Kirjoittaja Aihe: Lumihiutaleita, S (Angst, fluff, drama)  (Luettu 1669 kertaa)

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Lumihiutaleita, S (Angst, fluff, drama)
« : 01.03.2011 16:09:04 »
Nimi: Lumihiutaleita
Kirjoittaja: teinirinsessa & Neriah
Ikäraja: S
Genret: Angst, fluff, drama
Paritus: Ron/Lavender

A/N: Täähän oli tosiaan alkuperin kirjotettuna Joulukalenteri 2010:n. On kuitenkin aika lisätä se tänne (:

Lavender’s PoV

Paiskasin oven kiinni takaani niin kovaa kuin pystyn, mutta se ei riittänyt. Puristin hampaitani yhteen niin, että se teki kipeää.  Mutta se ei riittänyt.

Jokainen askel oli vaikea, jokainen hengenveto tuntui pahalta. Kun olin kävellyt pientä metsäpolkua niin pitkälle, etten nähnyt taloamme, pystyin vihdoin pysähtymään.

Annoin hengitykseni tasaantua. Vasta sen jälkeen sain ajatukseni yhteen. Mutta edelleenkään minä en tajunnut. Jatkoin kävelyä, en voinut vain seisoa paikoillani. Sanasi kieppuivat päässäni, kaikki ne valheet, mitä olit minulle kertonut. Kuinka tyhmä minä olinkaan ollut.

Haahuilin, kunnes olin ajelehtinut Parvatin asunnon eteen. Suljin silmäni, kun päähäni ilmestyi kuva Hermionesta Ronin vierellä. En aikonut ruveta itkemään. Ron osoitti, ettei ole sen arvoinen.

Kuitenkin, kun näin parhaan ystäväni kasvot oviaukosta, en pystynyt estämään kyynelien valumista. Parvati näytti huolestuneelta. Ei sillä, ettenkö minä näyttäisi, jos tilanne olisi päinvastainen. Hän päästi minut sisälle ja vei minut istumaan sohvalle täydellisen kauniiseen olohuoneeseensa. Eikä hän kysynyt mitään. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja antoi minun itkeä. Kului puoli tuntia, ehkä jopa tunti. Sitten minusta tuntui, että kyyneleet olivat loppu. Niitä ei tullut, vaikka kuinka olisin halunnut. Käänsin kasvoni Parvatiin, joka puoliksi hymyili.

"Tuntuuko yhtään paremmalta?" Hän kysyi, muttei täysin tarkoittanut kysymystään. Kai hän vain kehotti minua puhumaan.
En kuitenkaan halunnut sanoa sitä ääneen. Se olisi tuntunut siten liian todelliselta. Liian pahalta. Kun en vastannut, Parvati antoi olla. Hän katsahti nopeasti kelloa.

"Eikö sinun pitäisi mennä töihin?" Kysyin häneltä hiljaa. Hän tuijotti minua pitkään.
"Ei sillä ole niin väliä. En minä voi jättää sinua yksin."

"Pelkäätkö, että rikon asuntosi kun olet poissa?" Yritin hymyillä, mutta epäonnistuin. Toisella yrityksellä sain molemmat suupieleni ylöspäin. "Ei, kyllä minä pärjään."
"Oletko aivan varma?"
"Tietenkin. Mene nyt."

Parvati katsoi minua vielä kerran huolestuneena, mutta totteli kehotustani.
"Jutellaan sitten kun tulen?" Äänensävyssä oli epävarmuutta. Minä kuitenkin nyökkäsin.
"Yritä pärjätä", hän sanoi viimeisenä ennen kuin ovi menee kiinni. Minä taivuin kaksinkerroin, mutten pystynyt enää itkemään.

Ron petti minua. Ron petti. Ron. Hermione.
Miten minä koskaan saatoin luottaa Roniin? Kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui koulussa.
Oli enemmän kuin selkeää, että Ron rakasti Hermionea. Rakasti koulussa, ja rakasti edelleenkin.
Yritin kerrata päivän tapahtumia päässäni, mutta minusta tuntui, että mitä enemmän muistelin, sitä enemmän unohdin.

