Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Aura Illumina - 17.03.2011 18:48:15
-
Nimi: Like Shadows on the Winter Sky
Kirjoittaja: Resmiranda
Suomentaja: Aura at Fiction Garden (http://fictiongarden.wordpress.com/)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, angsti, romantiikka, HG/SK
Päähenkilöt: Hermione Granger ja Severus Kalkaros
Tiivistelmä: Voldemort rankaisee Kalkarosta kyllästyttyään häneen. Hermione joutuu vastentahtoisesti mukaan Severuksen matkalle pois pimeydestä. Ei mikään tyypillinen rakkaustarina. Synkkää.
Ensimmäinen osa (23 lukua) Resmirandan Varjot -trilogiasta.
LUKU 1
Vaatii enemmän rohkeutta kärsiä kuin kuolla.
- Napoleon Bonaparte
Syyskuu oli Hermionen lempikuukausi. Ei ainoastaan siksi, että se merkitsi lukuvuoden alkamista, vaan myös siksi, että ilmassa oli syksyn tuntu ja hiljainen lupaus uudesta alusta. Eikä ainoastaan ensiluokkalaisille, hän ajatteli apeasti istuessaan Rohkelikkojen pöydän päässä suuressa salissa, puolikuun ja tähtien loistaessa yläpuolellaan kaartuvan lumotun katon kirkkaalla syyskuisella taivaalla. Hän nojasi poskellaan kämmeneensä tarkkaillessaan Tylypahkan uusimpia oppilaita, uunituoreina suoraan Tylypahkan pikajunasta.
Hänen silmänsä vaelsivat yksitoistavuotiaiden kirjavassa joukossa, ja hänen suupielensä kääntyivät ylöspäin ystävälliseksi tarkoitettuun hymyyn niille, jotka uskalsivat kohdata hänen katseensa. Jotkut heistä väläyttivät epävarman virnistyksen jatkaakseen hermostunutta elehdintäänsä. Kaikilla oli sama teuraaksi vietävän lampaan ilme kasvoillaan. He kaikki näyttävät niin säikähtäneiltä, hän ajatteli. Olinko minä yhtä peloissani kun saavuin tänne ensimmäistä kertaa? Hän kohtasi Harryn katseen pöydän toisella puolella, ja mietteliäästä ilmeestä päätellen hän ajatteli aivan samaa. Huolimatta jännityksestä uusien rohkelikkojen puolesta, Hermionen mieli vaelsi lajittelun aikana – hän oli loppujen lopuksi osallistunut neljään viidestä edellisestä lajittelusta, ja myötätuntoinen jännittyneisyys pelokkaiden ensiluokkalaisten puolesta oli tällä hetkellä liikaa hänen valmiiksi kireälle vatsalleen. Hän oli viettänyt koko kesän pimennossa velhomaailman suhteen, ja se mitä hän oli saanut kuulla matkalla Tylypahkaan muilta valvojaoppilailta, oli ainoastaan saanut hänen hermonsa kiristymään.
Voldemortin palattua voimiinsa Hermionen neljännen lukuvuoden lopussa, taikaministeriö oli tehnyt kyseenalaisen päätöksen olla hyväksymättä Harryn lausuntoa Cedric Diggoryn kuolemaa koskevissa kuulusteluissa. Vaikka Harryn oli vaikea elää uudelleen tuon yön tapahtumia, oli vielä tuskallisempaa huomata, että ministeriö oli kiinnostuneempi pitämään asiat salassa suhteellisen rauhallisuuden ylläpitämiseksi, kuin varoittamaan ihmisiä tästä uudelleen ajankohtaiseksi nousseesta uhasta. Hermione pyöritti päätään muistolle – vaikka sen jälkeen miten Toffee oli reagoinut kuultuaan Harryn tarinan ensimmäistä kertaa sairaalassa viimeisen haasteen jälkeisenä yönä, ei hänen olisi pitänyt olla yllättynyt. Rita Luodikon Harryn maineelle aiheuttaman vahingon jälkeen, hänen uskottavuutensa todistajana oli tullut kyseenalaiseksi.
Tietenkään se, Hermione ajatteli katkerasti, että muutamat ihmiset ministeriössä eivät halunneet uskoa Voldemortin palanneen, ei auttanut asiaa. Poliitikot, miten tyypillistä. Oli kuitenkin masentavaa tietää, että juuri tämä ihmisluonteen puoli säilyi muuttumattomana vaaran edessä… tämä, ja täydellinen haluttomuus nähdä tilannetta objektiivisesti. Hermione huokaisi, hänen silmänsä lepäsivät mitään näkemättöminä nuoressa tytössä, jolla oli vaalea poninhäntä ja lajitteluhattu päässään. Hän taputti kuuliaisesti lajitteluhatun huudettua ”ROHKELIKKO!” Ellei hän olisi ollut niin uppoutuneena ajatuksiinsa, häntä olisi nolottanut ettei ollut edes kuunnellut tytön nimeä, mutta hän pohdiskeli yhä menneisyyttä ja mahdollista tulevaisuutta.
Hermione oli viettänyt suurimman osan kesästä Weasleyn perheen luona. Harry oli ymmärrettävästi näyttänyt hapanta naamaa koko heinäkuun, eikä edes hänen elämänsä ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat saaneet häntä tulemaan esiin kuorestaan. Tämän erityisen kipeän asian muistaminen sai Hermionen säpsähtämään – se ei todellakaan tainnut olla kaikkein riemukkainta aikaa. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut kohdata menetyksiä elämässään, ja vaikka hän pärjäsi Harryn kanssa ihan hyvin, hänen tarpeensa saada poika hymyilemään sai hänet yrittämään vähän liian ponnekkaasti. Olisi kannattanut kuunnella rouva Weasleytä tässä asiassa. Hermione heilautti kättään ärsyyntyneesti, kuin häivyttääkseen kiusallisen muiston.
Paluu Tylypahkaan tänä viidentenä lukuvuonna oli ollut tuskallista Harrylle. Suurin osa Ronin ja hänen omasta ajastaan kului toimiessa Harryn neuvonantajana. Hermione muisti oman hiljaa orastaneen ihastuksensa parhaaseen ystäväänsä hymyillen samalla surumielisesti. Se oli saanut jäädä sikseen – hän vietti niin paljon aikaa yrittäen auttaa Harryä, että hänen hellät tunteensa olivat muuttuneet sisarellisiksi. Pitkät illat järven rannalla istuskellen ja hänen puhettaan, tai joskus vain hengitystään kuunnellen, olivat häivyttäneet hänen ihastuksensa, mutta vahvistaneet heidän ystävyyttään. Hän ymmärsi, suureksi harmikseen, että hänen tunteensa eivät voineet kestää sitä surkeuden ja itseinhon suota johon Harry oli haudannut itsensä. Vaikka Harry olikin jo hiljalleen alkanut toipua syyllisyydentunteistaan, ja tilanne alkoi vähitellen palautua sellaiseksi kuin se oli ollut ennen kolmivelhoturnausta, jotain oli yhä rikki hänen sisällään, eikä Hermione saati Ron tiennyt miten korjata sitä.
Ron. Mihin kaaokseen murrosikä voikaan asiat saada. Hermione oli tiennyt neljäntenä vuonna järjestetyistä joulutanssiaisista lähtien, että Ron hautoi mielessään helliä tunteita häntä kohtaan, kuitenkaan tekemättä koskaan mitään asian eteen. Vaikka suurin osa heidän energiastaan suuntautuikin Harryyn, Hermione tiesi että Ron yhä piti hänestä todella paljon. Viidennen vuoden lopulla hän oli paljastanut asian Hermionelle, mutta hän ei pystynyt tuntemaan muuta kuin sisarellista kiintymystä kumpaakaan kohtaan.
“Ehkä, ajan myötä…” hän sanoi, utuisin silmin vastatessaan Ronin anovaan katseeseen. ”Ole kiltti, ei nyt…”
“Milloin sitten?” hän kysyi.
“En tiedä Ron. Tässä on vielä Harrykin.”
“Mitä tekemistä tällä on Harryn kanssa?” hän sanoi hieman vihaisesti, ja Hermione saattoi nähdä hänen epäilevän kahden parhaan ystävänsä rakastuneen toisiinsa.
”Ei siitä ole kysymys!” Hermione sanoi nopeasti, hänen silmiänsä laajentuessa ja värin valahtaessa hänen kasvoiltaan yllättyneenä. ”Ennemminkin hän tarvitsee meitä, ja meidän suhteemme voisi loukata häntä. Hän kokisi itsensä ulkopuoliseksi.”
Ron hymyili hieman surullisesti ja nosti kätensä Hermionen kasvoille hyväilläkseen hänen poskeaan hellästi. Hermionen sydäntä vihlaisi.
“Etkä sinä pidä minusta, eikö niin?” hän sanoi lannistuneesti. Hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kalpeilla kasvoilla. Kuunvalo korosti hänen ihonsa kalvakkuutta ja sai pisamat näyttämään hänen poskilleen poltetuilta. Ron katsoi Hermionen kasvoihin etsien vastausta, haluten uskoa erehtyneensä, mutta löytämättä haluamaansa. Hän veti kätensä pois tummentunein silmin, pienen surullisen hymyn jäädessä hänen huulilleen.
“Sinun tarvitsee vain sanoa, ‘Mione.”
Tuo vihattu lempinimi oli viimeinen pisara, ja Hermionen hengitys juuttui kurkkuun tukahtuneen nyyhkäisyn muodossa. ”Tiedät että inhoan sitä kun kutsut minua tuolla nimellä,” hän sanoi, puoliksi moittien, puoliksi syyllisyydentuntoisena siitä, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä lohduttaakseen häntä.
Yllättäen Ron hihitti hykerrellen. ”Tiedän. Miksi oikein luulet minun käyttävän sitä?”
Hermionen huuli tärisi. “Ronald Weasley…” hän sanoi Ronin kietaistessa hänet syliinsä. Hän oli suojassa maailman paineilta hänen tiukassa, rakastavassa, mutta ennen kaikkea veljellisessä syleilyssään, kun hänen sydämensä murtui, ja kaikki avuttomuuden ja määrittelemättömän menetyksen tunteet joita vastaan hän oli taistellut koko vuoden pitäessään huolta Harrystä ja tasapainoillessaan omien tunteidensa välissä, rysähtivät esiin kuin jäänsärkijä. Muistot tulvivat hänen mieleensä – Harry tuijottamassa järvelle piiloteltujen kyynelten tanssiessa hänen silmissään, Ron pelaamassa hiljaa shakkia hänen kanssaan, eristyneisyys minkä valvojaoppilaana oleminen oli tuonut, Koukkujalan lämmin paino hänen rinnallaan kun hän makasi sängyssään yöllä kyynelten putoillessa hänen hiuksiinsa, yö jolloin he kolme olivat istuneet takan ympärillä, yksi kömpelö suudelma, viimeinen suudelma, joka teki lopun kaikista harhakuvitelmista joita hän oli elätellyt mielessään Harryn suhteen… Jokainen muisto kiskaisi esiin uuden nyyhkäisyn, kunnes hän tunsi kurkkunsa räjähtävän paineen alla, kuin se tuskallinen paakku, joka oli painanut siellä suurimman osan vuotta, olisi tukehduttanut hänet, kuristanut hänet, eikä hänen tarvitsisi enää koskaan itkeä uudelleen. Hän piti yhä lujasti Ronista kiinni ja päästi pitkän ja matalan murheen murtaman äänen, ja hänen kyntensä kaivautuivat Ronin olkapäihin. Ron ei vastustellut. Hän keinutti itkevää Hermionea mutisten rauhoittavasti jotain hänen korvaansa, kasvot hautautuneina hänen surullisen kuuluisiin tuuheisiin hiuksiinsa. Kun kyynelvirta oli ehtynyt riittävästi, Ron vetäytyi poispäin ja katsoi tyttöä. Hän tuijotti takaisin miettien vaivihkaa mahtaisiko Ron suudella häntä. Hän päätti ettei välittäisi, vaan saattaisi jopa suudella häntä takaisin. Mutta Ron vain seisoi siinä katsoen häntä. Hetket venyivät ja Hermione liikahteli levottomasti jalalta toiselle, kiusaantuneisuuden lisääntyessä hänen yhä jatkuvan tarkkailunsa edessä.
“Mitä?” Hermione sanoi varovasti.
Ron hymyili. “Sinun ripsivärisi valuu.” Hermione laittoi vaistomaisesti kätensä kasvoilleen, ja hänen ilmeensä muuttui huvittuneeksi ärtymykseksi.
“Senkin ketale, ei minulla ole ripsiväriä.”
“Ei enää,” hän nauroi. Hermionen kauhuksi hän riisui paitansa ja painoi sen yhtenä myttynä hänen käsiinsä. ”Älä näytä tuolta, se on jo valmiiksi läpimärkä. Voit yhtä hyvin käyttää sitä vielä kasvojesi pyyhkimiseen. Hermione hymyili ja pyyhki kyynelten piirtämät jäljet kasvoiltaan. ”Sitä paitsi,” hän lisäsi, ”nyt et enää näytä Murjottavalta Myrtiltä.”
“RON!” hän kiljahti ja löi leikkisästi poikaa lainaamallaan paidalla. He juoksivat nauraen ylös linnaan, huumorin ja ystävyyden häivyttäessä kaiken vaivautuneisuuden heidän väliltään, ainakin sen illan osalta.
Hermione hymyili muistolle. Heidän välillään oli ollut sen jälkeen vielä muutama kiusallinen tilanne, mutta suurimman osan aikaa heidän onnistui säilyttää suhteensa vakaaseen yhteisymmärrykseen perustuvalla ystävyyspohjalla. He lähettivät pöllöjä toisilleen kesän aikana keskustellen kirjeiden välityksellä kaikesta mahdollisesta.
Ron ja Harry olivat viettäneet kesän työskennellen (suurelta osin ilmaiseksi) Fredin ja Georgen upouudessa pilailupuodissa, ja pojat tuntuivat ottaneen kovasti mallia kaksosista. Hermione puisteli päätään. Hänestä tuntui että jonain päivänä Fredin ja Georgen valitsemalla alalla tulisi olemaan kaksi uutta menestyjää. Ainakin he osasivat vitsailla heidän ongelmistaan ja saada hänet nauramaan, ja se oli hyvä asia, sillä hänen ongelmaisen tunne-elämänsä ulkopuolella oli silti suuri Voldemortin uhka. Yllättäen Voldemort oli ollut hiljaa heidän viidennen lukuvuotensa ajan; oli helppo pitää niitä muutamaa jästien surmaa sarjamurhaajan syynä, mutta suurimmaksi osaksi Voldemort ja hänen Kuolonsyöjänsä olivat olleet hiljaa, ja se oli onni tänä aikana. Joka tapauksessa, tänä kesänä asiat olivat alkaneet näyttää synkiltä jälleen, ja Hermione alkoi tulla hermostuneeksi kultuaan tapahtumista.
Jästit ja jästisyntyiset kautta Britannian olivat olleet kohteena kesän aikana; tappaminen ja yleinen tuho, pimeän piirron pahaenteinen valo tapahtumapaikkojen yllä, oli alkanut levitä velhomaailman kollektiiviseen alitajuntaan. Taikaministeriö piti yhä kiinni salailupolitiikastaan ja väitti, että hyökkäykset olivat ainoastaan kuolonsyöjien tekosia, ja että ei ollut syytä pelkoon, sillä ministeriön aurorit työskentelivät kellon ympäri tapausten parissa. Silti ilmapiiri oli jännittynyt, ja vaikka ketään tylypahkalaista kohtaan ei ollut hyökätty, ilmassa leijui hienoinen, lausumaton sana… vielä. Alitajuisesti Hermione nosti leukaansa. Minua he eivät saa ilman taistelua. Olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa puhdasverinen. Hän tiesi kuitenkin, että huolimatta siitä mitä hän teki todistaakseen tuon, aina tulisi olemaan heitä jotka epäilisivät, jotka ajattelisivat hänen olevan jotenkin vähemmän kuin oikea noita. Hän katsoi pahantuulisena lautastaan ja yllättyi löytäessään sen täynnä perunoita ja naudanlihaa wellingtonilaisittain. Hän havahtui äkisti ajatuksistaan ja katseli ympärilleen korviensa mukautuessa ympäröivään maailmaan.
“… ja sitten Voro seisoi pöydän päällä vuohen kanssa, yllään hirvein violetti paljettimekko mitä koskaan olen nähnyt,” Ron sanoin.
Harry pyöritti silmiään paheksuvasti. ”Minä aina sanon hänelle että hänen värinsä on keltainen, mutta kuunteleeko hän muka minua?”
Ron vilkaisi Hermioneen ja virnisti. ”Tervetuloa takaisin maanpäälle Hermione. Löydätte täältä monia ihastuttavia hotelleja, mahtavia hiekkarantoja ja ilmaiset tarjoilut! Jos ilmoittaudutte nyt – ”
“Lopeta jo,” Hermione sanoi syyllisyyttä tuntien. Ron teeskenteli loukkaantunutta. ”Taisin olla uppoutuneena ajatuksiini minuutin ajan.”
“Tai viiden,“ Harry tuhahti. ”Olemme tässä puhuneet Voron uudesta urasta transvestiittivelhona ainakin viiden minuutin ajan. Rehellisesti, missä oikein vaelsit?”
“Jossain vähemmän ärsyttävässä paikassa,” Hermione puuskahti, mutta hänen hymynsä kavalsi hänet Ronin painaessa kätensä sydämelleen tuskainen ilme kasvoillaan. ”Olisitte voineet vain, puhua minulle ennemmin kuin keksiä jotain mielikuvituksellisia tarinoita saadaksenne huomioni.”
Ron virnisti omahyväisesti. ”Ai miten niin mielikuvituksellisia?” Sekä Harry että Hermione nauroivat tälle, vaikka molempia puistatti ajatus Vorosta mekko päällään.
“Violetti ei todellakaan ole hänen värinsä,” Hermione sanoi ja kävi perunoiden kimppuun tarmokkaasti tajutessaan miten nälkäinen oli. Hän söi miellyttävän hiljaisuuden vallitessa hetken aikaa kuunnellen puolella korvalla Harryn ja Ronin vilkasta keskustelua huispauksesta, puoliksi ajatellen mitä tunteja hän valitsisi seuraavaksi. Hän ottaisi edistyneiden muinaiset riimut, edistyneiden numerologian, edistyneiden taikajuomat, taikaolentojen hoidon, edistyneiden loitsut ja… Jotain tuli hänen mieleensä.
”Ron,” hän sanoi nojaten eteenpäin, ”teetkö sinä tutkimusprojektin tänä vuonna? En muista mitä päätit sen suhteen.” Ron näytti hapanta naamaa.
“Hei ihan totta, etkö voi ajatella mitään muuta kuin koulua edes silloin tällöin?” Hermione mulkaisi häntä ja Ron huokaisi. ”Kyllä, teen tutkimukseni puolustautumisesta pimeyden voimia vastaan. Yritin suostutella Harrya tekemään saman, mutta hänellä on kuulemma liikaa tekemistä.”
“Minulla on!” Harry sanoin puolustellen ja väistellen Hermionen McGarmiwaa muistuttavaa ankaraa ilmettä. ”Joukkueen kapteenilla on paljon työtä!”
Hermione vain pyöritti päätään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi esittänyt poikien äitiä. Hän aikoi tehdä työnsä muodonmuutoksesta professori McGarmiwan kanssa. Ajatellessaan sitä hän käännähti katsomaan opettajien pöytää ja etsi katsellaan lempiopettajaansa. Hermione löysi hänet pian ja hymyili leveästi. Professori McGarmiwa katsoi häntä silmälasien kehyksiensä yli ja nyökkäsi hymyillen ylpeänä oppilaastaan. Tyytyväisenä Hermione kääntyi poispäin ja katsoi professori Lupinia, joka keskusteli juuri, kaikista maailman ihmisistä, professori Kalkaroksen kanssa.
Hän näyttää yhä epämiellyttävälle ja tyytymättömälle, Hermione ajatteli ja paheksui hieman hänen riutunutta olemustaan – hän näytti laihtuneen ja hänen ihonsa oli kalpeampi kuin aikaisemmin. Hän näytti hyvin huonovointiselta, ja mikäli mahdollista, entistäkin luotaantyöntävältä. Hyi. Peseekö hän koskaan hiuksiaan? Yhtäkkiä, hän muisti, että mies todennäköisesti koki kovia roolissaan vakoojana, ja hän tunsi hetkellisesti syyllisyyttä kovasydämisten ajatustensa vuoksi. Hermione tuijotti häntä vielä hetken, kun mies, ilmeisesti tuntien hänen katseensa, katsoi ylöspäin ja naulasi häneen julman tuijotuksensa. Ymmällään Hermione katsoi pois ja naurahti puolihuolimattomasti jollekin mitä Dean Thomas oli sanonut. Pahuutta vastaan taisteleminen ei vaadi suihkussa käymistä, hän ajatteli happamasti ja työnsi tarmokkaasti kaikki taikajuomien opettajaa koskevat ajatukset pois päästään. Pienen harkitsemisen jälkeen hän työnsi kaikki muutkin koulua koskevat ajatuksensa syrjään. Ron on oikeassa, minun todennäköisesti pitää vain hiljentää vauhtia ennen kun käyn täysillä toimeen, hän ajatteli ja uppoutui nopeasti vilkkaaseen keskusteluun pöydän ääressä.
Uupuneena Hermione sujahti pehmeiden puuvillaisten lakanoidensa väliin tyttöjen makuusalissa. Hän oli hetken aikaa ajatellut menevänsä kylpyyn valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, mutta tyytyikin sen sijaan letittämään kurittomat hiuksensa ja valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä. Hänen mielensä viipyili vielä yhä vatsassa tuntuvassa ahdistuneisuudessa, mutta hän kauhaisi Koukkujalan syliinsä ja antoi asian olla päättäen saada ainakin yhtenä yönä kunnolla nukutuksi. Hän vaipui uneen, kasvot hautautuneina Koukkujalan turkkiin.
-
Oh, wau!
Ihanan kuvailevaa tekstiä, joskin voisi olla hieman helpompi ja mukavampi lukea, jos kappaleista olisi tehty hieman lyhyempiä. Teksti oli kuitenkin todella selkeää, hienosti kuvailtua ja hyvää lukea, rakastin tätä :D
Täytyy sanoa, että tämän ficin Ronia voisin jopa rakastaa, vaikka yleensä en hahmosta itse pidäkään. Tässä Ron oli kuitenkin todella suloinen ja kiltti hahmo, ainakin toistaiseksi :)
Severuksen astumista paremmin kuvioihin odotan todella innolla. Yleensä luen enemmän ficcejä, joissa Hermione on aikuinen, mutta tämä vaikutti niin kiinnostavalta ja lupaavalta, että haluan ahmia tätä enemmänkin. Kirjoitat todella hyvin, ja sait koukutettua minut jo ensimmäisen luvun perusteella. Ihanaa!
Pahoittelen, etten osaa antaa rakentavaa :)
Kiitos tästä ja pian jatkoa, kiitos! :D
Kika
-
Sinun kirjottamaasi tekstiä ja vielä Sev/Herm
tahtoo ehdottomasti lukea lisää ja paljon
mutta tämän pidempää kommenttia tästä ei tule, sillä kohta kaksi nimeltämainitsemattomaa Kika ja lohikäärme tulvat ja vievät minun koneen, jotta pääsevät katsomaan Feeniksin kiltaa ja nauramaan Pimennolle... Ja itkemään Siriuksen kuolemaa... Anteeksi, sekvauuteni
Tutti frutti kiittää ja kumartaa sekä toivoo harttasti ja pian jatkoa
-
Aura's notes: Kiitos kommenteista muruset! Itse asiassa Hermione on tässäkin ficissä virallisesti "aikuinen", onhan hän 18-vuotias. Tämä on tosiaan aika raskas ficci, luvut ovat pitkiä ja lauseet kimurantteja, mutta toivottavasti jaksatte seurata tätä siitä huolimatta. Tein tuohon ekaan noita Kikan ehdottamia muutoksia, joten palautteesi oli todellakin rakentavaa ja oikein hyödyllistä. Kiitos siitä. Ja muistakaa, että palaute ilman sisältöä on aina parempi kuin ei lainkaan palautetta. (Mottoni... heh.)
Luku 2
Siellä missä kaikki on pahaa, on hyvä tietää mikä on pahinta.
- Francis H. Bradley
Hermione katsoi synkästi kurpitsamehuunsa toivoen, eikä ensimmäistä kertaa, että kotitontut olisivat tietoisia myös sitrushedelmien olemassaolosta ja niiden virkistävistä ominaisuuksista. Ei niinkään etteikö hän olisi pitänyt kurpitsamehusta, mutta yleisesti ottaen, häntä edelleen ihmetytti Tylypahkan kotitonttujen pakkomielteenomainen asenne kurpitsoihin ja niistä valmistettuihin ruokalajeihin. Muistellen kaihoisasti appelsiinimehua ja aamuteetä, hän kohotti lasiaan ja tarkasteli oranssia nestettä pahantuulisesti.
“Aiotko juoda sen, vai tuijottaa sitä kunnes se muuttaa muotoaan?” Ron kysyi pöydän toiselta puolelta, suu täynnä paahtoleipää. Hermione mulkaisi häntä.
“Älä puhu ruoka suussa, ja kyllä, aion juoda tämän. Olen vain vähän hermostunut tänään, siinä kaikki”, Hermione sanoi hänelle. Ron nyökkäsi myötätuntoisesti ja Harry rypisti otsaansa.
“Miksi olet hermostunut?” hän kysyi käännellen haarukkaa sormiensa välissä.
Hermione käänsi tuoliaan istuakseen kasvot Harrya kohti toisella puolella pöytää. ”Ihan totta, Harry, etkö muista mitään mitä kerron sinulle?” hän kysyi ärtyneenä.
“Enpä taida”, hän sanoi ja puisteli päätään hymyillen, jotta Hermione ymmärtäisi hänen todella välittävän. Hermione päästi pienen huokaisun.
“Tänään on perjantai. Sekä minä että Ron tapaamme neuvonantajamme iltapäivällä, ja meidän täytyy esitellä projektimme alustava suunnitelma professori McGarmiwalle. Totta puhuakseni, en tiedä miten hän suhtautuu siihen. Suunnitelmani liittyy kyllä hänen aiheeseensa, mutta ei oikeastaan itse taikuuteen.” Hän huokaisi taas. ”Käytin suurimman osan kesästä sen parissa työskentelemiseen.”
“Onpa yllättävää”, Ron sanoi levittäen hilloa viidennen paahtoleipänsä päälle. Hermione mulkaisi häntä ärsyyntyneenä, ja hän perääntyi hätäisesti. ”Tarkoitan vain että sinä aina käytät niin paljon aikaa ja energiaa koulutöihisi, ettei sinun tulisi olla yhtään huolissasi. Jos jonkun kannattaisi hermostua, se olen minä”, hän sanoi apeasti. ”Ihan totta, minulla ei ole aavistustakaan mitä haluaisin tutkia, mutta professori Lupin on luvannut auttaa aiheeni kanssa.” Harry hymyili Ronille.
“Miksi haluat tehdä tutkimusta, jos et edes tiedä mitä haluat oppia?” hän ihmetteli. Ron kohautti olkapäitään.
“Puolustautumisessa pimeyden voimia vastaan on niin paljon mielenkiintoista, ja professori Lupin on yksi parhaista opettajista. On hauskaa tehdä jotain hänen kanssaan ja”, hän piti tauon korostaakseen seuraavaa, ”minun ei tarvitse kirjoittaa läheskään niin paljon puolustautumisesta kuin teidän kahden pitää. Pyrin johonkin käytännölliseen, kuten sellaisen strategian kehittämiseen, jonka avulla ihmiset voisivat vahvistaa vastustuskykyään komennuskirousta vastaan. Minä olen toiminnan mies”, hän sanoi Hermionelle mahtailevasti.
Huolimatta Ronin järkeilyjen aiheuttamasta ärtymyksestä, Hermione väänsi huulensa pieneen puolinaiseen hymyyn. Tyypillistä, hän ajatteli. Jotkut asiat eivät vaan koskaan muutu. ”Ron”, hän sanoi, ”Ymmärräthän sinä, että sinun täytyy kuitenkin osoittaa Professori Lupinille osaamisesi varsinaisen kurssin sisällöstä.”
“Tiedän sen, mutta se ei tarkoita että minun pitää kirjoittaa se paperille, eihän?” hän sanoi omahyväisesti. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen levisi hätääntynyt ilme. “Eihän? ” hän kysyi, näyttäen hieman sairaalta ajatuksestakin että joutuisi tekemään lisää työtä. Hermione nauroi ja pudisti päätään. Kurottautuen pöydän alle hän tarttui laukkuunsa ja etsi lukujärjestystään, mutta hänen hapuilevat sormensa eivät löytäneet mitään.
“Mitä meillä on tänä aamuna? ” Hermione kysyi Harryltä, joka veti taskustaan paperin palasen. Hän loi siihen tutkivan katseen ja voihkaisi. Ron rypisti otsaansa ja Harry ojensi paperin hänelle sanomatta sanaakaan. “Uskoakseni minä kysyin ensin”, Hermione sanoi kiukkuisesti. Hän tiesi olevansa hieman lapsellinen, mutta hän ei ollut sillä tuulella että olisi sietänyt tulla laiminlyödyksi.
Ron toisti Harryn voihkaisun kuin kaiku. ”Meillä on edistyneiden taikajuomia”, hän sanoi, ”luihuisten kanssa. Taas.”
“Hemmetti”, Harry sanoi tunteella. “Miksi emme voi olla puuskupuhien tai korpinkynsien kanssa? Minusta aina tuntuu, että kävelen ulos luokasta vailla tärkeimpiä sisäelimiäni.”
“Tiedän mitä tarkoitat”, Ron sanoi, ylimääräisen työn uhka hetkeksi unohtuneena. “Tämä on se vuosi kun Kalkaros lopultakin keksii miten myrkyttää minut ja saada se näyttämään onnettomuudelta.”
“Te voitte kuitenkin ennakoida kuolemanne ennustustunnilla”, Hermione tuhahti koko ainetta halveksuvaan sävyyn. Ron näytti synkältä.
“Teimme sitä jo viime vuonna”, hän sanoi äänellä, joka oli niin murheellinen, että Harry oli tukehtua kurpitsamehuunsa.
Alitajuisesti Hermionen silmät kääntyivät kohti opettajien pöytää, etsien professori Kalkarosta. Hänen mielialansa laski entisestään, kun hän näki tämän kasvoilla kammottavan kyräilevän katseen, ja hän oli jopa vieläkin lannistuneempi huomatessaan Kalkaroksen tuijottavan ensiluokkalaisia korpinkynsiä, jotka olivat liiankin tietoisia hänen katseestaan. Yksi pieni tummahiuksinen tyttö näytti purskahtavan pian itkuun ja vilkuili vähän väliä opettajien pöytää kääntääkseen aina äkisti kasvonsa takaisin aamiaistaan kohti.
Hermione puristi huulensa tiukasti yhteen paheksunnan merkiksi. Kalkaros näytti olevan huonolla tuulella tänään. Tai ainakin suhteellisen huonolla. Kalkaroksella on aivan oma huonotuulisuuden asteikkonsa, hän ajatteli. Hermionen silmät kohtasivat McGarmiwan katseen, ja vanhempi nainen salli itsensä hymyillä rohkaisevasti. Hermione tunsi pienen solmun löystyvän hieman vatsassaan. Hän kääntyi takaisin Roniin päin joka takoi Harryn selkää, yrittäen ystävällisesti estää häntä vetämästä enempää kurpitsamehua keuhkoihinsa.
“Älkää vaan sanoko mitään ja olkaa niin kilttejä ja yrittäkää olla kiinnittämättä Malfoyhin mitään huomiota”, hän sanoi heille. ”Minua ei erityisemmin huvittaisi menettää enää yhtään enempää tupapisteitä kuin on välttämätöntä.”
Harry, vaikkakin vielä pärskien, onnistui mulkoilemaan paljon puhuvalla tavalla, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hermione hymyili ja nousi ylös kun koulun kellot ilmoittivat koulupäivän alkaneen. Puhaltaen hiuskiehkuran kasvoiltaan hän odotti kärsivällisesti kun Ron ja Harry lapioivat kiihkeästi loput aamupalat suihinsa, ennen kuin he suuntasivat yhdessä pelättyyn taikajuomien tyrmään. Joukossa on turvallisempaa.
*
Se oli todellakin ollut uuvuttava jakso. Kalkaros oli aloittanut tunnin varoittamalla heitä, että taikajuomat joiden parissa he työskentelisivät tänä vuonna, olivat vaarallisia ja vaikeita valmistaa. Ja että hän aikoi testata juomia satunnaisesti tekijöihinsä. Neville oli päästänyt pienen uikahduksen Hermionen vieressä, ja Kalkaros oli käännähtänyt ympäri ja ottanut viisi pistettä pois rohkelikoilta pelkuruudesta. Tapahtuman ironia ei jäänyt huomaamatta luihuisilta. Neville muuttui kirkkaan punaiseksi naureskelun seurauksena, ja Hermione tunsi tavanomaisen sympatian aallon valtaavan hänet.
Loppuajan Kalkaros oli kierrellyt luokkahuonetta etsien syitä vähentää pisteitä ja laittaen kaikki kuilun partaalle. Jopa Hermionen oli vaikea keskittyä hänen ferocia-liemeensä Kalkaroksen tuijottaessa häntä, ja Neville olisi sulattanut kattilansa jälleen, ellei Hermione olisi estänyt häntä lisäämästä keijunsiipiä ennen inkiväärinjuurta.
Hermionen päätä särki, kun hän poistui tyrmästä kiroten mielessään taikajuomien opettajaansa sen aiheuttamisesta. Nyt hänen täytyisi mennä professori McGarmiwan luo ja saada hänet vakuutettua suostuvaiseksi Hermionen tutkimusprojektin suhteen, vaikka hänestä tuntui että hänen päänsä oli halkeamaisillaan.
Seisoessaan professori McGarmiwan toimiston ovella Hermione tunsi huolestuneisuuden pistoksen, mutta työnsi sen päättäväisesti syrjään ja koputti kohteliaasti mutta varmasti ovea, joka avautui heilahtaen ottamaan hänet vastaan. Hän oli ollut siellä monta kertaa ennenkin, mutta oli aina yhtä yllättynyt siitä, miten kodikas ja lämmin tunnelma siellä oli. Huone oli punainen, ylellinen ja kutsuva, eikä lainkaan yhdenmukainen hänen tuvanjohtajan ankaran olemuksensa kanssa.
Professori McGarmiwa nousi seisomaan työpöytänsä takana ja hymyili Hermionelle ennen kuin viittasi hänet istumaan yhteen pienistä ylellisistä nojatuoleista hänen pöytänsä edessä. Hermione nyökkäsi kiitokseksi ja istui alas asettaen koululaukkunsa vierelleen. Professori McGarmiwa istuutui jälleen. ”Teetä?” hän kysyi, mutta Hermione puisti päätään ja kieltäytyi kohteliaasti. Hänen vatsansa protestoi yhä aamupalaa vastaan, eikä ferocia-liemen löyhkä ollut yhtään auttanut asiaa. Professori McGarmiwa katseli häntä neliskanttisten silmälasiensa ylitse.
“Olen niin mielissäni siitä, että valitsit muodonmuutokset tutkimusprojektisi aiheeksi,” hän sanoi ilmeisen tyytyväisyyden kuuluessa hänen äänessään. “On hienoa tietää, että yksi koulumme huippuoppilaista opiskelee ainetta, joka on niin lähellä sydäntäni. Nyt haluaisin tietää tarkalleen mitä muodonmuutosten haaraa haluat opiskella ja mitkä suunnitelmasi ovat sen suhteen.”
Hermione punastui hieman, muttei voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä kohteliaisuudesta. Hänen hymynsä hyytyi pian, kun professori kysyi mitä hän aikoi tehdä. Hermione nielaisi.
“Niin, kuten tiedät professori, olen kiinnostunut taikuuden etiikasta, kuten myös sen teoriasta ja käytännöstä. Huolimatta siitä että olen käyttänyt monta iltaa etsien, en ole onnistunut löytämään juuri mitään etiikkaan liittyvää kirjastosta. Haluaisin tehdä tutkimuksen, joka liittyisi jollain tavalla esineiden muuttamiseen eläimiksi ja päinvastoin.” Hän tunsi poskiansa kuumottavan etsiessään Professori McGarmiwan kasvoilta hyväksynnän merkkejä. “Siis… jos se on mahdollista.” Vanhempi nainen istui katsoen häntä. Hermione tunsi äkisti olonsa hyvin suojattomaksi. Hän yritti hätäisesti parannella ehdotustaan kiitollisena siitä, ettei ollut ojentanut professorille paperinippua, mihin hän oli kerännyt muistiinpanoja, valmistelevan kirjaluettelon ja laajennetun yhteenvedon projektinsa suunnitelmista. “Tiedän ettei siihen liity mitään taikuuden käyttöä. Se on vain yksi idea, ymmärrän jos haluat minun tekevän jotain muu—”
Professor McGarmiwa nosti kätensä ylös, ja Hermione sulki nopeasti suunsa. Hän katsoi huolestuneena kun hänen lempiopettajansa nojautui eteenpäin ja tuki leukansa käsiensä varaan. Yhtäkkiä hän hymyili. “En odottanutkaan yhtään vähempää sinulta. Se ei ole ainoastaan ainutlaatuista, vaan myös suurimmalta osaltaan kartoittamaton opiskelun alue”, hän sanoi, ja Hermione tunsi alaselässään koko viikon jomottaneen jännityksen äkisti rentoutuvan. Hän ei ollutkaan tehnyt töitä turhan takia! Hymyillen helpottuneena Hermione nyökkäsi, ja professori McGarmiwa nojautui taaksepäin.
“Kuinka kauan luulet tämän projektin kestävän?” hän kysyi. Hermione mietti hetken.
“No, totta puhuakseni, en usko sen vievän kovinkaan kauaa aikaa. Enintään kolme kuukautta. Ajattelin että voisin työskennellä jonkun toisenkin aiheen parissa tämän jälkeen, mutta olen niin kiinnostunut tästä nimenomaisesta taikuuden puolesta, enkä tiedä saanko enää koskaan mahdollisuutta keskittyä siihen”, hän kertoi. Professori McGarmiwa nyökkäsi.
“Olen aivan samaa mieltä”, hän sanoi. “Sillä aikaa kun teet tutkimusta tämän projektin eteen ja kirjoitat papereitasi, voit etsiä toista tutkimuksen aihetta, joten kun olet saanut tämän ensimmäisen valmiiksi voit edetä suoraan seuraavaan.” Hermione säteili ja kurottautui laukulleen.
“Tutkimuksesta puheen ollen…”
*
Professori Kalkaroksella oli myös päänsärkyä, mutta hän ei suurin surminkaan aikonut näyttää sitä ulospäin. Hänen ensimmäinen koulujaksonsa oli ollut mahdoton – hän kirosi mielessään Albus Dumbledoren, joka oli laittanut luihuiset ja rohkelikot osallistumaan yhtä aikaa hänen tunneilleen kuuden vuoden ajan. Hän epäili että vanha rehtori nautti salaa siitä, että sai panna nämä kaksi tupaa yhteen, mahdollisesti harhaisen toiveensa, saada aikaan tupien välisiä ystävyyssuhteita, vuoksi. Severuksen ylähuuli kiristyi – toki rehtorin tulisi jo tietää, että ainoa asia mitä näiden tupien yhteen paneminen sai aikaan, oli hänen työnsä vaikeutuminen äärimmäisissä määrin. Hänen ei ainoastaan tarvinnut huolehtia hutiloiden tehdyistä liemistä, vaan hänen täytyi myös vahtia sabotaasia; pitää pienet vintiöt elossa ja yhtenä kappaleena oli tarpeeksi vaikeaa ilman heidän aktiivisuuttaan, puhumattakaan intoa yrityksissään tappaa toinen toisensa. Taas yksi ongelma, jota ilman hän pärjäisi aivan mainiosti.
Severus väijyi käytävillä, tähyillen hankalia oppilaita tavanomaisella tuijotuksellaan, kunnes hän saapui rehtorin toimistoa vartioivien patsaan kuvatusten luo.
“Acid Pop!” hän huudahti kärsimättömästi. Patsas siirtyi sivuun, ja hän pyyhälsi eteenpäin astuen spiraalinmuotoisiin liukuportaisiin jotka johtivat Dumbledoren toimistoon. Hän saapui ovelle, päänsärky entistäkin kamalampana huimaavan portaikon jäljiltä ja koputti messinkistä ovenkolkutinta. Ovi lennähti auki ja hän astui sisään, seisoi suorana ja tuijotti kuivasti rehtoria joka istui tuolissaan hymyillen hyväntahtoisesti. Dumbledore nousi ylös pöytänsä takana ja tarjosi tuolia.
“Istuhan, Severus. Tuo pystyssä huojuminen ei voi olla mukavaa”, rehtori sanoi. Severus kyräili, mutta asettui istumaan kiitollisena. “Teetä?” Dumbledore kysyi. “Minulla on hieman minttua täällä jossakin. Et ole näyttänyt oikein hyvinvoivalta viime aikoina.”
“Voin ihan hyvin”, Severus tiuskaisi. Ihan kuin joskus näyttäisin hyvinvoivalta.
“Niinpä tietysti”, Dumbledore sanoi sopuisasti ja kaatoi hänelle kupillisen teetä kaikesta huolimatta. Joskus, Severus ajatteli, ei vain ole mitään keinoa saada häntä ymmärtämään. Niin paljon kuin hän pitikin vanhasta velhosta, hänen kärsivällisyytensä oli venynyt äärirajoille tänään. Hän huokaisi ärtyneesti.
“Mitä asiaa sinulla oli minulle, Albus?”
Dumbledore katsoi häntä, hänelle tavanomainen pilke poissa silmistään. “Olen huolissani, Severus. Olen huolissani siitä, miten sinun tehtäväsi edistyvät.”
Hän tiesi ettei Dumbledore tarkoittanut hänen luokkaansa. “Huonosti. Tai niin hyvin kuin voi olettaa, riippuen siitä miten optimistinen on”, hän sanoi katkerasti. “Minulle ei enää anneta tietoja niin kuin ennen – kuten odotettavissa olikin – mutta Pimeyden lordi näyttää saavan huomattavaa nautintoa syöttäessään minulle virheellistä tietoa. Hän ei usko enää että olen yhä yksi hänen uskollisista seuraajistaan.” Ja hän on oikeassa. Dumbledore rypisti otsaansa.
“Miksei hän ole vielä tuominnut sinua eroamaan? Toivoin että hän olisi hyväksynyt sinun synnintuntosi, mutta jollei hän luota sinuun luulisi että vaarana on että hän… huolehtisi ongelmasta lopullisesti.” Rehtori sanoi viimeiset sanat takellellen.
“En tiedä”, Severus sanoi juoksuttaen kättään hiustensa lävitse ja katsoen mattoon.
“Luuletko että hän aikoo tappaa sinut?”
Severus huokaisi. “Mahdollisesti.” Dumbledore oli hiljaa.
Hän katsoi ylös rehtoriin. “En pelkää sitä. Se olisi jopa enemmän mitä ansaitsen.”
Dumbledore katsoi häneen surullisesti. “Minä pelkään sitä”, hän sanoi, ja Severus näki järkytyksekseen, että hetken ajaksi se voimakas velho jonka hän tunsi katosi, ja jäljelle jäi hauraan ja epävarman näköiset kasvot. Silmänräpäyksessä varma ja totinen Dumbledore oli palannut tuijottaen häneen vakaasti. Hän nojautui eteenpäin.
“Miksei hän ole sitten tehnyt mitään vahingoittaakseen sinua?”
Severus naurahti ontosti. “Oh, kyllä hän on, ei vaan koskaan mitään pysyvää tai näkyvää.” Dumbledore hätkähti lähes huomaamattomasti hänen epätoivon sävyttämän äänensä vuoksi ja katseli hiljaa, kun ilme Kalkaroksen kasvoilla kääntyi sisäänpäin, ja hän tunsi miehen käpertyvän itseensä.
“Tiedät kyllä mitä tarkoitan”, hän sanoi.
