harry, näytäpä minulle Päivän Profeettaasi,” Hermione pyysi. Harry ojensi sen hänelle poissaolevana, edelleen keskustellen huispauksesta. Hermione silmäili etusivua ja tutki tarkkaan koko sanomalehden, löytämättä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka eihän huonojen uutisten puuttuminen lehdestä tarkoittanutkaan mitään; se voisi yksinkertaisesti vain olla ministeriön yritys salata tapahtumia. Voldemort? Hän ajatteli. Paljon mahdollista. Hän aikoi juuri pohtia tarkemmin tuota ajatustaan, kun salin hiljaisuus keskeytti hänen ajatuksensa ja hän käänsi katseensa kohti opettajien pöytää. Dumbledore seisoi kädet ojennettuina, hiljaisuutta pyytäen, ja hänen kasvonsa näyttivät synkiltä ja vanhoilta. Hermionea alkoi pelottaa.

”Haluaisin”, Dumbledore sanoi, ”ilmoittaa teille hyvin onnettomasta tapahtumasta. Olette ehkä huomanneet, että professori Kalkaros puuttuu joukostamme.” Hermione tunsi syyllisyyttä – hän ei ollut huomannut Kalkaroksen poissaoloa. ”Pelkään pahoin, että hän palaa joukkoomme vasta pitkän ajan kuluttua. Hän on sairastunut ja hänen täytyy saada sairaanhoitoa jonkun aikaa.” Tiedän että lämpimät ajatuksemme ovat hänen kanssaan. Sillä aikaa taikajuomien velvollisuuksia hoitavat professori Verso ja matami Pomfrey. Teidän tulee osoittaa heille samanlaista tottelevaisuutta mitä osoititte professori Kalkarokselle – he ovat täysin päteviä opettamaan teille sen, mitä teidän tulee tietää. Kiitos.” Ikääntynyt rehtori istui alas ja suuri sali täyttyi kuiskailevista äänistä, jotka arvuuttelivat taikajuomien professorin kohtaloa.

”Ehkä hän on kuollut”, Ron sanoi hieman liian innokkaasti Hermionen mielestä. ”Kaikki näyttävät niin surullisilta.”

”Tai ehkä hän on todella sairas,” Ginny sanoi happamasti. ”Voisit kuulostaa olevasi vähän enemmän pahoillasi siitä että hän on sairas. Hänen täytyy olla huonossa kunnossa jäädäkseen pois tunneilta. Jollei hän ole valmistamassa taikaliemiä, niin silloin hänellä jotain on aika pahasti vialla.”

Harry oli hiljaa, katse luotuna lautaseensa. Hermione saattoi melkein kuulla hänen ajattelevan samaa kuin hänkin: Voldemort. Hän oli iloinen, että Harry tiesi olla puhumatta ajatuksiaan ääneen – tämän yhteyden mainitseminen ei ainoastaan saisi joitakin paniikkiin, vaan myös paljastaisi professori Kalkaroksen vakoilijan roolin peitteeksi  rakentamansa suojan. Hermione epäili ettei hän ollut sairas… jos hänelle oli tapahtunut jotain Voldemortin vuoksi, se olisi varmasti paljon kammottavampaa kuin sairastuminen. Hermione oli äkkiä kiitollinen siitä, ettei hänen mielikuvituksensa riittänyt kuvittelemaan mitä sairaita asioita Voldemort saattaisi tehdä niille, joita hän piti pettureina.

Se ilta jolloin hän oli nähnyt Kalkaroksen käytävällä, oli ehkä viimeinen kerta, kun kukaan näkin häntä terveenä. Tai elävänä. Häntä puistatti ajatuskin siitä. Oli hieman järkyttävää ajatella, että hän olisi ollut viimeinen henkilö joka näki Kalkaroksen elossa, ja hän mietti pitäisikö hänen keksiä jotain enemmän muistelemisen arvoista, kuin ”viisi pistettä pois Rohkelikolta.” Silti, Kalkaros oli todennäköisesti yhä elossa, tai muuten Dumbledore olisi sanonut jotain… eikö niin? Paitsi jos hän ei halua herättää vielä kysymyksiä. Hän saattaa odottaa oikeaa aikaa kertoa uutisen… Miksi hän tekisi niin? Kuollut Kalkaros saisi monet ihmiset positiivisesti huojentuneiksi – ellei hän halunnut kenenkään kuolonsyöjän lapsen tietävän että Kalkaros on tapettu. Ristiriitaiset tiedot aiheuttaisivat hämmennystä joukoissa… Hermione huokaisi kärsimättömästi – liian paljon muuttuvia tekijöitä huomioon otettavaksi. Hän saattoi vain olettaa, että professori Kalkaros oli sairaalasiivessä, sairaana tai loukkaantuneena, ja siinä oli hänen päätelmiensä lopputulos.

Ron ja Ginny piikittelivät vielä toisiaan pöydän toisella puolella, ja kun Hermione vilkaisi Luihuisten pöytään, hän näki monet kalpeat kasvot. Hän oli hieman pahoillaan Luihuisten puolesta, jotka olivat menettäneen tuvanjohtajansa, joka oli antanut heille paljon enemmän myönnytyksiä mitä he ansaitsivat. Toisaalta, siinä oli hyvätkin puolensa – ehkäpä Nevillelläkin olisi nyt mahdollisuus pärjätä taikajuomissa. Hän mietti kuka ottaisi vastuulleen Luihuisten tuvan velvollisuudet, nyt kun Kalkaros oli… huonovointinen…

Hermione tunsi omantunnonpistoksen pohtiessaan tätä kaikkea sen sijaan, että olisi tuntenut myötätuntoa professori Kalkarosta kohtaan, mutta hän ei tosiaankaan pitänyt tästä kovin paljoa. Hän oli varma ettei Kalkaros ollut ansainnut sitä mitä hänelle sitten olikaan tapahtunut, häntä sen sijaan huolestutti mitä vaikutuksia tällä oli sodan kannalta.

Hiljainen joukko oppilaita nousi ylös ja suuntasi kulkunsa kohti aamupäivän oppitunteja. Huolimatta siitä, että Hermionella ei ollut taikajuomia ennen perjantaita, hän tunsi ilmapiirin muuttuneen sellaiseksi että kaikki ei ollut kohdallaan, ja kestäisi kauan aikaa ennen kuin kaikki olisi taas ennallaan.

*

Oli kulunut jo lähes kaksi viikkoa siitä, kun professori Kalkaros oli ”sairastunut”, ja Hermionesta tuntui yhä oudolta. Hän ihmetteli miksi, sillä toisinaan hän oli toivonut kiihkeästi että Kalkaros katoaisi maan päältä, mutta nyt kun niin oli ilmeisestikin tapahtunut, se oli järkyttävää. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, paitsi oletettavastikin opettajat, ja taikajuomien opettajan pahansuovan mustan hahmon poissaolo käytäviltä ei ollut, niin kuin hän oli olettanut, miellyttävä muutos. Itse asiassa, niin moni asia tuntui olevan väärin. Ron ja monet muutkaan Rohkelikot eivät jakaneet hänen tunteitaan.

”Meidän ei tarvitse pelätä enää erotetuksi tulemista niin paljon”, Ron oli sanonut hänelle. ”Ihan kuin vanginvartija olisi poissa.”

”Ellet hiiviskelisi öisin ympäriinsä tekemässä Luoja ties mitä, sinun ei tarvitsisi huolehtia erotetuksi joutumisesta”, Hermione oli tiuskaissut ja hänen yhä suuremmaksi harmikseen Ron oli mulkaissut häntä ja sanonut ettei hän ymmärtänyt mitä Hermione tarkoitti.

Taikajuomien tunti oli ollut omituisin tunti tähän mennessä. Matami Pomfrey opetti ylempiä luokkia, sillä hän oli opiskellut paljon alaa lääkintänoidan tittelin saavuttaakseen. Siltikään, hän ei ollut professori Kalkaros. Vaaniva hahmo oli aina saanut kaikki olemaan varuillaan, mutta hän oli myös saanut heidät toimimaan paineen alaisina, ja Hermione oivalsi, että hänen yläpuolellaan häilyvän uhkaavan hahmon ansiosta, hän ei ollut kertaakaan huolimaton liemiä valmistaessaan. Jos mahdollista, Neville tuhosi jopa enemmän taikajuomia, ja vihamielisyys Rohkelikkojen ja Luihuisten välillä oli käsin kosketeltavissa. Matami Pomfrey ei ollut huono, mutta ainakin Hermionelle selvisi, että kaikki ne vuodet jotka he olivat viettäneet rukoillen äänettömästi ettei juuri heidän nimeään lausuttaisi, olivat valmistaneet heitä paljon edistyneempiin taikajuomiin, mitä heidän normaalissa opinto-ohjelmassaan vaadittiin. Liemet joita matami Pomfrey oli aikonut heille opettaa oli jo käyty läpi neljännellä luokalla, ja oli ilmiselvää, että heidän sijaisopettajansa oli jo kykyjensä äärirajoilla. Seitsemäsluokkalaisilla ei ollut säännöllisiä taikaliemitunteja tällä hetkellä – sen sijaan heitä oli kehotettu valitsemaan listalta liemi ja annettu heille vapaa pääsy kirjaston rajoitetulle alueelle jotta he voisivat tehdä tutkimusta valitsemastaan liemestä ja lopulta valmistaa sen.

