Kirjoittaja Aihe: Kuin varjot talvisella taivaalla - Resmiranda (HG/SK K-11 draama, angsti) LUKU 12 18.11.14  (Luettu 14858 kertaa)

Psychofobia

  • Nieida
  • ***
  • Viestejä: 270
Vs: Kuin varjot talvisella taivaalla - 6. luku
« Vastaus #20 : 26.05.2011 03:21:47 »
Vau.
Tätä tarinaa on upea kuunnella surullisella viulu ja piano- musiikilla.. Varsinkin tuo Hermionen ja Sevvyn kohtaamiseen sopii erittäin hyvin. Tuli itku, sääli, ja lopuksi viha, miten joku voi tehdä tuolla lailla ihmiselle. Onneksi nämä ovat kuitenkin vain hahmoja, ja me säästymme oikeilta murheilta:>

Tarina tempaisee mukaansa niin hyvin, että unohdin muun maailman, edes sen, että olin olemassa. Kuusi pitkää lukua, jotka ovat tähän mennessä ilmestyneet, saivat minut janoamaan jatkoa.

Hermione on tässä taas ihan oma itsensä, eli kirjoja rakastava Hermione, joka haluaa vain auttaa kaikkia. Ihan missä tahansa asiassa. Pojat taas .. noh, pojat ovat poikia. Toivottavasti Hermione saa kehitettyä jotakin, mikä auttaa Sevvyä. Toivon sitä todellakin. (Mitä, enkä eläydy:D)

Tuossa linkki piano ja viulu-musiikkiin, jota kuuntelin samalla, kun luin. http://www.youtube.com/watch?v=UcXXpssBFVM&feature=related

Osaan kuvitella Sevvyn silmättömyyden ihan omien silmäluomieni alla. Se on jotenkin kauheaa, ja samalla niin haavoittuvaisen kaunista. Voi luoja, olet osannut kirjoittaa aivan upeasti tähän asti. Tuskin kukaan muu tekisi samalla lailla, joten onnittelut, olet saanut uuden aktiivisen lukijan itsellesi.

Etsin mitä tahansa SK/HG parituksella, ja löysin sitten tämän. Olen vieläkin hyvin vaikuttunut lukemastani, enkä oikein käsitä, miksei näin lupaavalta vaikuttava ficci ole saanut enempää näkyviä lukijoita.
Ihmettelen itse ihan samaa, mutta eiköhän meitä ala pian tulemaan lisääkin. :> Kiitän, kumarran ja jatkoa pyytelisin!

Anteeksi lyhyestä kommentoinnista!

- Psychofobia
Saat olla juuri tuollainen,
en tahdo jumalaa, tahdon ihmisen
Saat olla keskeneräinen,
en tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen
Sinä riität minut täyttämään

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Aura's Notes: Kiitos miljoonasti kaikille kommenteista! Pus! Ajattelin että tykkäätte enemmän siitä, että laitan nyt pian uuden luvun, kuin siitä, että käytän aikaa yksityiskohtaisiin kommenttien kommentteihin. Mutta älkää saako käsitystä, etteikö kommenteilla olisi merkitystä. Nehän tätä koko hommaa pyörittävät!

Luku 7

Kivenlohkare on este heikkojen tiellä, mutta astinlauta vahvojen polulla.
- Thomas Carlyle

Kun Hermione heräsi lauantaiaamuna, hänen ensimmäinen tekonsa oli hypätä ylös vuoteesta, juosta kylpyhuoneeseen ja oksentaa rajusti. Ilkeät valkoiset demonit, veriset kyyneleet poskillaan, olivat värittäneet hänen uniaan, ja jossakin hänen painajaistensa keskellä oli syvä ja vaativa syke, mitä hän ei halunnut vielä analysoida. Erityisesti kun hänen käsityksensä ei ollut muuttunut viimeisen viiden minuutin aikana, eikä hän ollut vielä päässyt hakemaan vettä juodakseen.

On korkea aina arvioida tilannetta. Hän katsoi pönttöön.

Asia numero yksi: Taidan olla todella sairas. Miten kuvottavaa. Hän irvisti, työnsi itsensä jaloilleen ja hoiperteli lavuaarille melkein lysähtäen peilin eteen. Synkät ja vihreän sävyiset kasvot tuijottivat takaisin; hän näki olevansa kylmän hien peitossa, ja hänen huulensa tärisivät.

Asia numero kaksi: Tänään on lauantai ja huispausottelu. Hän nojasi otsaansa kylmää lasia vasten ja vapisi.

Asia numero kolme: Vaikuttaa siltä, että olen vapaaehtoisesti lupautunut avustamaan toipumisessa yhtä  maailman omituisimmista ihmisistä, jota olen koskaan epäonnekseni sattunut tapaamaan. Hermione voihkaisi. Hän oli toisinaan liian nokkela omaksi parhaakseen. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Kuuma kylpy ei olisi pahitteeksi, hän vastasi itselleen ja nyökkäsi suostumisen merkiksi. Hän kääntyi pois peilin luota ja palasi takaisin omaan huoneeseensa. Vedettyään kylpytakin ylleen, hän meni valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen ja täytti ammeen lämpimällä vedellä ja mandariinikylpyvaahdolla. Pujahtaessaan veteen, hän huokaisi helpotuksesta tuntiessaan alaselässään ja pallean seudullaan olevien kireiden lihasten hiljalleen rentoutuvan kylvyn herkullisessa lämmössä. Vaahdon tuoksu oli juuri sopivan kirpeä, eikä lainkaan ällöttävän makea ja sen raikkaus täytti hänen päänsä kun hän hengitti syvään sisälle. Hyvä.

Mihin keskittyisin ensimmäiseksi? hän ajatteli. Dumbledoren paljastus, että velhomaailmassa kukaan ei tiennyt juuri mitään sokeudesta, oli vähintäänkin pelottava, mutta puhtaasti älyllisellä tasolla sen aiheuttamat ongelmat olivat suorastaan kiehtovia. Velhomaailmassa sokea joutuisi kohtaamaan vaikeuksia, jollaisia ei jästien keskuudessa tunnettu. Miten ilmiintyä ja tietää onnistuitko pääsemään oikeaan päämäärään? Miten paikasta toiseen liikkuminen onnistuisi? Ja miten on mahdollista taikoa ilman että näkee minne taikasauvallaan osoittaa? Oli jännittävää tietää, että olisi niin monia selvitettäviä asioita – käytännöllisiä asioita. Hän voisi todella auttaa ihmisiä…

No, ainakin yhtä ihmistä. Ai jai, siinäpä se, hän ajatteli katkerasti ja tunsi alkavan päänsäryn kallonsa pohjalla. Vain pelkkä professori Kalkaroksen ajatteleminenkin kuristi hänen kurkkuaan, joko vastenmielisyydestä tai surusta, hän ei ollut aivan varma kummasta syystä. Miten hän voisi auttaa miestä? Jos hän edes kelpuuttaisi hänen apuaan – Kalkaros ei ollut ikinä vaikuttanut mieheltä, joka ottaisi iloiten vastaan muiden apua. Tilanteen ainutlaatuisuus tarkoitti, että hänen pitäisi todennäköisesti räätälöidä ideansa miehen erityisiin tarpeisiin, mutta hän ei edes osannut arvata mistä aloittaa. Hän ei edes tuntenut Kalkarosta… miten hän voisi tietää mihin keskittyä? Ongelman valtavuus tuntui painautuvan hänen päälleen, ja hän liukui veden alle, antaakseen lämpimän veden syleillä häntä joka puolelta ja selkeyttää hänen ajatuksiaan.

Pintaan tullessaan hän huomasi olonsa parantuneen hieman. Tärkeimmät asiat ensin – ei ollut epäilystäkään, etteikö pitkästyminen olisi ollut raskain seuraus sokeutumisesta. Kalkaros oli älykäs mies ja hän tarvitsi jotain minkä parissa työskennellä. Monien kirjojen määrä hänen huoneessaan oli rohkaisevaa, mutta Hermione ei voisi tehdä mitään ennen kuin saisi vastauksen vanhemmiltaan. Hänen pitäisi myös saada selville muutamia asioita Kalkaroksesta. Hän yritti lähestyä tilannetta akateemisesti. Kun yksi aisti menetetään, toiset aistit herkistyvät korvaamaan puutetta. Hän alkoi laskea sormillaan mitä kykyjä hänen tulisi vahvistaa, ennen kuin edes alkaisi ajatella miten selättää itse ongelma. Hermione hylkäsi ensimmäisenä makuaistin – sitä ei käytetty kovin usein, jotta se voisi toimia apuna arkipäivässä.Joten… Yksi – hajuaisti… miten hyvin hänen nenänsä toimii? Hermionelta pääsi tahaton naurahdus, kun hän äkkiä näki mielessään itsensä mittailemassa Kalkaroksen tuulenhalkojaa viivottimen kanssa tieteellisiin tarkoituksiin. Hän tyrmäsi pian sen kuvan. Kaksi – kuulo? Hermione arveli, että kuulo oli näköaistia toisarvoisempi aisti, mutta kohoaisi määräävään asemaan pakon edessä. Kolme – tuntoaisti? Hän ei halunnut miettiä sitä kovin pitkään, mutta se oli kuitenkin tärkeä aisti. Kalkaroksen pitäisi harkistyä tuntemaan erilaisten pintojen ja rakenteiden vaihtelevuuksia.

Ajatukset jotka olivat olleet niin kirkkaina hänen mielessään edellisenä iltana, olivat nyt muuttuneet monimutkaisiksi ja epämääräisiksi. Hänen pitäisi puhua professori McGarmiwalle maanantaina, sen jälkeen kun hän oli esittänyt vähät suunnitelmansa.

Ei huispausta tänään, hän ajatteli. Päänsärky oli muuttunut itsepintaiseksi jomotukseksi, ja vaikka hän välittikin Harrysta ja Ginnystä hyvin paljon ja halusi nähdä heidän pelaavan, hän pitäisi tänään vapaata ja menisi takaisin sänkyyn. Hermione ei aikonut kuitenkaan nukkua, vaan lukea ja mietiskellä.

Mutta vasta kun olen kylpenyt toisen tunnin, hän ajatteli ja kurkotti kohti saippuaa.

*
Hermione huokaisi helpotuksesta huomatessaan, että hänen vanhempansa eivät olleet viivytelleet ja olivat kannustavia. Kirjat joita hän oli pyytänyt saapuivat aikaisin maanantai-aamuna. Ne laskeutuivat keskelle hänen munakokkeliaan pilaten hänen aamiaisensa, mutta parantaen hänen mielialaansa. Kirjat tarkoittivat teoriaa ja teoria tarkoitti etäisyyttä. Hermione ei odottanut väistämättömästi edessä olevaa kohtaamista professori Kalkaroksen kanssa. Hän saattoi vain kuvitella mitä mies ajatteli hänestä. Koko viikonlopun ajan Hermionen ajatuksen palasivat tulenliekkien valaisemaan makuuhuoneeseen ja hahmoon, joka oli puoliksi kyyristyneenä nurkassa. Kalkaroksen raivon muistaminen sai hänet lievästi pahoinvoivaksi, ja Ron ja Harry ärsyttivät häntä kyselemällä oliko hän kunnossa, aina kun hän tuli ajatelleeksi sitä.

Hermionen mieli loihti jatkuvasti esiin ei-toivotun kuvan verisestä seinästä.

”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys, tekevät pesää sydämeni alla…”

Kun hän ajatteli hurjistunutta professori Kalkarosta, hän voi pahoin, mutta joka kerta kun hänen mieleensä tuli kuva miehestä jolla ei ollut silmiä, kirjoja täynnä olevassa huoneessa, hänen sydämensä tuntui hajoavan tuhansiksi palasiksi.

Hermione katsoi pakettia edessään ja tunsi sanoinkuvaamatonta tykytystä rinnassaan.

”Hermione, jos suupielesi valuvat vielä vähänkin alemmas, et tarvitse haarukkaa syömiseen”, Ron sanoi. ”Me sentään yritämme parhaamme täällä.”

Hermione katsahti ylös päin, eikä voinut muuta kuin nauraa, sillä Ron oli taikonut Harryn pöllön, Hedwigin, kirkkaan siniseksi. Hedwig, ikävä kyllä, ei suhtautunut suopeasti tähän kohteluun, vaan puri määrätietoisesti Ronia sormesta. Harry ei pystynyt naurultaa muuttamaan pöllöä entiselleen, ja Ron roikotti sormeaan ja kirosi. Hermione pyöritteli silmiään ja ajatteli että poika oli hieman liian dramaattinen – tuolilta putoaminen ja lattialla kieriskely tuntui hieman ylitse ampuvalta, mutta todennäköisesti hän teki sen vain saadakseen Hermionen hymyilemään. Se toimi. Hermione puisteli päätään ja muutti Hedwigin takaisin valkoiseksi, ja pöllö lehahti tiehensä silmänräpäyksessä.

Kun Harry oli rauhoittunut, hän kääntyi Hermionen puoleen. ”Kiitos. Mukava nähdä sinun taas hymyilevän.” Hermione hymyili tälle, mikä teki Harryn entistäkin iloisemmaksi. ”Oletko keksinyt mitään seuraavaksi muodonmuutoksen projektiksisi?”

”Itseasiassa olen, mutta se on salaisuus”, Hermione sanoi, edelleen hymyillen.

”Ooh, salaisuus!” Ron huudahti. “Se tietenkin tarkoittaa sitä, että meidän täytyy kaivaa se sinusta ulos väkisin.”

Hermione pudisti päätään. ”Ei tällä kertaa Ron. En todellakaan voi kertoa teille.”

”Totta kai voit”, poika vakuutti. Voi ei, olisi pitänyt ajatella ennen kuin avasin suuni, Hermione irvisti. Nyt pitää korjata vahinko.

”Voisin harkita kertovani teille, kunhan saat oman tutkimusprojektisi valmiiksi”, hän sanoi Ronin venähtäneen naaman huvittaen häntä suunnattomasti.

”Tuo kuulostaa epäilyttävästi kiristykseltä”, Harry sanoi pöydän toiselta puolelta, pilkkoen rauhallisesti aamiaismuniaan ja lapioidessaan niitä suuhunsa.

”Minä työskentelen sen kanssa!” Ron sanoi. ”Eikä sen pidä olla valmis ennen loman alkua.”

”Nyt on jo marraskuun puoliväli”, Harry mainitsi. ”Toivon että työskentelet nopeasti.”

Hermione tukahdutti hihityksen, ja Ron suuntasi häneen mulkaisun, joka veti vertoja Kalkarokselle.

Voi ei. Hermione oli menossa tapaamaan professori McGarmiwaa iltapäivällä, eikä hänellä ollut vielä kuin yksi varma idea esiteltäväksi. Oli masentavaa huomata, että huolimatta älykkyydestään, hän ei pystynyt keksimään montaakaan velhokeksintöä. Jästit pärjäsivät paremmin sillä saralla, joten sokeuden vaikutukset velhoon… hänen suunsa vääntyi alaspäin muodostaen happaman viivan.

”Katso nyt mitä sait aikaan Ron, hän on taas onneton”, Harry sanoi.

”Minä? Entäs sinä, istut vaan siinä täydellisen sarkastisena yleisönä etkä tee mitään? Minä vaan raadan ja raadan ja raadan, mutta saanko siitä mitään kiitosta? Ehei!” Ron vaikeroi marttyyrin elkein.

“Minä autan paljonkin, kiitos vaan”, Harry sanoi, ja he poistuivat paikalta Hermionen jäädessä hymyilemään kierosti kurpitsamehuunsa.

*
Maanantai-iltana Severus Kalkaros istui ikkunan ääressä sairaalaosaston yksityishuoneessa näyttäen siltä kuin olisi tuijottanut alas järvelle. Hän tunsi laskevan auringon kasvoillaan, hänen mustat hiuksensa imivät valoa ja lämpöä hänen pähänsä, mutta siitä huolimatta häntä paleli. Hänellä oli yllään housut ja ohut puuvillapaita – mustaa ja valkoista, mainitussa järjestyksessä, tai niin ainakin Poppy oli hänelle kertonut. Hänen olisi varmaan pitänyt syödä jotain, mutta hän ei saanut pakotettua itseään edes yrittämään. Sehän on vain yksi naula lisää arkkuuni, hän ajatteli. Siis jos olen onnekas.

Hän oli kieltänyt kaikkia tulemasta vierailulle. Häpeä, jota hän tunsi outoja toimiaan kohtaan, ja tieto siitä, että hänen käytöksensä oli lapsellista, repi hänen sisintään. Hän kieltäytyi jopa puhumasta matami Pomfreylle, kun tämä kysyi hänen vointiaan. Sen ratkaisevan yön jälkeisten pakollisten kysymysten jälkeen, Poppy oli puhdistanut hänen haavansa niin hyvin kuin taisi, ja ne paranivat jälleen nopea vauhtia, miehen itsensä kauan sitten valmistaman salvan avulla. Tuskin hän tulisi enää koskaan tekemään sitä uudestaan. Poppyn pitäisi hankkia salvansa muualta tästä lähtien. Kalkaros muisti, että hän oli kokenut samanlaisen karmean tunteen, kuin ikuisuus olisi ollut ohi hetkessä, silloin kun oli palannut kotiin käytyään ensin Dumbledoren luona.

Takkatulen kekäleet hehkuivat vielä kuumina, mutta hänestä tuntui kuin vuodet olisivat vierähtäneet äkkiä ohi, ja se henkilö joka oli elänyt siellä, oli kuollut ja kuopattu. Liian monta elämää yhteen elämään, hän ajatteli. Kuollut liian monta kertaa. Hänen huulensa vääntyivät katkerasti ylöspäin hänen omien synkkien ajatustensa voimasta.

”Hymy, Severus?”

Kalkaros hyppäsi melkein ulos nahastaan kuullessaan Dumbledoren äänen huoneen toiselta laidalta, ja hänen päänsä käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat jälleen siteiden peitossa, joten oli edelleen helppoa uskoa harhakuvaa siitä, että hänen silmänsä olivat vain tilapäisesti sidotut. Severus ajatteli että olisi ollut epämiellyttävää kaikille, eikä vähiten hänelle itselleen, jos hän olisi repinyt ne pois ja paljastanut niiden alla piilevät ruhjeet. Hän yritti sada selville missä rehtori oli ja käänsi kasvonsa siihen suuntaan missä hän oletti tämän sijaitsevan. Hän oli nimenomaan kieltänyt vierailijat, mutta tietenkin rehtori oli sellainen vouhottaja, ettei hän vaivautunut noudattamaan toisten toivomuksia.

”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus”, hän vastasi kyynisyyden sävyttämällä äänellä. Severus kuuli miehen huokaavan, ja hän toivoi, eikä ensimmäistä kertaa, että olisi voinut kääntyä katsomaan Dumbledoren takkatulesta pilkistäviä kasvoja, vielä yhden ainoan kerran, ennen joutumistaan vastatusten kohtalonsa kanssa. Mutta oli hyödytöntä miettiä sellaista, hän sanoi itselleen tylysti, ja kääntyi takaisin kohti ikkunaa.

”Teetä?” Hän kuuli vanhan miehen kiertelevän ympäri huonetta, ja hänen päänsä selkeni hieman, kun hän haistoi mintun tuoksun tulvahtavan viileän raikkaana hänen suuntaansa. Kalkaros nyökkäsi ykskantaan ja kuuli teekannun kilahtavan vasten kuppia, kunnes tuli aivan hiljaista.

”Öhöm.” Severus oivalsi hieman jälkijunassa, että rehtori ojensi kuppia hänen suuntaansa, ja hän kurkottautui ottamaan sen. Särkyvän teekupin räsähdystä alleviivasi ääni, joka kuulosti epäilyttävästi siltä kuin joku olisi haukkonut henkeään. Severuksen kulmakarvat kurtistuivat tavalla, jonka hän toivoi muistuttavan raivoisaa paheksuntaa.

”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä”, hän sanoi välittämättä enää juurikaan, mutta haluten silti ylläpitää sen vähäsen ylpeytensä, joka hänellä vielä oli hallussaan.

”Olen pahoillani Severus, mutta taisin tuoda jonkun. Hän on tullut tänne yrittääkseen keksiä tapoja joilla… tehdä jotain… olosuhteillesi.” Severus yllättyi kuullessaan Dumbledoren takeltelevan sanoissaan.

”Ehkäpä hän on taas yksi spesialisti, joka on tullut tarjoamaan minulle toivoa vetääkseen sen sitten äkisti pois ulottuviltani?” hän sanoi. ”Olen tottunut siihen. Mikään ei estä teitä, joten antaa kuulua, niin päästään siitä pian eroon.”

Hän kuuli Dumbledoren yskäisevän ja sanovan, ”Kuten haluat, Severus.” Sitten, hänen kaiken nieleväksi harmikseen, mies sanoi, ”Neiti Granger?”

*
Hermionen vatsassa muljui, perhoset kutittelivat hänen sisällään ja hänen sydämensä uhkasi pysähtyä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin hermostunut. Ikkunan ääressä istuva mies näytti niin… surumieliseltä. Näytti siltä kuin hän olisi tuijottanut ulos, mutta siellä ei ollut mitään hänelle, aivan kuin hän olisi ollut joku omituinen Lady Shallotin miespuolinen vastine. Hän ei todellakaan näyttänyt mieheltä, joka oli uhannut häntä kolme yötä sitten; se henkilö oli ollut pitkä ja raivosta värisevä, kun taas tämä näytti… vain uupuneelta. Vaikka Hermionen mielestä mies näytti murtuneelta, hänen sisällään tuntui piilevän näkymättömiä jännitteitä.

Se oli aivan liian outoa. Hermione ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Ikkunan ääressä istui kyllä professori Kalkaroksen keho, mustissa housuissaan ja valkoisessa alas asti napitetussa paidassaan, mutta se jokin mikä teki hänestä juuri hänet, näytti puuttuvan. Kunnes Dumbledore puhutteli häntä ja hän avasi suunsa.

”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus.” Kalkaros ei ollut ilmeisesti huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa. Hermione ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, pelätessään miehen kuulevan hänen kirjoittavan. Hän päätti tarkkailla tätä vielä hieman kauemmin.

Rehtori kaatoi teetä, ja Hermione huomasi Kalkaroksen haistelevan ilmaa – hän siis pystyi haistamaan teen huoneen halki. Mielenkiintoista. Hermione pysyi vaiti, kunnes Dumbledore ojensi kupin ja Kalkaros yritti tarttua siihen –

Kuppi särkyi, ja Hermione päästi tahattoman henkäyksen – hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että olisi ollut tarpeen auttaa Kalkarosta ohjaamalla hänen käsiään. Hänhän oli aina niin itsenäinen, eikä tarvinnut koskaan mitään keneltäkään.

”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä.” …tai haluamatta mitään keneltäkään…

Hermione tutki hänen sidottuja kasvojaan Dumbledoren vastatessa hänelle rauhoittavalla äänellä. Uurteet hänen suunsa ympärillä ja otsalla olivat syvät – kasvot jotka olivat nähneet elämää, mutta millaista elämää. Hänen hiuksensa valuivat suorina ja raskaina hänen voimakkaille poskipäilleen. Hermione huokaisi ääneen. Se oli sellaisen miehen keho, joka ei välittänyt mitä hänelle tapahtuisi.

Dumbledoren lausuessa ääneen hänen nimensä, Hermione säikähti ulos ajatuksistaan. Ja mikäli mahdollista, Kalkaroksen suu vetäytyi entistäkin ohuemmaksi viivaksi.

”Ah, jumalainen neiti Granger. Kuinka mielissäni olenkaan tavatessani sinut jälleen”, hän sanoi kuulostaen ajattelevan aivan jotain vastakkaista. ”Ajattelinkin jo kuolevani pitkästyneisyyteen ellei loistavan terävä mielesi pian tupsahtaisi sinne, minne sitä ei haluta.”