Severus nyökkäsi ja käänsi kasvonsa niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Dumbledorea silmiin. “En tiedä. Luulen että häntä huvittaa leikkiä minulla, pitää minua jännityksessä milloin hän päättää käyttää tappavaa kirousta. Hän tietää että olen tietoinen hänen epäluottamuksestaan, ja sehän tekee pelistä vieläkin hauskempaa, sillä minun täytyy yhä ylläpitää kulissia ja jatkaa huolimatta sen aiheuttamasta tuskasta.”
Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja hieroi ohimoitaan intensiivisesti. Katsoessaan ylöspäin, hän näki säikähtäneen ilmeen Dumbledoren kasvoilla. “Mutta koska en ole varma tietääkö hän sitä miten tärkeä olen sinulle, minun täytyy palata, varmuuden vuoksi”, hän sanoi nopeasti. “Jos lopetan, minulla ei ole enää tilaisuuksia saada tietooni mitään ratkaisevaa. Pimeyden lordi nauttii vähäpätöisimmästäkin kiduttamisesta, joten hän saattaa vain käyttää minua huvituksenaan, ehkäpä testatakseen uskollisuuttani.” Severus kohautti olkapäitään avuttomana ja sanoi jälleen, “Minä en tiedä.”
Dumbledore oli hetken hiljaa tietäen, ettei ollut hyötyä yrittää ylipuhua häntä jäämään linnaan; Severuksella oli pakkomielteenomainen tarve hakea rangaistusta, ja rehtori pelkäsi ettei hän koskaan tuntisi olevansa vapaa siitä. Hän huomasi Severuksen jäykästä asennosta, että olisi parasta antaa asian olla tällä erää.
“Millaisia oppilaasi ovat tänä vuonna?” hän kysyi jälleen hyväntahtoisella äänellä. Kalkaros hätkähti kevyesti, mutta sitten hänen riutuneet kasvonsa vääntyivät tuttuun synkkään jurotukseen.
“Samanlaisia kuin aina, rehtori: tarkkaamattomia, kostonhaluisia ja mahdollisesti suurin typerysten joukko, jota minulla on koskaan ollut epäonni opettaa.” Dumbledore naurahti.
“Et kai ihan tosissasi usko niin?” hän sanoi hymyillen. Severus loi häneen pahansuovan katseen.
“Olet oikeassa, pidän heitä vielä paljon pahempina”, hän sanoi virnistäen. “Kenelläkään heistä ei näytä olevan hienoisintakaan aavistusta edes kaikkein yksinkertaisimpien taikajuomien periaatteista, ja se että joudun takomaan niitä heidän päähänsä, on varmasti kiirastuleen joutuville varattu rangaistus.”
Dumbledore pyöritti päätään yhä hymyillen.
“Ainakaan nokkeluutesi ei näytä kärsineen”, hän sanoi. “Otahan sitruunapastilli, näytät yhä siltä kuin kuolema olisi oven takana.” Hänen hymynsä leveni sinisten silmien tuikkiessa, kun Severus nyrpisti nenäänsä ilmeisen vastahakoisesti rehtorin imelille tottumuksille, ja näpäytti sitruunapastillin suuhunsa.
“Äläkä katsele minua noin paheksuvasti – tiedäthän että se saa minut huolestumaan että sitruunapastillit ovat liian happamia.”
*
Hermione lähes leijaili Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen sinä iltana, niin iloinen hän oli siitä että hänen projektinsa oli hyväksytty. Hän istuutui lähelle takkatulta ja katseli Ronia ja Harrya, jotka yrittivät päihittää toisensa erityisen intensiivisessä shakkipelissä.
“Au!” Harry huusi, kun poikkeuksellisen pahansuopa sotilas löi maahan hänen ritarinsa. Ron nauroi kostonhimoisesti.
“Voitto on minun!” hän hekotti, ja Harry hätkähti teatraalisesti.
“Sinulla on niin musikaalinen nauru, Ron”, Hermione kommentoi nojatuolistaan. Ron kääntyi irvistämään hänelle, ja hän hymyili takaisin ennen kuin kysyi miten hänen ensimmäinen tapaamisensa Lupinin kanssa oli sujunut.
“Loistavasti, tietenkin”, hän sanoi. “Lupin ja minä päätimme keskittyä eri tapoihin taistella ankeuttajia vastaan, muihin kun suojeliukseen.” Harry nosti katseensa pelilaudasta ja rypisti otsaansa.
“Onko niitä muitakin tapoja?” hän kysyi.
“Kyllä vaan”, Ron sanoi, “hän ajatteli että se olisi hyödyllistä, kun tietää miten todennäköistä on, että ankeuttajat liittyvät Tiedät-Kai-Kenen joukkoihin tuosta vaan.” Hän napsautti sormiaan. Harry kääntyi Hermioneen päin.
“Mikä sinun aiheesi on?”
Säteillen, koska Harry itse asiassa näytti kiinnostuneelta, Hermione kuvaili projektinsa pääpirteitä heille. Harry näytti kiinnostuneelta, kun taas Ron näytti pelkästään huvittuneelta. Kun Hermione oli lopettanut, Ron puisti päätään ja sanoi, “Vain sinä Hermione, saatat olla innoissasi mahdollisuudesta tehdä, ei vain yhtä, vaan kaksi projektia papereineen päivineen.”
“Kaikki eivät ole niin työtä vieroksuvia kuin sinä Ron”, hän sanoi ja nojasi leikkisästi eteenpäin antaakseen hänelle pienen läimäytyksen käsivarteen. Sitten hän hymyili, koska tiesi tämän projektin olevan todella vaikea, eikä sitä tulisi missään nimessä lyödä laimin. Vain kaksi niin erilaista ihmistä, luulisin. Kumpikin omalla tavallaan. Hermione vietti erittäin nautinnollisen illan katsellen kun Harry tuli piestyksi shakissa.
-
Ihanaa saada tänne seuraava luku.
Kun huomasin jakon tulleen ruotsin tunnilla, minulla oli suuri kiusaus lukea se heti siinä paikkaa, mutta maltoin nyt odottaa siihen asti, että pääsin kotiin ja tulin heti lukemaan.
Tämä luku oli helpompi lukea kuin edellinen, virheitä en tästä(kään) löytänyt.
Joten ei taaskaan mikään supermega kommentti, mutta jonkunlainen...
Severuksen ja Hermionen"kohtaamista" paremman sanan puutteessa, odottelen innolla, mutta vielä enemmän odotan jatkoa
Tutti frutti kiittää ja kumartaa tästä luvusta
-
Tää on nii nannaa! Jatkoa
Teksti on hyvä lukea, kuin lipuisi alas pitkin pehmeitä, särmikkäitä ja sopivia vaahtokarkkeja pitkin. (Ensimmäinen kuvailu mikä tuli mieleen)
-
Aura's notes: Kiitos kultaiset kommentoijat. Palaute kyllä nopeuttaa ficin postausta huomattavan paljon. Olin päättänyt että laitan seuraavan luvun vasta perjantaina... Joten nyt joka iikka, joka tätä vilkuilee, postaamaan edes yksi sana, mikä ficciä lukiessa oli mielessä. :D
Luku 3
Voitto on vailla kunniaa, kun taistelu on vailla vaaraa.
- Corneille
Painaen kämmenensä otsalleen, Ron vaikeroi ja kallistui taaksepäin tuolillaan, Hermionen mielestä vaarallisen lähellä kaatumista. Halu tönäistä häntä häilyi hänen ajatuksiensa taustalla, mutta vastahakoisesti Hermione jätti sen huomioimatta.
”Valitsin tämän projektin jotta minun ei tarvitsisi kuluttaa täällä aikaani yhtään enempää kuin välttämätöntä”, Ron voihki.
”Sen kun pillität”, Hermione sanoi ärsyyntyneenä katsomatta ylös. He istuivat yhdessä kirjastossa perjantai-iltana, ja Hermione ainakin halusi olla siellä, vaikka hän epäilikin että Ron ei ollut yhtä innostunut. Hänen raporttinsa oli hyvin lähellä valmistumistaan ja Ron vain häiritsi, sillä suurimman osan aikaa hän käytti valittamiseen eikä lukemiseen.
“Ei voi olla totta että nyt on jo lokakuun loppu, enkä ole vieläkään tehnyt yhtään mitään käytännössä tapahtuvaa projektiini liittyen”, Ron jatkoi tietämättömänä Hermionen kärsimättömästä tuhahduksesta. ”Luulin ettei Lupin ainakaan pakottaisi minua möyrimään kirjahyllyjen välissä etsimässä ikivanhoja legendoja, niin että villakoirat tukkivat nenäreikäni.”
Hermione yritti sulkea Ronin pälpätyksen korviensa ulkopuolelle ja keskittyä työhönsä. Hänellä ei ollut varaa antaa pojan keskeyttää hänen työtään. Hermione työskenteli sellaisen asian parissa, jota Ron ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä hän aikonut selittää sitä hänelle. Ron kiusaisi häntä siitä aivan niin kuin oli kiusannut hänen työskentelytapojensakin suhteen.
”Kyky kärsiä ja tuntea tuskaa” Hermione kirjoitti, ”ottaa etusijan kyvystä järkeillä – logiikan omaaminen ei välttämättä suo elävälle olennolle oikeutta olla vapaa kivusta ja kärsimyksestä. Kun jokin eläin muutetaan esineeksi ja päinvastoin, vapaan tahdon anastus auringonvalon avulla – ”
“Äh!” Hermione huusi katsoen mitä oli kirjoittanut ja heittäen sulkakynänsä maahan turhautuneena. ”Mitä sinä juuri sanoitkaan?” hän kysyi kääntäen murhanhimoisen katseensa Roniin.
”Sanoin että”, Ron huokaisi ärtyneenä siitä että joutui toistamaan itseään, ” jos minun pitää lukea vielä yksikin myytti alamaailman kätyreistä, päässäni napsahtaa ja istun loppuelämäni puun alla yrittäen kerätä auringonvalon palasia maasta.”
Hermione heilautti kätensä ylös. ”Etkö olisi voinut edes sanoa jotain älyllistä, etkö millään?” hän vinoili.
Ron irvisti, mutta hymyili sitten. ”Miksi? En kai vain häiritse sinua?”
“Kyllä!” Hermione huudahti välittämättä matami Prillin tuijotuksesta. Hän veti taikasauvansa esiin ja pyyhki viimeisimmät sanat pois pergamentilta, sitten hän nosti sulkakynänsä jälleen ja alkoi taas kirjoittaa. ”- lähde on epäeettinen kun sitä tarkastellaan ajattelukyvyn valossa, vaikkakin kun vain kärsimys on ky-” Hermione pysähtyi kun höyhen laskeutui hänen nenänsä eteen hämärtäen pergamentin hänen näkökentässään. En katso häntä, hän vain yrittää saada minut pillastumaan, Hermione ajatteli.
”-seessä, on tilanne moraalisesti pulmallinen. Jokatap-”
Hän keskeytti jälleen. Tällä kertaa höyhen huojui hänen silmiensä edessä ja leijaili edestakaisin. Hermione kiristeli hampaitaan, ja hän saattoi tuntea Ronin naureskelevan.
“Häiritseekö tämä?” hän kysyi. ”Häiritseekö tämä sinua? Eihän se edes kosketa sinua!”
“Jos olet niin pitkästynyt, Ron, niin mikset yrittäisi keksiä uutta projektia minulle? Toisin kuin eräät, minä itse asiassa teen työni, ja olenkin jo melkein valmis”, Hermione sanoi hänelle.
“Ehkäpä”, Ron sanoi laiskasti, “voisit muuttaa itsesi joksikin, joka osaa pitää enemmän hauskaa.” Hän myhäili ja vei höyhenen Hermionen nenälle ja kutitteli sitä ennen kuin nojasi tuoliinsa virnistäen taas hänelle.
Hermione mulkaisi Ronia ennen kuin venytti jalkaansa pöydän alla ja tönäisi hänet nurin vasten parantamisloitsukirjojen hyllyä. Näyttävällä ryminällä, Ron kaatui sivuttain tuolillaan ja monta kymmentä kirjaa satoi hänen päälleen. Matami Prilli tuli juoksujalkaa heidän luokseen, mutta Hermione ei nähnyt mitään kamppaillessaan naurun purskahduksien kourissa kyvyttömänä lopettamaan, kun Ron karjui teatraalisesti heilutelleen avuttomana käsiään kirjapinojen alla kuin hukkuvan miehen parodia.
“MITÄ täällä tapahtuu?” matami Prilli tivasi seisoen Ronin edessä. Hermione vakavoitui välittömästi ja tunsi pelon häivähdyksen – vaikka hän olikin vuosien saatossa monissa liemissä keitetty, hän edelleen pelkäsi joutua hankaluuksiin. ”Olen pahoillani, matami Prilli, minä –”
”Nojasin liian pitkälle taaksepäin ja vain lensin yli”, Ron sanoi nopeasti väliin arvokkaalla äänellä, jonka arvovaltaa heikensi ainoastaan se seikka, että hän edelleen makasi lattialla, oikea jalka takertuneena tuoliinsa. ”Se oli onnettomuus.” Matami Prilli mulkaisi häntä, mutta heilautti taikasauvaansa ja järjesti kirjat paikoilleen. Ron kiipesi kiltisti jaloilleen, yrittäen vaivihkaa oikoa vaatteitaan.
”Viisi pistettä pois Rohkelikolta huolimattomuutesi vuoksi”, matami Prilli näpsäytti ennen kun saapui Hermionen luo.
”Valvojaoppilaana, odotin sinulta enemmän.” Hermione laski katseensa tietämättä mitä sanoa, ja kirjastonhoitaja käveli pois. Kun hän oli turvallisen välimatkan päässä, Hermione kääntyi Roniin päin.
”Miksi puolustit minua?” hän kysyi kummastuneena.
Ron kohautti olkapäitään. ”Sinä olet valvojaoppilas, sinun ei kuulu saada jälki-istuntoa.”
”Ethän sinäkään saanut jälki-istuntoa”, Hermione sanoi, ”Mutta toisaalta, minä taisin tehdä sen tahallani.” Hänen kasvonsa vääntyivät häpeävään ilmeeseen. ”Kiitos.” Ron huiskaisi sen pois.
”Ei haittaa. Mutta meidän olisi varmaan parasta häipyä täältä”, hän sanoi nyökäten ovelle päin. ”Matami Prilli tuskin on kamalan tyytyväinen meihin juuri nyt. Hän kuitenkin kyttää meitä niin kauan kunnes lähdemme, ja inhoan sellaista.”
”Taidat olla oikeassa”, Hermione sanoi ja alkoi kerätä tavaroitaan laukkuunsa. Ron siivosi sen vähän mitä hän oli saanut aikaan. He kävelivät ulos kirjastosta ja olivat jo melkein rohkelikkotornissa, kun Hermione veti äkisti henkeä ja kääntyi katsomaan laukkuunsa.
”Voi hemmetti”, hän sanoi.
”Mitä?” Ron halusi tietää.
Hermione pudisti päätään. ”Jätin muodonmuutoksen tekstini kirjastoon. Minun täytyy juosta takaisin hakemaan se.”
”Minä tulen mukaasi”, Ron sanoi, mutta Hermione keskeytti hänet.
”Ei, on parempi jos vain minä menen. Alkaa olla jo myöhä ja minulla on enemmän syytä olla ulkona kuin sinulla”, hän huokaisi.
”Nähdään kohta oleskeluhuoneessa.”
”Ron näytti epävarmalta. ”No, hyvä on”, hän sanoi vastahakoisesti ja lähti kävelemään pitkin käytävää. Hermione kääntyi ja alkoi kulkea takaisin päin, sinne mistä oli juuri tullut. Olisi pitänyt pyytää Ronia pysymään kanssani, hän ajatteli. Minusta tuntuu yhä vähän oudolta kulkea ympäri koulua ilman ketään toista. Se on jotenkin kammottavaa. Hän käveli käytävää pitkin kääntyillen ja luoden hermostuneita katseita ympärilleen. Hän oli ollut levoton kulkiessaan yksin käytävillä siitä lähtien, kun oli viidentenä vuonna tuntenut jonkun seuraavan häntä. Hän oli kävellyt yhä nopeammin ja nopeammin, ja oli ollut juuri aikeissa kääntyä rohkelikkojen käytävälle, kun Verinen Paroni oli keksinyt, että olisi hauskaa kiertää kulman taakse ja pelästyttää Hermione puolikuolleeksi, ja sitten kulkea hänen lävitseen kylmettäen hänet luita ja ytimiä myöten. Kokemus oli jättänyt Hermionen araksi ja saanut hänet tuntemaan vastenmielisyyttä tyhjiä käytäviä kohtaan. Hän kiihdytti tahtiaan kengät kolisten vasten kivistä lattiaa. Estääkseen itseään pälyilemästä ympärilleen kuin vainoharhaisuuden uhri, hän naulitsi katseensa edessään olevaan lattiaan ja laski lattialaattoja. Hän oli niin keskittynyt laskemaan askelmiaan, että törmäsi suoraan professori Kalkarokseen.
*
Ensiluokkalaisten puuskupuhien aineet. Hillittömän hauskaa.
Professori Kalkaros tuijotti kirjoitusta edessään. Hänellä oli hiipivä epäilys siitä, että tämä tietty Jamie Bonesin aine oli vähemmän kirjoitusta ja enemmän satunnaisia merkintöjä pergamentilla. Mutta se oli lähes vakuuttavaa. Parasta antaa sille F ihan vain varmuuden vuoksi, hän ajatteli ilkeästi ja raapusti arvosanan kirkkaanpunaisella musteella. Hän tiesi sen olevan perverssiä, mutta siitä huolimatta hän nautti siitä. Vaikka, olihan se tyhjänlainen nautinto… Severus huokaisi ja työnsi aineen pöydän reunalle ja nojasi tuoliinsa.
Miten banaalia, pieni ääni hänen mielessään kuiskasi.
Tarpeeksi hyvää, hän sanoi sille.
Ei kuitenkaan sitä mitä haluaisit.
Sillä on palkkionsa, hän murahti ajatuksissaan.
Yhä hauskaa terrorisoida lapsia, Severus? Tähänkö on tultu?
Severus tuijotti halkeamaa luokkahuoneen seinässä, niin kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti.
Suu tukkoon, hän sanoi itselleen. Mitä muuta voisi olla?
VOI, KYLLÄ SINÄ TIEDÄT VASTAUKSEN SIIHEN…
Ei. En tiedä
Hypäten äkisti jaloilleen, Severus pyyhälsi varmoin askelin luokkahuoneen ovelle avaten ja sulkien sen päättäväisesti. Aineet saisivat odottaa huomiseen. Hän kääntyi käytävää alaspäin, kohti käärmeenkoloa ja omaa huoneistoaan, omaa takkaansa ja omaa vuodettaan. Hänellä ei ollut velvollisuuksia tänä iltana, hänen ei tarvitsisi mennä paimentamaan hormonihulluja teini-ikäisiä hämärille käytäville, eikä hänen välttämättä tarvinnut arvostella oppilaiden kirjoitelmia taikaliemistä. Saavuttaen huoneistonsa oven, hän huokaisi helpotuksesta ja tunsi itsensä vapaaksi mieheksi, jolla ei ollut mitään pakollisia tehtäviä vähään aikaan. Sarja monimutkaisia loitsuja, joista oli jo tullut vaistonvarainen refleksi, ja hän oli sisällä. Hän salli itselleen pienen hymyn, sulki oven ja nojasi sitä vasten. Hän tarvitsi hyvän kirjan, hän tarvitsi brandya ja hän tarvitsi –
Valkohehkuinen kipu poltti häntä, sykkien hänen käsivarrestaan, kietoutuen ylös hänen olkapäähänsä, syöden tietään hänen kaulaansa, ryömien hänen ihonsa alla kun hänen silmänsä levähtivät auki ja hän imi ilmaa huolimatta keuhkojensa kipuun reagoivista kouristuksista.
- ei tätä…
Hemmetti! Severus rullasi hihansa ylös ja siristi kivun läpi silmillään vasemmassa käsivarressaan mustana polttavaa pimeyden merkkiään. Hänen kasvonsa vääntyivät hetkeksi, ennen kun hän painoi kätensä irvailevan kuolemankallon päälle. Veri purskahti esiin, kynsien kaivautuessa syvälle ihoon ja hänen kämmenensä meni melkein rakkuloille kohdista, missä se kosketti tuota kalvavaa hirveyttä. Polttavan kivun alla Severusta kylmäsi, ja pelko luikerteli salakavalasti hänen mieleensä. Tämä ei ollut tavanomainen hetki… tänään ei pitänyt olla kokoontumista…
Kyseessä voisi olla mikä tahansa, hän järkeili kaapaten silkkisen liukkaan kuolonsyöjien viitan ja kutsuen valkoisen kasvottoman naamion luokseen loitsulla. Hätätilanne… yllätys… Se ajatus sai Severuksen päästämään ivallisen tuhahduksen. Voldemortin käsitys yllätyksestä ei koskaan ollut miellyttävä – kaikki mahdolliset kiroukset pyörivät ympäri hänen aivojaan, kun hän piilotti valkoisen maskinsa taskuun ja veti viitan päälleen. Mikä niistä, mikä niistä? Hänen mielensä hoki piikitellen häntä niiden vaikutuksilla ja voimakkuuksilla.
Severus tuijotti tulisijaan, kouraisi hyppysellisen pulveria ja heitti sen sisään. ”Dumbledore!” hän tiuskaisi. Hetken kuluttua rehtori pää ilmestyi liekeistä.
”Onko sinut kutsuttu?” vanha velho kysyi, huolen uurteet kasvoilleen syöpyneinä.
”Kyllä”, Severus kertoi hänelle. ”Raportoin asiasta sitten kun palaan.” Kyräillen hän käänsi selkänsä liekeille, pyyhälsi ovelle ja paiskasi sen kiinni takanaan vaivautumatta katsomaan enää Albusta ja pelätessään jopa kuolonsyöjien kutsuakin enemmän pelkoa ja surua, jonka hän tiesi pian näkyvän noilla kasvoilla.
*
Hermione kompastui rekisteröimättä edes keneen oli törmännyt, sillä hän kiinnitti enemmän huomiota kirjoja pursuavaan laukkuunsa, joka oli saanut hänet menettämään tasapainonsa ja kaatumaan vasten kiviseinän kovia laattoja. Hän nosti kasvonsa nopeasti etsiessään kädensijaa mihin tarttua. Kalkaros hänen edessään kierähti näppärästi jaloilleen, välttäen sulavasti lattialle mätkähtämisen. Hermione ojensi mitään ajattelematta kätensä – ja tunsi sen sulkeutuvan nopeasti puristukseen. Hyvin tuskalliseen puristukseen. Hän loi katseensa kipua aiheuttaneeseen käteen ja sitä pitkin mustaan käsivarteen tuijottaakseen lopulta taikajuomien opettajan ärtymyksestä ja jostakin tunnistamattomasta tunteesta vääristyneitä kasvoja. Hermione oli ymmällään.
“Kunpa olisit tarkkaavainen myös kävellessäsi”, Kalkaros sanoi ivallisesti. Hermione punastui suoristaen itsensä hätäisesti ja päästi irti hänen kädestään niin nopeasti kuin mahdollista.
“Ehkäpä olisin nähnyt sinun tulevan, ellet olisi ollut niin kiireinen”, Hermione marisi ja katui sitä välittömästi. “Ol… olen pahoillani, sir – “
“Olen ollut siitä tietoinen jo vuosia”, hän mulkaisi paheksuvasti Hermionea ja painui sitten hänen ohitseen. Hermione tuijotti ääneti hänen jälkeensä. No, ainakaan hän ei ottanut yhtään pistettä -
“Ja viisi pistettä pois rohkelikoilta!” mies huusi kääntyessään käytävän kulmalta.
Hermione nyrpisti nenäänsä ja pyyhki tarkoituksellisesti kätensä viittansa helmaan. Hän suunnisti kohti kirjastoa ja käytyään siellä, takaisin rohkelikkotorniin.
Vasta paljon myöhemmin Hermione muisti katseen Kalkaroksen silmissä. Se oli jotain mitä Hermione ei pystynyt nimeämään. Hän olisi voinut vannoa, että se oli jotain huolestuneisuuteen viittaavaa, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Kalkaroksen joutuvan epävarmuuden valtaan. Hän huokaisi ja palasi työnsä pariin jättäen huomiotta uuden ihastuksen vuoksi kikattelevat Lavenderin ja Parvatin.
*
“Kidutu!”
Severus huomasi puoli huolimattomasti, että Voldemort oli odottanut juuri riittävän kauan ettei hän halkeaisi ilmiintymisen aikana ja vasta sitten langettanut kidutuskirouksen. Severus oli ilmiintynyt rapistumaan päästetyn vanhan talon puutarhaan, jossa oli hieman lämpimämpi ilmasto kuin Tylypahkassa. Hänellä oli ollut aikaa vain sekunnin murto-osa katsella ympärilleen, mutta se oli riittänyt kertomaan hänelle, että hän oli Voldemortin isän talossa. Ja silloin, aivan liian tuttu kipu oli hyökännyt jättäen kaiken muun alleen.
Hän joutui puremaan hampaansa yhteen kaikilla voimillaan, ettei olisi huutanut ääneen, kun hänen kehonsa jokainen hermo sykki viiltävän tuskan kourissa. Hän oli polvillaan kun kirous oli langetettu. Hän pystyi estämään itseään huutamasta, mutta kirouksen aiheuttamia kouristuksia vastaan ei ollut taistelemista. Huohottaen hän katsoi ylös. Paikalla oli vain Voldemort ja Piskuilan. Kirouksen jälkivaikutuksissa, pelko luikerteli hänen kehonsa ytimeen asti ja kietoutui kerälle hänen vatsansa pohjalle. Muiden kuolonsyöjien poissaolo oli huono merkki. Hän tietää, Severus ajatteli epäselvästi. Hän tietää.
Pimeyden lordin matelijamaiset kasvot katsoivat alas häneen, kallistuivat puolelta toiselle näyttäen niin huvittuneilta, kuin niin epäinhimillisille kasvoille oli mahdollista. Severuksen vatsa tärisi, kuten aina, nähdessään tuon luunvalkean ihon ja verenpunaiset silmät, ja hänen ihonsa meni kananlihalle.
”Ah, Severus. Olen niin iloinen että pääsit tulemaan”, Voldemort sanoi. ”Meidän pitää keskustella muutamasta asiasta.
Kylmä hiki valui pitkin hänen niskaansa, mutta hän pakotti kehonsa tottelemaan. “Totta kai, herrani”, hän sanoi ääni yhä väristen.
Voldemort katsoi häntä. “Hienoa että suostut. Se tekee tästä tehtävästä niin paljon helpomman. Nyt nouse ylös.”
Hitaasti, jalat kuin hyytelönä, Severus nousi jaloilleen ja pakotti itsensä katsomaan Voldemortia silmiin.
“Sinä olet petturi.”
Tiesithän sinä että tämä oli odotettavissa, hän ajatteli etäisesti, miksi edes yrittää taistella sitä vastaan? Mutta ääneen Severus sanoi “Ei, herrani! En koskaan – “
”Hiljaa!” Voldemort huusi. ”Olet sinä, ja minä tiedän sen. Miksi kieltää sitä?” Hän otti askeleen lähemmäs, ja Severuksen vatsaa väänsi, kun Pimeyden lordi ojensi yhden pitkän valkoisen sormensa hivelläkseen sillä hänen poskeaan.
”Olet ollut hauska leikkikalu, sitä en kiellä. Oli huvittavaa seurata kun välitit väärää tietoa sille linnakkeessaan piileksivälle vanhalle hölmölle. Mutta nyt…”
Hän kääntyi äkisti ja käveli pois. Silmäkulmastaan Severus näki Piskuilanin luovan hermostuneita katseita hänestä Voldemortiin, joka kääntyi jälleen kasvokkain hänen kanssaan. Severus puri leukansa tiukasti yhteen.
”Nyt huomaan että olen väsynyt sinuun. Mutta muistan kyllä miten hyvin aikoinaan palvelit minua. Se otetaan huomioon rangaistuksessasi.” Kasvot hymyilivät tyhjää hymyä, mikä oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Miksei hän vain tee tästä loppua? Severus ajatteli, mutta hän tiesi vastauksen. Voldemort nautti uhriensa piinaamisesta. Kaikki loppuu ennen pitkää, miksi kerjätä sitä? Mutta hän halusi saada tämän näytöksen ohi ja loppuun käsitellyksi.
”Herrani, jos olet niin vakuuttunut epäluotettavuudestani, niin mikset tapa minua nyt?” hän kysyi niin vaivihkaa kuin mahdollista. Voldemort virnisti entistäkin leveämmin ja hillitön puistatus löi hänen ylitseen.
”Tappaa sinut?” hän nauroi. ”Tietenkin, miten yksinkertaista. Sinä olet helposti ratkaistu ongelma.” Ja Voldemort kohotti taikasauvansa.
Severus sulki silmänsä, veti syvään henkeä haistellen kevyesti savulta ja syksyisiltä lehdiltä tuoksuvaa kirpeää ilmaa ja tuntien sen koskettavan kasvojaan. Maailma muuttui selkeämmäksi, kirkastuen hetki hetkeltä, hetki juuri ennen kuolemaa – yölinnun laulu, viipyilevä kipu, pehmeä maa hänen allaan, hänen viittansa liukas aistillisuus – kaikki viimeistä kertaa, ja voitko rehellisesti sanoa olevasi pahoillasi menettäessäsi sen kaiken?
En tiedä.
Siinä. Syvä sisään hengitys, Voldemortin käärmeen keuhkoihin luikertelevan ilman ääni, valmiina tappamaan – tässä se on.
“Liikkumitor kuolitus!”
Jos Severus olisi kyennyt ilmaisemaan yllättyneisyyttä kasvoillaan, hänen leukansa olisi pudonnut, mutta sen sijaan hänen kehonsa kaatui maahan ja hänen silmänsä tuijottivat ylös tähtiin.
“Liikutiruumis.”
Hän tunsi ruumiinsa kohoavan ilmaan ja leijuvan vakaasti yhteen suuntaan. Onko siellä kallion jyrkänne? Järvi? – hän ajatteli nopeasti. Aikoiko Pimeyden lordi käyttää tällä kertaan tavanomaisempia, ennemminkin jästien käyttämiä keinoja tuottaa ja pitkittää kärsimystä? Tämä ajatusketju päättyi äkisti, kun hän tunsi kylmän kivipaaden selkänsä alla, kun hänet laitettiin makaamaan sen päälle. Hirvittävät ajatukset jahtasivat toisiaan hänen mielessään – hän oli kyvytön liikkumaan, mitä Voldemort oikein aikoi tehdä?
“Lopeti loitsuimes.” Ja hän pystyi taas liikkumaan, muttei enempää kuin puoli sekuntia, kun Pimeyden Lordi jo sihisi sitomisloitsun ja köydet kiertyivät kuin käärmeet hänen kehonsa ympärille, kiinnittäen Severuksen tiukasti laattaan. Hän hätkähti, kun Voldemortin kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen.
”Olet lakannut antamasta minulle hyödyllistä informaatiota, Severus. Olen pettynyt. Luulin että olisit jatkanut peliä pidempään, vielä senkin jälkeen, kun oivalsit etten kertonut sinulle enää mitään.” Hän huokaisi teatraalisesti, ja hänen hengityksensä haisi mädäntyneelle. ”Mutta voi surun päivää. Tiedän, että pidät minua julmana ja luulet että aion tappaa sinut.” Hän hymyili tuota ilkeää ja kuvottavan epäinhimillistä hymyään jälleen. ”Olet väärässä molemmissa arvauksissasi. Olen oikeudenmukainen ja annan sinun elää. Mutta luulen että hyväntekijäsi on liian luottavainen. Hän luulee pystyvänsä pitämään sinut turvassa. Toivonpa todistavani hänen olleen väärässä.”
Severus tunsi jäätyvänsä hengiltä. Mitä tämä oikein oli, tämä irvokas varjonäytelmä? Hänen sydämensä hakkasi niin nopeasti, että tuntui kuin se olisi pysähtynyt. Hänen keuhkojaan kivisti, ne paisuivat liian nopeasti, liian paljon, eikä hän voinut hengittää.
”En ole kutsunut muita katsomaan, sillä luulen heidän kuvitelmiensa olevan paljon pahempia, kuin mitä aion tehdä sinulle. On mitä viihdyttävintä seurata, kun he koittavat arvailla kohtaloasi. Pelko pitää heidät ojennuksessa. He eivät tule tietämään rangaistuksesi todellista luonnetta. Sinä olet vastustuskykyinen, Severus. En epäile lainkaan, ettetkö ajan myötä pystyisi selviytymään suurimmasta osaa vahingoista, joita voisin sinulle aiheuttaa. Pidän enemmän ajatuksesta, että olisit pysyvästi… vajavainen. Menettäisit hyödyllisyytesi, enkä voi kuvitella, että saisit mielihyvää mistään muusta. Surullista. Mutta sopiva rangaistus, eikö?”
Voldemort kiersi kivipaaden päätyyn. Hyvä Jumala…
Hän piteli pitkää ja ikävän näköistä veistä toisessa luurankomaisessa kädessään. Voldemort kumartui alas ja kuiskasi hänen korvaansa…
”Minusta henkilökohtainen kosketus on parasta tässä, Severus.”
Ja veitsi laskeutui.
-
Ihan liian jännään jäin. IHAN LIIAN!
Mutta taas oli niin mukava lukea, kuvailut ovat hyviä joten saan niistä hyvin irti mielessäni.
-
Ei tällaiseen kohtaan saa jättää!!
Upea luku jälleen kerran sinulta. En eden yritä kommentoida järkevästi, vaan toivon hartaasti jatkoa
Tutti frutti kiittää ja kumartaa
-
Kiitos paljon kommenteista, ahoy ja tutti frutti! Ihanaa että tykkäsitte, vaikka tosiaan, pahaan paikkaan jäi roikkumaan... Huomenna seuraava luku!
-
Vapaus jota niin monet haluavat, ei ole vapautta tehdä ja uskaltaa, vaan vapautta huolesta ja murheesta.
- James Truslow Adams
Oli maanantai. Hermione keskeytti hetkeksi päivittäisen hiustensa kesyttämisen katsoakseen itseään peilistä. Hän näytti omasta mielestään pölypallolta. Erittäin vihaiselta pölypallolta, joka oli ihan liian pörröinen. Hän irvisti, mielialansa laskiessa jopa vieläkin alemmas, ja pölypallo peilissä alkoi näyttää hyvin happamalta. Hän alkoi taas harjata hiuksiaan entistä suuremmalla innolla pohdiskellen mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli saanut kirjoitelmansa päätökseen. Muodonmuutosten etiikka lojui rauhallisesti hänen matka-arkkunsa päällä, valmiina ja hänen toivonsa mukaan nerokkaana, eikä pelkästään hänelle tyypillisen nokkelana.
Viikonloppu oli ollut silkkaa kiusoittelua Harryn ja Ronin osalta, mutta kaiken kaikkiaan, se oli ollut sen arvoista, sillä hän oli saanut raporttinsa valmiiksi hyvissä ajoin ennen vaadittua ajankohtaa. Vieläkään hän ei tiennyt mitä haluaisi tehdä seuraavana projektinaan, ja hän tarvitsi lisäaikaa voidakseen metsästää ideoita kirjastossa. Mutta ensi kerralla ilman Ronia. Hänen suunsa vetäytyi tiukaksi viivaksi kiukun myötä. Ron oli ollut täydellisen sietämätön kahden viimeisen päivän ajan hänen tehdessään työtään. Niin rakas kuin hän olikin, Ronin jatkuvat kommentit Hermionen tiukasta työmoraalista ja hänen satunnaiset ehdotuksensa että hän voisi muuttaa itsensä suoraan professori McGarmiwaksi, alkoivat olla ylitse pääsemättömän ärsyttäviä. Harry oli ollut paljon ymmärtäväisempi, vaikka nauroikin Ronin vitseille. Siinä vaiheessa kun hänen paperinsa olivat valmiit, Hermione halusi kirota molemmat pojat. Kukaan ei oikeasti ymmärrä, hän ajatteli vetäen poissaolevasti oikuttelevaa hiuskiehkuraa päänsä taakse ja kiinnittäen sen päälaelleen. Hän ei enää edes nähnyt kuvajaistaan peilistä…
Hermione vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Hän näki Kotikolon täynnä ihmisiä ja naurua sekä kiireisiä aikatauluja. Molly Weasley pitämässä poikansa ojennuksessa tasapainoillen aviomiehensä ja kahden yhä kotona olevan lapsensa välillä. Alitajuisesti Hermionea värisytti ajatellakin millaista olisi elää viiden lapsen kanssa. Rouva Weasley oli voimakas noita, mutta hän eli ainoastaan muita varten. Laskien hiusharjansa, Hermione ajatteli itseään lapsilauman, aviomiehen ja jatkuvaa siivousta vaativan talon kanssa, suita jotka vaatisivat jatkuvaa ruokkimista, eikä hänellä olisi yhtään aikaa itselleen. Ainoa mitä hän pystyi kuvittelemaan itseään odottavan tuolla tiellä, oli kyllästyminen ja iso pullo viskiä. Ja sitä minä haluan välttää, Hermione ajatteli onnettomana. Mutten voi kertoa sitä Ronille. Ron oli niin herkkä perheensä suhteen, ja Harry, jolla ei koskaan ollut oikeasti ollut omaa perhettä – Hermione tunsi raivostuvansa ajatellessaan olosuhteita, jotka Harryn täytyi kohdata joka kerta kun hän meni ”kotiin” – palvoi Weasleyn perhettä.
Harryn kasvot loistivat kun hän oli tuon railakkaan punatukkaisen joukon ympäröimänä, ja hän paistatteli talossa vallitsevan rakkauden loisteessa ällistyneenä siitä, että osa siitä oli kohdistettu suoraan häneen itseensä. Ei, Hermione ei voisi kertoa Harrylle. Hän alkoi jo epäillä olevansa hieman… no, epänormaali. Hänen äitinsä aina hössötti hänen (olemattomasta) rakkauselämästään kun hän meni kotiin. Ja hänen isänsä vitsaili leikkisästi että hänen pitäisi tuoda kotiin jokainen tapaamansa poika, jotta hän voisi antaa heidän kuulla kunniansa. Hän sieti näitä höpinöitä, mutta koki salaa syyllisyyttä. Hänellä ei ollut ketään, eikä hän ollut varma halusiko hän edes että hänellä olisi ollut joku. Tuossa hiljaisessa kotielämässä täytyi olla jotakin enemmän, kuin vain kotona istumista, lasten kaitsemista ja päivällisten laittamista. Velhomaailma sisälsi niin paljon mahdollisuuksia, mutta ihmisten odotukset hänen suhteensa tuntuivat olevan masentavia. Hermione inhosi pettymyksen tuottamista toisille.
Hän hieroi sormillaan ohimoitaan ja huokaisi. Pako. Sitä koulutyöt olivat hänelle. Se oli mahdollisuus paeta pitkästyneisyyttä ja hänen vanhempiensa elämän, Harryn tädin elämän ja rouva Weasleyn elämän kaltaisen tulevaisuuden vaatimuksia. Ei epäilystäkään, etteivätkö he löytäneet jotain arvokasta siitä elämästä, mutta Hermione ei pystynyt ymmärtämään mitä se voisi olla. Tieto, viisaus ja näiden molempien etsintä olivat sitä mitä hän janosi, ja ajoittain hän ihmetteli miksi lajitteluhattu pani hänet Rohkelikkoihin eikä Korpinkynsiin. Koputus veti hänet ulos syvistä mietteistään.
“Mitä?” Hän huudahti.
“Aamupala, tietenkin,” sanoi Harryn ääni. “Pidä kiirettä! Ruoka ei odota ketään!”
Hermione kuuli Harryn kääntyvän pois ovelta ja suuntaavan takaisin portaisiin. Hymy nousi hänen huulilleen. Hitto! Ja hän oli juuri saanut kehitettyä mitä ihastuttavimman huonotuulisuuden. Hermione nousi ylös, suoristi vaatteensa ja lähti kulkemaan ovelle päin kohti aamiaista.
*
Opettajien pöydässä oli tänä aamuna jotain erilaista, mutta Hermione ei pystynyt nimeämään mitä se oli.
Se vaikutti olevan määrittelemätön, ilmassa väreilevä tunne. Oppilaat tunsivat että jokin oli toisin, mutta olivat tietämättömiä sen aiheuttajasta; ilmeet eivät olleet totisia, mutta keskustelu tuntui olevan vaimeaa. Hermione rypisti otsaansa ja voiteli paahtoleivän palasen. Mistä oli kysymys? Ginny, joka istui hänen vieressään, nojasi lähemmäs.
”Pitäisiköhän meidän tietää jotakin?” hän kysyi normaalia pehmeämmällä äänellä.
“En tiedä”, Hermione sanoi hänelle, “mutta jos on, he eivät ole vielä kertoneet valvojaoppilaillekaan.”
Ginny nyökkäsi ja palasi takaisin keskustelemaan Harryn kanssa tulevasta huispausottelusta. Kaikkien yllätykseksi, neljännen vuotensa aikana Ginny oli toipunut ihastuksestaan Harryyn, voittanut aiemman ujoutensa ja päässyt lyöjäksi Rohkelikkojen tämänvuotiseen huispausjoukkueeseen. Hän jopa kilpaili Fredin ja Georgen kanssa taitavuudessa ja innostuneisuudessa. Ruokasalissa vallitseva yleinen alavireisyys tuntui jopa vaikuttaneen Roniin, joka ei edes katsonut toiveikkaasti ylös pöllöpostin saapuessa, vaan tuijotti mietteliäästi puuroonsa, niin kuin siihen olisi kirjoitettu seuraavan loitsukokeen salaisuudet. Hermione pälyili ympärilleen, hän kiinnitti huomionsa opettajien pöytään ja oli äimistynyt näkemästään. Professori McGarmiwa näytti paljon vakavammalta kuin yleensä ja professori Verson punareunaiset silmät kertoivat, että hän oli itkenyt äskettäin. Yleensä niin eläväinen professori Lipetitkin tuijotti ontosti ruokaansa, hänen ilmeensä muutti hänen kasvonsa näyttämään kovia kokeneelta ja riutuneelta. Matami Huiski istui nojaten otsaansa käsiinsä ja professori Sinistra taputti professori Vectorin kättä. Myös Hagrid näytti alakuloiselta. Hermione katsoi Dumbledorea kasvavan huolen vallassa, ja masentui kun huomasi, että jopa Dumbledore oli kadottanut tuikkeen silmistään, eikä hän puhunut tai edes katsonut ketään.
Mitä tämä on? Hermione yritti ajatella loogisesti. Jotain, mistä ainoastaan opettajat tiesivät, oli tapahtunut. Ehkäpä joku oli saanut vanhempiaan koskevaa pöllöpostia viikonlopun aikana. Hän hylkäsi ajatuksen – ei mikään pysynyt salassa Tylypahkassa niin pitkään, eivätkä opettajat varmaankaan näyttäisi noin kauhistuneilta jos niin olisi tapahtunut; he välittivät oppilaista, mutta tämä näytti vaikuttaneen heihin henkilökohtaisesti. Sen täytyi olla jotain muuta. Jotain Tylypahkan ulkopuolella? Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen.
“Harry, näytäpä minulle Päivän Profeettaasi,” Hermione pyysi. Harry ojensi sen hänelle poissaolevana, edelleen keskustellen huispauksesta. Hermione silmäili etusivua ja tutki tarkkaan koko sanomalehden, löytämättä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka eihän huonojen uutisten puuttuminen lehdestä tarkoittanutkaan mitään; se voisi yksinkertaisesti vain olla ministeriön yritys salata tapahtumia. Voldemort? Hän ajatteli. Paljon mahdollista. Hän aikoi juuri pohtia tarkemmin tuota ajatustaan, kun salin hiljaisuus keskeytti hänen ajatuksensa ja hän käänsi katseensa kohti opettajien pöytää. Dumbledore seisoi kädet ojennettuina, hiljaisuutta pyytäen, ja hänen kasvonsa näyttivät synkiltä ja vanhoilta. Hermionea alkoi pelottaa.