Oli perjantai-ilta ja Hermione jälleen kerran vaelteli yksin käytävillä, paitsi että tällä kertaa hän oli suorittamassa virallisia valvojaoppilaan tehtäviään. Hän oli yhä säikky tehdessään kierroksiaan, mutta vähemmän kuin silloin kun hän oli hoitamassa omia asioitaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että valvojaoppilaan rintamerkki soi hänelle enemmän oikeuksia olla ulkona. Ah, vallan tyhjänpäiväisyys, hän ajatteli tylysti, suupielet vääntyen. Hän oli jo suorittanut velvollisuutensa vähemmän käytetyissä käytävissä, eikä hänellä ollut enää kuin tyrmät tarkastettavanaan. Hän ei mielellään mennyt sinne, mutta toisaalta, siellä oli vähemmän vaaraa törmätä nurkissa ja seinäkankaiden takana kuherteleviin pareihin. Hän ei pystynyt keksimään mitään vähemmän eroottista paikkaa kuin tyrmät. Ne olivat kyllä syrjäiset ja hiljaiset, mutta kylmän kalseat ja mahdollisuus törmätä Veriseen Paroniin tai Kalkarokseen riitti inspiroimaan suurimman osan etsimään muita kohtaamispaikkoja.

Hermionen kaapu suhisi pehmeästi hänen kävellessään, taikasauva valaistuna, alas portaikkoa joka johti Tylypahkan alimpiin kerroksiin. Täällä on aavemaisen hiljaista, mutta sentään tyhjää, hän ajatteli, vaikka hänen taikasauvansa luomat varjot tekivät hänet hieman säikyksi.

Tyrmä oli todellakin autio. Ohitettuaan tyhjän luokkahuoneen, pysähtyen vain lyhyesti vilkaisemaan sisään, Hermione oli helpottunut todetessaan, että kaikki olivat tyytyneet kuhertelemaan paikoissa joista hän ei ollut tietoinen. Hän aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän näki alas käyttämättömään käytävään johtavan oven. Hän ei ollut koskaan nähnyt sen olevan auki, mutta nyt se oli raollaan. Sen sisäpuolella näkyi pehmeästi lepattava valo. Hermionen suu vetäytyi tiukaksi viivaksi, kun hän mietti mitä tehdä – tutkia vaiko raportoida. Hän päätti tutkia – hänen ei tehnyt mieli etsiä käsiinsä ketään kenelle voisi ilmoittaa asiasta. ”Pimi,” hän kuiskasi, ja hänen taikasauvansa päässä ollut valo sammui. Hän käveli niin hiljaa kuin mahdollista haluamatta varoittaa henkilöä, joka oli ylhäällä tähän aikaan yöstä.

Kun hän tavoitti oven, hän veti syvään henkeä ja katsoi sisään. Hän säikähti löytäessään hienosti metsänvihreän ja kullan sävyillä kalustetun huoneen. Siellä oli useita kauniita vihreitä tuoleja pienen musta eebenpuisen pöydän ääressä. Seinät olivat kirjojen peitossa, jäljelle jäänyt vapaa seinätila oli koristeltu useilla maalauksilla ja muutama monista kynttilöistä oli sytytetty. Ne tiputtivat valkoista vahaa hienostuneille kultaisille kynttilänjaloille. Nopea vilkaisu huoneeseen kertoi hänelle, että ketään ei ollut paikalla, joten hän astui varovaisesti sisään yllättyen kun hänen jalkansa upposivat pehmeään vihreään mattoon. Kokien itsensä epämieluisasti tunkeilijaksi, hän hiipi varpaillaan kirjahyllyjen luo ja luki hyllyssä olevien teosten nimiä. Alkemian taito, Tehokkaimmat taikajuomat, Harvinaiset ainesosat ja niiden vaikutukset, Hyrräpäistä Jetin kynsiin – säikähtäen Hermione tajusi, että hän seisoi professori Kalkaroksen huoneistossa, ja hänen sydämensä hypähti tuntemattoman ja kielletyn alueen aiheuttamasta jännityksestä. Hän juoksutti käsiään pitkin kirjojen selkämyksiä, tuntien niiden pehmeän ja epätasaisen nahan sormenpäillään. Kaikki eivät käsitelleen taikajuomia, hän huomasi ilokseen, vaan kokonaista neljä hyllyllistä oli omistettu, kaikista mahdollisista asioista, numerologialle. Hän ei ollut koskaan kuullut yhdenkään kirjan nimeä aikaisemmin, mutta jokainen niistä kuulosti olevan paljon edistyneempää kuin professori Vectorin tiedot ja taidot. Hän ihmetteli mitä ne tekivät siellä, ja jos Kalkaros oli niin oppinut tällä alueella, niin miksei hän opettanut sitä ainetta? Ja mitä kummallisinta, hän löysi hyllyllisen jästirunoutta, kaikki ensimmäisiä painoksia, kaikki kauniisti sidottuja. Hermione astui taaksepäin, miettien tätä löytöä, mutta keskeytti pohdintansa lähes välittömästi hänen vasemmalla puolellaan olevalta ovelta tulevan valon vuoksi.

Hän rypisti otsaansa – hänen tietojensa mukaan professori Kalkaros oli yhä sairas, ja oli luultavasti yhä sairaalasiivessä. Jos joku oli täällä, hänellä ei todennäköisesti ollut siihen lupaa. Hän käveli hiljaa ovelle ja astui varovaisesti sisään. Hieman vaivautuneena hän tajusi että seisoi professori Kalkaroksen makuuhuoneessa. Kiviseinät oli niukasti koristeltu upeilla merimaisemilla. Suoraan hänen edessään oli tulisija ja kaksi muhkeaa syvän vihreää nojatuolia sen edessä. Kirjahyllyt myötäilivät seinää molemmin puolin takkaa. Oikealla puolella seisoi suuri vihreällä sametilla verhottu katosvuode, mahonkiset yöpöydät molemmilla puolillaan. No, en kai ihan tosissani odottanut hänen nukkuvan ruumisarkussa, vai mitä? hän ajatteli itsekseen. Suoraan oikealla seinällä oli toinen ovi ja hänen vasemmalla puolellaan kohti tulisijaa oli ylellinen vihreä sohva ja mahonkinen kirjoituspöytä seisoi vasten seinää yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sohvasta. Takkatuli kultasi kaiken. Hän katseli ympäri huonetta, etsien elämän merkkejä, muttei löytänyt yhtään. Etsiessään hän huomasi jotain outoa, ja hän laahusti hitaasti sitä kohti, sohvan ympäri kohti vasenta seinää. Seinälle oli kirjoitettu vapisevalla kädellä sanoja tummalla maalilla, takkatuli tanssi niiden välissä. Kirjoituksen kömpelyydestä huolimatta kirjaimet olivat suuria ja helppolukuisia –

”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys

tekevät pesää sydämeni alla –

kuin varjot talvisella taivaalla,

kuin kuura ikkunalla.”


Hermionen sydän alkoi takoa kun hän astui eteenpäin. Maali näytti olevan märkää, ja todellakin, se valui yhä pitkin seinää, antaen kirjaimille kammottavan vaikutelman. Kuin hypnotisoituna, hän kurkotti kättään ja kosketti sormenpäällään yhtä pientä valuvaa pisaraa ja veti kätensä takaisin. Hän katsoi sormeaan ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi – se oli punainen. Hänen mielensä rekisteröi sen kuparisen hajun, ja hänen sydämensä pauhu peitti alleen äänen jonka hänen keuhkonsa päästivät hänen haukkoessa henkeään, verinen käsi yhä silmiensä edessä.

”Mitä sinä teet täällä?”

Hermione käänsi äkisti päänsä karkeaa ääntä kohti, näki puhujan ja juuri ja juuri onnistui tukahduttamaan kauhun kiljahduksensa.

[Kika]

Ihana luku!
Tai voisin korjata, ihania lukuja! Aivan mahtavaa, selkeää ja ihanan taidokasta ja kuvailevaa tekstiä. Pahoittelen, etten ole ehtinyt aiemmin lukemaan, mutta harrastukset ja kokeet ovat vieneet niin paljon aikaa, ettei iltaisin ole yksinkertaisesti koneelle ehtinyt. Nyt kuitenkin helpotti vähäksi aikaa, joten lupaan seurata paljon ahkerammin. Lisää jatkoa siis toivoisin Voi kuinka jännittävään paikkaan jätitkään!

Kiitos tästä paljon,
Kika

[tutti frutti]

Jatkoa tulee ihastuttavan nopeasti ja siksi tätä on niin mielyttävää seurata.
Hienoimia, ei hienoin, ficci, mitä olen tältä osastolta lukenut ja kaiksta ficceistä tämä hipoo myös kärkeä. Kuten muutama muukin kirjotuksesi.
Upea, mahtava luku. Sinulla on erittäin paha tapa jättää luku sellaiseen kohtaan, että haluan heti lukea lisää.

Tutti frutti kiitää ja kumartaa hienosta luvusta

[Aura Illumina]

Aura's notes: Kiitos Kika ja tutti frutti kommenteistanne. Nämä nopeat postaukset ovat siis teidän ansiotanne. Olisi kiva kuulla lukeeko tätä joku muukin kuin te kaksi. Muuten käy niin, että saatte kaiken kunnian ja omistankin siis tämän luvun teille, koska tämä on yksi suosikeistani. Ensin vain pieni varoituksen sana - tämä on angstinen ja ällöttävä ja verinen luku. Toivottavasti nautitte.

Omistettu Kikalle ja tutti frutille:

LUKU 5

Mielen tuska on pahempaa kuin ruumiin tuska.
- Publilius Syrus

Alku ei ollutkaan ollut niin paha kuin hän oli odottanut, Severus mietti itsekseen myöhemmin istuessaan ruohikolla luoja-ties-missä. Maailma oli kaventunut hänen välittömään ympäristöönsä ja hänen mielensä toimi hermoston varassa – adrenaliini oli loppunut jo aikaa sitten. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tuuditti päätään niiden välissä. Hän yritti painaa muistot pois mielestään, ajatella loogisesti tilannetta. Hänen vatsassaan velloi, ja hänellä oli paljon kylmempi mitä olisi voinut olettaa. Hän saattaisi aivan hyvin kuolla tänne, ei haavoihinsa, vaan shokkiin.