Muistin kuitenkin sen, kuinka tulin kotiin, ja kuinka löysin Hermionen meidän sohvaltamme. Minun ja Ronin yhteiseltä sohvalta. Siinä he istuivat, ja Ron näytti pelästyneeltä. Aivan kuin minun ei olisi kuulunut olla paikalla.

Minä en ollut nähnyt Hermionea tai kuullut mitään hänestä koulun jälkeen, eikä sillä että olisin halunnutkaan. Mutta siinä hän oli, poikaystäväni vieressä, näyttäen järkyttyneeltä.
Ron alkoi selittää jotain työjutuista, joihin Hermione kuului, mutta minä en uskonut siitä sanaakaan. Nainen oli kuulemma Ronin tavoin töissä taikaministeriössä, mutta se vasta laittoikin minut ihmettelemään. Miksi mies ei kertaakaan aikaisemmin ollut maininnut tästä? Siihen ei yksinkertaisesti voinut olla sen kummempaa syytä kuin se, että heillä oli jotain salattavaa.

Minä en olisi uskonut tätä Ronista. Kaiken yhteisen ajan jälkeen, minkä olemme viettäneet yhdessä.


Ron’s PoV

Oikeastaan arvostin sitä, ettei Hermione ollut kysellyt mitään sen jälkeen, kun Lavender tupsahti olohuoneeseen. En edes tiedä miksi, olisihan ollut hyvä saada häneltä tilanteeseen hieman naisnäkökulmaa. En tiedä.

Hermione oli antanut minun mennä Lavenderin perään, kun tämä ryntäsi ulos olohuoneesta, ulos talosta. Puinen ovi paukahti uskomattoman lopullisenoloisesti väliimme, enkä voinut kuin ihmetellä, mikä häneen oli mennyt. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, että taas näitä päiviä. Punaisia.

Jäin hetkeksi eteiseen tuijottamaan muuriksi muodostunutta ovea, jonka kahvaan en sietänyt koskea. Puuovea ei saanut auki, se pysyi järkähtämättömänä edessäni ja ilkkui. Se olisi voinut olla silkkaa betoniseinää, yhtä helposti se antoi minun mennä rakkaani luo. Lavenderin viha esti minua seuraamasta häntä.

Hermione lähti pian sen episodin jälkeen. Saimme työmme tehtyä, enkä halunnut vaivata ystävääni enempää. Lähdimme samaan aikaan, mutta käännyin ovelta suuntaan, jonne olin eteisen ikkunasta nähnyt Lavenderin marssivan. Hiljaisuuden kuluessa rääkkäsin ajatuksista sameita aivojani. Viidessä minuutissa johtopäätökseni tapahtumista oli kuitenkin pelottavan selkeä. Ei kai Lavender voinut... Ei kai hän sentään luullut, että minulla ja Hermionella oli jotain?

Sillä siunaaman sekunnilla kun tajusin, miten Lavender oli tilanteen käsittänyt, pysähdyin paikoilleni. Minulla ei ollut hajuakaan minne hän olisi voinut mennä, mutta keskellä tietä ilmiinnyin suoraan Harryn ovelle. Harry auttaisi, tietenkin.

“Ron?” ystäväni ääni lohdutti silti liian vähän.

“Tiedätkö, missä Lavender on?” jo lausuessani sanat tiesin niiden olevan merkityksettömiä. Tietenkään hän ei tiennyt, mutta kysyminen tuntui kuin olisin saanut jotain aikaiseksi. Kuin olisi toivo, että Harry voisi tietää ja että löytäisin Lavenderin nopeasti. Kivuttomasti.

“En”, Harry vastasi silminnähden hölmistyneenä tehden toiveeni sisintäni tyhjemmiksi. Painoin kasvoni käsiini ja hengitin ovensuussa hetken syvään. Hengitykseni jäätyi ilmaan, ja lumihiutaleet täplittivät hiuksiani. Sitten Harry veti minut pakkasesta kotiinsa.