Dumbledoren puhuessa Hermione astui eteenpäin. ”Neiti Granger on sokeuden suhteen kokeneempi kuin kukaan velhomaailmassa.” Jos kokemusta voi saada kirjoista, niin ehkä sitten, Hermione ajatteli syyllisyydentuntoisesti ja yllättyi kuullessaan oman ajatuksensa lausuttuna ääneen.

“Epäilemättä hän on lukenut siitä”, Severus sanoi pistävästi. Hän ei voinut kuvitella, että Hermionella olisi ollut kokemusta mistään kirjaston ulkopuolella olevasta.

Aika ottaa käyttöön hiukkanen rohkelikkojen kuuluisaa urheutta, Hermione ajatteli. Hän selvitti kurkkuaan ja kajautti ilmoille pienen puheen, jota oli valmistellut.

“Kuten varmasti tiedätkin, professori, velhomaailmassa ei ole juuri lainkaan sokeita, kun taas jästien keskuudessa se on, ellei aivan yleistä, niin ainakin tunnettua. Professori Dumbledore on kertonut minulle että…” hän takelteli sanoissaan – ”että ei ole olemassa mitään lääkintäkeinoja auttamaan tilannettasi. Sen sijaan jästit ovat olleet mitä kekseliäimpiä ratkaistessaan sokeuteen liittyviä ongelmia. Ja vähintäänkin uskon voivani helpottaa tilanteeseesi liittyvää tylsistymistä. Sen jälkeen voimme työstää asian muita puolia.”

Kaikki silkkaa asiaa tällä kertaa, miten ärsyttävää. ”Ehkäpä haluaisit hieman selittää, neiti Granger. Minua ei kiehdo ajatus istua tässä kuuntelemassa selontekoasi poikkeuksellisen laajasta tietomäärästäsi”, Kalkaros sanoi hänelle.

Hermione näytti lyödyltä, mutta jatkoi silti. ”Haluaisin vain kysyiä muutaman kysymyksen ensin, ennen kun alan ratkaista ongelmaa.” Hän kääntyi ja kaiveli laukkuaan vetäen sieltä viimein esiin pienen esineen. ”Ensimmäiseksi haluan tietää miten hyvät aistit sinulla on.”

Severus kohotti kulmakarvojaan, mutta toipui pian. ”Näköni ei ole koskaan ollut yhtä mainiossa kunnossa”, hän sanoi ja sai vastaansa jättimäisen huokauksen.

”Minä tarkoitin, professori, kuinka hyvin kuulet? Haluaisin suorittaa muutaman pienen kokeen pystyäkseni määrittämään tämän hetkisiä kykyjäsi”, Hermione sanoi. ”Odotan aistiesi herkistyvän ajan myötä kompensoidakseen sinun, uh, näkösi menetystä.”

Severus liutti uupunutta kättään kasvojaan peittävien siteiden päällä. Mitä menetettävää hänellä olisi? Ainakin tämä saa ajatukseni hetkeksi muualle, hän ajatteli.

”Hyvä on sitten”, Kalkaros sanoi ja kuuli tytön kulkevan poispäin hänestä ja sanovan huoneen toiselta laidalta, ”Kerro sitten jos kuulet jotain, professori.”

Hermione seisoi huoneen päädyssä reilun puoli minuuttia ennen kuin pudotti neulan lattialle. Kuului hiljainen ting, ja Kalkaroksen pää nyökkäsi nopeasti. ”Nyt”, hän sanoi Hermionelle. ”Kuulosti pieneltä metallin palalta.” Ensimmäistä kertaa huoneeseen astumisensa jälkeen Hermione hymyili.

”Se oli neula”, hän sanoi Kalkarokselle, joka nyökkäsi hieman. ”Entäpä hajuaistisi?” Hermione kysyi edelleen huoneen toiselta puolelta.

”Se on erinomainen, neiti Granger”, Severus sanoi hieman ärtyneesti. ”Voi tuskin olla taikaliemien opettaja, ellei omaa äärimmäisen tarkkaa hajuaistia.” Hermione käveli miestä kohti kengät kopsuen vasten kivilattiaa. Kalkaros päätti rehennellä kyvyllään, ihan vähän edes.

”Tuoksut mandariineilta, neiti Granger. Ja -”, Severus nuuskaisi ilmaa, ”mangoilta. Et kuitenkaan ole peseytynyt eilisen jälkeen”, hän sanoi sallien itsensä virnistää hieman.

Hermione hätkähti. ”Oh.” Miten noloa. Mitähän muuta hän pystyy haistamaan? Olen sentään vielä yli puolessa välissä huonetta! Hän tunsi itsensä punastuvan.

”Hyvä on, haluaisin testata… uh, tuntoaistiasi”, hän sanoi ja huomasi miehen jäykistyvän melkein huomaamattomasti.

”Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?” hän kysyi vaativasti.

”Neiti Grangerilla on mielenkiintoinen jästien käyttämä lukemisen menetelmä”, Dumbledore sanoi, ja sekä Severus että Hermione säpsähtivät – he olivat melkein unohtaneet, että mies oli vielä siellä.

Severus tunsi hengityksensä juuttuvan kurkkuunsa. Lukemisen? Ääneen hän sanoi, ”Selitä.”

”No, menetelmän nimi on pistekirjoitus”, hän sanoi huojentuneena ollessaan taas omalla, järkiperäisellä alueellaan. ”Se on sarja paperilla kohollaan olevia nystyröitä, jotka vastaavat sanoja. Käytännössä kutakin kirjainta edustaa merkki, jossa on yhdestä kuuteen pistettä, ja niiden avulla voi lukea juoksuttaen sormeaan niiden pinnalla. Se vain vaatii hieman harjoittelua.”

Huolimatta vastustelustaan, asia kiihotti Severuksen uteliaisuutta. ”Jatka.” Hän yllättyi kuullessaan Hermionen äänen vierestään, muttei kääntynyt tyttöä kohti.

”No, siinä se. Ensin sinun tulee oppia aakkoset, sitten numerot ja sitten muut merkit”, hän sanoi, edelleen keräten rohkeuttaan. Kalkaros oli hiljaa ja Hermione sai lopulta sanotuksi, ”Voisinko saada nähdä kätesi?” Mies näytti yllättyneeltä, mutta ojensi kätensä tutkittavaksi sanomatta sanaakaan.

Hermione ei ollut koskaan ollut niin lähellä häntä, ja huomasi sen tuntuvan jotakuinkin hämmentävältä. Mies tuoksui… pimeydeltä. Kuin salamoiden kirjoma yö… hän kurtisti kulmiaan ja työnsi tuon oudon ajatuksen syrjään. Päättäväisesti Hermione otti hieman mukavamman asennon ja tutki professori Kalkar – ei, parasta ajatella häntä potilaana tästä lähtien – potilaan sormenpäitä. Aivan kuten hän oli olettanutkin, ne olivat kovettuneet. Se saattaisi olla ongelma. Hermione kurkotti kättään, kietoi sormensa miehen käden ympärille ja käänsi sitä niin, että kämmenpuoli oli ylöspäin.

Severus säikähti, kun hän tunsi pienten sormien tarttuvan hänen käteensä lujasti ja painavan sitä alaspäin. Hän saattoi tuntea Hermionen olevan kumartuneena sen ylle tutkaillen sen pintaa ja muotoja, ja kahleista irti karanneet mielikuvat nousivat hänen mieleensä. Useimmat niistä olivat himottuja ja torjuttuja, toiset häpeällisiä ja niin pitkään syvälle painettuja siinä toivossa, etteivät ne koskaan enää pääsisi nousemaan pintaan… Hermionen käsi oli lämmin ja pehmeä hänen kätensä alla, hänen kyntensä tuntuivat kevyesti vasten hänen rannettaan, ja Kalkaros tunsi hänen hengityksensä pyyhkäisevän hellästi hänen kämmentään kuin näkymätön hyväily. Hänen käsivartensa iho nousi kananlihalle, ja hiukset hänen niskassaan nousivat pystyyn, hänen selkärankansa anellessa lupaa saada kiertyä sisäänpäin… Severus vääntelehti hieman ja säpsähti tuntiessaan pienen pistoksen etusormessaan – kipu… kuten aina.

”Auts”, hän sanoi paljastamatta ajatuksiaan… mutta syvällä hänen mielensä sisällä hän ulvoi ääneen ja pakeni hänen kosketustaan. Hän nykäisi kätensä pois.

Kalkaroksen ääni palautti Hermionen tarkkaavaisuuden takaisin tilanteeseen – hän näkin itsensä kumartuneena taikajuomien opettajansa yllättävän lämpimän käden ylle. Miehen hengitys sekottui hänen hiuksiinsa ja sai aikaan väristyksiä hänen selkäpiissään. Hän oli juuri pistänyt miestä neulalla ja hätkähti, kun mies reagoi siihen.”Anteeksi professori”, hän sanoi, ”Halusin vain nähdä kuinka kovaa minun pitää painaa saadakseni reaktion.”

”No, nyt sait”, hän sanoi järkyttyneenä. Pimeät yöt, himo, salama läpi sydämen, pyhä kauhu… ”Mitä nyt?”

”Kätesi ovat todellakin riittävän herkät. Ajattelin että vuodet noiden syövyttävien liemien parissa olisivat vaatineet enemmän veroa, mutta kaikki näyttää olevan hyvin”, Hermione sanoi hänelle ja perääntyi nopeasti nähdessään hänen kulmiensa kurtistuvan vastaukseksi hänen taikajuomia koskevalle huomautukselleen.

”Ymmärrän.”

”Uhm, minäpä jätän sinulle jotain jonka parissa voit aloittaa”, Hermione sanoi ja onki esiin sivun jossa oli aakkoset pistekirjoituksena. ”Nämä tässä ovat aakkoset. Tässä ovat numerot ja tämä on pieni tarina, jonka avulla voit alkaa harjoitella.”

”Unohdat jotain, neiti Granger”, Severus sanoi.

”Mitä?” hän kysyi hämmentyneenä.

”Velhokirjallisuutta ei ole pistekirjoituksena. Mitä hyötyä siitä on minulle? Miten voin kirjoittaa?”

Hermione katsoi alaspäin, toi kätensä huulilleen ja alkoi pureskella kynttään. ”Työskentelen sen parissa muodonmuutosprojektini toisessa osassa. Aion yrittää muuttaa tavallisia kirjoja ja papereita pistekirjoitukseksi. Joten, kun sinä haluat lukea jotain, sinun täytyy vain heilauttaa taikasauvaasi ja muuttaa teksti kohokirjoitukseksi”, hän sanoi tuntien olonsa hieman surkeaksi. ”En ole vielä keksinyt miten voit kirjoittaa, mutta olen varma että sitä varten on olemassa jokin jästiväline.”

Severuksen sydän alkoi lyödä nopeammin Hermionen selittäessä, ja hän tiesi kasvojensa uurteiden pehmenevän hämmästyksestä sekä hänen aiemman epäluuloisuutensa haihtuvan tämän uuden tiedon myötä. Hermionen ojentavat paperit roikkuivat velttoina hänen kädessään. Hermione näki toivottomuuden hiipivän takaisin hänen kasvoilleen, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ”Olen aivan varma että pystyn tähän, professori. Loman aikana olen varmasti jo keksinyt oikean loitsun ja sitten voit muuttaa mitä vain haluat itsellesi luettavaan muotoon!” Hän tiesi kuulostavansa epätoivoiselta, mutta hän ei kestänyt nähdä miehen valuvan pois hänen ulottuviltaan. Hän kuuli Kalkaroksen päästävän omituisen tukahtuneen äänen kurkustaan.

”En ollut huolissani siitä”, hän sanoi hiljaa, taivutti päätään kohti papereita ja tuli ajatelleeksi jotakin. ”Enää yksi kysymys. Miten voin tietää mikä papereista on mikäkin, ja kumpi on yläreuna?”

”Oh, en ollut tullut ajatelleeksi sitä”, Hermione sanoi harmistuneena. Hän yritti luodata mieltään löytääkseen jonkun apukeinon josta olisi lukenut. Hän sai ajatuksen ja nykäisi paperit pois Kalkaroksen kädestä.

”Käännän aakkosista oikean yläkulman sisäänpäin, numeroiden vasemman yläkulman sisäänpäin ja taitan tarinasta koko yläreunaan pienen taitoksen”, hän sanoin reippaasti tekien kuten oli sanonut ja laskien paperit takaisin Kalkaroksen syliin. ”Auttaako se?” tyttö kysyi huolestuneesti.

Severus oli äimistynyt. Ankeus joka oli juuri vellonut hänen edessään, näytti äkkiä, ellei voitetulta, niin ainakin hieman valoisammalta, niin kuin se olisi uinunut syvää unta odottaen kärsivällisesti sadetta, joka tulisi ja tekisi siitä vehreän jälleen. Kolme sivua paperia hänen kädessään tuntuivat oudon painavilta, kuin aarrekartat, jotka olisivat enemmän kuin kullan arvoisia. Hän sulki sormensa niiden ympärille suojelevasti ja taisteli sisimmässään puhuakseen.

”Kyllä se auttaa”, hän sanoi hieman tukahtuneella äänellä ja kuuli Hermionen huokaisevan helpotuksesta. Hermione tiesi, että se oli lähimpänä ”kiitosta”, jota hän tulisi saamaan.

”Hyvä”, hän sanoi. ”Minä jätän pistekirjoituksella kirjoitetun jästien novelleja sisältävän kirjan yöpöydällesi. Toivon mukaan ne eivät pitkästytä sinua.” Hän muisti kirjahyllyllisen jästikirjallisuutta Kalkaroksen huoneessa. Kalkaros kohotti kasvonsa tytön puoleen, ja hänen kohotetut kulmakarvansa ja kevyesti raollaan olevat huulensa kertoivat hänen olevan varma, ettei sitä vaaraa olisi. Hermione salli itsensä hymyillä tyytyväisesti ja kumartui poimimaan laukkunsa.

”Hyvää yötä professori Kalkaros”, hän sanoi ja katsoi Dumbledorea, joka myös toivotti hyvää yötä ja he lähtivät sairaalahuoneesta yhdessä.

Ulkopuolelle päästyään Dumbledore kääntyi ja katsoi Hermionea ylistävästi. Hermione kurtisti kulmiaan. ”Mitä nyt?”

”Olet uskomaton, etkö olekin?” hän kysyi retorisesti. Hermione vain kohotti kulmakarvojaan. Mitä?

”Kaikkien niiden vuosien aikana, kun olen tuntenut professori Kalkaroksen, olen vain kerran nähnyt hänen sallivan noin auliisti toisen ihmisen koskettaa häntä”, Dumbledore sanoi kurkistellen silmälasiensä ylitse. Vaikka ne eivät suorastaan tuikkineet, ne kuitenkin säteilivät jotain, mitä Hermione ei pystynyt tunnistamaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi tasapainoillut jyrkänteen reunalla, tietämättä kummalla puolella oli kuilu, kummalla puolella vakaa maa.

”Milloin se oli?” Hermione kysyi pystymättä pysäyttämään itseään.

Ikääntynyt rehtori katsoi häneen vakavasti. ”Silloin kun hän tuli luokseni jättääkseen Voldemortin palvelemisen.” Sen sanottuaan Dumbledore meni pois jättäen Hermionen seisomaan yksin, eksyneenä ajatuksiinsa pimeällä käytävällä sairaalasiiven edustalla.
« Viimeksi muokattu: 25.06.2011 22:12:05 kirjoittanut Aura Illumina »

Kika

  • ***
  • Viestejä: 143
Ihana luku jälleen kerran, ja ehdottomasti yksi lemppareistani. Liikutuin melkein kyyneliin tätä lukiessani. Tuntui siltä, kuin solmu sisälläni olisi auennut helpotuksesta, jota tunsin Severuksen puolesta. Toivon pikaista jatkoa.
Kiittäen,
Kika
Vain kahdelle sielulle näyttää se saman muiston, riippuvaisen toinen toisestaan. Ja ajankin myötä, erottuaan, ei se poistu piilottamallakaan.

tutti frutti

  • Rouva Kalkaros
  • ***
  • Viestejä: 608
  • Ficci riippuvainen
Todella ihastuva ja minun mielestäni tähän asti paras luku, melkein itkin. Löysin tämän lukemiselle sopivaa aikaa tässä kun lapset keitä vahdin katsovat eläimien salattuja elämiä. Hymy nousi huulilleni kun Hermione esitteli Severukselle keinon elää sokeutensa kanssa. Se kun hermione testasi miehen aisteja, oli jotenkin todella hellyyttävä? kohta. Severuksen hajuaisti oli uskomaton. Haistaa nyt Hermionen tuoksu puolestavälistä huonetta, taisi tyttö punastua siinä vaiheessa. Mitäköhän kaikkea muuta mies pystyisi haistamaan? Ja kun Hermione kosketti Severusta oli ihana kohta.      tutti frutti kiittää ja kumartaa


Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset.

Snarmione<3
Alan Rickman<3
Emma Watson<3
Helena Bonham Carter<3
Johnny Depp<3
Tom Felton<3

Psychofobia

  • Nieida
  • ***
  • Viestejä: 270
Kyllä, ihana luku.

Hermionen ja Sevvyn tarina alkaa saada kivoja käänteitä. Tuo käsien koskettelu, tosin toisenlaisessa mielessä, sai Sevvyssä jonkin tunteen esiin. Ehkä hänen aistit tosiaan saivat, ja ovat herkistyneet, paljon. Sevvy sai tekemistä, harjoittelemista, että pärjää sokeana elämässä. Nimittäin velhojen keskuudessa. Olisihan tuo outoa, jos velhojen keskuudessa tunnettaisiin sokeus, edes jotenkin.
Kiva, että jästit ovat jossain parempia :)

Yhdyn tutti frutin mielipiteeseen Sevvyn hajuaistista, ja tottahan toki Liemimestari ei voisi olla Liemimestari, jos hajuaisti olisi pielessä. Tulis tapaturmia .. :D

Hellyyttävä luku. Tykkäsin tosi paljon.
Eikä kirjoitusvirheitäkään eksyny mun silmiini yhtään.
Jatkoa, kiltti ! :>


           - Psychofobia
Saat olla juuri tuollainen,
en tahdo jumalaa, tahdon ihmisen
Saat olla keskeneräinen,
en tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen
Sinä riität minut täyttämään

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 380
Hihii♥

Oi että tämä on ihana ja sulan tälle ihan täysin aina välillä.
Itsekin todella hyvän hajuaistin omaavana voin sanoa että Kalkaroksella on kyllä parempi.
Pidin tästä todella paljon ja Dumbledoren sanoista lopussa.

Lainaus
”Kaikkien niiden vuosien aikana kun olen tuntenut professori Kalkaroksen, olen vain kerran nähnyt hänen sallivan noin auliisti toisen ihmisen koskettaa häntä”

Aaaaw!
Kaunis kiitos lukuelämyksestä ja jatkoa pian♥

~ Zarroc


Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Odessa

  • ***
  • Viestejä: 8
Olen sanaton.
Tämä on aivan mieletön. Pidän todella paljon ficin tunnelmasta ja siitä kuinka tarina etenee vaivattomasti. Kuten olen aiemminkin kertonut, kirjoitustyylisi vie mukanaan. Tekstiä on helppoa ja miellyttävää lukea. Ei pelkästään tarinan vuoksi (ei sillä, tarinakin on upea), vaan myös siksi, että kerronta on sujuvaa ja henkilöiden dialogi heille luonteenomaista. Ei voi sanoa, että tämä olisi helppolukuista, koska aihe on synkkä ja puhutteleva, mutta kuitenkin se tulee ensimmäisenä mieleen.
Kaikki rakentava palaute ja kritiikki ovat helteiden myötä kuivuneet kasaan, eli tämä on nyt pelkkää hehkutusta.   ;)

Jatkoa innolla odottaen,
O

Farena

  • ***
  • Viestejä: 76
  • I like to rhyme. It's definitely a hobby.. of Mine
Voi ei, jäin totaalisesti koukkuun. Ehdottomasti yksi parhaista Severus/Hermione ficeistä, jota olen koskaan lukenut! :D Teksti ei ole pitkästyttävää, ja kuvailu on upeaa. Tälläiset ficit saa mut aina suremaan sitä, kuinka itse olen surkea kirjoittamaan.
Yhden kirjoitusvirheen löysin viimeisimmästä luvusta, mutta kun yritin etsiä sitä uudelleen, ei se enää sattunut silmiini.
Anteeksi nyt, kun en jaksa/osaa kirjoittaa enenpää rakentavaa kommenttia. Odotan kuitenkin innolla seuraavan luvun ilmestymistä!
With love

Iori

  • ***
  • Viestejä: 18
Oon ihan sanaton. Aivan uskomaton. Jatka pian koska olen ihan koukussa.

En pysty nyt oikeen mihinkään rakentavaan, mutta oli ihan mahtava.

Jatka pian :)

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Aura's Notes: Kiitos tosi paljon kauniista ja kannustavista kommenteistanne. Tarina jatkuu ja tunnelma tiivistyy...

Luku 8

Mikään mikä ei ole hyödyllistä, ei voi olla arvokasta.
- Karl Marx
 
Dumbledore tuijotti edessään istuvaa professori Lupinia ja tunsi epätavanomaisen halun lyödä jotain. Remus Lupin sen sijaan näytti tuskastuneelta ja murtuneelta, aivan kuin olisi tapahtumassa jotain, mille hän ei voi mitään, mutta murehti sitä siitä huolimatta. Mikä itse asiassa juuri olikin asian laita.
 
”Olin täysin unohtanut sudenmyrkkyjuomasi”, Dumbledore sanoi.
 
Remus liikahteli tukalan oloisesti. ”Sitä on vielä jäljellä kolmeen täysikuuhun, helmikuuhun saakka, mutta sitten se on loppu. En tiedä mitä tehdä”, hän sanoi vältellen Dumbledoren katsetta.
 
Dumbledore riisui silmälasinsa, kumarsi päätään ja nipisti nenänvarttaan peukalonsa ja etusormensa välissä. Se oli raskaan ajattelemisen merkki. Joululoma lähestyi kovaa vauhtia ja Voldemortin kostoon liittyvät ongelmat kasaantuivat ympärille kuin lumikinokset. Dumbledore antoi ajatustensa levätä uupuneen näköisessä miehessä, samalla kun pohdiskeli erilaisia vaihtoehtoja. Remuksen vapauttaminen virastaan oli poissa laskuista – hän oli ehdottomasti pätevin ehdokas yhä kaventuvasta valikoimasta. Sitä paitsi hän oli suosittu avarakatseisimpien oppilaiden joukossa. Rääkyvä röttelö oli myös edelleen olemassa – mutta olisiko Remus halukas vetäytymään sinne kerran kuukaudessa? Ja tietenkin, oli aina mahdollista valmistaa lisää sudenmyrkkyjuomaa – eihän Severus ollut järkeään menettänyt. Dumbledore kurtisti kulmiaan kun pieni ääni hänen päänsä sisällä kuiskasi… vielä
 
Avustettuna olisi varmaan edelleen mahdollista tehdä lääkejuomaa, jolloin Remuksen ei tarvitsisi eristäytyä yksinäisyyteen. Rehtori nosti katseensa edessään olevaan mieheen.
 
”Olen varma, että ratkaisu ilmestyy tuota pikaa, Remus. Ei haalita huolia tulevaisuudesta, sikäli kun on niin vähän tehtävissä tällä hetkellä”, hän sanoi niin ystävällisesti kuin mahdollista.
 
Remus nyökkäsi. ”Se on varmaan parasta, mutta olen silti huolissani, enkä ainoastaan lääkkeestäni”, hän sanoi.

Dumbledore kohotti kulmakarvaansa. Remus yskäisi, kuin olisi ollut lähestymässä arkaluontoista aihetta.
 
”Severus ei ole sallinut kenenkään vierailla luonaan”, Remus sanoi. ”Kuka tietää mitä hän puuhaa huoneessaan. Neiti Grangerin kohtaamisen jälkeen hän on sulkeutunut lukkojen taakse. Kotitontut ovat nähneet hänet, eikä hän ole tehnyt mitään rajua, mutta he sanovat, että hän näyttää joka päivä happamammalta ja happamammalta.”
 