Tärkeimmät asiat ensin – missä hän oli? Hän ei ollut enää Valedron vanhassa talossa – hän oli ollut riittävän järkevä ilmiintyäkseen Tylypahkan läheisyyteen, mutta hän oli silti epävarma olinpaikastaan. Hän kiitti korkeampia voimia, mitä ne sitten olivatkaan, siitä että hänen kehonsa selviytymismekanismit olivat tehneet hänelle mahdolliseksi mielensä riittävän keskittämisen, jotta hän oli pystynyt suorittamaan ilmiintymisen. Tietenkään, hän ajatteli katkerasti, en voinut tehdä sitä kidutuksen aikana. Se olisi ollut liian helppoa.

Viimeinen asia minkä hän oli nähnyt, oli Voldemortin valkoisena kiiluva kallo ja veitsen välähdys ennen kun hän sulki silmänsä. Tietenkään tämä ikiaikainen refleksi ei ollut auttanut yhtään. Veitsi oli terävä ja kipu tuntui halkaisevan hänen koko kasvonsa, levittäytyen hänen otsaansa ja alas poskiin, kun hänen silmäluomensa leikattiin riekaleiksi ja hänen silmänsä – Voi Luoja, hänen silmänsä… häntä puistatti kun hän muisti räjähtävän kivun silmänesteiden purskahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen omat äänettömät huutonsa. kun hän taisteli henkensä edestä. Mutta hän oli kieltäytynyt kehonsa tarpeesta tyhjentyä, ja samalla tukehtua omaan oksennukseensa. Parempi sietää tätä paranemisen toivossa, kuin kärsiä niin epäkunniallinen kuolema. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, kun Voldemort oli kaapinut hänen kalloaan.

Hän ajatteli sen päättyvän siihen, mutta ei, sitä seurasi uusi, tuore helvetti, kun hän tunsi Voldemortin taikasauvan kärjen vasten toisen vertavuotavan silmäkuoppansa luuta. Hän ei pystynyt kuollakseenkaan muistamaan mitä Voldemort oli sihissyt, mutta kipu oli niin valtavaa, että hän luuli pyörtyvänsä. Hänen pääkallossaan ja, Luoja, hänen aivoissaan virtasi polttava, tulinen liekki – hän tunsi hermojensa muuttuvan tuhkaksi, syöpyvän omien liekkiensä alla, ja kun viimeiset kipinöivät impulssit tukahtuivat pirstoutuen kuumuuteen, hän tunsi mielensä järkkyvän, jakautuvan miljooniksi säkenöiviksi osasiksi. Hän oli huutanut, ja huutanut, ja huutanut… Sitten Voldemort oli kironnut toisenkin silmän. Sen mitä siitä oli jäljellä.

Ikuisuuden jälkeen kipu muuttui enää vain tuskalliseksi, ja Voldemort oli saattanut päätökseen sen mitä ikinä hän olikaan tehnyt. Siteet irtosivat hänen ympäriltään, ja Severus pyöri pois allaan olleelta kivilaatalta käsiensä ja polviensa varaan ruohikolle. Hän oli oksentanut ja rykinyt, kuullen Voldemortin nauravan hänelle, ja hänen oma, polttava nöyryytyksen tunteensa kasvoi yhdessä kalvavan epätoivon kanssa. Hän oli kuin sulanutta vahaa valuen maassa polttavan kivun ja kauhun lammikoissa syksyisen kellertyneellä ruohikolla Voldemortin hekumoidessa vahingoniloisena vieressä.

“Voit mennä nyt, Severus”, Voldemort sanoi virnistäen ivallisesti. “Palaa suosijoidesi luo, joko vakoojana tai taikajuomien mestarina, ja nauti elämästäsi almujen varassa.” Sen sanottuaan hän käveli pois vailla armoa. Innokas Piskuilan poukkoili hänen jäljessään pysähtyen vielä potkaisemaan Severusta kylkeen ennen katoamistaan.

Häivy täältä, hänen mielensä sihisi. Juokse.

Hänen ruumiinsa huutaessa halusta päästä pakoon itseltään, Severus kokosi kaikki tietoisuutensa rippeet ja pakotti itsensä keskittymään Tylypahkaan, sen metsään, puihin, maahan, linnaan, järveen ja kasvihuoneisiin, ainoaan paikkaan jota hän oli koskaan pitänyt kotinaan, ja pinnisti.

Hän ei ollut halkaissut itseään ilmiintyessään, ja siitä hän oli kiitollinen. Mutta oliko hän onnistunut pääsemään sinne minne oli yrittänyt, se oli toinen juttu. Täällä oli ruohoa ja ilmaa. Se tuoksui huurteelta ja talvelta ja kuulosti miltä tahansa yöltä, jonka hän saattoi muistaa. Hän ei välittänyt liikkua ihan vielä. Summittaisesti johonkin suuntaan lähteminen olisi typerää, varsinkin näin heikossa kunnossa, mutta täällä odottaminen saattaisi olla vieläkin huonompi vaihtoehto. Hänen kätensä takertuivat hänen hiuksiinsa, kun hän antoi päänsä herpaantua. Hän ei ollut vielä onnistunut puhdistamaan kasvojaan – hän ei uskonut pystyvänsä koskettamaan sitä mikä häntä odotti siellä, mutta hän saattoi tuntea poskilleen kuivuneiden silmänesteiden rakoilevan hänen irvistäessään.

Olen varmasti kammottava näky, hän ajatteli, ja kun nuo sanat iskivät hänen tajuntansa,  murskaava paino putosi hänen harteilleen epätoivona, jollaista hän ei ollut tuntenut varhaisemman elämänsä jälkeen, hänen toisen elämänsä.… näky, niinpä tosiaan…

Helvetti! Hän ei sallinut itsensä hajota palasiksi – hänen piti vielä keksiä ulospääsy tästä. Hän keskittyi. Oli ollut myöhä, kun hän oli vihdoinkin lähtenyt, keskiyö todennäköisesti. Häneltä oli kulunut monta tuntia… siellä… ja hän oli istunut täällä ainakin tunnin, vaikkakin minuutit saattoivat tuntua pidemmiltä hänen sisäisen myllerryksensä vuoksi. Joten, kello olisi enintään kaksi aamuyöllä. Hänellä olisi ainakin kuusi tuntia aikaa ennen auringon nousua.

Hän ei uskaltanut nukahtaa – hän saattoi haistaa oman verensä ja tiesi, että liikkumaton hahmo kutsuisi haaskansyöjiä. Hitaasti hän alkoi keinuttaa itseään edestakaisin, pää yhä tuettuna hänen pitkiin, täriseviin sormiinsa ja alkoi valmistaa mielessään taikajuomaa itselleen. Palohaavoihin – yksinkertaista parantavaa juomaa… kehäkukkaa ja kaksisarvisen sarvijauhetta, keitetään kolme minuuttia, sekoitetaan vastapäivään. Lisää murskattuja lohikäärmeenmunankuoria… anna kiehua hiljaisella tulella…

*

Vähän myöhemmin hän havahtui säikähtäen horroksestaan kuullessaan jonkun haukkovan henkeä äänekkäästi, mutta hän ei nostanut päätään. Hänen kasvonsa saisivat tulijan vaan pahoinvoivaksi. Ei niin, että ne alkujaankaan olisivat mikään ilonaihe olleet, Severus. Hän ajatteli itsekseen omituisen häilyvästi ja tunsi mielenterveytensä liikkuvan vaarallisen rajan tuntumassa. Äkillinen tarve nauraa paisui hänen kurkussaan, ja hän ajatteli kiihkeästi, että olisi maailman hauskin juttu hypätä ylös ja huutaa böö! Hänen huuliltaan karkasi pieni parahdus, ja hänen mielensä alkoi sulaa hänen päänsä sisällä…

“Severus…?” Kuului arka ääni hänen vasemmalta puoleltaan. Hän tunsi tämän äänen, hän tunsi sen, muttei voinut paikantaa sitä, ja hän kirosi itsensä ja sen että oli niin tyly, ettei kiinnittänyt huomiota ihmisiin ympärillään. Hän toivoi äänen puhuvan jälleen. Oli ylitsevuotavan helpottavaa kuulla hänen oma nimensä. Hän oli jossain lähellä Tylypahkaa.

“Severus, oletko se sinä?” Kuului ääni taas, vähän lähempää, vähän varmemmin ja sitten loksahti – se oli Pomona Verso. Hänen täytyi siis olla jossain päin lähellä kasvihuoneita. Severus melkein kohotti päätään silkasta helpotuksesta että tiesi missä oli tuntien että voisi vain avata silmänsä ja nähdä Verson seisovan edessään, ja että kaikki tapahtunut olisikin ollut vain outoa hallusinaatiota, mutta sitten hän muisti juuri ajoissa.

“Severus, oletko sinä kunnossa?” Pomona kuulosti olevan lähempänä ja ilmeisen kauhuissaan, Severus ajatteli. Hän kiirehti estämään häntä tulemasta enää yhtään lähemmäs.

“Minun täytyy tavata Albus. Ja Poppy”, Severus sanoi, ja hänen äänensä kuulosti hieman karhealta ja tukahtuneelta.

“Totta kai”, sanoi Pomona. Tauko. Sitten suoraan hänen yläpuoleltaan, “Pystytkö seisomaan?” Severus kiristeli hampaitaan.