”Haluaisin”, Dumbledore sanoi, ”ilmoittaa teille hyvin onnettomasta tapahtumasta. Olette ehkä huomanneet, että professori Kalkaros puuttuu joukostamme.” Hermione tunsi syyllisyyttä – hän ei ollut huomannut Kalkaroksen poissaoloa. ”Pelkään pahoin, että hän palaa joukkoomme vasta pitkän ajan kuluttua. Hän on sairastunut ja hänen täytyy saada sairaanhoitoa jonkun aikaa.” Tiedän että lämpimät ajatuksemme ovat hänen kanssaan. Sillä aikaa taikajuomien velvollisuuksia hoitavat professori Verso ja matami Pomfrey. Teidän tulee osoittaa heille samanlaista tottelevaisuutta mitä osoititte professori Kalkarokselle – he ovat täysin päteviä opettamaan teille sen, mitä teidän tulee tietää. Kiitos.” Ikääntynyt rehtori istui alas ja suuri sali täyttyi kuiskailevista äänistä, jotka arvuuttelivat taikajuomien professorin kohtaloa.
”Ehkä hän on kuollut”, Ron sanoi hieman liian innokkaasti Hermionen mielestä. ”Kaikki näyttävät niin surullisilta.”
”Tai ehkä hän on todella sairas,” Ginny sanoi happamasti. ”Voisit kuulostaa olevasi vähän enemmän pahoillasi siitä että hän on sairas. Hänen täytyy olla huonossa kunnossa jäädäkseen pois tunneilta. Jollei hän ole valmistamassa taikaliemiä, niin silloin hänellä jotain on aika pahasti vialla.”
Harry oli hiljaa, katse luotuna lautaseensa. Hermione saattoi melkein kuulla hänen ajattelevan samaa kuin hänkin: Voldemort. Hän oli iloinen, että Harry tiesi olla puhumatta ajatuksiaan ääneen – tämän yhteyden mainitseminen ei ainoastaan saisi joitakin paniikkiin, vaan myös paljastaisi professori Kalkaroksen vakoilijan roolin peitteeksi rakentamansa suojan. Hermione epäili ettei hän ollut sairas… jos hänelle oli tapahtunut jotain Voldemortin vuoksi, se olisi varmasti paljon kammottavampaa kuin sairastuminen. Hermione oli äkkiä kiitollinen siitä, ettei hänen mielikuvituksensa riittänyt kuvittelemaan mitä sairaita asioita Voldemort saattaisi tehdä niille, joita hän piti pettureina.
Se ilta jolloin hän oli nähnyt Kalkaroksen käytävällä, oli ehkä viimeinen kerta, kun kukaan näkin häntä terveenä. Tai elävänä. Häntä puistatti ajatuskin siitä. Oli hieman järkyttävää ajatella, että hän olisi ollut viimeinen henkilö joka näki Kalkaroksen elossa, ja hän mietti pitäisikö hänen keksiä jotain enemmän muistelemisen arvoista, kuin ”viisi pistettä pois Rohkelikolta.” Silti, Kalkaros oli todennäköisesti yhä elossa, tai muuten Dumbledore olisi sanonut jotain… eikö niin? Paitsi jos hän ei halua herättää vielä kysymyksiä. Hän saattaa odottaa oikeaa aikaa kertoa uutisen… Miksi hän tekisi niin? Kuollut Kalkaros saisi monet ihmiset positiivisesti huojentuneiksi – ellei hän halunnut kenenkään kuolonsyöjän lapsen tietävän että Kalkaros on tapettu. Ristiriitaiset tiedot aiheuttaisivat hämmennystä joukoissa… Hermione huokaisi kärsimättömästi – liian paljon muuttuvia tekijöitä huomioon otettavaksi. Hän saattoi vain olettaa, että professori Kalkaros oli sairaalasiivessä, sairaana tai loukkaantuneena, ja siinä oli hänen päätelmiensä lopputulos.
Ron ja Ginny piikittelivät vielä toisiaan pöydän toisella puolella, ja kun Hermione vilkaisi Luihuisten pöytään, hän näki monet kalpeat kasvot. Hän oli hieman pahoillaan Luihuisten puolesta, jotka olivat menettäneen tuvanjohtajansa, joka oli antanut heille paljon enemmän myönnytyksiä mitä he ansaitsivat. Toisaalta, siinä oli hyvätkin puolensa – ehkäpä Nevillelläkin olisi nyt mahdollisuus pärjätä taikajuomissa. Hän mietti kuka ottaisi vastuulleen Luihuisten tuvan velvollisuudet, nyt kun Kalkaros oli… huonovointinen…
Hermione tunsi omantunnonpistoksen pohtiessaan tätä kaikkea sen sijaan, että olisi tuntenut myötätuntoa professori Kalkarosta kohtaan, mutta hän ei tosiaankaan pitänyt tästä kovin paljoa. Hän oli varma ettei Kalkaros ollut ansainnut sitä mitä hänelle sitten olikaan tapahtunut, häntä sen sijaan huolestutti mitä vaikutuksia tällä oli sodan kannalta.
Hiljainen joukko oppilaita nousi ylös ja suuntasi kulkunsa kohti aamupäivän oppitunteja. Huolimatta siitä, että Hermionella ei ollut taikajuomia ennen perjantaita, hän tunsi ilmapiirin muuttuneen sellaiseksi että kaikki ei ollut kohdallaan, ja kestäisi kauan aikaa ennen kuin kaikki olisi taas ennallaan.
*
Oli kulunut jo lähes kaksi viikkoa siitä, kun professori Kalkaros oli ”sairastunut”, ja Hermionesta tuntui yhä oudolta. Hän ihmetteli miksi, sillä toisinaan hän oli toivonut kiihkeästi että Kalkaros katoaisi maan päältä, mutta nyt kun niin oli ilmeisestikin tapahtunut, se oli järkyttävää. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, paitsi oletettavastikin opettajat, ja taikajuomien opettajan pahansuovan mustan hahmon poissaolo käytäviltä ei ollut, niin kuin hän oli olettanut, miellyttävä muutos. Itse asiassa, niin moni asia tuntui olevan väärin. Ron ja monet muutkaan Rohkelikot eivät jakaneet hänen tunteitaan.
”Meidän ei tarvitse pelätä enää erotetuksi tulemista niin paljon”, Ron oli sanonut hänelle. ”Ihan kuin vanginvartija olisi poissa.”
”Ellet hiiviskelisi öisin ympäriinsä tekemässä Luoja ties mitä, sinun ei tarvitsisi huolehtia erotetuksi joutumisesta”, Hermione oli tiuskaissut ja hänen yhä suuremmaksi harmikseen Ron oli mulkaissut häntä ja sanonut ettei hän ymmärtänyt mitä Hermione tarkoitti.
Taikajuomien tunti oli ollut omituisin tunti tähän mennessä. Matami Pomfrey opetti ylempiä luokkia, sillä hän oli opiskellut paljon alaa lääkintänoidan tittelin saavuttaakseen. Siltikään, hän ei ollut professori Kalkaros. Vaaniva hahmo oli aina saanut kaikki olemaan varuillaan, mutta hän oli myös saanut heidät toimimaan paineen alaisina, ja Hermione oivalsi, että hänen yläpuolellaan häilyvän uhkaavan hahmon ansiosta, hän ei ollut kertaakaan huolimaton liemiä valmistaessaan. Jos mahdollista, Neville tuhosi jopa enemmän taikajuomia, ja vihamielisyys Rohkelikkojen ja Luihuisten välillä oli käsin kosketeltavissa. Matami Pomfrey ei ollut huono, mutta ainakin Hermionelle selvisi, että kaikki ne vuodet jotka he olivat viettäneet rukoillen äänettömästi ettei juuri heidän nimeään lausuttaisi, olivat valmistaneet heitä paljon edistyneempiin taikajuomiin, mitä heidän normaalissa opinto-ohjelmassaan vaadittiin. Liemet joita matami Pomfrey oli aikonut heille opettaa oli jo käyty läpi neljännellä luokalla, ja oli ilmiselvää, että heidän sijaisopettajansa oli jo kykyjensä äärirajoilla. Seitsemäsluokkalaisilla ei ollut säännöllisiä taikaliemitunteja tällä hetkellä – sen sijaan heitä oli kehotettu valitsemaan listalta liemi ja annettu heille vapaa pääsy kirjaston rajoitetulle alueelle jotta he voisivat tehdä tutkimusta valitsemastaan liemestä ja lopulta valmistaa sen.
Oli perjantai-ilta ja Hermione jälleen kerran vaelteli yksin käytävillä, paitsi että tällä kertaa hän oli suorittamassa virallisia valvojaoppilaan tehtäviään. Hän oli yhä säikky tehdessään kierroksiaan, mutta vähemmän kuin silloin kun hän oli hoitamassa omia asioitaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että valvojaoppilaan rintamerkki soi hänelle enemmän oikeuksia olla ulkona. Ah, vallan tyhjänpäiväisyys, hän ajatteli tylysti, suupielet vääntyen. Hän oli jo suorittanut velvollisuutensa vähemmän käytetyissä käytävissä, eikä hänellä ollut enää kuin tyrmät tarkastettavanaan. Hän ei mielellään mennyt sinne, mutta toisaalta, siellä oli vähemmän vaaraa törmätä nurkissa ja seinäkankaiden takana kuherteleviin pareihin. Hän ei pystynyt keksimään mitään vähemmän eroottista paikkaa kuin tyrmät. Ne olivat kyllä syrjäiset ja hiljaiset, mutta kylmän kalseat ja mahdollisuus törmätä Veriseen Paroniin tai Kalkarokseen riitti inspiroimaan suurimman osan etsimään muita kohtaamispaikkoja.
Hermionen kaapu suhisi pehmeästi hänen kävellessään, taikasauva valaistuna, alas portaikkoa joka johti Tylypahkan alimpiin kerroksiin. Täällä on aavemaisen hiljaista, mutta sentään tyhjää, hän ajatteli, vaikka hänen taikasauvansa luomat varjot tekivät hänet hieman säikyksi.
Tyrmä oli todellakin autio. Ohitettuaan tyhjän luokkahuoneen, pysähtyen vain lyhyesti vilkaisemaan sisään, Hermione oli helpottunut todetessaan, että kaikki olivat tyytyneet kuhertelemaan paikoissa joista hän ei ollut tietoinen. Hän aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän näki alas käyttämättömään käytävään johtavan oven. Hän ei ollut koskaan nähnyt sen olevan auki, mutta nyt se oli raollaan. Sen sisäpuolella näkyi pehmeästi lepattava valo. Hermionen suu vetäytyi tiukaksi viivaksi, kun hän mietti mitä tehdä – tutkia vaiko raportoida. Hän päätti tutkia – hänen ei tehnyt mieli etsiä käsiinsä ketään kenelle voisi ilmoittaa asiasta. ”Pimi,” hän kuiskasi, ja hänen taikasauvansa päässä ollut valo sammui. Hän käveli niin hiljaa kuin mahdollista haluamatta varoittaa henkilöä, joka oli ylhäällä tähän aikaan yöstä.
Kun hän tavoitti oven, hän veti syvään henkeä ja katsoi sisään. Hän säikähti löytäessään hienosti metsänvihreän ja kullan sävyillä kalustetun huoneen. Siellä oli useita kauniita vihreitä tuoleja pienen musta eebenpuisen pöydän ääressä. Seinät olivat kirjojen peitossa, jäljelle jäänyt vapaa seinätila oli koristeltu useilla maalauksilla ja muutama monista kynttilöistä oli sytytetty. Ne tiputtivat valkoista vahaa hienostuneille kultaisille kynttilänjaloille. Nopea vilkaisu huoneeseen kertoi hänelle, että ketään ei ollut paikalla, joten hän astui varovaisesti sisään yllättyen kun hänen jalkansa upposivat pehmeään vihreään mattoon. Kokien itsensä epämieluisasti tunkeilijaksi, hän hiipi varpaillaan kirjahyllyjen luo ja luki hyllyssä olevien teosten nimiä. Alkemian taito, Tehokkaimmat taikajuomat, Harvinaiset ainesosat ja niiden vaikutukset, Hyrräpäistä Jetin kynsiin – säikähtäen Hermione tajusi, että hän seisoi professori Kalkaroksen huoneistossa, ja hänen sydämensä hypähti tuntemattoman ja kielletyn alueen aiheuttamasta jännityksestä. Hän juoksutti käsiään pitkin kirjojen selkämyksiä, tuntien niiden pehmeän ja epätasaisen nahan sormenpäillään. Kaikki eivät käsitelleen taikajuomia, hän huomasi ilokseen, vaan kokonaista neljä hyllyllistä oli omistettu, kaikista mahdollisista asioista, numerologialle. Hän ei ollut koskaan kuullut yhdenkään kirjan nimeä aikaisemmin, mutta jokainen niistä kuulosti olevan paljon edistyneempää kuin professori Vectorin tiedot ja taidot. Hän ihmetteli mitä ne tekivät siellä, ja jos Kalkaros oli niin oppinut tällä alueella, niin miksei hän opettanut sitä ainetta? Ja mitä kummallisinta, hän löysi hyllyllisen jästirunoutta, kaikki ensimmäisiä painoksia, kaikki kauniisti sidottuja. Hermione astui taaksepäin, miettien tätä löytöä, mutta keskeytti pohdintansa lähes välittömästi hänen vasemmalla puolellaan olevalta ovelta tulevan valon vuoksi.
Hän rypisti otsaansa – hänen tietojensa mukaan professori Kalkaros oli yhä sairas, ja oli luultavasti yhä sairaalasiivessä. Jos joku oli täällä, hänellä ei todennäköisesti ollut siihen lupaa. Hän käveli hiljaa ovelle ja astui varovaisesti sisään. Hieman vaivautuneena hän tajusi että seisoi professori Kalkaroksen makuuhuoneessa. Kiviseinät oli niukasti koristeltu upeilla merimaisemilla. Suoraan hänen edessään oli tulisija ja kaksi muhkeaa syvän vihreää nojatuolia sen edessä. Kirjahyllyt myötäilivät seinää molemmin puolin takkaa. Oikealla puolella seisoi suuri vihreällä sametilla verhottu katosvuode, mahonkiset yöpöydät molemmilla puolillaan. No, en kai ihan tosissani odottanut hänen nukkuvan ruumisarkussa, vai mitä? hän ajatteli itsekseen. Suoraan oikealla seinällä oli toinen ovi ja hänen vasemmalla puolellaan kohti tulisijaa oli ylellinen vihreä sohva ja mahonkinen kirjoituspöytä seisoi vasten seinää yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sohvasta. Takkatuli kultasi kaiken. Hän katseli ympäri huonetta, etsien elämän merkkejä, muttei löytänyt yhtään. Etsiessään hän huomasi jotain outoa, ja hän laahusti hitaasti sitä kohti, sohvan ympäri kohti vasenta seinää. Seinälle oli kirjoitettu vapisevalla kädellä sanoja tummalla maalilla, takkatuli tanssi niiden välissä. Kirjoituksen kömpelyydestä huolimatta kirjaimet olivat suuria ja helppolukuisia –
”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys
tekevät pesää sydämeni alla –
kuin varjot talvisella taivaalla,
kuin kuura ikkunalla.”
Hermionen sydän alkoi takoa kun hän astui eteenpäin. Maali näytti olevan märkää, ja todellakin, se valui yhä pitkin seinää, antaen kirjaimille kammottavan vaikutelman. Kuin hypnotisoituna, hän kurkotti kättään ja kosketti sormenpäällään yhtä pientä valuvaa pisaraa ja veti kätensä takaisin. Hän katsoi sormeaan ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi – se oli punainen. Hänen mielensä rekisteröi sen kuparisen hajun, ja hänen sydämensä pauhu peitti alleen äänen jonka hänen keuhkonsa päästivät hänen haukkoessa henkeään, verinen käsi yhä silmiensä edessä.
”Mitä sinä teet täällä?”
Hermione käänsi äkisti päänsä karkeaa ääntä kohti, näki puhujan ja juuri ja juuri onnistui tukahduttamaan kauhun kiljahduksensa.
-
Ihana luku!
Tai voisin korjata, ihania lukuja! Aivan mahtavaa, selkeää ja ihanan taidokasta ja kuvailevaa tekstiä. Pahoittelen, etten ole ehtinyt aiemmin lukemaan, mutta harrastukset ja kokeet ovat vieneet niin paljon aikaa, ettei iltaisin ole yksinkertaisesti koneelle ehtinyt. Nyt kuitenkin helpotti vähäksi aikaa, joten lupaan seurata paljon ahkerammin. Lisää jatkoa siis toivoisin :D Voi kuinka jännittävään paikkaan jätitkään! ;)
Kiitos tästä paljon,
Kika
-
Jatkoa tulee ihastuttavan nopeasti ja siksi tätä on niin mielyttävää seurata.
Hienoimia, ei hienoin, ficci, mitä olen tältä osastolta lukenut ja kaiksta ficceistä tämä hipoo myös kärkeä. Kuten muutama muukin kirjotuksesi.
Upea, mahtava luku. Sinulla on erittäin paha tapa jättää luku sellaiseen kohtaan, että haluan heti lukea lisää.
Tutti frutti kiitää ja kumartaa hienosta luvusta
-
Aura's notes: Kiitos Kika ja tutti frutti kommenteistanne. Nämä nopeat postaukset ovat siis teidän ansiotanne. Olisi kiva kuulla lukeeko tätä joku muukin kuin te kaksi. Muuten käy niin, että saatte kaiken kunnian ja omistankin siis tämän luvun teille, koska tämä on yksi suosikeistani. Ensin vain pieni varoituksen sana - tämä on angstinen ja ällöttävä ja verinen luku. Toivottavasti nautitte.
Omistettu Kikalle ja tutti frutille:
LUKU 5
Mielen tuska on pahempaa kuin ruumiin tuska.
- Publilius Syrus
Alku ei ollutkaan ollut niin paha kuin hän oli odottanut, Severus mietti itsekseen myöhemmin istuessaan ruohikolla luoja-ties-missä. Maailma oli kaventunut hänen välittömään ympäristöönsä ja hänen mielensä toimi hermoston varassa – adrenaliini oli loppunut jo aikaa sitten. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tuuditti päätään niiden välissä. Hän yritti painaa muistot pois mielestään, ajatella loogisesti tilannetta. Hänen vatsassaan velloi, ja hänellä oli paljon kylmempi mitä olisi voinut olettaa. Hän saattaisi aivan hyvin kuolla tänne, ei haavoihinsa, vaan shokkiin.
Tärkeimmät asiat ensin – missä hän oli? Hän ei ollut enää Valedron vanhassa talossa – hän oli ollut riittävän järkevä ilmiintyäkseen Tylypahkan läheisyyteen, mutta hän oli silti epävarma olinpaikastaan. Hän kiitti korkeampia voimia, mitä ne sitten olivatkaan, siitä että hänen kehonsa selviytymismekanismit olivat tehneet hänelle mahdolliseksi mielensä riittävän keskittämisen, jotta hän oli pystynyt suorittamaan ilmiintymisen. Tietenkään, hän ajatteli katkerasti, en voinut tehdä sitä kidutuksen aikana. Se olisi ollut liian helppoa.
Viimeinen asia minkä hän oli nähnyt, oli Voldemortin valkoisena kiiluva kallo ja veitsen välähdys ennen kun hän sulki silmänsä. Tietenkään tämä ikiaikainen refleksi ei ollut auttanut yhtään. Veitsi oli terävä ja kipu tuntui halkaisevan hänen koko kasvonsa, levittäytyen hänen otsaansa ja alas poskiin, kun hänen silmäluomensa leikattiin riekaleiksi ja hänen silmänsä – Voi Luoja, hänen silmänsä… häntä puistatti kun hän muisti räjähtävän kivun silmänesteiden purskahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen omat äänettömät huutonsa. kun hän taisteli henkensä edestä. Mutta hän oli kieltäytynyt kehonsa tarpeesta tyhjentyä, ja samalla tukehtua omaan oksennukseensa. Parempi sietää tätä paranemisen toivossa, kuin kärsiä niin epäkunniallinen kuolema. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, kun Voldemort oli kaapinut hänen kalloaan.
Hän ajatteli sen päättyvän siihen, mutta ei, sitä seurasi uusi, tuore helvetti, kun hän tunsi Voldemortin taikasauvan kärjen vasten toisen vertavuotavan silmäkuoppansa luuta. Hän ei pystynyt kuollakseenkaan muistamaan mitä Voldemort oli sihissyt, mutta kipu oli niin valtavaa, että hän luuli pyörtyvänsä. Hänen pääkallossaan ja, Luoja, hänen aivoissaan virtasi polttava, tulinen liekki – hän tunsi hermojensa muuttuvan tuhkaksi, syöpyvän omien liekkiensä alla, ja kun viimeiset kipinöivät impulssit tukahtuivat pirstoutuen kuumuuteen, hän tunsi mielensä järkkyvän, jakautuvan miljooniksi säkenöiviksi osasiksi. Hän oli huutanut, ja huutanut, ja huutanut… Sitten Voldemort oli kironnut toisenkin silmän. Sen mitä siitä oli jäljellä.
Ikuisuuden jälkeen kipu muuttui enää vain tuskalliseksi, ja Voldemort oli saattanut päätökseen sen mitä ikinä hän olikaan tehnyt. Siteet irtosivat hänen ympäriltään, ja Severus pyöri pois allaan olleelta kivilaatalta käsiensä ja polviensa varaan ruohikolle. Hän oli oksentanut ja rykinyt, kuullen Voldemortin nauravan hänelle, ja hänen oma, polttava nöyryytyksen tunteensa kasvoi yhdessä kalvavan epätoivon kanssa. Hän oli kuin sulanutta vahaa valuen maassa polttavan kivun ja kauhun lammikoissa syksyisen kellertyneellä ruohikolla Voldemortin hekumoidessa vahingoniloisena vieressä.
“Voit mennä nyt, Severus”, Voldemort sanoi virnistäen ivallisesti. “Palaa suosijoidesi luo, joko vakoojana tai taikajuomien mestarina, ja nauti elämästäsi almujen varassa.” Sen sanottuaan hän käveli pois vailla armoa. Innokas Piskuilan poukkoili hänen jäljessään pysähtyen vielä potkaisemaan Severusta kylkeen ennen katoamistaan.
Häivy täältä, hänen mielensä sihisi. Juokse.
Hänen ruumiinsa huutaessa halusta päästä pakoon itseltään, Severus kokosi kaikki tietoisuutensa rippeet ja pakotti itsensä keskittymään Tylypahkaan, sen metsään, puihin, maahan, linnaan, järveen ja kasvihuoneisiin, ainoaan paikkaan jota hän oli koskaan pitänyt kotinaan, ja pinnisti.
Hän ei ollut halkaissut itseään ilmiintyessään, ja siitä hän oli kiitollinen. Mutta oliko hän onnistunut pääsemään sinne minne oli yrittänyt, se oli toinen juttu. Täällä oli ruohoa ja ilmaa. Se tuoksui huurteelta ja talvelta ja kuulosti miltä tahansa yöltä, jonka hän saattoi muistaa. Hän ei välittänyt liikkua ihan vielä. Summittaisesti johonkin suuntaan lähteminen olisi typerää, varsinkin näin heikossa kunnossa, mutta täällä odottaminen saattaisi olla vieläkin huonompi vaihtoehto. Hänen kätensä takertuivat hänen hiuksiinsa, kun hän antoi päänsä herpaantua. Hän ei ollut vielä onnistunut puhdistamaan kasvojaan – hän ei uskonut pystyvänsä koskettamaan sitä mikä häntä odotti siellä, mutta hän saattoi tuntea poskilleen kuivuneiden silmänesteiden rakoilevan hänen irvistäessään.
Olen varmasti kammottava näky, hän ajatteli, ja kun nuo sanat iskivät hänen tajuntansa, murskaava paino putosi hänen harteilleen epätoivona, jollaista hän ei ollut tuntenut varhaisemman elämänsä jälkeen, hänen toisen elämänsä.… näky, niinpä tosiaan…
Helvetti! Hän ei sallinut itsensä hajota palasiksi – hänen piti vielä keksiä ulospääsy tästä. Hän keskittyi. Oli ollut myöhä, kun hän oli vihdoinkin lähtenyt, keskiyö todennäköisesti. Häneltä oli kulunut monta tuntia… siellä… ja hän oli istunut täällä ainakin tunnin, vaikkakin minuutit saattoivat tuntua pidemmiltä hänen sisäisen myllerryksensä vuoksi. Joten, kello olisi enintään kaksi aamuyöllä. Hänellä olisi ainakin kuusi tuntia aikaa ennen auringon nousua.
Hän ei uskaltanut nukahtaa – hän saattoi haistaa oman verensä ja tiesi, että liikkumaton hahmo kutsuisi haaskansyöjiä. Hitaasti hän alkoi keinuttaa itseään edestakaisin, pää yhä tuettuna hänen pitkiin, täriseviin sormiinsa ja alkoi valmistaa mielessään taikajuomaa itselleen. Palohaavoihin – yksinkertaista parantavaa juomaa… kehäkukkaa ja kaksisarvisen sarvijauhetta, keitetään kolme minuuttia, sekoitetaan vastapäivään. Lisää murskattuja lohikäärmeenmunankuoria… anna kiehua hiljaisella tulella…
*
Vähän myöhemmin hän havahtui säikähtäen horroksestaan kuullessaan jonkun haukkovan henkeä äänekkäästi, mutta hän ei nostanut päätään. Hänen kasvonsa saisivat tulijan vaan pahoinvoivaksi. Ei niin, että ne alkujaankaan olisivat mikään ilonaihe olleet, Severus. Hän ajatteli itsekseen omituisen häilyvästi ja tunsi mielenterveytensä liikkuvan vaarallisen rajan tuntumassa. Äkillinen tarve nauraa paisui hänen kurkussaan, ja hän ajatteli kiihkeästi, että olisi maailman hauskin juttu hypätä ylös ja huutaa böö! Hänen huuliltaan karkasi pieni parahdus, ja hänen mielensä alkoi sulaa hänen päänsä sisällä…
“Severus…?” Kuului arka ääni hänen vasemmalta puoleltaan. Hän tunsi tämän äänen, hän tunsi sen, muttei voinut paikantaa sitä, ja hän kirosi itsensä ja sen että oli niin tyly, ettei kiinnittänyt huomiota ihmisiin ympärillään. Hän toivoi äänen puhuvan jälleen. Oli ylitsevuotavan helpottavaa kuulla hänen oma nimensä. Hän oli jossain lähellä Tylypahkaa.
“Severus, oletko se sinä?” Kuului ääni taas, vähän lähempää, vähän varmemmin ja sitten loksahti – se oli Pomona Verso. Hänen täytyi siis olla jossain päin lähellä kasvihuoneita. Severus melkein kohotti päätään silkasta helpotuksesta että tiesi missä oli tuntien että voisi vain avata silmänsä ja nähdä Verson seisovan edessään, ja että kaikki tapahtunut olisikin ollut vain outoa hallusinaatiota, mutta sitten hän muisti juuri ajoissa.
“Severus, oletko sinä kunnossa?” Pomona kuulosti olevan lähempänä ja ilmeisen kauhuissaan, Severus ajatteli. Hän kiirehti estämään häntä tulemasta enää yhtään lähemmäs.
“Minun täytyy tavata Albus. Ja Poppy”, Severus sanoi, ja hänen äänensä kuulosti hieman karhealta ja tukahtuneelta.
“Totta kai”, sanoi Pomona. Tauko. Sitten suoraan hänen yläpuoleltaan, “Pystytkö seisomaan?” Severus kiristeli hampaitaan.
“Heidän todella täytyy tulla minun luokseni. En voi liikkua.” Hän toivoi että se olisi estänyt Pomonaa yrittämästä vetää häntä jalkeille.
“Pitäisikö minun loihtia paarit?” hän kysyi, ja Severus säikähti.
“Ei!” Hän ei voinut sietää ajatusta, että Pomona näkisi hänet tällaisena… oli riittävän kamalaa että Dumbledoren piti saada tietää. Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt alkuunkaan tulla takaisin, Severus ajatteli villisti. Mutta minne hän voisi mennä? Äkillinen mielikuva ilmestyi hänen eteensä, jossa hän kompasteli läpi pimeyden, kaatuillen, ryömien ja lopulta nääntyen nälkään kielletyssä metsässä.
“Ole kiltti”, hän parahti, “Minä tarvitsen heitä täällä.”
“Hyvä on Severus, tulen pian takaisin. Pysy sinä vain täällä.”
“Ei tuota ongelmaa”, Severus mumisi. Hän keskittyi ja kuuli Pomonan jalkojen tömisevän kevyesti kuivalla nurmella jossakin hänen takanaan.
Mitä hän sanoisi Albukselle? Miten hän voisi säästää Dumbledoren tältä asialta? Kamalan vajoamisen tunteen vallassa hän tiesi, ettei ollut mitään mitä hän voisi tehdä; hän ei voisi lähteä, hän kuolisi nälkään ja se olisi typerää. Eikä kukaan päästäisi kotiinsa entistä kuolonsyöjää. Hän ei voisi pitää tapahtunutta salassakaan, mutta jos hän jäisi, hänellä olisi mahdollisuus parantua. Olisi varmaan parasta ettei hän häipyisi, ei ainakaan ihan vielä…
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Severuksen korvat kuulivat viittojen kahinaa, joka lähestyi häntä hätäisesti.
“Severus”, hän kuuli Dumbledoren sanovan terävällä äänellä, josta kuului huoli, “mitä on tapahtunut?”
Severus hätääntyi – häpeän aalto löi hänen ylitseen, iskien vatsaan ja tyhjentäen ilmat hänen keuhkoistaan. Jos olisin ollut vähänkin älykkäämpi, enkä niin typerä, tätä ei olisi tapahtunut… miten voin näyttää hänelle kasvoni, NÄMÄ kasvot? Luoja, miten tyhmä olen ollut… Viitat kahisivat nyt hänen vieressään. Kosketus hänen olkapäälleen, sai Severuksen melkein hyppäämään ulos nahoistaan, ja vaistomaisesti hän käänsi päätään, mutta tajusi kuitenkin peittää kasvonsa käsillään edelleen uskaltamatta koskettaa ihoaan. Hän ajatteli kuolevansa nöyryytykseen istuessaan märällä nurmella, avuttomana ja haavoittuvaisena…
”Mitä on tapahtunut? Mikä on hätänä?” Dumbledore sanoi jälleen, ja pelko joka sävytti hänen ääntään, kylmäsi Severusta luita myöten. Kenen tulee tietää tästä… Dumbledore ja Poppy… onko Pomona yhä täällä?
”Missä Pomona on?” hän kysyi äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omaan korvaansa.
”Olen tässä”, hän piipitti todennäköisesti Dumbledoren takaa.
”Poistu”, Severus komensi. Hän kuuli Pomonan nieleskelevät ja Dumbledre siirtyi pois Severuksen viereltä. Pomona ei vastannut mitään, mutta hän helpottui kuullessaan loittonevat askeleet.
”Aiotko sinä kertoa mistä on kysymys vai etkö?” sanoi Poppyn ääni, suoraan hänen edessään.
”Onko täällä ketään muita?” Severus kysyi ja häpesi entistäkin enemmän sortumisen partaalla olevan äänensä vuoksi.
”Ei, Severus. Täällä on vain Poppy ja minä.”
Se oli niin vaikeaa. Hänen käsivartensa tuntuivat paikoilleen jäätyneiltä, hänen päänsä tuntui juuttuneen ikuiseen kumaraan, kuin liikkumattomalla patsaalla. Hän tiesi ettei voisi piileskellä enää kauempaa. Jonkun täytyi saada tietää. Hitaasti hän pudotti kätensä kasvoiltaan ja sai kuulla Poppyn päästävän pienen voihkaisun, joka muuttui pian nyyhkytykseksi. Hän kuuli naisen liikkuvan, mutta Dumbledore oli paikallaan hänen vieressään.
”Albus…?” hän kysyi kuulostaen enemmän rikkinäiseltä kuin koskaan aikaisemmin.
”Hyvä Jumala…” ja viitan kahahdus kertoi hänelle, että Dumbledore oli kääntynyt poispäin kykenemättä kohtaamaan häntä. Poppy niiskutti, mutta ilmavirta kertoi hänen siirtyneen seisomaan Severuksen eteen. Käsi tarttui varmalla otteella hänen poskeensa kohottaen hänen tuhoutuneet kasvonsa ylöspäin, ja hänen oikealla puolellaan, itä, hän ajatteli, sillä nousevan auringon lämpö osui häneen ja koko maailman tuntui oudosti nopeutuvan.
*
Severus makasi tyynyjen keskellä, pää tuettuna ja side hänen silmiensä ympärillä (hän ei kestänyt myöntää, ettei hänellä oikeasti enää ollut silmiä) kuunnellen Dumbledoren ja erikoissairaanhoitajanoidan välisiä kuiskauksia toiselta puolelta huonetta. Hän tunsi olonsa mitättömäksi. Hän pystyi yhä kuulemaan, hän oli aikuinen, kolmekymmentäseitsemänvuotias mies, ja hän oli pitkästynyt. Hän oli kärsimätön hoitonsa suhteen. Täytyi olla jokin keino palauttaa hänen näkökykynsä – hän oli kuullut monien sanovan. Hän huokaisi ärsyyntyneenä. Askeleet liikkuivat hänen sänkyään kohti, kolisten vasten sairaalasiiven kovaa lattiaa. Hän oli anellut ettei häntä vietäisi Pyhään Mungoon – yksityinen huone Tylypahkan pienessä sairaalassa olisi kaikkein paras, hän oli sanonut Dumbledorelle, eikä vanhalla velholla ollut ollut sydäntä väitellä hänen kanssaan asiasta.
Hän saattoi tuntea ilman liikahdukset paljon helpommin nyt. Hänen löytymisestään oli kulunut jo monta päivää, ja oli joutunut sillä aikaa monien nöyryyttävien kokeiden kohteeksi. Hänen loputtomaksi häpeäkseen joka ikinen Tylypahkan työntekijä oli käynyt katsomassa häntä, suurimman osan onnistuessa olemaan itkemättä ääneen. Onneksi oppilaiden ei sallittu tulla hänen luokseen. Heille oli kerrottu että hän oli sairas, ja Severus halusi asian jäävän siihen. Sairas ei tarkoittanut sitä, etteikö hän enää voisi tuijottaa vihaisesti tai naulita heitä kunnon mulkaisulla tai puolustaa itseään… Ääni, joka oletettavastikin kuului erikoishoitajalle, puhui hänen vasemmalla puolellaan.
”Herra Kalkaros – ”
”Professori Kalkaros”, Severus näpäytti. Hän ei ollut vielä menettänyt henkilöllisyyttään.
”Eh, niin, totta kai, Professori Kalkaros, minä, öh… luulen että meillä on hyvin ikäviä uutisia sinulle.”
Severus jäykistyi. Tämä kuulosti pahalta. ”Ikäviä uutisia” sairaanhoitajanoidan kielellä tarkoitti, että hänen keuhkonsa räjähtäisivät pian tai jotain muuta aivan kammottavaa. Severus nyökkäsi lyhyesti ymmärtämisen merkiksi.
”Tuota, siis… vammat jotka olet saanut ovat… melko mittavat. Silmäluomesi ovat arpeutuneet silmäkuoppiesi ylle, joten kummastakaan silmästäsi ei ole jälkeäkään, ja näköhermoihisi on langetettu hyvin tuhoisa kirous, exuro occulus -kirous. Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?”
Äänettömästi Severus puisteli päätään ja hänen kätensä ja jalkansa alkoivat mennä tunnottomiksi. Hänen sydämensä löi liian nopeasti.
”Kyseessä oleva kirous polttaa uhrin silmät, mutta jättää yleensä hieman kudosta jota voimme työstää. Kuitenkin silmiesi, uh, poistaminen, jätti näköhermot paljaaksi kiroukselle, ja silmien lisäksi myös hermot, jotka johtavat aivojen näkökeskukseen, ovat tuhoutuneet, eh, täysin. Emme pysty valmistamaan sinulle taikasilmiä, herra Kalkaros, sillä tarvitsisimme siihen jonkun verran hermokudosta.”
Severus käsitteli etäisesti tätä tietoa, välittämättä enää oikaista titteliään.
”Voimme kyllä uudelleen kasvattaa luita, mutta emme hermokudosta. Ja kuten varmasti tiedät, emme voi muuttaa muiden hermojen osia uusiksi silmiksi… Kun henkilö menettää jäsenen, se on mennyttä, ja ikävä kyllä, sama koskee silmiä.”
Severus käänsi kasvonsa sairaanhoitajanoidan suuntaan. ”Entä jonkun toisen henkilön silmien kautta näkeminen? Olen kuullut että sellainen on onnistunut…”
”Silloin sinulla pitäisi yhä olla näkökeskus jäljellä aivoissasi. Kirous poltti ne kokonaan. Olen pahoillani.”
”Eikö ole mitään muita vaihtoehtoja?” hän sanoi vaarallisen matalalla äänellä ja kuuli Dumbledoren vetävän nopeasti henkeä hänen vieressään, mutta Severus ei välittänyt. ”Eikö ole mitään parannuskeinoa?”
Ilma liikkui taas, ja hoitajanoidan huolestunut ääni kuului hieman kauempaa, aivan kuin hän olisi perääntynyt. ”Ei, pelkäänpä että ei ole.”
”Enkö koskaan enää pysty näkemään? Sitäkö sinä yrität kertoa minulle?” Severus käytännöllisesti katsoen huusi, ääni väristen raivosta.
”Severus…” Albuksen ääni tuli hänen oikealta puoleltaan matalana ja rauhoittavana, mutta Severus ei välittänyt siitä.
”Älä Albus.” Severus tunsi miehen väistyvän kevyesti ja oivalsi, että Dumbledoren oli täytynyt olla kumartuneena eteenpäin koskettaakseen häntä. Severus oli iloinen että hän ei koskettanut – hänestä tuntui, että jos Dumbledore olisi pannut kätensä hänen olkapäälleen, hän olisi hajonnut kokonaan.
“Olen pahoillani…” hoitajanoita sanoi jälleen sängyn jalkopäästä.
”Häivy.”
Hän kuuli loittonevia askeleita ja tunsi vieressään olevan Dumbledoren liikahtavan. Severus tunnusteli kädellään silmiään peittäviä siteitä.
”Sinä myös, rehtori.” Vaatteiden pehmeä kahina kulki hänen ohitseen, ja hän oli yksin ajatustensa kanssa.
*
Hänet oli kotiutettu viikko sitten sairaalasta. Hän oli epävarma päivästä – jokainen oli yhtä ja samaa oman itsensä uudelleen rakentamista istuskellen hyödyttömänä ja pohdiskelevana huoneistossa. Eikä sillä ollut mitään merkitystä miltään kannalta. Hänellä ei ollut oppitunteja ohjattavanaan, ei työtä, ei keinoja suoriutua siitä. Dumbledore oli käynyt hänen luonaan aiemmin illalla. Se ei ollut ollut mikään iloinen tapaaminen, ja vanha velho oli lähtenyt lannistuneena. Severus tiesi sen ja tunsi tavattomasti syyllisyyttä, vaikkakin kieltäytyi näyttämästä sitä. Hän oli liian synkkä, häpeällisesti pilattu ja tarpeeton, kyvytön jopa työskentelemään saadakseen synninpäästön itseltään. Hänen ajatuksensa kiertyivät sisäänpäin, syvemmälle ja syvemmälle, kun hän istui lempituolissaan. Jokaisesta päivästä oli tullut loppumaton taistelu, loputon jatkumo unen ja pitkästymisen välillä. Kaikki pienimmätkin askareet olivat niin pirullisen vaikeita, että hän olisi vaipunut täydelliseen epätoivoon niiden suhteen, ellei hänen rautainen ylpeytensä olisi pakottanut häntä jääräpäisesti tavoittelemaan näitä pieniä päämääriä. Mutta hän oli niin uupunut. Tässäkö on minun loppuelämäni?
Pimeys oli yhä mustaa ja kaikennielevää, ja hän epäili lakkaisiko se koskaan olemasta outoa. Siteet hänen silmiensä ympärillä edesauttoivat häntä säilyttämään toivottoman harhakuvitelman siitä, että hänen silmänsä olivat vain väliaikaisesti sidotut, ja että hän voisi milloin tahansa halutessaan poistaa siteet ja nähdä taas, että hän voisi kuoria ne kerros kerrokselta ja todistaa taas valon olemassaolon, jota hän oli vältellyt niin monen vuoden ajan lukkiutuessaan linnan tyrmiin. Luoja, miten hän kaipasi sitä niin paljon, enemmän mitä oli koskaan uskonut mahdolliseksi.
Syvällä rinnassaan hän tunsi tykytystä, niin kuin hänen sydämensä olisi ponnistellut päästäkseen vapaaksi jonkun näkymättömän käden pidellessä sitä köysissä haluten vetää sen ulos hänen ulkopuolellaan odottavan piinaavan tulen loisteeseen. Jotenkin tämä kaipuu, jonka toive ei koskaan voisi täyttyä, oli vielä pahempaa kuin ne synkät tunteet, jotka olivat vaivanneet häntä aiemmin saaden hänet tuntemaan ettei hän enää koskaan voisi haluta mitään. Severuksen valtasi äkkiä voimakas ja sietämätön tarve itkeä – ensimmäistä kertaa sen yön jälkeen kuusitoista vuotta sitten Dumbledoren toimistossa, ja hän tajusi ettei voinut, että myös sen hän oli kadottanut lopullisesti, ja se helpotus mitä hän niin epätoivoisesti tarvitsi, oli häneltä evätty.
Tukahdutettu voihkaisu repi hänen kurkkuaan ja hän nousi ottamaan askeleen, varovasti, varovasti, vaikka vanha reitti olikin tuttu hänelle. Hänen kätensä viuhtoivat sideharsojen ympärillä aivan kuin omasta tahdostaan, hermostuneena ja vapisten, haluten ylitsepursuavasti tehdä jotakin, saavuttaa uudelleen olemassaolonsa. Olenko minä täällä? hän ajatteli suunnattomalla kauhun sekaisella kiihkolla, ja tunne, että hän oli jotenkin luiskahtanut pois maailmasta hiipi hänen sisälleen.
Yksin, ainoana elossa olevana ihmisenä.
Tietämättä mitä oli tekemässä, hänen ketterät sormensa repivät siteet varmoin ottein. Kun ne putosivat maahan, Severus joutui jälleen kohtaamaan sen tiedon hyökkäyksen tajuntaansa, että hänen ympärillään oli niin paljon nähtävää, muttei mitään millä nähdä. Ojentaen käsiään edessään, pienen puoliksi tiedostamattoman nyyhkäyksen pursutessa hänen rinnastaan, hän tavoitteli kiviseinää, jonka hän tiesi olevan siinä. Kun hänen kätensä kohtasivat viileyden jota hän etsi, hän lyyhistyi sitä vasten ja liukui alas tuntien kiven karkeuden raapivan hänen ihoaan vaatteiden läpi.
Hän kosketti kasvojaan ja etsi sormillaan kurjia verisiä, ei vielä kokonaan parantuneita aukkoja, joissa hänen silmänsä olivat joskus olleet. Hän tekisi jotain, eikö niin. No, miten se menikään? Severus ajatteli poissa tolaltaan ja työnsi sormensa kallonsa sisälle. Hän tunsi terävän, kuuman kivun pistoksen silmäkuopissaan; fyysinen kipu vei hetkeksi hänen huomionsa pois hänen ajatuksistaan, armollisesti, kun hän alkoi piirtää kuvioita seinälle oman kehonsa lämpimällä verellä. Vihainen punaisuus valui välinpitämättömästi pitkin hänen poskiaan…
*
Severus heräsi siihen, että joku hengitti hyvin raskaasti. Hän ryömi vuoteen ja kirjahyllyn välissä olevalle nurkalle yöpöytänsä viereen. Hän oli kiertänyt niin kauas kirjoista, joista hän ei enää voinut nauttia, kuin mahdollista ja toivoi hämärästi ettei olisi tiputtanut liikaa verta matolle. Vaikka eipä hän sitäkään voisi enää nähdä. Hän oli nukahtanut.