Dumbledore hypisteli partaansa mietteliäästi.
 
”Uskallanpa sanoa, Remus, että hän yrittää kaivaa tietään ulos vaikeasta tilanteesta. Minäkin olen puhunut kotitonttujen kanssa – he myös kertoivat, että Severus juoksuttaa alinomaa kättään tyhjän kirjan sivuilla, mikä tarkoittaa, ellen erehdy, että hän on ottanut ensimmäisen askeleen ylöspäin.”
 
Remus näytti epäileväiseltä, mutta Dumbledore hymyili. ”Ilmeisesti jästit ovat paljon kekseliäämpiä, mitä olemme aiemmin osanneet kuvitellakaan”, hän vakuutti. ”Neiti Granger on hyvin neuvokas, enkä lainkaan epäile hänen kyvykkyyttään avustaa, monellakin eri tavalla, tätä tilannetta ratkeamaan.”
 
Remus huokaisi. ”Taidat tietää enemmän kuin minä siitä mitä on meneillään, mutta en ymmärrä miten Kalkaros voisi pysyä puuhakkaana enää pidempään. Hän on aina ollut niin nopea toimissaan.”
 
Dumbledore nyökkäsi ja hänen hymynsä haihtui. ”Minusta meidän kannattaisi pitää kokous siitä miten olisi parasta edetä”, hän sanoi. ”Arvokkain kontaktimme kuolonsyöjiin on nyt tehty toimintakyvyttömäksi, ja meidän täytyy tehdä uusi suunnitelma tämän surullisen tosiasian vuoksi.” Dumbledore katsoi kattoon ja asetteli sormenpäänsä yhteen. “Tahtoisin todella tietää miten saisimme vedettyä Severuksen kammiostaan ja vakuutettua hänet siitä, miten tärkeä hän yhä on toiminnallemme.”
 
Remus hymyili ilman huumorin häivää. “Toivotan sinulle onnea yritykseen”, hän sanoi Dumbledorelle ennen kun nousi ja lähti huoneesta. Dumbledore nyökkäsi hänen peräänsä, edelleen katse mietteliäästi katossa, vaikka oli vaikea sanoa näkiköhän sitä lainkaan.

*

Oli kulunut yksi kuukausi siitä kun Severus oli sokeutunut, ja hän tuli toimeen. Ei aina kovin hyvin, mutta pärjäsi joka tapauksessa. Hän kirosi turhautuneena ja paiskasi kirjan kiinni, ja käytännön tuoman kokemuksen vuoksi, hillitsi itsensä heittämästä sitä huoneen halki. Kun hän ensimmäisen kerran oli lennättänyt sen ajattelemattomasti, hän oli joutunut etsimään sitä kontallaan yli puolituntia, ennen kuin muisti, että tulejo -loitsu toimi, vaikket pystynytkään näkemään kohdetta. Tämä iloinen tosiasia oli ratkaissut esineiden jatkuvan etsimisen tuoman  ongelman, mutta se oli epäkäytännöllinen päivittäisissä rutiineissa. Hän oli jo oppinut asettamaan esineet tietyille paikoille, jotta voisi löytää ne helpommin. Hänen vaatteensa eivät tuottaneet ongelmaa, sillä hän ei koskaan käyttänyt mitään muuta kuin mustaa tai tummanharmaata. Hän oli oivaltanut nopeasti, että voisi tunnista vaatekappaleet kankaan tuntuman ja pienten yksityiskohtien perusteella. Hänen viittansa olivat kaikki samanlaisia, ja niinä harvoina kertoina kun hänestä tuntui, että oli aika sonnustautua sellaiseen, ei hänellä ollut mitään vaikeuksia niiden valitsemisessa. Kylvyt olivat itse asiassa erityisen nautinnollisia. Hän huomasi ettei ollut vaikeaa löytää saippuaa tai shampoota ja että vaahto ja lämmin vesi tuntuivat paljon aistillisemmilta vasten hänen ihoaan, mitä hän oli koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan. Hän käytti paljon aikaa kylpemiseen.
 
Jos hän tarkasteli tilannetta objektiivisesti, hän huomasi nämä uudet tuntemukset mielenkiintoisiksi. Näkyvien ärsykkeiden puute salli hänen mielensä vaellella uusilla poluilla, jotka aiemmin olivat olleet suljettuina ulkoisten häiriötekijöiden vuoksi. Toisinaan hän löysi itsensä vaeltelemasta muistojen polulta, mutta kiskoi itsensä pois sieltä pian ennen kuin leppoisa kuljeskelu muuttui ahdistavaksi hyökkäkseksi pimeällä kujalla. Hän toivoi että voisi muistaa enemmän yliopistoajoistaan. Hämärästi hän muisti numerologian ja taikaliemien tunnit, mutta koko opiskeluaikaa oli sävyttänyt hänen opintosuunnitelmansa ulkopuoliset toiminnot. Ja se minkä olisi pitänyt olla miellyttävä muisto, olikin nyt maustettu katumuksella ja vastenmielisyydellä.
 
Ruokailu oli edelleen ongelma, kuten myös vaivaton liikkuminen huoneistossa. Jos takassa paloi tuli, hän pystyi paikallistamaan itseään ympäröivät esineet, mutta muutoin se oli vaikeaa. Hänen käsivartensa polte voimistui myös aika ajoin. Se oli kiduttavaa ja nosti pintaan tarpeen oikaista suurimman virheen mitä hän oli koskaan tehnyt. Kun Voldemortin kutsu tuli, se teki hänet puolihulluksi kivusta. Sitä pahempaa kuitenkin oli murskaava syyllisyydentunne. Se oli melkein liian paljon. Hän kieltäytyi poistumasta kammiostaan. Sen ulkopuolella oli liian monta ihmistä, jotka halusivat nähdä hänet kuolleena tai nöyryytettynä.
 
Eristäytyminen alkoi käydä hänen voimilleen. Hän kaipasi virikkeitä, joita asioiden katseleminen olisi voinut tarjota. Hän ei ollut koskaan todella rakastanut ketään, mutta hän huomasi, että menettäessään tulen kajon oranssin ja punaisen, häntä ympäröivien kivien viileän harmauden ja auringonvalon kullanhehkun, hän tunsi kuin olisi menettänyt rakkaimpansa kasvot. Tarve nähdä iski välillä musertavalla voimalla – raastava tunne hänen rinnassaan ei ollut lakannut, vain vaimentunut hieman joidenkin hänen elämäänsä ilmestyneiden häiriötekijöiden myötä. Yksi niistä oli hänen hidas ja turhauttava taistelunsa oppia neiti Grangerin jästien lukumenetelmää.Hermione ei ollut kertonut hänelle, ehkäpä hän ei itsekään tiennyt, että käytössä oli olemassa tiettyjä oikopolkuja – sanojen loppuja, kuten –nen tai –ssa, joilla oli omat merkkinsä. Jotkut sanat, kuten “ja”, olivat lyhennettyjä omiin lokeroihinsa. Noin viikon verran oli ollut äärimmäisen turhauttavaa, kun hän oli yrittänyt ymmärtää miten tarinoiden sisällysluetteloita käännettiin. Nyt hän oli omaksunut kaiken melko hyvin, mutta lukeminen oli edelleen tuskallisen hidasta. Hänellä oli kaikki aika maailmassa sen kehittämiseen, mutta hänen turhauttava kunnianhimonsa hidasti edistymistä. Liian usein hän läimäytti kirjan kiinni sormet syyhyten päästä repimään sen kappaleiksi.

Severus henkäisi äänekkäästi. Hän tunsi tarvetta rauhoittavalle kylvylle, ja apeus keihästi hänen sydämensä. Hänen elämänsä oli kaventunut pelkkään lukemiseen ja kuumassa vedessä likoamiseen, niin kuin hän olisi ollut jokin vanha noita. Hän tunsi olevansa ansassa, vääntyneenä epäluonnolliseen asentoon ilman että mikään voisi vapauttaa häntä siitä. Tarve tehdä jotain tärkeää, jättää jälkensä maailmaan, nousi jälleen pintaan, mutta hän tiesi että uusi verinen yritys vakuuttaa itsensä olemassa olostaan johtaisi hänet vain pidemmälle vierailulle sairaalasiipeen ja kaikkien osapuolten pettymykseen…
 
“Severus.”
 
Kuullessaan oman nimensä hän säpsähti, mutta nyökkäsi tulisijan suuntaan. “Rehtori”, hän sanoi happamasti. Hänen äänensä kuulosti ruosteiseltä vähästä käyttämisestä, ja hän tunsi menetyksen kirpaisun. Hänen pitäisi tehdä jotakin sille asialle.
 
“Järjestän kokouksen tänä iltana kello yhdeksän. Joistakin arkaluontoisista asioista keskustellaan, ja sinun tulisi olla paikalla”, kuului vanhan miehen ääni lausuvan. Severus murahti.
 
“En tiedä miten kuvittelet minun voivan olla avuksi, ellet sitten tarvitse kokoukseen koomista loppukevennystä”, hän vastasi ja odotti, mutta Dumbledore ei sanonut mitään. “Rehtori?” hän tiedusteli. Hiljaisuus.
 
“Kirottua, Albus!” hän huusi. Dumbledore oli lähtenyt ennen kuin hänellä oli ollut mahdollisuutta vastata. Jotenkin hän ei ollut yllättynyt siitä, että rehtori oli lähtenyt vaivautumatta edes ilmoittamaan poistumisestaan. Se oli sekä julkea, että laskelmoitu ele. Severuksella ei ollut ollut mahdollisuutta kiistellä, ja vaikka hän tiesikin että tulisi jättämään turvapaikkansa ennemmin tai myöhemmin Dumbledoren vuoksi, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi siitä, ettei hänellä tuntunut olevan päätösvaltaa asiassa. Muiden ihmisten tapaaminen tuntui vastenmieliseltä siitäkin huolimatta, että he kaikki olivat nähneet hänet jo aiemmin. Joskus hän pystyi suorastaan tuntemaan heidän tuijotuksensa, ja se sai hänen olonsa äärimmäisen epämukavaksi. Ja mikä pahinta, hän ei voinut edes nähdä oliko hän oikeassa. Huokaus.
 
Olkoon menneeksi, todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin Dumbledoren “valikoidun” sisäpiirin tapaaminen, joten sinne pääsisi kätevästi hormiverkoston kautta.
 
Severus veti esiin taikasauvansa.
 
“Tulejo taskukello!” hän lausui ja nolostui hieman tuntiessaan nykäisyn housunkauluksessaan. Rosoisesti kaiverrettu esine asettui viileänä ja raskaana hänen kämmenelleen, ja hän kuuli sen tikityksen. Hän oli taikonut sen muutama päivä sitten huomatessaan sisäisen kellonsa alkaneen menettää ajantajuaan, ja nyt se päästi pieniä merkkiääniä joka varttitunti.

“Campana”, hän sanoi, ja pieni kello kilahti seitsemän kertaa kolmen tahdin verran, mikä tarkoitti sitä, että kello oli lähimpänä viittätoista vaille kahdeksaa.
 
Kaikki oli ihan hyvin. Hän pystyisi suoriutumaan tästä.
 
*
 
Yhdeksältä Severus astui ulos tulisijasta kokoushuoneeseen ja jähmettyi. Miksi hän oli ikinä ajatellut, että se olisi helppoa? Huoneen järjestys oli vieras ja hän tunsi laajan tilan edessään. Ilma huoneessa tuntui hidastavan luontaista virtaamistaan jokaisen huoneessa olevan henkilön pidättäessä hengitystään. Hän pystyi tuntemaan katseet itsessään, ja hän halusi sännätä pakoon, mutta pysyi paikoillaan ylpeytensä ja täydellisen avuttomuutensa pitelemänä.
 
“Severus!” kuului joku kutsuvan, ja hän tunnisti äänen kuuluvan Remus Lupinille. Hän käänsä päänsä miestä kohti.
 
“Mitä?” hän kysyi ilkeästi pystymättä estämään itseään. Mies nousi ylös, ja hän haistoi lumisen metsän villin tuoksun, jonka hän välittömästi tunnisti Lupinin tuoksuksi. Ilma ja tuoksu liikkuivat, ja pian Lupin seisoi hänen edessään.
 
“Minua on huolestuttanut eräs luokkaani liittyvä asia, ja ajattelin että sinä olisit paras henkilö jolta voisin kysyä”, Remus sanoi. “Istuisitko viereeni, niin voisimme keskustella siitä?”
 
Severus oli sekä ärsyyntynyt että kiitollinen Lupinin hyväntahtoisesta ja hyvin rohkelikkomaisesta yrityksestä säästää häntä nöyryytykseltä. Ja koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, hän seurasi Lupinin ääntä tyhjyyden halki. “Minulla on ollut ongelmia sen kanssa, miten opettaisin oppilaitani suojautumaan vampyyreiltä, ja koska tiedän että sinulla on asiasta enemmän tietoa kuin minulla, niin…” Sillä ei oikeasti ollut mitään väliä mitä hän sanoi, vain että hän puhui jotain. Severus tunsi miehen pysähtyvän ja tuolin jalkojen raapaisu vasten lattiaa kantautui hänen korviinsa.
 
“Tässä, istu tähän”, Lupin sanoi, ja Severus tunsi kovan puisen tuolin selkämyksen vasten kättään.
 
“Jos välttämättä haluat”, hän sanoi, mutta se tuttu hapan sävy puuttui, jolla hän yleensä sävytti vastauksensä. Hän istui alas kasvot eteenpäin suunnattuina, kunnes kuuli Lupinin istuvan oikealle puolelleen, ja kääntyi sitten hänen suuntaansa. Remus hätkähti kun Severus käänsi kasvonsa hänen puoleensa. Siteet olivat yhä paikoillaan peittäen hänen silmänsä, mutta jotenkin kummassa hän silti antoi vaikutelman siitä, että olisi katsonut suoraan hänen lävitseen.
 
Hämmentävä vaikutus joka hänen tuijotuksellaan oli aina ollut moninkertaistui, kun hänen katseensa oli verhottu. Tuntui siltä kuin Severus olisi nähnyt asiat eri tavalla kuin muu maailma. Aivan niin kuin hän ei olisi näkökykyään tarvinnutkaan. Aika karmivaa, itse asiassa, Remus ajatteli ennen kuin toipui riittävästi jatkaakseen keskustelua vampyyreilta suojautumisesta.
 
Remus jaaritteli kunnes Dumbledore nousi ylös pöydän päädyssä, ja hiljainen rupattelu vaimeni.
 
“On asioita, joista meidän täytyy keskustella tänään”, Dumbledore sanoi, “joista ensimmäinen on se, mitä teemme joululomalle. Miten voimme pitää suurimman osan oppilaista täällä, missä he ovat todennäköisesti paremmassa turvassa kuin paikoissa, joissa he ovat… haavoittuvaisempia.”
 
Severus kuuli huolen rehtorin äänessä. Polte hänen käsivarressaan oli voimistunut voimistumistaan kuluneen kuukauden aikana. Kuolonsyöjät suunnittelivat jotain. Hän olisi voinut yrittää arvata mitä se voisi olla, mutta se oli vaikeaa koska hän ei voinut istua alas kartoittamaan tapahtumien loogisia suuntia paperille. Hän pystyi toki näkemään mielessään tiettyjä mahdollisuuksia, ja hän oli aivan yhtä huolestunut tulevaisuudesta kuin rehtorikin. Kamalia asioita tapahtuisi, se oli varmaa. Pystyisivätkö he ennakoimaan noita tapahtumia, se oli epävarmaa.
 
“Tuohon on helppo vastata.” Hän kuuli Pomonan piipittävän jossakin oikealla puolellaan. “Pidetään vain joulutanssiaiset. Silloin suurin osa jää, koska deittailu ja tanssiparin valinta ovat ainoita asioita mistä he välittävät.”
 
“Sekään ei saa kaikkia jäämään tänne”, Dumbledore sanoi.
 
Pöydän toiselta puolelta kuului tuhahdus. “Et voi pakottaa heitä jäämään, Albus”, Minerva sanoi terävästi. “Se olisi epäilyttävää, ja sitä paitsi mahdotonta.”
 
“Täytyyhän olla olemassa jokin keino varmistaa mahdollisimaan monen oppilaan turvallisuus, eikä pelkästään niiden, jotka haluavat osallistua tanssiaisiin. Miten esimerkiksi nuorempien oppilaiden kävisi?” kuului Filius Lipetitin ääni suoraan vastapäätä Remusta. Severus halusi virnistää pikkumiehen vastalauseelle.
 
“En näe muutakaan tapaa miten saisimme heidät jäämään”, sanoi Minerva. “Se on jo itsessään hatara tekosyy.” Pomonan suunnalta kuului hienoinen tuhahdus.
 
“Älähän nyt, Pomona, ymmärräthän sinä että se olisi aivan läpinäkyvää”, Minerva sanoi pontevasti.
 
“Ei välttämättä”, Pomona vastasi, muttei itsekään kuulostanut täysin vakuuttuneelta. Remus avasi suunsa saaden Kalkaroksen säpsähtämään hieman.
 
“Luihuiset ainakin ymmärtävät mistä on kyse,” hän sanoi. Severus tuhahti.
 
“Mitä on mielessäsi, Severus?” Hän kuuli Minervan sanovan. Koko pöytäseurue liikehti kiusaantuneesti, mutta Severus ei välittänyt siitä.
 
“Sillä ei ole väliä ketkä luihuisista tajuavat sen tekosyyksi – kaikki mahdolliset kuolonsyöjät ovat jo tietoisia siitä, että Dumbledore yrittää uhmata Pimeyden lordia. Sitä paitsi, on samantekevää onko se tekosyy vai ei, onko se läpinäkyvää vai ei, jos se saa oppilaat pysymään täällä”, hän sanoi vaivautumatta kääntämään päätään sinne, missä ajatteli suurimman osan ihmisistä istuvan.
 
“Totta, sillä ei ole merkitystä”, sanoi Dumbledore. Severus kuuli hänen huokaisevan, ja samalla eräs kirkas mielikuva, joka oli vaivannut häntä jo viikkoja, ilmestyi taas hänen mieleensä – vanha rehtori pää painuksissa, nenä nipistyksissä etusormen ja peukalon välissä. “Joulutanssiaiset vaikuttavat hyvältä vaihtoehdolta. Vai oliko jollakin tarjota muita ideoita?”
 
Hiljaisuus vallitsi, ja Severus saattoi kuulla Remuksen hengittävän vieressään.
 
“Eikö?” Dumbledore kysyi, ja hänen äänensä kuulosti rauhalliselta ja itsevarmalta, mutta pinnan alta Severus havaitsi pienen epätoivoisen sävyn, ja se hätkähdytti häntä. Niin paljon voisi tapahtua, eikä hän pystynyt keksimään yhtäkään asiaa, jolla saada lomalle kaipaavat oppilaat pysymään Tylypahkan turvallisten muurien sisällä. Kuka olisi kohteena? Hän yllättyi kuullessaan Remuksen miettineen juuri samaa.
 
“Jos voisimme ennakoida kuka on hyökkäyksen kohteena, voisimme ryhtyä vaadittaviin turvatoimiin”, hän sanoi.
 
“Hyvä ajatus. On olemassa keinoja, ja meillä on välineet yrittää sitä”, sanoi professori Dumbledore. Severus naurahti kuivasti.
 
“Tarvitaan rutkasti hyvää onnea, jotta Sibyllan saisi samaan huoneeseen oikeaan osuvan ennustuksen kanssa”, hän mutisi.
 
“Tarkoitin sinua, Severus,” rehtori sanoi lempeästi, mutta syvemmältä hänen äänestään kuulsi teräksinen sävy. Severus kääntyi vanhan miehen suuntaan ja otti kasvoilleen raivoisan ilmeen.
 
“Ei,” hän sanoi, ja samaan aikaan Lupin hänen vieressään kysyi “Mitä?”
 
“Mildred voi hoitaa sen,” Severus tokaisi piittaamatta ällistyneisyydestä, joka huokui hänen viereltään. “Mitä ikinä tarkoitatkin, en voi suostua.”
 
“Professori Vector ei ole yhtä taitava kuin sinä olet”, Dumbledore sanoi. “Tiedät sen itsekin.”
 
“Professori, minäkin olen täällä”, sanoi Mildred kauempaa oikealta, muttei kuulostanut loukkaantuneelta. Severus irvisti. Tietenkin, hän ajatteli katkerasti, hän on vain tyytyväinen ettei joudu hoitamaan hommaa.
 
“Mieti sitä, Severus, eikö niin?” Kuului Dumbledoren ääni sanovan. Severus istui sanomatta sanaakaan. Hän saattoi melkein kuulla Dumbledoren hymyilevän ja Lipetitin pyörittelevän silmiään. Hemmetti. Arvasin että hän yrittäisi jotain tällaista.
 
Loppuaika kokouksesta käsiteltiin vähäpätöisempiä kouluasioita, joten hän vain istui ja pihisi kiukusta. Kun suunnitelma oli laadittu kasaan, ja he olivat hajaantuneet, Severus tunsi jälleen kerran niin kuin hän olisi joutunut tuuliajolle. Ja jälleen kerran Remus heitti hänelle pelastusrenkaan sanoen “Minun pitää kysyä sinulta vielä jotakin.”
 
“Mitä?” hän sanoi huojentuneena.
 
“Mitä Dumbledore haluaa sinun tekevän?” Pelastusrengas oli täytetty lyijyllä.
 
“Jotain mitä en ole tehnyt yli viiteentoista vuoteen,” hän tiuskaisi.
 
“Sehän selittääkin kaiken,” Remus sanoi, ja Severus kuuli hänen tuolinsa liikkuvan. Hän ei halunnut avautua asiasta enempää, ja istui murjottaen paikoillaan. Kun kaikki olivat lähteneet, hän nousi ja kääntyi vasemmalle. Yksi haparoiva askel toisensa jälkeen, kunnes hän tunsi tulisijan lämmön. Hän kurottautui ja tunsi takanreunalla olevan hormipulverikulhon. Hän heitti pulveria liekkeihin, lausui päämääränsä sukeltaessaan sisään ja kompuroi hieman astuessaan omaan huoneistoonsa. Hän käveli suoraan eteenpäin olohuoneeseen ja kääntyi vasemmalla puolellaan olevaan kirjahyllyyn päin ja ojensi kätensä. Hän liutti kättään pitkin kirjojen selkämyksiä, kunnes tunsi kätensä alla tiedettä käsitteleviä kirjoja. Hän tunsi nämä hyllyt ja kulki eteenpäin kunnes tuli aihepiirin kohdalle, johon tiesi joutuvansa turvautumaan ennemmin tai myöhemmin. Numerologian kirjat olivat pinossa seinää vasten. Nämä kirjat olivat kuin hänen häpeänsä muistomerkki, ja luojan tähden hänellä oli riittävästi järkeä päässään, että olisi antanut itsensä vaipua noihin muistoihin. Pelkkä kirjojen kansien koskettaminen nostatti esiin niin monia asioita…
 
…öitä, jolloin hän oli suunnitellut hyökkäyksiä Voldemortin kanssa, ennakoinut kaikkein heikoimpia lenkkejä, paikkoja joihin iskeä, ajankohtia jolloin aloittaa hyökkäys. Kuumeinen yhtälöiden kirjoittaminen takkatulen loisteen hehku paperilla, kun hän vähensi elämää ja lisäsi kuolemaa…
 
…ja hän lyyhistyi maahan, palan muodostuessa hänen kurkkuunsa.
 
Siitä oli jo niin kauan aikaa. Hän ei ollut pystynyt edes ajattelemaan yksinkertaisimpiakaan yhtälöitä Voldemortin katoamisen jälkeen, ja nyt näytti siltä, että se oli ainoa mihin hän kelpasi. Hän koki tulleensa ahdistetuksi joka puolelta, hän tunsi omien aistiensa pettäneen hänet, omatuntonsa itsepintaiset vaatimukset hyvittää kaikki se paha mitä hän oli tehnyt, Dumbledoren lempeän kannustuksen, helvetilliset muistot vuosien takaa, ja hänen omat hullut unelmansa vapahduksesta, ikään kuin hän voisi sovittaa kaiken mitä oli tehnyt ja aiheuttanut…

Mutta se oli liian myöhäistä. Aina liian myöhäistä.


Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 380
Iltapäivää tältä suunnalta, aivan loistava uusi luku. Ei kenties mikään toiminnallinen tai mitään muutakaan, mutta hyvin ja sulavasti kirjoitettu asiatekstiä sisältävä katkelma. Minä ainakin pidin tästä kovasti, varsinkin lopusta. Severuksen sokeutuminen on hyvä idea todellakin ja minusta on mukava lukea hänen tuntemuksiaan aistiherkkyydestä ~
Sinä olet onnistunut luomaan sokean mielestä sellaisen kuvan aivan kuin itse tietäisi tarkalleen millaista on olla sokea, tiedätkö sinä, ne?

Mutta jokatapauksessa, ahmaisin vain koko luvun kertalaakista läpi enkä jäänyt kahlaamaan tekstiä josko virheitä löytyisi. Ehkäpä niitä ei ollut? Ainakaan niin suuria että heti silmään pistäisivät. Jotenka minä vain kiitän tästä luvusta, kehun hyväksi ja kehotan jatkamaan samaa rataa!

~ Zar

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

tutti frutti

  • Rouva Kalkaros
  • ***
  • Viestejä: 608
  • Ficci riippuvainen
Miksi minulla on sellainen fiilis, että olen tämän luvun jo kerran lukenut?? Olen varma, että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onko se vain omaa hulluuttani vai mitä? Kummaa
No, kuitenkin odotan jatkoa innolla

Tutti frutti


Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset.

Snarmione<3
Alan Rickman<3
Emma Watson<3
Helena Bonham Carter<3
Johnny Depp<3
Tom Felton<3

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Kiitos Zarroc ihanasta kommentistasi. Nämä aina antavat uutta intoa jatkaa projektia.

Tutti frutti: ei varmaankaan mitään hulluutta, vaan todennäköisesti olet lukenut tämän. Tämä luku kun on epähuomiossa ollut Fiction Gardenissa jo kuukausia. Tulin alun perin postaamaan tänne lukua 9, mutta huomasin että eipä ole kasiakaan vielä... Ysi siis ilmestyy jo parin päivän päästä!

tutti frutti

  • Rouva Kalkaros
  • ***
  • Viestejä: 608
  • Ficci riippuvainen
Aa... Se selittääkin kaiken:D



Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset.

Snarmione<3
Alan Rickman<3
Emma Watson<3
Helena Bonham Carter<3
Johnny Depp<3
Tom Felton<3

ahoy

  • ***
  • Viestejä: 42
  • -Ahoy! The potion is gonna explode!
Tuleeko vihdoinkin jatkoa !!! Ihanaaa <33333 nannaaaa !!!!
Kirjoittamasi tarinat ovat niiiiiin hyviä!

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Kuin varjot talvisella taivaalla – Luku 9

Minusta suurin palkinto, jonka toiminnastani voin saada, on mahdollisuus tehdä enemmän. – Jonas Salk

Hermione heräsi kirjastosta, kasvot painettuina vasten avonaista kirjaa, ja hän tunsi pateettista kiitollisuutta siitä, ettei ollut kuolannut sen sivuille. Hän yritti nousta istumaan, mutta kramppi hänen niskassaan oli niin kipeä, ettei hän voinut tehdä muuta kuin pysytellä siinä missä oli, ja hän oli iloinen ettei kukaan ollut näkemässä häntä siinä jamassa.

Kasvoni ovat todennäköisesti musteen peitossa, hän ajatteli surkeana. Ronilla on joululoma. Loma. Hän säpsähti. Oli jo joulukuun ensimmäinen viikko, ja hän työskenteli edelleen muodonmuutosprojektinsa parissa. Hermione oli vihainen hitaasta edistymisestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennemminkin pidätellyt itseään kuin valuttanut kaiken energiansa projektiin, eikä hän osannut selittää itselleen miksi. Saattoi olla, että professori Kalkaroksen avustaminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän pystyi myöntämään itselleen, ettei siitä ollut kysymys. Hän oli nähnyt professori Kalkaroksen viimeksi kaksi viikkoa sitten sairaalasiivessä, kun hän oli antanut miehelle pistekirjoitetut tekstit ja tutkinut tämän aistien reaktioita ärsytykseen. Se tapaaminen oli nostattanut Hermionessa niin monia ristiriitaisia tunteita, että hän epäili hidastavansa työtään siksi, ettei joutuisi uudelleen kohtaamaan miestä ja omia tunteitaan.

Hermione pelkäsi häntä yhä, sen hän tiesi, mutta hän tunsi syyllisyyttä siitä muistaessaan Kalkaroksen istuvan voimattomana sairaalasiiven ikkunan äärellä. Vanha tuttu inho nosti myös päätään aina kun mies otti partaveitsen terävän kielen käyttöönsä, ja sitten oli vielä miehen reaktio, kun Hermione oli koskettanut häntä… ja hänen oma reaktionsa, mutta sitä hän ei halunnut ajatella juuri nyt. Oli liian aikaista aamulla tutkiskella omia monimutkaisia tunteitaan professori Kalkarosta kohtaan – ja ellei ollut liian aikaista, oli Liian Myöhäistä Illalla, tai Juuri Keskellä Miellyttävää Aamiaista, tai Keskellä Oppituntia, tai mikä tahansa Ei Oikea Aika, mikä sopi tilanteeseen. Hermione kohotti päätään pöydältä ja säpsähti hänen niskansa kiljuessa tuskasta. Hän tuijotti kirjaa edessään, sanojen uidessa hänen silmiensä alla. Se oli kirja jonka hän oli löytänyt tungettuna muinaisten kielten käännösten osastolle. Hän yritti edelleen löytää uusia käännösloitsuja selvittääkseen miten ne toimivat, mutta kerta toisensa jälkeen hän tunsi juoksevansa päin seinää yrityksissään muuttaa tavanomaista kirjoitettua tekstiä pistekirjoitukseksi.

Jokin ei toiminut hänen käännösloitsussaan, eikä hän pystynyt selvittämään mikä se oli. Hermione tiesi, että vastaus oli jotain hyvin yksinkertaista, mutta hän ei vain saanut kiedottua mieltään sen ympärille oikealla tavalla. Kirjoitusongelma oli sen sijaan helpommin ratkaistavissa mitä hän oli aiemmin luullut – sulkakynä, joka oli lumottu vastaanottamaan sanelua toimisi parhaiten Kalkaroksen tapauksessa. Siten hän voisi kirjoittaa ja sitten muuttaa kirjoittamansa tekstin pistekirjoitukseksi myöhemmin. Tietenkin se olisi turhaa touhua, ellei hän saisi muodonmuutosloitsua toimimaan. Hän huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona ei olut vielä valoisaa, tai sitten oli vielä yö – hän ei ollut varma kummasta oli kyse. Kivuliaasti hän siirtyi pois siitä luonnottomasta asennosta, jossa oli ollut jo niin pitkään ja pakkasi hitaasti, syvällä ajatuksissaan, tavaransa.

Hän palasi Rohkelikkotorniin, kiipesi portaat huoneeseensa ja astui sisään niin hiljaa kuin mahdollista. Lavender ja Parvati olivat unessa, ja nopea vilkaisu kelloon kertoi, että se oli jo viisi aamulla. Hän hieroi niskaansa ajatuksissaan. Jos vain voisin muistaa mikä päivä nyt on, hän ajatteli ennen kuin kaatui vuoteeseensa täysissä pukeissa. Hermione sulki silmänsä päättäen nukkua ainakin muutaman häiriöttömän tunnin. Hän toivoi saavansa olla rauhassa niiltä järkyttäviltä unikuvilta, jotka olivat vaivanneet häntä jo monena edellisenä yönä.

*

“Joulutanssiaiset?” Hermione kysyä töksäytti aamiaisella. ”Mitä?”

Ron pyöritti silmiään. ”Ihan totta, ’Mione, ollaksesi sellainen kaikkitietävä, olet tosi tyhmä toisinaan”, hän sanoi voidellen kiihkeästi paahtoleipäänsä. ”Kysyin haluaisitko mennä tanssiaisiin minun kansani”, poika sanoi. Hermionen katsoi häneen epäluuloisesti. ”Siis ihan vain ystävinä”, Ron kiirehti lisäämään.

”En edes muista että mistään tanssiaisista olisi ilmoitettu mitään”, Hermione sanoi, edelleen kurtistellen kulmiaan. ”Mutta hyvä on. Jos puhut totta ja on todellakin tulossa tanssiaiset. En voi uskoa että en ole kuullut niiden julkistamista”, hän jatkoi.

”Se varmaan johtuu siitä, että olit liian keskittynyt selvittämään aamiaismuniesi kemiallista rakennetta”, sanoi Harry. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan noin kiinnostunut aamupalastaan, ja nyt puhun myös Ronista.”

”Hei”, Ron sanoi, tunkien paahtoleipää suuhunsa reiluin ottein. Harry ei piitannut hänen vastalauseistaan vaan jatkoi, ”Dumbledore ilmoitti siitä kymmenen minuuttia sitten.”

Hermione ravisti päätään pystymättä ymmärtämään, että ilmoitus oli mennyt häneltä ohi korvien. Hän tiesi kyllä olevansa poissaoleva tänään, mutta hän ei voinut uskoa että oli todellakin ollut niin pihalla, että oli täydellisesti ollut huomaamatta Dumbledoren puhetta. Hän katsoi voileipäänsä miettien missä oikein oli ollut, mutta kyllä hän tiesi – hänen muodonmuutosprojektinsa painoi raskaasti harteilla. Ei niinkään siksi, että hän olisi tavoitellut hyvää arvosanaa, vaan siksi, että hän teki tätä jonkun toisen kuin itsensä vuoksi. Paine siitä oli varmaan saanut hänet niin hajamieliseksi…

”Hermione!” Hänen päänsä kimmahti pystyyn yllätyksestä. “Mitä?” hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Aiotko selvittää leipäsi rakenteen myös?” Harry kiusoitteli.
”Kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet sisältyvät leipään, Harry, kyllä se on sen arvoista”, sanoi Ron virnistäen.
”Älä ole hölmö, Ron, maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät koodattuina kurpitsamehuun”, Harry kertoi hänelle.
”Minä aina luulin, että se on munissa”, sanoi Ginny. ”Hermione oli oikeilla jäljillä katsellessaan niitä.” Hän kääntyi Hermioneen päin. ”Jatka munien tutkimista – sieltä se löytyy.”
Mutta Hermione ei kuullut Ginnyä. Hän oli liian keskittynyt potkaisemaan itseään henkisesti, koska oli ollut niin typerä ettei ollut tajunnut sitä mikä ongelma hänen muodonmuutosprojektissaan alunperinkin oli. ”Koodattuna…” hän henkäisi. ”Harry”, hän kuulutti, ”voisin suudella sinua.”
Harry näytti säikähtäneeltä ja Ron sanoi, ”Ja minä kun luulin olevani sinun tämän hetkinen miesehdokkaasi.” Hermione ei välittänyt kummankaan höpinöistä, vaan tarttui laukkuunsa, nousi pöydästä ja katosi suuresta salista. Hänellä oli vielä puoli tuntia aikaa käydä läpi kirjaston teokset.

Hänen mielensä laukkasi kun hän kulki pitkin käytäviä – hän tunsi olonsa typeräksi, mutta onnelliseksi siitä, että hänen ongelmaansa oli niin helppo ratkaisu. Pistekirjoitus ei ollut kieli, vaan koodi. Oli ihan turhaa yrittää kääntää sitä kieliloitsuilla. Sen sijaan symbolit piti muuttaa toisiksi. Minun pitää siis ainoastaan koodata käännösloitsu pistekirjoitukselle sopivaksi ja tehdä muodonmuutos. Hän hehkui itsekseen.

*

Se kesti kauemmin mitä hän oli odottanut. Kului kokonainen viikko, ennen kun hän sai onnistuneesti koodattua kirjan ja sitten muutettua sen pistekirjoitukseksi. Oli turhauttavaa nähdä niin paljon vaivaa kirjan koodaamiseen siten, että alkuperäinen sisältö säilyi, mutta riittävän harjoittelemisen – tai liiallisen harjoittelemisen, hän ajatteli – jälkeen siitä tuli helpompaa, jonka jälkeen riitti, että hän vain keskittyi kirjaan ja suoritti muodonmuutoksen. Jokainen hänen transformoimansa kirja muuttui myös paljon edellistään paksummaksi. Hän toivoi, ettei professori Kalkaros pahastuisi siitä, että hänen kirjansa paisuisivat ainakin kolminkertaisiksi entisestään.

Kolme viikkoa ennen loman alkua hän tapasi professori McGarmiwan. Hän seurasi kun Hermione avasi ’Tylypahkan historian’ hänen pöydällään ja kohotti taikasauvaansa.
“Ciphero,” sanoi Hermione ja sanat katosivat sivulta ja tilalle paisui joukko kohollaan olevia pisteitä.
“Subrigo.” Hermione sanoi, ja professori McGarmiwa todisti kirjan paisuvan ja sivujen muuttuvan paksuiksi. Hermione seisoi hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Hämmästyttävää”, professori McGarmiwa sanoi lopulta. ”Äärimmäisen hämmästyttävää.”
Hermione huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut kehittämään ratkaisun ongelmaan ja professori McGarmiwa oli tunnustanut tämän tosiasian. Hänen työnsä ei ollut mennyt hukkaan, ja hän hymyili. Kovin moneen tarkoitukseen tätä loitsua ei voinut käyttää, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että hän oli onnistunut kehittämään täysin uuden loitsun, ja nyt kun se oli tehty, oli se avannut monia mahdollisuuksia.
Professori McGarmiwa nousi ylös tuolistaan. ”Onneksi olkoon, neiti Granger, tulet saamaan huippuarvosanan tästä.” Ja hän hymyili aidosti ylpeää hymyä. Hermionesta tuntui kuin hän voisi räjähtää tyytyväisyydestä, mutta tämä tunne hälveni pian professori McGarmiwan seuraavien sanojen myötä.
”Projektin lopuksi tulet opettamaan tämän loitsun professori Kalkarokselle”, hän sanoi.” Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erittäin tyytyväinen tulokseen.”
”Um, enkö sen sijaan voisi opettaa loitsua sinulle?” Hermione kysyi. ”Ja jos sen voisi sitten… välittää eteenpäin?” Professori McGarmiwa heitti häneen kysyvän katseen.
”Se ei vaikuta kovin käytännölliseltä. Ei minun tarvitse opetella loitsua”, hän sanoi. ”Jos professori Kalkaros oppii tämän, niin kaikki kirjeet joita hän vastaanottaa ovat helposti muunnettavissa hänelle luettavaan muotoon.”
”Oh.” Hermione huokaisi sisäänpäin. Siinä oli järkeä, tietenkin, ja oli naurettavaa jatkaa liemimestarin välttelemistä, mutta hän tunsi edelleen epämukavuutta siitä, että oli ainoa oppilas, joka oli missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän ei voinut puhua Harrylle tai Ronille mitään tästä. Eikä hän edes uskonut kummankaan ymmärtävän, mutta siitä huolimatta oli turhauttavaa pakottaa itsensä olemaan puhumatta näinkin tärkeästä asiasta. Hermione huomasi että McGarmiwa puhui edelleen.
”Välitän hänelle tiedon että tulet opastamaan häntä loitsun käytössä tänä iltana”, hän sanoi. Hermione kurtisti kulmiaan.
”Anteeksi, mutta mihin aikaan ja missä?”
”Hänen huoneistossaan, tietenkin. Hän kieltäytyy liikkumasta.” Professori McGarmiwa näytti tuntevan aitoa surua Kalkaroksen puolesta.
”Tänään kahdeksalta. Oletan, ettei sinulla ole mitään tärkeämpiä tehtäviä sovittuna.”

Hermione nyökkäsi päätään äänettömästi, mutta tunsi edelleen pienen pelon kouraisevan vatsassaan kun hän nousi ja hyvästeli professorin. Kävellessään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, hän toivoi voivansa ottaa Harryn tai Ronin mukaansa, mutta tiesi sen olevan poissa laskuista. Vaikka häntä ei olisi vannotettukaan pysymään hiljaa, hän ei olisi pyytänyt heitä mukaansa – jokin pakotti hänet suojelemaan professori Kalkaroksen ylpeyttä niin paljon kuin mahdollista. Aina kun hän muisti miehen reaktion silloin, kun oli yllättänyt hänet ensimmäisen kerran ja todistanut hänen nöyryytystään suorastaan tuskallisella tavalla, Hermione huomasi toivovansa, että pystyisi unohtamaan tämän todisteen Kalkaroksen epävarmuudesta. Hän huokaisi astuessaan sisään muotokuvasta – hänellä olisi yli neljä tuntia aikaa ennen tyrmiin menoa. Ehkäpä, Hermione ajatteli, minun tulisi suhtautua siihen vähän kuin jälki-istuntoon. Siinäpä sopiva rangaistua liiallisesta uteliaisuudestani ja varomattomuudestani. Hän päätti omaksua tämän tulkinnan. Se olisi kuin näpäytys sormille karttakepillä, ja hän selviäisi rangaistuksesta ja olisi sitten vapaa.

Hermione pystyisi hoitamaan tehtävänsä lähestulkoon kokonaan kirjojen ja tutkimustyön muodossa, joten hän ei tuntenut lainkaan tunnontuskia siitä, että tyytyi vain pysyttelemään kirjeenvaihdossa professori Kalkaroksen kanssa. Velvollisuus, jonka hän oli niin ajattelemattomasti ottanut vastaan, tulisi täytettyä aivan mainiosti pelkän kirjoittamisen avulla. Se tuntui hänestä tyydyttävältä vaihtoehdolta. Hermione tunsi äkillisen syyllisyyden pistoksen sisimmässään. Ainakin minua tyydyttävää, hän ajatteli lievästi kiukustuneena itseensä, mutta totta puhuakseen, hän oli epävarma miten paljon hän oikein pystyisi tekemään auttaakseen miestä sopeutumaan. Hänen omakin kokemuksensa näkökyvyn menettämisestä oli niin vähäistä. Silti, hän oli kykenevämpi ajattelemaan ei-taikavoimaisesti, ja siitä olisi apua. Hermione jyysti etusormensa kynttä suussaan ja kävi sisäistä keskustelua itsensä kanssa siitä, mikä olisi paras tapa edetä. Hän vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, että oli jäädä paitsi illallisesta.

*

Tyrmien ovi oli suljettu. Sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, mutta se oli – hän oli puolittain odottanut sen olevan auki niin että kynttilän valo olisi läikkynyt kylmään käytävään. Olihan se tietenkin naurettava ajatus, mutta silti. Ilmeisesti joku oli jättänyt oven puoliksi auki sinä iltana, ja hän ihmetteli kuka se oli saattanut olla. Vaikka eipä sillä mitään väliä ollut. Hän puristi huulensa yhteen – hän oli tuijottanut ovea ainakin kolme minuuttia – sitten hän kohotti kättään ja koputti.

Ovi lennähti auki narahtaen hiljaa. Hermione säikähti hieman ja astui sisään kumman déjà vu-tunteen vallassa. Huone oli lähes täsmälleen samanlainen kun hän oli viimeksi nähnyt sen, vain muutama asia oli toisin. Hän huomasi että elegantit kynttilät kultaisissa jaloissaan paloivat. Professori Kalkaros istui pienen pöydän ääressä, hänen jalkansa olivat ristissä ja virnistys hänen huulillaan sai aikaan vaikutelman, että hän tarkkaili Hermionea hänen päätään ympäröivistä siteistä huolimatta. Hermione veti syvään henkeä.

“Hyvää iltaa, professori”, hän sanoi selkeällä äänellä paljastamatta hermostuneisuuttaan äänensä värinällä.

”Hyvää iltaa neiti Granger”, hän vastasi, ja Hermione huomasi että hän kuulosti lähes tulkoon omalta vanhalta itseltään – ei, vaan omalta itseltään, hän korjasi mielessään sanavalintaansa. Hän ei ole eri ihminen. Kalkaros jatkoi, ”Istu alas. Minerva kertoi, että olet suostunut piinaamaan minua nokkeluudellasi tänä iltana.”

Hermione irvisti ja teki kuten oli käsketty. Hänen kenkänsä painuivat taas paksun maton pehmeään nukkaan, ja hän kulki huoneen poikki istuakseen yllättävän mukavaan tuoliin Kalkarosta vastapäätä. Mies ei kääntänyt päätään häntä kohti. Yhtä tyly kuin aina ennenkin, hän ajatteli pahantuulisesti.

Severus, sen sijaan, ei paljastanut sitä, miten kiusallista hänestä oli, että toinen ihminen, vieläpä oppilas, oli läsnä hänen yksityisissä tiloissaan. Se, että neiti Granger oli aiemminkin tunkeutunut paikkaan, ei merkinnyt mitään. Severus oli ollut mitä vastahakoisin, kun Minerva oli ilmoittanut, että neiti Granger tulisi ohjeistamaan häntä tänä iltana – miten katkeraa ironiaa, että hän, ylemmästä asemastaan huolimatta, ei voinut muuta kuin olla kiitollinen. Sillä hänellä ei ollut paljon valinnanvaraa asian suhteen. Jos hän halusi saavuttaa edes jossain määrin riippumattomuutensa takaisin, hänen olisi pakko kuunnella tyttöä.

Severus kuuli koputuksen ovelta ja ovi lennähti auki – hän oli pyytänyt kotitonttuja jättämään ovensaranat rasvaamatta, jotta hän voisi kuulla milloin se aukeaa – neiti Granger astui sisään huoneeseen, ja hänen jalkansa saivat maton kuiskailemaan pehmeästi. Kalkaros oli todellakin laskelmoinut asemansa, jotta saisi aikaan vaikutelman siitä, että oli edelleen varteenotettava vastustaja. Ja kun Hermione tuli lähemmäs, hän saattoi vaistota hiljaista, pinnanalaista pelkoa – metallista, niin kuin veri. Severus pani sen merkille – pelko on hyödyllinen väline, ja hän oli tyytyväinen tietäessään, että hänen olemuksensa vaikutti edelleen uhkaavalta, edes näiden huoneiden sisällä. Hän kuuli tytön istuvan häntä vastapäätä olevan pienen pöydän ääreen.

Hermione ei tiennyt mitä sanoa. ‘Hyvää iltaa luokka’ oli liian julkeaa, puhumattakaan nenäkkyydestä, kun taas ‘käydäänpä asiaan’ vaikutti turhan kepeältä. Vastoin yleisiä käsityksiä, Hermione ei halunnut olla opettaja. Hän oli toki lahjakas selittämään asioita, mutta hänen kärsivällisyytensä oli riittämätön siihen tehtävään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten toimia suhteessa heihin, joille oli opettamassa jotakin. Tilanne oli poikkeuksellisen vaivaannuttava, ja hän liikahteli hermostuneesti istuimellaan miettien miten aloittaa. Hiljaisuus kasvoi painostavaksi.

“Tämäpä on todellakin vaihtelua, neiti Granger. En ole koskaan kuullut sinun olevan noin hiljaa näin pitkään. Ymmärsin, että paloit halusta neuvoa minua.” Severus kuuli hänen hypähtävän tuolillaan ja hän hymyili sisäänpäin. Hänen erityistaitonsa näytti siis olevan edelleen tallella.

Hermione irvisti. “Hyvä on, professori”, hän sanoi, “onko sinulla jokin tietty kirja, jonka toivoisit muunnettavan? Minun on varoitettava, että prosessi johdosta teos paisuu moninkertaiseksi sen alkuperäisestä koostaan.” Hän katsoi Severuksen puristavan huulensa yhteen, kääntyvän tuolissaan, kohottavan taikasauvaansa ja sanovan: ”Tulejo Poe!” Paksu, vihreä ja nahkakantinen kirja lensi hyllystä hänen odottavaan käteensä. Hän asetti sen pöydälle, ja kultaisin kohokirjaimin kirjoitetut sanat ‘Edgar Allan Poen’ kootut teokset hohtivat sen kannessa. Hermione kohotti kulmiaan.