“Heidän todella täytyy tulla minun luokseni. En voi liikkua.” Hän toivoi että se olisi estänyt Pomonaa yrittämästä vetää häntä jalkeille.

“Pitäisikö minun loihtia paarit?” hän kysyi, ja Severus säikähti.

“Ei!” Hän ei voinut sietää ajatusta, että Pomona näkisi hänet tällaisena… oli riittävän kamalaa että Dumbledoren piti saada tietää. Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt alkuunkaan tulla takaisin, Severus ajatteli villisti. Mutta minne hän voisi mennä? Äkillinen mielikuva ilmestyi hänen eteensä, jossa hän kompasteli läpi pimeyden, kaatuillen, ryömien ja lopulta nääntyen nälkään kielletyssä metsässä.

“Ole kiltti”, hän parahti, “Minä tarvitsen heitä täällä.”

“Hyvä on Severus, tulen pian takaisin. Pysy sinä vain täällä.”

“Ei tuota ongelmaa”, Severus mumisi. Hän keskittyi ja kuuli Pomonan jalkojen tömisevän kevyesti kuivalla nurmella jossakin hänen takanaan.

Mitä hän sanoisi Albukselle? Miten hän voisi säästää Dumbledoren tältä asialta? Kamalan vajoamisen tunteen vallassa hän tiesi, ettei ollut mitään mitä hän voisi tehdä; hän ei voisi lähteä, hän kuolisi nälkään ja se olisi typerää. Eikä kukaan päästäisi kotiinsa entistä kuolonsyöjää. Hän ei voisi pitää tapahtunutta salassakaan, mutta jos hän jäisi, hänellä olisi mahdollisuus parantua. Olisi varmaan parasta ettei hän häipyisi, ei ainakaan ihan vielä…

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Severuksen korvat kuulivat viittojen kahinaa, joka lähestyi häntä hätäisesti.

“Severus”, hän kuuli Dumbledoren sanovan terävällä äänellä, josta kuului huoli, “mitä on tapahtunut?”

Severus hätääntyi – häpeän aalto löi hänen ylitseen, iskien vatsaan ja tyhjentäen ilmat hänen keuhkoistaan. Jos olisin ollut vähänkin älykkäämpi, enkä niin typerä, tätä ei olisi tapahtunut… miten voin näyttää hänelle kasvoni, NÄMÄ kasvot? Luoja, miten tyhmä olen ollut… Viitat kahisivat nyt hänen vieressään. Kosketus hänen olkapäälleen, sai Severuksen melkein hyppäämään ulos nahoistaan, ja vaistomaisesti hän käänsi päätään, mutta tajusi kuitenkin peittää kasvonsa käsillään edelleen uskaltamatta koskettaa ihoaan. Hän ajatteli kuolevansa nöyryytykseen istuessaan märällä nurmella, avuttomana ja haavoittuvaisena…

”Mitä on tapahtunut? Mikä on hätänä?” Dumbledore sanoi jälleen, ja pelko joka sävytti hänen ääntään, kylmäsi Severusta luita myöten. Kenen tulee tietää tästä… Dumbledore ja Poppy… onko Pomona yhä täällä?

”Missä Pomona on?” hän kysyi äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omaan korvaansa.

”Olen tässä”, hän piipitti todennäköisesti Dumbledoren takaa.

”Poistu”, Severus komensi. Hän kuuli Pomonan nieleskelevät ja Dumbledre siirtyi pois Severuksen viereltä. Pomona ei vastannut mitään, mutta hän helpottui kuullessaan loittonevat askeleet.

”Aiotko sinä kertoa mistä on kysymys vai etkö?” sanoi Poppyn ääni, suoraan hänen edessään.

”Onko täällä ketään muita?” Severus kysyi ja häpesi entistäkin enemmän sortumisen partaalla olevan äänensä vuoksi.

”Ei, Severus. Täällä on vain Poppy ja minä.”

Se oli niin vaikeaa. Hänen käsivartensa tuntuivat paikoilleen jäätyneiltä, hänen päänsä tuntui juuttuneen ikuiseen kumaraan, kuin liikkumattomalla patsaalla. Hän tiesi ettei voisi piileskellä enää kauempaa. Jonkun täytyi saada tietää. Hitaasti hän pudotti kätensä kasvoiltaan ja sai kuulla Poppyn päästävän pienen voihkaisun, joka muuttui pian nyyhkytykseksi. Hän kuuli naisen liikkuvan, mutta Dumbledore oli paikallaan hänen vieressään.

”Albus…?” hän kysyi kuulostaen enemmän rikkinäiseltä kuin koskaan aikaisemmin.

”Hyvä Jumala…” ja viitan kahahdus kertoi hänelle, että Dumbledore oli kääntynyt poispäin kykenemättä kohtaamaan häntä. Poppy niiskutti, mutta ilmavirta kertoi hänen siirtyneen seisomaan Severuksen eteen. Käsi tarttui varmalla otteella hänen poskeensa kohottaen hänen tuhoutuneet kasvonsa ylöspäin, ja hänen oikealla puolellaan, itä, hän ajatteli, sillä nousevan auringon lämpö osui häneen ja koko maailman tuntui oudosti nopeutuvan.

*

Severus makasi tyynyjen keskellä, pää tuettuna ja side hänen silmiensä ympärillä (hän ei kestänyt myöntää, ettei hänellä oikeasti enää ollut silmiä) kuunnellen Dumbledoren ja erikoissairaanhoitajanoidan välisiä kuiskauksia toiselta puolelta huonetta. Hän tunsi olonsa mitättömäksi. Hän pystyi yhä kuulemaan, hän oli aikuinen, kolmekymmentäseitsemänvuotias mies, ja hän oli pitkästynyt. Hän oli kärsimätön hoitonsa suhteen. Täytyi olla jokin keino palauttaa hänen näkökykynsä – hän oli kuullut monien sanovan. Hän huokaisi ärsyyntyneenä. Askeleet liikkuivat hänen sänkyään kohti, kolisten vasten sairaalasiiven kovaa lattiaa. Hän oli anellut ettei häntä vietäisi Pyhään Mungoon – yksityinen huone Tylypahkan pienessä sairaalassa olisi kaikkein paras, hän oli sanonut Dumbledorelle, eikä vanhalla velholla ollut ollut sydäntä väitellä hänen kanssaan asiasta.

Hän saattoi tuntea ilman liikahdukset paljon helpommin nyt. Hänen löytymisestään oli kulunut jo monta päivää, ja oli joutunut sillä aikaa monien nöyryyttävien kokeiden kohteeksi. Hänen loputtomaksi häpeäkseen joka ikinen Tylypahkan työntekijä oli käynyt katsomassa häntä, suurimman osan onnistuessa olemaan itkemättä ääneen. Onneksi oppilaiden ei sallittu tulla hänen luokseen. Heille oli kerrottu että hän oli sairas, ja Severus halusi asian jäävän siihen. Sairas ei tarkoittanut sitä, etteikö hän enää voisi tuijottaa vihaisesti tai naulita heitä kunnon mulkaisulla tai puolustaa itseään… Ääni, joka oletettavastikin kuului erikoishoitajalle, puhui hänen vasemmalla puolellaan.

”Herra Kalkaros – ”

”Professori Kalkaros”, Severus näpäytti. Hän ei ollut vielä menettänyt henkilöllisyyttään.

”Eh, niin, totta kai, Professori Kalkaros, minä, öh… luulen että meillä on hyvin ikäviä uutisia sinulle.”

Severus jäykistyi. Tämä kuulosti pahalta. ”Ikäviä uutisia” sairaanhoitajanoidan kielellä tarkoitti, että hänen keuhkonsa räjähtäisivät pian tai jotain muuta aivan kammottavaa. Severus nyökkäsi lyhyesti ymmärtämisen merkiksi.

”Tuota, siis… vammat jotka olet saanut ovat… melko mittavat. Silmäluomesi ovat arpeutuneet silmäkuoppiesi ylle, joten kummastakaan silmästäsi ei ole jälkeäkään, ja näköhermoihisi on langetettu hyvin tuhoisa kirous, exuro occulus -kirous. Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?”

Äänettömästi Severus puisteli päätään ja hänen kätensä ja jalkansa alkoivat mennä tunnottomiksi. Hänen sydämensä löi liian nopeasti.

”Kyseessä oleva kirous polttaa uhrin silmät, mutta jättää yleensä hieman kudosta jota voimme työstää. Kuitenkin silmiesi, uh, poistaminen, jätti näköhermot paljaaksi kiroukselle, ja silmien lisäksi myös hermot, jotka johtavat aivojen näkökeskukseen, ovat tuhoutuneet, eh, täysin. Emme pysty valmistamaan sinulle taikasilmiä, herra Kalkaros, sillä tarvitsisimme siihen jonkun verran hermokudosta.”

Severus käsitteli etäisesti tätä tietoa, välittämättä enää oikaista titteliään.

”Voimme kyllä uudelleen kasvattaa luita, mutta emme hermokudosta. Ja kuten varmasti tiedät, emme voi muuttaa muiden hermojen osia uusiksi silmiksi… Kun henkilö menettää jäsenen, se on mennyttä, ja ikävä kyllä, sama koskee silmiä.”

Severus käänsi kasvonsa sairaanhoitajanoidan suuntaan. ”Entä jonkun toisen henkilön silmien kautta näkeminen? Olen kuullut että sellainen on onnistunut…”

”Silloin sinulla pitäisi yhä olla näkökeskus jäljellä aivoissasi. Kirous poltti ne kokonaan. Olen pahoillani.”

”Eikö ole mitään muita vaihtoehtoja?” hän sanoi vaarallisen matalalla äänellä ja kuuli Dumbledoren vetävän nopeasti henkeä hänen vieressään, mutta Severus ei välittänyt. ”Eikö ole mitään parannuskeinoa?”