“Hän kai luulee, että petän häntä”, aloitin hansikoituja käsiäni avuttomasti levitellen, “joten hän lähti.” Harry katsoi silmiini hetken kasvoillaan tuttu, mietteliäs ilme. Ilme antoi toivoa, vaikka kykenin näkemään, että ystäväni aivot löivät yhtä tyhjää kuin minunkin.

“Merlin”, kirosin hiljaa. Puristin käteni nyrkkiin, mutten saanut otetta Lavenderin ajatuksista. En ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin. Pian Ginny tuli paikalle silmiään huvittuneesti pyöritellen, kuin tilanne olisi ollut harvinaisen selkeä. Mikä se nähtävästi olikin.

“Hän on jonkun ystävänsä luona, tietenkin. Ron, miten sinä voit olla noin yksinkertainen?” Ginny naureskeli. Tyydyin vuorostani pyöräyttämään silmiäni ja sanomaan: “On se hyvä kun on noin ymmärtäväinen sisko.”
“Eikö olekin.”

Niine hyvineni ilmiinnyin kotiini. Sisään päästyäni löin jalkani sohvapöytään rynnätessäni olohuoneeseen repimään hiuksiani. Lumesta märät kengät jättivät kosteita jälkiä vihreään mattoon kävellessäni ympäri huonetta, ja ruskea takkini unohtui sohvalle. Lavender. Miksi hän kuvittelisi sellaista? Mitään muuta selitystä en kyennyt keksimään, kuin sen että hän olisi luullut minun pettävän häntä. Miksi hän kuvitteli, että pettäisin häntä. En ikinä.

Mistä hän sai sen käsityksen? Siitä, että teimme Hermionen kanssa töitä kotonani? Siitä, etten ollut ikinä maininnut Hermionen työskentelevän kanssani? Luuliko hän minun salanneen asiaa?

Minne hän olisi voinut mennä?
Ajatukseni pyörivät ympyrää päässäni siinä missä minä kävelin rinkiä olohuoneessani, mutta paljon nopeampaa. Kompastellen.

Ginnyn luona hän ei ollut. Luna? Ei, ei hän Lunaa niin hyvin tuntenut. Hermionen luokse hän nyt ei ainakaan ollut mennyt. Hannah Abbott, Seamus Finnigan... Tuskin. Kaikki tuntemani luihuistytöt olivat ehdottomasti poissa laskuista. Mitä jäi?

Pian silmieni eteen pälkähti pari suklaanruskeita, mantelinmuotoisia silmiä, ja niiden vinkatessa tiesin olevani oikeassa.

Parvati.

Sieppasin pergamenttia kirjoituspöydältä olohuoneen nurkasta, ja kastoin sulkakynän musteeseen.
Kutsuin Lavenderin pienen, ruskeankirjavan minervanpöllön Athenen luokseni, ja sidoin lyhyen kirjeen sen jalkaan kuiskaten "Lavender".


Lavender’s PoV

Mitä jos aurinko ei koskaan laskisikaan? Mitä jos tämä hetki ei koskaan päättyisikään, sekuntiviisari menisi pykälän eteenpäin, ja palaisi saman tien takaisin taakse. En ollut enää surullinen, enkä vihainen sen enempää. Ainoa tunne, jota tunsin, oli turtumus. Se oli vallannut minut päästä jalkoihin, ja se piti minut paikoillani.

En pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan, kuinka lumihiutaleet tipahtelevat hitaasti ikkunan takana. Hätkähdin, kun kuulin vaimean koputuksen. Katsoin ikkunaan, josta tuijotti minun ja Ronin yhteinen pöllö Athene. Sen tummat silmät katselivat minua syyttävästi, kun en tehnyt elettäkään liikkuakseni. Kun se alkoi huhuilla, tajusin vihdoin, että minun pitäisi päästää se sisään.

Se hyppi iloisesti ikkunasta ja pöllytteli sulkapeitteensä. Sitten se lensi viereeni ja tökkäsi kättäni. Huomasin kirjeen sen jalassa, ja irrotin sen.