”Kuinka riemuisaa”, hän sanoi tuijottaen sitä, ”mainitsemattakaan jästimäistä.” Hän kuuli Kalkaroksen naurahtavan.

”Velhot eivät ole omiaan taidokkaan proosan tuottajina”, hän sanoi virnistäen, ”kuten olet epäilemättä jo huomannutkin.” Hän kuuli tytön hiusten kohahtavan vasten tämän kaapua ja tulkitsi sen nyökkäykseksi. ”No niin, kirjallisuuskritiikki sikseen, ehkäpä voisit esitellä pikku loitsuasi minulle.”

Pikku loitsua? Hermione ajatteli happamasti. Luoja että tuo mies on sietämätön. Hermione irvisti, muttei antanut äänensä paljastaa mielipahaansa. ”Loitsun ensimmäinen osa koodaa kirjan”, hän kertoi Kalkarokselle. ”Keskity pistekirjoitukseen ja sano ‘ciphero’. Se muuttaa kirjoituksen haluamaasi muotoon.” Hermione katseli levottomana kun Kalkaros tunnusteli kädellään missä kirja oli, kohotti taikasauvansa ja mutisi ”Ciphero”. Kirjan kannessa olevat sanat hohtivat hetken, kunnes muuttuivat sarjaksi kohoumia. Hermione yllättyi. Kalkaroksella oli selvästikin enemmän kokemusta, ja sen vuoksi loitsu näytti sujuvan häneltä niin vaivattomasti.

”Onnistuiko se?” mies kysyi. Hermione nyökkäsi, ja Kalkaros kurtisti kulmiaan ärtyneesti. ”Minä en näe sinua, neiti Granger. Älä nyökytä tai ravista päätäsi, puhu. Et ole mykkä.”

”Kyllä, se onnistui”, Hermione tiuskaisi. ”Loitsun seuraava vaihe kääntää kirjan sanat käsillä tunnusteltavaan muotoon. Loitsu on ‘subrigo’ ja se saa pisteet kohoamaan sivulta. Kun sinun täytyy kirjoittaa, taiot vain sulkakynän kirjoittamaan sanelusta, ja voit näiden loitsujen avulla tehdä kirjoituksestasi sellaista, jota voit itsekin lukea. Yksinkertainen palautusloitsu saa kirjoituksen entiselleen.”

Severus nyökkäsi näyttämättä hermostuneisuuttaan, löysi kirjan uudelleen ja asetti sauvansa kärjen sitä vasten. “Subrigo”, hän sanoi ja tunsi suureksi tyydytyksekseen kirjan sanojen laajentuvan ja kohoavan sormenpäidensä alla. Sitten hän tunnusteli kirjan kantta ja löysi sieltä kirjan nimen täydellisen selkeällä pistekirjoituksella kirjoitettuna. “Miten kekseliästä”, hän sanoi vastahakoisesti. Hermionen huokaus pyyhkäisi yli pöydän ja nostatti hänen käsiensä ihon kananlihalle. Hän vetäytyi taaksepäin ja tunsi olonsa selittämättömän kaihoisaksi. Se oli naurettava tunne – Hermionen, tai kenenkään muunkaan loukkaaminen ei ollut koskaan aikaisemmin saanut häntä tuntemaan niin. Tunne siitä, että Hermione pahastui ja vetäytyi poispäin iski häntä kummallisesti, ja hän tunsi suupieliensä kääntyvän alaspäin. Hän nojasi otsaansa käsiinsä.

Hermione ei ollut odottanut tätä – ensin mies oli näyttänyt tyytyväiseltä, niin paljon kuin se nyt professori Kalkarokselle oli mahdollista, mutta nyt hän näytti surulliselta, aivan kuin hän olisi tajunnut olevansa vankina vieraassa maailmassa, jossa pystyi edelleen näkemään kaikki, muttei voinut ottaa ketään mukaansa. Tavallaan se olikin juuri niin. Se kouraisi hänen sydäntään haihduttaen kaiken jännityksen, mitä hän oli tuntenut koko heidän tapaamisensa ajan, ja mitään ajattelematta hän kurkotti pöydän yli.

Severus liikkui niin nopeasti, että sitä oli melkein mahdoton nähdä. Terävä kipu Hermionen ranteessa sai hänet voihkaisemaan ääneen, mutta Severus vain höllensi otettaan, eikä päästänyt irti. Jälleen kerran he olivat kasvotusten, ja Hermione tunsi tuon saman omituisen tuntemuksen, että mies tuijotti häntä edelleen, hiljaa ja arvioiden. Hän yritti nykäistä kättään, ja Severuksen kosketuksen lämpö levisi kaikkialle hänen kehossaan häiritsevällä tavalla. Pitkät sormet taipuivat ja hipaisivat kevyesti herkkää ihoa hänen käsivartensa alla… Hermionen sydän sykähti hieman sekä epävarmuudesta, että pelosta, ja hän ihmetteli miksei mies sanonut mitään.

Hänen ranteensa oli niin pieni ja hänen pulssinsa lepatti niin pehmeästi Severuksen herkkien sormenpäiden alla, niin kuin pikkulinnun sydämenlyönnit, että hän pidättäytyi tiuskaisemasta niin kuin oli aikonut. Hän tuntui herkältä ja hauraalta, mutta nykäisyt hänen otteensa alla paljastivat voiman, ja hän tunsi merkillisen halun vetää hänet lähemmäs. Hermionen hengitys liikutti ilmaa nopeina henkäisyinä. Mielenkiintoista. Hän oli häpeämättömän julkea tyttö, ilmiö jota Severus ei juuri koskaan saanut todistaa oppilaissaan, ja se kiehtoi häntä…

“Professori?” Hermione henkäisi. Kalkaroksen hiljaisuus sai hänen olonsa levottomaksi ja pelon kipinät alkoivat kulkea pitkin hänen selkärankaansa. Äkisti Kalkaros päästi irti, ja Hermione vetäytyi taaksepäin hieroen toisella kädellä rannettaan.

Mitä hän olikaan tehnyt?
”Pyydän anteeksi, neiti Granger. Reagoin ajattelematta.”
Hermione pysäytti ranteensa hieromisen ja tuijotti ällistyneenä. Anteeksipyyntö Kalkarokselta?
”Ei se mitään, professori”, hän sanoi hieman epävarmasti. ”Minun ei olisi pitänyt säikäyttää sinua.” Kiusallinen hiljaisuus. ”Tarvitsetko enää mitään muuta minulta?” tyttö kysyi haluten rikkoa hiljaisuuden.
Severus puisti päätään. ”En tällä hetkellä”, hän sanoi ja nosti kirjan pöydältä kätkeäkseen hetkellisen rauhattomuutensa. ”Tämä riittää hyvin.”

Huolimatta tunteita kuohuttavasta tilanteesta, Hermione tunsi ärtymyksen kipinän ja nousi pöydän äärestä keräten tavaransa.

“Hyvä on sitten, professori. Olen kiitollinen tiedosta, että kolmen viikon työskentely on ollut riittävää tyydyttämään tarpeesi”, Hermione sanoi ärtyisästi, ja tämän kuullessaan Severus tunsi katumuksen pistoksen. Hän kuuli tytön astelevan ovelle ja saranoiden narahdus kertoi, että hän oli jo melkein poissa. Nyt tai ei koskaan, Severus, hän ajatteli itsekseen.

“Kiitos neiti Granger.” Hänen äänensä särähti Hermionen korviin ja hän kääntyi yllättyneenä. Mies istui edelleen pöydän ääressä tuijottaen häntä – ei, hän korjasi, kasvot minuun päin. Kalkaroksen kasvot eivät paljastaneet mitään ja Hermione ihmetteli oliko mies lainkaan tietoinen siitä, että oli sanonut mitään. Hetken verran Severus oli huolissaan, että Hermione oli jo lähtenyt ja hän olisi taas yksin töykeytensä kanssa. Mutta sitten ovelta kuului pehmeä ”Ole hyvä, professori.” Ennen kun hän ehti reagoida, saranat narahtivat taas, ja hän oli poissa.



Seuraava luku löytyy jo täältä.

Sirina Black

  • Queen of the Beasts
  • ***
  • Viestejä: 4 172
  • Love is a killer that never dies.
Öhm. Löysin tämän ficin jo joskus aikaisemmin, muistaakseni silloin kun olit postannut vasta joku pari-kolme lukua, mutta silloin en ehtinyt kommentoida ja sen jälkeen olinkin jo unohtanut koko ficin olemassa olon, kunnes taas löysin tämän sattumalta uusimman luvun ansiosta.

Olen huono kommentoimaan mitään fiksumpaa, kunhan halusin tulla kertomaan, että olen lukenut tätä ja tykkään tästä kovin kovin paljon (SK/HG on ehdoton OTP:ni). ♥ Kiitos paljon tämän suomentamisesta, jään innolla odottamaan uusia lukuja.  :-*
Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Index librorum prohibitorum.
Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.

Kahvin tulisi olla mustaa kuin helvetti, väkevää kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus.

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Jotkut tappiot ovat riemukkaampia kuin voitot.

- Michel de Montaigne

Jälleen kerran Severus tunsi tulevaisuuden suuntaavan hänen hallintansa ulottumattomiin.

Oli kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi tavannut neiti Grangerin, eikä hän ollut saanut aloitettua työskentelyään vastarintaliikkeessä yhtään sen enempää kuin ennen heidän tapaamistaankaan. Oletettavasti hänellä oli nyt keinot kirjoittaa, tehdä muistiinpanoja ja lukea niitä yrittäessään pilata Voldemortin ja hänen joukkojensa suunnitelmat, jopa ennen kuin he itse tiesivät mitä aikoivat tehdä. Hän kyllä muisti miten se tehtiin, voi kyllä – sama järjestelmällinen mieli oli palvellut häntä hyvin niin taikajuomien opettajana, kuin numerologian parissakin. Vuosien työ liemien tutkimisen ja kehittelemisen parissa oli entisestään parantanut tuota suunnitelmallisuutta, joten vaatisi vain yksinkertaista hienosäätöä ja vähän harjoitusta palauttaa takaisin hänen entinen loistonsa. Ei, ongelma juontui hänen kertakaikkisesta vastahakoisuudestaan joutua tekemisiin vanhojen muistojensa kanssa…

…takkatulen loimu pergamentilla, sulkakynän rapina sen liitäessä halki neitseellisen alueen, tahraten sen ikiajoiksi tuhon välikappaleeksi…

Nuo yöt olivat mennyttä, mutta muistot seurasivat häntä yhä myrkyllisinä ja syövyttävinä. Mahdollisuus muuttaa suosikkikirjansa luettavaan muotoon, ja niiden ahmiminen aivan kuin hän olisi ollut nääntymäisillään, oli hänen pääasiallisin ajanvietteensä. Toiminta, joka salli hänen lykätä vääjäämätöntä vielä hiukan pidempään.

Kirjat – kuin vanhat ystävät. Ainoat ystävät joita hän itseasiassa oli koskaan kaivannut. Oli hänellä tietysti ollut joitakin tupatovereita, luihuisia ja myöhemmin kuolonsyöjiä, mutta he olivat aina vain pelkkiä liittolaisia, se oli selvää. Sen sijaan kirjat olivat olleet aina hänen rinnallaan, lukuunottamatta tuota lyhyttä jaksoa kuusi viikkoa sitten. Severus oli pateettisen tyytyväinen siitä, että neiti Granger oli poistunut ennen kuin hän oli jälleen kerran saanut upota Poeen. Helpotuksen aallot olivat pyyhkineet hänen ylitseen, kun hänen sormensa olivat löytäneet kohollaan olevan pistekirjoituksen sivuilta, ja taianomaisesti muuntunut teksti oli säilynyt sisällöltään täsmälleen alkuperäisenä. Mutta kun päällimmäinen huojennus oli hälvennyt, hän oli tuntenut itsensä entistäkin enemmän petetyksi. Hän pysyi kyllä lukemaan, mutta lukemisen entinen vaivattomuus oli poissa. Hänen oma vajavaisuutensa patosi proosan soljuvan etenemisen. Aivan kuin hän olisi lähtenyt kotoa ja palannut takaisin löytääkseen talonsa turhauttavalla tavalla uudelleen järjesteltynä. Suunnistaminen oli vaikeaa ja se vääristi asioita. Hän hyppi yli rivien, luki sanoja väärin ja keskittyminen oli uuvuttavaa.

Severus tunsi olonsa myös hyvin kummalliseksi. Aivan kuin hänen kätensä eivät enää olisi kuuluneet hänelle, koska hänen silmänsä eivät enää ohjanneet niitä. Ne haparoivat ja tunnustelivat, koskettelivat ja etsivät yrittäen oppia uudelleen miten tuntea, jotta ne voisivat korvata hänen menetyn näkökykynsä. Hänen sormenpäänsä olivat muuttumassa päivä päivältä herkemmiksi, joten kaikki mihin hän koski valjasti hänen kätensä aistilliseen tanssiin hänen yrittäessään selvittää sen asian tai esineen muotoa ja tarkoitusta. Se oli hyvin  kiusallista. Hän tunsi menettäneensä jäsentensä hallinnan, niin kuin ne olisivat toimineet oman mielensä mukaan.

Hän edistyi hitaasti, mutta hallinnan menettämisen aiheuttama turhautuminen oli valtava, ja hän vihasi tuota tunnetta. Kyllä, hän pystyi lukemaan, mutta hän ei voinut kävellä minnekään ilman apua, hän ei voinut kirjoittaa eikä suojautua siltä mitä hän ei voinut nähdä. Hän pystyi kuulemaan kuiskattuja loitsuja ja pehmeitä askelia, mutta mikään ei ollut estämässä, jos joku halusi hyökätä hänen kimppuunsa tai kostaa hänelle. Häntä raivostutti myöntää sitä, mutta hän kaipasi myös ihmiskosketusta. Hän tiesi, että hänen ylpeytensä ei ikinä sallisi hänen lähestyä yhtäkään ihmistä sosiaalisissa tarkoituksissa. Hän oli viimeksi ollut kosketuksissa neiti Grangerin kanssa, mutta hän oli aivan varma, että tämä ei tulisi koskaan palaamaan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Oli hyvin itsekästä edes haluta hänen, tai kenenkään, tuovan helpotusta hänen yksinäisyyteensä. Ja samalla hän tiesi, että torjuisi hyvin epämiellyttävällä tavalla kaiken häneen mahdollisesti suunnatun ystävällisyyden.

Severus painoi päänsä käsiinsä ja tunsi olonsa lopen uupuneeksi, niin kuin ei koskaan enää jaksaisi nostaa päätään. Hän oli väsynyt taistelemaan unohtaakseen ja hyvittääkseen, väsynyt pettymyksiin ja muistoihin, jotka kaikuivat hänen päänsä sisällä. Oli naurettavaa olla niin riivattuna asioista, joita hän ei voinut muuttaa, mutta olisi myös ollut typerää lakata yrittämästä menneisyytensä demonien pois manaamista…

Sulkakynä, jonka hän oli taikonut vastaanottamaan sanelua, lepäsi pitkän pergamenttirullan päällä ja odotti sanoja joita kirjoittaa. Se oli ollut valmiina pitkään, sillä aikaa kun synkät ajatukset olivat jahdanneet toisiaan hänen päänsä sisällä vastenmielisinä ja viettelevinä kuiskutellen pehmeästi hänelle niistä helpommista vaihtoehdoista, joita hän voisi valita sen vaikean tien sijaan, jolle oli itsensä asettanut. Salakavalia ja juonikkaita ajatuksia, jotka jäytivät hänen ydintään ja imivät tyhjiin hänen sieluaan. Syvältä hänen kurkustaan pääsi epätoivoinen korahdus. Voittaaksesi, taistele, hän ajatteli ja veti syvään henkeä. Hän oli miettinyt ankarasti mitä yrittäisi ensin, mutta lopulta, hän tiesi täsmälleen mitä halusi kaikkein eniten.

“Vastaanota sanelu”, hän sanoi ja kuuli sulkakynän suhahtavan pystyasentoon, valmiina kirjaamaan hänen sanansa.

Rauhallisesti, rauhallisesti. Tee mitä pitää tehdä. “Yhtälössä riimu Inguz on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla Isa ja ajan kuvaajalla V. V on yhtä kuin viisi vuotta…”

Se oli helppoa, liian helppoa. Ennakoivat laskelmat saivat niin helposti muodon hänen mielessään ja soljuivat hänen huultensa välistä aivan kuin mitään viidentoista vuoden taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt tätä varten – hänelle valkeni vähitellen, että hän yhä muisti, ja kaikesta vastustuksestaan huolimatta oli yhä kuin vimmattuna, kun hän alkoi muistaa riimuja ja niihin liittyviä teorioita. Numerot ja niiden merkitykset vyöryivät hänen aivoissaan, anelivat tulla käytetyiksi, kertoivat miten hänen tulisi ottaa mikäkin tekijä huomioon.

Kun hänen sanansa lähestyivät loppuaan, hän oli ällistynyt huomatessaan, että oli kartoittanut pohjimmaisen ongelman: saada temperoitua ennalta arvaamaton riimu, joka tekisi suojautumisen mahdottomaksi ja toisi mukanaan uusia muunnelmia ongelmasta. Hän ei tiennyt mitä olisi tuntenut asiaa kohtaan, ja niinpä hän päätti, ettei halunnut tuntea yhtään mitään. Hän huomasi ettei pystynyt pitämään numeroita mielessään riittävän pitkään, ja että hänen täytyisi käydä ne uudestaan läpi ennen kuin voisi jatkaa eteenpäin. Hän kaivoi taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta. Loitsu muodostui hänen huulillaan lähes automaattisesti, ja kun se kosketti pergamenttia, hän kuuli sen muuttuvan, mutta ottaessaan pergamentin käsiinsä, se ei tuntunut yhtään erilaiselta kuin hänen aloittaessaan. Tämä oli huolestuttavaa.

Hänen kätensä ojentautuivat kuin itsestään ja hyväilivät pehmeästi muistiinpanoja hänen edessään. Hän tunsi paperille ilmestyneen rakeisuuden ja etsi ensimmäisiä kohokuvioita ja… koloja? hän ajatteli. Tässä on jokin virhe. Hän aloitti alusta löytääkseen tuttuja sanoja. Ääneen hän sanoi, “lopeta sanelu”, kuuli sulkakynän asettuvan pöydälle ja etsi sormenpäillään sanan “yhtälössä” paperin vasemmasta yläkulmasta. Tyytyväisenä Severus juoksutti sormiaan pitkin löytämäänsä riviä ja törmäsi ongelmaan – sanojen “Yhtälössä riimun…” jälkeen hän tunsi ainoastaan outoja kiemuroita ja sitten sanat “on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla…” ja taas toinen hämmentävä kiemuravyyhti pergamentilla. Vajoamisen tunne kouraisi hänen vatsaansa, ja hän koki vastustamatonta tarvetta huutaa raivosta joka kerta, kun hänen sormensa törmäsi tuollaiseen selittämättömään koukeroon. Hän nousi ylös tuolilta, harppoi seinän luo ja pamautti sitä nyrkillään niin lujaa kuin pystyi.

Olipa typerästi tehty, Severus hän moitti itseään – kipu hänen murtuneessa kädessään vain lietsoi lisää hänen vihaansa. Hän keinutti rannettaan toisella kädellään ja istui lattialle pakottaen itsensä keskittymään kivun sijasta itse ongelmaan.

Riimuja oli mahdotonta koodata – pistekirjoituksessa ei ollut merkkejä niille, joten loitsu pystyi ainoastaan muuttamaan ne kohokuviksi muun tekstin keskelle. Ajattele, Severus. Mitä hän voisi tehdä korjatakseen tilanteen? Riimuille ei ollut olemassa kirjaimia, eivätkä ne olleet matemaattisia symboleja, vaan todellisia voimia, jotka mahdollistivat yhtälöiden laatimisen. Tässä oli ero jästien matematiikan ja numerologian välillä. Matematiikassa ei ollut taikuutta, vaan kaikki piti itse ratkaista. Numerologiassa sen sijaan, riimujen taikavoima itsessään sai yhtälöt muuntumaan, eikä hän tiennyt tapaa miten olisi voinut korvata ne. Hän ei voinut edes tavata niitä kirjain kirjaimelta niin että olisi voinut lukea ne jälkeenpäin, sillä voima oli riimussa, ei riimun nimessä. Kirotun kirotun KIROTTUA!

Hänen rystysissään säkenöivä kipu alkoi läpäistä hänen ajatuksensa, ja hän tiesi että hänen pitäisi mennä Poppyn luo ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi ettei olisi toteuttanut tunteenpurkaustaan niin voimakkaasti. Turhautumisen alla piili helpottuneisuus. Hän oli järjettömän iloinen siitä, ettei hänen tarvitsisikaan suorittaa tehtävää, johon hänet oli määrätty. Vanhat muistot eivät siis kalvaisi häntä enää. Hän tunsi vapautuneensa vaatimuksista, ja vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä siitä, hän oli tyytyväinen saadessaan tekosyyn sen välttämiseen. Mutta tietoisuus siitä, että hänen pöydällään oli pala pergamenttia, joka kätki itseensä mahdollisen tuhon siemenen, raastoi häntä niin, että hän tunsi olonsa sairaaksi. Muistot, joita hän yritti niin kovasti paeta, olivat kaikki mitä hänellä enää oli jäljellä. Paluu sen pariin, mitä häneltä vaadittiin, tuntui ajavan häntä hulluuteen.

Severuksesta tuntui kuin jokin puoliksi unohtunut säkeenpätkä olisi vainonnut häntä, aivan niin kuin hän olisi ollut muistamaisillaan jotain. Ei ollut ollenkaan epätavallista, että hän muisti sanatarkasti jälkeenpäin jotain mitä oli lukenut, ja hän yrittä tarrata siihen saadakseen jotain muuta ajateltavaa, kun lapsellinen itsetuhoisuutensa. Se oli Coleridgea… sen hän tiesi, mutta miten se menikään?

Kipu alkoi jo hämärtää hänen tietoisuuttaan, ja hän yritti keskittyä johonkin muuhun, johonkin, mikä ei olisi tuskallista tai tunteita herättävää. Mikä runo se olikaan, hän ihmetteli itsekseen, ennen kuin veti sauvansa esiin vahingoittumattomalla kädellään ja sanoi, “Tulejo Coleridge.” Kirja melkein lensi hänen ohitseen, ja hän pudotti kiireesti sauvansa ottaakseen sen kiinni, mutta töytäisi murtunutta kättään vahingossa siinä samalla. Ei, hän ajatteli, henki ylittää ruumiin… voin murehtia tuota myöhemmin.

Oli naurettavan helppoa löytää oikea kohta. Ote joka hänellä oli mielessä, löytyi nimellä Muinaisen merenkävijän kuura. Jättäen kipunsa täysin huomiotta, hän käytti yli puoli tuntia löytääkseen mitä oli etsimässä. Ja kun hän sen löysi, tunsi hän olonsa paljon huonommaksi kuin aikaisemmin.

“Niin kuin hän yksinäisellä tiellä,

kulkien pelkojen ja kauhujen keskellä,

kerran selkänsä kääntäneenä, kulkee edelleen,

eikä päätään enää käännä,

koska tuntee tuon hurjan vihollisen

ja päättää näin vaelluksen.”

Kipu levisi ylös hänen käsivarttaan pitkin, ja Severus tunsi musertuvansa tuon aiheuttamansa rangaistuksen alle. Hän vihasi itseään tämän pateettisen itsesäälin puuskan johdosta. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään. Mikään maailmassa ei voisi vetää häntä pois hänen viheliäisistä ajatuksistaan, ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi unohtaa, paeta, jättää pölynä taakseen epäonnistuneet päämääränsä ja kieroutuneen menneisyytensä. Mutta siitä huolimatta hän tiesi niiden seuraavan.