Ilma liikkui taas, ja hoitajanoidan huolestunut ääni kuului hieman kauempaa, aivan kuin hän olisi perääntynyt. ”Ei, pelkäänpä että ei ole.”

”Enkö koskaan enää pysty näkemään? Sitäkö sinä yrität kertoa minulle?” Severus käytännöllisesti katsoen huusi, ääni väristen raivosta.

”Severus…” Albuksen ääni tuli hänen oikealta puoleltaan matalana ja rauhoittavana, mutta Severus ei välittänyt siitä.

”Älä Albus.” Severus tunsi miehen väistyvän kevyesti ja oivalsi, että Dumbledoren oli täytynyt olla kumartuneena eteenpäin koskettaakseen häntä. Severus oli iloinen että hän ei koskettanut – hänestä tuntui, että jos Dumbledore olisi pannut kätensä hänen olkapäälleen, hän olisi hajonnut kokonaan.

“Olen pahoillani…” hoitajanoita sanoi jälleen sängyn jalkopäästä.

”Häivy.”

Hän kuuli loittonevia askeleita ja tunsi vieressään olevan Dumbledoren liikahtavan. Severus tunnusteli kädellään silmiään peittäviä siteitä.

”Sinä myös, rehtori.” Vaatteiden pehmeä kahina kulki hänen ohitseen, ja hän oli yksin ajatustensa kanssa.

*

Hänet oli kotiutettu viikko sitten sairaalasta. Hän oli epävarma päivästä – jokainen oli yhtä ja samaa oman itsensä uudelleen rakentamista istuskellen hyödyttömänä ja pohdiskelevana huoneistossa. Eikä sillä ollut mitään merkitystä miltään kannalta. Hänellä ei ollut oppitunteja ohjattavanaan, ei työtä, ei keinoja suoriutua siitä. Dumbledore oli käynyt hänen luonaan aiemmin illalla. Se ei ollut ollut mikään iloinen tapaaminen, ja vanha velho oli lähtenyt lannistuneena. Severus tiesi sen ja tunsi tavattomasti syyllisyyttä, vaikkakin kieltäytyi näyttämästä sitä. Hän oli liian synkkä, häpeällisesti pilattu ja tarpeeton, kyvytön jopa työskentelemään saadakseen synninpäästön itseltään. Hänen ajatuksensa kiertyivät sisäänpäin, syvemmälle ja syvemmälle, kun hän istui lempituolissaan. Jokaisesta päivästä oli tullut loppumaton taistelu, loputon jatkumo unen ja pitkästymisen välillä. Kaikki pienimmätkin askareet olivat niin pirullisen vaikeita, että hän olisi vaipunut täydelliseen epätoivoon niiden suhteen, ellei hänen rautainen ylpeytensä olisi pakottanut häntä jääräpäisesti tavoittelemaan näitä pieniä päämääriä. Mutta hän oli niin uupunut. Tässäkö on minun loppuelämäni?

Pimeys oli yhä mustaa ja kaikennielevää, ja hän epäili lakkaisiko se koskaan olemasta outoa. Siteet hänen silmiensä ympärillä edesauttoivat häntä säilyttämään toivottoman harhakuvitelman siitä, että hänen silmänsä olivat vain väliaikaisesti sidotut, ja että hän voisi milloin tahansa halutessaan poistaa siteet ja nähdä taas, että hän voisi kuoria ne kerros kerrokselta ja todistaa taas valon olemassaolon, jota hän oli vältellyt niin monen vuoden ajan lukkiutuessaan linnan tyrmiin. Luoja, miten hän kaipasi sitä niin paljon, enemmän mitä oli koskaan uskonut mahdolliseksi.

Syvällä rinnassaan hän tunsi tykytystä, niin kuin hänen sydämensä olisi ponnistellut päästäkseen vapaaksi jonkun näkymättömän käden pidellessä sitä köysissä haluten vetää sen ulos hänen ulkopuolellaan odottavan piinaavan tulen loisteeseen. Jotenkin tämä kaipuu, jonka toive ei koskaan voisi täyttyä, oli vielä pahempaa kuin ne synkät tunteet, jotka olivat vaivanneet häntä aiemmin saaden hänet tuntemaan ettei hän enää koskaan voisi haluta mitään. Severuksen valtasi äkkiä voimakas ja sietämätön tarve itkeä – ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen kuusitoista vuotta sitten Dumbledoren toimistossa, ja hän tajusi ettei voinut, että myös sen hän oli kadottanut lopullisesti, ja se helpotus mitä hän niin epätoivoisesti tarvitsi, oli häneltä evätty.

Tukahdutettu voihkaisu repi hänen kurkkuaan ja hän nousi ottamaan askeleen, varovasti, varovasti, vaikka vanha reitti olikin tuttu hänelle. Hänen kätensä viuhtoivat sideharsojen ympärillä aivan kuin omasta tahdostaan, hermostuneena ja vapisten, haluten ylitsepursuavasti tehdä jotakin, saavuttaa uudelleen olemassaolonsa. Olenko minä täällä? hän ajatteli suunnattomalla kauhun sekaisella kiihkolla, ja tunne, että hän oli jotenkin luiskahtanut pois maailmasta hiipi hänen sisälleen.

Yksin, ainoana elossa olevana ihmisenä.

Tietämättä mitä oli tekemässä, hänen ketterät sormensa repivät siteet varmoin ottein. Kun ne putosivat maahan, Severus joutui jälleen kohtaamaan sen tiedon hyökkäyksen tajuntaansa, että hänen ympärillään oli niin paljon nähtävää, muttei mitään millä nähdä. Ojentaen käsiään edessään, pienen puoliksi tiedostamattoman nyyhkäyksen pursutessa hänen rinnastaan, hän tavoitteli kiviseinää, jonka hän tiesi olevan siinä. Kun hänen kätensä kohtasivat viileyden jota hän etsi, hän lyyhistyi sitä vasten ja liukui alas tuntien kiven karkeuden raapivan hänen ihoaan vaatteiden läpi.

Hän kosketti kasvojaan ja etsi sormillaan kurjia verisiä, ei vielä kokonaan parantuneita aukkoja, joissa hänen silmänsä olivat joskus olleet. Hän tekisi jotain, eikö niin. No, miten se menikään? Severus ajatteli poissa tolaltaan ja työnsi sormensa kallonsa sisälle. Hän tunsi terävän, kuuman kivun pistoksen silmäkuopissaan; fyysinen kipu vei hetkeksi hänen huomionsa pois hänen ajatuksistaan, armollisesti, kun hän alkoi piirtää kuvioita seinälle oman kehonsa lämpimällä verellä. Vihainen punaisuus valui välinpitämättömästi pitkin hänen poskiaan…

*

Severus heräsi siihen, että joku hengitti hyvin raskaasti. Hän ryömi vuoteen ja kirjahyllyn välissä olevalle nurkalle yöpöytänsä viereen. Hän oli kiertänyt niin kauas kirjoista, joista hän ei enää voinut nauttia, kuin mahdollista ja toivoi hämärästi ettei olisi tiputtanut liikaa verta matolle. Vaikka eipä hän sitäkään voisi enää nähdä. Hän oli nukahtanut.

Hengenvedot tulivat yhä nopeammin, suoraan häntä vastapäätä. Sillä ei ollut väliä kuka se oli, kukaan ei saanut olla siellä. Hän oli paljastumisen partaalla, hänen koko turvapaikkansa vallattuna, hänen salaisuutensa paljaana ja alastomana. Jos hän pysyisi hiljaa, kuka tahansa siellä olikin, löytäisi hänet varmaan joka tapauksessa. Hänen täytyi saada tunkeilija ulos, nyt.

”Mitä sinä teet täällä?” hän murahti.

Jalat liukuivat matolla, kun kutsumaton vieras käännähti ympäri, ja kuullessaan tukahtuneen äänen, Severus tiesi näyttävänsä kammottavalta. Halu piiloutua vyöryi hänen ylleen, mutta hänen ylpeytensä piti hänen leukansa pystyssä, vaikka nöyryytys nousikin ylös hänen kurkkuaan pitkin.

“Professori?” ääni kiljaisi, ja sen pelokkuudesta huolimatta Severus tunnisti sen heti Hermione Grangerin mitä ei toivotuimmaksi määräileväksi ääneksi.