"Ron yrittää selittää?" Kysyin siltä, ja se huhuili vastaukseksi. "Niinpä tietenkin..." Jupisin itsekseni. Lähdin tutkimaan Parvatin keittiötä löytääkseni jotakin syötävää Athenelle. Kun palasin takaisin sohvalle, istuin niin kauaksi kirjeestä kuin vain oli mahdollista. Pelkäsin koskea sitä. Pelkäsin, että Ron sanoisi jotain, minkä takia minun olisi pakko antaa anteeksi. Pelkäsin, että hän huijaisi taas minua - ja itseänsä.

Aloin olla koko ajan varmempi siitä, kuinka Hermione ja Ron kuuluivat toisilleen. Niinhän se oli. Ron ei haluaisi pahoittaa mieltäni, ei koskaan tahallaan. Ei siis mikään ihme, että hän ei kertonut tavanneensa Hermionen jälleen. Ron rakasti naista, enkä minä voinut sille mitään.
Minulla oli siis kaksi vaihtoehtoa.

Voisin ruveta jälleen kiukuttelemaan, samalla tavalla kuin koulussa. Ja jälleen kerran hävitä Hermionelle.
Tai sitten voisin tehdä kaiken helpommaksi. Yksinkertaisesti luovuttaa. Ei minulla olisi mahdollisuuksia tässä taistelussa. Parasta olisi vain astua sivuun, ja antaa Ronin mennä. Tietenkin se sattui, mutta se olisi parasta kaikille. Ehkä joku kaunis päivä, kun aikaa olisi kulunut tarpeeksi, voisin olla Ronin ystävä. En menisi heidän häihinsä, en lupaisi olla mukana heidän lastensa elämässä. Mutta joku päivä, voisin yrittää.

Annoin katseeni osua kirjeeseen. Otin sen käteeni, ja repäisin sen hitaasti kahtia. Kävelin Parvatin takan luo, johon sai liekit yksinkertaisella loitsulla, ja heitin palaset sinne. Athene lopetti huhuilunsa. Se taisi tietää saman minkä minä tiesin. Että se oli ohi nyt. Että olin oikeassa, mutten tulisi olemaan onnellinen vielä pitkään aikaan. Mutta joku päivä.

Menin kirjoituspöydän luo, ja kaivoin palasen pergamenttia. Aloin kirjoittaa sille juuri ajattelemiani asioita. Että olisi parasta jos eroaisimme.

Kun sain kirjeen loppuun, tunsin palan kurkussani. Kirjoitin nimeni alle, ja käärin pergamentin.  Sen jälkeen sidoin sen Athenen jalkaan, ja laitoin sen matkaan.
”Kerro että rakastan”, sanoin kun pöllö näkyi enää pisteenä taivaalla.


Ron's PoV

Kuulin käsieni takaa koputuksen. Laskin käsiäni kasvoiltani vähän, ja näin Athenen ikkunassa. Loikkasin pystyyn ja päästin linnun sisään. Tuskin ehdin kiittää lintua, kun jo aloin ahnaasti lukea Lavenderin kirjettä. Nyt hän ymmärtäisi. Sitten tämä typerä väärinkäsitys voisi unohtua: oli kuin kivi olisi hävinnyt rintani päältä.

Pian se kuitenkin palasi, seitsemää painavampana.
Rivi riviltä, sana sanalta. Joka ainoa kirjain sattui edellistä enemmän, ne raapivat pöllönkynsiä pahemmin, kylmäsivät enemmän kuin miljoona jäähiirtä. Ei voi olla totta.

Sieppasin takin sohvalta ja painuin ovesta ulos niin vilkkaan kuin pääsin. Ilmiinnyin jo kotioven ulkopuolella alueelle, jolla tiesin Parvatin asuvan. Patil, Patil... Etsin oikean oven ja löin ovea nyrkkini syrjällä.

“Lavender!” huusin. Paukutin ovea vähän lisää: “Avaa! Tiedän että olet siellä!”
Tietenkään en tiennyt, mutta niin vain on tapana sanoa: toivoin, että hän olisi siellä. Vastausta ei  kuitenkaan kuulunut. Epätoivo sai enemmän liikkumatilaa ja voimisti ääntäni. Kuule minua.