Hän istui siinä pitkän aikaa, ennen kuin kutsui matami Pomfreyn.

*

Vain viisi minuuttia joulutanssiaisten alkamisen jälkeen Hermione päätti, että tanssiminen oli typerää ajanvietettä. Tämä oivallus tuli sen jälkeen, kun Ron oli napannut häntä muina miehinä ranteesta ja pyörittänyt häntä ympäri tanssilattiaa huimaavalla nopeudella, vain kompuroidakseen niin pahasti, että he molemmat olivat päätyä booliin, joka sitä paitsi taisi olla terästettyä. Ron ei todellakaan tarvitse yhtään enempää alkoholia, hän ajatteli happamasti irtautuessaan pojan otteesta. Hän yritti siistiä kampaustaan samalla kun antoi katseensa kiertää ympäri tanssisalia. Viski oli tainnut virrata vapautuneesti Rohkelikkopoikien makuusalissa, sillä sekä Harry että Neville näyttivät huonovointisilta, heidän seuralaistensa suureksi harmiksi. Seamuksella oli joukon paras viinapää, mutta hyvin ei näyttänyt menevän sielläkään suunnassa. Susan Bones, hänen deittinsä Puuskupuhista, yritti raivoissaan raahata poikaa kauemmas Padma Patilista, jolla Seamuksen kiinnostuksen perusteella näytti olevan lumoava ja yksityiskohtaista tarkastelua vaativa miniatyyrikaupunki jossakin rinnuksissaan. Ainoa seitsemäsluokkalainen Rohkelikkopoika, joka näytti osanneen hillitä itseään iloliemen kanssa, oli Dean Thomas, mutta se ei ollut mitenkään yllättävää ottaen huomioon, että hänen seuralaisenaan oli Ginny, ja olisi ollut todella typerää suututtaa hänet. Hän ei ollut huispausjoukkueen lyöjä turhan takia.

Hermione huokaisi äänekkäästi katsellessaan alas Roniin päin, joka oli juuri kaatunut kumoon lattialle, ja toivoi olevansa pelottavampi mitä oikeasti oli. Pelkkä lukutoukka, hän ajatteli katkerasti ennen kuin kumartui ja ojensi auttavan kätensä Ronille.

“Tule”, hän murahti, “mennään kävelylle.”

Ron ripustautui hänen olkapäilleen, nosti päätään ja julisti, “Ja senhän tietää mihin se johtaa!” Hermione lehahti kirkkaanpunaiseksi kun naurunremakka kajahti hänen ympärillään. Hän riuhtaisi Ronia eteenpäin kovakouraisemmin mitä olisi ollut tarpeen ja toivoi, että kylmä yöilma selvittäisi pojan päätä edes vähäsen.

Lumi oli mudostanut kinoksia muutaman päivän ajan, ja sitä oli maassa vähintään nilkkoihin asti. Polut ruusutarhassa olivat sen sijaan kuivat ja kukkien ympäröimät. Kylmä ilma tuntui hyvältä vasten hänen kuumottavia kasvojaan, ja hän veti syvään henkeä rauhoittuakseen ennen kuin puhuisi Ronin kanssa. Ron virnisteli kuin kurpitsalyhty, mutta hänellä vain oli enemmän hampaita.

“Voitko jo paremmin, Ron?” hän kysyi vaikkei edes välittänyt tietää. Hän ei kuitenkaan halunnut Ronin pilaavan hänen juhla-asuaan, joten jos poika meinasi oksentaa, hän saisi tehdä sen ilman että Hermione joutuisi kärsimään siitä. Ron kikatti kuin tyttö.

“Paremmin kuin koskaan, Her-mmio-nne”, hän sopersi ja rohahti vasten kivistä kaidetta pelästyttäen sen läheisyydessä kujerrelleet pikkulinnut. Hermione puhisi kiukusta. Ei ollut ollut Viktorin vika, että hänen englantinsa oli ollut vähemmän täydellistä. Hän oli kuitenkin bulgarialainen. Hän kurtisti Ronille kulmiaan, mutta poika näytti tuijottavan kaukaisuuteen. Hän nojasi melkein kaksinkerroin kaiteeseen, leuka vasten kylmää kiveä ja kädet huojuen kaiteen yli.

Tarkoitin, oksettaako sinua?” Hermione tiuskaisi ja päätti ohittaa hänen Viktoria koskeneen vinoilunsa.

“Oksettaako,” Ron toisti. “Okset-taakotaakotaako…” Hän nauroi kun sammaltavat sanat sekoittuivat toisiinsa, ja Hermione heitti anovan katseen kohti taivasta. Miksi minä? hän ajatteli ja tunsi olevansa pelkkä liikaa käytetty latteus.

Hän päätti käyttää toista taktiikkaa. “Pystytkö seisomaan?” hän tiedusteli. Jos hän voi seisoa, Hermione järkeili, hän pystyy kävelemään takaisin torniin. Mutta Ronilla oli jotain aivan muuta mielessään.

Yllättävän sulavalla liikkeellä, ollakseen niinkin juopunut, hän suoristautui, käännähti vasten Hermionea ja laittoi kätensä hänen olkapäilleen. Hän veti tyttöä lähemmäs ja sai Hermionen haukkomaan henkeään närkästyksestä. “Ron!” hän sanoi vasten pojan olkapäätä, kun tämä alkoi hyväillä hänen hiuksiaan.

“Anteeksi ‘Mione, näytät vain niin kauniilta tänään”, hän sanoi ja kietoi kätensä tiukemmin tytön ympärille. Hermionen sydän hakkasi kuin mielipuoli – hän horjui pelon, suuttumuksen ja sympatian välillä, ja järkyttyi tajutessaan, että olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa, koska Ron oli hänen ystävänsä.

Hän oli kauhuissaan tästä oivalluksesta, eikä siis estellyt millään lailla, kun Ron taivutti päätän ja suuteli hänen poskeaan hyvin hellästi.

“Anteeksi”, hän sanoi uudelleen, “Tiedän että et halua minua.” Hermionen suu oli rutikuiva ja hänen sydämensä kouristeli tuskallisesti kuullessaan surumielisen alistuneisuuden kuultavan Ronin äänessä. Hän tajusi pojan yhä taistelevan häntä kohtaan vaalimiensa tunteiden kanssa, eikä hän tiennyt mitä olisi voinut asialle tehdä. Hän tunsi valtavaa tarvetta pyyhkiä pois tuon epätoivoisen sävyn, joka väritti pojan ääntä, ja niinpä hän katsoi Ronia silmiin.

Poika suuteli häntä.

Hän ei tiennyt mitä tehdä. Suureksi yllätyksekseen suudelmaan ei liittynyt sitä outoa, kömpelöä kiusaantuneisuutta, mitä hän oli tuntenut suudellessaan Harryn kanssa, mutta ei ollut myöskään kipinöintiä tai sitä kuohuvaa poreilua, jota suuteleminen Viktorin kanssa oli aiheuttanut. Oli vain outo poissaolevuuden tunne. Hän oli pelkkä tarkkailija, joka olisi voinut luetella kaiken tapahtuneen kuin ulkopuolinen, joka näki, miten Ron käytti hänen kehoaan omiin tarkoitusperiinsä. Vaikka ei asianlaita ihan niinkään ollut – Ronin huulet liikkuivat vasten hänen omiaan pehmeinä ja sallivina. Hän maistui vahvasti alkoholilta, mutta hänestä ei välittynyt vaatimusta, että Hermionen pitäisi mennä pidemmälle. Hänen kätensä vain roikkuivat kevyesti tytön selkää vasten, mutta eivät yrittäneet vetää häntä lähemmäs. Hermionesta tuntui kamalalta. Hän ei halunnut torjua Ronia, muttei voinut jatkaakaan. Ronin katsoessa häneen ilme synkkänä ja sulkeutuneena, hän tunsi taas kerran sen saman raastavan tunteen rinnassaan.

Hänen yllätyksekseen Ron hymyili.

“Kiitos”, poika sanoi ennen kuin hänen silmänsä muljahtivat ja hän lyyhistyi Hermionen käsivarsille sammuneena.

Hermione horjahteli hänen painonsa alla, ennen kuin sai tasapainonsa takaisin, ja laski hänet sitten maahan. Yhä hengästyneenä hän otti askeleen taaksepäin ja mittaili autuaan tiedotonta Ronia katseellaan.

“Voi helvetti”, hän sanoi tunteella.

*

Hermione katseli Ronin velttoja ja kalpeita kasvoja tämän leijuessa tiedottomana hänen vierellään kohti sairaalasiipeä. Kivan näköiset kasvot, mutta aivan liian huono viinapää, Hermione päätti. Muistaisiko hän aamulla edes suudelleensa Hermionea? Olisiko hän nolostunut, vai mikä vielä pahempaa, haluaisi jotain enemmän? Oliko hän ottanut sen väärällä tavalla? Hermionen huulet ohenivat turhautuneeksi viivaksi heidän saapuessaan sairaalasiiven ovelle – mitä tahansa tapahtuihin, hän ei missään nimessä antaisi Ronille mitään lääkitystä krapulaan. Oma vikansa, Hermione ajatteli koputtaessaan oveen.

Uupuneen näköinen matami Pomfrey avasi oven, mutta alkoi välittömästi huolehtia Ronin voinnista. Vilkaistuaan ensin nopeasti olkansa yli, hän katsoi takaisin Hermioneen ja lausui, “Koska hän ei herää vielä moneen tuntiin, voitte tulla sisään.” Tämä oli Hermionen mielestä hyvin omituisesti sanottu, mutta ymmärrys valkeni hänelle, kun hän astui peremmälle Ronin veltto ruumis vanavedessään.

Erään sängyn reunalla istui professori Kalkaros pidellen vasenta rannettaan tiukasti ja kiristellen hampaitaan. Hermione käveli hitaasti lähimmän sängyn luo ja laski Ronin lakanoille, matami Pomfreyn touhutessa hänen ympärillään. Hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan liemimestarista. Kalkaroksen kasvoilla oli hurjistunut ilme. Hermione mietti, mikä häntä tällä kertaa vaivasi, ja yllätti itsensäkin tajutessaan, että oli huolissaan hänestä.

Severus oli tuntenut jonkun tuijottavan häntä, mutta hän ei tiennyt kuka tulija oli ennen kuin haistoi miedon mangon tuoksun ilmassa. Vain yksi ainoa ihminen tuoksui siltä, hän muisti. Hän halusi ärähtää hänelle, mutta muistaessaan häpeissään sen miten oli viimeksi kohdellut häntä, hän päätti pysyä sivistyneenä.

“Neiti Granger, en ole mikään sinun huviksesi häkkiin suljettu eläin. Ehkäpä voisit suunnata huomiosi johonkin sellaiseen, joka osaa arvostaa sitä.” Hm, hän ajatteli, se ei nyt ihan mennyt niin kuin olin tarkoittanut. Sinä todellakin olet oikea kusipää, etkö olekin, Severus? Häntä ärsytti, että jostain syystä sanat “Niin, neiti Granger?” olivat vääntyneet hänen suussaan sarkastiseksi piikittelyksi, vaikka matka hänen aivojensa ja suunsa välillä oli niin lyhyt. Hän kurtisti kulmiaan entistäkin tyytymättömämpänä.

Hermione sen sijaan oli saanut tarpeekseen vaikeista ihmisistä yhden illan osalle. “Syvimmät pahoitteluni, professori”, hän tiuskaisi. “Seuraavalla kerralla panostan aivan erityisesti siihen, että en erehdy tekemään niin kamalaa virhettä, että olisin huolissani sinusta. Muistan vain miten mukava olet, ja vaivani on parannettu.”

Severus irvisti. Hän oli ansainnut sen, mutta se ei tarkoittanut että hän piti lopputuloksesta. Hän kääntyi poispäin ja keskittyi kiristelemään hampaitaan.

Hermione näki hänen kääntyvän, ja kaikesta huolimatta katui sanojaan. Miksi minä olen niin suorasanainen? hän ajatteli vihaisesti. Eihän hän voinut asialle mitään. “Olen pahoillani professori”, hän sanoi, “en ajatellut mitä sanoin.”

Tyttö oli asettanut itsensä alttiiksi tilanteelle, missä Severus olisi voinut sanoa hänelle jotain julmaa, ja hänen täytyi kirjaimellisesti purra kieltään ettei olisi vastannut jotain sellaista kuin ‘kuten yleensä’ tai ‘siinäpä sopiva motto sinulle’. Hän maistoi veren maun ja tajusi, että todellakin, hänen suussaan tuntui viiltävää kipua, ja ajattelematta mitään, hän voihkaisi.

Ärsytyksen alla virtasi vastentahtoinen huolestuneisuus. Hermione otti muutaman epäröivän askeleen eteenpäin, kunnes hän oli noin metrin päässä hänen vasemmalta puoleltaan. “Onko kaikki hyvin, professori?” Hän näki miehen nyökkäävän ja katsoi kun hän päästi irti ranteestaan, jotta olisi saanut kaivettua jotain kaapunsa sisältä. Lopulta hän otti esiin nenäliinan ja piteli sitä suutaan vasten. Hermione huomasi, että valkoinen kangas värjäytyi verestä.

“Taisin purra kieleni läpi”, Kalkaros sanoi ja katsoi nenäliinaansa.

“Hyi”, Hermione irvisti ennen kuin ehti ajatella.

“Älä ole noin herkkähermoinen, neiti Granger. Olet nähnyt pahempaakin.”

Hermione meinasi sanoa vastalauseen, mutta luopui siitä. “Taidat olla oikeassa”, hän tuumasi ja istui Kalkaroksen sängyn vieressä olevalle vuoteelle.

Severus kuuli lakanoiden kohahtavan ja yllättyi tajutessaan, että hän istui niin lähelle, vastapäätä häntä olevalle vuoteelle. “Mitä sinä teet?” hän kysyi epäuskoisesti.

“Istun”, hän vastasi hienoisen huvittuneesti. “Miten niin, onko olemassa jokin laki joka estää sen?”

“Ei, mutta mikset ole seuralaisesi kanssa?” hän kysyi ja kuulosteli Poppyn hääräilyä toisen potilaan kanssa.

“Ai Ronin?” hän kysyi, ja Severus kuuli naurua hänen äänessään. “Se umpitunnelissa oleva jästipää ei tarvitse seuraani ollessaan tajuton.”

“Päättelinkin jotain sen suuntaista”, Severus sanoi. “Ajattelin vain että roikkuisit mieluummin hänen kanssaan, siinä kaikki.” Nokkela veto, Severus, hän sätti itseään. Sepä vasta oli kohteliaasti sanottu. Hän kuuli tytön huokaisevan.

“En, vaikka hän kyllä toivoisi sitä”, Hermione sanoi ja muisti vasta sitten kenen kanssa puhui. “Tai no, ei mitään”, hän lisäsi nopeasti nähdessään professori Kalkaroksen avaavan suunsa. Hän sulki sen, mutta virnistys karehti hänen huulillaan.

“Niinpä tietenkin, neiti Granger”, hän sanoi ennen kuin vaipui hiljaisuuteen.

Hermione käytti tilaisuuden hyväkseen tarkkaillakseen Kalkarosta. Hän näytti hieman terveemmältä ja vähemmän riutuneelta kuin ennen. Hänen poskipäänsä eivät olleet enää yhtä terävät, ja hänen hiuksensa näyttivät saaneen takaisin sen normaalin rasvaisen kiillon, mikä oli niille ominaista. Toisaalta, hänen kasvojensa uurteet olivat syventyneet siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet. Hän alkoi taas hieroa rannettaan. “Mitä kädellesi tapahtui?” Hermione töksäytti pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan.

Hänen päänsä kohosi äkisti. “Mursin sen”, hän sanoi ykskantaan ennen kuin käänsi päänsä taas pois.

“Miten?” hän tivasi. Miten ihmeessä hän on onnistunut murtamaan kätensä? Eihän hän edes voi tehdä mitään.

Severus irvisti. Hävytön tyttö. “Minusta tuntui, että nyrkin iskeminen seinään lievittäisi turhautumistani siitä, että pikku loitsusi petti minut”, hän tiuskaisi ja katui sitä saman tien. Hän kuuli tytön vetävän henkeä kauhistuneesti.

“Unohda että sanoin tuon”, hän sanoi epäröiden.

Kuuma aalto pyyhkäisi yli Hermionen. Hitto vieköön, hän ajatteli. Hän ei osaa edes pyytää anteeksi.

“Totta kai, professori”, hän sanoi kylmästi ja nousi ylös.

Jälleen kerran Severuksesta tuntui, että jokin etääntyi hänestä kuin laskuvesi. “Ei, turhautuneisuus minussa vain pääsi ääneen”, hän sanoi nostaen päätään siihen suuntaan, missä ajatteli Hermionen olevan. Hän tunsi olonsa selittämättömän alakuloiseksi – tyttö oli, kaikesta huolimatta, keksinyt loitsun pelkästään hänen parhaakseen, ja hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pilkannut sitä. Hän huokaisi. “Se on oma ongelmani”, Kalkaros sanoi. “Se ei ole sinun syytäsi.”

Hermione ei ollut lepyteltävissä. “Tiedän sen, professori.” Hän melkein lähti, mutta ennen kuin hän pystyi toivottamaan kopeasti ‘hyvää yötä’, miehen ilme valahti niin surumieliseksi, että sen sijaan että olisi näyttänyt happamalta tai vihaiselta, hän näytti pelkästään surkealta. Voi helvetti, Hermione ajatteli.

Kalkaros yllättyi kuullessaan hänen äänensä pehmenevän, kun hän sanoi: “Toivottavasti kätesi paranee.” Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja ilma leyhähti vasten hänen kasvojaan suloisena ja hedelmäisenä, kun Hermione lähti pois sairaalasiivestä.

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
Sumuinen aamu ei tarkoita pilvistä päivää.
- Vanha sananlasku

Dumbledoren kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Uusi vuosi oli tullut ja mennyt, ja Severus oli edelleen sietämättömän hankala. Suoraan sanottuna, hän oli todella ärsyttävä.

Rehtori oli mennyt liemimestarin huoneistoon ilmoittamatta, ja syväksi pettymyksekseen hän oli löytänyt Severuksen kumaran hahmon murjottamasta vihreän sohvan taaimmaisessa nurkassa. Takka oli kylmillään, ja huoneen ainoa valo heijastui Dumbledoren taikasauvan päästä, kun hän piteli sitä yläpuolellaan nähdäkseen eteensä. Varjot liikkuivat aavemaisesti Severuksen uurteisilla kasvoilla, kun rehtori astui lähemmäksi ja tuhahti harmissaan.

”Miksi sinä täällä piileksit?” hän kysyi terävästi. Severus ei liikahtanutkaan.

”Vaikutti sopivalta ajanvietteeltä,” hän lausui venyttäen sanojaan. ”Pimeät nurkat. Paras paikka minulle, tosiaankin.” Dumbledore ei voinut muuta kuin pyöritellä silmiään. Severus oli sillä tuulella taas.

”Älä viitsi Severus, on todella mautonta istua täällä yksin pimeässä,” hän torui ja kiersi sohvan luo katsoakseen miestä tarkemmin.

”Hyvä sitten, että en huomaa mitään eroa pimeän ja valoisan välillä,” Severus vastasi ennen kuin käänsi kasvonsa pois. Dumbledore henkäisi turhautuneena. Mieli, joka istui hänen edessään, oli todennäköisesti paras ase Voldemortia vastaan, mutta sen nerokkuus oli kätkeytynyt sakean, läpinäkymättömän ja täysin hyödyttömän tunnekerroksen alle.

”Tarvitsemme sinua tässä asiassa,” Dumbledore sanoi hiljaa. ”Tarvitsemme apuasi.”

Severus tuhahti epäkohteliaasti. ”Olen yrittänyt, Albus, olen yrittänyt.” Siteisiin käärityt kasvot kääntyivät kohti kattoa, ja Dumbledore nipisti nenänsä sormiensa väliin. Sama kuin puhuisi sukkalaatikolle, hän ajatteli.

Kuluneen viikon aikana useita mahdollisia ratkaisuja oli noussut esiin, mutta jokainen oli osoittautunut turhaksi. Severus oli yrittänyt muistaa kaiken ulkoa, mutta vaikeat ja monimutkaiset yhtälöt olivat liian vaativia, eikä hän myöhemmin pystynytkään enää viittaamaan niihin, koska oli unohtanut mitä riimuja hän oli käyttänyt. Hän oli yrittänyt raapustaa riimut toiselta puolen paperia, jos vaikka niiden jättämät painaumat olisi ollut helpompi lukea. Ikävä kyllä, se oli vieläkin vaikeampaa, ja Severus oli luovuttanut huojennuksen ja alistumisen tunteiden risteillessä hänen sisällään.

Dumbledore kutsui yhden takan edustalla olleista tuoleista luokseen, ja se sinkosi sohvan edustalle. Hän osoitti sauvallaan tyhjää takkaa, sytytti tulen ja istui alas välittämättä hänen edessään istuvan miehen tiukasti yhteen puristetuista huulista.

”Severus”, hän aloitti, ”Meidän täytyy yrittää vielä ainakin kerran. Olen puhunut neiti Grangerille ongelmista, joita olemme kohdanneet, ja hän ehdotti niin yksinkertaista ratkaisua, että myönnän nolostuneeni ettei se ollut tullut minun mieleeni.” Rehtori liikutti tuoliaan ja jatkoi, ”Tarvitset jonkun auttamaan sinua kirjoittamaan yhtälöt ylös, samalla kuin määrittelet niitä ääneen.”

Severus hätkähti sisäisesti. Hän kyllä oli tullut ajatelleeksi tätä nimenomaista ratkaisua, muttei ollut maininnut sitä, koska totta puhuakseen, hän tunsi itsensä liian pelokkaaksi jatkaakseen. Hän yritti viimeistä tekosyytään. ”Rehtori, se ei auta minua silloin, kun minun täytyy tehdä viittauksia työhöni yksin ollessani.”

Dumbledore hymyili. ”Älä huoli, neiti Granger otti senkin huomioon.” No niinpä tietysti, Severus ajatteli happamasti. Dumbledore jatkoi välittämättä miehen tyrmistyksestä. ”Se, joka saa tuon, ah, ilon työskennellä kanssasi, voi myös kirjoittaa riimujen nimet erillisille muistilapuille. Se ei ole sama kuin lukisi alkuperäisiä merkkejä, sillä niitä ei pysty kehittelemään eteenpäin, mutta se on paras ratkaisu mitä saatoimme keksiä. Se ei vaadi mitään erityisiä taikoja tai loitsuja, ja ehkäpä toinen mieli voisi olla jopa tervetullut lisäys.” Ei helvetissä, Severus ajatteli.

Se olikin ollut liian hyvää kestääkseen. Vaikka hyvää oli tietysti hyvin suhteellinen käsite. Severus oli pitkästynyt, se oli totta, mutta parempi olla pitkästynyt, kuin jatkaa jotain mitä hän vihasi. Hän oli typerä ja tiesi sen. Hänen olisi pitänyt työskennellä ankarasi. Hän oli naurettava ja lapsellinen, mutta ei näköjään pystynyt auttamaan asiaa. Hän halusi tappaa Voldemortin omilla käsillään, kietoa sormensa tuon ohuen, kuvottavan kaulan ympärille ja katkaista sen kahteen osaan, mutta koska se ei tainnut olla mahdollista, hän halusi edes pilata tämän suunnitelmat, olla pahanpäiväinen riesa. Olisi mukava tappaa hänet, mutta Severus ajatteli voivansa tyytyä jälkimmäiseenkin, siihen että olisi jättimäinen piikki hänen lihassaan. Oli todellakin sääli, että ainoa keino miten hän pystyisi siihen, sai hänen pahoinvoivaksi. Mutta ääneen hän sanoi vain, ”Totta kai Albus. Aivan niin kuin sinä haluat.”