[tutti frutti]

Kauhea kohtalo Severukselle:(
Menettää nyt näkökyky tuolla tavalla.
Ihastuttavan karmiva luku
Pahoittelen jälleen kerran rakentavan puutetta ja pyydän jatkoa

Tutti frutti kiitää ja kumartaa

[Kika]

Oi, kiitos paljon omistuksesta!
Olipa synkkä luku, voi Severus raukkaa. Kunpa vain voisin mennä antamaan hänelle halin lohdutukseksi.
Jälleen kerran todella taitavasti kirjoitettu luku, ja kauhistuttavasti (mikä on tässä tapauksesssa kohteliaisuus ) olit onnistunut kuvaamaan kaiken niin yksityiskohtaisesti, että oikein sattui lukea miehen kohtalosta ja kärsimyksestä. Onneksi Hermione kuitenkin löysi Severuksen, toisikohan tyttö nyt miehelle tämän niin kaipaaman valon?
Jatkoa siis toivoisin todella hartaasti, ihmettelenpä miksei tätä kommentoida enempää, luvutkin ilmestyvät niin nopeasti ettei edellisen tapahtumia ehdi unohtamaan, jatka samaan malliin!
Kiittäen ja syvään kumartaen,
Kika

[Aura Illumina]

Kaikki virtaa, mikään ei pysy samana.
- Heraclitus

Kaksi yhtä järkyttävää, mutta keskenään taistelevaa kuvaa, pyöri Hermionen mielessä, kun hän tuijotti lyyhistynyttä hahmoa lattialla. Ensimmäinen oli hirveä. Häntä tuijottavat kasvot olivat kalpeat ja terävät. Takkatuli loi niille varjoja ja laajat, mitään näkemättömät reiät ilman silmiä antoivat vaikutelman siitä, että ne olisivat tarkkailleet häntä. Tämä karmiva näkymä sai Hermionen haluamaan sännätä pakoon, mutta hän pysyi paikoillaan. Sillä toinen kuva oli näkymä särkyneestä miehestä. Se, että hän tiesi miehen olevan professori Kalkaros, teki sen jotenkin paljon pahemmaksi. Kun Hermione näki hänen laihan, epäterveen hahmonsa ja hänen tuhotut kasvonsa, hän melkein sulki silmänsä ja pakotti itsensä tekemään mitä tahansa muuta, kuin seisomaan siinä tuijottamassa häntä. Se mikä todella repi hänen sydäntään ja sai hänet tuijottamaan kuin transsissa, oli veri hänen kasvoillaan. Se tippui pitkin hänen poskiaan valuen yli hänen terävien piirteidensä ja alas onttoihin surun irvikuviin, parodioiden sairaasti kyyneliä.

Kun hän puhui taas, hänen äänensä oli töykeämpi ja vaativampi kuin milloinkaan.

”Mitä sinä teet täällä, neiti Granger? Pikku ystäväsi Potter ja Weasley ovat epäilemättä kanssasi. Toivon että olen tarjonnut teille hyvän esityksen”, hän ivasi. Hermione haukkoi henkeään katkeruudelle, joka huokui miehestä sairaina ja mustina aaltoina.

”Ei, Professori – olin vain suorittamassa vahtivuoroani ja ovi oli auki, joten ajattelin – ”

”Mitä? Että voit tunkeutua sinne missä sinua ei kaivata? Että voit tepastella sisään ja saada omin nokkinesi selville mitä professori Kalkarokselle on tapahtunut?” Hän nauroi ontosti tämän uuden, tuoreen nöyryytyksen pyöriessä uudelleen ja uudelleen ympäri hänen mielessään. Eikö hän koskaan voisi välttyä niiltä? Luoja, se ei koskaan lopu! ”No, nyt tiedät. Painu ulos ja pidä hauskaa kertoessasi kaikki lopuille ihmekolmikostanne.”

Hermione tunsi itsensä lyödyksi. Miten joku saattoi ajatella niin alhaisesti hänestä? Kalkaroksen nariseva ääni alkoi vähitellen haihduttaa shokkia ja kauhua, joka oli vanginnut tytön sisäänsä. Hänen suunsa, mikä tähän saakka oli ollut o:na silkasta järkytyksestä, napsahti kiinni. Hän puri hampaansa yhteen ja kohotti uhmakkaasti leukaansa.

”Tiedoksesi, sir, olin suorittamassa kierrostani ja näin ovesi auki. Luulin että joku on sisällä ja tulin tarkistamaan”, hän sanoi hieman vihaisemmin.

”Joku on täällä, neiti Granger. Nyt, mene ulos.”

”Olen pahoillani yrityksestäni tutkia”, hän näpäytti. ”Paitsi jos mieluummin haluaisit oppilaiden harrastavan tupienvälisiä suhteita sinun sängyssäsi.”

Oli ollut virhe sanoa noin, ja Hermione tiesi sen. Hänen hengityksensä juuttui kurkkuun – hän oli itse tungettelija, eikä mikään määrä hyviä aikomuksia muuttaisi sitä seikkaa ettei hänen olisi pitänyt olla siellä. Miksen ilmoittanut tästä kenellekään? Hän ajatteli surkeana. Minun olisi pitänyt tietää.

Severus kiehui. Se, että tämä tyttö seisoi siinä ja väitti ettei ollut väärässä, oli suurta ylimielisyyttä; hän oli omassa yksityisessä huoneistossaan, hänen omat ajatuksensa maalattuina seinälle, ja hänellä on otsaa sanoa, että oli vain tarkoittanut hyvää! Severus ei välittänyt vaikkei nähnytkään häntä – hän halusi tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnes hänen hampaansa kalisisivat. Ja hän oli helppo kohde, hän hengitti nopeasti puuskuttaen, niin kovaa, että Severus pystyi käytännöllisesti katsoen tuntemaan hänen hengityksensä syöksähtelevän pitkin hiljaista ja liikkumatonta huonetta.

Hermionen sydän melkein pysähtyi hänen rinnassaan, kun hän näki miehen hitaasti nousevan lattialta – hänen kehonsa suoristautuvan voimattomasti koko pituuteensa, hänen hiuksensa villinä pehkona, hänen tyhjät kasvonsa vääristyen kammottavasti ja hän katsoi Hermionea itsevarmempana kuin koskaan. Hän katsoi kun Kalkaros taivutteli käsiään ja alkoi kävellä häntä kohti asennossa, joka oli käsin kosketeltavan uhkaava, ja ensimmäistä kertaa Hermione todella, todella pelkäsi häntä, ja sitä mihin hän pystyisi. Kalkaros ei ollut enää hänen nipottava opettajansa, vaan haavoittunut mies, ei, vaan haavoittunut eläin, jonka rauhaa hän oli rikkonut – tämä oivallus pelotti häntä entisestään, ja vaistonvaraisesti Hermione otti askeleen taaksepäin, suojaten pienillä käsillään itseään ja puristaen taikasauvaansa sormissaan. Sitten, Hermionen ikuiseksi häpeäksi, Kalkaros kompastui. Hän oli aina niin varma. Hermione ei ollut koskaan koko elämänsä aikana nähnyt hänen suorittavan niin epähienostunutta elettä. Se oli niin kömpelö ja niin vieras hänen hahmolleen, että koko maailma tuntui muuttuvan. Oli kuin maailma ennen tätä kiusallista hetkeä olisi ollut kuin vesipisara, pyöreä ja täydellinen, tippumassa korkeuksista, ja nyt Hermione saattoi tuntea sen roiskahtavan hänen ympärilleen, leviävän odottamattomiin suuntiin, muuttuvan tavoilla, joita oli mahdotonta kuvitella. Hänelle tuli tunne, että tätä ei oikeasti tapahtunut. Oli liian epätodellista, että tämä epävarma henkilö hänen edessään, mikäli hän edes oli todellinen, viestitti muuttuvia havaintoja, jotka avasivat uusia ja kammottavia polkuja. Kalkaros tarrasi kiinni yhden tuolinsa selkämykseen.

Hänen käsiensä alla oli pehmeää, mutta se oli vain nojatuoli. Hidas pimeydessä horjuminen, tyhjyys hänen edessään, sai hänen hengityksensä salpautumaan, kunnes hän tunsi jotain kiinteää edessään. Tällaista se tulee sitten olemaan… Hänen hengityksensä oli katkonaista ja hän vihasi itseään heikkoutensa vuoksi. Hän ei pystynyt puolustamaan itseään, eikä oikaisemaan loukattua ylpeyttään. Hän nosti päätään haluten vain yhtä asiaa. Hermione katseli häntä, kuin nuo kasvot olisivat olleet tyhjä, ylöspäin käännetyn raivon naamio. Ne katsoivat häntä kohti, hänen suuntaansa, mutteivät suoraan häneen. Hermione järkyttyi ymmärtäessään ensimmäistä kertaa, että mies ei voinut nähdä häntä. Mielijohteesta hän halusi mennä tämän luokse, itkeä, hän halusi palata ajassa taaksepäin, hän halusi paeta. Hermionen polvet notkahtivat päättämättömyydestä, mutta Kalkaros päätti hänen puolestaan.

”Painu helvettiin täältä”, hän sihisi, ja Hermione juoksi.

*

Mitä tehdä, mitä tehdä? AJATTELE, hemmetti, Hermione sanoi itselleen, omasta typeryydestään ja nenäkkyydestään aiheutuneen raivon alkaessa kiehua hänen sisällään. Hän seisoi lysähtäneenä vasten kylmää kivipilaria, jonkin matkan päässä tyrmistä. Hän oli hengästynyt äkkinäisen lähtönsä vuoksi, mutta hän alkoi nyt rauhoittua, ja pelko, joka oli saanut hänet lähtemään matkoihinsa, oli poistumassa vapinan tieltä. Hermione tajusi, että hänen täytyisi kertoa jollekulle… Kalkaros oli romahtamaisillaan, lievästi sanottuna, ja hänellä ei todellakaan ollut edellytyksiä auttaa miestä. Eikä hän taitaisi kovasti ilahtuakaan hänen näkemisestään uudelleen… tai… Luoja… Kalkaros inhoaisi ajatustakin että hän olisi siellä. Paras jättää asia sikseen.