Hengenvedot tulivat yhä nopeammin, suoraan häntä vastapäätä. Sillä ei ollut väliä kuka se oli, kukaan ei saanut olla siellä. Hän oli paljastumisen partaalla, hänen koko turvapaikkansa vallattuna, hänen salaisuutensa paljaana ja alastomana. Jos hän pysyisi hiljaa, kuka tahansa siellä olikin, löytäisi hänet varmaan joka tapauksessa. Hänen täytyi saada tunkeilija ulos, nyt.
”Mitä sinä teet täällä?” hän murahti.
Jalat liukuivat matolla, kun kutsumaton vieras käännähti ympäri, ja kuullessaan tukahtuneen äänen, Severus tiesi näyttävänsä kammottavalta. Halu piiloutua vyöryi hänen ylleen, mutta hänen ylpeytensä piti hänen leukansa pystyssä, vaikka nöyryytys nousikin ylös hänen kurkkuaan pitkin.
“Professori?” ääni kiljaisi, ja sen pelokkuudesta huolimatta Severus tunnisti sen heti Hermione Grangerin mitä ei toivotuimmaksi määräileväksi ääneksi.
-
Kauhea kohtalo Severukselle:(
Menettää nyt näkökyky tuolla tavalla.
Ihastuttavan karmiva luku
Pahoittelen jälleen kerran rakentavan puutetta ja pyydän jatkoa
Tutti frutti kiitää ja kumartaa
-
Oi, kiitos paljon omistuksesta!
Olipa synkkä luku, voi Severus raukkaa. Kunpa vain voisin mennä antamaan hänelle halin lohdutukseksi.
Jälleen kerran todella taitavasti kirjoitettu luku, ja kauhistuttavasti (mikä on tässä tapauksesssa kohteliaisuus :D) olit onnistunut kuvaamaan kaiken niin yksityiskohtaisesti, että oikein sattui lukea miehen kohtalosta ja kärsimyksestä. Onneksi Hermione kuitenkin löysi Severuksen, toisikohan tyttö nyt miehelle tämän niin kaipaaman valon? ;)
Jatkoa siis toivoisin todella hartaasti, ihmettelenpä miksei tätä kommentoida enempää, luvutkin ilmestyvät niin nopeasti ettei edellisen tapahtumia ehdi unohtamaan, jatka samaan malliin!
Kiittäen ja syvään kumartaen,
Kika
-
Kaikki virtaa, mikään ei pysy samana.
- Heraclitus
Kaksi yhtä järkyttävää, mutta keskenään taistelevaa kuvaa, pyöri Hermionen mielessä, kun hän tuijotti lyyhistynyttä hahmoa lattialla. Ensimmäinen oli hirveä. Häntä tuijottavat kasvot olivat kalpeat ja terävät. Takkatuli loi niille varjoja ja laajat, mitään näkemättömät reiät ilman silmiä antoivat vaikutelman siitä, että ne olisivat tarkkailleet häntä. Tämä karmiva näkymä sai Hermionen haluamaan sännätä pakoon, mutta hän pysyi paikoillaan. Sillä toinen kuva oli näkymä särkyneestä miehestä. Se, että hän tiesi miehen olevan professori Kalkaros, teki sen jotenkin paljon pahemmaksi. Kun Hermione näki hänen laihan, epäterveen hahmonsa ja hänen tuhotut kasvonsa, hän melkein sulki silmänsä ja pakotti itsensä tekemään mitä tahansa muuta, kuin seisomaan siinä tuijottamassa häntä. Se mikä todella repi hänen sydäntään ja sai hänet tuijottamaan kuin transsissa, oli veri hänen kasvoillaan. Se tippui pitkin hänen poskiaan valuen yli hänen terävien piirteidensä ja alas onttoihin surun irvikuviin, parodioiden sairaasti kyyneliä.
Kun hän puhui taas, hänen äänensä oli töykeämpi ja vaativampi kuin milloinkaan.
”Mitä sinä teet täällä, neiti Granger? Pikku ystäväsi Potter ja Weasley ovat epäilemättä kanssasi. Toivon että olen tarjonnut teille hyvän esityksen”, hän ivasi. Hermione haukkoi henkeään katkeruudelle, joka huokui miehestä sairaina ja mustina aaltoina.
”Ei, Professori – olin vain suorittamassa vahtivuoroani ja ovi oli auki, joten ajattelin – ”
”Mitä? Että voit tunkeutua sinne missä sinua ei kaivata? Että voit tepastella sisään ja saada omin nokkinesi selville mitä professori Kalkarokselle on tapahtunut?” Hän nauroi ontosti tämän uuden, tuoreen nöyryytyksen pyöriessä uudelleen ja uudelleen ympäri hänen mielessään. Eikö hän koskaan voisi välttyä niiltä? Luoja, se ei koskaan lopu! ”No, nyt tiedät. Painu ulos ja pidä hauskaa kertoessasi kaikki lopuille ihmekolmikostanne.”
Hermione tunsi itsensä lyödyksi. Miten joku saattoi ajatella niin alhaisesti hänestä? Kalkaroksen nariseva ääni alkoi vähitellen haihduttaa shokkia ja kauhua, joka oli vanginnut tytön sisäänsä. Hänen suunsa, mikä tähän saakka oli ollut o:na silkasta järkytyksestä, napsahti kiinni. Hän puri hampaansa yhteen ja kohotti uhmakkaasti leukaansa.
”Tiedoksesi, sir, olin suorittamassa kierrostani ja näin ovesi auki. Luulin että joku on sisällä ja tulin tarkistamaan”, hän sanoi hieman vihaisemmin.
”Joku on täällä, neiti Granger. Nyt, mene ulos.”
”Olen pahoillani yrityksestäni tutkia”, hän näpäytti. ”Paitsi jos mieluummin haluaisit oppilaiden harrastavan tupienvälisiä suhteita sinun sängyssäsi.”
Oli ollut virhe sanoa noin, ja Hermione tiesi sen. Hänen hengityksensä juuttui kurkkuun – hän oli itse tungettelija, eikä mikään määrä hyviä aikomuksia muuttaisi sitä seikkaa ettei hänen olisi pitänyt olla siellä. Miksen ilmoittanut tästä kenellekään? Hän ajatteli surkeana. Minun olisi pitänyt tietää.
Severus kiehui. Se, että tämä tyttö seisoi siinä ja väitti ettei ollut väärässä, oli suurta ylimielisyyttä; hän oli omassa yksityisessä huoneistossaan, hänen omat ajatuksensa maalattuina seinälle, ja hänellä on otsaa sanoa, että oli vain tarkoittanut hyvää! Severus ei välittänyt vaikkei nähnytkään häntä – hän halusi tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnes hänen hampaansa kalisisivat. Ja hän oli helppo kohde, hän hengitti nopeasti puuskuttaen, niin kovaa, että Severus pystyi käytännöllisesti katsoen tuntemaan hänen hengityksensä syöksähtelevän pitkin hiljaista ja liikkumatonta huonetta.
Hermionen sydän melkein pysähtyi hänen rinnassaan, kun hän näki miehen hitaasti nousevan lattialta – hänen kehonsa suoristautuvan voimattomasti koko pituuteensa, hänen hiuksensa villinä pehkona, hänen tyhjät kasvonsa vääristyen kammottavasti ja hän katsoi Hermionea itsevarmempana kuin koskaan. Hän katsoi kun Kalkaros taivutteli käsiään ja alkoi kävellä häntä kohti asennossa, joka oli käsin kosketeltavan uhkaava, ja ensimmäistä kertaa Hermione todella, todella pelkäsi häntä, ja sitä mihin hän pystyisi. Kalkaros ei ollut enää hänen nipottava opettajansa, vaan haavoittunut mies, ei, vaan haavoittunut eläin, jonka rauhaa hän oli rikkonut – tämä oivallus pelotti häntä entisestään, ja vaistonvaraisesti Hermione otti askeleen taaksepäin, suojaten pienillä käsillään itseään ja puristaen taikasauvaansa sormissaan. Sitten, Hermionen ikuiseksi häpeäksi, Kalkaros kompastui. Hän oli aina niin varma. Hermione ei ollut koskaan koko elämänsä aikana nähnyt hänen suorittavan niin epähienostunutta elettä. Se oli niin kömpelö ja niin vieras hänen hahmolleen, että koko maailma tuntui muuttuvan. Oli kuin maailma ennen tätä kiusallista hetkeä olisi ollut kuin vesipisara, pyöreä ja täydellinen, tippumassa korkeuksista, ja nyt Hermione saattoi tuntea sen roiskahtavan hänen ympärilleen, leviävän odottamattomiin suuntiin, muuttuvan tavoilla, joita oli mahdotonta kuvitella. Hänelle tuli tunne, että tätä ei oikeasti tapahtunut. Oli liian epätodellista, että tämä epävarma henkilö hänen edessään, mikäli hän edes oli todellinen, viestitti muuttuvia havaintoja, jotka avasivat uusia ja kammottavia polkuja. Kalkaros tarrasi kiinni yhden tuolinsa selkämykseen.
Hänen käsiensä alla oli pehmeää, mutta se oli vain nojatuoli. Hidas pimeydessä horjuminen, tyhjyys hänen edessään, sai hänen hengityksensä salpautumaan, kunnes hän tunsi jotain kiinteää edessään. Tällaista se tulee sitten olemaan… Hänen hengityksensä oli katkonaista ja hän vihasi itseään heikkoutensa vuoksi. Hän ei pystynyt puolustamaan itseään, eikä oikaisemaan loukattua ylpeyttään. Hän nosti päätään haluten vain yhtä asiaa. Hermione katseli häntä, kuin nuo kasvot olisivat olleet tyhjä, ylöspäin käännetyn raivon naamio. Ne katsoivat häntä kohti, hänen suuntaansa, mutteivät suoraan häneen. Hermione järkyttyi ymmärtäessään ensimmäistä kertaa, että mies ei voinut nähdä häntä. Mielijohteesta hän halusi mennä tämän luokse, itkeä, hän halusi palata ajassa taaksepäin, hän halusi paeta. Hermionen polvet notkahtivat päättämättömyydestä, mutta Kalkaros päätti hänen puolestaan.
”Painu helvettiin täältä”, hän sihisi, ja Hermione juoksi.
*
Mitä tehdä, mitä tehdä? AJATTELE, hemmetti, Hermione sanoi itselleen, omasta typeryydestään ja nenäkkyydestään aiheutuneen raivon alkaessa kiehua hänen sisällään. Hän seisoi lysähtäneenä vasten kylmää kivipilaria, jonkin matkan päässä tyrmistä. Hän oli hengästynyt äkkinäisen lähtönsä vuoksi, mutta hän alkoi nyt rauhoittua, ja pelko, joka oli saanut hänet lähtemään matkoihinsa, oli poistumassa vapinan tieltä. Hermione tajusi, että hänen täytyisi kertoa jollekulle… Kalkaros oli romahtamaisillaan, lievästi sanottuna, ja hänellä ei todellakaan ollut edellytyksiä auttaa miestä. Eikä hän taitaisi kovasti ilahtuakaan hänen näkemisestään uudelleen… tai… Luoja… Kalkaros inhoaisi ajatustakin että hän olisi siellä. Paras jättää asia sikseen.
Kenelle kertoisin? Varmaankin matami Pomfreylle. Hän tietää jo Kalkaroksen vammojen laadun, ellei, ja nyt Hermionea puistatti, hän ole onnistunut vahingoittamaan itseään enemmän, kuin alun perin oli vahingoittunut. Uudelleen mieleen palaava muisto verisistä säkeistä seinällä kuristi hänen kurkkuaan kuvottavasti. Ja kuva Kalkaroksen verijuovaisista poskista häilyi hänen silmiensä edessä. Kylmä hiki puhkesi hänen kasvoilleen, ja hän sulki silmänsä, haluamatta antaa periksi pahoinvoinnille, joka velloi hänen vatsassaan. Mitä luulet Kalkaroksen tuntevan? Hän kysyi itseltään. Missä oli hänen tupansa rehentelyn aihe, rohkeus? Hänen täytyisi ryhdistäytyä ja mennä sairaalasiipeen. Ei ollut mitään hyötyä nojailla seiniin koko yötä – ja mitä nopeammin hän kertoisi jollekulle, sitä nopeammin hän pääsisi takaisin omaan huoneeseensa selvittämään ajatuksiaan.
Pitkä matka sairasosastolle sujui yllättävän nopeasti, mutta kun hän lopulta oli päässyt ovelle, hän oli lähes varma, että näky Kalkaroksen makuuhuoneessa oli ollut vain unenpuutteesta johtuvaa harhakuvitelmaa. Hän painoi väsyneen kätensä otsalleen, päätti että herättäisi matami Pomfreyn joka tapauksessa ja koputti vaativasti oveen.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen matami Pomfrey ilmestyi puolinukuksissa ovelle, mutta Hermionen nähdessään hänen ilmeensä muuttui välittömästi huolestuneisuudeksi. ”Mikä hätänä, neiti Granger?” hän kysyi.
Hermione avasi suunsa, mutta hänen äänensä oli juuttunut kurkkuun. Mitä hänen oikein pitäisi sanoa? Hän päätti että mitä tahansa se olisikin, hänen pitäisi ajatella nopeasti, sillä matami Pomfreyn kasvot alkoivat näyttää jo vähän liianhuolestuneilta.
”Professori Kalkaros,” hän möläytti ja hämmästyi nähdessään sairaanhoitajanoidan kasvojen ilmeen muuttuvan lähes paniikinomaisiksi.
”Mitä hänestä? Missä hän on?” hän kysyi terävästi.
”Hänen huoneessaan… luulen että hän on tehnyt jotain itselleen…”
Pysähtyen ainoastaan antamaan Hermionelle kiitollisen katseen, matami Pomfrey käännähti kannoillaan ja käveli takaisin sairasosastolle. Ihmeissään Hermione kurkisti sisään ja näki hänet seisomassa tulisijan edessä, heittämässä kourallisen pulveria liekkeihin. ”Albus!” hän sanoi, ja minuutin kuluttua Dumbledoren arvokas pää ja hartiat ilmestyivät esiin liekeistä, päässään pupuilla koristeltu yömyssy. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Hermione olisi nauranut ääneen.
”Mikä hätänä, Poppy?” Dumbledoren pää sanoi.
”Severus”, matami Pomfrey sanoi, ja Hermione oli hetken hämmentynyt, kunnes muisti, että professori Kalkaroksella oli tosiaan ensimmäinenkin nimi. Ei hän ole kuoriutunut käärmeenmunasta, senkin pölvästi.
Dumbledore rypisti otsaansa. ”Mistä tiedät?” hän kysyi.
”Hermione Granger löysi hänet ja kertoi että hän on tehnyt jotain itselleen. Hän on omassa huoneistossaan.”
Dumbledore kääntyi ja huomasi Hermionen liikkumattoman hahmon ovensuussa. ”Neiti Granger, minun pitää keskustella kanssasi, kun olemme ensin selvittäneet tämän. Haluaisitko odottaa minun toimistossani? Salasana on Acid Pops.”
Hermione nyökkäsi mykkänä. Oli ollut tyhmää kuvitella, että hän voisi palata omaan sänkyynsä ja unohtaa kaiken tämän, joten hän kääntyi ovella, kun Dumbledoren pää hävisi ja matami Pomfrey kouraisi uudelleen hormipulveria päästäkseen Kalkaroksen huoneeseen.
Hän oli ollut Dumbledoren toimistossa vain kerran aikaisemmin, mutta hän muisti tien sinne saapuessaan oviaukkoa vartioivan gargoilin luo, pitkän ja ajatusten täyteisen kävelyn jälkeen. ”Acid Pops”, hän mutisi. Ruma patsas siirtyi sivuun, ja hän astui portaikkoon.
Tällä on varmasti jotain tekemistä Voldemortin kanssa, mutta hän oli epävarma siitä mitä se voisi olla. Voldemort ei ollut tunnettu siitä, että jätti uhrinsa eloon – ehkäpä joku kuolonsyöjä oli tehnyt tämän hänelle saadakseen lisäpisteitä herransa silmissä? Hermione huokaisi liian väsyneenä enää ajattelemaan ja astui Dumbledoren toimistoon. Hän oli huojentunut nähdessään Fawkesin ja asteli välittömästi tämän luo. Feenikslintu antoi taputtaa itseään hetken verran ennen kuin siirtyi pois, ja Hermione istui yhteen Dumbledoren työpöydän edustalla olevista tuoleista.
*
Hänen oli täytynyt torkahtaa hetkeksi, sillä sulkeutuvan oven ääni sai hänet kimpoamaan pystyasentoon. Hän katsoi suuntaan josta ääni oli kuulunut, ja näki Dumbledoren hymyilevän hänelle, mutta jotain puuttui hänen kasvoiltaan. Pilke hänen silmistään oli poissa, ja jälleen kerran Hermione tunsi sen oudon tunteen, kuin maailma olisi hajoamassa ja sinkoamassa jokaiseen mahdolliseen suuntaan yhtä aikaa. Häntä paleli, ja hän veti jalat koukkuun alleen.
Dumbledore istui alas pöytänsä taakse ja tarkkaili häntä vakavasti muutaman hetken ennen kuin alkoi puhua. ”Neiti Granger, miten ylipäätään satuit olemaan professori Kalkaroksen yksityishuoneistossa?”
Mitä tahansa Hermione olikin odottanut, tätä se ei ollut. Hän räpytteli silmiään, mutta palautettuaan tyyneytensä hän kertoi rehtorille miten oli huomannut valon pilkottavan avoimesta ovesta ja löytänyt professori Kalkaroksen huoneesta. Hermione kuvaili heidän kohtaamistaan vain hyvin suurpiirteisesti, - hän ei halunnut ajatella tapahtunutta tarkempaa juuri nyt. Kun hän lopetti, rehtori nojasi taaksepäin ja katsoi häneen mietteliäästi.
”Mikset mennyt hakemaan ketään muuta?” hän kysyi, ja Hermione liikahteli hermostuneesti ja katseli polviinsa.
”Rehellisesti sanottuna, en halunnut nähdä vaivaa löytääkseni ketään, sillä ajattelin siellä olevan vain muutaman myöhään valvovan oppilaan. Kun tajusin että huone kuului professori Kalkarokselle, en uskonut hänen oikeasti olevan siellä.” Hermione katsoi ylös puolustelevan näköisesti. ”Luulin että hän on vielä sairaalassa, ja että huoneessa oli joku sivullinen.”
Hänen välittömäksi helpotuksekseen Dumbledore nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Tiedän, että olit vain suorittamassa velvollisuuttasi”, hän sanoi. ”Mutta joka tapauksessa, olet saanut nyt tietoosi informaatiota, jonka olisimme toivoneet pysyvän salassa oppilailta, puhumattakaan Tylypahkan ulkopuolisilta henkilöiltä.” Hän huokaisi syvään. ”Olen varma että haluat tietää, mitä hänelle on tapahtunut.” Hermione nyökkäsi äänettömästi. Dumbledore kohotti käsivarttaan ja vihelsi. Fawkes lensi havisevin siivin hänen olkapäälleen. Rehtori näytti hivenen verran iloisemmalta. ”Olet varmaankin jo arvannut tämän kaiken liittyvän Voldemortiin. Professori Kalkaros on ollut vakoojamme jo kauan. Hän liittyi joukkoihimme vuosi ennen Voldemortin ensimmäistä tappiota. Hän palasi tehtäviinsä, kun Voldemort palautui uudelleen voimiinsa, muttei ole ollut Pimeyden lordin suuressa suosiossa. Koko viime vuoden ajan Voldemort on leikkinyt hänen kanssaan, pitänyt hänet piireissään vain kiusatakseen häntä väärillä tiedoilla ja… käyttänyt häntä milloin häntä on huvittanut.”
Hermionea kylmäsi entistäkin enemmän, ja hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat kevyiltä, ikään kuin hänen luunsa olisivat olleet ontot. Hän kuuli puhumattomat sanat ilmassa ja värisi.
”Kaksi viikkoa sitten Voldemort lopetti leikin. Oli professori Kalkaroksen päätös lopettaa uuden tiedon antaminen hänelle ja samalla nyhtää Pimeyden lordilta joitakin tiedon murusia, jotka olivat hyödyllisiä meille.” Dumbledore piti tauon ja hänen hartiansa nousivat ja laskivat sydäntä särkevän huokauksen myötä. ”Voldemort kidutti häntä ja jätti hänet kahdesta syystä. Ensiksikin hän halusi muistuttaa minua etten ole kaikkivoipa. Ihmiset joita yritän suojella ovat haavoittuvaisia, huolimatta siitä mitä teen. Toisekseen, se oli rangaistus professori Kalkaroksen petoksesta.”
Kyyneleet pistelivät Hermionen silmiä, ja ilmi selvä tuska Dumbledoren kasvoilla kuristi hänen kurkkuaan. ”Professori Dumbledore, sinun täytyy tietää, että se ei ole sinun vikasi että tämä tapahtui professori Kalkarokselle”, hän sanoi, haluten lohduttaa vanhaa miestä. Mutta Dumbledore vain katsoi häneen.
”Onko se professori Kalkaroksen syytä?” hän kysyi hiljaa, ja Hermione huomasi ettei hänellä ollut antaa vastausta. Hän huokaisi, ja Hermione päätti vaihtaa taktiikkaa.
”Miksei hän vaan… tappanut… professori Kalkarosta?” hän kysyi.
Dumbledoren suu vääntyi lähes irvistykseksi. ”Koska tällä tavalla professori Kalkaros on hyödytön meille ja elossa tietääkseen sen.” Kuului nyyhkäisy, jonka Hermione tiesi kasvaneen kasvamistaan rinnassaan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kantilta.
”Mutta miksei hänen silmiään voi korjata?” hän kysyi hartaasti.
”Hänellä ei ole enää jäljellä näköhermoja joita voisi työstää, saati toimivia näkökeskuksia hänen aivoissaan. Voldemort oli hyvin… perusteellinen valitsemansa rangaistuksen suhteen”, Dumbledore kertoi ja painoi kasvonsa käsiinsä. ”Luotan ettei minun tarvitse pyytää sinua olemaan hiiskumatta sanaakaan tästä kenellekään. Erityisesti herra Potterille tai herra Weasleylle.” Hermione nyökkäsi, mutta hänen mielensä oli jo jossain muualla.
”Professori Dumbledore?”
Rehtori kohotti päätään käsiensä varasta. ”Niin, neiti Granger?”
”Mikä professori Kalkaroksen tulevaisuus tulee olemaan Tylypahkassa?” hän kysyi. Rehtori katsoi häntä vakavilla kasvoillaan.
”Sokeus on hyvin harvinaista, neiti Granger. Itse asiassa, en tiedä yhtään vastaavanlaista tapausta. Tapaukset ovat ymmärrettävän vähäisiä, koska pystymme yleensä kompensoimaan näkökykynsä menettäneitä tavalla tai toisella. Emme ole valmistautuneet kohtaamaan tämän kaltaista tapausta.”
”Hän ei siis tee mitään?” Hermione kysyi, hänen mielensä käännellessä ongelmaa uudestaan ja uudestaan.
”En oikein pysty ymmärtämään miten hän voisi, neiti Granger, sikäli kun hän ei voi nähdä.” Dumbledore sanoi surullisesti. ”Ei häntä susille heitetä, mutta en tiedä mitä voisimme tehdä hänen hyväkseen.”
Hermione kohotti kulmakarvojaan tälle. ”On muitakin keinoja kuin taikuus auttaa ihmistä sopeutumaan”, hän sanoi. ”Eikö kukaan ole tullut ajatelleeksi sitä?”
Rehtori katsoi häntä ihmetellen. ”Kuten sanoin, sokeus on harvinaista.”
Hermione ei voinut uskoa kuulemaansa. ”Eikö kenellekään juolahtanut mieleen, että jästimaailmassa on paljon sokeita, jotka elävät normaalia tai jopa erinomaista elämää?” hän kysyi hämmästyneenä. Dumbledore näytti nolostuvan.
”Ollakseni täysin rehellinen, neiti Granger, ei. Olemme olleet täystyöllistettyjä Voldemortin asettamien komplikaatioiden kanssa, mutta jos sinulla on ideoita jotka voisivat auttaa…” Rehtori levitti kätensä, mutta Hermione ei tarvinnut kehotusta. Hän puri kynsiään mietteliäästi ja sanoi.”Täytyy ainakin olla jokin keino miten autamme häntä lukemaan – jos minä olisin sokeutunut, kaipaisin sitä kaikkein eniten. Ja jotta hän löytäisi taas paikkansa, täytyy olla jotain mitä voimme tehdä asialle…” Hänen mielensä alkoi kieppua tämän uuden ongelman parissa, ja jossain hänen aivojensa takaosassa alkoi muodostua oivallus…
Dumbledore näytti huvittuneemmalta kuin kahteen viikkoon. ”Huomaan, että olet innokas aloittamaan, neiti Granger, mutta minun täytyy suositella sinulle ensin kunnon yöunia. Kun olet saanut kehiteltyä kokonaisen suunnitelman, mene professori McGarmiwan luo”, hän hymyili tytölle. ”Olen iloinen että olet niin halukas auttamaan meitä tämän kanssa. Meiltä muilta olisi mennyt kuukausia keksiä keinoja… parantaa professori Kalkaroksen tilannetta, ja tämän illan jälkeen…” Hänen kasvonsa valahtivat, ”En usko, että hänellä on vielä sellainen vaihe.”
Kouluasiat painuivat taka-alalle, kun tapahtumien vakavuus alkoi tosissaan painaa hänen mieltään. Se varmaan näkyi hänen kasvoiltaan, sillä rehtori kiirehti rauhoittelemaan häntä. ”Älä huoli, vastuu professori Kalkaroksen toipumisesta ei lepää sinun harteillasi, neiti Granger. Minun ja henkilökunnan on aika yhdistää voimavaramme tämän asian suhteen.”
Huojentuneena Hermione nyökkäsi. Hän ei uskonut voivansa kantaa niin suurta taakkaa, mutta koska hän oli jästisyntyinen, hän oli ainutlaatuisessa asemassa auttaakseen, eikä hän voinut tuntea itseään muuta kuin velvoitetuksi. Hän oli vain kiitollinen siitä, ettei hän olisi yksin suunnittelemassa toipumisohjelmaa kaikkein mahdottomimmalle opettajalleen.
*
Hän halusi enemmän kuin mitään mennä nukkumaan, mutta ensin hänen täytyi käydä pöllölässä. Raapustettuaan kirjeen vanhemmilleen, hän raahautui ylös portaita ja lähetti sen menemään. Hän katsoi kunnes pöllön kuljettama kirje katosi ja kääntyi sitten pois palatakseen Rohkelikkotorniin.
*
Aura's Notes: Kiitos kommenteistanne tutti frutti ja Kika! Olette niin oikeassa kyllä tuon Severuksen kohtalon suhteen. Huutava vääryys, että juuri hän menettää näkönsä tuolla tavalla, mutta jospa siitä seuraisi jotain hyvääkin, tiedä häntä... :)
-
Ihanaa uusi luku
Ja taas kerran niin matava! Mutta en sinulta muuta odotakkaaan.
Ehkäpä Hermione tuo Severuksen elämään valon ja pelastuksen,voinko sanoa niin?
Tekstisis on niin sujuvaa ja kaunista, että melkein itkin. Enkä tiedä miksi´. Tämä oli vain niin koskettava luku. Ja jos olisin itkeny, olisin tehnyt itsestäni todennäköisesti idiootin kaikkien luokkalaisteni edessä.
Kiitos tästä upeasta luvusta ja kiitos vielä uudemman kerran
Tutti frutti kiittää ja kumartaa Auraa
-
Mahtava luku!
Viimeinkin saamme Hermionen Severuksen elämään, ja nyt vain kärsimättömänä odotan ja uneksin, mitä kaikkea tyttö pystyykään tekemään parantaakseen miehen elämää. Hienoa, että Kalkaros saa taas mahdollisuuden päästä käsiksi kirjoihin, ja ennenkaikkea niiden lukemiseen!
Tuli jotenkin todella onnellinen olo Severuksen puolesta, kun Hermione jutteli Dumbledoren kanssa tämän elämänlaadun parantamisesta. Rakastan kirjoittamaasi Hermionea! Ihmettelen sitä, miten kauniisti ja herkästi osaat kertoa tätä ficciä eteenpäin, vaikka samalla osa tapahtumista on niin raakoja. Ja se saa minut todella koukkuun, wau!
Vaikka yhäkin Severuksen silmättömyys järkyttää minua, on samalla aivan mielettömän hienoa, että olet tällaisesta aiheesta osannut kirjoittaa näin sulavasti ja ehdottoman loistavasti! En ole yhteenkään toiseen ficiin törmännyt, jossa käsiteltäisiin vastaavaa aihetta, ja siksi tämä on ainutlaatuinen, ja olen todella, todella onnellinen että saan lukea tätä. Laitathan taas pian jatkoa?
Suuret kiitokset todella ihanalle kirjoittajalle todella ihanasta luvusta!
Kika
-
WOW, tämähän on ihan uskomatonta. Löysin ficcisi jo itseasiassa viime yönä, ja ehdin vasta nyt lukemaan ja kommentoimaan tätä. Etsin mitä tahansa SK/HG parituksella, ja löysin sitten tämän. Olen vieläkin hyvin vaikuttunut lukemastani, enkä oikein käsitä, miksei näin lupaavalta vaikuttava ficci ole saanut enempää näkyviä lukijoita. Olen ollut aika kauan lukematta mitään ficcejä, mutta taidanpa muuttaa tapojani, nyt kun tämän löysin. Eikä tämä ole edes ensimmäinen ficci jonka sinulta luen, mm. Sielujen puutarhan ja Lempeän sateen olen kolunnut läpi ;)
Mutta tämä on jotain sellaista, mihin en ole varmaan koskaan törmännyt. SK/HG parituksella toki löytyy moniakin ficcejä, mutta missään koskaan milloinkaan Severus ei ole sokeutunut, enkä ole missään muuallakaan aiheeseen törmännyt. Hurr, melkein näen silmieni edessä sokeasti eteenpäin hapuilevan Kalkaroksen, kohtausta lukiessa sydämen tykytys ihan kiihtyi :D Ideasi ainakin on ihan ainutlaatuinen, ja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Erityisen hienosti osaat kuvata juuri liemimestarin tunteitia ja ajatuksia, eikä muussakaan kuvailussa ole mitään vikaa. Myös kirjoittamastasi Hermionesta pidän oikein kovasti, hän jotenkin miellyttävän pirteä ja aikuismainen, en millään malta odottaa miten hän ryhtyy Kalkarosta parantamaan. Onnistut ficissäsi herättämään monia tunteita, välillä halua oksentaa tarinan julmuuksien takia, helpotusta, surua ja ties mitä muuta. Todella hienoa ja lupavaa, suurella innolla jään odottamaan tulevien lukujen tapahtumia!
-
Vau.
Tätä tarinaa on upea kuunnella surullisella viulu ja piano- musiikilla.. Varsinkin tuo Hermionen ja Sevvyn kohtaamiseen sopii erittäin hyvin. Tuli itku, sääli, ja lopuksi viha, miten joku voi tehdä tuolla lailla ihmiselle. Onneksi nämä ovat kuitenkin vain hahmoja, ja me säästymme oikeilta murheilta:>
Tarina tempaisee mukaansa niin hyvin, että unohdin muun maailman, edes sen, että olin olemassa. Kuusi pitkää lukua, jotka ovat tähän mennessä ilmestyneet, saivat minut janoamaan jatkoa.
Hermione on tässä taas ihan oma itsensä, eli kirjoja rakastava Hermione, joka haluaa vain auttaa kaikkia. Ihan missä tahansa asiassa. Pojat taas .. noh, pojat ovat poikia. Toivottavasti Hermione saa kehitettyä jotakin, mikä auttaa Sevvyä. Toivon sitä todellakin. (Mitä, enkä eläydy:D)
Tuossa linkki piano ja viulu-musiikkiin, jota kuuntelin samalla, kun luin. http://www.youtube.com/watch?v=UcXXpssBFVM&feature=related (http://www.youtube.com/watch?v=UcXXpssBFVM&feature=related)
Osaan kuvitella Sevvyn silmättömyyden ihan omien silmäluomieni alla. Se on jotenkin kauheaa, ja samalla niin haavoittuvaisen kaunista. Voi luoja, olet osannut kirjoittaa aivan upeasti tähän asti. Tuskin kukaan muu tekisi samalla lailla, joten onnittelut, olet saanut uuden aktiivisen lukijan itsellesi.
Etsin mitä tahansa SK/HG parituksella, ja löysin sitten tämän. Olen vieläkin hyvin vaikuttunut lukemastani, enkä oikein käsitä, miksei näin lupaavalta vaikuttava ficci ole saanut enempää näkyviä lukijoita.
Ihmettelen itse ihan samaa, mutta eiköhän meitä ala pian tulemaan lisääkin. :> Kiitän, kumarran ja jatkoa pyytelisin!
Anteeksi lyhyestä kommentoinnista!
- Psychofobia
-
Aura's Notes: Kiitos miljoonasti kaikille kommenteista! Pus! Ajattelin että tykkäätte enemmän siitä, että laitan nyt pian uuden luvun, kuin siitä, että käytän aikaa yksityiskohtaisiin kommenttien kommentteihin. Mutta älkää saako käsitystä, etteikö kommenteilla olisi merkitystä. Nehän tätä koko hommaa pyörittävät!
Luku 7
Kivenlohkare on este heikkojen tiellä, mutta astinlauta vahvojen polulla.
- Thomas Carlyle
Kun Hermione heräsi lauantaiaamuna, hänen ensimmäinen tekonsa oli hypätä ylös vuoteesta, juosta kylpyhuoneeseen ja oksentaa rajusti. Ilkeät valkoiset demonit, veriset kyyneleet poskillaan, olivat värittäneet hänen uniaan, ja jossakin hänen painajaistensa keskellä oli syvä ja vaativa syke, mitä hän ei halunnut vielä analysoida. Erityisesti kun hänen käsityksensä ei ollut muuttunut viimeisen viiden minuutin aikana, eikä hän ollut vielä päässyt hakemaan vettä juodakseen.
On korkea aina arvioida tilannetta. Hän katsoi pönttöön.
Asia numero yksi: Taidan olla todella sairas. Miten kuvottavaa. Hän irvisti, työnsi itsensä jaloilleen ja hoiperteli lavuaarille melkein lysähtäen peilin eteen. Synkät ja vihreän sävyiset kasvot tuijottivat takaisin; hän näki olevansa kylmän hien peitossa, ja hänen huulensa tärisivät.
Asia numero kaksi: Tänään on lauantai ja huispausottelu. Hän nojasi otsaansa kylmää lasia vasten ja vapisi.
Asia numero kolme: Vaikuttaa siltä, että olen vapaaehtoisesti lupautunut avustamaan toipumisessa yhtä maailman omituisimmista ihmisistä, jota olen koskaan epäonnekseni sattunut tapaamaan. Hermione voihkaisi. Hän oli toisinaan liian nokkela omaksi parhaakseen. Mitä hänen pitäisi tehdä?
Kuuma kylpy ei olisi pahitteeksi, hän vastasi itselleen ja nyökkäsi suostumisen merkiksi. Hän kääntyi pois peilin luota ja palasi takaisin omaan huoneeseensa. Vedettyään kylpytakin ylleen, hän meni valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen ja täytti ammeen lämpimällä vedellä ja mandariinikylpyvaahdolla. Pujahtaessaan veteen, hän huokaisi helpotuksesta tuntiessaan alaselässään ja pallean seudullaan olevien kireiden lihasten hiljalleen rentoutuvan kylvyn herkullisessa lämmössä. Vaahdon tuoksu oli juuri sopivan kirpeä, eikä lainkaan ällöttävän makea ja sen raikkaus täytti hänen päänsä kun hän hengitti syvään sisälle. Hyvä.
Mihin keskittyisin ensimmäiseksi? hän ajatteli. Dumbledoren paljastus, että velhomaailmassa kukaan ei tiennyt juuri mitään sokeudesta, oli vähintäänkin pelottava, mutta puhtaasti älyllisellä tasolla sen aiheuttamat ongelmat olivat suorastaan kiehtovia. Velhomaailmassa sokea joutuisi kohtaamaan vaikeuksia, jollaisia ei jästien keskuudessa tunnettu. Miten ilmiintyä ja tietää onnistuitko pääsemään oikeaan päämäärään? Miten paikasta toiseen liikkuminen onnistuisi? Ja miten on mahdollista taikoa ilman että näkee minne taikasauvallaan osoittaa? Oli jännittävää tietää, että olisi niin monia selvitettäviä asioita – käytännöllisiä asioita. Hän voisi todella auttaa ihmisiä…
No, ainakin yhtä ihmistä. Ai jai, siinäpä se, hän ajatteli katkerasti ja tunsi alkavan päänsäryn kallonsa pohjalla. Vain pelkkä professori Kalkaroksen ajatteleminenkin kuristi hänen kurkkuaan, joko vastenmielisyydestä tai surusta, hän ei ollut aivan varma kummasta syystä. Miten hän voisi auttaa miestä? Jos hän edes kelpuuttaisi hänen apuaan – Kalkaros ei ollut ikinä vaikuttanut mieheltä, joka ottaisi iloiten vastaan muiden apua. Tilanteen ainutlaatuisuus tarkoitti, että hänen pitäisi todennäköisesti räätälöidä ideansa miehen erityisiin tarpeisiin, mutta hän ei edes osannut arvata mistä aloittaa. Hän ei edes tuntenut Kalkarosta… miten hän voisi tietää mihin keskittyä? Ongelman valtavuus tuntui painautuvan hänen päälleen, ja hän liukui veden alle, antaakseen lämpimän veden syleillä häntä joka puolelta ja selkeyttää hänen ajatuksiaan.
Pintaan tullessaan hän huomasi olonsa parantuneen hieman. Tärkeimmät asiat ensin – ei ollut epäilystäkään, etteikö pitkästyminen olisi ollut raskain seuraus sokeutumisesta. Kalkaros oli älykäs mies ja hän tarvitsi jotain minkä parissa työskennellä. Monien kirjojen määrä hänen huoneessaan oli rohkaisevaa, mutta Hermione ei voisi tehdä mitään ennen kuin saisi vastauksen vanhemmiltaan. Hänen pitäisi myös saada selville muutamia asioita Kalkaroksesta. Hän yritti lähestyä tilannetta akateemisesti. Kun yksi aisti menetetään, toiset aistit herkistyvät korvaamaan puutetta. Hän alkoi laskea sormillaan mitä kykyjä hänen tulisi vahvistaa, ennen kuin edes alkaisi ajatella miten selättää itse ongelma. Hermione hylkäsi ensimmäisenä makuaistin – sitä ei käytetty kovin usein, jotta se voisi toimia apuna arkipäivässä.Joten… Yksi – hajuaisti… miten hyvin hänen nenänsä toimii? Hermionelta pääsi tahaton naurahdus, kun hän äkkiä näki mielessään itsensä mittailemassa Kalkaroksen tuulenhalkojaa viivottimen kanssa tieteellisiin tarkoituksiin. Hän tyrmäsi pian sen kuvan. Kaksi – kuulo? Hermione arveli, että kuulo oli näköaistia toisarvoisempi aisti, mutta kohoaisi määräävään asemaan pakon edessä. Kolme – tuntoaisti? Hän ei halunnut miettiä sitä kovin pitkään, mutta se oli kuitenkin tärkeä aisti. Kalkaroksen pitäisi harkistyä tuntemaan erilaisten pintojen ja rakenteiden vaihtelevuuksia.
Ajatukset jotka olivat olleet niin kirkkaina hänen mielessään edellisenä iltana, olivat nyt muuttuneet monimutkaisiksi ja epämääräisiksi. Hänen pitäisi puhua professori McGarmiwalle maanantaina, sen jälkeen kun hän oli esittänyt vähät suunnitelmansa.
Ei huispausta tänään, hän ajatteli. Päänsärky oli muuttunut itsepintaiseksi jomotukseksi, ja vaikka hän välittikin Harrysta ja Ginnystä hyvin paljon ja halusi nähdä heidän pelaavan, hän pitäisi tänään vapaata ja menisi takaisin sänkyyn. Hermione ei aikonut kuitenkaan nukkua, vaan lukea ja mietiskellä.
Mutta vasta kun olen kylpenyt toisen tunnin, hän ajatteli ja kurkotti kohti saippuaa.
*
Hermione huokaisi helpotuksesta huomatessaan, että hänen vanhempansa eivät olleet viivytelleet ja olivat kannustavia. Kirjat joita hän oli pyytänyt saapuivat aikaisin maanantai-aamuna. Ne laskeutuivat keskelle hänen munakokkeliaan pilaten hänen aamiaisensa, mutta parantaen hänen mielialaansa. Kirjat tarkoittivat teoriaa ja teoria tarkoitti etäisyyttä. Hermione ei odottanut väistämättömästi edessä olevaa kohtaamista professori Kalkaroksen kanssa. Hän saattoi vain kuvitella mitä mies ajatteli hänestä. Koko viikonlopun ajan Hermionen ajatuksen palasivat tulenliekkien valaisemaan makuuhuoneeseen ja hahmoon, joka oli puoliksi kyyristyneenä nurkassa. Kalkaroksen raivon muistaminen sai hänet lievästi pahoinvoivaksi, ja Ron ja Harry ärsyttivät häntä kyselemällä oliko hän kunnossa, aina kun hän tuli ajatelleeksi sitä.
Hermionen mieli loihti jatkuvasti esiin ei-toivotun kuvan verisestä seinästä.
”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys, tekevät pesää sydämeni alla…”
Kun hän ajatteli hurjistunutta professori Kalkarosta, hän voi pahoin, mutta joka kerta kun hänen mieleensä tuli kuva miehestä jolla ei ollut silmiä, kirjoja täynnä olevassa huoneessa, hänen sydämensä tuntui hajoavan tuhansiksi palasiksi.
Hermione katsoi pakettia edessään ja tunsi sanoinkuvaamatonta tykytystä rinnassaan.
”Hermione, jos suupielesi valuvat vielä vähänkin alemmas, et tarvitse haarukkaa syömiseen”, Ron sanoi. ”Me sentään yritämme parhaamme täällä.”
Hermione katsahti ylös päin, eikä voinut muuta kuin nauraa, sillä Ron oli taikonut Harryn pöllön, Hedwigin, kirkkaan siniseksi. Hedwig, ikävä kyllä, ei suhtautunut suopeasti tähän kohteluun, vaan puri määrätietoisesti Ronia sormesta. Harry ei pystynyt naurultaa muuttamaan pöllöä entiselleen, ja Ron roikotti sormeaan ja kirosi. Hermione pyöritteli silmiään ja ajatteli että poika oli hieman liian dramaattinen – tuolilta putoaminen ja lattialla kieriskely tuntui hieman ylitse ampuvalta, mutta todennäköisesti hän teki sen vain saadakseen Hermionen hymyilemään. Se toimi. Hermione puisteli päätään ja muutti Hedwigin takaisin valkoiseksi, ja pöllö lehahti tiehensä silmänräpäyksessä.
Kun Harry oli rauhoittunut, hän kääntyi Hermionen puoleen. ”Kiitos. Mukava nähdä sinun taas hymyilevän.” Hermione hymyili tälle, mikä teki Harryn entistäkin iloisemmaksi. ”Oletko keksinyt mitään seuraavaksi muodonmuutoksen projektiksisi?”
”Itseasiassa olen, mutta se on salaisuus”, Hermione sanoi, edelleen hymyillen.
”Ooh, salaisuus!” Ron huudahti. “Se tietenkin tarkoittaa sitä, että meidän täytyy kaivaa se sinusta ulos väkisin.”
Hermione pudisti päätään. ”Ei tällä kertaa Ron. En todellakaan voi kertoa teille.”
”Totta kai voit”, poika vakuutti. Voi ei, olisi pitänyt ajatella ennen kuin avasin suuni, Hermione irvisti. Nyt pitää korjata vahinko.
”Voisin harkita kertovani teille, kunhan saat oman tutkimusprojektisi valmiiksi”, hän sanoi Ronin venähtäneen naaman huvittaen häntä suunnattomasti.
”Tuo kuulostaa epäilyttävästi kiristykseltä”, Harry sanoi pöydän toiselta puolelta, pilkkoen rauhallisesti aamiaismuniaan ja lapioidessaan niitä suuhunsa.