Eikö hän ikinä lopeta tuota? Dumbledore ajatteli. ”Hauska kuulla, että olet samaa mieltä, Severus. Luulen että olosuhteet huomioon ottaen Septima on paras henkilö tehtävään. Hän on enemmän kuin pätevä,” hän sanoi.

”Ilman muuta, Albus,” Severus sanoi jälleen tyhjällä ja katkeralla äänellä. ”Kiitos vierailustasi. Se oli oikein miellyttävää, kuten aina. Ja käske Remuksen lopettaa kirjojeni pahoinpitely.”

Toisesta huoneesta kuului tömähdys, kun raskas kirja putosi yllättyneistä käsistä. Dumbledore katsoi tarkasti edessään istuvaa miestä. ”Miten tiesit että hän on täällä?” hän tivasi.

”Hän lemuaa”, oli ainoa mitä Severus sanoi, ennen kuin käänsi päänsä taas pois osoittaen sillä,että keskustelu oli päättynyt, ainakin hänen osaltaan. Dumbledore laittoi tuolin takaisin alkuperäiselle paikalleen, asteli pois huoneesta ja sulki oven jäljessään. Severus kuunteli tarkkaavaisesti ja virnisti kuullessaan tuohtuneen, joskin vaimean äänen kivahtavan, ”Lemuan? No en todellakaan!” Tämän jälkeen hän kuuli käytävään johtavan oven narahtavan ja sulkeutuvan. Kaiken kaikkiaan, hän ajatteli virnistyksen haihtuessa hänen kasvoiltaan, keskustelu sai mukavamman lopetuksen, mitä osasin edes toivoa.

*

Päästyään pois luihuisten tyrmistä ja takaisin rehtorin toimiston suojiin, Remus istui alas ja singahti sitten saman tien ylös. Dumbledore katsoi hymyillen hänen astelemistaan edestakaisin pitkin lattiaa. ”Mikä painaa mieltäsi, Remus?” hän kysyi ystävällisesti sen jälkeen, kun Remus oli kompastunut kaksi kertaa mattoon ja potkaissut vahingossa Deidreä, Dumbledoren lempikasvia.

Ihmissusi pysähtyi ja juoksutti tuskastuneena sormiaan harmaantuvien hiustensa läpi. ”Anteeksi, Albus, mutta tämä ei vain vaikuta yhtään Severuksen tapaiselta. En ole koskaan, ikinä, nähnyt hänen käyttäytyvän tällä tavoin. Hän ei ole tehnyt mitään mitä olisin odottanut – lukuun ottamatta sitä veristä seinää. Hänen pitäisi puhkua raivosta, mutta sen sijaan hän vain murjottaa itsekseen”, hän ryöpäytti ulos suustaan.

Dumbledore huokaisi syvään. ”Olen samaa mieltä kanssasi”, hän sanoi ja kurkotti ottamaan sitruunapastillin.

”Tarkoitan”, Remus jatkoi, ”hänen olisi pitänyt jo ryhdistäytyä tähän mennessä, tai ainakin vihastua, jos ei muuta. Mutta hän vain lymyää huoneessaan säälien itseään!”

”Tiedän”, sanoi Dumbledore. ”Ja epäilen, että hän ei lakkaa suremasta näkönsä menettämistä vielä pitkään aikaan.”

Remus lysähti istumaan tuolille. ”Miksi hän tekee niin, Albus?” hän kysyi. ”Myönnän, että en ole kovin hyvissä väleissä hänen kanssaan, mutta silti… Tämä oli pahinta, mitä hänelle saattoi tapahtua, eikö totta?”

Dumbledore nyökkäsi. ”Juuri niin, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ei koe ansainneensa sitä.” Remus nosti äkisti päätään näyttäen hämmentyneeltä. ”Tarkoitan että”, Dumbledore jatkoi, ”kun hän ensimmäisen kerran tuli luokseni, hän oli mitä hirveimmän itseinhon vallassa. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän halusi kohdata kaikki vaarat, koska oli omasta mielestään aiheuttanut sen kaiken itse, ja mahdollinen vakoilemisesta seuraava kuolema olisi vain ollut oikeutettua. Kun Voldemort kaatui, niin Severus heitettiin Azkabaniin ennen kuin pystyin tulemaan apuun. Hän ei ollut siitä katkera, koska hän koki sen olevan vähintä mitä ansaitsi kaikista rikoksistaan, joita oli suorittanut. Hänen jatkuva syyllisyyden taakkansa ei aiheuttanut itsesääliä, koska hänen mielestään kaikki oli hänen omaa syytään. Siitäkin huolimatta, että hän oli nuori ja harhaanjohdettu ja lopulta ymmärsi tehneensä väärin.”

Remus kurtisti kulmiaan. ”Mutta eikö hän olisi ollut valmis tulemaan kidutetuksi ja kuolemaan tehtävänsä vuoksi?” hän kysyi. ”Hänhän palasi takaisin vakoojaksi, eikö niin?” Dumbledore nyökkäsi taas.

”Hän hyväksyi sen, että kuolema olisi sopiva rangaistus. Mutta tämä…”

Dumbledore oli hiljaa pitkän aikaa. ”Luulen, että tämä oli ensimmäinen asia, minkä hän todella koki olleen täysin kohtuutonta. Sen vuoksi hän on niin syvällä masennuksensa suossa. Hän työskenteli sen eteen, minkä uskoi olevan hyvää ja oikeudenmukaista, vastakohtana sille, minkä hän aikoinaan ymmärsi olevan pahaa ja vääristynyttä. Hän pystyi hyväksymään rangaistuksensa noista menneistä teoista, mutta kun tämä tapahtui, hän oli oikaisemassa aiempia virheitään. Ja nyt hänen on lähes mahdotonta enää työskennellä sen päämäärän eteen. Hänet lyötiin maahan kun hän suoritti katumusharjoitustaan, ja nyt hän ei enää voi jatkaa sitä. Onko tässä mielestäsi mitään järkeä?”

Remus näytti alakuloiselta. ”Kyllä, kyllä siinä on”, hän sanoi hiljaa. ”En koskaan uskonut, että Severus olisi ajatellut maailmassa olevan minkäänlaista oikeudenmukaisuutta.”

”En usko että hän ajatteleekaan”, Dumbledore sanoi. ”Luulen, että hän on täysin lyöty, koska tuntee olevansa hyödytön ja yhä velkaa teoistaan.” Rehtori loi Remukseen vakavan katseen. ”Hänellä on voimakas kunniantunto, Remus. Se on vain kovin syvälle kätkettynä.”

Remus vain nyökkäsi.

*

Dumbledore ei ollut koskaan nähnyt Septima Vectoria niin eläväisenä. Ei edes silloin, kun Weasleyn kaksoset olivat taikoneet hänen liitutaulunsa järjestelmään kirjaimia niin, että niistä muodostui jatkuvalla syötöllä kirosanoja ja hävyttömyyksiä. Hänen hiuksensa pursusivat ulos nutturasta, ja hänen silmälasinsa olivat vinksallaan ja huuruiset hänen muuttuessa hiljalleen tomaatin väriseksi. Sitten hän puuskutti niin kuin hänet olisi pakotettu juoksemaan maratonia.

Albus!” hän kirkaisi ja säikäytti Dumbledoren pois ajatuksistaan. ”Kuunteletko sinä edes minua?”

”Anteeksi, mielessäni oli jotain muuta”, hän sanoi ystävällisesti ja hymyili leveää, veitikkamaista hymyään, ”Näytät niin hurmaavalta kun olet vihainen.”

”Älä yritäkään mielistellä minua!” hän tiuskaisi jäätävästi. ”tulin kertomaan sinulle, että en pysty työskentelemään sen täydellisen mahdottoman ääliön kanssa! Jos yritätkin pakottaa, niin minä eroan saman tien! Ja onnea vaan matkaan, jos haluat löytää toisen numerologian opettajan keskellä lukuvuotta!” Ja hän näytti siltä, että tarkoitti sitä.

”Oletan, että puhut Severuksesta?” Dumbledore kysyi, vain ärsyttääkseen häntä.

”Voi! Sinä tiedät että puhun hänestä!” hän sanoi. ”Hän ei suostu kuuntelemaan sanaakaan mitä yritän sanoa hänelle!”

Dumbledore kurtisti kulmiaan. ”Olen pahoillani, ymmärsin että tehtäväsi oli toimia hänen silminään, ei hänen opettajanaan.”

”En silloin, kun hän tekee selviä virheitä, Albus. Anteeksi vaan, mutta koen velvollisuudekseni oikaista häntä”, hän sanoi kiihkeästi.

”Ymmärrän”, sanoi Dumbledore, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Huolimatta siitä mitä muuta hän saattoi olla, niin Severus Kalkaros oli yhtä nerokas numerologiassa kuin taikajuomissakin, vaikka kieltäytyikin harjoittamasta edellä mainittua lahjaansa Voldemortin kukistumisen jälkeen. Hän ei alkuunkaan uskonut, että joku niin pikkutarkka ja täsmällinen kuin Severus, tekisi virheitä. Oli paljon todenäköisempää, että hän teki niin huikeita ja nopeita loogisia johtopäätöksiä, että Septima ei pysynyt hänen perässään. Mutta ei olisi ollut viisasta sanoa sitä hänelle. Dumbledore hymyili kaikkein kilteintä ja vanhuudenhöperöintä hymyään nojatessaan taputtamaan Septiman kättä.

”Älä sure kultaseni, jos et halua työskennellä Severuksen kanssa, niin en tietenkään pakota sinua siihen.” Septima näytti huojentuneelta, ja unohti todennäköisesti eroamispuheensa siinä samassa. ”Kuitenkin”, Dumbledore jatkoi, ”olemme nyt taas siinä pisteessä, missä olimme ennen kuin neiti Granger ratkaisi ongelmamme.”

Hän huokaisi ja nojasi tuolinsa selkämykseen. ”Toivoin, että minun ei olisi tarvinnut pyytää häntä kehittelemään uutta ratkaisua”, hän sanoi, ”mutta kun sinä olet nyt kieltäytynyt yhteistyöstä Severuksen kanssa, ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa. Ellei…” hänen silmänsä tuikkivat, ”sinulla ole ehdottaa jotakuta tilallesi?”

Septiman kasvot valahtivat. ”Albus, olen pahoillani, tiedän että tämä on itsekästä, mutta en vain pysty jatkamaan Severuksen kanssa. Olen liian taipuvainen oikaisemaan ja neuvomaan häntä, varsinkin silloin kun hän on väärässä.”

”Ymmärrän”, hän sanoi, ”mutta kuka sitten voisi olla suostuvainen tehtävään?”

Septima tuhahti. ”Ei kukaan, jos minulta kysytään. Neiti Granger on älykäs nuori nainen. Luulisi että hän olisi ymmärtänyt, ettei kukaan suostu vapaaehtoisesti minkäänlaisiin tekemisiin sen miehen kanssa.”

”Hyvä on, Septima. Puhun neiti Grangerin kanssa, ja yritämme päästä johonkin toiseen ratkaisuun”, Albus huokaisi. Älä anna minun pidätellä sinua.” Numerologian opettaja nyökkäsi ja poistui nopeasti huoneesta. Dumbledoren pettymys oli melkein käsinkosketeltava.

*

Hermione tunsi, että saattaisi alkaa itkeä minä hetkenä hyvänsä. Sitä tosiasiaa kun ei näyttänyt pystyvän muuksi muuttamaan, että hän veti koko ajan lyhyemmän korren suhteessa Ongelmaan. Se väijyin niin suurena hänen yllään, että vaikutti jo hänen jokapäiväiseen elämäänsä, vaikka ennen hän oli pystynyt työntämään sen pois mielestään suurimman osan aikaa. Dumbledore oli kutsunut hänet toimistoonsa heti lukukauden ensimmäisenä päivänä, ja hän oli luvannut, että jos ratkaisu oli olemassa, hän löytäisi sen viikon loppuun mennessä.

Nyt hän kuitenkin roikotti päätään kirjastossa, hänen hiuksensa olivat sähköiset ja takussa kuivan ilman vuoksi, ja hän vain yritti olla hakkaamatta päätään vasten pöytää. Hän ei edennyt minnekään. Ja jotta asiat olisivat olleet vieläkin huonommin, hän alkoi tuntea pelon kouristelevan vatsassaan Voldemortin takia. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut, vaan siksi, että hän oli huolissaan vanhemmistaan. Hänen olisi pitänyt mennä kotiin tapaamaan heitä. He jatkoivat elämäänsä autuaan tietämättöminä niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Ei ollut kauhean todennäköistä, että he olisivat olleet hyökkäyksen kohteena, mutta Hermione alkoi ymmärtää heidän haavoittuvuutensa, sekä koko ajan pahenevat vaarat, jotka uhkasivat kaikkia velhomaailmassa. Dumbledore ei ollut sanonut mitään, mutta hän tiesi, että mitä pidemmälle asia lykkääntyisi, sitä enemmän he menettäisivät kallisarvoista aikaa.

Hermione huokaisi taistellen kurkkuaan kuristavaa tunnetta vastaan. Hän näytti tekevän sitä paljon tätä nykyä. Mutta hän ei voinut lopettaa – oli perjantai-iltapäivä, eikä hän ollut yhtään sen lähempänä mitään vakuuttavaa ratkaisua, kuin oli ollut maanantainakaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, ettei ollut lähestynyt asiaa oikealta kantilta. Se juuri oli ollut ongelmana hänen ensimmäisessä muodonmuutoksen projektissaan. Mutta hän pyyhki sen ajatuksen mielestään – ellei hän ollut saanut inspiroitunutta neronleimausta tähän mennessä, sitä ei todennäköisesti ollut tulossakaan. Hän oli yrittänyt useita loitsuja, joiden oli pitänyt saada kirjoitettu teksti kuulumaan ääneen, mutta tosiasiassa ne olivat vain pihisseet epäselvästi, lausuneet joka toisen sanan väärin tai kuulostaneet aivan robotilta, joka oli imenyt heliumia. Eikä ollut mahdollista saada riimuja luettavaan muotoon pistekirjoituksellakaan. Hermione pelkäsi edessään olevaa rehtorin tapaamista. Hän oli yrittänyt saada ajan hidastamaan tahtiaan, mutta hänen kellonsa sanoi, että se oli viittätoista vaille viisi, joten hän nousi ylös, yritti siistiä hiuksiaan ja käveli raskain sydämin Dumbledoren toimiston sisäänkäyntiä vartioivien kivipatsaiden ohi.

Hän istahti synkästi Dumbledoren pöydän ääressä olevaan tuoliin. Tämä alkoi olla jo tuttua. Hän ajatteli, että oli varmaan käynyt rehtorin toimistossa vähintään yhtä monta kertaa kuin Harry. Vanha mies hänen edessään näytti hyvin uupuneelta, mutta hymyili ystävällisesti ja nojasi sitten eteenpäin odottavan näköisenä. ”Oletko löytänyt ratkaisun ongelmaamme, neiti Granger?”

Hermione tunsi leukansa tärisevän ja pakotti sen vihaisesti loppumaan. Itkemisestä ei olisi mitään hyötyä. Hän veti syvään henkeä. ”En usko että sellaista onkaan, professori Dumbledore. Kaikkein paras vaihtoehto on järjestää professori Kalkarokselle avustaja. Olen pahoillani”, hän sanoi hätäisesti ja tunsi suuttumusta professori Vectorin jätettyä heidät pulaan tällä lailla. ”Minä todellakin yritin, professori”, hän sanoi. Rehtori nyökkäsi silmät kiinni ja oli selvästi ajatuksissaan. Hermione vääntelehti hermostuneesti tuolillaan.

Dumbledore kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla olisi tarpeeksi aikaa ja riittävästi kärsivällisyyttä olla tekemisissä hankalan liemimestarin kanssa. Toinen vaatimuksista karsi suurimman osan ehdokkaista jättäen jäljelle Remus Lupinin, Pomona Verson ja hänet itsensä. Remus suostuisi, koska hän olisi valmis tekemään mitä tahansa auttaakseen Harrya ja kiltaa, mutta hänen aiemmat erimielisyytensä Severuksen kanssa nousisivat epäilemättä pintaan jossain vaiheessa ja pilaisivat yhteistyön. Pomona näytti hyvältä valinnalta, mutta tarkemmin ajateltuna, hänellä ei ollut siihen aikaa. Hän oli nytkin jo pulassa Puuskupuhin tuvanjohtajan velvollisuuksiensa ja yrttitiedon sekä taikajuomien opettamisen kanssa. Jäljelle jäi siis vain hän itse. Ikävä kyllä, hänkin selviytyi tämän hetkisistä vaatimuksistaan vain ajankääntimen ja professori McGarmiwan avustuksella. Jäljellä ei siis ollut enää ketään muuta.

Hän avasi silmänsä ja katsoi neiti Grangeria, joka istui tuolillaan ja tuijotti vihaisesti pöydän pintaa. Hän sai ajatuksen.

”Neiti Granger.”

Hermione katsahti ylöspäin ja hämmästyi nähdessään Dumbledoren hymyilevät kasvot. Jokin tuossa ilmeessä sai hänet huolestumaan. Rehtori nojasi pöydän poikki ja katsoi häntä suoraan silmiin.

”Haluaisitko sinä”, hän sanoi, ”ansaita hieman lisää opintopisteitä?”

*

Tuttu trooppisen hedelmäinen tuoksu tuulahti halki ilman ja sai Severuksen kurtistamaan kulmiaan. ”Mitä hän tekee täällä, Albus?” hän kysyi riidanhaluisesti. ”Etkö ole jo sysännyt yhden kaikkitietävän naisihmisen vaivoikseni?”

Hermione punastui. Hän ei ollut vielä sanonut sanaakaan ja oli jo kireä kuin äärimmileen pingotettu jousi Kalkaroksen töykeyden ansiosta. Hän ei ollut saanut nielaistua muruakaan päivällisellä jännittäessään tätä kohtaamista, ja nyt hän oli siitä iloinen. Hänen epäluuloisuutensa näytti olleen täysin aiheellista. Mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä, vaikka kuinka olisi sitä toivonut. Hän puri hampaansa yhteen, kun Dumbledore rykäisi kurkkuaan.

”Neiti Granger on jalomielisesti suostunut avustamaan sinua, Severus. Olen pahoillani, mutta Septima ilmaisi vastahakoisuutensa jatkaa”, hän sanoi kevyesti, mutta Severus saattoi kuulla hänen sanoihinsa kätketyn terän. ”Toivon että kohtelet häntä samalla, tai jopa suuremmalla kunnioituksella kuin kohtelit Septimaa.” Severus tuhahti.

”Ellei Septima olisi ollut niin innokas tuhoamaan työni tuloksia, hän olisi kelvannut aivan hyvin”, Severus sanoi. ”Jos mahdollista, niin olet onnistunut haalimaan tänne sen ainoa henkilön, joka on jopa vieläkin omahyväisempi ja asioihin sekaantuvampi kuin hän.” Hermionen leuka loksahti.

”Hyvänen aika, mies, hän seisoo tässä vieressäni”, Dumbledore sanoi nopeasti epäillen koko järjestelyn viisautta. Se oli vaikuttanut niin hyvältä ja yksinkertaiseltä hänen toimistossaan…

”Tiedän”, Severus tiuskaisi ärsyyntyneesti, ”vaikka arvoitukseksi jää, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän alati jatkuvan rangaistuksen. Etkö todellakaan voinut vain jättää minua rauhaan?”

Dumbledore menetti kärsivällisyytensä. ”Severus, maailma ei pysähdy siksi aikaa, kun tuhlaat elämääsi piehtaroimalla hekumallisen itsesäälisi kourissa kuin se olisi jokin itsetyydytyksen hienostuneempi muoto! Sinulla on tehtävä, tiedät sen itse paremmin kuin kukaan, ja odotan sinun täyttävän tuon velvollisuutesi”, hän sanoi tiukasti. ”Teidän täytyy nyt sopia yksityiskohdista, joten jätän teidät kahden kesken. Ja suosittelen, että yrität ajatella jotain muutakin kuin itseäsi vaihteeksi, ja keskityt käsillä olevaan työhön.”

Dumbledore kääntyi kannoillaan ja käveli reippaasti ulos ovesta.

Ensimmäistä kertaa vuosiin, Severus tunsi nolostuksen punan nousevan poskilleen. Hän kuuli neiti Grangerin hiljaisen naurun, huolimatta hänen yrityksistään tukahduttaa huvittuneisuutensa.

Ennen kuin Severus ehti sanoa mitään todella loukkaavaa, hän kuuli kaapujen kahahtavan ja askelten vaimenevan, kun Dumbledore pysähtyi toisessa huoneessa. ”Severus”, hänen äänensä leikkasi halki ilman, ”luoja sinua armahtakoon, jos onnistut ajamaan neiti Grangerin tiehensä. Tiedät mikä on sen hintana.”

Tämän sanottuaan rehtori oli tiessään, ja Severus jäi huoneeseen yhä hihittelevän neiti Grangerin kanssa.

Aura Illumina

  • ***
  • Viestejä: 159
    • ...fanfiction and other madness...
LUKU 12

Kaikki haluavat tietoa, mutta vain harvat ovat valmiita maksamaan sen hinnan.
- Juvenal
*

Ei se nyt niin hauskaa ollut, Hermione sanoi itselleen tiukkaan sävyyn, mutta siitä ei ollut apua. Pienet tyrskähdykset karkasivat hänen huuliltaan, sillä näky professori Kalkaroksesta piileskelemässä pöytänsä takana, uskomatonta kyllä, punastuneena, oli aivan liian huvittava jotta hän olisi pystynyt hillitsemään itseään, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli aikaan saanut tämän reaktion…

Hermione meinasi tukehtua nauruunsa, ja ilme Kalkaroksen kasvoilla muuttui hetki hetkeltä myrskyisämmäksi. Tuo saattaa olla huono enne yhteistyömme onnistumisen kannalta. Nyt suu tukkoon, hän ajatteli taistellen itsensä kanssa jotta olisi saanut naurukohtauksensa hallintaansa. Muutaman minuutin jälkeen hän sai tunteensa kuriin ja jonkinlaisen tyyneyden aikaiseksi, vaikka hän edelleen virnisteli kuin mielipuoli.

Professori Kalkaros oli hiljaa. Hermionen hymy haihtui, kun hän alkoi tuntea itsensä vaivautuneeksi äänettömässä huoneessa. Takkatulen rätinä tuntui vain alleviivaavan hiljaisuutta. Kalkaros istui jähmettyneenä, sormet toisiaan vasten painautuneina, ja Hermione tiesi, että miehen jokaisen eleen – hänen vaikenemisensa, hänen liikkumattomuutensa, hänen asentonsa – päämääränä oli nolata hänet. Ja mikä ärsytti Hermionea kaikkein eniten oli se, että se toimi.

Synkeä hiljaisuus tuntui paisuvan paisumistaan, kunnes Hermione ajatteli että hän voisi alkaa kirkua vain rikkoakseen äänettömyyden. Tarkemmin ajateltuaan hän päätti että huutaminen olisi todennäköisesti epäkohteliasta, ja hän tyytyi puhumaan sen sijaan.

”Niin, professori?” hän kysyi pirteästi peittääkseen vaivautuneisuutensa. Hänen hutera iloisuutensa kalskahti vasten tyrmien seiniä.

Professori Kalkaros hymähti ivallisesti. ”Toivoinkin juuri että jakaisit sen hupaisan oivalluksen, mikä viihdytti sinua niin kovin. Sen on täytynyt olla jotain todella nokkelaa, kun kerran onnistuit saamaan siitä irti niin paljon nautintoa”, hän sanoi.

Voi itku. Hermione oli iloinen ettei mies voinut nähdä hänen kasvoilleen levinneitä villejä värejä. ”Uh”, hän änkytti nolostuneena. ”Ei ollut ollenkaan niin hauskaa kuin -”

”Älähän nyt”, Kalkaros keskeytti hänet. ”Ole kiltti ja kerro. En ole nauranut kunnolla ikuisuuksiin.” Se ei yllätä minua, Hermione ajatteli. ”Häikäise minut”, hän jatkoa. ”Pyydän.” Mies nojasi tuolinsa selkänojaan ja odotti liioitellun kärsivällisesti.