Kenelle kertoisin? Varmaankin matami Pomfreylle. Hän tietää jo Kalkaroksen vammojen laadun, ellei, ja nyt Hermionea puistatti, hän ole onnistunut vahingoittamaan itseään enemmän, kuin alun perin oli vahingoittunut. Uudelleen mieleen palaava muisto verisistä säkeistä seinällä kuristi hänen kurkkuaan kuvottavasti. Ja kuva Kalkaroksen verijuovaisista poskista häilyi hänen silmiensä edessä. Kylmä hiki puhkesi hänen kasvoilleen, ja hän sulki silmänsä, haluamatta antaa periksi pahoinvoinnille, joka velloi hänen vatsassaan. Mitä luulet Kalkaroksen tuntevan? Hän kysyi itseltään. Missä oli hänen tupansa rehentelyn aihe, rohkeus? Hänen täytyisi ryhdistäytyä ja mennä sairaalasiipeen. Ei ollut mitään hyötyä nojailla seiniin koko yötä – ja mitä nopeammin hän kertoisi jollekulle, sitä nopeammin hän pääsisi takaisin omaan huoneeseensa selvittämään ajatuksiaan.
Pitkä matka sairasosastolle sujui yllättävän nopeasti, mutta kun hän lopulta oli päässyt ovelle, hän oli lähes varma, että näky Kalkaroksen makuuhuoneessa oli ollut vain unenpuutteesta johtuvaa harhakuvitelmaa. Hän painoi väsyneen kätensä otsalleen, päätti että herättäisi matami Pomfreyn joka tapauksessa ja koputti vaativasti oveen.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen matami Pomfrey ilmestyi puolinukuksissa ovelle, mutta Hermionen nähdessään hänen ilmeensä muuttui välittömästi huolestuneisuudeksi. ”Mikä hätänä, neiti Granger?” hän kysyi.

Hermione avasi suunsa, mutta hänen äänensä oli juuttunut kurkkuun. Mitä hänen oikein pitäisi sanoa? Hän päätti että mitä tahansa se olisikin, hänen pitäisi ajatella nopeasti, sillä matami Pomfreyn kasvot alkoivat näyttää jo vähän liianhuolestuneilta.

”Professori Kalkaros,” hän möläytti ja hämmästyi nähdessään sairaanhoitajanoidan kasvojen ilmeen muuttuvan lähes paniikinomaisiksi.
”Mitä hänestä? Missä hän on?” hän kysyi terävästi.

”Hänen huoneessaan… luulen että hän on tehnyt jotain itselleen…”

Pysähtyen ainoastaan antamaan Hermionelle kiitollisen katseen, matami Pomfrey käännähti kannoillaan ja käveli takaisin sairasosastolle. Ihmeissään Hermione kurkisti sisään ja näki hänet seisomassa tulisijan edessä, heittämässä kourallisen pulveria liekkeihin. ”Albus!” hän sanoi, ja minuutin kuluttua Dumbledoren arvokas pää ja hartiat ilmestyivät esiin liekeistä, päässään pupuilla koristeltu yömyssy. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Hermione olisi nauranut ääneen.

”Mikä hätänä, Poppy?” Dumbledoren pää sanoi.

”Severus”, matami Pomfrey sanoi, ja Hermione oli hetken hämmentynyt, kunnes muisti, että professori Kalkaroksella oli tosiaan ensimmäinenkin nimi. Ei hän ole kuoriutunut käärmeenmunasta, senkin pölvästi.

Dumbledore rypisti otsaansa. ”Mistä tiedät?” hän kysyi.

”Hermione Granger löysi hänet ja kertoi että hän on tehnyt jotain itselleen. Hän on omassa huoneistossaan.”

Dumbledore kääntyi ja huomasi Hermionen liikkumattoman hahmon ovensuussa. ”Neiti Granger, minun pitää keskustella kanssasi, kun olemme ensin selvittäneet tämän. Haluaisitko odottaa minun toimistossani? Salasana on Acid Pops.”

Hermione nyökkäsi mykkänä. Oli ollut tyhmää kuvitella, että hän voisi palata omaan sänkyynsä ja unohtaa kaiken tämän, joten hän kääntyi ovella, kun Dumbledoren pää hävisi ja matami Pomfrey kouraisi uudelleen hormipulveria päästäkseen Kalkaroksen huoneeseen.

Hän oli ollut Dumbledoren toimistossa vain kerran aikaisemmin, mutta hän muisti tien sinne saapuessaan oviaukkoa vartioivan gargoilin luo, pitkän ja ajatusten täyteisen kävelyn jälkeen. ”Acid Pops”, hän mutisi. Ruma patsas siirtyi sivuun, ja hän astui portaikkoon.

Tällä on varmasti jotain tekemistä Voldemortin kanssa, mutta hän oli epävarma siitä mitä se voisi olla. Voldemort ei ollut tunnettu siitä, että jätti uhrinsa eloon – ehkäpä joku kuolonsyöjä oli tehnyt tämän hänelle saadakseen lisäpisteitä herransa silmissä? Hermione huokaisi liian väsyneenä enää ajattelemaan ja astui Dumbledoren toimistoon. Hän oli huojentunut nähdessään Fawkesin ja asteli välittömästi tämän luo. Feenikslintu  antoi taputtaa itseään hetken verran ennen kuin siirtyi pois, ja Hermione istui yhteen Dumbledoren työpöydän edustalla olevista tuoleista.

*

Hänen oli täytynyt torkahtaa hetkeksi, sillä sulkeutuvan oven ääni sai hänet kimpoamaan pystyasentoon. Hän katsoi suuntaan josta ääni oli kuulunut, ja näki Dumbledoren hymyilevän hänelle, mutta jotain puuttui hänen kasvoiltaan. Pilke hänen silmistään oli poissa, ja jälleen kerran Hermione tunsi sen oudon tunteen, kuin maailma olisi hajoamassa ja sinkoamassa jokaiseen mahdolliseen suuntaan yhtä aikaa. Häntä paleli, ja hän veti jalat koukkuun alleen.

Dumbledore istui alas pöytänsä taakse ja tarkkaili häntä vakavasti muutaman hetken ennen kuin alkoi puhua. ”Neiti Granger, miten ylipäätään satuit olemaan professori Kalkaroksen yksityishuoneistossa?”

Mitä tahansa Hermione olikin odottanut, tätä se ei ollut. Hän räpytteli silmiään, mutta palautettuaan tyyneytensä hän kertoi rehtorille miten oli huomannut valon pilkottavan avoimesta ovesta ja löytänyt professori Kalkaroksen huoneesta. Hermione kuvaili heidän kohtaamistaan vain hyvin suurpiirteisesti,  - hän ei halunnut ajatella tapahtunutta tarkempaa juuri nyt. Kun hän lopetti, rehtori nojasi taaksepäin ja katsoi häneen mietteliäästi.
”Mikset mennyt hakemaan ketään muuta?” hän kysyi, ja Hermione liikahteli hermostuneesti ja katseli polviinsa.

”Rehellisesti sanottuna, en halunnut nähdä vaivaa löytääkseni ketään, sillä ajattelin siellä olevan vain muutaman myöhään valvovan oppilaan. Kun tajusin että huone kuului professori Kalkarokselle, en uskonut hänen oikeasti olevan siellä.” Hermione katsoi ylös puolustelevan näköisesti. ”Luulin että hän on vielä sairaalassa, ja että huoneessa oli joku sivullinen.”

Hänen välittömäksi helpotuksekseen Dumbledore nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Tiedän, että olit vain suorittamassa velvollisuuttasi”, hän sanoi. ”Mutta joka tapauksessa, olet saanut nyt tietoosi informaatiota, jonka olisimme toivoneet pysyvän salassa oppilailta, puhumattakaan Tylypahkan ulkopuolisilta henkilöiltä.” Hän huokaisi syvään. ”Olen varma että haluat tietää, mitä hänelle on tapahtunut.” Hermione nyökkäsi äänettömästi. Dumbledore kohotti käsivarttaan ja vihelsi. Fawkes lensi havisevin siivin hänen olkapäälleen. Rehtori näytti hivenen verran iloisemmalta. ”Olet varmaankin jo arvannut tämän kaiken liittyvän Voldemortiin. Professori Kalkaros on ollut vakoojamme jo kauan. Hän liittyi joukkoihimme vuosi ennen Voldemortin ensimmäistä tappiota. Hän palasi tehtäviinsä, kun Voldemort palautui uudelleen voimiinsa, muttei ole ollut Pimeyden lordin suuressa suosiossa. Koko viime vuoden ajan Voldemort on leikkinyt hänen kanssaan, pitänyt hänet piireissään vain kiusatakseen häntä väärillä tiedoilla ja… käyttänyt häntä milloin häntä on huvittanut.”

Hermionea kylmäsi entistäkin enemmän, ja hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat kevyiltä, ikään kuin hänen luunsa olisivat olleet ontot. Hän kuuli puhumattomat sanat ilmassa ja värisi.

”Kaksi viikkoa sitten Voldemort lopetti leikin. Oli professori Kalkaroksen päätös lopettaa uuden tiedon antaminen hänelle ja samalla nyhtää Pimeyden lordilta joitakin tiedon murusia, jotka olivat hyödyllisiä meille.” Dumbledore piti tauon ja hänen hartiansa nousivat ja laskivat sydäntä särkevän huokauksen myötä. ”Voldemort kidutti häntä ja jätti hänet kahdesta syystä. Ensiksikin hän halusi muistuttaa minua etten ole kaikkivoipa. Ihmiset joita yritän suojella ovat haavoittuvaisia, huolimatta siitä mitä teen. Toisekseen, se oli rangaistus professori Kalkaroksen petoksesta.”

Kyyneleet pistelivät Hermionen silmiä, ja ilmi selvä tuska Dumbledoren kasvoilla kuristi hänen kurkkuaan. ”Professori Dumbledore, sinun täytyy tietää, että se ei ole sinun vikasi että tämä tapahtui professori Kalkarokselle”, hän sanoi, haluten lohduttaa vanhaa miestä. Mutta Dumbledore vain katsoi häneen.

”Onko se professori Kalkaroksen syytä?” hän kysyi hiljaa, ja Hermione huomasi ettei hänellä ollut antaa vastausta. Hän huokaisi, ja Hermione päätti vaihtaa taktiikkaa.

”Miksei hän vaan… tappanut… professori Kalkarosta?” hän kysyi.