”Minä työskentelen sen kanssa!” Ron sanoi. ”Eikä sen pidä olla valmis ennen loman alkua.”
”Nyt on jo marraskuun puoliväli”, Harry mainitsi. ”Toivon että työskentelet nopeasti.”
Hermione tukahdutti hihityksen, ja Ron suuntasi häneen mulkaisun, joka veti vertoja Kalkarokselle.
Voi ei. Hermione oli menossa tapaamaan professori McGarmiwaa iltapäivällä, eikä hänellä ollut vielä kuin yksi varma idea esiteltäväksi. Oli masentavaa huomata, että huolimatta älykkyydestään, hän ei pystynyt keksimään montaakaan velhokeksintöä. Jästit pärjäsivät paremmin sillä saralla, joten sokeuden vaikutukset velhoon… hänen suunsa vääntyi alaspäin muodostaen happaman viivan.
”Katso nyt mitä sait aikaan Ron, hän on taas onneton”, Harry sanoi.
”Minä? Entäs sinä, istut vaan siinä täydellisen sarkastisena yleisönä etkä tee mitään? Minä vaan raadan ja raadan ja raadan, mutta saanko siitä mitään kiitosta? Ehei!” Ron vaikeroi marttyyrin elkein.
“Minä autan paljonkin, kiitos vaan”, Harry sanoi, ja he poistuivat paikalta Hermionen jäädessä hymyilemään kierosti kurpitsamehuunsa.
*
Maanantai-iltana Severus Kalkaros istui ikkunan ääressä sairaalaosaston yksityishuoneessa näyttäen siltä kuin olisi tuijottanut alas järvelle. Hän tunsi laskevan auringon kasvoillaan, hänen mustat hiuksensa imivät valoa ja lämpöä hänen pähänsä, mutta siitä huolimatta häntä paleli. Hänellä oli yllään housut ja ohut puuvillapaita – mustaa ja valkoista, mainitussa järjestyksessä, tai niin ainakin Poppy oli hänelle kertonut. Hänen olisi varmaan pitänyt syödä jotain, mutta hän ei saanut pakotettua itseään edes yrittämään. Sehän on vain yksi naula lisää arkkuuni, hän ajatteli. Siis jos olen onnekas.
Hän oli kieltänyt kaikkia tulemasta vierailulle. Häpeä, jota hän tunsi outoja toimiaan kohtaan, ja tieto siitä, että hänen käytöksensä oli lapsellista, repi hänen sisintään. Hän kieltäytyi jopa puhumasta matami Pomfreylle, kun tämä kysyi hänen vointiaan. Sen ratkaisevan yön jälkeisten pakollisten kysymysten jälkeen, Poppy oli puhdistanut hänen haavansa niin hyvin kuin taisi, ja ne paranivat jälleen nopea vauhtia, miehen itsensä kauan sitten valmistaman salvan avulla. Tuskin hän tulisi enää koskaan tekemään sitä uudestaan. Poppyn pitäisi hankkia salvansa muualta tästä lähtien. Kalkaros muisti, että hän oli kokenut samanlaisen karmean tunteen, kuin ikuisuus olisi ollut ohi hetkessä, silloin kun oli palannut kotiin käytyään ensin Dumbledoren luona.
Takkatulen kekäleet hehkuivat vielä kuumina, mutta hänestä tuntui kuin vuodet olisivat vierähtäneet äkkiä ohi, ja se henkilö joka oli elänyt siellä, oli kuollut ja kuopattu. Liian monta elämää yhteen elämään, hän ajatteli. Kuollut liian monta kertaa. Hänen huulensa vääntyivät katkerasti ylöspäin hänen omien synkkien ajatustensa voimasta.
”Hymy, Severus?”
Kalkaros hyppäsi melkein ulos nahastaan kuullessaan Dumbledoren äänen huoneen toiselta laidalta, ja hänen päänsä käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat jälleen siteiden peitossa, joten oli edelleen helppoa uskoa harhakuvaa siitä, että hänen silmänsä olivat vain tilapäisesti sidotut. Severus ajatteli että olisi ollut epämiellyttävää kaikille, eikä vähiten hänelle itselleen, jos hän olisi repinyt ne pois ja paljastanut niiden alla piilevät ruhjeet. Hän yritti sada selville missä rehtori oli ja käänsi kasvonsa siihen suuntaan missä hän oletti tämän sijaitsevan. Hän oli nimenomaan kieltänyt vierailijat, mutta tietenkin rehtori oli sellainen vouhottaja, ettei hän vaivautunut noudattamaan toisten toivomuksia.
”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus”, hän vastasi kyynisyyden sävyttämällä äänellä. Severus kuuli miehen huokaavan, ja hän toivoi, eikä ensimmäistä kertaa, että olisi voinut kääntyä katsomaan Dumbledoren takkatulesta pilkistäviä kasvoja, vielä yhden ainoan kerran, ennen joutumistaan vastatusten kohtalonsa kanssa. Mutta oli hyödytöntä miettiä sellaista, hän sanoi itselleen tylysti, ja kääntyi takaisin kohti ikkunaa.
”Teetä?” Hän kuuli vanhan miehen kiertelevän ympäri huonetta, ja hänen päänsä selkeni hieman, kun hän haistoi mintun tuoksun tulvahtavan viileän raikkaana hänen suuntaansa. Kalkaros nyökkäsi ykskantaan ja kuuli teekannun kilahtavan vasten kuppia, kunnes tuli aivan hiljaista.
”Öhöm.” Severus oivalsi hieman jälkijunassa, että rehtori ojensi kuppia hänen suuntaansa, ja hän kurkottautui ottamaan sen. Särkyvän teekupin räsähdystä alleviivasi ääni, joka kuulosti epäilyttävästi siltä kuin joku olisi haukkonut henkeään. Severuksen kulmakarvat kurtistuivat tavalla, jonka hän toivoi muistuttavan raivoisaa paheksuntaa.
”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä”, hän sanoi välittämättä enää juurikaan, mutta haluten silti ylläpitää sen vähäsen ylpeytensä, joka hänellä vielä oli hallussaan.
”Olen pahoillani Severus, mutta taisin tuoda jonkun. Hän on tullut tänne yrittääkseen keksiä tapoja joilla… tehdä jotain… olosuhteillesi.” Severus yllättyi kuullessaan Dumbledoren takeltelevan sanoissaan.
”Ehkäpä hän on taas yksi spesialisti, joka on tullut tarjoamaan minulle toivoa vetääkseen sen sitten äkisti pois ulottuviltani?” hän sanoi. ”Olen tottunut siihen. Mikään ei estä teitä, joten antaa kuulua, niin päästään siitä pian eroon.”
Hän kuuli Dumbledoren yskäisevän ja sanovan, ”Kuten haluat, Severus.” Sitten, hänen kaiken nieleväksi harmikseen, mies sanoi, ”Neiti Granger?”
*
Hermionen vatsassa muljui, perhoset kutittelivat hänen sisällään ja hänen sydämensä uhkasi pysähtyä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin hermostunut. Ikkunan ääressä istuva mies näytti niin… surumieliseltä. Näytti siltä kuin hän olisi tuijottanut ulos, mutta siellä ei ollut mitään hänelle, aivan kuin hän olisi ollut joku omituinen Lady Shallotin miespuolinen vastine. Hän ei todellakaan näyttänyt mieheltä, joka oli uhannut häntä kolme yötä sitten; se henkilö oli ollut pitkä ja raivosta värisevä, kun taas tämä näytti… vain uupuneelta. Vaikka Hermionen mielestä mies näytti murtuneelta, hänen sisällään tuntui piilevän näkymättömiä jännitteitä.
Se oli aivan liian outoa. Hermione ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Ikkunan ääressä istui kyllä professori Kalkaroksen keho, mustissa housuissaan ja valkoisessa alas asti napitetussa paidassaan, mutta se jokin mikä teki hänestä juuri hänet, näytti puuttuvan. Kunnes Dumbledore puhutteli häntä ja hän avasi suunsa.
”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus.” Kalkaros ei ollut ilmeisesti huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa. Hermione ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, pelätessään miehen kuulevan hänen kirjoittavan. Hän päätti tarkkailla tätä vielä hieman kauemmin.
Rehtori kaatoi teetä, ja Hermione huomasi Kalkaroksen haistelevan ilmaa – hän siis pystyi haistamaan teen huoneen halki. Mielenkiintoista. Hermione pysyi vaiti, kunnes Dumbledore ojensi kupin ja Kalkaros yritti tarttua siihen –
Kuppi särkyi, ja Hermione päästi tahattoman henkäyksen – hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että olisi ollut tarpeen auttaa Kalkarosta ohjaamalla hänen käsiään. Hänhän oli aina niin itsenäinen, eikä tarvinnut koskaan mitään keneltäkään.
”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä.” …tai haluamatta mitään keneltäkään…
Hermione tutki hänen sidottuja kasvojaan Dumbledoren vastatessa hänelle rauhoittavalla äänellä. Uurteet hänen suunsa ympärillä ja otsalla olivat syvät – kasvot jotka olivat nähneet elämää, mutta millaista elämää. Hänen hiuksensa valuivat suorina ja raskaina hänen voimakkaille poskipäilleen. Hermione huokaisi ääneen. Se oli sellaisen miehen keho, joka ei välittänyt mitä hänelle tapahtuisi.
Dumbledoren lausuessa ääneen hänen nimensä, Hermione säikähti ulos ajatuksistaan. Ja mikäli mahdollista, Kalkaroksen suu vetäytyi entistäkin ohuemmaksi viivaksi.
”Ah, jumalainen neiti Granger. Kuinka mielissäni olenkaan tavatessani sinut jälleen”, hän sanoi kuulostaen ajattelevan aivan jotain vastakkaista. ”Ajattelinkin jo kuolevani pitkästyneisyyteen ellei loistavan terävä mielesi pian tupsahtaisi sinne, minne sitä ei haluta.”
Dumbledoren puhuessa Hermione astui eteenpäin. ”Neiti Granger on sokeuden suhteen kokeneempi kuin kukaan velhomaailmassa.” Jos kokemusta voi saada kirjoista, niin ehkä sitten, Hermione ajatteli syyllisyydentuntoisesti ja yllättyi kuullessaan oman ajatuksensa lausuttuna ääneen.
“Epäilemättä hän on lukenut siitä”, Severus sanoi pistävästi. Hän ei voinut kuvitella, että Hermionella olisi ollut kokemusta mistään kirjaston ulkopuolella olevasta.
Aika ottaa käyttöön hiukkanen rohkelikkojen kuuluisaa urheutta, Hermione ajatteli. Hän selvitti kurkkuaan ja kajautti ilmoille pienen puheen, jota oli valmistellut.
“Kuten varmasti tiedätkin, professori, velhomaailmassa ei ole juuri lainkaan sokeita, kun taas jästien keskuudessa se on, ellei aivan yleistä, niin ainakin tunnettua. Professori Dumbledore on kertonut minulle että…” hän takelteli sanoissaan – ”että ei ole olemassa mitään lääkintäkeinoja auttamaan tilannettasi. Sen sijaan jästit ovat olleet mitä kekseliäimpiä ratkaistessaan sokeuteen liittyviä ongelmia. Ja vähintäänkin uskon voivani helpottaa tilanteeseesi liittyvää tylsistymistä. Sen jälkeen voimme työstää asian muita puolia.”
Kaikki silkkaa asiaa tällä kertaa, miten ärsyttävää. ”Ehkäpä haluaisit hieman selittää, neiti Granger. Minua ei kiehdo ajatus istua tässä kuuntelemassa selontekoasi poikkeuksellisen laajasta tietomäärästäsi”, Kalkaros sanoi hänelle.
Hermione näytti lyödyltä, mutta jatkoi silti. ”Haluaisin vain kysyiä muutaman kysymyksen ensin, ennen kun alan ratkaista ongelmaa.” Hän kääntyi ja kaiveli laukkuaan vetäen sieltä viimein esiin pienen esineen. ”Ensimmäiseksi haluan tietää miten hyvät aistit sinulla on.”
Severus kohotti kulmakarvojaan, mutta toipui pian. ”Näköni ei ole koskaan ollut yhtä mainiossa kunnossa”, hän sanoi ja sai vastaansa jättimäisen huokauksen.
”Minä tarkoitin, professori, kuinka hyvin kuulet? Haluaisin suorittaa muutaman pienen kokeen pystyäkseni määrittämään tämän hetkisiä kykyjäsi”, Hermione sanoi. ”Odotan aistiesi herkistyvän ajan myötä kompensoidakseen sinun, uh, näkösi menetystä.”
Severus liutti uupunutta kättään kasvojaan peittävien siteiden päällä. Mitä menetettävää hänellä olisi? Ainakin tämä saa ajatukseni hetkeksi muualle, hän ajatteli.
”Hyvä on sitten”, Kalkaros sanoi ja kuuli tytön kulkevan poispäin hänestä ja sanovan huoneen toiselta laidalta, ”Kerro sitten jos kuulet jotain, professori.”
Hermione seisoi huoneen päädyssä reilun puoli minuuttia ennen kuin pudotti neulan lattialle. Kuului hiljainen ting, ja Kalkaroksen pää nyökkäsi nopeasti. ”Nyt”, hän sanoi Hermionelle. ”Kuulosti pieneltä metallin palalta.” Ensimmäistä kertaa huoneeseen astumisensa jälkeen Hermione hymyili.
”Se oli neula”, hän sanoi Kalkarokselle, joka nyökkäsi hieman. ”Entäpä hajuaistisi?” Hermione kysyi edelleen huoneen toiselta puolelta.
”Se on erinomainen, neiti Granger”, Severus sanoi hieman ärtyneesti. ”Voi tuskin olla taikaliemien opettaja, ellei omaa äärimmäisen tarkkaa hajuaistia.” Hermione käveli miestä kohti kengät kopsuen vasten kivilattiaa. Kalkaros päätti rehennellä kyvyllään, ihan vähän edes.
”Tuoksut mandariineilta, neiti Granger. Ja -”, Severus nuuskaisi ilmaa, ”mangoilta. Et kuitenkaan ole peseytynyt eilisen jälkeen”, hän sanoi sallien itsensä virnistää hieman.
Hermione hätkähti. ”Oh.” Miten noloa. Mitähän muuta hän pystyy haistamaan? Olen sentään vielä yli puolessa välissä huonetta! Hän tunsi itsensä punastuvan.
”Hyvä on, haluaisin testata… uh, tuntoaistiasi”, hän sanoi ja huomasi miehen jäykistyvän melkein huomaamattomasti.
”Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?” hän kysyi vaativasti.
”Neiti Grangerilla on mielenkiintoinen jästien käyttämä lukemisen menetelmä”, Dumbledore sanoi, ja sekä Severus että Hermione säpsähtivät – he olivat melkein unohtaneet, että mies oli vielä siellä.
Severus tunsi hengityksensä juuttuvan kurkkuunsa. Lukemisen? Ääneen hän sanoi, ”Selitä.”
”No, menetelmän nimi on pistekirjoitus”, hän sanoi huojentuneena ollessaan taas omalla, järkiperäisellä alueellaan. ”Se on sarja paperilla kohollaan olevia nystyröitä, jotka vastaavat sanoja. Käytännössä kutakin kirjainta edustaa merkki, jossa on yhdestä kuuteen pistettä, ja niiden avulla voi lukea juoksuttaen sormeaan niiden pinnalla. Se vain vaatii hieman harjoittelua.”
Huolimatta vastustelustaan, asia kiihotti Severuksen uteliaisuutta. ”Jatka.” Hän yllättyi kuullessaan Hermionen äänen vierestään, muttei kääntynyt tyttöä kohti.
”No, siinä se. Ensin sinun tulee oppia aakkoset, sitten numerot ja sitten muut merkit”, hän sanoi, edelleen keräten rohkeuttaan. Kalkaros oli hiljaa ja Hermione sai lopulta sanotuksi, ”Voisinko saada nähdä kätesi?” Mies näytti yllättyneeltä, mutta ojensi kätensä tutkittavaksi sanomatta sanaakaan.
Hermione ei ollut koskaan ollut niin lähellä häntä, ja huomasi sen tuntuvan jotakuinkin hämmentävältä. Mies tuoksui… pimeydeltä. Kuin salamoiden kirjoma yö… hän kurtisti kulmiaan ja työnsi tuon oudon ajatuksen syrjään. Päättäväisesti Hermione otti hieman mukavamman asennon ja tutki professori Kalkar – ei, parasta ajatella häntä potilaana tästä lähtien – potilaan sormenpäitä. Aivan kuten hän oli olettanutkin, ne olivat kovettuneet. Se saattaisi olla ongelma. Hermione kurkotti kättään, kietoi sormensa miehen käden ympärille ja käänsi sitä niin, että kämmenpuoli oli ylöspäin.
Severus säikähti, kun hän tunsi pienten sormien tarttuvan hänen käteensä lujasti ja painavan sitä alaspäin. Hän saattoi tuntea Hermionen olevan kumartuneena sen ylle tutkaillen sen pintaa ja muotoja, ja kahleista irti karanneet mielikuvat nousivat hänen mieleensä. Useimmat niistä olivat himottuja ja torjuttuja, toiset häpeällisiä ja niin pitkään syvälle painettuja siinä toivossa, etteivät ne koskaan enää pääsisi nousemaan pintaan… Hermionen käsi oli lämmin ja pehmeä hänen kätensä alla, hänen kyntensä tuntuivat kevyesti vasten hänen rannettaan, ja Kalkaros tunsi hänen hengityksensä pyyhkäisevän hellästi hänen kämmentään kuin näkymätön hyväily. Hänen käsivartensa iho nousi kananlihalle, ja hiukset hänen niskassaan nousivat pystyyn, hänen selkärankansa anellessa lupaa saada kiertyä sisäänpäin… Severus vääntelehti hieman ja säpsähti tuntiessaan pienen pistoksen etusormessaan – kipu… kuten aina.
”Auts”, hän sanoi paljastamatta ajatuksiaan… mutta syvällä hänen mielensä sisällä hän ulvoi ääneen ja pakeni hänen kosketustaan. Hän nykäisi kätensä pois.
Kalkaroksen ääni palautti Hermionen tarkkaavaisuuden takaisin tilanteeseen – hän näkin itsensä kumartuneena taikajuomien opettajansa yllättävän lämpimän käden ylle. Miehen hengitys sekottui hänen hiuksiinsa ja sai aikaan väristyksiä hänen selkäpiissään. Hän oli juuri pistänyt miestä neulalla ja hätkähti, kun mies reagoi siihen.”Anteeksi professori”, hän sanoi, ”Halusin vain nähdä kuinka kovaa minun pitää painaa saadakseni reaktion.”
”No, nyt sait”, hän sanoi järkyttyneenä. Pimeät yöt, himo, salama läpi sydämen, pyhä kauhu… ”Mitä nyt?”
”Kätesi ovat todellakin riittävän herkät. Ajattelin että vuodet noiden syövyttävien liemien parissa olisivat vaatineet enemmän veroa, mutta kaikki näyttää olevan hyvin”, Hermione sanoi hänelle ja perääntyi nopeasti nähdessään hänen kulmiensa kurtistuvan vastaukseksi hänen taikajuomia koskevalle huomautukselleen.
”Ymmärrän.”
”Uhm, minäpä jätän sinulle jotain jonka parissa voit aloittaa”, Hermione sanoi ja onki esiin sivun jossa oli aakkoset pistekirjoituksena. ”Nämä tässä ovat aakkoset. Tässä ovat numerot ja tämä on pieni tarina, jonka avulla voit alkaa harjoitella.”
”Unohdat jotain, neiti Granger”, Severus sanoi.
”Mitä?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Velhokirjallisuutta ei ole pistekirjoituksena. Mitä hyötyä siitä on minulle? Miten voin kirjoittaa?”
Hermione katsoi alaspäin, toi kätensä huulilleen ja alkoi pureskella kynttään. ”Työskentelen sen parissa muodonmuutosprojektini toisessa osassa. Aion yrittää muuttaa tavallisia kirjoja ja papereita pistekirjoitukseksi. Joten, kun sinä haluat lukea jotain, sinun täytyy vain heilauttaa taikasauvaasi ja muuttaa teksti kohokirjoitukseksi”, hän sanoi tuntien olonsa hieman surkeaksi. ”En ole vielä keksinyt miten voit kirjoittaa, mutta olen varma että sitä varten on olemassa jokin jästiväline.”
Severuksen sydän alkoi lyödä nopeammin Hermionen selittäessä, ja hän tiesi kasvojensa uurteiden pehmenevän hämmästyksestä sekä hänen aiemman epäluuloisuutensa haihtuvan tämän uuden tiedon myötä. Hermionen ojentavat paperit roikkuivat velttoina hänen kädessään. Hermione näki toivottomuuden hiipivän takaisin hänen kasvoilleen, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ”Olen aivan varma että pystyn tähän, professori. Loman aikana olen varmasti jo keksinyt oikean loitsun ja sitten voit muuttaa mitä vain haluat itsellesi luettavaan muotoon!” Hän tiesi kuulostavansa epätoivoiselta, mutta hän ei kestänyt nähdä miehen valuvan pois hänen ulottuviltaan. Hän kuuli Kalkaroksen päästävän omituisen tukahtuneen äänen kurkustaan.
”En ollut huolissani siitä”, hän sanoi hiljaa, taivutti päätään kohti papereita ja tuli ajatelleeksi jotakin. ”Enää yksi kysymys. Miten voin tietää mikä papereista on mikäkin, ja kumpi on yläreuna?”
”Oh, en ollut tullut ajatelleeksi sitä”, Hermione sanoi harmistuneena. Hän yritti luodata mieltään löytääkseen jonkun apukeinon josta olisi lukenut. Hän sai ajatuksen ja nykäisi paperit pois Kalkaroksen kädestä.
”Käännän aakkosista oikean yläkulman sisäänpäin, numeroiden vasemman yläkulman sisäänpäin ja taitan tarinasta koko yläreunaan pienen taitoksen”, hän sanoin reippaasti tekien kuten oli sanonut ja laskien paperit takaisin Kalkaroksen syliin. ”Auttaako se?” tyttö kysyi huolestuneesti.
Severus oli äimistynyt. Ankeus joka oli juuri vellonut hänen edessään, näytti äkkiä, ellei voitetulta, niin ainakin hieman valoisammalta, niin kuin se olisi uinunut syvää unta odottaen kärsivällisesti sadetta, joka tulisi ja tekisi siitä vehreän jälleen. Kolme sivua paperia hänen kädessään tuntuivat oudon painavilta, kuin aarrekartat, jotka olisivat enemmän kuin kullan arvoisia. Hän sulki sormensa niiden ympärille suojelevasti ja taisteli sisimmässään puhuakseen.
”Kyllä se auttaa”, hän sanoi hieman tukahtuneella äänellä ja kuuli Hermionen huokaisevan helpotuksesta. Hermione tiesi, että se oli lähimpänä ”kiitosta”, jota hän tulisi saamaan.
”Hyvä”, hän sanoi. ”Minä jätän pistekirjoituksella kirjoitetun jästien novelleja sisältävän kirjan yöpöydällesi. Toivon mukaan ne eivät pitkästytä sinua.” Hän muisti kirjahyllyllisen jästikirjallisuutta Kalkaroksen huoneessa. Kalkaros kohotti kasvonsa tytön puoleen, ja hänen kohotetut kulmakarvansa ja kevyesti raollaan olevat huulensa kertoivat hänen olevan varma, ettei sitä vaaraa olisi. Hermione salli itsensä hymyillä tyytyväisesti ja kumartui poimimaan laukkunsa.
”Hyvää yötä professori Kalkaros”, hän sanoi ja katsoi Dumbledorea, joka myös toivotti hyvää yötä ja he lähtivät sairaalahuoneesta yhdessä.
Ulkopuolelle päästyään Dumbledore kääntyi ja katsoi Hermionea ylistävästi. Hermione kurtisti kulmiaan. ”Mitä nyt?”
”Olet uskomaton, etkö olekin?” hän kysyi retorisesti. Hermione vain kohotti kulmakarvojaan. Mitä?
”Kaikkien niiden vuosien aikana, kun olen tuntenut professori Kalkaroksen, olen vain kerran nähnyt hänen sallivan noin auliisti toisen ihmisen koskettaa häntä”, Dumbledore sanoi kurkistellen silmälasiensä ylitse. Vaikka ne eivät suorastaan tuikkineet, ne kuitenkin säteilivät jotain, mitä Hermione ei pystynyt tunnistamaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi tasapainoillut jyrkänteen reunalla, tietämättä kummalla puolella oli kuilu, kummalla puolella vakaa maa.
”Milloin se oli?” Hermione kysyi pystymättä pysäyttämään itseään.
Ikääntynyt rehtori katsoi häneen vakavasti. ”Silloin kun hän tuli luokseni jättääkseen Voldemortin palvelemisen.” Sen sanottuaan Dumbledore meni pois jättäen Hermionen seisomaan yksin, eksyneenä ajatuksiinsa pimeällä käytävällä sairaalasiiven edustalla.
-
Ihana luku jälleen kerran, ja ehdottomasti yksi lemppareistani. Liikutuin melkein kyyneliin tätä lukiessani. Tuntui siltä, kuin solmu sisälläni olisi auennut helpotuksesta, jota tunsin Severuksen puolesta. Toivon pikaista jatkoa.
Kiittäen,
Kika
-
Todella ihastuva ja minun mielestäni tähän asti paras luku, melkein itkin. Löysin tämän lukemiselle sopivaa aikaa tässä kun lapset keitä vahdin katsovat eläimien salattuja elämiä. Hymy nousi huulilleni kun Hermione esitteli Severukselle keinon elää sokeutensa kanssa. Se kun hermione testasi miehen aisteja, oli jotenkin todella hellyyttävä? kohta. Severuksen hajuaisti oli uskomaton. Haistaa nyt Hermionen tuoksu puolestavälistä huonetta, taisi tyttö punastua siinä vaiheessa. Mitäköhän kaikkea muuta mies pystyisi haistamaan? Ja kun Hermione kosketti Severusta oli ihana kohta. tutti frutti kiittää ja kumartaa
-
Kyllä, ihana luku.
Hermionen ja Sevvyn tarina alkaa saada kivoja käänteitä. Tuo käsien koskettelu, tosin toisenlaisessa mielessä, sai Sevvyssä jonkin tunteen esiin. Ehkä hänen aistit tosiaan saivat, ja ovat herkistyneet, paljon. Sevvy sai tekemistä, harjoittelemista, että pärjää sokeana elämässä. Nimittäin velhojen keskuudessa. Olisihan tuo outoa, jos velhojen keskuudessa tunnettaisiin sokeus, edes jotenkin.
Kiva, että jästit ovat jossain parempia :)
Yhdyn tutti frutin mielipiteeseen Sevvyn hajuaistista, ja tottahan toki Liemimestari ei voisi olla Liemimestari, jos hajuaisti olisi pielessä. Tulis tapaturmia .. :D
Hellyyttävä luku. Tykkäsin tosi paljon.
Eikä kirjoitusvirheitäkään eksyny mun silmiini yhtään.
Jatkoa, kiltti ! :>
- Psychofobia
-
Hihii♥
Oi että tämä on ihana ja sulan tälle ihan täysin aina välillä.
Itsekin todella hyvän hajuaistin omaavana voin sanoa että Kalkaroksella on kyllä parempi.
Pidin tästä todella paljon ja Dumbledoren sanoista lopussa.
”Kaikkien niiden vuosien aikana kun olen tuntenut professori Kalkaroksen, olen vain kerran nähnyt hänen sallivan noin auliisti toisen ihmisen koskettaa häntä”
Aaaaw!
Kaunis kiitos lukuelämyksestä ja jatkoa pian♥
~ Zarroc
-
Olen sanaton.
Tämä on aivan mieletön. Pidän todella paljon ficin tunnelmasta ja siitä kuinka tarina etenee vaivattomasti. Kuten olen aiemminkin kertonut, kirjoitustyylisi vie mukanaan. Tekstiä on helppoa ja miellyttävää lukea. Ei pelkästään tarinan vuoksi (ei sillä, tarinakin on upea), vaan myös siksi, että kerronta on sujuvaa ja henkilöiden dialogi heille luonteenomaista. Ei voi sanoa, että tämä olisi helppolukuista, koska aihe on synkkä ja puhutteleva, mutta kuitenkin se tulee ensimmäisenä mieleen.
Kaikki rakentava palaute ja kritiikki ovat helteiden myötä kuivuneet kasaan, eli tämä on nyt pelkkää hehkutusta. ;)
Jatkoa innolla odottaen,
O
-
Voi ei, jäin totaalisesti koukkuun. Ehdottomasti yksi parhaista Severus/Hermione ficeistä, jota olen koskaan lukenut! :D Teksti ei ole pitkästyttävää, ja kuvailu on upeaa. Tälläiset ficit saa mut aina suremaan sitä, kuinka itse olen surkea kirjoittamaan.
Yhden kirjoitusvirheen löysin viimeisimmästä luvusta, mutta kun yritin etsiä sitä uudelleen, ei se enää sattunut silmiini.
Anteeksi nyt, kun en jaksa/osaa kirjoittaa enenpää rakentavaa kommenttia. Odotan kuitenkin innolla seuraavan luvun ilmestymistä!
-
Oon ihan sanaton. Aivan uskomaton. Jatka pian koska olen ihan koukussa.
En pysty nyt oikeen mihinkään rakentavaan, mutta oli ihan mahtava.
Jatka pian :)
-
Aura's Notes: Kiitos tosi paljon kauniista ja kannustavista kommenteistanne. Tarina jatkuu ja tunnelma tiivistyy...
Luku 8
Mikään mikä ei ole hyödyllistä, ei voi olla arvokasta.
- Karl Marx
Dumbledore tuijotti edessään istuvaa professori Lupinia ja tunsi epätavanomaisen halun lyödä jotain. Remus Lupin sen sijaan näytti tuskastuneelta ja murtuneelta, aivan kuin olisi tapahtumassa jotain, mille hän ei voi mitään, mutta murehti sitä siitä huolimatta. Mikä itse asiassa juuri olikin asian laita.
”Olin täysin unohtanut sudenmyrkkyjuomasi”, Dumbledore sanoi.
Remus liikahteli tukalan oloisesti. ”Sitä on vielä jäljellä kolmeen täysikuuhun, helmikuuhun saakka, mutta sitten se on loppu. En tiedä mitä tehdä”, hän sanoi vältellen Dumbledoren katsetta.
Dumbledore riisui silmälasinsa, kumarsi päätään ja nipisti nenänvarttaan peukalonsa ja etusormensa välissä. Se oli raskaan ajattelemisen merkki. Joululoma lähestyi kovaa vauhtia ja Voldemortin kostoon liittyvät ongelmat kasaantuivat ympärille kuin lumikinokset. Dumbledore antoi ajatustensa levätä uupuneen näköisessä miehessä, samalla kun pohdiskeli erilaisia vaihtoehtoja. Remuksen vapauttaminen virastaan oli poissa laskuista – hän oli ehdottomasti pätevin ehdokas yhä kaventuvasta valikoimasta. Sitä paitsi hän oli suosittu avarakatseisimpien oppilaiden joukossa. Rääkyvä röttelö oli myös edelleen olemassa – mutta olisiko Remus halukas vetäytymään sinne kerran kuukaudessa? Ja tietenkin, oli aina mahdollista valmistaa lisää sudenmyrkkyjuomaa – eihän Severus ollut järkeään menettänyt. Dumbledore kurtisti kulmiaan kun pieni ääni hänen päänsä sisällä kuiskasi… vielä…
Avustettuna olisi varmaan edelleen mahdollista tehdä lääkejuomaa, jolloin Remuksen ei tarvitsisi eristäytyä yksinäisyyteen. Rehtori nosti katseensa edessään olevaan mieheen.
”Olen varma, että ratkaisu ilmestyy tuota pikaa, Remus. Ei haalita huolia tulevaisuudesta, sikäli kun on niin vähän tehtävissä tällä hetkellä”, hän sanoi niin ystävällisesti kuin mahdollista.
Remus nyökkäsi. ”Se on varmaan parasta, mutta olen silti huolissani, enkä ainoastaan lääkkeestäni”, hän sanoi.
Dumbledore kohotti kulmakarvaansa. Remus yskäisi, kuin olisi ollut lähestymässä arkaluontoista aihetta.
”Severus ei ole sallinut kenenkään vierailla luonaan”, Remus sanoi. ”Kuka tietää mitä hän puuhaa huoneessaan. Neiti Grangerin kohtaamisen jälkeen hän on sulkeutunut lukkojen taakse. Kotitontut ovat nähneet hänet, eikä hän ole tehnyt mitään rajua, mutta he sanovat, että hän näyttää joka päivä happamammalta ja happamammalta.”
Dumbledore hypisteli partaansa mietteliäästi.
”Uskallanpa sanoa, Remus, että hän yrittää kaivaa tietään ulos vaikeasta tilanteesta. Minäkin olen puhunut kotitonttujen kanssa – he myös kertoivat, että Severus juoksuttaa alinomaa kättään tyhjän kirjan sivuilla, mikä tarkoittaa, ellen erehdy, että hän on ottanut ensimmäisen askeleen ylöspäin.”
Remus näytti epäileväiseltä, mutta Dumbledore hymyili. ”Ilmeisesti jästit ovat paljon kekseliäämpiä, mitä olemme aiemmin osanneet kuvitellakaan”, hän vakuutti. ”Neiti Granger on hyvin neuvokas, enkä lainkaan epäile hänen kyvykkyyttään avustaa, monellakin eri tavalla, tätä tilannetta ratkeamaan.”
Remus huokaisi. ”Taidat tietää enemmän kuin minä siitä mitä on meneillään, mutta en ymmärrä miten Kalkaros voisi pysyä puuhakkaana enää pidempään. Hän on aina ollut niin nopea toimissaan.”
Dumbledore nyökkäsi ja hänen hymynsä haihtui. ”Minusta meidän kannattaisi pitää kokous siitä miten olisi parasta edetä”, hän sanoi. ”Arvokkain kontaktimme kuolonsyöjiin on nyt tehty toimintakyvyttömäksi, ja meidän täytyy tehdä uusi suunnitelma tämän surullisen tosiasian vuoksi.” Dumbledore katsoi kattoon ja asetteli sormenpäänsä yhteen. “Tahtoisin todella tietää miten saisimme vedettyä Severuksen kammiostaan ja vakuutettua hänet siitä, miten tärkeä hän yhä on toiminnallemme.”
Remus hymyili ilman huumorin häivää. “Toivotan sinulle onnea yritykseen”, hän sanoi Dumbledorelle ennen kun nousi ja lähti huoneesta. Dumbledore nyökkäsi hänen peräänsä, edelleen katse mietteliäästi katossa, vaikka oli vaikea sanoa näkiköhän sitä lainkaan.
*
Oli kulunut yksi kuukausi siitä kun Severus oli sokeutunut, ja hän tuli toimeen. Ei aina kovin hyvin, mutta pärjäsi joka tapauksessa. Hän kirosi turhautuneena ja paiskasi kirjan kiinni, ja käytännön tuoman kokemuksen vuoksi, hillitsi itsensä heittämästä sitä huoneen halki. Kun hän ensimmäisen kerran oli lennättänyt sen ajattelemattomasti, hän oli joutunut etsimään sitä kontallaan yli puolituntia, ennen kuin muisti, että tulejo -loitsu toimi, vaikket pystynytkään näkemään kohdetta. Tämä iloinen tosiasia oli ratkaissut esineiden jatkuvan etsimisen tuoman ongelman, mutta se oli epäkäytännöllinen päivittäisissä rutiineissa. Hän oli jo oppinut asettamaan esineet tietyille paikoille, jotta voisi löytää ne helpommin. Hänen vaatteensa eivät tuottaneet ongelmaa, sillä hän ei koskaan käyttänyt mitään muuta kuin mustaa tai tummanharmaata. Hän oli oivaltanut nopeasti, että voisi tunnista vaatekappaleet kankaan tuntuman ja pienten yksityiskohtien perusteella. Hänen viittansa olivat kaikki samanlaisia, ja niinä harvoina kertoina kun hänestä tuntui, että oli aika sonnustautua sellaiseen, ei hänellä ollut mitään vaikeuksia niiden valitsemisessa. Kylvyt olivat itse asiassa erityisen nautinnollisia. Hän huomasi ettei ollut vaikeaa löytää saippuaa tai shampoota ja että vaahto ja lämmin vesi tuntuivat paljon aistillisemmilta vasten hänen ihoaan, mitä hän oli koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan. Hän käytti paljon aikaa kylpemiseen.
Jos hän tarkasteli tilannetta objektiivisesti, hän huomasi nämä uudet tuntemukset mielenkiintoisiksi. Näkyvien ärsykkeiden puute salli hänen mielensä vaellella uusilla poluilla, jotka aiemmin olivat olleet suljettuina ulkoisten häiriötekijöiden vuoksi. Toisinaan hän löysi itsensä vaeltelemasta muistojen polulta, mutta kiskoi itsensä pois sieltä pian ennen kuin leppoisa kuljeskelu muuttui ahdistavaksi hyökkäkseksi pimeällä kujalla. Hän toivoi että voisi muistaa enemmän yliopistoajoistaan. Hämärästi hän muisti numerologian ja taikaliemien tunnit, mutta koko opiskeluaikaa oli sävyttänyt hänen opintosuunnitelmansa ulkopuoliset toiminnot. Ja se minkä olisi pitänyt olla miellyttävä muisto, olikin nyt maustettu katumuksella ja vastenmielisyydellä.
Ruokailu oli edelleen ongelma, kuten myös vaivaton liikkuminen huoneistossa. Jos takassa paloi tuli, hän pystyi paikallistamaan itseään ympäröivät esineet, mutta muutoin se oli vaikeaa. Hänen käsivartensa polte voimistui myös aika ajoin. Se oli kiduttavaa ja nosti pintaan tarpeen oikaista suurimman virheen mitä hän oli koskaan tehnyt. Kun Voldemortin kutsu tuli, se teki hänet puolihulluksi kivusta. Sitä pahempaa kuitenkin oli murskaava syyllisyydentunne. Se oli melkein liian paljon. Hän kieltäytyi poistumasta kammiostaan. Sen ulkopuolella oli liian monta ihmistä, jotka halusivat nähdä hänet kuolleena tai nöyryytettynä.
Eristäytyminen alkoi käydä hänen voimilleen. Hän kaipasi virikkeitä, joita asioiden katseleminen olisi voinut tarjota. Hän ei ollut koskaan todella rakastanut ketään, mutta hän huomasi, että menettäessään tulen kajon oranssin ja punaisen, häntä ympäröivien kivien viileän harmauden ja auringonvalon kullanhehkun, hän tunsi kuin olisi menettänyt rakkaimpansa kasvot. Tarve nähdä iski välillä musertavalla voimalla – raastava tunne hänen rinnassaan ei ollut lakannut, vain vaimentunut hieman joidenkin hänen elämäänsä ilmestyneiden häiriötekijöiden myötä. Yksi niistä oli hänen hidas ja turhauttava taistelunsa oppia neiti Grangerin jästien lukumenetelmää.Hermione ei ollut kertonut hänelle, ehkäpä hän ei itsekään tiennyt, että käytössä oli olemassa tiettyjä oikopolkuja – sanojen loppuja, kuten –nen tai –ssa, joilla oli omat merkkinsä. Jotkut sanat, kuten “ja”, olivat lyhennettyjä omiin lokeroihinsa. Noin viikon verran oli ollut äärimmäisen turhauttavaa, kun hän oli yrittänyt ymmärtää miten tarinoiden sisällysluetteloita käännettiin. Nyt hän oli omaksunut kaiken melko hyvin, mutta lukeminen oli edelleen tuskallisen hidasta. Hänellä oli kaikki aika maailmassa sen kehittämiseen, mutta hänen turhauttava kunnianhimonsa hidasti edistymistä. Liian usein hän läimäytti kirjan kiinni sormet syyhyten päästä repimään sen kappaleiksi.
Severus henkäisi äänekkäästi. Hän tunsi tarvetta rauhoittavalle kylvylle, ja apeus keihästi hänen sydämensä. Hänen elämänsä oli kaventunut pelkkään lukemiseen ja kuumassa vedessä likoamiseen, niin kuin hän olisi ollut jokin vanha noita. Hän tunsi olevansa ansassa, vääntyneenä epäluonnolliseen asentoon ilman että mikään voisi vapauttaa häntä siitä. Tarve tehdä jotain tärkeää, jättää jälkensä maailmaan, nousi jälleen pintaan, mutta hän tiesi että uusi verinen yritys vakuuttaa itsensä olemassa olostaan johtaisi hänet vain pidemmälle vierailulle sairaalasiipeen ja kaikkien osapuolten pettymykseen…
“Severus.”
Kuullessaan oman nimensä hän säpsähti, mutta nyökkäsi tulisijan suuntaan. “Rehtori”, hän sanoi happamasti. Hänen äänensä kuulosti ruosteiseltä vähästä käyttämisestä, ja hän tunsi menetyksen kirpaisun. Hänen pitäisi tehdä jotakin sille asialle.
“Järjestän kokouksen tänä iltana kello yhdeksän. Joistakin arkaluontoisista asioista keskustellaan, ja sinun tulisi olla paikalla”, kuului vanhan miehen ääni lausuvan. Severus murahti.
“En tiedä miten kuvittelet minun voivan olla avuksi, ellet sitten tarvitse kokoukseen koomista loppukevennystä”, hän vastasi ja odotti, mutta Dumbledore ei sanonut mitään. “Rehtori?” hän tiedusteli. Hiljaisuus.
“Kirottua, Albus!” hän huusi. Dumbledore oli lähtenyt ennen kuin hänellä oli ollut mahdollisuutta vastata. Jotenkin hän ei ollut yllättynyt siitä, että rehtori oli lähtenyt vaivautumatta edes ilmoittamaan poistumisestaan. Se oli sekä julkea, että laskelmoitu ele. Severuksella ei ollut ollut mahdollisuutta kiistellä, ja vaikka hän tiesikin että tulisi jättämään turvapaikkansa ennemmin tai myöhemmin Dumbledoren vuoksi, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi siitä, ettei hänellä tuntunut olevan päätösvaltaa asiassa. Muiden ihmisten tapaaminen tuntui vastenmieliseltä siitäkin huolimatta, että he kaikki olivat nähneet hänet jo aiemmin. Joskus hän pystyi suorastaan tuntemaan heidän tuijotuksensa, ja se sai hänen olonsa äärimmäisen epämukavaksi. Ja mikä pahinta, hän ei voinut edes nähdä oliko hän oikeassa. Huokaus.
Olkoon menneeksi, todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin Dumbledoren “valikoidun” sisäpiirin tapaaminen, joten sinne pääsisi kätevästi hormiverkoston kautta.
Severus veti esiin taikasauvansa.
“Tulejo taskukello!” hän lausui ja nolostui hieman tuntiessaan nykäisyn housunkauluksessaan. Rosoisesti kaiverrettu esine asettui viileänä ja raskaana hänen kämmenelleen, ja hän kuuli sen tikityksen. Hän oli taikonut sen muutama päivä sitten huomatessaan sisäisen kellonsa alkaneen menettää ajantajuaan, ja nyt se päästi pieniä merkkiääniä joka varttitunti.
“Campana”, hän sanoi, ja pieni kello kilahti seitsemän kertaa kolmen tahdin verran, mikä tarkoitti sitä, että kello oli lähimpänä viittätoista vaille kahdeksaa.
Kaikki oli ihan hyvin. Hän pystyisi suoriutumaan tästä.
*
Yhdeksältä Severus astui ulos tulisijasta kokoushuoneeseen ja jähmettyi. Miksi hän oli ikinä ajatellut, että se olisi helppoa? Huoneen järjestys oli vieras ja hän tunsi laajan tilan edessään. Ilma huoneessa tuntui hidastavan luontaista virtaamistaan jokaisen huoneessa olevan henkilön pidättäessä hengitystään. Hän pystyi tuntemaan katseet itsessään, ja hän halusi sännätä pakoon, mutta pysyi paikoillaan ylpeytensä ja täydellisen avuttomuutensa pitelemänä.
“Severus!” kuului joku kutsuvan, ja hän tunnisti äänen kuuluvan Remus Lupinille. Hän käänsä päänsä miestä kohti.