”No…” Hermione sanoi hitaasti. Luoja miten epämiellyttävää, eikä Kalkaros auttanut asiaa yhtään. Mies nosti kulmakarvaansa teeskennellen pilkallisesti uteliasta. ”No kun,  se vain on niin että, e-en koskaan uskonut että Professori Dumbledore puhuisi… i-itsetyydytykses-tä.” Miksen voi olla parempi valehtelija? Hermione punastui ja liikehti Kalkaroksen tuijotuksen alla – ei, hän oikaisi itseään, tuijotuksen vaikutelman alla… hän ei todellisuudessa näe minua…  Joka tapauksessa hän päätti että oli äärettömän aavemaista katsella noita teräväpiirteisiä, epämiellyttäviä kasvoja ja tuntea että jotenkin hän kuitenkin katsoi takaisin, niin kuin olisi ollut jokin ihmiseksi muunnettu versio Nietzshen kuilusta. Siteet hänen silmiensä päällä vain voimistivat tätä mielikuvaa, kun takkatuli muutti niiden kliinisen valkeuden lämpimän oranssiksi, groteskin iloiseksi väriksi, antaen väärän käsityksen siitä mitä niiden alla piili, ja alleviivaten sitä seikkaa, että hänellä ei ollut niiden alla mitään mitä piilotella. Hermione olisi voinut vannoa että mies pystyi näkemään hänet siteiden läpi, niin kuin olisi ollut jokin keino kurkistella… Hänen silmänsä – mustat, hän muisti – olivat aina antaneet vaikutelman että hän pystyi lukemaan ajatuksia. Mutta nyt se oli jotain vieläkin pahempaa. Nyt hän tarkasteli Hermionen sielua…

Hermione ravisti vaivalloisesti mielestään tämän oudon tuntemuksen tajutessaan, että tuijotti miestä kuin hypnotisoituneena. Naurettavaa, hän moitti itseään. Jos hän pystyisikin näkemään sieluun – mikä ei ole mahdollista, hän lisäsi päättäväisesti – se olisi todella ei-toivottavaa. Erityisesti, koska hän on entinen kuolonsyöjä. Se oli kovasydäminen ajatus, mutta se auttoi hieman häntä rauhoittumaan, kun hän jatkoi miehen katselemista. Tulenlieskat läikkyivät seinillä ja varjot miehen kasvoilla liikkuivat oudosti. Hermione kavensi katsettaan – jollei hän tietäisi millainen Professori Kalkaros todella oli, hän olisi voinut erehtyä luulemaan että varjot hänen suupielissään olivat hyvin kätketty, mutta itsepintainen hymy. Näytti todellakin aivan siltä kuin hänen huulensa olisivat kaartuneet. Se oli vieläkin hermostuttavampaa, sillä hymyilevä Kalkaros oli jotain aivan ennen kuulumatonta. Hermione kallisti päätään kysyvästi ja lähes huomaamattaan nojasi eteenpäin, miehen kasvojen täyttäen hänen näkökenttänsä kun hän yritti saada selvää tuosta hämmentävästä ilmeestä…

”Olen pettynyt, neiti Granger.” Kasvot Hermionen silmien edessä muuttuivat niin äkillisesti, että hän lennähti taakse päin ainakin metrin ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin.

”Mitä?” hän kysyi hermostuneesti, käyden läpi mielessään viimeisiä minuutteja saadakseen kiinni siitä mistä oli kysymys.

”Miten lapsellinen reaktio”, Kalkaros jatkoi. ”Kuvittelin että olisit ollut kypsempi.” Sitten hänen huulensa vetäytyivät epämiellyttävään virnistykseen, joka muistutti niin paljon sitä tyrannimaista taikajuomien opettajaa, joka sai Hermionen tuntemaan tutun kauhun kouristuksen ennen kuin hän muisti että hän ei ollut kokeessa – sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan, pieni ääni hänen päässään kuiskasi – ja että huoneessa ei ollut ketään väijymässä tilaisuutta päästä ilkkumaan hänen nöyryytykselleen.

Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi, hän tuumi itsekseen. Kalkaros voisi tietenkin sanoa mitä vain halusi, mutta niin voisi hänkin – Kalkaroksella ei ollut oikeutta vähentää häneltä pisteitä tai määrätä häntä jälki-istuntoon, ei niin kauan kuin Hermione työskenteli hänen kanssaan.

Toisaalta, minulla ei ole aavistustakaan mitä tuohon voisi vastata, Hermione oivalsi surkeana ja tyytyi mulkoilemaan kiukkuisesti Kalkarosta. Mies oli niin täynnä itseään, niin omahyväinen ja varma itsestään. Tämän ajatteleminen raastoi Hermionea enemmän kuin mikään. Siinä hän istui, tyytyväisenä tuolissaan, nilkat ristissä – ja hän näytti niin täydellisen piittaamattomalta, aivan kuin hän käsittelisi tällaisia tilanteita tuon tuostakin.

Vaan näin ei ollut asian laita – tilanne oli ainutlaatuinen. Hermione tunsi äkkiä olonsa hyvin epämiellyttäväksi seisoessaan yksin lähes täydellisen tuntemattoman miehen yksityishuoneistossa. Hän tiesi toki kuka mies oli, ja mikä oli tuonut hänet tähän tilanteeseen, mutta Hermione ei oikeasti tuntenut häntä, ja edessä häämötti pitkä ja mitä todennäköisimmin tuskallinen kumppanuus, jota hän ei ollut pyytänyt. Hän tajusi, että voisi joko istua alas ja tarttua toimeen, tai kääntyä kannoillaan ja häipyä. Mutta hän ei pystynyt päättämään kumman vaihtoehdon valitsisi. Ja tämä epäröinti alkoi käydä hänen hermoilleen.

Professori Kalkaros säikäytti hänen jälleen huokaisemalla äänekkäästi. ”Mistä moinen hiljaisuus, neiti Granger?” hän kysyi.

Hän oli eksynyt omiin ajatuksiinsa taas. ”Kunhan mietiskelen, professori”, Hermione sanoi.

”Ja ilmeisesti sitä ei ole mahdollista suorittaa istualtaan? Ymmärrän että olet vaikuttunut läsnäolostani, mutta ei ole tarpeen joutua hämilleen”, hän sanoi vihjailevasti.

Hermione irvisti. ”Aivan niin, sir”, hän sanoi nielaisten hävyttömän vastauksensa vastahakoisesti. Sitten hän istahti varovasti lähimmälle tuolille, kamppaillen déjà vu -kokemuksensa kanssa. Kalkaros istui edelleen asemoituneena kohti ovea, julkean rennossa asennossaan, mutta hänen päänsä kääntyi Hermionen suuntaan. Ja taas kerran tämä sai tytön hermostumaan. Kalkaros suipisti suutaan siihen malliin, kuin itse asiassa aikoisi harkita huolellisesti seuraavia sanojaan. Miten epätavanomaista.

”Sallithan minun selventää erästä seikkaa, neiti Granger”, hän sanoi äänellä, joka oli matala ja kaikki mahdolliset vastaväitteet tai kysymykset torjuva. ”Minä vihaan tätä. En pidä tästä tilanteesta, enkä erityisesti nauti siitä velvollisuudesta, mihin minut on määrätty. Mutta se täytyy suorittaa.” Hän nojasi painoaan vasemman kyynärpäänsä varaan kurottautuessaan kohti tyttöä. ”Epäilen syvästi, että olisit itse ollut halukas tähän tehtävään. Voin vain kuvitella miten Albus on suostutellut ja lahjonut sinua, todennäköisesti lupaamalla jotain ylimääräisiä arvosanoja.”

Hermione säpsähti vaivaantuneena syyllisyyden läikähtäessä hänen sisällään ja loi katseensa pöydän pintaan. Jos hän oli aivan rehellinen itselleen, hän tiesi ettei olisi suostunut tähän ilman jotain korvausta – Kalkaroksen kanssa työskentelemisen aiheuttama paine teki melkein mahdottomaksi sen, että hän olisi vapaasta tahdostaan halunnut jatkaa, vaikka hän tiesikin miten sietämättömän itsekästä se oli. Toiset työskentelivät ilman minkäänlaista korvausta, jopa ilman minkäänlaista tunnustusta, joskus jopa kärsien sietämättömiä olosuhteita, jopa kuoleman… Hän katsoi taas ylös. Tai jotain pahempaa…

Professori Kalkaros jatkoi, tietämättömänä Hermionen sisäisestä myllerryksestä. ”Joka tapauksessa, tässä me olemme. Tiedät ilmeisesti mitä sinulta odotetaan, olenko oikeassa?”

”Kyllä, sir”, Hermione vastasi.

”Hyvä.” Kalkaros kohotti toista kulmakarvaansa. ”Luotan siihen, että ei ole liikaa vaadittu älylliseltä kapasiteetiltasi ymmärtää, että en arvosta keskeytyksiä kun työskentelen. Toisin kuin suurin osa tässä koulussa työskentelevistä noidista ja velhoista, minä tiedän mitä olen tekemässä. Edeltäjäsi olisi pärjännyt paremmin, jos olisi pitänyt sen mielessään.”

Hermionen suupielet vääntyivät vastenmielisyydestä. Hän ihaili kovasti professori Vectoria, ja hänen mielestään tällä numerologian opettajalla oli paljon suurempi syy vihastukseen kuin Kalkaroksella. Silti, olisi ollut helpompaa kaikille, jos Vector olisi vain sinnitellyt sen sijaan että hän lopetti. Hermione kiristeli huomaamattaan hampaitaan ja toivoi, että hänellä olisi enemmän lujuutta. Ääneen hän sanoi, ”Kyllä professori.”

Kalkaros yllätti hänet virnistämällä oudon huvittuneesti, mikä teki hänet taas hieman hermostuneeksi – virnistys oli varmasti merkki sitä, että hän juoni jotain kamalaa huomautusta…

”Pidän sinusta, neiti Granger”, professori Kalkaros sanoi äkkiä.

Hermionen sydän lakkasi lyömästä ja kipusi hänen kurkkuunsa järkytyksestä. Mitä? hän ajatteli vauhkona, hänen kätensä ja jalkansa menettivät tuntonsa ja hän meinasi tukehtua.

”Vaikka onkin itsestään selvää, että olet huijari”, Kalkaros sanoi yhä virnistellen huomaamatta hänen ahdinkoaan, tai ehkä juuri sen vuoksi. Hermione nosti kätensä rinnalleen rauhoitellakseen mielipuolisesti jyskyttävää sydäntään, ja oli liian järkyttynyt pystyäkseen vastaamaan mitään muuta kuin hämmentyneen, ”Mitä?”

Professori Kalkaros heilautti kättään vähättelevästi. ”Oikea neiti Granger olisi jo yrittänyt oikaista minua jossakin asiassa, tai olisi yrittänyt osoittaa älyllisen kyvykkyytensä. Hän olisi todennäköisesti loukkaantunut jostakin täysin harmittomasta huomiosta ja yrittänyt saada minut näkemään toimintani virheellisyys.” Hän tuki leukaansa kädellään. ”Pakko myöntää, mutta tämä säyseä ja jotakuinkin himmeämpi versio hänestä on miellyttävämpi. Ehkäpä saankin jatkaa hiljaista elämääni.”

Hermione siristi silmiään. Hänen kätensä puristuivat kouristuksenomaisesti. Miten röyhkeää!

”Voin vakuuttaa sinulle, professori, että yritin vain olla kohtelias. En ole yllättynyt siitä, että et tunnistanut sitä”, hän tuhahti, ”koska olet niin useasti osoittanut olevasi tämän hyveen suhteen täydellisen tietämätön.

Professori Kalkaros haukoitteli tylysti. ”Voi surkeus, vaikuttaa siltä että sinä oletkin oikea neiti Granger kaikesta huolimatta. Mikä sääli”, hän sanoi.

Typerys, Hermione ajatteli.

Kalkaros nosti leukansa ja asetti kätensä pöydälle. ”Nyt asiaan”, hän ilmoitti.

”Hyvä on”, Hermione vastasi. Hän kaivoi laukkunsa syvyyksistä sulkakynän ja pergamenttia, ja asetti ne pöydälle eteensä. Kalkaros kohotti kulmakarvaansa kysyvästi.

”Mitä oikein luulet tekeväsi?” hän sanoi.

Hermione nosti kätensä ilmaan turhautuneena. ”Minä yritän avustaa sinua, sir. Sen nyt luulisi jo olevan selvää.”

Kalkaros naurahti ja Hermione tunsi kiehuvansa. Sielunsa silmin hän kuvitteli olevansa ulkona ja hakkaavansa päätään linnan muuria vasten.

”Halusin vain kysyä, että tiedätkö sinä tarkalleen mitä olet tekemässä, ja millaisia riskejä siihen sisältyy. En ollut suunnitellut että aloittaisimme tänä iltana.”

”Mitä minä sitten teen täällä?” hän ulvahti.

Kalkaros vain kohautti olkiaan. ”Sitä sinun pitää kysyä Professori Dumbledorelta – hän oli se, joka sinut tänne toi.”

Kaikki hyvin tyttö, hän ajatteli, hengitä syvään. ”Katsohan, on olemassa paljon muutakin mitä voisin juuri nyt tehdä, ja paljon mieluummin hoitaisin nyt muita asioita, kuin olisin täällä, missä pätevyyteni kyseenalaistetaan.” Hän risti kätensä rinnalleen ja naulitsi miehen hyödyttömällä tuijotuksella.

Kaikki hilpeys oli kadonnut Kalkaroksen kasvoilta. Hän oli kylmä kuin kivi, hänen kalpea ihonsa kuin kreikkalaista marmori, taidokkaasti veistettyä, mutta lopulta aina vain kovaa ja välinpitämätöntä. ”Tämä ei ole mitään leikkiä, neiti Granger”, hän sanoi pehmeästi, ja jokin hänen äänessään sai Hermionen vapisemaan. Hän puristi kätensä tiukemmin ympärilleen, kun hänen ihonsa nousi kananlihalle. Vain muutamassa sekunnissa mies oli muuttunut sarkastisesta, mutta suhteellisen tutusta ja harmittomasta professorista pahantahtoiseksi hahmoksi hämärässä huoneessa. Hän näytti valppaalta, myrkylliseltä ja valmiilta iskemään. Hermionen vatsaa väänsi ja hän nielaisi äänekkäästi.

”Tiedän, professori”, hän sanoi. Hänen suunsa tuntui rutikuivalta, ja hän nuolaisi huuliaan.

Yhtäkkiä miehen käsi iski pöydän pintaan, ja sen korvia vihlova ääni sai Hermionen hätkähtämään.

”Ei, sinä et tiedä”, hän murahti, ennen kuin sai silotettua äänensä yhtä samettiseksi kuin hetki sitten. ”Jos tietäisit, sinä et olisi suostunut tähän ikäpäivänä. Tämä ei ole mitään typerää numerologiaa, jonka kanssa voit leikitellä, neiti Granger, tämä on todellista – luita ja verta – todellista. Tämä on syvempää kuin mikään muu taikuus, se imee sinun sielusi. Et voi venyttää mieltäsi nähdäksesi tulevaisuuden ilman, että jokin osa itsestäsi katoaa tuohon kuiluun. Se ei ole pelkkää teoriaa, ei mitään perhosen siiveniskuja toisella puolella maailmaa, tämä on taikuutta, sen kaikkein syvimmässä merkityksessään.”

”Mutta…”

”Ei, kuuntele. Maailma on numeroita, se on numeroiden hallitsema, ne luovat sitä uudelleen ja uudelleen jokaisena hetkenä. Täällä, tässä huoneessa, me tulemme häpeilemättömästi manipuloimaan sitä ainesosaa, mistä universumi on tehty. Se on vaarallista, neiti Granger. Paljon sinua suuremmat velhot ovat tulleet hulluiksi yrittäessään harjoittaa sitä. Yrität epäilemättä ymmärtää mitä minä teen, mutta minun on varoitettava sinua: ellet ole varuillasi, sinä kadotat itsesi. Sinut imetään sisään, joudut vangiksi omaan mieleesi, ja päädyt elämään niissä viettelevissä aikajanoissa, joita ei ole olemassa. Kuka tahansa olisi ollut parempi kuin sinä, sinä joka yrität ymmärtää, mutta ei -” Hän nojasi pöydän yli kunnes hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Hermionen kasvoista, ja kun hän lausui seuraavat sanansa, hänen äänensä resonoi Hermionen rintakehässä. ”On hyvin todennäköistä, että menetätä järkesi, neiti Granger. Minun on kysyttävä, oletko valmis ottamaan sen riskin?”

Kalkaroksen sanat sinkoilivat Hermionen mielessä. Ne olivat kaksiteräisiä, viiltäviä, ja ne leikkasivat kirurgin lailla hänen ajatuksiaan. Ne välkehtivät hopeaa hänen mielensä pimeässä, ammottaen tyhjyyttä, joka aneli tulla täytetyksi. Hän pelkäsi riskiä, kyllä, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta se mitä hän voisi oppia tästä, olisi sanoinkuvaamatonta. Miten hän voisi elää itsensä kanssa, ellei hän tarttuisi tähän tilaisuuteen?

Jossakin hänen mielensä pölyisillä käytävillä pieni ääni kirkui hänelle, vaatien hänen huomiotaan, huutaen että tästä juuri oli kysymys, tästä Kalkaros oli juuri puhunut – että hänen tiedonjanonsa olisi hänen tuhonsa, ja se estäisi häntä oppimasta enää mitään enää koskaan. Hermione ei kuunnellut sitä.

Hän oli valmis ottamaan tuon riskin, halusi sitä jopa… Kyllä, hän halusi todistaa itselleen että selviäisi siitä. Hän voisi saavuttaa niin paljon. Mitä hän oppisi täällä, tässä huoneessa, olisi juuri se, mitä hän oli aina kaivannut…

Hermione avasi suunsa vastatakseen, mutta Kalkaros oli jo vetäytymässä takaisin paikoilleen, ja liukui uupuneen näköisenä pitkin tuolin pehmustetta. Hän painoi kätensä kasvoilleen, ja rasvaiset, korpinmustat hiukset putosivat verhoksi hänen profiililleen, estäen Hermionea näkemästä hänen ilmettään. Vaikutti siltä kuin hän olisi lyyhistynyt, vaikka hän istui täysin liikkumattomana. Hermionen valtasi halu koskettaa häntä – vaikka mustelmat edellisestä kerrasta, kun hän oli toiminut niin ajattelemattomasti impulssinsa ohjaamana, eivät olleet vielä parantuneet. Kalkaros ymmärtäisi väärin mitä tahansa hän tekisikään, joten hän pysytteli liikkumattomana paikallaan ja sulki suunsa.

Yhtäkkiä professori Kalkaros suoristautui, ottaen jälleen tilanteen täydelliseen hallintaansa. ”Älä vastaa vielä. Ajattele sitä, vaikka tiedänkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä olet jo päättänyt asian. Mutta tee se edes mielikseni, jos ei muuta”, hän sanoi. ”Huomiseen – tapaamme päivällisen jälkeen.” Käsky.

”Kyllä, professori, se sopii mainiosti”, Hermione vastasi nopeasti ennen kuin menettäisi tilaisuuden sanoa mitään. Hän ajattelisi asiaa aivan varmasti, mutta hän olisi täydellinen typerys jos hylkäisi tällaisen mahdollisuuden. Hermione tunki tavaransa hätäisesti laukkuunsa ja käveli reippaasti ovelle.

”Hyvää yötä, professori”, hän sanoi kynnykseltä. Hän kuuli Kalkaroksen murahtavan, eikä odottanut muuta, vaan sulki oven ja riensi pitkin käytävää.
 

*

Hermionen hulluksi tekevä tuoksu viipyili ilmassa vielä pitkään kun hän oli mennyt. Rehellisesti sanottuna, se oli todella häiritsevää, ja Severus liikahteli epämukavasti tuolissaan – ilmassa leijuva tuoksahdus sai hänet tuntemaan niin kuin tyttö olisi yhä hänen seurassaan, äänettömästi ja hetkellisesti.

Tämä aineeton todiste hänen tungettelustaan oli ilmeisesti välttämätön paha, näin Kalkaros järkeili, sillä mieluummin hän kuitenkin laski tytön omaan turvasatamaansa, kuin lähti itse hapuilemaan tietään sen ulkopuolelle. Tämä omavalintainen vankeus alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua pitkäveteiseksi – muttei niin pitkäveteiseksi, että hän uskaltautuisi vapauttamaan itsensä siitä… Hän tuhahti turhautuneena. Siihen oli syynsä, ettei hän ollut Rohkelikko. Huolimatta sen kaikista sietämättömistä veisuista, lajitteluhattu osasi hommansa.

Pelkkä pelkuri, hän ajatteli, mutta kohtalaisen kunnioitusta herättävä ja suhteellisen vahingoittumaton pelkuri.

Tyttö palaisi takaisin, tietenkin. Ei ollut keinoa säikäyttää häntä luopumaan tästä – vaikka hän sanoisi että ei ollut mitään vaaraa, ja että koko homma tylsistyttäisi Hermionen kuoliaaksi, hän jäisi siitäkin huolimatta. Edes niiden ylimääräisten arvosanojen vuoksi, jollei muuten. Kalkaros ajatteli olleensa oikeassa varoittaessaan häntä. Ainakin tyttö tiesi nyt mihin oli sekaantumassa. Häntä oli niin helppo manipuloida, mutta Severus ei sallinut itsensä tuntea syyllisyyttä siitä. Painikkeet, joilla neiti Grangerin tunne-elämää ohjailtiin, suorastaan loistivat pimeässä, ja ne oli nimetty suurilla, helppolukuisilla kirjaimilla. Hänen karski puheensa oli kaikesta huolimatta ollut hienovaraista verrattuna Rohkelikkoihin.

Mikä tahansa suurta nuijaa pienempi on hienovaraista Rohkelikoille, hän ajatteli.

Ilma tuoksui edelleen trooppiselle ja suloiselle. Lämpö hohkasi tulisijasta ja muistutti häntä lämpimämmistä paikoista, paikoista joissa tämä tuoksu ei olisi ollut ollenkaan vieras. Tämä sai hänen mielensä tulvimaan viekoittelevia kuvia.

Typerää, hän sätti itseään. Hänen pitäisi päästä ulos tästä huoneesta, jonne jokin naurettava paratiisi oli tunkeutumassa, sekoittuen hänen pettymykseensä. Hän kääntyi ja sammutti liekit. Sitten hän seisoi hakien tasapainoa, tuntien olonsa epävakaaksi vielä näiden kahden kuukauden jälkeen, ja asteli tuttua reittiä pitkin makuuhuoneeseensa.

Riisuutuessaan hän pohdiskeli asioiden saamaa uutta käännettä. Näytti siltä, että tehtävää ei voinut paeta. Hän ei voinut sanoa olevansa mielissään, mutta eihän ollut pahoillaankaan. Toisen henkilön ajoittainen läsnäolo huoneessa rauhoitti häntä – tai paremminkin, pakotti hänet pitämään tunteensa kurissa – niin kuin hän oli pian oppinut Septiman kanssa toimiessaan. Joten hänen olisi helpompi ottaa tehtävä vastaan ja tuntea olevansa vielä hyödyksi jollekulle.

Hän huokaisi liukuessaan lakanoiden väliin, osoitti taikasauvallaan hiipuvaa tulta, ja sammutti sen. Kyllä, olla hyödyksi... Pikkuvanha neiti Granger tulisi epäilemättä ottamaan kaiken irti tästä tilaisuudesta, joten ehkäpä vääjäämättömät umpikujatkaan eivät olisi täysin turhia.

Hän hengitti sisään. Hermionen tuoksu oli yhä läsnä, ja hän luopui yrityksistään manata sitä pois ja kääntyi kyljelleen vuoteessaan.

Se kietoutui hänen ympärilleen tihkuen trooppisia unelmia – ja hän näki ensimmäisen miellyttävän unensa pitkään, pitkään aikaan.