Dumbledoren suu vääntyi lähes irvistykseksi. ”Koska tällä tavalla professori Kalkaros on hyödytön meille ja elossa tietääkseen sen.” Kuului nyyhkäisy, jonka Hermione tiesi kasvaneen kasvamistaan rinnassaan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kantilta.

”Mutta miksei hänen silmiään voi korjata?” hän kysyi hartaasti.

”Hänellä ei ole enää jäljellä näköhermoja joita voisi työstää, saati toimivia näkökeskuksia hänen aivoissaan. Voldemort oli hyvin… perusteellinen valitsemansa rangaistuksen suhteen”, Dumbledore kertoi ja painoi kasvonsa käsiinsä. ”Luotan ettei minun tarvitse pyytää sinua olemaan hiiskumatta sanaakaan tästä kenellekään. Erityisesti herra Potterille tai herra Weasleylle.” Hermione nyökkäsi, mutta hänen mielensä oli jo jossain muualla.
”Professori Dumbledore?”

Rehtori kohotti päätään käsiensä varasta. ”Niin, neiti Granger?”

”Mikä professori Kalkaroksen tulevaisuus tulee olemaan Tylypahkassa?” hän kysyi. Rehtori katsoi häntä vakavilla kasvoillaan.

”Sokeus on hyvin harvinaista, neiti Granger. Itse asiassa, en tiedä yhtään vastaavanlaista tapausta. Tapaukset ovat ymmärrettävän vähäisiä, koska pystymme yleensä kompensoimaan näkökykynsä menettäneitä tavalla tai toisella. Emme ole valmistautuneet kohtaamaan tämän kaltaista tapausta.”
”Hän ei siis tee mitään?” Hermione kysyi, hänen mielensä käännellessä ongelmaa uudestaan ja uudestaan.

”En oikein pysty ymmärtämään miten hän voisi, neiti Granger, sikäli kun hän ei voi nähdä.” Dumbledore sanoi surullisesti. ”Ei häntä susille heitetä, mutta en tiedä mitä voisimme tehdä hänen hyväkseen.”

Hermione kohotti kulmakarvojaan tälle. ”On muitakin keinoja kuin taikuus auttaa ihmistä sopeutumaan”, hän sanoi. ”Eikö kukaan ole tullut ajatelleeksi sitä?”

Rehtori katsoi häntä ihmetellen. ”Kuten sanoin, sokeus on harvinaista.”

Hermione ei voinut uskoa kuulemaansa. ”Eikö kenellekään juolahtanut mieleen, että jästimaailmassa on paljon sokeita, jotka elävät normaalia tai jopa erinomaista elämää?” hän kysyi hämmästyneenä. Dumbledore näytti nolostuvan.

”Ollakseni täysin rehellinen, neiti Granger, ei. Olemme olleet täystyöllistettyjä Voldemortin asettamien komplikaatioiden kanssa, mutta jos sinulla on ideoita jotka voisivat auttaa…” Rehtori levitti kätensä, mutta Hermione ei tarvinnut kehotusta. Hän puri kynsiään mietteliäästi ja sanoi.”Täytyy ainakin olla jokin keino miten autamme häntä lukemaan – jos minä olisin sokeutunut, kaipaisin sitä kaikkein eniten. Ja jotta hän löytäisi taas paikkansa, täytyy olla jotain mitä voimme tehdä asialle…” Hänen mielensä alkoi kieppua tämän uuden ongelman parissa, ja jossain hänen aivojensa takaosassa alkoi muodostua oivallus…

Dumbledore näytti huvittuneemmalta kuin kahteen viikkoon. ”Huomaan, että olet innokas aloittamaan, neiti Granger, mutta minun täytyy suositella sinulle ensin kunnon yöunia. Kun olet saanut kehiteltyä kokonaisen suunnitelman, mene professori McGarmiwan luo”, hän hymyili tytölle. ”Olen iloinen että olet niin halukas auttamaan meitä tämän kanssa. Meiltä muilta olisi mennyt kuukausia keksiä keinoja… parantaa professori Kalkaroksen tilannetta, ja tämän illan jälkeen…” Hänen kasvonsa valahtivat, ”En usko, että hänellä on vielä sellainen vaihe.”

Kouluasiat painuivat taka-alalle, kun tapahtumien vakavuus alkoi tosissaan painaa hänen mieltään. Se varmaan näkyi hänen kasvoiltaan, sillä rehtori kiirehti rauhoittelemaan häntä. ”Älä huoli, vastuu professori Kalkaroksen toipumisesta ei lepää sinun harteillasi, neiti Granger. Minun ja henkilökunnan on aika yhdistää voimavaramme tämän asian suhteen.”

Huojentuneena Hermione nyökkäsi. Hän ei uskonut voivansa kantaa niin suurta taakkaa, mutta koska hän oli jästisyntyinen, hän oli ainutlaatuisessa asemassa auttaakseen, eikä hän voinut tuntea itseään muuta kuin velvoitetuksi. Hän oli vain kiitollinen siitä, ettei hän olisi yksin suunnittelemassa toipumisohjelmaa kaikkein mahdottomimmalle opettajalleen.

*

Hän halusi enemmän kuin mitään mennä nukkumaan, mutta ensin hänen täytyi käydä pöllölässä. Raapustettuaan kirjeen vanhemmilleen, hän raahautui ylös portaita ja lähetti sen menemään. Hän katsoi kunnes pöllön kuljettama kirje katosi ja kääntyi sitten pois palatakseen Rohkelikkotorniin.


*

Aura's Notes: Kiitos kommenteistanne tutti frutti ja Kika! Olette niin oikeassa kyllä tuon Severuksen kohtalon suhteen. Huutava vääryys, että juuri hän menettää näkönsä tuolla tavalla, mutta jospa siitä seuraisi jotain hyvääkin, tiedä häntä...

[tutti frutti]

Ihanaa uusi luku
Ja taas kerran niin matava! Mutta en sinulta muuta odotakkaaan.
Ehkäpä Hermione tuo Severuksen elämään valon ja pelastuksen,voinko sanoa niin?
Tekstisis on niin sujuvaa ja kaunista, että melkein itkin. Enkä tiedä miksi´. Tämä oli vain niin koskettava luku. Ja jos olisin itkeny, olisin tehnyt itsestäni todennäköisesti idiootin kaikkien luokkalaisteni edessä.
Kiitos tästä upeasta luvusta ja kiitos vielä uudemman kerran

Tutti frutti kiittää ja kumartaa Auraa

[Kika]

Mahtava luku!
Viimeinkin saamme Hermionen Severuksen elämään, ja nyt vain kärsimättömänä odotan ja uneksin, mitä kaikkea tyttö pystyykään tekemään parantaakseen miehen elämää. Hienoa, että Kalkaros saa taas mahdollisuuden päästä käsiksi kirjoihin, ja ennenkaikkea niiden lukemiseen!
Tuli jotenkin todella onnellinen olo Severuksen puolesta, kun Hermione jutteli Dumbledoren kanssa tämän elämänlaadun parantamisesta. Rakastan kirjoittamaasi Hermionea! Ihmettelen sitä, miten kauniisti ja herkästi osaat kertoa tätä ficciä eteenpäin, vaikka samalla osa tapahtumista on niin raakoja. Ja se saa minut todella koukkuun, wau!
Vaikka yhäkin Severuksen silmättömyys järkyttää minua, on samalla aivan mielettömän hienoa, että olet tällaisesta aiheesta osannut kirjoittaa näin sulavasti ja ehdottoman loistavasti! En ole yhteenkään toiseen ficiin törmännyt, jossa käsiteltäisiin vastaavaa aihetta, ja siksi tämä on ainutlaatuinen, ja olen todella, todella onnellinen että saan lukea tätä. Laitathan taas pian jatkoa?
Suuret kiitokset todella ihanalle kirjoittajalle todella ihanasta luvusta!
Kika

[Kuurankukka]

WOW, tämähän on ihan uskomatonta. Löysin ficcisi jo itseasiassa viime yönä, ja ehdin vasta nyt lukemaan ja kommentoimaan tätä. Etsin mitä tahansa SK/HG parituksella, ja löysin sitten tämän. Olen vieläkin hyvin vaikuttunut lukemastani, enkä oikein käsitä, miksei näin lupaavalta vaikuttava ficci ole saanut enempää näkyviä lukijoita. Olen ollut aika kauan lukematta mitään ficcejä, mutta taidanpa muuttaa tapojani, nyt kun tämän löysin. Eikä tämä ole edes ensimmäinen ficci jonka sinulta luen, mm. Sielujen puutarhan ja Lempeän sateen olen kolunnut läpi

Mutta tämä on jotain sellaista, mihin en ole varmaan koskaan törmännyt. SK/HG parituksella toki löytyy moniakin ficcejä, mutta missään koskaan milloinkaan Severus ei ole sokeutunut, enkä ole missään muuallakaan aiheeseen törmännyt. Hurr, melkein näen silmieni edessä sokeasti eteenpäin hapuilevan Kalkaroksen, kohtausta lukiessa sydämen tykytys ihan kiihtyi  Ideasi ainakin on ihan ainutlaatuinen, ja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Erityisen hienosti osaat kuvata juuri liemimestarin tunteitia ja ajatuksia, eikä muussakaan kuvailussa ole mitään vikaa. Myös kirjoittamastasi Hermionesta pidän oikein kovasti, hän jotenkin miellyttävän pirteä ja aikuismainen, en millään malta odottaa miten hän ryhtyy Kalkarosta parantamaan. Onnistut ficissäsi herättämään monia tunteita, välillä halua oksentaa tarinan julmuuksien takia, helpotusta, surua ja ties mitä muuta. Todella hienoa ja lupavaa, suurella innolla jään odottamaan tulevien lukujen tapahtumia!