“Mitä?” hän kysyi ilkeästi pystymättä estämään itseään. Mies nousi ylös, ja hän haistoi lumisen metsän villin tuoksun, jonka hän välittömästi tunnisti Lupinin tuoksuksi. Ilma ja tuoksu liikkuivat, ja pian Lupin seisoi hänen edessään.
“Minua on huolestuttanut eräs luokkaani liittyvä asia, ja ajattelin että sinä olisit paras henkilö jolta voisin kysyä”, Remus sanoi. “Istuisitko viereeni, niin voisimme keskustella siitä?”
Severus oli sekä ärsyyntynyt että kiitollinen Lupinin hyväntahtoisesta ja hyvin rohkelikkomaisesta yrityksestä säästää häntä nöyryytykseltä. Ja koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, hän seurasi Lupinin ääntä tyhjyyden halki. “Minulla on ollut ongelmia sen kanssa, miten opettaisin oppilaitani suojautumaan vampyyreiltä, ja koska tiedän että sinulla on asiasta enemmän tietoa kuin minulla, niin…” Sillä ei oikeasti ollut mitään väliä mitä hän sanoi, vain että hän puhui jotain. Severus tunsi miehen pysähtyvän ja tuolin jalkojen raapaisu vasten lattiaa kantautui hänen korviinsa.
“Tässä, istu tähän”, Lupin sanoi, ja Severus tunsi kovan puisen tuolin selkämyksen vasten kättään.
“Jos välttämättä haluat”, hän sanoi, mutta se tuttu hapan sävy puuttui, jolla hän yleensä sävytti vastauksensä. Hän istui alas kasvot eteenpäin suunnattuina, kunnes kuuli Lupinin istuvan oikealle puolelleen, ja kääntyi sitten hänen suuntaansa. Remus hätkähti kun Severus käänsi kasvonsa hänen puoleensa. Siteet olivat yhä paikoillaan peittäen hänen silmänsä, mutta jotenkin kummassa hän silti antoi vaikutelman siitä, että olisi katsonut suoraan hänen lävitseen.
Hämmentävä vaikutus joka hänen tuijotuksellaan oli aina ollut moninkertaistui, kun hänen katseensa oli verhottu. Tuntui siltä kuin Severus olisi nähnyt asiat eri tavalla kuin muu maailma. Aivan niin kuin hän ei olisi näkökykyään tarvinnutkaan. Aika karmivaa, itse asiassa, Remus ajatteli ennen kuin toipui riittävästi jatkaakseen keskustelua vampyyreilta suojautumisesta.
Remus jaaritteli kunnes Dumbledore nousi ylös pöydän päädyssä, ja hiljainen rupattelu vaimeni.
“On asioita, joista meidän täytyy keskustella tänään”, Dumbledore sanoi, “joista ensimmäinen on se, mitä teemme joululomalle. Miten voimme pitää suurimman osan oppilaista täällä, missä he ovat todennäköisesti paremmassa turvassa kuin paikoissa, joissa he ovat… haavoittuvaisempia.”
Severus kuuli huolen rehtorin äänessä. Polte hänen käsivarressaan oli voimistunut voimistumistaan kuluneen kuukauden aikana. Kuolonsyöjät suunnittelivat jotain. Hän olisi voinut yrittää arvata mitä se voisi olla, mutta se oli vaikeaa koska hän ei voinut istua alas kartoittamaan tapahtumien loogisia suuntia paperille. Hän pystyi toki näkemään mielessään tiettyjä mahdollisuuksia, ja hän oli aivan yhtä huolestunut tulevaisuudesta kuin rehtorikin. Kamalia asioita tapahtuisi, se oli varmaa. Pystyisivätkö he ennakoimaan noita tapahtumia, se oli epävarmaa.
“Tuohon on helppo vastata.” Hän kuuli Pomonan piipittävän jossakin oikealla puolellaan. “Pidetään vain joulutanssiaiset. Silloin suurin osa jää, koska deittailu ja tanssiparin valinta ovat ainoita asioita mistä he välittävät.”
“Sekään ei saa kaikkia jäämään tänne”, Dumbledore sanoi.
Pöydän toiselta puolelta kuului tuhahdus. “Et voi pakottaa heitä jäämään, Albus”, Minerva sanoi terävästi. “Se olisi epäilyttävää, ja sitä paitsi mahdotonta.”
“Täytyyhän olla olemassa jokin keino varmistaa mahdollisimaan monen oppilaan turvallisuus, eikä pelkästään niiden, jotka haluavat osallistua tanssiaisiin. Miten esimerkiksi nuorempien oppilaiden kävisi?” kuului Filius Lipetitin ääni suoraan vastapäätä Remusta. Severus halusi virnistää pikkumiehen vastalauseelle.
“En näe muutakaan tapaa miten saisimme heidät jäämään”, sanoi Minerva. “Se on jo itsessään hatara tekosyy.” Pomonan suunnalta kuului hienoinen tuhahdus.
“Älähän nyt, Pomona, ymmärräthän sinä että se olisi aivan läpinäkyvää”, Minerva sanoi pontevasti.
“Ei välttämättä”, Pomona vastasi, muttei itsekään kuulostanut täysin vakuuttuneelta. Remus avasi suunsa saaden Kalkaroksen säpsähtämään hieman.
“Luihuiset ainakin ymmärtävät mistä on kyse,” hän sanoi. Severus tuhahti.
“Mitä on mielessäsi, Severus?” Hän kuuli Minervan sanovan. Koko pöytäseurue liikehti kiusaantuneesti, mutta Severus ei välittänyt siitä.
“Sillä ei ole väliä ketkä luihuisista tajuavat sen tekosyyksi – kaikki mahdolliset kuolonsyöjät ovat jo tietoisia siitä, että Dumbledore yrittää uhmata Pimeyden lordia. Sitä paitsi, on samantekevää onko se tekosyy vai ei, onko se läpinäkyvää vai ei, jos se saa oppilaat pysymään täällä”, hän sanoi vaivautumatta kääntämään päätään sinne, missä ajatteli suurimman osan ihmisistä istuvan.
“Totta, sillä ei ole merkitystä”, sanoi Dumbledore. Severus kuuli hänen huokaisevan, ja samalla eräs kirkas mielikuva, joka oli vaivannut häntä jo viikkoja, ilmestyi taas hänen mieleensä – vanha rehtori pää painuksissa, nenä nipistyksissä etusormen ja peukalon välissä. “Joulutanssiaiset vaikuttavat hyvältä vaihtoehdolta. Vai oliko jollakin tarjota muita ideoita?”
Hiljaisuus vallitsi, ja Severus saattoi kuulla Remuksen hengittävän vieressään.
“Eikö?” Dumbledore kysyi, ja hänen äänensä kuulosti rauhalliselta ja itsevarmalta, mutta pinnan alta Severus havaitsi pienen epätoivoisen sävyn, ja se hätkähdytti häntä. Niin paljon voisi tapahtua, eikä hän pystynyt keksimään yhtäkään asiaa, jolla saada lomalle kaipaavat oppilaat pysymään Tylypahkan turvallisten muurien sisällä. Kuka olisi kohteena? Hän yllättyi kuullessaan Remuksen miettineen juuri samaa.
“Jos voisimme ennakoida kuka on hyökkäyksen kohteena, voisimme ryhtyä vaadittaviin turvatoimiin”, hän sanoi.
“Hyvä ajatus. On olemassa keinoja, ja meillä on välineet yrittää sitä”, sanoi professori Dumbledore. Severus naurahti kuivasti.
“Tarvitaan rutkasti hyvää onnea, jotta Sibyllan saisi samaan huoneeseen oikeaan osuvan ennustuksen kanssa”, hän mutisi.
“Tarkoitin sinua, Severus,” rehtori sanoi lempeästi, mutta syvemmältä hänen äänestään kuulsi teräksinen sävy. Severus kääntyi vanhan miehen suuntaan ja otti kasvoilleen raivoisan ilmeen.
“Ei,” hän sanoi, ja samaan aikaan Lupin hänen vieressään kysyi “Mitä?”
“Mildred voi hoitaa sen,” Severus tokaisi piittaamatta ällistyneisyydestä, joka huokui hänen viereltään. “Mitä ikinä tarkoitatkin, en voi suostua.”
“Professori Vector ei ole yhtä taitava kuin sinä olet”, Dumbledore sanoi. “Tiedät sen itsekin.”
“Professori, minäkin olen täällä”, sanoi Mildred kauempaa oikealta, muttei kuulostanut loukkaantuneelta. Severus irvisti. Tietenkin, hän ajatteli katkerasti, hän on vain tyytyväinen ettei joudu hoitamaan hommaa.
“Mieti sitä, Severus, eikö niin?” Kuului Dumbledoren ääni sanovan. Severus istui sanomatta sanaakaan. Hän saattoi melkein kuulla Dumbledoren hymyilevän ja Lipetitin pyörittelevän silmiään. Hemmetti. Arvasin että hän yrittäisi jotain tällaista.
Loppuaika kokouksesta käsiteltiin vähäpätöisempiä kouluasioita, joten hän vain istui ja pihisi kiukusta. Kun suunnitelma oli laadittu kasaan, ja he olivat hajaantuneet, Severus tunsi jälleen kerran niin kuin hän olisi joutunut tuuliajolle. Ja jälleen kerran Remus heitti hänelle pelastusrenkaan sanoen “Minun pitää kysyä sinulta vielä jotakin.”
“Mitä?” hän sanoi huojentuneena.
“Mitä Dumbledore haluaa sinun tekevän?” Pelastusrengas oli täytetty lyijyllä.
“Jotain mitä en ole tehnyt yli viiteentoista vuoteen,” hän tiuskaisi.
“Sehän selittääkin kaiken,” Remus sanoi, ja Severus kuuli hänen tuolinsa liikkuvan. Hän ei halunnut avautua asiasta enempää, ja istui murjottaen paikoillaan. Kun kaikki olivat lähteneet, hän nousi ja kääntyi vasemmalle. Yksi haparoiva askel toisensa jälkeen, kunnes hän tunsi tulisijan lämmön. Hän kurottautui ja tunsi takanreunalla olevan hormipulverikulhon. Hän heitti pulveria liekkeihin, lausui päämääränsä sukeltaessaan sisään ja kompuroi hieman astuessaan omaan huoneistoonsa. Hän käveli suoraan eteenpäin olohuoneeseen ja kääntyi vasemmalla puolellaan olevaan kirjahyllyyn päin ja ojensi kätensä. Hän liutti kättään pitkin kirjojen selkämyksiä, kunnes tunsi kätensä alla tiedettä käsitteleviä kirjoja. Hän tunsi nämä hyllyt ja kulki eteenpäin kunnes tuli aihepiirin kohdalle, johon tiesi joutuvansa turvautumaan ennemmin tai myöhemmin. Numerologian kirjat olivat pinossa seinää vasten. Nämä kirjat olivat kuin hänen häpeänsä muistomerkki, ja luojan tähden hänellä oli riittävästi järkeä päässään, että olisi antanut itsensä vaipua noihin muistoihin. Pelkkä kirjojen kansien koskettaminen nostatti esiin niin monia asioita…
…öitä, jolloin hän oli suunnitellut hyökkäyksiä Voldemortin kanssa, ennakoinut kaikkein heikoimpia lenkkejä, paikkoja joihin iskeä, ajankohtia jolloin aloittaa hyökkäys. Kuumeinen yhtälöiden kirjoittaminen takkatulen loisteen hehku paperilla, kun hän vähensi elämää ja lisäsi kuolemaa…
…ja hän lyyhistyi maahan, palan muodostuessa hänen kurkkuunsa.
Siitä oli jo niin kauan aikaa. Hän ei ollut pystynyt edes ajattelemaan yksinkertaisimpiakaan yhtälöitä Voldemortin katoamisen jälkeen, ja nyt näytti siltä, että se oli ainoa mihin hän kelpasi. Hän koki tulleensa ahdistetuksi joka puolelta, hän tunsi omien aistiensa pettäneen hänet, omatuntonsa itsepintaiset vaatimukset hyvittää kaikki se paha mitä hän oli tehnyt, Dumbledoren lempeän kannustuksen, helvetilliset muistot vuosien takaa, ja hänen omat hullut unelmansa vapahduksesta, ikään kuin hän voisi sovittaa kaiken mitä oli tehnyt ja aiheuttanut…
Mutta se oli liian myöhäistä. Aina liian myöhäistä.
-
Iltapäivää tältä suunnalta, aivan loistava uusi luku. Ei kenties mikään toiminnallinen tai mitään muutakaan, mutta hyvin ja sulavasti kirjoitettu asiatekstiä sisältävä katkelma. Minä ainakin pidin tästä kovasti, varsinkin lopusta. Severuksen sokeutuminen on hyvä idea todellakin ja minusta on mukava lukea hänen tuntemuksiaan aistiherkkyydestä ~
Sinä olet onnistunut luomaan sokean mielestä sellaisen kuvan aivan kuin itse tietäisi tarkalleen millaista on olla sokea, tiedätkö sinä, ne?
Mutta jokatapauksessa, ahmaisin vain koko luvun kertalaakista läpi enkä jäänyt kahlaamaan tekstiä josko virheitä löytyisi. Ehkäpä niitä ei ollut? Ainakaan niin suuria että heti silmään pistäisivät. Jotenka minä vain kiitän tästä luvusta, kehun hyväksi ja kehotan jatkamaan samaa rataa!
~ Zar
-
Miksi minulla on sellainen fiilis, että olen tämän luvun jo kerran lukenut?? Olen varma, että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onko se vain omaa hulluuttani vai mitä? Kummaa
No, kuitenkin odotan jatkoa innolla
Tutti frutti
-
Kiitos Zarroc ihanasta kommentistasi. Nämä aina antavat uutta intoa jatkaa projektia.
Tutti frutti: ei varmaankaan mitään hulluutta, vaan todennäköisesti olet lukenut tämän. Tämä luku kun on epähuomiossa ollut Fiction Gardenissa (http://fictiongarden.wordpress.com/) jo kuukausia. Tulin alun perin postaamaan tänne lukua 9, mutta huomasin että eipä ole kasiakaan vielä... Ysi siis ilmestyy jo parin päivän päästä!
-
Aa... Se selittääkin kaiken:D
-
Tuleeko vihdoinkin jatkoa !!! Ihanaaa <33333 nannaaaa !!!!
Kirjoittamasi tarinat ovat niiiiiin hyviä!
-
Kuin varjot talvisella taivaalla – Luku 9
Minusta suurin palkinto, jonka toiminnastani voin saada, on mahdollisuus tehdä enemmän. – Jonas Salk
Hermione heräsi kirjastosta, kasvot painettuina vasten avonaista kirjaa, ja hän tunsi pateettista kiitollisuutta siitä, ettei ollut kuolannut sen sivuille. Hän yritti nousta istumaan, mutta kramppi hänen niskassaan oli niin kipeä, ettei hän voinut tehdä muuta kuin pysytellä siinä missä oli, ja hän oli iloinen ettei kukaan ollut näkemässä häntä siinä jamassa.
Kasvoni ovat todennäköisesti musteen peitossa, hän ajatteli surkeana. Ronilla on joululoma. Loma. Hän säpsähti. Oli jo joulukuun ensimmäinen viikko, ja hän työskenteli edelleen muodonmuutosprojektinsa parissa. Hermione oli vihainen hitaasta edistymisestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennemminkin pidätellyt itseään kuin valuttanut kaiken energiansa projektiin, eikä hän osannut selittää itselleen miksi. Saattoi olla, että professori Kalkaroksen avustaminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän pystyi myöntämään itselleen, ettei siitä ollut kysymys. Hän oli nähnyt professori Kalkaroksen viimeksi kaksi viikkoa sitten sairaalasiivessä, kun hän oli antanut miehelle pistekirjoitetut tekstit ja tutkinut tämän aistien reaktioita ärsytykseen. Se tapaaminen oli nostattanut Hermionessa niin monia ristiriitaisia tunteita, että hän epäili hidastavansa työtään siksi, ettei joutuisi uudelleen kohtaamaan miestä ja omia tunteitaan.
Hermione pelkäsi häntä yhä, sen hän tiesi, mutta hän tunsi syyllisyyttä siitä muistaessaan Kalkaroksen istuvan voimattomana sairaalasiiven ikkunan äärellä. Vanha tuttu inho nosti myös päätään aina kun mies otti partaveitsen terävän kielen käyttöönsä, ja sitten oli vielä miehen reaktio, kun Hermione oli koskettanut häntä… ja hänen oma reaktionsa, mutta sitä hän ei halunnut ajatella juuri nyt. Oli liian aikaista aamulla tutkiskella omia monimutkaisia tunteitaan professori Kalkarosta kohtaan – ja ellei ollut liian aikaista, oli Liian Myöhäistä Illalla, tai Juuri Keskellä Miellyttävää Aamiaista, tai Keskellä Oppituntia, tai mikä tahansa Ei Oikea Aika, mikä sopi tilanteeseen. Hermione kohotti päätään pöydältä ja säpsähti hänen niskansa kiljuessa tuskasta. Hän tuijotti kirjaa edessään, sanojen uidessa hänen silmiensä alla. Se oli kirja jonka hän oli löytänyt tungettuna muinaisten kielten käännösten osastolle. Hän yritti edelleen löytää uusia käännösloitsuja selvittääkseen miten ne toimivat, mutta kerta toisensa jälkeen hän tunsi juoksevansa päin seinää yrityksissään muuttaa tavanomaista kirjoitettua tekstiä pistekirjoitukseksi.
Jokin ei toiminut hänen käännösloitsussaan, eikä hän pystynyt selvittämään mikä se oli. Hermione tiesi, että vastaus oli jotain hyvin yksinkertaista, mutta hän ei vain saanut kiedottua mieltään sen ympärille oikealla tavalla. Kirjoitusongelma oli sen sijaan helpommin ratkaistavissa mitä hän oli aiemmin luullut – sulkakynä, joka oli lumottu vastaanottamaan sanelua toimisi parhaiten Kalkaroksen tapauksessa. Siten hän voisi kirjoittaa ja sitten muuttaa kirjoittamansa tekstin pistekirjoitukseksi myöhemmin. Tietenkin se olisi turhaa touhua, ellei hän saisi muodonmuutosloitsua toimimaan. Hän huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona ei olut vielä valoisaa, tai sitten oli vielä yö – hän ei ollut varma kummasta oli kyse. Kivuliaasti hän siirtyi pois siitä luonnottomasta asennosta, jossa oli ollut jo niin pitkään ja pakkasi hitaasti, syvällä ajatuksissaan, tavaransa.
Hän palasi Rohkelikkotorniin, kiipesi portaat huoneeseensa ja astui sisään niin hiljaa kuin mahdollista. Lavender ja Parvati olivat unessa, ja nopea vilkaisu kelloon kertoi, että se oli jo viisi aamulla. Hän hieroi niskaansa ajatuksissaan. Jos vain voisin muistaa mikä päivä nyt on, hän ajatteli ennen kuin kaatui vuoteeseensa täysissä pukeissa. Hermione sulki silmänsä päättäen nukkua ainakin muutaman häiriöttömän tunnin. Hän toivoi saavansa olla rauhassa niiltä järkyttäviltä unikuvilta, jotka olivat vaivanneet häntä jo monena edellisenä yönä.
*
“Joulutanssiaiset?” Hermione kysyä töksäytti aamiaisella. ”Mitä?”
Ron pyöritti silmiään. ”Ihan totta, ’Mione, ollaksesi sellainen kaikkitietävä, olet tosi tyhmä toisinaan”, hän sanoi voidellen kiihkeästi paahtoleipäänsä. ”Kysyin haluaisitko mennä tanssiaisiin minun kansani”, poika sanoi. Hermionen katsoi häneen epäluuloisesti. ”Siis ihan vain ystävinä”, Ron kiirehti lisäämään.
”En edes muista että mistään tanssiaisista olisi ilmoitettu mitään”, Hermione sanoi, edelleen kurtistellen kulmiaan. ”Mutta hyvä on. Jos puhut totta ja on todellakin tulossa tanssiaiset. En voi uskoa että en ole kuullut niiden julkistamista”, hän jatkoi.
”Se varmaan johtuu siitä, että olit liian keskittynyt selvittämään aamiaismuniesi kemiallista rakennetta”, sanoi Harry. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan noin kiinnostunut aamupalastaan, ja nyt puhun myös Ronista.”
”Hei”, Ron sanoi, tunkien paahtoleipää suuhunsa reiluin ottein. Harry ei piitannut hänen vastalauseistaan vaan jatkoi, ”Dumbledore ilmoitti siitä kymmenen minuuttia sitten.”
Hermione ravisti päätään pystymättä ymmärtämään, että ilmoitus oli mennyt häneltä ohi korvien. Hän tiesi kyllä olevansa poissaoleva tänään, mutta hän ei voinut uskoa että oli todellakin ollut niin pihalla, että oli täydellisesti ollut huomaamatta Dumbledoren puhetta. Hän katsoi voileipäänsä miettien missä oikein oli ollut, mutta kyllä hän tiesi – hänen muodonmuutosprojektinsa painoi raskaasti harteilla. Ei niinkään siksi, että hän olisi tavoitellut hyvää arvosanaa, vaan siksi, että hän teki tätä jonkun toisen kuin itsensä vuoksi. Paine siitä oli varmaan saanut hänet niin hajamieliseksi…
”Hermione!” Hänen päänsä kimmahti pystyyn yllätyksestä. “Mitä?” hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Aiotko selvittää leipäsi rakenteen myös?” Harry kiusoitteli.
”Kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet sisältyvät leipään, Harry, kyllä se on sen arvoista”, sanoi Ron virnistäen.
”Älä ole hölmö, Ron, maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät koodattuina kurpitsamehuun”, Harry kertoi hänelle.
”Minä aina luulin, että se on munissa”, sanoi Ginny. ”Hermione oli oikeilla jäljillä katsellessaan niitä.” Hän kääntyi Hermioneen päin. ”Jatka munien tutkimista – sieltä se löytyy.”
Mutta Hermione ei kuullut Ginnyä. Hän oli liian keskittynyt potkaisemaan itseään henkisesti, koska oli ollut niin typerä ettei ollut tajunnut sitä mikä ongelma hänen muodonmuutosprojektissaan alunperinkin oli. ”Koodattuna…” hän henkäisi. ”Harry”, hän kuulutti, ”voisin suudella sinua.”
Harry näytti säikähtäneeltä ja Ron sanoi, ”Ja minä kun luulin olevani sinun tämän hetkinen miesehdokkaasi.” Hermione ei välittänyt kummankaan höpinöistä, vaan tarttui laukkuunsa, nousi pöydästä ja katosi suuresta salista. Hänellä oli vielä puoli tuntia aikaa käydä läpi kirjaston teokset.
Hänen mielensä laukkasi kun hän kulki pitkin käytäviä – hän tunsi olonsa typeräksi, mutta onnelliseksi siitä, että hänen ongelmaansa oli niin helppo ratkaisu. Pistekirjoitus ei ollut kieli, vaan koodi. Oli ihan turhaa yrittää kääntää sitä kieliloitsuilla. Sen sijaan symbolit piti muuttaa toisiksi. Minun pitää siis ainoastaan koodata käännösloitsu pistekirjoitukselle sopivaksi ja tehdä muodonmuutos. Hän hehkui itsekseen.
*
Se kesti kauemmin mitä hän oli odottanut. Kului kokonainen viikko, ennen kun hän sai onnistuneesti koodattua kirjan ja sitten muutettua sen pistekirjoitukseksi. Oli turhauttavaa nähdä niin paljon vaivaa kirjan koodaamiseen siten, että alkuperäinen sisältö säilyi, mutta riittävän harjoittelemisen – tai liiallisen harjoittelemisen, hän ajatteli – jälkeen siitä tuli helpompaa, jonka jälkeen riitti, että hän vain keskittyi kirjaan ja suoritti muodonmuutoksen. Jokainen hänen transformoimansa kirja muuttui myös paljon edellistään paksummaksi. Hän toivoi, ettei professori Kalkaros pahastuisi siitä, että hänen kirjansa paisuisivat ainakin kolminkertaisiksi entisestään.
Kolme viikkoa ennen loman alkua hän tapasi professori McGarmiwan. Hän seurasi kun Hermione avasi ’Tylypahkan historian’ hänen pöydällään ja kohotti taikasauvaansa.
“Ciphero,” sanoi Hermione ja sanat katosivat sivulta ja tilalle paisui joukko kohollaan olevia pisteitä.
“Subrigo.” Hermione sanoi, ja professori McGarmiwa todisti kirjan paisuvan ja sivujen muuttuvan paksuiksi. Hermione seisoi hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Hämmästyttävää”, professori McGarmiwa sanoi lopulta. ”Äärimmäisen hämmästyttävää.”
Hermione huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut kehittämään ratkaisun ongelmaan ja professori McGarmiwa oli tunnustanut tämän tosiasian. Hänen työnsä ei ollut mennyt hukkaan, ja hän hymyili. Kovin moneen tarkoitukseen tätä loitsua ei voinut käyttää, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että hän oli onnistunut kehittämään täysin uuden loitsun, ja nyt kun se oli tehty, oli se avannut monia mahdollisuuksia.
Professori McGarmiwa nousi ylös tuolistaan. ”Onneksi olkoon, neiti Granger, tulet saamaan huippuarvosanan tästä.” Ja hän hymyili aidosti ylpeää hymyä. Hermionesta tuntui kuin hän voisi räjähtää tyytyväisyydestä, mutta tämä tunne hälveni pian professori McGarmiwan seuraavien sanojen myötä.
”Projektin lopuksi tulet opettamaan tämän loitsun professori Kalkarokselle”, hän sanoi.” Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erittäin tyytyväinen tulokseen.”
”Um, enkö sen sijaan voisi opettaa loitsua sinulle?” Hermione kysyi. ”Ja jos sen voisi sitten… välittää eteenpäin?” Professori McGarmiwa heitti häneen kysyvän katseen.
”Se ei vaikuta kovin käytännölliseltä. Ei minun tarvitse opetella loitsua”, hän sanoi. ”Jos professori Kalkaros oppii tämän, niin kaikki kirjeet joita hän vastaanottaa ovat helposti muunnettavissa hänelle luettavaan muotoon.”
”Oh.” Hermione huokaisi sisäänpäin. Siinä oli järkeä, tietenkin, ja oli naurettavaa jatkaa liemimestarin välttelemistä, mutta hän tunsi edelleen epämukavuutta siitä, että oli ainoa oppilas, joka oli missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän ei voinut puhua Harrylle tai Ronille mitään tästä. Eikä hän edes uskonut kummankaan ymmärtävän, mutta siitä huolimatta oli turhauttavaa pakottaa itsensä olemaan puhumatta näinkin tärkeästä asiasta. Hermione huomasi että McGarmiwa puhui edelleen.
”Välitän hänelle tiedon että tulet opastamaan häntä loitsun käytössä tänä iltana”, hän sanoi. Hermione kurtisti kulmiaan.
”Anteeksi, mutta mihin aikaan ja missä?”
”Hänen huoneistossaan, tietenkin. Hän kieltäytyy liikkumasta.” Professori McGarmiwa näytti tuntevan aitoa surua Kalkaroksen puolesta.
”Tänään kahdeksalta. Oletan, ettei sinulla ole mitään tärkeämpiä tehtäviä sovittuna.”
Hermione nyökkäsi päätään äänettömästi, mutta tunsi edelleen pienen pelon kouraisevan vatsassaan kun hän nousi ja hyvästeli professorin. Kävellessään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, hän toivoi voivansa ottaa Harryn tai Ronin mukaansa, mutta tiesi sen olevan poissa laskuista. Vaikka häntä ei olisi vannotettukaan pysymään hiljaa, hän ei olisi pyytänyt heitä mukaansa – jokin pakotti hänet suojelemaan professori Kalkaroksen ylpeyttä niin paljon kuin mahdollista. Aina kun hän muisti miehen reaktion silloin, kun oli yllättänyt hänet ensimmäisen kerran ja todistanut hänen nöyryytystään suorastaan tuskallisella tavalla, Hermione huomasi toivovansa, että pystyisi unohtamaan tämän todisteen Kalkaroksen epävarmuudesta. Hän huokaisi astuessaan sisään muotokuvasta – hänellä olisi yli neljä tuntia aikaa ennen tyrmiin menoa. Ehkäpä, Hermione ajatteli, minun tulisi suhtautua siihen vähän kuin jälki-istuntoon. Siinäpä sopiva rangaistua liiallisesta uteliaisuudestani ja varomattomuudestani. Hän päätti omaksua tämän tulkinnan. Se olisi kuin näpäytys sormille karttakepillä, ja hän selviäisi rangaistuksesta ja olisi sitten vapaa.
Hermione pystyisi hoitamaan tehtävänsä lähestulkoon kokonaan kirjojen ja tutkimustyön muodossa, joten hän ei tuntenut lainkaan tunnontuskia siitä, että tyytyi vain pysyttelemään kirjeenvaihdossa professori Kalkaroksen kanssa. Velvollisuus, jonka hän oli niin ajattelemattomasti ottanut vastaan, tulisi täytettyä aivan mainiosti pelkän kirjoittamisen avulla. Se tuntui hänestä tyydyttävältä vaihtoehdolta. Hermione tunsi äkillisen syyllisyyden pistoksen sisimmässään. Ainakin minua tyydyttävää, hän ajatteli lievästi kiukustuneena itseensä, mutta totta puhuakseen, hän oli epävarma miten paljon hän oikein pystyisi tekemään auttaakseen miestä sopeutumaan. Hänen omakin kokemuksensa näkökyvyn menettämisestä oli niin vähäistä. Silti, hän oli kykenevämpi ajattelemaan ei-taikavoimaisesti, ja siitä olisi apua. Hermione jyysti etusormensa kynttä suussaan ja kävi sisäistä keskustelua itsensä kanssa siitä, mikä olisi paras tapa edetä. Hän vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, että oli jäädä paitsi illallisesta.
*
Tyrmien ovi oli suljettu. Sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, mutta se oli – hän oli puolittain odottanut sen olevan auki niin että kynttilän valo olisi läikkynyt kylmään käytävään. Olihan se tietenkin naurettava ajatus, mutta silti. Ilmeisesti joku oli jättänyt oven puoliksi auki sinä iltana, ja hän ihmetteli kuka se oli saattanut olla. Vaikka eipä sillä mitään väliä ollut. Hän puristi huulensa yhteen – hän oli tuijottanut ovea ainakin kolme minuuttia – sitten hän kohotti kättään ja koputti.
Ovi lennähti auki narahtaen hiljaa. Hermione säikähti hieman ja astui sisään kumman déjà vu-tunteen vallassa. Huone oli lähes täsmälleen samanlainen kun hän oli viimeksi nähnyt sen, vain muutama asia oli toisin. Hän huomasi että elegantit kynttilät kultaisissa jaloissaan paloivat. Professori Kalkaros istui pienen pöydän ääressä, hänen jalkansa olivat ristissä ja virnistys hänen huulillaan sai aikaan vaikutelman, että hän tarkkaili Hermionea hänen päätään ympäröivistä siteistä huolimatta. Hermione veti syvään henkeä.
“Hyvää iltaa, professori”, hän sanoi selkeällä äänellä paljastamatta hermostuneisuuttaan äänensä värinällä.
”Hyvää iltaa neiti Granger”, hän vastasi, ja Hermione huomasi että hän kuulosti lähes tulkoon omalta vanhalta itseltään – ei, vaan omalta itseltään, hän korjasi mielessään sanavalintaansa. Hän ei ole eri ihminen. Kalkaros jatkoi, ”Istu alas. Minerva kertoi, että olet suostunut piinaamaan minua nokkeluudellasi tänä iltana.”
Hermione irvisti ja teki kuten oli käsketty. Hänen kenkänsä painuivat taas paksun maton pehmeään nukkaan, ja hän kulki huoneen poikki istuakseen yllättävän mukavaan tuoliin Kalkarosta vastapäätä. Mies ei kääntänyt päätään häntä kohti. Yhtä tyly kuin aina ennenkin, hän ajatteli pahantuulisesti.
Severus, sen sijaan, ei paljastanut sitä, miten kiusallista hänestä oli, että toinen ihminen, vieläpä oppilas, oli läsnä hänen yksityisissä tiloissaan. Se, että neiti Granger oli aiemminkin tunkeutunut paikkaan, ei merkinnyt mitään. Severus oli ollut mitä vastahakoisin, kun Minerva oli ilmoittanut, että neiti Granger tulisi ohjeistamaan häntä tänä iltana – miten katkeraa ironiaa, että hän, ylemmästä asemastaan huolimatta, ei voinut muuta kuin olla kiitollinen. Sillä hänellä ei ollut paljon valinnanvaraa asian suhteen. Jos hän halusi saavuttaa edes jossain määrin riippumattomuutensa takaisin, hänen olisi pakko kuunnella tyttöä.
Severus kuuli koputuksen ovelta ja ovi lennähti auki – hän oli pyytänyt kotitonttuja jättämään ovensaranat rasvaamatta, jotta hän voisi kuulla milloin se aukeaa – neiti Granger astui sisään huoneeseen, ja hänen jalkansa saivat maton kuiskailemaan pehmeästi. Kalkaros oli todellakin laskelmoinut asemansa, jotta saisi aikaan vaikutelman siitä, että oli edelleen varteenotettava vastustaja. Ja kun Hermione tuli lähemmäs, hän saattoi vaistota hiljaista, pinnanalaista pelkoa – metallista, niin kuin veri. Severus pani sen merkille – pelko on hyödyllinen väline, ja hän oli tyytyväinen tietäessään, että hänen olemuksensa vaikutti edelleen uhkaavalta, edes näiden huoneiden sisällä. Hän kuuli tytön istuvan häntä vastapäätä olevan pienen pöydän ääreen.
Hermione ei tiennyt mitä sanoa. ‘Hyvää iltaa luokka’ oli liian julkeaa, puhumattakaan nenäkkyydestä, kun taas ‘käydäänpä asiaan’ vaikutti turhan kepeältä. Vastoin yleisiä käsityksiä, Hermione ei halunnut olla opettaja. Hän oli toki lahjakas selittämään asioita, mutta hänen kärsivällisyytensä oli riittämätön siihen tehtävään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten toimia suhteessa heihin, joille oli opettamassa jotakin. Tilanne oli poikkeuksellisen vaivaannuttava, ja hän liikahteli hermostuneesti istuimellaan miettien miten aloittaa. Hiljaisuus kasvoi painostavaksi.
“Tämäpä on todellakin vaihtelua, neiti Granger. En ole koskaan kuullut sinun olevan noin hiljaa näin pitkään. Ymmärsin, että paloit halusta neuvoa minua.” Severus kuuli hänen hypähtävän tuolillaan ja hän hymyili sisäänpäin. Hänen erityistaitonsa näytti siis olevan edelleen tallella.
Hermione irvisti. “Hyvä on, professori”, hän sanoi, “onko sinulla jokin tietty kirja, jonka toivoisit muunnettavan? Minun on varoitettava, että prosessi johdosta teos paisuu moninkertaiseksi sen alkuperäisestä koostaan.” Hän katsoi Severuksen puristavan huulensa yhteen, kääntyvän tuolissaan, kohottavan taikasauvaansa ja sanovan: ”Tulejo Poe!” Paksu, vihreä ja nahkakantinen kirja lensi hyllystä hänen odottavaan käteensä. Hän asetti sen pöydälle, ja kultaisin kohokirjaimin kirjoitetut sanat ‘Edgar Allan Poen’ kootut teokset hohtivat sen kannessa. Hermione kohotti kulmiaan.
”Kuinka riemuisaa”, hän sanoi tuijottaen sitä, ”mainitsemattakaan jästimäistä.” Hän kuuli Kalkaroksen naurahtavan.
”Velhot eivät ole omiaan taidokkaan proosan tuottajina”, hän sanoi virnistäen, ”kuten olet epäilemättä jo huomannutkin.” Hän kuuli tytön hiusten kohahtavan vasten tämän kaapua ja tulkitsi sen nyökkäykseksi. ”No niin, kirjallisuuskritiikki sikseen, ehkäpä voisit esitellä pikku loitsuasi minulle.”
Pikku loitsua? Hermione ajatteli happamasti. Luoja että tuo mies on sietämätön. Hermione irvisti, muttei antanut äänensä paljastaa mielipahaansa. ”Loitsun ensimmäinen osa koodaa kirjan”, hän kertoi Kalkarokselle. ”Keskity pistekirjoitukseen ja sano ‘ciphero’. Se muuttaa kirjoituksen haluamaasi muotoon.” Hermione katseli levottomana kun Kalkaros tunnusteli kädellään missä kirja oli, kohotti taikasauvansa ja mutisi ”Ciphero”. Kirjan kannessa olevat sanat hohtivat hetken, kunnes muuttuivat sarjaksi kohoumia. Hermione yllättyi. Kalkaroksella oli selvästikin enemmän kokemusta, ja sen vuoksi loitsu näytti sujuvan häneltä niin vaivattomasti.
”Onnistuiko se?” mies kysyi. Hermione nyökkäsi, ja Kalkaros kurtisti kulmiaan ärtyneesti. ”Minä en näe sinua, neiti Granger. Älä nyökytä tai ravista päätäsi, puhu. Et ole mykkä.”
”Kyllä, se onnistui”, Hermione tiuskaisi. ”Loitsun seuraava vaihe kääntää kirjan sanat käsillä tunnusteltavaan muotoon. Loitsu on ‘subrigo’ ja se saa pisteet kohoamaan sivulta. Kun sinun täytyy kirjoittaa, taiot vain sulkakynän kirjoittamaan sanelusta, ja voit näiden loitsujen avulla tehdä kirjoituksestasi sellaista, jota voit itsekin lukea. Yksinkertainen palautusloitsu saa kirjoituksen entiselleen.”
Severus nyökkäsi näyttämättä hermostuneisuuttaan, löysi kirjan uudelleen ja asetti sauvansa kärjen sitä vasten. “Subrigo”, hän sanoi ja tunsi suureksi tyydytyksekseen kirjan sanojen laajentuvan ja kohoavan sormenpäidensä alla. Sitten hän tunnusteli kirjan kantta ja löysi sieltä kirjan nimen täydellisen selkeällä pistekirjoituksella kirjoitettuna. “Miten kekseliästä”, hän sanoi vastahakoisesti. Hermionen huokaus pyyhkäisi yli pöydän ja nostatti hänen käsiensä ihon kananlihalle. Hän vetäytyi taaksepäin ja tunsi olonsa selittämättömän kaihoisaksi. Se oli naurettava tunne – Hermionen, tai kenenkään muunkaan loukkaaminen ei ollut koskaan aikaisemmin saanut häntä tuntemaan niin. Tunne siitä, että Hermione pahastui ja vetäytyi poispäin iski häntä kummallisesti, ja hän tunsi suupieliensä kääntyvän alaspäin. Hän nojasi otsaansa käsiinsä.
Hermione ei ollut odottanut tätä – ensin mies oli näyttänyt tyytyväiseltä, niin paljon kuin se nyt professori Kalkarokselle oli mahdollista, mutta nyt hän näytti surulliselta, aivan kuin hän olisi tajunnut olevansa vankina vieraassa maailmassa, jossa pystyi edelleen näkemään kaikki, muttei voinut ottaa ketään mukaansa. Tavallaan se olikin juuri niin. Se kouraisi hänen sydäntään haihduttaen kaiken jännityksen, mitä hän oli tuntenut koko heidän tapaamisensa ajan, ja mitään ajattelematta hän kurkotti pöydän yli.
Severus liikkui niin nopeasti, että sitä oli melkein mahdoton nähdä. Terävä kipu Hermionen ranteessa sai hänet voihkaisemaan ääneen, mutta Severus vain höllensi otettaan, eikä päästänyt irti. Jälleen kerran he olivat kasvotusten, ja Hermione tunsi tuon saman omituisen tuntemuksen, että mies tuijotti häntä edelleen, hiljaa ja arvioiden. Hän yritti nykäistä kättään, ja Severuksen kosketuksen lämpö levisi kaikkialle hänen kehossaan häiritsevällä tavalla. Pitkät sormet taipuivat ja hipaisivat kevyesti herkkää ihoa hänen käsivartensa alla… Hermionen sydän sykähti hieman sekä epävarmuudesta, että pelosta, ja hän ihmetteli miksei mies sanonut mitään.
Hänen ranteensa oli niin pieni ja hänen pulssinsa lepatti niin pehmeästi Severuksen herkkien sormenpäiden alla, niin kuin pikkulinnun sydämenlyönnit, että hän pidättäytyi tiuskaisemasta niin kuin oli aikonut. Hän tuntui herkältä ja hauraalta, mutta nykäisyt hänen otteensa alla paljastivat voiman, ja hän tunsi merkillisen halun vetää hänet lähemmäs. Hermionen hengitys liikutti ilmaa nopeina henkäisyinä. Mielenkiintoista. Hän oli häpeämättömän julkea tyttö, ilmiö jota Severus ei juuri koskaan saanut todistaa oppilaissaan, ja se kiehtoi häntä…
“Professori?” Hermione henkäisi. Kalkaroksen hiljaisuus sai hänen olonsa levottomaksi ja pelon kipinät alkoivat kulkea pitkin hänen selkärankaansa. Äkisti Kalkaros päästi irti, ja Hermione vetäytyi taaksepäin hieroen toisella kädellä rannettaan.
Mitä hän olikaan tehnyt?
”Pyydän anteeksi, neiti Granger. Reagoin ajattelematta.”
Hermione pysäytti ranteensa hieromisen ja tuijotti ällistyneenä. Anteeksipyyntö Kalkarokselta?
”Ei se mitään, professori”, hän sanoi hieman epävarmasti. ”Minun ei olisi pitänyt säikäyttää sinua.” Kiusallinen hiljaisuus. ”Tarvitsetko enää mitään muuta minulta?” tyttö kysyi haluten rikkoa hiljaisuuden.
Severus puisti päätään. ”En tällä hetkellä”, hän sanoi ja nosti kirjan pöydältä kätkeäkseen hetkellisen rauhattomuutensa. ”Tämä riittää hyvin.”
Huolimatta tunteita kuohuttavasta tilanteesta, Hermione tunsi ärtymyksen kipinän ja nousi pöydän äärestä keräten tavaransa.
“Hyvä on sitten, professori. Olen kiitollinen tiedosta, että kolmen viikon työskentely on ollut riittävää tyydyttämään tarpeesi”, Hermione sanoi ärtyisästi, ja tämän kuullessaan Severus tunsi katumuksen pistoksen. Hän kuuli tytön astelevan ovelle ja saranoiden narahdus kertoi, että hän oli jo melkein poissa. Nyt tai ei koskaan, Severus, hän ajatteli itsekseen.
“Kiitos neiti Granger.” Hänen äänensä särähti Hermionen korviin ja hän kääntyi yllättyneenä. Mies istui edelleen pöydän ääressä tuijottaen häntä – ei, hän korjasi, kasvot minuun päin. Kalkaroksen kasvot eivät paljastaneet mitään ja Hermione ihmetteli oliko mies lainkaan tietoinen siitä, että oli sanonut mitään. Hetken verran Severus oli huolissaan, että Hermione oli jo lähtenyt ja hän olisi taas yksin töykeytensä kanssa. Mutta sitten ovelta kuului pehmeä ”Ole hyvä, professori.” Ennen kun hän ehti reagoida, saranat narahtivat taas, ja hän oli poissa.
Seuraava luku löytyy jo täältä (http://fictiongarden.wordpress.com/2011/03/16/kuin-varjot-talvisella-taivaalla-luku-10/).
-
Öhm. Löysin tämän ficin jo joskus aikaisemmin, muistaakseni silloin kun olit postannut vasta joku pari-kolme lukua, mutta silloin en ehtinyt kommentoida ja sen jälkeen olinkin jo unohtanut koko ficin olemassa olon, kunnes taas löysin tämän sattumalta uusimman luvun ansiosta.
Olen huono kommentoimaan mitään fiksumpaa, kunhan halusin tulla kertomaan, että olen lukenut tätä ja tykkään tästä kovin kovin paljon (SK/HG on ehdoton OTP:ni). ♥ Kiitos paljon tämän suomentamisesta, jään innolla odottamaan uusia lukuja. :-*
-
Jotkut tappiot ovat riemukkaampia kuin voitot.
- Michel de Montaigne
Jälleen kerran Severus tunsi tulevaisuuden suuntaavan hänen hallintansa ulottumattomiin.
Oli kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi tavannut neiti Grangerin, eikä hän ollut saanut aloitettua työskentelyään vastarintaliikkeessä yhtään sen enempää kuin ennen heidän tapaamistaankaan. Oletettavasti hänellä oli nyt keinot kirjoittaa, tehdä muistiinpanoja ja lukea niitä yrittäessään pilata Voldemortin ja hänen joukkojensa suunnitelmat, jopa ennen kuin he itse tiesivät mitä aikoivat tehdä. Hän kyllä muisti miten se tehtiin, voi kyllä – sama järjestelmällinen mieli oli palvellut häntä hyvin niin taikajuomien opettajana, kuin numerologian parissakin. Vuosien työ liemien tutkimisen ja kehittelemisen parissa oli entisestään parantanut tuota suunnitelmallisuutta, joten vaatisi vain yksinkertaista hienosäätöä ja vähän harjoitusta palauttaa takaisin hänen entinen loistonsa. Ei, ongelma juontui hänen kertakaikkisesta vastahakoisuudestaan joutua tekemisiin vanhojen muistojensa kanssa…
…takkatulen loimu pergamentilla, sulkakynän rapina sen liitäessä halki neitseellisen alueen, tahraten sen ikiajoiksi tuhon välikappaleeksi…
Nuo yöt olivat mennyttä, mutta muistot seurasivat häntä yhä myrkyllisinä ja syövyttävinä. Mahdollisuus muuttaa suosikkikirjansa luettavaan muotoon, ja niiden ahmiminen aivan kuin hän olisi ollut nääntymäisillään, oli hänen pääasiallisin ajanvietteensä. Toiminta, joka salli hänen lykätä vääjäämätöntä vielä hiukan pidempään.
Kirjat – kuin vanhat ystävät. Ainoat ystävät joita hän itseasiassa oli koskaan kaivannut. Oli hänellä tietysti ollut joitakin tupatovereita, luihuisia ja myöhemmin kuolonsyöjiä, mutta he olivat aina vain pelkkiä liittolaisia, se oli selvää. Sen sijaan kirjat olivat olleet aina hänen rinnallaan, lukuunottamatta tuota lyhyttä jaksoa kuusi viikkoa sitten. Severus oli pateettisen tyytyväinen siitä, että neiti Granger oli poistunut ennen kuin hän oli jälleen kerran saanut upota Poeen. Helpotuksen aallot olivat pyyhkineet hänen ylitseen, kun hänen sormensa olivat löytäneet kohollaan olevan pistekirjoituksen sivuilta, ja taianomaisesti muuntunut teksti oli säilynyt sisällöltään täsmälleen alkuperäisenä. Mutta kun päällimmäinen huojennus oli hälvennyt, hän oli tuntenut itsensä entistäkin enemmän petetyksi. Hän pysyi kyllä lukemaan, mutta lukemisen entinen vaivattomuus oli poissa. Hänen oma vajavaisuutensa patosi proosan soljuvan etenemisen. Aivan kuin hän olisi lähtenyt kotoa ja palannut takaisin löytääkseen talonsa turhauttavalla tavalla uudelleen järjesteltynä. Suunnistaminen oli vaikeaa ja se vääristi asioita. Hän hyppi yli rivien, luki sanoja väärin ja keskittyminen oli uuvuttavaa.
Severus tunsi olonsa myös hyvin kummalliseksi. Aivan kuin hänen kätensä eivät enää olisi kuuluneet hänelle, koska hänen silmänsä eivät enää ohjanneet niitä. Ne haparoivat ja tunnustelivat, koskettelivat ja etsivät yrittäen oppia uudelleen miten tuntea, jotta ne voisivat korvata hänen menetyn näkökykynsä. Hänen sormenpäänsä olivat muuttumassa päivä päivältä herkemmiksi, joten kaikki mihin hän koski valjasti hänen kätensä aistilliseen tanssiin hänen yrittäessään selvittää sen asian tai esineen muotoa ja tarkoitusta. Se oli hyvin kiusallista. Hän tunsi menettäneensä jäsentensä hallinnan, niin kuin ne olisivat toimineet oman mielensä mukaan.
Hän edistyi hitaasti, mutta hallinnan menettämisen aiheuttama turhautuminen oli valtava, ja hän vihasi tuota tunnetta. Kyllä, hän pystyi lukemaan, mutta hän ei voinut kävellä minnekään ilman apua, hän ei voinut kirjoittaa eikä suojautua siltä mitä hän ei voinut nähdä. Hän pystyi kuulemaan kuiskattuja loitsuja ja pehmeitä askelia, mutta mikään ei ollut estämässä, jos joku halusi hyökätä hänen kimppuunsa tai kostaa hänelle. Häntä raivostutti myöntää sitä, mutta hän kaipasi myös ihmiskosketusta. Hän tiesi, että hänen ylpeytensä ei ikinä sallisi hänen lähestyä yhtäkään ihmistä sosiaalisissa tarkoituksissa. Hän oli viimeksi ollut kosketuksissa neiti Grangerin kanssa, mutta hän oli aivan varma, että tämä ei tulisi koskaan palaamaan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Oli hyvin itsekästä edes haluta hänen, tai kenenkään, tuovan helpotusta hänen yksinäisyyteensä. Ja samalla hän tiesi, että torjuisi hyvin epämiellyttävällä tavalla kaiken häneen mahdollisesti suunnatun ystävällisyyden.
Severus painoi päänsä käsiinsä ja tunsi olonsa lopen uupuneeksi, niin kuin ei koskaan enää jaksaisi nostaa päätään. Hän oli väsynyt taistelemaan unohtaakseen ja hyvittääkseen, väsynyt pettymyksiin ja muistoihin, jotka kaikuivat hänen päänsä sisällä. Oli naurettavaa olla niin riivattuna asioista, joita hän ei voinut muuttaa, mutta olisi myös ollut typerää lakata yrittämästä menneisyytensä demonien pois manaamista…
Sulkakynä, jonka hän oli taikonut vastaanottamaan sanelua, lepäsi pitkän pergamenttirullan päällä ja odotti sanoja joita kirjoittaa. Se oli ollut valmiina pitkään, sillä aikaa kun synkät ajatukset olivat jahdanneet toisiaan hänen päänsä sisällä vastenmielisinä ja viettelevinä kuiskutellen pehmeästi hänelle niistä helpommista vaihtoehdoista, joita hän voisi valita sen vaikean tien sijaan, jolle oli itsensä asettanut. Salakavalia ja juonikkaita ajatuksia, jotka jäytivät hänen ydintään ja imivät tyhjiin hänen sieluaan. Syvältä hänen kurkustaan pääsi epätoivoinen korahdus. Voittaaksesi, taistele, hän ajatteli ja veti syvään henkeä. Hän oli miettinyt ankarasti mitä yrittäisi ensin, mutta lopulta, hän tiesi täsmälleen mitä halusi kaikkein eniten.
“Vastaanota sanelu”, hän sanoi ja kuuli sulkakynän suhahtavan pystyasentoon, valmiina kirjaamaan hänen sanansa.
Rauhallisesti, rauhallisesti. Tee mitä pitää tehdä. “Yhtälössä riimu Inguz on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla Isa ja ajan kuvaajalla V. V on yhtä kuin viisi vuotta…”
Se oli helppoa, liian helppoa. Ennakoivat laskelmat saivat niin helposti muodon hänen mielessään ja soljuivat hänen huultensa välistä aivan kuin mitään viidentoista vuoden taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt tätä varten – hänelle valkeni vähitellen, että hän yhä muisti, ja kaikesta vastustuksestaan huolimatta oli yhä kuin vimmattuna, kun hän alkoi muistaa riimuja ja niihin liittyviä teorioita. Numerot ja niiden merkitykset vyöryivät hänen aivoissaan, anelivat tulla käytetyiksi, kertoivat miten hänen tulisi ottaa mikäkin tekijä huomioon.
Kun hänen sanansa lähestyivät loppuaan, hän oli ällistynyt huomatessaan, että oli kartoittanut pohjimmaisen ongelman: saada temperoitua ennalta arvaamaton riimu, joka tekisi suojautumisen mahdottomaksi ja toisi mukanaan uusia muunnelmia ongelmasta. Hän ei tiennyt mitä olisi tuntenut asiaa kohtaan, ja niinpä hän päätti, ettei halunnut tuntea yhtään mitään. Hän huomasi ettei pystynyt pitämään numeroita mielessään riittävän pitkään, ja että hänen täytyisi käydä ne uudestaan läpi ennen kuin voisi jatkaa eteenpäin. Hän kaivoi taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta. Loitsu muodostui hänen huulillaan lähes automaattisesti, ja kun se kosketti pergamenttia, hän kuuli sen muuttuvan, mutta ottaessaan pergamentin käsiinsä, se ei tuntunut yhtään erilaiselta kuin hänen aloittaessaan. Tämä oli huolestuttavaa.
Hänen kätensä ojentautuivat kuin itsestään ja hyväilivät pehmeästi muistiinpanoja hänen edessään. Hän tunsi paperille ilmestyneen rakeisuuden ja etsi ensimmäisiä kohokuvioita ja… koloja? hän ajatteli. Tässä on jokin virhe. Hän aloitti alusta löytääkseen tuttuja sanoja. Ääneen hän sanoi, “lopeta sanelu”, kuuli sulkakynän asettuvan pöydälle ja etsi sormenpäillään sanan “yhtälössä” paperin vasemmasta yläkulmasta. Tyytyväisenä Severus juoksutti sormiaan pitkin löytämäänsä riviä ja törmäsi ongelmaan – sanojen “Yhtälössä riimun…” jälkeen hän tunsi ainoastaan outoja kiemuroita ja sitten sanat “on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla…” ja taas toinen hämmentävä kiemuravyyhti pergamentilla. Vajoamisen tunne kouraisi hänen vatsaansa, ja hän koki vastustamatonta tarvetta huutaa raivosta joka kerta, kun hänen sormensa törmäsi tuollaiseen selittämättömään koukeroon. Hän nousi ylös tuolilta, harppoi seinän luo ja pamautti sitä nyrkillään niin lujaa kuin pystyi.
Olipa typerästi tehty, Severus hän moitti itseään – kipu hänen murtuneessa kädessään vain lietsoi lisää hänen vihaansa. Hän keinutti rannettaan toisella kädellään ja istui lattialle pakottaen itsensä keskittymään kivun sijasta itse ongelmaan.
Riimuja oli mahdotonta koodata – pistekirjoituksessa ei ollut merkkejä niille, joten loitsu pystyi ainoastaan muuttamaan ne kohokuviksi muun tekstin keskelle. Ajattele, Severus. Mitä hän voisi tehdä korjatakseen tilanteen? Riimuille ei ollut olemassa kirjaimia, eivätkä ne olleet matemaattisia symboleja, vaan todellisia voimia, jotka mahdollistivat yhtälöiden laatimisen. Tässä oli ero jästien matematiikan ja numerologian välillä. Matematiikassa ei ollut taikuutta, vaan kaikki piti itse ratkaista. Numerologiassa sen sijaan, riimujen taikavoima itsessään sai yhtälöt muuntumaan, eikä hän tiennyt tapaa miten olisi voinut korvata ne. Hän ei voinut edes tavata niitä kirjain kirjaimelta niin että olisi voinut lukea ne jälkeenpäin, sillä voima oli riimussa, ei riimun nimessä. Kirotun kirotun KIROTTUA!
Hänen rystysissään säkenöivä kipu alkoi läpäistä hänen ajatuksensa, ja hän tiesi että hänen pitäisi mennä Poppyn luo ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi ettei olisi toteuttanut tunteenpurkaustaan niin voimakkaasti. Turhautumisen alla piili helpottuneisuus. Hän oli järjettömän iloinen siitä, ettei hänen tarvitsisikaan suorittaa tehtävää, johon hänet oli määrätty. Vanhat muistot eivät siis kalvaisi häntä enää. Hän tunsi vapautuneensa vaatimuksista, ja vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä siitä, hän oli tyytyväinen saadessaan tekosyyn sen välttämiseen. Mutta tietoisuus siitä, että hänen pöydällään oli pala pergamenttia, joka kätki itseensä mahdollisen tuhon siemenen, raastoi häntä niin, että hän tunsi olonsa sairaaksi. Muistot, joita hän yritti niin kovasti paeta, olivat kaikki mitä hänellä enää oli jäljellä. Paluu sen pariin, mitä häneltä vaadittiin, tuntui ajavan häntä hulluuteen.
Severuksesta tuntui kuin jokin puoliksi unohtunut säkeenpätkä olisi vainonnut häntä, aivan niin kuin hän olisi ollut muistamaisillaan jotain. Ei ollut ollenkaan epätavallista, että hän muisti sanatarkasti jälkeenpäin jotain mitä oli lukenut, ja hän yrittä tarrata siihen saadakseen jotain muuta ajateltavaa, kun lapsellinen itsetuhoisuutensa. Se oli Coleridgea… sen hän tiesi, mutta miten se menikään?
Kipu alkoi jo hämärtää hänen tietoisuuttaan, ja hän yritti keskittyä johonkin muuhun, johonkin, mikä ei olisi tuskallista tai tunteita herättävää. Mikä runo se olikaan, hän ihmetteli itsekseen, ennen kuin veti sauvansa esiin vahingoittumattomalla kädellään ja sanoi, “Tulejo Coleridge.” Kirja melkein lensi hänen ohitseen, ja hän pudotti kiireesti sauvansa ottaakseen sen kiinni, mutta töytäisi murtunutta kättään vahingossa siinä samalla. Ei, hän ajatteli, henki ylittää ruumiin… voin murehtia tuota myöhemmin.
Oli naurettavan helppoa löytää oikea kohta. Ote joka hänellä oli mielessä, löytyi nimellä Muinaisen merenkävijän kuura. Jättäen kipunsa täysin huomiotta, hän käytti yli puoli tuntia löytääkseen mitä oli etsimässä. Ja kun hän sen löysi, tunsi hän olonsa paljon huonommaksi kuin aikaisemmin.
“Niin kuin hän yksinäisellä tiellä,
kulkien pelkojen ja kauhujen keskellä,
kerran selkänsä kääntäneenä, kulkee edelleen,
eikä päätään enää käännä,
koska tuntee tuon hurjan vihollisen
ja päättää näin vaelluksen.”
Kipu levisi ylös hänen käsivarttaan pitkin, ja Severus tunsi musertuvansa tuon aiheuttamansa rangaistuksen alle. Hän vihasi itseään tämän pateettisen itsesäälin puuskan johdosta. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään. Mikään maailmassa ei voisi vetää häntä pois hänen viheliäisistä ajatuksistaan, ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi unohtaa, paeta, jättää pölynä taakseen epäonnistuneet päämääränsä ja kieroutuneen menneisyytensä. Mutta siitä huolimatta hän tiesi niiden seuraavan.
Hän istui siinä pitkän aikaa, ennen kuin kutsui matami Pomfreyn.
*
Vain viisi minuuttia joulutanssiaisten alkamisen jälkeen Hermione päätti, että tanssiminen oli typerää ajanvietettä. Tämä oivallus tuli sen jälkeen, kun Ron oli napannut häntä muina miehinä ranteesta ja pyörittänyt häntä ympäri tanssilattiaa huimaavalla nopeudella, vain kompuroidakseen niin pahasti, että he molemmat olivat päätyä booliin, joka sitä paitsi taisi olla terästettyä. Ron ei todellakaan tarvitse yhtään enempää alkoholia, hän ajatteli happamasti irtautuessaan pojan otteesta. Hän yritti siistiä kampaustaan samalla kun antoi katseensa kiertää ympäri tanssisalia. Viski oli tainnut virrata vapautuneesti Rohkelikkopoikien makuusalissa, sillä sekä Harry että Neville näyttivät huonovointisilta, heidän seuralaistensa suureksi harmiksi. Seamuksella oli joukon paras viinapää, mutta hyvin ei näyttänyt menevän sielläkään suunnassa. Susan Bones, hänen deittinsä Puuskupuhista, yritti raivoissaan raahata poikaa kauemmas Padma Patilista, jolla Seamuksen kiinnostuksen perusteella näytti olevan lumoava ja yksityiskohtaista tarkastelua vaativa miniatyyrikaupunki jossakin rinnuksissaan. Ainoa seitsemäsluokkalainen Rohkelikkopoika, joka näytti osanneen hillitä itseään iloliemen kanssa, oli Dean Thomas, mutta se ei ollut mitenkään yllättävää ottaen huomioon, että hänen seuralaisenaan oli Ginny, ja olisi ollut todella typerää suututtaa hänet. Hän ei ollut huispausjoukkueen lyöjä turhan takia.
Hermione huokaisi äänekkäästi katsellessaan alas Roniin päin, joka oli juuri kaatunut kumoon lattialle, ja toivoi olevansa pelottavampi mitä oikeasti oli. Pelkkä lukutoukka, hän ajatteli katkerasti ennen kuin kumartui ja ojensi auttavan kätensä Ronille.
“Tule”, hän murahti, “mennään kävelylle.”
Ron ripustautui hänen olkapäilleen, nosti päätään ja julisti, “Ja senhän tietää mihin se johtaa!” Hermione lehahti kirkkaanpunaiseksi kun naurunremakka kajahti hänen ympärillään. Hän riuhtaisi Ronia eteenpäin kovakouraisemmin mitä olisi ollut tarpeen ja toivoi, että kylmä yöilma selvittäisi pojan päätä edes vähäsen.
Lumi oli mudostanut kinoksia muutaman päivän ajan, ja sitä oli maassa vähintään nilkkoihin asti. Polut ruusutarhassa olivat sen sijaan kuivat ja kukkien ympäröimät. Kylmä ilma tuntui hyvältä vasten hänen kuumottavia kasvojaan, ja hän veti syvään henkeä rauhoittuakseen ennen kuin puhuisi Ronin kanssa. Ron virnisteli kuin kurpitsalyhty, mutta hänellä vain oli enemmän hampaita.
“Voitko jo paremmin, Ron?” hän kysyi vaikkei edes välittänyt tietää. Hän ei kuitenkaan halunnut Ronin pilaavan hänen juhla-asuaan, joten jos poika meinasi oksentaa, hän saisi tehdä sen ilman että Hermione joutuisi kärsimään siitä. Ron kikatti kuin tyttö.
“Paremmin kuin koskaan, Her-mmio-nne”, hän sopersi ja rohahti vasten kivistä kaidetta pelästyttäen sen läheisyydessä kujerrelleet pikkulinnut. Hermione puhisi kiukusta. Ei ollut ollut Viktorin vika, että hänen englantinsa oli ollut vähemmän täydellistä. Hän oli kuitenkin bulgarialainen. Hän kurtisti Ronille kulmiaan, mutta poika näytti tuijottavan kaukaisuuteen. Hän nojasi melkein kaksinkerroin kaiteeseen, leuka vasten kylmää kiveä ja kädet huojuen kaiteen yli.
“Tarkoitin, oksettaako sinua?” Hermione tiuskaisi ja päätti ohittaa hänen Viktoria koskeneen vinoilunsa.
“Oksettaako,” Ron toisti. “Okset-taakotaakotaako…” Hän nauroi kun sammaltavat sanat sekoittuivat toisiinsa, ja Hermione heitti anovan katseen kohti taivasta. Miksi minä? hän ajatteli ja tunsi olevansa pelkkä liikaa käytetty latteus.
Hän päätti käyttää toista taktiikkaa. “Pystytkö seisomaan?” hän tiedusteli. Jos hän voi seisoa, Hermione järkeili, hän pystyy kävelemään takaisin torniin. Mutta Ronilla oli jotain aivan muuta mielessään.
Yllättävän sulavalla liikkeellä, ollakseen niinkin juopunut, hän suoristautui, käännähti vasten Hermionea ja laittoi kätensä hänen olkapäilleen. Hän veti tyttöä lähemmäs ja sai Hermionen haukkomaan henkeään närkästyksestä. “Ron!” hän sanoi vasten pojan olkapäätä, kun tämä alkoi hyväillä hänen hiuksiaan.
“Anteeksi ‘Mione, näytät vain niin kauniilta tänään”, hän sanoi ja kietoi kätensä tiukemmin tytön ympärille. Hermionen sydän hakkasi kuin mielipuoli – hän horjui pelon, suuttumuksen ja sympatian välillä, ja järkyttyi tajutessaan, että olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa, koska Ron oli hänen ystävänsä.
Hän oli kauhuissaan tästä oivalluksesta, eikä siis estellyt millään lailla, kun Ron taivutti päätän ja suuteli hänen poskeaan hyvin hellästi.
“Anteeksi”, hän sanoi uudelleen, “Tiedän että et halua minua.” Hermionen suu oli rutikuiva ja hänen sydämensä kouristeli tuskallisesti kuullessaan surumielisen alistuneisuuden kuultavan Ronin äänessä. Hän tajusi pojan yhä taistelevan häntä kohtaan vaalimiensa tunteiden kanssa, eikä hän tiennyt mitä olisi voinut asialle tehdä. Hän tunsi valtavaa tarvetta pyyhkiä pois tuon epätoivoisen sävyn, joka väritti pojan ääntä, ja niinpä hän katsoi Ronia silmiin.
Poika suuteli häntä.
Hän ei tiennyt mitä tehdä. Suureksi yllätyksekseen suudelmaan ei liittynyt sitä outoa, kömpelöä kiusaantuneisuutta, mitä hän oli tuntenut suudellessaan Harryn kanssa, mutta ei ollut myöskään kipinöintiä tai sitä kuohuvaa poreilua, jota suuteleminen Viktorin kanssa oli aiheuttanut. Oli vain outo poissaolevuuden tunne. Hän oli pelkkä tarkkailija, joka olisi voinut luetella kaiken tapahtuneen kuin ulkopuolinen, joka näki, miten Ron käytti hänen kehoaan omiin tarkoitusperiinsä. Vaikka ei asianlaita ihan niinkään ollut – Ronin huulet liikkuivat vasten hänen omiaan pehmeinä ja sallivina. Hän maistui vahvasti alkoholilta, mutta hänestä ei välittynyt vaatimusta, että Hermionen pitäisi mennä pidemmälle. Hänen kätensä vain roikkuivat kevyesti tytön selkää vasten, mutta eivät yrittäneet vetää häntä lähemmäs. Hermionesta tuntui kamalalta. Hän ei halunnut torjua Ronia, muttei voinut jatkaakaan. Ronin katsoessa häneen ilme synkkänä ja sulkeutuneena, hän tunsi taas kerran sen saman raastavan tunteen rinnassaan.
Hänen yllätyksekseen Ron hymyili.
“Kiitos”, poika sanoi ennen kuin hänen silmänsä muljahtivat ja hän lyyhistyi Hermionen käsivarsille sammuneena.
Hermione horjahteli hänen painonsa alla, ennen kuin sai tasapainonsa takaisin, ja laski hänet sitten maahan. Yhä hengästyneenä hän otti askeleen taaksepäin ja mittaili autuaan tiedotonta Ronia katseellaan.
“Voi helvetti”, hän sanoi tunteella.
*
Hermione katseli Ronin velttoja ja kalpeita kasvoja tämän leijuessa tiedottomana hänen vierellään kohti sairaalasiipeä. Kivan näköiset kasvot, mutta aivan liian huono viinapää, Hermione päätti. Muistaisiko hän aamulla edes suudelleensa Hermionea? Olisiko hän nolostunut, vai mikä vielä pahempaa, haluaisi jotain enemmän? Oliko hän ottanut sen väärällä tavalla? Hermionen huulet ohenivat turhautuneeksi viivaksi heidän saapuessaan sairaalasiiven ovelle – mitä tahansa tapahtuihin, hän ei missään nimessä antaisi Ronille mitään lääkitystä krapulaan. Oma vikansa, Hermione ajatteli koputtaessaan oveen.
Uupuneen näköinen matami Pomfrey avasi oven, mutta alkoi välittömästi huolehtia Ronin voinnista. Vilkaistuaan ensin nopeasti olkansa yli, hän katsoi takaisin Hermioneen ja lausui, “Koska hän ei herää vielä moneen tuntiin, voitte tulla sisään.” Tämä oli Hermionen mielestä hyvin omituisesti sanottu, mutta ymmärrys valkeni hänelle, kun hän astui peremmälle Ronin veltto ruumis vanavedessään.
Erään sängyn reunalla istui professori Kalkaros pidellen vasenta rannettaan tiukasti ja kiristellen hampaitaan. Hermione käveli hitaasti lähimmän sängyn luo ja laski Ronin lakanoille, matami Pomfreyn touhutessa hänen ympärillään. Hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan liemimestarista. Kalkaroksen kasvoilla oli hurjistunut ilme. Hermione mietti, mikä häntä tällä kertaa vaivasi, ja yllätti itsensäkin tajutessaan, että oli huolissaan hänestä.
Severus oli tuntenut jonkun tuijottavan häntä, mutta hän ei tiennyt kuka tulija oli ennen kuin haistoi miedon mangon tuoksun ilmassa. Vain yksi ainoa ihminen tuoksui siltä, hän muisti. Hän halusi ärähtää hänelle, mutta muistaessaan häpeissään sen miten oli viimeksi kohdellut häntä, hän päätti pysyä sivistyneenä.
“Neiti Granger, en ole mikään sinun huviksesi häkkiin suljettu eläin. Ehkäpä voisit suunnata huomiosi johonkin sellaiseen, joka osaa arvostaa sitä.” Hm, hän ajatteli, se ei nyt ihan mennyt niin kuin olin tarkoittanut. Sinä todellakin olet oikea kusipää, etkö olekin, Severus? Häntä ärsytti, että jostain syystä sanat “Niin, neiti Granger?” olivat vääntyneet hänen suussaan sarkastiseksi piikittelyksi, vaikka matka hänen aivojensa ja suunsa välillä oli niin lyhyt. Hän kurtisti kulmiaan entistäkin tyytymättömämpänä.
Hermione sen sijaan oli saanut tarpeekseen vaikeista ihmisistä yhden illan osalle. “Syvimmät pahoitteluni, professori”, hän tiuskaisi. “Seuraavalla kerralla panostan aivan erityisesti siihen, että en erehdy tekemään niin kamalaa virhettä, että olisin huolissani sinusta. Muistan vain miten mukava olet, ja vaivani on parannettu.”
Severus irvisti. Hän oli ansainnut sen, mutta se ei tarkoittanut että hän piti lopputuloksesta. Hän kääntyi poispäin ja keskittyi kiristelemään hampaitaan.
Hermione näki hänen kääntyvän, ja kaikesta huolimatta katui sanojaan. Miksi minä olen niin suorasanainen? hän ajatteli vihaisesti. Eihän hän voinut asialle mitään. “Olen pahoillani professori”, hän sanoi, “en ajatellut mitä sanoin.”
Tyttö oli asettanut itsensä alttiiksi tilanteelle, missä Severus olisi voinut sanoa hänelle jotain julmaa, ja hänen täytyi kirjaimellisesti purra kieltään ettei olisi vastannut jotain sellaista kuin ‘kuten yleensä’ tai ‘siinäpä sopiva motto sinulle’. Hän maistoi veren maun ja tajusi, että todellakin, hänen suussaan tuntui viiltävää kipua, ja ajattelematta mitään, hän voihkaisi.
Ärsytyksen alla virtasi vastentahtoinen huolestuneisuus. Hermione otti muutaman epäröivän askeleen eteenpäin, kunnes hän oli noin metrin päässä hänen vasemmalta puoleltaan. “Onko kaikki hyvin, professori?” Hän näki miehen nyökkäävän ja katsoi kun hän päästi irti ranteestaan, jotta olisi saanut kaivettua jotain kaapunsa sisältä. Lopulta hän otti esiin nenäliinan ja piteli sitä suutaan vasten. Hermione huomasi, että valkoinen kangas värjäytyi verestä.
“Taisin purra kieleni läpi”, Kalkaros sanoi ja katsoi nenäliinaansa.
“Hyi”, Hermione irvisti ennen kuin ehti ajatella.
“Älä ole noin herkkähermoinen, neiti Granger. Olet nähnyt pahempaakin.”
Hermione meinasi sanoa vastalauseen, mutta luopui siitä. “Taidat olla oikeassa”, hän tuumasi ja istui Kalkaroksen sängyn vieressä olevalle vuoteelle.
Severus kuuli lakanoiden kohahtavan ja yllättyi tajutessaan, että hän istui niin lähelle, vastapäätä häntä olevalle vuoteelle. “Mitä sinä teet?” hän kysyi epäuskoisesti.
“Istun”, hän vastasi hienoisen huvittuneesti. “Miten niin, onko olemassa jokin laki joka estää sen?”
“Ei, mutta mikset ole seuralaisesi kanssa?” hän kysyi ja kuulosteli Poppyn hääräilyä toisen potilaan kanssa.
“Ai Ronin?” hän kysyi, ja Severus kuuli naurua hänen äänessään. “Se umpitunnelissa oleva jästipää ei tarvitse seuraani ollessaan tajuton.”
“Päättelinkin jotain sen suuntaista”, Severus sanoi. “Ajattelin vain että roikkuisit mieluummin hänen kanssaan, siinä kaikki.” Nokkela veto, Severus, hän sätti itseään. Sepä vasta oli kohteliaasti sanottu. Hän kuuli tytön huokaisevan.
“En, vaikka hän kyllä toivoisi sitä”, Hermione sanoi ja muisti vasta sitten kenen kanssa puhui. “Tai no, ei mitään”, hän lisäsi nopeasti nähdessään professori Kalkaroksen avaavan suunsa. Hän sulki sen, mutta virnistys karehti hänen huulillaan.
“Niinpä tietenkin, neiti Granger”, hän sanoi ennen kuin vaipui hiljaisuuteen.
Hermione käytti tilaisuuden hyväkseen tarkkaillakseen Kalkarosta. Hän näytti hieman terveemmältä ja vähemmän riutuneelta kuin ennen. Hänen poskipäänsä eivät olleet enää yhtä terävät, ja hänen hiuksensa näyttivät saaneen takaisin sen normaalin rasvaisen kiillon, mikä oli niille ominaista. Toisaalta, hänen kasvojensa uurteet olivat syventyneet siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet. Hän alkoi taas hieroa rannettaan. “Mitä kädellesi tapahtui?” Hermione töksäytti pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan.
Hänen päänsä kohosi äkisti. “Mursin sen”, hän sanoi ykskantaan ennen kuin käänsi päänsä taas pois.
“Miten?” hän tivasi. Miten ihmeessä hän on onnistunut murtamaan kätensä? Eihän hän edes voi tehdä mitään.
Severus irvisti. Hävytön tyttö. “Minusta tuntui, että nyrkin iskeminen seinään lievittäisi turhautumistani siitä, että pikku loitsusi petti minut”, hän tiuskaisi ja katui sitä saman tien. Hän kuuli tytön vetävän henkeä kauhistuneesti.
“Unohda että sanoin tuon”, hän sanoi epäröiden.
Kuuma aalto pyyhkäisi yli Hermionen. Hitto vieköön, hän ajatteli. Hän ei osaa edes pyytää anteeksi.
“Totta kai, professori”, hän sanoi kylmästi ja nousi ylös.
Jälleen kerran Severuksesta tuntui, että jokin etääntyi hänestä kuin laskuvesi. “Ei, turhautuneisuus minussa vain pääsi ääneen”, hän sanoi nostaen päätään siihen suuntaan, missä ajatteli Hermionen olevan. Hän tunsi olonsa selittämättömän alakuloiseksi – tyttö oli, kaikesta huolimatta, keksinyt loitsun pelkästään hänen parhaakseen, ja hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pilkannut sitä. Hän huokaisi. “Se on oma ongelmani”, Kalkaros sanoi. “Se ei ole sinun syytäsi.”
Hermione ei ollut lepyteltävissä. “Tiedän sen, professori.” Hän melkein lähti, mutta ennen kuin hän pystyi toivottamaan kopeasti ‘hyvää yötä’, miehen ilme valahti niin surumieliseksi, että sen sijaan että olisi näyttänyt happamalta tai vihaiselta, hän näytti pelkästään surkealta. Voi helvetti, Hermione ajatteli.
Kalkaros yllättyi kuullessaan hänen äänensä pehmenevän, kun hän sanoi: “Toivottavasti kätesi paranee.” Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja ilma leyhähti vasten hänen kasvojaan suloisena ja hedelmäisenä, kun Hermione lähti pois sairaalasiivestä.
-
Sumuinen aamu ei tarkoita pilvistä päivää.
- Vanha sananlasku
Dumbledoren kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Uusi vuosi oli tullut ja mennyt, ja Severus oli edelleen sietämättömän hankala. Suoraan sanottuna, hän oli todella ärsyttävä.
Rehtori oli mennyt liemimestarin huoneistoon ilmoittamatta, ja syväksi pettymyksekseen hän oli löytänyt Severuksen kumaran hahmon murjottamasta vihreän sohvan taaimmaisessa nurkassa. Takka oli kylmillään, ja huoneen ainoa valo heijastui Dumbledoren taikasauvan päästä, kun hän piteli sitä yläpuolellaan nähdäkseen eteensä. Varjot liikkuivat aavemaisesti Severuksen uurteisilla kasvoilla, kun rehtori astui lähemmäksi ja tuhahti harmissaan.
”Miksi sinä täällä piileksit?” hän kysyi terävästi. Severus ei liikahtanutkaan.
”Vaikutti sopivalta ajanvietteeltä,” hän lausui venyttäen sanojaan. ”Pimeät nurkat. Paras paikka minulle, tosiaankin.” Dumbledore ei voinut muuta kuin pyöritellä silmiään. Severus oli sillä tuulella taas.
”Älä viitsi Severus, on todella mautonta istua täällä yksin pimeässä,” hän torui ja kiersi sohvan luo katsoakseen miestä tarkemmin.
”Hyvä sitten, että en huomaa mitään eroa pimeän ja valoisan välillä,” Severus vastasi ennen kuin käänsi kasvonsa pois. Dumbledore henkäisi turhautuneena. Mieli, joka istui hänen edessään, oli todennäköisesti paras ase Voldemortia vastaan, mutta sen nerokkuus oli kätkeytynyt sakean, läpinäkymättömän ja täysin hyödyttömän tunnekerroksen alle.
”Tarvitsemme sinua tässä asiassa,” Dumbledore sanoi hiljaa. ”Tarvitsemme apuasi.”
Severus tuhahti epäkohteliaasti. ”Olen yrittänyt, Albus, olen yrittänyt.” Siteisiin käärityt kasvot kääntyivät kohti kattoa, ja Dumbledore nipisti nenänsä sormiensa väliin. Sama kuin puhuisi sukkalaatikolle, hän ajatteli.
Kuluneen viikon aikana useita mahdollisia ratkaisuja oli noussut esiin, mutta jokainen oli osoittautunut turhaksi. Severus oli yrittänyt muistaa kaiken ulkoa, mutta vaikeat ja monimutkaiset yhtälöt olivat liian vaativia, eikä hän myöhemmin pystynytkään enää viittaamaan niihin, koska oli unohtanut mitä riimuja hän oli käyttänyt. Hän oli yrittänyt raapustaa riimut toiselta puolen paperia, jos vaikka niiden jättämät painaumat olisi ollut helpompi lukea. Ikävä kyllä, se oli vieläkin vaikeampaa, ja Severus oli luovuttanut huojennuksen ja alistumisen tunteiden risteillessä hänen sisällään.
Dumbledore kutsui yhden takan edustalla olleista tuoleista luokseen, ja se sinkosi sohvan edustalle. Hän osoitti sauvallaan tyhjää takkaa, sytytti tulen ja istui alas välittämättä hänen edessään istuvan miehen tiukasti yhteen puristetuista huulista.
”Severus”, hän aloitti, ”Meidän täytyy yrittää vielä ainakin kerran. Olen puhunut neiti Grangerille ongelmista, joita olemme kohdanneet, ja hän ehdotti niin yksinkertaista ratkaisua, että myönnän nolostuneeni ettei se ollut tullut minun mieleeni.” Rehtori liikutti tuoliaan ja jatkoi, ”Tarvitset jonkun auttamaan sinua kirjoittamaan yhtälöt ylös, samalla kuin määrittelet niitä ääneen.”
Severus hätkähti sisäisesti. Hän kyllä oli tullut ajatelleeksi tätä nimenomaista ratkaisua, muttei ollut maininnut sitä, koska totta puhuakseen, hän tunsi itsensä liian pelokkaaksi jatkaakseen. Hän yritti viimeistä tekosyytään. ”Rehtori, se ei auta minua silloin, kun minun täytyy tehdä viittauksia työhöni yksin ollessani.”
Dumbledore hymyili. ”Älä huoli, neiti Granger otti senkin huomioon.” No niinpä tietysti, Severus ajatteli happamasti. Dumbledore jatkoi välittämättä miehen tyrmistyksestä. ”Se, joka saa tuon, ah, ilon työskennellä kanssasi, voi myös kirjoittaa riimujen nimet erillisille muistilapuille. Se ei ole sama kuin lukisi alkuperäisiä merkkejä, sillä niitä ei pysty kehittelemään eteenpäin, mutta se on paras ratkaisu mitä saatoimme keksiä. Se ei vaadi mitään erityisiä taikoja tai loitsuja, ja ehkäpä toinen mieli voisi olla jopa tervetullut lisäys.” Ei helvetissä, Severus ajatteli.
Se olikin ollut liian hyvää kestääkseen. Vaikka hyvää oli tietysti hyvin suhteellinen käsite. Severus oli pitkästynyt, se oli totta, mutta parempi olla pitkästynyt, kuin jatkaa jotain mitä hän vihasi. Hän oli typerä ja tiesi sen. Hänen olisi pitänyt työskennellä ankarasi. Hän oli naurettava ja lapsellinen, mutta ei näköjään pystynyt auttamaan asiaa. Hän halusi tappaa Voldemortin omilla käsillään, kietoa sormensa tuon ohuen, kuvottavan kaulan ympärille ja katkaista sen kahteen osaan, mutta koska se ei tainnut olla mahdollista, hän halusi edes pilata tämän suunnitelmat, olla pahanpäiväinen riesa. Olisi mukava tappaa hänet, mutta Severus ajatteli voivansa tyytyä jälkimmäiseenkin, siihen että olisi jättimäinen piikki hänen lihassaan. Oli todellakin sääli, että ainoa keino miten hän pystyisi siihen, sai hänen pahoinvoivaksi. Mutta ääneen hän sanoi vain, ”Totta kai Albus. Aivan niin kuin sinä haluat.”
Eikö hän ikinä lopeta tuota? Dumbledore ajatteli. ”Hauska kuulla, että olet samaa mieltä, Severus. Luulen että olosuhteet huomioon ottaen Septima on paras henkilö tehtävään. Hän on enemmän kuin pätevä,” hän sanoi.
”Ilman muuta, Albus,” Severus sanoi jälleen tyhjällä ja katkeralla äänellä. ”Kiitos vierailustasi. Se oli oikein miellyttävää, kuten aina. Ja käske Remuksen lopettaa kirjojeni pahoinpitely.”
Toisesta huoneesta kuului tömähdys, kun raskas kirja putosi yllättyneistä käsistä. Dumbledore katsoi tarkasti edessään istuvaa miestä. ”Miten tiesit että hän on täällä?” hän tivasi.
”Hän lemuaa”, oli ainoa mitä Severus sanoi, ennen kuin käänsi päänsä taas pois osoittaen sillä,että keskustelu oli päättynyt, ainakin hänen osaltaan. Dumbledore laittoi tuolin takaisin alkuperäiselle paikalleen, asteli pois huoneesta ja sulki oven jäljessään. Severus kuunteli tarkkaavaisesti ja virnisti kuullessaan tuohtuneen, joskin vaimean äänen kivahtavan, ”Lemuan? No en todellakaan!” Tämän jälkeen hän kuuli käytävään johtavan oven narahtavan ja sulkeutuvan. Kaiken kaikkiaan, hän ajatteli virnistyksen haihtuessa hänen kasvoiltaan, keskustelu sai mukavamman lopetuksen, mitä osasin edes toivoa.
*
Päästyään pois luihuisten tyrmistä ja takaisin rehtorin toimiston suojiin, Remus istui alas ja singahti sitten saman tien ylös. Dumbledore katsoi hymyillen hänen astelemistaan edestakaisin pitkin lattiaa. ”Mikä painaa mieltäsi, Remus?” hän kysyi ystävällisesti sen jälkeen, kun Remus oli kompastunut kaksi kertaa mattoon ja potkaissut vahingossa Deidreä, Dumbledoren lempikasvia.
Ihmissusi pysähtyi ja juoksutti tuskastuneena sormiaan harmaantuvien hiustensa läpi. ”Anteeksi, Albus, mutta tämä ei vain vaikuta yhtään Severuksen tapaiselta. En ole koskaan, ikinä, nähnyt hänen käyttäytyvän tällä tavoin. Hän ei ole tehnyt mitään mitä olisin odottanut – lukuun ottamatta sitä veristä seinää. Hänen pitäisi puhkua raivosta, mutta sen sijaan hän vain murjottaa itsekseen”, hän ryöpäytti ulos suustaan.
Dumbledore huokaisi syvään. ”Olen samaa mieltä kanssasi”, hän sanoi ja kurkotti ottamaan sitruunapastillin.
”Tarkoitan”, Remus jatkoi, ”hänen olisi pitänyt jo ryhdistäytyä tähän mennessä, tai ainakin vihastua, jos ei muuta. Mutta hän vain lymyää huoneessaan säälien itseään!”
”Tiedän”, sanoi Dumbledore. ”Ja epäilen, että hän ei lakkaa suremasta näkönsä menettämistä vielä pitkään aikaan.”
Remus lysähti istumaan tuolille. ”Miksi hän tekee niin, Albus?” hän kysyi. ”Myönnän, että en ole kovin hyvissä väleissä hänen kanssaan, mutta silti… Tämä oli pahinta, mitä hänelle saattoi tapahtua, eikö totta?”
Dumbledore nyökkäsi. ”Juuri niin, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ei koe ansainneensa sitä.” Remus nosti äkisti päätään näyttäen hämmentyneeltä. ”Tarkoitan että”, Dumbledore jatkoi, ”kun hän ensimmäisen kerran tuli luokseni, hän oli mitä hirveimmän itseinhon vallassa. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän halusi kohdata kaikki vaarat, koska oli omasta mielestään aiheuttanut sen kaiken itse, ja mahdollinen vakoilemisesta seuraava kuolema olisi vain ollut oikeutettua. Kun Voldemort kaatui, niin Severus heitettiin Azkabaniin ennen kuin pystyin tulemaan apuun. Hän ei ollut siitä katkera, koska hän koki sen olevan vähintä mitä ansaitsi kaikista rikoksistaan, joita oli suorittanut. Hänen jatkuva syyllisyyden taakkansa ei aiheuttanut itsesääliä, koska hänen mielestään kaikki oli hänen omaa syytään. Siitäkin huolimatta, että hän oli nuori ja harhaanjohdettu ja lopulta ymmärsi tehneensä väärin.”
Remus kurtisti kulmiaan. ”Mutta eikö hän olisi ollut valmis tulemaan kidutetuksi ja kuolemaan tehtävänsä vuoksi?” hän kysyi. ”Hänhän palasi takaisin vakoojaksi, eikö niin?” Dumbledore nyökkäsi taas.
”Hän hyväksyi sen, että kuolema olisi sopiva rangaistus. Mutta tämä…”
Dumbledore oli hiljaa pitkän aikaa. ”Luulen, että tämä oli ensimmäinen asia, minkä hän todella koki olleen täysin kohtuutonta. Sen vuoksi hän on niin syvällä masennuksensa suossa. Hän työskenteli sen eteen, minkä uskoi olevan hyvää ja oikeudenmukaista, vastakohtana sille, minkä hän aikoinaan ymmärsi olevan pahaa ja vääristynyttä. Hän pystyi hyväksymään rangaistuksensa noista menneistä teoista, mutta kun tämä tapahtui, hän oli oikaisemassa aiempia virheitään. Ja nyt hänen on lähes mahdotonta enää työskennellä sen päämäärän eteen. Hänet lyötiin maahan kun hän suoritti katumusharjoitustaan, ja nyt hän ei enää voi jatkaa sitä. Onko tässä mielestäsi mitään järkeä?”
Remus näytti alakuloiselta. ”Kyllä, kyllä siinä on”, hän sanoi hiljaa. ”En koskaan uskonut, että Severus olisi ajatellut maailmassa olevan minkäänlaista oikeudenmukaisuutta.”
”En usko että hän ajatteleekaan”, Dumbledore sanoi. ”Luulen, että hän on täysin lyöty, koska tuntee olevansa hyödytön ja yhä velkaa teoistaan.” Rehtori loi Remukseen vakavan katseen. ”Hänellä on voimakas kunniantunto, Remus. Se on vain kovin syvälle kätkettynä.”
Remus vain nyökkäsi.
*
Dumbledore ei ollut koskaan nähnyt Septima Vectoria niin eläväisenä. Ei edes silloin, kun Weasleyn kaksoset olivat taikoneet hänen liitutaulunsa järjestelmään kirjaimia niin, että niistä muodostui jatkuvalla syötöllä kirosanoja ja hävyttömyyksiä. Hänen hiuksensa pursusivat ulos nutturasta, ja hänen silmälasinsa olivat vinksallaan ja huuruiset hänen muuttuessa hiljalleen tomaatin väriseksi. Sitten hän puuskutti niin kuin hänet olisi pakotettu juoksemaan maratonia.
”Albus!” hän kirkaisi ja säikäytti Dumbledoren pois ajatuksistaan. ”Kuunteletko sinä edes minua?”
”Anteeksi, mielessäni oli jotain muuta”, hän sanoi ystävällisesti ja hymyili leveää, veitikkamaista hymyään, ”Näytät niin hurmaavalta kun olet vihainen.”
”Älä yritäkään mielistellä minua!” hän tiuskaisi jäätävästi. ”tulin kertomaan sinulle, että en pysty työskentelemään sen täydellisen mahdottoman ääliön kanssa! Jos yritätkin pakottaa, niin minä eroan saman tien! Ja onnea vaan matkaan, jos haluat löytää toisen numerologian opettajan keskellä lukuvuotta!” Ja hän näytti siltä, että tarkoitti sitä.
”Oletan, että puhut Severuksesta?” Dumbledore kysyi, vain ärsyttääkseen häntä.
”Voi! Sinä tiedät että puhun hänestä!” hän sanoi. ”Hän ei suostu kuuntelemaan sanaakaan mitä yritän sanoa hänelle!”
Dumbledore kurtisti kulmiaan. ”Olen pahoillani, ymmärsin että tehtäväsi oli toimia hänen silminään, ei hänen opettajanaan.”
”En silloin, kun hän tekee selviä virheitä, Albus. Anteeksi vaan, mutta koen velvollisuudekseni oikaista häntä”, hän sanoi kiihkeästi.
”Ymmärrän”, sanoi Dumbledore, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Huolimatta siitä mitä muuta hän saattoi olla, niin Severus Kalkaros oli yhtä nerokas numerologiassa kuin taikajuomissakin, vaikka kieltäytyikin harjoittamasta edellä mainittua lahjaansa Voldemortin kukistumisen jälkeen. Hän ei alkuunkaan uskonut, että joku niin pikkutarkka ja täsmällinen kuin Severus, tekisi virheitä. Oli paljon todenäköisempää, että hän teki niin huikeita ja nopeita loogisia johtopäätöksiä, että Septima ei pysynyt hänen perässään. Mutta ei olisi ollut viisasta sanoa sitä hänelle. Dumbledore hymyili kaikkein kilteintä ja vanhuudenhöperöintä hymyään nojatessaan taputtamaan Septiman kättä.
”Älä sure kultaseni, jos et halua työskennellä Severuksen kanssa, niin en tietenkään pakota sinua siihen.” Septima näytti huojentuneelta, ja unohti todennäköisesti eroamispuheensa siinä samassa. ”Kuitenkin”, Dumbledore jatkoi, ”olemme nyt taas siinä pisteessä, missä olimme ennen kuin neiti Granger ratkaisi ongelmamme.”
Hän huokaisi ja nojasi tuolinsa selkämykseen. ”Toivoin, että minun ei olisi tarvinnut pyytää häntä kehittelemään uutta ratkaisua”, hän sanoi, ”mutta kun sinä olet nyt kieltäytynyt yhteistyöstä Severuksen kanssa, ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa. Ellei…” hänen silmänsä tuikkivat, ”sinulla ole ehdottaa jotakuta tilallesi?”
Septiman kasvot valahtivat. ”Albus, olen pahoillani, tiedän että tämä on itsekästä, mutta en vain pysty jatkamaan Severuksen kanssa. Olen liian taipuvainen oikaisemaan ja neuvomaan häntä, varsinkin silloin kun hän on väärässä.”
”Ymmärrän”, hän sanoi, ”mutta kuka sitten voisi olla suostuvainen tehtävään?”
Septima tuhahti. ”Ei kukaan, jos minulta kysytään. Neiti Granger on älykäs nuori nainen. Luulisi että hän olisi ymmärtänyt, ettei kukaan suostu vapaaehtoisesti minkäänlaisiin tekemisiin sen miehen kanssa.”
”Hyvä on, Septima. Puhun neiti Grangerin kanssa, ja yritämme päästä johonkin toiseen ratkaisuun”, Albus huokaisi. Älä anna minun pidätellä sinua.” Numerologian opettaja nyökkäsi ja poistui nopeasti huoneesta. Dumbledoren pettymys oli melkein käsinkosketeltava.
*
Hermione tunsi, että saattaisi alkaa itkeä minä hetkenä hyvänsä. Sitä tosiasiaa kun ei näyttänyt pystyvän muuksi muuttamaan, että hän veti koko ajan lyhyemmän korren suhteessa Ongelmaan. Se väijyin niin suurena hänen yllään, että vaikutti jo hänen jokapäiväiseen elämäänsä, vaikka ennen hän oli pystynyt työntämään sen pois mielestään suurimman osan aikaa. Dumbledore oli kutsunut hänet toimistoonsa heti lukukauden ensimmäisenä päivänä, ja hän oli luvannut, että jos ratkaisu oli olemassa, hän löytäisi sen viikon loppuun mennessä.
Nyt hän kuitenkin roikotti päätään kirjastossa, hänen hiuksensa olivat sähköiset ja takussa kuivan ilman vuoksi, ja hän vain yritti olla hakkaamatta päätään vasten pöytää. Hän ei edennyt minnekään. Ja jotta asiat olisivat olleet vieläkin huonommin, hän alkoi tuntea pelon kouristelevan vatsassaan Voldemortin takia. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut, vaan siksi, että hän oli huolissaan vanhemmistaan. Hänen olisi pitänyt mennä kotiin tapaamaan heitä. He jatkoivat elämäänsä autuaan tietämättöminä niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Ei ollut kauhean todennäköistä, että he olisivat olleet hyökkäyksen kohteena, mutta Hermione alkoi ymmärtää heidän haavoittuvuutensa, sekä koko ajan pahenevat vaarat, jotka uhkasivat kaikkia velhomaailmassa. Dumbledore ei ollut sanonut mitään, mutta hän tiesi, että mitä pidemmälle asia lykkääntyisi, sitä enemmän he menettäisivät kallisarvoista aikaa.
Hermione huokaisi taistellen kurkkuaan kuristavaa tunnetta vastaan. Hän näytti tekevän sitä paljon tätä nykyä. Mutta hän ei voinut lopettaa – oli perjantai-iltapäivä, eikä hän ollut yhtään sen lähempänä mitään vakuuttavaa ratkaisua, kuin oli ollut maanantainakaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, ettei ollut lähestynyt asiaa oikealta kantilta. Se juuri oli ollut ongelmana hänen ensimmäisessä muodonmuutoksen projektissaan. Mutta hän pyyhki sen ajatuksen mielestään – ellei hän ollut saanut inspiroitunutta neronleimausta tähän mennessä, sitä ei todennäköisesti ollut tulossakaan. Hän oli yrittänyt useita loitsuja, joiden oli pitänyt saada kirjoitettu teksti kuulumaan ääneen, mutta tosiasiassa ne olivat vain pihisseet epäselvästi, lausuneet joka toisen sanan väärin tai kuulostaneet aivan robotilta, joka oli imenyt heliumia. Eikä ollut mahdollista saada riimuja luettavaan muotoon pistekirjoituksellakaan. Hermione pelkäsi edessään olevaa rehtorin tapaamista. Hän oli yrittänyt saada ajan hidastamaan tahtiaan, mutta hänen kellonsa sanoi, että se oli viittätoista vaille viisi, joten hän nousi ylös, yritti siistiä hiuksiaan ja käveli raskain sydämin Dumbledoren toimiston sisäänkäyntiä vartioivien kivipatsaiden ohi.
Hän istahti synkästi Dumbledoren pöydän ääressä olevaan tuoliin. Tämä alkoi olla jo tuttua. Hän ajatteli, että oli varmaan käynyt rehtorin toimistossa vähintään yhtä monta kertaa kuin Harry. Vanha mies hänen edessään näytti hyvin uupuneelta, mutta hymyili ystävällisesti ja nojasi sitten eteenpäin odottavan näköisenä. ”Oletko löytänyt ratkaisun ongelmaamme, neiti Granger?”
Hermione tunsi leukansa tärisevän ja pakotti sen vihaisesti loppumaan. Itkemisestä ei olisi mitään hyötyä. Hän veti syvään henkeä. ”En usko että sellaista onkaan, professori Dumbledore. Kaikkein paras vaihtoehto on järjestää professori Kalkarokselle avustaja. Olen pahoillani”, hän sanoi hätäisesti ja tunsi suuttumusta professori Vectorin jätettyä heidät pulaan tällä lailla. ”Minä todellakin yritin, professori”, hän sanoi. Rehtori nyökkäsi silmät kiinni ja oli selvästi ajatuksissaan. Hermione vääntelehti hermostuneesti tuolillaan.
Dumbledore kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla olisi tarpeeksi aikaa ja riittävästi kärsivällisyyttä olla tekemisissä hankalan liemimestarin kanssa. Toinen vaatimuksista karsi suurimman osan ehdokkaista jättäen jäljelle Remus Lupinin, Pomona Verson ja hänet itsensä. Remus suostuisi, koska hän olisi valmis tekemään mitä tahansa auttaakseen Harrya ja kiltaa, mutta hänen aiemmat erimielisyytensä Severuksen kanssa nousisivat epäilemättä pintaan jossain vaiheessa ja pilaisivat yhteistyön. Pomona näytti hyvältä valinnalta, mutta tarkemmin ajateltuna, hänellä ei ollut siihen aikaa. Hän oli nytkin jo pulassa Puuskupuhin tuvanjohtajan velvollisuuksiensa ja yrttitiedon sekä taikajuomien opettamisen kanssa. Jäljelle jäi siis vain hän itse. Ikävä kyllä, hänkin selviytyi tämän hetkisistä vaatimuksistaan vain ajankääntimen ja professori McGarmiwan avustuksella. Jäljellä ei siis ollut enää ketään muuta.
Hän avasi silmänsä ja katsoi neiti Grangeria, joka istui tuolillaan ja tuijotti vihaisesti pöydän pintaa. Hän sai ajatuksen.
”Neiti Granger.”
Hermione katsahti ylöspäin ja hämmästyi nähdessään Dumbledoren hymyilevät kasvot. Jokin tuossa ilmeessä sai hänet huolestumaan. Rehtori nojasi pöydän poikki ja katsoi häntä suoraan silmiin.
”Haluaisitko sinä”, hän sanoi, ”ansaita hieman lisää opintopisteitä?”
*
Tuttu trooppisen hedelmäinen tuoksu tuulahti halki ilman ja sai Severuksen kurtistamaan kulmiaan. ”Mitä hän tekee täällä, Albus?” hän kysyi riidanhaluisesti. ”Etkö ole jo sysännyt yhden kaikkitietävän naisihmisen vaivoikseni?”
Hermione punastui. Hän ei ollut vielä sanonut sanaakaan ja oli jo kireä kuin äärimmileen pingotettu jousi Kalkaroksen töykeyden ansiosta. Hän ei ollut saanut nielaistua muruakaan päivällisellä jännittäessään tätä kohtaamista, ja nyt hän oli siitä iloinen. Hänen epäluuloisuutensa näytti olleen täysin aiheellista. Mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä, vaikka kuinka olisi sitä toivonut. Hän puri hampaansa yhteen, kun Dumbledore rykäisi kurkkuaan.
”Neiti Granger on jalomielisesti suostunut avustamaan sinua, Severus. Olen pahoillani, mutta Septima ilmaisi vastahakoisuutensa jatkaa”, hän sanoi kevyesti, mutta Severus saattoi kuulla hänen sanoihinsa kätketyn terän. ”Toivon että kohtelet häntä samalla, tai jopa suuremmalla kunnioituksella kuin kohtelit Septimaa.” Severus tuhahti.
”Ellei Septima olisi ollut niin innokas tuhoamaan työni tuloksia, hän olisi kelvannut aivan hyvin”, Severus sanoi. ”Jos mahdollista, niin olet onnistunut haalimaan tänne sen ainoa henkilön, joka on jopa vieläkin omahyväisempi ja asioihin sekaantuvampi kuin hän.” Hermionen leuka loksahti.
”Hyvänen aika, mies, hän seisoo tässä vieressäni”, Dumbledore sanoi nopeasti epäillen koko järjestelyn viisautta. Se oli vaikuttanut niin hyvältä ja yksinkertaiseltä hänen toimistossaan…
”Tiedän”, Severus tiuskaisi ärsyyntyneesti, ”vaikka arvoitukseksi jää, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän alati jatkuvan rangaistuksen. Etkö todellakaan voinut vain jättää minua rauhaan?”
Dumbledore menetti kärsivällisyytensä. ”Severus, maailma ei pysähdy siksi aikaa, kun tuhlaat elämääsi piehtaroimalla hekumallisen itsesäälisi kourissa kuin se olisi jokin itsetyydytyksen hienostuneempi muoto! Sinulla on tehtävä, tiedät sen itse paremmin kuin kukaan, ja odotan sinun täyttävän tuon velvollisuutesi”, hän sanoi tiukasti. ”Teidän täytyy nyt sopia yksityiskohdista, joten jätän teidät kahden kesken. Ja suosittelen, että yrität ajatella jotain muutakin kuin itseäsi vaihteeksi, ja keskityt käsillä olevaan työhön.”
Dumbledore kääntyi kannoillaan ja käveli reippaasti ulos ovesta.
Ensimmäistä kertaa vuosiin, Severus tunsi nolostuksen punan nousevan poskilleen. Hän kuuli neiti Grangerin hiljaisen naurun, huolimatta hänen yrityksistään tukahduttaa huvittuneisuutensa.
Ennen kuin Severus ehti sanoa mitään todella loukkaavaa, hän kuuli kaapujen kahahtavan ja askelten vaimenevan, kun Dumbledore pysähtyi toisessa huoneessa. ”Severus”, hänen äänensä leikkasi halki ilman, ”luoja sinua armahtakoon, jos onnistut ajamaan neiti Grangerin tiehensä. Tiedät mikä on sen hintana.”
Tämän sanottuaan rehtori oli tiessään, ja Severus jäi huoneeseen yhä hihittelevän neiti Grangerin kanssa.
-
LUKU 12
Kaikki haluavat tietoa, mutta vain harvat ovat valmiita maksamaan sen hinnan.
- Juvenal
*
Ei se nyt niin hauskaa ollut, Hermione sanoi itselleen tiukkaan sävyyn, mutta siitä ei ollut apua. Pienet tyrskähdykset karkasivat hänen huuliltaan, sillä näky professori Kalkaroksesta piileskelemässä pöytänsä takana, uskomatonta kyllä, punastuneena, oli aivan liian huvittava jotta hän olisi pystynyt hillitsemään itseään, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli aikaan saanut tämän reaktion…
Hermione meinasi tukehtua nauruunsa, ja ilme Kalkaroksen kasvoilla muuttui hetki hetkeltä myrskyisämmäksi. Tuo saattaa olla huono enne yhteistyömme onnistumisen kannalta. Nyt suu tukkoon, hän ajatteli taistellen itsensä kanssa jotta olisi saanut naurukohtauksensa hallintaansa. Muutaman minuutin jälkeen hän sai tunteensa kuriin ja jonkinlaisen tyyneyden aikaiseksi, vaikka hän edelleen virnisteli kuin mielipuoli.
Professori Kalkaros oli hiljaa. Hermionen hymy haihtui, kun hän alkoi tuntea itsensä vaivautuneeksi äänettömässä huoneessa. Takkatulen rätinä tuntui vain alleviivaavan hiljaisuutta. Kalkaros istui jähmettyneenä, sormet toisiaan vasten painautuneina, ja Hermione tiesi, että miehen jokaisen eleen – hänen vaikenemisensa, hänen liikkumattomuutensa, hänen asentonsa – päämääränä oli nolata hänet. Ja mikä ärsytti Hermionea kaikkein eniten oli se, että se toimi.
Synkeä hiljaisuus tuntui paisuvan paisumistaan, kunnes Hermione ajatteli että hän voisi alkaa kirkua vain rikkoakseen äänettömyyden. Tarkemmin ajateltuaan hän päätti että huutaminen olisi todennäköisesti epäkohteliasta, ja hän tyytyi puhumaan sen sijaan.
”Niin, professori?” hän kysyi pirteästi peittääkseen vaivautuneisuutensa. Hänen hutera iloisuutensa kalskahti vasten tyrmien seiniä.
Professori Kalkaros hymähti ivallisesti. ”Toivoinkin juuri että jakaisit sen hupaisan oivalluksen, mikä viihdytti sinua niin kovin. Sen on täytynyt olla jotain todella nokkelaa, kun kerran onnistuit saamaan siitä irti niin paljon nautintoa”, hän sanoi.
Voi itku. Hermione oli iloinen ettei mies voinut nähdä hänen kasvoilleen levinneitä villejä värejä. ”Uh”, hän änkytti nolostuneena. ”Ei ollut ollenkaan niin hauskaa kuin -”
”Älähän nyt”, Kalkaros keskeytti hänet. ”Ole kiltti ja kerro. En ole nauranut kunnolla ikuisuuksiin.” Se ei yllätä minua, Hermione ajatteli. ”Häikäise minut”, hän jatkoa. ”Pyydän.” Mies nojasi tuolinsa selkänojaan ja odotti liioitellun kärsivällisesti.
”No…” Hermione sanoi hitaasti. Luoja miten epämiellyttävää, eikä Kalkaros auttanut asiaa yhtään. Mies nosti kulmakarvaansa teeskennellen pilkallisesti uteliasta. ”No kun, se vain on niin että, e-en koskaan uskonut että Professori Dumbledore puhuisi… i-itsetyydytykses-tä.” Miksen voi olla parempi valehtelija? Hermione punastui ja liikehti Kalkaroksen tuijotuksen alla – ei, hän oikaisi itseään, tuijotuksen vaikutelman alla… hän ei todellisuudessa näe minua… Joka tapauksessa hän päätti että oli äärettömän aavemaista katsella noita teräväpiirteisiä, epämiellyttäviä kasvoja ja tuntea että jotenkin hän kuitenkin katsoi takaisin, niin kuin olisi ollut jokin ihmiseksi muunnettu versio Nietzshen kuilusta. Siteet hänen silmiensä päällä vain voimistivat tätä mielikuvaa, kun takkatuli muutti niiden kliinisen valkeuden lämpimän oranssiksi, groteskin iloiseksi väriksi, antaen väärän käsityksen siitä mitä niiden alla piili, ja alleviivaten sitä seikkaa, että hänellä ei ollut niiden alla mitään mitä piilotella. Hermione olisi voinut vannoa että mies pystyi näkemään hänet siteiden läpi, niin kuin olisi ollut jokin keino kurkistella… Hänen silmänsä – mustat, hän muisti – olivat aina antaneet vaikutelman että hän pystyi lukemaan ajatuksia. Mutta nyt se oli jotain vieläkin pahempaa. Nyt hän tarkasteli Hermionen sielua…
Hermione ravisti vaivalloisesti mielestään tämän oudon tuntemuksen tajutessaan, että tuijotti miestä kuin hypnotisoituneena. Naurettavaa, hän moitti itseään. Jos hän pystyisikin näkemään sieluun – mikä ei ole mahdollista, hän lisäsi päättäväisesti – se olisi todella ei-toivottavaa. Erityisesti, koska hän on entinen kuolonsyöjä. Se oli kovasydäminen ajatus, mutta se auttoi hieman häntä rauhoittumaan, kun hän jatkoi miehen katselemista. Tulenlieskat läikkyivät seinillä ja varjot miehen kasvoilla liikkuivat oudosti. Hermione kavensi katsettaan – jollei hän tietäisi millainen Professori Kalkaros todella oli, hän olisi voinut erehtyä luulemaan että varjot hänen suupielissään olivat hyvin kätketty, mutta itsepintainen hymy. Näytti todellakin aivan siltä kuin hänen huulensa olisivat kaartuneet. Se oli vieläkin hermostuttavampaa, sillä hymyilevä Kalkaros oli jotain aivan ennen kuulumatonta. Hermione kallisti päätään kysyvästi ja lähes huomaamattaan nojasi eteenpäin, miehen kasvojen täyttäen hänen näkökenttänsä kun hän yritti saada selvää tuosta hämmentävästä ilmeestä…
”Olen pettynyt, neiti Granger.” Kasvot Hermionen silmien edessä muuttuivat niin äkillisesti, että hän lennähti taakse päin ainakin metrin ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin.
”Mitä?” hän kysyi hermostuneesti, käyden läpi mielessään viimeisiä minuutteja saadakseen kiinni siitä mistä oli kysymys.
”Miten lapsellinen reaktio”, Kalkaros jatkoi. ”Kuvittelin että olisit ollut kypsempi.” Sitten hänen huulensa vetäytyivät epämiellyttävään virnistykseen, joka muistutti niin paljon sitä tyrannimaista taikajuomien opettajaa, joka sai Hermionen tuntemaan tutun kauhun kouristuksen ennen kuin hän muisti että hän ei ollut kokeessa – sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan, pieni ääni hänen päässään kuiskasi – ja että huoneessa ei ollut ketään väijymässä tilaisuutta päästä ilkkumaan hänen nöyryytykselleen.
Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi, hän tuumi itsekseen. Kalkaros voisi tietenkin sanoa mitä vain halusi, mutta niin voisi hänkin – Kalkaroksella ei ollut oikeutta vähentää häneltä pisteitä tai määrätä häntä jälki-istuntoon, ei niin kauan kuin Hermione työskenteli hänen kanssaan.
Toisaalta, minulla ei ole aavistustakaan mitä tuohon voisi vastata, Hermione oivalsi surkeana ja tyytyi mulkoilemaan kiukkuisesti Kalkarosta. Mies oli niin täynnä itseään, niin omahyväinen ja varma itsestään. Tämän ajatteleminen raastoi Hermionea enemmän kuin mikään. Siinä hän istui, tyytyväisenä tuolissaan, nilkat ristissä – ja hän näytti niin täydellisen piittaamattomalta, aivan kuin hän käsittelisi tällaisia tilanteita tuon tuostakin.
Vaan näin ei ollut asian laita – tilanne oli ainutlaatuinen. Hermione tunsi äkkiä olonsa hyvin epämiellyttäväksi seisoessaan yksin lähes täydellisen tuntemattoman miehen yksityishuoneistossa. Hän tiesi toki kuka mies oli, ja mikä oli tuonut hänet tähän tilanteeseen, mutta Hermione ei oikeasti tuntenut häntä, ja edessä häämötti pitkä ja mitä todennäköisimmin tuskallinen kumppanuus, jota hän ei ollut pyytänyt. Hän tajusi, että voisi joko istua alas ja tarttua toimeen, tai kääntyä kannoillaan ja häipyä. Mutta hän ei pystynyt päättämään kumman vaihtoehdon valitsisi. Ja tämä epäröinti alkoi käydä hänen hermoilleen.
Professori Kalkaros säikäytti hänen jälleen huokaisemalla äänekkäästi. ”Mistä moinen hiljaisuus, neiti Granger?” hän kysyi.
Hän oli eksynyt omiin ajatuksiinsa taas. ”Kunhan mietiskelen, professori”, Hermione sanoi.
”Ja ilmeisesti sitä ei ole mahdollista suorittaa istualtaan? Ymmärrän että olet vaikuttunut läsnäolostani, mutta ei ole tarpeen joutua hämilleen”, hän sanoi vihjailevasti.
Hermione irvisti. ”Aivan niin, sir”, hän sanoi nielaisten hävyttömän vastauksensa vastahakoisesti. Sitten hän istahti varovasti lähimmälle tuolille, kamppaillen déjà vu -kokemuksensa kanssa. Kalkaros istui edelleen asemoituneena kohti ovea, julkean rennossa asennossaan, mutta hänen päänsä kääntyi Hermionen suuntaan. Ja taas kerran tämä sai tytön hermostumaan. Kalkaros suipisti suutaan siihen malliin, kuin itse asiassa aikoisi harkita huolellisesti seuraavia sanojaan. Miten epätavanomaista.
”Sallithan minun selventää erästä seikkaa, neiti Granger”, hän sanoi äänellä, joka oli matala ja kaikki mahdolliset vastaväitteet tai kysymykset torjuva. ”Minä vihaan tätä. En pidä tästä tilanteesta, enkä erityisesti nauti siitä velvollisuudesta, mihin minut on määrätty. Mutta se täytyy suorittaa.” Hän nojasi painoaan vasemman kyynärpäänsä varaan kurottautuessaan kohti tyttöä. ”Epäilen syvästi, että olisit itse ollut halukas tähän tehtävään. Voin vain kuvitella miten Albus on suostutellut ja lahjonut sinua, todennäköisesti lupaamalla jotain ylimääräisiä arvosanoja.”
Hermione säpsähti vaivaantuneena syyllisyyden läikähtäessä hänen sisällään ja loi katseensa pöydän pintaan. Jos hän oli aivan rehellinen itselleen, hän tiesi ettei olisi suostunut tähän ilman jotain korvausta – Kalkaroksen kanssa työskentelemisen aiheuttama paine teki melkein mahdottomaksi sen, että hän olisi vapaasta tahdostaan halunnut jatkaa, vaikka hän tiesikin miten sietämättömän itsekästä se oli. Toiset työskentelivät ilman minkäänlaista korvausta, jopa ilman minkäänlaista tunnustusta, joskus jopa kärsien sietämättömiä olosuhteita, jopa kuoleman… Hän katsoi taas ylös. Tai jotain pahempaa…
Professori Kalkaros jatkoi, tietämättömänä Hermionen sisäisestä myllerryksestä. ”Joka tapauksessa, tässä me olemme. Tiedät ilmeisesti mitä sinulta odotetaan, olenko oikeassa?”
”Kyllä, sir”, Hermione vastasi.
”Hyvä.” Kalkaros kohotti toista kulmakarvaansa. ”Luotan siihen, että ei ole liikaa vaadittu älylliseltä kapasiteetiltasi ymmärtää, että en arvosta keskeytyksiä kun työskentelen. Toisin kuin suurin osa tässä koulussa työskentelevistä noidista ja velhoista, minä tiedän mitä olen tekemässä. Edeltäjäsi olisi pärjännyt paremmin, jos olisi pitänyt sen mielessään.”
Hermionen suupielet vääntyivät vastenmielisyydestä. Hän ihaili kovasti professori Vectoria, ja hänen mielestään tällä numerologian opettajalla oli paljon suurempi syy vihastukseen kuin Kalkaroksella. Silti, olisi ollut helpompaa kaikille, jos Vector olisi vain sinnitellyt sen sijaan että hän lopetti. Hermione kiristeli huomaamattaan hampaitaan ja toivoi, että hänellä olisi enemmän lujuutta. Ääneen hän sanoi, ”Kyllä professori.”
Kalkaros yllätti hänet virnistämällä oudon huvittuneesti, mikä teki hänet taas hieman hermostuneeksi – virnistys oli varmasti merkki sitä, että hän juoni jotain kamalaa huomautusta…
”Pidän sinusta, neiti Granger”, professori Kalkaros sanoi äkkiä.
Hermionen sydän lakkasi lyömästä ja kipusi hänen kurkkuunsa järkytyksestä. Mitä? hän ajatteli vauhkona, hänen kätensä ja jalkansa menettivät tuntonsa ja hän meinasi tukehtua.
”Vaikka onkin itsestään selvää, että olet huijari”, Kalkaros sanoi yhä virnistellen huomaamatta hänen ahdinkoaan, tai ehkä juuri sen vuoksi. Hermione nosti kätensä rinnalleen rauhoitellakseen mielipuolisesti jyskyttävää sydäntään, ja oli liian järkyttynyt pystyäkseen vastaamaan mitään muuta kuin hämmentyneen, ”Mitä?”
Professori Kalkaros heilautti kättään vähättelevästi. ”Oikea neiti Granger olisi jo yrittänyt oikaista minua jossakin asiassa, tai olisi yrittänyt osoittaa älyllisen kyvykkyytensä. Hän olisi todennäköisesti loukkaantunut jostakin täysin harmittomasta huomiosta ja yrittänyt saada minut näkemään toimintani virheellisyys.” Hän tuki leukaansa kädellään. ”Pakko myöntää, mutta tämä säyseä ja jotakuinkin himmeämpi versio hänestä on miellyttävämpi. Ehkäpä saankin jatkaa hiljaista elämääni.”
Hermione siristi silmiään. Hänen kätensä puristuivat kouristuksenomaisesti. Miten röyhkeää!
”Voin vakuuttaa sinulle, professori, että yritin vain olla kohtelias. En ole yllättynyt siitä, että et tunnistanut sitä”, hän tuhahti, ”koska olet niin useasti osoittanut olevasi tämän hyveen suhteen täydellisen tietämätön.
Professori Kalkaros haukoitteli tylysti. ”Voi surkeus, vaikuttaa siltä että sinä oletkin oikea neiti Granger kaikesta huolimatta. Mikä sääli”, hän sanoi.
Typerys, Hermione ajatteli.
Kalkaros nosti leukansa ja asetti kätensä pöydälle. ”Nyt asiaan”, hän ilmoitti.
”Hyvä on”, Hermione vastasi. Hän kaivoi laukkunsa syvyyksistä sulkakynän ja pergamenttia, ja asetti ne pöydälle eteensä. Kalkaros kohotti kulmakarvaansa kysyvästi.
”Mitä oikein luulet tekeväsi?” hän sanoi.
Hermione nosti kätensä ilmaan turhautuneena. ”Minä yritän avustaa sinua, sir. Sen nyt luulisi jo olevan selvää.”
Kalkaros naurahti ja Hermione tunsi kiehuvansa. Sielunsa silmin hän kuvitteli olevansa ulkona ja hakkaavansa päätään linnan muuria vasten.
”Halusin vain kysyä, että tiedätkö sinä tarkalleen mitä olet tekemässä, ja millaisia riskejä siihen sisältyy. En ollut suunnitellut että aloittaisimme tänä iltana.”
”Mitä minä sitten teen täällä?” hän ulvahti.
Kalkaros vain kohautti olkiaan. ”Sitä sinun pitää kysyä Professori Dumbledorelta – hän oli se, joka sinut tänne toi.”
Kaikki hyvin tyttö, hän ajatteli, hengitä syvään. ”Katsohan, on olemassa paljon muutakin mitä voisin juuri nyt tehdä, ja paljon mieluummin hoitaisin nyt muita asioita, kuin olisin täällä, missä pätevyyteni kyseenalaistetaan.” Hän risti kätensä rinnalleen ja naulitsi miehen hyödyttömällä tuijotuksella.
Kaikki hilpeys oli kadonnut Kalkaroksen kasvoilta. Hän oli kylmä kuin kivi, hänen kalpea ihonsa kuin kreikkalaista marmori, taidokkaasti veistettyä, mutta lopulta aina vain kovaa ja välinpitämätöntä. ”Tämä ei ole mitään leikkiä, neiti Granger”, hän sanoi pehmeästi, ja jokin hänen äänessään sai Hermionen vapisemaan. Hän puristi kätensä tiukemmin ympärilleen, kun hänen ihonsa nousi kananlihalle. Vain muutamassa sekunnissa mies oli muuttunut sarkastisesta, mutta suhteellisen tutusta ja harmittomasta professorista pahantahtoiseksi hahmoksi hämärässä huoneessa. Hän näytti valppaalta, myrkylliseltä ja valmiilta iskemään. Hermionen vatsaa väänsi ja hän nielaisi äänekkäästi.
”Tiedän, professori”, hän sanoi. Hänen suunsa tuntui rutikuivalta, ja hän nuolaisi huuliaan.
Yhtäkkiä miehen käsi iski pöydän pintaan, ja sen korvia vihlova ääni sai Hermionen hätkähtämään.
”Ei, sinä et tiedä”, hän murahti, ennen kuin sai silotettua äänensä yhtä samettiseksi kuin hetki sitten. ”Jos tietäisit, sinä et olisi suostunut tähän ikäpäivänä. Tämä ei ole mitään typerää numerologiaa, jonka kanssa voit leikitellä, neiti Granger, tämä on todellista – luita ja verta – todellista. Tämä on syvempää kuin mikään muu taikuus, se imee sinun sielusi. Et voi venyttää mieltäsi nähdäksesi tulevaisuuden ilman, että jokin osa itsestäsi katoaa tuohon kuiluun. Se ei ole pelkkää teoriaa, ei mitään perhosen siiveniskuja toisella puolella maailmaa, tämä on taikuutta, sen kaikkein syvimmässä merkityksessään.”
”Mutta…”
”Ei, kuuntele. Maailma on numeroita, se on numeroiden hallitsema, ne luovat sitä uudelleen ja uudelleen jokaisena hetkenä. Täällä, tässä huoneessa, me tulemme häpeilemättömästi manipuloimaan sitä ainesosaa, mistä universumi on tehty. Se on vaarallista, neiti Granger. Paljon sinua suuremmat velhot ovat tulleet hulluiksi yrittäessään harjoittaa sitä. Yrität epäilemättä ymmärtää mitä minä teen, mutta minun on varoitettava sinua: ellet ole varuillasi, sinä kadotat itsesi. Sinut imetään sisään, joudut vangiksi omaan mieleesi, ja päädyt elämään niissä viettelevissä aikajanoissa, joita ei ole olemassa. Kuka tahansa olisi ollut parempi kuin sinä, sinä joka yrität ymmärtää, mutta ei -” Hän nojasi pöydän yli kunnes hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Hermionen kasvoista, ja kun hän lausui seuraavat sanansa, hänen äänensä resonoi Hermionen rintakehässä. ”On hyvin todennäköistä, että menetätä järkesi, neiti Granger. Minun on kysyttävä, oletko valmis ottamaan sen riskin?”
Kalkaroksen sanat sinkoilivat Hermionen mielessä. Ne olivat kaksiteräisiä, viiltäviä, ja ne leikkasivat kirurgin lailla hänen ajatuksiaan. Ne välkehtivät hopeaa hänen mielensä pimeässä, ammottaen tyhjyyttä, joka aneli tulla täytetyksi. Hän pelkäsi riskiä, kyllä, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta se mitä hän voisi oppia tästä, olisi sanoinkuvaamatonta. Miten hän voisi elää itsensä kanssa, ellei hän tarttuisi tähän tilaisuuteen?
Jossakin hänen mielensä pölyisillä käytävillä pieni ääni kirkui hänelle, vaatien hänen huomiotaan, huutaen että tästä juuri oli kysymys, tästä Kalkaros oli juuri puhunut – että hänen tiedonjanonsa olisi hänen tuhonsa, ja se estäisi häntä oppimasta enää mitään enää koskaan. Hermione ei kuunnellut sitä.
Hän oli valmis ottamaan tuon riskin, halusi sitä jopa… Kyllä, hän halusi todistaa itselleen että selviäisi siitä. Hän voisi saavuttaa niin paljon. Mitä hän oppisi täällä, tässä huoneessa, olisi juuri se, mitä hän oli aina kaivannut…
Hermione avasi suunsa vastatakseen, mutta Kalkaros oli jo vetäytymässä takaisin paikoilleen, ja liukui uupuneen näköisenä pitkin tuolin pehmustetta. Hän painoi kätensä kasvoilleen, ja rasvaiset, korpinmustat hiukset putosivat verhoksi hänen profiililleen, estäen Hermionea näkemästä hänen ilmettään. Vaikutti siltä kuin hän olisi lyyhistynyt, vaikka hän istui täysin liikkumattomana. Hermionen valtasi halu koskettaa häntä – vaikka mustelmat edellisestä kerrasta, kun hän oli toiminut niin ajattelemattomasti impulssinsa ohjaamana, eivät olleet vielä parantuneet. Kalkaros ymmärtäisi väärin mitä tahansa hän tekisikään, joten hän pysytteli liikkumattomana paikallaan ja sulki suunsa.
Yhtäkkiä professori Kalkaros suoristautui, ottaen jälleen tilanteen täydelliseen hallintaansa. ”Älä vastaa vielä. Ajattele sitä, vaikka tiedänkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä olet jo päättänyt asian. Mutta tee se edes mielikseni, jos ei muuta”, hän sanoi. ”Huomiseen – tapaamme päivällisen jälkeen.” Käsky.
”Kyllä, professori, se sopii mainiosti”, Hermione vastasi nopeasti ennen kuin menettäisi tilaisuuden sanoa mitään. Hän ajattelisi asiaa aivan varmasti, mutta hän olisi täydellinen typerys jos hylkäisi tällaisen mahdollisuuden. Hermione tunki tavaransa hätäisesti laukkuunsa ja käveli reippaasti ovelle.
”Hyvää yötä, professori”, hän sanoi kynnykseltä. Hän kuuli Kalkaroksen murahtavan, eikä odottanut muuta, vaan sulki oven ja riensi pitkin käytävää.
*
Hermionen hulluksi tekevä tuoksu viipyili ilmassa vielä pitkään kun hän oli mennyt. Rehellisesti sanottuna, se oli todella häiritsevää, ja Severus liikahteli epämukavasti tuolissaan – ilmassa leijuva tuoksahdus sai hänet tuntemaan niin kuin tyttö olisi yhä hänen seurassaan, äänettömästi ja hetkellisesti.
Tämä aineeton todiste hänen tungettelustaan oli ilmeisesti välttämätön paha, näin Kalkaros järkeili, sillä mieluummin hän kuitenkin laski tytön omaan turvasatamaansa, kuin lähti itse hapuilemaan tietään sen ulkopuolelle. Tämä omavalintainen vankeus alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua pitkäveteiseksi – muttei niin pitkäveteiseksi, että hän uskaltautuisi vapauttamaan itsensä siitä… Hän tuhahti turhautuneena. Siihen oli syynsä, ettei hän ollut Rohkelikko. Huolimatta sen kaikista sietämättömistä veisuista, lajitteluhattu osasi hommansa.
Pelkkä pelkuri, hän ajatteli, mutta kohtalaisen kunnioitusta herättävä ja suhteellisen vahingoittumaton pelkuri.
Tyttö palaisi takaisin, tietenkin. Ei ollut keinoa säikäyttää häntä luopumaan tästä – vaikka hän sanoisi että ei ollut mitään vaaraa, ja että koko homma tylsistyttäisi Hermionen kuoliaaksi, hän jäisi siitäkin huolimatta. Edes niiden ylimääräisten arvosanojen vuoksi, jollei muuten. Kalkaros ajatteli olleensa oikeassa varoittaessaan häntä. Ainakin tyttö tiesi nyt mihin oli sekaantumassa. Häntä oli niin helppo manipuloida, mutta Severus ei sallinut itsensä tuntea syyllisyyttä siitä. Painikkeet, joilla neiti Grangerin tunne-elämää ohjailtiin, suorastaan loistivat pimeässä, ja ne oli nimetty suurilla, helppolukuisilla kirjaimilla. Hänen karski puheensa oli kaikesta huolimatta ollut hienovaraista verrattuna Rohkelikkoihin.
Mikä tahansa suurta nuijaa pienempi on hienovaraista Rohkelikoille, hän ajatteli.
Ilma tuoksui edelleen trooppiselle ja suloiselle. Lämpö hohkasi tulisijasta ja muistutti häntä lämpimämmistä paikoista, paikoista joissa tämä tuoksu ei olisi ollut ollenkaan vieras. Tämä sai hänen mielensä tulvimaan viekoittelevia kuvia.
Typerää, hän sätti itseään. Hänen pitäisi päästä ulos tästä huoneesta, jonne jokin naurettava paratiisi oli tunkeutumassa, sekoittuen hänen pettymykseensä. Hän kääntyi ja sammutti liekit. Sitten hän seisoi hakien tasapainoa, tuntien olonsa epävakaaksi vielä näiden kahden kuukauden jälkeen, ja asteli tuttua reittiä pitkin makuuhuoneeseensa.
Riisuutuessaan hän pohdiskeli asioiden saamaa uutta käännettä. Näytti siltä, että tehtävää ei voinut paeta. Hän ei voinut sanoa olevansa mielissään, mutta eihän ollut pahoillaankaan. Toisen henkilön ajoittainen läsnäolo huoneessa rauhoitti häntä – tai paremminkin, pakotti hänet pitämään tunteensa kurissa – niin kuin hän oli pian oppinut Septiman kanssa toimiessaan. Joten hänen olisi helpompi ottaa tehtävä vastaan ja tuntea olevansa vielä hyödyksi jollekulle.
Hän huokaisi liukuessaan lakanoiden väliin, osoitti taikasauvallaan hiipuvaa tulta, ja sammutti sen. Kyllä, olla hyödyksi... Pikkuvanha neiti Granger tulisi epäilemättä ottamaan kaiken irti tästä tilaisuudesta, joten ehkäpä vääjäämättömät umpikujatkaan eivät olisi täysin turhia.
Hän hengitti sisään. Hermionen tuoksu oli yhä läsnä, ja hän luopui yrityksistään manata sitä pois ja kääntyi kyljelleen vuoteessaan.
Se kietoutui hänen ympärilleen tihkuen trooppisia unelmia – ja hän näki ensimmäisen miellyttävän unensa pitkään, pitkään aikaan.
-
Tämä on kyllä ehdottomasti yksi parhaita käännösficcejä, mitä olen ikinä lukenut. Ja edelleen olen ihan luvattoman onnellinen siitä, että laitoit tähän jatkoa. Oikeastaan suorastaan kihisen innosta täällä, jos totta puhutaan 8'D
Pidän Hermionen ja Severuksen suhteen hitaasta kehittymisestä tavattomasti, on mielenkiintoista seurata, kuinka kauan heillä loppujen lopuksi sitten meneekään viimeiseen pisteen päädyttäessä. Toivottavasti pitkään, teet hienoa työtä.
Kiitos.
~ Zar
-
No niin, taas yksi neljään asti valvottu yö. Löysin tämän eilen kauppareissulla sattumalta (en toki mistään hyllyjen välistä vaan selaillessani puhelinta odotellessa) enkä voinut olla laittamatta talteen, kun näin ensinnäkin parituksen ja toisekseen suomentajan. Sen lisäksi, että suomennokset ovat yleensä lähes poikkeuksetta tosi hyviä (kukapa viitsisi kääntää 'ihan ok' - ficcejä?) niin se tosi asia, että Aura kääntää ja siinä samalla suosittelee ficciä on jo äärimmäisen suuri houkutuslintu. Enkä tosiaan pettynyt.
Ideahan tässä on aivan silmittömän (köhköh) mahtava! Severus on juuri niin Severus kuin voi olla. Minusta hän käyttäytyy erityisen loogisesti. Kukapa sitä ei putoaisi pohjattomaan kuiluun, jos vietäisiin se itselleen tärkein aisti. Ja vielä noin raa'alla tavalla, yh. Hermione taas on hyvin todentuntuinen opintopisteiden ja suurien haasteiden jahtaamisensa kanssa sekä niiden omantunnontuskien, mitkä syntyvät, kun hän on edes hitusen itsekäs. Minusta tässä on näppärästi käytetty hyväksi Hermionen ja Severuksen yhtä suurta intohimoa lukemista kohtaan. Pidän myös siitä, että tässä on jo 12 lukua eikä heidän välillään ole ollut kuin muutama omituinen kontaktin poikanen.
Ei kai minulla tässä muuta. Käännösiloa, Aura. Me odotamme innolla. :)
- Frac