“Lavender! Mitä sinä tarkoitat, miten niin olisi parempi erota? Luuletko, että minulle mitään jäisi?” hengähdin ovea vasten, ja luulin kuulevani askelia. Toivoin kuulevani.

Älä luulekaan, että päästän irti heti kun pyydät, ajattelin.

En voisi, tietenkään en voisi.

“Tämä on vain väärinkäsitys, kuuletko?”
Henkeäni kiristi antaa olla, mutta niin oli pakko. Lavender ei tulisi avaamaan ovea, ei halaisi tai suutelisi ja antaisi anteeksi. Antaisi anteeksi mitä? Väärinkäsitystä? Astuin askelen taemmas.

“Rakastan sinua. Älä mene.”

Hengitykseni huurusi huokauksen saattelemana Parvatin ovelle. Oven pienessä ikkunaruudussa kirjailivat lumitähdet, lumi jäätyi taivaalle. Paikalleen. Naurettavan hetken ajan luulin Lavenderin avaavan oven. Hetki jätti minut pian taakseen, se tiputti minut keskelle pakkasta, ja olin yksin.
“Taidan tarvita sinua.”

Lumi peitti hiukseni ja teki niistä hitaasti mutta varmasti märät. En liikahtanutkaan. Odotin, odotin, odotin. En kuullut mitään, enkä pian nähnytkään mitään. Silmäni olivat nauliutuneet pieneen ovi-ikkunaan, joka millä hetkellä tahansa saattaisi herättää toivon sydämessä näyttämällä vaaleiden kasvojen hahmon, se saattaisi sykähdyttää sydämeni jälleen eloon.

Vaaleaa hahmoa ei kuitenkaan ilmestynyt sameaan ikkunaan, askelia ei kuulunut eikä kahva kääntynyt. Mutta siellä hän oli. Siellä hän varmasti oli, sillä sen tunsi. Jossain tuoksui Lavenderin raikas hajuvesi, jossain kuului hänen äänensä. Mieleni huijasi minua, mutta sen tarkoitus oli hyvä.

Painoin käteni ovea vasten.
“Odotan. Toivon, että tulet.”

Pakotin itseni kääntymään poispäin ovelta. Niin oli helpompi lähteä. Humahduksessa oli taas kotona. Kotona, joka ei kodilta tuntunut. Koti oli tyhjä, kylmä ja tunteeton. Koditon.

Kävelin eteisen, keittiön, olohuoneen läpi. Unohduin tuijottamaan Lavenderin takkia, violettia teemukia, lempityynyä. Istuuduin sohvalle ilmeettömänä. Athene huhuili närkästyneenä, se halusi herkkuja. Kaivoin taskustani kourallisen pöllönameja, ja nakkasin ne sikin sokin pitkin olohuoneen siistiä lattiaa.


Lavender’s PoV

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun kuulin Ronin äänen oven takaa. Se oli jotain vaimeaa. Koko ruumiini jännittyi, enkä tiennyt mitä tehdä. Yrittäisikö hän tulla sisälle? Jos Parvati tulisi nyt kotiin, pakottaisiko Ron hänet päästämään itsensä sisään? Ei, tuskimpa vain. Ei Parvati tekisi niin minulle. Kun Ron jatkoi puhumistaan oven takana, nousin varovasti ylös, ja astelin hiljaa eteiseen. En halunnut että mies tietäisi minun olevan siinä, että hän luulisi että välitin.

Pidätin hengitystäni, kun kuuntelin mitä hän halusi sanoa. Hän oli kuitenkin alkanut kuiskaamaan, joten en mitenkään pystynyt kuulemaan mitä hän sanoi.

"Toivon, että tulet." Hiljainen pyyntö kuului oven takaa. Siinä oli katumusta, ehkä hieman haikeutta. Mitä se tarkoitti? Voisiko olla, että kaikesta huolimatta Ron rakastaisi minua? Edes ihan vähän? Kosketin ovea, ja toivoin, että Ron tietäisi. Sillä minä rakastin häntä. Rakastin niin paljon, että se tuntui pahalta. Rakkaus oli tunteista kamalin. Sitä pystyi hallitsemaan niin vähän.

Sitten kuului askeleita, jotka vaimenivat pian. En pystynyt tekemään mitään. Joku oli onnistunut lukitsemaan minut jälleen kerran maahan. Minä rakastin. Ja minulla oli ikävä.
Istuin siinä hetken. Hengitin sisään, hengitin ulos. Nyt se tuntui helpommalta kuin aikaisemmin. Mutta kaikki oli muuttunut niin paljon monimutkaisemmaksi. Mitä minä tekisin seuraavaksi?

Huomenna olisi joulu. Se olisi ensimmäinen vuosiin, jonka joutuisin viettämään ilman Ronia.
Minun täytyisi selvittää tämä. Sitä paitsi, minun täytyisi joka tapauksessa hakea joitakin tavaroitani, jos tulisin majailemaan Parvatin luona jonkin aikaa.

Juuri kun olin nousemassa seisomaan, ovi aukesi ja horjahdin niin, että meinasin kaatua. Minuun tarttui kuitenkin käsi, joka esti sen ettei näin käynyt.
"Mitä ihmettä sinä riehut?" Parvati kysyi hymyillen. Vedin takin päälleni, ja astuin ulos.
"Lähden käymään kotona", sanoin ja minulla oli sellainen olo, että vaikka tämän jälkeen kaikki olisikin ohi, olisin ainakin yrittänyt. Se sai oloni tuntumaan hyväksi. Huomasin kuinka Parvati jäi tuijottamaan perääni hymyillen.

Ei kestänyt kauaa, kun olin kotitalomme pihassa. Yleensä tällaisissa tilanteissa minulla oli kokonainen puhe valmiina, mutta nyt minusta tuntui paremmalta ilman sitä. Niinpä astuin sen kummempia miettimättä sisälle, ja kopistelin kenkäni eteisessä juuri ennen kun vedin ne irti jalasta. Kävelin olohuoneeseen, mutta siellä ei ollut ketään. Olin jollain tavalla helpottunut. Oli hyvin mahdollista, että Ron olisikin lähtenyt jonnekin, eikä minun tarvitsisi kohdata häntä.

Mutta eihän niin tietenkään käynyt. Jo muutaman sekunin päästä portaissa kolisi, ja tuttu hahmo ilmestyi ovensuuhun.

"Missä Hermione on?" Kysyin, kun Ron oli ottanut ensimmäisen, epävarman askeleen kohti minua. Kysymykseni kuullessaan hän huokaisi syvään.

”Hän lähti heti kun sinä olit lähtenyt. Mutta oikeasti, miksi sinä pelkäät häntä niin kovasti?”
”Pelkään?” Ronin kysymys yllätti minut. En koskaan ollut ajatellut asiaa niin.
”Minä pelkään häntä… Koska hän on aivan liian suuri vastus minulle.”

”Lavender… Ei hän ole mikään vastus. Hermione on ollut ystäväni siitä lähtien, kun olimme ensimmäistä vuotta koulussa. Ei mitään sen enempää. Minun sydämeni, se kuuluu kokonaan sinulle.”
Ron otti askeleen kohti minua. Ja toisen. Niin monta, että hän oli edessäni. Ja kun en estellyt mitenkään, hän otti minut syliinsä.

”Sinä et siis rakasta Hermionea?” Kysyin, ja näin Ronin pudistelevan päätänsä. ”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä, hän on aivan täydellinen. Hän on kaunis, viisas ja hänellä on hyvä ammatti.”
Ron kohottautui sen verran, että sai silitettyä poskeani.
”En minä tarvitse täydellistä tyttöä. Minä tarvitsen sinut, juuri sellaisena kuin olet.  Sinä olet minulle täydellinen.”

Tiesin, että Ron puhui totta.

Ja minä olin ollut väärässä. Siitä joulusta tulisi täydellinen.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 23:56:52 kirjoittanut Unohtumaton »



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite